VÄLSKÄRIN KERTOMUKSIA 1

Kuninkaan sormus. Miekka ja aura. Tuli ja vesi.

Kirj.

ZACHARIAS TOPELIUS

Suomentanut Juhani Aho

Ilmestynyt ensimmäisen kerran Porvoossa WSOY:n kustantamana v. 1896.

SISÄLLYS:

Suomalaisille lukijoille Esipuhe, jossa kerrotaan välskäristä ja hänen elämänsä vaiheista

Kuninkaan sormus:

1. Breitenfeldin taistelu 2. Aatelismies ilman nimeä 3. Neiti Regina 4. Neiti Reginan vala 5. Judith ja Holofernes 6. Suomalaiset Lech-virran luona 7. Uusia seikkailuja 8. Nürnberg ja Lützen

Miekka ja aura:

1. Mies nuijasodan ajoilta 2. Hän häpee talonpoikaisnimeään 3. Etelän impi pohjolassa 4. Talonpoika, porvari ja sotamies 5. Neiti Regina saapuu Korsholmaan 6. Etelän ja pohjolan rakkaus 7. Korsholman piiritys

Tuli ja vesi:

1. Saalis taistelutanterelta 2. Kaksi vanhaa tuttavaa 3. Aarrekammio 4. Herttua Bernhard ja Bertel 5. Vihan ja rakkauden sovinto 6. Nördlingenin taistelu 7. Tuhlaajapoika 8. Pakosalla 9. Harhaileva ritari 10. Kajaanin linna 11. Valtiovanki 12. Kiusaaja 13. Abi, male spiritus 14. Pyhimysten tuomio 15. Bertel ja Regina 16. Kuninkaan sormus. Miekka ja aura. Tuli ja vesi

Viiteselitykset.

SUOMALAISILLE LUKIJOILLE.

Neljäkymmentä vuotta on vanha välskäri maita mantereita vaeltanut ja moniin kansoihin tutustunut. Kun hän nyt näiltä matkoiltaan kotiin palajaa, viettääkseen viimeiset päivänsä omassa maassa, tuntuu hänestä niinkuin tuntui ennen aikaan, kun hän meren myrskyistä ja jäiden keskestä kotiutui rauhalliseen yliskamariinsa ja vanhain ystäväinsä luo iltavalkean ääreen. Kiitos olkoon Jumalalle päättyneestä pitkästä matkasta. Muu maa mustikka, oma maa mansikka.

Monta kieltä on välskäri retkeillessään oppinut. Hän on puhunut suomea, ruotsia, tanskankieltä, saksaa, englantia, ranskaa ja venäjänkieltä. Nyt, kun hän tulee takaisin, tuntee hän itsensä onnelliseksi voidessaan puhua rakasta suomenkieltään niin kansanomaisesti, niin lämpimästi ja sointuvasti kuin ainoastaan Aho voi. Nyt tulevat häntä ymmärtämään ylhäiset ja alhaiset, oppineet ja oppimattomat, vanhat ja nuoret. Hän on vieraillut kuninkaitten kartanoissa, on nähnyt isoisten loistoa ja kuunnellut heidän salaisia neuvottelujaan. Mutta sydämessään on hän aina ollut rahvaan mies, joka on ottanut osaa sen suruihin ja iloihin, ymmärtänyt sen salaisimmat huokaukset ja ihmetellyt Jumalan ihmeellisiä teitä, joita myöten Hän on tätä kansaa pimeydestä valoon johtanut.

Välskäri kyllä oivaltaa kertomustensa heikkoudet. Hän tietää aivan hyvin, että Jumalan ja ihmisten korkeamman mittakaavan mukaan on hänen oma voimansa heikkoutta ja hänen viisautensa hulluutta. Kaiken sen, mikä tässä hänen teoksessaan elää, hyödyttää ja ilahuttaa, on hän ylhäältä saanut. Kiitollisella ilolla täyttyy kuitenkin hänen mielensä siitä, että kaikkialla, missä tämä teos on saanut ystäviä ja lukijoita, siellä on se levittänyt kunnioitusta Suomen kansaan. Aina Amerikan aarniometsistä saakka, joissa Suomen nimeäkään ei ennen ole tunnettu, on hän saanut kirjeitä, jotka ovat uhkuneet rakkautta ja ihailua tätä kansaa kohtaan, joka on niin paljon kärsinyt ja kärsimyksensä niin miehuullisesti kestänyt. Jumalaan ja tulevaisuuteensa turvaten. Silloin on tuo vanha kertoja yliskamarissaan sanonut Jumalalleen: "Herra, sinä tiedät, että tämä kansa ei ole hakenut katoavaa kunniaa, ja sinä tiedät, etten minä ole salannut sen heikkouksia, kun olen sen miehuudesta todistanut. Mutta jos se nyt näissä kuvauksissa sen kohtaloista esiintyy vieraan nähden näin nöyrän kärsivällisenä ja näin avomielisen lujana, niin anna sen vast'edeskin pysyttää juurensa isiensä uskossa, anna sen olla oma itsensä, ja se ei ole kaatuva, vaan se on elävä sinun voimassasi ja täydentyvä rakkaudessasi."

Välskäri on antanut kansalleen, mitä hän on kyennyt antamaan. Jatkakoot muut hänen työtään ja todistakoot uudempien aikojen edistyksestä! Häh sulkee nämä kertomuksensa suomalaisten lukijain ystävyyteen, ja unhottukoon hän itse, kunhan hänen kansansa vain elää.

Koivuniemellä, lokakuun 19 p:nä 1895.

Z. T.

Esipuhe, jossa kerrotaan välskäristä ja hänen elämänsä vaiheista.

Hän oli syntynyt eräässä pikkukaupungissa Pohjanmaalla 15. p:nä elokuuta 1769, samana päivänä kuin Napoleon. Tämä on pysynyt tarkasti mielessäni, koska välskärillä oli aina tapana viettää päivää pienillä kekkereillä. Kekkerit olivat sellaiset, että kaksi tai kolme hänen vielä elossa olevaa vanhaa serkkuansa — hän kutsui kaikkia vanhoja tätejä serkuikseen — ja kaksi tai kolme hänen veljeään — hän kutsui kaikkia niitä veljikseen, jotka kutsuivat häntä sedäksi — kokoontuivat hänen asuntonsa yliskamariin nauttimaan kahvia ja rinkeleitä. Onneksi oli kamari tilava ja siinä oli kaksi korkeaa ikkunaa (ja sen edustalla kauhean pimeä ullakko). Mutta tilava se sai ollakin, sillä paitsi noita kahta tai kolmea serkkua ja kahta tai kolmea veljeä, kokoontui tuonne katon rajaan tusina vallattomia poikia ja suupaltteja tyttöjä, jotka pitivät kauheata meteliä ja heittelivät nurin niskoin kaikki, mitä eteen sattui. Sillä välskäri rakasti lapsia aivan sokeasti ja antoi meidän telmiä niin, että vanhain ihmisten korvat eivät tahtoneet mitenkään kestää. — Mutta minä palaan takaisin hänen syntymäpäiväänsä, joka tavataan ensimmäisenä kaikkien ihmisten ansioluettelossa, ja välskärin ansioluettelo ei ollut sen pitempi kuin monen muunkaan.

No niin, välskäri oli syntynyt samana päivänä kuin Napoleonkin, hän puhui siitä aina ylpeillen ja se oli alkuna useihin hänen elämänsä vaiheisiin. Hän ei koskaan voinut lakata pitämästä sitä jonkin merkillisen tapahtuman hyvin tärkeänä enteenä. Ja vaikkei hänestä tullutkaan mitään kuuluisaa, suurta miestä, niinkuin hän nuoruudessaan ehkä oli haaveillut, olivat häntä kuitenkin nuo enteet ajaneet hakemaan mainetta ja onnea elämän monenmoisissa seikkailuissa. Hänen ylpeytensä, samoinkuin hänen kunnianhimonsakin oli laadultaan tuota lempeää ja siivoa, joka naurahtelee syrjässä omalle itselleen eikä tahdo tehdä pahaa niin maan matosellekaan; se oli noita viattomia haaveita, jotka saavat alkunsa sattumasta ja kaiken aikaa pitävät siitä kiinni kuin mistäkin ylen tärkeästä tapahtumasta ja jotka eivät haihdu eivätkä häviä, vaikka todellisuus tuhat kertaa osoittaisi ne vain utukuviksi. Se, joka tuntee elämää ja on tutkinut sydämiä, olisi jo aikoja sitten voinut ennustaa välskärille, ettei hänen kunnianhimollaan saada suuria aikaan, vaikka mies olisikin syntynyt sata kertaa samana päivänä kuin Napoleon. Sillä aivan toisenlaista kunnianhimoa tarvitaan murtamaan tietä niille kukkuloille, joilla inhimillinen suuruus asustaa. Apunaan ne äärettömät edut, joita tarjoaa nero, rohkeus ja uupumaton sitkeys, ei se useimmiten kysy, mitä keinoja se käyttää tarkoituksiinsa, sillä milloin muistaa ylpeä valloittaja kaikkia niitä uhreja, jotka tappotanterella ovat vuodattaneet verensä hänen kunniakseen, niitä kaikkia ihmisonnen raunioita, joiden yli hänen tiensä kulkee, niitä kyyneliä, jotka tätä tietä kostuttavat, pyrkiessään sitä suuruuden virvatulta kohti, joka loistaa läpi vuosisatojen!

Jos Madame Letitia Bonaparte Ajacciossa olisi synnyttänyt välskärin tuona kuuluisana päivänä, olisi hänestä ehkä voinut tulla jotakin toista kuin paljas välskäri, mutta mitään suurempaa hänestä tuskin olisi voinut tulla. Tosin tiedetään Napoleonin kuuluisan kokin itsestään ylpeillessään lausuneen, että "kuka hyvänsä voi tulla kokiksi, mutta paistinkääntäjäksi täytyy jokaisen syntyä ". Mutta vaikka hän olikin nero, unhotti hän kuitenkin, että nerot on ennakolta neroiksi määrätty; kun on synnytty paistinkääntäjäksi, ollaan ja pysytään paistinkääntäjänä, vaikka kauluksessa kiiltelisikin kultaa ja taskut olisivat täynnä mainekirjoja. Välskäri ei ollut syntynyt Napoleoniksi; ei senvuoksi, että hänen nimensä oli vain tuo tuiki tavallinen Andreas Bäck — hän oli lukenut latinaa ja kirjoitti nimensä Andreas eikä koskaan Antti — ei myöskään siksi, että hänen isänsä oli tavallinen kersantti, joka oli menettänyt toisen kätensä Pommerin sodassa, vaan siitä syystä, että hänenlaisestaan pohjattoman hyväluontoisesta ja häilyväisestä miehestä, vaikka hänellä olisikin terävämpi pää kuin mikä oli sattunut välskärin hartioille joutumaan, mahdollisesti voi tulla rohkea seikkailija, mutta ei koskaan suuri sotaherra elämän taistelussa.

Omain puheittensa mukaan oli välskäri lapsena ollessaan ollut suuri hulivili; mutta kun hänellä oli hyvä ymmärrys, lähetti hänet hänen enonsa, joka oli varakas kauppias, Vaasaan kouluun. Kahdeksantoista vuoden vanhana oli hän edistynyt niin pitkälle, että voiastia kärryissä ja seitsemäntoista plootua taskussaan matkusti Turkuun ylioppilastutkintoa suorittamaan. Sen hän suorittikin helposti, ja nyt olisi vastaleivotun ylioppilaan enonsa ja suosijainsa toivomuksia noudattaen pitänyt ruveta lukemaan papiksi. Haikeasti huokaillen istuutui hän heprealaisen raamatun ääreen, sillä ajatukset ajelehtivat kaiken maailman teitä ja silmä karkasi vähän väliä "Bereshit bara elohimistä" torilla pidettäviin paraateihin, joissa komeata sotajoukkoa tarkastettiin, ennenkuin se lähetettiin sotaan. Ja tuo tuleva pappi ajatteli näin: kunpa olisin sotamies ja saisin seisoa suorana tuolla rivissä, valmiina taistelemaan kuninkaan ja isänmaan puolesta niinkuin isäni ennen! — Varmaan hän olisikin saanut tätä haluansa noudattaa, jos vain äiti olisi sen sallinut. Mutta tämä ei voinut koskaan unhottaa, että isä oli menettänyt toisen kätensä sodassa, ja hän oli ottanut pojaltaan sen pyhän lupauksen, ettei tämä koskaan vetäisi sotisopaa ylleen. Ja nuori Bäck oli äidilleen kuuliainen: hän ponnisti kaikki voimansa ja palasi paraateista kirjan ääreen; mutta hän ei ollut ehtinyt päästä puoleenkaan ensimmäistä Mooseksen kirjaa, kun uusi pommi pamahti hänen päähänsä. Tämä pommi oli eräs "Åbo Tidningarin", kuulutus jonka oli allekirjoittanut "Erik Gabriel Hartman, lääkeopillisen tiedekunnan puolesta" ja jossa ilmoitettiin, että ne ylioppilaat, jotka haluavat ruveta sodan aikana palvelemaan välskäreinä sairaaloissa tai rykmenteissä, saapukoot viipymättä saamaan yksityistä opetusta lääketieteessä, jonka jälkeen he — jotenkin pian, tietysti, sillä sota oli täydessä tulessa — voisivat päästä viiden tai kuuden riikintalarin kuukausipalkalle. Nyt ei mikään enää voinut pidätellä miestä, ja hän kirjoitti kotiin, että välskäri tavallisesti katkoo muiden jalkoja, eikä omiaan, ja saikin paljon tinkimisen perästä toivomansa suostumuksen. Ja samassa oli heprean kirja ylösalaisin hyllyllä. Bäck ei enää harjoittanut opinnoita, hän ahmi ahmimalla kirurgiaa ja oli muutamien kuukausien kuluttua yhtä hyvä välskäri kuin kaikki muutkin. Sillä siihen aikaan ei oltu näissä asioissa niin tarkkoja kuin nyt. Kukapa ei muistaisi Franzénin mainiota laulua "Ennen ja nyt", jossa lauletaan näin:

Ennen se lääkär' sormet vei pilalle paleltuneet, nyt hän ne leikkaa, jotka ei heti paikalla parantuneet.

Ja onhan hyvin mahdollista, että Franzén tätä laulua kirjoittaessaan oli ajatellut Bäckiä. Mutta välskäri ei ollut hätäpoikia. Hän otti osaa vuosien 1788 ja 1789 sotiin maalla ja vuoden 1790:n sotaan merellä, oli mukana monessa kovassa koetuksessa, joi (omain puheittensa mukaan) reippaasti ja katkoi käsiä ja jalkoja niin, että paikat soi. Ei hän siihen aikaan vielä tiennyt syntyneensä samana päivänä kuin Napoleon eikä siis myöskään osannut ajatella olevansa aiottu mihinkään suuriin tehtäviin; mutta usein kuultiin hänen jo silloin kertovan, miten hän, tuona kuuluisana heinäkuun 3. päivänä, kulki Viipurin lahden läpi ja Krosserortin niemeen sijoitetun vihollispatterin ohitse Stedingkin johtamassa "hämemaa" Styrbjörnissä, joka oli saaristolaivaston etunenässä, ja miten rikki ammuttu raakapuu silloin haavoitti hänen oikean poskiluunsa, johon siitä tapauksesta jäi merkki iäksi päiväksi. Sama kuula, joka merkitsi hänen poskensa, lenti laivaa pitkin ja teki suurta tuhoa, suhahti päällikön pään ohitse ja vei tältä hetken ajaksi kaiken kuulon korvasta. Bäck juoksi hätään, otti esille suonirautansa ja halvausvetensä ja kolmen minuutin kuluttua oli Stedingk saanut kuulonsa jälleen. Vaara oli silloin suurimmillaan ja kuulasade kuumimmillaan. Ruskis, ja laiva oli ajanut karille! — "Pojat, me olemme hukassa!" huusi joku. — "Ei hätää mitään!" vastasi toinen — ja se oli Heikki Lintunen, kotoisin Ulvilan pitäjän Ahlaisten kylästä,[1] — "komentakaa vain kaikki miehet kokkaan, se on perä, joka on kivellä!" — "Kaikki miehet kokkaan!" komensi Stedingk; laiva tuli kuin tulikin taas vesivaraan, ja koko Ruotsin laivasto seurasi mukana sen vanavedessä. Tätä tapausta kertoessaan oli välskärillä tapana sanoa: "mitä hittoa olisi laivastosta tullut, jos Stedingk olisi jäänyt kuuroksi?" Ja kaikki ymmärsivät, mitä ukko tarkoitti: hän oli pelastanut koko Ruotsin laivaston, tietysti; mutta jos joku sattui vetämään suunsa nauruun tätä viatonta kehumista kuullessaan, nauroi hänkin muiden mukana ja lisäsi leikillisesti: "Niin, niin, nähkääs, hyvät ystävät, minä olen syntynyt elokuun 15. p:nä, niinkuin tiedätte, enkä mahda sille mitään."

Kun sota oli loppunut, alkoi Bäckille tulla ikäväksi sairaaloissa olo, ja kun hän (omien puheittensa mukaan) oli Stedingkin suosiossa, heitti hän laivaston oman onnensa nojaan ja seurasi suosijaansa Tukholmaan — perhelääkärinä, niinkuin hän itse muistaakseni kerran selitti, mutta toisten puheiden mukaan lienee hän hoitanut vain jotakin kirjurin ammattia. Kun oli nokkela, sukkela ja luotettava, ymmärsi hän yskän sanasta ja puolesta, ja hänelle uskottiin asioita, joita hän (yhä vain omien puheittensa mukaan) osasi pitää salassa. Hän oli kuulemma hyvä tuttava kamaripalvelijain, kamarineitojen, käsikirjurien ja monien muiden samantapaisten henkilöiden kanssa, jotka siihen aikaan ottivat hyvin tehokkaasti osaa ylhäisten valtiollisiin vehkeisiin, ja olivat sekautuneet näöltään vähäpätöisinä, mutta monesti kuitenkin hyvinkin vaikuttavina henkilöinä moneen sotkuiseen salaliittoon, joissa punottiin ansoja valtakunnan korkeimpien miesten kukistamiseksi. En ole koskaan saanut selkoa siitä, miten paljon välskäri vaikutti näiden kuuluisain salaliittojen ratkaisuun; ja mahdollistahan on, ettei hänen osansa ollut niin suuri kuin hän joskus koetti uskotella. Rohkenen kuitenkin väittää, ettei tuo pohjaltaan rehellinen mies antautunut koskaan petollisia ja rumia juttuja perille ajamaan. Olen päinvastoin taipuvainen uskomaan, että hän ajoi muiden asioita tietämättä, millaisia ne olivat, ennenkun hän näki niistä tulokset julkisuudessa. Mutta varmaa kuitenkin on, että hänellä näinä aikoina oli tiedossaan paljon juoruja ja että hän sekä sen aikuisista että myöskin ennen eläneistä, vaikuttavista henkilöistä sai kuulla koko joukon sellaista, joka tähän saakka on ollut vain vähän tunnettua, mutta joka kuitenkin on näitä aikoja hyvinkin kuvaavaa.

Välskäri oli samanlainen kustaalainen kuin useimmat Tukholman senaikuiset keskisäätyläiset yleensäkin. Häntä samoinkuin heitäkin häikäisi hovin loistoisa elämä, joka heijasti valoaan alempana olevaan ympäristöönsäkin. Hän oli ihastunut siihen alavaan esiintymiseen, jolla Kustaa III osasi voittaa alhaisen kansan suosion silloin, kun hän sitä tarvitsi, ja niin ollen oli hän kuninkaalleen järkähtämättömästi uskollinen. Mitä välitti hän siitä valtiollisesta tyytymättömyydestä, joka jo kauan oli hiiviskellyt valtaistuimen ympärillä ja joka kohotti päätään yhä korkeammalle kuninkaan läheisimmässä ympäristössä. Hän oli nuori eikä tarvinnut mitään muita vaikuttimia innostukseensa. Kuinka komea kuningas! — siinä kaikki, mitä hänen tarvitsi ajatella; hän oli siihen aikaan piintynyt kuningasmielinen, ja jos tapahtui, että hän juoksi muiden asioita salaliittojen hyväksi, niin tapahtui se siksi, että hän, mies parka, luuli sillä hyödyttävänsä kuningastaan.

Eräänä päivänä maaliskuun alkupuolella 1792 oli välskäri, joka siihen aikaan (omien puheittensa mukaan) oli pulska poika, erään kreivitär Lantingshausenin kamarineidiltä, joka taas oli hyvä ystävä kreivi Klaus Hornin lakeijan kanssa, saanut hämärän aavistuksen jostakin salaliitosta kuninkaan henkeä vastaan. Välskäri päätti ottaa Ruotsin kohtaloita ohjatakseen ja ilmaista kuninkaalle kaiken, minkä hän tiesi, ja ehkäpä vielä vähän enemmänkin. Hän pyrki kuninkaan puheille muka anomuskirjaa antaakseen, mutta sai jyrkästi kieltävän vastauksen virassa olevalta kamariherralta De Bescheltä. Hän uudisti pyyntönsä sillä seurauksella, että hänet ajettiin pellolle. Kolmannen kerran asettui hän linnan portille odottamaan kuninkaan vaunuja ja kun ne tulivat, juoksutti hän esiin kirjoitetun tunnustuksensa. "Mitä tuo mies tahtoo?" kysyi Kustaa III seurueessaan olevalta kammariherralta ja astui alas vaunuistaan. Onnettomuudeksi oli tuo kamariherra taas samainen De Besche. "Se on vain muuan virkaheitto välskäri", vastasi hovimies pilkallisesti; "hän anoo, että teidän majesteettinne armossa suvaitsisi julistaa uuden sodan, että hän saisi jotakin tekemistä." Kuningas hymyili ja välskäri jäi tyhmistyneenä seisomaan portin pieleen. Muutamia päiviä sen jälkeen ammuttiin kuningas. "Minä en mahtanut sille mitään," oli välskärin tapana lisätä, kerrottuaan tämän urotekonsa; "ellei De Bescheä olisi ollut, niin … niin … kuka tietää … en sano enempää"… Mutta hänen ajatuksensa kyllä ymmärrettiin: olihan hän pelastanut koko Ruotsin laivaston Viipurissa ja nyt olisi hän pelastanut Kustaa III:n hengenkin, jos ei vain tuo jos olisi ollut estämässä eikä tuota ilkeää kamariherraa olisi ollut olemassa. Hänessä oli kuin olikin sitä miestä, joka oli syntynyt elokuun 15. p:nä, ja ainakin hän itse oli siitä vakuutettu.

Holhoojahallitus ja Reuterholm eivät tyydyttäneet välskäriä ollenkaan. Hän oli eronnut Stedingkin palveluksesta ja alkanut omin päinsä puoskaroida Tukholmassa. Entistä enemmän hän joutui nyt juoruihin osalliseksi, ollen itse miehestä mieheen kulkeva kielikello. Siihen toimeen käyttikin häntä vanhan hovin puolue ja monta huhua pantiin hänen kauttansa kiertämään. Ennenkuin moni muu hän sai sieramiinsa hajun monesta maanalaisesta kydöstä; hän varoitti (niin kerrottiin) vuoden 1794:n miehiä, mutta ei kukaan muu kuin Pohjolan Alkibiades häntä uskonut. Hän sai siis kehua pelastaneensa Armfeltin, niinkuin oli jo sitä ennen pelastanut Ruotsin laivaston ja Kustaa III:n. Ja olihan hän valtionkirurgi Fröbergin apulaisena ollut läsnä neiti Rudensköldiä mestattaessa. Tämä julma mestaus, jossa nero ja kauneus tallattiin tuhkaan, jonka aikana ympärillä seisova kansa vuodatti kyyneleitä ja josta ainoastaan alhainen puoluekosto riemuitsi, sai välskärin rehellisen sydämen vuotamaan verta. Hänen kielensä, joka ei koskaan ollut tottunut vaikenemaan, terosi suuttumuksesta entistään terävämmäksi ja hän kysyi ääneensä, niin että kaikki sen kuulivat, minkätähden neiti ei saanut istua, vaikka hänen ylhäisyytensä parooni Reuterholmin eno istui mestauslavalla.[2] Pistosana tuli pian Reuterholmin korviin ja jos saamme luottaa välskärin puheisiin, uhkasi häntäkin jo sama kohtalo, joka oli kohdannut tuota onnetonta neitiä. Välskäri, jolla oli kuuleva korva joka kadunkulmassa ja valvova silmä joka ikkunassa, tunsi jotakin uhkaavaa ilmassa ja päätti ajoissa paeta lähenevää myrskyä. Suonirauta taskussaan ja sidekäärö kainalossaan piilottautui hän pommerilaiseen laivaan ja nousi muutamain päiväin kuluttua maalle Stralsundissa.

En aio aivan laveasti kertoa välskärin seikkailuista. Muutaman ajan kuluttua lähti hän kiertävänä puoskarina kulkemaan Pariisia kohti. Täällä oli direktoriohallitus juuri päässyt valtaan; sotajoukko toisensa perästä asetettiin sotajalalle; jokainen ylioppilas tarttui miekkaan tai lansettiin. Välskäri saapui parhaimpaan aikaan, sai pienen paikan Italiaan lähtevässä armeijassa ja joutui Napoleonin läheisyyteen juuri silloin kuin tämän onnen aurinko oli ylenemäisillään tuolla puolella Alppien. Saatuaan nyt vasta selville syntymäpäivänsä salaisuuden, tunsi välskäri äärettömän kunnianhimon rinnassaan paisuvan. Muutamana yönä karkasi hän sairaalastaan Nizzassa ja kiiruhti Mantilaan. Hän tahtoi päästä kenraali Bonaparten puheille, hän tahtoi kunnostautua, sanalla sanoen: hän tahtoi elokuun 15. p:stä tehdä itselleen kuolemattomuutensa tikapuut. En ole saanut selville, kuinka se tapahtui, mutta itse hän ainakin väitti päässeensä Bonapartea puhuttelemaan ja pyytämään häneltä välskärin paikkaa. "Mutta", huokasi välskäri joka kerta kuvatessaan tuota merkillistä päivää elämässään, "Bonapartella oli paljon puuhaa, hän ei ymmärtänyt minua ja kysyi adjutantiltaan, mitä minä tahdoin." "Kansalainen kenraali", vastasi adjutantti, "se on vain muuan kirurgi, joka anoo kunniaa saadakseen ensi tilaisuudessa sahata poikki teidän jalkanne." "Samassa", lisäsi välskäri, "alkoivat kanuunat paukkua, itävaltalaiset ryntäsivät esiin ja kenraali Bonaparte käski minun juosta hiiden kattilaan."

Välskäri, joka oli pelastanut niin monen mainion miehen hengen, ei siis saanut pelastaa Napoleonin henkeä. Sen sijaan sairastui hän sotaruttoon ja makasi puolen vuoden ajan surkeana sairaana Bresciassa. Sieltä kulki hän Ranskan armeijan jälkiä Itävaltaan, pakeni Sveitsiin ja joutui joksikin aikaa Zürichiin. Täällä hoiti hän muuatta apteekkia, rakastui pieneen, punaposkiseen sveitsittäreen ja oli juuri menemäisillään naimisiin, kun ensiksi ruhtinas Korsakov, sitten Massena ja lopuksi Suvorov panivat monilukuisine joukkoineen ylösalaisin tuon rauhallisen kaupungin. Tästä syntyneessä sekasorrossa pakeni välskärin morsian eikä koskaan enää palannut. Suruissaan istui hän eräänä päivänä apteekkinsa ikkunassa; silloin ajaa siihen kaksi kasakkaa, ne hyppäävät alas hevostensa selästä, vangitsevat hänet, vaikka hän tekeekin vastarintaa, ja vievät hänet mennessään täyttä laukkaa laskien. Välskäri luulee jo viimeisen päivänsä pimiävän eikä ymmärrä mitään siitä, mitä tapahtuu. Mutta kasakat kuljettavat hänet vahingoittumattomana matalaan majaan; siellä istuu muutamia upseereja punssimaljan ympärillä ja heidän joukossaan muuan karilas mieheksi pitkävartisissa saappaissa. "Toveri!" sanoi hän lyhyesti ja käskevästi, "vedä esille hohtimesi, minun hammastani pakottaa!" Siinä ei auttanut mikään, välskärin täytyi kaivaa esille hohtimensa. Hän rohkeni kysyä, mitä hammasta pakotti. "Sinä jupiset?" karjasi mies vihaisesti. "En, enhän minä jupise", vastasi välskäri ja repäsi irti ensimmäisen hampaan, joka sattui hänen hohtimiinsa. "Hyvin tehty, poikani! Mars!" Ja välskäri sai 10 tukaattia vaivoistaan. Hänen ansioluettelonsa oli odottamattomalla tavalla pidentynyt; upseeri, jonka hampaan hän oli reväissyt, olikin Suvorov.

Tästä mielissään hän päätti etsiä onneaan Venäjältä. Hän matkusti Pietariin ja kävi Ruotsin lähettilään, kenraali Stedingkin puheilla, joka oli hänen suosijansa amiraali Stedingkin veli. Täällä sai hän sairaalanlääkärin paikan, eli herroiksi ja keräsi pienen omaisuudenkin. Niin kului neljä tai viisi vuotta, kun tuli tieto, että Napoleon oli tullut keisariksi. Taas heräsi välskärin vanha kunnianhimo; hän otti eron virastaan ja palasi isänmaahansa v. 1804. Luottaen ansioihinsa toivoi hän itselleen loistoisaa tulevaisuutta, mutta ei, lääkeopilliset tiedekunnat olivat jo koroittaneet vaatimuksiaan ja pyysivät nähdäkseen hänen papereitaan. Raivoissaan heitti hän hyvästit lääketieteelle, otti esille Zürichistä saamansa todistukset ja osti itselleen apteekin Tukholmassa.

Välskäri oli nyt viidenneljättä vanha. Hän tarkasteli tähän saakka elettyä elämäänsä ja se näytti hänestä hyvin poikamaiselta. Ja hän sanoi itselleen: "Ei ole siinä kylliksi, että olet pelastanut Ruotsin laivaston, Kustaa III:n ja Armfeltin, että olet ollut Bonaparten puheilla ja kiskonut hampaan Suvorovin suusta, sinulla täytyy myöskin olla jokin tarkoitus, mitä varten elät." Ja silloin pisti hänen päähänsä, että olihan hänellä isänmaa.

Syttyi vuoden 1808 sota. Välskäri myi apteekkinsa, joutui taas riitaan tiedekuntain kanssa ja sai tyytyä alilääkärin toimeen muutamassa suomalaisessa rykmentissä. Mutta samapa se, hän ei enää taistellut kunnian eikä elokuun 15. päivän vuoksi; Suomen sotaväessä oli harmaahapsisia vanhuksia luutnantteinakin: eikö sitten välskäri, jolla oli virkavuosia vain parikymmentä, voisi palvella alilääkärinä? Siinä toimessaan otti hän osaa vuosien 1808 ja 1809 sotaretkiin; hänen paikkansa oli kaikissa kahakoissa lähellä tappotannerta, jossakin tuvassa tai majassa tien varrella. Siellä taisteli hänkin tavallaan urhoollisesti ja rehellisesti kurjuutta, tauteja ja kuolemaa vastaan, sahasi käsiä ja jalkoja, sitoi, laastaroi, lohdutti, jakoi haavoitetun sotilaan kanssa pullonsa viimeisen sisällön, jakoi leipänsä ja rahansa ja oli aina iloinen ja hyvällä tuulella, kertoen kurjien iloksi toisen toistaan hullunkurisemman tarinan matkoiltaan vierailla mailla. Sotaväessä tunnettiin hänet kaikkialla "tupakkatohtorin" nimellä, arvattavasti siitä syystä, että hän tuttaviltaan Tukholmasta sai hyviä "lehtiä" ja oli aina valmis jakelemaan niitä sotamiehille. Tupakankin avulla voidaan osoittaa kristillistä mieltä. Niin ylpeä ei tosin välskäri ollut, että olisi Konowin korpraalin tavoin kantanut kahta mälliä suussaan "ylpeydestä vain"; päinvastoin oli hän itse ilman, kun hätä oli suuri ja haavoitettu toveri oli saanut viimeisen pään pikanellirullasta, jonka hän otti esille pitkäin, keltaisten nankkiniliiviensä taskusta. Sentähden rakastivat sotamiehet "tupakkatohtoriaan" ja Fieandt vannoi tuhannen tulimmaisen nimessä vihkivänsä hänet arkiateriksi sodan loputtua, sillä lähinnä kuulia ja ruutia ei ollut mitään maailmassa, joka hänen mielestään olisi niin hyvin ansainnut miehisen miehen kunnioitusta kuin kunnon mälli ja viisi sinistä veljeä.[3]

Välskärin seikkailuista sodan aikaan voisi hyvästi saada täyttymään ainakin yhden joulukalenterin. Mutta minä jätän ne tällä kertaa sikseen ja mainitsen vaan ohimennen, että hän vietti v. 1808 syntymäpäiväänsä elokuun seitsemäntenätoista päivänä Alavudella. Sodan loputtua otti hän eronsa, ilman eläkettä tietysti. Kun vuoden 1809:n jälkeen niin moni suomalainen muutti Ruotsiin, katsoi välskäri kunniakkaammaksi kokea kaikki kovat yhdessä isänmaansa kanssa ja jäi Suomeen. Mutta hänen levoton luonteensa ei sallinut hänen pysähtyä mihinkään varmaan paikkaan; ensi vuosina rauhan jälkeen hän kuljeksi ympäri maata, lääkkeitä myyskennellen ja parannellen kaikkia tauteja suonenlyönnillä, kuppasarvella, mixtura simplexillä ja sen semmoisella. Pitäjästä pitäjään, kylästä kylään hän ajeli vanhalla hevosellaan ja oli yhtä tervetullut ja yhtä hartaasti odotettu kuin mikä tohtori Bolliger[4] tahansa uudempina aikoina. Välskäri oli vapaa kuin taivaan lintu, sukkelapuheinen ja hauska, höysti katkerat rohtonsa hupaisilla jutuillaan, ja mihin vain tulikin, sai hän aina olla varma tapaavansa katetun pöydän ja puheliaan emännän. Se oli onnellista aikaa; minä olen vakuutettu siitä, että välskäri tähän aikaan vaikutti paljon hyvää, mutta siitä hän ei koskaan puhunut.

Kauan ei hän kuitenkaan saanut oman mielensä mukaan kiertää maita mantereita. Vuoden 1788:n jälkeen oli lääketiede yliopistoissa edistynyt jättiläisaskelin. Lääkintähallitus alkoi ankarasti ahdistaa kaikkia noita puoskareita, jotka tämän vuosisadan alussa täyttivät maan ja jotka useinkin olivat vahingoksi lääketieteelle ja sen maineelle, mutta jotka yhtä usein olivat avuksi hädän hetkenä, kun oikeita lääkäreitä oli vähän ja apteekkeja harvassa. Välskäri oli jo tätä ennen ollut riidassa lääkeopillisten tiedekuntain kanssa Upsalassa ja Tukholmassa, eikä muuta tarvittu kuin että eräs innokas virkaveli ilmoitti asianomaiseen paikkaan hänen retkistään maaseudulla. Välskäri manuutettiin Turkuun tutkittavaksi, mutta ei totellut käskyä, joka oli epäviisaasti tehty, sillä ansioihinsa nähden sotalääkärinä olisi hän ennen monta muuta ollut itsemäärätty johonkuhun kaupunginlääkärin toimeen. Mutta hän oli itsepäinen ja rakasti vapauttaan; hän ei siis mennyt Turkuun, ja seurauksena siitä oli se, että hänet ankaran sakon uhalla kiellettiin harjoittamasta ammattiaan.

Kolmannen kerran välskäri luopui nyt lääketieteestä, asettui syntymäkaupunkiinsa ja herkesi kalastajaksi. Se oli hupaista tointa, mutta maksoi huonosti vaivat, varsinkin jos niinkuin välskäri oli tottunut nauttimaan kupin kahvia päiväkseen ja polttamaan ostotupakkaa. Välskäri olisi myötäkäymisensä aikoina voinut koota hyvänkin omaisuuden, mutta sitä pitääkseen oli hän liiaksi antelias ja tuhlaavainen. Tämän maailman hyvyydestä oli hänellä tuskin muuta jäljellä kuin vanha, ruskea takkinsa, keltaiset liivinsä ja iloinen luontonsa ynnä muutama satakunta koukkua. Jonkin ajan kuluttua saatiin hänet sentähden houkutelluksi hakemaan rokottajan tointa, jonka hän saikin vanhain sotatoveriensa puoltolauseilla. Uudessa toimessaan viihtyi hän mainiosti, kun sai ainakin pari kertaa vuodessa harhailla kylissä ja taloissa, tarinoida emäntien kanssa ja vanhan tapansa mukaan elää kädestä kärsään. Eikä ollutkaan toista, joka olisi voinut niin hyvin kuin hän viihdyttää pieniä palleroisia, kun neula oli raapaissut naarmun heidän käsilihansa hienoon hipiään; kaikki kävi kuin leikkiä lyöden ja ennenkuin huomattiinkaan, oli kipu jo ohitse. Siitä vain kasvoi äitien ystävyys häntä kohtaan, ja kernaasti annettiin hänelle anteeksi hänen ruma tapansa purra tupakkaa.

Ja niin sateli vähitellen vanhuuden lumi hänen päälaelleen, hiljaa ja huomaamatta. Hän oli yksi noita harvoja, jotka ovat mellastaneet maailman myrskyissä kadottamatta uskoaan ihmisiin, jotka aina ovat yhtä iloisia ja huolettomia ja joiden sydän ei koskaan kovene vastoinkäymisissä eikä paisu ylpeäksi silloin, kun onni heille hymyilee. Hän oli sydämeltään hurskas ja hellä ja nauroi kernaasti itsekin nuoruutensa kevytmielisyydelle, vaikkei hän siitä vanhoilla päivilläänkään tahtonut päästä vapautumaan. Keisari Napoleon — "hänen kaksoisveljensä", niinkuin hän leikillisesti virkkoi yhteistä syntymäpäivää muistellessaan — oli kohonnut nopeammin inhimillisen suuruuden kukkuloille ja vielä nopeammin kukistunut siitä, jotavastoin välskärin elämä oli heilurin tavalla tasaisesti ja säännöllisesti siirtynyt siitä onnesta, jota ei kukaan kadehdi, niihin vastoinkäymisiin, jotka eivät koskaan kukista! Eläen kaiken ikänsä naimattomana, sittenkun kerran oli onnellisesti päässyt pakenemaan Sveitsissä heränneen lempensä satimia, ei hänellä kuitenkaan ollut yhtäkään niistä ennakkoluuloista, jotka vievät niin monen hänen vertaisistaan halveksimaan sydämen pyhimpiä tunteita. Kirjat hän oli tosin heittänyt luotaan liian aikaisin, pääsemättä siis osalliseksi perinpohjaisemmasta sivistyksestä, mutta elämän kokemukset olivat häntä kouluttaneet niin, että minä aina ihmettelin hänen ihmistuntemustaan.

Lapsuudessamme ja aikaisemman nuoruutemme aikoina istuimme me usein hänen vanhassa yliskamarissaan kokoontuneina hänen nahkoitetun nojatuolinsa ympärille kuuntelemaan tarinoita tarujen maailmasta ja tarinoita todellisesta elämästä. Hänen muistinsa oli pohjaton ja niinkuin ei vuolas koskikaan anna kaikkien vesiensä vuotaa yht'aikaa, niin oli välskärilläkin aina uusia kertomuksia varastossaan, oli kertomuksia ajoilta nykyisiltä, mutta vielä enemmän ajoilta, jotka ovat kauan sitten unohtuneet. Eihän hänellä ollut mitään laajoja, historiallisia tietoja, hänen juttunsa olivat enemmän hajanaisia kuvauksia kuin kokonaisia kertomuksia. Jälkeenpäin olen huomannut, että niistä on poistettava paljon sellaista, joka oli vain sen ajan juoruja ja puolueiden panettelua. Usein puuttui niistä suuren ja ylevän maailmankatsannon leima, jota ei saavuteta muulloin kuin silloin, kun ajatukset ja tunteet alituisesti saavat vaikutusta siitä, mikä elämässä on suurta ja jaloa; mutta todenmukaisuutta oli noissa hänen kertomuksissaan, oli lämpöä ja ennen kaikkea eloisaa vilkkautta, jota en rohkene ruveta muististani jäljittelemään.

Kun me olimme kauan kuunnelleet vanhusta yhteen menoon, otti hän joskus esille kuluneen sähkökoneen ja houkutteli siitä kipinän toisensa perästä. "Noin räiskähteli maailma minun nuorna miesnä ollessani", sanoi hän nauraen. "Vei vain sormensa lähelle, niin jo paukahti jossakin paikassa. Mutta silloin se olikin taatto taivahinen, joka kampia pyöritti."

Harvoin oli hänellä jokin kertomus paperille pantuna; oli sentään yksi, "Suomen Herttuatar". Suurimman osan hän kertoi suullisesti; monta on siitä vuotta jo vierinyt, toiset niistä olen unohtanut, toisia niistä olen verrannut tarinoihin ja kirjoihin. Jos nämä tulevat lukijaa huvittamaan, ei välskäri ole turhaan kertonut juttujaan noina pitkinä talvi-iltoina.

VÄLSKÄRIN ENSIMMÄINEN KERTOMUS.

KUNINKAAN SORMUS.

Lukija, joka istut tyynessä majassasi rauhan ja sivistyksen ympäröimänä, muistatko noita milloin suuria, milloin surullisia muistoja, jotka jäävät elämään vielä vuosisatojenkin kuluttua ja jotka milloin loistavat kirkkaasti kuin auringon valo, milloin taas kuin pois kulumattomina veripilkkuina himmentävät historian kirjavia lehtiä? Voivatko ajatuksesi, lepoon tottuneina, kohota kuvailemaan menneiden aikojen kauhuja ja riemuja, voivatko ne sen tehdä, ei huolettomasti harhaillen toisesta toiseen ja hakien vain uteliaisuudellesi tyydytystä, vaan elävästi ja lämpimästi, aivan niin kuin itse seisoisit keskellä noita jo ammoin päättyneitä otteluita, niinkuin oman veresi niissä vuodattaisit, niissä voittaisit tai kaatuisit ja tuntisit sydämesi sykkivän toivoa ja vavistusta aina sen mukaan kuin onni sinulle hymyili tai sinulle selkänsä käänsi? Seisoen historian kukkuloilla ja katsellen kauas ympärillesi yli inhimillisten intohimojen myllerteleväin taistelutannerten, voitko laskeutua alas menneisyyden laaksoihin, tuohon ruumiillisesti haudattuun ja maahan maatuneeseen, mutta henkisesti kuolemattomaan elämään, jossa on historian oikea sisältö? Oletko koskaan nähnyt historian kuvattuna ukoksi, jonka otsa on viisaissa rypyissä ja sydän jähmettynyt ja joka punnitsee kaikkea järjen vaaka kädessään? Eikö ole ajantiedon hengetär ikuisesti kukoistava tyttö, jonka silmä tulta suitsuaa, sydän liekehtii ja sielu säkenöipi, eikö hän aina ole inhimillisesti lämmin ja inhimillisesti kaunis?

Senpätähden — jos on sinulla kykyä kärsimään ja riemuitsemaan niiden kanssa, jotka ovat kadonneet, vihaamaan niinkuin he vihasivat, rakastamaan niinkuin he, riemuitsemaan, ihailemaan, ylenkatsomaan ja kiroamaan niinkuin he ovat tehneet, sanalla sanoen, elämään heidän mukanaan koko sydämestäsi eikä ainoastaan katsomaan heitä kylmän järkesi silmillä — seuraa silloin minua! Minä vien sinut alas laaksoihin; käteni on heikko ja kuvaukseni ovat vähäpätöiset, mutta oma sydämesi on ohjaava sinua paremmin kuin minä; siihen luotan minä — ja aloitan.

1. BREITENFELDIN TAISTELU.

Saksan ja Ruotsin historiassa kaikuu halki vuosisatojen nimi, jonka kuullessaan ruotsalainen kohottaa päänsä entistä pystympään ja vapautta rakastava saksalainen paljastaa ihmetyksellä omansa. Se on Leipzig, Breitenfeld ja syyskuun 7. päivä 1631.

Kuningas Kustaa Aadolf oli tullut ruotsalaisineen ja suomalaisineen Saksanmaalle puolustamaan sitä, mikä on elämässä pyhintä ja kalleinta: vapautta ja uskoa. Tilly, tuo kauhea vanha korpraali, oli marssinut Sakseniin ja kuningas seurasi häntä kintereillä. Kaksi kertaa olivat he jo kohdanneet toisensa: tiikeri oli kutsunut jalopeuran taisteluun, mutta jalopeura ei liikkunut paikoiltaan. Nyt seisoivat he kolmannen kerran toistensa näkyvissä, eikä enää auttanut muu kuin iskeä musertava isku, ja Saksa odotti vavisten kohtalonsa ratkaisua.

Varhain aamulla lähtivät yhdistyneet ruotsalaiset ja saksilaiset sotajoukot Loder-puron yli Breitenfeldin kylää kohden ja asettuivat sotarintamaan. Se oli muodostettu uuden, kuninkaan keksimän sotatempun mukaan; jalkaväki prikaateissa, ratsumiehet pienissä eskadroonissa, heidän välillään musketöörejä. Kaikki nämä kahdessa linjassa, mutta saksilaiset erillään. Kuningas ratsasti rivejä pitkin, järjesteli ja tarkasteli, sanoen väliin aina kehoittavan sanansa. Hän silmäili mielihyvällä noita uljaita miehiään; siinä seisoi Kustaa Horn ratsujoukkoineen vasemmalla sivulla; keskustassa oli urhoollinen Teuffel ja hänen edessään Torstenson keveine, mutta kauheine nahkakanuunoineen; Banér liiviläisineen ja Hepburn skottilaisineen seisoivat toisella sivulla.

Viimeksi läheni kuningas vasenta siipeä, jota hän itse johti. Täällä seisoi viisi rykmenttiä ratsuväkeä: Tott rykmenttineen, Soop länsi-gööttalaisineen, Stenbock smoolantilaisineen ja äärimmäisenä kaikista Stålhandske suomalaisia johtamassa. Kuninkaan katse kirkastui kirkastumistaan, hänen hitaasti sivuuttaessaan kunniaa tekeviä rivejä. Stålhandske — sanoi hän ja hiljensi suuren mustan juoksijansa kulkua suomalaisten viimeisen rivin kohdalla: — Te kai ymmärrätte, miksi olen teidät laitimmaiseksi asettanut. Meitä vastassa seisoo Pappenheim vallooniensa kanssa — hän haluaa tehdä minun tuttavuuttani, — virkkoi kuningas hymyillen, — ja arvatenkin saamme me kovaa koettaa, jos hän tältä puolen heittää koko laumansa meidän kimppuumme. Minä luotan siihen, että te suomalaisinenne otatte hänet vastaan niin, että tuntuu. — Tämän jälkeen koroitti kuningas äänensä, niin että koko ratsujoukko voi sen kuulla, ja lisäsi: — Varokaa nyt, pojat, ettette tao miekkojanne tylsiksi noiden miesten rautaisiin varustuksiin, vaan pistätte ensin kuoliaaksi hevosen, niin kyllä sitten voitte helposti voittaa raskaan ratsumiehenkin.

Suomalainen ratsuväki ymmärsi hyvin kyllä asemansa sekä vaaran että kunnian ja oli siitä ylpeä. Kuninkaan osoittama luottamus lisäsi heidän rohkeuttaan. Ei ollut ainoatakaan, joka ei olisi ollut valmis käymään itsensä pelätyn Pappenheimin kimppuun. Kun näki nuo yleensä pienikasvuiset ja lyhytvartaloiset olennot pienten, vähäpätöisten hevostensa selässä, ei olisi ensi silmäyksellä osannut ajatellakaan, että he voisivat vastustaa noiden suuritekoisten valloonien hyökkäyksiä heidän karatessaan eteenpäin tulisilla, suurilla ratsuillaan. Vähän ennen taistelun alkamista pitämässään puheessa sanoi Tilly itsekin ylenkatseellisesti noista nälkäisistä, alastomista vihollisistaan ja heidän hevosistaan, jotka hänen mielestään olivat kurjempia kuin keisarillisten kurjimmat kuormakonit. — Ratsastakaa suoraan heidän päällensä, — lisäsi hän — niin ratsumies ja hänen hevosensa menevät mäsäksi teidän korskuvain juoksijainne jaloissa. — Mutta Tilly ei tuntenut tarpeeksi vihollistaan tai ei ollut häntä tuntevinaan. Sillä ratsumiesten rautaiset jäntereet ja rauhallinen, kuoloon saakka kukistumaton rohkeus korvasivat täydellisesti sen, mikä puuttui ulkoasusta ja ryhdistä, ja heidän pienillä hevosillaan oli apunaan koko suomalaisen rodun sitkeys, joka monta tuntia kestävän, uuvuttavan käsikähmän aikana suuresti vaikutti voiton saamiseen.

Suomalaisten iloisen hurraan seuraamana ratsasti kuningas pois heidän luotaan. Stålhandske kääntyi väkensä puoleen ja kertasi kuninkaan sanat suomenkielellä. Reippaiden ratsumiesten kasvot loistivat ylpeydestä ja ilosta.

— Kas niin, Perttilä, — lisäsi Stålhandske, kääntyen nuoren ratsumiehen puoleen, joka etumaisena ratsasti kauniin, mustan hevosen selässä ja oli muita pitempi ja ryhdikkäämpi, — tekeekö mielesi tänään ansaita itsellesi ritarin kannukset?

Puhuteltu näytti hämmästyvän, teki kunniaa miekallaan ja punastui sotalakkinsa liepeitä myöten. — En ole koskaan uskaltanut pyrkiä niin suureen kunniaan, — vastasi hän, mutta hänen hehkuvat poskensa osoittivat, että tuon arvon saavuttaminen oli ollut hänen salaisimpain toiveittensa esineenä. — Minäkö … talonpojan poika! — lisäsi hän vitkalleen.

Stålhandske naurahti. — Tuhat tulimmaista, poikahan punastuu kuin vihille vietävä neitonen. Talonpojan poika? Mitäs me muut sitten olemme olleet? Eikö sinulla ole neljä täysin varustamaasi ratsumiestä komennettavanasi? Eikö Luoja ole pannut urhoollista sydäntä rinnassasi sykkimään ja eikö kuningas ole pannut miekkaa käteesi? Onhan se sekin jo aateluuden merkki; pidä itse huolta tähteistä!

Tuhannet nopeat ajatukset salamoivat sillä hetkellä nuoren ratsumiehen mielessä. Hän ajatteli lapsuuttaan tuolla Suomessa, kaukana Pohjanmaalla. Hän muisti, kuinka hänen isänsä, vanha Perttilä, joka nuijasodan aikana oli ollut herttua Kaarlon parhaita puoluelaisia, oli kuningas Kaarlo IX:ltä sittemmin saanut lahjaksi neljä suurta taloa, jotka kukin varustivat hevosen ja miehen sotapalvelukseen, ja sen avulla vaurastunut niin, että nyt oli rikkaimpia talonpoikia koko maassa. Hän muisteli ensimmäisiä nuoruutensa aikoja Tukholmassa, jonne isä oli hänet lähettänyt siinä kunnianhimoisessa tarkoituksessa, että poika kerran tulisi saavuttamaan kunniaa ja suosiota kuninkaan läheisyydessä, ja muisteli sitä, kuinka hän itse, ollen vielä kunnianhimoisempi kuin isänsä, sen sijaan, että olisi hankkinut itselleen rauhallisia tietoja opin tiellä, oli salaisuudessa opetellut miekkailemaan ja ratsastamaan, kunnes ankara isä vihdoinkin muutti mielensä ja antoi hänen pyrkiä kuninkaan suomalaiseen ratsuväkeen. Kaikki nämä muistot risteilivät nyt nuoren sotilaan aivoissa, sillä nyt, nyt oli hetki tullut, jolloin hän, rahvaan riveistä lähtenyt nuorukainen, voittaisi itselleen tuon ylpeän aatelin vertaisen arvon, tuon aatelin, joka tähän saakka oli ylenkatseellisesti kohdellut häntä ja hänen laisiaan. Ja jo paljas ajatuskin tuon kunnian saavuttamisesta ajoi punan hänen poskilleen; hän tunsi, että se ajatus voisi kannustaa hänet vaikka kuolemaankin.

Mutta ei yksistään se ajatus. Hänen nuori sydämensä paisui, kun hän ajatteli saavansa sankarikuninkaan silmäin edessä taistella kovan, ratkaisevan taistelun uskonsa vapauden puolesta, maansa kunnian puolesta ja kaiken sen puolesta, mikä on elämässä korkeinta ja kalleinta, ja tämä vakaumus se oli, joka elähytti häntä, samoin kuin, muutamia palkkasotureita lukuunottamatta, koko sotajoukkoakin, ja joka synnytti voiton varmuuden jo ennen kuin taistelu oli alkanutkaan.

Ennenkuin nuori ratsumies ehti vastata jalomielisen päällikkönsä kysymyksiin, kuului jo kuninkaan voimakas ääni rukoukseen kehoittavan. Uljas urho paljasti päänsä ja laski miekkansa kärjen maata kohti, ja kaikki ympärillä olevat joukot tekivät heti kohta samoin. Ja kuningas rukoili kauas kuuluvalla äänellä: "Kaikkivaltias Jumala, jonka kädessä voitto ja tappio on, käännä laupiaat kasvosi meidän, sinun palvelijaisi puoleen! Kaukaisista maista ja rauhallisista majoistamme olemme tänne saapuneet taistelemaan vapauden, totuuden ja pyhän evankeliumisi puolesta. Anna meidän voittaa pyhän nimesi tähden! Amen."

Vakava luottamus täytti kaikkien sydämet. Ruotsalainen airut ratsasti kutsumaan keisarillisia taisteluun ja Tilly vastasi ylpeästi, että kuningas kyllä tiesi, missä hänet tapaisi.

Kello kahdentoista aikaan keskipäivällä tuli hyökkäävällä puolella oleva Ruotsin sotaväki kantomatkan päähän keisarillisesta tykistöstä, joka oli asetettu sotarintaman takana olevalle kukkulalle. Ruotsalaisten tykistö vastasi ammuntaan, ja taistelu alkoi. Aurinko paistoi ruotsalaisten silmiin ja lounaistuuli ajoi pilvittäin tomua ja paksua ruudin savua heitä vastaan. Kuningas antoi sotajoukon kammeta oikealle kädelle väistääkseen tuulta ja aurinkoa; Pappenheim pyysi määräystä sitä estääkseen ja sai sen. Salaman nopeudella karkasi hän eteenpäin, teki tiukan käänteen ja ryntäsi ruotsalaisten oikeata kylkeä vastaan sivulta päin. Samassa silmänräpäyksessä lähetti kuningas reinikreivin rykmentin ja Banérin ratsuväen häntä vastaan. Yhteentörmäys oli kauhea; hevoset ja miehet lensivät kuperkeikkaa toistensa yli. Pappenheim vetäytyi takaisin, mutta hyökkäsi jo seuraavana hetkenä suomalaisia vastaan. Valloonien musta rintama ryntäsi eteenpäin silmittömällä raivolla; turhaa työtä, sillä he kilpistyivät rautaista muuria vastaan, heidän etummainen rivinsä musertui, toinen pyörähti takaisin, ja toinen hyökkäys oli torjuttu. Pappenheim raivosi; kolmannen kerran karkasi hän taisteluun; nyt oli suomalaisilla liiviläiset ja kuurilaiset apunaan. Stålhandske otti vastaan vihollisensa yhtä kylmästi, yhtä voimakkaasti; oli mahdotonta murtaa tuota elävää muuria. Hitaina vihaan olivat suomalaiset tähän saakka puolustautuneet järkähtämättömän rauhallisesti. Mutta vähitellen viehättyivät hekin taistelun tuoksinasta; neljännen ryntäyksen kestäessä oli vihollisten raivo heihinkin tarttunut, ja heitä oli jo vaikea hillitä. Stålhandsken mahtava ääni kuului läpi taistelun mellakan; vielä kerran sulkeutuivat suomalaisten rivit toisiinsa, vielä kerran työnnettiin vihollinen armotta takaisin. Haavojen peittämänä ajoi Pappenheim viidennen kerran vallooninsa eteenpäin. Ja nyt murtuivat suomalaisten rivit itsestään, mutta sulkivat samassa rautaiseen syleilyynsä vastaan tunkevan vihollisen. Taistelua alettiin nyt taistella mies miestä vastaan, ja valloonien hevoset alkoivat uupua. Mutta yhtä suuri kuin oli heidän tappionsa oli myöskin heidän raivonsa. Vaikka viidennen kerran takaisin lyötyinä, hyökkäsivät he vielä kuudennen kerran, yhtä verisesti, yhtä turhaan. Seitsemännellä kerralla oli Pappenheimillä vain uskollisimpansa mukanaan, ja kun tämäkin viimeinen, epätoivoinen ryntäys oli torjuttu ja kenttä jäänyt päälle karkaavien ruumiita täyteen, ei hänen pelätty äänensä enää mitään mahtanut. Valloonien eloon jäänyt joukko hajaantui hurjasti paeten Breitenfeldiin päin.

Tomuisina ja veren tahraamina huoahtivat suomalaiset hetken aikaa. Mutta tuskin oli savu vähäksi aikaa hälvennyt, kun he huomasivat muista erotetun osaston vihollisen väkeä. Se oli Holsteinin herttuan jalkaväkirykmentti, joka oli seurannut Pappenheimiä. Suomalaiset olivat päässeet tuohtumaan eikä mikään enää voinut heitä pidättää. Itä-gööttalaisten seuraamina he piirittivät, mursivat ja tuhosivat holsteinilaisten rintaman; nuo urhoolliset soturit taistelivat viimeiseen mieheen ja kaatuivat siihen, mihin olivat asettuneet.

Kun tämä tapahtui oikealla kyljellä, oli vasen kylki joutunut suurimpaan vaaraan. Fürstenberg oli kroatilaisineen käynyt saksilaisten kimppuun, ja näiden rivit alkoivat pian horjua. Kun Tilly näki molemmat kylkijoukkonsa taistelussa, komensi hän vihdoinkin keskustansa kuusitoista suurta kolmiota eteenpäin. Ukkospilvenä pauhasi kenttää pitkin hänen uljas armeijansa. Torstenson tervehti heitä tulisin kourin. Kauheasti lakaisivat nahkakanuunain kuulat keisarillisten rivejä; Tilly vetäytyi syrjään, jätti Pappenheimin oman onnensa nojaan ja hyökkäsi hänkin saksilaisten kimppuun. Ei tee lumivuori vyöryessään kauheampaa jälkeä; ensi iskun musertamina hajaantuivat saksilaiset paeten kaikille haaroille, vaaliruhtinas etunenässä, ja ryöstivät paetessaan kaikki, mitä heidän tielleen sattui. Tilly saattoi nyt sysätä kaikki joukkonsa Hornia ja ruotsalaisten vasenta kylkeä vastaan. Kauhean ylivoiman tunkemana väisti tämä hitaasti vasemmalle, joka hetki kukistumaisillaan. Kuningas kiiruhti hätään ja huusi Callenbachia tulemaan Jumalan nimessä reservinsä kanssa avuksi. Callenbach teki niin, mutta kaatui ensi yrityksessä. Sama onnettomuus kohtasi Teuffeliä. Vihdoin marssivat Hepburn skottilaisineen ja Soop smoolantilaisineen Hornin avuksi. Kroatilaiset ryntäsivät taajoin joukoin Hepburnia vastaan; silloin avautuivat skottilaisten rivit, piilotetut nahkakanuunat alkoivat ampua ja tappotanner peittyi kuolleilla. Toisia vihollisia tuli sijaan. Skottilaiset ottivat heidät vastaan niin kauhealla muskettitulella, että miehiä kaatui rivittäin maahan. Muun sotajoukon taistelupaikoilta nouseva savu ja pöly ajautui tännepäin. Ystävät ja viholliset sekautuivat toisiinsa murhaavaan sekasortoon, tapeltiin miekoin ja pyssynperin ja voitto kallistui milloin millekin puolelle.

Silloin alkoi kanuunain pauke kukkulalta odottamatta uudelleen. Ratsuväkensä ja etupäässä suomalaistensa avulla kuningas oli valloittanut vihollisten tykistön ja käänsi nyt heitä vastaan heidän omat kanuunansa. Tämä tapahtuma ratkaisi taistelun. Turhaan oli Pappenheim koettanut valloittaa takaisin kukkulaa; kahdeksannen koetuksen tehtyään täytyi hänen väistyä. Voitollisen vasemman sivustansa kanssa iski kuningas nyt vihollisten kylkeen: kaikki joutui mullin mallin. Tilly itki vihasta. Pappenheim, joka omakätisesti oli hakannut maahan neljätoista ruotsalaista ja suomalaista, oli menehtyä raivoonsa. Eivät auttaneet uhkaukset eivätkä rukoukset; keisarilliset pakenivat hurjassa sekasorrossa kaikille haaroille; Tilly, jonka kuuluisa kimo oli ammuttu hänen altaan, pelastui hädin tuskin vangiksi joutumasta, ja kuninkaan voitto oli täydellinen.

Vielä oli kuitenkin verinen loppunäytös suorittamatta. Neljä Tillyn johtamaa jalkaväkirykmenttiä oli hyvässä järjestyksessä vetäytynyt syrjään taistelusta ja nyt asettuivat ne rinta rintaa vasten takaa-ajavien ruotsalaisten tielle. Kuningas johti heitä vastaan sotaväkensä oikean sivustan, Tottin ratsuväen, smoolantilaiset ja suomalaiset. Se oli kuuma kahakka; Tillyn sotavanhukset tappelivat epätoivon uljuudella; vielä viimeistä henkeä vetäessään koettivat he miekoillaan lävistää yliratsastavien vihollisten hevosia. Ei armoa pyydetty, ei armoa annettu. Vihdoinkin pelasti pimenevä päivä tähteet tuosta urhoollisesta joukosta, joka vetäytyi Leipzigiin päin. Taistelu oli lopussa, voitto varma.

Tämän voiton tulokset olivat arvaamattomat. Peläten varomattomuuden kautta kaikki kadottavansa asetti Kustaa Aadolf vielä k:lo 7 illalla sotaväkensä uuteen rintamaan, ja antoi sen viettää yönsä samassa asemassa. Mutta sitä ennen ratsasti hän riviltä riville urhojansa kiittämään.

— Stålhandske, — sanoi kuningas, saavuttuaan suomalaisten rintaman eteen. — Te ja teidän miehenne olette kaikki taistelleet kuin kunnon pojat ja aivan niinkuin olin teiltä odottanutkin. Kiitän teitä, lapseni! Olen ylpeä teistä.

Riemuisa hurraa oli kiitettyjen vastaus.

— Mutta, — lisäsi kuningas, — teidän joukossanne oli muuan, joka hyppäsi alas hevosen selästä ja ennen muita kiipesi kukkulalle valloittaakseen keisarillisten kanuunat. Missä hän on?

Nuori mies ratsasti ulos rivistä. — Armoa, teidän majesteettinne! — sammalteli hän. — Minä tein sen käskyä odottamatta ja olen ansainnut kuolemani.

Kuningas hymyili. — Nimesi?

— Perttilä.

— Pohjanmaalta?

— Pohjanmaalta, teidän majesteettinne!

— Hyvä. Huomen-aamuna kello seitsemän tulet kuulemaan tuomiotasi.

Kuningas ratsasti edelleen ja ratsumies peräytyi riviinsä.

Yö levitti vaippansa verisen tappotantereen yli, jota 9,000 silvottua ruumista peitti. Suomalainen ratsuväki vietti yönsä niiden vartijatulien ääressä, jotka se oli virittänyt samalle kukkulalle, josta Tillyn kanuunat oli valloitettu. Kuolleitten ruumiit korjattiin kiireesti syrjään ja pian leimusi rikotuista laveteista ja pyssynperistä tehty tuli levittäen valoaan hiljaiseen syysyöhän. Taivas oli pilvetön ja keveän savun läpi tuikkivat ikuiset tähdet alas tänne kiistojen ja kuoleman maahan.

Ensi töikseen juottivat ratsumiehet hevosensa mutaisesta Loder-purosta ja heittivät sitten niille kauroja eteen. Sen tehtyään ryhmittyivät he kukin rivissään tulien ääreen kukkulalle, pysyen täysissä tamineissa ja milloin tahansa valmiina uuteen otteluun. Maa oli niljakka kasteesta ja verestä, mutta uupumus niin suuri, että moni nukkui siihen, mihin heittihe. Toiset huvittelivat syöden ja juoden; olutta oli viljalti ja haarikat kulkivat kädestä käteen aina etuvartijain luo, ja vähän väliä esitettiin leikillinen malja keisarillisten kunniaksi.

— Kuolkoot he janoon tänä yönä!

— Tai juokoot omiksi peijaisikseen!

— Eläköön kuningas!

Silloin kuului aivan läheltä, tulien heikosti valaisemalta kentältä haavoitetun surkeaa valitusta. Tottuneina tuollaiseen kuulivat sotamiehet heti kohta vieraasta murteesta, ettei se ollut heidän miehiään eivätkä pitäneet kiirettä. Mutta yhä kuului vain tuo uikuttava ääni.

— Pekka, mene ja lopeta tuon itävaltalaisen koiran päivät, — huusi muuan ratsumiehistä kyllästyneenä valituksiin.

Pekka, yksi Perttilän rakuunoita, lyhytkasvuinen, mutta väkevä kuin karhu, lähti vastahakoisesti sulkemaan vaikeroivan suuta. Ollen yhtä taikauskoinen kuin muutkin toverinsa kammottivat häntä nuo vainajat keskellä pimeää yötä. Perttilä oli vaipunut ajattelemaan huomispäivän tapahtumia eikä kuullut mitään.

Hetken kuluttua tuli Pekka takaisin, laahaten muassaan mustaa ruumista, joka kaikkien kummaksi tunnettiin kaljusta päälaestaan munkiksi. Karkean kauhtanansa ympärille oli hän sitonut hamppunuoran, josta riippui pitkä, miekaton tuppi.

— Munkki! — mutisivat ratsumiehet.

— Ka, mitäs olisi minun pitänyt tekemän, — puolustelihe Pekka hämillään. — Kun kohotin käteni häntä iskeäkseni, pisti se pakana ristinkuvan eteen.

— Pistä sika hengiltä! Se on sitä pirun karjaa, joka kuljeksii lammasten vaatteissa ja polttaa roviolla oikeita kristityitä.

— Kaula poikki konnalta! Kun me ryntäsimme kukkulalle, oli sama mies ristinkuvineen keisarillisten joukossa kanuunaa laukaisemassa.

— Annas kun katsotaan, onko kapine hopeasta! — huusi ratsumiehistä muuan, pisti kätensä kauhtanan alle ja veti sieltä munkin vastustelemisesta huolimatta kauniisti silaellun, hopeaisen ristin kuvan.

— Näytähän minulle tuota, — sanoi muuan vanha ratsumies, — minä tunnen vähän näiden munkkien vehkeitä. — Sitten tarkasteli hän kullattua kuvaa kaikilta tahoilta, ja kas, samassa, kun hän painoi pientä vieteriä sen rinnassa, ponnahti sieltä ulos teräväksi hiottu tikari.

Kuin käärmeen puremana nakkasi hän ristiinnaulitun kuvan kauas luotaan. Kauhu ja inho oli vallannut kaikkien mielen.

— Hirtä tuo kyykäärme omaan nuoraansa! — huusivat ratsumiehet.

— Eihän täällä ole puuta mihin hirttää, — huomautettiin, — eikä kukaan saa poistua rivistä.

— Hukuta hänet!

— Ei ole vettä!

— Iskekää hänet hengiltä!

Mutta vanki inhotti kaikkia niin, ettei kukaan tahtonut käydä häneen käsiksi.

— Mitäs me hänelle sitten teemme?

— Misericordia! — uikutti vanki, joka päähänsä saaman iskun huumaamana oltuaan alkoi nyt vihdoinkin saada puhekykynsä ja voimansa takaisin.

— Potkaiskaa häntä periin ja antakaa hänen mennä, — huomautti muuan. — Me olemme kristityitä sotilaita, emmekä pelkää mitään perkeleen vehkeitä.

— Mutta ensin minä kuitenkin merkitsen sinut, korkea-arvoinen kirkonisä, jotta tuntisin, jos kerran vielä kohdataan, — virkkoi muuan hämäläinen ratsumies Vitikka, joka oli kuuluisa voimistaan ja julmuudestaan. Ja antaen pitkän miekkansa hurahtaa pari kolme kertaa ilmassa munkin pään ympärillä, leikkasi hän, ennenkuin kukaan ennätti sitä estämään, tämän vasemman korvan niin taitavasti irti, ettei hiuskarvaakaan katkennut. — Pyhä Pietari ei olisi voinut paremmin tehdä! — huusi Vitikka nauraa hohottaen.

Lähinnä seisovat käänsivät pois kasvonsa. Vaikka olivatkin pohjaltaan raakoja ja tottuneita sodan julmuuksiin, oli heistä kuitenkin pila liika törkeätä.

Verissään mateli haavoitettu tiehensä. Mutta vielä kauan kuului hänen äänensä yön pimeydessä sadattelevan: — Maledicti Fennones! maledicti! maledicti! Vos comburat ignis sempiternus![5]

— Isä meidän, joka olet taivaissa! — aloitti muuan ääni ratsumiesten joukosta. Ja kaikki yhtyivät hartaudella rukoukseen.

2. AATELISMIES ILMAN NIMEÄ.

Varhain aamun koittaessa syyskuun 8. p:nä oli ruotsalaisten leirissä kaikkialla iloista liikettä. Voitto oli varma ja joka haaralta saapui tietoja siitä, että keisarillinen sotajoukko oli täydellisesti hajaantunut. Kuningas komensi osan ratsuväkeä ajamaan takaa vihollista, samalla kun muu sotajoukko sai mieluisaksi tehtäväkseen Tillyn leirin ryöstämisen. Leiri jaettiin sitä varten eri osiin ja saalis oli niin summaton, että monesta tuli kerrallaan rikas mies koko elinajakseen. Kaikkialla oli liikettä ja elämää, kuolleet haudattiin kiireen kautta ja haavoitetut unhottivat kipunsa. Kirkkaana syysaamuna vilisi laajalla lakeudella riemuitsevia joukkoja sekä hevosella että jalkaisin ja täällä sopi, jos missään, muistella v. Beskowin säettä, että

"viileyttä voittolippu liehui."

Kuningas oli viettänyt yönsä vaunuissa. Pidettyään aamurukouksen ja annettuaan ensimmäiset käskynsä koittavan päivän varalle, kutsutti hän luokseen useita niistä, jotka taistelussa olivat eniten kunnostautuneet. Moni uroteko palkittiin silloin kunnialla ja arvon korotuksella. Mutta kaikkea muuta palkkaa kallisarvoisempi oli kunkin sotilaan sisällinen tyydytys sekä siltä sankarilta saatu kiitos, jota koko Eurooppa nyt oli oppinut ihailemaan.

Erityisesti saapuville kutsuttujen joukossa oli sekin nuori mies, josta tässä kertomuksessa tullaan paljon puhumaan. Kustaa Perttilä oli vasta kahdenkymmenen vuoden vanha; hänen sydämensä sykki tällä hetkellä voimakkaammin kuin se oli sykkinyt taistelun verisimmässä tuoksinassakaan. Hän aavisti kyllä, ettei jalo kuningas olisi rankaiseva häntä hänen rikoksestaan annettua käskyä vastaan taistelun tulisimmillaan ollessa, mutta hän punastui ja kalpeni epätietoisena siitä, mikä mahtoi olla kuninkaan tarkoitus, kun kutsui hänet erityisesti puheilleen, joka seikka jo semmoisenaan oli suuri kunnianosoitus.

Kuningas oli antanut pystyttää telttansa suurien jalavain suojaan lähelle Gross Wetteritziä, sillä kaikki lähellä olevat rakennukset oli joko poltettu tai pirstoiksi ammuttu. Puolen tuntia odotettuaan vietiin Perttilä telttaan. Kustaa Aadolf istui telttatuolilla nojaten kyynärpäällään pöytään, joka oli täynnä karttoja ja papereita. Hän oli isokasvuinen ja lihavahko mies ja hänen vartalonsa täyteläisyyttä lisäsi vielä ruumiin mukainen sotapuku. Kun Perttilä lähestyi, nosti kuningas lempeät, henkevät silmänsä äsken allekirjoittamastaan päiväkäskystä ja tarkasteli nuorta miestä terävällä, läpitunkevalla katseella. Kustaa Aadolf oli hiukan likinäköinen; nähdessään oudommat kasvot oli hänen pakko tarkistaa katsettaan ja siitä tuli hänen silmiinsä tuo terävä ilme, joka kuitenkin kohta katosi.

— Sinun nimesi on Perttilä? — kysyi kuningas ikäänkuin varmistuakseen siitä, että hän oli kuullut oikein.

— Perttilä, teidän majesteettinne.

— Ikäsi?

— Kaksikymmentä vuotta.

Kuningas tarkasteli häntä, ollen kuin kahdella päällä.

— Perttilän poika, sanoit?

Nuori ratsumies kumarsi punastuen.

— Omituista!

Kuningas lausui tuon sanan ikäänkuin tietämättään ja jäi hetkeksi miettimään. Sitten virkkoi hän vilkkaasti:

— Miksi et ole ennemmin ilmoittautunut minulle? Isäsi on tehnyt minun isälleni ja valtakunnalle suuria palveluksia. Hän siis elää vielä?

— Hän elää, kiitollisena teidän majesteettinne hyvyydestä.

— Todellakin?

Sekin sana syntyi kuninkaan huulilla enemmän jonkin salaisen ajatuksen ilmauksena kuin kysymyksenä. Nuori Perttilä tunsi verensä yhä enemmän kihoavan poskilleen ja kuningaskin huomasi sen. — Isäsi ja minä olemme kerran olleet epäsovussa, — lisäsi kuningas, ja hänen huulensa hymyilivät, samalla kuin keveä pilvi varjosti hänen kulmiaan. — Mutta kaikki se on jo aikoja sitten unhotettu, jatkoi hän, — ja minua ilahuttaa, että niin ansiokkaalla miehellä on niin urhoollinen poika. Sinä olit noiden seitsemänkymmenen joukossa Demminillä?

— Olin, teidän majesteettinne!

— Miksi eivät ole ilmoittaneet sinua arvon koroitukseen osalliseksi?

— Everstini on luvannut pitää minua muistissaan.

— Kuninkaasi ei koskaan unhota uskollista palvelusta. Kustaa Perttilä, minä olen äsken allekirjoittanut vänrikin valtakirjasi. Ota se ja palvele edelleenkin kunnialla.

— Teidän majesteettinne! — sammalsi nuori ratsumies.

— Minulla on vielä sinulle sana sanottava. Käytöksesi eilen oli sääntöjä vastaan.

— Oli, teidän majesteettinne.

— Minä tahdon, että sotilaani tottelevat käskyjäni täsmällisesti. Minulle on kuitenkin sanottu, että laskeuduit hevosen selästä jyrkimmän kukkulan kohdalla ehtiäksesi pikemmin ylös.

— Niin se oli, teidän majesteettinne.

— Ja että sinä siitä syystä, kun muu ratsuväki teki kierroksen, ehdit ennen muita kukkulalle, iskit kuoliaaksi kaksi itävaltalaista ja otit ensimmäisen kanuunan.

— Niin se oli, teidän majesteettinne.

— Hyvä! Vänrikki Perttilä, minä annan anteeksi rikoksesi sääntöjä vastaan ja nimitän sinut luutnantiksi suomalaisessa ratsuväessäni.

Nuori ratsumies ei saanut sanaa suustaan.

Kuningas itsekin oli liikutettu. — Tule lähemmä, nuori mies, — sanoi hän. — Tiedä, että minä kerran nuoruudessani olen tehnyt isällesi suurta vääryyttä. Jumala, joka näkee katumukseni, on vihdoinkin suonut minulle tilaisuuden palkita pojalle, mitä olen isälle velkaa. Luutnantti Perttilä, sinä olet urhoollinen ja jalo ja sinut on kasvatettu sotilaaksi; olet myöskin tuonut mukanasi sotaan neljä täysin varustettua ratsumiestä. Ollen upseeri minun palveluksessani olet sinä jo aatelismiehen arvoinen. Mutta ettei kukaan upseereistani, miten suurta sukua hän lieneekin, voisi pitää sinua, talonpojan poikaa, itseänsä halvempana, tahdon vielä antaa sinulle nimen, vaakunan ja ritarin kannukset. Mene, nuori mies … mene poikani, — uudisti kuningas ja hänen äänensä valtasi käsittämätön liikutus, — ja osoita, että olet ansainnut kuninkaasi kiitollisuuden!

— Kuolemaan saakka! — Ja tunteittensa valtaamana notkisti nuori soturi toisen polvensa Tillyn voittajan edessä.

Kuningas nousi ylös. Se liikutus, joka hetkeksi oli kuvastunut hänen miehekkäillä, kauniilla kasvoillaan, katosi nopeasti ja hän oli taas majesteetillinen kuningas ja käskevä sotaherra. Nuori Perttilä käsitti, että hänen olisi ollut poistuminen.

Siitä huolimatta viipyi hän yhä vielä polvistuneessa asennossaan ja ojensi kuninkaalle kirjeen, joka tähän aamuun saakka oli ollut ommeltuna hänen takkiinsa.

— Suvaitkaa lukea tämä kirje, teidän majesteettinne! Kun minä lähdin sotaan ja heitin jäähyväiset vanhalle isälleni, antoi hän sen minulle ja sanoi: "Mene, poikani, ja koeta ansaita kuninkaasi suosio uskollisuudella ja miehuudella. Ja jos kerran sen saavutat omasta ansiostasi etkä isäsi vuoksi, ojenna hänelle silloin tämä kirje ja sano, että siihen on kirjoitettu minun viimeinen tahtoni. Hänen jalo sydämensä on minun tarkoitukseni käsittävä."

Kuningas otti kirjeen, avasi sen ja luki. Hänen kasvonsa näyttivät liikutetuilta, vaikka hän koetti sitä peittää; tuo raju, tumma puna, joka viime aikoina useinkin oli ainoa ilmaus itseänsä hillitsemään tottuneen miehen sisäisistä taisteluista, kohosi keveänä pilvenä kuninkaan otsalle, hehkui siinä hetkisen ja katosi sitten näkymättömiin. Kun hän oli lopettanut lukemisensa, katseli hän ajatuksiinsa vaipuneena tuota kaunista, vaaleaveristä nuorukaista, joka yhä oli polvillaan hänen edessään.

— Nouse ylös! — sanoi hän vihdoinkin. Perttilä nousi.

— Tunnetko tämän kirjeen sisällön?

— En, teidän majesteettinne.

Kuningas loi häneen terävän katseen ja näytti olevan tyytyväinen tuohon rehelliseen, totuutta puhuvaan ilmeeseen nuorukaisen kasvoilla. — Isäsi, nuori mies, — jatkoi hän hetken vaiti oltuaan, — isäsi on omituinen mies. Hän on vihannut aatelia aina siitä alkaen kuin hän talonpoikain etunenässä sai nuijasodan aikana taistella monta ankaraa taistelua herroja vastaan ja Flemingin ratsumiehet väkivallalla majailivat hänen talossaan. Hän kieltää sinua koskaan ottamasta aatelista nimeä ja kilpeä, jos tahdot välttää hänen kiroustaan.

Perttilä ei vastannut. Kirkkaalta taivaalta tuleva salama oli iskenyt pirstaleiksi hänen vereksen onnensa, kaikki hänen kunnianhimoiset haaveensa vaakunasta ja kannuksista olivat hälvenneet kuin akanat tuuleen.

— Isän tahtoa on noudattaminen, — jatkoi kuningas totisesti. — Sitä aatelista nimeä, jonka aioin sinulle antaa, et voi enää saada. Mutta rauhoitu, nuori ystäväni; saat pitää miekkasi ja luutnantin valtakirjan; niiden ja voimakkaan käsivartesi avulla olet aina raivaava itsellesi tien kunniaan.

Ja kuninkaan viitattua kädellään poistui nuori sotilas sekavin tuntein hänen luotaan.

3. NEITI REGINA.

Eräänä synkkänä syysiltana alkupuolella lokakuuta 1631, noin kolme tai neljä viikkoa Breitenfeldin tappelun jälkeen, istui Würzburgin linnan tornikamarissa nuori Regina von Emmeritz, piispan sisaren tytär, kolmen tai neljän kamarineitsyensä seurassa, ja kirjaili neitsyt Marian kuvaa valkoisesta silkistä tehtyyn sotalippuun, joka oli aiottu voittoa tuottavaksi lahjaksi linnan varusväelle. Nuoret tytöt antoivat kielensä kiertää, sillä linnan pöpö, vanha, ahne piispa, oli juuri mennyt tiehensä, sanoen lähtevänsä tarkastusmatkalle hiippakuntaansa, mutta oikeastaan paetakseen Kustaa Aadolfin läheneviä joukkoja. Aarteitaan peläten oli hän sitä ennen uskonut kaupungin ja linnan puolustuksen urhoolliselle ratsumestarille Kellerille ja hänen 1,500 miehelleen, ja oli Keller, luottaen linnan vahvaan asemaan Main-virran varrella, vakuuttanut hänen ylhäisyydelleen, että ennen tulisi kerettiläisten kuningas musertamaan päänsä linnan muureihin kuin yksikään hänen jumalattomasta joukostaan pääsisi sinne sisään.

Neiti Regina oli tuskin kuudentoista vanha, hänen kiharansa olivat mustat kuin yö, posket punakat kuin päivän koitto ja hänen mustat silmänsä hehkuivat kuin tähdet, jotka keskiyön aikana kuvastuvat syvän metsälammen pintaan. Hän oli vanhan piispan silmäterä ja tämä oli jättänyt hänet jälkeensä yhtä vastenmielisesti kuin vuoreen kätkemänsä aarteetkin, mutta Keller oli taas saanut hänet vakuutetuksi siitä, että kanuunoilla koristettujen, vankkain muurien takana olisi kauneuskin näinä levottomina aikoina paremmassa turvassa kuin missään muualla, ja Keller oli ritari nuhteeton ja pelvoton; moinen aarre hallussaan tulisi hän ennen hautautumaan linnan raunioihin kuin antautumaan.

Neiti Regina kohotti tummat silmänsä ompeluksestaan ja katsahti pienen tornin ikkunan läpi joen toiselle puolelle, jossa juuri muutamain ratsumiesten vartioimat vaunut kulkivat sillan yli kaupungista linnaan päin. — Kuka mahtanee olla tuo matkamies? — kysyi hänen haaveileva katseensa, joka ainoastaan harvoin kiintyi muihin esineihin kuin tuohon suureen ja kauniiseen, marmoriseen Marian kuvaan, joka seisoi hänen rukouskammiossaan.

— Oi! — huudahti Kätchen, neitosista nuorin ja puheliain, — oi, pyhä neitsyt, kuinka hauskaa on elää näin sotaisina aikoina! Joka päivä näkee uusia kasvoja, komeita ritareita, reippaita sotapoikia, ja silloin tällöin on aina pienet pidot kaupungissa. On se kuitenkin toista kuin istua tänne luostariin suljettuna ja aamusta iltaan kuulla munkkien messuavan de profundis. Pysyköön vain hänen armonsa herra piispa poissa niin kauan kuin mahdollista, lisäsi hän veitikkamaisesti.

— Kätchen, — torui Regina, — varo puhumasta pahaa munkkien messuista! Muista, että meidän rippi-isämme, isä Hieronymus, on Jeesuksen pyhän veljeskunnan jäsen, ja että hän myöskin on pyhän inkvisitsionin jäsen. Linnan vankila on syvä ja pimeä.

Kätchen meni vähäksi aikaa sanattomaksi. Kohta sen jälkeen virkkoi hän rohkeasti: — Olisin minä vain neidin sijassa, niin ajattelisin paljon enemmän kaunista kreivi Lichtensteiniä kuin tuota rumaa isä Hieronymusta. Kreivi on komea ritari; suokoon Jumala, että hän voitollisena palaisi sodasta vääräuskoisia vastaan!

— Ja että ne kaikki tulella ja miekalla hävitettäisiin! — lisäsi muuan neitosista hyvin hartaasti.

— Miesparat! — huudahti Kätchen naurahtaen.

— Varo itseäsi! — uudisti neiti Regina lapsellisen totisesti. — Vääräuskoista ei kannata sääliä. Se, joka tappaa vääräuskoisen, saa seitsemän syntiä anteeksi, sen on isä Hieronymus minulle usein sanonut. Vääräuskoisten vihaaminen on yhdeksäs sakramentti, ja jos yhtäkään heistä rakastaa, on se sama kuin jos antaisi sielunsa paholaiselle.

Reginan mustat silmät salamoivat hänen puhuessaan. Näkyi, että rippi-isän opetukset olivat juurtuneet jo syvälle.

Mutta Kätchen ei kadottanut rohkeuttaan. — Kerrotaan, että heidän kuninkaansa olisi lempeä ja jalo, että hän suojelee kaikkia turvattomia eikä salli sotamiestensä harjoittaa väkivaltaa.

— Elä usko koskaan vääräuskoisia, Kätchen! Ne voivat muuttaa itsensä taivaan enkeleiksi.

