Produced by Tapio Riikonen

VÄLSKÄRIN KERTOMUKSIA 1

Kuninkaan sormus. Miekka ja aura. Tuli ja vesi.

Kirj.

ZACHARIAS TOPELIUS

Suomentanut Juhani Aho

Ilmestynyt ensimmäisen kerran
Porvoossa WSOY:n kustantamana v. 1896.

SISÄLLYS:

Suomalaisille lukijoille
Esipuhe, jossa kerrotaan välskäristä ja hänen elämänsä vaiheista

Kuninkaan sormus:

1. Breitenfeldin taistelu 2. Aatelismies ilman nimeä 3. Neiti Regina 4. Neiti Reginan vala 5. Judith ja Holofernes 6. Suomalaiset Lech-virran luona 7. Uusia seikkailuja 8. Nürnberg ja Lützen

Miekka ja aura:

1. Mies nuijasodan ajoilta 2. Hän häpee talonpoikaisnimeään 3. Etelän impi pohjolassa 4. Talonpoika, porvari ja sotamies 5. Neiti Regina saapuu Korsholmaan 6. Etelän ja pohjolan rakkaus 7. Korsholman piiritys

Tuli ja vesi:

1. Saalis taistelutanterelta
2. Kaksi vanhaa tuttavaa
3. Aarrekammio
4. Herttua Bernhard ja Bertel
5. Vihan ja rakkauden sovinto
6. Nördlingenin taistelu
7. Tuhlaajapoika
8. Pakosalla
9. Harhaileva ritari
10. Kajaanin linna
11. Valtiovanki
12. Kiusaaja
13. Abi, male spiritus
14. Pyhimysten tuomio
15. Bertel ja Regina
16. Kuninkaan sormus. Miekka ja aura. Tuli ja vesi

Viiteselitykset.

SUOMALAISILLE LUKIJOILLE.

Neljäkymmentä vuotta on vanha välskäri maita mantereita vaeltanut ja moniin kansoihin tutustunut. Kun hän nyt näiltä matkoiltaan kotiin palajaa, viettääkseen viimeiset päivänsä omassa maassa, tuntuu hänestä niinkuin tuntui ennen aikaan, kun hän meren myrskyistä ja jäiden keskestä kotiutui rauhalliseen yliskamariinsa ja vanhain ystäväinsä luo iltavalkean ääreen. Kiitos olkoon Jumalalle päättyneestä pitkästä matkasta. Muu maa mustikka, oma maa mansikka.

Monta kieltä on välskäri retkeillessään oppinut. Hän on puhunut suomea, ruotsia, tanskankieltä, saksaa, englantia, ranskaa ja venäjänkieltä. Nyt, kun hän tulee takaisin, tuntee hän itsensä onnelliseksi voidessaan puhua rakasta suomenkieltään niin kansanomaisesti, niin lämpimästi ja sointuvasti kuin ainoastaan Aho voi. Nyt tulevat häntä ymmärtämään ylhäiset ja alhaiset, oppineet ja oppimattomat, vanhat ja nuoret. Hän on vieraillut kuninkaitten kartanoissa, on nähnyt isoisten loistoa ja kuunnellut heidän salaisia neuvottelujaan. Mutta sydämessään on hän aina ollut rahvaan mies, joka on ottanut osaa sen suruihin ja iloihin, ymmärtänyt sen salaisimmat huokaukset ja ihmetellyt Jumalan ihmeellisiä teitä, joita myöten Hän on tätä kansaa pimeydestä valoon johtanut.

Välskäri kyllä oivaltaa kertomustensa heikkoudet. Hän tietää aivan hyvin, että Jumalan ja ihmisten korkeamman mittakaavan mukaan on hänen oma voimansa heikkoutta ja hänen viisautensa hulluutta. Kaiken sen, mikä tässä hänen teoksessaan elää, hyödyttää ja ilahuttaa, on hän ylhäältä saanut. Kiitollisella ilolla täyttyy kuitenkin hänen mielensä siitä, että kaikkialla, missä tämä teos on saanut ystäviä ja lukijoita, siellä on se levittänyt kunnioitusta Suomen kansaan. Aina Amerikan aarniometsistä saakka, joissa Suomen nimeäkään ei ennen ole tunnettu, on hän saanut kirjeitä, jotka ovat uhkuneet rakkautta ja ihailua tätä kansaa kohtaan, joka on niin paljon kärsinyt ja kärsimyksensä niin miehuullisesti kestänyt. Jumalaan ja tulevaisuuteensa turvaten. Silloin on tuo vanha kertoja yliskamarissaan sanonut Jumalalleen: "Herra, sinä tiedät, että tämä kansa ei ole hakenut katoavaa kunniaa, ja sinä tiedät, etten minä ole salannut sen heikkouksia, kun olen sen miehuudesta todistanut. Mutta jos se nyt näissä kuvauksissa sen kohtaloista esiintyy vieraan nähden näin nöyrän kärsivällisenä ja näin avomielisen lujana, niin anna sen vast'edeskin pysyttää juurensa isiensä uskossa, anna sen olla oma itsensä, ja se ei ole kaatuva, vaan se on elävä sinun voimassasi ja täydentyvä rakkaudessasi."

Välskäri on antanut kansalleen, mitä hän on kyennyt antamaan. Jatkakoot muut hänen työtään ja todistakoot uudempien aikojen edistyksestä! Häh sulkee nämä kertomuksensa suomalaisten lukijain ystävyyteen, ja unhottukoon hän itse, kunhan hänen kansansa vain elää.

Koivuniemellä, lokakuun 19 p:nä 1895.

Z. T.

Esipuhe, jossa kerrotaan välskäristä ja hänen elämänsä vaiheista.

Hän oli syntynyt eräässä pikkukaupungissa Pohjanmaalla 15. p:nä elokuuta 1769, samana päivänä kuin Napoleon. Tämä on pysynyt tarkasti mielessäni, koska välskärillä oli aina tapana viettää päivää pienillä kekkereillä. Kekkerit olivat sellaiset, että kaksi tai kolme hänen vielä elossa olevaa vanhaa serkkuansa — hän kutsui kaikkia vanhoja tätejä serkuikseen — ja kaksi tai kolme hänen veljeään — hän kutsui kaikkia niitä veljikseen, jotka kutsuivat häntä sedäksi — kokoontuivat hänen asuntonsa yliskamariin nauttimaan kahvia ja rinkeleitä. Onneksi oli kamari tilava ja siinä oli kaksi korkeaa ikkunaa (ja sen edustalla kauhean pimeä ullakko). Mutta tilava se sai ollakin, sillä paitsi noita kahta tai kolmea serkkua ja kahta tai kolmea veljeä, kokoontui tuonne katon rajaan tusina vallattomia poikia ja suupaltteja tyttöjä, jotka pitivät kauheata meteliä ja heittelivät nurin niskoin kaikki, mitä eteen sattui. Sillä välskäri rakasti lapsia aivan sokeasti ja antoi meidän telmiä niin, että vanhain ihmisten korvat eivät tahtoneet mitenkään kestää. — Mutta minä palaan takaisin hänen syntymäpäiväänsä, joka tavataan ensimmäisenä kaikkien ihmisten ansioluettelossa, ja välskärin ansioluettelo ei ollut sen pitempi kuin monen muunkaan.

No niin, välskäri oli syntynyt samana päivänä kuin Napoleonkin, hän puhui siitä aina ylpeillen ja se oli alkuna useihin hänen elämänsä vaiheisiin. Hän ei koskaan voinut lakata pitämästä sitä jonkin merkillisen tapahtuman hyvin tärkeänä enteenä. Ja vaikkei hänestä tullutkaan mitään kuuluisaa, suurta miestä, niinkuin hän nuoruudessaan ehkä oli haaveillut, olivat häntä kuitenkin nuo enteet ajaneet hakemaan mainetta ja onnea elämän monenmoisissa seikkailuissa. Hänen ylpeytensä, samoinkuin hänen kunnianhimonsakin oli laadultaan tuota lempeää ja siivoa, joka naurahtelee syrjässä omalle itselleen eikä tahdo tehdä pahaa niin maan matosellekaan; se oli noita viattomia haaveita, jotka saavat alkunsa sattumasta ja kaiken aikaa pitävät siitä kiinni kuin mistäkin ylen tärkeästä tapahtumasta ja jotka eivät haihdu eivätkä häviä, vaikka todellisuus tuhat kertaa osoittaisi ne vain utukuviksi. Se, joka tuntee elämää ja on tutkinut sydämiä, olisi jo aikoja sitten voinut ennustaa välskärille, ettei hänen kunnianhimollaan saada suuria aikaan, vaikka mies olisikin syntynyt sata kertaa samana päivänä kuin Napoleon. Sillä aivan toisenlaista kunnianhimoa tarvitaan murtamaan tietä niille kukkuloille, joilla inhimillinen suuruus asustaa. Apunaan ne äärettömät edut, joita tarjoaa nero, rohkeus ja uupumaton sitkeys, ei se useimmiten kysy, mitä keinoja se käyttää tarkoituksiinsa, sillä milloin muistaa ylpeä valloittaja kaikkia niitä uhreja, jotka tappotanterella ovat vuodattaneet verensä hänen kunniakseen, niitä kaikkia ihmisonnen raunioita, joiden yli hänen tiensä kulkee, niitä kyyneliä, jotka tätä tietä kostuttavat, pyrkiessään sitä suuruuden virvatulta kohti, joka loistaa läpi vuosisatojen!

Jos Madame Letitia Bonaparte Ajacciossa olisi synnyttänyt välskärin tuona kuuluisana päivänä, olisi hänestä ehkä voinut tulla jotakin toista kuin paljas välskäri, mutta mitään suurempaa hänestä tuskin olisi voinut tulla. Tosin tiedetään Napoleonin kuuluisan kokin itsestään ylpeillessään lausuneen, että "kuka hyvänsä voi tulla kokiksi, mutta paistinkääntäjäksi täytyy jokaisen syntyä". Mutta vaikka hän olikin nero, unhotti hän kuitenkin, että nerot on ennakolta neroiksi määrätty; kun on synnytty paistinkääntäjäksi, ollaan ja pysytään paistinkääntäjänä, vaikka kauluksessa kiiltelisikin kultaa ja taskut olisivat täynnä mainekirjoja. Välskäri ei ollut syntynyt Napoleoniksi; ei senvuoksi, että hänen nimensä oli vain tuo tuiki tavallinen Andreas Bäck — hän oli lukenut latinaa ja kirjoitti nimensä Andreas eikä koskaan Antti — ei myöskään siksi, että hänen isänsä oli tavallinen kersantti, joka oli menettänyt toisen kätensä Pommerin sodassa, vaan siitä syystä, että hänenlaisestaan pohjattoman hyväluontoisesta ja häilyväisestä miehestä, vaikka hänellä olisikin terävämpi pää kuin mikä oli sattunut välskärin hartioille joutumaan, mahdollisesti voi tulla rohkea seikkailija, mutta ei koskaan suuri sotaherra elämän taistelussa.

Omain puheittensa mukaan oli välskäri lapsena ollessaan ollut suuri hulivili; mutta kun hänellä oli hyvä ymmärrys, lähetti hänet hänen enonsa, joka oli varakas kauppias, Vaasaan kouluun. Kahdeksantoista vuoden vanhana oli hän edistynyt niin pitkälle, että voiastia kärryissä ja seitsemäntoista plootua taskussaan matkusti Turkuun ylioppilastutkintoa suorittamaan. Sen hän suorittikin helposti, ja nyt olisi vastaleivotun ylioppilaan enonsa ja suosijainsa toivomuksia noudattaen pitänyt ruveta lukemaan papiksi. Haikeasti huokaillen istuutui hän heprealaisen raamatun ääreen, sillä ajatukset ajelehtivat kaiken maailman teitä ja silmä karkasi vähän väliä "Bereshit bara elohimistä" torilla pidettäviin paraateihin, joissa komeata sotajoukkoa tarkastettiin, ennenkuin se lähetettiin sotaan. Ja tuo tuleva pappi ajatteli näin: kunpa olisin sotamies ja saisin seisoa suorana tuolla rivissä, valmiina taistelemaan kuninkaan ja isänmaan puolesta niinkuin isäni ennen! — Varmaan hän olisikin saanut tätä haluansa noudattaa, jos vain äiti olisi sen sallinut. Mutta tämä ei voinut koskaan unhottaa, että isä oli menettänyt toisen kätensä sodassa, ja hän oli ottanut pojaltaan sen pyhän lupauksen, ettei tämä koskaan vetäisi sotisopaa ylleen. Ja nuori Bäck oli äidilleen kuuliainen: hän ponnisti kaikki voimansa ja palasi paraateista kirjan ääreen; mutta hän ei ollut ehtinyt päästä puoleenkaan ensimmäistä Mooseksen kirjaa, kun uusi pommi pamahti hänen päähänsä. Tämä pommi oli eräs "Åbo Tidningarin", kuulutus jonka oli allekirjoittanut "Erik Gabriel Hartman, lääkeopillisen tiedekunnan puolesta" ja jossa ilmoitettiin, että ne ylioppilaat, jotka haluavat ruveta sodan aikana palvelemaan välskäreinä sairaaloissa tai rykmenteissä, saapukoot viipymättä saamaan yksityistä opetusta lääketieteessä, jonka jälkeen he — jotenkin pian, tietysti, sillä sota oli täydessä tulessa — voisivat päästä viiden tai kuuden riikintalarin kuukausipalkalle. Nyt ei mikään enää voinut pidätellä miestä, ja hän kirjoitti kotiin, että välskäri tavallisesti katkoo muiden jalkoja, eikä omiaan, ja saikin paljon tinkimisen perästä toivomansa suostumuksen. Ja samassa oli heprean kirja ylösalaisin hyllyllä. Bäck ei enää harjoittanut opinnoita, hän ahmi ahmimalla kirurgiaa ja oli muutamien kuukausien kuluttua yhtä hyvä välskäri kuin kaikki muutkin. Sillä siihen aikaan ei oltu näissä asioissa niin tarkkoja kuin nyt. Kukapa ei muistaisi Franzénin mainiota laulua "Ennen ja nyt", jossa lauletaan näin:

Ennen se lääkär' sormet vei pilalle paleltuneet, nyt hän ne leikkaa, jotka ei heti paikalla parantuneet.

Ja onhan hyvin mahdollista, että Franzén tätä laulua kirjoittaessaan oli ajatellut Bäckiä. Mutta välskäri ei ollut hätäpoikia. Hän otti osaa vuosien 1788 ja 1789 sotiin maalla ja vuoden 1790:n sotaan merellä, oli mukana monessa kovassa koetuksessa, joi (omain puheittensa mukaan) reippaasti ja katkoi käsiä ja jalkoja niin, että paikat soi. Ei hän siihen aikaan vielä tiennyt syntyneensä samana päivänä kuin Napoleon eikä siis myöskään osannut ajatella olevansa aiottu mihinkään suuriin tehtäviin; mutta usein kuultiin hänen jo silloin kertovan, miten hän, tuona kuuluisana heinäkuun 3. päivänä, kulki Viipurin lahden läpi ja Krosserortin niemeen sijoitetun vihollispatterin ohitse Stedingkin johtamassa "hämemaa" Styrbjörnissä, joka oli saaristolaivaston etunenässä, ja miten rikki ammuttu raakapuu silloin haavoitti hänen oikean poskiluunsa, johon siitä tapauksesta jäi merkki iäksi päiväksi. Sama kuula, joka merkitsi hänen poskensa, lenti laivaa pitkin ja teki suurta tuhoa, suhahti päällikön pään ohitse ja vei tältä hetken ajaksi kaiken kuulon korvasta. Bäck juoksi hätään, otti esille suonirautansa ja halvausvetensä ja kolmen minuutin kuluttua oli Stedingk saanut kuulonsa jälleen. Vaara oli silloin suurimmillaan ja kuulasade kuumimmillaan. Ruskis, ja laiva oli ajanut karille! — "Pojat, me olemme hukassa!" huusi joku. — "Ei hätää mitään!" vastasi toinen — ja se oli Heikki Lintunen, kotoisin Ulvilan pitäjän Ahlaisten kylästä,[1] — "komentakaa vain kaikki miehet kokkaan, se on perä, joka on kivellä!" — "Kaikki miehet kokkaan!" komensi Stedingk; laiva tuli kuin tulikin taas vesivaraan, ja koko Ruotsin laivasto seurasi mukana sen vanavedessä. Tätä tapausta kertoessaan oli välskärillä tapana sanoa: "mitä hittoa olisi laivastosta tullut, jos Stedingk olisi jäänyt kuuroksi?" Ja kaikki ymmärsivät, mitä ukko tarkoitti: hän oli pelastanut koko Ruotsin laivaston, tietysti; mutta jos joku sattui vetämään suunsa nauruun tätä viatonta kehumista kuullessaan, nauroi hänkin muiden mukana ja lisäsi leikillisesti: "Niin, niin, nähkääs, hyvät ystävät, minä olen syntynyt elokuun 15. p:nä, niinkuin tiedätte, enkä mahda sille mitään."

Kun sota oli loppunut, alkoi Bäckille tulla ikäväksi sairaaloissa olo, ja kun hän (omien puheittensa mukaan) oli Stedingkin suosiossa, heitti hän laivaston oman onnensa nojaan ja seurasi suosijaansa Tukholmaan — perhelääkärinä, niinkuin hän itse muistaakseni kerran selitti, mutta toisten puheiden mukaan lienee hän hoitanut vain jotakin kirjurin ammattia. Kun oli nokkela, sukkela ja luotettava, ymmärsi hän yskän sanasta ja puolesta, ja hänelle uskottiin asioita, joita hän (yhä vain omien puheittensa mukaan) osasi pitää salassa. Hän oli kuulemma hyvä tuttava kamaripalvelijain, kamarineitojen, käsikirjurien ja monien muiden samantapaisten henkilöiden kanssa, jotka siihen aikaan ottivat hyvin tehokkaasti osaa ylhäisten valtiollisiin vehkeisiin, ja olivat sekautuneet näöltään vähäpätöisinä, mutta monesti kuitenkin hyvinkin vaikuttavina henkilöinä moneen sotkuiseen salaliittoon, joissa punottiin ansoja valtakunnan korkeimpien miesten kukistamiseksi. En ole koskaan saanut selkoa siitä, miten paljon välskäri vaikutti näiden kuuluisain salaliittojen ratkaisuun; ja mahdollistahan on, ettei hänen osansa ollut niin suuri kuin hän joskus koetti uskotella. Rohkenen kuitenkin väittää, ettei tuo pohjaltaan rehellinen mies antautunut koskaan petollisia ja rumia juttuja perille ajamaan. Olen päinvastoin taipuvainen uskomaan, että hän ajoi muiden asioita tietämättä, millaisia ne olivat, ennenkun hän näki niistä tulokset julkisuudessa. Mutta varmaa kuitenkin on, että hänellä näinä aikoina oli tiedossaan paljon juoruja ja että hän sekä sen aikuisista että myöskin ennen eläneistä, vaikuttavista henkilöistä sai kuulla koko joukon sellaista, joka tähän saakka on ollut vain vähän tunnettua, mutta joka kuitenkin on näitä aikoja hyvinkin kuvaavaa.

Välskäri oli samanlainen kustaalainen kuin useimmat Tukholman senaikuiset keskisäätyläiset yleensäkin. Häntä samoinkuin heitäkin häikäisi hovin loistoisa elämä, joka heijasti valoaan alempana olevaan ympäristöönsäkin. Hän oli ihastunut siihen alavaan esiintymiseen, jolla Kustaa III osasi voittaa alhaisen kansan suosion silloin, kun hän sitä tarvitsi, ja niin ollen oli hän kuninkaalleen järkähtämättömästi uskollinen. Mitä välitti hän siitä valtiollisesta tyytymättömyydestä, joka jo kauan oli hiiviskellyt valtaistuimen ympärillä ja joka kohotti päätään yhä korkeammalle kuninkaan läheisimmässä ympäristössä. Hän oli nuori eikä tarvinnut mitään muita vaikuttimia innostukseensa. Kuinka komea kuningas! — siinä kaikki, mitä hänen tarvitsi ajatella; hän oli siihen aikaan piintynyt kuningasmielinen, ja jos tapahtui, että hän juoksi muiden asioita salaliittojen hyväksi, niin tapahtui se siksi, että hän, mies parka, luuli sillä hyödyttävänsä kuningastaan.

Eräänä päivänä maaliskuun alkupuolella 1792 oli välskäri, joka siihen aikaan (omien puheittensa mukaan) oli pulska poika, erään kreivitär Lantingshausenin kamarineidiltä, joka taas oli hyvä ystävä kreivi Klaus Hornin lakeijan kanssa, saanut hämärän aavistuksen jostakin salaliitosta kuninkaan henkeä vastaan. Välskäri päätti ottaa Ruotsin kohtaloita ohjatakseen ja ilmaista kuninkaalle kaiken, minkä hän tiesi, ja ehkäpä vielä vähän enemmänkin. Hän pyrki kuninkaan puheille muka anomuskirjaa antaakseen, mutta sai jyrkästi kieltävän vastauksen virassa olevalta kamariherralta De Bescheltä. Hän uudisti pyyntönsä sillä seurauksella, että hänet ajettiin pellolle. Kolmannen kerran asettui hän linnan portille odottamaan kuninkaan vaunuja ja kun ne tulivat, juoksutti hän esiin kirjoitetun tunnustuksensa. "Mitä tuo mies tahtoo?" kysyi Kustaa III seurueessaan olevalta kammariherralta ja astui alas vaunuistaan. Onnettomuudeksi oli tuo kamariherra taas samainen De Besche. "Se on vain muuan virkaheitto välskäri", vastasi hovimies pilkallisesti; "hän anoo, että teidän majesteettinne armossa suvaitsisi julistaa uuden sodan, että hän saisi jotakin tekemistä." Kuningas hymyili ja välskäri jäi tyhmistyneenä seisomaan portin pieleen. Muutamia päiviä sen jälkeen ammuttiin kuningas. "Minä en mahtanut sille mitään," oli välskärin tapana lisätä, kerrottuaan tämän urotekonsa; "ellei De Bescheä olisi ollut, niin … niin … kuka tietää … en sano enempää"… Mutta hänen ajatuksensa kyllä ymmärrettiin: olihan hän pelastanut koko Ruotsin laivaston Viipurissa ja nyt olisi hän pelastanut Kustaa III:n hengenkin, jos ei vain tuo jos olisi ollut estämässä eikä tuota ilkeää kamariherraa olisi ollut olemassa. Hänessä oli kuin olikin sitä miestä, joka oli syntynyt elokuun 15. p:nä, ja ainakin hän itse oli siitä vakuutettu.

Holhoojahallitus ja Reuterholm eivät tyydyttäneet välskäriä ollenkaan. Hän oli eronnut Stedingkin palveluksesta ja alkanut omin päinsä puoskaroida Tukholmassa. Entistä enemmän hän joutui nyt juoruihin osalliseksi, ollen itse miehestä mieheen kulkeva kielikello. Siihen toimeen käyttikin häntä vanhan hovin puolue ja monta huhua pantiin hänen kauttansa kiertämään. Ennenkuin moni muu hän sai sieramiinsa hajun monesta maanalaisesta kydöstä; hän varoitti (niin kerrottiin) vuoden 1794:n miehiä, mutta ei kukaan muu kuin Pohjolan Alkibiades häntä uskonut. Hän sai siis kehua pelastaneensa Armfeltin, niinkuin oli jo sitä ennen pelastanut Ruotsin laivaston ja Kustaa III:n. Ja olihan hän valtionkirurgi Fröbergin apulaisena ollut läsnä neiti Rudensköldiä mestattaessa. Tämä julma mestaus, jossa nero ja kauneus tallattiin tuhkaan, jonka aikana ympärillä seisova kansa vuodatti kyyneleitä ja josta ainoastaan alhainen puoluekosto riemuitsi, sai välskärin rehellisen sydämen vuotamaan verta. Hänen kielensä, joka ei koskaan ollut tottunut vaikenemaan, terosi suuttumuksesta entistään terävämmäksi ja hän kysyi ääneensä, niin että kaikki sen kuulivat, minkätähden neiti ei saanut istua, vaikka hänen ylhäisyytensä parooni Reuterholmin eno istui mestauslavalla.[2] Pistosana tuli pian Reuterholmin korviin ja jos saamme luottaa välskärin puheisiin, uhkasi häntäkin jo sama kohtalo, joka oli kohdannut tuota onnetonta neitiä. Välskäri, jolla oli kuuleva korva joka kadunkulmassa ja valvova silmä joka ikkunassa, tunsi jotakin uhkaavaa ilmassa ja päätti ajoissa paeta lähenevää myrskyä. Suonirauta taskussaan ja sidekäärö kainalossaan piilottautui hän pommerilaiseen laivaan ja nousi muutamain päiväin kuluttua maalle Stralsundissa.

En aio aivan laveasti kertoa välskärin seikkailuista. Muutaman ajan kuluttua lähti hän kiertävänä puoskarina kulkemaan Pariisia kohti. Täällä oli direktoriohallitus juuri päässyt valtaan; sotajoukko toisensa perästä asetettiin sotajalalle; jokainen ylioppilas tarttui miekkaan tai lansettiin. Välskäri saapui parhaimpaan aikaan, sai pienen paikan Italiaan lähtevässä armeijassa ja joutui Napoleonin läheisyyteen juuri silloin kuin tämän onnen aurinko oli ylenemäisillään tuolla puolella Alppien. Saatuaan nyt vasta selville syntymäpäivänsä salaisuuden, tunsi välskäri äärettömän kunnianhimon rinnassaan paisuvan. Muutamana yönä karkasi hän sairaalastaan Nizzassa ja kiiruhti Mantilaan. Hän tahtoi päästä kenraali Bonaparten puheille, hän tahtoi kunnostautua, sanalla sanoen: hän tahtoi elokuun 15. p:stä tehdä itselleen kuolemattomuutensa tikapuut. En ole saanut selville, kuinka se tapahtui, mutta itse hän ainakin väitti päässeensä Bonapartea puhuttelemaan ja pyytämään häneltä välskärin paikkaa. "Mutta", huokasi välskäri joka kerta kuvatessaan tuota merkillistä päivää elämässään, "Bonapartella oli paljon puuhaa, hän ei ymmärtänyt minua ja kysyi adjutantiltaan, mitä minä tahdoin." "Kansalainen kenraali", vastasi adjutantti, "se on vain muuan kirurgi, joka anoo kunniaa saadakseen ensi tilaisuudessa sahata poikki teidän jalkanne." "Samassa", lisäsi välskäri, "alkoivat kanuunat paukkua, itävaltalaiset ryntäsivät esiin ja kenraali Bonaparte käski minun juosta hiiden kattilaan."

Välskäri, joka oli pelastanut niin monen mainion miehen hengen, ei siis saanut pelastaa Napoleonin henkeä. Sen sijaan sairastui hän sotaruttoon ja makasi puolen vuoden ajan surkeana sairaana Bresciassa. Sieltä kulki hän Ranskan armeijan jälkiä Itävaltaan, pakeni Sveitsiin ja joutui joksikin aikaa Zürichiin. Täällä hoiti hän muuatta apteekkia, rakastui pieneen, punaposkiseen sveitsittäreen ja oli juuri menemäisillään naimisiin, kun ensiksi ruhtinas Korsakov, sitten Massena ja lopuksi Suvorov panivat monilukuisine joukkoineen ylösalaisin tuon rauhallisen kaupungin. Tästä syntyneessä sekasorrossa pakeni välskärin morsian eikä koskaan enää palannut. Suruissaan istui hän eräänä päivänä apteekkinsa ikkunassa; silloin ajaa siihen kaksi kasakkaa, ne hyppäävät alas hevostensa selästä, vangitsevat hänet, vaikka hän tekeekin vastarintaa, ja vievät hänet mennessään täyttä laukkaa laskien. Välskäri luulee jo viimeisen päivänsä pimiävän eikä ymmärrä mitään siitä, mitä tapahtuu. Mutta kasakat kuljettavat hänet vahingoittumattomana matalaan majaan; siellä istuu muutamia upseereja punssimaljan ympärillä ja heidän joukossaan muuan karilas mieheksi pitkävartisissa saappaissa. "Toveri!" sanoi hän lyhyesti ja käskevästi, "vedä esille hohtimesi, minun hammastani pakottaa!" Siinä ei auttanut mikään, välskärin täytyi kaivaa esille hohtimensa. Hän rohkeni kysyä, mitä hammasta pakotti. "Sinä jupiset?" karjasi mies vihaisesti. "En, enhän minä jupise", vastasi välskäri ja repäsi irti ensimmäisen hampaan, joka sattui hänen hohtimiinsa. "Hyvin tehty, poikani! Mars!" Ja välskäri sai 10 tukaattia vaivoistaan. Hänen ansioluettelonsa oli odottamattomalla tavalla pidentynyt; upseeri, jonka hampaan hän oli reväissyt, olikin Suvorov.