— Kerrotaan, että hänen sotamiehensä ovat urhoollisia ja ihmisellisiä. Kuulin vanhan, italialaisen ratsumiehen kertovan sotamiehille tuolla alhaalla asetuvassa, että seitsemänkymmentä vääräuskoista, joita sanotaan suomalaisiksi, oli yli tunnin ajan puolustanut kuningastaan 1,500 napolilaista vastaan. Ja kun useimmat heistä olivat kaatuneet, saivat toiset apua ja veivät voiton; mutta sen jälkeen sitoivat he kaatuneiden vihollistensa haavoja samalla kuin sitoivat omien tovereittensa.

Neiti Regina nousi ylös ja aikoi antaa ankaran vastauksen, kun palvelija samassa ilmaantui ovelle ja ilmoitti, että kreivi Lichtenstein, haavoistaan sairaana, oli saapunut linnaan ja anoi vieraanvaraisuutta. Nuori neiti, joka enonsa piispan poissa ollessa oli tavallaan linnan emäntä, kiiruhti heti tervehtimään vierasta, joka oli hänen kaukainen sukulaisensa. Neitoset katsahtivat toisiinsa ikäänkuin tahtoen sanoa, että tapaus oli erittäin merkillinen. He olivat jo kauan kuiskailleet keskenään siitä, että vanha piispa oli valinnut kreivin heidän nuoren neitinsä tulevaksi puolisoksi. Mutta turhaan olivat he odottaneet punan nousevan hänen poskilleen, kun saapui viesti vieraan tulosta. Joskin neiti Reginan rinnassa kyti hellempiä tunteita, näkyi hän osaavan ne huolellisesti salata.

— Onko totta, — kysyi yksi neitosista, — että vääräuskoisten kuningas on suuressa tappelussa voittanut oikeauskoiset ja että hän nyt on tulossa tännepäin jumalattoman joukkonsa kanssa?

— Niin sanotaan, — vastasi toinen. — Mutta tänne hän ei voi tulla. Meikäläiset ovat pystyttäneet ruotsalaisen pyhimyksen Birgittan kuvan hänen tielleen Thyringenin metsään ja se on kyllä estävä hänet edemmä pääsemästä.

Sill'aikaa oli neiti Regina laitattanut vieraansa varalle yhden piispan omista huoneista ja pitänyt huolta siitä, että häntä hyvästi hoidettaisiin. Nuori kreivi Lichtenstein oli komea, solakka nuorukainen, tummaverinen kuin espanjalainen ja hänen silmänsä hehkuivat melkein yhtä tulisesti kuin Reginan. Hän lähestyi linnan nuorta emäntää horjuvin askelin, ja kuitenkin täytyi tämän luoda silmänsä maahan kreivin katseilta. — Kuinka voinkaan kyllin kiittää taivasta näistä haavoistani — sanoi hän — jotka sallivat minun saada teidät hoitajakseni!

Hänen haavansa olivat monet, mutta henki ei ollut vaarassa. Jouduttuaan vangiksi Breitenfeldin luona, oli hän kohta sen jälkeen uupuneena veren vuodosta päässyt vaihdon kautta vapaaksi ja kiiruhtanut tänne saamaan takaisin voimansa ja terveytensä sydämensä valitun läheisyydessä. — Mutta, — lisäsi kreivi, — levottomuudella olen kuullut, että saaliinhimoinen vihollinen vyöryttää tuhoavana tulvana joukkojaan tänne Frankkien hedelmällisiin laaksoihin. Minä kiiruhdin tänne sitä pikemmin vaan, jakaakseni teidän kanssanne, kaunis Regina, samat kohtalot ja samat vaarat. Olkaa levollinen! Königshofen on vastustava vihollista, ja isä Hieronymus, joka haavoitettuna niinkuin minäkin pääsi pakenemaan Breitenfeldistä, yllyttää parhaillaan maakansaa vastarintaan.

— Mutta luuletteko, — kysyi Regina levottomasti, — että nuo jumalattomat uskaltavat tunkea tänne saakka?

— Pyhimykset valvovat, ettei teille, ihana impi, ole mitään vahinkoa tapahtuva, — vastasi kreivi vältellen. — Saamme sitäpaitsi piankin varmempia tietoja.

Samassa katsahti Regina ulos ikkunasta ja näki joukon ratsumiehiä laskevan täyttä karkua linnaa kohti. — Ellen erehdy, — huudahti hän, — on se isä Hieronymus itse, joka palaa tänne!

— Huonoja enteitä! mutisi kreivi itsekseen.

Regina ei ollut erehtynyt; se oli isä Hieronymus, joka ajoi nostosillan yli linnan pihaan. Hän oli ulkoapäin nähden pienoinen, vähäpätöisen näköinen mies, kalpea ja laiha, hänen piirteensä olivat terävät ja osoittivat lujaa tahtoa, ja silmät olivat painuneet syvälle kuoppiinsa, joista niiden katseet alinomaa lentelivät levottomasti esineestä toiseen. Tuo pieni mies oli kirkon vitsa, niinkuin Wallenstein oli sen miekka. Hänen monet ihailijansa vertasivat häntä Paavaliin, jolla oli jalopeuran uljuus kätkettynä heikkoon ruumiiseen, mutta monet katkerat taistelut olivat tehneet jalosta leijonasta viekkaan ja säälimättömän julman pantterin. Tämä mies piti itseään uskonsa marttyyrina ja uhrasi sen vuoksi arvelematta kaikki muutkin. Mustan kaapunsa ympärille oli hän sitonut hamppuköyden, josta pitkä miekka riippui. Hänen päälakensa ei ollut enää kiiltävän paljas niinkuin ennen; hänen haavoitettu päänsä oli peitetty mustaan nahkakalottiin, joka vaikutti kamalasti kalman kalpeita kasvoja vasten. Ei koskaan ollut pelätty jesuiitta ollut kammottavamman näköinen. Kaikki sotamiehet tekivät kunniaa, kaikki linnan palvelijat kiiruhtivat kuulemaan hänen käskyjään. Salainen ahdistus valtasi läsnäolijat. Tuntui siltä kuin kuolema ja onnettomuudet olisivat hänen seurassaan ajaneet Würzburgin linnan porteista sisään.

Munkki tarkasti nopeasti linnan pihalle asetetun miehistön ja tervehti sitten neiti Reginaa hymyilyllä, jonka tarkoituksena varmaankin oli lieventää hänen ulkomuotonsa kamaluutta, mutta joka vain teki sen kahta vastenmielisemmäksi. — Pyhä Patrikki ja kaikki pyhimykset suojelkoot teitä, armollinen neiti! Ajat ovat pahat, hyvin pahat! Pyhä neitsyt on sallinut pakanain tunkea aina meidän porttiemme edustalle … meidän syntiemme vuoksi! — lisäsi hän tehden hartaan ristinmerkin.

— Entä Königshofen? — kysyi kreivi Fritz, joka jo aavisti, minkä vastauksen tulisi saamaan.

— Petollinen komentaja on antautunut.

— Entä talonpojat, jotka vastustivat vihollisen kulkua metsän läpi?

— Kaikki hajosivat ne kuin akanat tuulessa … meidän syntiemme vuoksi.

— Entä pyhän Birgittan kuva?

— Nuo jumalattomat kerettiläiset ovat pystyttäneet sen pellolle variksen pelätiksi. — Mutta mitä näen minä, tyttäreni? — jatkoi hän ja hänen äänensä kävi käskevän teräväksi. Te olette vielä täällä, ja linna on täynnä naisia ja lapsia, kun vihollista odotetaan saapuvaksi joka hetki?

— Neiti Reginan ei tarvitse pelätä henkeään, niinkauan kuin tämä käsi voipi miekkaa heiluttaa, — virkkoi kreivi Fritz.

— Linnassa on ruokavaroja vuoden ajaksi, — sanoi Regina. — Mutta te olette uupunut, kunnianarvoinen isä, te olette haavoitettu ja kaipaatte lepoa. Sallikaa minun hoitaa haavojanne; teidän päänne on haavoitettu.

— Ei se tee mitään, tyttäreni, ne ovat pikku asioita. Kuka nyt joutaa minua ajattelemaan? Teidän täytyy poistua täältä, poistua heti paikalla … vahvasti varustettuun Aschaffenburgiin.

— Pelkäänpä sen jo olevan myöhäistä, — huudahti kreivi Fritz, joka oli katsellut ikkunasta jokea ja kaupunkia.

— Pyhä Maria, ovatko ne jo täällä?

Jesuiitta ja neiti Regina juoksivat ikkunaan. Ilta-aurinko kultaili viimeisillä säteillään Würzburgin kaupunkia ja sen ympäristöä. Ratsumiehiä näkyi täyttä karkua rientävän kaupungin katuja pitkin ja linnaa kohti liikkui jo parvittain pakenevia kaupunkilaisia, munkkeja ja nunnia, vaimoja ja lapsia, jotka kiireissään kuljettivat mukanaan kuormarattaille sälytettyjä tavaroitaan. Kaupungin takana Schweinfürtenin puolella näkyi jo osasto ratsumiehiä liikkuvan Main-virran itäistä rantaa pitkin. Uhkaavasta, mutta varovasta lähenemisestään päättäen olivat ne ruotsalaisen sotajoukon etujoukkoja.

— Maledicti Fennones! — huudahti jesuiitta ja sanomattoman vihan ilme leimahti hänen kalpeilla kasvoillaan. — Ne lentävät kuin linnut, nuo kirotut kerettiläiset. Haljetkoon maa heidän allaan! — Ja hurjistuneena riensi hän ulos järjestämään linnan puolustusta.

Piispan linna, jota myöskin kutsutaan Marienburgiksi, kohosi siinä vanhoine muureineen Main-virran oikealla rannalla olevalla kukkulalla. Joen puolella kaupunkia oli kukkula äkkijyrkkä ja korkea, mutta vastaiselta puolelta oli se viettävä ja helposti noustava. Kuun puoliskon muotoinen portin edustalle tehty vallitus oli vankkana etuvaruksena linnaan hyökkääviä vastaan; jos vihollinen oli tämän esteen voittanut, oli hänellä sisäpuolella odotettavanaan syvä, kallioon hakattu hauta, ja jos hän onnellisesti oli päässyt senkin yli, kohosi hänen edessään sisäinen ja korkein linnanmuuri, täynnä rautaan puetuita sotilaita, valmiina raskailla piilukko-pyssyillään ampumaan kuoliaaksi jokaisen, joka vain uskalsi lähetä, tai tappamaan hänet pitkillä pertuskoilla, tai musertamaan isoilla, muurille kootuilla kivillä. Kun sen lisäksi muistaa, että ainoa pääsypaikka joen yli oli kaitainen silta ja että linnan 48 kanuunaa suojelivat kaupunkia ja etäämpänä olevaa ympäristöä, niin ei ole ihme, että Keller, jolla oli 1,500 urhoollista miestä komennettavanaan ja kaikkia tarpeita yllin kyllin, oli voinut rauhoittaa lähtevän piispan mielen.

Mutta Kustaa Aadolfillakin oli omat syynsä ottaa haltuunsa tämä linna hinnasta mistä hyvänsä. Tilly oli haalinut apujoukkoja kaikilta haaroilta ja marssi nyt, muutamia viikkoja Breitenfeldin tappelun jälkeen, täysin varustettuna ja yhtä kostonhimoisena kuin ennenkin, 30,000 miehen kanssa Hessenistä Würzburgin linnan avuksi. Kuningas kehoitti kaupunkia antautumaan, mutta kun ilta oli jo myöhäinen, oli hyökkäys jätettävä seuraavaan päivään. Aamulla antautuikin kaupunki. Keller oli käyttänyt yön pimeyttä hyväkseen, vetäytyäkseen kaikkine miehineen linnaan, jonne häntä seurasi joukko pakolaisia ja jonne kaupungin kallisarvoinen omaisuus kuljetettiin; sen jälkeen ammutti hän ilmaan kaksi kaarta Main-virran sillasta ja sulki siten vihollisen tien.

Mutta palatkaamme linnaan takaisin.

Tänä yönä eivät piispan linnassa nukkuneet muut kuin pienet rintalapset. Alinomaa tulvi sisään joukoittain uusia sotamiehiä, munkkeja ja naisia; rämisten ajoi kuormavaunuja toinen toisensa perästä linnan portista sisään; holvit kaikuivat vartijain ja upseerien huutoja ja lasten parkunaa, ja tämän sekasorron seasta kuului selvästi munkkien messuava ääni, kun he linnan kappelissa kutsuivat pyhää neitsyttä ja kaikkia pyhimyksiä tämän linnan avuksi, joka oli katolilaisten vankin turvapaikka koko Frankkien maassa.

Saadakseen sijaa tälle ihmisjoukolle oli neiti Regina antanut heidän käytettäväkseen sekä piispan huoneet että myöskin kaksi omaa asumaansa, komeasti sisustettua salia, ja muuttanut itse neitsyineen kahteen pieneen kamariin itäisessä tornissa. Turhaan koetettiin hänelle vakuuttaa, että tämä paikka oli enimmin uhattu; hänellä oli tästä paras ja laajin näköala koko linnasta, ja siitä ei hän suostunut luopumaan. — Älkää estäkö minua, — vastasi hän jesuiitan varoituksiin, — minä tahdon nähdä, miten vääräuskoiset kaatuvat ja vuodattavat vertaan. Se on oleva ihana näky!

— Amen, — vastasi isä Hieronymus. — Sinä tiedät, että ihmeitä tekevät Marian kuvat, joista toinen on puhtaasta kullasta, toinen kullatusta puusta, suojelevat tätä linnaa. Minä pystytän huoneeseesi puisen Marian kuvan, se on kääntävä vihollisten kuulat niinkuin höyhenpallot sinun tornisi muureista.

Jo aamun koittaessa seisoi neiti Regina tähystämässä tornin pienestä ikkunasta. Näköala oli loistavan ihana. Aamuaurinko oli alkanut valaista syyspukuunsa pukeutuneita kukkuloita, joiden rinteillä viinitarhat vielä vihertivät ja joiden juurella Main-virta poimueli kuin hopealla helattu, kultainen vyö. Kaupungista näkyi liikettä ja parhaillaan saapui sinne neljä ruotsalaista jalkaväkirykmenttiä liehuvine lippuineen ja toitottavine torvineen: ritarien haarniskat välkkyivät päivän valossa ja upseerien hattutöyhdöt hulmusivat tuulessa. Pelko ja uteliaisuus taistelivat tätä nähdessä nuorten neitosten rinnoissa.

— Näetkö — sanoi neiti Regina Kätchenille — noita kahta ratsastajaa keltaisissa puvuissaan, noita, jotka ajavat kerettiläisjoukon etunenässä?

— Kuinka komeilta he näyttävät! Nyt kääntyvät he kulman taa … nyt näkyvät he taas. Katsokaa, kuinka kaikki väistyvät heidän tieltään!

— Kutsukaa tänne kreivi Fritz. Hän on ollut kolmatta viikkoa ruotsalaisten leirissä ja tuntee heidän päällikkönsä.

Kreivi, joka haavojensa vuoksi ei voinut ottaa osaa linnan puolustukseen, noudatti mielellään kauniin neidin kutsumusta. Ruotsalaiset olivat ottaneet kaupungin haltuunsa ja alkoivat hajanaisissa joukoissa näyttäytyä rannalla ja rikotun sillan luona. Samassa alkoivat linnan tykit ampua. Milloin tuolla milloin täällä iski kuula ruotsalaisten keskeen, jotka parhaansa mukaan koettivat hakea suojaa rantarakennuksien takaa.

— Auta, pyhä Maria, tuolla kaatui mies kuolleena maahan! — huudahti Kätchen, joka ei voinut salata osanottoaan.

— Pyhä Fransiskus olkoon siitä kiitetty! — virkkoi vanha Dorthe, neiti Reginan imettäjä, jonka isä Hieronymus oli määrännyt vartioimaan kaikkia hänen tekojaan.

— Mutta onhan kauheata tappaa.

Kreivi Fritz hymyili.

— Neitsyt Kätchen, olisittepa nähneet Breitenfeldin tappotanteren! Yhdeksäntuhatta ruumista.

— Se on inhoittavaa.

— Voitteko sanoa minulle, kreivi, ketä nuo ratsumiehet ovat, jotka keskellä kuulasadetta seisovat rannalla ja näyttävät tarkastelevan linnaa?

— Suokaa anteeksi, suloinen serkkuni, ruudin savu alkaa himmentää näköalaa. Nuo ratsumiehet … mutta toden totta, siinähän on kuningas itse ja kreivi Pietari Brahe. Minä surkuttelen heitä, jos isä Hieronymus tuntee heidät. Silloin hän suuntaa kaikki linnan kanuunat tuohon yhteen ainoaan paikkaan.

Nämä sanat kuultuaan hiipi vanha Dorthe salaa huoneesta.

— Kuinka, serkkuni, te säälitte vääräuskoisten ruhtinasta?

— Miksi salamoivat silmänne, kaunis Regina, niin synkästi? Te, joka olette niin jalo ja hellä, te kai ymmärrätte, että voin tuntea osanottoa urhoollista ja jalomielistä vihollistakin kohtaan. Ruotsin kuningas on sankari, joka ansaitsee ihailuamme yhtä suuressa määrin kuin vihaammekin.

— En ymmärrä teitä. Hänhän on vääräuskoinen!

— Suokoon Jumala, ettei hän pääsisi näiden muurien sisälle ja ettette tulisi vastakaan ymmärtämään minua paremmin kuin nyt… Katsokaa, he valmistautuvat siltaa valloittamaan … he heittävät lankkuja kaarien päälle. Se on uhkarohkeaa.

— Tuolla kaatui neljä miestä yhdellä haavaa! — huusi Kätchen.

— Minä tunnen heidät, — huudahti kreivi Fritz, innostuen yhä enemmän sodan melusta ja kasvavasta kanuunain paukkeesta, joka pani linnan muurit vavahtelemaan. — Minä tunnen heidät, he ovat skottilaisia. Ei ole yhtään urhoollisempaa joukkoa koko Ruotsin sotaväessä; skottilaiset ja suomalaiset ovat aina ennen muita siellä, missä vaara on suurin.

— Älkää liiaksi kiitelkö, serkku, nyt skottilaisenne jo väistyvät, he eivät uskalla tehdä tuota vaarallista hyppäystä.

— Mutta siihen tarvitaankin yliluonnollista uskallusta. Neljäkolmatta jalkaa syvällä tuon kapean lankun alla pauhaa virtava joki.

— Kaksi solakkaa upseeria juoksee lankkua pitkin.

— Veljekset Ramsay, molemmat aivan nuoria. Minä tunnen heidät sinisistä sotavöistään. He rakastavat molemmat samaa naista ja kantavat hänen värejään, rakastamatta kuitenkaan silti toisiaan sen vähemmän.

— Oi, taivas heitä varjelkoon!… Oi, pyhä Maria, se on kauheaa! — Ja Kätchen kätki kasvonsa esiliinaansa. Urhoolliset skottilaiset olivat tuskin ehtineet puoli siltaan, kun heidän nähtiin horjuvan, kadottavan tasapainonsa ja syöksyvän suin päin jokeen. Hetken aikaa nähtiin heidän taistelevan kuohuja vastaan, mutta pian he vihollisten luotien lävistäminä uupuivat, raskas sotisopa veti pohjaan … vielä hetkinen, ja ritarilliset nuorukaiset katosivat veden alle.

— Sinä iloitsit eilen sodasta, — sanoi neiti Regina kylmästi, vaikka hänen sydämensä sykki korvaan kuuluvasti.

— Voi, voi, enhän minä iloinnut kuin kauneista ritareista, soitosta ja tanssista, mutta en tämmöisestä kauheasta! — huudahti Kätchen itkien.

— Skottilaiset väistyvät! — huudahti kamarineitosista muuan.

— Niin näyttää, — sanoi kreivi hitaasti, — mutta ruotsalaiset menevät parhaillaan joen poikki venheillä.

— Skottilaiset juoksevat taas lankkua myöten!

— Arvasinhan sen, — vastasi kreivi kylmästi.

— Auta taivahinen, he tulevat yli, he ottavat rannan haltuunsa. Meikäläiset tekevät hyökkäyksen.

— Varokaa itseänne, neiti Regina, elkää ojentautuko tuolla tavalla ulos ikkunasta. Ruotsalaiset tähtäävät tykkinsä juuri tätä tornia kohti.

— Pelkäättekö kreivi? — Regina hymyili tuota kysyessään.

Lichtenstein punastui.

— Luulen osoittaneeni tarpeeksi selvään, etten pelkää. Kuunnelkaa hiukan ja te erotatte joka toinen minuutti suhinan, jonka syytä ette tunne, ja rapinan, joka tulee kuin putoavista kivistä. Minä voin sanoa teille, mitä se on. Se on kanuunan kuulain suhinaa, neitini; te ymmärtäisitte helpommin tuota soittoa, jos ei melu tuolla ulkona teitä huumaisi. Puolen tunnin kuluessa ovat luodit jo repineet palasen toisensa perästä tornin muurista ja aina melkein samasta paikasta. Ne eivät ole mitään sokeriherneitä, serkkuseni. Nuo ruotsalaiset ovat oppineet ampumataitonsa paholaiselta itseltään.

— Te luulette todellakin…?

— Että ruotsalaiset tahtovat ampua maahan tämän tornin täyttääkseen sen raunioilla vallihaudan. Minä olen varma siitä, ja luulen, että he myöskin siinä onnistuvat. Henkenne ei ole hetkeäkään täällä turvattu, teidän täytyy siirtyä pois täältä!

— Heti, armollinen herra, heti! Tulkaa neiti! — huudahti Kätchen ja koetti lempeällä kädellä vetää nuoren emäntänsä mukanaan. Mutta Reginan mieli oli kiihoittunut. Hän oli aina tottunut käskemään, hän oli syntyjäänkin uhkamielinen, monet vastakohdat taistelivat hänen luonteessaan ja hänen uskonnollinen kiihkonsa oli jesuiitan ainaisesta vaikutuksesta ylimmilleen yltynyt … hän peräytyi askelen, tarttui kullattuun Marian kuvaan, jonka isä Hieronymus oli lähettänyt häntä suojelemaan ja asetti sen eteensä ikkunalle. — Menkää, — sanoi hän, — jos olette niin heikkouskoinen, ettette luota pyhimyksien suojeluun! Minä jään tänne, eivätkä kerettiläisten kuulat minulle mitään mahda!…

Neiti Regina ei ehtinyt lopettaa lausettaan, kun vinoon kulmaan muuria vasten kimmonnut kuula jo raastoi irti palasen ikkunanpielen ulkolaidasta, kivensirpaleita ja kalkin murua tuiskusi sisään ikkunasta, Marian kuva kaatui maahan ja peitti neiti Reginan tomupilveen.

— Pois täältä! Näettehän nyt itsekin! — huudahti kreivi. — Mennään, mennään! — huusivat kamarineitsyet pelkoonsa menehtymäisillään. Mutta neiti Regina, joka hetkisen oli ollut hämillään, selvisi pian hämmästyksestään, nojautui ottamaan ylös kuvaa ja sanoi uskoonsa luottaen: — he eivät mahda mitään pyhälle neitsyelle.

Mutta hän pettyi. Puusta tehty Marian kuva oli haljennut kahteen, kolmeen osaan. Kreivin huulille ilmaantui hetkiseksi epäuskon ivallinen hymy; ja nyt sai hän vastustelematta viedä hämmästyneen serkkunsa vaarallisesta huoneesta.

Sill'aikaa kuin tämä tapahtui tornissa, oli Keller nopeasti ja taitavasti johtanut linnan puolustusta. Hän ei tosin voinut estää vihollista tulemasta joen yli, mutta kuta lähemmä linnaa he tunkivat, sitä lähemmä tulivat he myöskin hänen kanuunoitaan. Kauheasti tuhosivat ne eteenpäin ryntäävän vihollisen rivejä, eivätkä ruotsalaiset koko sinä päivänä saaneet mitään aikaan.

Isä Hieronymus kulki munkkeineen muureja pitkin, ripotti pyhää vettä kanuunain päälle ja teki ristinmerkkejä sankkien kohdalla. Vanha Dorthe oli kuiskannut jotakin hänen korvaansa ja jesuiitan koko huomio oli kääntynyt siihen paikkaan, missä äsken nähtiin nuo kaksi keltaiseen haarniskaan puettua ratsumiestä. Arvoisa hengen mies ojensi omalla kädellään yhden linnan suurimmista kanuunista tuota paikkaa kohti; mutta ennenkuin hän laukaisi, laskeutui hän polvilleen ja luki peräkkäin neljä pater nosteria ja neljä ave Mariaa. Sen tehtyä pamahti tykki, mutta turhaan sai jesuiitta tähystellä sen vaikutusta. Vahingoittumattomina, liikkumattomina, niinkuin ennenkin, näkyivät molemmat ratsumiehet seisovan siellä, sittenkun ruudin savu oli hälvennyt. Hieronymus arveli nyt, ettei neljä paterin ja avea ollut riittänyt, luki sentähden kahdeksan kappaletta kumpiakin ja antoi kanuunan toisen kerran pamahtaa samaan suuntaan. Turhaa työtä! Kuulat näyttivät välttämällä välttävän sattumasta. Kohtalo ei ollut vielä määrännyt Kustaa Aadolfin kuolinhetkeä ja tahtoi kai säästää Pietari Brahen Suomea varten. Kuka voi laskea, mitä olisi tullut Ruotsin voitoista ja Suomen sivistyksestä, jos jesuiitan murhaava kuula olisi maaliinsa osunut!

Isä Hieronymus raivosi. Vielä kerran oli hän aikeessa koettaa onneaan kahdentoista paterin ja aven avulla, kun joku kosketti häntä olkapäähän, ja hänen takanaan seisoi vanha sotilas, joka kreivi Lichtensteinin kanssa oli ollut ruotsalaisten vankina. — Heittäkää sikseen tuo, — sanoi vanhus varoittavalla äänellä; — se vain kuluttaa ruutia turhan päiten; miestä, johon tähtäätte, on mahdoton satuttaa: hän on loihdittu.

Jesuiitan taikausko oli tällaisissa asioissa suurempi kuin hänen viekkautensa. Hän käännähti nopeasti ja mutisi hiljaa:

— Minun olisi pitänyt se arvata. Mutta mistä tiedät, että hän on loihdittu? — jatkoi hän, korottaen ääntään.

— Sen kuulin ruotsalaisten omassa leirissä. Kuninkaalla on oikeassa etusormessaan pieni, kuparinen sormus, täynnä taikamerkkejä. Sen on hän nuoruudessaan saanut muutamalta noita-akalta Suomessa, ja niin kauan kuin hänellä on se sormessaan, ei häneen pysty lyijy eikä rauta, ei tuli eikä vesi.

— Ei mikään pysty häneen, sanot? O, maledicti Fennones, miksi seuraatte minua kaikkialle?

— Ei rauta eikä lyijy, — jatkoi sotamies kuiskaavalla äänellä, mutta jos minä tohtisin, neuvoisin teille toisen keinon…

— Puhu, poikani! Saat siitä jo ennakolta synninpäästön.

— Mutta, korkea-arvoinen isäni, se keino on syntinen.

— Pyhää ja oikeaa asiaa edistäessä pyhittää tarkoitus keinot. Puhu, poikani!

— Kulta, joka on otettu pyhimyksen kuvasta, hänet tappaa…

— Ei, poikani, ei, sitä emme uskalla käyttää. Jos se olisi ollut lasinen tikari, tai hieno, kuolettava myrkky, se olisi mennyt mukiin, mutta kulta, joka on otettu pyhimyksen kuvasta, ei, poikani, älkäämme sitä ajatelkokaan.

Ilta oli pimennyt ja tuhon ja tapon työ siksi päiväksi päättynyt. Uupuneet sotilaat virvoittivat itseään ruualla ja juomalla, ja Keller kannatti esille jaloja viinejä rohkaistakseen heidän mieliään. Neiti Regina oli muuttanut linnan sisempiin huoneisiin; kreivi Fritz oli mennyt levolle. Kohta ei kuulunut linnassa muuta kuin vartijain huutoja, juopuneiden sotamiesten rivoja lauluja ja iloista melua pidoista, jotka Keller oli pannut toimeen upseeriensa iloksi linnan suuressa salissa. Mutta komeassa linnan kirkossa, ylimpänä alttarin kohdalla, seisoivat neitsyt Marian ja Vapahtajan puhtaimpaan kultaan valetut kuvat ja heidän ympärillään apostolien kuvat hienoimmasta vuorihopeasta; keskiyön messu oli jo ohi ja munkit olivat toinen toisensa perästä hiipineet levolle tai — viinipikarin ääreen. Yksi ainoa yksinäinen olento nähtiin vain vielä polvillaan alttarin edessä, ja ikuisesti palava lamppu valaisi heikosti rukoilevan jesuiitan kalmankalpeita kasvoja.

— Pyhä Maria, — rukoili hän, — anna anteeksi arvottomalle palvelijallesi, että hän uskaltaa ojentaa kätensä ryöstääkseen kaistaleen sinun kultaisesta vaipastasi. Sinä tiedät, oo kaikkein pyhin, että se tapahtuu hyvässä ja pyhässä tarkoituksessa, että se tapahtuu sinun ja pyhän kirkkosi pahimman vihollisen, vääräuskoisten ruhtinaan kukistamiseksi, hänen kukistamisekseen, jonka pakanalliset suomalaiset ovat jumalattomilla taikatempuillaan loihtineet oikeauskoisten katolilaisten miekkaa ja kuulia kestämään. Anna niin tapahtua, että se kulta, jonka sinun kunniaksesi vuolen ihanasta vaipastasi, lävistäisi vääräuskoisten kuninkaan synnillisen sydämen, ja minä lupaan, oo pyhä Maria, sen sijaan, mitä olet kadottanut, lahjoittaa sinulle kallisarvoisen juhlapuvun sametista ja kalliista kivistä sekä panna kolme kullattua vahakynttilää, yöt ja päivät palamaan sinun kuvasi edessä. Amen.

Kun isä Hieronymus oli tämän rukouksensa lopettanut, nosti hän vavisten kasvonsa ylös ja hänestä näytti kuin olisi pyhän neitsyen kuva ikuisesti palavan lampun valossa nyökäyttänyt hyväksyvästi päätään vastaukseksi hänen kummalliseen pyyntöönsä.

4. NEITI REGINAN VALA.

Viimeksi kerrottujen tapausten jälkeinen päivä oli verinen ja kuuma. Ruotsalaiset ampuivat linnaa kiihkeästi ja lähenivät sen muureja taitavasti kaivettuja vallihautoja myöten. Keisarilliset puolustivat asemaansa urhoollisesti hekin. Molemmille puolille oli aika kallista, sillä muutamien päivien kuluttua voisi Tilly hyökätä Ruotsin kuninkaan selkään ja siitä seuraisi varma tappio ruotsalaisille, varma pelastus piiritetyille.

Neiti Regina oli nyt kamarineitsyineen sulkeutunut linnaan ja kadottanut vapaan, huvittavan näköalansa. Mutta sitä enemmän olikin hänellä puuhaa muissa askareissa. Yhä enemmän kasvoi haavoitettujen luku, joita täytyi hoitaa ja sitoa; nuori neito kulki kuin lempeä enkeli vuoteelta vuoteelle linnan suuressa salissa, jonne haavoitetut oli sijoitettu, hänen kätensä vuodatti palsamia haavoihin; hänen hellät sanansa vuodattivat lohdutusta sydämiin. Hän puhui siitä pyhästä asiasta, jonka vuoksi he verensä vuodattivat; hän lupasi kultaa ja kunniaa niille, jotka jäivät elämään, ikuisen autuuden niille, jotka taistelussa kaatuivat.

Kanuunain pauke oli niin kovaa, että vanhat muurit vavahtelivat. Neiti Regina muisti, että hän oli unohtanut torniin rukousnauhansa, jota nyt tarvittiin sairasten rukouksia varten. Jo seisoi hän suuren asesalin kynnyksellä, kun kauhea rytinä ja jyske pani koko linnan horjumaan perustuksiaan myöten. Kalpeana hämmästyksestä pysähtyi hän ja samassa syöksyi sisään kreivi Lichtenstein.

— Mitä on tapahtunut? — kysyi nuori neito.

— Kiittäkää pyhimyksiä, neitini, että eilen tottelitte ystävänne neuvoa. Torni on kukistunut.

— Ja mekö olemme hukassa?

— Ei vielä. Ruotsalaiset olivat laskeneet, että torni kukistuessaan täyttäisi vallihaudan. Se on kuitenkin kaatunut sisään päin. Vihollinen näkyy aikovan yrittää rynnäkköä. Tulkaa tänne ikkunaan, tästä näemme linnan muurin. Näettekö, isä Hieronymus on polvillaan suuren kanuunan ääressä. Hän tähtää Ruotsin kuninkaaseen.

Kreivi oli oikeassa. Jesuiitan haukansilmät tuijottivat rävähtämättä yhteen ainoaan paikkaan ja hänen huulensa näkyivät hätäisin kiirein mutisevan rukouksen toisensa perästä. Hänen väijyvät silmänsä olivat keksineet Kustaa Aadolfin, joka nyt niinkuin eilenkin istui hevosensa selässä Pietari Brahen vieressä. Molemmat olivat he pysähdyttäneet ratsunsa aivan lähelle ulkovarustuksia; sorakoko suojeli heitä kyllä muskettitulelta, mutta ei nähtävästi riittänyt seisauttamaan suurempia kanuunankuulia. Isä Hieronymus luotti siihen raskaaseen lyijykuulaan, jonka sydämeen hän paastoten, valvoen ja rukoillen oli valanut neitsyt Marian vaipasta vuolemaansa kultaa. Hän kumartui tähtäämään kanuunaa, hänen silmänsä mustuaiset pienenivät, hänen sieraimensa suurenivat ja tohisivat vihaa ja kiukkua, samalla kuin latinalaisia rukouksia tulvimalla tulvi hänen huuliltaan… Nyt ojensi hän nopeasti vartalonsa, piirsi palavalla sytyttimellä ristin muotoisen kuvion ilmaan ja laukaisi.

Tulta ja savua syöksyi ulos kanuunan suusta. Voi kirousta, voi kiukkua! Kun savu hälveni, nähtiin molempien ritarien yhäkin vain vahingoittumattomina ratsastavan hiukan syrjään. Mutta tällä kertaa oli kuolema ollut Kustaa Aadolfin kintereillä, sillä kuula iski sorakokoon aivan hänen viereensä ja ajoi hiekkaa ja tomua hänen ja Brahen päälle.

Uupuneena ja kiukuissaan jesuiitta kiiruhti alas muurilta.

— Odota, sinä Belialin kuningas, — mutisi hän mennessään, — odota, että vielä kerran varastan sen sormuksen, joka suojelee sinua, ja varo silloin itseäsi!

Nyt antoi kuningas käskyn rynnätä linnan ulkovarustuksia vastaan. Akseli Lilje, Jaakoppi Ramsay ja Hamilton kiiruhtivat esiin joukkoineen. Äärettömät olivat ne vaikeudet, jotka heillä oli voitettavinaan. Kuulien ja iskujen alituisessa tuiskinassa täytyi heidän ensin kiivetä ylös jyrkkää vuoren rinnettä, hypätä sitten vallihautaan ja lopuksi kiskoa itsensä valleille. Edellä muista karkasivat pohjalaiset ja skottilaiset eteenpäin, hillittömästi, vastustamattomasti. Etumaiset heitettiin takaisin halaistuin päin; miekat hampaissa kiipesi kohta toisia sijaan ylös vallille. Kuningas itse ratsasti niin lähellä kuin voi, kehoittaen väkeään aina uusiin ponnistuksiin. Musketinkuula repäisi pois palan hänen puhvelihansikkaastaan, tekemättä mitään sen enempää vahinkoa. Se usko oli yleinen, että Kustaa Aadolf oli haavoittumaton.

Kahden tunnin verisen taistelun jälkeen olivat skottilaiset ja suomalaiset päässeet voitolle. Tärkeät ulkovarustukset oli valloitettu ja vihollinen vetäytyi takaisin linnan muurien suojaan. Kello oli silloin neljän seuduilla iltapäivällä.

Tämän edun saavutettuaan levähtivät ruotsalaiset — muutamia tunteja. Pidettiin neuvottelu ja päätettiin, että kuuluisa sinikeltainen prikaati saisi seuraavana päivänä aamun koittaessa tehdä hyökkäyksen linnaan. Kuningas valitsi pohjalaiset tämän vaarallisen yrityksen johtajiksi, mutta skottilaiset, jotka olivat kadottaneet paljon väkeä, saisivat tällä kertaa levähtää. Taru kertoo, että urhoollinen Hamilton katsoi tämän niin suureksi loukkaukseksi, että hän heti paikalla pyysi eronsa ja jätti sotajoukon.

Piiritettyjen tila ei ollut läheskään toivoton. Heillä oli vielä noin tuhat taisteluun kykenevää miestä, jotka he nyt, kun ulkovarustuksia ei enää tarvinnut suojella, sitä helpommin voivat koota yhteen paikkaan. Mutta he olivat kadottaneet uskonsa voittoon ja tämä tappio oli suurempi kuin mikään muu. Turhaan koetti Keller rohkaista heidän mieliään; turhaan kuljettivat munkit kultaista Marian kuvaa muureja pitkin. Yön pimetessä oli kaikki sekaisin, sotamiehet eivät totelleet enää käskyjä ja suurimmat pelkurit tuumivat jo keskenään, eiköhän olisi parasta pelastua pakenemalla yön selkään.

Keskiyön aikaan oli neiti Regina polvillaan linnan kappelin alttarin edessä ja rukoili tulisella hartaudella Jumalan äidin kuvaa.

— Pyhä Maria, — sanoi hän, — suojele tätä linnaa, suojele katolista uskoasi vääräuskoisten hävitykseltä! Ja jos tahtosi on, että tämä linna kaatuu, anna sen silloin kukistuessaan haudata alleen vihollisemme, jotka ovat sinunkin vihollisesi ja ennen kaikkia muita tuo jumalaton kuningas, heidän ruhtinaansa, sekä hänen pakanalliset suomalaisensa, jotka tänään ja monta kertaa ennenkin ovat kaikista katkerimmin taistelleet pyhää asiaasi vastaan.

— Amen! — sanoi ääni takanapäin, ja kun hän kääntyi, näki hän isä Hieronymuksen seisovan vieressään. Hänen olentonsa oli synkän juhlallinen, synkkä hymyily väreili hänen kalpeilla huulillaan. — Tiedätkö, mitä anot, tyttäreni? — kysyi hän.

— Voittoa katoliselle uskolle! Kuolemaa vääräuskoisille!

— Olet nuori ja ihmisen mieli on muuttuvainen. Onko sinulla voimia vihata uskosi vainoojia, jos tapahtuisi niin, että joskus joutuisit kiusaukseen rakastaa jotakuta heistä?

— On minulla, isä, aivan varmaan on.

— Olet rippilapseni enkä soisi sielusi joutuvan iäiseen kadotukseen. Onko sinulla uskallusta uhrautua pyhän asian pelastamiseksi ja sen avulla voittaa katoamaton marttyrikruunu?

— On!

— No hyvä, tiedä sitten, että linnaa ei voida pelastaa; minä näen, että se ennen pitkää joutuu ruotsalaisten valtaan. He ottavat sinut vangiksi, olet nuori ja kaunis, tulet saavuttamaan vääräuskoisten kuninkaan suosion. Sinun on sitä hyväksesi käyttäminen lähetäksesi häntä, hän ei osaa epäillä sinua, ja kun pyhä neitsyt suopi sinulle siihen tilaisuuden, tulee sinun… Jesuiitta otti esille hopeaisen ristinkuvan ja samassa, kun hän väänsi pientä jousta sen rinnan kohdalla, välähti sieltä esille välkkyvä tikari.

— Armoa, isäni, tämä tehtävä on kauhea!

— Ei mitään armoa. Pyhä kirkko vaatii sokeata kuuliaisuutta. Perinde ac cadaver, niinkuin kuollut, jolla ei mitään tahtoa ole. Rakastatko Jumalan äitiä?

— Sinä tiedät, että minä häntä rakastan.

— Katso, hän on kadottanut palan kultaisesta hameestaan viime yönä. Se on enne, joka tietää hänen vihaansa. Rakastatko minuakin, tyttäreni?

— Minä kunnioitan teitä enemmän kuin ketään muuta.

— Katsele sitten tätä silvottua päätä! — Ja jesuiitta otti päästään mustan nahkakalottinsa ja paljasti leikatun korvansa sijan, — noin ovat tuon uskottoman kuninkaan sotamiehet, hänen suomalaiset miehensä, pidelleet ystävääsi, rippi-isääsi. Vitkasteletko vieläkin kostajasta Jumalan äidin puolesta ja minun puolestani?

— Mitä tahdotte minulta, isäni?

— Kuule minua! Kerettiläisten kuninkaalla on oikeassa etusormessaan pieni, kuparinen sormus; se varjelee häntä kuolemasta ja vaaroista. Tuo sormus täytyy sinun viekkaudella houkutella häneltä, ja jos tunnet kätesi heikoksi, kutsu silloin minut avuksesi. Me osumme silloin hänen sydämeensä, vaikka sitä lohikäärmeen suomukset suojelisivat.

— Jos se on pyhimyksien tahto … olkoon menneeksi!

— Pane kaksi sormea tämän ristinkuvan päälle ja lue perässäni se vala, jonka sinulle sanelen: minä vannon tämän ristin päällä ja kaikkein pyhimyksien nimessä täyttäväni sen lupauksen, minkä nyt olen tehnyt pyhän neitsyen kuvan edessä! Ja jos koskaan tämän valani rikon tulkoon siitä kirous minun ja minun jälkeentulevaisteni päälle aina seitsemänteen polveen.

— Minä vannon tämän ristin päällä ja kaikkein pyhimyksien nimessä täyttäväni sen lupauksen, minkä nyt olen tehnyt pyhän neitsyen kuvan edessä! Ja jos koskaan tämän valani rikon, tulkoon siitä kirous minun ja minun jälkeentulevaisteni päälle aina seitsemänteen polveen.

— Fiat voluntas tua, ut in coelis, sic etiam in terra![6] Amen!

Ja yön hiljaisuus vahvisti tämän kauhean valan, joka rautaisilla muureilla kiinnitti tulevat sukupolvet kuusitoistavuotiaan tytön horjuviin lupauksiin.

Samaan aikaan yöllä kokoontuivat pohjalaiset ja muut ryntäykseen määrätyt joukot vasta valloitettuun etuvarustukseen. Viinipikarit kiersivät kädestä käteen, tällä kertaa kuitenkin tavallista hitaammin, sillä kuninkaan valvova silmä ei sallinut antautua mihinkään varomattomuuksiin. Joukko vapaaehtoisia useista muistakin rykmenteistä oli pyytänyt ja saanut luvan ottaa osaa vaaralliseen yritykseen. Kaikki olivat hyvällä tuulella, varmoina voitosta ja saaliista.

Viimeisenä vapaaehtoisista saapui pitkä, vaaleaverinen ja näöltään reipas ja iloinen nuorukainen.

— Kah, Bertel! — huudahti hänet nähdessään pieni ja paksu luutnantti Larsson, synnyltään ruotsalainen, kuuluen hänkin pohjalaisiin.

— Niinkuin näet, — sanoi nuorukainen ja pudisti toverillisesti hänen kättään.

— Kas, poikaa, tahtoo "krympätä" uutta luutnantin arvoaan! Minä en voi sille mitään, mutta täällä ei ole enää pisaraakaan pikarin pohjalla. Mutta sano, mies, mikä sinua vaivaa, kun olet nimesi muuttanut? Bertel? Mitä siansaksaa se on, ei ruotsia eikä suomea!

— Se tapahtui Breitenfeldin luona, — vastasi Bertel hiukan punastuen. — Toverit ovat kauan sanoneet minua Berteliksi … se käy pikemmin kuin Perttilä.

— Puhu pukille, ethän vain hävenne suomalaista nimeäsi nyt, kun olet päässyt upseeriksi?

— Joko arpa on langennut? — kysyi Bertel vastaamatta.

— Tulet juuri parahiksi koettamaan onneasi.

Oli vedettävä arpaa nuorempien upseerien kesken, jotka kaikki olivat pyytäneet johtaa ensimmäistä hyökkäysyritystä; riitaa ei voitu ratkaista muuten kuin arvan kautta. Arpoja pudistettiin rautaisessa kypärässä; neljätoista kättä ojentautui ottamaan kukin lippuaan ja se onnellinen, jota arpa suosi, oli Bertel.

— Pidä silmäsi auki, poika! — huusi pikku Larsson. Saat, saakeli soikoon, pitää mielessäsi, että linna on täynnä jesuiittoja. Joka askelesi alla on salainen lattialuukku, jokaisessa ristin kuvassa on tikari ja voiton hetkenä itsenään voi voittaja räjähtää ilmaan.

Kello kävi viidettä aamulla ja vielä oli puoli tuntia päivän koittoon. Bertel sai seitsemän miestä komennettavakseen ja hänen tehtävänsä oli tarkastaa linnaa niin läheltä kuin mahdollista. Samaan aikaan pysyttelivät etuvarustukseen sijoitetut joukot valmiina hyökkäämään avuksi pienimmänkin merkin saatuaan.

Yö oli sysimusta. Bertel lähestyi miehineen nostosiltaa varovaisin askelin ja sai tehdyksi sen vartijain huomaamatta. Suuri on hänen hämmästyksensä, kun hän näkee, että silta onkin alhaalla.[7]

Hetkiseksi pysähtyi hän ollen kahdella päällä, ja Larssonin varoitus muistui hänen mieleensä. Olisiko tässä ansa?

Kaikki oli hiljaa. Bertel astui miehineen rohkeasti, mutta hiljaa sillan yli.

— Kuka siellä? — ärjäsi häntä vastaan pimeästä keisarillinen vartijamies.

— Ruotsalainen! — huusi Bertel ja halkasi yhdellä iskulla huutajan pään. — Toverit, linna on meidän! — Ja nuo seitsemän miestä tunkivat päättävästi hänen perässään.

Nostosillan päässä seisoi 200 keisarillista vartioimassa. Hämmästyksissään ja saamattomina eivät he osanneet muuta luulla kuin että ruotsalaiset koko sotavoimallaan ryntäsivät sillan yli. He kiiruhtivat valloittamaan takaisin porttia; mutta urhoollinen luutnantti puolusti seitsemän miehensä avulla sitä, minkä oli valloittanut. Bertelin onneksi oli porttiholvissa pilkkopimeä; ei voinut erottaa vihollista ystävästä ja keisarillisten iskut sattuivat yhtä usein heidän omiin miehiinsä kuin vihollisiin. Kohta kävi ahdinko portissa niin suureksi, ettei miekkaa voitu nostaa iskuun eikä paljon puuttunut, etteivät yltiöpäät päällekarkaajat musertuneet kuoliaiksi muuria vasten eteenpäin tunkevain rautahaarniskaisten miesten tiellä.

Ajoissa oli kuitenkin ulkovarustukseen kuultu Bertelin huuto ja taistelun melu. Koko ruotsalaisten joukko ryntäsi nyt linnaa vastaan; myöskin Keller tarttui aseihin ja kiiruhti apuun linnan porttia puolustamaan. Keller ja hänen miehensä taistelivat epätoivon uljuudella, moni urhoollinen ruotsalainen ja suomalainen sai surmansa itsenään voiton hetkenä. Heidän kuolemansa yllytti toisia kostoon. Alettiin huutaa "Magdeburgin armoa", ja se huuto merkitsi kuolemata ilman armoa kaikille keisarillisille. Murhaaminen kävi kamalaksi. Munkkejakin nähtiin heittäytyvän uskon vimmassa taistelun tuoksinaan, muutamilla oli soihtuja käsissä, toisilla ristiinnaulitun kuvia, toisilla miekkoja. Useimmat hakattiin maahan; toiset heittäytyivät kuolluksiinsa. Päivä alkoi jo koittaa murhantyötä valaisemaan.

Silloin karkasi Lennart Torstenson esiin, tarttui raivoisasti taistelevaa Kelleriä vyötäisiin ja otti hänet vangiksi, siten pelastaen hänet sotamiesten raivolta. Elossa olevat keisarilliset heittivät aseensa, ja linna oli valloitettu.

5. JUDITH JA HOLOFERNES.

Kun auringon ensimmäiset aamusäteet kimmeltelivät Main-virran laineilla, oli Marienburgin linna jo ruotsalaisten hallussa. Kuningas ratsasti linnan pihalle, joka oli pohjapeittonaan kaatuneita vihollisia, näiden joukossa kolmattakymmentä munkkiakin. Muutamat heistä näyttivät kuninkaan mielestä liika punaposkisilta ollakseen ruumiita. — Nouskaa ylös, — sanoi hän heille, — teille ei tule mitään pahaa tapahtumaan! — Ja hetikohta hyppäsivät useimmat valekuolleista jaloilleen ja kumartelivat iloisina ia kiitollisina jalomielistä kerettiläisruhtinasta.

Linna oli valloitettu rynnäköllä ja sotamiehille annettiin lupa ryöstää. Äärettömästi saatiin saaliiksi hopeaa ja kultaa, aseita ja kaikenlaisia kalleuksia. Kuningas pidätti itselleen asevaraston, jossa oli täydelliset sotatarpeet seitsemälle tuhannelle jalkamiehelle ja neljälle tuhannelle hevosmiehelle, 48 kanuunaa ja 4 mörsäriä, sen lisäksi tallin, jossa oli mitä mainioimpia ratsuja, ja viinikellarin, joka oli täynnä mitä hienoimpia viinejä. Kirjasto vietiin lahjaksi Upsalan yliopistolle; kultaiset ja hopeaiset pyhäinkuvat joutuivat valtiorahastoon. Vaikkakin monet kaupunkilaisista saivat takaisin tänne tuomansa omaisuuden, oli sotamiesten saalis kuitenkin niin suuri, että he jakaessaan kiliseviä rahoja käyttivät hattujaan niiden mittana. Lopuksi täytyi Kellerin ilmaista se holvi, joka, hakattuna kallioon syvälle linnan kellarin alle, kätki piispan aarteet. Fryxell kertoo, että kun sotamiehet sieltä kantoivat raha-arkkuja, irtautui pohja muutamasta ja joukko kiiltäviä kultarahoja pyöri linnan pihalle. Sotamiehet kiiruhtivat niitä poimimaan ja jättivät näön vuoksi vain muutamia kuninkaalle, pistäen suurimman osan omiin taskuihinsa. Kustaa Aadolf huomasi tämän ja virkkoi naurahtaen: — Antakaa olla, pojat, koska kulta kerran on joutunut käsiinne, niin pitäkää se sitten. — Niin suuri oli saalis, ettei sen päivän jälkeen ollut ainoatakaan sotilasta Ruotsin armeijassa, jolla ei olisi ollut uutta vaatetusta päällään. Leirissä myytiin lehmä yhdestä talarista, lampaasta maksettiin äyri, ja oppinut Salvius kirjoittaa: Meidän suomalaispoikamme, jotka nyt viinimaahan tottuvat tuolla kaukana, eivät taida niinkään pian enää Savonmaahan palata. Liiviläisissä sodissa täytyi heidän useinkin tyytyä veteen ja homehtuneeseen, happamaan leipään; nyt valmistaa suomalainen juomansa sotakypärässään viinistä ja sämpylästä.

Vankien joukossa olivat myöskin kreivi von Lichtenstein ja neiti Regina. Kuningas käski, että heitä molempia oli kohdeltava ritarillisella hienotunteisuudella; nuorelle neidille tarjosi hän vapaan matkan enonsa piispan luo. Neiti Regina epäsi tämän tarjouksen epävakaisten aikojen vuoksi ja pyysi erityisenä armonosoituksena saada toistaiseksi jäädä kuninkaan suojaan. Kuningas suostui siihen. — En ole tästä oikein mielissäni, — sanoi hän hymyillen maakreivi Baden-Durlachille, joka ratsasti hänen sivullaan, — nuoret neitoset ovat ylellisyystavaraa sodassa ja panevat vänrikkieni pään pyörälle. Vaan seuratkoon hän nyt kuitenkin minua Frankfurtiin panttivankina, jolla voin sitoa piispan kädet.

— Teidän majesteettinne osaa voittaa kaikkien sydämet jaloudellaan — vastasi maakreivi hovimiehen kohteliaisuudella.

— Luutnantti Bertel, — lisäsi kuningas, kääntyen sen upseerinsa puoleen, joka hänen läheisyydessään johti erästä suomalaisen ratsuväestön osastoa, — minä uskon neiti von Emmeritzin sinun huostaasi. Hän saa ottaa seuraansa vanhan rouvan, nuoren kamarineitosen ja rippi-isänsä. Mutta varo itseäsi rakastumasta, luutnantti, ja ennen kaikkea, pidä tarkkaa vaaria munkista; hänenlaisiinsa ei ole koskaan luottamista.

Bertel teki kunniaa miekallaan ja vaikeni.

— Vielä yksi asia, — jatkoi kuningas, — minä en ole unohtanut, että olit ensimmäisenä miehenä porttiholviin tunkeutumassa. Sitten, kun olet saattanut nuoren neidon turvalliseen paikkaan, on sinun liittyminen henkivartioväkeeni. Ymmärrätkö?

— Ymmärrän, teidän majesteettinne!

— Hyvä. — Ja kuningas kääntyi taas maakreivin puoleen leikillisesti puhellen: — Uskokaa minua, ei olisi ollut viisasta uskoa tuota mustasilmäistä kaunotarta jollekin kuumaveriselle ruotsalaiselle. Tuo poika tuolla, hän on suomalainen, enkä tunne toisia hidasluontoisempia kuin he ovat; huonoja kavaljeereja, lämpenevät vasta vuosien kuluttua. Yksi tyttö voi ajaa kymmenen heistä pakoon tanssipaikassa, mutta jos on painiskeleminen Pappenheimin kanssa, silloin tietää teidän kreivillinen armonne, mihin he kelpaavat.

Vielä syksymyöhällä kiiruhti Kustaa Aadolf voitosta voittoon. Tilly, joka oli joutunut liika myöhään voidakseen pelastaa Würzburgin, ei uskaltanut käydä hänen kimppuunsa ja väistyi, huonon onnensa ja alinomaisten pienten tappioiden ärsyttämänä, hänen tieltään Baijerin rajalle. Kustaa Aadolf kulki Mainin vartta pitkin, marssi Aschaffenburgiin ja pakotti varovaisen Frankfurtin avaamaan porttinsa. Joulukuun 6. p:nä kulki kuningas Reinin yli Oppenheimin kohdalla ja valloitti saman kuun 9. p:nä Mainzin, jota espanjalainen de Sylva oli uhannut puolustaa vaikka kolmea Ruotsin kuningasta vastaan. Ruotsalaiset olivat nyt ottaneet haltuunsa koko pohjoisen ja läntisen Saksanmaan ja voittaja valitsi talviasunnokseen Frankfurt am Mainin. Tänne kokosi sankari ympärilleen loistavan hovin; täällä hänelle imartelijat jo lupailivat Saksan keisarikruunua; tänne kiiruhti myöskin Maria Eleonora puolisoansa syleilemään. Hanaussa, jonne kuningas ratsasti häntä vastaan, sulki kuningatar hänet syliinsä ja huudahti: "Nyt vihdoinkin on suuri Kustaa Aadolf vankina!"

Eräänä päivänä loppupuolella joulukuuta v. 1631 pani kuningas Frankfurtissa toimeen suuret tanssiaiset kuningattaren kunniaksi. Äärettömiä kansanjoukkoja tunkeili linnan ulkopuolella, jonka korkeat goottilaiset ikkunat loistivat kuin päivän paisteessa. Olutta ja viiniä vuoti suurista astioista alituisena virtana väkijoukon juotavaksi: tappien ympärillä sysivät toisiaan työmiehet ja sotamiehet tinatuoppeineen ja pikareineen, jotka tyhjenivät yhtä pian kuin olivat täyttyneet. Frankfurtilaiset olivat aivan ihastuksissaan suureen kuninkaaseen. Miehestä mieheen kulki puheita hänen oikeudentunnostaan ja lempeydestään; milloin oli hän hirtättänyt sotamiehen, joka väkisin oli ottanut kanan porvarilta; milloin oli hän pysähtynyt kadulle ja puhellut ystävällisesti ohikulkevain kanssa. Nyt luulivat he näkevänsä hänen varjonsa ikkunain pienissä lasiruuduissa ja arvelivat, eiköhän Saksan valtakunnan kruunua jo tänä iltana pantane hänen mahtavaan päähänsä.

Linnan sali oli ruhtinaallisen loistoisesti koristettu. Kustaa Aadolf tiesi puolisonsa rakastavan ulkonaista komeutta ja tahtoi kai myöskin vaikuttaa tänne kokoontuneeseen Saksan aateliin. Lattiat oli peitetty kallisarvoisilla flanderilaisilla matoilla, ikkunoissa riippui purppuranpunaisesta sametista tehtyjä verhoja, joiden tupsut olivat kullasta, ja kallisarvoisia hopeakruunuja, joita tuhannet vahakynttilät painoivat, riippui arabeskeillä koristetusta katosta. Oli vast'ikään lopetettu yksi noista arvokkaista, suurellisista espanjantansseista, jotka siihen aikaan olivat muodissa ja joita tanssiessa raskasjalkaiset pohjoismaalaiset turhaan koettivat kilpailla ranskalaisten ja saksalaisten aatelismiesten kanssa. Kuningas oli tarjonnut käsivartensa puolisolleen ja käveli hänen kanssaan läpi loistavien salien. Hänen pitkä, pyöreähkö vartalonsa, jonka yksinkertainen arvokkaisuus herätti sekä kunnioitusta että rakkautta, näytti vielä pitemmältä ja miehekkäämmältä hienon ja hennon kuningattaren rinnalla, joka sydämellisellä hellyydellä nojasi puolisonsa käsivarteen. Maria Eleonora oli siihen aikaan 32-vuotias ja oli säilyttänyt suuren osan sitä kauneutta, joka hänen nuorempana ollessaan hankki hänelle niin monta ihailijaa. Hänen mustan tukkansa ympärillä, joka oli käherretty lumivalkoisten ohimojen kohdalla, välähteli äärettömän kallisarvoinen otsaripa, jonka kuningas oli äskettäin lahjoittanut; hänen älykkäät, siniset silmänsä katselivat huomattavalla hellyydellä kuninkaaseen, ja hän näytti kokonaan unohtavan itsensä, nauttiakseen vain siitä ihastuksesta, jota hänen puolisonsa kaikkialla herätti. Kuninkaallisen parikunnan kintereillä kulki koko sen aikuisen protestanttisen Saksanmaan parhaimmisto. Täällä nähtiin viralta pantu Böömin kuningas Fredrik, Weimarin ja Würtembergin herttuat, Hessenin maakreivi, Baden-Durlachin maakreivi, sekä joukko muita mainioita ritareita; olipa ulkomaalaisista hoveista saapunut kaksitoista lähettilästä kunnioittamaan tätä koko Euroopan pelkäämää sankaria. Kuninkaan omista miehistä olivat Tott, Banér ja Kustaa Horn muualla sotaisissa tehtävissä; mutta saapuvilla oli Kustaa Aadolfin läheisyydessä hänen kokoisensa, nerokas Akseli Oxenstjerna ja tämän takana pienehkö, mutta teräväsilmäinen sotapäällikkö Lennart Torstenson sekä ylpeä suomalainen everstiluutnantti Wittenberg. Monet ruotsalaisista sotapäälliköistä ja melkein kaikki suomalaiset, Stålhandske, Ruuth, Forbus y.m. olivat pian kyllästyneet kuninkaallisessa salissa vallitsevaan jäykkyyteen ja tuohon ylpeään aateliin, jonka hovitemput tuntuivat noista suorasukaisista sotilaista sietämättömän raskailta, ja sentähden jo ajoissa vetäytyneet pienempään sivusaliin, jossa kullalla kudottuihin samettipukuihin puetut hovipojat lakkaamatta vuodattelivat jalointa reininviiniä komeihin hopeamaljoihin.

Tähän komeaan seurueeseen on vielä luettava Frankfurtin raatiherrat ja joukko kaupungin arvokkaimpia porvareita vaimoineen ja tyttärineen, sekä lukuisa seurue naisia jalosukuisesta herttuattaresta aina yhtä ylpeään raatimiehen rouvaan. Nähtiinpä täällä vielä muutamia katolisia pappejakin, jotka tunsi helposti heidän kaljuudestaan; sillä kuningas tahtoi tälläkin tavalla istuttaa mieliin uskonvapaudenaatettaan, ja vaikka papit sydämessään kirosivat nöyryytettyä asemaansa, eivät he kutsuttuina kuitenkaan uskaltaneet olla pitoihin saapumatta.

Kahta vertaa loistavampi oli näky sen pukujen ylellisyyden vuoksi, jota tätä nykyä on vaikea edes kuvaillakaan mielessään. Kuninkaalla itsellään oli yllään yksinkertainen, hopealla kirjailtu samettipuku, lyhyt, espanjalainen, valkeasta silkistä tehty vaippa, jonka kuningatar oli omalla kädellään koristellut, jalassa oli hänellä lyhytvartiset lierisaappaat keltaisesta nahasta, ja kaulassa tuo tunnettu, alaspäin käännetty pitsikaulus, jonka, ynnä lyhyen tukan ja pitkän suippoparran, tapaa kaikista hänen muotokuvistaan. Loistoa rakastavalla kuningattarella oli kalliilla kivillä koristeltu hame, joka oli tehty hopeaharsosta, ja hänen käsivartensa olivat puoleksi paljaat; yksin noissa pienissä silkkikengissäkin kimmelteli hohtokiviä. Ylhäiset aatelisnaiset ja rikkaat porvarien rouvat kilpailivat komeudessa sekä keskenään että kuningattaren kanssa; täällä nähtiin sekä hopea- että kultakankaita, samettia, silkkiä ja kallisarvoisia Brabantin pitsejä; erittäinkin rakastivat nämä arvoisat naiset koristeita kirjavilla, kaikenkarvaisilla silkkinauhoilla ja ruseteilla, jotka hulmusivat vähimmässäkin ilman hengessä. Ruhtinaat ja ritarit olivat puetut laajaan saksalaiseen, toiset ahtaampaan espanjalaiseen pukuun, ja kulkivat he suurissa saleissa, töyhtöniekat hatut kainalossa, samalla kuin heidän jäljessään liikkui heitä palvellen joukoittain samettiin ja hopeaan puetuita hovipoikia.

Kaikkialla, missä kuningas kulki, suitsutettiin hänen edessään imartelun ja ihmettelyn uhrisavua. — Sire, — sanoi hänelle mielittelevä Böömin kuningas, — teidän majesteettianne voi verrata ainoastaan Makedonian Aleksanteriin… — Serkkuseni, — vastasi Kustaa Aadolf hymyillen, — ettehän kuitenkaan tahtone verrata Babyloniin tätä kunnon kaupunkia Frankfurtia? — Ei, sire, — virkkoi heidän sivullaan kulkeva Ranskan lähettiläs Brezé, — hänen majesteettinsa Böömin kuningas tahtoo vaan verrata Reinin virran Granikoon ja toivoo, että uuden Aleksanterin Hyphasis on oleva ulkopuolella Böömin rajoja.

— Myöntäkää, kreivi Brezé, — sanoi kuningas vaihtaen puheenainetta, — että meidän pohjoismaalaiset ja teidän ranskalaiset kaunottarenne on tänään voittanut saksalainen nainen.

— Sire, minä olen samaa mieltä kanssanne siitä, että hänen majesteettinsa kuningatar ei tarvitsisi kilpailussa voittaakseen kulkea teidän sivullanne, — virkkoi kohtelias ranskalainen.

— Puolisoni on oleva teille kiitollinen kohteliaisuudestanne, herra lähettiläs, mutta hän luopuu neiti von Emmeritzin hyväksi niistä eduista, jotka kuuluvat nuorisolle.

— Teidän majesteettinne mielittelee liiaksi meidän saksalaista kansallisylpeyttämme, — lausui Würtembergin herttua kumartaen.

— Kauneudella ei ole kansallisuutta, teidän armonne. Se oli todellakin kallisarvoinen saalis, minkä sotilaani saivat Würzburgista.

Kuningas lähestyi nyt neiti Reginaa, jonka loistavaa kauneutta ylensi hänen ruumiinmukainen pukunsa mustasta silkkisametista, johon oli siroteltu tähtiä tummasta hopeasta. — Neitini, — virkkoi hän ystävällisesti, — olisin onnellinen, jos tietäisin, että tuo surupuku, jota kannatte, peittäisi sydämen, joka osaa unohtaa kaikki surulliset muistot ja elää ainoastaan iloisempia aikoja toivoen, jolloin eivät sodat ja kahakat enää voi karkoittaa punaa kauniilta poskiltanne. Uskokaa minua neitiseni, se aika on tuleva, minä toivon sitä, samoinkuin tekin, kaikesta sydämestäni, ja antakaa nyt tämän toivon loihtia ilon hymyily noille huulillenne, joilla sen pitäisi ainaisesti asua.

— Teidän majesteettinne rinnalla unohtuu kaikki se, mitä ennen on tapahtunut — vastasi neiti Regina nousten kunnioittavasti seisoalleen siltä korkealta, punaisella päällystetyltä tuolilta, millä hän oli istunut. Mutta hänen poskensa kalpenivat yhä enemmän hänen näin puhuessaan ja muistuttivat liiankin selvästi siitä, mitä oli tapahtunut, ja että hän vieläkin oli vanki.

— Ettekö voi hyvin, neitiseni?

— Voin aivan hyvin, teidän majesteettinne.

— Teillä on ehkä jotakin valittamista? Uskokaa se minulle … niinkuin ystävälle!

— Teidän majesteettinne on kovin hyvä…

Regina taisteli itsensä kanssa. Viimein lausui hän silmät maahan luotuina: — teidän majesteettinne hyvyys ei anna minulle aihetta enää mitään muuta toivomaan.

— Me tapaamme toisemme.

Ja kuningas jatkoi kulkuaan salin läpi.

Neiti Regina vetäytyi viereiseen huoneeseen, piilottautui siellä syvään ikkunakomeroon ja purskahti itkemään. — Pyhä neitsyt, — rukoili hän, — anna minulle anteeksi, ettei sydämeni ole yksistään sinun! Sinä, joka näet minun sydämeeni, tiedät, etten minä jaksa vihata tuota vääräuskoista kuningasta niinkuin sinä vaadit. Hän on niin suuri, niin kaunis! Voi minua, joka vapisen ajatellessani sitä pyhää tehtävää, jonka olet minulle määrännyt!

— Rohkeutta, tyttäreni! — kuiskasi muuan ääni hänen korvansa juuressa ja neiti Reginan musta peikko, tuo kalpea jesuiitta, seisoi taas hänen takanaan. — Hetki lähestyy, — jatkoi hän matalalla äänellä. Jumalaton ruhtinas on ihastunut kauneuteesi; iloitse, lapseni, pyhä neitsyt on tuominnut hänet kuolemaan. Tänä yönä on hän kaatuva.

— Voi, isäni, mitä vaaditte minun tekemään!

— Kuule, tyttäreni! Kun Holofernes, assyrialaisten päällikkö, piiritti Bethuliaa, oli siellä leski, nimeltä Judith, Merarin tytär, kaunis kuin sinä, hurskas kuin sinä. Hän paastosi kolmeen kertaan, meni sitten ulos ja sai armon kansansa ja uskonsa vihamiehen edessä. Ja pyhimykset antoivat hänen henkensä Judithin käsiin, Judith veti hänen miekkansa tupesta, hakkasi poikki hänen päänsä ja pelasti kansansa.

— Armoa, isäni!

— Se luettiin hänelle suureksi kunniaksi ja ikuiseksi autuudeksi, ja hänen nimensä mainittiin Israelin suurimpien joukossa. Samalla lailla tullaan vielä kerran sinunkin nimeäsi mainitsemaan katolisen kirkon siunattujen pyhimysten joukossa. Tiedä, että viime yönä ilmaantui minulle unessa pyhä Fransiskus ja virkkoi: 'hetki on tullut, mene, sano Judithille, että minä tahdon antaa Holoferneksen pään hänen käteensä'.

— Mitä on minun tekeminen?

— Pane tarkkaan mieleesi, mitä sinulle sanon! Vielä tänä iltana on sinun pyydettävä kuninkaalta kahdenkeskistä keskustelua.

— Mahdotonta!

— Sinun on ilmaistava hänelle salaliitto hänen henkeänsä vastaan. Hän on kuuleva sinua. Sinun on houkuteltava häneltä hänen sormuksensa. Jos sen kerran saat, olen minä oleva saapuvilla sinua auttamassa. Mutta jos hän kieltäytyy sitä antamasta, silloin … ota tämä paperi, siinä on kuolettavaa myrkkyä, pyhä Fransiskus on itse sen minulle antanut. Sinun on sekoitettava se kuninkaan yöjuomaan…

Neiti Regina otti vaarallisen paperin, nojasi kiherän päänsä ikkunan pieltä vastaan ja näkyi tuskin kuulevankaan jesuiitan pirullisia puheita. Aivan uusi ajatus oli syntynyt hänen hehkuvassa mielessään ja kyti siellä jo parhaillaan. Jesuiitta käsitti hänet väärin; hän luuli neiti Reginan vaikenemisen tulevan tottelevaisuudesta ja hän luuli hänen miettivän sitä marttyyrikruunua, josta hän oli puhunut.

— Oletko ymmärtänyt minut, tyttäreni? — kysyi hän.

— Olen, isäni.

— Tahdotko vielä tänä iltana pyrkiä hänen puheilleen? Tahdotko…

— Tahdon.

— Benedicta, ter benedicta, kolmesti ollos siunattu, sinä valikoitu ase, astu sisälle taivaan loistoon!

Ja jesuiitta hävisi väen tungokseen.

Suuri seinäkello kruunaussalissa osoitti puolta yötä. Nerokkaan koneiston avulla, jonka eräs nürnbergiläinen oli keksinyt, työnnettiin kellon kahtatoista lyödessä kaksi mahdottoman suurta, kallisarvoisilla hopea-astioilla katettua pöytää eräästä sivuhuoneesta esiin ja ilmaantuivat ne kuin maasta nousseina keskelle suuren salin lattiaa. Juhlamenojen ohjaajan antaman merkin mukaan asettuivat kuningas ja kuningatar kahden purppuravaatteella päällystetyn tuolin eteen perempänä olevan pöydän keskikohdalle ja muut vieraat asettuivat ympärille riveihin kukin arvonsa mukaisessa järjestyksessä. Eräs läsnäolevista papeista luki korkealla äänellä ruokaluvun, jonka jälkeen kuningas itse aloitti lyhyen virren, mihin muut tottunein äänin yhtyivät. Istuttiin pöytään jotenkin suurella melulla ja kun kerran oli päästy ruokiin käsiksi, eivät hovitavat enää suuresti ketään sitoneet. Ruokaa oli paljon ja voimakasta. Richelieu oli lähettänyt Kustaa Aadolfille ranskalaisen kokin; mutta kun kuningas ei ollut tottunut ylellisyyteen, käytti hän tuota hienoa ranskalaista vain jälkiruokain laittamiseen; ehkei hän myöskään luottanut täydellisesti kardinaalin lahjaan; sanottiinhan, etteivät Richelieun päivälliset olleet vaarattomampia kuin Borgiainkaan ennen muinoin. Myöskin olivat alankomaalaiset ja saksalaiset kokit siihen aikaan kuuluisammat kuin ranskalaiset. Ruokapöydän parhaita koristeita olivat tällä kertaa kokonaisena paistettu villisika, joka oli koristettu kukkasilla ja laakereilla, sekä Frankfurtin leipurien lahjoittama leivoslaitos, jossa oli kuvattu roomalaisen keisarin riemukulku. Jokainen luuli tuossa korttelin kokoisessa torttukeisarissa tuntevansa Kustaa Aadolfin, ja antoi se aihetta moneen leikkipuheeseen, kun kukin oli perässä astelevissa roomalaisissa tuntevinaan pöytäkumppaninsa. Kuningatar, jonka hieno käsi oli määrätty ensiksi särkemään tämän leipuritaidon nerontuotteen, mursi hymyillen hopealautaselleen riemukulkueen orjista viimeisen, mutta Kustaa Aadolf, joka ei ollut taikauskoinen ja jolla tavallisesti oli aina hyvä ruokahalu, tarttui jotenkin armottomalla kädellä suureen torttukeisariin ja mätti ison osan hänen ruumistaan lautaselleen. Samalla aikaa täytettiin hopeamaljat jaloimmilla reinin- ja espanjanviineillä, kuningas kilisti jotenkin vaatimattomasti kuningattaren kanssa ja kaikki muut vieraat seurasivat hänen esimerkkiään. Hovijunkkarit ja hovipojat, joita loistavissa riveissä seisoi ylemmän pöydän ääressä yksi kunkin tuolin takana, alemman pöydän ääressä yksi joka toisen tuolin takana, täyttivät taasen tyhjennetyt lasit ja kuningas joi nyt maljan Frankfurtin kaupungin menestykseksi; jonka jälkeen hän nopeasti nousi pöydästään, tarjosi kätensä kuningattarelle ja poistui huoneihinsa. Kustaa Aadolfin elämäntavat olivat kohtuulliset, niinkuin sotilaalle sopii, hän aterioi tavallisesti nopeasti, vaikka hän hauskemmissa tilaisuuksissa, kun aika antoi myöten, viipyikin noin tunnin verran ruokapöydässä. Ei hän kuitenkaan vaatinut, että kaikki muut noudattaisivat hänen tapojaan, ja hän luovutti poistuessaan isännän viran jollekin lähimmistä miehistään.

Tällä kertaa sai vanha, iloinen, skottilainen Patrik Ruthwen jäädä isännäksi ja teki hän työtä käskettyä tunnetulla taidollaan. Oxenstjerna oli poistunut kuninkaan kanssa. Myöskin naiset nousivat paikoiltaan ja lähtivät salista, mutta miespuoliset vieraat jäivät sijoilleen huvitteleimaan maljojen ja hopea-astioiden ääressä, joissa tarjottiin pähkinöitä janon kiihdyttämiseksi. Kolmikymmenvuotisen sodan sankarit eivät hylkineet juomatavaroita ja kuin leikkiä lyöden saattoivat he yhdessä henkäyksessä tyhjentää vanhan ritaritavan mukaan kolpakollisen reininviiniä. Tällä kertaa ei kuitenkaan eletty niin rajusti kuin monessa yksityisessä juomaseurassa; kun tunnettiin kuninkaan ankarat periaatteet, ei uskallettu aivan usein lasia pohjaan kallistaa. Istuttiin kuitenkin nytkin aamupuoleen yötä ja muutamain everstien nähtiin tarjoavan toisilleen muuatta siihen aikaan vähän tunnettua, mutta äskettäin Alankomaista tuotua herkkua, jotakin mustaa, nauhoiksi punottua ainetta, jota säilytettiin rasioissa ja joka kulki miehestä mieheen niin, että kukin nitisti siitä palasen, jonka toiset irvistellen sylkivät suustaan, mutta jota toiset mielihyvällä pureskelivat. Tämä aine oli — tupakkaa.

Samaan aikaan kuin juominkeja kruunaussalissa yhä jatkettiin, oli kuningatar hovinaistensa seuraamana mennyt levolle, mutta kuningas keskusteli vielä pitkän aikaa Akseli Oxenstjernan kanssa. Mitä nämä nerokkaat miehet, sotapäällikkö ja valtiomies, keskenänsä puhelivat, sitä voidaan paremmin aavistaa kuin kertoa. Kenties puhelivat he Ruotsin kurjuudesta, keisarin mahtavuudesta ja Jumalan, joka on sitäkin suurempi; puhuivat ehkä valon voitosta, Rooman valtakunnan kruunusta ja tulevasta, protestanttisesta Saksan keisarikunnasta. Ei kukaan tiedä sitä varmuudella, sillä kuninkaan kuoltua vei Oxenstjerna hänen salaisuutensa mukanaan hautaansa.

Yö oli kulunut jo pitkälle ja Oxenstjerna oli lähtemäisillään pois, kun henkivartijaupseeri Bertel ilmoitti, että hunnutettu nainen välttämättä vaati päästäksensä kuninkaan puheille. Tuollainen pyyntö tähän aikaan vuorokaudesta kummastutti sekä Kustaa Aadolfia että hänen uskottuaan; mutta kun hän aavisti, että syy tuohon salaperäisyyteen mahtoi olla tavallista tärkeämpi, käski kuningas Bertelin tuomaan vieraan sisään samalla määräten Oxenstjernan vielä viipymään luonaan.

Bertel poistui ja palasi hetken kuluttua mukanaan mustaan puettu, hunnutettu ja solakkavartaloinen nainen. Hän näytti vapisevan ja olevan ihmeissään siitä, ettei tavannut kuningasta yksin; eikä hän virkkanut sanaakaan.

— Hyvä rouva, — sanoi kuningas jotenkin tylysti, sillä tämä yöllinen kohtaus ei ollut hänelle mieleen, koska se tunnetuksi tultuaan saattaisi herättää juorupuheita hovimiesten kesken ja mahdollisesti mustasukkaisuutta herkkähermoisessa kuningattaressa, — hyvä rouva, teillä mahtaa olla hyvin tärkeitä asioita, koska tulette näin kummalliseen aikaan; ja ennen kaikkea tahdon minä tietää, kuka te olette.

Hunnutettu nainen vaikeni yhä.

Kuningas luuli arvaavansa syyn hänen vaitioloonsa ja virkkoi osoittaen Oxenstjernaa: — tämä on ystäväni, valtiokansleri Oxenstjerna, eikä minulla ole häneltä mitään salattavaa.

Mustaan puettu nainen heittäytyi kuninkaan jalkoihin ja heitti hunnun silmiltään. Kuningas säpsähti tuntiessaan hänet neiti Regina von Emmeritziksi, jonka mustat silmät hehkuivat haaveellista tulta, samalla kuin hänen hienot, läpikuultavat kasvonsa olivat vaaleat kuin marmori.

— Nouskaa ylös, neiti, — sanoi Kustaa Aadolf lempeästi, ojentaen polvistuneelle naiselle kätensä ja nostaen hänet seisoalleen. — Mikä on antanut aihetta tuloonne tähän aikaan? Puhukaa ja ilmoittakaa pelkäämättä, mikä mieltänne painaa, olenhan itsekin jo pyytänyt teidän sitä tekemään.

Neiti Reginan rinta kohoili raskaasti ja hän alkoi puhua äänellä, joka alussa tuskin kuuluikaan, mutta joka pian hänen palavasta innostuksestaan selvisi kirkkaaksi ja voimakkaaksi.

— Teidän majesteettinne, minä tulen luoksenne, koska olette sitä minulta pyytänyt. Minä tulen luoksenne, koska vihaan teitä, koska jo kauan aikaa olen joka päivä rukoillut pyhältä neitsyeltä, että hän turmelisi teidät ja koko teidän sotajoukkonne. Teidän majesteettinne, minä olen heikko tyttö, mutta oikeauskoinen katolilainen; te olette vainonnut kirkkoamme, te olette ryöstättänyt luostareitamme, karkoittanut pyhät isämme ja sulatuttanut pyhimystemme kuvat; te olette voittanut sotajoukkomme ja tehnyt meille ääretöntä vahinkoa. Sentähden olen minä pyhällä valalla vannonut tuhoavani teidät ja pyhän neitsyen apuun turvaten olen minä seurannut teidän jälkiänne Würzburgista, aikomuksessa tappaa teidät. —

Kuningas ja Oxenstjerna katsahtivat toisiinsa ikäänkuin kysyen, oliko tuo haaveellinen tyttö menettänyt järkensä. Neiti Regina huomasi sen ja jatkoi varmemmalla ryhdillä:

— Sire, te luulette minua mielipuoleksi sentähden, että sanon teille, te Saksanmaan valloittaja, tämmöisiä asioita. Mutta kuunnelkaa minua loppuun! Kun näin teidät ensi kerran Würzburgin linnassa, kun näin, miten lempeästi suojelitte heikkoja ja vapautitte voitetut kuolemasta, silloin sanoin minä itselleni: se on helvetti, joka teeskentelee taivaallista laupeutta. Mutta kun seurasin teitä tänne, kun läheltä katsoen näin teidän suuruutenne ihmisenä ja vertailin siihen teidän suuruuttanne sankarina … silloin, sire, horjui päätökseni, silloin oli minun vaikea vihata, minä taistelin itseni kanssa, ja tänä iltana on teidän hyvyytenne muuttanut minun järkähtämättömän aikomukseni. Sire, nyt rakastan minä teitä yhtä paljon kuin teitä ennen vihasin … minä ihailen teitä, minä kunnioitan teitä…

Ja nuori tyttö loi katseensa maahan.

— Ja mikä on tarkoituksenne? — kysyi kuningas liikutettuna.

— Teidän majesteettinne, minä olen tehnyt tämän tunnustuksen, koska tiedän, että olette niin suuri ja jalo, ettette voi käsittää minua väärin. Mutta minä en ole tullut luoksenne näin outoon aikaan ainoastaan ilmaistakseni teille onnettoman tytön tunteita. Minä olen tullut tänne teitä pelastamaan, sire…

— Pelastamaan minua?

— Kuulkaa minua! Minun käteni on nyt aseeton, mutta muut ja vaarallisemmat kädet teitä väijyvät. On armottomia ja säälimättömiä, jotka ovat vannoneet teidät surmaavansa… Voi, te ette tiedä, mihin kaikkeen he kykenevät! He ovat vetäneet arpaa hengestänne ja vaarallisin heistä hiipii nyt yöt ja päivät ympärillänne. Teidän majesteettinne ei ole heidän käsistään pelastuva. Huomenna, ehkä jo tänään on tikari tai myrkky teidät saavuttava. Teidän kuolemanne on varma.

— Minun henkeni on Jumalan eikä kurjan salamurhaajan käsissä, — vastasi Kustaa Aadolf rauhallisesti. — Pahoilla ei ole valtaa, vaikka heillä tahto olisikin. Olkaa rauhallinen, neiti von Emmeritz, minä en pelkää ketään muuta kuin Jumalaa.

— Ei, ei, pyhimykset ovat jo päivänne lukeneet. Minä tiedän, että luotatte tähän sormukseen, — ja Regina tarttui kuninkaan käteen, — mutta se ei ole teitä auttava. Sire, minä sanon teille, että kuolemanne on varma, enkä minä ole tullutkaan tänne pelastamaan teitä ja sen kautta kavaltamaan pyhää kirkkoamme.

— Minkätähden olette sitten tullut?

Neiti Regina heittäytyi taas haltioissaan kuninkaan jalkojen juureen.

— Sire, minä olen tullut pelastamaan sieluanne. Minä en voi sietää sitä ajatusta, että sellainen sankari kuin te, niin jalo ja niin suuri, hukkuisi iankaikkisesti. Kuulkaa minua, minä pyydän, minä rukoilen teitä iankaikkisen autuutenne nimessä, älkää varma kuolema silmäinne edessä paaduttako itseänne väärään uskoonne, jonka palkka on kadotus. Heltykää, peräytykää, niinkauan kuin vielä on aika peräytyä, palatkaa yksin autuaaksi tekevän katolisen kirkon helmaan, kirotkaa väärä uskonne, matkustakaa pyhän isän luo Roomaan, tunnustakaa hänelle syntinne ja käyttäkää voittoisat aseenne kirkon palvelukseen, sen sijaan että nyt käytätte niitä sen turmioksi. Hän on avoimin sylin ottava teidät vastaan ja missä teidän majesteettinne sitten elänee tai kuollee, aina on teidän majesteettinne oleva varma paikastaan taivaassa valittujen pyhimysten joukossa.

Kuningas nosti toisen kerran hurmautuneen tytön seisoalleen, katseli häntä lujasti ja rauhallisesti säkenöiviin silmiin ja vastasi totisesti:

— Kun minä olin niin nuori, kuin te nyt olette, neiti von Emmeritz, kasvatti minut opettajani, vanha Skytte samaan palavaan hartauteen omaa evankeelista uskoani kohtaan kuin mitä teillä nyt on katolista uskoa kohtaan. Minä vihasin siihen aikaan paavia koko sydämestäni niinkuin te nyt vihaatte Lutheria, ja minä rukoilin Jumalaa, että hän antaisi sen päivän koittaa, jolloin minä voisin kukistaa Antikristuksen ja kääntää kaikki hänen tunnustajansa totiseen valoon. Ei ole sen jälkeen vakaumukseni muuttunut, mutta minä olen oppinut, että tiet ovat monet, vaikka henki onkin vain yksi. Minä pysyn järkähtämättömästi kiinni siinä evankeelisessa opissa, jota tunnustan ja jonka edestä olen valmis, jos Jumala niin tahtoo, vaikka maahan kaatumaan. Mutta minä annan arvoa kristityn uskolle, vaikka se joissakin kohdissa eroaisikin omastani, ja minä tiedän, että Jumala laupeudessaan voi tehdä autuaaksi senkin, jonka tie kulkee kautta erehdysten. Menkää, neiti von Emmeritz, minä annan teille anteeksi, että te munkkien sokaisemana olette tahtonut oikealta tieltään taivuttaa Herran soturin. Menkää, eksytetty lapsi, ja antakaa Jumalan sanan ja vastaisen elämänne opettaa teille, ettei ole luottamista pyhimyksiin, jotka ovat yhtä suuria syntisiä kuin mekin, eikä myöskään epäjumalain kuviin ja sormuksiin, jotka eivät voi Herran tuomiota tehdä tyhjäksi. Minä kiitän teitä, sillä te olette parastani tarkoittanut, vaikka olettekin ollut lapsellinen ja ymmärtämätön. Hengestäni älkää huolehtiko, se on Hänen käsissään, joka tietää, mihin hän on sitä käyttävä.

Suuri oli kuningas Kustaa Aadolf näitä sanoja lausuessaan.

Neiti Regina seisoi siinä masennettuna ja samalla ihastuksissaan kuninkaan suurenmoisesta suvaitsevaisuudesta. Hän muisti ehkä hänen vastauksensa Frankfurtin porvareille, kun nämä anoivat saadaksensa pysyä puolueettomina: — Puolueettomuus on sana, jota minä en ollenkaan voi sietää, sanoi hän, ja kaikkein vähimmin taistelussa valon ja pimeyden, vapauden ja orjuuden välillä. — Kasvatettuna vierasta uskoa vihaamaan, ei hän voinut käsittää mahdolliseksi, että sama miekka, joka kukisti kirkon maallisen ylivallan, taivutti kärkensä säästäen sen hengellistä valtaa sydämissä ja omissatunnoissa.

Haaveksiva tyttö nosti kyyneltyneet silmänsä kuninkaan puoleen … silloin kalpenivat hänen poskensa, joissa äsken oli innostuksen tuli palanut, ja hän tuijotti kauhistuneena kuninkaan vuodetta verhoaviin punaisiin uutimiin.

Oxenstjerna, joka oli epäluuloisempi kuin kuningas ja oli koko ajan tarkalla silmällä seurannut tuon kummallisen tytön liikkeitä, huomasi heti kohta hänen pelästyneet katseensa.

— Teidän majesteettinne, — sanoi hän ruotsin kielellä kuninkaalle, — olkaa varuillanne, täällä on vihollinen viidakossa.

Ja odottamatta vastausta veti hän miekkansa ja astui päättävästi komeaa vuodetta kohti, joka oli lahja Frankfurtin kaupungilta, mutta jonka pehmeät höyhenpatjat kuninkaallinen sankari oli vaihettanut yksinkertaiseen jouhipatjaan ja karkeaan, saksilaiseen villapeitteeseen, jommoisia hänen sotamiehensäkin käyttivät talvileirissä ollessaan.

— Seis! — huudahti Regina vaistomaisesti. Mutta se oli jo liika myöhäistä. Oxenstjerna oli ravakasti vetäissyt uutimet syrjään ja niiden takaa ilmaantuivat nyt mustaan nahkapäähineeseen ympäröidyt, kalmankalpeat kasvot ja palavat, synkät silmät. Vielä tempaus, ja sieltä esiytyi koko munkki, puristaen hopeaista pyhäinkuvaa rintaansa vasten.

— Astukaa esiin, korkea-arvoinen isä, — sanoi Oxenstjerna ankarasti. Noin vaatimaton asema ei sovi niin arvokkaalle miehelle. Teidän korkea-arvoisuutenne on valinnut hiukan tavattoman paikan iltarukousta pitääkseen. Jos hänen majesteettinsa sallii, hankin minä hänelle useampia kuulijoita.

Kellon soitua astui luutnantti Bertel sisään kahden vahtisotamiehen kanssa, jotka pitkät pertuskat olallaan seisoivat kahden puolen sisäänkäytävää.

Kuningas loi Reginaan katseen, jossa oli enemmän sääliä kuin vihaa. Häntä suretti, että noin nuori ja kaunis tyttö voi olla osallisena niin ilkeään petokseen.

— Armoa, teidän majesteettinne! — huudahti onneton tyttö rukoillen.

— Salliiko teidän majesteettinne, että teidän puolestanne teen muutamia kysymyksiä? — kysyi Oxenstjerna.

— Tehkää niinkuin haluatte, valtiokansleri! — sanoi kuningas.

— No niin, mitä teidän korkea-arvoisuudellanne on täällä tekemistä?

— Tahdoin saattaa suuren syntisen ainoan autuaaksi tekevän kirkon helmaan! — vastasi sukkela munkki ja loi hurskaan katseen taivasta kohden.

— Todellakin? Täytyy myöntää että harrastuksenne on suuri. Ja näin pyhää tarkoitusta varten on teillä ristiinnaulitun Vapahtajan kuva mukananne.

Munkki kumarsi ja risti hartaasti silmiään.

— Teidän korkea-arvoisuutenne on kovin hurskas. Antakaa minulle tuo risti, että saisin kerran ihailla noin kallisarvoista kapinetta.

Munkki antoi hänelle ristinkuvan vastenmielisesti.

— Hienoa tekoa! On se mahtanut olla etevä taiteilija, joka on leikellyt tämän pyhän kuvan. — Ja samalla hypisteli valtiokansleri sitä joka puolelta. Vihdoinkin, hänen painaessaan kuvan rintaa, ponnahti sieltä teräväksi hiottu tikari.

— Kas, kas, teidän korkea-arvoisuutenne rakastaa myöskin viattomia leikkikaluja! Mikä hieno tikari, juuri sopiva lävistämään jalon kuninkaan sydäntä!… Kurja munkki, — jatkoi Oxenstjerna jymisevällä äänellä, — tiedätkö, että inhoittava rikoksesi muuttuu tuhatta kertaa inhottavammaksi tuon jumalattoman keinon kautta, jolla aioit sitä toteuttaa! —

Samoinkuin kaikki muutkin Vaasain sukuun kuuluneet kuninkaat oli Kustaa Aadolf nuoruudessaan kiivasluontoinen herra ja joutui sen vuoksi useammankin kerran ajattelemattomiin tekoihin. Miehen kehitys ja vaiherikkaan elämän kokemukset olivat osaksi jäähdyttäneet hänen mielensä hehkua, mutta välistä kiehahti vieläkin Vaasain kuuma veri yli äyräittensä. Niin tapahtui nytkin. Hänen jalo mielensä salli hänen majesteetillisen rauhallisesti katsella tuota petturia silmiin, joka oli tahtonut viedä hänen koko Saksanmaalle kalliin henkensä, ja tyynesti arvostella hänen kurjia aikomuksiaan. Mutta tuo inhoittava Kristuksen pyhän kuvan väärinkäyttäminen murha-aseeksi häntä vastaan, joka Jeesuksen Kristuksen puhtaan evankeelisen opin puolesta oli valmis uhraamaan henkensä ja verensä, se näytti hänestä olevan niin kauheaa pilkkaa kaikesta siitä, mikä hänelle oli maailmassa kallista ja pyhää, että hänen kylmyytensä silmänräpäyksellisesti vaihtui voimakkaimmaksi vihaksi. Korkeana ja suurena niinkuin leijona raivossaan seisoi hän kalman kalpean jesuiitan edessä, joka tuskin voi katsoa häntä vasten säihkyviä silmiä.

— Polvillenne! — huusi kuningas jylisevällä äänellä ja polki jalkaa, niin että palatsin seinissä kajahteli.

Jesuiitta typertyi polvilleen, mutta hänellä oli vielä risti rukousnauhassaan. — Tämän kuvan edessä minä vain polvistun, — sanoi hän ylpeästi.

— Te kyykäärmeitten sikiöt, — huusi kuningas silmitönnä vihasta, — kuinka kauan luulette kaikkivaltiaan Jumalan kärsivän teidän hävytöntä pilkkaanne! Jumaliste, olen minä jotakin nähnyt, olen nähnyt Antikristuksen ja Rooman, sen Baabelin porton, hallitsevan maailmaa kaikilla pimeyden töillä, olen nähnyt teidän, munkkien ja jesuiittain, myrkyttävän pelästyneitä omiatuntoja pirullisilla opeillanne murhien ja ilkitöiden luvallisuudesta, kunhan ne vain tehdään kirkkonne kunniaksi; en ole kuitenkaan nähnyt enkä voinut kuvitellakaan tekoa niin mustaa kuin tämä, ivaa niin ilkeää kaikkea sitä vastaan, mikä on kalleinta maassa ja taivaassa. Olen antanut teille kaikki anteeksi; te olette vehkeilleet henkeäni vastaan Demminillä ja muualla, minä en ole kostanut; te olette kohdelleet pahemmin kuin turkkilaiset ja pakanat viattomia luterilaisia; missä teillä vain on ollut siihen valtaa, olette te häväisseet heidän kirkkojaan, polttaneet heitä elävältä rovioillanne, karkoittaneet heidät kodeistaan, ja mikä on vielä enempi, olette houkutuksilla ja pakkokeinoilla koettaneet saada heidät uskostaan omien epäjumalienne tykö, te pakanat, jotka palvelette ihmisten töitä ja kurjia kuvia elävän Jumalan ja hänen ainoan poikansa asemasta. Tästä kaikesta en ole kostanut teidän luostareillenne, en kirkoillenne, en omilletunnoillenne. Vapaasti olette saaneet harjoittaa uskoanne eikä kukaan ole sen vuoksi kärventänyt hiuskarvaakaan päästänne. Mutta nyt minä vihdoinkin tunnen teidät, te perkeleen palvelijat, Herra Jumala on antanut teidät minun käsiini, minä hajoitan teidät kuin akanat tuuleen, minä kuritan teitä, te temppelin häväisijät, minä vainoan teitä maailman ääriin, niin kauan kuin tämä käsi vielä voi heiluttaa Herran Jumalan ja Gideonin miekkaa. Te olette tähän saakka nähneet minut lempeänä ja hellänä; olkoon menneeksi, tästä alkaen olette näkevä minut kovana ja kauheana, minä olen Jumalan voimalla hävittävä teidät ja teidän kirotun oppinne maan päältä ja siitä on syntyvä tuomio ja hallitus, jommoista maailma ei ole nähnyt sitten Rooman häviön.

Jesuiitta nousi ylös, salama välähti hänen terävissä silmissään, hänen pieni vartalonsa näytti kasvavan kyynärän pitemmäksi. — Ylpeile, mitä ylpeilet, kurja kerettiläinen, — huusi hän tulisella uskon vimmalla, — ylpeile hetkellisestä vallastasi ja muserra meidät, jos voit! Mitä olit sinä eilen? Kourallinen lunta karuilla kallioillasi. Ja mitä olet oleva huomenna? Kourallinen tuhkaa, joka tuuleen hajoaa. Minut voit sinä tuhota; minä en pelkää uhkauksiasi, en välitä vihastasi. Mutta minun takanani seisoo pyhä, roomalainen kirkko kalliolla Pietarilla; sen perustuksia et kykene järkyttämään. Hän on polkeva sinut jalkojensa alle kuin myrkyllisen lohikäärmeen enkeli Mikaelin jalkojen alle, ja kun hän kerran kohoaa ehompana entistään, on hän kirjoittava haudallesi: pulvis et umbra!

Kuningas kulki kiivain askelin edestakaisin lattiata pitkin vähääkään välittämättä ylpeästä jesuiitasta ja vapisevasta Reginasta, joka seisten sivullapäin ikkunan pielessä kätki kasvot käsiinsä. Oxenstjerna, joka aina oli tyyni ja varovainen, pelkäsi kuninkaan kiivaudessaan tekevän jotakin ajattelematonta ja koetti heikentää myrskyä.

— Suvaitseeko teidän majesteettinne, — sanoi hän, — käskeä luutnantti Bertelin saattamaan tämä munkki varmaan säilöön ja antaa sotaoikeuden tuomita hänet kaikille muille varoittavaksi esimerkiksi?

— Luutnantti Bertel, — sanoi kuningas terävästi, — te olette komentanut henkivartiotani tänä yönä; teidän huolimattomuutenne takia on tämä pilkkaaja päässyt hiipimään sisään. Te viette hänet vankeuteen ja vastaatte hengellänne siitä, ettei hän pääse karkuun. Sen jälkeen astutte paikkaanne rintamassa. Tästä alkaen olette alennettu sotamieheksi.

Bertel teki kunniaa eikä vastannut sanaakaan. Enemmän kuin arvoasteensa menettäminen katkeroitti hänen mieltään se, että oli kadottanut hallitsijansa suosion. Se koski häneen sitä kipeämmin, kun hän tiesi erittäin tarkasti vartioineensa ovea. Aivan käsittämätöntä oli hänelle, kuinka jesuiitta oli voinut päästä sisään. Äänetönnä, synkkänä ja uhkaavana kulki vanki vartijain välissä. Aikakauden jyrkimmät vastakohdat, pilkkopimeä yö ja koittava aamu, olivat seisoneet vastakkain.

Nyt kääntyi kuningas vapisevan tytön puoleen, tarttui hänen käteensä ja katsoi häntä terävästi silmiin.

— Neitini, sanoi hän ankarasti, — kerrotaan, että kun pimeyden ruhtinas tahtoo saada maan päällä aikaan jotakin oikein mustaa ilkityötä, lähettää hän sinne käskyläisensä valon enkeleiksi puettuina. Mitä on minun teistä ajatteleminen?

Neiti Reginalla oli sen verran rohkeutta, että hän kerran vielä uskalsi katsahtaa silmästä silmään tuota mahtavaa ja kauheata. — Minulla ei ole enää mitään sanottavaa. Ottakaa henkeni, herra!

Kuningas katsoi häntä tuimasti mustiin silmiin, ja tuo tuskin voitettu viha kuohui vielä hänen rinnassaan. — Jos teidän isänne olisi ollut kunnon mies, olisi hän opettanut tytärtään pelkäämään Jumalaa, kunnioittamaan kuningasta ja puhumaan totta kaikkien edessä. Te olette tahtonut kääntää minut; minä tahdon palkkioksi siitä kasvattaa teitä, sillä te näytte todellakin olevan sen tarpeessa. Menkää, te olette vankini siksi, kunnes olette oppinut puhumaan totta. Oxenstjerna, elääkö hän vielä tuo vanha ankara Martta-rouva Korsholman linnassa?

— Elää, teidän majesteettinne.

— Hän on saava kasvatin. Ensi tilassa lähetetään tämä tyttö Suomeen.

Neiti Regina poistui mykkänä ja ylpeänä.

— Teidän majesteettinne! — sanoi Oxenstjerna lempeästi nuhdellen.

6. SUOMALAISET LECH-VIRRAN LUONA.

Ennenkuin jatkamme kertomustamme, on meidän vielä hetkeksi palaaminen Frankfurtiin. Onnettoman käännytysyrityksensä jälkeen vartioitiin neiti Reginaa ahkerasti ja lähetettiin hänet kevään tullen ensi avovedellä Suomeen, jossa hänet kerran vielä tavannemmekin. Ei se ollut uskonviha, ei myöskään kostonhalu, joka vaikutti muuten niin jalomielisen Kustaa Aadolfin ankaruuteen tätä nuorta tyttöä kohtaan; luottamuksen väärinkäyttäminen koskee kipeästi jaloon sydämeen, eikä neiti Regina tehnyt mitään tuota luultua rikollisuuttaan poistaakseen; intohimoisuudellaan hän päinvastoin vahvisti kuninkaan luuloa syyllisyydestään, ja yhä vielä taisteli viha hänen rinnassaan siitä paikasta, mikä siinä olisi ollut rakkaudelle tuleva.

Muuan selittämätön tapaus lisäsi kuninkaan suuttumusta. Samana yönä kun Bertel saattoi jesuiitan, isä Hieronymuksen, valtion vankilaan, josta hän seuraavana päivänä oli tuotava hirtettäväksi, pääsi tämä vaarallinen munkki pakenemaan kenenkään käsittämättä, mitenkä se oli voinut tapahtua. Noilla pimeyden miehillä oli kaikkialla puolusmiehensä ja salaiset käytävänsä; vielä samana yönä löydettiin siihen saakka tuntematon salaovi kuninkaan makuuhuoneessa. Bertelin viattomuus tuli siis ilmi, mutta hänen uusi virheensä suututti taas kuningasta ja nuori luutnantti sai jäädä rintamaan tavalliseksi sotamieheksi.

Jo helmikuun keskipaikoilla 1632 alkoi kuningas varustautua sotaretkelle, valloitti maaliskuussa kahden viikon piirityksen jälkeen vahvan Kreutznachin ja jätti kuningattaren sekä Akseli Oxenstjernan Mainziin. Mutta Tilly oli sillä välin salaa karannut Kustaa Hornin kimppuun Bambergissa ja tehnyt siellä pahaa jälkeä. Kuningas kulki hänen jäljessään alaspäin Tonavaa kohti ja koetti tunkeutua Lechin yli Baijeriin. Turhaan selittivät hänen sotapäällikkönsä, että virta on syvä ja vuolas sekä että vaaliruhtinas Tillyn, Altringerin ja 22,000 miehen kanssa odotti vastaisella rannalla. Kuningas vastasi Aleksanteri suuren sanoilla Granikon luona: "Onko meidän, jotka olemme kulkeneet yli Elben, Oderin ja Reinin, jopa yli itsensä Itämerenkin, pysähdyttävä avuttomina Lech-virran luo?" Ja ylimeno päätettiin tehtäväksi.

Kauan ratsasti kuningas rantaa pitkin, hakien sopivaa kaalauspaikkaa. Lopuksi löysi hän sen virran käänteessä; muuan hänen rakuunoistaan pukeutui talonpojaksi, oli pyrkivinään virran yli ja sai herkkäuskoiset baijerilaiset ilmaisemaan, että Lech oli 22 jalkaa syvä. Muutamia talonpoikaistupia revittiin, hirsistä tehtiin tarpeellisen korkeita siltapukkeja, neljä patteria yhteensä 70 kanuunaa varten, rakennettiin rannalle ja vallihautoja kaivettiin tarkk'ampujille, sill'aikaa kuin tuoreen puun ja märän sammalen savu peitti koko seudun pimeään vaippaansa.

Tilly oli kuitenkin vanha ja viisas; kohta oli hän kaikkine joukkoineen metsässä toisella rannalla rakentamassa vahvoja varustuksia ja kaivamassa vetelään maahan syviä ojia, joista hänen pyssymiehensä tähtäsivät murhaavan tulensa ruotsalaisia kohti. Huhtikuun 3. p:nä alkoivat ruotsalaisten kanuunat vastata ja lakasivat pian vastapäätä olevan niemekkeen puhtaaksi. Huhtikuun 5. p:nä oli pukit saatu virtaan aivan vihollisten nenän alla; nyt heitettiin niiden päälle lankkuja ja tavallisuuden mukaan lähetettiin suomalaiset ensimmäisinä tuleen. 300 jalkamiehelle, jotka kaikki olivat vapaaehtoisia ja joita johti pieni paksu Larsson ja urhokas savolainen Paavo Lyytikäinen, annettiin käsky juosta lankkujen yli ja kaivaa vastaisella rannalla vallitus sillan pään puolustukseksi; kullekin heistä luvattiin palkkioksi 10 talaria. Hetki oli juhlallinen ja ratkaiseva ja siitä riippui koko Baijerin kohtalo, sillä milloin tahansa saattoi jokin Tillyn kuulista sattua siltaan ja estää ylipääsyn.

Suomalaiset panivat pois pyssynsä, tarttuivat kuokkiin ja lapioihin ja karkasivat hurraata huutaen täyttä juoksua lankkujen yli. Mitä kauhein ristituli suunnattiin kaikista Tillyn varustuksista tätä yhtä ainoata paikkaa kohti; joka hetki iski kuulia veteen, heitti vaahtoa korkealle ilmaan ja sattui vinkuen milloin hoikkaan siltaan, milloin rantaan, ja vähän väliä kohtasi se sillan yli juoksevia, sirottaen satutettujen jäsenet virran vietäviksi. Ei ole tietoja siitä, montako noista 300:sta pääsi hengissä toiselle rannalle; eikä niillä, jotka sinne pääsivät, ollut aikaa katsoa jäljelleen tai lukea toisiaan, ravakasti ryhtyivät he työhön lapioilla ja kuokilla ja saivatkin ennen pitkää luoduksi maavallin, joka osaksi suojeli heitä edestäpäin, mutta jätti kuitenkin vielä heidän kylkensä alttiiksi rantapatterien tulelle.

Tilly käsitti hyvin kyllä tämän paikan tärkeyden ja jatkoi ampumistaan kahta kiivaammin. Ruotsalaiset käsittivät sen yhtähyvin ja ruiskuttivat vastapäätä olevaan metsään haulia ja kuulia, jotka milloin säkenöiden iskivät kiviin, milloin katkoivat puiden latvoja ja karistivat oksia ja puitten palasia ja katkenneita runkoja baijerilaisten päälle, jotka vaan odottivat käskyä hyökätäkseen eteenpäin. Innostuttaakseen väkeään kiiruhti kuningas itsekin pattereille ja ampui omalla kädellään jopa kuusikymmentä laukausta. Kanuunain jyske oli niin kova, että se kuului peninkulmittain pelästyneeseen Baijerin maahan.

Ensiksi yli päässeitten suomalaisten rivit alkoivat kauheasti harveta; mutta vasta sitten, kun vallitus oli valmis, katsahtivat jäljelle jääneet taakseen ja huomasivat, että heidän lukumääränsä oli vähentynyt enempään kuin puoleen ja että heistä satamäärä makasi maassa verissään, puhumattakaan niistä, jotka virta oli niellyt. Sillä hetkellä käski kuningas nuoren, sittemmin niin kuuluisan Kaarlo Kustaa Wrangelin kiiruhtamaan heidän avukseen. Suomalaiset, jotka olivat ihastuksissaan kansalaistensa rohkeudesta ja levottomia heidän kohtalostaan, vaativat kiivaasti, että heidät vietäisiin taistelemaan, ja yht'äkkiä oli Wrangelilla ympärillään 300 suomalaista vapaaehtoista, joiden kanssa hän urhoollisesti juoksi yli notkuvain siltalautojen. Kuuluvilla hurraahuudoilla tervehtivät maanmiehet ensiksi yli tulleita. Urhoollinen herttua Bernhard, joka samoin kuin kuningaskin suosi suomalaisia, pyysi ja sai luvan tehdä liikkeen heidän edukseen. Muutamien suomalaisten ratsumiesten seuraamana löysi hän vähän matkan päässä joessa kahlaamon, ratsasti onnellisesti sen yli ja hyökkäsi hurjalla rohkeudella vihollisen oikeaan sivun kimppuun. Baijerilaiset, jotka koko ajan tähystivät siltaa, hämmästyivät kovin tästä hyökkäyksestä, joutuivat miesluvustaan huolimatta epäjärjestykseen ja puolustautuivat vain laimeasti. Kauheata tuhoa teki herttua Bernhardin pieni joukko hajaantuneissa riveissä, ja ennenkuin vihollinen oli ehtinyt tointua, olivat hän ja hänen miehensä tunkeutuneet toisten suomalaisten luo sillan päähän.

Tällaisten rohkeain ja musertavain ratsuväkihyökkäystensä tähden saivat suomalaiset siihen aikaan nimekseen "hakkapeliitat", sanoista "hakkaa päälle!", joilla he taistelun tuoksinassa yllyttivät toisiaan urhoollisuuteen.

Tämän menestyksen elähyttäminä alkoi nyt joukko toisensa perästä, sekä ruotsalaista että saksalaista jalkaväkeä, juosta sillan yli. Tilly, joka viimeiseen saakka oli tahtonut säilyttää väkeään ruotsalaisten murhaavalta kuulasateelta, lähetti nyt Altringerin lukuisan jalkamiehistön kanssa valloittamaan sillan päähän tehtyä varustusta ja ajamaan takaisin yli tulleet. Baijerilaiset lähestyivät juoksujalassa, mutta eivät olleet ehtineet pitkälle, ennenkuin heitä kaatui ruoduittain maahan. — Mutta olihan tässä taisteltava oman maansa puolesta, — ja jokainen, jossa vain henkeä oli, karkasi raivoisana suomalaisten varustusta vastaan. Wrangelin nuori sankaririnta kohoili mielihyvästä, sillä järkähtämättömänä seisoi hänen väkensä. Nyt oli koetettava. Sankan pilven lailla hyökkäsivät eteenpäin vihollisten joukot, harvenivat, mutta saapuivat kuitenkin neljän viiden tuhannen miehen suuruisena joukkona vallituksen luo. Suomalaiset ottivat heitä vastaan tulisilla tervehdyksillä; vasta viidentoista askelen päässä pamahtivat heidän pitkät kiväärinsä ja jokainen laukaus sattui. Baijerilaiset säpsähtivät ja pysähtyivät; useimmat heistä olivat nuorta, vasta värvättyä väkeä ja he alkoivat horjua … suomalaiset ehtivät ladata uudelleen, vielä yksi yhteinen laukaus, ja koko hyökkäävien joukko hajaantui hurjasti paeten rantoja pitkin. Altringer kiiruhti hätään, kokosi heidät jälleen ja vei väkensä toisen kerran taisteluun; samassa mennä vinkasi kanuunankuula niin likitse hänen korvaansa, että hän kaatui tiedotonna maahan. Toisen kerran peräytyivät baijerilaiset; sen näki Tilly valleiltaan ja lähetti lempipoikansa, vanhat valloonit, alas rantaan. Mutta eivät valloonitkaan voineet pitää puoliaan tuossa kirotussa kuulatuiskussa. Silloin tarttui Tilly sotalippuun ja riensi itse urhojensa etunenässä suomalaisia vastaan. Mutta ei ollut hän ehtinyt pitkälle, kun vaipui maahan, falkonettikuulan satuttamana, joka oli musertanut hänen polvensa. Tunnotonna kannettiin vanha sotapäällikkö tappotanterelta ja kuoli kaksi viikkoa senjälkeen huhtikuun 20. p:nä Ingolstadtissa.

Baijerin sotaväki, joka nyt oli kadottanut harmaantuneen sankarinsa, joutui häiriötilaan. Vaaliruhtinas, joka itsekin oli saapuvilla, vetäytyi yön tultua neuvotonna takaisin, jättäen 2,000 kuollutta tappotanterelle ja tien Baijerin sydämeen avoimeksi ruotsalaisille.

Seuraavana päivänä kulki koko Ruotsin sotajoukko Lech-virran poikki. Kuningas jakeli anteliaalla kädellä palkinnoita urhoilleen. Niiden joukossa oli muuan ratsumies, joka oli seurannut herttua Bernhardia ja jota tämä mitä lämpimimmin suositteli. Ratsumies oli Bertel; kolme haavaa, jotka eivät kuitenkaan olleet vaarallisia, vahvisti herttuan puoltolausetta. Bertel sai takaisin arvonsa, mutta ei kuninkaan suosiota ja luottamusta, jolla olisi ollut hänelle paljoa suurempi merkitys. Ja hän päätti voittaa vielä senkin, vaikka se maksaisi hänen henkensä.

Tämän jälkeen seurasi Kustaa Aadolfin retki Augsburgiin, joka kaupunki vannoi hänelle uskollisuuden valan, ja jossa hänen kunniakseen toimitettiin loistavia pitoja. Huhu, joka yhdisti nimet Gustava Augusta, kuiskaili, että kuningas täällä, tulevan saksalaisen valtakuntansa pääkaupungissa, olisi, niinkuin Hannibal Capuassa, antautunut velttouteen ja nautintoihin. Huhu valehteli: Kustaa Aadolf vain hengähti ja tuumiskeli yhä rohkeampia tuumia. Mutta siitä pitäen alkoi kuninkaan ympärillä kummitella. Kuolon enkeli kulki hänen edellään paljastettu miekka kädessään ja välähytteli sitä milloin siellä milloin täällä, ikäänkuin yhtämittaa hänen korvaansa kuiskaten: kuolevainen, muista, ettet ole jumala!

Voisihan ajatella, että pahat henget, sitten kun kunnianhimo oli alkanut sekaantua kuninkaan aikeisiin ja kun häntä ei enää yksinomaan johtanut pyhä taistelu uskon puolesta, kahta uutterammin kutoivat hänen ympärilleen mustia lankojaan. Salainen, mutta kamala vihollinen kulki alinomaa hänen kintereillään ja iski milloin sieltä milloin täältä, vaikka vielä turhaan. Kun tehtiin rohkea, mutta onnistumaton hyökkäys Ingolstadtia vastaan, oli, niin kertoo Fryxell, valleilla kanuuna, Viikuna nimeltään, ja kuuluisa siitä, että se ampui kauas ja tarkkaan. Tykkijunkkari näki kaukana kedolla töyhtöhattuisen miehen ratsastavan komean hevosen selässä, ympärillään suuri seurue. — Kas tuolla, — sanoi hän, — ratsastaa ylhäinen herra, — mutta kyllä minä hänet seisautan; — jolloin hän tähtäsi ja laukasi Viikunan. Kuula paiskasi maahan hevosen ja miehen, toiset juoksivat hädissään luo, mutta kuningas — sillä se oli hän — kohosi maasta, tomuisena ja vereen tahrattuna, mutta kuitenkin vahingoittumattomana ja huudahti kuoliaaksi ammutun hevosensa vieressä: "Ei ole vielä hedelmä kypsynyt!" — Ingolstadtin porvarit kaivoivat sitten maasta kuolleen hevosen ja täyttivät ja säilyttivät sen nahkan ikuiseksi muistoksi tästä tapahtumasta. Vähän aikaa sen jälkeen ratsasti kuninkaan sivulla nuori maakreivi Baden-Durlach, joka äsken juuri oli ollut loistavimpia keikareita Augsburgin pidoissa ja tanssiaisissa. Kanuunan kuula lensi vinkuen pari kyynärää kuninkaasta, ja kun hän katsahti taakseen, vaipui kreivi päätönnä satulastaan.

7. UUSIA SEIKKAILUJA.

Ingolstadtista kääntyi kuningas Landshutiin sisä-Baijerissa. Kuta syvemmälle hän tunki tähän maahan, jossa ei ennen oltu mitään kerettiläissotajoukkoa nähty, sitä synkemmäksi kasvoi väestön uskonvimma, sitä julmemmaksi ja verisemmäksi sen vastarinta. Suuret talonpoikaisparvet väijyivät kaikkialla munkkiensa johtamina, surmasivat jokaisen, joka heidän tielleen sattui ja kiduttivat vankejaan kaikilla mahdollisilla keinoilla. Kuninkaan oma väki alkoi menestyksen hurmaamana ja näiden julmuuksien ärsyttämänä luopua siitä sotakurista, joka tähän asti oli ollut sen kunnia, ja verisesti kostaen hävittää niitä seutuja, joiden kautta se kulki. Murhaten ja väijyen seurasi salainen vihollinen ruotsalaisen sotajoukon jälkiä ja onneton jokainen vähälukuisempi joukkio, joka uskalsi erota muutamiakaan pyssyn kantamia pääjoukosta.

Tungettuaan syvemmälle sisämaahan halusi kuningas eräänä päivänä lähettää uusia, tärkeitä määräyksiä Banérille, joka suojellen kuninkaan paluumatkaa hitaammassa marssissa kulki hänen jäljessään Ingolstadtista päin. Epävarmojen olojen vuoksi oli tuollainen sanan lähettäminen peräti vaarallinen, eikä kuningas tahtonut antaa sitä suuremman joukon tehtäväksi. Silloin tarjoutui nuori, suomalainen upseeri ainoastaan kahden ratsumiehen seuraamana suorittamaan tämän tehtävän. Kuningas suostui siihen ja nuo uhkarohkeat ratsumiehet lähtivät eräänä toukokuun iltana vaaralliselle retkelleen.

Nuori upseeri ei ollut kukaan muu kuin meidän kaikkien hyvä tuttu Bertel ja hänen toverinsa olivat pohjalainen Pekka ja hämäläinen Vitikka. Yö oli pimeä ja pilvinen; nuo kolme miestä ratsastivat varovasti keskitietä peläten yhtä helposti eksyvänsä tuntemattomassa seudussa kuin joutuvansa tiepuolessa väijyvien baijerilaisten ammuttaviksi. Hieno, tuhuttava sade oli pehmittänyt kuormavaunujen särkemän tien, ja joka hetki olivat he vaarassa joko kompastua kiveen tai kaatua suulleen likavesirapakkoon.

— Kuulehan, mies, — sanoi Vitikka ivaillen vierustoverilleen, — sinä olet pohjalainen ja taidat siis loihtia?

— Huono miespä minä olisin, ellen taitaisi, — vastasi Pekka samaan henkeen.

— Niinpä loihdi minulle sitten tähän Hattelmalan harjanne ja laita niin, että tuolla laaksossa näemme tulien tuikkavan Hämeenlinnasta. Siellä istuu muuan mustalaistyttö, joka oli ennen henttuni, ja nyt tahtoisin minä kernaammin nukkua hänen vieressään kuin rämpiä näissä saakelin rapakoissa tässä pirun pimeässä metsässä.

— Se nyt ei ole minulle kumma eikä mikään, — vastasi Pekka kehuen; — katsohan tuonne, etkö jo näe tulien kiiluvan Hämeenlinnasta?

Toveri siristi silmiään epävarmana siitä, puhuiko pohjalainen totta vai leikkiä, sillä toinen saattoi tapahtua yhtä hyvin kuin toinenkin. Ja todellakin näkyi alhaalla olevasta painanteesta tulen tuiketta, mutta hämäläinen käsitti kuitenkin kohta, että kotipuoleen oli vielä kahdensadan peninkulman matka. Hevoset pysähtyivät yht'äkkiä eikä niitä voitu saada ottamaan askeltakaan eteenpäin. Tiheä murros tien poikki kaadettuja puita esti ratsumiehiä pääsemästä askeltakaan eteenpäin.

— Hiljaa! — kuiskasi Bertel, — minä kuulin ritinää pensaikosta.

Ratsastajat ajoivat vähän matkaa syrjään ja kyyristyivät hevostensa selkään sanaakaan hiiskumatta. Toisella puolen tietä kuului askelia ja katkeavien oksien ritinää.

— Niiden täytyy olla täällä neljännestunnin kuluttua, — sanoi joku ääni Baijerin murteella.

— Montako niitä on?

— Kolmekymmentä ratsumiestä ja toistakymmentä kuormahevosta. Ne lähtivät hämärissä Geisenfeldistä ja mukanaan on niillä vangittu tyttö.

— Ja montakos meitä on?

— Noin viisikymmentä pyssymiestä ja seitsemän- tai kahdeksankymmentä, joilla on kirveitä ja keihäitä.

— Hyvä. Ei yhtään laukausta saa ampua, ennenkuin ne ovat kolmen askelen päässä.

Silloin hirnahti Bertelin hevonen, Lapiksi kutsuttu; se oli kotoisin Rovaniemeltä, pieni, mutta virkeä ja väkevä.

— Ken siellä! huudettiin maantieltä.

— Ruotsalainen! huusi Bertel rohkeasti samoinkuin Würzburgin portissakin, laukaisi pistoolinsa ääntä kohti ja huomasi ruutitulen valossa suuren joukon talonpoikia, jotka olivat asettuneet murroksen ympärille. Hän käänsi hevosensa, käski miehiään seuraamaan ja lähti laskemaan täyttä laukkaa takaisin Landshutiin päin.

Ruutitulen valossa olivat talonpojatkin huomanneet nuo kolme ratsumiestä ja ehättivät nyt sulkemaan heiltä tien kiireimmän kautta. Bertel pääsi Lappinsa avulla ajoissa pakoon, mutta Vitikan hevonen kompastui kantoon ja Pekan lihava työhevonen, kotoisin Isostakyröstä, sai suosta ylös pyrkiessään keihään piston rintaansa. Nähdessään toveriensa vaaranalaisen tilan, ei Bertel voinut jättää heitä oman onnensa nojaan, vaan käänsi hevosensa ympäri, löi kuoliaiksi lähinnä olevat talonpojat, tarttui Pekan hevosen suitsiin ja koetti vetää sitä ylös suosta, huutaen samalla Vitikalle, että tämä heittäisi hevosensa ja hyppäisi Lapin selkään. Rohkea yritys oli jo onnistumaisillaan: jo olivat kaikki kolme päässeet takaisin maantielle, kun yht'äkkiä kuului suhina ilmassa ja Bertel kiskaistiin nuoran silmukkaan takertuneena alas hevosensa selästä. Vitikka putosi hänkin maahan: Lappi laukkasi tiehensä ja vasten tahtoaan täytyi Pekankin seurata hevosensa jäljessä, joka riensi toisen mukaan. Bertel ja Vitikka vangittiin tuossa tuokiossa kädet selän taakse sidottuina.

— Hirttäkää nuo koirat, ennenkuin toiset ennättävät apuun.

— Pää alaspäin! — ehdotteli joku toinen.

— Ja pään alle pieni rovio! — lisäsi kolmas.

— Ei saa tehdä tulta! — komensi neljäs, jolla näytti olevan johtava asema. — Kuule, toveri, — kuiskasi hän maassa makaaville vangeille. — puhuitteko te suomenkieltä?

— Mene helvettiin! — murahti Vitikka.

— Maledicti, maledicti Fennones! — huudahti äskeinen ääni pimeästä. — Nyt olette vihdoinkin käsissäni!

— Nyt tulevat ne! — huusi joku joukosta ja todella kuuluikin samassa hevosten askelia Ingolstadtista päin. Talonpojat vaikenivat ja sulkivat varovaisuuden vuoksi suun vangituiltakin. Tulijat ratsastivat tulisoihtujen valossa ja näkyivät olevan saksalaisia ryöstelijöitä, jotka palasivat rosvoretkiltään jostakin läheisyydestä. Nopeasti ratsastaessaan eivät he huomanneetkaan murrosta edessään, ennenkun olivat aivan sen luona ja samassa paukahti murhaava laukaus kaadettujen puunrunkojen alta. Toistakymmentä etumaista miestä nähtiin kaatuvan maahan, hevoset hyppäsivät pystyyn ja laahasivat perässään jalustimiinsa takertuneita kaatuneita, koko joukkio joutui hämmennyksiinsä, toiset kääntyivät hetikohta takaisin ajaen kumoon kuormahevoset, toiset ampuivat umpimähkään murrokseen kätkeytynyttä vihollista. Talonpojat hyökkäsivät esiin väijymäpaikaltaan, karkasivat raivostuneina jäljelle jääneiden kimppuun ja kiskoivat heitä suopunkien avulla hevosten selästä. Saksalaiset puolustautuivat epätoivon uljuudella; kymmenen minuutin kuluttua oli koko parvi hajaantunut, kahdeksan tai yhdeksän oli päässyt pakoon, viisitoista makasi verissään maantiellä, ja kuusi tai seitsemän oli otettu vangiksi, samalla kun kaikki mukana tuotu saalis oli joutunut vihollisten käsiin. Ainoastaan neljä talonpoikaa oli kaatunut. Baijerilaisten kosto oli kamala. He ampuivat vankeja paljaalla ruudilla silmiin, kaivoivat heidät vyötäisiä myöten märkään maahan ja kivittivät heidät hitaasti kuoliaiksi.

Kun tämä hirmutyö oli tehty, ryhdyttiin saalista korjaamaan. Kädet sidottuina viskattiin Bertel ja hänen seuralaisensa hevosen selkään ja niin alettiin ajaa metsää kohti. Hetken kuluttua pysähdyttiin yksinäiseen taloon, vangit laahattiin sisään ja nakattiin muista erillään olevan kamarin lattialle, sill'aikaa kuin talonpojat tuvassa antautuivat hurjan voitonriemun valtaan ja virkistivät voimiaan äsken anastetulla viinillä. Kamariin astui nyt kalmankalpea munkki, jonka vyöllä riippui pellavaiseen nuoraan kiinnitetty miekka. Mielihyvin lähestyi hän soihtu kädessään vankeja, irroitti heidän suukapulansa ja tarkasteli vaieten heidän kasvojaan. — Valehtelevatko silmäni? — sanoi hän viimein. — Vai eikö se ole luutnantti Bertel kuninkaan henkivartioväestä?

Bertel kohotti kulmiaan ja tunsi jesuiitta Hieronymuksen.

— Tervetuloa luokseni, herra luutnantti, ja kiitoksia viimeisestä! Noin harvinaista vierasta on kestitettävä miten talo parhaiten taitaa. Luulen nähneeni toverinnekin tätä ennen, — jatkoi hän osoittaen Vitikkaa.

Raaka hämäläinen katsoi häntä tuikeasti silmiin ja veti suunsa pilkalliseen irvistykseen. — Minne olet pannut vasemman korvasi, munkki? — huusi hän kiroten. — Pois kalotti päästäsi, kananvaras, niin nähdään onko sinulle kasvanut aasin korva sijaan!

Jesuiitan hahmo muuttui hänen ajatellessaan tapausta Breitenfeldin tappotanterella ja raivostuneena puri hän hammasta. — Kavahda omia korviasi! — kähisi hän. — Anathema maranatha! Ne ovat kuulleet kuultavansa tässä maailmassa.

Näin sanottuaan taputti jesuiitta kaksi kertaa käsiään ja sisään astui seppä tulipunaiset pihdit kädessään.

— No, toveri, joko korviasi kuumentaa? — ivaili munkki.

Vitikka vastasi uhkamielisesti:

— Luulet olevasi viisaskin, mutta et ole kuitenkaan kuin rajasuutari piruun verraten. Herrasi ja mestarisi ei tarvitse pihtejä, hän nipistää näpillään.

— Oikea korva, — sanoi jesuiitta. Seppä, joka oli kuumentanut rautojaan läheisessä takkatulessa heilutti niitä hämäläisen pään päällä. Vitikka naurahti pilkallisesti. Hänen ruskeat poskensa punastuivat, mutta vain hetkiseksi. Hänellä oli enää vain toinen korva jäljellä.

— Tahdotko luopua uskostasi tunnustaa paavin ja kirota Lutherin, niin saat pitää toisen korvasi.

— Saituri! — huudahti hämäläinen. — Herrasi ja mestarisi tarjoo maita ja valtakuntia ja sinä tarjoat vaan kurjan korvan!

— Vasen korva! — virkkoi jesuiitta kylmästi.

Seppä teki työtä käskettyä. Kidutettu sotamies vain hymyili.

— Tämä on inhoittavaa! — huudahti vieressä makaava Bertel. — Tapa meidät, jos tahdot, mutta tapa pian!

— Ja kuka on sanonut, että aion tappaa teidät? — vastasi isä Hieronymus. — Päinvastoin on omassa vallassanne, tahdotteko jo tänä yönä päästä vapaaksi.

— Ja mitä vaadit minulta?

— Te olette urhoollinen nuori mies, luutnantti Bertel! Minua surettaa, että kuningas niin häpeällisesti ja niin väärin on ottanut teiltä sen arvon, jonka olette verellänne ansainnut.

— Vai niin, vai surettaa se sinua? Entäpä sitten?

— Teidän sijassanne minä kostaisin.

— Kostaisinko? Niinpä niin, olenhan sitä tuuminut.

— Te kuulutte Kustaa Aadolfin henkivartioväkeen. Te tiedätte kai, mitä oikeauskoiset, katoliset ruhtinaat antaisivat sille, joka elävänä tai kuolleena toimittaisi kuninkaan heidän käsiinsä?

— Mistäs minä sen tietäisin, aivoisa isä?

— Ruhtinaskunnan saisi hän, jos olisi aatelismies; viisikymmentätuhatta tukaattia, jos olisi aateliton.

— Arvoisa isä, se on liika pieni palkka niin suuresta palveluksesta.

— Ota joko kuolema taikka ruhtinaallinen palkkio!

— Vai tämä olikin tarkoituksesi, arvoisa isä?

— Tehkää niin kuin tahdotte; kun olette miettinyt ehdotustani, saamme siitä taas puhua. Tällä kertaa voitte kuitenkin ostaa henkenne ja vapautenne paljoa halvemmasta, aivan mitättömästä.

— Mitähän tuo mahtanee olla, arvoisa isä?

— Kuulkaa minua. Minä pyydän teiltä vain pyhän valan, että teette minulle vähäpätöisen palveluksen. Kuningas Kustaa Aadolfilla on oikeassa etusormessaan pieni kuparisormus. Se on hänelle arvoton, mutta minä maksaisin paljonkin sen saadakseni, sillä minä olen … muinaiskalujen keräilijä. Minä tahtoisin kernaasti omistaa muiston kuninkaasta, jota, vaikka vihaankin, kuitenkin ihailen ihmisenä.

— Entä se sormus…?

— Se tulee teidän hankkia minulle tavalla millä tahansa, ennenkuin kuu ensi kerran kääntyy. Luvatkaa se valallanne ja olette vapaa!

— Siis vaan pieni rikos seitsemättä käskyä vastaan? Ja anteeksi saan jo edeltäkäsin? Mene, rosvo, ja kiitä onneasi, että käteni ovat sidotut; muuten opettaisin sinua pitämään arvossa sotilaan kunniaa!

— Rauhoittukaa, nuori mies, ja muistakaa, että henkenne on minun käsissäni. Kun olen tehnyt tehtäväni toverinne kanssa, tulee teidän vuoronne.

Bertel heitti häneen vain halveksivan silmäyksen.

— Työhösi, seppä! — mutisi jesuiitta synkästi. Ja seppä tempasi taas hehkuvat pihtinsä tulesta.

Samassa syntyi sekavaa melua pirtin puolella, missä talonpojat mässäsivät. Huudettiin: — Aseihin! Ruotsalaiset ovat kimpussamme! — Ovi paiskattiin auki. Toiset tarttuivat pyssyihinsä, toiset nukkuivat juovuksissaan lattialla. Ulkoa kuului selvästi ruotsalaisten upseerien komentosanoja: — sytyttäkää tupa tuleen, pojat, ne ovat satimessa, saakelit!

Jesuiitta hyppäsi ulos ikkunasta.

Tulinen, mutta lyhyt kahakka syntyi tuvan ovessa. Talonpojat joutuivat pian tappiolle ja pyysivät armoa. Mutta etumaiset pistettiin pertuskoilla kuoliaiksi ja toiset vangittiin, tupa ryöstettiin ja Bertel tovereineen vapautettiin.

— Larssonko se on? — huusi hän iloisesti.

— Potz donner wetter, ka Bertelhän se on? Tännekö sinun oli vietävä kuninkaan käsky?

— Entä itse?

— Saakeli vieköön, sinä tiedät, että minä olen onnen poika! Minut lähetetään vartioimaan kuormastoa, minä tapaan tiellä muutamia ryöstelijöitä, jotka kertovat tästä väijymäpaikasta metsässä; minä kiiruhdan sinne heidän neuvonsa mukaan ja vapautan yht'aikaa reippaan pojan ja ihanan immen. Katso häntä: poskipäät punaiset kuin mansikka, silmät kuin taivaan sini!

Bertel katsahti kupeelleen ja näki siinä vapisevan tytön, puolikuolleena pelästyksestä.

— Sehän on neiti Reginan kamarineito Kätchen! — huudahti Bertel, joka monet kerrat oli nähnyt tuon iloisen tytön totisen neidin seurassa.

— Pelastakaa minut, luutnantti Bertel, pelastakaa! — huusi tyttö ja tarttui tiukasti häntä käsivarteen.

— Larsson, lahjoita minulle tuo tyttö!

— Oletko sinä järjiltäsi? Tahdotko riistää minulta tyttöni?

— Päästä hänet vapaaksi! minä pyydän…

— Niin teenkin … muutamien viikkojen kuluttua! Mutta hellitä hänet, sanon minä, tahi… — Tulinen, paksuvartaloinen sotilas kohotti jo pitkän miekkansa, jolla hän juuri oli seivästänyt talonpojan.

— Tupa palaa! — huudettiin samalla kaikilta tahoilta ja paksu, tukahduttava savu tunki jo sisään. Bertel kiiruhti ulos tytön kanssa. Larsson riensi jäljestä ja mielen kuumuus haihtui tulen kuumuuteen. Vasta kun ulkona pihalla nähtiin tupa ylt'ympäri tulessa, muisti Bertel, että se oli täynnä ihmisiä, että siellä oli noin kolmekymmentä talonpoikaa, jotka käsistään ja jaloistaan kiinni kytkettyinä eivät päässeet paikaltaan liikahtamaan. — Pelastakaamme onnettomat! — huusi hän.

— Oletko hullu? — nauroi Larsson. — Nehän ovat niitä roistoja, jotka äsken löivät niin monta meikäläistä reipasta poikaa hengiltä. Ann' roihuta!

Oli jo myöhäistä auttaa. Nuo onnettomat baijerilaiset joutuivat aikansa raakamaisen sodankäynnin uhreiksi, jolloin julmuuden harjoittamista pidettiin uljaana tekona. Mutta inholla käännymme me pois näistä aikaa kuvaavista tapauksista, ja kiiruhdamme kuvaamaan Ruotsin jalopeuran viimeistä taistelua, jonka seuraaminen on sekä suurenmoisempaa että mieltä ylentävämpää.

8. NÜRNBERG JA LÜTZEN.

Tapahtumat ajavat toisiaan kuin aalto ajaa aaltoa kuohuvassa virrassa, ja ahtaitten kehyksien sisään puristettu kertomus on pakotettu kiitämään eteenpäin kosken nopeudella. Pois on meidän kiiruhdettava sivu merkillisen ajan merkillisimpien tapahtumien seurataksemme hienoa, mutta kautta monenlaisten aikojen ja kohtaloiden kulkevaa kertomuksemme lankaa: kuninkaan sormusta.

Wallenstein, tuo kauhea mies, oli tehnyt sovinnon keisarin kanssa, koonnut hirveän sotajoukon ja kääntynyt mustan ukkospilven tavoin rikasta Nürnbergiä vastaan. Kustaa Aadolf keskeytti voittoisan kulkunsa Baijerissa rientääkseen häntä vastaan, ja täällä, kahdessa vahvasti varustetussa leirissä, seisoivat molemmat sotajoukot yksitoista viikkoa liikkumattomina vastakkain — seisoivat siinä kuin pantteri ja leijona painautuneina hyökkäystä tekemään ja tarkasti vartioiden toistensa pienimpiäkin liikkeitä. Koko seutu paljastettiin näiden sotajoukkojen elättämiseksi ja alituisilla ryöstöretkillä käyden tuotiin ruokavaroja pitkien matkojen takaa. Keisarillisten sotajoukossa kunnostivat niissä töissä itseään Isolanin kroaatit, ruotsalaisten sotajoukossa taas Taupadelin rakuunat ja Stålhandsken suomalaiset ratsumiehet.

Nälänhätä, kesäkuuma, kulkutaudit ja sotamiesten ryöstöretket levittivät hätää ja kurjuutta kaikkialle. Kustaa Aadolfin sotajoukko oli, sittenkun siihen olivat yhtyneet Oxenstjernan ja Banérin laumat, 50,000 miestä. Elokuun 24. p:nä 1632 hyökkäsi hän Wallensteinia vastaan, joka 60,000 miehen kanssa oli sijoittunut voittamattomien vallituksien taa. Jo ennen auringon nousua alkoivat Torstensonin kanuunat ampua Alte Vesteä. Yön pimeydessä kiipesi 500 valkeaan prikaatiin kuuluvaa saksalaista pyssysoturia jyrkänteitä myöten ylös, nousten valleille hirmuisimmasta kuulasateesta huolimatta. Hetken aikaa näytti siltä kuin voitto olisi palkinnut heidän urhoollisuutensa; unestaan heränneitten vihollisten hämmennys, naisten huudot ja ruotsalaisten kuulat, joiden edessä kaatuivat kumoon teltat ja ihmiset, olivat hyökkäykselle eduksi. Mutta Wallenstein pysyi tyynenä ja rauhallisena, lähetti pois vaimot ja vyörytteli hyökkäävien päälle joukon toisensa perästä. Urhoollinen prikaati ajettiin tappiolla takaisin. Kuningas ei hänkään tahtonut taipua; vielä kerran karkasi valkea prikaati eteenpäin; turhaan. Silloin kutsui Kustaa Aadolf esiin suomalaiset "näyttääkseen, että pohjolan urhous saa saksalaisten pelkuriuden häpeästä punastumaan", niinkuin Schiller sanoo. Nuo valitut olivat Pohjanmaan miehiä. Kuolema irvisti heitä vastaan tuhannesta tulikidasta; mutta siitä huolimatta nähtiin heidän päättävästi ja järkähtämättömällä uljuudella kiipeävän ylös sateesta ja verestä liukastunutta vuoren rinnettä. Noita vahvoja vallituksia, tuota murhaavaa kuulasadetta vastaan kilpistyi kuitenkin kaikki heidän urhoutensa; ne harvat, joihin eivät keihäät ja kuulat sattuneet, heitettiin takaisin; ensi kerran nähtiin Kustaa Aadolfin suomalaisten väistyvän ja yhtä turhia olivat kaikkien muidenkin joukkojen yritykset. Keisarilliset lähtivät ajamaan takaa, mutta heitettiin takaisin, he lähtivät uudelleen, mutta heitettiin uudelleen takaisin. Taistelua jatkettiin koko päivä, suuri oli mieshukka kummallakin puolella, monta urhoollista päällikköä kaatui ja kuolon enkeli tähtäsi taas luotinsa kuningasta kohden, mutta osui vain kengän korkoon.

Keisarillinen ratsuväki joutui yhteen ruotsalaisen ratsuväen kanssa vasemmalla sivustalla. Cronenbergin kyrassierien tieltä, jotka oli puettu rautaan kiireestä kantapäähän ja joita kautta kaiken maailman kutsuttiin "voittamattomiksi", täytyi hesseniläisten väistyä. Hessenin maakreivi virkkoi suuttuneena, että kuningas tahtoi säästää omia joukkojaan. — No hyvä, — sanoi Kustaa Aadolf, — minä lähetän suomalaiset taisteluun ja toivon, että miesten muutos on oleva onnen muutos. — Nyt lähetettiin Stålhandske suomalaisineen Cronenbergia ja noita voittamattomia vastaan. Näiden kantajoukkojen välillä syntyi uljas, ihana, ikimuistettava ottelu; pensaita kasvavalla Regnitz-virran rannalla iskivät joukot yhteen, mies miestä vastaan, hevonen hevosta vastaan; kypäröitä vastaan tylsyivät miekkojen terät, pitkät pistoolit salamoivat, ja moni uljas ratsumies upposi virran liejuun. Luultavaa on, että suomalaisten hevoset tälläkin kertaa kestivät kauemmin kuin nuo kauniit ja nopeat unkarilaiset juoksijat ja siten vaikuttivat voiton saamiseen. Urhoollinen Cronenberg kaatui, hänen voittamattomansa pakenivat. Hänen sijaansa kiiruhti Fugger melkoisen joukon kanssa ja karkoitti suomalaiset, jotka alituisesti taistellen rinta vihollista vastaan peräytyivät viidakkoon. Täällä oli keisarillisten vastassa ruotsalaisten kiväärituli. Fugger kaatui ja uupuneet suomalaiset pakoittivat hänen ratsuväkensä peräytymään.

Yön tultua oli enempi kuin 3,000 miestä kaatunut. Alte Vesten tappelussa, sanoo Schiller, katsottiin Kustaa Aadolf voitetuksi, koska hän itse ei voittanut. Seuraavana päivänä vetäytyi hän Baijeriin. 44,000 ihmistä, ystävää ja vihollista, oli rutto ja sota vienyt noiden murhaviikkojen aikana Nürnbergin ympärillä.

Syysyöt pimenivät pimenemistään, Saksan verellä tahrattu maa oli usvien peitossa eikä vieläkään näkynyt taisteluista mitään loppua tulevan. Ainoastaan yksi suuri mies oli määrätty, monet myrskyt kestettyään, purjehtimaan rauhan ikuiseen satamaan ja muuttamaan elon syksyisestä yöstä iankaikkiseen valoon. Yhä lähempänä liihoitteli kuolon enkeli Kustaa Aadolfin jaloa otsaa ja levitteli sen ympärille tuota valoaan korkeammasta maailmasta, jonka joskus nähdään viimeisinä elon hetkinä säteilevän maailman jaloimpien ympärillä. Ympärillä seisova joukkio erehtyy niistä, mutta poismenevä itse aavistaa niiden tarkoituksen. Kaksi päivää ennen kuolemaansa kunnioitettiin Kustaa Aadolfia kuin Jumalaa, mutta hänen sielussaan vavahti aavistus läheisestä lopusta, ja hän virkkoi hovisaarnaaja Fabriciukselle: — Ken tietää, eikö Jumala kerran ole rankaiseva sekä heidän pakanallista mielettömyyttään että myöskin minua, ja näyttävä heille, etten minäkään ole muuta kuin heikko kuolevainen.

Kuningas oli kulkenut Saksiin päin hävittävän Wallensteinin jäljessä. Arnstadtissa heitti hän hyvästinsä Akseli Oxenstjernalle ja Erfurtissa kuningatar Maria Eleonoralle. Siellä samoinkuin Naumburgissa näkyi monista valmistuksista, että hän oli valmistautunut siihen, mikä oli tulossa. Wallenstein, joka luuli hänen asettuneen talvileiriin, lähetti Pappenheimin ja 12,000 miestä Halleen; itse oli hän Lützenissä 28,000 miehen kanssa ja kuningas Naumburgissa 20,000 miehen kanssa.

4. p:nä marraskuuta, saatuaan tietää Pappenheimin poistumisesta, lähti kuningas nopeasti liikkeelle yllättääkseen heikontuneen vihollisensa, ja olisikin se onnistunut, jos hän olisi päässyt tekemään hyökkäyksensä 5. p:nä. Mutta hänen voittoisalle tielleen viskasi kohtalo vähäisen esteen, tuon pienen Rippachin puron, joka viivytti hänen kulkuaan. Vasta myöhään illalla marraskuun 5. p:nä lähestyi kuningas Lützeniä; Wallenstein sai aikaa ja ymmärsi käyttää sitä hyväkseen. Pitkin Leipzigiin vievää valtatietä kaivatti hän ravit syvemmiksi, teetätti rintavarustuksia ja asetutti niiden taa molemmin puolin tietä parhaat tarkk'ampujansa, joiden oli määrä ristitulellaan tuhota eteenpäin hyökkääviä ruotsalaisia. Kuninkaan sotaneuvosto epäsi hyökkäystä tekemästä; ainoastaan herttua Bernhard kehoitti siihen ja kuningas oli samaa mieltä, — sillä, — sanoi hän, — paras on peseytyä ihan puhtaaksi, kun on kerran kylpyyn joutunut.

Yö oli pimeä ja synkkä. Kuningas vietti sen vanhoissa vaunuissa Kniephausenin ja herttua Bernhardin seurassa. Hänen valpas päänsä ehti ajatella kaikkea, ja silloin, niin kerrotaan, irroitti hän oikeasta etusormestaan pienen kuparisen sormuksen, antoi sen herttua Bernhardille ja käski hänen, jos jotakin erikoista tapahtuisi, toimittamaan sormus eräälle nuorelle, suomalaiselle upseerille.

Varhain aamulla ratsasti kuningas sotarintamaansa tarkastamaan. Hän oli puettu hirvennahkahaarniskaan ja harmaaseen päällystakkiin; kun häntä kehoitettiin moisena päivänä käyttämään haarniskaa, vastasi hän: — Jumala on haarniskani. — Sakea usva viivytti hyökkäystä. Päivän koittaessa veisasi koko sotajoukko virren: "Jumala ompi linnamme" ja kun sumua yhä kesti, aloitti kuningas itse virren "Älä säiky joukko pienoinen", jonka hän vähän ennen oli itse sepittänyt. Sen jälkeen ratsasti hän rivien ohi huutaen: — Tänä päivänä me, pojat, pääsemme kaikista vaivoistamme; — ja kaksi kertaa oli hänen hevosensa vähällä kompastua.

Vasta klo 11 aamupäivällä hajaantui usva heikon tuulen henkäyksen tieltä. Heti kohta teki ruotsalainen sotajoukko hyökkäyksensä: oikealla sivustalla, jota kuningas johti, oli taas Stålhandske suomalaisineen, lisänään ruotsalaista väkeä; keskustassa oli ruotsalainen keltainen ja vihreä prikaati Nils Brahen johdolla; vasemmalla sivustalla oli saksalaista ratsuväkeä herttua Bernhardin komennettavana. Herttuata vastaan seisoi Colloredo parhaimman ratsuväen kanssa, keskustassa oli Wallenstein itse taajain jalkajoukkojen kanssa, jota paitsi hänellä oli seitsemän kanuunaa rintaman edessä; Stålhandskea vastassa seisoi Isolani raakojen, mutta urhoollisten kroaattiensa kanssa. Sotahuuto oli molemmilla puolin sama kuin Breitenfeldin tappelussa. Kun kuningas antoi merkin hyökkäykseen, pani hän kätensä ristiin ja huudahti: — Jeesus, Jeesus, auta minua tänään taistelemaan pyhän nimesi kunniaksi!

Nyt sytyttivät keisarilliset Lützenin, tykistö alkoi jyskää ja ruotsalaiset hyökkäsivät eteenpäin, kärsien kuitenkin jo alussa suuria tappioita. Vihdoinkin pääsi ruotsalaisten keskusta hautojen yli, valloitti nuo seitsemän kanuunaa ja syöksi takaisin kaksi vihollisten prikaatia. Jo kääntyi kolmaskin pakosalle, kun Wallensteinin onnistui saada heidät pysähtymään. Ratsuväki hyökkäsi ruotsalaisten kimppuun sivulta päin, eivätkä suomalaiset, jotka juuri olivat tapelleet kroaatteja ja puolalaisia vastaan ja ajaneet heidät pakosalle, olleet vielä ehtineet vallihautojen yli. Silloin kiiti kuningas eteenpäin smoolantilaisten kanssa, mutta ainoastaan harvojen hevoset voivat seurata kuninkaan juoksijaa. Taru kertoo, että keisarillinen pyssymies oli ampunut häntä hopeakuulalla; varmaa vain on, että kuninkaan vasen käsi haavoittui ja että hän koetti salata haavaansa, mutta uupuneena veren vuodosta kohta pyysi Lauenburgin herttuata, joka ratsasti hänen sivullaan, saattamaan hänet huomaamatta pois tappotanterelta. Mutta sodan touhussa hyökkäsivät Götzin kyrassierit ja heidän etunenässään Moritz von Falkenberg heidän ohitsensa. Falkenberg tunsi kuninkaan ja ampui häntä vyötäisiin huutaen: — Sinua olen kauan hakenut! — Hetikohta sen jälkeen kaatui Falkenberg itse. Ja silloin on kuningas horjunut satulassaan ja pyytänyt herttuan varjelemaan omaa henkeään; ja herttua on tarttunut häntä vyötäisiin tukeakseen häntä, mutta silloin on koko vihollisten lauma karannut heidän päälleen ja erottanut heidät. Pistoolinlaukaus on kärventänyt herttuan tukkaa, kuninkaan hevonen on saanut kuulan kaulaansa ja hullaantunut, ja Kustaa Aadolf on vajonnut satulasta, laahannut vähän matkaa mukana jalustimiin takertuneena ja sitten pudonnut maahan. Nuori paashi Leubelfingen Nürnbergistä oli tarjonnut hänelle hevosensa, mutta ei jaksanut nostaa ylös kaatunutta. Keisarillisia ratsumiehiä ajaa ohitse, he kysyvät, kuka on haavoitettu, ja kun Leubelfingen ei tahdo vastata, syöksee yksi heistä miekkansa hänen lävitsensä, toinen ampuu kuningasta päähän; jonka jälkeen muutkin ampuvat heitä useampia kertoja ja he peittyvät toisten ruumiiden alle; mutta Leubelfingen elää vielä muutamia päiviä sen jälkeen kertoakseen jälkimaailmalle suuren Kustaa Aadolfin surullisesta, ikimuistettavasta sankarikuolemasta.

Sill'aikaa oli ruotsalaisen sotaväen keskusta ollut pakotettu väistymään, tuhat silvottua ruumista lepäsi tappotanterella, mutta vielä ei oltu voitettu jalankaan verran maata. Molemmat sotajoukot olivat melkein samoissa asemissaan, joilla olivat olleet ennen taistelun alkamista. Silloin nähtiin kuninkaan haavoitettu hevonen, tyhjä satula veren vallassa, laukkaavan rivejä pitkin. — Kuningas on kaatunut! — Ja niin kertoo Schiller kauniisti seuraavaa: "ihmishengen arvo aleni polkuhintaan, kun hengistä kallein ei enää ollut olemassa; kuolemalla ei enää ollut mitään kauhua kaikista pienimmillekään, sitten kun se ei ollut säästänyt kruunattua päätä." Herttua Bernhard karahdutti rivistä riviin: — Te ruotsalaiset, suomalaiset ja saksalaiset, — huusi hän, — teidän ja meidän ja vapauden puolustaja on kaatunut. Se, joka kuningasta rakastaa, kiiruhtakoon eteenpäin hänen kuolemataan kostamaan! — Ennen kaikkia muita totteli tätä kehoitusta Stålhandske suomalaisineen; äärettömillä ponnistuksilla karkasivat he hautojen yli ja ajoivat edellään laumoittain vihollisia; kaikki kaatui heidän iskuistaan. Pakoon ajettu Isolani heittäysi toisaalle ja koetti valloittaa ruotsalaisten kuormastoa, mutta hänen täytyi väistyä. Yhtä suurella raivolla tunkeutui Brahe keskustaa vastaan hautojen yli, sill'aikaa kuin herttua Bernhard välittämättä siitä luodista, joka musersi hänen kätensä, valloitti yhden vihollisten pattereista. Koko keisarillinen sotajoukko uupui, murtui ja horjui tämän kauhean hyökkäyksen edessä; ruutivaunut räjähtivät ilmaan, Wallensteinin käskyt ja Piccolominin loistava urhoollisuus eivät enää voineet estää keisarillisten nurinniskaista pakoa.

Silloin kajahti yli avaran kentän riemuhuuto: — Pappenheim on täällä! — Ja Pappenheim, tuo uljahista uljahin, oli todellakin siellä ratsumiehineen. Hänen ensimmäinen kysymyksensä oli: — missä on Ruotsin kuningas? — Osoitettiin Stålhandsken joukkoa ja hän hyökkäsi sinne. Siinä syntyi mitä kuumin, mitä kiukkuisin kahakka. Keisarilliset rohkaisivat mielensä, kääntyivät takaisin ja ahdistivat kolmelta puolelta yht'aikaa. Ei kukaan väistynyt. Brahe kaatui ja hänen keltainen prikaatinsa kaatui melkein viimeiseen mieheen. Winckel vihreine miehineen kaatui yhtä kauniiseen järjestykseen, mies miehen viereen, niinkuin olivat riveissään seisoneet. Muu ruotsalainen jalkaväki vetäytyi hitaasti takaisin ja voitto näkyi jo suosiollisesti hymyilevän tuolle kaikki musertavalle Pappenheimille.

Ei hän kuitenkaan, tuo aikansa Ajax, mies sata-arpinen, saisi nähdä voiton päivän koittavan. Jo ensi hyökkäyksessä suomalaisia vastaan musersi falkonettitykin luoti hänen sarvenansa; kaksi pyssynluotia lävisti hänen arpisen rintansa; sanotaan, että Stålhandske itse oli häneen osunut. Hän kaatui, vielä kuolemassaankin riemuiten Kustaa Aadolfin kaatumisesta, ja uutinen hänen kuolemastaan levitti kauhua keisarillisten joukkoihin. — Pappenheim on kuollut; kaikki on hukassa! — Vielä kerran törmäsivät ruotsalaiset eteenpäin; herttua Bernhard, Kniephausen, Stålhandske tekivät ihmeitä. Mutta myöskin Piccolomini, joka kuusi haavaa ruumiissaan nousi vielä seitsemännen hevosen selkään, taisteli yliluonnollisella uljuudella. Keisarillinen keskusta ei väistynyt ja pimeä erotti taistelevat. Wallenstein vetäytyi takaisin ja uupunut ruotsalainen sotajoukko leiriytyi taistelukentälle. Yhdeksän tuhatta kuollutta luettiin Lützenin kentillä.

Seuraukset tästä taistelusta olivat tuntuvia keisarillisille. He olivat menettäneet kaiken tykistönsä ja uskonsa Pappenheimin ja Wallensteinin voittamattomuuteen. Suuri friedlandilainen raivosi vihasta; ankaralla kädellä hirtätti hän pelkurit ja palkitsi kullalla urhoolliset. Sairaana ja synkkämielisenä vetäytyi hän jäljelle jääneen kymmenen tuhannen miehensä kanssa takaisin Böömiin, jossa turvautui tähtien yölliseen seuraan, jossa hautoi petollisia tuumiaan ja jossa Buttlerin käsi lopetti hänen loistavan elämänsä.

Mutta kuitenkin — kautta katolisen maailman raikui ääretön voiton riemu, sillä lutherilaisuus ja ruotsalaiset olivat menettäneet verrattomasti paljon enemmän kuin heidän vihollisensa. Kangistunut oli se käsi, joka niin voimakkaasti oli heiluttanut valon ja vapauden voittoisata miekkaa; protestanttien suru, johon sekautui pelko tulevaisuudesta, oli yleinen ja syvä. Syyttä ei laulettu te deumia Wienin, Brüsselin ja Madridin tuomiokirkoissa; kaksitoista päivää kestävillä loistavilla härkätaisteluilla vietettiin Madridissa pelätyn sankarin kuolemaa; mutta kun keisari Ferdinand, joka oli suurempi ja jalompi kuin hänen aikalaisensa, näki kaatuneen vihollisensa verisen haarniskan, sanotaan hänen vuodattaneen kyyneliä.

Monenlaisia tarinoita kulki suuren Kustaa Aadolfin kuolemasta; milloin syytti kansa Lauenburgin herttuaa Frans Albertia, milloin Richelieutä, milloin herttua Bernhardia kuninkaan kuolemasta; mutta ei yhtäkään näistä epäluuloista ole historia osoittanut tosiksi. Eräs uudempi saksalainen kirjailija[8] kertoo seuraavan kansan suusta saamansa tarinan: "Ruotsin kuningas Kustaa Aadolf sai vielä nuorena ollessaan eräältä naiselta, jota hän paljon rakasti, rautaisen sormuksen, jota hän ei sittemmin koskaan antanut irroittaa kädestään. Sormuksessa oli seitsemän ympyrää, jotka muodostivat alkukirjaimet hänen kumpaankin nimeensä. Seitsemän päivää ennen hänen kuolemaansa katosi sormus hänen sillä kertaa huomaamatta tätä omituista varkautta."

Lukija tietää, että tämä kertomus kutoutuu tuohon sormukseen, mutta monet seikat antavat aihetta luuloon, että sormus oli ollut kuparista.

Taistelun jälkeisenä iltana lähetti herttua Bernhard sotamiehensä soihtujen valossa etsimään kuninkaan ruumista ja he löysivät sen ruumisko'on alta ryöstettynä ja ruhjottuna. Se vietiin Meuchenin kylään, palsamoitiin siellä, ja sotamiehet saivat luvan vielä kerran katsella sankarikuninkaansa kalventuneita kasvoja. Katkeria kyyneleitä vuodatettiin, mutta ei ainoastaan surun, vaan ylpeydenkin kyyneleitä, sillä vähäpätöisinkin katsoi kunniakseen sitä, että oli saanut taistella noin jalon ja uljaan kuninkaan vierellä.

— Katsokaa, — sanoi nyyhkyttäen muuan sotavanhus Stålhandsken suomalaisista, — ne ovat ryöstäneet hänen kultaiset vitjansa ja hänen kuparisen sormuksensa, tuossa näkyy vielä sormuksen valkoinen sija oikean käden etusormessa.

— Mitä olisivat he tehneet kuparisormuksella? — kysyi muuan skottilainen, joka äsken sotaväkeen saapuneena ei vielä tiennyt niistä taruista, joita miehestä mieheen kerrottiin.

— Mitäkö kuparisormuksella? — virkkoi eräs pommerilainen salaperäisesti. — Ole varma siitä, että jesuiitat sen tunsivat! Sormus oli suomalaisen noita-akan loitsima, ja niin kauan kuin se oli kuninkaan sormessa, ei häneen pystynyt rauta eikä lyijy.

— Mutta kas, hän kadotti sen, — virkkoi kolmas, — ja sentähden…

— Mitä se tuo pommerilainen potaattimaha puhuu? — kivahti suomalainen vihaisesti. — Jumala eikä kukaan muu on suojellut suurta kuningastamme, mutta sormuksen sai hän suomalaiselta tytöltä, jota nuoruudessaan suuresti rakasti; minä tiedän näistä asioista enemmän kuin te, mokomat perunaturvat!

Herttua Bernhard, joka synkkänä ja miettiväisenä oli katsellut kuninkaan kalpeita kasvoja, katsahti nuo sanat kuultuaan taakseen, pisti terveen kätensä poveensa ja kysyi suomalaiselta:

— Toveri, tunnetko sen Stålhandsken upseereista, jonka nimi on Bertel?

— Tunnen, teidän ylhäisyytenne.

— Elääkö hän?

— Ei, teidän ylhäisyytenne.

Herttua kääntyi hajamielisenä toisen puoleen ja antoi käskyjä oikeaan ja vasempaan. Hetken kuluttua hän kuninkaan nähtyään taas muisti jotakin. — Oliko hän urhoollinen mies? — kysyi hän.

— Hän oli Stålhandsken miehiä! vastasi suomalainen yksikantaan, mutta omituisella ylpeyden vivahduksella äänessään.

— Milloin kaatui hän ja missä?

— Viimeisessä Pappenheimin kahakassa.

— Etsikää häntä!

Herttuan käsky täytettiin nurkumatta, vaikka uupuneet sotamiehet ihmettelivätkin, miksi juuri tuo nuori upseeri oli etsittävä, kun Nils Brahe, Winckel ja niin moni muu harmaantunut päällikkö virui verissään tappelutanterella. Vasta aamupuoleen yötä palasivat lähetetyt sillä tiedolla, ett'ei Bertelin ruumista oltu voitu löytää mistään.

— Hm, — sanoi herttua tyytymätönnä, — suurilla miehillä on välistä pienet oikkunsa; mitä minä nyt teen kuninkaan sormuksella?

Ja marraskuun punainen aamuaurinko valaisi Lützenin kenttiä. Uusi aika koitti, mestari oli poissa ja oppilaat saivat tehtäväkseen hänen työnsä jatkamisen.

VÄLSKÄRIN TOINEN KERTOMUS

MIEKKA JA AURA

Kun välskäri oli lopettanut ensimmäisen kertomuksensa, istuivat läsnäolijat vähän aikaa äänettöminä, lienevätkö sitten ajatelleet suuren kuninkaan kuolemaa vai lienevätkö vielä odottaneet jatkoa heidän mielestään ehkä keskeytyneeseen kertomukseen. Nahkasohvassa istui isoäiti ruskearuutuinen villasaali hartioillaan, hänen vieressään koulumestari, maisteri Svenonius sinisine nenäliinoineen ja messinkisankaisine silmälaseineen; oikealla puolen istui postimestari, kapteeni Svanholm, joka viime sodassa oli menettänyt vasemman etusormensa; vasemmalla taas kaunis Anna Sofia, joka siihen aikaan oli 18-vuotias ja jolla oli korkea kilpikonnan luusta tehty kampa paksussa, ruskeassa tukassaan; sekä alempana joko jakkaroilla tai vain paljaalla lattialla kuusi tai seitsemän pikkuvekkulia, toiset tyttöjä, toiset poikia, kaikki suu selällään, niinkuin olisivat juuri kuulleet kummitusjuttuja kerrottavan.

Ensimmäinen, joka keskeytti syntyneen hiljaisuuden, oli Anna Sofia; päästäen kimakan huudon hän hypähti ylös tuoliltaan, kompastui ja lensi suoraa päätä maisteri Svenoniuksen syliin. Muihin huoneessa olijoihin, jotka vielä olivat Lützenissä, teki tämä tapaus melkein saman vaikutuksen kuin jos olisivat kaikki Isolanin kroaatit tehneet hyökkäyksen rauhalliseen kamariin. Taistelun tuoksinasta kiihoittunut postimestari karkasi ylös istuimeltaan ja tallasi isoäidin kipeälle jalalle rautapohjaisella anturallaan; koulumestari oli hämillään eikä ollenkaan ymmärtänyt sen ihanan lintusen arvoa, joka oli lentänyt hänen syliinsä, lapset hajaantuivat hädissään mikä minnekin, kaatoivat jakkaransa ja piiloutuivat välskärin korkeaselkäisen tuolin taa; ainoastaan Antero, joka äsken oli seurannut Stålhandsken ratsumiehiä vallihautojen yli, tarttui välskärin suureen, hopeapäiseen kävelykeppiin ja asettui sota-asentoon valmiina vastaanottamaan kroaatteja pistin tanassa. Vanha Bäck oli ainoa, joka pysyi järkähtämättömän levollisena; otettuaan esille soikean pikanellirasiansa hän puraisi pikkuisen palasen lempitupakastaan ja kysyi sitten hiljaisesti: Mikä sinua vaivaa, Sofia?

Hämillään ja punehtuen Anna Sofia irroittautui maisterin syleilystä, ja selitti, etsien pahantekijää silmillään, että joku oli pistänyt häntä neulalla käsivarteen.

Isoäiti, joka tarpeen tullessa osasi olla ankarakin, pani kohta toimeen tutkimuksen, ja katso, siinä tuli selville, että Jonathan oli pistänyt nuppineulan hienon rottinkikeppinsä päähän ja sillä häirinnyt sisartaan, kun tämä istui ajatuksissaan Lützenin tapahtumia muistellen. Tuomio julistettiin nopeasti ja lyhyeen niinkuin ainakin sotaoikeudessa, ja Jonathan sai kovan käskyn heti kohta mennä alas lastenkamariin ja lukea ylimääräisen läksyn huomiseksi.

Kun nyt järjestys maailman mahtavain avulla oli saatu palautetuksi ilman sen suurempaa verenvuodatusta, päästiin hiukan tarkemmin keskustelemaan välskärin kertomuksesta.

— On se vähän liian meluava kertomus tämä, — alkoi isoäiti, luoden kertojaan tuollaisen paljon merkitsevän, lempeän katseen, jolla hän vielä vanhoillaankin voitti kaikkien sydämet. — Liian meluava se on, kunnon serkkuseni, se täytyy minun sanoa; vielä tuntuu nytkin soivan korvissani tuo kanuunain pauke, josta ei ollut loppua tullakaan. On se tuo sota kuitenkin kaikitenkin kauheaa ja inhoittavaa, kun ajattelee, miten paljon verta vuotaa tappotanterella ja miten paljon kyyneliä kotona. Milloin onkaan koittava se päivä, jolloin ihmiset lakkaavat raatelemasta toisiaan ja rauhassa ja sovussa jakavat maan ja Herran hyvät lahjat keskenään?

Postimestarin sotaiset tunteet joutuivat tästä heti kohta kuohuksiin. — Sovussa? Jakavatko? Ilman sotaa? Hyi, serkku, hyi, tahtooko serkku muuttaa maailman muurahaispesäksi? Se olisi kaunista se … kynäsoturit tahraisivat maailman pikimustaksi, hottiaiset ja kujoonit hyppisivät rehellisten miesten silmille, ja kun yksi kansa karkaisi toisen niskaan, pitäisi tämän kai kumartaa nöyrästi ja kiittää kunniasta. Eihän toki, semmoiset miehet kuin Kustaa Aadolf ja Napoleon, ne kouhottelevat hiukan tätä maailmaa, laskevat maahan vähän pilaantunutta verta, ja siitä maailma vain paranee. Muistan vielä elokuun 21. päivän Karstulassa; Fieandt seisoi vasemmalla ja minä seisoin oikealla, kun…

— Jos minä uskaltaisin keskeyttää, — puuttui puheesen maisteri, joka jo senkin seitsemänkymmentä kertaa oli kuullut jutun Karstulasta, jossa Svanholm, siihen aikaan kersanttina, oli menettänyt kuuluisan etusormensa, — niin voisin aivan helposti todistaa veljelle, että maailma kulkee paljoa paremmin eteenpäin musteen voimalla kuin veren. Inter arma silent leges. Jos sodalla olisi sananvalta, niin emme istuisi nyt takkatulen ja totimme ääressä, vaan kanuunan suun vieressä jollakin linnan vallilla, saisimme heiluttaa sytytintä sen sijaan, että nyt hämmennämme sokeria teelusikalla, saisimme nuuskia ruudin savua, mutta nuuskata emme saisi. Mutta mitä saa muste aikaan? Mustehan se on tehnyt veljestäkin postimestarin, musteesta veli elää ja musteesta veli kuolee, se on veljen jokapäiväinen leipä, ja mitä olisi veli, jos ei mustetta olisi ollenkaan, vaan ainoastaan verta?

— Mitäkö olisin? Saksan saakeli … minäkö?

— Serkku Svanholm! — virkkoi isoäiti silmäten lapsiin. Ja postimestari vaikeni.

Välskäri katsoi pitävänsä rakentaa rauhaa veren ja musteen välillä. — Minä luulen, — sanoi hän, — että kansat elävät niinkuin yksityisetkin. Nuorina ollessaan ovat he rajuja ja hurjia, tappelevat ja reuhaavat, repivät toisensa palasiksi, mies miestä vastaan. Sitten ne vanhenevat ja viisastuvat, keksivät ruudin, joka asettaa joukot joukkoja vastaan ja antaa heidän kylmäverisesti tappaa toinen toisensa pitkien matkojen päästä. Lopuksi tulee maailma järkiinsä, lataa pyssyt vain paljaalla ruudilla, niinkuin juhannuslaukauksia ammuttaessa, ja tarttuu kynään, joka voi olla hyvinkin terävä silloin kuin tarvitaan. Silloin alkaa yhteisen järjen valta, joka on kaikista järkevin, ainakin minun ymmärtääkseni.

— Sepä vasta olisi saakelin … no, no, serkku, minä vaikenen kuin muuri! — huudahti postimestari. — Mutta minä vain kysyn: Mikä mies oli Kustaa Aadolf? Mikä mies oli Napoleon? Olivatko ne huilunsoittajia, häh? Vaiko raakalaisia ja hulluja? Ei kiitoksia, sanon minä! Serkku kuulee, etten kiroile; serkku olisi vain kuullut, miten tuhannen tulimmaisesti Fieandt kiroili Karstulassa.

Välskäri jatkoi välittämättä postimestarista:

— Senpätähden alkaakin kaikkien kansain nuoruuden historia sodalla, ja sotilas numero yksi maailman ensimmäisessä komppaniassa oli Kain nimeltään. Mutta koska sota on niin vanha kuin maailma, tulee se myöskin pysymään niin kauan kuin maailma pysyy. Minä en usko noihin uusiin ja kauniisiin ikuisen rauhan aatteihin. Minä uskon, että niin kauan kuin on kaksi ihmistä, jotka tahtovat jakaa maan keskenään, niin kauan kuin ihmissydämen himot ja halut ovat itsekkäitä, niin kauan rasittaa heitä myöskin sotien kirous. Ikuinen rauha on minun mielestäni siinä, ettei meidän enää ole oikeus sotia niin sokeasti, orjallisesti ja raivoisasti kuin ennen, vaan reippaalla mielellä, niin että ollaan selvillä siitä, mistä syystä soditaan, ja että tiedetään oikean asian puolesta sodittavan, ja silloin minun mielestäni sodittakoon ilolla ja riemulla…

— Se on siis samaa kuin sotia jonkin aatteen puolesta, — virkkoi maisteri miettiväisen näköisenä.

— Olkoon menneeksi, niin juuri, aatteen puolesta. Katsokaas, se on aina oleva suomalaisen sotamiehen kunnia, että hän kaikkina aikoina on taistellut maataan puolustaakseen, lähtemättä muilta heidän maataan anastamaan. Ja jos hän onkin mennyt ulos maailmaan vierailla mailla painimaan, silloin on Herra niin kauniisti asettanut, että se on tapahtunut kaikista korkeimman ja oikeimman asian hyväksi, nimittäin puhtaan evankeelisen uskon ja koko maailman omantunnon vapauden puolustamiseksi. Sen kyllä kolmikymmenvuotisen sodan suomalainen tiesi ja sentähden hän olikin ylpeä itsestään. Hän tunsi, että hänen sydämensä oli samaa lajia kuin Kustaa Aadolfinkin sydän, ja tämä, sen mukaan kuin minä ymmärrän, oli maailman kaikista suurin sotapäällikkö, koska hän taisteli ja voitti suurimman asian puolesta, minkä puolesta yleensä kannattaa taistella ja vertansa vuodattaa.

— Kertokaa vielä vähän Kustaa Aadolfista! — huudahti Antero, joka kaikesta siitä, mitä välskäri oli kertonut, ei ollut ymmärtänyt muuta kuin tämän yhden ainoan nimen.

— Hyvä setä, vielä vähän Kustaa Aadolfista! — huusivat muutkin pienokaiset.

— Ei, kiitoksia, suuri kuningas on nyt kuollut ja saakoon hän levätä meiltä rauhassa Riddarholman kirkon holvissa. Ja vaikkakin kertomus siitä menettää paljon, niin se siitä hyötyykin, koska muut henkilöt pääsevät paremmin esille. Sillä tähän saakka emme ole huomanneetkaan juuri muita kuin sankarikuninkaamme ja isoäiti on oikeassa sanoessaan, että korvamme ovat menneet umpeen pelkästä kanuunain paukkeesta. Siitä on ollut seurauksena, että niin hyvin neiti Regina kuin jesuiitta ja varsinkin Bertel, joka on kertomuksemme päähenkilö, ovat kulkeneet ohitsemme kuin muodottomat varjot.

— Entä Kätchen, — huomautti isoäiti. — Minä puolestani tahtoisin tietää jotakin tuosta iloisesta, siivosta lapsesta. En tahdo puhua pahaa Reginasta, mutta sen sanon kuitenkin, etten paljoa maksaisi tuommoisesta mustatukkaisesta, rajusta kissanpojasta, joka milloin hyvänsä saattaa repiä silmät päästäni.

— Entä uljas kreivi von Lichtenstein, jota emme ole nähneet sitten kuin Würzburgissa, — Anna Sofia lisäsi.

— Minä aavistan, että hänestä lopulta tulee Reginan sulhanen.

— Kas vain, silläkö korvalla se pikku serkku kuuntelee, — virkkoi postimestari veitikkamaisesti hymyillen. — Mutta minä pyydän, ettet veli Bäck enää puutu jonkinjoutavaan, vaan kerrot meille entistä enemmän Stålhandskesta, Lyytikäisestä, paksusta, pikku Larssonista ja Vitikasta. Mitenkä se mies tulee nyt korvitta toimeen? Minä muistan vielä, elokuun 21. p:nä oli muuan korpraali Karstulassa…

— Veli Bäck, — puuttui puheeseen koulumestari, joka aina oli saapuvilla, kun Karstulaa mainittiin, — veli Bäck, jolla on justitia mundi, oikeuden miekka kädessään, ei varmaankaan voi olla hirttämättä jesuiitta Hieronymusta Harz-vuoren korkeimman hongan latvaan?