Tästä mielissään hän päätti etsiä onneaan Venäjältä. Hän matkusti Pietariin ja kävi Ruotsin lähettilään, kenraali Stedingkin puheilla, joka oli hänen suosijansa amiraali Stedingkin veli. Täällä sai hän sairaalanlääkärin paikan, eli herroiksi ja keräsi pienen omaisuudenkin. Niin kului neljä tai viisi vuotta, kun tuli tieto, että Napoleon oli tullut keisariksi. Taas heräsi välskärin vanha kunnianhimo; hän otti eron virastaan ja palasi isänmaahansa v. 1804. Luottaen ansioihinsa toivoi hän itselleen loistoisaa tulevaisuutta, mutta ei, lääkeopilliset tiedekunnat olivat jo koroittaneet vaatimuksiaan ja pyysivät nähdäkseen hänen papereitaan. Raivoissaan heitti hän hyvästit lääketieteelle, otti esille Zürichistä saamansa todistukset ja osti itselleen apteekin Tukholmassa.

Välskäri oli nyt viidenneljättä vanha. Hän tarkasteli tähän saakka elettyä elämäänsä ja se näytti hänestä hyvin poikamaiselta. Ja hän sanoi itselleen: "Ei ole siinä kylliksi, että olet pelastanut Ruotsin laivaston, Kustaa III:n ja Armfeltin, että olet ollut Bonaparten puheilla ja kiskonut hampaan Suvorovin suusta, sinulla täytyy myöskin olla jokin tarkoitus, mitä varten elät." Ja silloin pisti hänen päähänsä, että olihan hänellä isänmaa.

Syttyi vuoden 1808 sota. Välskäri myi apteekkinsa, joutui taas riitaan tiedekuntain kanssa ja sai tyytyä alilääkärin toimeen muutamassa suomalaisessa rykmentissä. Mutta samapa se, hän ei enää taistellut kunnian eikä elokuun 15. päivän vuoksi; Suomen sotaväessä oli harmaahapsisia vanhuksia luutnantteinakin: eikö sitten välskäri, jolla oli virkavuosia vain parikymmentä, voisi palvella alilääkärinä? Siinä toimessaan otti hän osaa vuosien 1808 ja 1809 sotaretkiin; hänen paikkansa oli kaikissa kahakoissa lähellä tappotannerta, jossakin tuvassa tai majassa tien varrella. Siellä taisteli hänkin tavallaan urhoollisesti ja rehellisesti kurjuutta, tauteja ja kuolemaa vastaan, sahasi käsiä ja jalkoja, sitoi, laastaroi, lohdutti, jakoi haavoitetun sotilaan kanssa pullonsa viimeisen sisällön, jakoi leipänsä ja rahansa ja oli aina iloinen ja hyvällä tuulella, kertoen kurjien iloksi toisen toistaan hullunkurisemman tarinan matkoiltaan vierailla mailla. Sotaväessä tunnettiin hänet kaikkialla "tupakkatohtorin" nimellä, arvattavasti siitä syystä, että hän tuttaviltaan Tukholmasta sai hyviä "lehtiä" ja oli aina valmis jakelemaan niitä sotamiehille. Tupakankin avulla voidaan osoittaa kristillistä mieltä. Niin ylpeä ei tosin välskäri ollut, että olisi Konowin korpraalin tavoin kantanut kahta mälliä suussaan "ylpeydestä vain"; päinvastoin oli hän itse ilman, kun hätä oli suuri ja haavoitettu toveri oli saanut viimeisen pään pikanellirullasta, jonka hän otti esille pitkäin, keltaisten nankkiniliiviensä taskusta. Sentähden rakastivat sotamiehet "tupakkatohtoriaan" ja Fieandt vannoi tuhannen tulimmaisen nimessä vihkivänsä hänet arkiateriksi sodan loputtua, sillä lähinnä kuulia ja ruutia ei ollut mitään maailmassa, joka hänen mielestään olisi niin hyvin ansainnut miehisen miehen kunnioitusta kuin kunnon mälli ja viisi sinistä veljeä.[3]

Välskärin seikkailuista sodan aikaan voisi hyvästi saada täyttymään ainakin yhden joulukalenterin. Mutta minä jätän ne tällä kertaa sikseen ja mainitsen vaan ohimennen, että hän vietti v. 1808 syntymäpäiväänsä elokuun seitsemäntenätoista päivänä Alavudella. Sodan loputtua otti hän eronsa, ilman eläkettä tietysti. Kun vuoden 1809:n jälkeen niin moni suomalainen muutti Ruotsiin, katsoi välskäri kunniakkaammaksi kokea kaikki kovat yhdessä isänmaansa kanssa ja jäi Suomeen. Mutta hänen levoton luonteensa ei sallinut hänen pysähtyä mihinkään varmaan paikkaan; ensi vuosina rauhan jälkeen hän kuljeksi ympäri maata, lääkkeitä myyskennellen ja parannellen kaikkia tauteja suonenlyönnillä, kuppasarvella, mixtura simplexillä ja sen semmoisella. Pitäjästä pitäjään, kylästä kylään hän ajeli vanhalla hevosellaan ja oli yhtä tervetullut ja yhtä hartaasti odotettu kuin mikä tohtori Bolliger[4] tahansa uudempina aikoina. Välskäri oli vapaa kuin taivaan lintu, sukkelapuheinen ja hauska, höysti katkerat rohtonsa hupaisilla jutuillaan, ja mihin vain tulikin, sai hän aina olla varma tapaavansa katetun pöydän ja puheliaan emännän. Se oli onnellista aikaa; minä olen vakuutettu siitä, että välskäri tähän aikaan vaikutti paljon hyvää, mutta siitä hän ei koskaan puhunut.

Kauan ei hän kuitenkaan saanut oman mielensä mukaan kiertää maita mantereita. Vuoden 1788:n jälkeen oli lääketiede yliopistoissa edistynyt jättiläisaskelin. Lääkintähallitus alkoi ankarasti ahdistaa kaikkia noita puoskareita, jotka tämän vuosisadan alussa täyttivät maan ja jotka useinkin olivat vahingoksi lääketieteelle ja sen maineelle, mutta jotka yhtä usein olivat avuksi hädän hetkenä, kun oikeita lääkäreitä oli vähän ja apteekkeja harvassa. Välskäri oli jo tätä ennen ollut riidassa lääkeopillisten tiedekuntain kanssa Upsalassa ja Tukholmassa, eikä muuta tarvittu kuin että eräs innokas virkaveli ilmoitti asianomaiseen paikkaan hänen retkistään maaseudulla. Välskäri manuutettiin Turkuun tutkittavaksi, mutta ei totellut käskyä, joka oli epäviisaasti tehty, sillä ansioihinsa nähden sotalääkärinä olisi hän ennen monta muuta ollut itsemäärätty johonkuhun kaupunginlääkärin toimeen. Mutta hän oli itsepäinen ja rakasti vapauttaan; hän ei siis mennyt Turkuun, ja seurauksena siitä oli se, että hänet ankaran sakon uhalla kiellettiin harjoittamasta ammattiaan.

Kolmannen kerran välskäri luopui nyt lääketieteestä, asettui syntymäkaupunkiinsa ja herkesi kalastajaksi. Se oli hupaista tointa, mutta maksoi huonosti vaivat, varsinkin jos niinkuin välskäri oli tottunut nauttimaan kupin kahvia päiväkseen ja polttamaan ostotupakkaa. Välskäri olisi myötäkäymisensä aikoina voinut koota hyvänkin omaisuuden, mutta sitä pitääkseen oli hän liiaksi antelias ja tuhlaavainen. Tämän maailman hyvyydestä oli hänellä tuskin muuta jäljellä kuin vanha, ruskea takkinsa, keltaiset liivinsä ja iloinen luontonsa ynnä muutama satakunta koukkua. Jonkin ajan kuluttua saatiin hänet sentähden houkutelluksi hakemaan rokottajan tointa, jonka hän saikin vanhain sotatoveriensa puoltolauseilla. Uudessa toimessaan viihtyi hän mainiosti, kun sai ainakin pari kertaa vuodessa harhailla kylissä ja taloissa, tarinoida emäntien kanssa ja vanhan tapansa mukaan elää kädestä kärsään. Eikä ollutkaan toista, joka olisi voinut niin hyvin kuin hän viihdyttää pieniä palleroisia, kun neula oli raapaissut naarmun heidän käsilihansa hienoon hipiään; kaikki kävi kuin leikkiä lyöden ja ennenkuin huomattiinkaan, oli kipu jo ohitse. Siitä vain kasvoi äitien ystävyys häntä kohtaan, ja kernaasti annettiin hänelle anteeksi hänen ruma tapansa purra tupakkaa.

Ja niin sateli vähitellen vanhuuden lumi hänen päälaelleen, hiljaa ja huomaamatta. Hän oli yksi noita harvoja, jotka ovat mellastaneet maailman myrskyissä kadottamatta uskoaan ihmisiin, jotka aina ovat yhtä iloisia ja huolettomia ja joiden sydän ei koskaan kovene vastoinkäymisissä eikä paisu ylpeäksi silloin, kun onni heille hymyilee. Hän oli sydämeltään hurskas ja hellä ja nauroi kernaasti itsekin nuoruutensa kevytmielisyydelle, vaikkei hän siitä vanhoilla päivilläänkään tahtonut päästä vapautumaan. Keisari Napoleon — "hänen kaksoisveljensä", niinkuin hän leikillisesti virkkoi yhteistä syntymäpäivää muistellessaan — oli kohonnut nopeammin inhimillisen suuruuden kukkuloille ja vielä nopeammin kukistunut siitä, jotavastoin välskärin elämä oli heilurin tavalla tasaisesti ja säännöllisesti siirtynyt siitä onnesta, jota ei kukaan kadehdi, niihin vastoinkäymisiin, jotka eivät koskaan kukista! Eläen kaiken ikänsä naimattomana, sittenkun kerran oli onnellisesti päässyt pakenemaan Sveitsissä heränneen lempensä satimia, ei hänellä kuitenkaan ollut yhtäkään niistä ennakkoluuloista, jotka vievät niin monen hänen vertaisistaan halveksimaan sydämen pyhimpiä tunteita. Kirjat hän oli tosin heittänyt luotaan liian aikaisin, pääsemättä siis osalliseksi perinpohjaisemmasta sivistyksestä, mutta elämän kokemukset olivat häntä kouluttaneet niin, että minä aina ihmettelin hänen ihmistuntemustaan.

Lapsuudessamme ja aikaisemman nuoruutemme aikoina istuimme me usein hänen vanhassa yliskamarissaan kokoontuneina hänen nahkoitetun nojatuolinsa ympärille kuuntelemaan tarinoita tarujen maailmasta ja tarinoita todellisesta elämästä. Hänen muistinsa oli pohjaton ja niinkuin ei vuolas koskikaan anna kaikkien vesiensä vuotaa yht'aikaa, niin oli välskärilläkin aina uusia kertomuksia varastossaan, oli kertomuksia ajoilta nykyisiltä, mutta vielä enemmän ajoilta, jotka ovat kauan sitten unohtuneet. Eihän hänellä ollut mitään laajoja, historiallisia tietoja, hänen juttunsa olivat enemmän hajanaisia kuvauksia kuin kokonaisia kertomuksia. Jälkeenpäin olen huomannut, että niistä on poistettava paljon sellaista, joka oli vain sen ajan juoruja ja puolueiden panettelua. Usein puuttui niistä suuren ja ylevän maailmankatsannon leima, jota ei saavuteta muulloin kuin silloin, kun ajatukset ja tunteet alituisesti saavat vaikutusta siitä, mikä elämässä on suurta ja jaloa; mutta todenmukaisuutta oli noissa hänen kertomuksissaan, oli lämpöä ja ennen kaikkea eloisaa vilkkautta, jota en rohkene ruveta muististani jäljittelemään.

Kun me olimme kauan kuunnelleet vanhusta yhteen menoon, otti hän joskus esille kuluneen sähkökoneen ja houkutteli siitä kipinän toisensa perästä. "Noin räiskähteli maailma minun nuorna miesnä ollessani", sanoi hän nauraen. "Vei vain sormensa lähelle, niin jo paukahti jossakin paikassa. Mutta silloin se olikin taatto taivahinen, joka kampia pyöritti."

Harvoin oli hänellä jokin kertomus paperille pantuna; oli sentään yksi, "Suomen Herttuatar". Suurimman osan hän kertoi suullisesti; monta on siitä vuotta jo vierinyt, toiset niistä olen unohtanut, toisia niistä olen verrannut tarinoihin ja kirjoihin. Jos nämä tulevat lukijaa huvittamaan, ei välskäri ole turhaan kertonut juttujaan noina pitkinä talvi-iltoina.

VÄLSKÄRIN ENSIMMÄINEN KERTOMUS.

KUNINKAAN SORMUS.

Lukija, joka istut tyynessä majassasi rauhan ja sivistyksen ympäröimänä, muistatko noita milloin suuria, milloin surullisia muistoja, jotka jäävät elämään vielä vuosisatojenkin kuluttua ja jotka milloin loistavat kirkkaasti kuin auringon valo, milloin taas kuin pois kulumattomina veripilkkuina himmentävät historian kirjavia lehtiä? Voivatko ajatuksesi, lepoon tottuneina, kohota kuvailemaan menneiden aikojen kauhuja ja riemuja, voivatko ne sen tehdä, ei huolettomasti harhaillen toisesta toiseen ja hakien vain uteliaisuudellesi tyydytystä, vaan elävästi ja lämpimästi, aivan niin kuin itse seisoisit keskellä noita jo ammoin päättyneitä otteluita, niinkuin oman veresi niissä vuodattaisit, niissä voittaisit tai kaatuisit ja tuntisit sydämesi sykkivän toivoa ja vavistusta aina sen mukaan kuin onni sinulle hymyili tai sinulle selkänsä käänsi? Seisoen historian kukkuloilla ja katsellen kauas ympärillesi yli inhimillisten intohimojen myllerteleväin taistelutannerten, voitko laskeutua alas menneisyyden laaksoihin, tuohon ruumiillisesti haudattuun ja maahan maatuneeseen, mutta henkisesti kuolemattomaan elämään, jossa on historian oikea sisältö? Oletko koskaan nähnyt historian kuvattuna ukoksi, jonka otsa on viisaissa rypyissä ja sydän jähmettynyt ja joka punnitsee kaikkea järjen vaaka kädessään? Eikö ole ajantiedon hengetär ikuisesti kukoistava tyttö, jonka silmä tulta suitsuaa, sydän liekehtii ja sielu säkenöipi, eikö hän aina ole inhimillisesti lämmin ja inhimillisesti kaunis?