— Varo itseäsi, veli Svenonius, — pisti postimestari, — jesuiitta oli hyvin oppinut mies, joka taisi hyvin paljon latinaa…

— Suomalaisista tahdon kertoa teille mitä tiedän, — sanoi välskäri, — mutta jo edeltäpäin täytyy minun sanoa, etten paljoa tiedä. Odottakaamme vielä parikymmentä vuotta, silloin on varmaankin joku ahkera tutkija kaivava vanhoista aikakirjoista esiin tiedot reippaiden kansalaistemme urotöistä. Siihen mennessä on meidän tyytyminen hajanaisiin piirteisiin … ehkä vähän lisäileminenkin omasta päästä — lisäsi välskäri niin hiljaa, etteivät sitä pienokaiset kuulisi, joille hän kernaasti tahtoi uskotella, että tarina oli täyttä totta.

— Ja mitäs tuli kuninkaan sormuksesta?

— Niin, siitäkin saamme kuulla huomeniltana.

I. MIES NUIJASODAN AJOILTA.

Loitolla Saksanmaan hedelmällisistä tasangoista aukeaa pohjoiseen päin myrskyinen ulappa, jonka pinnalla ei luode eikä vuoksi vaihtele, jonka rantoja joka vuosi peittää talven jää ja jonka jäätyneet selät välistä ovat sotajoukkojakin kantaneet. Vuosituhansien kuluessa ovat sen rannoilla asuvat kansat taistelleet tämän meren omistamisesta ja sen laineihin vuodattaneet punaisen verensä; mutta meidän kertomuksemme aikaan oli tämän meren laajoista rannoista yhdeksän kymmenestä yhden ainoan valtakunnan hallussa, sen valtakunnan, joka oli mahtavin pohjolassa: Itämeri oli miltei muodostunut sisäjärveksi Ruotsin valtakunnassa.

Ja Itämeri ajaa mahtavat, siniset lahdelmansa toisen itään ja toisen pohjoiseen, ja sulkee syliinsä kuin meren tyttären erään aaltojen maan, joka on sen povesta kasvanut, joka kasvaa siitä vielä tänäänkin ja joka korkeilla kallioillaan suojelee emonsa sydäntä. Suomi on Itämeren lempilapsi; vielä tänäänkin se tyhjentää järviensä aarteet äitinsä helmaan, ja mahtava meri ei siitä sentään ylpeile, vaan vetäytyy rakastavasti ja hellästi takaisin, niinkuin uhrautuva äiti ainakin, että tytär saisi kasvaa kasvamistaan, ja joka kesä pukea uudet, päivän valoon ilmestyneet rannat ruohoihin ja kukkasiin. Onnellinen se maa, jonka helmassa tuhannet järvet lainehtivat ja jonka rannat merta vasten tekevät sataneljäkymmentä peninkulmaa! Meri luo valtaa ja vapautta, meri antaa varoja ja sivistystä; meri on viljelyksen tuoja maan päällä, ja maa, joka on yhteydessä meren kanssa, ei koskaan voi jähmettyä hädän ja sorron alle, jos se vaan ei itse ole siihen syypää.

Kaukana Suomen pohjolassa on seutu, joka enemmän kuin mikään muu on meren kasvatti, koska se loivana ja alavana on niin kauan kuin muistetaan kasvamistaan kasvanut aaltojen alta. Lukemattomia viheriäisiä saaria kohoaa sen rannoilla: — Nuorna ollessani — niin kertoo vanha merimies, — purjehtivat suuret laivat siinä, missä nyt vene vaivoin pääsee soutamaan; — ja muutamia vuosia senjälkeen kulkee karja laitumella entisen meren pohjassa. Leikkivä lapsi uittelee kaarnavenettään rannalla: katsahda ympärillesi, pienokainen, ja pane merkille se paikka, missä aaltojen kuohu rantaa uurtaa: kun kasvat mieheksi, etsit turhaan tuttua rantaasi … kaukana viheriän kentän takana kuulet sen kuohun; ja kun kerran seisot vanhuksena samalla paikalla, niin kohoaa lapsuutesi aikaisen järven sijalla kukoistava kylä. Omituinen seutu, jossa kaupungit, jotka niin viisaasti rakensivat satamansa syvien salmien ja jokien vierelle, saavat kahdensadan vuoden kuluttua ajaa peninkulman matkan satamaansa, ja jossa lahonneita laivoja ja ankkureita löytyy kahdeksan peninkulman päässä rannasta soissa ja metsissä.

Tämä seutu on Pohjanmaa, se on alaltaan suurempi kuin moni kuningaskunta ja se ulottuu kauas äärimmäiseen pohjolaan, aina Lapin raukoille rajoille, jossa aurinko ei koskaan laske keskikesän aikaan ja jossa se ei joulunpyhinä nouse. Kolme kuukautta vuodessa valvoo siellä luonto päivän alituisessa loistossa, ja voit sinä siellä juhannuksen aikana yöllä lukea hienointa kirjoitusta; kolme kuukautta kestää yö, mutta se on yö, jota tähdet ja revontulet valaisevat, ja jonka aikana kuu valkoisella hangella kimmeltelee kylmän kirkkaana ja pyhäisen hienona. Kukkien kauneus on siellä haihtuvampi kuin ihmisten ilo; seitsemän kuukauden kestäessä kattaa siellä maan silmiä häikäisevä hanki ja vedet järkkymätön jää; mutta ei koskaan kevät ole suloisempi kuin sellaisen talven kuluttua; ja kuitenkin on sen suloisuudessa alakuloisuutta, jota sydän hellii, jota se ymmärtää ja josta se nauttii.

Meren rannoilla asuu tässä kaukaisessa maassa kaksi heimoa toisiinsa sekoittumattomina ja toisistaan eroavaisina, muodostaen kirjavan kuvan kansallisia ja paikallisia omituisuuksia kieleen, tapoihin ja luonteesen nähden. Mutta on heissä yhteisiäkin muista maan asukkaista eroavia piirteitä, on vilkkautta, voimaa ja reipasta avomielisyyttä. Se ei ole mikään maantieteellinen sattuma, vaan se on seuraus kansan luonteesta, että suurimmat ja verisimmät taistelut, joista Suomen historia tietää kertoa, ovat tapahtuneet Pohjanmaalla.

Neljä peninkulmaa itäänpäin Vaasasta Kyröjoen matalain rantain varsilla on Isokyrön pitäjä, rikkaimpia koko Pohjanmaalla, jonka eloaitta se on. Täällä kasvaa hedelmällisessä savimullassa tuo kuuluisa siemenruis, jota vuosittain tuhansin tynnyrein viedään laivoilla Ruotsiin; koko pitäjä on melkein yhtämittainen kenttä aaltoilevia viljavainioita. Kansa on suomalaista, hämäläistä sukua; pitäjän kallellaan oleva kirkko, joka rakennettiin v. 1304, on maan vanhimpia muinaisjäännöksiä.

Tänne pyydämme nyt lukijan meitä seuraamaan.

Kertomuksemme aikana ei tämä seutu ollut läheskään niin hyvin viljelty kuin sittemmin. Nuijasodan hävitykset olivat viivyttäneet viljelystä, vielä miespolvenkin kuluttua sen jälkeen tuntui seurauksia tässä sodassa kärsityistä tappioista, ja ankarat sodat ja alituiset sotamiesten otot estivät ajan noita haavoja parantamasta. Sentähden oli vielä kesällä v. 1632 moni metsän rannassa oleva talo autiona, vainiot eivät ulottuneet kauas joen rannasta, ja soiden epäterveellinen usma peitti koko seudun, kun yö oli viileä. Vaikka metsät olikin jo haaskattu, saivat niistä tervanpolttajat kuitenkin vielä tarpeensa; osa rahvasta kalasteli Mikonsaarissa, eikä arvoisalla kirkkoherralla, hra Georgius Tuomaanpoika Paturilla, ollut tuhansiin markkoihin nousevia vuosituloja niinkuin sittemmin hänen seuraajillaan.

Senpätähden katselikin matkamies mielihyvällä kirkon läheisyydessä Perttilän taloa, koska se oli komeampi ja paremmin rakennettu kuin kaikki muut ja mitä hyötyisimpien peltojen saartama. Kesä oli edistynyt elokuun keskipalkoille ja leikkuu oli juuri alkanut. Seitsemättäkymmentä henkeä, miehiä, vaimoja ja lapsia — nainenkin kulkee kesällä ulkotöissä Pohjanmaalla — nähtiin leikkaamassa kellastunutta ruista, lyhteitä sitomassa ja taitavalla kädellä korkeita, kauniita kuhilaita rakentamassa. Päivä oli kuuma ja työ vaikeata; usein tapahtuikin sen vuoksi, että joku laiskemmista työmiehistä oikaisi selkänsä ja katseli haikealla mielellä pehmoista piennarta, joka oli kuin luotu leposijaksi. Mutta samalla hän pelokkaasti vilkaisi muutamaan harmaatakkiseen, vanhaan mieheen, joka näytti olevan jonkunlainen päällysmies. Niin pian kuin joku laiskotteli, kuului hänen naapurinsa kuiskaavan: — Larsson tulee, — ja sillä oli niin ihmeellinen vaikutus kuin olisi jo selkäsauna ollut tulossa.

Larsson oli pieni, pyöreä ukko, hänen partansa oli sakea ja kulmakarvat tuuheat ja hänen katseensa oli enemmän hyväntahtoinen ja iloinen kuin ankara. Parhaillaan hääriskeli hän nyt muutaman naisen ympärillä, joka kuumuudesta ja raskaasta työstä voivuksissaan oli vaipunut ojan reunalle pitkäkseen.

Kalpeista kasvoista päättäen ei tämä nainen enää ollut nuori, saattoi arviolta olla jo puolivälissä neljänkymmenen; mutta jos vain katseli hänen solakkaa varttaan tai tuota lempeää, lämmintä ilmettä hänen sinisissä silmissään, olisi hänen tuskin luullut täyttäneen kahtakymmentäkään. Koko hänen olennossaan oli jälkiä harvinaisesta, mutta aikaisin kuihtuneesta kauneudesta, monista kärsimyksistä ja pitkällisistä nöyryytyksistä. Hänellä oli yllään hieno, valkea villaröijy, jonka hän oli kuumuuden vuoksi riisunut, sen alla oli valkeimmasta palttinasta tehty paita ja sen päällä kansan tavan mukaan punainen liivi, sekä lyhyt, rannukas villahame ja pieni, ruudukas huivi, joka oli sidottu solmulle pään ympäri kiinnittämään hänen pitkää, kellertävää liinatukkaansa. Hän oli ollut työssä niinkuin kaikki muutkin, mutta hänen voimansa eivät riittäneet; hän oli vaipunut sirppi kädessä sängelle ja muut olivat ilmeisellä kunnioituksella ja rakkaudella kantaneet hänet pehmoiselle nurmikolle, jossa koettivat kylmällä lähdevedellä virvoittaa häntä tainnoksista.

— Kas niin, Meri (Emerentia), — sanoi vanha Larsson, pitäen isän hellyydellä hänen päätä polvellaan ja kostutellen kylmällä vedellä hänen ohimoitaan, — kas niin, lapsi kulta, älä nyt tee niin tyhmästi että kuolet ja jätät vanhan ystäväsi … mitäpä olisi sitten enää hänen iloistaan tässä maailmassa?… Eihän se kuule minua, lapsi parka; mikä se on semmoinen isä, joka pakottaa tuommoisen hennon olennon nääntymään tämmöisessä kuumuudessa!… Lainaa vähän vettä, kas niin, se oli oikein, nytpä sinä jo avaat kauniit silmäsi. Älä ole milläsikään, Meri, sinä saat levätä, etkä tarvitse enää tehdä työtä tänään.

Hento, kalpea nainen koetti nousta ylös ja tavoitteli sirppiään. — Kiitoksia, Larsson, — sanoi hän heikolla äänellä, jonka sointu kuitenkin oli kaunis, — minä jaksan nyt paremmin, minä tahdon leikata, isä tahtoo…

— Isä tahtoo! — kivahti tuo pikku ukko. — Mutta kas, minäpä en tahdo, minä, minä kiellän sinua työtä tekemästä, Meri, ja vaikkapa isäsi ajaisi minut talostaan ja minun täytyisi kerjätä leipääni, niin en minä salli sinun enää tehdä työtä tänään. No, no, lapsi kulta, älä nyt pahastu, niin tyhmä ei ole isäsi. Totta kai hän ymmärtänee, etteivät sinun kätesi ole yhtä lujat kuin meidän, siihen et sinä mahda mitään; sen olet perinyt äidiltäsi, joka oli herrassukua ja se tulee sinun tukholmalaisesta kasvatuksestasi… Kas niin, mennään kotiin, älä nyt ole itsepäinen, Meri!

— Päästäkää minut, Larsson, tuolla tulee hän itse! — huudahti Meri, riuhtasihe irti, tarttui sirppiin ja alkoi leikata. Mutta kumartuessa musteni hänen silmissään uudelleen ja toisen kerran vaipui hän kalpeana ja tiedotonna rukiisen.

Mutta työmiehet hänen ympärillään ponnistivat kahta uutterammin, sillä hän lähestyi itse, tuo ankara mies, kaikkien pelkäämä Perttilän isäntä. Niinkuin musta pilvi tuli hän verkalleen kävellen pihasta tuovaa polkua myöten, rotevana ja suorana, vaikka olikin jo seitsenkymmenvuotias. Hänen pukunsa oli samanlainen kuin muidenkin talonpoikain kesäpuku: paidanhihat olivat laajat, liivit pitkät ja punaraitaiset, palttinahousut lyhyet, sukat siniset ja virsut somasti koristetut. Päässä oli hänellä vaalean tukan peittona suippolakinen neulomalla tehty villalakki, joka lisäsi hänen jo muutenkin kookasta vartaloaan. Mutta vaikka puku olikin yksinkertainen, oli hänen ryhtinsä käskevä ja korska. Suora ryhti, varma käytös, läpitunkevan terävä katse ja horjumaton varmuus sekä vallanhimo ja ankaruus kasvoillaan ilmaisivat, että siinä samalla oli entinen puoluepäällikkö ja nykyinen mahtava ja rikas talonpoika, joka oli tottunut käskemään ja hallitsemaan satoja alustalaisia. Kun näki tuon vanhuksen, ymmärsi heti, miksi häntä siihen aikaan omalla paikkakunnallaan kutsuttiin talonpoikaiskuninkaaksi.

Vanha Aaron Perttilä lähestyi kylmänä ja rauhallisena sitä paikkaa, missä hänen ainoa tyttärensä lepäsi tajuttomana sängellä. — Ajakaa hänet lavoilla pihaan, — virkkoi hän rengeille; — kahden tunnin kuluttua tulee hänen olla takaisin työpaikalla.

— Mutta Perttilä… — virkkoi Larsson kiivaasti.

Perttilä kääntyi päin puhujaan ja loi häneen katseen, joka heti tukki toiselta suun. Senjälkeen käveli hän, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, sarkoja pitkin, arvosteli varmalla silmällä tehtyä työtä, milloin kiittäen, milloin moittien, ja taittoi silloin tällöin tähkäpään tutkien tarkalla huolella jyvien lukua ja painoa. Riiheltä voitiin nähdä koko tuo laaja, kullankellertävä viljavainio, joka oli monen sadan tynnyrinalan suuruinen suomudasta ojitettu uudispelto. Vanhus silmäili mielihyvällä ja ylpeydellä tätä aaltoilevaa viljamerta, hänen vartalonsa suoristui vielä enemmän, hänen rintansa laajeni ja hän viittasi Larssonin luokseen.

— Muistatko vielä, millainen oli tämä seutu neljäneljättä vuotta takaperin? Flemingin huovit olivat mellastaneet kuin pakanat, kylä oli poltettu poroksi, vainiot hevosten polkemat. Tässä, missä nyt seisomme, oli aivan lähellä kylää kolkko erämaa, puoleksi palaneita kantoja kohosi rapakoiden ja rimpien keskestä, ei ollut teitä eikä polkujakaan tänne päin, eikä kelvannut tämä paikka asunnoksi edes sudellekaan.

— Muistanhan tuon, — vastasi Larsson yksikantaan.

— Ja nyt, katselepas nyt ympärillesi, mies, ja sano: kuka rakensi tämän kylän ehommaksi entistään? Kuka perkasi tämän korven, kuka teki teitä ja polkuja, kuka sarat mittasi, suot ojitti, kuka kynti tämän ihanan, hedelmällisen pellon, kuka kylvi koko tämän vainion, joka nyt tuulessa huojuu ja josta sadat nälkäiset pian ravintonsa saavat? Sano, Larsson, kuka on se mies, joka on tämän urotyön suorittanut? — Ja vanhuksen silmät loistivat ihastuksesta.

Mutta pieni ukko hänen vierellään näkyi muuta miettivän. Hän paljasti päänsä, pani kätensä ristiin ja sanoi totisesti: — Sinä kynnät, sinä kylvät, sinä maasi muokkailet, vaan Luoja yksin sadon suopi.

Omiin ajatuksiinsa vaipunut Perttilä tuskin kuuli, mitä toinen virkkoi ja jatkoi hänen tarkoitustaan ymmärtämättä: — Niinpä niin, Luoja tietää, että olen kovia kokenut, olen elänyt hädän ja kurjuuden ja puutteen päiviä, joita miekka tuo mukanaan. Ja itse olen vetänyt miekkani vihamiehen taloa tuhotakseni, ja kokenut olen voiton ja tappion päiviä, vahingokseni molempia. Sentähden on minulla oikeus iloita rauhan töistä; minä tiedän, mitä miekka kaataa ja mitä aura rakentaa. Miekan teräksessä väijyy paha henki hekumoidakseen ihmisten verestä ja kyynelistä; miekka murhaa, miekka hävittää, mutta aura antaa onnea ja elämää… Näetkö, Larsson, tämän vainion on aura perannut. Tuolla Korsholmassa on Suomen vaakunakilpi, jossa näkyy leijona paljas miekka kädessä. Jos minä olisin kuningas, sanoisin minä: pois miekka ja aura sijaan! Aura on Suomen vaakuna; jos meillä on leipää, on meillä miehiäkin, ja jos meillä on miehiä, ajamme vihollisen ulos ovesta. Mutta ilman leipää Larsson, mitä auttaa meitä teräs ja ruuti?

— Perttilä, — sanoi Larsson epävarmasti, — sinä olet kummallinen mies. Sinä vihaat sotaa ja sotamiehiä ja senhän minä hyvin kyllä ymmärrän; ne ovat talosi polttaneet ja karkoittaneet ensimmäisen vaimosi pienine lapsineen metsään kuolemaan. Itse olet taistellut talonpoikien etunenässä ja hädin tuskin pelastunut verilöylystä Ilmajoen jäällä. Ymmärtäähän sen, ettei tuollainen helposti unohdu. Mutta sitä minä en ymmärrä, että sellainen talonpoikain ystävä ja sellainen sotamiesten vihamies kuin sinä ensiksikin otat minut, vanhan leivättömän sotamiehen voudiksi taloosi ja sitten varustat Lassi poikani … Jumala häntä siunatkoon … sotaan, vieläpä lähetät oman tyttäresi pojan, Merin lapsen, meidän kaikkien lemmikkimme, pienen parrattoman Kustaan taistelutanterelle kuninkaan ratsumiehenä…

Vanhan Perttilän kulmat rypistyivät oudosti, puhe oli koskenut hellään paikkaan, ja hän katseli arasti ympärilleen, ikäänkuin peläten jonkun kuuntelevan riihen takana. — Kuka puhuu Merin lapsesta? — sanoi hän kuiskaten. — Minä en tunne ketään muuta lasta kuin oman poikani, Kustaan, joka syntyi toisesta vaimostani Tukholman matkalla, ja olkoon Jumala sille armollinen, joka koskaan… Mutta älkäämme puhuko tästä. Miksikäkö otin sinut? Miksikäkö laitoin pojan sotaan? Se ei sinua liikuta.

— Ole sitten siitä puhumatta. Minä tiedän jo enemmän kuin tahtoisinkaan.

— Sano, Larsson, jos voit, mitkä kappaleet ovat tarpeelliset oikeaan ja kristilliseen huoneenhallitukseen?

Larsson katsahti häneen kummastuneena.

— Minä sanon sinulle sen. Miekassa on kaksi osaa: terä ja kahva. Niin on aurassakin kaksi, joita tarvitaan: toinen, joka vetää ja toinen, joka ajaa. Kaksi on osaa kristillisessä huoneenhallituksessakin, nimittäin kansa ja kuningas. Mutta mikä on siltä väliltä, se on vain riidaksi ja turmioksi, sillä se riuhtoopi itselleen kuninkaalta valtaa ja omaisuutta kansalta. Se on pahennukseksi.

— Sinä vihaat herroja.

— Ja sentähden, — Perttilä pani painoa joka sanalleen ja lausui ne hymy huulillaan, niinkuin olisi tahtonut laskea leikkiä, — sentähden on minun pojastani tuleva joko talonpoika tai kuningas. Ei enempää eikä vähempää.

Larsson katseli häntä sanatonna hämmästyksestä. Hän ei ollut aavistanutkaan, mikä ääretön kunnianhimo oli salaa kytenyt vanhan talonpoikaispäällikön rinnassa. Hän ei voinut uskoa mahdolliseksi sitä, mitä syystä kyllä katsoi mielettömimmäksi röyhkeydeksi. — Ethän vain ikinä toivone, — sanoi hän arasti, — että Merin poika…

Rotevan vanhuksen silmät säkenöivät, mutta sanat tulivat melkein kuulumattomina hänen huuliltaan, niinkuin olisi hän turhaan koettanut voittaa itseään edes tämän yhden ainoan kerran julkilausumasta sitä rohkeaa ajatusta, joka vuosikausia oli itänyt hänen riehuvassa rinnassaan. — Kuningas Kustaa Aadolfilla on vain yksi tytär, — sanoi hän viimein oudolla äänen painolla.

— Neiti Kristiina … no niin.

— Mutta valtakunta, joka on sodassa puolta maailmaa vastaan, tarvitsee miehisen miehen hallitsijakseen.

— Perttilä … mitä tarkoitatkaan?

— Tarkoitan vain sitä, että lapsuudessani kuulin kuningas Eerikin pojan, joka oli syntynyt talonpoikaistytöstä Kaarinasta, julistettavan perintöruhtinaaksi.

— Oletko tullut hulluksi?

Taas hymyili vanhus pilkallisesti. — Ymmärrätkö nyt, — sanoi hän kylmästi, — mitenkä on mahdollista vihata sotilaita ja herroja ja kuitenkin lähettää poikansa sotaan hankkimaan mainetta ja kunniaa kuninkaan silmäin edessä?

— Heitä pois, Perttilä hyvä, mielestäsi nuo mahdottomat haaveet; sinä olet järkevä mies, kun ei vaan ylpeyden henki saa valtaa levottomassa rinnassasi. Aikeesi ei tule onnistumaan, se ei voi tulla onnistumaan.

— Sen täytyy onnistua.

— Mitenkä? Täytyykö?

— Täytyy kuin täytyykin. Minä olen sanonut sinulle, että Kustaasta on tuleva joko kuningas tai talonpoika. Kumpi tahansa, sama se. Jos tahtoo tulla talonpojaksi, niinkuin minä, tulkoon vain!

— Mutta jos häntä ei enää halutakaan tulla talonpojaksi? Jospa hän onkin saanut päähänsä tulla herraksi, taistella aatelisen vaakunakilven palkasta?… Muista se, että itse olet ohjannut hänet herrojen poluille. Upseerina on hän jo aatelismiehen arvoinen.

Perttilä vaipui mietteihinsä.

— Ei, — sanoi hän, — se on mahdotonta. Hänen syntyperänsä … hänen kasvatuksensa … minun tahtoni.

— Hänen syntyperänsä? Oletko unohtanut, että hänen suonissaan vuotaa aatelista verta sekä oikealta että vasemmalta. Hänen kasvatuksensa? Olethan lähettänyt hänet Tukholmaan kaksitoistavuotiaana, olet antanut hänen kasvaa aatelispoikain seurassa, joiden hän on jokapäivä kuullut aatelittomia säätyjä pilkkaavan. Sinun tahtosi? Oletko hullu, Perttilä? Olet antanut kotkan pojan kasvaa kotkien parissa, ja luulet voivasi tehdä hänestä varpusen. Erehdyt.

Vanhus oli vaiti vähän aikaa. Sitten sanoi hän teeskennellyn kylmästi:

— Sinä olet herkkäuskoinen narri, Larsson, sinä uskot todeksi kaikki leikkipuheeni. Minä vastaan pojasta. Älkäämme puhuko tästä sen enempää … mutta varo itseäsi … ei sanaakaan kenellekään siitä, mitä olen puhunut! Ymmärrätkö?

— Olen sinun vanha ystäväsi Perttilä, olet palkinnut minut moninkertaisesti siitä, että Kuitian Klaus-herran sotamiehenä autoin sinut pakoon Ilmajoella; minä en voi koskaan pettää sinua. Mutta minä rakastan lapsiasi kuin omiani, vielä enemmänkin kuin omiani. En voi sietää, että saatat pojan onnettomaksi; ja entä Merin sitten … onko sinulla isän tunteita, Perttilä? Mitenkä kohtelet lastasi? Ainoata tytärtäsi, joka täyttää pienimmätkin oikkusi, joka tekee kaikki voitavansa nöyryydellä ja tottelevaisuudella sovittaakseen nuoruutensa hairahduksen, häntä sinä kohtelet kovemmin kuin halvinta palkollistasi, teetät hänellä, heikolla ja hennolla, raskaimmat askaret; näet hänen maahan vaipuvan etkä nosta lastasi. Se on julmasti tehty … sinä olet luonnoton isä.

— Sitä sinä et ymmärrä, — vastasi vanhus synkästi. — Semmoiset veteläsydämiset miehet kuin sinä eivät ymmärrä, mitä on tiensä suoraan kulkeminen, väistymättä oikealle tai vasemmalle. Meri on tullut äitiinsä, hänessä on herrasneitiä, mutta se on hänestä hävitettävä. Hänestä ei voi tulla kuningatarta, niinkuin tuli Kaarina Maununtyttärestä; sentähden pitää hänen olla talonpoikaisnainen kiireestä kantapäähän. Joko kuningas tai kansa … olen jo sanonut, mitä ajattelen välimuodoista, ja nyt kai käsität, miksi minä teen niinkuin teen. Palatkaamme työväen luo.

— Entä Meri … säästä häntä edes tänään!…

— Hänen on oltava niinkuin muidenkin työssä iltapäivällä.

2. HÄN HÄPEE TALONPOIKAISNIMEÄÄN.

Talonpojan tupa Pohjanmaalla on tätä nykyä avarampi ja valoisampi kuin missään muualla Suomessa. Välistä se on kaksikerroksinen ja ainakin kuuluu siihen yliskamareita; usein ovat ikkunat kolme ruutua korkeat; maalattu on se melkein aina, tavallisesti punaiseksi, joskus nurkat ja ikkunapielet ovat valkeat, välistä ovat ulkoseinät myöskin keltaiset. Rakennustapa todistaa puusepän taitoa ja varallisuutta, johon tulee lisäksi, että pohjalainen ei koskaan rakenna niin suuria ja tiheitä kyliä kuin hämäläinen ja Turun seutulainen, mutta ei myöskään muulloin kuin hätätilassa muuta muista ihmisistä niin erilleen kuin Savossa ja Karjalassa on tapana.

Tämän kertomuksemme aikana olivat savupirtit vielä yleisesti käytännössä suomalaisen rahvaan keskuudessa; ainoastaan ruotsalaiset talonpojat käyttivät oikeita tulensijoja ja savutorvia. Mutta jo silloin nähtiin Pohjanmaan rantapitäjissä jokunen uudenaikaisempi, ruotsalaisten naapurien malliin rakennettu tupa. Nuo äsken perustetut kaupungit, jotka houkuttelivat ylimaiden asukkaita rantamaille, alkoivat jo totuttaa suurempiin mukavuuksiin, ja kuta varakkaampi talonpoika oli, sitä pikemmin muuttui sekä hän että hänen asuntonsa siistimmän näköiseksi. Ei tosin sitä ylellisyyttä, jota vastaan 1600-luvulla julkaistiin erityinen asetus ja jota sen avulla koetettiin kaikin tavoin hävittää, ollut muualla kuin aatelisten tiloilla ja Turun porvari-pohattain kodeissa; mutta talonpojankin tuopissa kuohui jo kotitekoinen olut, ja Hollannin herkkuhöysteitä oli hänen kaapissaan juhlallisempien hetkien varalle.

Sen jälkeen kuin nuijasodan tulipalot olivat hävittäneet savupirtit Isonkyrön kirkonkylästä, nähtiin siellä ruotsalainen ja suomalainen rakennustapa rinnakkain hyvässä sovussa edustettuina. Perttilän talo, joka oli kylän suurimpia ja rikkaimpia, oli rakennettu uuden tavan mukaan, siinä oli eteinen ja porstua sekä kaksi kamaria suuren tuvan takana, joista toinen oli isäntää ja toinen hänen tytärtään varten. Muu talonväki asui enimmäkseen tuvassa, mutta kesän aikaan nukkuivat nuoremmat ulkosalla luhdeissa ja liitereissä. Siihen aikaan ei ollut vielä tuota suurta, siniseksi ja punaiseksi maalattua seinäkellokaappia, joka tätä nykyä on jokaisen varakkaamman talon paras koristus. Iso, penkkien ympäröimä, höylätty pöytä, jonka päässä on isännän kunniaistuin, oli asetettu sisäseinälle ovea vastapäätä. Päivä oli puolisissa ja vellipata porisi liedellä. Tupa oli vielä melkein tyhjä; kissa vaan kehräsi penkillä, neljätoistavuotias tyttö hämmenteli pataa ja Meri istui käsitöitä tehden takan luona.

Meri parka oli tointunut, mutta oli vielä kalpea. Hänen pitkä, keltainen tukkansa aaltoili vapaasti puoleksi paljailla olkapäillä, hän katsahti tuon tuostakin arasti oveen päin, niinkuin olisi joka hetki pelännyt isän astuvan sisään. Ja sillä välin tarkasteli hän työtään: hän neuloi kaunista, kirjavaa vyötä ja lauloi sitä tehdessään vanhaa, ruotsalaista runoa:

"Vyön minä neulon kirjavan, sen lemmikilleni lahjoitan, sodastansa kun saapuvi hän, luo tulevi oman ystävän."

On jo sanottu, ettei Meri ollut nuori. Niissä juovissa, joita kärsimykset olivat uurtaneet hänen ennen hienoille poskilleen, näkyi monivuotisten surujen jälkiä; mutta tällä hetkellä, kun hän katseli vyötä, kuvastui hänen kasvoillaan melkein lapsellinen tyytyväisyys. Työ näkyi hänen mieltään ilahuttavan; ja se ystävä, josta hän lauloi, oli nähtävästi hänelle rakas. Elämä ankaran isän luona ei suuria iloja tarjonnut, mutta kun hän katseli vyötään, näytti sen kirjavissa silmukoissa olevan kätkettynä koko tulevaisuus iloa ja onnea. Tätä vyötään varten hän eli, se oli hänelle sama kuin hänen ainoan riemunsa muisteleminen … muisto hänen — pojastaan!

Ja taas kuultiin hänen laulavan:

"Ja helmiä siihen mä siroitan iloksi armaani ainoan, vertoa sille sä löydä et, vaikk' kuninkaan hovista hakenet."

Samassa astuivat sisään Perttilä ja Larsson ja heidän jäljessään kaikki muu työväki. Vanhan isännän katse oli synkkä, hän ei voinut salata itseltään, että Larssonin ennustukset tuntuivat hyvinkin todenmukaisilta. Hänen pojastaanko tulisi herra? Se mahdollisuus, joka hänen silmissään oli häväistys, ei ollut tähän saakka johtunut hänen mieleensäkään.

Meri oli juuri laulunsa lopettanut. Nopeasti kätki hän isän sisään astuessa vyönsä esiliinan alle, mutta vanhuksen epäluuloinen silmä oli jo päässyt salaisuuden perille.

— Istutko taas siinä haaveissasi, tyhjäntoimittaja, sen sijaan että ammentaisit velliä kuppeihin? — ärjäsi hän. — Mitä sinulla on esiliinassasi? Näytä se tänne!

Merin täytyi kaikkien katseltavaksi vetää esiin tekeillä oleva vyönsä, rakkain salaisuutensa. Isä tarkasteli sitä hetken aikaa ylenkatseellisesti, sitten repäsi hän sen kahtia ja heitti palat uunin taa.

— Olen sanonut sinulle jo monta kertaa, — sanoi hän tylysti, — ettei rehellisen talonpoikaisnaisen tarvitse puuttua herrain hetaleihin. Lukekaamme pöytärukous!

Ja vanhus pani kätensä ristiin vanhan tavan mukaan ja kaikki muu väki teki samalla lailla. Mutta ennenkuin rukous tuli kenenkään huulille, astui Larsson keskelle lattiaa, hänen muuten hyväntahtoiset kasvonsa liekehtivät vihasta ja hänen äänensä rehellinen, suoramielinen sointu esti ketään nauramasta hänen pienelle, pyöreälle vartalolleen.

— Hävetä saisit, Perttilä, — sanoi hän päättävästi, — hävetä saisit häpäisemästä omaa tytärtäsi kaiken joukon nähden! Niinkuin orja tekee hän yöt ja päivät työtä enemmän kuin kukaan meistä muista, ja kuitenkin sanot sinä häntä tyhjäntoimittajaksi, sinä! Sen sanon minä sinulle vasten naamaasi, niin isäntä kuin oletkin ja vaikken itse olisi kerjäläistä parempi, jos minulta leipäsi kieltäisit, ettei sinunlaisesi sydämetön isä ansaitse niin hellää ja hyvää tytärtä kuin Meri on. Ja ennenkuin minä rupean tätä kurjuutta katselemaan aamusta iltaan, lähden minä koko talosta palastani mieron tiellä kerjäämään; mutta sinä saat vastata Herran edessä lapsistasi. Lue nyt ruokalukusi, jos voit, ja syö, jos maittaa. Hyvästi, Perttilä, minä en kestä kauemmin elämää tässä talossa!

— Heittäkää pellolle tuo niskuri, joka uskaltaa isäntäänsä vastustaa! — huusi Perttilä tavattoman kiukkuisesti.

Ei kukaan liikahtanut paikaltaan. Ensi kerran tapahtui se, ettei vanhan talonpoikaiskuninkaan käskyä toteltu.

— Hyvä isäntä, — alkoi vanhin rengeistä, — kyllä se on niin, että me ja kaikki muut katsomme, että Larsson…

Voimakas korvapuusti oikaisi puhujan pitkäkseen maahan, ennenkuin hän oli ehtinyt sanoa loppuun sanottavansa. Turhaan tarjoutui Larsson mielisuosiolla talosta lähtemään, turhaan yritti Meri sovittaa riitaa; niin suuri oli tämän kansan oikeudentunto, että he kaikki ilman mitään ennen tekemäänsä sopimusta, kysymättä neuvoa muilta kuin omalta vakaumukseltaan, miehissä nousivat isäntänsä harjoittamaa sortoa vastaan. Neljätoista kiukustunutta, jäntevää miestä seisoi siinä vihastunutta Perttilää vastaan. Olisipa hän vielä kohottanut kätensä, niin he olisivat jokikinen lähteneet hänen palveluksestaan, ehkäpä salvanneet hänet pieneen kamariin vihaansa haihduttamaan; sillä kuta pohjoisempana suomalainen talonpoika asuu, sitä arempi hän on selkänahastaan. Perttilä tunsi väkensä ja älysi heti, että hän kiivauksissaan oli tehnyt tyhmyyksiä. Hän mietti jo keinoa, miten pääsisi pulasta, tarvitsematta sen enempää nöyrtyä.

— Mitä te oikeastaan tahdotte? — kysyi hän jälleen tyyntyneenä.

Miehet katselivat toisiaan.

— Isäntä on väärässä, — sanoi viimein muuan rohkeammista. — Isäntä on loukannut Meriä syyttömästi, isäntä on käskenyt heittää Larssonin pellolle ja lyönyt Simoa. Isäntä on väärässä.

— Meri, tule tänne! — Meri tuli.

— Sinä et ole enää mikään lapsi, Meri. Jos et jaksa elää isäsi luona hänen vanhoilla päivillään, saat mennä asumaan talooni Ilmajoella. Olet vapaa … mene, lapseni!

Perttilä tunsi tyttärensä. Hän oli lausunut sanat "mene, lapseni," lempeämmällä äänellä kuin tavallisesti ja niihin suli tyttären sydän heti paikalla.

— Älä hylkää minua, isä, — sanoi hän. — Minä en jätä sinua milloinkaan.

Puolustajain uhka alkoi horjua, ja vanhus huomasi olevansa voitolla.

— Tänne huoneentaulu! — huusi hän ukkosen äänellä.

Neljätoistavuotias Reeta toi katkismuksen ja luki niinkuin oli siitä tapana lukea pyhäpäivinä:

— Te palvelijat, olkaat kuuliaiset teidän ruumiillisille isännillenne pelvolla ja vapistuksella teidän sydämenne yksinkertaisuudessa! Te palvelijat, olkaa alamaiset kaikella pelvolla teidän isännillenne, ei ainoastaan hyville ja siivoille, vaan myös tuimille!

Oikealla ajalla sanotut sanat vaikuttivat. Elettiin vielä niitä aikoja, jolloin isännän ja isän valtaa pidettiin pyhänä ja jolloin toinen niinkuin toinenkin olivat ei vain nimellisesti, vaan myöskin tosiasiassa "valta Jumalan armosta." Nuo tutut, pienuudesta pitäen mieleen istutetut sanat, vanhuksen käskevä varmuus ja Merin antama esimerkki täydellisestä nöyrtymisestä isän vallan alle olivat omansa lannistamaan noita äsken kapinallisia mieliä niin, että vastustus samassa oli murrettu. Pöytäluku luettiin; kukin istahti nurkumatta paikalleen. Ainoastaan vanha ukko Larsson seisoi vielä synkkänä ja epäilevänä käsi oven rivassa.

Silloin lensi yht'äkkiä ovi selälleen ja vieras mies astui pirttiin.

Tulija oli parrakas sotamies, päässään leveä, komealla kotkan sulalla koristettu leirilakki, hänen asetakkinsa oli keltaisesta villavaatteesta ja kupeellaan oli hänellä pitkä miekka sekä kädessä nuijapäinen keppi. Kengät olivat matalavartiset, leveäsuiset anturat.

— Se on onni tuo sotamiehen onni, — huusi hän iloisesti, — minähän tulen kuin kutsuttuna! Jumalan rauha, talonpojat, väistykääpä vähäsen; olen nälkäinen kuin munkki messutessaan enkä jaksa tässä kirotussa kuumuudessa enää pappilaan asti. Onko teillä olutta?

Vanhuksen mieli kuohahti jo, vaikka pinta pysyikin vielä tyynenä, hän kohosi jo puoleksi istuimeltaan, mutta istuutui jälleen.

— Istu, kuoma, — sanoi hän hiljaisesti; — Aaron Perttilän pöydässä lienee sijaa kuokkavieraillekin.

— Vai niin, — jatkoi sotamies, joka nähtävästi oli tottunut pitäytymään esillä, — vai sinä olet se Perttilä. Se ilahuttaa minua, toveri! Kunnia kunniasta, minä voin hauskuuttaa mieltäsi sillä, että olen Pentti Ristonpoika Limingasta, kersantti hänen majesteettinsa urhoollisessa, pohjalaisessa ratsuväessä, ja lähetettynä tänne pitämään silmällä sotamiesten ottoa. Vähän enemmän olutta tuoppiin, tytöt! … no, no, älkää pelästykö, piikaseni, en minä pure… Perttilä? — jatkoi hän, suu ruokaa täynnä. — Mitä helvettiä, oletko sinä, talonpoika, sen luutnantti Bertelin isä?

— En tunne sitä nimeä, — vastasi vanha isäntä, suuttuneena sotamiehen julkeasta käytöksestä.

— Oletko hullu, ukko? Sinäkö et muka tuntisi Kustaa Berteliä, jota puoli vuotta sitten vielä kutsuttiin Perttiläksi?

— Poikani! Poikani! — vaikeroi vanhus sydäntä särkevällä äänellä. — Minä onneton isä! Hän häpee talonpoikaisnimeään!

— Talonpoikaisnimeään! — kertoi iloinen kersantti, silmät suurina kummastuksesta ja räjähtäen niin isoon nauruun, että tuoppi tanssi hänen edessään pöydällä. — Onko teilläkin nimiä, moukat? No, silloin en minä huoli nimistä minä! Oletpa sinä kunnon velikulta, ukko! … sano minulle, mitä sinäkin teet nimellä? — Ja noin puhuessaan katseli vieras talon isäntää niin poikamaisella röyhkeydellä, että loukkaus hänen sanoissaan tuntui paljoa pienemmältä kuin olisi muuten tuntunut.

Vanha Perttilä ei ollut häntä kuulevinaankaan.

— Minä mieletön, kun lähetin luotani parrattoman poikasen, ja luulin miehen lähettäneeni! — lisäsi hän synkästi itsekseen.

Mutta kersantti, joka luultavasti oli ottanut muutamia matkanaukkuja jo ennen taloon tuloaankin ja nyt oli kaatanut olutta entisen päälle, ei tahtonut hellittää hyvää puheen ainetta.

— Älä murjota, ukkoseni! — jatkoi hän samaan tapaan. — Te talonpojat elelette niin paljon härkäin ja lammasten parissa, että teistä itsestännekin viimein tulee paksupäitä. Jos olisit hiukan kohteliaampi kuin olet, lähettäisit jonkun sievän tytön tyllykän täyttämään tuoppini, josta jo pohja paistaa … se on niin tyhjä kuin sinun oma kallosi. Mutta te nauristurvat ette ymmärrä, mikä kunnia teille tapahtuu, kun kuninkaan kersantti alentuu olemaan vieraananne. Tiedä sinä, ukkorähjä, että sotamies on tähän aikaan herra, hänellä on nimi, joka joltakin helähtää, sillä hänellä on miekka, joka helähtää. Mutta te, vetohärät, teillä on vain puuroa päässä ja nauris rinnassa. Maljasi, ukko … urhoollisen luutnantti Bertelin terveydeksi! Etkö tahdo juoda rehellisen ritarin maljaa? … huuti, hävytön!

Ja oman arvonsa tunnossa uskalsi kersantti lyödä nyrkkinsä pöytään niin, että lautaset tanssivat ja kömpelöt puuvaditkin olivat vähällä hypätä lattialle täysineen päivineen.

Ensimmäinen vaikutus tästä raa'asta pilanteosta oli se, että kuusi tai kahdeksan miestä karkasi pystyyn istuttaakseen kouraan tuntuvalla tavalla kutsumattomaan vieraasen kunnioitusta talonpojan nimeä kohtaan. Mutta vanha Perttilä ennätti ennen. Ulkonaisesti rauhallisen näköisenä oli hän noussut seisoalleen, läheni kersanttia vakavin askelin ja tarttui sanaakaan sanomatta häntä vasemmalla kädellä niskaan ja oikealla selkään, nosti hänet penkiltä, kantoi ovelle ja nakkasi Pentti Ristonpojan suin päin rikkatunkiolle rappusten eteen. Niin ällistynyt oli iloinen kersantti, että hän tuskin älysi kohottaa jäntevät kätensä vastarintaan — silloin, jos hän olisi sen tehnyt, hänen seitsenkymmenvuotias vastustajansa tuskin olisi päässyt voitolle epätasaisessa ottelussa.

— Mene, — huusi Perttilä hänen jälkeensä, — ja pidä se, minkä sait, muistonasi Isokyrön talonpojista!

Ei mikään vaikuta luonnonlapseen niin voimakkaasti kuin häikäilemätön rohkeus ja ruumiillinen voima. Kun vanhus palasi tupaan, osoitti hänen väkensä hänelle suosiotaan, jopa ihastustaankin. Unhotettu oli tuo hetkellinen epäsopu, joka äsken oli tehnyt vihamiehet isännästä ja palvelijoista. Kilpailu auran ja miekan välillä on yhtä vanha kuin maailma. Nuijasota, joka oli syntynyt tästä kilpailusta ja melkoisesti sitä kiihoittanut, oli vielä tuoreessa muistissa. Nämä talonpojat, joiden itsenäisyys ei, niinkuin monen muun heidän maanmiehensä, koskaan ollut taipunut hovin herrojen ikeen alle, iloitsivat nähdessään, että heidän arvoaan ja oikeuttaan puolustettiin sotamiehen ylpeyttä vastaan; he unohtivat, että ennen pitkää monen heistä ehkä täytyisi pukeutua sotatakkiin ja taistella isänmaan puolesta. Vanha talonpoikaispäällikkökin oli, onnistuneesta teostaan iloissaan, unohtanut synkkämielisyytensä; kerrankin pitkien aikojen perästä nähtiin hymy hänen huulillaan, ja kun ateria oli syöty, alkoi hän kertoa joukolleen vanhoja seikkailujaan.

— En koskaan unohda, kuinka me löylytimme sitä vanhaa lurjusta Aaprahammi Melkiorinpoikaa, joka täällä Kyrössä vangitutti parhaat talonpoikamme ja pieksätti niitä kuin pahantekijöitä. Viidenkymmenen huovin kanssa oli hän vetäytynyt pohjoiseen päin. Oli talvista aikaa, hän oli hieno herra, sai nuhayskän pakkasessa ja ajoi käärittynä komeaan sudennahkaturkkiin. Kun hän lähestyi Kokkolan kirkkoa, paneusimme me väijyksiin katajikkoon, karkasimme kuin jehut hänen päällensä ja löimme kuoliaiksi kaksikolmatta hänen huoveistaan, ja hänet itsensä peittosimme me mustelmille, mutta joka kerta kuin hän näki lyönnin tulevan, veti hän sudennahkan korvilleen, niin ettei siinä kelmissä mikään tuntunut. Odotahan, sanoi Limingan Hannu Krankka joka meitä johti, se susi täytyy meidän nylkeä ja sen sanottuaan löylytti hän Aaprahammia niin tuimasti, että sen täytyi heittää komea turkkinsa. Krankalla ei ollut muuta kuin pusero parempaa vaatetta päällään ja kylmä oli, että kivet halkeilivat, ja niin arveli mies, että turkki oli hyvä olemassa ja heitti sen huomaamattamme omille hartioilleen. Mutta kun oli hämärä, niin emme me muut hoksanneet, että Krankalla oli herran turkki päällään, vaan aloimme vereksin voimin taas pölyttää samaa turkkia, jota ennenkin olimme tottuneet pölyttämään, ja varma on, että löyly siinä sähähteli Krankan kiukaista, mutta Aaprahammi Melkiorinpoika virkosi turkista päästyään ja juoksi nuttusillaan kaksi peninkulmaa Huusan taloon, siellä sitoi hänet Kokkolan Jaakko ja konna vietiin Tukholmaan. Kauan ei hänen tarvinnut surra sudennahkaansa, sillä ennen pitkää herttua erotti häneltä pään hartioista.

— Olkoon, — sanoi Larsson, joka kernaasti puolusti Flemingiä ja hänen miehiään, — olkoon, että sillä kertaa olittekin voitolla. Yksitoista huovia oli jäänyt henkiin, vaikka olivat kuolluksissa olevinaan; ne te riisuitte alastomiksi. Keskiyön aikana köntivät nuo puoleksi paleltuneet lukkarin taloon ja pääsivät huoneeseen; mutta aamulla tahdoitte te pistää heidät elävältä jään alle, niinkuin teitte Uronjoella. Susia olitte ettekä ihmisiä. Jokihan oli niin matala, että teidän täytyi hangoilla työntää miehet avantoon, ja kun eivät tahtoneet sinne mennä, löivät naisenne heitä vesiämpäreillä päähän.

— Pidä suusi, Larsson, sinä et tiedä, mitä kaikkea Suitian Klaus teki — vastasi Perttilä vihaisesti. — En sano mitään kaikista niistä, joita hän ja hänen miehensä tappoivat ja kiduttivat. Mutta muistatko Severi Sipinpoikaa Sorsankoskella? Saarrettuaan talonpojat käski hän henkisoturinsa piilulla mestata heidät yksitellen, mutta mies ei jaksanut katkaista kaulaa useammalta kuin kahdeltakymmeneltä neljältä ja pyysi herran itsensä jatkamaan. Silloin suuttui herra ja antoi ensin huoviensa hakata henkisoturin neljään palaseen, jonka tehtyä pakotti talonpojat hakkaamaan toinen toisensa palasiksi viimeiseen mieheen.

— Mutta mitenkä teitte te, peijakkaan pojat, Pietari Gumsen talossa? Väkenne hävitti talon, ikkunat särettiin, karja teurastettiin ja katkaistut päät pantiin suut auki pönkitettyinä ikkunoihin kummittelemaan. Senjälkeen sahattiin harjavuolet niin heikoiksi, että kun väki palasi kotiin, koko huone sortui heidän päälleen. Ja kun olitte vanginneet erään ratsumiehen, ammuitte häneen kuin maaliin nuolillanne…

— Ei kannata sinun puolustaa Suitian Klausta. Muistatko sen naisen, jonka luo eräs Akseli Kurjen ratsumiehistä tuli ja tappoi häneltä lapsen äidin omain silmäin edessä. Sitä ei äiti parka voinut sietää, vaan tarttui keskenkasvuisen tyttönsä kanssa juopunutta miestä vyötäisiin, löi häntä korennolla otsaan ja pisti sitten pyörtyneen miehen avantoon. Mutta sitten tuli Klaus-herra ja hakkautti saman naisen keskeltä kahtia…

— Se on tyhjää puhetta, jota ei kukaan ole todeksi näyttänyt, — virkkoi Larsson jurosti.

— Kuolleet vaikenevat kuin siivot lapset. Ne viisituhatta, jotka tapettiin Ilmajoella, eivät hiiskahdakaan.

— Olisit sen sijaan, että teit kersantille väkivaltaa, kysynyt häneltä uutisia sekä omasta pojastasi että minun pojastani, — virkkoi Larsson, päästäkseen tuosta ainaisesta riidan aiheesta, onnettomasta nuijasodasta.

— Niin … sinä olet oikeassa, minun täytyy saada lisätietoja pojistamme ja sodasta. Huomenna matkustan Vaasaan.

— Tuleeko hän kohta takaisin? — kysyi Meri aralla äänellä.

— Kustaako? Saatanee häntä vartoa — sanoi isä suuttuneella äänellä. — Hänestähän on tullut herra. Hän häpee vanhaa isäänsä … hän häpee talonpoikaisnimeään!

3. ETELÄN IMPI POHJOLASSA.

Noin 63:lla leveysasteella, muutamia peninkulmia Vaasasta etelään päin, tekee Suomen rannikko, joka siihen saakka on kulkenut suoraan etelästä pohjoiseen, merkillisen käänteen koillista kohti. Suuri, sininen Pohjanlahti seuraa mukana, kapenee hetkisen Merenkurkun kohdalla, laajenee taas ja nojaa korkean päänsä Suomen rintaa vasten. Vapaammin kuin muualla vinkuu näillä vesillä Jäämeren puhuri, ahdistuu Merenkurkun rantojen väliin ja ajaa sen laineet hillittömällä raivolla kallioita vasten. Keskellä tätä myrskyistä merta ovat Gaddenin kaljut kallioluodot, niiden varoittava majakka ja niiden kauas ulottuvat matalikot. Kun tunturituulet nostavat aallon valkeaan vaahtoon näillä vaarallisilla karikoilla, silloin on sen laivan tuho tullut, jonka peränpitäjä ei ole varma ja jonka purjeet eivät ole oikeinpäin käännetyt ja joka uskaltaa lähteä ahtaaseen Understenin väylään. Mutta kesällä, kun tuuli kulkee auringon mukana suven mailta lännen liepeille, silloin tapahtuu se ihme, että heikko pohjoinen on ihanin, tervetullein tuuli, joka ennustaa pitkiä poutia ja kauniita säitä. Silloin kiitävät monet sadat purjeet rannikoilta Merenkurkun saaria ja kareja kohti laskemaan verkkojaan sinne tänne muuttelehtavien silakkaparvien tielle, ja levottomasti kohiseva meri leikittelee kuin hellä äiti tyttäriensä, vihertävien saarien kanssa, jotka sen rinnoilla lepäävät.

Paitsi Ahvenanmaata ja Tammisaarta ei millään paikalla Suomen rannikolla ole niin kukoistavaa saaristoa kuin Merenkurkussa ja sitä lähinnä olevalla itäisellä rannikolla. Lukemattomat saaret, joista suurimmat ovat Vallgrund ja Björkö, ovat tänne sirotetut kuin vihreät pisarat avarain siniulappain helmaan. Ne muodostavat siellä oman pitäjänsäkin, Raippaluodon kappelin, johon kuuluu vain pelkkiä kareja, missä ei asu muita kuin kalastajia. Niin lukuisat ovat nämä saariryhmät, niin vaihtelevat ovat salmet, niin koukeroiset ovat purjehdusväylät että eräässä näistä ryhmistä, Mikonsaarissa, jossa on useita satoja saaria, ei outo osaa minnekään, ellei paikalla syntynyt luotsi tule hänelle tietä näyttämään. Ei riittäisi kolmekymmentä luovijalaivaa täällä estämään salakuljetusta; on vain yksi keino hävittää tämä kaikkien rannikkoseutujen perisynti, ja se on alhainen tullitaksa, joka onkin jo Suomessa huomattu tehokkaaksi tarkoitukseensa.

Samaan aikaan niiden tapahtumien kanssa, joista edellisessä luvussa on kerrottu, siis keskipalkoilla elokuuta 1632, nähtiin Pohjanlahden aaltoja kyntämässä kuninkaallinen, ruotsalainen sotalaiva Maria Eleonora, joka oli osoitettu kulkemaan Tukholmasta Vaasaan, viedäkseen sieltä Pohjanmaalla otettuja sotamiehiä Saksan sotaan. Oli kaunis ja kirkas kesäaamu. Aavan meren ulapoilla oli tuo omituinen, sanomaton loistonsa, joka samalla on niin suurta ja niin viehättävän kaunista. Ääretön kevätauringon valaisema lumiaavikko vetää ehkä sille vertoja komeudessa, mutta lumi on hiljaista ja kuollutta, kimmeltävä aalto on liikettä ja elämää. Rauhallinen, loisteleva meri on kuin uinaileva jättiläistyttö, joka haaveilee säteitä ja kukkasia. Hiljalleen kohoilee hänen rintansa; laivan kansi keinuu jalkaisi alla, mutta sinä et vapise; hän voisi syöstä sinut syvyyteen, mutta hän levittää lempeästi hopeisen vaippansa jalkojesi alle, ja tuo voimakas kantaa sinua, heikkoa rannan ruokoa, kuin lasta käsivarsillaan.

Päivä oli juuri noussut. Laivassa vallitsi tuo merielämän yksitoikkoinen hiljaisuus, joka syntyy aamulla aina silloin kuin ei mikään vaara uhkaa. Osa miehistöstä oli vielä levolla kannen alla, ainoastaan alipäällikkö, joka oli puettuna hollantilaiseen karvatakkiin, käveli edestakaisin peräkannella, perämies seisoi äänetönnä ruotelissaan, tähystelijä maston nenässä katseli sanaakaan virkkamatta eteensä ja siellä täällä näkyi etukannella joku matruusi, mikä kiinnittäen jotakin nuoran päätä, mikä kenkiään paikaten, mikä kantaen puita keittiöön, mikä puhdistellen kanuunoita, joilla oli määrä ampua tervehdyslaukaukset satamaan tultaessa Korsholman kohdalla. Nykyajan kankea sotakuri oli silloin melkein tuntematon; ei ollut univormuja, ei vihellyspillejä eikä noita monenlaisia komentosanoja, jotka tätä nykyä ovat niin pitkälle kehittyneet. Sotalaiva ei eronnut kauppalaivasta juuri muuten kuin suuruudeltaan, jonka lisäksi edellinen oli varustettu kanuunoilla ja muilla aseilla sekä lukuisemmalla miehistöllä ja päällystöllä. Kun muistaa, ettei siihen aikaan ollut kahvia eikä viinaa aamukylmään nautittavaksi — hollantilaisilta oli kuitenkin jo opittu käyttämään suutupakkaa tähän tarkoitukseen — niin huomataan helposti, että merielämää Maria Eleonoralla ei voida verrata elämään edes köyhimmälläkään nykyajan sotalaivalla.

Lähellä peräkannen viheriäksi maalattua reunaa seisoi kaksi naisolentoa väljiin, mustasta villavaatteesta tehtyihin matkapäähineihin käärittyinä. Toinen näistä matkustajista oli pienikasvuinen, hänen kasvonsa olivat ryppyiset ja silmät harmaat ja terävän tirkistävät; hän oli tavattoman huolellisesti kääriytynyt paksuun Nürnbergin huovasta tehtyyn höllykkään. Toinen oli pitkä ja solakka, yllään ruumiinmukainen, kärpän nahkalla reunustettu viitta mustasta sametista. Laivan reunaan nojaten katseli hän synkkämielisen näköisenä ohi rientävää aaltoa ja laivan poreilevaa vanavettä; hänen kasvojaan ei voinut kannella olija nähdä, mutta joka olisi voinut nähdä ne aallon kuvastuksessa, hän olisi saanut nähdä ihanat, kalpeat kasvot, joista kaksi mustaa silmää säteili kirkkaampina kuin loisteleva aallon pinta.

— Pyhä Maria, — huudahti vanha, puhelias nainen paksulla alasaksan murteella, — milloin tulee loppu tästä kurjuudesta, johon pyhimykset ovat meidät tuominneet meidän syntiemme tähden? Sano, rakkahin neiti, missä paikassa maailmaa me nyt olemme? Minusta tuntuu kuin olisi jo kulunut kokonainen vuosi siitä kuin purjehdimme ulos Stralsundin satamasta, enkä ole pitänyt enää päivistä lukua sen jälkeen kuin lähdimme Tukholmasta, siitä kerettiläisten kaupungista. Joka aamu luen herättyäni seitsemän avea ja seitsemän pater nosteria, niinkuin arvoisa isä Hieronymus neuvoi meidän tekemään varjelukeinoksi aaveita ja taikuutta vastaan. Eihän tiedä, eikö maailma jo loppunekin täällä, näin kaukana pyhästä oikeauskoisesta kirkosta ja kristityistä ihmisistä. Eihän tällä merellä, tällä inhoittavalla merellä näy ääriä olevankaan. Toista oli Main-virta, joka niin rauhallisesti virtasi meidän pienen torni-ikkunamme alla Würzburgissa. Sano, rakas neiti, eikö maailma lopu tuonne taivaan rantaan ja emmekö laske täysin purjein suoraan kadotukseen?

Tuo pitkä ja solakka, samettiviittaan puettu tyttö ei näkynyt kuuntelevankaan suulaan duennansa mielenpurkauksia. Nuo tummat, säteilevät silmät katselivat haaveellisina pitkien, mustien ripsiensä alta meren pintaa pitkin niinkuin olisivat koettaneet sen laineilta saada selitystä sydämen sekaviin unelmiin. Ja kun joskus pitkä, pyöreäselkäinen hyökylaine vyöryi esiin ulapalta muistona menneistä myrskyistä ja laiva hiljalleen kallistelihe niin, että laita läheni veden rajaa ja aalloissa oleva kuva läheni kannella olevaa, silloin vilahti noilla ihanilla, vaaleilla kasvoilla hymyily, jossa oli sekä alakuloisuutta että ylpeyttä, ja huulet liikahtivat melkein kuulumattomin sanoin uskoakseen aalloille hänen salaisimmat ajatuksensa.

— Ainoastaan suurta ja jaloa kannattaa tässä elämässä rakastaa!

Sitten lisäsi hän tämän ajatuksensa innostamana:

— Miksi en siis rakastaisi suurta miestä?

Ja hän kuiskasi nämä sanat rajattomalla riemulla. Mutta samalla pudisti sisällinen väristys hänen hentoa ruumistaan, synkkä salama välähti hänen mustista silmistään ja hän virkkoi melkein vapisten:

— Ainoastaan suurta ja jaloa kannattaa tässä maailmassa vihata!

— Miksi en siis vihaisi?…

Hän ei lopettanut lausettaan. Hän nojasi päänsä laivan reunaan, hänen silmäinsä salama sammui, ja sen sijalle ilmaantui kostea kyynel. Kaksi toisilleen vihamielistä haltijaa taisteli tämän hehkuvan sielun anastamisesta. Toinen sanoi: rakasta! Toinen kuiskasi: vihaa! Ja hänen sydämensä vuoti verta tässä kamalassa taistelussa enkelin ja hornan hengen välillä, jotka tappelivat hänen sielustaan.

On tarpeetonta mainita, minkä lukija varmaankin jo on arvannut, että tuo solakka tyttö Maria Eleonoran kannella ei ollut kukaan muu kuin Regina von Emmeritz, tuo nuori haaveilija, joka Frankfurt am Mainissa tahtoi kääntää katoliseen uskoon kuningas Kustaa Aadolfin. Kuningas, joka tunsi ihmissydämen, oli syystä kyllä ajatellut, että tuo intohimoinen tyttö voitaisiin saada tekemään mitä tahansa, jos hänet edelleenkin jätettäisiin jesuiittain käsiin. Ei hän ollut sentähden kostonhimosta, joka tunne ei asunut hänen suuressa sielussaan, päättänyt lähettää häntä kauas vieraasen maahan, jossa mustat kiusaukset eivät häntä enää saavuttaisi, vaan oli se tapahtunut jalosta, inhimillisestä säälistä nuorta, suurilla luonnonlahjoilla varustettua naista kohtaan. Lukija muistanee, että kuningas lausui tämän aikomuksensa jo tuona merkillisenä Frankfurtin kaupungin toimeenpaneman juhlan jälkeisenä yönä; ja kesemmällä lähetettiin neiti Regina Stralsundin ja Tukholman kautta vanhan, ankaran rouvan, Martta Ulfsparren luo Korsholmaan. Ei hän aavistanut tuo jalo kuningas, että se salaperäinen valta, jonka käsistä hän tahtoi pelastaa kauniin vankinsa, seuraisi häntä Suomen kaukaisiin seutuihinkin. Sillä neiti Reginalla oli vapaus valita seuraajakseen yksi luotettavimmista palvelijoistaan, eikä hän valinnut siksi iloluontoista, vaaleaveristä, hyvää hengetärtään Kätcheniä, joka lähetettiin kotipuoleensa Baijeriin, vaan valitsi hän imettäjänsä, vanhan Dorthen, joka jesuiittain palkkaamana jo kauan oli pitänyt yllä uskonvimman liekkiä nuoren tytön sielussa. Niin oli tuo hyljätty, onneton olento siis yhä edelleenkin avuton sitä pimeyden valtaa vastaan, joka lapsuudesta pitäen oli kauheihin opinkappaleihinsa kietonut hänen jalotunteisen, hellän sydämensä. Ja tätä valtaa voittaakseen ei hänellä ollut aseena muuta kuin yksi ainoa, vaikka kyllä voimakas tunne, ihailunsa ja haaveellisen rakkautensa tunne suurta Kustaa Aadolfia kohtaan, jota hän samalla kertaa vihasi ja rakasti, jonka hän olisi voinut kuolemaan syöstä ja jonka vuoksi hän kuitenkin olisi ollut valmis itse kuolemaan.

Älykäs Dorthe näkyi aavistavan emäntänsä ajatukset, hän nojautui eteenpäin, siristi pieniä silmiään ja sanoi tuolla tuttavallisella äänellä, jonka hänen asemassaan olevat palvelijat niin helposti omistavat: — Ai, ai … vai ovat asiat niin? Tulevatko ne taas ne syntiset ajatukset kerettiläiskuninkaasta ja hänen joukostaan? Paholainen on viisas ja tietää mitä tekee. Kun hän tahtoo saada pauloihinsa tavallisen kevytmielisen tytön heilakan, lähettää hän hänen eteensä nuoren, punaposkisen keikarin, jolla on pitkät, kauniit hiukset ja ritarillinen ulkomuoto. Mutta kun hän tahtoo saada haltuunsa hyljätyn tyttöparan, joka on aatteiltaan jalo ja ylevä mieleltään, silloin pukeutuu hän komean sankarin haahmoon, semmoisen, joka valloittaa linnoja ja voittaa sotajoukkoja, ja vähän välittää silloin tämä lapsiparka siitä, että tuo ylpeä voittaja on hänen kirkkonsa ja uskonsa pahin vihollinen ja miettii yöt ja päivät niiden häviötä.

Regina käänsi kosteat, säteilevät silmänsä pois merestä ja katseli sanomattomalla epäilyksellä vanhaa neuvojaansa. — Sano, — virkkoi hän melkein kiivaasti, — onko mahdollista olla samalla haavaa jalo kuin enkeli ja ilkeä kuin peto? Onko mahdollista olla samalla haavaa maailman suurin ja vihattavin mies?

Regina katseli taas merelle. Aamun hiljainen rauha väikkyi kimmeltäväin ulappain yllä ja kehoitti lepoon sydämen myrskyjä. Nuori tyttö vaikeni.

Dorthe vastasi: — Hedelmistään tunnet sen, mikä paha on. Ajattele vain, rakas neiti, mitä kaikkea pahaa tuo jumalaton kuningas onkaan tehnyt kirkollemme ja meille? Tuhansittain on hän kaatanut sotilaitamme, ryöstänyt on hän linnamme ja luostarimme, nunnat ja pyhät isät on hän heidän asunnoistaan karkoittanut, ja hurskasta isä Hieronymusta ovat hänen pakanalliset suomalaisensa kauheasti kiduttaneet ja silponeet. Meidät hän on ajanut maanpakoon maailman ääriin…

Taas Regina katseli saaria ja selkiä, jotka loistivat aamun vienossa valossa. Kun tuo musta haltija kuiskasi hänen korvaansa vihaa ja vainoa, tuntui ihana luonto saarnaavan vain pelkkää rakkautta. Jo oli hän lausumaisillaan tuon hurmaavan ajatuksensa: mitäpä siitä, vaikka hän olisikin tuhansia kaatanut, karkoittanut munkkeja ja nunnia, vaikka olisi ajanut meidätkin maanpakoon, mitä merkitsee kaikki tuo, jos hän vain on suuri ihmisenä ja toimii oman uskonsa innostuttamana! Mutta hän vaikeni pelosta, hän ei uskaltanut rikkoa koko entisyyttään vastaan. Hän tarttui sen sijaan muutamaan Dorthen sanaan, ikäänkuin haihduttaakseen sitä vihan ja kirouksen ukkospilveä, joka kietoi hänen sydämensä mustaan vaippaansa keskellä tätä levollista, lempeää maisemaa.

— Tiedätkö, Dorthe, — sanoi hän, — että suomalaiset, joita niin vihaat, asuvat tämän meren rannalla? Näetkö tuolla kaukana idässä tuon matalan maan? Se on Suomenmaa. En ole vielä nähnyt sen rantoja, mutta en voi kuitenkaan vihata sitä maata, jota näin kaunis meri huuhtelee. En voi ajatella, että pahoja ihmisiä voisi elää näin ihanan luonnon keskessä.

— Kaikki pyhät meitä varjelkoot! — huudahti Dorthe tehden ristinmerkin laihalla kädellään. — Onko tuo Suomenmaa? Pyhä Patrikki varjelkoon meitä koskaan astumasta jalkaamme noille kirotuille rannoille! Rakas neiti, ettekö sitten ole koskaan kuullut, mitä tuossa maasta ja sen pakanallisesta kansasta kerrotaan? Siellä vallitsee ikuinen yö, siellä lumi ei koskaan sula, villit pedot ja vielä villimmät ihmiset makaavat siellä vierekkäin vuorien luolissa. Metsät ovat niin täynnä hiisiä ja lempoja, että kun yhtä nimeltään huutaa, kohta matelee niitä sadoittain esiin kivien ja kantojen takaa. Keskenään loitsivat ihmiset toisiaan kaikenlaisella pahalla, niin että kun joku vihaa toistaan, heti muuttaa hän vihamiehensä sudeksi tai siaksi, ja joka sana, minkä he lausuvat, muuttuu siksi, mitä sillä tarkoitetaan, niin että kun tahtovat tehdä veneen tai kirveen, niin sanovat vain ja se syntyy.

— Sinä kuvaat heitä sattuvasti, — sanoi Regina, hymyillen pitkästä aikaa, sillä meren tuoreus teki hyvää hänen haaveelliselle mielellensä. — Onnellinen on todellakin se maa, jossa saadaan se, mitä toivotaan, paljaalla sanan voimalla. Jos olen nälissäni ja haluan kaunista hedelmää, sanon vain: omena! ja kohta on minulla omena. Jos minulla on jano, virkahdan: lähde! ja kohta helmeilee lähde edessäni. Jos surut minua painavat, sanon: toivo! ja toivo palaa. Ja jos ikävöin rakastettua ystävää, mainitsen vain hänen nimensä ja hän seisoo vierelläni. Ihana maa olisi Suomi, jos se olisi semmoinen maa. Vaikka eläisimmekin petojen kanssa lumihaudassa, katsahtaisimme vaan toisiimme ja sanoisimme: isänmaa! Ja samalla hetkellä istuisimme käsikkäin Mainin rannalla lehmusten siimeksessä, siellä, missä istuimme silloin kuin olin lapsi, ja kotiseutumme satakielet soittaisivat meille niinkuin ennen muinoinkin suloisia säveliään.

Dorthe kääntyi pois äreillä mielin. Laiva purjehti nyt sisäsaaristoon, kulki hiljaista vauhtia ohi äärimmäisten kallioiden, joista monet, jotka nyt ovat korkealla veden pinnasta, silloin vielä piilivät suolaisen aallon alla. — Mikä on tuo pitkä, metsäinen maa tuolla vasemmalla? — kysyi Regina lähellä seisovalta perämieheltä.

— Susisaari, — vastasi mies yksikantaan.

— Nyt sen itsekin kuulitte! — huudahti Dorthe. — Susisaari! Se on ensimmäinen nimi, minkä kuulemme Suomen rantoja lähestyessämme, ja se tietää, mikä meitä edempänä odottaa.

Laiva kääntyi nyt pohjoista kohti, kulki Långskärin ja Sundomin välitse, laskeutui taas itää kohti, kulki Palosaaren ohi ja pääsi esteettömästi sen matalikon yli, joka nyt näiltä vesiltä sulkee pois suuremmat laivat, Vaasan senaikuiseen mainioon satamaan, ampuen 16 kanuunan laukausta Korsholman vallien kohdalla.

4. TALONPOIKA, PORVARI JA SOTAMIES.

Nähtävästi oli rikkaan Aaron Perttilän mieliala muuttunut, sillä kun hän istuutui komeihin kärryihinsä pistäytyäkseen päiväseltään Vaasassa, päätettiin merkiksi isän ja tyttären välillä syntyneestä sovinnosta, että Meri saisi istua hänen rinnallaan, ja ostaa kaupungista silakoita, humaloita ja kaikenlaisia maustimia niinkuin inkivääriä ja kaneelia, joita jo siihen aikaan varakkaimmat talonpojat olivat alkaneet käyttää. Sekä isällä että tyttärellä oli omat tarkoituksensa matkalle lähtiessään mutta ei kumpikaan tahtonut toisilleen tunnustaa, että he oikeastaan olivat lähteneet kuulustelemaan uutisia Saksanmaalta. Larsson sai sill'aikaa tehtäväkseen kotitöiden silmällä pidon.

Tämä kaikki tapahtui samaan aikaan kuin Kustaa Aadolf ja Wallenstein seisoivat vastakkain Nürnbergin edustalla. Sotamiehiä tarvittiin enempi kuin koskaan ennen, ja Oxenstjerna lähetti Saksista kirjeen toisensa perästä jouduttaakseen lisävoimia. Vaikkakin elonkorjuu oli kiireimmillään, sai kuitenkin sota, jolla silläkin oli kiirein elonkorjuuaikansa, suuren joukon nuoria miehiä tulvailemaan lähipitäjistä Vaasaan, josta heidän piti jatkaa meren yli matkaansa ensin Tukholmaan ja sitten Wallensteinin uhkaavia joukkoja vastaan Saksanmaalle. Siihen aikaan eivät sotaharjoitukset olleet läheskään niin monimutkaiset kuin tätä nykyä; pääasia oli, että osattiin jotakuinkin hyvin seistä rivissä, että heti käskyn annettua karattiin vihollisen kimppuun ja ammuttiin tarkasti — johon pohjalaiset olivat hylkeitä ampuessaan jo vanhastaan tottuneet. Siten on selitettävä, että monet noista äsken aurankurjesta lähteneistä talonpoikaispojista vielä ennättivät ajoissa perille kunnialla kaatuakseen kuninkaan kanssa Lützenin taistelutanterella.

Vaasan kaupunki oli silloin vasta kahdenkymmenen vuoden vanha ja alaltaan paljon pienempi kuin nyt. Siihen ei ollut syynä ainoastaan sen nuoruus, mutta myöskin se seikka, että Korsholman tilukset, jotka valtio omisti, estivät sitä laajenemasta etelään päin. Mustasaaren vanhan kirkon ympärillä, pitkin nykyisen Kauppa- ja Suuren Pitkäkadun pohjoista puolta[9] kohosi muutamia vasta rakennettuja, punaisiksi maalatuita taloja, joihin oli sijoitettu kuusi tai kahdeksan vähäpätöistä kauppapuotia. Satamassa oli varastohuoneita ja niiden ympäristössä kalastajain ja merimiesten majoja hajanaisissa ryhmissä, sillä säännöllisten kaupunginosien ja suorien katujen suunnittelemista pitivät sen ajan rakennusmestarit jotenkin joutavana, ja kuta ahtaammalle alalle talot sijoitettiin, sitä paremmassa turvassa luultiin oltavan näinä levottomina aikoina. Vaasan kokoisen kauppalan asukkaat katsoivat toisiaan kuin samaan perheesen kuuluviksi, ja ikäänkuin lohdutukseksi mielelleen silmäilivät kaupunkilaiset jonkinlaisella ylpeydellä etelään päin olevan Korsholman linnan korkeita, vihertäviä valleja,

Tuo kauan uskottu ja Messeniuksen vahvistama taru, että Korsholma olisi Birger jaarlin rakentama ja että se olisi saanut nimensä suuresta puurististä, joka siihen olisi pystytetty voiton ja uskon merkiksi, perustuu toiseen yhtä vanhaan taruun, että mainio jaarli Suomeen tullessaan olisi noussut maihin juuri tällä rannikolla. Myöhemmät tutkimukset ovat asettaneet sekä tämän tarinan että myöskin tarinan Korsholman synnystä arvelun alaisiksi; mutta varmaa on, että linna on hyvin vanha, jopa niinkin vanha, että sitä muistetaan tuskin muuna kuin jätteenä jostakin sitäkin vanhemmasta. Mikäli tiedetään, ei sitä vihollinen ole koskaan piirittänyt ja on se asemansa vuoksi ollut arvoton Suomea puolustettaessa, ja kun Oulun ja Kajaanin linnat rakennettiin kertomuksemme aikaa hiukan aikaisemmin, ei Korsholmaa enää katsottu miksikään sota-asemaksi. Sitä käytettiin kuitenkin vielä Norrlannin maaherran asuntopaikkana, siihen majoitettiin muitakin valtion virkamiehiä, se oli myöskin vankila, ja antoi se n.s. latokartanona melkoisia lisiä maaherran ylläpidoksi. Senaikainen Norrlannin päällikkö, aseupseeri Juhana Maununpoika Ulfsparre, Tusenhultin herra, jota juuri tähän aikaan seurasi eversti Ernst Creutz, Sarvilahden herra, asui vain aika ajoin Korsholmassa; tiedämme kuitenkin kertomuksestamme, että hänen seitsenkymmenvuotias äitinsä, rouva Martta, ankaralla kädellä hoiti sekä linnaa että latokartanoa hänen poissa ollessaan.

Talonpoikien ja uusien kaupunkien porvarien välillä vallitsi siihen aikaan luonnoton ja molemmin puolin vahingollinen kilpailu, joka oli syntynyt siitä, että hallitus koetti kaupunkien eduksi vaikeuttaa maakauppaa ja pikkumaisilla asetuksilla määräillä tavaran vaihtoa. Kun sentähden vanha, mahtava talonpoikaispäällikkö tyttärineen ajoi Vähäkyrön tullista sisään, sattui kyllä, että joku kaupunkilainen tervehti tuota tunnettua miestä hänen rikkautensa vuoksi; ylpeämmät kauppiaat sitävastoin, jotka pelkäsivät Perttilän vaikutusta kuninkaasen, eivät häntä katselleet suinkaan lempein silmin, ja ilmaisivat vihansa pistosanoin, jotka Perttilä hyvin kyllä kuuli. — Tuolla, — sanoivat he — tulee Isokyrön talonpoikaiskuningas, eikä Vaasa ole arvannut hänelle kunniaporttia pystyttää. Taitaa pitää itseään liika hyvänä riiheen, ja aikoo varmaankin sotamieheksi ja siitä kenraaliksi! Varokaa itseänne, katsokaa, kuinka epäsuosiollisesti hän silmäilee ympärilleen, tuo pirttiparooni! Jos olisi hänen vallassaan, niin kytönä hän Vaasan polttaisi!

Kiivasluontoinen Perttilän ukko ei ollut koskaan hidas vihaan, mutta nyt kätki hän kiukkunsa ja kiirehti hevostaan joutuakseen pian sen merimiehen lesken asuntoon, jonne hän tavallisesti ajoi kaupungissa käydessään. Ei ollut hän kuitenkaan ehtinyt kauas nykyiselle Kauppakadulle, joka ei nytkään ole leveimpiä, mutta silloin oli tuiki kapea, kun joukko juopuneita nostokkaita sulki häneltä tien; he olivat juuri läheisessä olutkapakassa viettäneet uuden toveruuden juhlaa ja virvoittaneet voimiaan alettavan matkan varalta. Pari aliupseeria oli itseoikeutettuina johtajina liittyneet joukkoon, joka nyt hyökkäsi Perttilää vastaan huutaen: "Pois tieltä, talonpoika!" Perttilä, joka jo oli ennestään suuttunut, ei enää voinut hillitä vihaansa, vaan vastasi huutoon jotenkin tuimalla piiskan sivauksella, joka heitti maahan huutajan komean, leveälierisen lakin ja siihen kiinnitetyn kotkan sulan.

Kahakka olisi syntynyt vähemmästäkin. Lyöty karkasi kärryjen jälkeen ja koko joukko seurasi mukana. — Vai niin, ukkoseni, huusi loukattu sotilas, joka oli sama iloinen kersantti Pentti Ristonpoika, jolle Perttilä Isokyrössä oli antanut niin kiireen lähdön, — kiitoksia eilisestä, äijä! Pois tieltä, pojat, ukko on minun ja minä tahdon yksinäni hänet suomustaa!

Perttilä oli liian vanha koettaakseen enää voimiaan käsikähmässä ja katseli jo, mistä pääsisi pakenemaan. Hän hyppäsi rattailtaan läheisen puodin rappusille ja läimäytti piiskallaan hevosta selkään, niin että se murtautui läpi ja vei Merin täyttä laukkaa pois kiistapaikalta. Itse aikoi hän vetäytyä puotiin, mutta erehtyi laskuissaan, sillä puodin ovi paukahti kiinni hänen nenänsä edessä. Kun vanha sankari näki paon mahdottomaksi, asettui hän selkä puodin ovea vastaan ja uhkasi pitkällä piiskallaan, jonka oli pitänyt kädessään, jokaista, joka aikoi häntä lähestyä.

— Puikaamme pois akanat tuosta Isokyrön pohatasta! — huusi muuan Laihelan poika, joka sen yhden viikon kuluessa, minkä oli pyssyä pidellyt, jo oli ehtinyt unohtaa talonpoikaisnimensä, vaikkei kieli vielä ollutkaan unohtunut.

— Parempi mies oli isäsi ennen, Matti Hinrikinpoika, — sanoi Perttilä ylenkatseellisesti. — Ei hän soittanut suutaan omaisiaan vastaan, vaan auttoi meitä kuin kunnon talonpoika pehmittämään herrojen huoveja Pietari Gumsen kartanossa.

— Kuuletteko, pojat? — huusi toinen aliupseereista, — se koira kehuu urhoollisia sotilaita piesseensä.

— Me emme anna nenällemme hypätä!

— Talonpoika saa tanssia meidän pillimme mukaan!

Ja viisi kuusi kiihkeintä, jotka olivat äsken vielä talonpojantakissa kulkeneet, hyökkäsivät vetämään Perttilää puodin rappusilta. Vanhus olisi ollut hukassa, ellei hänen eilinen vastustajansa, tuo iloinen kersantti, olisi heittäytynyt väliin. — Seis, pojat! — huusi Pentti Ristonpoika jymisevällä äänellä. — Mitä te ajattelette? Oletteko rehellisiä sotapoikia vai mitä? Ettekö näe, että äijä on seitsenkymmenvuotias ja kuitenkin käytte kuusi yhtä vastaan! Blitz-donner-kreutz-Pappenheim! (kersantti oli Saksassa oppinut tuon mehevän kirouksen, joka aina vaikutti mahtavasti) onko tämä sotilaan peliä tämä? Mitä luulette kuninkaan moisesta sanovan? Pois tieltä, toverit, äijä on minun ja minulla yksin on oikeus hänen housujaan liottaa. Olisittepa vain nähneet, kuinka hän eilen nosti minut suoralla kädellään ja heitti kuin karvakintaan ovesta mäelle! Se oli miehen teko ja nyt se kuitataan!

Reippaus ja jalomielisyys vaikuttavat aina. Toiset väistyivät ja kersantti nousi rappusille. Perttilä olisi voinut iskeä häntä ruoskallaan, mutta ei iskenyt. Hän tunsi miehensä.

— Tiedätkö, talonpoika, — huusi kersantti varmuudella, joka olisi sopinut vaikka eversti Stålhandskelle, — tiedätkö, mitä merkitsee heittää kuninkaallisen majesteetin ja korkean kruunun sotilaita ovesta ulos? Tiedätkö, mitä merkitsee lyödä hattu evankeelisen uskon puolustajan ja suurvaltaisen Rooman keisarin voittajan päästä, joka omalla kädellään on ajanut vihollisen pakoon neljässätoista tappelussa ja miekallaan lävistänyt kuusi- tai seitsemäntoista sotamarsalkkaa? Tiedätkö, mitä se merkitsee, moukka? Jos minä olisin sinun sijassasi…

— Jos minä olisin kuninkaallisen majesteetin ja korkean kruunun sotamiehen sijassa, — vastasi Perttilä tyynesti, — antaisin minä kunniansa rehelliselle miehelle hänen talossaan ja vanhalle ukolle hänen loppuiällään. Ja jos minä olisin Pentti Ristonpoika, ja jos olisin voittanut Rooman keisarin ja lävistänyt kaiken maailman marsalkat, niin en kuitenkaan unohtaisi, että isäni Risto Niilonpoika oli liminkalainen talonpoika, joka kaatui rehellisessä taistelussa Flemingin hirmuvaltaa vastaan Ilmajoen jäällä.

Kersantti näytti hämmästyvän. Mutta sitten astui hän vastustajansa eteen ja virkkoi julmasti silmiään mulkoillen:

— Tiedätkö, moukka, että minä voisin, jos tahtoisin, seivästää sinut tähän! — Ja hän veti kauhean pitkän miekkansa puoliterään huotrasta. Perttilä katseli häntä kylmästi silmiin kädet ristissä rinnalla.

— Etkö pelkää, ukko? — virkkoi uudelleen Rooman valtakunnan kukistaja, ilmeisesti hämillään talonpojan tyynestä käytöksestä.

Perttilä tunsi olevansa voitolla. — Milloinka olet nähnyt suomalaisen pelkäävän? — sanoi vanhus melkein hymyillen.

Kersantti ei ollut mikään ilkeä mies. Hän tunsi itsensä yht'äkkiä hyvin jalomieliseksi, lauhtui heti ja huusi tuolla puoleksi hävyttömällä puoleksi leikillisellä äänellä, joka sopi niin hyvin hänen naamaansa: — Tiedättekös, pojat, — huusi hän tovereilleen, — tuolla vanhalla härällä on sekä sarvet että sorkat. Siitä olisi saattanut tulla mies maailmassa, jos olisi herrain pariin joutunut. Eilen kun näitä oli viisitoista yhtä vastaan — sillä tietäkää se pojat, että kaikki neljätoista renkiä auttoivat minua nostettaessa sen pakanan selkään ja merkkejä jäi heihin siitä jokaiseen — niin, sanon minä, eilen olisin taputellut äijän mustelmille, jos ei olisi ollut sitä saakelin vaimoväkeä, sillä ne istuivat kaikki pöydässä. Mutta tänään on meitä viisitoista yhtä vastaan — ja minä ajattelen, että annamme äijän livistää.

— Se on rikas kuin piru, — huusivat jotkut; — sen pitää pistouvata tynnöri olutta.

Perttilä veti taskustaan pienen nahkakukkaron, otti siitä muutamia Kaarlo IX:n hopearahoja ja heitti ne ylenkatseellisesti joukkoon. Se suututti taas sotamiehiä, he puivat jo nyrkkejään ja myrsky oli taas puhkeamaisillaan, kun samassa koko lauma lähti täyttä karkua juoksemaan satamaan päin. Kuului kanuunain pauketta; se oli Maria Eleonora, joka tervehti Korsholman linnaa.

5. NEITI REGINA SAAPUU KORSHOLMAAN.

Kaikki, jotka vain Vaasassa kynnelle kykenivät; juoksivat satamaan näkemään sellaista outoa ilmiötä kuin suurta sotalaivaa. Noin viisi- tai kuusisataa henkeä seisoi rannalla; toiset soutivat veneillä vastaan, toiset kiipeilivät satamassa olevien jahtien mastoihin tai makasiinien katoille paremmin nähdäkseen. Kahteensataan nouseva nostokasjoukko katseli uteliaisuudella, pelolla ja ylpeydellä tuota laivaa, joka kenties iäksi päiväksi veisi heidät isänmaastaan. Heidän takanaan seisoivat äidit, sisaret ja morsiamet vuodattaen vetrehiä vesiä kohta tapahtuvaa eroa ajatellessaan.

Linnan isäntä Ulfsparre oli Ruotsissa. Hänen lähin miehensä, vouti Pietari Thun otti vastaan tulijat yhdessä saapuvilla olevien päälliköiden kanssa, nostoväki muodosti kunniakäytävän, ja Maria Eleonoran päällikkö tarjosi kohteliaasti käsivartensa neiti Reginalle saattaakseen hänet Korsholmaan. Mutta sillä hetkellä tunsi ylpeä neiti olevansa vanki. Hän hylkäsi upseerin tarjouksen ja kulki yksin ruhtinaallisen ryhdikkäänä ja ainoastaan vanhan palvelijansa seuraamana ohitse sotamiesten ja läpi aukeilevan väkijoukon. Noin outo tapaus pani koko pienen Vaasan kipenöitsemään uteliaisuudesta. Tuossa tuokiossa syntyi ja levisi mitä kummallisimpia huhuja neiti Reginasta. Muutamat väittivät häntä itävaltalaiseksi prinsessaksi, keisarin omaksi tyttäreksi, joka oli joutunut vangiksi ja nyt tuotu tänne talletettavaksi. Toiset olivat tuntevinaan hänet kuningatar Maria Eleonoraksi: mutta mitä olisi hänellä Korsholmassa tekemistä?

— Sen saatan minä sanoa teille, — kuiskasi hyvin tietävän näköisenä muuan politikoiva porvari. Hän on tehnyt salaliiton kuningasta ja valtakuntaa vastaan ja sentähden teljetään hänet nyt Korsholman linnaan.

— Ei ole asia aivan niinkään, — virkkoi toinen, joka kotiin palanneilta sotamiehiltä oli saanut kuulla kuninkaan henkeä vastaan punotuista vehkeistä. — Hän on, — lisäsi hän aralla äänellä, ikäänkuin peläten, että asianomainen sen kuulisi, — hän on muuan nunna, jonka jesuiitat ovat palkanneet kuningasta tuhoamaan. Kuusi kertaa on hän antanut kuninkaalle kuolettavaa myrkkyä ja kuusi kertaa on kuningasta unessa varoitettu juomasta. Kun hän seitsemännen kerran tarjosi hänelle myrkkypikarin, veti kuningas miekkansa ja pakotti hänet juomaan oman sekoittamansa myrkyn.

— Mutta kuinka voi hän nyt sitten olla täällä ilmi elävänä?

— Ilmi elävänäkö? — innostui kertoja ollenkaan hämmästymättä. — Kuka sen niin tarkoin tietää? Sellaiset olennot voivat teeskennellä mitenkä tahansa … niin, niin, ettekö muista sitä menneentalvista hollantilaista, joka söi sulaa lyijyä? En sano mitään minä, en sano, mutta katsokaa vain tuota mustatukkaista nunnaa, sehän on kalpea kuin ruumis.

— Onko hän antanut kuninkaalle myrkkyä? — kuului vapiseva naisääni kysyvän. Se oli Meri, joka sydän sykkyrässä oli keskustelua seurannut.

— Mitä te siinä loruatte! — virkkoi siihen muuan merimies, joka oli tietävinään enemmän kuin muut. Kun minä olin keväällä Stralsundissa, näin minä siellä nuo samat silmät. Tyttöä vietiin silloin Tukholmaan ja muuan hänen vartijoistaan kertoi minulle koko asian. Hän on espanjalainen noita-akka, joka on myynyt itsensä paholaiselle saadakseen seitsemän vuotta olla maailman ihanin nainen. Katsokaa vaan häntä, niin näette, eikö paholainen ole sanaansa pitänyt. Mutta varokaa itseänne, noissa silmissä on jotakin mustan kiiluvaa, joka polttaa. Kun se sitten pääsi niin kauniiksi kuin nyt näette, meni hän Ruotsin leiriin ja antoi kuninkaalle lemmenjuoman, niin ettei kuningas nähnyt eikä kuullut muita kuin häntä seitsemän viikon kuluessa. Se oli kenraalien mielestä synti ja häpeä, koska vihollinenkin ankarasti ahdisti, ja silloin ottivat he hänet eräänä yönä vangiksi ja lähettivät hänet tänne istumaan loput seitsemästä kauneutensa vuodesta Korsholmassa.

— Onko kuningas häntä rakastanut? — kysyi Meri vavisten.

— Se on tiettyä.

— Onko hänkin rakastanut kuningasta?

— Noiden naisten sitä pitäisi kaikki tietää. Mitenkä helvetissä minä voisin sen tietää? Paholainen on kavalampi kuin muut ihmiset, se on varma se. Hän on antanut kuninkaalle kuparisormuksen…

— Jossa on seitsemän ympyrää sisäkkäin ja kolme kirjainta kanteen kaiverrettuna?

— Mitä hittoa? Mistä sinä sen tiedät? Kirjaimista en tiedä, mutta nuo seitsemän ympyrää olen kuullut…

Meri hengitti syvään. — Se on vielä hänellä! — virkkoi hän itsekseen salaisella riemulla. Meri oli taikauskoinen niinkuin kaikki muutkin siihen aikaan. Ei johtunut hänelle mieleenkään epäillä noita-akkain, loitsujen ja lemmenjuomain olemassaoloa, mutta eikö tuo vieras, tummaverinen tyttö, joka rakasti kuningasta ja jota kuningas rakasti… eikö hän ehkä kuitenkin ollut syytön niihin kauheihin tekoihin, joita hänestä kerrottiin? Ja tuo unhotettu naisparka alkoi kiihkeästi toivoa päästäkseen lähenemään tätä salaperäistä olentoa, joka oli kuninkaan niin läheisesti tuntenut. Ei ollut aikaa arveluihin; muutamien tuntien kuluttua täytyi Merin palata kotiinsa. Hän rohkaisi mielensä ja seurasi vieraita Korsholmaan.

Tuo vanha, vallien sisässä oleva rakennus oli kauniista näköalastaan huolimatta synkkä ja kolkko. Kun linnan päälliköt alinomaa muuttelivat ja ainoastaan aika ajoin asuivat paikalla, oli tuo kaksikerroksinen kivirakennus siihen kuuluvine vankiloineen raskaan ja ränstyneen näköinen. Koko rakennus oli enemmän vankila kuin mahtavan päällikön asunnon kaltainen. Paikan synkkyyttä lisäsivät vielä sen nykyiset asukkaat, ankara Martta-rouva, hänen vanhat piikansa ja muutamat vangit ynnä parrakkaat vanginvartijat. Jos Kustaa Aadolf olisi muistanut, missä kunnossa linna oli, ei hän varmaankaan olisi lähettänyt nuorta vankiaan noin mieltä masentavaan paikkaan.

Martta-rouva tiesi odottaa nuorta vierastaan, jota oli kuvattu hänelle vaaralliseksi, turmeltuneeksi naiseksi ja jonka viekkautta vastaan eivät mitkään salvat ja muurit riittäneet. Hän oli sen vuoksi neiti Reginalle ja hänen palvelijalleen varustanut asunnoksi pienen, pimeän kamarin oman makuuhuoneensa takana ja päättänyt sadoin silmin vartioida tytön pienimpiäkin liikkeitä. Rouva Martta oli pohjaltaan rehellinen, kunnon nainen, mutta samalla tuikea, itsepintainen eukko, joka oli kasvattanut kaikki lapsensa koivunoksan avulla ja aina luuli heidän tarvitsevan lisää. Ei juolahtanut hänen mieleensäkään, että yksinäinen, avuton ja hylätty tyttö olisi kaukana vieraalla maalla tarvinnut lohdutusta ja äidillistä hellyyttä: Martta-rouva oli sitä mieltä, että kuri olisi omansa kesyttämään oikealta tieltä eksyneen lapsen, ja vasta sitten, kun se olisi tapahtunut, saattaisi ruveta lempeää kohtelua ajattelemaan.

Kun neiti Regina, joka jo oli ehtinyt tottua meren vapauteen, astui yli tämän synkän asunnon kynnyksen, pudisti yht'äkkinen väristys hänen hentoa ruumistaan. Kolkkouden tunne vain lisääntyi, kun häntä vastaan tuli rappusissa tuo vanha rouva päänmukaisessa pellavamyssyssään ja yllään pitkä, musta villakauhtana.

Onhan mahdollista että neiti Reginan pään kumarrus oli hiukan kankea ja koko hänen käytöksensä hiukan ylpeä, kun hän tervehti vanhaa Martta-rouvaa linnan portailla. Mutta Martta-rouva ei sitä säikähtänyt. Hän tarttui nuorta neitoa molempiin käsiin, pudisti niitä lujasti ja nyökäytti päätään, niinkuin olisi tahtonut samalla sanoa: terve tuloa! ja tiedä huutia! Sen tehtyään tarkasteli hän vierastaan kiireestä kantapäähän ja ilmoitti sitten mielipiteensä huulissaan mutisten:

— Vartalo kuin prinsessan … ei haittaa, silmät kuin mustilaisella … ei haittaa; hipiä valkea kuin maitopytty … ei haittaa; ylpeä … ai, ai, se oli paha se; meitä on siis kaksi samanlaista.

Regina teki levottoman liikkeen ja aikoi jatkaa matkaansa. Mutta Martta-rouva ei päästänyt häntä niin helpolla. — Odotahan hiukan, sulottareni, — sanoi tuo ankara rouva, koettaen sopertaa sitä saksaa, mikä vielä vanhoilta ajoilta oli hänen muistissaan jäljellä. — Hiljaan härkä kyntää. Se, joka astuu yli minun kynnykseni, ei saa olla ovenpieltä pitempi. Parempi kumartua nuorena kuin madella vanhoilla päivillään. Kas noin … sillä tavalla tervehtii nuorempi sitä, joka on vanhempi ja viisaampi … — ja ennenkun neiti Regina aavistikaan, oli vanha, kovakourainen rouva pannut oikean kätensä hänen niskalleen ja vasemman hänen vyötäisiinsä ja nopealla tempaisulla pakottanut ylpeän vieraansa kumartamaan niin syvään kuin rouvan mielestä oli oikein ja kohtuullista.

Neiti Reginan kalpeat posket lennähtivät punaisiksi kuin illan rusko, joka ennustaa myrskyä. Korkeammaksi ja ylpeämmäksi kuin koskaan ennen oikaisi hän solakan vartalonsa ja hänen mustista silmistään välähti salama, joka ei kuitenkaan mitenkään hämmästyttänyt Martta-rouvaa. Regina ei virkkanut sanaakaan, mutta vanha Dorthe katsoi varmaankin pitävänsä emäntänsä nimessä antaa Martta-rouvalle muutamia neuvoja siitä, miten tulee toisiaan ihmisiksi kohdella. Hypäten kahta rappua ylemmäksi huusi hän käsiään huitoen minkä jaksoi:

— Sinä kurja suomalainen noita-akka, kuinka uskallat sillä tavalla kohdella jalosukuista neitoa? Tiedätkö sinä, viheliäinen vanginvartija, kenet sinulla on kunnia vastaanottaa huoneeseesi? Etkö tiedä? Niinpä sanon minä sen sinulle. Tämä on korkeasukuinen, kaikkein jaloin neiti Regina von Emmeritz, syntyisin Emmeritzin, Hohenlohen ja Saalfeldin ruhtinatar, Wertheimin ja Bischoffshöhen kreivitär, Dettelsbachin ja Kissingenin perillinen y.m. y.m. y. m. Hänen isänsä oli kaikkein jaloin Emmeritzin ruhtinas, joka omisti useampia linnoja kuin sinä omistat töllejä kaupungissasi, mokoma rääsyinen noita-akka! Hänen äitinsä oli Würtembergin prinsessa, sukua Baijerin vaaliruhtinaan perheelle, ja hänen vielä elävä enonsa, kaikkein arvoisin ja kunniakkain Würzburgin piispa ja ruhtinas on Marienburgin ja Würzburgin kaupungin ja niiden alusmaiden omistaja. Sinä ylvästelet siitä, että kerettiläiskuninkaasi on valloittanut maamme ja kaupunkimme ja ottanut meidät itsemme vangiksi; mutta vielä on tuleva se päivä, jolloin pyhä Yrjänä ja pyhä neitsyt astuvat alas taivaasta ja tuhoavat teidät, te pakanat, ja jos sinä revit hiuskarvankaan meidän päästämme, niin me hajoitamme tämän linnasi maan tasalle ja hävitämme sinut ja koko sinun kaupunkisi, sinä kurja noita-akka!

On luultavaa, ettei vanhan Dorthen sanatulva olisi vielä pitkiin aikoihin tukkeutunut, jollei Martta-rouva olisi antanut pientä viittausta palvelijoilleen, jotka muitta mutkitta tarttuivat kiinni eukkoon ja veivät hänet, huolimatta hänen vastustamisistaan, alikertaan ja sulkivat hänet sinne erääseen pieneen huoneeseen miettimään neitinsä loistavaa sukuluetteloa. Martta-rouva tarttui hämmästynyttä Reginaa käsivarteen ja vei hänet tuohon hänelle määrättyyn huoneeseen, joka oli Martta-rouvan oman huoneen takana ja josta oli näköala kaupungille päin. Tänne jätti hänet toistaiseksi tuo ankara rouva, katsoen sopivaksi vielä mennessään antaa hänelle näin kuuluvan varoituksen: — Tahdon vain sanoa, että parempi on totella kuin itkeä; lintu joka laulaa liika aikaisin aamulla, on ennen iltaa haukan suussa. Maassa maan tavalla. Kello on nyt seitsemän illalla. Kello kahdeksan tuodaan illallinen sisään ja kello yhdeksän panet sinä maata, kello neljä nouset, ja jos et osaa kartata tai kehrätä, saatan minä antaa sinulle ompelemista, ettet aikaasi pitkästy. Sittenpähän taas saataneen tarinoida, kun tarvitaan, ja kun piikasi on oppinut hillitsemään kielensä, saat hänet takaisin. Hyvää yötä vain: älä unhota iltarukoustasi ja vuoteesi vieressä on pöydällä virsikirja.

Sen sanottuaan paiskasi Martta-rouva oven kiinni ja neiti Regina jäi yksin. Yksin oli hän, vankina, kaukana vieraalla maalla, turvatonna, ankaran vanginvartijan hallussa … eivätkä hänen ajatuksensa voineet olla iloiset. Hän lankesi polvilleen ja rukoili pyhimyksiä, ei rukoillut vääräuskoisen virsikirjan mukaan, vaan sitä punatimanttista rukousnauhaa sormiellen, jonka muinoin oli saanut kumminlahjaksi enoltaan piispalta. Mitä rukoili hän? Sen tietävät vain taivas ja Korsholman mustat muurit, mutta hellä ja myötätuntoinen sydän voi aavistaa hänen rukouksensa. Hän rukoili pyhimysten apua, uskon voittoa ja vääräuskoisten kukistamista; hän rukoili myöskin, että pyhimykset kääntäisivät Kustaa Aadolfin mielen yksin autuaaksi tekevän kirkon puoleen, että hänestä, Sauluksesta, tulisi toinen Paulus. Lopuksi rukoili hän myöskin vapautta ja suojaa itselleen … ja tunnit kuluivat, illallinen tuotiin sisään, mutta hän ei sitä huomannut.

Neiti Regina katsahti ulos pienestä ikkunasta. Siitä näkyi ilta-auringon kultaama maisema, tyyni lahdelma ja sen kimmeltävä pinta; ei se ollut tämä maa tuo rehevä Frankkien maa, jossa rypäleet nyt juuri kypsyivät; ei ollut siinä kohisevaa Main-virtaa, eikä tuo kaupunki tuolla ollut rikas Würzburgin kaupunki, eikä näkynyt sen monia luostareita ja korkeita kirkontorneja. Maa tuossa oli kalpea, köyhä Suomi; kaupunki oli pieni aloitteleva Vaasa ja kirkko Mustasaaren kirkko, vanhin Pohjanmaalla; voi selvästi nähdä auringon heijastuvan sen pieniin, soikeihin ikkunoihin, joiden ruudut olivat vielä maalatut niinkuin katolisellakin ajalla, ja neiti Reginasta oli niinkuin olisi hän nähnyt kirkastettujen pyhimysten katselevan ulos tuosta muinoisesta temppelistään. Ja eikö alenevan auringon terä ollut kuin sellaisen pyhimyksen silmäterä, joka autuaallisella rauhalla katselee tämän maailman taisteluita! Kaikki oli niin hiljaista ja sovinnollisen lempeää — illan loisto, maiseman viehättävä vihreys, vasta leikatut pellot monine kuhilaineen, nuo matalat punaiset huoneet kimmeltelevine laseineen — kaikki kehoitti hartauteen ja rauhaan.

Silloin kuuli Regina loitolta lempeän, sointuvan laulun, yksinkertaisen ja koruttoman, joka tuli kuin luonnon omasta sydämestä hiljaisena iltana, auringon laskiessa, levolleen menneen meren rannalla, jolloin kaikki suloiset muistot heräävät kaihoavassa rinnassa. Alussa ei hän sitä kuunnellut, mutta laulu läheni lähenemistään … milloin heikonsi sitä jokin eteen sattuva seinä, milloin koivuryhmä, milloin kuului se taas vapaasti, korkeasti ja kirkkaasti, ja lopuksi voitiin sanatkin erottaa…

6. ETELÄN JA POHJOLAN RAKKAUS.

Nyt voi jo erottaa laulun sanatkin yksinäisen laulajan lähetessä. Se oli lempeä sydän, joka epätasaisin, mutta lämpimin säkein purki surunsa ja kaihonsa meren rannalla pohjolan elokuun ihanana iltana.

Ja aurinko kirkas se heloittaa yli maiden ja mannerten. Ja kuuhat se illan kuumottaa ja loistavi lohduttaen. Vaan eipä nyt päivä enää paistakaan suruisihin sydämiin, ja kaihoten kuukin nyt kulkee vaan, kun lempeni hyljättiin.

0l' ystävä mullakin muinoisin, pois maailma multa sen vei; ja vaikka hän palata aikoikin, hän tullunna koskaa ei. Häll' on sata ystävää, mutt' mulla yksi vain, häll' on kaupunkeja ja linnoja, — minä itken itseksein ja laulan huolissain ja vietän ikäviä iltoja.

Ja lintunen lentävi kultani luo eteläisehen maailmaan, Ja puuhun istuvi, laulavi tuo, saa kultani kuuntelemaan. Mun kuulevi kultani, rintaansa lyö, ja kyynele tulvahtaa, kun laskevi päivä ja saapuu yö, hän jo omansa unhottaa.

Kuta kauemmin neiti Regina kuunteli näitä koruttomia säveliä, jotka olivat hänelle vieraita, mutta samalla kuitenkin sydämellisen surumielisyytensä vuoksi niin tuttuja, sitä enemmän liikutti häntä se kaipaus, joka niin elävästi muistutti häntä hänen omasta mielentilastaan. Hänelle tuli vastustamaton halu hengittää illan viileää ilmaa, pieni ikkuna ei tahtonut mitenkään aueta, mutta kaikki Martta-rouvan varokeinot eivät kuitenkaan olleet voineet siihen mitään, että ha'at olivat ruosteesta melkein turmeltuneet ja lopuksi murtuivat nuoren neidon uudistetuista ponnistuksista. Ainoastaan pari kolme tuntia oli hän ollut vankilassaan, mutta kuitenkin hengitti hän jo illan tuoksua niinkuin elinkautinen vanki hengittää vapauden ilmaa. Hänen rintansa laajeni, hänen silmänsä säkenöi, hän innostui ja lauloi, tosin niin hiljaa, ettei hänen vartijansa häntä kuulisi, mutta kuitenkin tarpeeksi selvästi ja sointuvasti seuraavan laulun, jonka vaikutusta sen sanat ainoastaan heikosti tulkitsevat:

Mun surun' syvä, oi, neitsyt pyhä, mieleni katuvan täyttää yhä. En sanoa emmi: Ma häntä lemmin ain' kuolohon yhä tulisemmin.

Kuin ratsu korska hän maahan murskaa mun kirkkoni suuren ja hurskaan. Suur' voittaissansa, suur' vihassansa, mut suurin on anteeksi antaissansa.

Surmansa vannoin, valani annoin, ja tikaria tuhoksensa kannoin. Valasta tästä, oi, äiti, päästä, ja henki sankarin säästä!

On pyyntö mulla, unhoitetulla, suo autuaaksi hänen tulla. Rikoksistansa suo suuristansa mun kuolla kohta puolestansa!

Se yksinäinen olento, joka oli ensimmäisen laulun laulanut, läheni vähitellen linnan muuria; se oli kansannainen, hänen kasvonsa olivat kalpeat, mutta hyväntahtoiset, ja näkyi, että hän oli ennen ollut kauniskin. Hän näytti koettavan saada selkoa vieraan neidon laulusta, mutta kun sävelet soivat hiljaisina ja sanat olivat oudot, ei se hänelle onnistunut. Hän istuutui kivelle vähän matkaa muurista ja katseli lakkaamatta lempeillä silmillään linnan ikkunassa olevaa vankia. Regina taas tarkasteli häntä mustilla, läpitunkevilla katseillaan; olisi voinut luulla, että he molemmat täydellisesti ymmärsivät toisensa, sillä laulun kieli ei kaipaa muuta sanakirjaa kuin sydämen. Vai aavistivatko he molemmat rakastavansa samaa miestä ja laulavansa molemmat samaa hävinnyttä, mutta kuitenkin niin erilaista rakkautta.

Ylhäällä pohjolassa ovat kesäyöt kirkkaat aina elokuun alkuun saakka, jolloin läpikuultava harso alkaa auringon laskettua levitä yli rantojen, niemien ja lahdelmien. Elokuun keskivaiheilla on tämä harso tihentynyt ja kattaa lempeänä, pehmoisena huntuna kesäiset lehdot. Jos sitten kuu nousee tätä katoavaa vihreyttä valaisemaan, silloin ei ole koko luonnossa mitään sen surullisempaa ja kauniimpaa kuin tällainen elokuun ilta, jolloin silmä, tottuneena kolmen kuukauden lakkaamattomaan päivään, kauhistuu pimeyttä ja kuitenkin näkee tämän pimeyden kaikkein suloisimmassa hahmossa, näkee sen kuin surunsa, jonka läpi säteilee taivaallinen kirkkaus. Tämä tunnelma uudistuu joka vuosi, vaikka eläisimmekin satoja vuosia vanhaksi; valo ja pimeys silloin taistelevat samalla kertaa maailmasta ja ihmissydämestä.

Nuo molemmat yksinäiset laulajat tunsivat tämän tunnelman voiman; he istuivat molemmat äänettöminä, liikkumattomina, katsellen toisiaan illan yhä pimetessä; ei kumpikaan virkkanut sanaakaan, ja kuitenkin ymmärsivät he toistensa sydämen ajatukset.

Silloin nousi yht'äkkiä vaaleaverinen nainen tuolla alhaalla istualtaan, kääntyi kaupunkiin päin ja näkyi kuuntelevan meluavia ääniä, jotka häiritsivät illan pyhää hiljaisuutta.

Neiti Regina seurasi tarkkaavasti tuntemattoman naisen liikkeitä ja nojautui ulos ikkunasta nähdäkseen paremmin. Ilta oli tyyni ja hiljainen, loitolla vain kuului airon loisketta vedestä tai jonkin paimentorven surunvoittoinen, pitkäveteinen puhallus. Tuossa hiljaisuudessa, jota lisäsi ensimmäisten syyspimeäin outous, oli jotakin pyhää ja kunnioitettavaa. Sitä kummallisemmalta kuului se kaukainen meteli, joka kaupungista päin tullen häiritsi tätä hiljaisuutta. Ei se ollut meren kohinaa, ei kosken pauhua, ei kaukaisen kulovalkean räiskinää, vaikka se niitä kaikki muistutti. Se oli enemminkin hurjistuneen kansanjoukon huutoa, samalla raivoavaa ja apua anovaa … ja kohta sen jälkeen näkyi loimottavan tulen liekki kaukaa kaupungin pohjoisesta päästä.

Tuulen nopeudella riensi tuo muurin ulkopuolella istunut yksinäinen olento sinne päin, mistä vaara uhkasi… Me kiiruhdamme hetkeksi hänen edelleen.

Sotalaivan tulo oli pannut kuohuksiin kaikkien niiden nostokkaiden mielet, joiden oli määrä purjehtia sillä sotaan. Suru, ylpeys ja nautittu olut tekivät nekin tehtävänsä. He olivat alipäällikköjensä johtamina keräytyneet olutkapakkain ympärille, ja kun sotamiehellä oli tähän aikaan sanomista ja valtaa enemmän kuin kenelläkään muulla, täytyi useinkin hänen vallattomuuttaan kärsiä, ettei hän pääsisi suuttumaan. Ylipäällystö ei siis ollut tietävinäänkään siitä, että kaksisataa tappelunhaluista nuorta pohjalaista parhaillaan oli ryyppypuuhissa ja hyvällä alulla päihtymään päättömäksi; mahdollistahan onkin, että tuo menettelytapa tällaisessa tilaisuudessa olisi ollut paikallaan, ellei erityinen ja yleiselle turvallisuudelle vaarallinen sattuma olisi saanut noita kerran valloilleen päässeitä intohimoja ilmituleen leimahtamaan.

Urhokas kersantti Pentti Ristonpoika oli ottanut ajasta vaarin esiintyäkseen kaikessa loistossaan. Oman arvonsa ihastuttamana oli hän kiivennyt pöydälle ja perin pohjin todistanut uusille taistelutovereilleen: 1:ksi, että Saksanmaa oikeastaan oli hänen valloittamansa, 2:ksi, että hän jo aikoja sitten olisi ajanut keisari Ferdinandin kaulaansa myöten Tonavaan, jos tämä vain ei olisi ollut liitossa paholaisen kanssa ja noitunut koko Ruotsin sotaväkeä ja ennen muita kuningasta; 3:ksi, että Pentti Frankfurtin porvarien juhlan jälkeen oli vartioinut kuninkaan makuuhuonetta ja selvästi nähnyt pirun itsensä nuoren tytön muodossa pitävän siellä helvetinmoista meteliä, sekä 4:ksi, että koko valtakunnan ja maailman onni — siihen johtopäätökseen tuli kersantti aivan luonnollisesti tämän hetken hurmaamana — oli sen noita-akan käsissä, joka nyt oli vankina Korsholmassa.

— Saadaanpahan nähdä, että se mustatukkainen velho vielä saattaa ruton kaupunkiin, — virkkoi päätään pudistaen muuan takkuinen, valkotukkainen maalahtelainen.

— Se sudenpenikka!

— Se kuninkaan murhaaja!

— Mutta sitä me emme salli, että hän istuu siellä ja tuhoaa kansan ja kuninkaan taikanuolillaan! — huusi seuraan yhtynyt päihtynyt käräjäkirjuri.

— Viruttakaamme hänet meressä! — huusi muuan närpiöläinen.

— Nuijalla päähän, ettei jäsentä väräytä! — kirkui koukkunenäinen ja tuuheakulmainen lapualainen.

— Ja jos eivät anna häntä käsihimme, niin sytytämme tuleen koko Korsholman. Polttakaamme huuhkaja pesäänsä! — lisäsi muuan raaka Laihian mies.

— Parempi sekin kuin että valtakunta häviää, — huomautti kylmäverisesti muuan raippaluotolainen hylkeenampuja.

— Tuohta tänne ja tuli palamaan! — kiljui eräs vöyriläinen.

— Korsholmaan! Korsholmaan! — pauhasi kohta koko joukko. Ja omien sanojensa yllyttämänä, niinkuin usein tapahtuu, hyökkäsi kiihoittunut lauma tuvan suuren, avonaisen takan luo, raastaen itselleen niin monta palavaa halkoa kuin siinä sattui olemaan. Onnettomuudeksi sattui kuitenkin tuvan seinillä riippumaan tukuttain liinavihkoja. Muuan nostokkaista sattui heilauttamaan tuohustaan liika korkealle, liinat syttyivät palamaan, aukinaisesta ovesta kulkeva ilmanhenki antoi vauhtia tulelle ja tuossa tuokiossa paloi kapakan pirtti ilmitulessa. Kaikki sisällä olijat karkasivat ulos. Ei kukaan ehtinyt saada selville, miten se oli tapahtunut. — Se oli noidannuoli! — huusivat muutamat. — Se oli Korsholman velhon työtä! — kirkuivat toiset. Ja koko tuo raivoava lauma kiiruhti suin päin vanhalle linnalle.

7. KORSHOLMAN PIIRITYS.

Tuskin oli Meri — sillä tuo yksinäinen laulaja ei ollut kukaan muu kuin hän — käsittänyt raivoisan joukon aikomuksen, kun hän tuulen nopeudella riensi oikoteitä takaisin Korsholmaan. Elokuun kuutamossa, joka vuodatteli hopeitaan seudun yli, erotti hän vielä selvästi ikkunasta Reginan tummat kiharat, jotka yötäkin mustempina kuvastuivat pimeää huonetta vasten niinkuin varjo varjoa vastaan. Ja näiden kiharain alla kiilteli kaksi haaveilevaa silmää niinkuin tähti kimmeltää yöllisen lammen mustassa kuvastimessa. Meri parka ei saanut sanaa suustaan, kaikki hänen kuulemansa kummalliset huhut kohosivat kuin aaveina hänen mielikuvituksensa eteen. Hän, joka yksin istui tuolla ikkunan varjossa, eikö hän ehkä kuitenkin ollut etelämainen velho, joka itki siellä kovaa kohtaloaan pakotettuna noiden muurien sisässä elämään seitsemän kauneutensa vuotta ja sitten taas muuttumaan siksi, mikä oli ennen ollut: kamala kummitus, puoleksi nainen, puoleksi käärme?

Meri seisoi kuin kivettyneenä linnan muurien juurella.

Mutta yhä lähempää kuuluivat hurjan joukon huudot ja jo näkyivät soihdut lähenevän linnaa. Silloin voitti tuo taikauskoinen maalaisnainen luontonsa ja korotti äänensä parahiksi sen verren, että se voi kuulua ylös ikkunaan. — Paetkaa, neiti! — virkkoi hän kiireesti ruotsinkielellä, — paetkaa, suuri vaara uhkaa teitä, sotamiehet ovat hurjistuneet, sanotaan, että olette tahtonut murhata kuninkaan, ja henkenne on vaarassa!

Regina näki tuon kalpean haamun kuutamossa ja hänenkin mielikuvituksessaan heräsivät eloon kaikki ne kertomukset, joita hän oli kuullut tästä taikurien maasta. Kymmenen kuukautta oleskeltuaan ruotsalaisten seurassa oli hän oppinut heidän kieltään osaksi ymmärtämään; heti ei hän käsittänyt varoittajan tarkoitusta, mutta yksi ainoa sana riitti herättämään hänen huomionsa. — Kuningas? — virkkoi hän murteellisella ruotsinkielellä. — Kuka olet? Mitä puhut sinä suuresta Kustaa Aadolfista?

— Teidän armonne ei saa viipyä hetkeäkään, — jatkoi Meri kuuntelematta Reginan puhetta. — Ne ovat jo portilla ja Martta-rouva ei voi kuuden vartijansa avulla suojella teitä kahta sataa miestä vastaan. Pian, pian! Jos että pääse ulos ovesta, sitokaa yhteen lakanoita ja huiveja ja laskeutukaa alas siitä ikkunasta; minä otan täällä vastaan.

Regina alkoi jo käsittää, että vaara uhkasi, mutta sen sijaan, että olisi siitä pelästynyt, hän siitä jo salaisesti iloitsi. Olihan hän uskonsa marttyyri, heitetty kauas tähän raakalaisten maahan siitä syystä, että oli tahtonut käännyttää kirkon mahtavimman vihamiehen. Nyt on ehkä tullut se hetki, jolloin pyhimykset vihdoinkin antavat hänelle kalliisti ansaitun marttyyrikruunun. Miksi pakenisi hän sitä kunniaa, jota äsken oli laulaen ylistänyt? Eikö se ollut paha kiusaaja itse, joka tuon kalpean naisen haamussa tahtoi vietellä hänet pois tuosta kuolemattomasta kunniasta? Ja Regina vastasi: — Et dixit diabolus: da te praecipitem ex hoc loco, nam scriptum est: angelis suis mandavit de te, ut te tueantur, ne ullo modo laedaris.[10] Silloin kulki kuun valo muurin nurkan ohitse ja loi surullisen loistonsa kauniin naisen kasvoille. Hänen poskensa hehkuivat, hänen silmissään paloi haaveellinen tuli. Meri katseli häntä peloissaan ja ihmeissään … ja taas leimahti hänen mieleensä ajatus, että olento, jonka katse oli noin kummallinen ja jonka puhe oli noin outoa, ei voinut olla mikään muu kuin velho. Sanomaton kauhu valtasi hänet, ja hän pakeni, tietämättä miksi, kaupunkiin päin.

Mutta Reginan korviin kuului jo melua linnan pihalta. Juopunut lauma oli pysähtynyt tarkoin teljetyn portin eteen ja seisoi nyt siinä huutaen, kiroillen ja uhaten, ettei jättäisi kiveä kiven päälle koko linnasta, jos ei noita-akkaa heti paikalla annettaisi heidän käsiinsä. Mutta unestaan juuri herännyt Martta-rouva ei antanut niinkään helposti pelottaa itseään. Nuorena ollessaan oli hän ollut mukana paremmissakin piirityksissä ja tiesi, ettei suurilla sanoilla linnoja valloiteta. Joka voittaa aikaa, voittaa kaikki, ajatteli älykäs rouva, ja antoi sentähden ruveta keskustelemaan antautumisesta pyytäen samalla tietää, mitä viholliset oikeastaan tahtoivat ja minkätähden he tahtoivat sitä, mitä tahtoivat. Mutta sill'aikaa kaivettiin esille piiloistaan puoli tusinaa ruosteisia pyssyjä, joilla linnan invaliidit varustettiin; nuo kuusi vanginvartijaa saivat aseikseen nuijia ja keihäitä; annettiinpa piioillekin käsky tarttua korentoihin, joista nuijasodan aikana moni Flemingin ratsumies oli saanut surmansa. Näin varustettuna luuli Martta-rouva jo voivansa keskeyttää kaikki sovinnon hieromiset. Hän astui itse portin taa ja alkoi sen läpi saarnan, jossa ei sanoja säästetty: — Te häpeämättömät roistot, — huusi urhakka eukko, — vieköön piru teidät kattilaansa kiehumaan, te juopot rentut! Korjatkaa luunne heti paikalla tahi, niin totta kuin minä olen Martta Ulfsparre, annan minä teille patukasta, niin että pakarat soivat, te riiviöt ja konnat, te päihtyneet porsaat, yöjuoksijat ja kunniattomat kelmit!

Patukka, joka oli rottingista palmikoitu ja jonka alinomaisia opetuksia linnan väestö kyllä oli saanut kokea, ei nyt kuitenkaan tehnyt ulkona oleviin odotettua vaikutusta. Ei liene myöskään yleisessä mellakassa niin tarkkaan kuultu Martta-rouvan manauksia, sillä yhä vaan ryskytettiin honkaista porttia, niin että se ulvahteli liitoksistaan. — Ulos noita-akka! — huusivat hurjimmat ja muutamat olivat jo alkaneet heittää sytykkeitä portin eteen.

Martta-rouvalla oli kaksi kömpelöä Kustaa I:n aikaista kanuunaa, joista toista kutsuttiin Haukaksi, toista Kyyhkyseksi. Niiden viattomana virkistyksenä oli jo kauan ollut ampua vastauslaukauksia laivoille, jotka mereltä tullessaan tervehtivät linnaa, sekä juhlatiloissa, niinkuin kuninkaallisten nimi- ja hääpäivinä, kuuluvalla äänellä tulkita yleisen velvollisuuden tunteita. Nyt olivat tosin vallit ulkopuolella silloista ainoaa suojustaa, tuota rautapiikeillä varustettua lankkuaitaa, joten kanuunat olivat helpommin vihollisten kuin piiritettyjen saatavissa. Mutta Martta-rouva oli arvannut oikein olettaessaan, että kanuunanpauke valleilta sekä peloittaisi vihollista että ilmoittaisi sotalaivalle ja kaupungille linnan hädänalaisesta tilasta. Hän käski senvuoksi parin vanginvartijan hiipiä kanuunain luo, ladata — paljaalla ruudilla tietysti — Haukka ja Kyyhkynen ja ampua, jonka tehtyään heidän tulisi kiireimmitten peräytyä takaisin linnaan.

Tämän toimenpiteen vaikutus oli silmänräpäyksellinen. Huuto ja melu lakkasivat yht'äkkiä ja Martta-rouva käytti tilaisuutta hyväkseen, antaakseen ulkona oleville vielä uuden läksytyksen: — Kuuletteko, metsärosvot, — huusi hän noustuaan tikapuille, niin että hänen valkoinen yönuttunsa näkyi kuutamossa puoli kyynärää portin yli, — jollette te siinä paikassa mene tiehenne kuninkaallisen majesteetin ja kruunun linnasta, niin ammutan minä teidät kanuunoillani, niin ettei jää riepuakaan päällenne, te sikahumalaiset räyhääjät! Ettekö tiedä, että äkäinen koira joutuu suden suuhun, ja sen minä sanon, että minä hakkautan teidät palasiksi, te rakkarit — minä murennan teidät mäskiksi ja heitän teidät sikojen…

Urhakka rouva ei kuitenkaan saanut lopettaa lausettaan. Joku tuolla ulkona oli löytänyt maasta pilaantuneen nauriin ja nakkasi sen kuutamossa paistavaa valkoista myssyä kohden niin taitavalla kädellä, että se sattui keskelle Martta-rouvan otsaa. Hän oli pakotettu ensi kerran elämässään antamaan suun vuoron toiselle ja vetäytymään pois. Joukko räjähti hillittömään nauruun ja samalla oli Martta-rouvan arvokin auttamattomasti mennyt heidän silmissään. Yhä rohkeammin ryntäsi vihollinen porttia vastaan, saranat taipuivat, lankut notkuivat, lopulta kaatui toinen puoli porttia kauhealla pauhulla sisään, ja koko piirittäjäin joukko syöksyi linnan sisäpihaan.

Nyt olisi voinut lyödä vetoa, että Martta-rouva olisi pakoitettu antautumaan. Mutta ei, nopeasti vetäytyi hän väkineen itseensä linnaan, telkitsi oven ja asetti pyssymiehensä ikkunoihin, uhaten ampua kuoliaaksi jokaisen, joka koetti tunkeutua sisään. Näin suuri uljuus olisi muulloin milloin tahansa tehnyt vaikutuksensa, mutta tuo hälisevä joukko ei kuullut eikä nähnyt mitään. Etumaiset alkoivat jo löytämällään rautakangella jyskyttää teljettyä ovea…

Silloin alkoivat takimmaiset huutaa ja hälistä ja kun muutkin katsahtivat taakseen, näkivät he, niin pitkälle kuin silmä kantoi epäselvään kuutamoon, päätä pään vieressä ja pyssyä pyssyn vieressä. Oli niinkuin olisi sota-armeija maasta kohonnut tyyten tuhoamaan kaikki rauhan rikkojat, vai olivatko kaikki Korsholman kuolleet sankarit nousseet aaveina haudoistaan kostamaan sitä väkivaltaa, jota tehtiin heidän vanhalle linnalleen?

Ymmärtääkseen, mistä nuo lähenevät varjomaiset olennot olivat siihen ilmaantuneet, on muistettava, että paljon lähiseudun kansaa oli kokoontunut nostokkaiden lähtöä katsomaan. On myöskin mainittava, että Isokyrön talonpoikaiskuningas oli jäänyt yöksi kaupunkiin arvattavasti toivoen Maria Eleonoran miehiltä saavansa kuulla jotakin Bertelistä. Sotamieskapakan palo ja meluavan joukon kulku Korsholmaan oli saanut koko Vaasan jaloilleen ja kun Meri hengästyksissään juoksi isänsä luo, rukoillen häntä pelastamaan vangittua neitiä, päätettiin kaikkialla noudattaa hänen pyyntöään. Pohjalainen on pian valmis tappeluun ja kun talonpojat saivat kuulla sotamiesten menettelystä heidän parasta miestään, Perttilän isäntää kohtaan, heräsi heissä vanha sotamiesviha. He unhottivat, että monen oma poika tai veli oli pukeutunut nostokkaan takkiin, eivätkä voineet mitenkään jättää näin mainiota tilaisuutta käyttämättä, kun sekä ihmisyyden nimessä että kuninkaan linnan puolustukseksi saatiin antaa sotamiehiä selkään. He marssivat siis Perttilän johtamina, noin sadan miehen suuruisena joukkona linnan avuksi; ne aseet, jotka kuutamossa näyttivät keihäiltä ja pyssyiltä, eivät olleet muita kuin tiepuolesta kiireesti temmatuita aidaksia ja seipäitä, joita tavallisestikin käytettiin aseina paikkakunnan suuremmissa kahakoissa.

Niin pian kuin sotamiehet huomasivat, että heitä ulkoapäin ahdistettiin, koettivat he peittää hämmästyksensä huutoihin ja uhkauksiin. Epävarmoina vihollisen miesluvusta alkoivat muutamat jo ajatella pakoretkeä rautapiikeillä varustetun lankun yli; toiset luulivat jo olevansa tekemisissä kokonaisen kummitusjoukon kanssa, jonka tuo vieras noita-akka oli avukseen manannut, ja rohkeimpainkin polvet alkoivat jo tutista. He selvisivät kuitenkii pian erehdyksestään, kun kuulivat kummitusten puhuvan selvää Maalahden ruotsia ja Isokyrön suomea. Kun ulkona oleva vihollinen oli päässyt portin luo ja täyttänyt sen niin, ettei kukaan päässyt siitä ulos, syntyi kuin yhteisestä sopimuksesta molemmin puolin hiljaisuus, jonka kestäessä kuului kaksi ääntä, toinen jostakin linnan ikkunasta ja toinen ulkovallilta, molemmat yht'aikaa.

— Enkö minä jo sanonut teille, — huusi Martta-rouva ikkunasta, — enkö jo sanonut teille, juopporatit, että pitää miettiä seitsemän kertaa päänsä ympäri, ennenkun sormensa pistää loukkuun, ja jos kettu on tarttunut hännästään rautaan, ei auta muu kuin purra se poikki! Suuri suu vaatii myös leveän selän ja pitäkää nyt hyvänänne, mitä tulette saamaan!

Ja sen sanottuaan vetäytyi Martta-rouva pois ikkunasta, liekö pelännyt pilaantuneita nauriita.

Valleilta tuleva ääni oli vanhan ukon vielä voimakas ääni, joka huusi sotamiehille:

— Tahdotteko heittää pois aseenne ja antaa meille johtajanne, niin saatte muut palata rauhassa kotiinne. Ellette tahdo, niin tästä on syntyvä tanssi, jonka vertaista ei Korsholmassa ole ennen nähty, ja me kyllä pidämme huolen siitä, että viulut vinkuvat.

— Vieköön saksansaakeli sinut, moukka! — huusi linnan pihalta iloisen kersantin Pentti Ristonpojan tuttu ääni. — Kyllä minä opetan sinua, blitz-donner-kreuz-Pappenheim, kehoittamaan rehellisiä sotapoikia häpeälliseen antautumiseen. Eespäin, pojat, puhdistakaamme portin edusta ja ajakaamme nuo roistot puuroansa popsimaan!

Onneksi ei kellään sotamiehistä ollut ampuma-aseita ja harvalla oli miekkaakaan vyöllään, koska nostokkaille ei vielä oltu niitä uskottu. Useimmilla oli, paitsi sammuvia kekäleitä ja aisankappaleita, ainoastaan halkoja, joita olivat ohimennessään temmanneet halkopinoista. Näin varustettuina ryntäsivät pihalla olijat porttia vastaan.

Ensi yrityksessä saivat sotamiehet seipäistä ja aidaksista niin, että heidän täytyi verisin päin vetäytyä takaisin. Mutta ennen pitkää tuli tungos portissa niin suureksi, ettei voitu kättä käännähyttää, vielä vähemmän sitä kohottaa tappeluun, ja nyt syntyi etumaisten kesken hurja painiskeleminen, sill'aikaa kuin ulommaiset kummaltakin puolelta tunkivat päälle ja lopulta litistivät etumaisia niin, ettei kukaan kyennyt kättä eikä jalkaa liikahuttamaan ja joka hetki oltiin vaarassa puristautua kuoliaiksi. Turhaan koettivat rautaiset käsivarret kaataa kumoon vihollisia, turhaan leveät hartiat koettivat tunkeutua joukon läpi. Lopulta tuli paino sisästä päin niin suureksi, että talonpoikain etumaiset rivit hajaantuivat tai kaatuivat kumoon ja noin toinen puoli sotamiehistä murtautui vallin ulkopuolella olevalle aukealle paikalle, jotavastoin toinen osa uudelleen suljettiin linnan pihaan.

Nyt vasta päästiin todenteolla tappelemaan. Aseina käytettiin kepakoita ja halkoja, piiskoja ja nyrkkejä. Annettiin siinä monta iskua, joka paremmin olisi ollut paikallaan Isolanin kroaatteja vastaan, osoitettiin siinä urhoutta, jota paremmin olisi tarvittu Saksanmaalla. Sotamiesten miesluku oli suurempi, mutta kun se oli hajoitettuna kahteen joukkoon, joutui se sen vuoksi pian epäjärjestykseen. Osa nuoremmista nostokkaista pötki pakoon, toiset joutuivat tappiolle ja piestiin pahanpäiväisiksi, toiset taas, nuo sotaan tottuneet, vanhat sotamiehet, peräytyivät vallille, saadakseen selän suojaa ja puolustautuivat hurjan rohkeasti. Voitto näytti nyt ehdottomasti kallistuvan talonpoikien puolelle, mutta silloin syttyi taas tappelu uuteen tuleen, kun portinvartijat, joista suurin osa oli kiivauksissaan juossut valleille, työnnettiin rivakalla ryntäyksellä takaisin ja vapautetut sotamiehet juoksivat toveriensa avuksi. Nämä saivat siitä uutta rohkeutta ja ahdistivat talonpoikia kiihtyneellä raivolla; voitto kävi taas epävarmaksi ja molempain kiukku kasvoi sitä mukaa, kuta tasaväkisemmiksi tultiin.

Yli tämän meluavan ja huutavan, valittavan ja voitonriemuisen tappelun tuoksinan paistoi hopeankirkas kuu niinkuin taivaan silmä, valaisten rauhallisesti ja sovittavasti kaikkia maailman murheita ja tuskia. Kaikki lehdet kimmeltivät kuutamossa; puiden lehvillä ja kosteassa ruohikossa helmeili tuhannen tuhansia kastepisaroita; koko luonto hengähteli sanoin selittämätöntä sopusointua; viileä tuulenhenki kulki suurelta, kirkkaalta mereltä tullen yli rantaseutujen, loitolta kuului mainingin yksitoikkoinen kohina kaukaisia kareja vastaan ja illan tähdet kuvastelivat tummassa vedessä.

Kun linnan piha taas oli käynyt tyhjäksi, uskalsivat Martta-rouva ja hänen apumiehensä käydä lähempää tarkastelemaan taistelua valleilla. Tuo urhakka emäntä ei malttanut hänkään olla omalla tavallaan osaa ottamatta kahakkaan, ja taas kuultiin hänen korkealla äänellä huutavan talonpojille: — Se on oikein, pojat, rummuttakaa päälle vaan, antakaa palikkain pyöriä! Moni on saanut tanssia huonommankin soiton mukaan. — Ja sotamiehille huusi hän: — Olkoon terveydeksi, lapseni, pitäkää hyvänänne illallinen, Korsholmassa tarjotaan mitä taidetaan! Älkää yhtään hätäilkö, noita-akkanne on hyvässä turvassa, ja jos tarvitaan, on Korsholmassa lukkoja ja säppiä teidänkin varallenne, roistot!

Onnen oikut ovat käsittämättömät. Näkyi olevan jossakin kirjoitettu, että Martta-rouvan piti tulla valheesta kiinni ilonsa ylimmillään ollessa ja kaikkien hänen varokeinojensa joutua häpeään. Sillä samalla hetkellä nähtiin pitkä ja musta naisolento vallien korkeimmalla kohdalla kuutamon valaisemaa yöllistä taivasta vasten.

Hämmästyksestä takertuivat sanat Martta-rouvan kurkkuun, kun hän tunsi tuon olennon lukkojen taa telkeämäksi vangiksi. Kuinka Regina oli voinut päästä lukittujen ovien ja suljettujen ikkunain kautta, se oli hänelle niin selittämätön arvoitus, että häneenkin tarttui tällä hetkellä usko vieraan tytön liitosta pimeyden valtain kanssa. Hän unohti ruveta ottamaan kiinni pakolaista ja jäi odottamaan, että suuret, mustat siivet kasvaisivat hänen hartioilleen ja hän jättiläiskorppina lentäisi tiehensä. Lukija voi helpommin arvata asian oikean laidan. Taistelun melu ja kanuunain laukaukset olivat kuuluneet Reginan yksinäiseen kamariin. Joka hetki odotti hän jo pyöveleitään, jotka veisivät hänet varmaan kuolemaan, ja niin ihanaa oli hänestä kuolla marttyyrikuolema uskonsa tähden, että hänen levottomuutensa vain kasvoi kasvamistaan, kun rähinä tuolla alhaalla ei lakannutkaan eikä ketään kuulunut tulevaksi häntä noutamaan. Lopulta välähti hänen haaveelliseen mieleensä ajatus, että pimeyden ruhtinas ehkä kadehtii hänen ihanaa kohtaloaan ja että taistelu tuolla alhaalla on hänen toimeenpanemansa, jolla hän tahtoo estää hänet kunniakkaasta kuolemasta ja sen sijaan pakottaa hänet kuihtumaan vankilassa ilman voittoa ja riemua. Hän muisti laulavan naisen neuvon, solmi yhteen lakanoita ja huiveja ja laskeutui niitä myöten valleille ja oli ennen pitkää kaikkien taistelevien nähtävänä.

Mutta niin pian kuin he keksivät tuon pitkän olennon tuolla ylhäällä kuutamossa, valtasi heidät sama taikauskoinen pelko, joka äsken oli kangistanut Martta-rouvan vikkelän kielen. Taistelu taukosi vähitellen itsestään ja sitä kesti enää vain etäisemmillä paikoilla; ystävä ja vihamies joutui saman kauhun valtaan ja lähinnä valleja syntyi niin suuri hiljaisuus, että sinne kuului meren kaukainen kohina.

Ja silloin puhui neiti Regina äänellä niin kuuluvalla ja heleällä, että jos hänen ruotsinpuheensa ei olisi ollut niin outoa, kaikki ympärillä seisovat olisivat ymmärtäneet, mitä hän sanoi. — Te Belialin lapset, — sanoi hän ensin vähän värähtelevällä, mutta sitten lujalla ja rauhallisella äänellä, — te vääräuskoiset, miksi viivyttelette henkeäni ottamasta? Tässä seison minä aseetonna, suojatonna, korkea taivas pääni päällä ja maa ja meri jalkojeni juuressa, ja sanon teille: teidän Lutherinne oli väärä profeetta; ei ole mitään autuutta paitsi yhteisen, oikeauskoisen, katolisen kirkon helmassa. Kääntykää sentähden pyhän neitsyen ja kaikkien pyhimysten puoleen sekä tunnustakaa paavi Kristuksen jälkeläiseksi maan päällä, niinkuin hän toden totta onkin, että hän torjuisi päänne päältä Pyhän Yrjänän miekan, joka jo on kohotettu teitä tuhoamaan. Minut voitte tappaa, minä kuolen kernaasti uskoni oikeuden vuoksi; tässä minä olen, miksi viivytte? Lyökää minua, minä nauran teille, te vääräuskoiset; minä ylenkatson teidän uskoanne!

Oli neiti Reginan onni, etteivät hänen sanojaan ymmärtäneet ne, joille ne puhuttiin. Sillä niin suuri oli luterilaisuuden voima tänä kuohuvana aikana, jolloin valtakunnat ja kansat sen hyväksi uhrasivat onnensa ja elämänsä, että halvin ja typerinkin hehkui palavaa intoa ja sokeaa vihaa paavia ja hänen miehiään vastaan — minkä karkeat, mutta luonnontuoreet vanhat virsikirjamme yllin kyllin osoittavat. Olisipa vain tämä väkijoukko, olivatpa sitten talonpoikia tai sotamiehiä, kuullut Reginan paavia ylistelevän ja sanovan Lutheria vääräksi profeetaksi, armotta olisi se repinyt hänet palasiksi. Nyt sitävastoin suhisivat nuoren neidon sanat kuin oudot äänet heidän ohitsensa; he näkivät vain hänen rauhallisen ryhtinsä, ja se kunnioitus, jota rakkaus ja onnettomuus aina herättävät, vaikutti tuohon äsken niin kiihkoiseen laumaan sen, että he seisoivat siinä epätietoisina, mitä heidän oikeastaan olisi ajatteleminen ja tekeminen. Turhaan odotti Regina taas kuolemaansa. Hän astui alas valleilta, meni peloissaan väistyvää joukkoa vastaan, jokainen näki, että hän oli täydellisesti turvaton. Mutta kuitenkaan ei kukaan uskaltanut kohottaa kättään häntä vangitakseen. — Ei se ole ihmisen luuta ja lihaa tuo, se on varjo, — virkkoi muuan vanha vöyriläinen. — Kuun näen hänen lävitsensä paistavan.

— Se nyt äkkiä nähtäneen, — huusi muuan pörröinen ilmajokelainen ja laski jotenkin raskaasti karhean kätensä Reginan hartioille. Hetki oli ratkaiseva. Nuori neitonen käännähti päin ja katsoi miestä kasvoista kasvoihin noilla tummilla, syvillä ja loistavilla silmillään, niin että tämä kummallisen tunteen valtaamana veti kätensä pois ja luikki häpeissään tiehensä. Häntä seurasivat useat muutkin lähinnä, seisoneista. Ei kukaan voinut selittää noiden mustien, kuutamossa kiiltelevien silmien salaperäistä voimaa, mutta kaikki sen tunsivat. Hetken kuluttua oli paikka Reginan ympärillä tyhjä, taistelu oli lakannut ja vihdoin viimeinkin saapunut vartijaväki lopetti mellakan vangitsemalla uppiniskaisimmat.

Mutta vielä kauan jälkeenpäinkin kesti tuota nuijasodan synnyttämää kilpailua talonpoikien ja sotamiesten välillä, uutteran auran ja voittoisan miekan välillä, joista toinen on aina ollut Suomen kunnia, ja joista toinen tähän aikaan lensi tupestaan kesyttämään itseään Rooman keisaria.

Reginasta sanottakoon tällä kertaa vain, että hän vastustelematta, vaikkakin haikeasti huoaten kadotettua marttyyrikruunuaan, antoi viedä itsensä takaisin pimeään, yksinäiseen vankihuoneeseensa. Mutta Perttilä palasi tyttärineen Isokyröön, isä mietiskellen sukunsa tulevaa suuruutta, tytär entisiä iloja ajatellen. Meidän on muistettava, että kaikki tämä tapahtui kahden päivän kuluessa kesällä v. 1632, siis ennen Kustaa Aadolfin kuolemaa, josta ensimmäisen kertomuksen alussa on kerrottu.

Kului päiviä ja kuukausia ja ihmisten kohtalot vaihtelivat, mutta siivekkään sanan tulee lennostaan lakata ja vaieta vastaisia hämyhetkiä odottaessaan. Sillä välskärin kertomus kesti, niinkuin kestää lasten ilo tai suru, yhden illan — käyden lyhyeksi niille, jotka sitä kuuntelivat ystävinä, pitkäksi ehkä muille. Mutta ei koskaan katkennut tarinan lanka keskeltä kahtia, etteivät nuoret ja vanhat olisi ajatelleet: pian saamme kuulla lisää. Se täytyi välskärin aina luvata. Paljo onkin hänellä vielä kertomatta kahden suvun kohtaloiden vyyhdestä, joka vasta on puoleksi keritty, mutta jota varmaankin vielä keritään, joskaan ei loppuun, niin ainakin "pasmaan" merkiksi siitä, että lanka on niin pitkä kuin pitääkin.

VÄISKÄRIN KOLMAS KERTOMUS.

TULI JA VESI.

Kun välskärin utelias kuulijakunta taas kokoontui, oli noin kuusi kuukautta kulunut siitä, kun viimeksi oli oltu yhdessä. Oli näet sattunut tapaus vanhalle Bäckille. Itsekullakin on keppihevosensa. Ja Bäck oli vanhoilla päivillään alkanut rakastaa muutamanlaista mukavuutta; hänellä oli ulkovinnillä jotenkin suuri pussi täynnä höyheniä, joita hän syksyisin ja keväisin hankki ampumaretkillään. Mutta mihinkä noita höyheniä käytettiin, sitä ei kukaan käsittänyt; kun sitä häneltä kysyttiin, saattoi hän vastata: — minä aion tehdä niinkuin Posse teki Viipurin pamauksessa: jos Suomi tulee hätään, kiipeän minä torniin ja pudistan höyheneni ilmaan, niin että siitä syntyy yhtä monta sotamiestä kuin oli pussissa höyheniä.

— Veli puhuu kuin hanhen päästä, — virkkoi kapteeni Svanholm, postimestari. — Parempaa puuta tarvitaan sotamiehen tekoon tänä aikana. Vai luuleeko veli meitä kananpojiksi?

— Minä tiedän, — lisäsi välskäri, kun kapteeni aikoi jatkaa, — minä tiedän, mitä veli tahtoo sanoa: veljellä oli siivet Karstulassa.

Eräänä kauniina huhtikuun päivänä lähti välskäri ampumaan lintuja kuvilta. Toverinaan oli hänellä vanha, toissilmä korpraali, Ritsi nimeltään, s.o. Fritz; nuorena ollessaan oli hän kisällinä kuljeksinut aina Saksanmaalla saakka, tuomatta sieltä tullessaan kuitenkaan muuta kuin saksalaisen nimensä. Jäät olivat vielä paikoillaan, mutta avannoita oli jo kaikkialla; ukot luovailivat jään reunaa pitkin ja ampuivat välistä, mutta huonosti he ampuivat ja heikko oli heidän näkönsä. Silloin tapahtui eräänä aamuna, että Bäck luuli näkevänsä kaksi kaunista sorsaa ulkojään reunassa, jonne voitiin tulla ainoastaan pitkän kierroksen tekemällä. Hän lähti liikkeelle ja kun pääsi perille, olivat sorsat vielä paikoillaan. Hän hiipi niin lähelle kuin uskalsi, tähtäsi ja ampui … ja näyttivät sorsat hiukkasen pudistelevan höyheniään, mutta paikaltaan ne eivät hievahtaneet. Sitkeähenkisiä pakanoita, ajatteli Bäck, kumartui, latasi pyssynsä uudelleen ja ampui vielä kerran kolmenkymmenen askelen matkalta. Samalla menestyksellä. Vähän häpeissään hiipi ampuja lähemmä ja huomasi nyt ampuneensa omia kuviaan, jotka tuuli hänen huomaamattaan oli kantanut jään sisäreunalta sen ulkoreunalle.

Nyt aikoi vanha herra lähteä saalineen paluumatkalle, mutta ei päässytkään. Tuuli oli irroittanut sen jään, millä hän seisoi, siitä, millä Ritsi seisoi, ja ajoi nyt irtonaista lauttaa merelle. Surumielisinä katselivat ukkoset toisiaan kukin lautaltaan; väliä ei ollut täyttä kymmentä syltä, ja kuitenkaan ei korpraali voinut auttaa herraansa ja mestariaan, sillä venettä ei heillä ollut. Bäck ajautui hitaasti, mutta varmasti ulapalle. — Hyvästi nyt, kumppani! — huusi välskäri. — Sano terveisiä Svenoniukselle ja Svanholmille, että minun testamenttini on oikeanpuolisessa lukitussa piirongin laatikossa. Sano heille, että soitattavat minulle sielukelloja sunnuntaina. Hautausta ei teidän tarvitse puuhata, siitä pidän itse huolen.

— Jumala siunatkoon! — huusi korpraali vastaan, pyyhkäsi nuttunsa liepeen nurealla puolella toista silmäänsä ja lähti hiljalleen ja tyynesti kävelemään rantaan päin, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Nyt on kuitenkin tuon kunnon pikkukaupungin kunniaksi sanottava, että välskärin muut ystävät eivät olleet läheskään niin kylmäverisiä kuin korpraali. Postimestari kiroili ja pauhasi, koulumestari lähti poikiensa kanssa liikkeelle ja vanha isoäiti lähetti pari reipasta luotsia vakavissa veneissään etsimään välskäriä jäiden seasta. Koko kaupunki tuli liikkeelle, siellä meluttiin ja juostiin, ja ne, jotka melusivat ja juoksivat, saivat kaikista vähimmän aikaan. Kaksi päivää kului eikä mitään uusia kuulunut; kolmantena päivänä palasivat luotsit takaisin, mutta saalistaan eivät he olleet tavoittaneet. Päätettiin että välskäri oli mennyttä miestä ja herettiin häntä hakemasta. Kaupungissa syntyi vilpitön suru, sillä tuollainen vanha kapine kuin ukko Bäck — kaikkien setä ja kaikkien uskottu — oli yksi noita pikkukaupungin kotihaltioita, joita ilman ei luultu yleisen hyvän voivan viihtyä. Mutta mitä tehdä? Kun ei vielä kolmanteenkaan pyhään mennessä tuon onnettoman linnustuksen jälkeen ollut kuulunut risahdustakaan välskäristä, soitettiin hänelle sielukellot; samalla luettiin hänelle saarnatuolista kaunis kiitos, jonka Svenonius oli kirjoittanut ja joka oli koristettu sekä latinalaisilla että heprealaisilla korulauseilla. Kaupungin hyvinymmärtäväinen maistraatti määräsi päivän ja hetken tuon noin odottamattomasti hukkautuneen toverin jälkeen toimenpantavaa kalunkirjoitusta varten.

Toivon kuitenkin, että ne arvoisat lukijani, jotka ovat huomanneet tämän todenmukaisen kertomukseni päällekirjoituksen, eivät vielä ole minuun aivan pahenneet. Olisihan ikävää, jos välskäri vaikenisi juuri nyt, kun Regina-neiti vielä istuu Korsholmassa Martta-rouvan kovan komennon alla ja Bertel vuotaa verta haavoistaan Lützenin tappotanterella. Ja mitä tulisi helläluontoisesta Meristä, mitä Isokyrön talonpoikaiskuninkaasta ja niin monesta muusta merkillisestä henkilöstä tässä kertomuksessamme? Mutta rauhoittukaamme, välskäri on ollut kummemmissakin seikkailuissa eläessään, eikä hän ole turhanpäiten syntynyt samana päivänä kuin Napoleon.

Kaikki oli valmiina kalunkirjoitusta varten. Aivan harvinainen järjestys vallitsi Bäckin ullakkokammarissa ja siellä oli tapahtunut jotakin aivan merkillistä: siellä oli lakaistu ja lattia pesty. Kaikki kapineet olivat ihmeellisessä järjestyksessä: matka-apteekki oli tomutettu, lintujen kuvat olivat asetetut kaikki rinnakkain yhteen riviin ja munakokoelman salaisuudet oli paljastettu kaikkien katseltaviksi. Hopeapäinen kävelykeppi seisoi juhlallisen näköisenä nurkassa, vanha irtotukka riippui miettiväisenä naulallaan, ja Bäckin piirongin kaikkein pyhimmät, nuo vaalenneet hiussuortuvat muinaisilta ajoilta, oli vedetty päivän valoon ruplissa ja kopeekoissa arvosteltaviksi, vaikkeivät ne varmaankaan suuriin summiin nousseet. Kaikki oli, kuten sanottu, valmiina, virkanaamainen raatimies oli istuutunut kuluneen tammipöydän ääreen, jossa nyt puhdas karttapaperi komeili sillä paikalla, missä välskäri säilytti nikkarikapineensa, kirjuri istui vastapäätä raatimiestä ja teroitteli kynäänsä, ja vanha iso-äiti oli talon emäntänä saapunut vesissä silmin ilmoittamaan Bäckin tavaroita, koska tuolla vanhalla miehellä ei ollut muitakaan omaisia tai sukulaisia.

Yksi kapine oli kuitenkin vielä koskematta jä tutkimatta, nimittäin tuo kulunut, hylkeennahkainen kapsäkki välskärin sängyn alla. Raatimies silmäili sitä tuon tuostakin arvaillen, miten suureksi nousisi hänen prosenttinsa vainajan perinnöstä, mutta mitä tuo kapsäkki sisältäisi ja kuka oikeastaan tulisi sen perimään, sitä ei kukaan tiennyt.

Nyt tuli toimituksen alkaa. Svanholm ja Svenonius oli kutsuttu arviomiehiksi. Raatimies rykäisi pari kertaa, asetti kasvonsa virkamiehen ryppyihin, avasi suunsa ja alkoi: — Koska hyvinymmärtäväisen maistraatin tietoon on tullut, että entinen korkean kruunun välskäri, Andreas Bäck nimeltään, harjoittaessaan linnunammuntaa lintuja vastaan meren jäällä, on tähän jäähän tapaturmaisesti kuoleman kautta kadonnut, ja niin muodoin, vaikkei ruumiillisesti löydettynäkään, kuitenkin hengellisesti oikein ja lain mukaan todenmukaisesti kuollut on…

— Pyytäisin nöyrimmästi saada ilmoittaa tyytymättömyyteni! — kuului samassa ääni ovesta, ja sen äänen vaikutus oli ihmeellinen. Hyvinymmärtäväisen maistraatin edustaja hölmistyi sanattomaksi, hänen tukkansa pyrki korkeutta kohti ja hänen kaunopuheinen kielensä takertui ensi kerran elämässään suulakeen kiinni. Kirjuri, jota sihteeriksi kutsuttiin, karkasi pystyyn kuin raketti ja iski päänsä seinään sysäten mennessään kumoon oppineen herra Svenoniuksen, joka oli hiukan vähäkuuloinen eikä ollut kuullut tuota outoa ääntä yhtä vähän kuin hän ollenkaan käsitti, mikä oli syynä syntyneesen häiriöön. Pahimmin kävi kuitenkin urhoolliselle Svanholmille; olisi voinut vannoa, ettei hän Karstulassakaan ollut niin kovaa kokenut. Hän valahti kalpeaksi kuin lakana ja koetti turhaan komentaa uppiniskaista oikeata jalkaansa tekemään käännöstä vasempaan. Ainoastaan vanha isoäiti säilytti jotakuinkin mielenmaltiinsa, asetti lasisilmät nenälleen, astui päättävästi tulijaa vastaan ja pudisti moittivasti päätään, niinkuin olisi tahtonut sanoa (jota ei kuitenkaan sanonut), että on sopimatonta, että ruumiit kulkevat avossasilmin.

Mutta vanha Bäck — sillä kukapa muukaan se olisi voinut olla — ei pelästynyt. Hänen tunteensa olivat aivan toista laatua. Nähdessään vanhan kamarinsa näin hävyttömästi puhdistetuksi, kallisarvoiset kapineensa noin rohkeasti järjestetyiksi, ja hyvinymmärtäväisen maistraatin täydessä toimessa asiain kanssa, jotka Bäckin mielestä eivät sille ensinkään kuuluneet, joutui hän helposti ymmärrettävistä syistä oikeutetun vihan valtaan, tarttui virkakuntien edustajia niskaan ja heitti heidät kumpaisenkin toisen toisensa perästä ovesta ulos. Sitten tuli veli Svenoniuksen vuoro, jota ei säästetty enemmän kuin muitakaan, ja lopuksi myöskin veli Svanholmin, joka hänkin, ennenkun sai sanan suustaan, kieri alas ullakon portaita. Kaikki tuo tapahtui kerta käden käänteessä. Nyt oli vain vanha isoäiti jäljellä. Ja kun Bäck kohtasi vanhuksen moittivat katseet, tointui hän heti ja häpesi. — No, no, — sanoi hän, — no, no, serkku, älkää panko pahaksenne, minä opetan nuo luudat ja rievut saamasta pahaa siivoa huoneeseeni … olkaa hyvä ja istukaa, serkku. Suuttuisihan tuosta kivikin tuommoisia tyhmyyksiä nähdessään. Katsos noita konnia, kun ovat pesseet lattian ja tomuttaneet kaikki lintuni; sehän on hävytöntä!

— Hyvä serkku, — keskeytti isoäiti, joka oli samalla sekä suuttunut että iloinen, — kaiken tuon olen minä tehnyt; me olimme kaikki siinä varmassa luulossa, että serkku oli hukkunut.

— Vai hukkunut! — mutisi välskäri. — Mutta minä sanon, ettei pahuus maailmasta niin pian katoa. Kyllähän minä purjehdin kolme kokonaista päivää sen kurjan jääpalasen päällä. Eikähän minulla juuri ollut katettua pöytää eikä valmistettua sänkyä, mutta hiljalleenhan tuo meni. Olihan minulla luotipyssy mukanani ja sillä minä ammuin hylkeen, joka tuli liian likelle. Rasvainen se oli, mutta hätä keinon keksii, ajattelin; tulta minulla oli ja oli suolojakin; ja niin minä tein roihun metsästyslaukustani ja paistoin pihvin itselleni sitä ruudilla maustaen. Neljäntenä päivänä pysähtyi lauttani kiintonaiseen jäähän toisella puolella Pohjanlahden ja minä marssin maihin. Nyt on aika lähteä tallustelemaan kotipuoleen ajattelin minä. Myin pyssyni ja lähdin kelirikossa taipaleelle. Ja sen minä sanon teille, hyvä serkku, että kamariani teidän ei olisi tarvinnut näin epäkuntoon laittaa, jos eivät ruotsalaiset olisi kohottaneet kyytirahaansa neljää vertaa suuremmaksi entisestään. Ennenkuin pääsin Haaparantaan, oli jo matti kukkarossa. Silloin ajattelin minä: nyt välitän viisi lääkintähallituksesta, ja aloin matkaa tehdessäni harjoittaa vanhaa tointani suoniraudallani ja essentia dulciksella, niin että kaikki akat … onneksi olkoon, serkku taisi aivastaa … niin että akat luulivat entisten aikain taas palanneen takaisin. Niukuin naukuin pääsin minä sillä tavalla perille … vaikka vähän liian myöhään, niinkuin näen, mutta kuitenkin tarpeeksi ajoissa heittääkseni kutsumattomat perilliseni pellolle.

Niinkuin näkyy oli välskärin vaikea antaa ystävilleen anteeksi sitä, että he olivat häirinneet häntä hänen rauhoitetuilla aloillaan. Sen hän kyllä olisi voinut antaa anteeksi, että he olivat anastaneet hänen aarteensa ja hänen nimeään loukanneet; mutta että he sen lisäksi olivat siivonneet hänen kamarinsa, sitä ei hänen mielestään jalomielisinkään mies maailmassa voinut kärsiä! Vasta vähitellen taukosi myrsky vanhan isoäidin riitoja sovitellessa, ja niin koitti taas se päivä, jolloin sovintojuhlaa vietettiin uudella kertomuksella, joka tässä alempana seuraa. Tosinhan oli vielä niitä typeriä ihmisiä, jotka katselivat välskäriä kuin kuolleista noussutta kummitusta; tosinhan maistraatti yhä vielä epäili, oliko välskärillä enää oikeutta elämään, kun hän kerran virallisesti oli kuolleeksi julistettu; tosinhan postimestari vielä tuhannen tulimmaisesti kiroili pakottavaa selkäänsä, jossa näkyi merkkejä veli Bäckin ylösnousemiskohtauksesta; tosinhan vielä veli Svenoniuskin päivitteli sitä reikää, joka oli tullut hänen kaksikymmenvuotiseen hännystakkiinsa, minkä hän juhlan kunniaksi oli pukenut päälleen. Mutta isoäiti hymyili yhtä lempeästi kuin ennenkin, Anna Sofia oli yhtä ystävällinen kuin ennenkin ja yhtä vallattomia olivat pienokaiset — ja niinpä haihdutti päiväpaiste usvapilvet ja taivaanranta valkeni kuunneltaessa kertomuksia vangitun neiti Reginan kohtaloista.

TULI JA VESI.

Hyvät ystäväni, alkoi välskäri, — teistä voi ehkä tuntua oudolta, että olen pannut tämän tarinani nimeksi "Tuli ja Vesi". Mitä oli kuninkaan sormus ja kuinka miekka ja aura ovat taistelleet keskenään, sen käsittää jokainen päätään vaivaamatta. Mutta nyt varmaankin joku ajattelee, että minä aion kertoa teille jotakin luonnontieteellisiä asioita, koska otan elementeistä puhuakseni. Hyvähän olisi niinkin, sillä minä pidän luontoa suuressa kunniassa, mutta olen minä kuitenkin sitä mieltä, että kertomuksessa on ihminen pääasia. Jos katselemme maalauksia, voimme herttaisella ystävyydellä silmäillä hedelmätauluja, lintutauluja ja maisemia, mutta ne taulut, joissa kuvataan kauniita ihmisiä ovat kuitenkin aivan toista. Sanon sen vuoksi heti paikalla, etten aio kertoa tulipaloista enkä vedenpaisumuksista; kertomukseni nimi tulee siitä, että ihmisluonto välistä on merkillisesti elementtien kaltainen, milloin tulen, milloin veden, milloin taas keveän ilman kaltainen. Aion kertoa neljästä henkilöstä, joista toiset kaksi kuuluvat ensimmäiseen luokkaan, toiset kaksi taas jälkimmäiseen. Sillä ei kuitenkaan ole sanottu kaikki se, mitä voitaisiin sanoa, sillä kaikilla nimillä on se vika, että ne ilmaisevat vain yhden puolen monista. Olin myöskin aikonut nimittää kertomukseni "Vaakunamerkiksi", mutta luovuin siitä, kun huomasin, että sitä yhtä hyvin voitaisiin sanon "Kirveeksi". Olisin myöskin voinut pelästyttää teitä tuolla pöyristyttävällä nimellä "Kirous" — mutta kun oikein ajattelin, huomasin että "Siunaus" olisi yhtä hyvä nimitys. Sen vuoksi saatte nyt tyytyä elementteihin; olen nyt sanonut, mitä tarkoitan, lopun saatte itse arvata.

1. SAALIS TAISTELUTANTERELTA.

Uutta juttua aloittaessamme on meidän ensiksi muistettava, että koko tuo välillä oleva kertomus miekasta ja aurasta tapahtui ennen Lützenin tappelua, josta kerrottiin ensimmäisen kertomuksen "Kuninkaan sormuksen" lopussa. Kun nyt palaamme Lützeniin marraskuun 6. p:nä 1632, niin saatamme hetkeksi unohtaa, että "Miekkaa ja auraa" ollenkaan on ollut olemassa ja kuvailla mielessämme seisovamme suuren sankarikuninkaan verisen paarin ääressä, kun hänet tappelun jälkeisenä päivänä palsamoitiin Meuchenin kylässä.

Oli ihanaa, mutta samalla hirvittävää nähdä, kun Pappenheim teki hyökkäyksensä suomalaisia vastaan Rippach-puron itäpuolella. Rautapukuiset, vastustamattomat kyrassierit karkasivat Stålhandsken kimppuun; kaikki horjui ja ruhjoutui tuon musertavan hyökkäyksen alla, suomalaisten hevoset, jotka samoin kuin heidän isäntänsäkin olivat aivan uupuneita pitkän taistelun vaivoista, kaatuivat selälleen. Mutta Stålhandske kokosi heidät uudelleen, asetti miehen miestä, hevosen hevosta vastaan, viimeiset voimat ponnistettiin, kuolemasta ei kukaan välittänyt; ystävät ja vihamiehet sekautuivat toisiinsa verisessä temmellyksessä. Siinä kaatui Pappenheim, siinä kaatuivat hänen uljaimmat miehensä; puolet Stålhandsken ratsumiehistä sotkeutuivat hevosten kavioihin, ja yhtä kaikki kesti raivoisaa taistelua hämäriin saakka. Stålhandsken sivulla ratsasti Bertel, ja niin tapahtui, että hän kohtasi Pappenheimin. Kovin heikko oli kaksikymmenvuotiaan nuorukaisen käsivarsi tätä teräksestä tehtyä käsivartta vastustamaan; urhoollisen sotamarsalkan pitkä miekan isku sattui nuorukaisen kypärään niin suurella voimalla, että maailma musteni Bertelin silmissä ja hän meni tainnoksiin. Kaatuessaan tarttui hän tietämättään uskollista Lappiaan harjaan ja Lappi laukkasi tiehensä laahaten perässään isäntäänsä, jonka toinen jalka oli jalustimessa kiinni ja kädet puristivat suonenvedon tapaisesti harjasta.

Kun Bertel avasi silmänsä, näki hän vain pilkkoisen pimeää ympärillään. Hämärästi muisti hän kuuman kahakan seikkailut, joista viimeinen oli se, että Pappenheim heilautti miekkaansa hänen päänsä päällä. Hänen mieleensä johtui ajatus, että hän ehkä oli kuollut ja lepäsi nyt haudassaan. Hän koetteli kädellään sydämensä kohtaa, se sykki vielä; hän puri sormeaan, ja tunsi siihen koskevan. Hän käsitti vielä elävänsä, mutta miten ja missä, sitä oli hänen mahdotonta arvata. Hän ojensi kätensä ja sai siihen muutamia oljenkorsia. Hänen kupeellaan oli kosteata maata, pään päällä tyhjää ilmaa. Hän koetti nousta ylös, mutta hänen päänsä oli raskas kuin lyijypallo; siinä oli vielä muisto Pappenheimin miekasta.

Silloin kuuli hän läheltänsä äänen, joka puoleksi valittaen puoleksi uhaten virkkoi:

— Tuhannen tulimmaista! Ei tilkkaakaan viiniä! Saakelin valloonit, ovat varastaneet taskumattini, rosvot. Hoi, tänne jokunen, olitpa vaikka turkkilainen; kunhan tuot pisarankaan viiniä, sanon sinua veljekseni, vaikk' olisit juutalainen, hoi!

— Onko se Larsson? — virkkoi Bertel heikolla äänellä, sillä hänenkin kieltään kangerteli polttava jano.

— Mikä maan myyrä se on, joka siellä nimeäni kuiskaa? — virkkoi sama ääni pimeässä. — Hei, pojat, suitset höllälleen ja kannukset jalkaan! Kun olette laukaisseet pistoolinne, heittäkää ne hiiteen ja iskekää miekalla! Hakatkaa heitä kalloon, noita roistoja, listikää kuin nauriita! Peitotkaa, jauhakaa möyhyksi! Kuningas on kaatunut… Raivo ja riemu! … semmoinen kuningas … nyt veri vuotakoon! Nyt kuollaan, mutta ensin kostetaan. Kas niin, pojat, hurraa … eespäin pohjalaiset!

— Larsson! — virkkoi Bertel uudelleen, mutta toveri ei kuullut. Hän oli houreissaan yhä vievinään suomalaisia poikiaan vihollista vastaan.

Hetken kuluttua tunki säde myöhäisen syysaamun valoa sen kurjan vajan ikkunasta, jossa Bertel oli. Hän voi nyt erottaa oljet, jotka oli paljaalle maalle levitetty, sillä vaja oli ilman lattiaa ja oljilla makasi kaksi miestä uneen vaipuneena.

Ovi aukeni ja pari parrakasta, julman näköistä miestä astui sisään. Säälimättä kolhasivat he nukkuvia pyssyn perällä ja huusivat alasaksan murteella: — Ylös! Lähtötorvea soitetaan! — Ja tuvan ulkopuolelta kuuluivat nuo ratsumiehille tutut torven toitotukset, joilla siihen aikaan tavallisesti annettiin merkki liikkelle lähtöön.

— Antaisin seivästää itseni kuin sammakon — mutisi toinen miehistä tyytymätönnä — jos käsittäisin, mitä korkea-arvoinen isä tekee noilla uskottomilla koirilla. Olisi hän yhtä hyvin voinut heti kohta passittaa heidät heidän herransa ja mestarinsa paholaisen valtakuntaan.

— Pässinpää — vastasi toinen — etkö tiedä, että kerettiläiskuninkaan kuolemaa tullaan Ingolstadtissa viettämään komeilla menoilla. Korkea-arvoinen isä aikoo juhlan kunniaksi polttaa loistavat ilotulitukset.

Nukkuneet olivat heränneet ja Bertel tunsi nyt toisen heistä pieneksi, paksuksi Larssoniksi ja toisen omaksi palvelijakseen Pekaksi. Mutta selityksiin ei ollut aikaa. Kaikki kolme talutettiin ulos, sidottiin ja sullottiin maalaisvaunuihin, jonka jälkeen tuo pitkä haavoitettujen ja kuormaston jono hiljalleen lähti liikkeelle kroaattien vartioimana.

Bertel käsitti nyt, että hän oli tovereineen joutunut keisarillisten vangiksi. Kohta selvisi hänen muistonsa ja toisilta sai kuulla, miten kaikki oli tapahtunut. Kun hänen uskollinen Lappinsa tunsi suitsien olevan irrallaan, laukkasi hän tiedottoman isäntänsä kanssa takaisin leiriin. Mutta leiriä olivat muutamat kroaatit parhaillaan ryöstämässä, ja kun he näkivät ruotsalaisen upseerin puolikuolleena laahaavan hevosensa kupeella, ottivat he hänet mukaansa runsaiden lunnaitten toivossa. Kun Pekka ei tahtonut jättää isäntäänsä, joutui hänkin samalla kertaa vangiksi; Larsson oli taas pappenheimiläisten hyökätessä urjennut liian kauaksi vihollisten sekaan, saanut keihäästä piston olkapäähänsä ja toisen iskun käteensä, ja kun ei enää voinut murtautua läpi, vei vihollisten virta hänet mukanaan. Kuka oli päässyt voitolle, sitä ei Larsson varmuudella voinut sanoa. Oli jo kolmas päivä tappelun jälkeen; oli kuljettu etelää kohti kokonainen vuorokausi levähtämättä, ja sitten oli muutamiksi tunneiksi pysähdytty autioon, ryöstettyyn kylään.

— Kirotut koirat! — huudahti pikkuinen kapteeni, jonka hyvä tuuli ei haihtunut edes tärisevässä maalaisvaunussa, — kun eivät vain olisi varastaneet taskumattiani, niin olisimme saaneet kaikki tässä tyhjentää maljan Suomen kunniaksi. Mutta nämä kroaatit ovat rosvojoukkoa, joiden rinnalla meidän mustalaiset ovat viattomia kuin enkelit. Tahtoisin mielelläni ripustaa heitä pari sataa hirsipuuhun Korsholman valleille niinkuin hameita luhdin seinämille.

Kuljettiin vielä kolme tai neljä päivää, levähdettiin silloin tällöin, mutta vangit, jotka nuoriensa vuoksi eivät voineet auttaa toisiaan, kärsivät kovia tuskia huonosti sidotuista haavoistaan. Alussa kuljettiin puti puhtaaksi ryöstetyn maan läpi, jossa vain suurella vaivalla saatiin mitään syötävää tai juotavaa ja jonka väestö kaikkialla pakeni pelättyjen kroaattien tieltä. Mutta kohta saavuttiin varakkaampiin seutuihin, joissa katolismielinen väestö tuli näkyviin, joskaan ei muuta varten, niin ainakin kirotakseen kerettiläisiä ja riemuitakseen heidän kuninkaansa kuolemasta. Koko katolinen maailma riemuitsi heidän kanssaan. Madridissa pantiin toimeen loistavia näytelmiä, joissa Wallenstein, Pyhä Yrjänä, voitti lohikäärmeen, Kustaa Aadolfin.

Seitsemän päivän vaivalloisen matkan jälkeen ajoivat vaunut iltamyöhällä natisevan nostosillan yli ja pysähtyivät ahtaalle linnan pihalle. Vangitut suomalaiset, jotka olivat aivan voivuksissa haavoistaan, saatettiin rikkinäisiä portaita myöten puoliympyrän muotoiseen tornikammioon. Bertelistä tuntui kuin hän olisi nähnyt tämän paikan ennenkin, mutta pimeän ja oman heikkoutensa vuoksi ei hän voinut erottaa ympärillään olevia esineitä. Yön tähdet tuikkivat sisään rautaristikoiden välitse, vangeille annettiin virvoitukseksi pikarillinen viiniä, ja Larsson huudahti hyvillään: — Lyönpä vetoa, että nuo sissit ovat varastaneet viininsä meidän kellareistamme, sillä jalompaa nestettä en ole maistanut sitten, kun vietimme Würzburgissa noita ihania makean leivän päiviä.

— Würzburg! — virkkoi Bertel, mietteisiinsä vaipuneena. — Regina! — lisäsi hän sitten melkein tietämättään.

— Ja viinikellari! — huokasi Larsson matkien. — Sanonko sinulle jotakin, poikaseni:

Se miehelle suurinta harmia tuottaa, kuu tyttöjen sanoihin liiaksi luottaa. Kun saapuvi lempi, se sydämen ansa, kihlaa tyttö, mutt' kihlaa vain suotta. Ja naimisiin mene — maljasi kanssa.