Senpätähden — jos on sinulla kykyä kärsimään ja riemuitsemaan niiden kanssa, jotka ovat kadonneet, vihaamaan niinkuin he vihasivat, rakastamaan niinkuin he, riemuitsemaan, ihailemaan, ylenkatsomaan ja kiroamaan niinkuin he ovat tehneet, sanalla sanoen, elämään heidän mukanaan koko sydämestäsi eikä ainoastaan katsomaan heitä kylmän järkesi silmillä — seuraa silloin minua! Minä vien sinut alas laaksoihin; käteni on heikko ja kuvaukseni ovat vähäpätöiset, mutta oma sydämesi on ohjaava sinua paremmin kuin minä; siihen luotan minä — ja aloitan.

1. BREITENFELDIN TAISTELU.

Saksan ja Ruotsin historiassa kaikuu halki vuosisatojen nimi, jonka kuullessaan ruotsalainen kohottaa päänsä entistä pystympään ja vapautta rakastava saksalainen paljastaa ihmetyksellä omansa. Se on Leipzig, Breitenfeld ja syyskuun 7. päivä 1631.

Kuningas Kustaa Aadolf oli tullut ruotsalaisineen ja suomalaisineen Saksanmaalle puolustamaan sitä, mikä on elämässä pyhintä ja kalleinta: vapautta ja uskoa. Tilly, tuo kauhea vanha korpraali, oli marssinut Sakseniin ja kuningas seurasi häntä kintereillä. Kaksi kertaa olivat he jo kohdanneet toisensa: tiikeri oli kutsunut jalopeuran taisteluun, mutta jalopeura ei liikkunut paikoiltaan. Nyt seisoivat he kolmannen kerran toistensa näkyvissä, eikä enää auttanut muu kuin iskeä musertava isku, ja Saksa odotti vavisten kohtalonsa ratkaisua.

Varhain aamulla lähtivät yhdistyneet ruotsalaiset ja saksilaiset sotajoukot Loder-puron yli Breitenfeldin kylää kohden ja asettuivat sotarintamaan. Se oli muodostettu uuden, kuninkaan keksimän sotatempun mukaan; jalkaväki prikaateissa, ratsumiehet pienissä eskadroonissa, heidän välillään musketöörejä. Kaikki nämä kahdessa linjassa, mutta saksilaiset erillään. Kuningas ratsasti rivejä pitkin, järjesteli ja tarkasteli, sanoen väliin aina kehoittavan sanansa. Hän silmäili mielihyvällä noita uljaita miehiään; siinä seisoi Kustaa Horn ratsujoukkoineen vasemmalla sivulla; keskustassa oli urhoollinen Teuffel ja hänen edessään Torstenson keveine, mutta kauheine nahkakanuunoineen; Banér liiviläisineen ja Hepburn skottilaisineen seisoivat toisella sivulla.

Viimeksi läheni kuningas vasenta siipeä, jota hän itse johti. Täällä seisoi viisi rykmenttiä ratsuväkeä: Tott rykmenttineen, Soop länsi-gööttalaisineen, Stenbock smoolantilaisineen ja äärimmäisenä kaikista Stålhandske suomalaisia johtamassa. Kuninkaan katse kirkastui kirkastumistaan, hänen hitaasti sivuuttaessaan kunniaa tekeviä rivejä. Stålhandske — sanoi hän ja hiljensi suuren mustan juoksijansa kulkua suomalaisten viimeisen rivin kohdalla: — Te kai ymmärrätte, miksi olen teidät laitimmaiseksi asettanut. Meitä vastassa seisoo Pappenheim vallooniensa kanssa — hän haluaa tehdä minun tuttavuuttani, — virkkoi kuningas hymyillen, — ja arvatenkin saamme me kovaa koettaa, jos hän tältä puolen heittää koko laumansa meidän kimppuumme. Minä luotan siihen, että te suomalaisinenne otatte hänet vastaan niin, että tuntuu. — Tämän jälkeen koroitti kuningas äänensä, niin että koko ratsujoukko voi sen kuulla, ja lisäsi: — Varokaa nyt, pojat, ettette tao miekkojanne tylsiksi noiden miesten rautaisiin varustuksiin, vaan pistätte ensin kuoliaaksi hevosen, niin kyllä sitten voitte helposti voittaa raskaan ratsumiehenkin.

Suomalainen ratsuväki ymmärsi hyvin kyllä asemansa sekä vaaran että kunnian ja oli siitä ylpeä. Kuninkaan osoittama luottamus lisäsi heidän rohkeuttaan. Ei ollut ainoatakaan, joka ei olisi ollut valmis käymään itsensä pelätyn Pappenheimin kimppuun. Kun näki nuo yleensä pienikasvuiset ja lyhytvartaloiset olennot pienten, vähäpätöisten hevostensa selässä, ei olisi ensi silmäyksellä osannut ajatellakaan, että he voisivat vastustaa noiden suuritekoisten valloonien hyökkäyksiä heidän karatessaan eteenpäin tulisilla, suurilla ratsuillaan. Vähän ennen taistelun alkamista pitämässään puheessa sanoi Tilly itsekin ylenkatseellisesti noista nälkäisistä, alastomista vihollisistaan ja heidän hevosistaan, jotka hänen mielestään olivat kurjempia kuin keisarillisten kurjimmat kuormakonit. — Ratsastakaa suoraan heidän päällensä, — lisäsi hän — niin ratsumies ja hänen hevosensa menevät mäsäksi teidän korskuvain juoksijainne jaloissa. — Mutta Tilly ei tuntenut tarpeeksi vihollistaan tai ei ollut häntä tuntevinaan. Sillä ratsumiesten rautaiset jäntereet ja rauhallinen, kuoloon saakka kukistumaton rohkeus korvasivat täydellisesti sen, mikä puuttui ulkoasusta ja ryhdistä, ja heidän pienillä hevosillaan oli apunaan koko suomalaisen rodun sitkeys, joka monta tuntia kestävän, uuvuttavan käsikähmän aikana suuresti vaikutti voiton saamiseen.

Suomalaisten iloisen hurraan seuraamana ratsasti kuningas pois heidän luotaan. Stålhandske kääntyi väkensä puoleen ja kertasi kuninkaan sanat suomenkielellä. Reippaiden ratsumiesten kasvot loistivat ylpeydestä ja ilosta.

— Kas niin, Perttilä, — lisäsi Stålhandske, kääntyen nuoren ratsumiehen puoleen, joka etumaisena ratsasti kauniin, mustan hevosen selässä ja oli muita pitempi ja ryhdikkäämpi, — tekeekö mielesi tänään ansaita itsellesi ritarin kannukset?

Puhuteltu näytti hämmästyvän, teki kunniaa miekallaan ja punastui sotalakkinsa liepeitä myöten. — En ole koskaan uskaltanut pyrkiä niin suureen kunniaan, — vastasi hän, mutta hänen hehkuvat poskensa osoittivat, että tuon arvon saavuttaminen oli ollut hänen salaisimpain toiveittensa esineenä. — Minäkö … talonpojan poika! — lisäsi hän vitkalleen.

Stålhandske naurahti. — Tuhat tulimmaista, poikahan punastuu kuin vihille vietävä neitonen. Talonpojan poika? Mitäs me muut sitten olemme olleet? Eikö sinulla ole neljä täysin varustamaasi ratsumiestä komennettavanasi? Eikö Luoja ole pannut urhoollista sydäntä rinnassasi sykkimään ja eikö kuningas ole pannut miekkaa käteesi? Onhan se sekin jo aateluuden merkki; pidä itse huolta tähteistä!

Tuhannet nopeat ajatukset salamoivat sillä hetkellä nuoren ratsumiehen mielessä. Hän ajatteli lapsuuttaan tuolla Suomessa, kaukana Pohjanmaalla. Hän muisti, kuinka hänen isänsä, vanha Perttilä, joka nuijasodan aikana oli ollut herttua Kaarlon parhaita puoluelaisia, oli kuningas Kaarlo IX:ltä sittemmin saanut lahjaksi neljä suurta taloa, jotka kukin varustivat hevosen ja miehen sotapalvelukseen, ja sen avulla vaurastunut niin, että nyt oli rikkaimpia talonpoikia koko maassa. Hän muisteli ensimmäisiä nuoruutensa aikoja Tukholmassa, jonne isä oli hänet lähettänyt siinä kunnianhimoisessa tarkoituksessa, että poika kerran tulisi saavuttamaan kunniaa ja suosiota kuninkaan läheisyydessä, ja muisteli sitä, kuinka hän itse, ollen vielä kunnianhimoisempi kuin isänsä, sen sijaan, että olisi hankkinut itselleen rauhallisia tietoja opin tiellä, oli salaisuudessa opetellut miekkailemaan ja ratsastamaan, kunnes ankara isä vihdoinkin muutti mielensä ja antoi hänen pyrkiä kuninkaan suomalaiseen ratsuväkeen. Kaikki nämä muistot risteilivät nyt nuoren sotilaan aivoissa, sillä nyt, nyt oli hetki tullut, jolloin hän, rahvaan riveistä lähtenyt nuorukainen, voittaisi itselleen tuon ylpeän aatelin vertaisen arvon, tuon aatelin, joka tähän saakka oli ylenkatseellisesti kohdellut häntä ja hänen laisiaan. Ja jo paljas ajatuskin tuon kunnian saavuttamisesta ajoi punan hänen poskilleen; hän tunsi, että se ajatus voisi kannustaa hänet vaikka kuolemaankin.

Mutta ei yksistään se ajatus. Hänen nuori sydämensä paisui, kun hän ajatteli saavansa sankarikuninkaan silmäin edessä taistella kovan, ratkaisevan taistelun uskonsa vapauden puolesta, maansa kunnian puolesta ja kaiken sen puolesta, mikä on elämässä korkeinta ja kalleinta, ja tämä vakaumus se oli, joka elähytti häntä, samoin kuin, muutamia palkkasotureita lukuunottamatta, koko sotajoukkoakin, ja joka synnytti voiton varmuuden jo ennen kuin taistelu oli alkanutkaan.

Ennenkuin nuori ratsumies ehti vastata jalomielisen päällikkönsä kysymyksiin, kuului jo kuninkaan voimakas ääni rukoukseen kehoittavan. Uljas urho paljasti päänsä ja laski miekkansa kärjen maata kohti, ja kaikki ympärillä olevat joukot tekivät heti kohta samoin. Ja kuningas rukoili kauas kuuluvalla äänellä: "Kaikkivaltias Jumala, jonka kädessä voitto ja tappio on, käännä laupiaat kasvosi meidän, sinun palvelijaisi puoleen! Kaukaisista maista ja rauhallisista majoistamme olemme tänne saapuneet taistelemaan vapauden, totuuden ja pyhän evankeliumisi puolesta. Anna meidän voittaa pyhän nimesi tähden! Amen."

Vakava luottamus täytti kaikkien sydämet. Ruotsalainen airut ratsasti kutsumaan keisarillisia taisteluun ja Tilly vastasi ylpeästi, että kuningas kyllä tiesi, missä hänet tapaisi.

Kello kahdentoista aikaan keskipäivällä tuli hyökkäävällä puolella oleva Ruotsin sotaväki kantomatkan päähän keisarillisesta tykistöstä, joka oli asetettu sotarintaman takana olevalle kukkulalle. Ruotsalaisten tykistö vastasi ammuntaan, ja taistelu alkoi. Aurinko paistoi ruotsalaisten silmiin ja lounaistuuli ajoi pilvittäin tomua ja paksua ruudin savua heitä vastaan. Kuningas antoi sotajoukon kammeta oikealle kädelle väistääkseen tuulta ja aurinkoa; Pappenheim pyysi määräystä sitä estääkseen ja sai sen. Salaman nopeudella karkasi hän eteenpäin, teki tiukan käänteen ja ryntäsi ruotsalaisten oikeata kylkeä vastaan sivulta päin. Samassa silmänräpäyksessä lähetti kuningas reinikreivin rykmentin ja Banérin ratsuväen häntä vastaan. Yhteentörmäys oli kauhea; hevoset ja miehet lensivät kuperkeikkaa toistensa yli. Pappenheim vetäytyi takaisin, mutta hyökkäsi jo seuraavana hetkenä suomalaisia vastaan. Valloonien musta rintama ryntäsi eteenpäin silmittömällä raivolla; turhaa työtä, sillä he kilpistyivät rautaista muuria vastaan, heidän etummainen rivinsä musertui, toinen pyörähti takaisin, ja toinen hyökkäys oli torjuttu. Pappenheim raivosi; kolmannen kerran karkasi hän taisteluun; nyt oli suomalaisilla liiviläiset ja kuurilaiset apunaan. Stålhandske otti vastaan vihollisensa yhtä kylmästi, yhtä voimakkaasti; oli mahdotonta murtaa tuota elävää muuria. Hitaina vihaan olivat suomalaiset tähän saakka puolustautuneet järkähtämättömän rauhallisesti. Mutta vähitellen viehättyivät hekin taistelun tuoksinasta; neljännen ryntäyksen kestäessä oli vihollisten raivo heihinkin tarttunut, ja heitä oli jo vaikea hillitä. Stålhandsken mahtava ääni kuului läpi taistelun mellakan; vielä kerran sulkeutuivat suomalaisten rivit toisiinsa, vielä kerran työnnettiin vihollinen armotta takaisin. Haavojen peittämänä ajoi Pappenheim viidennen kerran vallooninsa eteenpäin. Ja nyt murtuivat suomalaisten rivit itsestään, mutta sulkivat samassa rautaiseen syleilyynsä vastaan tunkevan vihollisen. Taistelua alettiin nyt taistella mies miestä vastaan, ja valloonien hevoset alkoivat uupua. Mutta yhtä suuri kuin oli heidän tappionsa oli myöskin heidän raivonsa. Vaikka viidennen kerran takaisin lyötyinä, hyökkäsivät he vielä kuudennen kerran, yhtä verisesti, yhtä turhaan. Seitsemännellä kerralla oli Pappenheimillä vain uskollisimpansa mukanaan, ja kun tämäkin viimeinen, epätoivoinen ryntäys oli torjuttu ja kenttä jäänyt päälle karkaavien ruumiita täyteen, ei hänen pelätty äänensä enää mitään mahtanut. Valloonien eloon jäänyt joukko hajaantui hurjasti paeten Breitenfeldiin päin.