— Mutta mitä Reginaan tulee — jatkoi hän — niin kutoo se mustasilmäinen penikka nyt sukkaa Korsholmassa. Martta-rouva ei ole niitä, jotka kuutamossa itkevät ja huokaavat. Sitten kun me viimeksi tavattiin, olen saanut terveisiä Vaasasta iloisen kersantin Pentti Ristonpojan kautta. Hän oli tapellut isäsi kanssa, sanoi; ukko on kuulemma voimissaan vielä, oli nostanut Pentin suoralla kädellä maasta ja heittänyt ulos ovestaan kuin karvakintaan. Pentti kiroili ja vannoi, että hän kohta sen jälkeen olisi pistänyt ukon ja hänen kaikki kaksitoista renkiään tuulimyllyyn ja jauhanut heidät puurojauhoksi, jos ei Meri olisi rukoillut heidän puolestaan. Sukkela mies se Pentti, tappelee kuin rakuuna ja valehtelee kuin matruusi. Terve mieheen!

— Mitä muuta kuuluu Pohjanmaalta? — keskeytti hänet Bertel, joka ei millään muotoa olisi tahtonut proosalliselle ystävälleen ilmaista elämänsä suurta salaisuutta, rakkauttaan tuohon mustasilmäiseen, kauniiseen ja onnettomaan Regina von Emmeritziin.

— Eipä juuri muuta erikoisempaa kuin että vuodentulo on ollut hyvä, sotaverot raskaat ja paljon on sotamiehiä otettu. Perttilän ukot, sinun isäsi ja minun isäni, riidellä nalkuttavat niinkuin ennenkin ja sopivat taas. Meri vetistelee sinua ja hyräilee surumielisiä lauluja. Muistatko naapurin Katria? Pulska tyttö, pyöreä kuin nauris, punanen kuin pihlajan marja ja leuka niin pehmoinen kuin voimurikka. Maljasi, poika, hän kuuluu karanneen jonkun sotamiehen kanssa.

— Eikö muuta mitään? kysyi Bertel hajamielisesti.

— Vieläkö sinulle pitäisi muuta olla, kun et välitä Isokyrön lihavimmasta likastakaan? Mutta on sitä vielä muutakin, noch etwas, niinkuin saksalainen sanoo. Korsholmassa on ollut kova tappelu. Nostokkaat olivat saaneet päihinsä, että neiti Regina oli tahtonut tappaa kuninkaan noidan nuolella, karkasivat Korsholman kimppuun ja polttivat tytön elävältä. Saakelin sukkelasti tehty! Kerettiläisten malja! Osaamme sitä mekin ilotulia polttaa.

Bertel hyppäsi ylös unohtaen haavansa, mutta tuska valtasi hänet samalla ja ääntä päästämättä vaipui hän pyörtyneenä Larssonin syliin.

Rehellinen kapteeni sekä suuttui että hämmästyi, Samalla kun hän valeli Bertelin ohimoita viinin tähteellä ja vähitellen sai hänet taas tajuihinsa takaisin, puheli hän siinä kiihtyen ja lauhtuen: — Älähän nyt, Bertel … mitähän nyt? Riivaako sinua piru, poikaseni? Oletko rakastunut tyttöön? Ai, jai, jai, maitoa, paljasta maitoahan sinun suonissasi virtaa! Pyörrypäs kuin herttainen kamarineitsyt! Noh, kah, rohkaise mielesi; sanoinko heidän polttaneen hänet? Se oli valetta, eivät ne ole kuin vähän kärventäneet sen mustia hiuksia, niin kertoi Pentti Ristonpoika, ja sitten on hän repinyt silmät päästä Martta-rouvalta ja kiivennyt kuin orava linnan katolle. Semmoista tapahtuu joka päivä sodassa… Vai niin, vai jo aukaisit silmäsi. Vai elät sinä vielä, sinä maitoon leivottu nisupulla … etkö häpeä, poika, käyttäytymästä niinkuin olisit mikäkin posliiniastia! Sinäkö sotamies? Vai sotamies semmoinen! Blitzdonnerwetterkreutzpappenheim, pumaatapurkki olet etkä sotamies! Hyi saakeli, nyt on jo pikarikin tyhjä!

Tuo pienehkö, pyöreähkö sotilas olisi varmaan vielä kauankin antanut kiukkunsa kipenöidä, varsinkin kun ei enää saanut lohdutusta pikaristakaan, ellei ovi samassa olisi avautunut ja naisolento astunut sisään vankien luo.

Kapteenin hyötyisät, vaikka vähän kalpean pöhöttyneet kasvot valkenivat hetipaikalla, ja hän työnsi Bertelin syrjään paremmin nähdäkseen, sillä lamppu valaisi heikosti. Mutta tulos hänen tarkastuksestaan ei näyttänyt häntä oikein tyydyttävän:

— Nunna! Hyi helvetti! … tuleeko se meitä käännyttämään?

— Rauha olkoon teidän kanssanne! — kuului nuorehko, heleä ääni hunnun alta virkkavan. Arvoisa Pyhän Äidin kirkon prioritar on lähettänyt minut tänne haavojanne sitomaan ja jos se on pyhimysten tahto, niitä parantamaan.

— Kunniani kautta, ihana ystäväni, se on hauskaa kuulla ja tutustukaamme hetikohta lähemmin toisiimme! — virkkoi kapteeni hiukan lempeämmällä äänellä ja ojensi kätensä kohottaakseen huntua nunnan kasvoilta. Tämä vetäytyi kuitenkin nopeasti pari askelta taapäin, ja oveen ilmaantui kaksi epäilyttävän näköistä sotamiestä.

— Ohoh, vai niin, kyllä ymmärrän! virkkoi Larsson hämillään — kissa vieköön, ovatko nunnat täällä noin kopeita. Siihen aikaan kun elelin Frankkein maassa Würzburgin linnassa, sain puolitusinaa suuteloa päivässä nuorimmilta nunnatytöiltä; sellaiset synnit annetaan aina anteeksi.

— No, — jatkoi urhokas kapteeni, kun nunna epäröiden viipyi oven suussa, — teidän korkea-arvoisuutenne ei saa pahastua sotamiehen suorista sanoista. Numquam nemo nascitur caballerus, sanoo espanjalainen; se tahtoo sanoa, että rehellinen sotilas on kavaljeeri jo syntyessään. Näettehän, arvoisa neitsyt, että minä, vaikka olenkin uskoton kerettiläinen, taidan puhua latinaa kuin oikeauskoinen munkki! Siihen aikaan, kun olimme Münchenissä, olin minä läheisessä ystävyydessä pullakan baijerilaisen nunnan kanssa, joka oli 27-vuotias, ruskeasilmäinen, koukkunokkainen…

— Pidä suusi! — kuiskasi Bertel ärtyisesti. Sinähän karkoitat nunnan luotamme.

— Enhän minä ole mitään sanonut. Astukaa sisään, ihana impi, astukaa sisään vain. Lyön vetoa, että siitä on pitkät ajat, kun olette 27 vuotta täyttänyt. Posito, sanoo ranskalainen, olettakaamme, että olisitte vanha akka…

Nunna lähestyi haavoitettuja mitään virkkamatta ja alkoi kahden apulaissisaren kanssa tutkia Bertelin huonosti hoidettua haavaa. Hieno, valkea käsi tarttui saksiin ja leikkasi pois nuorukaisen tukan sen mustelman ympäriltä, jonka Pappenheimin miekka oli siihen jättänyt. Kahdenkymmenen minuutin kuluttua oli Bertelin haava tottuneella kädellä puhdistettu ja sidottu. Liikutettuna tästä huolenpidosta tarttui Bertel nunnan käteen ja suuteli sitä.

— Kunniani kautta, ihana rouva, — virkkoi taas tuo suulas kapteeni, minunhan pitäisi olla mustasukkainen ystävälleni, joka on minua viittätoista vuotta nuorempi. Suvaitkaa nyt ojentaa lempeä kätösenne tännekin ja laastaroida tätä urhoollista käsivartta, joka on saanut voiton niin monen hurskaan sisaren hurskaudesta…

Nunna, joka ei ollut koko aikana virkkanut sanaakaan vastaukseksi, alkoi nyt päästellä sitä repaleista sidettä, joka oli kääritty Larssonin haavan ympärille. Hänen kätensä sattui Larssonin käteen.

— Potz donnerwetter! — huudahti kapteeni. — Noin hieno ja pehmonen kätönen! Pyydän anteeksi, rakastettava rouva tohtorinna; ex ungua leonem, sanoo Pyhä Homerus, yksi kirkkoisistämme … sillä minä olen tutkinut kirkkoisienkin teoksia … se merkitsee suoralla suomenkielellä: kynsistään kissa tutaan. Lyön vetoa kymmenestä putelista vanhaa renskaa yhtä rikkinäistä saapasta vastaan, että tuo pieni, valkea kätönen paljon mieluummin hyväilisi ritarin poskea kuin yötä ja päivää sormeilisi rukousnauhaa.

Nunna veti jo pois kätensä ja näytti epäröivän. Keimaileva kapteeni alkoi jo pelätä pahoja seurauksia keikailustaan. — En puhu sanaakaan enää, minä vaikenen kuin karthausilaismunkki, mutta sen minä sanon, että se, joka uskaltaa sanoa näin pehmeää kätöstä vanhan akan … no, no, minä vaikenen, kuulettehan, että minä vaikenen…

— Tempus est consummatum, itur in missam[11] virkkoi ovelta kumea ääni ja nunna kiiruhti tekemään viimeiset solmut kääreeseensä. Kohta sen jälkeen olivat vangit taas kahden kesken.

— Tuon äänen olen ennenkin kuullut — huomautti Bertel miettiväisenä. — Kaikki on täällä kummallisen salaperäistä.

— Pyh — sanoi kapteeni pilkallisesti, — mikä lie ollut kalju, mustasukkainen munkki. Hitto vieköön sitä pientä, sievää kätöstä!

2. KAKSI VANHAA TUTTAVAA.

Kun syysaurinko seuraavana aamuna heitti ensimmäiset säteensä tornikamariin, nousi Bertel vuoteeltaan ja meni ikkunaan, luodakseen silmäyksen ahtaan rautaristikon läpi. Näköala siitä oli ihana. Tornin juurella kiemurteli komea joki, sen toisella rannalla oli kaupunki kymmenine kirkontorneineen ja kaupungin takana oli vihertäviä viinitarhoja.

Heti paikalla tunsi Bertel paikan Würzburgiksi. Marienburgin linna, jonne vangit oli suljettu, oli ruotsalaisten poistuttua taas joutunut ruhtinaallisen piispan käsiin vaikkei hänen ruhtinaallinen ylhäisyytensä ollutkaan levottomien aikojen vuoksi muuttanut sinne olemaan, vaan pysytteleikse enimmäkseen Wienissä. Linna oli paljon kärsinyt valloittamisesta ja ryöstämisestä; toinen torneista oli rauniona ja vallihauta oli monin paikoin soraa ja kiviä täynnä. Tällä kertaa oli linnassa vain viidenkymmenen miehen vartioväki, mutta sitä enemmän oli siellä haavoitettuja ja sairaita, joita kaupungin luostarien nunnat hoitivat. Kun Bertel oikein tarkkaan tutki vankilaansa, oli hän tuntevinaan sen Reginan huoneeksi, samaksi, josta tuo ihana neiti oli katsellut taistelun kulkua ja jossa ruotsalaisten kanuunankuula oli musertanut ikkunaan asetetun neitsyt Marian kuvan. Hän erehtyi, neiti Reginan huone oli kukistunut tornin mukana, mutta luultu keksintönsä tuntui haaveellisesta nuorukaisesta sanomattoman suloiselta. Täällä oli hän seisonut, tuo äärettömän ihana, onneton ruhtinatar; täällä oli hän nukkunut viimeisen yönsä ennen myrskyä. Se oli Bertelin mielestä pyhä paikka; kun hän painoi huulensa kylmää kiviseinää vasten, luuli hän siinä näkevänsä jälkiä Reginan kyynelistä.

Salaman nopeudella iski outo ajatus hänen mieleensä. Jospa nunna, joka eilen kävi heidän luonaan, olisikin vain joku naamioitu prinsessa … jos tuo hieno kätönen olisi ollutkin Reginan? Se olisi selittämätön ihme, mutta … rakkaus uskoo ihmeitä. Bertelin sydän alkoi levottomasti sykkiä. Tuon lempeän hoitajattaren panema side oli jo melkoisesti parantanut hänen haavaansa. Hän tunsi jo paljon voimistuneensa.

Hänen toverinsa nukkuivat vielä matkasta uupuneina. Silloin avautui ovi hiljaa ja sisään astui hiljaisin askelin eilinen nunna, tuoden haavoitetuille virvoittavaa juomaa. Bertel tunsi päätänsä pyörryttävän. Mielenliikutuksensa valtaamana heittäytyi hän polvilleen nunnan eteen. — Sano nimesi, sinä suloinen enkeli, joka vangituitakin muistat! — huudahti hän. — Sano nimesi, paljasta kasvosi … oi, minä olisin tuntenut sinut tuhansien joukosta … sinä olet neiti Regina!

— Te erehdytte — sanoi sama, heleä ääni, jonka Bertel oli kuullut eilen. Se ei ollut Reginan ääni, ja kuitenkin oli ääni tuttu, mutta kenen?

Bertel ponnahti ylös ja tempasi hunnun nunnan kasvoilta. Hänen edessään seisoi kaunis, lempeä Kätchen hymyilevin kasvoin. Hämillään vetäytyi Bertel askelen taapäin.

— Varomaton! — virkkoi Kätchen ja peitti nopeasti päänsä. — Olisin toivonut saavani hoitaa teitä ja te pakotatte minut lähettämään toisen sijaani.

Kätchen katosi. Saman päivän ehtoolla tuli taas nunna haavoitettujen luo. Larsson piti taas kauniit puheet, vei hänen kätensä huulilleen ja painoi siihen läiskähtävän suudelman. Mutta samalla kuultiin hänen kiroavan tuhannen tuhatta tynnyriä; hän oli suudellut vanhaa, kuihtunutta kättä, jonka iho oli kuin satavuotista pergamenttia.

— Toden totta, rakas Bertel, — sanoi tuo pettynyt kapteeni viisaan levollisuudella, — on asioita ja tapauksia luonnossa ja ihmiselämässä, jotka ikuisesti pysyvät arvoituksina terävimmällekin järjelle. Tuo käsi esimerkiksi … manus, mana, manum, käsi, niinkuin vanhat roomalaiset niin nerokkaasti sanoivat … tuo käsi olisi varmaankin tullut loistavalle sijalle kreikkalaisen runoilijan Ovidion Metamorfoseissa, joita me muinoin luimme Turun katedraalikoulussa, siihen aikaan kun isäni aikoi tehdä minusta papin. Eilen olisin antanut pääni pirulle panttiin, että se käsi oli hieno neitosen käsi, ja tänään keritkööt minut munkiksi, jos ei se ollut seitsenkymmenvuotiaan pesuakan käsi. Sic unde ubi apud unquam post, niinkuin vanhat sanoivat, se on: niin helposti voi kaunis tyttö muuttua syöjättäreksi.

Vankien haavat paranivat pian nunnien niitä hoitaessa. Pimeimmän syksyn myrskyt vinkuivat linnan tornien ympärillä ja sade rapisi pieniä ikkunoita vasten. Viinitarhojen vihreys katosi; paksu ja kylmä usva nousi Main-virrasta ja sulki näköalan kaupunkiin päin.

— En minä enää kestä kauempaa, — mutisi Larsson. — Eivät ne konnat anna meille ei viiniä eikä arpanappuloita. Ja antakoon minulle anteeksi pyhä Pirkitta, mutta paavi heidän nunniaan suudelkoon enkä minä, sillä habeo multum respectum pro matronibus, minä pelkään vanhoja akkoja. Ei, tätä en minä kestä, ennen hyppään ulos ikkunasta…

— Hyppää, kun mielesi tehnee! — vastasi Bertel ärtyisesti.

— Ei, minä en hyppää ikkunasta, — sanoi taas kapteeni. — Ei, hyvä ystäväni, micus ameus, niinkuin meidän oppineiden on tapana sanoa … vaan sen sijaan suvaitsen minä tämän toverini kanssa ruveta panemaan kruunua ja klaavaa.

Ja tuo kekseliäs kapteeni ryhtyi neljättäkymmentä kertaa Pekan kanssa pelaamaan tuota yksitoikkoista peliä, joka oli hänen ainoa huvituksensa ja johon käytettiin Kaarle IX:n kuuden äyrin rahaa.

— Sano ennemminkin, — virkkoi Bertel, — mitä siellä rakennetaan tuolla Würzburgin torilla meitä vastapäätä Mainin rannalla?

— Kapakkaako rakentanevat, — vastasi Larsson. — Kruunu!

— Minusta näyttää kuin rakentaisivat polttoroviota.

— Klaava! — Piru vieköön huonon onneni. Tuo kirottu liminkalainen voittaa minulta kohta hevosen, satulan ja jalustimet.

— Jo vankeutemme ensi aamuna kuulin kerrottavan tulirovioista, joita oli aikomus polttaa Lützenin tappelun kunniaksi. Mitäs siitä ajattelet?

— Mitäkö ajattelen? Mitä se minua liikuttaa, jos ne noita-akkojaan polttavatkin, polttakoot vaikka tusinan jos tahtovat sillä mieltämme ilahduttaa.

— Mutta jos rovio on meitä varten? Jos ne vain odottavat piispan tuloa?

Larssonin pienet, harmaat silmät soikenivat ja mietteihinsä mennen alkoi hän nypelöidä suippoa leukapartaansa. — Blitzdonnerkreutz … ne jesuiittaroistot! Meitäkö aikovat paistaa, niinkuin nauriita … meitä pyhän Rooman valtakunnan voittajia… Minä tarkoitan, että näin ahtaissa oloissa, in rebus desperatis, ei voi moittia rehellistä sotilasta, jos hän kaikessa hiljaisuudessa luikkisi tiehensä. Esimerkiksi ikkunasta…

— Ikkuna on seitsemänkymmentä jalkaa yläpuolella Main-virran.

— Ovesta! … — tuumaili kapteeni.

— Sen takana seisoo yötä päivää kaksi aseistettua vartijaa.

Kunnon kapteeni vaipui surullisiin mietteihin. Aika kului, tuli ilta, tuli yö. Nunnaa, jonka olisi pitänyt tuoda iltaruokaa, ei näkynyt eikä kuulunut. — Juhla alkaa paastolla, mutisi kapteeni. — Sanokaa minua punasilmäiseksi särjeksi, jos en katkaise niskaa siltä huolimattomalta nunnalta niin pian kuin hän taas näyttäytyy.

Samassa aukeni ovi ja nunna astui sisään, tällä kertaa kuitenkin ilman seuralaisia. Larsson katsahti merkitsevästi tovereihinsa, teki nopean hyppäyksen, tarttui nunnaa kaulaan ja piti häntä kiinni seinää vasten. — Hiljaa, siivosti, arvoisa abbedissa, — ivaili kapteeni, — jos päästät pienimmänkään äänen suustasi, olet hukassa. Oikeastaan minun kai pitäisi heittää sinut ikkunasta ulos Mainiin uimaan, opettaakseni sinulle suurempaa täsmällisyyttä. Mutta minä armahdan sinua. Sano minulle vain, kurja toriämmä, mikä on tarkoitus sillä roviolla, jota rakennetaan tuolla torilla, ja ketä siellä aiotaan kärventää.

— Kaikkien pyhäin nimessä, puhukaa hiljaa, — kuiskasi nunna tuskin kuuluvasti. — Minä olen Kätchen ja olen tullut teitä pelastamaan. Suuri vaara uhkaa teitä. Huomenna odotetaan piispaa tulevaksi, ja isä Hieronymus, teidän ja kaikkien suomalasten leppymätön vihollinen, on vannonut polttavansa teidät elävältä pyhimysten kunniaksi.

— Sinun pieni, hieno kätösesi! — huudahti Larsson ihastuksissaan. — Kunniani kautta, olenpa minä koko kollo, kun en sitä heti paikalla tuntenut. No niin, ihana ystäväni, Pyhän Pirkitan kunniaksi otan minä sinulta tuossa paikassa suudelman…

Ja kapteeni piti sanansa. Mutta Kätchen riuhtaisihe irti ja virkkoi: — Jos ei junkkeri pysy aloillaan, saa hän paistua roviolla, se on varma. Pian, sitokaa minut sängyn jalkaan ja solmitkaa huivi suuhuni.

— Sitoako sinut sängyn jalkaan? … — kysyi kapteeni veitikkamaisesti.

— Pian! Vartijat ovat saaneet viiniä ja nukkuvat mutta kahdenkymmenen minuutin kuluttua tulee isä itse heitä tarkastamaan. Te otatte heidän takkinsa ja kiiruhdatte ulos. Tunnussana on: "Pietari ja Paavali."

— Entä sinä itse? — kysyi kapteeni.

— Minut tavataan sidottuna. Minulle on tehty väkivaltaa ja suuni tukittu.

— Kunnon tyttö! Kaikkien Frankinmaan katuvaisten sisarien esikuva! Jos en olisi vannonut naimatonna kuolevani… No, no … pian Bertel! Pian Pekka, sinä sen laiskuri! Jää hyvästi, kyyhkyseni! Yksi suudelma vielä … hyvästi.

Ja vangitut kiiruhtivat ulos.

Mutta tuskin he olivat päässeet ulos ja alkaneet juosta alas ahtaita kiertoportaita, kun rautaiset kourat iskivät heitä niskaan ja heidät heitettiin maahan ja sidottiin. — Viekää aarrekammioon ne koirat! — kuului tuttu ääni komentavan. Se oli jesuiitta Hieronymuksen ääni.

3. AARREKAMMIO.

Kun vangit taas tointuivat, huomasivat he olevansa käsistään ja jaloistaan sidottuina pimeässä, kosteassa, syvälle kallioon hakatussa luolassa, jossa Würzburgin piispa oli säilyttänyt aarteitaan, ennenkuin ruotsalaiset vapauttivat hänet siitä huolesta. Ei ainoakaan päivän säde päässyt tunkeutumaan tähän ummehtuneeseen holviin ja kallion kosteus tippui yksitoikkoisella läiskeellä halkeamien läpi lattialle.

— Salama ja leimaus! Kaikki helvetin peikot sinun kimppuusi, kirottu korvaton munkki! — huusi kapteeni, kun taas tunsi maata jalkojensa alla. — Älähän muuta kuin suljepas meidät, kuninkaallisen majesteetin ja kruunun upseerit, moiseen hiiden loukkuun! Diabolus infernalis multum plus plurimum!… Oletko vielä elossa, Bertel?

— Olen. Ainakin sen verran, että saavat minut huomenna elävältä polttaa.

— Niinkö luulet käyvän? — virkkoi kapteeni alakuloisesti.

— Minä tunnen tämän rahakammion. Kolmella puolella on vuori, neljännellä on rautainen portti, ja se mies, joka meitä täällä vartioi, on vuorta ja rautaa kovempi. Emme koskaan enää saa Suomea nähdä! En koskaan enää saa nähdä häntä …

— Kuules, Bertel, sinä olet reipas poika, mutta se ei estä, että välistä puhut kuin leikatusta lampaan päästä. Sinä olet rakastunut siihen mustatukkaiseen neitiin; en sano mitään siitä. Amor est valde lurifaxius, rakkaus on ryöväri, niinkuin Ovidius niin oikein huomauttaa. Mutta minä en voi sietää, että vänistään. Jos saamme elää, on muitakin tyttöjä suudellaksemme; jos taas kuolemme, niin menkööt helkkariin kaikki tyyni. Vai niin, vai luuletko todellakin, että ne aikovat paistaa meitä kuin kynittyjä metson poikia?

— Se on teidän omassa vallassanne! — vastasi ääni pimeästä. Kaikki kolme vankia hätkähtivät kauhistuksesta.

— Paholainen on keskellämme! — huusi Larsson.

Pekka alkoi lukea rukouksia. Silloin välähti kirkas valon säde umpilyhdystä ja vangit näkivät isä Hieronymuksen seisovan läheisyydessään.

— Se on teidän omassa vallassanne, — virkkoi hän uudelleen. — Pakeneminen on mahdotonta. Kuninkaanne on kuollut, sotajoukkonne on voitettu, koko maailma tunnustaa jo kirkon ja keisarin vallan. Polttorovio on valmis, ja ruumiinne tulevat palamaan pyhimysten kunniaksi. Mutta pyhä kirkko on lempeydessään ajatellut keinoa, joka voi teidät vielä pelastaa, ja lähettää minut teille armoa tarjoamaan.

— Todellakin! — huudahti Larsson ivaten. — Tulkaa, pyhä isä. päästäkää minut siteistäni ja sallikaa minun syleillä teitä. Minä tarjoan teille ystävyyteni, ja tietysti luotatte te minuun. Mitenkä sanookaan Seneca: homo homini lupus, ei koira koiran hännälle polje.

— Tarjoan teille armoa, — jatkoi jesuiitta kylmästi, — kolmella ehdolla, joita ette varmaankaan kieltäytyne täyttämästä. Ensiksi on teidän luovuttava väärästä uskostanne ja julkisesti omaksuttava ainoan autuaaksi tekevän kirkon oppi.

— Ei ikinä! — huudahti Bertel kiivaasti.

— Vaiti! — virkkoi kapteeni. — No niin, posito, että me luovumme Lutherin uskosta?

— Sitten, — jatkoi jesuiitta, — on teidät sotavankeina vaihdettava jalosukuiseen neitiin ja ruhtinattareen Regina von Emmeritziin, jonka teidän tyrannillinen kuninkaanne lähetti vankina pohjolaan.

— Se on tapahtuva! — vastasi Bertel innokkaasti.

— Vaiti! — virkkoi taas Larsson. — Niinpä niin, posito, että me hankimme vapauden neiti Reginalle; entä sitten?

— Sitten on vain muuan pikku seikka jäljellä. Minä vaadin luutnantti Berteliltä kuningas Kustaa Aadolfin sormuksen.

— Raha tai henki! — ivasi Larsson.

— Te pyydätte sitä, mitä minulla ei ole, — vastasi Bertel.

Jesuiitta katseli häntä epäilevin silmin.

— Kuningas on käskenyt herttua Bernhardin antamaan teille sormuksen, ja teidän olisi pitänyt saada se.

— En tiedä mitään kaikesta tästä, — virkkoi Bertel totuuden mukaisesti, mutta oli samalla sekä iloinen että hämmästynyt siitä, mitä nyt kuuli.

Jesuiitta muuttui taas ulkomuodoltaan kylmäksi.

— Koska asiat ovat niin, rakkaat lapseni, — sanoi hän, — niin älkäämme enää puhuko sormuksesta. Mitä nyt tulee siihen, että kääntyisitte oikeauskoiseen kirkkoon…

Bertel aikoi vastata, mutta kapteeni, joka jo jonkin aikaa oli kihnutellen liikutellut varjossa olevaa yläruumistaan jotakin näkymätöntä esinettä vastaan, keskeytti hänet.

— Niin, mitä nyt siihen tulee, — kiiruhti hän sanomaan, — niin tiedätte te, arvoisa isä, että sillä asialla on kaksi puolta: questio an ja questio quomodo. Puhuaksemme nyt ensiksi siitä, mikä on questio an, niin oli rehtori Vincentius Flachsenius vainajalla aikoinaan tapana asettaa sana negare niinkuin prima regula juris. Teidän korkea-arvoisuudestanne on varmaankin sekä odottamatonta että mieluista kuulla kuninkaallisen kapteenin puhuvan latinaa niinkuin olisi hän mikäkin kardinaali. Mutta tietäkäähän toki, että me Turun katedraalikoulussa luimme sekä Ciceroa ja Senecaa että myöskin Ovidiota, jota myöskin Nasoksi kutsutaan; omasta puolestani olen aina pitänyt Ciceroa lavertelijana ja Senecaa peruukkina, mutta mitä Ovidiukseen tulee…

Jesuiitta vetäytyi ovea kohti ja virkkoi kuivasti:

— Siis valitsette rovion?

— Ennemmin rovion kuin luopumisen häpeän! — huudahti Bertel, joka ei ollut huomannut Larssonin merkkejä ja viittauksia.

— Tämä ystäväni tässä, — kiiruhti kapteeni lisäämään, — on sitä mieltä, ja oikeassa hän onkin, että ruminta tässä asiassa on julkinen häpeä. Keskustelkaamme siis, arvoisa isä, questio quomodosta. Posito, että meistä tulee kunnon katolilaisia ja että me rupeamme keisarin palvelukseen … mutta tehkää hyvin ja tulkaa hiukan lähemmä, ystäväni Bertel on menettänyt kuulonsa melkein kokonaan siitä pitäen kuin hän sai kunnian tutustua suureen Pappenheimiin.

Jesuiitta astui varovasti muutamia askelia eteenpäin, katsottuaan kuitenkin ensin, että paluumatka oli turvattu.

— Minun asiani on määrätä ehdot, — sanoi hän ylpeästi. — Suostutteko vai ette?

— Suostumme, tietysti suostumme, — vastasi Larsson nopeasti, yhä kihnuttaen ruumistaan. — Olemme siis selvillä sekä questio anista että questio quomodosta. Teidän korkea-arvoisuudellanne on vakuuttava puhelahja. Tulemme nyt questio ubiin ja questio quandoon, sillä sekä logican että metaphysican mukaan… Anteeksi, arvoisa isä, minähän en virka sanaakaan, minä suostun kaikkeen. Mutta, — jatkoi kapteeni, alentaen äänensä melkein kuiskaavaksi, — suvaitkaa tarkastaa ystäväni Bertelin etusormea. Hän on suuri veitikka ja minä olen melkein varma siitä, että hänellä sittenkin on kuninkaan sormus.

Pihisten uteliaisuudesta astui jesuiitta pari askelta lähemmä. Nopeasti kuin ankerias vyöräytti Larsson, joka ei siteittensä vuoksi voinut nousta seisoalleen, itsensä jesuiitan ja oven väliin, ja kun tämä aikoi peräytyä, huomattiinkin, että kapteeni oli terävää kiveä vasten hangannut poikki kaikki ne nuorat, joihin hänen oikea kätensä oli sidottu. Tällä vapaalla kädellään tarttui hän yht'äkkiä jesuiitan jalkoihin ja veti hänet ylitsensä. Isä Hieronymus teki epätoivoisia ponnistuksia päästäkseen vapaaksi; lyhty särkyi, tuli sammui ja pilkkopimeä ympäröi tappelevia. Voimatta nousta seisoalleen vyöryttivät Bertel ja Pekka itsensä ääntä kohti, mutta vyöryivät syrjään. Silloin tunsi kapteeni pistoksen olkapäässään ja kohta paikalla lämpimän verivirran ihonsa ja vaatteiden välissä. Huikeasti kiroten väänsi hän tikarin jesuiitan kädestä ja iski takaisin. Nyt pyysi jesuiitta vuorostaan armoa. — Kernaasti, poikani! — vastasi kapteeni ivaten. — Mutta ainoastaan kolmella ehdolla: ensiksi: että kiroat herrasi ja mestarisi Loyolan, sekä julistat hänet tyhmäksi tarhapöllöksi. Suostutko siihen?

— Minä suostun kaikkeen, — mutisi jesuiitta.

— Toiseksi: että menet ja hirttäydyt ensimmäiseen rautanaulaan, joka tulee vastaasi.

— Kyllä, kyllä, päästähän vain minut vapaaksi.

— Kolmanneksi: että mitä kiireimmiten menet suojelijasi belsebuubin luo, — ja sen sanottuaan nakkasi Larsson vihamiehensä kallioseinää vasten, jonka jälkeen kaikki oli hiljaa. Nopeasti katkottiin tikarilla vankien siteet ja alettiin etsiä ulos pääsyä.

Kun pakenijat, telkittyään oven ulkoapäin, olivat tulleet siihen kaitaiseen ja pimeään käytävään, joka vei linnan ylempiin kerroksiin, pysähtyivät he hetkeksi neuvottelemaan. Heidän asemansa ei ollut kadehdittava, sillä he tiesivät vanhastaan, että rappuset veivät piispan entiseen makuuhuoneeseen, josta kahden tai kolmen etuhuoneen läpi tultiin suureen asesaliin ja vasta siitä linnanpihalle, jonka jälkeen vielä oli kuljettava ylösnostetun ja vartijoilla miehitetyn nostosillan ylitse. Kaikki huoneet, paitsi makuuhuonetta, jonka jesuiitta näkyi itselleen omistaneen, olivat, silloinkun vankeja kaksi tuntia sitten niiden läpi kuljetettiin, olleet täynnä sekä sotamiehiä että haavoitettuja ja niiden hoitajattaria.

— Yksi asia minua harmittaa, — kuiskasi Larsson, — olin tyhmä, kun en nylkenyt turkkia sen ketun selästä, vaikka jo sitä korvista pitelin. Vanhurskauden nahka hartioillani olisin minä niinkuin mikäkin Saulus inter prophetas päässyt eheänä läpi kiirastulen. Mutta nyt kysyn minä sinulta, ystäväni Bertel: miten aiomme päästä tästä pälkähästä?

— Me murtaudumme läpi. Väki nukkuu, yön pimeys auttaa meitä.

— Minä myönnän, ystäväni, että jos joku, olipa hän sitten vaikka itse kapteeni Larsson, sanoisi sinua pelkuriksi, niin sanoisin minä sitä miestä valehtelijaksi. Tottahan on, että sinä kerran melkein niinkuin yksin, solo, valloitit tämän linnan, mutta olihan sinulla silloin ainakin miekka kädessäsi ja muutamia tuhansia reippaita poikia takanasi. Shss! joku tassuttelee rappusissa … ei, ei se ollut mitään. Astukaamme varovasti eteenpäin. Nyt täytyy hipsutella kuin nuori neitonen; tuo typerä liminkalainen marssii niin, että meillä luulisi olevan komppanian ratsuväkeä kantapäillämme.

Pakolaiset olivat jo kiivenneet kolme- tai neljäkymmentä astinta, ja yhä vaan kulkivat portaat vielä ylöspäin, kun heikko valonsäde tuikahti käytävän päästä. Tultiin ovelle; se oli raollaan. Pysähdyttiin ja kuunneltiin henkeä vetämättä; ei kuulunut hiiskahdustakaan. Nyt uskalsi rohkea kapteeni pistää päänsä oven raosta, sitten jalkansa ja kohta koko pyöreän vartalonsa. — Me olemme oikealla tiellä, — kuiskasi hän, — riisukaa saappaat! Koko komppania marssii sukkasillaan, posito, että komppanialla on sukkia. Mars!

Piispan makuuhuone, johon he nyt varpaisillaan hiipivät, oli suuri, muinoin komeasti sisustettu huone. Liekehtivä lamppu valaisi heikosti kalliita gobeliinitapetteja, kullatuita pyhäin kuvia, ebenpuusta tehtyä ja simpukanhelmillä silailtua sänkyä, jossa tuo rikas kirkkoruhtinas muinoin oli nukkunut tyhjennettyään ensin maljan vanhaa renskaa. Ei näkynyt ainoatakaan elävää olentoa, mutta ikkunasta, joka antoi linnan pihalle päin, voitiin nähdä vastapäätä oleva linnankirkko, joka oli kirkkaasti valaistu ja täynnä kansaa. Linnanpihakin näytti olevan täynnä ihmisiä, joista useilla oli vahakynttilöitä käsissään.

— Suolatkoot minut kuin särjen, jos minä vähänkään ymmärrän, mitä nuo ihmiset tekevät täällä keskellä yötä, — mutisi kapteeni äreästi. — Saadaanpahan nähdä, että ne ovat tulleet tänne katsomaan, mitenkä kolmea rehellistä Suomen poikaa paistetaan hiilloksella niinkuin Ahvenanmaan silakoita.

— Meidän on hankittava itsellemme aseita ja kuoltava niinkuin sankarien tulee, — sanoi Bertel ja alkoi hakea huoneesta mitä löytäisi. — Mainiota! — huudahti hän, — tässä on kolme miekkaa, muuta emme tarvitse.

— Ja kolme tikaria, — lisäsi Larsson, joka suuresta kolpperosta muutaman pyhimyksen kuvan takaa oli löytänyt varaston kaikenlaisia aseita. — Arvoisat isät näkyvät rakastavan yhtä paljon tikaria kuin pohjalainen rakastaa puukkoaan.

— Minä ajattelen, — virkkoi yht'äkkiä tuo muuten niin harvapuheinen Pekka ja veti esille muutamasta nurkasta ison pullon, — minä ajattelen, että koska tänä yönä on jouluyö, niin…

— Sinä kunnon poika, — keskeytti hänet kapteeni ihastuksissaan, — sinulla on mainio vainu, kun on ryyppy kierroksessasi. Hurskas jesuiitta, olet toki sinäkin jotakin hyvää tässä maailmassa toimittanut! Jouluyökö? Pöllö, mikset sanonut sitä heti? Sehän on selvä kuin päivä, että koko Würzburg on rientänyt linnaan kuulemaan isä Hieronymuksen messua. Kunniani kautta, luulenpa, että saavat odottaa pappiaan. Hei, ystäväni, minä juon maljasi; upseerin tulee aina olla väelleen hyvänä esimerkkinä. Maljanne, pojat … hyi taivaan talikynttilä, hyi helvetin hiilikekäle! … se peijakkaan munkki on meitä kurjasti pettänyt, minä olen juonut myrkkyä, minä olen mennyttä kalua! — Ja tuo kunnon kapteeni valahti valkeaksi kuin palttina.

Mutta sekä Bertelin että Pekan oli vaikea pidättäytyä nauruun purskahtamasta nähdessään, että, samalla kun Larssonin kasvot olivat kauhusta kalpeat, hänen huulensa olivat mustat siitä nesteestä, jota hän oli ryypännyt ja jonka hän samassa oli sylkäissyt suustaan. — Katso vasta tarkemmin mitä ryyppäät, ettet mustetta ryyppää! — sanoi Bertel.

— Mustetta? Johan minä arvasin, että se kurja kynäritari oli ansojaan meille asettanut. Kaksi asiaa minua harmittaa enemmän kuin kaikki polttoroviot: että se suloinen Kätchen saattoi meidät pettää ja että minä olen ryypännyt hyödyttömintä nestettä maailmassa. Hyi, saakeli![12]

— Jos ei meillä olisi muuta tehtävää, saattaisin minä näyttää sinulle, mitä muste voi aikaansaada, — virkkoi Bertel nopeasti selaillessaan muutamia kirjoituspöydällä olevia papereita. — Tässä on piispan kirjoitus … hän saapuu huomenna … meidät aiotaan juhlallisesti polttaa … meidät houkutellaan luopumaan uskostamme … luvataan armoa … mutta kuitenkin poltetaan meidät elävältä! Konnamaista!

— Roomalaista! — lisäsi kapteeni rauhallisesti.

Sillä välin oli hän vetänyt esiin kolme munkkikaapua, joihin pukeuduttiin. Sen tehtyä lähtivät pakolaiset jatkamaan vaarallista matkaansa.

Kolmessa lähimmäisessä huoneessa ei ollut ketään. Kahdesta tyhjästä yksinkertaisesta vuoteesta päättäen olivat näissä huoneissa asuvat palvelijamunkit äskettäin menneet messuun. — Hyvä, kuiskasi Larsson, — meitä luullaan susien vaatteissa lampaiksi, jotka aikovat mennä messuun. Hyss, kuulitteko mitään? Naisen ääni. Hiljaa!

Pysähdyttiin ja kuultiin nuoren naisen äänen pimeässä rukoilevan: — Pyhä neitsyt, anna minulle anteeksi, ja pelasta minut kuolemasta, niin annan minä huomenna vihkiä itseni nunnaksi ja lupaan palvella sinua kuolemaani saakka!

— Se on Kätchenin ääni, — jatkoi kapteeni. — Olisiko hän viaton, lapsi parka? Kunniani kautta, olisi kehnosti tehty, jos ei kunnon ritari vapauttaisi niin sievää tyttöä, jolla vielä on niin pehmoinen käsi.

— Pian pois! — kuiskasi Bertel suuttuneena. Mutta kapteeni oli jo löytänyt pienen oven, joka oli lukittu ulkoapäin, oven takana kammion ja kammiossa vapisevan tytön. Tyttö luuli näkevänsä munkkeja edessään ja heittäysi pitkäkseen kapteenin jalkoihin: — Armoa, isä, armoa! Minä tunnustan kaikki, minä olen auttanut vankeja pakenemaan, olen antanut vartijoille viiniä. Mutta säästäkää henkeni, pyhimysten laupeuden vuoksi, säästäkää henkeni, minä olen niin nuori, minä en tahdo kuolla vielä.

— Kukas saakeli sen on sanonut, että sinun kuoleman pitää, reipas tyttöseni, — keskeytti hänet kapteeni. — Eihän toki, elää tulee sinun niin totta kuin minä en ole mikään jesuiitta, vaan Lassi Larsson, kapteeni kuninkaallisen majesteetin ja kruunun palveluksessa, ja täten otan minä sinut … aviovaimokseni rakastaakseni sinua myötä- ja vastoinkäymisessä, — jatkoi kapteeni arvatenkin sen vuoksi, että katsoi pitävänsä sanoa nuo tunnetut sanat loppuun saakka, kun oli kerran alkuun päässyt.

— Pois, pois, tytön kanssa tai ilman tyttöä, sama se, mutta pois! Tuolla jo tullaan ja meidän täytyy vielä kulkea suuren asesalin läpi!

— Salli minun sanoa, ystäväni Bertel, että sinä olet suurin hutilus. maximus hutilus, minkä tunnen. Kuinka olikaan, tyttöseni, etkö olekaan nunnaksi vihitty … noviisi vain? No, se on yhdentekevä. Otan sinut kainaloiseksi kanakseni, jos milloinkaan menen naimisiin. Tässä on kaapu, kas niin, heitä se hartioillesi ja röyhellä ryhtisi!

— Ei tämä mikään kaapu ole, tämähän on messupuku, — kuiskasi Kätchen, joka tuskin oli ehtinyt tointua hämmästyksestään.

— Peeveli vieköön, messupukuko! Seis, sinä otat kaapun ja minä otan puvun. Minä messuan heille dies iraeta, niin että korvat soivat.

Asesalista kuului jo ääniä ja kapteenin täytyi keskeyttää papilliset mietteensä. — Jesuiittaa jo kaivataan, ne hakevat häntä, ja me olemme hukassa sinun tyhmien lorujesi vuoksi, — kuiskasi Bertel vihoissaan. — Nyt riippuu kaikki siitä, ettemme anna itseämme ilmi. Ulos kaikki neljä!

— Ja latina etumaiseksi! — virkkoi kapteeni.

Kaikki neljä lähtivät ulos. Asesalissa oli noin kolmekymmentä sairasvuodetta, mutta ainoastaan kaksi hoitajatarta. Se rauhoitti pakolaisia, mutta sitä vaarallisempi oli kohtaus kahden munkin kanssa, jotka vilkkaasti väitellen tulivat ovessa vastaan. Huomattuaan Larssonin messupuvussa ja hänen takanaan kolme kaapuihin puettua olentoa näkyivät nuo hurskaat isät säpsähtävän. Kapteeni nosti kätensä siunaavaan asentoon, julisti juhlallisesti pax vobiscum ja alkoi sitten arvokkain askelin astua ohi, kun munkeista etumainen hänet pysähdytti, — Arvoisa isä, — sanoi hän, tarkastellessaan tuntematonta pappia kiireestä kantapäähän, — mikä tuottaa linnallemme kunnian näin oudolla ajalla…?

— Pax vobiscum! — uudisti kapteeni hyvin hartaasti. — Pyhä isä Hieronymus käskee teidän messuta minkä vain keuhkonne kestävät … hänen korkea-arvoisuutensa on sairas … hänellä on hammastauti…

— Menkäämme häntä katsomaan, — sanoi toinen munkeista ja astui pienempään huoneeseen. Mutta toinen tarttui Larssonin messuhakaan ja tarkasteli häntä tavalla, joka ei ollenkaan miellyttänyt urhoollista kapteenia. Quis es et quid vultis? — kysyi munkki luoden heihin läpitunkevan katseen.

— Quis vus et quid eltis! — kertasi kapteeni, kokonaan hämmentyen. — Qui qua quod, meus tuus suus … mene hiiden kattilaan, sinä kaljupää apina! — karjasi Larsson, voimatta enää hillitä itseään, työnsi vastustelevan munkin kamariin ja telkesi oven. Sen jälkeen kiiruhtivat kaikki neljä täyttä karkua alas linnanpihalle. Heidän takanaan syntyi heti paikalla melua, munkit huusivat kohti kurkkuaan, nunnat säestivät, ja väkijoukko, joka tunkeili linnan pihalla, alkoi jo kuulostaa. — Me olemme hukassa, — kuiskasi Kätchen, — jos emme mene takatietä nostosillalle… Kiiruhdettiin sinne … melu kasvoi, kuljettiin vartijan ohi suurella portilla. — Seis, ken siellä? — Pietari ja Paavali! — vastasi Bertel empimättä. Tultiin ulos. Onneksi oli silta alhaalla. Mutta jo oli koko linnakin liikkeellä. — Me hyppäämme jokeen, yö on pimeä, ne eivät löydä meitä, — huudahti Bertel.

— Ei, — huusi Larsson, — tyttöäni en heitä minä, vaikka pääni menköön!

— Täällä on kolme satuloitua hevosta, joutuin!

— Satulaan, sinä Frankenin suloisin nunna! — ja tuo reipas kapteeni nakkasi vapisevan Kätchenin eteensä hevosen selkään. He laskivat täyttä laukkaa yön pimeyteen. Mutta heidän takanaan huudettiin ja meluttiin, hätäkellot soivat kaikissa torneissa, ja koko Würzburg ihmetteli suuresti, mitä kummaa linnassa oli mahtanut tapahtua itsenään jouluyönä.

4. HERTTUA BERNHARD JA BERTEL.

Taas tapaamme luutnantti Bertelin, tapaamme hänet eräänä päivänä kolme kuukautta niiden tapahtumain jälkeen, joista edellisessä luvussa olemme kertoneet, Weimarin herttuan Bernhardin eteisessä. Herttuan pieni, sotainen hovi oli milloin Kasselissa, milloin Nassaussa, milloin jossakin muussa paikassa, jonne sodan vaiheet saattoivat hänet asettumaan. Oli kevätpäivä maaliskuussa 1633. Ajutantteja tuli ja meni edestakaisin ja käskyläisiä kiiruhti joka haaralle, sillä herttua oli saanut suurimman osan eteläistä ja läntistä Saksanmaata hoidettavakseen, ja ajat olivat varsin huolestuttavat.

Jotenkin pitkän odotuksen jälkeen saatettiin nuori upseeri herttuan eteen. Tämä katsahti hajamielisenä ylös kartoistaan ja näytti odottavan että häntä puhuteltaisiin. Mutta Bertel oli vaiti.

— Kuka olette? — kysyi herttua Bernhard lyhyesti ja kalseasti.

— Kustaa Bertel, luutnantti kuninkaallisen majesteetin suomalaisessa ratsuväessä.

— Mikä on asianne?

Nuorukainen punastui eikä virkkanut mitään. Herttua huomasi sen ja katseli häntä tyytymättömän näköisenä.

— Minä ymmärrän, — sanoi hän vihdoin, — te olette tavallisuuden mukaan taas tapellut saksalaisten upseerien kanssa naisista. Minä en suvaitse sellaista. Sotilaan tulee säästää miekkansa isänmaan palvelukseen.

— Minä en ole tapellut, teidän ylhäisyytenne.

— Sen pahempi. Te tulette siis pyytämään lomalupaa Suomessa käydäksenne. Minä kiellän sen. Minä tarvitsen väkeni. Te jäätte paikoillenne, luutnantti, jääkää hyvästi!

— Minä en tule pyytämään lomalupaa.

— Mutta mitä varten te sitten tulitte? Ettekö voi puhua suutanne puhtaaksi, herra! Mutta ilman pitkiä puheita! Antakaa pappien pitää rukouksia ja neitosten punastua.

— Teidän ylhäisyytenne on autuaasti nukkuneelta kuninkaalta saanut sormuksen…

— Sitä en muista.

— … jonka hänen majesteettinsa oli pyytänyt jätettäväksi eräälle hänen henkivartioväessään palvelevalle upseerille.

Herttua kosketti kädellään korkeaa otsaansa. — Se upseeri on kuollut, — sanoi hän.

— Se upseeri olen minä, teidän ylhäisyytenne. Haavoituin Lützenissä ja jouduin kohta sen jälkeen keisarillisten vangiksi.

Herttua Bernhard viittasi Berteliä lähemmä, tarkasteli häntä tutkivin silmin ja näytti olevan tyytyväinen tarkastukseensa. — Sulkekaa ovi, sanoi hän, — ja istukaa tähän vierelleni!

Bertel totteli. Hänen kasvonsa hehkuivat levottomuudesta.

— Nuori mies, — sanoi herttua, — teillä on jo kasvoillanne todistus sukuperästänne, ja minä en pyydä sen enempiä todistuksia. Teidän äitinne on suomalaisen talonpojan tytär Isokyröstä, nimeltä Emerentia Aarontytär Bertila — Ei, teidän ylhäisyytenne. Mainitsemanne henkilö on vanhin sisareni, syntynyt isäni ensimmäisestä avioliitosta.

Herttua katseli häntä kummastellen. — Olkoon niin, — sanoi hän epäillen, selaillen nopeasti eräitä papereita salkussaan, — puhukaamme nyt kuitenkin tuosta sisarestanne Emerentia Aarontyttärestä. Hänen isänsä oli tehnyt kuningas Kaarlo IX:lle suuria palveluksia ja kehoitettiin häntä pyytämään jotakin armonosoitusta. Hän pyysi saada lähettää tyttärensä, joka silloin oli hänen ainoa lapsensa, Tukholmaan kasvatettavaksi aatelisten neitojen kanssa kuningattaren hoviseurueessa.

— En tiedä paljo mitään näistä asioista.

— Kolmetoistavuotiaana lähetettiin nuori talonpoikaistyttö Tukholmaan, jossa hänen rikas ja turhamainen isänsä kasvatutti häntä aivan toisella tavalla kuin hänen säädyssään on tavallista. Hän oli kunnianhimoinen, ja kun hän itse ei voinut voittaa aatelista kilpeä, vetosi hän tyttärensä aateliseen sukuperään äidin puolelta, sillä Perttilän ensimmäinen vaimo oli ollut eräs Stjernkorsin sukua oleva orpo neiti, joka oli joutunut perinnöttömäksi nuijasodassa ja sitten ylpeän sukunsa hylkiöksi sentakia, että oli mennyt naimisiin rikkaan Perttilän kanssa.

— Kaikki tämä on minulle tuntematonta.

— Nuori Emerentia sai Tukholmassa kärsiä paljon aatelisten toveriensa kateudesta ja pilkasta, sillä monet heistä olivat häntä köyhemmät eivätkä voineet sietää, että aatelitonta tyttöä pidettiin heidän vertaisenaan. Mutta hänen kauneutensa oli yhtä erinomainen kuin hänen hyvyytensä ja ymmärryksensä. Kahdessa vuodessa oli hän omistanut itselleen kaikki suuren maailman hienostuneet tavat, mutta kuitenkin säilyttänyt sydämensä viattomuuden. Tämä harvinainen ilmiö, jossa yhtyivät sydämen hyvyys ja ulkonainen viehätys, toi vanhojen ihmisten mieliin erään rakastettavan olennon heidän nuoruudestaan … Kaarina Maununtyttären.

Herttua katseli tarkkaavasti nuorta upseeria. Mutta Bertelin kasvot, eivät mitään ilmaisseet. Kaikki tämä oli hänellä uutta ja käsittämätöntä.

— No niin, — jatkoi herttua hetkisen vaiettuaan, — tämä kaunotar tuli pian huomatuksi. Eräs korkeasukuinen nuorukainen rakastui pian ihanaan impeen, joka silloin oli vasta viisitoistavuotias ja joka rakasti häntä ensimmäisen rakkauden koko voimalla. Nuorukaisen tunteet huomattiin pian; valtiomiehet vapisivat ja aateliset tunsivat itsensä loukatuiksi tuosta kunniasta, joka tuli halpasäätyisen osalle. Päätettiin naittaa tuo nuori tyttö upseerille, joka samoin kuin hänkin oli aatelitonta sukua, mutta joka oli kunnostanut itsensä Tanskan sodassa. Tieto näistä hankkeista tuli nuorten korviin. Lapsiparat, he olivat niin nuoria molemmat, toinen seitsentoistavuotias, toinen viisitoistavuotias, he olivat kokemattomia ja rakastuneita. Kohta sen jälkeen meni nuori mies Puolan sotaan, tytön naittamisesta ei tullut mitään ja julmistunut aateli lähetti hänet häväistynä takaisin Suomeen. Tahdotteko kuulla lisää, luutnantti Bertel?

— En ymmärrä, teidän ylhäisyytenne, mitä kertomus sisareni kohtaloista kuuluu…

— … siihen sormukseen, jota pyydätte? Rauhoittukaa. Kun tuo nuori mies lähti sotaan ja viimeisen kerran oli rakastettunsa kanssa yhdessä, antoi tämä hänelle sormuksen, jonka aikaisempia vaiheita en tunne, mutta joka lienee suomalaisen noidan takoma ja jolla on taikakalun kaikki ominaisuudet. Tyttö vannotti rakastettuaan aina pitämään tätä sormusta sormessaan vaarain ja sodan aikana, koska hän silloin säilyisi haavoittumatonna. Kaksi kertaa on tämä varoitus unhottunut, toisen kerran Dirschaussa…

— Herra Jumala!

— … ja toisen kerran Lützenin luona.

Bertel oli tullut niin liikutetuksi, että veri pakeni hänen poskiltaan ja hän seisoi kalpeana kuin marmoripatsas.

— Nuori mies, te tiedätte nyt osan siitä, mitä teidän tulee tietää, mutta te ette tiedä vielä kaikkea. Olemme nyt puhuneet sisarestanne, puhukaamme nyt teistä itsestänne. Hänen majesteettinsa oli aikonut antaa teille sen aateliskilven, jonka olette niin hyvin miekallanne ansainnut. Mutta vanha Aaron Perttilä, joka vihaa aatelia, on erityisenä armonosoituksena anonut, että kuningas antaisi teille tilaisuuden kaikkein korkeimpien kunniasijojen saamiseen, mutta ei sallisi teidän ottaa itsellenne aatelista nimeä. Kuningas ei ole voinut olla isänne pyyntöä täyttämättä … ja siksi on teidän nimenne aateliton. Mutta minä, joka en ole sidottu mihinkään lupauksiin isällenne, minä tarjoan teille, nuori mies, sen, mikä teiltä tähän saakka on kielletty, tarjoan teille ritarin kannukset ja vaakunakilven.

— Teidän ylhäisyytenne … tämä armo saattaa minut sanattomaksi; millä olen sen ansainnut?

Herttua Bernhard hymyili merkitsevästi. — Milläkö? Ystäväni, te olette ymmärtänyt minut vain puoleksi.

Bertel oli vaiti.

— No hyvä, ilman teidän suostumustannekin pidän minä teitä jo aatelismiehenä. Puhukaamme siitä toiste. Sormuksenne … oh … olen sen jo unhottanut. Muistatteko minkä näköinen se oli? — Ja herttua kaiveli innokkaasti salkkujaan.

— Sanotaan kuninkaan pitäneen kuparisormusta, jonka sisäpuolelle oli piirretty taikamerkkejä ja kirjaimet R.R.R.

— Tiedän sen piilottaneeni, mutta en nyt voi sitä löytää. Mort de ma vie, kenellä on aikaa ajatella moisia lapsellisuuksia! Jos sen löydän, saatte te sen. Mutta ellen sitä löytäisikään, tiedätte nyt jotakin, joka on suuriarvoisempaa. Menkää, nuori mies, ja pitäkää arvossa luottamukseni ja suuren kuninkaan muisto! Ei kukaan saa tietää, mitä olen teille puhunut. Jääkää hyvästi, me tapaamme vielä toisemme.

5. VIHAN JA RAKKAUDEN SOVINTO.

On meidän taaskin keväiseltä Saksanmaalta rientäminen talviseen pohjolaan. Ennenkuin jatkamme matkaamme kolmikymmenvuotisen sodan verisellä tiellä, tahdomme vierailla kaukana Pohjanmaalla kahden tämän kertomuksemme päähenkilön luona.

Oli adventin aika vuonna 1632. Ankara myrsky heitteli lunta Korsholman valleja vastaan ja ajoi Pohjanlahden syksyiset laineet sen jäisiä rantoja vastaan. Kaikki laivakulku oli siksi vuodeksi lakannut, ei kukaan saapunut enää merta myöten. Pohjanmaalla nostettu sotaväki oli jo heinäkuun lopussa lähetetty Tukholman kautta Stralsundiin ja uteliaisuudella odotettiin tietoja sodasta. Silloin tapahtui jo marraskuun keskipalkoilla, että yht'äkkiä levisi huhu kuninkaan kuolemasta; huhut sellaiset lentävät ilmassa, ei tiedetä mistä ja mitenkä; suuret onnettomuudet tuntuvat kaukaa niinkuin aavistukset, niinkuin kaukainen maanjäristys, joka omaa piiriäänkin edempänä saa mielet levottomiksi. Mutta tuollaisia huhuja oli jo monta kertaa ennenkin kuultu ja kumottu; luotettiin Kustaa Aadolfin onneen, ja kun ei vahvistusta tullut, unohdettiin koko asia niinkuin perätön satu.

Usein tapahtuu ihmiselämässä, että samoinkuin me vihaamme sitä, jolle olemme tehneet vääryyttä, me suopein silmin katselemme sitä, jolle olemme tulleet hyvää tehneeksi. Martta-rouva Korsholmassa oli aika ylpeä siitä, että oli niin urhokkaasti puolustanut linnaansa juopuneita sotamiehiä vastaan ja luki sen kokonaan omaksi ansiokseen. Se seikka, että hän oli pelastanut Reginan hengen, kohotti tätä suuresti hänen silmissään; mutta ei hän myöskään voinut olla ihmettelemättä sitä rohkeutta ja uhraavaisuutta, jota nuori tyttö oli samassa tilaisuudessa osoittanut. Hän ylpeili korkeasukuisesta vangistaan; kuin satasilmäinen peikko vartioi hän kaikkia hänen liikkeitään, mutta antoi samalla Reginalle kauniimmat huoneet, päästi Dorthen häntä palvelemaan ja paransi hänen ruokansa. Reginakaan ei enää käyttäytynyt niin ylpeästi ja tylysti kuin alussa, vaan hän saattoi joskus muutamalla sanalla tai pään nyökkäyksellä vastatakin Martta-rouvan kysymyksiin. Mutta kaikista niistä herkuista, niinkuin juotetun vasikan lihasta ja hyvästä oluesta y.m., joita hänelle tarjottiin, ei hän suuresti välittänyt; tuskin hän maistoikaan, mitä hänen eteensä asetettiin, vaan vaipui näennäiseen välinpitämättömyyteen, rukoili ahkerasti, mutta antoi kuitenkin päivänsä kulua yhden niinkuin toisenkin.

Martta-rouva oli yhäkin vakuutettuna siitä, että jos hänen vankinsa ei ollutkaan Rooman keisarin oma tytär, hän kuitenkin oli mitä jalosukuisin prinsessa. Hän sai sen vuoksi päähänsä tuon onnettoman tuuman ruveta kääntämään tätä näin vaikuttavaa henkilöä hänen paavillisesta harhaopistaan, toivoen sen kautta, kun sodan loputtua vankeja vaihdettaisiin, toimittavansa jotakin hyvin merkillistä. Regina joutui sen vuoksi saman käännytysinnon uhriksi, joka hänellä itsellään oli ollut tahtoessaan saada suuren Kustaa Aadolfin luopumaan uskostaan; mutta Martta-rouvan into oli paljoa karkeampaa ja kömpelömpää. Hän läjäsi tyttöparan huoneeseen Lutheruksen postilloja, virsikirjoja ja lentokirjasia, piti usein pitkiä, kaikenlaisilla sananlaskuilla höystettyjä puheita, ja kun ei tämä mitään auttanut, lähetti hän linnan papin saarnaamaan vangilleen. Tietysti sattuivat kaikki sanat kuuroihin korviin. Regina oli siksi vakava uskossaan, että voi kärsivällisesti kuunnella kaikkea, mitä hänelle tyrkytettiin, mutta hän kärsi siitä ja hänen olonsa Korsholmassa muuttui päivä päivältä yhä kiusallisemmaksi, ja kukapa voineekaan moittia häntä siitä, jos hän salaisesti huoaten ajatteli vapautuksensa päivää? Dorthe sitävastoin tulistui joka kerta kuin tuo vääräuskoinen pappi tai tuo pyylevä rouva alkoi saarnansa, ja luki sekä latinaksi että saksaksi vuoroin rukouksia vuoroon kirouksia, josta tavallisesti oli seurauksena se, että hänet pariksi päiväksi pistettiin putkaan, kunnes ikävä neiti Reginan luo hänet jälleen lauhdutti. Ja niin kului puoli vuotta neiti Reginan vankeuden aikaa.

Oikeampaan osasi Martta-rouvan hyväntahtoisuus siinä, että Regina sai työtä ja että häntä varten syksyllä tilattiin Tukholmasta hienoja työaineksia. Niinpä sai hän ruveta suurelle silkkikankaalle kullalla ja hopealla ompelemaan neitsyt Marian ja Kristuslapsen kuvia. Martta-rouva luuli viattomuudessaan tästä tulevan kalkkivaatteen, minkä Regina muuttuneiden mielipiteidensä merkiksi mahdollisesti tulisi lahjoittamaan Vaasan kirkkoon. Sotilaan silmä olisi kuitenkin kohta paikalla arvannut, että siinä oli tekeillä sotalippu, katolisen uskon sotalippu, jota vangittu tyttö hiljaisuudessa valmisteli odottaessaan sitä päivää, jolloin hänen kutomansa vaate saisi liehua katolisten sotajoukkojen taistelussa.

Ei Martta-rouva kuitenkaan ollut kaikin puolin tyytyväinen pyhän neitsyen kuvaan, jonka pään ympärillä oleva sädekehä oli hänen mielestään vähän liian suuri, ollakseen puhtaasti lutherinuskon mukainen. Hän mietti sentähden jo sopivampaa työtä vangilleen. Tapahtui joskus, että Isokyrön talonpoikaiskuninkaan tytär Meri kaupungissa käydessään teki asiaa linnaan ja saavuttaakseen vieraan neidin suosiota lahjoitti hänelle muutamia vyyhtiä mitä hienointa pellavarihmaa, jollaista ei kukaan muu koko paikkakunnalla osannut kehrätä niinkuin Meri. Martta-rouvan päähän pälkähti sen vuoksi eräänä päivänä opettaa vankinsa kehräämään ja ottaa Meri opettajaksi. Se olikin Merin salaisin toivo. Hän tahtoi tuolta vieraalta, joka oli ollut niin lähellä kuningasta, kuulla jotakin hänestä, tuosta suuresta ja unhottumattomasta, jonka muisto säteili hänen edessään ylimaailmallisessa loistossaan. Hän tahtoi kuulla, mitä kuningas oli sanonut, mitä tehnyt, mitä hän oli rakastanut ja vihannut; vielä kerran tahtoi hän innostua hänen kunniansa loisteesta, ja sitten kuolla iäksi unhotettuna. Hän oli sankari, oli kuningas; Meri ei ollut mitään, olihan vain kuluneen keväimen kuihtunut kukka.

Sillä tavalla tutustui Meri toisen kerran Reginaan Korsholmassa. Hänet otettiin vastaan alussa välinpitämättömästi ja kylmästi, eikä hänen kehruunsakaan miellyttänyt ylpeää neitiä. Mutta vähitellen mieltyi Regina hänen nöyrään ja lempeään käytökseensä, ja kun vanki aina haluaa yhteyttä linnan muurien ulkopuolella olevien ihmisten kanssa, tuli Reginakin avomielisemmäksi. Vähän he tosin kehräsivät, mutta he puhelivat kuin emäntä ja palkollinen, varsinkin niinä päivinä kuin Dorthe oli ilkeän kielensä vuoksi putkassa, ja silloin oli Merille hyödyksi, että hän taisi entisinä, loistavampina aikoina oppimaansa saksankieltä. Meri osasi aina johtaa keskustelun kuninkaaseen, ja ollen älykäs hän oli pian selvillä Reginan haaveellisesta rakkaudesta. Mutta Regina ei aavistanut vähääkään Merin aikaisemmista vaiheista; hän selitti Merin kysymykset siitä luonnollisesta uteliaisuudesta lähteneiksi, jonka niin korkeat henkilöt aina herättävät alhaisessa kansassa. Välistä häntä kuitenkin ihmetytti tuon yksinkertaisen kansannaisen ajatus- ja puhetavan hienous ja jalous. Oli hetkiä, jolloin Merin koko olento oli hänen mielestään täynnä vastakohtia ja jolloin tuli ajatelleeksi, eikö tuo nainen ehkä ollut vakooja. Mutta heti kohta hän taas katui tuota ajatustaan; kun kehrääjä rukkinsa takaa loi häneen kirkkaan, lämpimän, läpikuultavan katseensa, oli siinä jotakin, joka kuiskasi Reginan sydämeen: tuo nainen ei teeskentele.

Näin istuivat he eräänä päivänä alkupuolella joulukuuta, ja Dorthe oli taas suljettu vankilaansa osoittamastaan sopimattomasta käytöksestä linnan saarnaajaa kohtaan. Olivat ne toistensa ilmeiset vastakohdat nuo kaksi olentoa, jotka kohtalo eri haaroilta oli yhteen tuonut, mutta joilla kuitenkin yhdessä asiassa oli samat harrastukset. Toinen nuori, kaunis, ylpeä, tummaverinen, silmät säteilevät, ruhtinatar vielä vankilassaankin; toinen keski-ikäinen, vaaleaverinen, kalpea, hieno, lempeä, vapaa, mutta kuitenkin paljon nöyrempi. Reginaa, joka nyt oli seitsentoistavuotias, olisi voinut luulla kaksikymmenvuotiaaksi; Meri oli kuudenneljättä, mutta hänen olennossaan oli jotakin niin lapsellista ja viatonta, että häntä välistä olisi voinut luulla seitsentoistavuotiaaksi. Hän olisi voinut olla Reginan äiti, ja kuitenkin olisi häntä, joka oli niin paljon kokenut, voinut katsoa lapseksi tuon aikaisin kehittyneen etelän kaunottaren rinnalla.

Neiti Regina oli kehrännyt hetkisen ja katkaissut monta säiettä. Suutuksissaan sysäsi hän rukkinsa luotaan ja tarttui korko-ompelukseensa. Se tapahtui usein ja opettajatar oli siihen tottunut.

— Se on kaunis kuva, — virkkoi Meri katsahtaen silkkivaatteeseen. — Mitä se esittää?

— Se on Jumalan pyhä äiti, Sancta Maria, — vastasi neiti Regina ja risti silmänsä niinkuin hänen tapansa oli tehdä joka kerta, kun tuli pyhän neitsyen nimen maininneeksi.

— Mihinkä sitä käytetään? — kysyi Meri viattomasti.

Regina tarkasteli häntä ennenkuin vastasi. Taas syntyi epäilys hänen mielessään, mutta haihtui samassa.

— Minä ompelen pyhän uskon sotalippua Saksanmaalle, — vastasi Regina avonaisesti ja rohkeasti. — Kun se kerran sotarivien edessä liehuu, silloin pakenevat vääräuskoiset Jumalan äidin vihaa.

— Kun minä ajattelen Jumalan äitiä, — sanoi Meri, — ajattelen minä häntä lempeänä, hyvänä ja rauhallisena. Ajattelen häntä niinkuin äitiä, joka elää yksin rakkaudellensa. — Meri lausui nuo sanat omituisella äänen viehkeydellä.

— Jumalan äiti on taivaan kuningatar, ja taistelee jumalattomia vastaan ja tuhoaa heidät.

— Mutta kun Jumalan äiti lähtee sotaan, tulee kuningas. Kustaa Aadolf häntä vastaan paljain päin ja miekan kärki maata kohden ojennettuna, lankeaa polvilleen hänen eteensä ja virkkaa: pyhä neitsyt, minä en taistele sinun kunniaksesi, vaan poikasi, meidän vapahtajamme kunniaksi. Ja silloin hymyilee neitsyt Maria ja vastaa: se, joka taistelee poikani puolesta, taistelee myöskin minun puolestani. Sillä minä olen äiti.

— Kuninkaasi on kerettiläinen, — vastasi neiti Regina tulistuneena, sillä ei mikään suututtanut häntä enemmän kuin katolisen uskon vastusteleminen, joka usko tärkeänä uskonkappaleena opettaa, että neitsyt Maria on taivaan haltiatar. — Sinun kuninkaasi on tyranni ja vääräuskoinen, joka on kaikki pyhimykset vihoittanut. Tiedätkö, Merchen, että minä vihaan kuningastasi?

— Ja minä häntä rakastan, — virkkoi Meri tuskin kuultavasti.

— Niin, — jatkoi Regina, — minä häntä vihaan kuin kuolemaa, kuin syntiä, kuin kadotusta. Jos minä olisin mies ja minulla olisi voimakas käsivarsi ja jos minä voisin heiluttaa miekkaa, olisi minun elämäni tarkoituksena hävittää hänen sotaväkensä ja hänen työnsä. Sinä olet onnellinen sinä, Merchen, sinä et tunne sotaa etkä tiedä, mitä Kustaa Aadolf on tehnyt meille onnettomille katolilaisille. Mutta minä olen nähnyt sen ja minun maani ja minun uskoni huutavat kostoa. On hetkiä, jolloin voisin tappaa hänet.

— Ja kun neiti Regina valkoisella kätösellään kohottaa välkkyvän tikarin kuninkaan päätä kohden, silloin paljastaa kuningas rintansa, jossa hänen suuri sydämensä sykkii, ja katselee häntä ylevästi ja rauhallisesti ja virkkaa: sinä hieno, valkea kätönen, joka Jumalan äidin kuvaa ompelet, iske, jos voit, tässä on sydämeni, ja se sykkii maailman vapauden ja maailman valkeuden puolesta. Ja silloin vaipuu valkoinen käsi hiljalleen alas, ja tikari putoaa siitä huomaamatta, ja Jumalan äidin kuva hymyilee taas, sillä hän tiesi kyllä, kuinka olisi käyvä, sillä olihan hänelle itselleenkin käynyt samalla tavalla. Sillä kuningas Kustaa Aadolfia ei voi kukaan tappaa eikä kukaan vihata, koska Jumalan enkeli kulkee hänen sivullaan ja muuttaa rakkaudeksi ihmisten vihan.

Regina unohti työnsä ja katseli Meriä suurilla, mustilla, kostuvilla silmillään. Noissa sanoissa oli niin paljon, joka häntä kummastutti ja samalla lämmitti hänen sydäntään. Mutta hän vaikeni. Viimein virkkoi hän:

— Kuninkaalla on taikakalu, joka häntä suojelee.

— On, — sanoi Meri, — hänellä on sellainen taikakalu, mutta se ei ole kuparisormus, josta ihmiset puhuvat, vaan se on hänen ylevä, jalo sydämensä, joka kieltää itseltään kaiken toteuttaakseen sitä, mikä on suurta maailmassa. Kun hän vielä oli aivan nuori eikä hänellä ollut kunniaa eikä mainetta, vaan ainoastaan vaalea tukkansa ja korkea otsansa ja lempeät, siniset silmänsä, silloin ei hänellä ollut mitään taikasormusta, ja kuitenkin kulkivat siunaus, rakkaus ja onni hänen vierellään. Kaikki enkelit taivaassa ja kaikki ihmiset maan päällä häntä rakastivat.

Reginan mustissa silmissä kiilui kyynel.

— Oletko nähnyt hänet silloin, kun hän oli noin nuori? — kysyi hän.

— Josko olen nähnyt hänet! Olen.

— Ja sinä olet rakastanut häntä niinkuin kaikki muutkin?

— Enemmän kuin kukaan muu!

— Ja rakastat häntä vieläkin?

— Niin, minä rakastan häntä … paljon. Niinkuin tekin. Mutta te toivotte hänelle, kuolemaa ja minä tahtoisin kuolla hänen edestään.

Regina hypähti ylös, purskahti itkemään, sulki Merin syliinsä ja suuteli häntä.

— Älä luule, että minä tahdon hänen kuolemaansa, … minäkö, joka, oi pyhä neitsyt, tahtoisin tuhat kertaa uhrata henkeni pelastaakseni hänen henkensä! Mutta tiedätkö, Merchen, että se tuottaa tuskaa, jota sinä et voi ymmärtää, ja synnyttää kärsimyksiä, jotka repivät ja raastavat, kun rakastaa miestä jota pitää sankarina, jaloimpana ja suurimpana, mutta jota usko kuitenkin käskee vihaamaan, tappamaan ja vainoamaan! Sinä et tiedä, sinä onnellinen, joka vain saat rakastaa ja siunata, miltä tuntuu, kun rakkaus ja viha heittelevät meitä kuin laivaa korkeat laineet; kun on pakotettu kiroamaan häntä, jota kuitenkin tahtoisi siunata ja kun täytyy istua vangittuna ja hautoa mielessään mitä ristiriitaisimpia tunteita, jotka alinomaa taistelevat keskenään siitä, kumpiko voittaisi ja saisi sisimmän sielumme haltuunsa. Oi, oli kerran yö, jolloin yritin sovittaa rakkauteni ja uskoni, ja saattaa hänet, tuon mahtavan, oikealle autuuden tielle. Jos pyhimykset silloin olisivat antaneet heikon ääneni vakuuttaa häntä, saada hänet pois hänen epäuskostaan … silloin olisi Regina-parka ilolla seurannut häntä hänen halvimpana palvelijanaan ja ohjannut rintaansa kaikki ne keihäät ja nuolet, jotka oli heitetty hänen sydäntään lävistämään. Mutta pyhimykset eivät sallineet minun, kelvottoman, tulla osalliseksi niin suuresta kunniasta, ja sen vuoksi istun minä nyt täällä vankina uskoni ja rakkauteni tähden, ja vaikka enkelikin astuisi alas taivaasta ja murtaisi vankilani muurin ja sanoisi minulle: pakene, maasi odottaa sinua! niin vastaisin minä: se on hänen tahtonsa, hänen, jota rakastan, hänen tähtensä minä kärsin ja hänen tähtensä jään minä sinne, missä olen. Ja sinä uskot yhä vielä, että minä tahdon hänen kuolemaansa!

Regina itki kauan ja kiihkeästi, itki sen intohimonsa koko voimalla, joka ei ollut pitkiin aikoihin päässyt valloilleen. Meri siirteli nuo mustat suortuvat hänen otsaltaan, katseli häntä lempeästi kyyneltyneihin silmiin ja sanoi kuin olisi ennustanut jotakin: — Älkää itkekö noin! Se päivä on vielä valkeneva, jolloin voitte häntä rakastaa, tarvitsematta samalla häntä kirota!

— Ei se päivä koskaan valkene, rakas Merchen!

— Se päivä on valkeneva silloin, kun kuningas Kustaa Aadolf on kuollut.

— Voi, ettei se päivä sitten koskaan valkenisi! Kernaammin kärsin vaikka ikäni kaiken … kärsinhän minä kuitenkin hänen tähtensä.

— Se päivä on kuitenkin valkeneva. Ei sen vuoksi, että te olette nuori ja hän teitä vanhempi. Mutta ettekö ole koskaan kuullut sanottavan lapsesta, joka on nöyrempi ja parempi kuin muut lapset: se ei elä kauan, se on liian hyvä tälle maailmalle! Niin näyttää minusta olevan Kustaa Aadolfkin. Hän on liian suuri, liian jalo ja hyvä vanhaksi elääkseen. Jumalan enkelit tahtovat viedä hänet, ennenkuin hänen ruumiinsa kuihtuu ja sielunsa uupuu. Uskokaa minua, he ottavat hänet meiltä.

Regina katseli häntä melkein kauhistuksissaan.

— Ken olet sinä, joka noin puhut? Kuinka sinun silmäsi palavat! Sinä et ole se, joka sanot olevasi. Kuka sitten olet?… Oi, pyhä neitsyt, suojele minua!

Ja Regina kavahti seisoalleen kaiken sen taikauskoisen pelon valtaamana, joka oli ominaista hänen aikakaudelleen. Luultavaa on, ettei hän tarkemmin ajatellut sitä, mikä hänessä tuon kauhun synnytti, mutta Merin puhe oli hänestä koko ajan tuntunut oudolta ja luonnottomalta ollakseen sivistymättömän naisen puhetta tässä raakalaisten maassa.

— Kukako olen? — virkkoi Meri yhtä lempeästi kuin ennenkin. — Olen nainen, joka rakastaa. Siinä kaikki.

— Ja sinä sanot, että kuningas on kuoleva?

— Jumala yksin johtaa ihmisten kohtaloita ja suurinkin ihmisistä on ihminen.

Juuri silloin tarttui joku lukkoon ja Martta-rouva astui sisään tavallista juhlallisempana ja myöskin hiukan kalpeampana kuin muulloin. Tavallisen ruudukkaisen villakauhtanansa asemesta oli hänellä musta surupuku, ja koko hänen ulkomuodossaan oli jotakin outoa. Reginan ja Merin äskeinen puhelu vaikutti heihin niin, että he molemmat säpsähtivät.

Meri kävi kuolon kalpeaksi, astui suoraa päätä Martta-rouvan eteen, katsoi häntä terävästi silmiin ja virkkoi yksikantaan, suurella vaivalla:

— Kuningas on kuollut!

— Tiedätkö sen jo? — vastasi Martta-rouva ihmeissään. — Jumala meitä varjelkoon, surusanoma saapui tunti sitten sanansaattajan tuomana Pohjanlahden ympäri.

Regina vaipui maahan pyörtyneenä.

Meri, jonka sydän oli pakahtumaisillaan, pysyi tunnossaan ja koetti herättää Reginaa henkiin.

— Kuningas on siis kaatunut taistelutanterella, kaatunut voittaessaan? — kysyi hän vielä hämmästyneeltä rouvalta.

— Lützenin taistelutanterella 6. päivänä marraskuuta ja keskellä ihaninta voittoa, — selitti rouva, yhä hämmästyneempänä siitä, mistä Meri tiesi tuon kaiken.

— Herätkää, armollinen neiti, hän on elänyt ja kuollut kuin sankari, kaiken maailman ihailun ansainneena. Hän on kaatunut voiton hetkenä, kunniansa kirkkaimmillaan loistaessa, hänen nimensä on elävä kaikkina aikoina, ja sitä nimeä me molemmat siunatkaamme!

Regina avasi haaveilevat silmänsä ja pani kätensä ristiin rukoillakseen. — Oi, pyhä neitsyt, — sanoi hän, — minä kiitän sinua, että olet antanut hänen kaikessa suuruudessaan lähteä maailmasta ja että siten olet poistanut sen kirouksen, joka rakkauttani painoi!

Ja Meri polvistui hänen viereensä rukoilemaan…

* * * * *

Mutta linnan pihan ulkopuolella seisoi pitkä, harmaahapsinen vanhus, ja hänen kasvonsa olivat tuskasta ja epätoivosta väännyksissä.

— Kirottu olkoon työni! — sanoi hän. — Suunnitelmani on ennen aikojaan hajonnut, ja se päämäärä, jota varten olen elänyt, katoo näkyvistäni. Voi minua mieletöntä, joka luotin ihmisen elämänlangan kestävyyteen ja sille rakensin; joka toivoin, että kuningas tunnustaisi omansa ja eläisi niin kauan, kunnes Aaron Perttilän tyttären poika olisi ehtinyt sodassa hankkia itselleen loistavan maineen ja kohota samanarvoiseksi kuin Ruotsin kruunun perillinen! Kuningas on kuollut ja minun jälkeläiseni on vain holhuunalainen poika, joka pian hupenee muiden joukkoon. Nyt puuttuu vain se, että hän voittaa aatelisen kilven ja asettuu muiden verenimijäin kanssa niiden väliin, kuninkaan ja kansan väliin, jotka ovat valtion ainoat oikeat vallat. Minua houkkoa, minua houkkoa, kuningas on kuollut! Mene nyt hautaasi, vanha Perttilä, mene veljenmurhaajan kuningas Juhanan ja aatelisten tuhoojan kuningas Kaarlen luo, ja kätke heidän uljaat aikeensa samojen matojen sekaan, jotka jo ovat suuhunsa syöneet prinssi Kustaan ja Kaarina Maununtyttären!

Ja vanhus tarttui ulos tulevaa Meriä kiihkeästi käteen ja virkkoi:

— Tule, nyt ei meillä enää ole mitään toimitettavaa tässä maailmassa!

— On meillä vielä, — sanoi Meri, koettaen tuskaansa voittaa, — meillä molemmilla on vielä poika!

6. NÖRDLINGENIN TAISTELU.

Hetki, joka tuottaisi ruotsalaisten aseille musertavan tappion, oli tullut. Tähän saakka oli Ruotsin jalopeura Kustaa Aadolfin ja hänen lähimpäin miestensä johtamana rientänyt voitosta voittoon ja voimakkailla käpälillään ruhjonut maahan kaikki vastustajansa. Viimein tuli onnettomuudenkin päivä, ja se päivä oli verinen.

Wallenstein, tuo, joka ei mihinkään tyytynyt, mutta jota kuitenkin aina tarvittiin, oli kaatunut petturin käden kautta Egerissä; Gallas, sotajoukkojen hävittäjä, antoi väkensä tulvia yli koko Keski-Saksan, valloitti Regensburgin ja marssi vapaata Schwabenin valtakaupunkia Nördlingeniä vastaan. Herttua Bernhard ja Kustaa Horn kiiruhtivat Ruotsin sotaväen kanssa apuun. Heillä oli vain 17,000 miestä, Gallaksella 33,000. — Tehkäämme hyökkäys, — sanoi herttua. — Odottakaamme, — sanoi Horn. Ja niin odotettiin; 5,000 miestä saapui, ja kaksi viikkoa kului. Silloin tuli Nördlingen hätään ja poltti öiseen aikaan hätätulia torneissaan. Taas tahtoi herttua tehdä hyökkäyksen ja taas tahtoi Horn linnoittua ja auttaa kaupunkia ilman tappelua. Häntä, tuota urhoollista miestä, sanottiin pelkuriksi mieheksi, ja suutuksissaan, mutta pahaa aavistellen, päätti hän ryhtyä taisteluun. Ruotsalaiset aloittivat tappelun varmoina voitostaan, sillä alituinen onni oli tehnyt heidät ylpeiksi.

Elokuun 26 p:nä 1634 oli taistelu. Nördlingenin ulkopuolella on metsäinen kukkula, Arensberg nimeltään, ja sen ja kaupungin välillä on pienempi ylänkö. Siihen olivat keisarilliset rakentaneet kolme vallitusta. Ruotsalaiset olivat sijoittuneet Arensbergin kukkulalle, Horn oikealle ja herttua vasemmalle sivustalle. Tunnussana oli sama mikä Breitenfeldissä ja Lützenissä: Jumala kanssamme!

Varhain aamulla satoi rankasti. Vielä kerran tahtoi varovainen Horn viivähtää, mutta herttualla oli korkein komento ja hän käski marssia eteenpäin. Horn totteli ja oikea sivusta laskeutui molempain kukkulain välissä olevaan laaksoon. Ratsuväen levottomuus joudutti taistelun alkamista. Heti kohta muuttui se ruotsalaisille epäedulliseksi. Keisarillisten kanuunat tekivät isoja aukkoja ratsujoukon riveihin ja ne alkoivat väistyä ylivoiman tieltä. Horn lähetti kaksi prikaatia ahdistamaan keskimmäistä vallitusta. Se valloitettiin ja vihollista alettiin ajaa takaa. Piccolomini pysähdytti pakenevat ja heidät ajettiin takaisin vallituksia kohti. Silloin sattui ruutivarasto syttymään tuleen. Huumaavalla pamahduksella räjähti vallilinna ilmaan ja useita satoja ruotsalaisia ja suomalaisia seurasi mukana. Se oli ensimmäinen onnettomuus.

Tästä vallituksesta riippui kuitenkin voitto. Muutamia silmänräpäyksiä oli se tyhjänä; Piccolominin sotamiehiä, jotka olivat säikähtäneet pamahdusta ja siitä syntynyttä hävitystä, ei saatu sinne menemään. Viimein he sen kuitenkin tekivät. Horn pyysi apua valloittaakseen takaisin vallituksen. Herttua lähetti hänelle keltaisen rykmentin nuoren böömiläisen Thurnin johtamana. Tämä erehtyi, karkasi toisen vallituksen kimppuun la kohtasi siellä monta vertaa voimakkaamman vihollisen. Seitsemäntoista kertaa hyökkäsi vihollinen eteenpäin, ja yhtä monta kertaa ajettiin hänet takaisin. Turhaan ryntäili Horn vallitusta vastaan. Thurnin erehdys oli toinen onnettomuus.

Vasemmalla sivustalla oli herttua aloittanut taistelun tykistöä ja ratsuväkeä vastaan. Ensimmäisessä yhteentörmäyksessä väistyivät keisarilliset ja herttuan saksalainen ratsuväki karkasi suitset höllällään ja rivit hajaantuneina pakenevia takaa ajamaan. Mutta Tillyn henki näkyi tänään antavan rohkeutta keisarillisille. He asettivat järjestyneet ja mieslukuiset rivinsä hyökkääviä vastaan, pysähdyttivät heidät ja ajoivat heidät tappiolla takaisin. Turhaan koetti herttua viedä apua Nördlingeniin. Turhaan ajoi hän Gallasta edellään. Yhä uusia vihollisia asettui hänen tielleen ja kroaatit ryöstivät kuormastoa hänen selkänsä takana.