Tomuisina ja veren tahraamina huoahtivat suomalaiset hetken aikaa. Mutta tuskin oli savu vähäksi aikaa hälvennyt, kun he huomasivat muista erotetun osaston vihollisen väkeä. Se oli Holsteinin herttuan jalkaväkirykmentti, joka oli seurannut Pappenheimiä. Suomalaiset olivat päässeet tuohtumaan eikä mikään enää voinut heitä pidättää. Itä-gööttalaisten seuraamina he piirittivät, mursivat ja tuhosivat holsteinilaisten rintaman; nuo urhoolliset soturit taistelivat viimeiseen mieheen ja kaatuivat siihen, mihin olivat asettuneet.

Kun tämä tapahtui oikealla kyljellä, oli vasen kylki joutunut suurimpaan vaaraan. Fürstenberg oli kroatilaisineen käynyt saksilaisten kimppuun, ja näiden rivit alkoivat pian horjua. Kun Tilly näki molemmat kylkijoukkonsa taistelussa, komensi hän vihdoinkin keskustansa kuusitoista suurta kolmiota eteenpäin. Ukkospilvenä pauhasi kenttää pitkin hänen uljas armeijansa. Torstenson tervehti heitä tulisin kourin. Kauheasti lakaisivat nahkakanuunain kuulat keisarillisten rivejä; Tilly vetäytyi syrjään, jätti Pappenheimin oman onnensa nojaan ja hyökkäsi hänkin saksilaisten kimppuun. Ei tee lumivuori vyöryessään kauheampaa jälkeä; ensi iskun musertamina hajaantuivat saksilaiset paeten kaikille haaroille, vaaliruhtinas etunenässä, ja ryöstivät paetessaan kaikki, mitä heidän tielleen sattui. Tilly saattoi nyt sysätä kaikki joukkonsa Hornia ja ruotsalaisten vasenta kylkeä vastaan. Kauhean ylivoiman tunkemana väisti tämä hitaasti vasemmalle, joka hetki kukistumaisillaan. Kuningas kiiruhti hätään ja huusi Callenbachia tulemaan Jumalan nimessä reservinsä kanssa avuksi. Callenbach teki niin, mutta kaatui ensi yrityksessä. Sama onnettomuus kohtasi Teuffeliä. Vihdoin marssivat Hepburn skottilaisineen ja Soop smoolantilaisineen Hornin avuksi. Kroatilaiset ryntäsivät taajoin joukoin Hepburnia vastaan; silloin avautuivat skottilaisten rivit, piilotetut nahkakanuunat alkoivat ampua ja tappotanner peittyi kuolleilla. Toisia vihollisia tuli sijaan. Skottilaiset ottivat heidät vastaan niin kauhealla muskettitulella, että miehiä kaatui rivittäin maahan. Muun sotajoukon taistelupaikoilta nouseva savu ja pöly ajautui tännepäin. Ystävät ja viholliset sekautuivat toisiinsa murhaavaan sekasortoon, tapeltiin miekoin ja pyssynperin ja voitto kallistui milloin millekin puolelle.

Silloin alkoi kanuunain pauke kukkulalta odottamatta uudelleen. Ratsuväkensä ja etupäässä suomalaistensa avulla kuningas oli valloittanut vihollisten tykistön ja käänsi nyt heitä vastaan heidän omat kanuunansa. Tämä tapahtuma ratkaisi taistelun. Turhaan oli Pappenheim koettanut valloittaa takaisin kukkulaa; kahdeksannen koetuksen tehtyään täytyi hänen väistyä. Voitollisen vasemman sivustansa kanssa iski kuningas nyt vihollisten kylkeen: kaikki joutui mullin mallin. Tilly itki vihasta. Pappenheim, joka omakätisesti oli hakannut maahan neljätoista ruotsalaista ja suomalaista, oli menehtyä raivoonsa. Eivät auttaneet uhkaukset eivätkä rukoukset; keisarilliset pakenivat hurjassa sekasorrossa kaikille haaroille; Tilly, jonka kuuluisa kimo oli ammuttu hänen altaan, pelastui hädin tuskin vangiksi joutumasta, ja kuninkaan voitto oli täydellinen.

Vielä oli kuitenkin verinen loppunäytös suorittamatta. Neljä Tillyn johtamaa jalkaväkirykmenttiä oli hyvässä järjestyksessä vetäytynyt syrjään taistelusta ja nyt asettuivat ne rinta rintaa vasten takaa-ajavien ruotsalaisten tielle. Kuningas johti heitä vastaan sotaväkensä oikean sivustan, Tottin ratsuväen, smoolantilaiset ja suomalaiset. Se oli kuuma kahakka; Tillyn sotavanhukset tappelivat epätoivon uljuudella; vielä viimeistä henkeä vetäessään koettivat he miekoillaan lävistää yliratsastavien vihollisten hevosia. Ei armoa pyydetty, ei armoa annettu. Vihdoinkin pelasti pimenevä päivä tähteet tuosta urhoollisesta joukosta, joka vetäytyi Leipzigiin päin. Taistelu oli lopussa, voitto varma.

Tämän voiton tulokset olivat arvaamattomat. Peläten varomattomuuden kautta kaikki kadottavansa asetti Kustaa Aadolf vielä k:lo 7 illalla sotaväkensä uuteen rintamaan, ja antoi sen viettää yönsä samassa asemassa. Mutta sitä ennen ratsasti hän riviltä riville urhojansa kiittämään.

— Stålhandske, — sanoi kuningas, saavuttuaan suomalaisten rintaman eteen. — Te ja teidän miehenne olette kaikki taistelleet kuin kunnon pojat ja aivan niinkuin olin teiltä odottanutkin. Kiitän teitä, lapseni! Olen ylpeä teistä.

Riemuisa hurraa oli kiitettyjen vastaus.

— Mutta, — lisäsi kuningas, — teidän joukossanne oli muuan, joka hyppäsi alas hevosen selästä ja ennen muita kiipesi kukkulalle valloittaakseen keisarillisten kanuunat. Missä hän on?

Nuori mies ratsasti ulos rivistä. — Armoa, teidän majesteettinne! — sammalteli hän. — Minä tein sen käskyä odottamatta ja olen ansainnut kuolemani.

Kuningas hymyili. — Nimesi?

— Perttilä.

— Pohjanmaalta?

— Pohjanmaalta, teidän majesteettinne!

— Hyvä. Huomen-aamuna kello seitsemän tulet kuulemaan tuomiotasi.

Kuningas ratsasti edelleen ja ratsumies peräytyi riviinsä.

Yö levitti vaippansa verisen tappotantereen yli, jota 9,000 silvottua ruumista peitti. Suomalainen ratsuväki vietti yönsä niiden vartijatulien ääressä, jotka se oli virittänyt samalle kukkulalle, josta Tillyn kanuunat oli valloitettu. Kuolleitten ruumiit korjattiin kiireesti syrjään ja pian leimusi rikotuista laveteista ja pyssynperistä tehty tuli levittäen valoaan hiljaiseen syysyöhän. Taivas oli pilvetön ja keveän savun läpi tuikkivat ikuiset tähdet alas tänne kiistojen ja kuoleman maahan.

Ensi töikseen juottivat ratsumiehet hevosensa mutaisesta Loder-purosta ja heittivät sitten niille kauroja eteen. Sen tehtyään ryhmittyivät he kukin rivissään tulien ääreen kukkulalle, pysyen täysissä tamineissa ja milloin tahansa valmiina uuteen otteluun. Maa oli niljakka kasteesta ja verestä, mutta uupumus niin suuri, että moni nukkui siihen, mihin heittihe. Toiset huvittelivat syöden ja juoden; olutta oli viljalti ja haarikat kulkivat kädestä käteen aina etuvartijain luo, ja vähän väliä esitettiin leikillinen malja keisarillisten kunniaksi.

— Kuolkoot he janoon tänä yönä!

— Tai juokoot omiksi peijaisikseen!

— Eläköön kuningas!

Silloin kuului aivan läheltä, tulien heikosti valaisemalta kentältä haavoitetun surkeaa valitusta. Tottuneina tuollaiseen kuulivat sotamiehet heti kohta vieraasta murteesta, ettei se ollut heidän miehiään eivätkä pitäneet kiirettä. Mutta yhä kuului vain tuo uikuttava ääni.

— Pekka, mene ja lopeta tuon itävaltalaisen koiran päivät, — huusi muuan ratsumiehistä kyllästyneenä valituksiin.

Pekka, yksi Perttilän rakuunoita, lyhytkasvuinen, mutta väkevä kuin karhu, lähti vastahakoisesti sulkemaan vaikeroivan suuta. Ollen yhtä taikauskoinen kuin muutkin toverinsa kammottivat häntä nuo vainajat keskellä pimeää yötä. Perttilä oli vaipunut ajattelemaan huomispäivän tapahtumia eikä kuullut mitään.

Hetken kuluttua tuli Pekka takaisin, laahaten muassaan mustaa ruumista, joka kaikkien kummaksi tunnettiin kaljusta päälaestaan munkiksi. Karkean kauhtanansa ympärille oli hän sitonut hamppunuoran, josta riippui pitkä, miekaton tuppi.

— Munkki! — mutisivat ratsumiehet.

— Ka, mitäs olisi minun pitänyt tekemän, — puolustelihe Pekka hämillään. — Kun kohotin käteni häntä iskeäkseni, pisti se pakana ristinkuvan eteen.

— Pistä sika hengiltä! Se on sitä pirun karjaa, joka kuljeksii lammasten vaatteissa ja polttaa roviolla oikeita kristityitä.

— Kaula poikki konnalta! Kun me ryntäsimme kukkulalle, oli sama mies ristinkuvineen keisarillisten joukossa kanuunaa laukaisemassa.

— Annas kun katsotaan, onko kapine hopeasta! — huusi ratsumiehistä muuan, pisti kätensä kauhtanan alle ja veti sieltä munkin vastustelemisesta huolimatta kauniisti silaellun, hopeaisen ristin kuvan.

— Näytähän minulle tuota, — sanoi muuan vanha ratsumies, — minä tunnen vähän näiden munkkien vehkeitä. — Sitten tarkasteli hän kullattua kuvaa kaikilta tahoilta, ja kas, samassa, kun hän painoi pientä vieteriä sen rinnassa, ponnahti sieltä ulos teräväksi hiottu tikari.

Kuin käärmeen puremana nakkasi hän ristiinnaulitun kuvan kauas luotaan.
Kauhu ja inho oli vallannut kaikkien mielen.

— Hirtä tuo kyykäärme omaan nuoraansa! — huusivat ratsumiehet.

— Eihän täällä ole puuta mihin hirttää, — huomautettiin, — eikä kukaan saa poistua rivistä.

— Hukuta hänet!

— Ei ole vettä!

— Iskekää hänet hengiltä!

Mutta vanki inhotti kaikkia niin, ettei kukaan tahtonut käydä häneen käsiksi.

— Mitäs me hänelle sitten teemme?

— Misericordia! — uikutti vanki, joka päähänsä saaman iskun huumaamana oltuaan alkoi nyt vihdoinkin saada puhekykynsä ja voimansa takaisin.

— Potkaiskaa häntä periin ja antakaa hänen mennä, — huomautti muuan. — Me olemme kristityitä sotilaita, emmekä pelkää mitään perkeleen vehkeitä.

— Mutta ensin minä kuitenkin merkitsen sinut, korkea-arvoinen kirkonisä, jotta tuntisin, jos kerran vielä kohdataan, — virkkoi muuan hämäläinen ratsumies Vitikka, joka oli kuuluisa voimistaan ja julmuudestaan. Ja antaen pitkän miekkansa hurahtaa pari kolme kertaa ilmassa munkin pään ympärillä, leikkasi hän, ennenkuin kukaan ennätti sitä estämään, tämän vasemman korvan niin taitavasti irti, ettei hiuskarvaakaan katkennut. — Pyhä Pietari ei olisi voinut paremmin tehdä! — huusi Vitikka nauraa hohottaen.

Lähinnä seisovat käänsivät pois kasvonsa. Vaikka olivatkin pohjaltaan raakoja ja tottuneita sodan julmuuksiin, oli heistä kuitenkin pila liika törkeätä.

Verissään mateli haavoitettu tiehensä. Mutta vielä kauan kuului hänen äänensä yön pimeydessä sadattelevan: — Maledicti Fennones! maledicti! maledicti! Vos comburat ignis sempiternus![5]

— Isä meidän, joka olet taivaissa! — aloitti muuan ääni ratsumiesten joukosta. Ja kaikki yhtyivät hartaudella rukoukseen.

2. AATELISMIES ILMAN NIMEÄ.

Varhain aamun koittaessa syyskuun 8. p:nä oli ruotsalaisten leirissä kaikkialla iloista liikettä. Voitto oli varma ja joka haaralta saapui tietoja siitä, että keisarillinen sotajoukko oli täydellisesti hajaantunut. Kuningas komensi osan ratsuväkeä ajamaan takaa vihollista, samalla kun muu sotajoukko sai mieluisaksi tehtäväkseen Tillyn leirin ryöstämisen. Leiri jaettiin sitä varten eri osiin ja saalis oli niin summaton, että monesta tuli kerrallaan rikas mies koko elinajakseen. Kaikkialla oli liikettä ja elämää, kuolleet haudattiin kiireen kautta ja haavoitetut unhottivat kipunsa. Kirkkaana syysaamuna vilisi laajalla lakeudella riemuitsevia joukkoja sekä hevosella että jalkaisin ja täällä sopi, jos missään, muistella v. Beskowin säettä, että

"viileyttä voittolippu liehui."

Kuningas oli viettänyt yönsä vaunuissa. Pidettyään aamurukouksen ja annettuaan ensimmäiset käskynsä koittavan päivän varalle, kutsutti hän luokseen useita niistä, jotka taistelussa olivat eniten kunnostautuneet. Moni uroteko palkittiin silloin kunnialla ja arvon korotuksella. Mutta kaikkea muuta palkkaa kallisarvoisempi oli kunkin sotilaan sisällinen tyydytys sekä siltä sankarilta saatu kiitos, jota koko Eurooppa nyt oli oppinut ihailemaan.

Erityisesti saapuville kutsuttujen joukossa oli sekin nuori mies, josta tässä kertomuksessa tullaan paljon puhumaan. Kustaa Perttilä oli vasta kahdenkymmenen vuoden vanha; hänen sydämensä sykki tällä hetkellä voimakkaammin kuin se oli sykkinyt taistelun verisimmässä tuoksinassakaan. Hän aavisti kyllä, ettei jalo kuningas olisi rankaiseva häntä hänen rikoksestaan annettua käskyä vastaan taistelun tulisimmillaan ollessa, mutta hän punastui ja kalpeni epätietoisena siitä, mikä mahtoi olla kuninkaan tarkoitus, kun kutsui hänet erityisesti puheilleen, joka seikka jo semmoisenaan oli suuri kunnianosoitus.