Nyt oli päivä jo ehtinyt puoleen. Hornin joukot olivat kahdeksan tuntia peräkkäin kestäneet vihollisen ampumista ja olivat haavoistaan ja väsymyksestä aivan näännyksissä. Joka hetki väheni heidän voitontoivonsa, mutta heidän uljuutensa pysyi entisellään, murtumattomana ja sitkeänä. He olivat huomanneet epäjärjestyksen vasemmalla sivustalla; itsellään oli heillä kovin huono asema laaksossa, jonne Piccolominin kuulat joka hetki iskivät ja räiskyttelivät punaista verta poikki ammuttuihin puitten runkoihin. Nyt ehdotti Horn että vetäydyttäisiin takaisin Arensbergiin, ja ahdinkotilaan joutunut herttua oli pakoitettu siihen lopulta suostumaan. Lähes kaksi tuntia oli hän vitkastellut ja näistä kahdesta tunnista olisi hän sittemmin tahtonut antaa puolet elämästään. Kello oli kolme iltapäivällä. Horn käski suomalaisen ratsuväen tekemään näennäisen hyökkäyksen, peittääkseen paluumatkaansa, ja alkoi sitten niinkuin älykäs sotapäällikkö ainakin vetäytyä takaisin hyvässä järjestyksessä. Keisarilliset huomasivat hänen aikeensa ja tunkivat päälle kahta voimakkaammin. He alkoivat toivoa sitä, mitä ennen eivät olleet uskaltaneet ajatellakaan, että näet ruotsalaisetkin olisivat voitettavissa; ja tuon pienen, jäntterän Piccolominin nähtiin karkaavan hevosensa selässä rivistä riviin yhdistääkseen väkensä ja niiden koko voimalla karatakseen ruotsalaisten suojattomaan sivuun, hajoittaakseen heidät ja heidät perin pohjin tuhotakseen.

Laaksossa ruotsalaisen sotajoukon selän takana juoksi noiden kahden kukkulan välillä jyrkkärantainen puro, joka oli tulvillaan paljosta sateesta. Pienen Hirnheimin kylän luona vei puron yli sen ainoa silta ja tämän paikan miehitti Horn ajoissa paluumatkaa turvatakseen. Tykistö kulki ensiksi sillan yli ja pääsi hyvään turvaan Arensbergiin. Etumaiset rivit Hornin joukosta olivat myöskin saapuneet kylään ja muut olivat vain parin pyssynkantaman päässä siitä, kun uusi onnettomuus tapahtui, kolmas ja kaikista kauhein tänä onnettomuuksien päivänä.

Herttua Bernhard oli ottanut tehtäväkseen vasemman sivustan väellä viivyttää vihollista siksi, kunnes Horn olisi ehtinyt joen yli. Heti kohta huomasi hän kuitenkin, että hän oli siihen ryhtyessään enemmän kysynyt neuvoa rohkeudeltaan kuin älyltään. Yhä taajenivat vihollisten joukot, yhä kiihkeämmin hyökkäsivät he eteenpäin. Kolme kertaa ryntäsi De Werth herttuan ratsuväkeä vastaan; kolme kertaa ajettiin hänet takaisin. Neljännen kerran mursi hän herttuan rintaman. Herttua lähetti muutaman osaston ahdistamaan häntä sivulta. Turhaan. Mieletönnä raivosta tempasi herttua kullalla kirjaillun lipun vänrikin kädestä ja karkasi urhoollisimpiensa seuraamana vihollisten tiheimpään parveen. Kaikki turhaan. Hänen urhoollisimpansa kaatuivat, hänen hevosensa ammuttiin hänen altaan, lippu riistettiin hänen kädestään; haavoitettuna, voitettuna, oli hän vähällä joutua vangiksi, kun hänen vierellään ratsastanut nuori upseeri tarjosi hänelle hevosensa, jonka avulla herttua hädin tuskin pääsi pakoon. Jo pakeni hänen hajaantunut jalkaväkensä, voimatta aavalla kentällä vastustaa vihollista, Ja kun haavoittunut herttua ohjat höllällään karkasi tiehensä, seurasi koko hänen väkensä hurjimmassa paossa hänen perässään luullen, että kaikki oli kadotettu.

Juuri silloin kulki Hornin jalkaväki kaitaisen sillan poikki. Silloin kuului rivien takaa hätääntyneitä huutoja, että taistelu oli menetetty ja vihollinen kintereillä. Ensin karkasi yksityisiä ratsumiehiä, sitten kokonaisia osastoja herttuan joukosta siltaa kohti, ajaen jalkaväen keskeen, suoltaen heitä alleen ja saattaen kaikki mitä kauheimpaan epäjärjestykseen. Turhaan koetti Horn saada äänensä kuuluville, hänen lähimmät päällikkönsä koettivat hillitä ratsumiesten pakoa, mutta ilman menestystä. Ahtaalla sillalla heitettiin kaikki nurin niskoin, ihmiset, vaunut, hevoset, kuolleet ja elävät, ja lopulta ryntäsi herttuan koko vasen sivusta tuolle onnettomuuden paikalle. Kuin salama iski Piccolomini pakenevien selkään, asetti muutamia keveitä kanuunia kukkulalle ja antoi niiden soitella tiheimpään väkijoukkoon, jossa jokainen laukaus kaatoi maahan pitkän laistin kuolleita ja haavoitettuja. Kohta olivat kroaatitkin siellä ja nyt täytyi kanuunain vaieta, etteivät ystävät kaatuisi yhdessä vihollisten kanssa. Kauheata tuhoaan tekivät keisarillisten ratsumiesten pitkät keihäät ja leveät miekat. Jokainen Ruotsin ja Suomen mies oli kuolemaan tuomittu.

Kustaa Horn, Kankaisten herra, tuo älykäs ja urhoollinen suomalainen sotapäällikkö, jota Kustaa Aadolfin oli tapana kutsua "oikeaksi kädekseen" ja joka alun pitäen oli varoittanut antautumasta tähän onnettomaan taisteluun, hän pysyi viimeiseen hetkeen pelkäämättömänä ja järkevänä ja koetti vielä itse tuona kauheana hetkenä pelastaa, mikä oli pelastettavissa. Kolmen rykmentin tähteet oli hän koonnut ja asettunut niiden kanssa sillan päähän, jossa pakenevien lauma pauhasi hänen ohitsensa voimatta temmata häntä mukaansa. Häntä rukoiltiin pelastamaan henkensä; hän oli itsepäinen suomalainen eikä liikahtanut paikaltaan. Vihollinen uskoi tuskin silmiään nähdessään hänen ei ainoastaan puolustautuvan, mutta myöskin rohkeasti hyökkäävän. Hetkeksi herkesi vihollinen takaa-ajamasta, eikä Horn halunnutkaan muuttaa voittoa mielettömällä hyökkäyksellään. Gallas karkuutti häntä vastaan yhden parhaimmista espanjalaisista prikaateistaan. Horn ajoi sen takaisin verisin päin. Voiton hurmaamana syöksyi häntä vastaan De Werth rakuunoineen. Yhtä verisesti otettiin heidätkin vastaan. Joka taholla taajenivat vihollisten rivit ja Hornin kimppuun käytiin kolmelta taholta yht'aikaa. Luvattiin säästää hänen henkensä, jos hän antautuisi; miekanisku oli hänen vastauksensa, ja samaan vastaukseen yhtyivät hänen miehensä. Ei kukaan armoa pyytänyt. Viimein, kun useimmat hänen ympärillään olivat kaatuneet, sortui hän joukon keskeen ja vangittiin, jonka jälkeen jäljelle jääneet urhot antautuivat hänen kanssaan.

Kun Ruotsin sotajoukko pakeni Arensbergin yli, repi Sachsen-Weimarin herttua Bernhard pitkää tukkaansa ja huusi epätoivoissaan, että hän on hullu, mutta että Horn on viisas mies. Sittemmin lohdutteli herttua mieltään Elsassilla; mutta tänään oli hänellä syytä katua hätäisyyttään. Kuusi tuhatta ruotsalaista, suomalaista ja heidän kanssaan liittoutunutta saksalaista loikoi kuolleena Nördlingenin verisillä kukkuloilla; kuusi tuhatta joutui vangiksi, niiden joukossa suomalaiset Horn ja Wittenberg, joita vihollinen kohteli jotenkin kunnioittavasti; jäljellä olevista 10,000:sta oli puolet haavoitettuja ja useimmat henkiin jääneet palkkasoturit luopuivat lippujen alta. Sotajoukko oli menettänyt 4,000 kuormavaunua, 300 lippua ja kaiken tykistönsä. Kurja jäännös vetäytyi sitten ryöstäen ja puutetta kärsien Mainziin päin. Mutta enemmän kuin noiden kahdentoista tuhannen miehen hukka merkitsi Ruotsille sen sotakunnian hukka ja vihollisten uudistunut luottamus sota-onneensa. Nördlingenin tappelu oli käännekohta kolmekymmenvuotisessa sodassa ja sai koko Euroopan missä iloitsemaan, missä hämmästymään, kunnes Banérin nero ja onni taas hankki ruotsalaisten aseille niiden kadotetun kunnian.

Viimeisiä niistä, jotka taistelivat Hornin rinnalla sillan luona, olivat pohjalaiset ja niiden joukossa vanha ystävämme ja tuttumme kapteeni Larsson. Pienellä, paksulla kapteenilla ei sillä kertaa, niinkuin aina muulloin, ollut aikaa suutaan avata; koko hänen pyöreä ruumiinsa valui hikeä kesän helteessä, hän oli tapellut aamun koitosta alkaen eikä kuitenkaan saanut naarmuakaan ihoonsa. Olkoon sanottuna hänen kunniakseen, että hän Nördlingenissä ajatteli yhtä vähän reiniläisiä viinejä kuin Baierin nunnia, vaan rehellisesti iski ja pisti minkä kerkesi. Jääköön kuitenkin hänen omiksi puheikseen se, mistä hän jälkeen päin kehui, eli että hän oli suuren miekkansa kärjellä sinä päivänä lävistänyt kolmekymmentä keisarillista sotilasta. Hän oli myöskin niitä, jotka joutuivat vangiksi samalla kertaa kuin Horn, mutta enemmän kuin vankeutensa harmitti häntä se, että hän taistelun jälkeen näki kroaatilaisten makein suin tyhjentelevän niitä viinivarastoja, joita olivat Ruotsin armeijan kuormastosta löytäneet.

Toinen ystävistämme, luutnantti Bertel, taisteli koko päivän herttuan kupeella, ja hän se oli, joka tarjosi herttualle hevosensa, kun tämän oma hevonen oli ammuttu. Ettei herttua sittemmin tätä palvelusta unohtanut, sen saamme seuraavassa nähdä. Bertel, samoinkuin Larssonkin, oli aina kuumimmassa kahakassa, mutta sai useita haavoja ja kantautui pakenevien mukana Arensbergiin. Melkein tietämättä, kuinka se oli tapahtunut, huomasi hän seuraavana päivänä olevansa kaukana taistelutanterelta ja vetäytyi herttuan sotajoukon tähteiden kanssa Mainziin päin.

7. TUHLAAJAPOIKA.

Olemme nyt loppiaisen tienoossa v. 1635, siis keskellä talvea. Aaron Perttilän tuvassa Isokyrössä räiskää pystyvalkea tilavassa takassa, sillä siihen aikaan kasvoi vielä paksua metsää viljavien vainioiden ympärillä. Ulkona raivoaa lumipyry ja pauhaa ankara myrsky; sudet ulvovat joen jäällä; nälkäinen ilves hiipii kallion rotkossa.

On loppiaisilta, ja puhde on jo muuttunut pimeäksi. Isokyrön talonpoikaiskuningas istuu korkeaselustimisessa tuolissaan vähän matkaa takkavalkeasta ja kuuntelee hajamielisenä tytärtään Meriä, joka takkatulen valossa korkealla äänellä lukee muutamaa lukua Agricolan suomalaisesta Uudesta Testamentista, sillä koko Raamattu ei ollut silloin vielä suomennettu. Paljon on ukko Perttilä jo vanhentunut sen jälkeen kuin viimeksi näimme hänet vielä parhaissa voimissaan. Alituisesti kuohuvat ajatukset eivät anna hänelle mitään rauhaa, jo kuitenkin ovat nyt, kuninkaan kuoltua, hänen rohkeat aikeensa rauenneet ja ajelehtavat kuin haaksirikkoon joutuneen laivan jäännökset yöllisen meren hyllyvillä aalloilla. Hänenlaisensa luonteet murtuvat jo vain sitenkin, että itse itseään kalvavat. Eivät mitkään hänen kirjavan elämänsä tiellä sattuneet vaiheet eivätkä onnettomuudet olleet voineet masentaa häntä, tuota rautaista miestä; harmi loistavien toiveiden kukistumisesta, turhat yritykset rakentaa uudelleen tuota kaatunutta ilmalinnaa, suru siitä, että hänen läheisimpänsä itse repivät alas hänen työnsä, kaikki se kalvoi kuin raateleva korppi hänen sielunsa sisimpää. Yksi ainoa ajatus oli tehnyt hänet kahtena vuonna kymmentä vuotta vanhemmaksi ja tämä ajatus oli mielettömän julkea. Se ajatus oli tämä:

— Miksi ei perilliseni tällä hetkellä ole Ruotsin kuningas?

Välistä kohottaa Meri lempeät, siniset silmänsä ja tarkastelee levottomasti vanhaa isäänsä. Merikin on käynyt vanhemman näköiseksi; hiljainen suru on kuin syksy vihannassa lehdossa; se ei murra, ei kuoleta, mutta se saapi vaalistumaan tuoreet lehdet elämän puussa. Merin katse on täynnä rauhaa ja nöyryyttä. Se ajatus, joka pilkottaa hänen sielustaan niinkuin laskeva aurinko taivaan rannalta, on tämä: tuolla puolen haudan saan minä tavata hänet, joka oli sydämeni ylpeys, ja siellä ei hän enää mitään maallista kruunua kanna.

Hänen vasemmalla sivullaan istuu vanha Larsson, yhtä pyöreänä ja pienoisena kuin hänen ruokahaluinen poikansa. Hänen hyväntahtoiset, pyylevät kasvonsa ovat tällä kertaa hiukan juhlallisemman näköiset, niinkuin vaatii sen pyhän kirjan sisältö, jota hän kuuntelee. Hänen kätensä ovat menneet ristiin kuin rukouksen aikana ja ainoastaan silloin tällöin kohentelee hän ystävällisellä huomaavaisuudella kekäleitä, että Meri voisi paremmin nähdä. Hänen takanaan istuu osa lukuisasta palvelusväestä, ja näiden tulenliekin valaisemien olentojen lisäksi näemme lattialla kehräävän harmaan kissan ja suuren, paksuvillaisen kartanokoiran, joka käärynä makaa Merin jalkojen juuressa ja näyttää olevan tyytyväinen siitä, että saa olla emäntänsä jalkajakkarana.

Kun Meri lukiessaan tuli siihen Luukaan evankeliumin 15. luvun paikkaan, jossa puhutaan tuhlaajapojasta, alkoivat Perttilän silmät synkästi liekehtiä. — Se sukunsa häpäisijä! — mutisi hän puoliääneen itsekseen. — Ei se vielä mitään, joka omaisuutensa tuhlaa … mutta joka unohtaa vanhan isänsä … jumaliste, se on alhaista!

— Mutta koska hän vielä taampana oli, näki hänen isänsä hänen, ja armahti hänen päällensä, ja juosten lankesi hänen kaulaansa ja suuta antoi hänen!…

— Mikä raukka isäksi! — huudahti Aaron Perttilä taaskin puoliääneen itsekseen. — Olisi sitonut hänet niininuoralla ja ruoskinut häntä koivuvitsoilla ja ajanut hänet huoneestaan takaisin ilottomien porttojensa ja tyhjien viinimaljojensa luo.

— Isä, — kuiskasi Meri lempeästi toruvalla äänellä.

— Ole laupias niinkuin taivaallinen isämme laupias on ja sulkee syliinsä kadotetut lapsensa.

— Ja jos poikasi koskaan palajaa … — alkoi Larsson samalla tavalla.

— Pitäkää suunne kiinni ja antakaa minun olla! — vastasi hän äreästi. — Minulla ei ole enää poikaa … joka katuvaisena lankeaa jalkojeni juureen, — lisäsi hän, kun näki Merin silmien kyyneltyvän.

Meri jatkoi:

— Mutta poika sanoi hänelle: isä, minä olen syntiä tehnyt taivasta vastaan ja sinun edessäsi enkä ole mahdollinen täst'edes sinun pojaksesi kutsuttaa…

— Herkeä tuota lukemasta! — kivahti taas vanhus pahalla tuulella. — Valmista vuoteeni, ja anna väen mennä levolle, ilta on jo myöhäinen.

Mutta juuri samassa kuului hevosen askelien narinaa tieltä päin. Tuo oli niin outoa näin juhlan aattona, että Larsson meni matalan ikkunan ääreen ja hengitti lasiin nähdäkseen, kuka semmoisessa pyryssä oli liikkeellä. Kahden hevosen vetämä reki pyrki vaivalloisesti kinoksien läpi pihaan päin ja pysähtyi rappujen eteen. Kaksi turkkeihin puettua miestä nousi reestä.

Omituinen aavistus mielessään riensi Larsson tulevia vastaan ja niinkuin salama syöksyi Meri hänen rinnallaan ulos. Naristen sulkeutui tuvan ovi heidän jälkeensä ja hetkinen kului, ennenkun se uudelleen aukeni.

Mutta silloin astui pää kumarassa tupaan nuori sotilaaksi puettu mies, heitti luotaan lumisen töyhtölakkinsa, meni suoraa päätä vanhan Perttilän luo, notkisti polvensa ja taivutti vielä syvemmälle kauniin, kiharatukkaisen päänsä, sanoen: — Isä, tässä minä olen ja pyydän siunaustasi! — Ja hänen takanaan seisoivat Meri ja vanha Larsson, molemmat ristissä käsin, ja katsoen ankaraa vanhusta rukoilevasti silmiin, virkkoivat hekin: — isä, tässä on poikasi, anna hänelle siunauksesi.

Hetkisen näkyi Perttilä taistelevan itsensä kanssa, hänen huulensa vapisivat hiukan ja tietämättään ojensi hän jo kätensä nostaakseen ylös nuorukaisen jalkojensa juuresta. Mutta pian kohosi hänen kalju otsansa vieläkin korkeammalle, hän veti kätensä pois, hänen terävät silmänsä salamoivat synkemmin kuin koskaan ennen, eivätkä hänen huulensa enää vapisseet. — Mene, — virkkoi hän lyhyesti ja äreästi, — mene, sinä tuhlaajapoika, mene takaisin veljiesi, aatelismiesten, ja sisariesi, hienojen neitojen luo! Mitä teet sinä täällä yksinkertaisen talonpojan tuvassa, jota halveksit? Mene, minulla ei ole enää poikaa!

Mutta nuorukainen ei mennyt. — Älä vihastu, isäni, — sanoi hän, — jos minä nuoruuteni kunnianhimossa olen rikkonutkin sinun tahtoasi ja käskyjäsi vastaan. Kuka lähetti minut tuonne loistavaan, suureen maailmaan, voittamaan mainetta ja kunniaa? Kuka käski minun menemään sotaan ja aateloimaan talonpoikaista nimeäni ritarillisilla urotöillä? Kuka heitti minut tuonne suuren kuninkaan luo pyrkimään kuuluisien sankarien vertaiseksi? Sen teit sinä, isäni, ja nyt hylkäät sinä poikasi, joka sinun tähtesi on kaksi kertaa kieltäynyt aateliskirjaa vastaanottamasta.

— Sinä! — huudahti vanhus yhä enemmän vihastuen. — Sinäkö olisit kieltäynyt aateliskirjaa vastaanottamasta, sinä, joka olet hävennyt rehellistä talonpoikaisnimeäsi ja vaihtanut sen toiseen, muka arvokkaampaan? Se on valhetta, polvillasi olet vaakunakilpeä itsellesi rukoillut; mistä tiedän minä, onko sitä sinulle tarjottu, ja mitä se minuun kuuluu? Sen minä vain tiedän, että hamasta lapsuudestasi olen koettanut istuttaa sinuun, sinä sukusi häpäsijä, ettei ole olemassa muita laillisia valtoja kuin kuningas ja kansa, ja kaikki se, mikä heidän väliinsä tunkee, kutsuttakoon sitä sitten aateliksi tai papistoksi tai miksi tahansa, on turmioksi, kiroukseksi maalle ja kansalle … kaikkea tuota olen koettanut sinuun istuttaa ja hyöty kaikista opetuksistani on ollut se, että sinä olet hiipinyt tuon aatelin seuraan, jota minä vihaan ja ylenkatson, että olet himoinnut heidän onttoja arvonimiään, pöyhkeillyt heidän valtakunnalle turmiollisella loistollaan ja omaksunut heidän ennakkoluulonsa, ja nyt seisot sinä täällä lapsuutesi kodissa, valheen sanat huulillasi ja aatelisylpeys sydämessäsi. Mene, sukupatto talonpojan poika; Aaron Perttilä on se mies, mikä hän on ollut, — talonpoika! — hän hylkää ja kiroo sinut, luopio!

Ja nuo sanat sanottuaan käänsi vanhus hänelle selkänsä ja meni lujin askelin ja pää pystyssä pieneen kamariinsa tuvan perällä, jättäen Bertelin polvilleen sille sijalle, missä oli seisonut.

— Kuule minua, isäni, isäni! — huusi Bertel hänen jälkeensä, reväisten samalla takkinsa auki ja ottaen sieltä esille kokoon käännetyn paperin, — tämän olin aikonut repiä rikki jalkojesi juuressa! — Mutta vanhus ei kuullut häntä, paperi putosi lattialle, ja kun Larsson hetken kuluttua avasi ja luki sen, huomattiin, että se oli mainekirja, jonka Tukholman holhoojahallitus oli Weimarin herttuan Bernhardin ehdotuksesta antanut henkivartioväessä palvelevalle ratsumestarille Kustaa Bertelille korottaen hänet aatelissäätyyn ja sallien hänen vaakunakilvessään kantaa Bertelsköldin nimeä.

Kun tuvassa vielä vallitsi täydellinen sekasorto vanhan Perttilän sydämettömän kovuuden vuoksi, astui sinne suurella kiireellä sisään kolme Martta-rouvan henkivartijaa Korsholmasta. — Hei, pojat! — huusivat he rengeille, — oletteko nähneet hänet? Nyt saatatte ansaita jotakin. Kaksisataa taaleria hopearahaa palkinnoksi sille, joka vangitsee tai kuolleena tai elävänä, takaisin saattaa Korsholman valtiollisen vangin, neiti Regina von Emmeritzin.

Kuullessaan tuon nimen heräsi Bertel tuskallisesta huumaustilastaan, kavahti pystyyn ja tarttui puhujaa kaulukseen. — Konna, mitä puhut? — huudahti hän.

— So, so, arvoisa herra, puhutelkaa siivosti kuninkaallisen majesteetin ja kruunun miehiä. Minä vaan sanon, että se saksalainen petturi, se paavillinen noita-akka, neiti von Emmeritz on onnistunut viime yönä pakenemaan Korsholmasta, ja että se, joka ei tahdo olla avullisena hänen vangitsemisessaan, on maanpetturi…

Mies ei saanut puhua loppuun, ennenkun Bertelin voimakkaan käden isku heitti hänet pitkäkseen lattialle. — Isä, sinä olet näin tahtonut! — huudahti nuorukainen ja oli tuossa tuokiossa hyökännyt ovesta ulos ja heittäytynyt rekeen, jonka samassa kuultiin täyttä karkua ajavan pois pihalta ja katoavan raivoavaan lumimyrskyyn.

8. PAKOSALLA.

Kuka voi sanoa meille, missä neiti Regina nyt on ja mikä on saanut hänet hylkäämään Martta-rouvan hellän hoidon ja lähtemään pakosalle keskellä talvea vieraassa maassa, joka on täynnä erämaita ja jossa hän ei tunne ainoatakaan tietä eikä polkua, eikä taida edes sen maan kieltäkään.

Älkäämme unhottako, että kertomuksemme kuvaa aikaa, jolloin katolisuus ja lutherilaisuus olivat mitä ankarimmassa taistelussa keskenään ja jolloin eivät lutherilaisetkaan, alituisten kiistojen kiihoittamina, olleet toisin ajattelevia kohtaan sen suvaitsevaisempia kuin katolilaisetkaan. Kun Martta-rouva oli nyt kerran saanut päähänsä, että hänen velvollisuutensa oli käännyttää neiti Regina lutherinuskoon, niin tästä epäonnistuneesta ajatuksesta ei kukaan saanut häntä luopumaan. Yhtä mittaa kiusasi hän sentähden tyttö parkaa milloin kirjoja tyrkyttämällä, milloin houkuttelemalla ja vapauden lupauksilla, milloin taas uhkauksilla jos jonkinlaisilla, ja kun Regina kieltäytyi kirjoja lukemasta ja pappeja kuulemasta, antoi tuo innokas rouva joka aamu ja ilta pitää rukouksia vankinsa huoneessa sekä sunnuntaisin jumalanpalveluksiakin samassa paikassa. Kun eivät nämä keinot mitään vaikuttaneet, sanoi Martta-rouva sitä neiti Reginan uppiniskaisuudeksi; kuta enemmän Martta-rouva ponnisti voimiaan, sitä tyynemmäksi, kylmemmäksi ja jäykemmäksi kävi hänen vankinsa. Regina piti itseään uskonsa marttyyrina ja kärsi näennäisen rauhallisesti kaikki nöyryytykset pyhän asian vuoksi.

Mutta kuuma etelämainen veri kuohui yhdeksäntoistavuotiaan neidon suonissa niin, että se vain suurella vaivalla saatiin pysymään pinnaltaan tyynenä. Oli hetkiä, jolloin neiti Regina olisi ollut valmis räjäyttämään ilmaan koko Korsholman linnan, jos vain olisi voinut. Mutta nuo vanhat, harmaat muurit eivät välittäneet hänen äänettömästä raivostaan, ja pako näytti lopulta olevan hänen ainoa pelastuksensa. Vuoden ja yön hän sitä mietti; viimein sai hän käsiinsä keinon, jolla voi voittaa Martta-rouvan valppauden.

Kajaanin linnassa istui siihen aikaan vankina kuuluisa ja onneton Johannes Messenius, joka oli kasvatettu jesuiittakoulussa Braunsbergissa ja jonka jesuiitat olivat määränneet katolilaisuuden apostoliksi vääräuskoiseen Ruotsiin. Sigismundin puolueen hyväksi tekemiensä häväistyskirjoitusten ja kaikenlaisten muiden vehkeiden vuoksi oli hänet vangittu, ja hän oli nyt yhdeksättätoista vuotta istunut kuin myyrä kolossaan vankilan seinien sisällä, jossa häntä useinkin pahoin kohdeltiin, kun kertomukset hänen opistaan, onnettomuuksistaan ja katolisista mielipiteistään saapuivat neiti Reginankin kuuluville. Siitä hetkestä alkaen risteili rohkeita tuumia vangitun neidon mielessä.

Eräänä päivänä uuden vuoden tienoossa ilmaantui Korsholmaan kuljeksiva, saksalainen puoskari, kantaen rohtolaatikkoa selässään, niinkuin koronkiskuri juutalaiset tekivät myöhempään aikaan.[13] Tuollaiset kulkurit, jotka samalla kertaa olivat tohtoreita ja apteekkareita, viekoittelivat hyviä rahoja herkkäuskoiselta rahvaalta, ja heihin turvautuivat usein ylhäisemmät säätyhenkilötkin, sillä koko maassa ei siihen aikaan vielä ollut tutkinnon suorittanutta lääkäriä, ja apteekkejakin oli ainoastaan yksi, Turussa, eikä sekään ollut erittäin hyvin varustettu. Ei ole siis kumma, että mainitsemamme puoskari sai yllin kyllin työtä parantaessaan luuvaloa, pistoksia, vatsakipuja ja muuta semmoista; Martta-rouva itsekin, joka aina valitti vatsakipuaan ja hengenahdistusta joka kerta, kun oli antanut rengeilleen selkään, otti suurella mielihyvällä vastaan vieraan tohtorin. Muutamissa päivissä oli vieras täydellisesti perehtynyt taloon, ja niin tapahtui, että hänet kutsuttiin neiti Reginan luo, joka valitti ankaraa päänsärkyä.

Martta-rouvan tavallinen älykkäisyys petti hänet tällä kertaa. Kaksi päivää sen jälkeen olivat eräänä aamuna sekä nuori neiti Regina että vanha Dorthe kuin myöskin puoskari teillä tietymättömillä. Ulkoapäin murrettu rautaristikko ja jäljelle jääneet nuoraportaat ilmaisivat kyllin selvästi, että puoskari oli auttanut vankeja muurien ja vallien yli. Martta-rouva unohti pelkästä hämmästyksestä sekä vatsatautinsa että hengenahdistuksensa ja lähetti heti paikalla vanginvartijoitaan kaikille haaroille karkureita kiinni ottamaan. Pian saamme nähdä, kuinka hänen toimensa onnistuivat.

Palaamme hetkeksi Bertelin seuraan, jonka tapaamme mitä ristiriitaisimpien tunteiden vallassa ajamassa kautta myrskyisen yön, seuranaan vanha palvelijansa Pekka. Tämä kunnon mies ei voinut käsittää sitä hulluutta, että kun juuri on tultu kotitaloon, lähdetään heti paikalla pois lämpimän takkatulen ja kiehuvan padan äärestä lumikinosten ja susien sekaan synkkään korpeen. Eikä sitä Bertel itsekään käsittänyt. Äsken oli hän, päästyään lomalle siksi aikaa kuin sotaväki oli talvileirissä Saksanmaalla, kulkenut Tornion kautta Isokyröön ja aikonut sieltä Vaasaan, joka oli hänen salainen matkansa määrä. Ja nyt kohtasi hänet toisessa paikassa isän kirous, ja toisessa tyhjät muurit, joiden sisällä ei ollut enää se, jota hän haki. Regina oli kadonnut jäljettömiin.

— Minne ajetaan? — kysyi Pekka nyreästi, kun oli tultu suurelle maantielle.

— Aja minne tahansa, — vastasi yhtä äreästi hänen herransa. Pekka käänsi hevosensa Vaasaan, jonne oli vaan noin kolmen peninkulman matka. Bertel huomasi sen. — Pöllö — huusi hän, — minähän käskin sinun ajaa pohjoiseen päin.

— Pohjoiseen päin, — virkkoi Pekka yhtä yksikantaan ja käänsi, haikeasti huoaten, hevosensa Uuteen Kaarlepyyhyn, jonne matkaa oli seitsemän peninkulmaa. Siihen aikaan ei ollut mitään majataloja eikä kyytihevosia matkustajain mukavuudeksi. Mutta siellä täällä teiden varsilla oli taloja, joista kaikkien niiden, jotka kruunun asioissa kulkivat, täytyi saada hevosia, jotavastoin muiden matkustavaisten oli kyydistä erittäin sovittava. Tavallisia yöpaikkoja olivat pappilat ja oli niissä jokaisessa eri tupa pihan perällä jossa oli valmiita olkivuoteita ja pöydällä kylmää ruokaa sekä tuttujen että tuntemattomien varalle. Olihan varsin ymmärrettävää, että Pekka, joka ei ollut saanut pois mielestään puuropataa, uskalsi vielä kerran kysyä, eikö ehkä olisi parasta ajaa yöksi Vöyrin pappilaan.

— Aja Ylihärmään päin, — vastasi ratsumestari kiukkuisesti ja kääriytyi tuuheaan lammasnahkaturkkiinsa, sillä yöllinen tuuli puhalsi polttavan tuikeasti.

— Hullu eessä, hullu reessä, — mutisi Pekka ja poikkesi sille kaitaselle kyläntielle, joka Isokyröstä johtaa yllämainittuun paikkaan, mikä silloin oli Lapuan emäpitäjään kuuluva kappeli.

Täällä olivat kinokset miehen korkuisina patoutuneet aitojen väliin ja matkamiehet voivat tunkeutua ainoastaan käymäjalkaa eteenpäin. Tunnin verran ponnisteltuaan olivat hevoset uupuneet ja pysähtyivät nyt joka kymmenennen askelen päässä. Bertel, joka oli mietteisiinsä vaipunut, sitä tuskin huomasi. Oli tultu Kyrön tasangoilta Lapuan metsiin. Erämaan hiljaisuus, joka keskeytyi ainoastaan myrskyn pauhinasta, ympäröi matkamiehiä kaikilla tahoilla, eikä missään näkynyt jälkiä ihmisasunnoista.

Pekka oli jonkin aikaa paarustanut reen kupeella ja leveiden hartiainsa voimalla kiskaissut sen ylös kinoksista silloin, kun se vaipui niin syvälle lumeen, etteivät hevoset kyenneet saamaan sitä liikkeelle. Viimein väsähtyivät kuitenkin hänenkin voimansa ja reki puuttui auttamattomasti korkeaan lumivuoreen. — No? — huusi Bertel kärsimättömästi. — Mikä hätänä?

— Ei ole hätänä mikään muu, — vastasi Pekka rauhallisesti, — kuin ettemme tarvitse lukkaria emmekä pappia hautautuaksemme.

— Kuinka pitkältä on tästä lähimpään taloon?

— Muistelen olevan peninkulman paikoille.

— Etkö näe tulta tuikkavan tuolla metsän sisässä?

— Taitaapa tuikkaa…

— Riisu hevoset, ja ratsastakaamme sinne!

— Ei, hyvä herra, se ei käy päinsä. Tässä metsässä kummittelee oikein turkasesti, sen tiedän minä vanhastaan, kummittelee aina siitä lähtien kuin talonpojat tappoivat täällä voutinsa nuijasodan aikana ja polttivat hänen talonsa ja viattomat lapsensa.

— Loruja! Me ratsastamme.

— Tehdään niinkuin tahdotte.

Kohta oli hevoset riisuttu ja molemmat matkamiehet pyrkivät nyt ratsain tulta kohden, joka välistä katosi, välistä taas leimahti esiin lumisten honkien välistä.

— Sano minulle, Pekka, — alkoi Bertel, — mitä se kansa kertoo tästä erämaasta? Muistelen lapsuudessani siitä paljonkin kuulleeni.

— Lienettehän kuullut. Äitinnehän oli kotoisin täältä.

— Täällä oli muinoin suuri uudismaa metsässä?

— Suuri se oli, monen sadan tynnyrinalan laajuinen; kaiken sen oli vouti Stjernkors perkauttanut ja kaivattanut penikulmaisia ojia jo Kustaa kuninkaan aikana. Ja täällä kasvoi monta sataa tynnyriä viljaa, kertoi isäni, ja uuden ja suuren talon oli vouti rakennuttanut ja eli kuin ruhtinas erämaassa. Silloin tulivat nuo talonpojat ja sytyttivät talon tuleen keskellä yötä, ja siinä hukkui ihmisiä ja elukoita, paitsi sitä nuorta neitiä, jonka isänne pelasti ja sitten otti rouvakseen.

— Eikö taloa sitten enää koskaan uudelleen rakennettu?

— Siinä oli, tiemmä, lihava pala monen mielestä siinä, ja olihan niitä niitäkin, jotka uhallakin muuttivat tänne asumaan. Mutta se toinen oli vanhempi ja viisaampi ja alkoi pitää semmoista helvetin meteliä sekä yöllä että päivällä, ettei kukaan enää voinut olla varma hengestään, vielä vähemmin syntisestä sielustaan. Kun tuvassa istuit, niin tempasi tuolin altasi, puurokuppi pyöri pöydän alle ja kivet irtautuivat uunista ja sinkoilivat ympäri korvia. Jos menit metsään, ei sielläkään ollut sen parempi ollaksesi, puut kaatuilivat, vaikkei tuullutkaan, ja maa upotti jalkojen alla selvällä, kovalla tiellä ja veti pohjattomaan suohon. Kun nyt ajattelen, että me kuljemme samassa metsässä … voi. voi, upottaa, upottaa…

— Vaiti mies! Lumihan se vaan siinä upottaa. — Entä sitten? Eivätkö voineet sitä kauemmin kestää?

— Sitten muuttivat ne kaikki pois, niin ettei jäänyt kissaakaan kiukaan kulmaan, paitsi muuatta vanhaa torpparia, mutta hänkin on jo aikoja sitten kuollut. Koko tuo suuri uudismaa joutui taas autioksi, ojat liettyivät kiinni, niityt metsittyivät ja pellot alkoivat kasvaa petäjiä. Siitä on kohta neljäkymmentä vuotta…

Ja kun Pekka oli tottumaton pitämään pitkiä puheita ja näytti itsekin hämmästyvän tätä monisanaisuuttaan, pisti hän tulpan suunsa eteen ja pysäytti samalla hevosensa.

— Mitä nyt taas? — kysyi Bertel kärsimättömästi.

— En näe enää tulta.

— En minäkään. Se on kai puiden peitossa.

— Ei, hyvä herra, se ei ole puiden peitossa, se on vaan vaipunut maan sisään, kun ensin vietteli meidät tänne synkimpään korpeen. Sanoinhan minä, että niin tulisi käymään. Täältä emme palaa ikinämme hengissä.

— Aja mies; luulen näkeväni tuolla edessäpäin jotakin, joka on niinkuin tupa.

— Sen tupa, suuri kivihän se on, jonka kupeilta tuuli on lumen ajanut. Olemme hukassa.

— Suus' kiinni ja aja! Tässähän on kenttä ja nuorta metsää; tuolla vilkkuu jotakin lumen sisästä.

— Kaikki pyhimykset meitä siunatkoot. Olemmehan aivan samalla paikalla, missä talo oli ennen. Ettekö näe, miten tuolla vanhat tulensijat piipottavat lumen sisästä? Älkää menkö, herra!

— En erehtynyt … tuossa on tupa.

Bertel ja hänen toverinsa olivat erittäin vaivalloisella maalla, jossa hevoset kompastelivat joka askelella kiviin ja lumen peittämiin kuoppiin. Miehen korkuiset kinokset ja kaatuneitten puitten rungot vielä vaikeuttivat kulkemista, ikäänkuin tukkiaksensa kokonaan tien tuohon ränstyneeseen majaan, joka, liekö ollut sattumalta tai tahallaan, oli piiloutunut kahden tuuhean kuusen taa, joiden oksat ulottuivat maahan asti. Tuvan toisella seinämällä oli ulospäin aukeava luukku, jota myrsky paiskeli auki ja kiinni, niin että tuli milloin katosi, milloin tuikahti taas näkyviin. Bertel laskeutui hevosensa selästä, sitoi sen kuuseen ja läheni ikkunaa silmätäkseen ulkoapäin tupaan. Salainen toivo joudutti hänen askeleitaan. Hän oli varma siitä, että jos pakolaiset olivat lähteneet pohjoiseen päin, he eivät olleet kulkeneet suurta maantietä myöten, vaan koettaneet syrjäteitä noudatellen eksyttää vainoojiaan. Mutta tällä osalla Pohjanmaan alankoa kulki jo siihenkin aikaan sadottain polkuja idässä päin oleville uudistaloille. Mistä tietäisi, mitä näistä poluista he olivat kulkeneet.

Mutta kuitenkin sykki hänen sydämensä levottomasti, kun hän läheni ikkunaa. Neljästä pienestä ruudusta oli kaksi luusta, jota käytettiin lasin asemesta; yksi oli rikottu ja aukko täytetty karhunsammalella; ainoastaan neljäs oli lasista, mutta niin jäätynyt ja lumettunut, ettei sen läpi alussa voinut mitään nähdä. Bertel hengitti lasiin, mutta huomasi harmikseen, ettei hän sisäpuolelle keräytyneen jään läpi voinut erottaa mitään. Mutta juuri silloin hirnasi hänen hevosensa.

Bertelistä tuntui naurettavalta tähystellä ulkoapäin kurjaan metsätupaan. Hän oli jo aikeessa kolkuttaa ovelle, kun samassa varjo peitti tulen ja jää lasin sisäpuolella suli nopeasti jonkun siihen sisältäpäin hengittäessä. Sisällä olija näkyi olevan yhtä utelias katsomaan ulos kuin hän sisään. Kohta erotti Bertel ihmisen kasvot ja kaksi tulista silmää, jotka ollen aivan ruudussa kiinni tirkistelivät ulos, ikäänkuin etsiäkseen syytä hevosen hirnumiseen öisessä erämaassa.

Ikkunassa olevat kasvot vaikuttivat Berteliin kuin salaman isku. Kaunista Reginaa ajatellessaan oli hän odottanut jotakin mieluisempaa. Sen sijaan näki hän kuolonkalpeat kasvot, joita ympäröi musta, pään mukainen nahkapäähine, jonka tummassa kehyksessä nuo kalpeat kasvot näyttivät vieläkin kalpeammalta. Kerran ennenkin oli Bertel nähnyt nuo kasvot, ja kun hän tarkkaan muisteli, selvisi hänen mielessään muisto eräästä kamalasta Bayerin metsissä kokemastaan yöstä. Ehdottomasti vetäytyi hän takaisin ja jäi hetkiseksi seisomaan epätietoisena mitä tekisi.

— Näettekö hänet? — kuiskasi Pekka. — Se on itse paholainen.

— Vaikka olisikin, — vastasi Bertel päättävästi, — niin täytyy meidän ainakin ottaa selko siitä, mitä hänellä on täällä tekemistä. — Ja sen sanottuaan löi hän muutamia voimakkaita iskuja suljettuun oveen.

9. HARHAILEVA RITARI.

Ei auennut ovi, ennenkuin pitkän odotuksen jälkeen. Se avattiin sisältäpäin ja vanha, vuosien kangistama, valkopartainen ukko ilmaantui kynnykselle. Tottuneena sodan tapoihin, jossa otetaan mitä tarvitaan, ellei sitä hyvällä anneta, työnsi Bertel vanhuksen syrjään ja astui kursailematta tuohon ränstyneeseen majaan. Hänen suureksi hämmästyksekseen oli tupa tyhjä. Sammumaisillaan oleva uunin rakoon pistetty päre valaisi heikosti tätä kurjuuden asuntoa. Ei mitään muuta ovea näkynyt kuin se, josta Bertel oli tullut; ei mitään muuta elävää olentoa näkynyt kuin tuo harmaahapsinen ukko ja suuri, takkuinen koira, joka lieden edessä maaten irvisti ikeniään kutsumattomalle vieraalle.

— Missä on se mies, jolla oli nahkapäähine päässään? — kysyi Bertel terävästi.

— Jumala teidän armoanne siunatkoon, — vastasi ukko nöyrästi ja vältellen. — Ketäpä täällä voinee muita olla kuin teidän armonne?

— Sano totuus! Täällä täytyy jonkun olla piilotettuna. Sängyn alla … ei. Uunin takana … ei. Ja kuitenkin oli sinulla äsken suurempi tuli takassasi. Mitä? Minä luulen että olet sitä vedellä sammutellut? Vastaa!

— On niin kylmä, teidän armonne, ja tupa on hatara…

Bertelin epäluulo oli herännyt ja hän tutki tarkasti huonetta joka taholta. Yht'äkkiä keksi hän hienon ja pehmoisen naisen hansikkaan, joka oli jäniksen nahalla päällystetty.

— Tunnustatko, vanha roisto! — huudahti nuorukainen. Vanhus näytti hämmästyvän, mutta tointui pian. Hänen muotonsa muuttui, hän iski viekkaasti silmää ja osoitti uunin karsinaan päin. Bertel seurasi hänen viittaustaan … astui muutamia askelia … ja lattia vaipui hänen jalkojensa alla. Hän oli astunut kellarin aukkoon, jota ei ollut uunin pimeästä varjosta erottanut. Kohta putosi luukku ylhäältä aukon päälle ja samassa kuului kiinni rasahtavan säpin ääni. Säppi oli niin luja, että se esti lattian alle joutuneen, kaikista ponnistuksistaan huolimatta, saamasta luukkua auki.

Bartel oli pudonnut tuollaiseen sillanaluiseen, jossa köyhät eläjät säilyttävät juuriksia ja kaljaa. Kuoppa ei ollut syvä eikä putoaminen vaarallista, mutta Bertelin suuttumus on kuitenkin helposti ymmärrettävissä. Pieni hansikas oli hänelle kaikki ilmaissut. Hänen täytyi olla täällä, tuon ihanan, ylpeän, onnettoman ruhtinattaren, jota hän niin kauan oli salaisesti ihaillut. Kuka tietää, ajatteli Bertel, eikö hän ehkä ole joutunut julmien ryövärien käsiin. Ja hän raivostui ajatellessaan, että hän juuri nyt, kun monien vuosien kaipauksen jälkeen oli päässyt neiti Reginaa näin likelle ja olisi voinut olla avuksi ja turvaksi onnettomalle, oli joutunut ilkeän väijynnän uhriksi, vangiksi tähän hiirenloukkoon, joka oli vielä kurjempi kuin se kurja maja, jonka lattia tällä hetkellä oli kattona hänen päänsä päällä. Turhaan koetti hän nostaa hartioillaan ylös lattialautoja; ne olivat yhtä taipumattomat kuin se kohtalo joka jo kauan oli ivannut hänen hartaimpia toiveitaan.

Ylhäältä päänsä päältä kuuli hän hiljaisia askelia, niinkuin olisi useita henkilöitä kulkenut sillan yli. Sen jälkeen oli kaikki taas hiljaa.

Bertelin ainoaksi toivoksi jäi nyt Pekka, joka ei ollut uskaltanut tulla tupaan. Mutta ei häntäkään kuulunut ja niin kului kolme tai neljä tuntia ikävimmässä epävarmuudessa, jota vielä lisäsi pelko, että hänet ehkä oli jätetty nääntymään nälkään ja viluun.

Silloin kuului taas askelia hänen päänsä päältä, säppi avattiin ja luukku nostettiin ylös. Kohmettumaisillaan kiipesi Bertel kosteasta kuopastaan, vakuutettuna siitä, että Pekka vihdoinkin oli löytänyt hänen vankilansa, mutta sen sijaan hän näkikin edessään tuon valkopartaisen miehen, nöyränä ja alistuvaisena niinkuin ennenkin, ojentamassa hänelle vielä kättäänkin auttaakseen häntä pääsemään ylös. Suuttuneena tarttui nuori sotilas vanhusta olkapäähän ja aikoi antaa hänelle kouraantuntuvan kurituksen. — Kelvoton! — huusi hän, — oletko kyllästynyt elämääsi vai etkö tiedä mitä teet, houkko? Mikä estää minua murskaamasta sinua kuoliaaksi oman uunisi kylkeen?

Vanhus tarkasteli häntä silmää rävähdyttämättä. — Tee se, Perttilän tyttärenpoika, — vastasi hän. — Tapa vain, jos tahdot, isoäitisi vanha palvelija; mitäpä maksaa hänen enää elääkään?

— Isoäitinikö palvelija?

— Olen viimeinen elossa oleva kaikista niistä, jotka ennen asuivat tässä hedelmällisessä seudussa, joka nyt on erämaa. Minä se olin, joka sanoin Aaron Perttilälle silloin, kun herrani talo poroksi paloi: pelasta neiti! Ja Perttilä teki sen; kirottu olkoon hän, ja siunattu samalla! Hän kantoi lempeän ja jalon neitini palavien liekkien keskestä, ja aatelisneiti rupesi ylpeän talonpojan nöyräksi vaimoksi.

— Mutta oletko sinä mieletön, ukko? Jos olet niinkuin sanot isoäitini vanha palvelija, miksi olet sulkenut minut tähän kirottuun kuoppaan? Ilmaiset ystävyytesi jotenkin merkillisellä tavalla.

— Tapa minut, herra, minä olen yhdeksänkymmenen vuoden vanha. Tapa minut, minä olen … paavinuskoinen.

— Paavinuskoinen! Kautta miekkani, nyt alan ymmärtää.

— Minä olen viimeinen katolilainen tässä maassa. Olen kuningas Juhanan ja kuningas Sigismundin ajoilta. Olen yksi niistä neljästä, jotka hautasivat viimeisen nunnan Naantalin luostarissa. En ole kahteenkymmeneen vuoteen messua kuullut, ei ole sen jälkeen pyhää vettä päälleni ripoteltu. Mutta kiitetyt olkoot kaikki pyhimykset, tuntia ennen kuin tulitte, sain minä pyhän ripin.

— Majassasi on käynyt munkki.

— On, herra.

— Ja hänellä oli mukanaan nuori tyttö ja toinen vanha naispalvelija. Vastaa!

— Oli, herrani. He seurasivat häntä.

— Ja minun tullessani sinä heidät piilotit…

— Piilotin, teidän armonne. Lakkaan piilotin.

— Sen jälkeen olet viekoitellut minut kurjaan hiirenloukkuusi, sill'aikaa kun päästit munkin ja naiset pakenemaan?

— En kiellä niin tehneeni.

— Ja tiedätkö, mikä on oleva palkkasi kaikesta tästä?

— Olkoon mikä hyvänsä. Ehkä kuolema.

— Säästän henkesi, mutta yhdellä ainoalla ehdolla. Sinun on neuvottava minulle, minne päin pakenijat tästä lähtivät.

— Henkeni! Olenhan sanonut, että olen yhdeksänkymmenen vuoden vanha.

— Etkö sinä pelkää … kidutustakaan.

— Suokoot pyhimykset että minulle noin suuri kunnia osoitettaisiin!

— Mutta jos minä poltan sinut elävältä omaan majaasi.

— Pyhiä marttyyrejakin on roviolla poltettu.

— En ole, totta puhuakseni, mikään teloittaja; olen kuninkaaltani oppinut pitämään uskollisuutta arvossa. — Ja Bertel puristi liikutettuna vanhuksen kättä. — Mutta yhden asian tahdon sanoa sinulle, — jatkoi hän. — Luulet ehkä, että olen tullut viemään pakenijoita takaisin vankilaan. En ole sitä varten tullut. Vannon sinulle ritarikunniani kautta, että hengelläni ja verelläni tahdon puolustaa neiti Reginan vapautta ja tehdä kaikki voitavani hänen pakoansa edistääkseni. Tahdotko nyt sanoa minulle, minne päin he pakenivat?

— En, teidän armonne, — sanoi vanhus rauhallisesti. — Nuori neiti on pyhimysten ja erään älykkään miehen suojeluksen alaisena. Te olette nuori ja tulinen, ja te saattaisitte heidät vain turmioon. Kääntykää sen vuoksi takaisin tästä, te ette enää voi löytää pakenijain jälkiä.

— Sinä lautapää-härkä! — mutisi Bertel harmissaan. — Hyvästi, minä tulen kyllä toimeen ilman apuasikin.

— Parasta, kun jäätte tänne huomiseksi! Tänään voitte kyllä, jos tahdotte paarustaa peninkulman matkan läpi miehen korkuisten nietoksien. Huomenna voitte ratsastaa mukavasti.

— Konna, sinä olet lähettänyt pois hevoseni?

— Olen. Teillä on varmaankin nälkä. Tässä olisi padallinen keitetyitä nauriita. Maistukoot ne teistä makealta.

— Äh, — ajatteli Bertel kiivain askelin lattiaa mitellessään, — en soisi kymmenestä pullosta reininviiniä, että Larsson minut nyi näkisi. Hän sanoisi minua kengättömäksi hevoseksi. Mitenkä päästä nyt tästä lumilinnasta?

— Mutta — sanoi hän ääneensä, — jotakin johtuu mieleeni. Tahdon koettaa, eikö lapsuuteni aikana saamani oppi voisi olla minulle hyödyksi. Suksesi tänne, ukko!

— Sukseniko? — vastasi ukko hämillään. — Ei minulla ole suksia.

— Sinulla on. Ei kukaan tule suksitta toimeen tässä erämaassa. Vedä vaan esille! — Ja huolimatta ukon estelyistä, vetäsi Bertel auki luukun lakkaan, josta löysi kahdet mainiot sukset.

— Kas niin, ukkoseni, — huudahti ratsumestari, — mitäs sanot uusista hevosistani?… Sanon niitä omikseni, sillä lyönpä vetoa, että myyt ne minulle tästä hopeatalarista. Sivakampia hepoja en ole elämässäni nähnyt. Jos sinulla on terveisiä munkille ja neiti Reginalle, vien ne mielelläni perille.

— Älkää lähtekö yksiksenne erämaahan, nuori herra, — virkkoi vanhus. — Ei siellä ole tietä eikä polkuja, metsä on monta peninkulmaa pitkä ja vilisee susia. Siellä on varma kuolema vastassanne.

— Erehdyt, ystäväni, — vastasi Bertel. Ellen muista väärin, on täältä kahdet jäljet, toiset minun hevosieni ja toiset pakenijain. Sano minulle, ajoivatko ne vai ratsastivatko.

— Eivätkö liene ratsastaneet.

— Silloin olen varma siitä, että ajoivat. Sinä olet vanha veitikka. Mutta minä annan sinulle anteeksi hyvien suksiesi tähden. Jää hyvästi. Kahden tunnin kuluttua olen saavuttanut ne, joita haen.

Sen sanottuaan riensi Bertel ulos.

Oli vielä varhainen aamu, ainakin pari kolme tuntia ennen auringon nousua. Mutta onneksi oli lumipyry lakannut, ilma oli seljennyt ja talviset tähdet tuikkivat kirkkaasti sinisellä taivaan kannella. Pakkanen oli kiihtynyt, metsät ja hanget kimaltelivat tuhannen tuhansista jäisistä timanteista, jotka matkamiehen silmää viehättävät. Lumiset puut ja välkkyvät kinokset, joita talvisyön kirkkaus valaisee, vaikuttavat aina omituisen virkistävästi pohjoismaalaisen mieleen; tuossa ilmiössä on aina jotakin suurta, loistavaa, puhdasta ja reipasta, joka johtaa hänen mieleensä lapsuuden muistot ja ensimmäisen nuoruuden loistavat haaveet. Ei siinä ole mitään, joka kouristaisi sydäntä tai lamauttaisi mielikuvituksen liitelevää lentoa; kaikki on niin äänetönnä, niin juhlallista, niin vapaata; tekisi mieli sanoa, että luonto tämän talvisen ja yöllisen hiljaisuuden helmassa on kuollut, ja kuitenkin elää se lämpimänä ja uhkuvana matkamiehen rinnassa. Tuntuu siltä kuin olisi se tähän pieneen paikkaan, tähän yksinäiseen, erämaassa harhailevaan sydämeen koonnut kaiken virkeän eloisuutensa, antaakseen sen elää kahta kauniimpana keskellä jäätynyttä kylmyyttään, keskellä äänettömyyttä ja tähtien tuiketta.

Bertelkin tunsi itsensä reippaaksi ja virkeäksi. Hän oli nuori ja altis kaikille vaikutuksille. Kun hän vapaasti kuin tuulonen lasketteli hankia pitkin puitten lomassa, oli hän mielestään kuin lapsi. Hän oli olevinaan tuo entinen poikanen, joka liiteli suksillaan pitkin Isokyrön tasangoita virittämään ansoja teerille ja metsäkanoille. Tosin horjahteli hän alussa tottumattomuudesta, kun sukset vallattomasti kiitivät jäätyneitä rinteitä pitkin; tosin luiskahti hän joskus poiskin suksiltaan, mutta pian oli hän saanut takaisin vanhan taitonsa ja seisoi yhtä varmasti kuin ennenkin epätasaisellakin maalla.

Mutta nyt oli pakenevien jäljet löydettävä ja se ei ollut mikään helppo tehtävä. Tunnin verran oli Bertel jo harhaillut Ylihärmään päin, saamatta vähänkään vihiä kadonneista. Tuiskun viimeinen puuska oli ajanut umpeen kaikki jäljet; siellä täällä näkyi vaan suden askelia, kun se oli hankea pitkin juosta jolkutellut, ja silloin tällöin pyrähti metsäkana lentoon lumisesta pensaasta. Uni, nälkä ja uupumus alkoivat rasittaa; pakkanen koveni auringon nousun aikaan ja alkoi huokua huurretta hänen tummiin viiksiinsä ja hattunsa töyhtöön.

Silloin näkyi vihdoinkin muutamalla metsätiellä, jossa tuuheat kuuset olivat estäneet lumen juoksemasta, vereksiä reen jalasten ja hevosten kavioitten jälkiä. Bertel noudatteli niitä yhä enemmän uupuen; väliin katosivat jäljet, väliin ne taas ilmaantuivat, kun tie vei metsään. Aurinko nousi punaisen keltaisena kaakkoiselta taivaalta ja valaisi puiden latvoja; tuli kylmä ja kirkas päivä; ei missään näkynyt muuta kuin metsää ja kinoksia.

Mutta kaukana pohjoisessa kohosi pieni savupatsas selkeälle, keltaiselle aamutaivaalle. Bertel ponnisteli sitä kohti, sukset liukuivat taas vapaammin, tie parani, ja vihdoin saapui väsynyt seikkailija yksinäiseen taloon valtatien varressa. Ensimmäinen, jonka hän tapasi, oli Pekka, joka tuli tuvasta hevosiaan ruokkimaan.

— Peijakkaan poika, — huudahti Bertel hyvillään, — kuka on käskenyt sinun tänne tulemaan!

— Kukako? — vastasi Pekka yhtä hyvillään — kukas muu kuin se paholainen. Varroin vartomistani sen tuparähjän luona siellä metsässä, mutta kun ei ketään kuulunut, niin alkoi minua unettaa ja minä nukuin hankeen istualleni. Hetken kuluttua heräsin siitä, että kuulin hevosen hirnuvan, ja mitä näen mä? Reen, samanlaisen kuin meidän rekemme, joka kahden hevosen vetämänä ajoi täyttä karkua metsätielle päin. Joko se on piru itse tai on se isäntäni, tuumasin minä, mutta olkoon kumpi hyvänsä, minä lasken perässä. Kiipesin taas hevoseni selkään, ja nälkä minulla oli niin, että näköä haittasi, mutta perässä minä painoin. Lopulta uupuivat hevoset, reki katosi näkyvistäni ja minä kiitin kaikkia paavilaisia ja luterilaisia pyhimyksiä, että vihdoinkin sain tähän taloon, jossa keitätin itselleni padallisen velliä. Liehän ollut helteistä Lützenissä ja Nördlingenin luona, mutta en minä ole pahemmassa pakkasessa ollut kuin täällä perhanan Ylihärmässä.

— Hyvä, hyvä, — sanoi Bertel, — he eivät pääse käsistämme. Mutta on se sitäkin, Pekka, että on hetkiä, jolloin nälkä ja uni ovat voimakkaammat kuin rakkaus. Mennään huoneeseen.

Ja Bertel meni tupaan, keitätti itselleen kupillisen lämmintä maitoa ja heittäytyi tuvan lattialle olkivuoteelle lepäämään. Sinne jätämme nyt harhailevan ritarimme rauhassa nukkumaan.

10. KAJAANIN LINNA.

Loitolla ihmisten ilmoilta, kaukana pohjolassa pauhaavat suurien, mahtavien järvien vedet jäisten holviensa alla; koskien vaahto ei koskaan jäädy, petäjien vihreys ei koskaan lakastu, eivätkä koskaan horju ne harmaat kalliot, joiden välissä virrat pusertuvat kuohuviksi koskiksi. Täällä ovat luonnon voimat vuosituhansia taistelleet lakkaamatonta, uupumatonta taisteluaan, rauhoittumatta, sovintoa solmimatta; virta ei väsy kallioiden kanssa painimasta, kalliot eivät väsy virtaa kiusaamasta; vuori ei vanhene; äärettömät suot eivät suostu viljeltäviksi; kylmän kirkkaalla, talvisella taivaalla lainehtivat revontulten laineet niinkuin ennen muinoin, ja heijastavat valoaan yli matalien majojen, jotka siellä täällä järvien rannoilla kohoavat.

Siellä on, kaukaisessa pohjolassa, yön ja koskien kotimaa; sieltä lankeavat varjot suomalaisen runouden valoisiin maisemiin. Siellä valonarka taikausko kutoo verkkojaan ihmisten uskon ympärille; siellä ovat urhojen haudat; siellä olivat kipujen vuoret. Siellä kuluttivat viimeiset lättiläiset kömpelön voimansa vuorisissa erämaissa; täällä oli hiiden linna, jonka porrasaskelet olivat kukin syltä korkeat. Siellä hautoi muinaisuus synkimpiä aatteitaan, ja sinne se askel askelelta vetäytyi pakoon uudemman ajan suurempaa valoa. Ja siellä se vuodatti verensä voimattomassa kiukussa; valtaistuimeltaan karkoitettu pakanuus hiipii kristinuskon karitsaksi pukeutuneena, rauhatonna seudusta toiseen, vaalien kurjaa noituuttaan yöllisillä hautausmailla.

Ennenkuin nuo suuret, pohjoiset vedet, vimmastuneina taistelustaan sadoissa koskissa, heittäytyvät lepoonsa Oulunjärveen, purkavat ne vielä viimeiset vihansa kahdessa mahtavassa koskessa Koivukoskessa ja Ämmässä, pienen Kajaanin kaupungin luona. Äärettöminä hyökylaineina syöksyvät vedet hillittömästi alas ahtaista väylistä, ja niin raivoisa on niiden voima, että ihminen, joka muutoin on tottunut voitollisesti taistelemaan luontoa vastaan, on pysähtynyt siihen hämmästyneenä ja tunnustanut voimattomuutensa. Aina viimeisiin aikoihin saakka ovat ne lukemattomat veneet, jotka ovat laskeneet koskia myöten alas Ouluun päin, olleet pakotetut nousemaan maihin ja on ne täytynyt vetää Kajaanin katuja myöten Ämmän alle.[14]

Molempien koskien, Koivukosken ja Ämmän, keskivälillä on litteä kalliopaasi, jonne molemmilta rannoilta sillat johtavat. Siinä näkyy vielä muinoisen linnan harmaita raunioita, joita virran vesi alituisesti huuhtelee. Tuo linna on Kajaanin linna, joka v. 1607 Kaarle IX:n aikana rakennettiin turvaksi venäläisiä vastaan. Linnan historia on lyhyt, ja se tietää kertoa ainoastaan yhdestä loistavasta tapahtumasta, linnan häviöstä. Kenties edistyy tämä kertomuksemme vielä niin pitkälle, että saamme siitäkin puhua. Nyt olemme vuodessa 1635 ja linna on vielä nuoruutensa kukoistuksessa. Se on nuolen muotoinen, jonka kärki kääntyy vastavirtaan. Ellei tule nälänhätää ja ellei vihollinen saa kukkuloille asetetuksi järeitä tykkejä, pidetään linnaa voittamattomana. Mutta miten on vihollisen sotajoukko pääsevä Kajaanin linnaan? Sitä ympäröivissä äärettömissä erämaissa ei ole ainoatakaan sellaista tietä, jota myöten voisi rattailla päästä kulkemaan; polkuja ja ratsuteitä matkustetaan sinne kesällä ja talvella kiitää poro puikkineen järvien jäitä pitkin.

On talvi; paksu rannoille ja linnan muurien ympärille muodostunut jääkuori osoittaa, että pakkanen on ollut ankara, vaikkei se olekaan voinut vetää jäähän nopeakulkuista virran uomaa. Muutamat sotamiehet, jotka ovat puetut lyhyihin lammasnahkaturkkeihin, ajavat parhaillaan halkoja linnaan likeisestä metsästä. Maassa on rauha, nostosilta on alas laskettu, ja hevosten kaviot kopsavat joen yli vievään siltaan. Silloin alkaa linnan pihalta kuulua kiivasta väittelyä. Eräs vanhanpuoleinen, suurikasvuinen nainen, jonka kasvojen piirteet ovat terävät ja epämiellyttävät, on anastanut toisen halkokuorman ja torjuu luotaan sotamiehiä, samalla kuin latoo syliinsä niin monta halkoa kuin jaksaa kantaa ja komentelee toista nuorempaansa naista tekemään samalla tavalla. Sotamiehet haukkuvat häntä hävyttömin sanoin ja nainen antaa takaisin samalla mitalla. Muuan aliupseeri, joka on kuullut mellakan, tulee tiedustelemaan syytä riitaan, puhuttelee naista ankarin sanoin ja käskee hänen heittämään pois anastamansa halot. Nainen kieltäytyy tottelemasta, aliupseeri käskee käyttämään väkivaltaa; nainen asettuu selin seinää vasten, kohottaa halon ilmaan ja uhkaa halkaista kallon ensimmäiseltä, joka uskaltaa lähestyä. Sotamiehet kiroilevat ja nauravat; aliupseeri on epätietoinen, mitä tehdä; naisen rohkeus häntä hämmästyttää.

Silloin ilmaantuu rappusien päähän vanhanpuoleinen mies, jonka tieltä kaikki kunnioituksella väistyvät. Se on linnan päällikkö Wernstedt. Hänet nähtyään heittää nainen sotaisen asentonsa ja kantelee hengähtämättä siitä vääryydestä, jota hän on kärsinyt. — Niin, armollinen eversti, — sanoo hän, — noin uskalletaan täällä kohdella miestä, joka on kunniaksi ja kaunistukseksi koko Ruotsin valtakunnalle. Ei sillä hyvä, että hänet on suljettu tähän kurjaan loukkoon; sen lisäksi tahdotaan hänet täällä palelluttaa kuoliaaksi. Tiedättekö, millaisia halkoja ne ovat meille antaneet! Märkiä, lahonneita pölkkyjä, jotka ajavat huoneen savua täyteen eivätkä anna lämmintä edes senkään vertaa, että muste pysyisi sulana mestarin pöydällä. Mutta sen minä sanon herra everstille, etten minä, Lucia Grothusen, enää salli itseäni narrina pitää. Nämä halot ovat hyviä, ja minä otan ne, herra eversti, näiden roistojen nenän alta ne otan, mokomain hirtehisten, jotka saisitte hirtättää Paltamon korkeimman kuusen latvaan. Pois tieltä, vetelykset; tietäkää huutia ja totelkaa everstiänne ja minua. Halot ovat minun, ja sillä hyvä!

Linnan päällikkö hymyilee. — Antakaa hänen pitää halkonsa, — sanoo hän sotamiehille, — muuten emme saa tässä linnassa siunaaman rauhaa. Ja sinulle, Lucia, sanon minä, että sinun tulee hillitä ilkeää kieltäsi, joka on saanut niin paljon pahaa aikaan; voisi muuten tapahtua, että antaisin sulkea sinut miehinesi tuohon komeroon, jossa Eerikki Hare piti teitä ja jonka sillan alla virta juoksee. Näinkö kiität minua siitä lempeydestä, jota olen teille osoittanut? Alituisesti rakennat sinä riitaa täällä linnassa. Toissa päivänä soitit suutasi, kun et muka saanut tarpeeksi suopaa pesuusi, eilen otit väkisin lampaan raajan minun omasta keittiöstäni, ja tänään rähiset taas halkojen vuoksi. Varo itseäsi, Lucia, minun kärsivällisyyteni alkaa loppua!

Nainen katsoi linnanpäällikköä suoraan silmiin. — Teidän kärsivällisyytenne! — matki hän. — Kuinka kauan luulette sitten minun kärsivällisyyteni kestävän? Olemme istuneet kohta yhdeksäntoista vuotta tässä huuhkaimen pesässä. Yhdeksäntoista pitkää vuotta on se häpeä tahrannut Ruotsin maan mainetta, että sen suurinta miestä pidetään kuin pahantekijää vangittuna!… Huomatkaa, että sanon Ruotsin suurinta miestä, sillä se päivä on vielä tuleva, jolloin te ja minä ja kaikki nämä ihramahat ja elävät oluttynnyrit joudumme matojen ruuaksi ja jolloin jälkimaailma ei muista meitä enemmän kuin sitä sikaa, jonka olette tänä päivänä teurastaneet; mutta Johannes Messeniuksen nimi on loistava kuin taivaan tähti kaikkina aikoina. Teidän kärsivällisyytenne! Mutta eikö minulla sitten ole ollut kärsivällisyyttä, minulla, joka kaikkina näinä iankaikkisen pitkinä vuosina olen saanut tappelemalla hankkia teiltä milloin leipäpalasen, milloin halkosylyyksen, milloin olkia vuoteeseen tuolle suurelle miehelle, jota te olette täällä kiduttaneet? Enkö minä ole ainoa, joka olen pitänyt yllä hänen heikkoa ruumistaan ja virkistänyt hänen henkeään sen suuren työn loppuun saattamiseksi, joka häneltä näinä päivinä on valmistunut! Tiedättekö, mitä se on, kun saapi kärsiä niinkuin minä olen saanut, kun täytyy erota lapsistaan ja kulkea suru sydämessä ja hymy huulilla, osoittaakseen muka vielä toivovansa, kun ei enää ole mitään toivomista … tiedättekö, eversti, mitä se on? Ja te tulette tässä puhumaan minulle kärsivällisyydestä!

Sotamiesten äänekäs nauru keskeyttää yht'äkkiä vanhan naisen sanatulvan. Hän huomaa vasta nyt, että linnan päällikkö on tehnyt sen, mikä hänen asemassaan oli viisainta: mennyt tiehensä. Vaan ei Lucia Grothusen ensi kertaa aja linnan päälliköitä tiehensä. Hän voisi ottaa ajaakseen pellolle koko väestönkin, jos niin tarvittaisiin. Mutta häntä suututtaa, ettei hän ole saanut kylliksi sydäntään keventää, hän heittää halon lähintä ja pahinta naurajaansa vastaan ja kiiruhtaa halkokuormineen matalaa takaovea kohti. Halko on sattunut sotamiehen jalkaan, sotamies tempaa kiroten saman halon maasta ja heittää sen Lucian jälkeen. Kantapäähän satutettuna kirkaisee tämä kivusta ja kiukusta … ja katoo sotamiesten pilkkahuutojen häntä seuratessa.

Samaan aikaan kuin itsensäkieltämys ja raakuus tällä tavalla keskenään taistelevat, saapuu linnaan vasemman sillan kautta muutamia vieraita, jotka pyytävät päästä päällikön puheille. Sotamiehet katselevat heitä uteliaasti; he ovat puetut yksinkertaisiin talonpojan vaatteihin, mutta kaikesta päättäen ovat he ulkomaalaisia. Etumaisena kulkee vanhan puoleinen mies, hänen silmänsä ovat mustat ja älykkäät, hipiä kellertävä ja hänen kasvonsa ovat melkein kokonaan tuuhean koirannahkalakin peitossa. Hänen jäljessään astuu nuori nainen, puettuna kotikutoiseen, suoraraitaseen villahameeseen ja ruumiinmukaiseen, uudesta, hienosta ja valkeasta lammasnahasta tehtyyn kauhtanaan. Hänenkin kasvonsa ovat suurimmaksi osaksi kätketyt karkeasta sarasta tehtyyn päähineeseen, joka on reunustettu oravannahkalla. Päähineen alta tuikkavat vain tummat, ihmeellisen kauniit silmät. Kolmas seurueesta on pieni, vanha eukko, joka on niin kokonaan kääritty turkkien sisään, että hänen lyhyt vartalonsa on kuin hyvin täytetty heinätyyny. Kaikki kolme viedään linnan päällikön luo. Koirannahkalakkiin puettu mies vetää esille matkapassin, jonka mukaan hän, Albertus Simonis, kuninkaallisen majesteetin hallituksen määräyksestä on otettu sotalääkäriksi ensi keväänä Saksanmaalle lähetettävään sotaväenosastoon sekä tätä nykyä vaimoineen ja tyttärineen on matkalla Danzigista Viipurin ja Kajaanin kautta Tukholmaan. Linnanpäällikkö tutkii tarkasti miestä ja hänen papereitaan ja näyttää olevan tyytyväinen tarkastukseensa. Sen jälkeen osoittaa hän vieraille huoneen linnan itäisessä osassa ja määrää heille annettavaksi kaikkia niitä virvokkeita, jotka voivat olla tarpeen näin ankarana vuodenaikana tehdyn pitkän matkan jälkeen.

11. VALTIOVANKI.

Se huone, johon nyt astumme, on linnan itäisessä tornissa eikä suinkaan tee mitään iloista vaikutusta. Se on suuri ja pimeä. Vaikka se onkin auringon puolella, pääsevät talvisen päivän pian haihtuvat säteet ainoastaan niukasti tunkeutumaan pienen, paksulla rautaristikolla varustetun ikkunan läpi. Suuri harmaasta kivestä muurattu avonainen takka täyttää yhden nurkan kokonaan; huonekaluja on maalaamaton, karkeasti höylätty sänky, pari penkkiä, pari tuolia, vaatearkku, suuri pöytä ikkunan alla ja sen lähellä oleva karkea nurkkakaappi. Kaikki nämä kalut näyttävät uusilta ja se vaikuttaa, ettei silmä aivan paljon loukkaannu niiden kömpelyydestä. Muuten on huone osaksi keittiö, osaksi kirjoitushuone. Oppi on asettunut huoneen yläosaan ikkunan puolelle; pöytä on täynnä mustepilkkuja, sillä on kellastuneita käsikirjoituksia ja suuria pergamenttikansiin sidottuja kirjoja; nurkkakaappia, jonka ovi on auki, näytään käytettävän kirjakaappina. Huoneen alaosa takan ympärillä on toisennäköinen. Siellä on pesuastia jauhosäkin vieressä; padasta näkyy muutamia kuivaneita haukia ja lihapalasia; padan vieressä on vesisanko ja niiden yläpuolella hylly täynnä saviastioita.

Sellainen on se asunto, johon linnanpäällikkö Wernstedt on sijoittanut valtiovangin Johannes Messeniuksen ja hänen puolisonsa ja palvelijansa, päästettyään hänet siitä peloittavasta komerosta, jossa Messeniuksen kiusanhenki Eerikki Hare oli monta vuotta kiduttanut tuota onnetonta. Tämä huone on ainakin kuiva ja korkea ja sen huonekalut ovat linnanpäällikön itsensä lahjoittamat. Messenius asustaa itse sen yläpäässä, hänen vaimonsa alapäässä takan ympärillä.

Suuren, musteella tahritun pöydän ääressä istuu koukkuselkäinen vanhus, ruumis kiedottuna turkkeihin, jalat pistettynä poronnahkasaappaihin ja päässä paksu villamyssy. Se, joka oli nähnyt tämän miehen hänen onnensa ja myötäkäymisensä päivinä, kun hän isoäänisenä piti puhetta Upsalan konsistoriossa tai ylpeänä kuin kuningas valtakunnassaan hallitsi ja vallitsi kaikkia Ruotsin valtioarkiston historiallisia aarteita, ei suinkaan olisi tuntenut tätä kuihtunutta, vuosien ja onnettomuuksien kangistamaa olentoa tuoksi ylpeäksi mieheksi, joka uskalsi vastustaa Rudbeckiä ja Tegeliä, tuoksi oppineeksi, nerokkaaksi, ylpeäksi jesuiittalaisapostoliksi ja vehkeilijäksi Johannes Messeniukseksi. Mutta jos tarkemmin katseli noihin teräviin, levottomiin silmiin, jotka näkyivät tahtovan tunkea yhtä kauas tulevaisuuteen kuin olivat tunkeneet syvälle menneisyyteen, ja jos luki sen, mitä hän juuri oli vapisevalla kädellään paperille kirjoittanut — ja jossa ilmaantui niin suuri oman arvonsa tunto, että se jo osoitti röyhkeyttä — silloin kävi selville, että tuossa ränstyneessä ruumiissa oli sielu, jota ei aika eivätkä kovat kohtalot olleet murtaneet, vaan joka oli ylpeä niinkuin aina oli ollut ja joka ei koskaan voinut lakata korkeuksia kohden pyrkimästä.

Vanha mies tuijotti paperiin vielä sittenkin, kun hän oli kirjoittanut kirjoitettavansa. — Niin, — sanoi hän miettiväisenä ja ajatuksiinsa vaipuneena, — niin se on oleva. Eläissäni ovat he minut tallanneet kuin matosen multaan, mutta kerran kuoltuani saavat he nähdä, ketä he ovat polkeneet. Gloria, gloria, in excelsis! Se päivä on tuleva, vaikka tulisikin vasta sadan vuoden päästä, jolloin tätä kurjaa vankia, joka nyt koko maailman unohtamana kuihtuu pois erämaan yksinäisyydessä, ihaillen ja kunnioittaen nimitetään Ruotsin historian isäksi… Silloin, — jatkoi hän katkerasti hymyillen, — eivät he enää voi mitään minun hyväkseni tehdä. Silloin olen minä kuollut. On se sentään kummallista. Vainaja, jonka luut jo kauan ovat haudassa lahonneet, hän elää vielä teoissansa, hänen henkensä kulkee ihmiskuntaa elähyttäen ja jalostuttaen vuosisadasta vuosisataan. Kaikki, mitä hän on eläessään kärsinyt, kaikki iva, pilkka ja vaino on unhotettu, niitä ei enää muisteta eikä ajatella, mutta hänen nimensä loistaa vielä niinkuin tähti läpi vuosisatain yön, ja jälkimaailma, jonka muisto on niin lyhyt, mutta jonka luettelo ihmisten kiittämättömyydestä on niin pitkä, sanoo ajattelemattoman ihailunsa innostuttamana: hän oli suuri mies!

Hänen näitä haastellessaan astuu huoneeseen se sama vanha nainen, johon tutustuimme linnan pihalla. Hän avaa varovasti oven ja kulkee varpaisillaan, niinkuin pelkäisi herättävänsä nukkuvan lapsen. Sen jälkeen asettaa hän hitaasti ja hiljaa halkokantamuksensa lattialle. Aivan ilman kolinaa se ei voi tapahtua; vanhus pöydän ääressä säpsähtää, havahtuu ajatuksistaan ja kääntyy kiivain sanoin naisen puoleen. — Vaimo, — sanoo hän, — kuinka uskallat sinä häiritä minua! Enkö ole sanonut sinulle iterum iterumque, että sinun on muutettava sinun penales procul a parnasso. Ymmärrätkö sen … lupa!

— Rakas ukkoseni, minähän tuon vain vähän halkoja. Olet palellut niin paljon näinä päivinä. Älä nyt ole vihainen, täällä tulee taas hyvä ja lämmin ollaksesi, nämä halot ovat mainioita…

— Quid mihi tecum? Mene hiiden kattilaan. Sinä häiritset minua. Sinä väsytät minua. Sinä olet, niinkuin Gustavus-vainaja aina sanoi, Messenii mala herba, olet minun ohdakkeeni, minun polttoviholaiseni.

Lucia Grothusen oli erittäin kiivasluontoinen nainen, pahankurinen ja riitaisa koko maailman kanssa, mutta tällä kertaa ei hän hiiskunut sanaakaan. Omituisesti olikin hänen perheellinen asemansa muuttunut! Aina hän oli miestään jumaloinut, mutta niin kauan kuin tämä oli miehuutensa parhaissa voimissa ja hänen elämänsä oli onnellinen, oli tuo lujaluontoinen vaimo taivuttanut hänen levottoman, häilyvän henkensä kuin meren kaislan lujan tahtonsa alle. Siihen aikaan oli oppinut ja pelätty Messenius ollut aimo tavalla akkavallan alla. Nyt olivat osat vaihtuneet. Samassa määrässä kuin miehen ruumiilliset voimat heikkenivät ja hän näytti alkavan elämänsä loppua lähestyä, samassa määrässä oli hänen vaimonsa jumaloiva rakkaus joutunut riitaan hänen kiivaan, vallanhimoisen luonteensa kanssa ja saanut aikaan sen, jota ei kukaan olisi voinut aavistaa mahdolliseksi, että näet tämä tuima nainen muuttui nöyräksi ja alistuvaiseksi. Hän hoiti nyt miestään niinkuin äiti hoitaa sairasta lastaan; peläten hänet kadottavansa kärsi hän nöyrästi kaikki, koetti ystävyydellä lepyttää hänen pahaa tuultaan eikä koskaan vastannut vihaisesti hänen torailuihinsa. Nytkään ei olisi muusta kuin vapisevista huulista voinut päättää, kuinka vaikeaa hänen oli hillitä kiivasta luontoaan. — Kas niin, — puheli hän ystävällisesti ottaen muutamia askelia häntä lähemmä, — älähän nyt enää ole pahoillasi, ukkoseni, tiedäthän, että se vain vahingoittaa terveyttäsi. En minä enää toista kertaa kolistele, minä panen maton puiden alle, ettei se sinua häiritsisi. Ja illalliseksi paistan minä sinulle mainion lampaanpaistin … et aavista, mitä vaivaa minulla on ollut sitä hankkiessani. Olen saanut puoliväkisin ottaa sen linnanpäällikön keittiöstä…

— Mitä kuulen minä, vaimo, oletko kerjännyt almuja, beneficia, tyrannien herkkupöydältä? Kautta Jupiterin, luuletko minua koiraksi, joka syön niitä muruja, joita heidän pöydältään putoilee? Sinä nilkutat? Miksi nilkutat sinä? Vastaa minulle, miksi nilkutat? Oletko taaskin käynyt kantelemassa linnan akkojen kanssa ja kompastunut päällikön rappusiin?

— Nilkutanko minä? — kysyi Lucia koettaen hymyillä, — luulenpa todellakin, että vähän nilkutan … olen satuttanut jalkani… Kiittämätön! — lisäsi hän itsekseen. — Sinun tähtesihän minä kärsin.

— Mene tiehesi ja anna minun lopettaa hautakirjoitukseni!

Lucia ei mennyt, vaan astui yhä lähemmä, hänen silmänsä kyyneltyivät ja hän kietoi molemmat kätensä vanhuksen kaulaan. — Hautakirjoituksesi! — virkkoi hän niin hellällä äänellä, ettei sen olisi voinut luulla tulevan noilta kuihtuneilta huulilta, jotka näyttivät olevan luodut ainoastaan kiroilemaan ja kovia sanoja sanomaan. — Voi, hyvä Jumala, — virkkoi hän hiljaa, — pitääkö siis kaiken sen, mikä on maailmassa suurinta ja ihaninta, lopulta muuttuman tomuksi ja tuhkaksi? Mutta se päivä on vielä kaukana, se on varmaankin vielä hyvin kaukana. Näytäs minulle suuren Johannes Messeniuksen hautakirjoitus!

— Aivan varmaan, aivan varmaan, — virkkoi vanhus leppyneenä mielittelystä, joka kuitenkin oli sydämestä lähtenyt, — sinä oletkin, Lucia, se oikea persona exsecutrix, jonka tulee saada lukea minun epitaphiummi, koskapa sinä olet se, jonka tulee hakkauttaa se hautakiveeni. Kas tässä, ystäväni, mitäs sanot tästä:

"Tässä lepäävät Doctoris Johannis Messenii luut: Hänen sielunsa on Jumalan taivaassa, maineensa maailmata kiertää."

— Ei koskaan ole, — sanoi Lucia itkuun purskahtaen, — todempia sanoja piirretty suuren miehen hautakiveen. Mutta älkäämme siitä enää puhuko. Puhukaamme sinun suuresta teoksestasi, Scondiastasi. Minä aavistan, tiedätkö, että sen loisto on pian hankkiva sinulle vapauden…

— Vapauden! — virkkoi Messenius surumielisesti. — Niin, sinä olet oikeassa: haudan vapauden, vapauden maaksi maatua, missä mieli tekee.

— Ei, — jatkoi Lucia innostuen, — sinun silmäsi näkevät vielä kunniasi tulemisen. Ihmiset tulevat lukemaan sinun suuren teoksesi Scondia illustratan, se painatetaan … nimesi loistaa kultasilla kirjaimilla kansilehdellä … koko maailma on ihmetellen huudahtava: ei koskaan ole Pohjolassa ollut hänen vertaistaan!

— Eikä koskaan ole tuleva! — lisäsi Messenius. — Oi, kuka antaa minulle vapauden, vapauden, että saan nähdä teokseni ja riemuita vihamiesteni ylitse. _Exaudi me, Domine, porrigo manus meas coram facie tua! Libera me a miseris, etenim dixisti: prosternam inimicos tuos calcandos pedibus tuis.[15] Kuka antaa minulle vapauden, vapauden ja kymmenen vuotta elääkseni ja nähdäkseni sen, mitä olen tehnyt?

— Minä! — vastasi synkkä ääni huoneen perältä.

Tuon äänen kuullessaan kääntyivät Messenius ja hänen vaimonsa kauhistuneina sinnepäin, mistä se tuli. Vankilan yksinäisyys ja heitä ympäröivän luonnon jylhyys, joka kaikkina aikoina on taikauskoa edistänyt, oli heissä molemmissa vahvistanut sen ajan uskoa yliluonnollisiin asioihin. Useamman kerran oli Messeniuksen mietiskelevä henki ollut eksymäisillään Kabbalan ja noituuden viekoitteleviin harhakäytäviin; ainoastaan hänen uuttera työnsä ja hänen vaimonsa uskonnolliset varoitukset estivät häntä sitä tekemästä. Nyt sai hän kysymykseensä odottamattoman vastauksen … taivaastako vai helvetistä, sama se, se oli kuitenkin vastaus, se oli kuitenkin edes oljenkorsi hänen hukkuville toiveilleen.

Lyhyt talvipäivä oli alkanut pimetä ja siinä osassa huonetta, joka oli lähinnä ovea, oli jo hämärä. Tuon hämärän sisästä astui esiin sama keltakasvoinen mies, joka pari tuntia sitten oli saapunut linnaan välskäri Albertus Simoniksen nimellä. Luultavasti oli hän tämän lääkärinammattinsa vuoksi päässyt vanginkin puheille, sillä koko linnassa ei ollut muita tohtoreita kuin parranajaja, joka hoiti haavurinammattia, ja vanha sotamiehen leski, jonka sisusvikojen parantamistaitoa ylistettiin hyvin suureksi, varsinkin kun hän lisäsi sitä "luvuilla", joihin aina turvauduttiin saunan löylyn hämärässä, vaikka papisto olikin niiden viljelemisen kovasti kieltänyt.

— Pax vobiscum![16] — sanoi vieras juhlallisesti, astuessaan lähemmä ikkunaa.

— Et tecum sit Dominus,[17] — vastasi Messenius yhtä juhlallisesti, voimatta kuitenkaan salata uteliaisuutta ja hämmästystään.

— Procul sit a concilio lingua mulieris,[18] — jatkoi vieras samaan tapaan.

Lucia, jonka nuorena ollessa oppineiden miesten tyttäret taisivat latinaa paremmin kuin nyt yhdeksännellätoista vuosisadalla taitavat ranskaa, ei odottanut enempää käskyä, vaan poistui heittäen tutkivan katseen salaperäiseen muukalaiseen.

Messenius antoi vieraalleen merkin istuutua vierelleen. Koko seuraava keskustelu kävi latinaksi.[19]

— Ole tervehditty, suuri mies, jota onnettomuutesi näkyy vain kohottaneen! — alkoi vieras, kosketellen taitavasti Messeniuksen heikointa puolta, hänen itserakkauttaan.

— Ole tervehditty myöskin sinä, joka et pidä arvoasi alentavana tulla hyljättyäkin puhuttelemaan! — vastasi Messenius kohteliaasti.

— Johannes Messenius, etkö tunne minua? — jatkoi vieras kääntäen kalpeat kasvonsa valoon päin.

— Muistelen nähneeni nuo kasvot joskus ennen, — vastasi vanki epäillen. — Mutta siitä mahtanee olla kauan.

— Muistatko vielä erään pojan, sinua vähän nuoremman, jota kasvatettiin yhdessä sinun kanssasi pyhäin isien koulussa Braunsbergissa ja joka sitten sinun kanssasi matkusti Roomaan ja Ingolstadtiin?

— Nyt muistan — se oli suurilahjainen poika, jonka kerran toivottiin kirkon tueksi tulevan… Hieronymus Mathia.

— Minä olen tuo Hieronymus Mathia.

Kylmät väristykset pudistivat Messeniuksen jäseniä. Olivatko todellakin ajan hammas, vuosien kokemukset ja jesuiittain ihmishenkeä kalvava oppi siihen määrin voineet muuttaa tuon ennen niin kukoistavan nuorukaisen kasvot! Isä Hieronymus — sillä se oli hän — huomasi tekemänsä vaikutuksen ja kiiruhti vastaamaan: — niin, arvoisa ystäväni, kolmekymmentäviisi vuotta kestänyt alituinen taistelu yksinomaan autuaaksi tekevän kirkon hyväksi on saanut ruusut näiltä poskilta ainaiseksi kuihtumaan. Minä olen työtä tehnyt, minä olen paljon kärsinyt tänä pahana aikana. Samoin kuin sinäkin, suuri mies, mutta paljon pienemmällä nerolla olen minä uutterasti viinimäessä kaivanut, muuta palkkaa vaivoistani toivomatta kuin pyhien marttyyrien kruunun paratiisissa. Sinä olet nuoruudessasi osoittanut minulle paljon ystävyyttä; tahdon nyt hyvyytesi palkita mikäli voin. Tahdon saattaa sinut takaisin elämään ja vapauteen.

— Arvoisa isä, — vastasi vanhus syvään huoaten, — minä en ansaitse että sinä, pyhän kirkon uskollinen palvelija, ojennat kätesi minulle, kurjalle luopiolle. Sinä et siis tiedä, että minä olen kieltänyt uskomme, että kirjallisesti ja suullisesti olen tunnustanut kääntyväni tuohon kirottuun lutherinoppiin, jota sydämessäni inhoan, niin, vieläpä vainonnutkin pyhää veljeskuntaa kaikenlaisilla jumalattomilla parjauksilla.

— Enkö toki kaikkea tuota tietäisi, arvoisa ystäväni; eivätkö suuren Messeniuksen teot ja maine olisi kuuluneet aina Saksanmaalle saakka! Mutta sen, minkä olet tehnyt, sen olet tehnyt ainoastaan näön vuoksi, vaikuttaaksesi salaisuudessa sitä enemmän pyhän roomalaisen kirkkomme hyväksi. Eikö Raamattu opeta meitä viekkautta viekkaudella voittamaan tänä jumalattomana aikana; perinde ac serpentes estote, teidän tulee olla kavalat kuin käärme, pyhä neitsyt on antava teille anteeksi ja kirkko on päästävä teidät synneistänne, jos vain sen hyväksi työskentelette. Arvoisa vanhus, vaikkakin seitsemän kertaa olisit uskosi kieltänyt ja seitsemänkymmentä kertaa rikkonut kaikkia pyhimyksiä ja kirkon opinkappaleita vastaan, niin on se luettava sinulle kunniaksi eikä kadotukseksi, jos vain olet tehnyt sen siinä salaisessa aikomuksessa, että sen avulla tahdot pyhää asiatamme hyödyttää. Vaikkakin kielesi olisi valehdellut ja kätesi tappanut, niin on se oleva hurskas ja pyhä teko, kun sen kautta olet tahtonut saattaa eksyneitä lampaita takaisin laumaan ja lammashuoneeseen.

— Niin, hurskas isä, totta on, että olen niitä oppeja, joita arvoisat jesuiitta-isät Braunsbergissa ennen muinoin minun nuoreen sieluuni niin kaunopuheisesti istuttivat, uskollisesti elämässäni noudattanut. Mutta nyt, vanhoilla päivilläni, tuntuu minusta siltä kuin olisi omallatunnollani paljonkin siihen muistuttamista…

— Perkeleen kiusauksia! Ei mitään muuta! Karkoita ne mielestäsi!

— Voihan olla niinkin, hurskas isä. Omaatuntoani rauhoittaakseni olen kuitenkin valmistanut kirjallisen tunnustuksen, jossa julistan kääntymiseni lutherinuskoon teeskentelyksi ja jossa yhtä avoimesti kuin ennen tunnustan katolisen kirkon ainoaksi oikeaksi.

— Kätke tuo tunnustuksesi, älä näytä sitä kenellekään kuolevaiselle! virkkoi jesuiitta nopeasti. — Senkin aika on tuleva, vaikkei se vielä ole tullut.

— En ymmärrä vaikuttimiasi, hurskas isä!

— Kuule minua tarkkaan ja huomaavasti. Luuletko todellakin, vanha mies, että minä ilman tärkeitä syitä olisin lähtenyt kulkemaan monta sataa penikulmaa läpi erämaiden, joissa nälkä, vilu, pedot ja tämän maan vielä petomaisemmat asukkaat henkeäni joka päivä uhkaavat, joissa minut elävältä poltettaisiin, jos tiedettäisiin, kuka minä olen ja millä asioilla kuljen? Luuletko, etten vähille lahjoilleni olisi saanut kylliksi vaikutusalaa omassa maassani, ellen toivoisi voivani täällä vaikuttaa vielä enemmän? Tahdon lyhyesti selittää sinulle, mistä on kysymys… Eihän vain kukaan voine kuulla puhettamme? Eihän täällä vain liene salakäytäviä seinissä.

— Olkaa huoletta. Ei kukaan kuolevainen voi meitä kuulla.

— Tiedä sitten, — jatkoi jesuiitta kuiskaavalla äänellä, — että taas ollaan aikeissa saattaa vääräuskoinen Ruotsin valtakunta takaisin roomalaisen kirkon helmaan. On vain kaksi valtaa, jotka nyt enää voivat meitä vastustaa, ja ne vallat käyvät, kiitos olkoon pyhimysten, päivä päivältä yhä vaarattomammiksi. Stuartin huone Englannissa on kiedottu pauloihimme ja vaikuttaa salaisesti asiamme hyväksi. Ruotsi on vielä tainnoksissa siitä kauheasta iskusta, minkä se sai Nördlingenin luona, eikä voi, ellei ihmeitä tapahdu, kauemmin puolustaa julkeaa asemaansa Saksanmaalla. Aika on tullut, tuumat ovat kypsymäisillään; meidän on käytettävä hyväksemme vihollistemme heikkoutta. Muutamien vuosien kuluttua putoo Englanti käsiimme kuin kypsynyt hedelmä; Ruotsi, joka vielä ylpeilee muinoisista voitoistaan, pakoitetaan tekemään samalla lailla. Tämä saavutetaan siten, että uusi hallitsijasuku astuu Ruotsin valtaistuimelle.

— Kristiina, kuningas Kustaan tytär…

— On yhdeksänvuotias lapsi ja sen lisäksi nainen. Meiltä ei puutu puoluelaisia Ruotsissa, jotka vielä muistavat karkoitettua kuningassukua. Heikko Sigismund on kuollut; hänen poikansa Vladislaus ojentaa nuorukaisen levottomuudella kätensä esi-isiensä kruunua kohti Tämä kruunu on oleva hänen.

12. KIUSAAJA.

Vladislaus Ruotsin valtaistuimelle? Minä epäilen sitä — huomautti Messenius päätään pudistaen.

— Kuule minua loppuun saakka, — jatkoi jesuiitta, niiden pitkälle tähtäävien tuumien elähyttämänä, joita hän oli vehkeilevissä aivoissaan punonut. — Sinä itse, suuri Messenius, olet se, joka olet saava tämän ihmeen aikaan.

— Minäkö? … kurja vanki! Mahdotonta.

— Pyhimyksille ja nerolle ei ole mikään mahdotonta. Ruotsalainen on kuningasmielinen; kuninkaittensa esimerkki johtaa hänet sekä hyvään että pahaan. Erittäinkin kunnioittaa hän suuresti vanhaa kuningas Kustaata. Jos nyt voidaan todistaa, että sama kuningas Kustaa kuolinvuoteellaan katuen julisti lutherinopin harhaopiksi, että hän luopui siitä ja kirosi uskonpuhdistuksen, ja että hän määräsi nuoremman poikansa, paavinuskoon taipuvaisen Juhanan, aikanaan korjaamaan isänsä tekemän suuren erehdyksen…

— Mitä uskallat puhua? — huudahti Messenius. — Sellainen päivän selvä valhe, joka on ristiriidassa koko kuningas Kustaan niin varmasti todistettujen viimeisten sanojen kanssa…

— Rauhoitu, arvoisa ystäväni! — keskeytti hänet jesuiitta kylmästi. — Jos sen lisäksi vielä voidaan todistaa, että lutherilaisuuden toinen perustaja ja valmistaja, Kaarle IX, samalla tavalla vähää ennen kuolemataan julisti uskonpuhdistuksen häväistykseksi ja onnettomuudeksi…

Messenius katseli jesuiittaa tyrmistyksissään hämmästyksestä.

— Ja jos lopuksi vielä sekin voidaan todistaa, että itse kuningas Kustaa Aadolf, ennenkuin heitti henkensä Lützenin tappelutantereella, oli saanut yht'äkkisen ilmestyksen ja kuollut vääräuskoisen kuoleman suurimman katumuksen ja sielunhädän vallassa…

Messeniuksen kalpeat kasvot punehtuivat.

— Silloin, — jatkoi jesuiitta järkähtämättömällä rohkeudella, — silloin ei ole Vaasan suvusta jäljellä muita kuin tuo houkko Eerikki XIV, puoleksi paavillinen Juhana III ja kokonaan katolinen Sigismund, joiden vuoksi emme huoli vaivata itseämme. Kun Ruotsin kansa kerran tulee vakuutetuksi siitä että nämä sen suurimmat kuninkaat, että kaikki sen kuninkaat joko ovat olleet paavilaisia tai lopulta siksi tulleet, niin putoavat suomut sen silmiltä, se katuu tekoansa ja kääntyy takaisin ainoan autuuttavan roomalaisen kirkon helmaan.

— Ja mitenkä sinä, arvoisa isä, aiot vastoin selvimpiä todistuksia vakuuttaa ruotsalaisia kuninkaittensa luopumisesta?

— Olenhan jo sanonut, — jatkoi jesuiitta mielitellen, — että niin suuri ja ansiokas tehtävä voidaan suorittaa ainoastaan nerokkaan Johannes Messeniuksen avulla. Kaikki tietävät, että sinä olet Ruotsin oppinein mies ja sen suurin historioitsija. Kaikki tietävät, että sinulla on ollut ja on vieläkin takanasi useampia historiallisia asiakirjoja ja salaisia papereita kuin kenelläkään muulla koko valtakunnassa. Käytä tätä asemaasi sukkelasti ja nerokkaasti; sepitä todistuskappaleita, joita ei koskaan ole ollut olemassa; keksi tapahtumia, jotka eivät milloinkaan ole tapahtuneet…

— Mitä uskallat sinä ehdottaa? — huudahti Messenius hehkuvin kasvoin.

Jesuiitta erehtyi hänen mielenliikutuksestaan. — Niin, — jatkoi hän, — yritys vaatii uskallusta, mutta mahdoton se ei ole. Nopea pako Puolaan on sitäpaitsi saattava sinut varman turvan taa…

— Ja tätäkö sinä ehdotat minulle?

— Niin teen, — lisäsi Hieronymus entiseen tapaansa, — ymmärrän kyllä, että Kustaa Aadolf on tuottava sinulle suurimpia vaikeuksia, mutta hänet otankin minä omalle osalleni. Sinun asiaksesi jää siis vain esittää Kustaa I ja Kaarle IX siinä valossa, että se hyödyttää asiaamme ja pyhää kirkkoamme.

— Abi a me, male spiritus! — huudahti Messenius. — Sinä häpäisijä, sinä valehtelija, sinä ilkiö, joka kosket kädelläsi siihen, mikä pyhintä on, luuletko sinä, että minä, Johannes Messenius, olisin sitä varten uhrannut koko elämäni tullakseni Ruotsin kuuluisimmaksi historian kirjoittajaksi, että nyt yht'äkkiä näin häpeämättömästi, näin äärettömän julkeasti raiskaisin sitä historiallista totuutta, jonka olen niin suurella ja pitkällisellä työllä rakentanut! Korjaa luusi täältä tuossa tuokiossa … pian … pois, in Gehennam! … — Ja vimmastuksissaan nakkeli vihastunut vanhus jesuiitan päälle mitä käsiinsä sai: kirjoja, papereita, musteastian, hietarasian, sellaisella raivolla, että rohkea munkki jo hämmästyi. Jesuiitan keltaisen kalpeat kasvot kalpenivat hetkeksi entistään vielä kalpeammiksi … mutta sitten peräytyi hän muutamia askelia, ojensi vartalonsa ja avasi sen poimukkaan espanjansametista tehdyn puseronsa, joka peitti hänen yläruumiinsa. Säkenöivä timanttiristi, jota ympäröi rubiineista tehty orjantappurakruunu, välkähti sen alta puolihämärässä.

Tuo koriste näytti tekevän Messeniukseen lumoavan vaikutuksen. Hänen äsken niin kiihoittunut äänensä vaikeni silmänräpäyksellisesti … hänen vihansa muuttui peloksi … hänen polvensa vapisivat, hän horjui, oli vähällä kaatua ja pysyi vaivoin pystyssä pidellen kiinni korkeasta tuolin selustimesta.

Jesuiitta astui nyt hitaasti lähemmäksi, kiinnittäen vankiin nuo oudot silmänsä, joiden katseessa oli ilme niinkuin kalkkalokäärmeen silmissä. — Muistatko vielä, vanha mies, — sanoi hän tyynellä hallitsijan äänellä, vaieten jokaisen sattuvan sanan jälkeen kohottaakseen sen kautta niiden vaikutusta, — muistatko vielä niitä rangaistuksia, joita kirkko ja meidän pyhän veljeskuntamme säännöt määräävät sellaisista synneistä kuin sinun? Luopumisesta määrätään kuolema … ja sinä olet seitsenkertaisesti luopunut … häväistyksestä kuolema … ja sinä olet seitsenkertaisesti kirkkoa häväissyt … tottelemattomuudesta kuolema … ja sinä olet seitsemän kertaa niskoitellut! … rikoksesta pyhää henkeä vastaan: kirous … ja kuka on rikkonut useammin kuin sinä! … vääräuskoisuudesta: polttorovio … ja kuka on ansainnut sen niinkuin sinä!… Herran pyhien pahentamisesta ja ylenkatsomisesta: helvetin tuli … ja kuka on enemmän pahennusta aikaan saanut?

— Armoa, pyhä isä, armoa! — huudahti Messenius kiemurrellen kuin kurja mato jesuiitan kauheiden uhkauksien alla.

Mutta isä Hieronymus jatkoi — Nicolaus Pragensis, tuo kuuluisa mies, kääntyi Kalvinin harha-oppiin ja uskalsi vastustaa meidän veljeskuntamme esimiestä. Hän vetäytyi Böömin etäisimpään kolkkaan, mutta kosto saavutti hänet. Koirat repivät rikki hänen ruumiinsa ja hornan henget raastoivat palasiksi hänen sielunsa…

— Sääliä! Armoa! … huokasi vanki masennuksissaan.

— No hyvä, — jatkoi jesuiitta ylhäisesti ja kopeasti — olen antanut sinun valita ikuisen kunnian ja iankaikkisen kadotuksen välillä; annan sinulle siihen tilaisuuden vielä viimeisen kerran, vaikket ole sitä ansainnut. Luuletko todellakin, sinä kurja luopio, että minä, Saksan ja Pohjoismaiden jesuiittain ylin päällikkö, joka en tunnusta itseäni korkeammaksi muita kuin Rooman pyhän isän … luuletko todellakin, että minä, pohjoismaiden salainen hallitsija, olisin antautunut tuhansien vaarojen alaiseksi tullakseni luoksesi tähän kurjaan loukkoosi sitä varten, että luopuisin aikeistani sinun tottelemattomuutesi ja raukkamaisuutesi vuoksi? Kysyn sinulta vielä, pyhän veljeskuntamme nimessä, tahdotko sinä, Johannes Messenius, totella sitä valaa, jonka olet nuoruudessasi vannonut ja tahdottomasti seurata minun, esimiehesi ja tuomarisi käskyjä ja määräyksiä?

— Tahdon, pyhä isä, — vastasi vanki vapisten, — minä tahdon.

— Kuule sitten, mihin rangaistukseen sinut tuomitsen. Sanot kaiken elämäsi aikana pyrkineesi yhteen ainoaan päämaaliin: tullaksesi mainituksi pohjoismaiden suurimpana historioitsijana, ja nyt luulet vihdoinkin tämän päämaalisi saavuttaneesi.

— Niin se on, pyhä isä, se on ollut päämaalini ja nyt olen sen vihdoinkin saavuttanut.

— Päämaalisi on väärä! — huudahti jesuiitta musertavalla äänellä. Päämaalisi on synnin ja perkeleen päämaali, sillä sinä olet työskennellyt omaksi kunniaksesi etkä pyhän kirkon kunniaksi, niinkuin olet vannonut. Sentähden käsken minä sinun hävittämään elämäsi epäjumala ja suuri maineesi jälkimaailman silmissä siten, että muunnat historian ja kirjoitat sen niinkuin sen pitäisi oleman eikä niinkuin se on. Minä tahdon, että sinun on hyljättävä maine ja jälkimaailma palvellaksesi nykyhetken tarvetta, joka on roomalaisen kirkon voitto pohjolassa. Minä tahdon, että sinun on kirjoitettava kuningas Kustaa I:n ja kuningas Kaarle IX:n historia niin, että kaikki se, mitä he ovat uskonpuhdistuksen hyväksi tehneet, on ollut sekä heille että heidän valtakunnalleen vahingoksi ja turmioksi. Ja minä tahdon, että sinun on perustettava tämä uusi historia niin luotettaviin asiakirjoihin, ettei niitä kansan silmissä voida vääriksi osoittaa … asiakirjoihin, joita ei ole olemassa, mutta jotka sinun on valmistettava … asiakirjoihin, joiden valheellisuus ehkä miespolven kuluttua tulee ilmi, mutta jotka tällä hetkellä tekevät tarkoitetun vaikutuksensa.

— Minun tulee siis, — sanoi Messenius äänellä, joka vapisi pelosta, vihasta ja nöyryytyksestä, — jälkimaailman silmissä esiintyä alhaisena väärentäjänä, historian pyhimpien totuuksien kunniattomana raiskaajana…

— Entäpä sitten! — virkkoi jesuiitta ivallisesti hymyillen. — Entäpä sitten, jos sinä, kurja välikappale, uhraatkin kunniasi, kunhan kirkko saa takaisin omansa ja voittaa suuren voittonsa! Mitä hyödyttää sinua ihmisten kiitos, jos sielusi palaa helvetin hehkussa, ja mitä vahinkoa voi sinulla olla ihmisten ylenkatseesta, jos tämän uhrisi kautta olet voittanut marttyyrikruunun taivaassa?

— Mutta totuus … historian puolueeton tuomio!…

— Pyh, mikä on historian totuus? Onko se tuo nöyrä orja, joka tallustelee inhimillisten erehdysten kantapäillä … tuo ajattelematon papukaija, joka lavertelee heidän perässään kaikki heidän tyhmyytensä? Eikö se ennemminkin ole todellisuus semmoisena kuin sen tulee olla, puhdistettuna hairahduksista, vapautettuna rikoksista ja hullutuksista … eikö se ole Jumalan valtakanta maan päällä, joka on yhtä viisas kuin väkevä, yhtä hyvä kuin se on pyhä ja elävä?

— Mutta meidänkö siis tulee neuvoa Jumalalle, mikä on hyvää ja viisasta? Eikö hän itse ole meille sitä ilmaissut todellisuudessa sellaisena kuin se on?

— Vieläkö uskallat sinä, horjuva luopio, väitellä esimiehesi kanssa siitä, mikä on oikein ja mikä väärin? Valitse ja tottele! Valitse joko ajallinen ja iankaikkinen kuolema, tahi paratiisin ilot ja pyhimysten riemu! Yksi sana vain, ja siitä riippuu onnesi tai onnettomuutesi: tahdotko totella käskyäni?

— Minä tottelen! — vastasi vanki masennuksissaan. Ja jesuiitta poistui äänetönnä ja kylmänä, nyökäyttäen hänelle päätään niinkuin kuningas orjalleen, joka on saanut hänen armonsa.

13. ABI, MALE SPIRITUS.

Viikko oli kulunut siitä salaisesta keskustelusta, josta edellä olemme kertoneet. Jesuiitta ei ollut koko sen ajan kuluessa lakannut valtiovankia silmällä pitämästä. Joka päivä nähtiin hänen muka lääkärin hoidon varjolla hiipivän Messeniuksen huoneeseen, jossa hän viipyi useita tunteja yhteen menoon. Hän oli liian viisas luottaakseen vangin horjuviin lupauksiin. Mitä heillä molemmilla siellä oli tekeillä, siitä ei kukaan mitään tiennyt eikä linnan päällikkökään osannut mitään pahaa aavistaa. Kajaanin linna oli siksi kaukana muusta maailmasta, ettei Wernstedtin mielessä mitään epäilyksiä voinut syntyä; päinvastoin nautti hän vieraan lääkärin seurasta ja ihmetteli hänen suurta oppiaan ja suurta maailmankokemustaan.

Oli kuitenkin muuan, joka alituisesti valvovin silmin seurasi vieraan askelia, ja tuo ainoa oli Lucia Grothusen, Messeniuksen vaimo. Ollen katolinen kasvatukseltaan ja vakaumukseltaan oli hän aina tukenut miestään hänen paavillisissa vehkeilyissään; sen jesuiittakin tiesi vallan hyvin ja luuli sen vuoksi voivansa olla varma hänen myötävaikutuksestaan, vaikkei hän, varovainen kun oli, tahtonut uskoa aikeitaan liukaskieliselle naiselle. Mutta usein kompastuvat viisaimmatkin suunnitelmat noihin ihmissydämen ja varsinkin naisen sydämen salaisiin vaikuttimiin, jotka toimivat aivan toiseen suuntaan kuin kylmä järki. Viekas jesuiitta oli erehtynyt Lucian luonnetta arvostellessaan. Hän ei ollut ottanut lukuun sitä, että kun uskonvoima tämän aivoissa huusi: käy eteenpäin! huusi rakkaus vielä voimakkaammin hänen sydämessään: pidä vastaan! … ja naisessa pääsee aina voitolle rakkaus.

Lucia oli tavattoman tarkkanäköinen nainen; hän oli saanut selville jesuiitan aikeet ennen kuin tämä voi sitä aavistaakaan. Hän näki, mikä kalvava sisällinen taistelu raivosi Messeniuksen rinnassa, taistelu elämästä ja kuolemasta, taistelu, jota toisaalta piti yllä uskonvimma, käskien hänen uhraamaan maineen ja jälkimaailman tunnustuksen kirkon hyväksi, toisaalta: kunnianhimo, joka yhtä mittaa kuiskasi hänen korvaansa: aiotko itse turmella elämäsi työn? Aiotko siis silmät ummessa häväistä historian kaikkein pyhintä? Aiotko heittää ylenkatsottavaksi sen loistavan nimen, joka vankilan pimeydessäkin on suurin rikkautesi ja suurin ylpeytesi?

Kaiken tämän näki Lucia rakastavan terävällä silmällä; hän näki, että se mies, jota hän rakasti ja jolle hän oli uhrannut kärsimyksiä ja kärsivällisyyttä täynnä olleen elämänsä, joutuisi hukkaan tässä kauheassa sisällisessä taistelussa, ja hän päätti pelastaa hänet ryhtymällä rohkeihin, ratkaiseviin toimiin.

Myöhään illalla paloi vielä kynttilä Messeniuksen kirjoituspöydällä, jonka ääressä hän ja jesuiitta olivat yhdessä työskennelleet aamusta alkaen. Lucia oli saanut luvan laskeutua levolle vuoteelleen, joka oli pitkän huoneen toisessa päässä lähellä ovea. Hän oli nyt nukkuvinaan. Pöydän ääressä istuvat miehet olivat lopettaneet työnsä ja keskustelivat matalalla äänellä latinaksi, jota kieltä Lucia varsin hyvin ymmärsi.

— Olen tyytyväinen sinuun, ystäväni, — virkkoi jesuiitta tyytyväisenä. — Nämä asiakirjat, jotka tekevät kerrassaan todenmukaisen vaikutuksen, riittävät todistamaan Kustaan ja Kaarlo kuningasten kääntymyksen, ja tämä esipuhe, jonka olet allekirjoittanut, vahvistaa vain niiden uskottavaisuutta. Palaan nyt Ruotsin kautta takaisin Saksanmaalle painattaakseni nämä todistuskappaleet joko puoluelaistemme avulla Tukholmassa, taikka jos se osoittautuu mahdottomaksi, Lyypekissä tai Leidenissä.

Messenius ojensi vaistomaisesti kätensä ikäänkuin pelastaakseen kalliin aarteen ryövärin käsistä.

— Pyhä isä, — huudahti hän kuin hämmästyen, — eikö tätä vielä voi lykätä? Minun nimeni … kunniani … armahtakaa minua, pyhä isä, antakaa minulle nimeni takaisin!

Jesuiitta hymyili.

— Enkö minä anna sinulle nimeä, — sanoi hän, — Paljoa suurempaa ja paljoa ihanampaa kuin se, minkä nyt kadotat, nimeä, joka aina mainitaan pyhän veljeskuntamme aikakirjoissa, joka loistaa kirkon marttyyrien ja hyväntekijäin nimien joukossa ja joka kenties kerran pyhimyksenkin nimeksi julistetaan.

— Mutta joka siitä huolimatta on kunniaton nimi, valehtelijan, väärentäjän nimi! — huudahti Messenius niin epätoivoisesti kuin kuolemaan tuomittu vanki, jolle mestauslavalla puhutaan taivaan iloista.

— Heikko, turhamainen mies, joka et tiedä, ettei suuria tarkoituksia koskaan saavuteta ihmisiä peläten ja heidän kiitostaan hakien! — sanoi jesuiitta melkein ylenkatseellisella äänellä. — Voisit varmaankin vielä kerran peruuttaa sanasi ja riistää itseltäsi koko kristikunnan kiitoksen. Mutta onneksi ei se enää ole mahdollista. Nämä asiakirjat, — ja riemuiten heilutti jesuiitta paperikääröä kädessään, — ne ovat nyt hallussani ja minä osaan ne pitääkin, ja vaikka vasten tahtoasi käyttää ne kirkon kunniaksi, uskon voitoksi ja oman sielusi iankaikkiseksi autuudeksi!

Tuskin oli isä Hieronymus saanut nuo sanat lausutuiksi, kun ravakka käsi tarttui noihin papereihin, joita hän niin voitonriemuisesti ilmaan kohotti, tempasi ne hänen kädestään, rutisti ne kokoon, repi ne tuhansiksi palasiksi ja sirotti palaset ympäri vankilan lattiaa. Tuo liike tuli niin odottamatta, jesuiitta oli voinut sitä niin vähän aavistaa, että hän hetkeksi menetti tavallisen neuvokkaisuutensa, ja ennenkuin hän ennätti apuun, oli kaikki jo hävitetty. Vasta sitten, kun lattialle sirotetut palaset muistuttivat häntä siitä, mitä hän oli menettänyt, puristuivat hänen huulensa kiukusta kokoon, hänen kätensä kohosivat ja tiikerin raivolla karkasi hän tuon kurjan kimppuun, joka oli uskaltanut tehdä tyhjäksi hänen tuumansa juuri silloin kuin ne olivat toteutumaisillaan.

Lucia — sillä tuo ravakka käsi oli hänen kätensä — otti munkin raivon vastaan sillä vakavalla päättäväisyydellä, joka on omituista naiselle silloin, kun hän taistelee pyhimpien tunteittensa puolesta. Jo nuorena ollessaan oli hän ollut kovakätinen, ja nyt oli hän tuon tuostakin saanut kehittää voimiaan alituisissa otteluissaan linnan raakojen sotamiesten kanssa. Nopeasti koppasi hän munkin ranteet kouriinsa ja piteli niitä kuin ruuvipenkissä.

— Entäs nyt — ilkkui hän; — tästä ei ole kuin kolme askelta kuolemaan, hyvä herra; mitä te tahdotte?

— Sinä mieletön! hurja! — kiljui jesuiitta, raivosta kiehuen, — sinä et tiedä, mitä olet tehnyt! Sinä kurja rosvo, sinä olet varastanut valtakunnan kirkoltasi ja paratiisin mieheltäsi!

— Ja teiltä olen minä varastanut saaliinne, sudelta hänen varman uhrinsa, eikö niin? — vastasi Lucia alkaen hänkin vuorostaan kiivastua. — Munkki! — jatkoi hän yhä kiihtyvällä äänellä, pudistaen voimakkaasti tuota mahtavaa miestä, joka turhaan koetti irtautua, — minä tunnen varkaan, joka kirkon lammasnahkaan puettuna on tullut varastamaan suurelta mieheltä hänen kunniaansa, kokonaiselta kansalta sen historiaa, köyhältä hyljätyltä naiselta hänen ainoaa ylpeyttään, hänen miehensä rauhaa, kunniaa ja elämää. Sano minulle, hurskas ja pyhä munkki, minkä rangaistuksen ansaitsee sellainen varas? Riittääkö vesi Ämmän koskessa hänen ruumistaan hukuttamaan ja helvetin iankaikkinen tuli hänen sieluaan polttamaan?

Jesuiitta vilkaisi ikkunaan, jonka alla mahtavan kosken aallot kolkosti pauhasivat talviyön hiljaisuudessa.

— Kas sinua, — huudahti Lucia katkerasti nauraen, — sinä pelkäät minua, sinä mahtava, joka hallitset valtakuntia ja omiatuntoja! Sinä pelkäät, että miehen kädellä heitän sinut alas kosken ammottavaan kitaan. Turha pelko … minä olen vaan nainen, ja sentähden taistelen minä naisen aseilla. Näetkös … enhän minä muuta kuin suljen pedon lukkojen ja ristikkojen taa. Vapise, munkki, minä tiedän, kuka sinä olet! Lucia Grothusen on hiipinyt kantapäilläsi: sinä olet petetty, ja se on hän, joka on sinut pettänyt.

— Petetty! — kertoi jesuiitta; hän tiesi hyvin, mitä sana merkitsi. Tänä intohimoisena aikana, jolloin kaksi uskontoa taisteli valtakunnista ja kansojen omistatunnoista ja jolloin jesuiittain salavehkeet olivat mitä suurimmassa määrässä ärsyttäneet mieliä Ruotsissa, olisi jokainen tämän veljeskunnan jäsen, joka olisi valtakunnan rajain sisällä tavattu valepukuun puettuna, ollut mennyttä kalua. Mutta uhkaava vaara karaisi vain hänen voimiaan, tuon rohkean, jäntevän miehen.

— Petetty! Tyttäreni minut pettänyt! — kertoi hän vielä uudelleen, samalla kuin hänen kätensä vaipuivat alas ja hänen kasvoissaan kuvastui epäilys ja lempeä murhe. — Se on mahdotonta!

— Minäkö sinun tyttäresi? — huudahti Lucia ja sysäsi inholla jesuiitan luotaan. — Valhe tyttäresi ja vilppi äitisi! Siinä sinun sukulaisesi!

— Lucia Grothusen, — sanoi jesuiitta hyvin lempeästi, — kun olit lapsi ja seurasit isääsi Arnold Grothusenia, joka karkoitettiin samalla kuin kuningas Sigismund, niin tulit eräänä päivänä vainoojiesi takaa ajamana talonpojan majaan… Teitä ei aiottu ottaa vastaan, teidät uhattiin antaa ilmi. Silloin keksi lapsellinen silmäsi nurkassa neitsyt Marian kuvan, joka vetelehti siellä muistona muinaisilta ajoilta, pahanilkisten lasten leikkikaluna. Sinä otit tuon kuvan, suutelit sitä, ojensit sen noita kovasydämisiä ihmisiä kohden ja sanoit: kas, neitsyt Maria on täällä, hän on meitä suojeleva.

— Niin no ja mitä sitten, — sanoi Lucia lempeämmällä äänellä kuin itsekään olisi tahtonut.

— Lapsellinen luottamuksesi … ei, mitä sanonkaan? … pyhä neitsyt hellytti kovien talonpoikain sydämet, he ottivat teidät suojaansa ja piilottivat teidät. Eikä sillä hyvä, he antoivat sinulle tuon kuvan, jota sitten olet säilyttänyt suojelijanasi ja joka riippuu nytkin tuolla seinällä. Niinkuin sinä sanoit silloin, niin sanon minä nyt: kas, neitsyt Maria on täällä, hän on minua suojeleva.

Lucia oli liikutettu ja koetti turhaan sitä salata. Hän puri huultaan eikä mitään vastannut.

— Olet oikeassa, — jatkoi munkki, viisaasti laskien sanojensa vaikutuksen, — minä olen katolilainen niinkuin sinäkin, vainottu niinkuin sinäkin; jos he saisivat selville valepukuni, tappaisivat he minut. Henkeni on hallussasi, anna minut ilmi; minä en pakene; minä kuolen uskoni edestä ja siunaan sinua kuollessani.

— Pakene täältä, — sanoi Lucia, — saat aikaa huomiseen saakka. Mutta ainoastaan sillä ehdolla, ettet enää koskaan puhuttele tätä vanhusta, jonka olet tahtonut häväistä.

— No niin, sanoi jesuiitta alakuloisesti — minä pakenen, mutta minä jätän tänne kauniin unelmani paremmasta tulevaisuudesta. Kuvailin jo, että suuri Messenius ja hänen jalo puolisonsa tulisivat katolisen uskon uudistajiksi pohjolassa; olin ajatellut, että se aika ei olisi enää kaukana, jolloin miljoonat sanoisivat: me vaelsimme pimeydessä ja sokeudessa, mutta menneiden aikojen valo on noussut edessämme loistamaan ja suuri Messenius on paljastanut eteemme uskonpuhdistuksen vääryyden.

— Jos se vain voisi tapahtua totuutta loukkaamatta! — huudahti Lucia, jonka tulinen mieli yhä enemmän oli alkanut innostua siitä tulevaisuudesta, jota jesuiitta niin taitavasti osasi kuvata hänen eteensä.

— Mikä on totuus! — jatkoi jesuiitta lempeästi ja vakuuttavasti. — Oi, ystäväni, totuus on meidän uskomme, valhe on vääräuskoisten usko. Jos tulisit vakuutetuksi siitä, etten minä mieheltäsi pyydä muuta kuin totuuden julistamista, tahtoisitko silloin auttaa minua kirkkoasi uudelleen rakentamaan?

— Tahtoisin! sen minä tahtoisin! — vastasi Lucia innokkaasti.

— Niinpä kuule sitten … — jatkoi jesuiitta, mutta hänet keskeytti Messenius, joka tähän asti oli ollut kuin huumautuneena, mutta nyt heräsi kuin pahasta unesta.

— Abi, male spiritus! — huusi hän raivoissaan, ikäänkuin olisi pelännyt, että jesuiitan käärmeen kieli vielä kerran saisi hänet vietellyksi. — Abi, abi! Sinä et ole ihminen, sinä olet pimeyden ruhtinas, paratiisin käärme! Abi, abi in aeternam ignem, habitaculum tuum, in regnum mendacii, imperium tuum[20] — ja noin sanoen työnsi hän jesuiitan ovea kohti, eikä Luciakaan koettanut häntä siitä estää.

— Insanit miser![21] huusi jesuiitta ja katosi.

— Kiitos ystäväni! — sanoi Lucia mieli keveänä ja niinkuin lumouksesta vapautuneena.

— Kiitos, Lucia! — vastasi Messenius, lempeämmin kuin moneen aikaan.

14. PYHIMYSTEN TUOMIO.

Varhain seuraavana aamuna astui isä Hieronymus siihen huoneeseen, jossa asuivat neiti Regina von Emmeritz ja hänen vanha Dorthensa. Kalpeana valvomisesta ja mielenliikutuksesta istui nuori neiti uskollisen palvelijansa vuoteen ääressä. Jesuiitan sisään astuessa nousi Regina nopeasti seisoalleen.

— Pelastakaa Dorthe! — huudahti hän kiihkeästi — olen etsinyt teitä kaikkialta, ja te olette hyljännyt minut!

— Hiljaa! — sanoi jesuiitta kuiskaten, — puhu hiljaa, seinätkin täällä kuulevat. Mitä? … Dortheko sairas? Se oli ikävä asia, minä en voi pelastaa häntä. Meidän valhepukuamme epäillään. Meidän täytyy paeta jo tänä päivänä, heti paikalla.

— Ei ennen kuin olette tehnyt Dorthen terveeksi. Minä pyydän teitä, isä, te olette viisas, te tunnette kaikki lääkkeet; antakaa Dorthelle nopeasti vaikuttavia rohtoja, Ja me seuraamme teitä.

— Mahdotonta! Meillä ei ole hetkeäkään arvelemisen aikaa. Tule!

— En tule ilman Dorthea, isäni! Pyhä neitsyt, kuinka voisin jättää hänet, imettäjäni, äidillisen ystäväni!

Jesuiitta meni vuoteen ääreen, tarttui vanhaa naista käteen, kosketti hänen otsaansa ja teki liikkeen, jonka merkityksen Regina heti ymmärsi.

— Hän on kuollut! — huudahti nuori neiti kauhistuksissaan.

— Kuollut on! — sanoi jesuiitta ja omituisen kamala hymyily värähteli hänen huulillaan, vaikka hän koettikin tekeytyä surulliseksi. — Sinä näet, lapseni, — lisäsi hän, — että pyhimykset ovat tahtoneet säästää uskollista ystäväämme matkan vaivoista ja sen sijaan ottaneet hänet taivaan iloon. Tässä ei voi enää mitään. Tule!

Mutta Regina oli kyyneliensäkin läpi nähnyt tuon omituisen hymyilyn ja hän kauhistui sitä. Hänelle näytti selviävän kamala salaisuus.

— Tule! — kiirehti munkki. — Messeniuksen vaimo, joka on katolilainen, saattaa ystävämme hautaan.

Reginan silmät tuijottivat munkkiin ja häntä pudistutti.

— Eilen illalla kello 7, — sanoi hän, — oli Dorthe vielä aivan terve. Heti senjälkeen joi hän sen juoman, jonka joka ilta olette hänelle valmistanut voimistavista yrteistä. Kello 8 sairastui hän … kymmenen tuntia sen jälkeen on hänestä henki lähtenyt.

— Pitkän matkan rasitukset … vilustus … enempää ei tarvittu. Tule!

Mutta Regina ei tullut.

— Munkki, — sanoi hän äänellä joka vapisi kauhusta ja ylenkatseesta, — te olette antanut hänelle myrkkyä!

— Lapseni! Tyttöseni, mitä sinä ajattelet! Suru on järkesi pimentänyt. Tule, minä annan sinulle anteeksi.

— Hän oli teille vaivaksi … näin kärsimättömyytenne jo tänne tullessamme. Ja nyt te tahdotte ottaa minut suojatonna haltuunne. Pyhä Maria, pelasta minut! Minä en seuraa teitä.

Jesuiitan liikkuvat kasvot muuttuivat yht'äkkiä ja niihin tuli sama käskevä ilme, joka oli saanut Messeniuksenkin vapisemaan.

— Lapsi, — sanoi hän, — älä kutsu päällesi pyhimysten vihaa kuuntelemalla vihollisen viekoituksia. Muista missä olet, onneton, ja kuka olet. Jos vitkastelet vielä hetkisenkään, niin jätän sinut tänne puutteeseen, vankeuteen, kuolemaan, vääräuskoisten pilkattavaksi, jätän sinut eksyneeksi lampaaksi, jonka pyhä neitsyt on hyljännyt. Täällä on kadotus ja onnettomuus … tuolla, isänmaassasi, vapaus, onni, uskontosi, lohdutus, pyhimysten suosio. Valitse, mutta valitse pian, sillä hevonen on jo valjaissa, aamu koittaa, ja päivän valjetessa tulee meidän jo olla kaukana tästä kerettiläisten pesästä.

Regina horjui.

Munkin kasvot kovenivat, niinkuin ne olisivat olleet pronssiin valetut. — Jos olisinkin uhrannut hänet, — jatkoi hän matalalla äänellä, — entä sitten? Tiedätkö, sinä maan muurahainen, mitä maksaa seistä kohtalon tiellä? Sinun tulostasi Saksaan riippuu paljon, minun tulostani riippuu kaikki. Mitä merkitsee yhden sielun siirtyminen autuuteen, jos sen kautta miljoonat sielut pelastuvat kadotuksesta? Kirkko tarvitsee meitä ja pyhän isän nimessä käsken sinun minua seuraamaan.

Regina heittäytyi kuolleen päälle ja hänen koko ruumiinsa vapisi: — Minä en voi, minä en tahdo jättää Dorthea; te olette hänet tappanut!

— Ja jos en olisi?

— Vannokaa, ettette ole!

— Mieletön tyttö! No hyvä, minä vannon. Vaipukoon maa jalkojeni alla ja nielköön minut kitaansa, jos koskaan olen antanut Dorthelle muuta juomaa kuin terveyden.

— Sinä kuulet sen, Jumalan äiti! — huudahti Regina, vastahakoisesti ja epäillen. — Sinä kuulet sen, minä kutsun sinut todistamaan hänen sanansa ikuisen tuomarin edessä. Pyhä neitsyt, suojele minua! Mitä on minun tekeminen?

Ulkona muurilta kuului vahtisotamies veisaavan yksitoikkoista virttään.

— Jää tänne ja muutu vääräuskoiseksi niinkuin sotamies tuolla ulkona, — vastasi munkki pilkallisesti.

Regina hypähti ylös. — Hyvästi, Dorthe! Minä seuraan teitä!

Molemmat kiiruhtivat he ulos. Oli vielä pimeä. Vähäinen valojuova vain ruskotti mustien kuusien takana Koivukosken rannalla. Hevonen oli valjaissa. Uninen portinvartija antoi meneväin mennä, sillä olihan lääkäri linnanpäällikön hyvä ystävä.

Jo luuli jesuiitta olevansa hyvässä turvassa, kun manteren puolelta ajava hevosmies tuli vastaan kapealla sillalla ja jysähytti pimeässä rekensä kiinni pakenevain rekeen. Munkin reki kallistui pahasti ja olisi vierinyt koskeen, jollei lahonnut, rutiseva kaidepuu olisi sitä pidättänyt. Regina huudahti säikähdyksestä.

Tuon äänen kuultuaan hyppäsi vastaan tulevasta reestä nuori mies nopeasti maahan ja tuli pakenijain luo.

— Neiti von Emmeritz! — huudahti tutunpuoleinen, hämmästyksestä vapiseva ääni.

— Te erehdytte, ystäväni, — kiiruhti jesuiitta vastaamaan teeskennellyllä äänellä, — antakaa tietä, se on tohtori Albertus Simonis, sotalääkäri kuninkaallisen majesteetin palveluksessa!

— Sinäkö se olet, kirottu munkki! — huusi vieras. — Vartijat aseihin! Aseihin, vangitsemaan maailman suurinta roistoa! — Ja niin sanoen tarttui hän munkkia tuuheaan turkin kaulukseen. Alussa koetti Hieronymus irroittaa rekeä ja päästä pakoon nopean hevosen avulla. Mutta kun hän huomasi sen mahdottomaksi, jätti hän turkin, kiertäytyi vihollisensa käsistä, viskautui kaiteen yli ja hyppäsi jäälle, joka tavattoman ankaran pakkasen aikana oli paneutunut linnansaaren ja manteren väliin. Kohta oli hän kadonnut hämärään. Linnan portilla seisova vartija ampui osumatta. Muutamat sotamiehet laittautuivat ajamaan takaa pakenijaa.

— Antakaa olla, — huusi muuan parrakas kersantti, — yöllä on suvennut, ja virta on syönyt jään alta päin, luulen sen pian särkyvän.

— Se juoksi tuonne alaspäin! — huusivat toiset.

— Silloin se on kosken oma, — vastasi kersantti rauhallisesti ja sytytti piippunsa. — Eikö lienekin jo tällä hetkellä Ämmän kurkussa.

— Mitä sanot? — huusi reen luona oleva mies kauhistuksissaan.

— Sanon, että Ämmä on saanut oivan eineen, — vastasi kersantti yhtä rauhallisena kuin ennenkin, — Kuulkaahan vain, niin haukkuu kuin kahlekoira: hyvillään on.

Kaikki kuuntelivat kauhistuksissaan veden pauhua. Tuntui siltä kuin olisi tuo mahtava putous pauhannut rajummin, kamalammin kuin ennen, harmaassa talviaamun hämärässä. Kersantti oli oikeassa; se muistutti todellakin kahlekoiran ulvontaa, jonka eteen on lihapalanen heitetty.

15. BERTEL JA REGINA

Väsyneenä matkan vaivoista ja seikkailuistaan jäi meistä tuo harhaileva ritarimme nukkumaan erääseen Ylihärmän talonpoikaistaloon. Olemme tavanneet hänet taas Kajaanin linnan sillalla koettamassa turhaan saada käsiinsä vihattua ja pelättyä jesuiittaa, jonka kasvot hän oli tuntenut kurjan metsätorpan ikkunassa. Bertelin harharetket noina kymmenenä tai kahtenatoista päivänä, jotka olivat kuluneet siitä kuin hänestä erosimme, ovat pian kerrotut. Eksyttyään pakenijain jäljiltä heitä takaa ajaessaan, oli hän harhaillut pitkin kaikkia teitä ja polkuja Pohjanmaalla, käynyt aina Oulussa asti, ja vasta sitten, kun ei hänellä ollut heistä vähintäkään vihiä, päättänyt etsiä heitä kaukaa Kajaanin erämaista. Minkätähden tuo nuori ritari noin uupumattomalla innolla tahtoi saada karkulaiset käsiinsä, selviää kohta.

Muutamia tuntia sillalla tapahtuneen kohtauksen jälkeen tapaamme Bertelin siinä huoneessa, jonka linnan päällikkö oli antanut neiti Reginan asuttavaksi ja missä hän oli erään tämän naispuolisen sukulaisen suojeluksen alaisena. Neljättä vuotta oli kulunut siitä, kun nuo molemmat nuoret olivat niin toisenlaisissa oloissa viimeksi tavanneet toisensa Frankfurt am Mainissa suuren kuninkaan läheisyydessä. Bertel oli silloin kokematon, kaksikymmenvuotias nuorukainen, Regina yhtä kokematon kuusitoistavuotias tyttö. Molemmat olivat he senjälkeen paljon kovaa kokeneet; molempien ensimmäinen palava nuoruudeninnostus oli jäähtynyt taisteluissa ja kärsimyksissä. Sukuero ruhtinaan tyttären ja vähäpätöisen luutnantin välillä oli vähentynyt hänen sotaisen kunniansa ja aatelisen vaakunakilpensä kautta. Mutta oliko sekin ero, mikä oli heidän vakaumuksissaan, mielihaluissaan ja tunteissaan, vähentynyt kokemuksien kautta, jotka tavallisesti karaisevat entistä vakaumusta eivätkä sitä murra?

Bertel lähestyi nuorta neitoa kaikella sillä kunnioittavalla kohteliaisuudella, jonka hänen aikalaisensa vielä olivat säilyttäneet perintönä vuosisatojen ritarikaudelta.

— Arvoisa neiti, — sanoi hän hiukan värähtelevällä äänellä, — kun toivoni tavata teidät Korsholmassa ei toteutunut, olen seurannut teitä läpi metsien ja erämaiden, niinkuin olisin pahantekijää takaa ajanut. Te aavistatte kenties sen syyn, joka on saanut minut tätä tekemään.

Reginan mustat silmäripset kohosivat verkalleen ja hän katseli kysyvästi Berteliä kasvoihin. — Ritari, — vastasi hän, — mitkä lienevätkin vaikuttimenne, siitä ainakin olen varma, että ne ovat jalot ja ritarilliset. Te ette ole tahtonut palauttaa onnetonta tyttöä takaisin vankeuteen; te olette tahtonut temmata hänet sen kauhean miehen käsistä, jota hän kunnioitti, ennenkuin osui hänet oikein tuntemaan.

— Te erehdytte, — sanoi Bertel vilkkaasti ja lämpimästi. — Totta kyllä on, että minua kammotti nähdessäni teidät tuon miehen seurassa, jonka oikean luonteen olin oppinut tuntemaan ennen kuin te; etsin teitä kahta vertaa kiihkeämmin temmatakseni teidät hänen käsistään. Mutta ennenkuin tiesin tästä vaarasta, riensin jo hakemaan teitä käsiini ja saattamaan tietoonne iloisen sanoman siitä oikeudesta, mikä teille on tapahtunut … myöhään, vaikkei toivoakseni kuitenkaan liika myöhään.

— Oikeudesta, sanotte? — virkkoi neiti Regina hämmästyen niin, että hänen poskensa punehtuivat.

— Niin, arvoisa neiti, — jatkoi Bertel, ihastuksella katsellen nuorta pakolaista, — vihdoinkin on minun onnistunut, turhaan sitä vuosikausia koetettuani, hankkia teille korvausta viattomasti kärsimästänne vääryydestä. Te olette vapaa, te voitte Ruotsin aseiden suojassa palata isänmaahanne ja tässä, — Bertel taivutti toisen polvensa ja ojensi Reginalle holhoojahallituksen sinetillä varustetun paperin, — tässä on kirje, joka turvaa teidän vapautenne.

Regina oli voittanut ensimmäisen liikutuksensa ja vastaanotti tuon kallisarvoisen kirjeen miltei ylpeällä kylmyydellä. — Herra ritari, — sanoi hän lyhyesti, — minä tiedän, ettette pyydä kiitostani siitä, että te, toisin kuin kansalaisenne, olette toiminut niin kuin kunnian miehen tulee.

Bertel nousi ylös hämillään tuosta ylpeästä käytöksestä, jota hänen kuitenkin olisi pitänyt osata odottaa. — Sen minkä olen tehnyt, — vastasi hän, hänkin vuorostaan kylmästi, — sen olen tehnyt ainoastaan korvatakseni vääryyden, joka voisi himmentää suuren kuninkaan muistoa. Jokainen kansalaisistani olisi tehnyt niinkuin minä, ellei sodan hätä olisi saanut heitä unohtamaan sitä hyvitystä, jota he olivat velkapäät teille osoittamaan. Ennen muita olisi jalomielinen kuningas Kustaa Aadolf kiiruhtanut hyvittämään hetken kiivaudessa tehtyä tekoaan, ellei kohtalo niin pian olisi hänen päiviään päättänyt. Mutta, — keskeytti Bertel, — minä unohdan että vihaatte sitä kuningasta, jota minä niin suuresti rakastan ja kunnioitan.

Tumma, kaunis puna peitti uudelleen Reginan kasvot. Bertel oli tietämättään koskettanut hänen palavan sydämensä arimpaan paikkaan. Uusi havainto, ihmeellinen vartalon, äänen, liikkeiden, jopa mielipiteidenkin yhtäläisyys, jota hän ei ollut ennen huomannut ja joka kolmena viimeisenä vuotena oli kehittynyt Bertelin koko olennossa, teki sanomattoman vaikutuksen nuoren etelättären mieleen. Hänestä oli niinkuin olisi hän nähnyt hänet itsensä, tuon kaikista kuolevaisista suurimman, unelmiensa esineen, elämänsä autuuden ja onnettomuuden, hänet, tuon pelätyn ja rakastetun, maansa, uskonsa, sydämensä valloittajan … ja niinkuin olisi hän itse sanonut hänelle tuolla tutulla äänellään: — Regina, sinä vihaat minua! — Tuo vaikutus oli niin nopea, niin voimakas, niin odottamattoman valtava, että nuori neiti yht'äkkiä kalpeni horjui ja oli pakotettu nojaamaan Bertelin ojennettuun käsivarteen. — Pyhä neitsyt, — kuiskasi hän hämmennyksissään, — minäkö vihaisin teitä … teitä!

Kuullessaan tuon käsittämättömän ja samalla niin paljoa merkitsevän huudahduksen hämmästyi Bertel yhtä paljon kuin Reginakin. Hän ihastui, häntä pelotti, hänen toiveensa heräsivät uuteen eloon, mutta hän ei kuitenkaan tahtonut käyttää hyväkseen tuota näin tietämättä tehtyä tunnustusta. Sanaakaan sanomatta ja mitä suurinta kunnioitusta osoittaen saattoi hän nuoren tytön hänen suojelijattarensa luo, jonka hoitaessa hän pian tointui mielenliikutuksestaan, mikä oli ollut seurauksena kauan tukahdutetuista, mutta nyt yht'äkkiä uuteen eloon heränneistä sydämen salaisimmista tunteista.

Bertel oli hankkinut tehtäväkseen saattaa neiti Reginan Tukholmaan, josta hän sitten ensi avovedellä voisi jatkaa matkaansa kotimaahansa. Hänen tuli sen vuoksi viipyä Kajaanin linnassa siksi, kunnes hänen suojeltavansa olisi valmis lähtemään, ja lähtö taas viipyi siitä syystä, ettei korkeasukuisella vangilla ollut sopivaa seuranaista pitkälle taipalelleen. Sitä odottaessa meni useita viikkoja, ja sen ajan kuluessa kutoutui aivan uusia suhteita, joita tuskin olisi voinut ajatella mahdollisiksi, päättäen siitä ylpeästä kylmyydestä, jota jalosukuinen ruhtinatar alussa oli vapauttajalleen osoittanut. Mutta tuo kylmyys oli vain jäätä hehkuvan tulivuoren laella; päivä päivältä se oheni ja suli, päivä päivältä kävi Reginan ylpeys suuremmaksi, samalla kuin sen perustukset horjumistaan horjuivat, ja lopulta oli jäljellä vain yksi kaikista vahvin välimuuri, uskontojen katkera taistelu. Heikko muuri! Sekin suli lopulta maahan etelämaan tulisten tunteiden lämmittäessä ja ennenkuin oli kolme viikkoa kulunut, olivat yhdeksäntoista vuotias neito ja kolmen kolmatta vanha nuorukainen, unohtaen uskontojensa eron ja säätyrajat, vannoneet toisilleen ikuisen uskollisuuden. Lieneekö Bertel tiennyt että hän ihanasta, ylevästä, mustasilmäisestä morsiamestaan sai kiittää kuningas Kustaa Aadolfin muistoa?

Omituinen tapahtuma näytti tahtovan odottamattomalla ja ihmeellisellä tavalla painaa leimansa tämän liittokirjan alle. Salaisella levottomuudella, ikäänkuin onnensa häviötä peläten, oli Bertel kauan, mutta turhaan koettanut ottaa selkoa paenneen jesuiitan kohtalosta. Sen aamun jälkeen, jolloin tämä hyppäsi kaidepuun yli joen jäälle, ei kukaan ollut hänestä mitään kuullut eikä jälkeäkään hänestä nähnyt, ennenkuin eräänä aamuna kolme viikkoa sen jälkeen muuan talonpoika saapui linnaan ja toi sanan, että avantoa avatessa hiukan alapuolella Ämmän putousta siitä oli löydetty miehen ruumis, jolla ei ollut vasenta korvaa ja joka oli puettuna ulkomaan vaatteisiin. Talonpoika oli tuonut vaatteet linnaan ja ne tunnettiin isä Hieronymuksen vaatteiksi. Sen lisäksi kaivoi rehellinen talonpoika vielä taskustaan pienen, vähäpätöisen kuparisormuksen, joka oli riippunut nauhassa kuolleen rinnan päällä. Bertel katseli tätä sormusta ihmetellen ja iloiten. — Vihdoinkin olet minun, — huudahti hän, — sinä sormus, jota niin kauan olen halunnut omakseni … ja tuot tullessasi varmuuden tuon peloittavan miehen kuolemasta.

— Se on pyhimysten tuomio valansa rikkojalle! — huudahti Regina hämmästyen.

— Ja se on tuomio, joka onnemme vahvistaa! — vastasi Bertel ja koetteli Reginan sormeen kuninkaan sormusta.

16. KUNINKAAN SORMUS. MIEKKA JA AURA. TULI JA VESI.

Taas palaamme Isokyröön, Perttilän taloon ja vanhan talonpoikaiskuninkaan luo.

On talvipäivä maaliskuussa 1635. Kevätpäivän paiste tuntuu jo lumessa, räystäät tippuvat päivän puolella, hanki kantaa mäkien pohjoisilla rinteillä ja upottaa eteläisillä. Aaron Perttilä on äskettäin tullut kirkosta kaiken väkensä kanssa; hänen harmaa päänsä kumartuu jo maata kohden ja hän nojaa Merin käsivarteen. Hänen vieressään kulkee kaksi hauskaa, pyöreätä olentoa: vanha Larsson ja hänen äskettäin sodasta palannut samanniminen poikansa, joka on aivan isänsä näköinen. Hänen sivullaan käy hänen nuori vaimonsa, soma ja iloinen olento, jonka tunnemme. Se ei ole kukaan muu kuin Kätchen, tuo reipas ja virkeä tyttö, jonka pehmeä kätönen kerran sai jalon kapteenin kokonaan pois ladultaan… Sen päivän jälkeen vannoi hän kaikkien kreikkalaisten ja roomalaisten kirjailijain nimessä, joiden teoksia hän ennen muinoin oli Turun katedraalikoulussa lukenut — sic unde ubi apud unquam post kuten vanhoilla oli tapana niin kauniisti sanoa — että tuo pehmeäkätinen nunnan kokelas kerran olisi tuleva hänen omakseen. Ja kun he sodan vaiheissa kerran taas olivat yhtyneet ja kun Kätchen oli suojelijaa vailla eikä hänellä muuten ollut mitään rehellistä ja iloista sotamiestä vastaan, niin oli tuo tyytyväinen ja iloinen pariskunta vihitty yhteen Stralsundissa ja sen jälkeen lähtenyt tervehtimään pyöreää, pyylevätä isäänsä ja appiukkoaan Larssonia Isokyröön, jossa heidät oli suurella riemulla otettu vastaan ja kohdeltu kuin omina lapsina.

Vielä on lisättävä, että Larsson nyt oli heittänyt sodan helkkariin ja paljon tinkimisen perästä saanut eronsa, vaikkakin ilman arvon ylennystä. Valitettavasti ei hän ole säästänyt laihintakaan lanttia Saksanmaan sotasaaliista, niinkuin monet muut hänen vertaisistaan. Kaikki, minkä hän on ansainnut — ja se nousee miljooniin hänen omien puheidensa mukaan — on haihtunut kuin tuhka tuuleen. Missä? Nördlingenin luona, väittää hän. Kyllä kai, ei, kesteissä ja juomingeissa se on kulunut, samanlaisten veikkojen seurassa kuin hän itsekin on. Mutta nyt aikoo hän heittäytyä vakavaksi kuin aidan seiväs, ruveta isänsä jälkeen pehtooriksi Perttilän laajoilla tiloilla, kyntää, kylvää ja niittää pro modulo virium prolem copiosam lucem proferre, niinkuin ne vanhat taaskin niin kauniisti sanoivat. Vanha Perttilä suosii häntä aivan ilmeisesti. Paljon merkitseviä sanoja on ukko tullut lausuneeksi ja äskettäin on hän tuomarin käsiin jättänyt testamenttinsa. Meristä sanottakoon, että hän kuihtuu kuin juureton kukka ja että häntä pitää elämässä kiinni vain heikko, katkeava toivo, tuo maanpakoon ajettu, hyljätty Kustaa Bertel, aateliselta nimeltään Bertelsköld.

Tuo näin monenlaisista aineksista, varjoista ja valopuolista koottu perhe istuu nyt suuressa tuvassa lukuisan palvelusväen ympäröimänä, ja vanha Larsson koettaa vielä, ollen salaisessa liitossa Merin kanssa, herättää ankaran talonpoikaiskuninkaan mielessä lempeämpiä tunteita Berteliä kohtaan. Kaikki heidän rukouksensa ja selityksensä kilpistyvät takaisin ukon murtumattomasta lujuudesta kuin kivi kovasta kalliosta… Larsson kääntyy harmistuneena pois, Meri menee salaamaan kyynelensä tuvan pimeimpään varjoon. Silloin kuuluu taas tuolta ulkoa kulkusten helinä niinkuin viimeksikin loppiaisiltana; tilava reki pysähtyy suurelle pihamaalle ja siitä astuu kaksi henkilöä, laveaan viittaan puettu upseeri ja nuori, ihmeen ihana nainen, jolla on yllään loistava, mustalla sametilla päällystetty ja kallisarvoisilla turkiksilla reunustettu vaippa. Meri ja Larsson kalpenevat molemmat heidät nähtyään; Larsson rientää heitä vastaan, mutta nyt se on jo myöhäistä, Bertel ja Regina astuvat tupaan.

Molemmat Larssonit ja Meri tervehtivät Berteliä lämpimästi, mutta ovat silminnähtävästi hämillään. Kätchen lennähtää ylös ja heittäytyy, huolimatta siitä erosta, mikä on hänen porvarillisen pukunsa ja tuon kallisarvoisen samettiviitan välillä, Reginan syliin, joka liikutettuna halaa uskollista lapsuudensa ystävää.

Bertel irroittautuu ystävällisesti omaistensa syleilyistä ja menee varmoin askelin vanhan Perttilän luo, joka äänetönnä ja kylmänä istuu korkeaselustimisessa tuolissaan pöydän päässä eikä ole näkevinään ei kuulevinaan. Kaikki odottavat jännittyneinä tämän kohtauksen seurauksia, joka — sen tuntee jokainen — on oleva ratkaiseva. Nuori upseeri on riisunut kauhtanansa ja hattunsa, hänen pitkä, vaalea tukkansa poimuilee kauniissa kiharoissa hänen avonaisella otsallaan; hänen kasvonsa ovat hyvin kalpeat mutta nuo siniset, eloisat silmät katsovat varmasti ja rävähtämättä harmaantuneen vanhuksen kivenkoviin kasvoihin.

Bertel notkistaa nytkin, niinkuin ensi kerralla, toisen polvensa ja sanoo äänellä, joka samalla on sekä nöyrä että varma: — Isäni!

— Kuka olet? En tunne sinua, ei ole minulla poikaa, — keskeyttää hänet vanhus jääkylmällä äänellä.

— Isäni! — jatkaa Bertel hämilleen joutumatta. — Tulen vielä kerran, vielä viimeisen kerran, pyytämään sinulta anteeksi ja saamaan siunaustasi. Älä työnnä minua luotasi! Jätän isänmaani taistellakseni ja mahdollisesti kuollakseni vieraalla maalla. Sinun vallassasi on, palaanko koskaan. Muista, isäni, että siunauksesi antaa sinulle pojan, mutta kirouksesi ajaa hänet ainaiseen maanpakoon!

Vanhuksen kasvoissa ei näy värähdystäkään, mutta hänen äänestään kuuluu, että hän taistelee itsensä kanssa. — Vastaukseni ei ole pitkä, — sanoo hän, — minulla oli poika. Hän tuli uskottomaksi minulle ja niille periaatteille, jotka ovat elämääni johtaneet. Hän hylkäsi kansan asian palvellakseen turmiollista aatelisvaltaa, jota vihaan ja inhoan. Minulla ei ole poikaa. Olen tänään tehnyt hänet perinnöttömäksi.

Ympärillä seisovain kasvot kalpenevat. Ainoastaan Bertel punehtuu heikosti ja sanoo: — Isäni, en pyydä tavaroitasi. Anna ne sille, jonka katsot ne ansainneen paremmin kuin minä. Pyydän vain anteeksiantoasi, siunaustasi, isäni.

Kaikki muut paitsi Regina käyvät vanhuksen luo, lankeavat polvilleen hänen eteensä ja huudahtavat: Armoa Bertelille! Armoa pojallesi!

— Ja jos minulla olisikin poika, — vastaa vanhus, — luuletteko todellakin, että hän minun tähteni tahtoisi luopua himoitsemasta aatelisten kunniaa? Luuletteko todellakin, että hän tahtoisi tulla talonpojaksi niinkuin minä, kansan mieheksi niinkuin minä, elämään ja kuolemaan kansan asian puolesta? Luuletteko, että hän pienillä, hansikkaisilla käsillään tahtoisi kyntää maata ja ottaa vaimonsa minun säädystäni, ottaa aviokseen yksinkertaisen ja siveän naisen, niinkuin rehellisen ja nöyrän maanmiehen tulee ja täytyy.

— Isäni, — vastasi Bertel hiukan epävarmemmalla äänellä kuin äsken, — pyyntösi on mahdoton täyttää jo sen kasvatuksen vuoksi, minkä olet minulle antanut. Tahdon kunnioittaa säätyäsi, mutta minä olen kasvanut sotilaan ammattiin josta en voi enkä tahdo luopua. Yhtä mahdotonta on minun valita vaimoni sinun mielesi mukaan. Tässä on puolisoni: hän on ruhtinaan tytär, mutta hän ei ole hävennyt ottamasta talonpojan poikaa miehekseen. Olkoon se todistuksena siitä, ettei hän ole häpeävä kutsumasta sinua isäkseen.

Silloin lähestyy Regina nöyrästi, ikäänkuin suudellakseen vanhuksen kättä, ja kaikki, paitsi Bertel ja vanhus, nousevat ylös. Mutta vanhan talonpoikaiskuninkaan tulinen luonto kuohahtaa vihaan.

— Sanoinhan minä sen, — huutaa hän jylisevällä äänellä, — siinä on se sukupatto, joka syntyi talonpojaksi, mutta josta tuli herrojen kätyri! Kautta kaikkivallan, olenpa eläissäni nähnyt paljon taistelua ja paljon uhkaa miekan ja auran välillä, mutta tällaista uhkaa en vielä ole nähnyt! Tuo nulikka, joka kutsuu itseään minun pojaksi, uskaltaa minun silmieni eteen tuoda ruhtinaallisen jalkavaimonsa ja kutsua häntä vaimokseen.

Bertel hypähtää seisoalleen tukeakseen Reginaa, joka on vähällä vaipua lattialle. — Vanha mies, — sanoo hän vihasta vapisevalla äänellä, — kiitä isännimeäsi ja harmaita hiuksiasi siitä, että olet saanut sanoa mitä kukaan muu ei olisi sanonut henkeään menettämättä. Tässä on se sormus, jonka olen kiinnittänyt laillisesti vihityn vaimon sormeen, — Bertel irrottaa Reginan sormesta kuninkaat sormuksen, — ja minä vannon sen, että tuo käsi on yhtä puhdas ja yhtä arvokas kuin kenen muun kuolevaisen käsi tahansa kantamaan tätä sormusta, joka niin monta vuotta on ollut suurimman kuninkaan sormessa.

Meri tuijottaa sormukseen, hänen kalpeat poskensa punastuvat, hän taistelee ankaraa, sisällistä taistelua. Lopulta astuu hän lähemmä, painaa ihastuksissaan sormuksen huulilleen ja sanoo katkonaisella äänellä ja niin suurella liikutuksella, että se kuivaa kyynelet hänen silmistään: — Minun sormukseni, joka on ollut hänen sormessaan, ja minun sormukseni, joka on häntä suojellut … syytön olet sinä hänen kuolemaansa; hän antoi sinut muille; sitten tulivat kuulat, sitten tuli kuolema. Tiedätkö sinä, Kustaa Bertel, ja sinä hänen vaimonsa, tiedättekö tämän sormuksen voiman? Nuoruudessani vaelsin eräänä päivänä sydänmailla ja kohtasin siellä kuolevan miehen, joka oli janoon nääntymäisillään. Annoin hänelle lähteestä vettä juodakseen, virvoitin hänen kieltään muuraimen mehulla. Hän kiitti minua ja sanoi: — ystäväni, minä kuolen enkä voi palkinnoksi antaa sinulle muuta kuin tämän sormuksen. Sen löysin muinoin erään neitsyt Marian kuvan sormesta, joka yksin oli vahingoittumatonna säilynyt Isokyrön kirkossa paavikunnan rikkinäisten jäännösten kasassa, ja kun minä tempasin sormuksen hänen sormestaan, kukistui kuva tomuksi ja tuhkaksi. Tässä sormuksessa on samalla pyhimysten voima ja taikuuden voima, sillä minun kanssani vaipuu ikivanhan taikauskon suuruuden aika hautaansa. Jolla tämä sormus on, häntä eivät tuhoa tuli, ei vesi, ei teräs, eivätkä vaarat minkäänlaiset, ellei hän vanno väärää valaa, sillä väärä vala lamauttaa sormuksen voiman. Tätä sormusta seuraa onni rauhan aikana ja voitto sodassa; sitä seuraa rakkaus, kunnia, rikkaus, oma onni ja toisten turmio. Kun tämä sormus kulkee kolme miespolvea peräkkäin isästä poikaan, silloin syntyy siitä suvusta suuria sotasankareita ja valtiomiehiä…

Meri vaikeni. Kaikki kuuntelivat häntä jännittynein mielin.

— Mutta, — jatkoi hän, — jos sormus kulkee kuudessa polvessa peräkkäin, silloin syntyy siitä suvusta mahtava kuningassuku. Tiedä kuitenkin, sanoi sama mies, että suuria lahjoja seuraa suuret vaarat. Valapattoisuus ja sukuviha tulevat aina kiusaamaan sormuksen omistajaa ja laimentamaan sen voimaa; ylpeys ja ääretön kunnianhimo kalvavat aina hänen rintaansa häntä tuhotakseen ja suuren sielun lujuutta ja suuren sydämen nöyryyttä tarvitaan näiden kiusausten voittamiseksi. Jolla on tämä sormus, hän saavuttaa kaiken maailman onnen eikä hänen tarvitse taistella muita kuin omaa itseään vastaan; mutta hän on itse olevakin onnensa pahin vihamies. Siihen viittaavat nuo kolme kirjainta R.R.R., jotka on kaiverrettu sormuksen sisään ja jotka selitetään sanoilla: Rex Regi Rebellis, kuningas kuninkaan kapinoitsija, s.o.: onnellisin ja mahtavin ihmisistä kavahtakoon enin sitä vaaraa, mikä uhkaa häntä hänen omassa rinnassaan.

— Ja tämä sormus, oi Regina, tämä sormus on meidän! — huudahti Bertel sekä ilolla että pelolla. — Mikä rikkaus ja mikä edesvastuu seuraakaan tätä sormusta!

— Valta! Kunnia! Kuolematon maine! — huudahti Regina riemuissaan.

— Ole varuillasi, tyttäreni! — virkkoi Meri alakuloisesti. — Nuo sanat ilmaisevat sormuksen suurimman vaaran.

Vanha Perttilä katseli sormusta ja nuoria pilkallisesti hymyillen. — Kissan kultaa! — sanoi hän. — Turhuutta! Joutavia koristuksia! Väärää kunnianhimoa! Se on oiva lahja kulkemaan aatelin perintönä polvesta polveen. Tule Larsson nuorempi, sinä, joka olet talonpoikaista sukua ja tahdot sukuusi palata, vaikka olet ollutkin sotilas. Minä tahdon antaa sinulle jotakin, joka ei ole kultaa eikä turhaa koristusta, mutta joka on oleva sinulle suuremmaksi siunaukseksi kuin kuninkaitten sormukset. Ota tuo tammivartinen, vanha kirves tuolta seinältä; niin, niin, älä pelkää, ei se ole mikään taikakalu, isävainajani on sen itse takonut Kustaa kuninkaan aikana. Sillä olemme isäni ja minä tehneet monta urotyötä metsän keskessä ja monta korpea peranneet. Kulkekoon se perintönä suvussasi, ja minä lupaan sinulle, että häntä, jolla kirveeni on, seuraavat onni ja tyytyväisyys hänen rehellisessä työssään.

— Kiitos teille, taattoseni, — vastasi kapteeni iloissaan, ja oli hyvin ymmärtäväisen näköisenä tutkivinaan vanhan kirveen terää. — Jos jotakin kirjoitusta tarvitaan, niin ehdottelisin tähän pantavaksi R.R.R., Ruris Rusticus Robustus, se on lyhykäisesti sanottuna: hitto semmoista hukaria! Hyvin kaunis ja syvämietteinen sananlasku!

Larsson vanhempi katsoi nyt ajan tulleen tämän katkeran riidan sovittamiseksi. Hän astui vanhuksen eteen pitäen kädestä kumpaakin vastanainutta pariskuntaa ja virkkoi: — Rakas isäntä, älkäämme ruvetko Herramme töitä parantamaan. Sinun poikasi ja minun poikani ovat molemmat aika velikultia; mutta minkä he sille taitavat, että Herramme on luonut heidät, toisen tulesta, toisen vedestä? Bertel on kuin tulenliekki, palava, kuuma, korkealle pyrkivä, leimahteleva, loistava, häilyvä; ja lyönpä vetoa, että tämä pikku rouva on samaa sukua. Minun poikani on puhtainta vettä.

— Seis! — huudahti kapteeni. — Vettä en ole voinut koskaan sietää.

— Pidä suusi, ukuli! Poikani on puhtainta vettä … vuotavaa ja häilähtelevää, mutta joka tyytyväisenä pysyy maaperässä ja on kuin vartavasten luotu kouraan tuntuvalla arkipäiväisellä elämänsä viisaudella sammuttamaan tuon toisen pyhäistä hehkua. Hänen vaimonsa on kudottu samoista villoista. Etkö nyt näe, että Herramme on aikonut nämä pojat ystävinä elämään … tulen vettä lämmittämään ja veden tulta sammuttamaan … ja sinä tahdot tehdä heistä vihamiehet ottamalla toiselta ja antamalla toiselle. Ei, hyvä mies, se ei käy päinsä, usko minua ja anna pojallesi mikä poikasi on; ei minun poikani silti tarvitse nälkää nähdä.

Perttilä oli hetkisen vaiti. Sitten sanoi hän kiivaasti:

— Älä opeta minulle Herran tarkoituksia. Luuletko todellakin, että hän tuossa, tuo vastaleivottu aatelismies, jota siinä tuleen vertailet, suostuisi luopumaan sormuksestaan ja sen sijaan kirveeseen tarttumaan?

— En koskaan! — vastasi Bertel kuohahtaen.

Meri tarttui hänen käteensä ja katsoi häntä rukoilevasti silmiin. — Anna pois sormus! — sanoi hän. — Sinä tunnet jo muutamia sen vaaroista, mutta et tunne kaikkia. Yhdestä en ole puhunut. Kaikki, jotka tätä sormusta kantavat, kuolevat väkivaltaisella kuolemalla.

— Entäpä sitten! — huudahti Bertel. — Sotilaan kuolema taistelutanterella on kaunis ja kunniakas. En pyydä parempaa.

— Kuulehan sitä! — sanoi Perttilä ylenkatseellisesti. — Arvasinhan sen: hän ajaa kunniata takaa hautaansa saakka. Rauhallinen kuolema samoinkuin rauhallinen elämä on hänelle kauhistus. Mutta, sinä Larsson, sano minulle: onko sinulla halua antaa pois kirves ja tarttua sormukseen?

— Hm, — virkkoi kapteeni mietteissään, — olisipa tuo sormus edes kultaa, niin veisin hänet kaupunkiin ja ostaisin rahalla tynnörin hyvää olutta, ehkäpä hiukan toistakin. Mutta nyt se on vain kuparia … mitä vielä minä heitän sen helkkariin ja pidän kirveeni; saattaahan tuolla edes halkoja hakata.

— Oikein puhuttu, — jatkoi Perttilä; — se on, niinkuin isäsi sanoo, sama kuin heittäisi vettä kuumaan kiukaaseen. En ole minä tehnyt vettä ja tulta vihamiehiksi. Tule, Larsson, sinä terveen järjen, sinä kouraan tuntuvan käytännön mies, tule pojakseni ja ota omaisuuteni, kun minusta aika jättää. Siunatut olkaat sinä ja sukusi! Lisääntykäät ja tehkää työtä niinkuin muurahaiset maassa, ja vallitkoon lakkaamaton viha teidän ja ylhäisten, aatelisten välillä. Olkoon sota eikä koskaan rauhaa heidän ja teidän välillänne, kunnes nuo turhat korukalut häviävät; eläkööt kirves ja sormus alituisessa, avonaisessa riidassa, kunnes molemmat samassa tulessa sulavat. Kun se kerran tapahtuu, sadan tai kahden sadan tai vielä useamman sadan vuoden perästä, silloin on aika sanoa: säätyrajoitus on hävinnyt ja ihmisen oma ansio on hänen ainoa vaakunakilpensä.

— Mutta, isäni, — huudahti Bertel vielä viimeisen kerran rukoilevalla äänellä, — eikö sinulla ole mitään siunausta annettavana minulle ja jälkeläisilleni, kun nyt ainaiseksi eroamme?

— Sinulle! — virkkoi vanhus yhä vieläkin vihaisella äänellä. — Menkää, te kadotetut, turhamaiset, kansan suuren rungon madonsyömät oksat, menkää kurjaan loistoonne ja varmaan häviöönne! Aina siihen päivään saakka, kunnes se tapahtuu, minkä olen sanonut, että kirves ja sormus, että väärä kulta ja rehellinen teräs sulavat yhteen … aina siihen saakka annan minä teille perinnöksi kiroukseni aina kymmenenteen polveen, ja sitä kiroustani seuratkoon riita, viha, vaino ja lopulta surkea häviö!

— Takaisin, taattoseni! — huudahti nuorempi Larsson. — Armoa Bertelille.

— Ei mitään armoa aatelille! — vastasi talonpoikaiskuningas.

— Varo itseäsi! — huusi vanhempi Larsson. — Tuomio voi tulla oman pääsi päälle.

— En pyydä armoa, — virkkoi Bertel, näennäisesti rauhallisena. — Hyvästi, isä! Hyvästi isänmaani! Minä menen, enkä tule koskaan takaisin.

— Hetkinen vielä! — keskeytti hänet Meri, joka vaivalloisesti ja mitä suurimman liikutuksen valtaamana asettui hänen eteensä. — Sinä menet! Niin, mene sitten … sydämeni rakastettu, toivoni, elämäni … mene, en tahdo sinua kauemmin pidättää. Mutta ennenkuin menet, kuule salaisuus, joka samalla on ollut elämäni suurin riemu ja sen suurin tuska…

— Älä kuule häntä! — huudahti vanha Perttilä murtuneella äänellä ja ilmeisesti kauhistuksissaan. — Älä kuule häntä, hän hourailee!… Ajattele omaa kunniaasi ja minun kunniaani! — kuiskasi hän ankarasti kalpean tyttärensä korvaan.

— Mitä huolin minä sinun kunniastasi ja omastani! huudahti Meri ennen kuulumattomalla kiivaudella. — Etkö näe, että hän menee … elämäni ilo menee eikä koskaan palaja. Hän menee ja sinä tahdot, sinä kova, luonnoton isä, että minun pitää antaa hänen mennä kirottuna vieraille maille. Mutta niin ei hän saa mennä. Jokaisen kirouksen sijasta, jonka julistat hänen ylitsensä, annan minä hänelle sata siunausta, ja me saamme kerran vielä nähdä, mitkä niistä enemmin merkitsevät Korkeimman valtaistuimen edessä, sinun vihasi vai minun rakkauteni, äidinisän kirousko vaiko äidin siunaus…

— Äitini, sinä? — huudahti Bertel huumaantuneena hämmästyksestä. Herttua Bernhardin hämärät sanat selvisivät nyt yht'äkkiä hänelle.

— Älä usko häntä, hän ei tiedä, mitä hän puhuu! — sammalteli Perttilä, koettaen turhaan pysytellä rauhallisena.

Meri oli vaipunut Bertelin syliin. — Nyt se on sanottu — kuiskasi hän sammuvalla äänellä. Kustaa … poikani! Oi, kuinka on outoa ja ihanaa kutsua sinua pojakseni. Nyt tiedät sinä elämäni salaisuuden … eikä minun tarvitse kauan sitä hävetä. Rakastatko minua?… Niin, niin, minä näen sen! Nyt kuolen iloisella mielellä … huntu on pudonnut … kaikki kirkastuu… Isäni … minä annan sinulle anteeksi, että olet vihannut ja kironnut tyttäresi lasta… Anna sinä minulle anteeksi … että minä rakastan … siunaan … omaa poikaani!

— Kuule minua, äitini! — huudahti Bertel, — kuule minua! Minä kiitän sinua … minä rakastan sinua!… Sinun täytyy tulla mukaani, minä en enää koskaan sinua jätä. Mutta sinä et kuule minua. Sinä olet niin kalpea … auta, Jumala!… Hän on kuollut!

— Tyttäreni! Ainoa lapseni! — huudahti musertuneena Perttilä, tuo vanha, rautainen talonpoikaiskuningas.

— Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi! — sanoi vanha Larsson pannen kätensä ristiin. — Ja te, lapsemme, käykää ulos elämään suvaitsevin sydämin! Kirous ja siunaus taistelevat tulevaisuudestanne, eikä ainoastaan teidän, vaan myöskin jälkeentulevaistenne aina kymmenenteen polveen. Rukoilkaa taivaan Jumalaa, että siunaus voittaisi!

— Amen, — sanoivat Larsson nuorempi ja Kätchen.

— Tapahtukoon niin, — sanoivat Bertel ja Regina.

Ensimmäisen jakson loppu.

VIITESELITYKSET:

[1] Juttu on kerrottu teoksessa "Finland, framstäld i teckningar".

[2] Barfordin "Märkvärdigheter", siv. 164. Viittaus tarkoitti Juhani Gyllensternaa, joka tuomittiin kavaltajana v 1741.

[3] Niin kutsuttiin tavaraleiman mukaan muuatta mieluisaa tupakkalajia.

[4] Muuan kuuluisa ihmetohtori.

[5] Kirotut suomalaiset! Polttakoot teidät ikuinen tuli!

[6] Tapahtukoon sinun tahtosi niin maassa kuin taivaassa.

[7] Muutamat kirjailijat väittävät, ettei nostosiltaa voitu kohottaa syystä, että päälle oli kasautunut taistelussa kaatuneitten ruumiita.

[8] Justinus Kerner, Magikon, Archiv für Beobachtungen aus dem Gebiete der Geisterkunde. Dritter Jahrg. Stuttgart 1843. siv. 114.

[9] Ei enää nykyisten. Kun tämä välskärin kertomus pantiin paperille, oli vielä vanha Vaasa olemassa. Puolta vuotta myöhemmin kävi kaupungin yli hävityksen kauhistus.

[10] Ja perkele sanoi: "hyppää tästä alas, sillä kirjoitettu on: hän on antanut käskyn enkeleilleen sinusta, että sinua suojelisivat, niin ettet mitenkään vahingoittuisi." Vrt. Math. 4: 6, jossa luterilainen teksti eroaa katolisesta.

[11] Aika on mennä messuun.

[12] Tässä polki kapteeni Svanholm serkku Svenoniusta varpaalle ja tämä pisti totisena nuuskaa nenäänsä.

[13] Vaikka välskäri itse oli vaeltanut rohtolaatikko selässään oli hänellä tapana kuitenkin puhua hyvin halveksivasti puoskareista.

[14] Sen jälkeen kuin välskäri yllä olevat mietteensä lausui, on v. 1864 rakennettu sulku kumpaankin koskeen, joten veneet nyt keskeytymättä pääsevät vettä myöten kulkemaan. Niin on siis ihminen täälläkin, vaikka kohta ei olekaan voittanut luonnon voimia, kuitenkin viekkaudella kulkenut ohitse.

[15] Kuule minua, Herra, minä ojennan käteni kasvojesi edessä! Pelasta minut kurjuudestani, sillä sinä olet sanonut: minä olen asettava vihamiehesi jalkojesi alle tallattavaksi.

[16] Rauha olkoon kanssanne.

[17] Herra olkoon sinunkin kanssasi.

[18] Olkoon naisen kieli kaukana keskusteluista.

[19] Välskäri suomentaa sen tässä.

[20] Hupene, hupene, saastainen henki, iankaikkiseen tuleen asuntoosi valheen valtakuntaan.

[21] Kurja hourailee.