Kuningas oli antanut pystyttää telttansa suurien jalavain suojaan lähelle Gross Wetteritziä, sillä kaikki lähellä olevat rakennukset oli joko poltettu tai pirstoiksi ammuttu. Puolen tuntia odotettuaan vietiin Perttilä telttaan. Kustaa Aadolf istui telttatuolilla nojaten kyynärpäällään pöytään, joka oli täynnä karttoja ja papereita. Hän oli isokasvuinen ja lihavahko mies ja hänen vartalonsa täyteläisyyttä lisäsi vielä ruumiin mukainen sotapuku. Kun Perttilä lähestyi, nosti kuningas lempeät, henkevät silmänsä äsken allekirjoittamastaan päiväkäskystä ja tarkasteli nuorta miestä terävällä, läpitunkevalla katseella. Kustaa Aadolf oli hiukan likinäköinen; nähdessään oudommat kasvot oli hänen pakko tarkistaa katsettaan ja siitä tuli hänen silmiinsä tuo terävä ilme, joka kuitenkin kohta katosi.

— Sinun nimesi on Perttilä? — kysyi kuningas ikäänkuin varmistuakseen siitä, että hän oli kuullut oikein.

— Perttilä, teidän majesteettinne.

— Ikäsi?

— Kaksikymmentä vuotta.

Kuningas tarkasteli häntä, ollen kuin kahdella päällä.

— Perttilän poika, sanoit?

Nuori ratsumies kumarsi punastuen.

— Omituista!

Kuningas lausui tuon sanan ikäänkuin tietämättään ja jäi hetkeksi miettimään. Sitten virkkoi hän vilkkaasti:

— Miksi et ole ennemmin ilmoittautunut minulle? Isäsi on tehnyt minun isälleni ja valtakunnalle suuria palveluksia. Hän siis elää vielä?

— Hän elää, kiitollisena teidän majesteettinne hyvyydestä.

— Todellakin?

Sekin sana syntyi kuninkaan huulilla enemmän jonkin salaisen ajatuksen ilmauksena kuin kysymyksenä. Nuori Perttilä tunsi verensä yhä enemmän kihoavan poskilleen ja kuningaskin huomasi sen. — Isäsi ja minä olemme kerran olleet epäsovussa, — lisäsi kuningas, ja hänen huulensa hymyilivät, samalla kuin keveä pilvi varjosti hänen kulmiaan. — Mutta kaikki se on jo aikoja sitten unhotettu, jatkoi hän, — ja minua ilahuttaa, että niin ansiokkaalla miehellä on niin urhoollinen poika. Sinä olit noiden seitsemänkymmenen joukossa Demminillä?

— Olin, teidän majesteettinne!

— Miksi eivät ole ilmoittaneet sinua arvon koroitukseen osalliseksi?

— Everstini on luvannut pitää minua muistissaan.

— Kuninkaasi ei koskaan unhota uskollista palvelusta. Kustaa Perttilä, minä olen äsken allekirjoittanut vänrikin valtakirjasi. Ota se ja palvele edelleenkin kunnialla.

— Teidän majesteettinne! — sammalsi nuori ratsumies.

— Minulla on vielä sinulle sana sanottava. Käytöksesi eilen oli sääntöjä vastaan.

— Oli, teidän majesteettinne.

— Minä tahdon, että sotilaani tottelevat käskyjäni täsmällisesti. Minulle on kuitenkin sanottu, että laskeuduit hevosen selästä jyrkimmän kukkulan kohdalla ehtiäksesi pikemmin ylös.

— Niin se oli, teidän majesteettinne.

— Ja että sinä siitä syystä, kun muu ratsuväki teki kierroksen, ehdit ennen muita kukkulalle, iskit kuoliaaksi kaksi itävaltalaista ja otit ensimmäisen kanuunan.

— Niin se oli, teidän majesteettinne.

— Hyvä! Vänrikki Perttilä, minä annan anteeksi rikoksesi sääntöjä vastaan ja nimitän sinut luutnantiksi suomalaisessa ratsuväessäni.

Nuori ratsumies ei saanut sanaa suustaan.

Kuningas itsekin oli liikutettu. — Tule lähemmä, nuori mies, — sanoi hän. — Tiedä, että minä kerran nuoruudessani olen tehnyt isällesi suurta vääryyttä. Jumala, joka näkee katumukseni, on vihdoinkin suonut minulle tilaisuuden palkita pojalle, mitä olen isälle velkaa. Luutnantti Perttilä, sinä olet urhoollinen ja jalo ja sinut on kasvatettu sotilaaksi; olet myöskin tuonut mukanasi sotaan neljä täysin varustettua ratsumiestä. Ollen upseeri minun palveluksessani olet sinä jo aatelismiehen arvoinen. Mutta ettei kukaan upseereistani, miten suurta sukua hän lieneekin, voisi pitää sinua, talonpojan poikaa, itseänsä halvempana, tahdon vielä antaa sinulle nimen, vaakunan ja ritarin kannukset. Mene, nuori mies … mene poikani, — uudisti kuningas ja hänen äänensä valtasi käsittämätön liikutus, — ja osoita, että olet ansainnut kuninkaasi kiitollisuuden!

— Kuolemaan saakka! — Ja tunteittensa valtaamana notkisti nuori soturi toisen polvensa Tillyn voittajan edessä.

Kuningas nousi ylös. Se liikutus, joka hetkeksi oli kuvastunut hänen miehekkäillä, kauniilla kasvoillaan, katosi nopeasti ja hän oli taas majesteetillinen kuningas ja käskevä sotaherra. Nuori Perttilä käsitti, että hänen olisi ollut poistuminen.

Siitä huolimatta viipyi hän yhä vielä polvistuneessa asennossaan ja ojensi kuninkaalle kirjeen, joka tähän aamuun saakka oli ollut ommeltuna hänen takkiinsa.

— Suvaitkaa lukea tämä kirje, teidän majesteettinne! Kun minä lähdin sotaan ja heitin jäähyväiset vanhalle isälleni, antoi hän sen minulle ja sanoi: "Mene, poikani, ja koeta ansaita kuninkaasi suosio uskollisuudella ja miehuudella. Ja jos kerran sen saavutat omasta ansiostasi etkä isäsi vuoksi, ojenna hänelle silloin tämä kirje ja sano, että siihen on kirjoitettu minun viimeinen tahtoni. Hänen jalo sydämensä on minun tarkoitukseni käsittävä."

Kuningas otti kirjeen, avasi sen ja luki. Hänen kasvonsa näyttivät liikutetuilta, vaikka hän koetti sitä peittää; tuo raju, tumma puna, joka viime aikoina useinkin oli ainoa ilmaus itseänsä hillitsemään tottuneen miehen sisäisistä taisteluista, kohosi keveänä pilvenä kuninkaan otsalle, hehkui siinä hetkisen ja katosi sitten näkymättömiin. Kun hän oli lopettanut lukemisensa, katseli hän ajatuksiinsa vaipuneena tuota kaunista, vaaleaveristä nuorukaista, joka yhä oli polvillaan hänen edessään.

— Nouse ylös! — sanoi hän vihdoinkin. Perttilä nousi.

— Tunnetko tämän kirjeen sisällön?

— En, teidän majesteettinne.

Kuningas loi häneen terävän katseen ja näytti olevan tyytyväinen tuohon rehelliseen, totuutta puhuvaan ilmeeseen nuorukaisen kasvoilla. — Isäsi, nuori mies, — jatkoi hän hetken vaiti oltuaan, — isäsi on omituinen mies. Hän on vihannut aatelia aina siitä alkaen kuin hän talonpoikain etunenässä sai nuijasodan aikana taistella monta ankaraa taistelua herroja vastaan ja Flemingin ratsumiehet väkivallalla majailivat hänen talossaan. Hän kieltää sinua koskaan ottamasta aatelista nimeä ja kilpeä, jos tahdot välttää hänen kiroustaan.

Perttilä ei vastannut. Kirkkaalta taivaalta tuleva salama oli iskenyt pirstaleiksi hänen vereksen onnensa, kaikki hänen kunnianhimoiset haaveensa vaakunasta ja kannuksista olivat hälvenneet kuin akanat tuuleen.

— Isän tahtoa on noudattaminen, — jatkoi kuningas totisesti. — Sitä aatelista nimeä, jonka aioin sinulle antaa, et voi enää saada. Mutta rauhoitu, nuori ystäväni; saat pitää miekkasi ja luutnantin valtakirjan; niiden ja voimakkaan käsivartesi avulla olet aina raivaava itsellesi tien kunniaan.

Ja kuninkaan viitattua kädellään poistui nuori sotilas sekavin tuntein hänen luotaan.

3. NEITI REGINA.

Eräänä synkkänä syysiltana alkupuolella lokakuuta 1631, noin kolme tai neljä viikkoa Breitenfeldin tappelun jälkeen, istui Würzburgin linnan tornikamarissa nuori Regina von Emmeritz, piispan sisaren tytär, kolmen tai neljän kamarineitsyensä seurassa, ja kirjaili neitsyt Marian kuvaa valkoisesta silkistä tehtyyn sotalippuun, joka oli aiottu voittoa tuottavaksi lahjaksi linnan varusväelle. Nuoret tytöt antoivat kielensä kiertää, sillä linnan pöpö, vanha, ahne piispa, oli juuri mennyt tiehensä, sanoen lähtevänsä tarkastusmatkalle hiippakuntaansa, mutta oikeastaan paetakseen Kustaa Aadolfin läheneviä joukkoja. Aarteitaan peläten oli hän sitä ennen uskonut kaupungin ja linnan puolustuksen urhoolliselle ratsumestarille Kellerille ja hänen 1,500 miehelleen, ja oli Keller, luottaen linnan vahvaan asemaan Main-virran varrella, vakuuttanut hänen ylhäisyydelleen, että ennen tulisi kerettiläisten kuningas musertamaan päänsä linnan muureihin kuin yksikään hänen jumalattomasta joukostaan pääsisi sinne sisään.

Neiti Regina oli tuskin kuudentoista vanha, hänen kiharansa olivat mustat kuin yö, posket punakat kuin päivän koitto ja hänen mustat silmänsä hehkuivat kuin tähdet, jotka keskiyön aikana kuvastuvat syvän metsälammen pintaan. Hän oli vanhan piispan silmäterä ja tämä oli jättänyt hänet jälkeensä yhtä vastenmielisesti kuin vuoreen kätkemänsä aarteetkin, mutta Keller oli taas saanut hänet vakuutetuksi siitä, että kanuunoilla koristettujen, vankkain muurien takana olisi kauneuskin näinä levottomina aikoina paremmassa turvassa kuin missään muualla, ja Keller oli ritari nuhteeton ja pelvoton; moinen aarre hallussaan tulisi hän ennen hautautumaan linnan raunioihin kuin antautumaan.

Neiti Regina kohotti tummat silmänsä ompeluksestaan ja katsahti pienen tornin ikkunan läpi joen toiselle puolelle, jossa juuri muutamain ratsumiesten vartioimat vaunut kulkivat sillan yli kaupungista linnaan päin. — Kuka mahtanee olla tuo matkamies? — kysyi hänen haaveileva katseensa, joka ainoastaan harvoin kiintyi muihin esineihin kuin tuohon suureen ja kauniiseen, marmoriseen Marian kuvaan, joka seisoi hänen rukouskammiossaan.

— Oi! — huudahti Kätchen, neitosista nuorin ja puheliain, — oi, pyhä neitsyt, kuinka hauskaa on elää näin sotaisina aikoina! Joka päivä näkee uusia kasvoja, komeita ritareita, reippaita sotapoikia, ja silloin tällöin on aina pienet pidot kaupungissa. On se kuitenkin toista kuin istua tänne luostariin suljettuna ja aamusta iltaan kuulla munkkien messuavan de profundis. Pysyköön vain hänen armonsa herra piispa poissa niin kauan kuin mahdollista, lisäsi hän veitikkamaisesti.

— Kätchen, — torui Regina, — varo puhumasta pahaa munkkien messuista! Muista, että meidän rippi-isämme, isä Hieronymus, on Jeesuksen pyhän veljeskunnan jäsen, ja että hän myöskin on pyhän inkvisitsionin jäsen. Linnan vankila on syvä ja pimeä.

Kätchen meni vähäksi aikaa sanattomaksi. Kohta sen jälkeen virkkoi hän rohkeasti: — Olisin minä vain neidin sijassa, niin ajattelisin paljon enemmän kaunista kreivi Lichtensteiniä kuin tuota rumaa isä Hieronymusta. Kreivi on komea ritari; suokoon Jumala, että hän voitollisena palaisi sodasta vääräuskoisia vastaan!

— Ja että ne kaikki tulella ja miekalla hävitettäisiin! — lisäsi muuan neitosista hyvin hartaasti.

— Miesparat! — huudahti Kätchen naurahtaen.

— Varo itseäsi! — uudisti neiti Regina lapsellisen totisesti. — Vääräuskoista ei kannata sääliä. Se, joka tappaa vääräuskoisen, saa seitsemän syntiä anteeksi, sen on isä Hieronymus minulle usein sanonut. Vääräuskoisten vihaaminen on yhdeksäs sakramentti, ja jos yhtäkään heistä rakastaa, on se sama kuin jos antaisi sielunsa paholaiselle.

Reginan mustat silmät salamoivat hänen puhuessaan. Näkyi, että rippi-isän opetukset olivat juurtuneet jo syvälle.

Mutta Kätchen ei kadottanut rohkeuttaan. — Kerrotaan, että heidän kuninkaansa olisi lempeä ja jalo, että hän suojelee kaikkia turvattomia eikä salli sotamiestensä harjoittaa väkivaltaa.

— Elä usko koskaan vääräuskoisia, Kätchen! Ne voivat muuttaa itsensä taivaan enkeleiksi.

— Kerrotaan, että hänen sotamiehensä ovat urhoollisia ja ihmisellisiä. Kuulin vanhan, italialaisen ratsumiehen kertovan sotamiehille tuolla alhaalla asetuvassa, että seitsemänkymmentä vääräuskoista, joita sanotaan suomalaisiksi, oli yli tunnin ajan puolustanut kuningastaan 1,500 napolilaista vastaan. Ja kun useimmat heistä olivat kaatuneet, saivat toiset apua ja veivät voiton; mutta sen jälkeen sitoivat he kaatuneiden vihollistensa haavoja samalla kuin sitoivat omien tovereittensa.

Neiti Regina nousi ylös ja aikoi antaa ankaran vastauksen, kun palvelija samassa ilmaantui ovelle ja ilmoitti, että kreivi Lichtenstein, haavoistaan sairaana, oli saapunut linnaan ja anoi vieraanvaraisuutta. Nuori neiti, joka enonsa piispan poissa ollessa oli tavallaan linnan emäntä, kiiruhti heti tervehtimään vierasta, joka oli hänen kaukainen sukulaisensa. Neitoset katsahtivat toisiinsa ikäänkuin tahtoen sanoa, että tapaus oli erittäin merkillinen. He olivat jo kauan kuiskailleet keskenään siitä, että vanha piispa oli valinnut kreivin heidän nuoren neitinsä tulevaksi puolisoksi. Mutta turhaan olivat he odottaneet punan nousevan hänen poskilleen, kun saapui viesti vieraan tulosta. Joskin neiti Reginan rinnassa kyti hellempiä tunteita, näkyi hän osaavan ne huolellisesti salata.

— Onko totta, — kysyi yksi neitosista, — että vääräuskoisten kuningas on suuressa tappelussa voittanut oikeauskoiset ja että hän nyt on tulossa tännepäin jumalattoman joukkonsa kanssa?

— Niin sanotaan, — vastasi toinen. — Mutta tänne hän ei voi tulla. Meikäläiset ovat pystyttäneet ruotsalaisen pyhimyksen Birgittan kuvan hänen tielleen Thyringenin metsään ja se on kyllä estävä hänet edemmä pääsemästä.

Sill'aikaa oli neiti Regina laitattanut vieraansa varalle yhden piispan omista huoneista ja pitänyt huolta siitä, että häntä hyvästi hoidettaisiin. Nuori kreivi Lichtenstein oli komea, solakka nuorukainen, tummaverinen kuin espanjalainen ja hänen silmänsä hehkuivat melkein yhtä tulisesti kuin Reginan. Hän lähestyi linnan nuorta emäntää horjuvin askelin, ja kuitenkin täytyi tämän luoda silmänsä maahan kreivin katseilta. — Kuinka voinkaan kyllin kiittää taivasta näistä haavoistani — sanoi hän — jotka sallivat minun saada teidät hoitajakseni!

Hänen haavansa olivat monet, mutta henki ei ollut vaarassa. Jouduttuaan vangiksi Breitenfeldin luona, oli hän kohta sen jälkeen uupuneena veren vuodosta päässyt vaihdon kautta vapaaksi ja kiiruhtanut tänne saamaan takaisin voimansa ja terveytensä sydämensä valitun läheisyydessä. — Mutta, — lisäsi kreivi, — levottomuudella olen kuullut, että saaliinhimoinen vihollinen vyöryttää tuhoavana tulvana joukkojaan tänne Frankkien hedelmällisiin laaksoihin. Minä kiiruhdin tänne sitä pikemmin vaan, jakaakseni teidän kanssanne, kaunis Regina, samat kohtalot ja samat vaarat. Olkaa levollinen! Königshofen on vastustava vihollista, ja isä Hieronymus, joka haavoitettuna niinkuin minäkin pääsi pakenemaan Breitenfeldistä, yllyttää parhaillaan maakansaa vastarintaan.

— Mutta luuletteko, — kysyi Regina levottomasti, — että nuo jumalattomat uskaltavat tunkea tänne saakka?

— Pyhimykset valvovat, ettei teille, ihana impi, ole mitään vahinkoa tapahtuva, — vastasi kreivi vältellen. — Saamme sitäpaitsi piankin varmempia tietoja.

Samassa katsahti Regina ulos ikkunasta ja näki joukon ratsumiehiä laskevan täyttä karkua linnaa kohti. — Ellen erehdy, — huudahti hän, — on se isä Hieronymus itse, joka palaa tänne!

— Huonoja enteitä! mutisi kreivi itsekseen.

Regina ei ollut erehtynyt; se oli isä Hieronymus, joka ajoi nostosillan yli linnan pihaan. Hän oli ulkoapäin nähden pienoinen, vähäpätöisen näköinen mies, kalpea ja laiha, hänen piirteensä olivat terävät ja osoittivat lujaa tahtoa, ja silmät olivat painuneet syvälle kuoppiinsa, joista niiden katseet alinomaa lentelivät levottomasti esineestä toiseen. Tuo pieni mies oli kirkon vitsa, niinkuin Wallenstein oli sen miekka. Hänen monet ihailijansa vertasivat häntä Paavaliin, jolla oli jalopeuran uljuus kätkettynä heikkoon ruumiiseen, mutta monet katkerat taistelut olivat tehneet jalosta leijonasta viekkaan ja säälimättömän julman pantterin. Tämä mies piti itseään uskonsa marttyyrina ja uhrasi sen vuoksi arvelematta kaikki muutkin. Mustan kaapunsa ympärille oli hän sitonut hamppuköyden, josta pitkä miekka riippui. Hänen päälakensa ei ollut enää kiiltävän paljas niinkuin ennen; hänen haavoitettu päänsä oli peitetty mustaan nahkakalottiin, joka vaikutti kamalasti kalman kalpeita kasvoja vasten. Ei koskaan ollut pelätty jesuiitta ollut kammottavamman näköinen. Kaikki sotamiehet tekivät kunniaa, kaikki linnan palvelijat kiiruhtivat kuulemaan hänen käskyjään. Salainen ahdistus valtasi läsnäolijat. Tuntui siltä kuin kuolema ja onnettomuudet olisivat hänen seurassaan ajaneet Würzburgin linnan porteista sisään.

Munkki tarkasti nopeasti linnan pihalle asetetun miehistön ja tervehti sitten neiti Reginaa hymyilyllä, jonka tarkoituksena varmaankin oli lieventää hänen ulkomuotonsa kamaluutta, mutta joka vain teki sen kahta vastenmielisemmäksi. — Pyhä Patrikki ja kaikki pyhimykset suojelkoot teitä, armollinen neiti! Ajat ovat pahat, hyvin pahat! Pyhä neitsyt on sallinut pakanain tunkea aina meidän porttiemme edustalle … meidän syntiemme vuoksi! — lisäsi hän tehden hartaan ristinmerkin.

— Entä Königshofen? — kysyi kreivi Fritz, joka jo aavisti, minkä vastauksen tulisi saamaan.

— Petollinen komentaja on antautunut.

— Entä talonpojat, jotka vastustivat vihollisen kulkua metsän läpi?

— Kaikki hajosivat ne kuin akanat tuulessa … meidän syntiemme vuoksi.

— Entä pyhän Birgittan kuva?

— Nuo jumalattomat kerettiläiset ovat pystyttäneet sen pellolle variksen pelätiksi. — Mutta mitä näen minä, tyttäreni? — jatkoi hän ja hänen äänensä kävi käskevän teräväksi. Te olette vielä täällä, ja linna on täynnä naisia ja lapsia, kun vihollista odotetaan saapuvaksi joka hetki?

— Neiti Reginan ei tarvitse pelätä henkeään, niinkauan kuin tämä käsi voipi miekkaa heiluttaa, — virkkoi kreivi Fritz.

— Linnassa on ruokavaroja vuoden ajaksi, — sanoi Regina. — Mutta te olette uupunut, kunnianarvoinen isä, te olette haavoitettu ja kaipaatte lepoa. Sallikaa minun hoitaa haavojanne; teidän päänne on haavoitettu.

— Ei se tee mitään, tyttäreni, ne ovat pikku asioita. Kuka nyt joutaa minua ajattelemaan? Teidän täytyy poistua täältä, poistua heti paikalla … vahvasti varustettuun Aschaffenburgiin.

— Pelkäänpä sen jo olevan myöhäistä, — huudahti kreivi Fritz, joka oli katsellut ikkunasta jokea ja kaupunkia.

— Pyhä Maria, ovatko ne jo täällä?

Jesuiitta ja neiti Regina juoksivat ikkunaan. Ilta-aurinko kultaili viimeisillä säteillään Würzburgin kaupunkia ja sen ympäristöä. Ratsumiehiä näkyi täyttä karkua rientävän kaupungin katuja pitkin ja linnaa kohti liikkui jo parvittain pakenevia kaupunkilaisia, munkkeja ja nunnia, vaimoja ja lapsia, jotka kiireissään kuljettivat mukanaan kuormarattaille sälytettyjä tavaroitaan. Kaupungin takana Schweinfürtenin puolella näkyi jo osasto ratsumiehiä liikkuvan Main-virran itäistä rantaa pitkin. Uhkaavasta, mutta varovasta lähenemisestään päättäen olivat ne ruotsalaisen sotajoukon etujoukkoja.

— Maledicti Fennones! — huudahti jesuiitta ja sanomattoman vihan ilme leimahti hänen kalpeilla kasvoillaan. — Ne lentävät kuin linnut, nuo kirotut kerettiläiset. Haljetkoon maa heidän allaan! — Ja hurjistuneena riensi hän ulos järjestämään linnan puolustusta.

Piispan linna, jota myöskin kutsutaan Marienburgiksi, kohosi siinä vanhoine muureineen Main-virran oikealla rannalla olevalla kukkulalla. Joen puolella kaupunkia oli kukkula äkkijyrkkä ja korkea, mutta vastaiselta puolelta oli se viettävä ja helposti noustava. Kuun puoliskon muotoinen portin edustalle tehty vallitus oli vankkana etuvaruksena linnaan hyökkääviä vastaan; jos vihollinen oli tämän esteen voittanut, oli hänellä sisäpuolella odotettavanaan syvä, kallioon hakattu hauta, ja jos hän onnellisesti oli päässyt senkin yli, kohosi hänen edessään sisäinen ja korkein linnanmuuri, täynnä rautaan puetuita sotilaita, valmiina raskailla piilukko-pyssyillään ampumaan kuoliaaksi jokaisen, joka vain uskalsi lähetä, tai tappamaan hänet pitkillä pertuskoilla, tai musertamaan isoilla, muurille kootuilla kivillä. Kun sen lisäksi muistaa, että ainoa pääsypaikka joen yli oli kaitainen silta ja että linnan 48 kanuunaa suojelivat kaupunkia ja etäämpänä olevaa ympäristöä, niin ei ole ihme, että Keller, jolla oli 1,500 urhoollista miestä komennettavanaan ja kaikkia tarpeita yllin kyllin, oli voinut rauhoittaa lähtevän piispan mielen.

Mutta Kustaa Aadolfillakin oli omat syynsä ottaa haltuunsa tämä linna hinnasta mistä hyvänsä. Tilly oli haalinut apujoukkoja kaikilta haaroilta ja marssi nyt, muutamia viikkoja Breitenfeldin tappelun jälkeen, täysin varustettuna ja yhtä kostonhimoisena kuin ennenkin, 30,000 miehen kanssa Hessenistä Würzburgin linnan avuksi. Kuningas kehoitti kaupunkia antautumaan, mutta kun ilta oli jo myöhäinen, oli hyökkäys jätettävä seuraavaan päivään. Aamulla antautuikin kaupunki. Keller oli käyttänyt yön pimeyttä hyväkseen, vetäytyäkseen kaikkine miehineen linnaan, jonne häntä seurasi joukko pakolaisia ja jonne kaupungin kallisarvoinen omaisuus kuljetettiin; sen jälkeen ammutti hän ilmaan kaksi kaarta Main-virran sillasta ja sulki siten vihollisen tien.

Mutta palatkaamme linnaan takaisin.

Tänä yönä eivät piispan linnassa nukkuneet muut kuin pienet rintalapset. Alinomaa tulvi sisään joukoittain uusia sotamiehiä, munkkeja ja naisia; rämisten ajoi kuormavaunuja toinen toisensa perästä linnan portista sisään; holvit kaikuivat vartijain ja upseerien huutoja ja lasten parkunaa, ja tämän sekasorron seasta kuului selvästi munkkien messuava ääni, kun he linnan kappelissa kutsuivat pyhää neitsyttä ja kaikkia pyhimyksiä tämän linnan avuksi, joka oli katolilaisten vankin turvapaikka koko Frankkien maassa.

Saadakseen sijaa tälle ihmisjoukolle oli neiti Regina antanut heidän käytettäväkseen sekä piispan huoneet että myöskin kaksi omaa asumaansa, komeasti sisustettua salia, ja muuttanut itse neitsyineen kahteen pieneen kamariin itäisessä tornissa. Turhaan koetettiin hänelle vakuuttaa, että tämä paikka oli enimmin uhattu; hänellä oli tästä paras ja laajin näköala koko linnasta, ja siitä ei hän suostunut luopumaan. — Älkää estäkö minua, — vastasi hän jesuiitan varoituksiin, — minä tahdon nähdä, miten vääräuskoiset kaatuvat ja vuodattavat vertaan. Se on oleva ihana näky!

— Amen, — vastasi isä Hieronymus. — Sinä tiedät, että ihmeitä tekevät Marian kuvat, joista toinen on puhtaasta kullasta, toinen kullatusta puusta, suojelevat tätä linnaa. Minä pystytän huoneeseesi puisen Marian kuvan, se on kääntävä vihollisten kuulat niinkuin höyhenpallot sinun tornisi muureista.

Jo aamun koittaessa seisoi neiti Regina tähystämässä tornin pienestä ikkunasta. Näköala oli loistavan ihana. Aamuaurinko oli alkanut valaista syyspukuunsa pukeutuneita kukkuloita, joiden rinteillä viinitarhat vielä vihertivät ja joiden juurella Main-virta poimueli kuin hopealla helattu, kultainen vyö. Kaupungista näkyi liikettä ja parhaillaan saapui sinne neljä ruotsalaista jalkaväkirykmenttiä liehuvine lippuineen ja toitottavine torvineen: ritarien haarniskat välkkyivät päivän valossa ja upseerien hattutöyhdöt hulmusivat tuulessa. Pelko ja uteliaisuus taistelivat tätä nähdessä nuorten neitosten rinnoissa.

— Näetkö — sanoi neiti Regina Kätchenille — noita kahta ratsastajaa keltaisissa puvuissaan, noita, jotka ajavat kerettiläisjoukon etunenässä?

— Kuinka komeilta he näyttävät! Nyt kääntyvät he kulman taa … nyt näkyvät he taas. Katsokaa, kuinka kaikki väistyvät heidän tieltään!

— Kutsukaa tänne kreivi Fritz. Hän on ollut kolmatta viikkoa ruotsalaisten leirissä ja tuntee heidän päällikkönsä.

Kreivi, joka haavojensa vuoksi ei voinut ottaa osaa linnan puolustukseen, noudatti mielellään kauniin neidin kutsumusta. Ruotsalaiset olivat ottaneet kaupungin haltuunsa ja alkoivat hajanaisissa joukoissa näyttäytyä rannalla ja rikotun sillan luona. Samassa alkoivat linnan tykit ampua. Milloin tuolla milloin täällä iski kuula ruotsalaisten keskeen, jotka parhaansa mukaan koettivat hakea suojaa rantarakennuksien takaa.

— Auta, pyhä Maria, tuolla kaatui mies kuolleena maahan! — huudahti
Kätchen, joka ei voinut salata osanottoaan.

— Pyhä Fransiskus olkoon siitä kiitetty! — virkkoi vanha Dorthe, neiti Reginan imettäjä, jonka isä Hieronymus oli määrännyt vartioimaan kaikkia hänen tekojaan.

— Mutta onhan kauheata tappaa.

Kreivi Fritz hymyili.

— Neitsyt Kätchen, olisittepa nähneet Breitenfeldin tappotanteren!
Yhdeksäntuhatta ruumista.

— Se on inhoittavaa.

— Voitteko sanoa minulle, kreivi, ketä nuo ratsumiehet ovat, jotka keskellä kuulasadetta seisovat rannalla ja näyttävät tarkastelevan linnaa?

— Suokaa anteeksi, suloinen serkkuni, ruudin savu alkaa himmentää näköalaa. Nuo ratsumiehet … mutta toden totta, siinähän on kuningas itse ja kreivi Pietari Brahe. Minä surkuttelen heitä, jos isä Hieronymus tuntee heidät. Silloin hän suuntaa kaikki linnan kanuunat tuohon yhteen ainoaan paikkaan.

Nämä sanat kuultuaan hiipi vanha Dorthe salaa huoneesta.

— Kuinka, serkkuni, te säälitte vääräuskoisten ruhtinasta?

— Miksi salamoivat silmänne, kaunis Regina, niin synkästi? Te, joka olette niin jalo ja hellä, te kai ymmärrätte, että voin tuntea osanottoa urhoollista ja jalomielistä vihollistakin kohtaan. Ruotsin kuningas on sankari, joka ansaitsee ihailuamme yhtä suuressa määrin kuin vihaammekin.

— En ymmärrä teitä. Hänhän on vääräuskoinen!

— Suokoon Jumala, ettei hän pääsisi näiden muurien sisälle ja ettette tulisi vastakaan ymmärtämään minua paremmin kuin nyt… Katsokaa, he valmistautuvat siltaa valloittamaan … he heittävät lankkuja kaarien päälle. Se on uhkarohkeaa.

— Tuolla kaatui neljä miestä yhdellä haavaa! — huusi Kätchen.

— Minä tunnen heidät, — huudahti kreivi Fritz, innostuen yhä enemmän sodan melusta ja kasvavasta kanuunain paukkeesta, joka pani linnan muurit vavahtelemaan. — Minä tunnen heidät, he ovat skottilaisia. Ei ole yhtään urhoollisempaa joukkoa koko Ruotsin sotaväessä; skottilaiset ja suomalaiset ovat aina ennen muita siellä, missä vaara on suurin.

— Älkää liiaksi kiitelkö, serkku, nyt skottilaisenne jo väistyvät, he eivät uskalla tehdä tuota vaarallista hyppäystä.

— Mutta siihen tarvitaankin yliluonnollista uskallusta. Neljäkolmatta jalkaa syvällä tuon kapean lankun alla pauhaa virtava joki.

— Kaksi solakkaa upseeria juoksee lankkua pitkin.

— Veljekset Ramsay, molemmat aivan nuoria. Minä tunnen heidät sinisistä sotavöistään. He rakastavat molemmat samaa naista ja kantavat hänen värejään, rakastamatta kuitenkaan silti toisiaan sen vähemmän.

— Oi, taivas heitä varjelkoon!… Oi, pyhä Maria, se on kauheaa! — Ja Kätchen kätki kasvonsa esiliinaansa. Urhoolliset skottilaiset olivat tuskin ehtineet puoli siltaan, kun heidän nähtiin horjuvan, kadottavan tasapainonsa ja syöksyvän suin päin jokeen. Hetken aikaa nähtiin heidän taistelevan kuohuja vastaan, mutta pian he vihollisten luotien lävistäminä uupuivat, raskas sotisopa veti pohjaan … vielä hetkinen, ja ritarilliset nuorukaiset katosivat veden alle.

— Sinä iloitsit eilen sodasta, — sanoi neiti Regina kylmästi, vaikka hänen sydämensä sykki korvaan kuuluvasti.

— Voi, voi, enhän minä iloinnut kuin kauneista ritareista, soitosta ja tanssista, mutta en tämmöisestä kauheasta! — huudahti Kätchen itkien.

— Skottilaiset väistyvät! — huudahti kamarineitosista muuan.

— Niin näyttää, — sanoi kreivi hitaasti, — mutta ruotsalaiset menevät parhaillaan joen poikki venheillä.

— Skottilaiset juoksevat taas lankkua myöten!

— Arvasinhan sen, — vastasi kreivi kylmästi.

— Auta taivahinen, he tulevat yli, he ottavat rannan haltuunsa.
Meikäläiset tekevät hyökkäyksen.

— Varokaa itseänne, neiti Regina, elkää ojentautuko tuolla tavalla ulos ikkunasta. Ruotsalaiset tähtäävät tykkinsä juuri tätä tornia kohti.

— Pelkäättekö kreivi? — Regina hymyili tuota kysyessään.

Lichtenstein punastui.

— Luulen osoittaneeni tarpeeksi selvään, etten pelkää. Kuunnelkaa hiukan ja te erotatte joka toinen minuutti suhinan, jonka syytä ette tunne, ja rapinan, joka tulee kuin putoavista kivistä. Minä voin sanoa teille, mitä se on. Se on kanuunan kuulain suhinaa, neitini; te ymmärtäisitte helpommin tuota soittoa, jos ei melu tuolla ulkona teitä huumaisi. Puolen tunnin kuluessa ovat luodit jo repineet palasen toisensa perästä tornin muurista ja aina melkein samasta paikasta. Ne eivät ole mitään sokeriherneitä, serkkuseni. Nuo ruotsalaiset ovat oppineet ampumataitonsa paholaiselta itseltään.

— Te luulette todellakin…?

— Että ruotsalaiset tahtovat ampua maahan tämän tornin täyttääkseen sen raunioilla vallihaudan. Minä olen varma siitä, ja luulen, että he myöskin siinä onnistuvat. Henkenne ei ole hetkeäkään täällä turvattu, teidän täytyy siirtyä pois täältä!

— Heti, armollinen herra, heti! Tulkaa neiti! — huudahti Kätchen ja koetti lempeällä kädellä vetää nuoren emäntänsä mukanaan. Mutta Reginan mieli oli kiihoittunut. Hän oli aina tottunut käskemään, hän oli syntyjäänkin uhkamielinen, monet vastakohdat taistelivat hänen luonteessaan ja hänen uskonnollinen kiihkonsa oli jesuiitan ainaisesta vaikutuksesta ylimmilleen yltynyt … hän peräytyi askelen, tarttui kullattuun Marian kuvaan, jonka isä Hieronymus oli lähettänyt häntä suojelemaan ja asetti sen eteensä ikkunalle. — Menkää, — sanoi hän, — jos olette niin heikkouskoinen, ettette luota pyhimyksien suojeluun! Minä jään tänne, eivätkä kerettiläisten kuulat minulle mitään mahda!…

Neiti Regina ei ehtinyt lopettaa lausettaan, kun vinoon kulmaan muuria vasten kimmonnut kuula jo raastoi irti palasen ikkunanpielen ulkolaidasta, kivensirpaleita ja kalkin murua tuiskusi sisään ikkunasta, Marian kuva kaatui maahan ja peitti neiti Reginan tomupilveen.

— Pois täältä! Näettehän nyt itsekin! — huudahti kreivi. — Mennään, mennään! — huusivat kamarineitsyet pelkoonsa menehtymäisillään. Mutta neiti Regina, joka hetkisen oli ollut hämillään, selvisi pian hämmästyksestään, nojautui ottamaan ylös kuvaa ja sanoi uskoonsa luottaen: — he eivät mahda mitään pyhälle neitsyelle.

Mutta hän pettyi. Puusta tehty Marian kuva oli haljennut kahteen, kolmeen osaan. Kreivin huulille ilmaantui hetkiseksi epäuskon ivallinen hymy; ja nyt sai hän vastustelematta viedä hämmästyneen serkkunsa vaarallisesta huoneesta.

Sill'aikaa kuin tämä tapahtui tornissa, oli Keller nopeasti ja taitavasti johtanut linnan puolustusta. Hän ei tosin voinut estää vihollista tulemasta joen yli, mutta kuta lähemmä linnaa he tunkivat, sitä lähemmä tulivat he myöskin hänen kanuunoitaan. Kauheasti tuhosivat ne eteenpäin ryntäävän vihollisen rivejä, eivätkä ruotsalaiset koko sinä päivänä saaneet mitään aikaan.

Isä Hieronymus kulki munkkeineen muureja pitkin, ripotti pyhää vettä kanuunain päälle ja teki ristinmerkkejä sankkien kohdalla. Vanha Dorthe oli kuiskannut jotakin hänen korvaansa ja jesuiitan koko huomio oli kääntynyt siihen paikkaan, missä äsken nähtiin nuo kaksi keltaiseen haarniskaan puettua ratsumiestä. Arvoisa hengen mies ojensi omalla kädellään yhden linnan suurimmista kanuunista tuota paikkaa kohti; mutta ennenkuin hän laukaisi, laskeutui hän polvilleen ja luki peräkkäin neljä pater nosteria ja neljä ave Mariaa. Sen tehtyä pamahti tykki, mutta turhaan sai jesuiitta tähystellä sen vaikutusta. Vahingoittumattomina, liikkumattomina, niinkuin ennenkin, näkyivät molemmat ratsumiehet seisovan siellä, sittenkun ruudin savu oli hälvennyt. Hieronymus arveli nyt, ettei neljä paterin ja avea ollut riittänyt, luki sentähden kahdeksan kappaletta kumpiakin ja antoi kanuunan toisen kerran pamahtaa samaan suuntaan. Turhaa työtä! Kuulat näyttivät välttämällä välttävän sattumasta. Kohtalo ei ollut vielä määrännyt Kustaa Aadolfin kuolinhetkeä ja tahtoi kai säästää Pietari Brahen Suomea varten. Kuka voi laskea, mitä olisi tullut Ruotsin voitoista ja Suomen sivistyksestä, jos jesuiitan murhaava kuula olisi maaliinsa osunut!

Isä Hieronymus raivosi. Vielä kerran oli hän aikeessa koettaa onneaan kahdentoista paterin ja aven avulla, kun joku kosketti häntä olkapäähän, ja hänen takanaan seisoi vanha sotilas, joka kreivi Lichtensteinin kanssa oli ollut ruotsalaisten vankina. — Heittäkää sikseen tuo, — sanoi vanhus varoittavalla äänellä; — se vain kuluttaa ruutia turhan päiten; miestä, johon tähtäätte, on mahdoton satuttaa: hän on loihdittu.

Jesuiitan taikausko oli tällaisissa asioissa suurempi kuin hänen viekkautensa. Hän käännähti nopeasti ja mutisi hiljaa:

— Minun olisi pitänyt se arvata. Mutta mistä tiedät, että hän on loihdittu? — jatkoi hän, korottaen ääntään.

— Sen kuulin ruotsalaisten omassa leirissä. Kuninkaalla on oikeassa etusormessaan pieni, kuparinen sormus, täynnä taikamerkkejä. Sen on hän nuoruudessaan saanut muutamalta noita-akalta Suomessa, ja niin kauan kuin hänellä on se sormessaan, ei häneen pysty lyijy eikä rauta, ei tuli eikä vesi.

— Ei mikään pysty häneen, sanot? O, maledicti Fennones, miksi seuraatte minua kaikkialle?

— Ei rauta eikä lyijy, — jatkoi sotamies kuiskaavalla äänellä, mutta jos minä tohtisin, neuvoisin teille toisen keinon…

— Puhu, poikani! Saat siitä jo ennakolta synninpäästön.

— Mutta, korkea-arvoinen isäni, se keino on syntinen.

— Pyhää ja oikeaa asiaa edistäessä pyhittää tarkoitus keinot. Puhu, poikani!

— Kulta, joka on otettu pyhimyksen kuvasta, hänet tappaa…

— Ei, poikani, ei, sitä emme uskalla käyttää. Jos se olisi ollut lasinen tikari, tai hieno, kuolettava myrkky, se olisi mennyt mukiin, mutta kulta, joka on otettu pyhimyksen kuvasta, ei, poikani, älkäämme sitä ajatelkokaan.

Ilta oli pimennyt ja tuhon ja tapon työ siksi päiväksi päättynyt. Uupuneet sotilaat virvoittivat itseään ruualla ja juomalla, ja Keller kannatti esille jaloja viinejä rohkaistakseen heidän mieliään. Neiti Regina oli muuttanut linnan sisempiin huoneisiin; kreivi Fritz oli mennyt levolle. Kohta ei kuulunut linnassa muuta kuin vartijain huutoja, juopuneiden sotamiesten rivoja lauluja ja iloista melua pidoista, jotka Keller oli pannut toimeen upseeriensa iloksi linnan suuressa salissa. Mutta komeassa linnan kirkossa, ylimpänä alttarin kohdalla, seisoivat neitsyt Marian ja Vapahtajan puhtaimpaan kultaan valetut kuvat ja heidän ympärillään apostolien kuvat hienoimmasta vuorihopeasta; keskiyön messu oli jo ohi ja munkit olivat toinen toisensa perästä hiipineet levolle tai — viinipikarin ääreen. Yksi ainoa yksinäinen olento nähtiin vain vielä polvillaan alttarin edessä, ja ikuisesti palava lamppu valaisi heikosti rukoilevan jesuiitan kalmankalpeita kasvoja.

— Pyhä Maria, — rukoili hän, — anna anteeksi arvottomalle palvelijallesi, että hän uskaltaa ojentaa kätensä ryöstääkseen kaistaleen sinun kultaisesta vaipastasi. Sinä tiedät, oo kaikkein pyhin, että se tapahtuu hyvässä ja pyhässä tarkoituksessa, että se tapahtuu sinun ja pyhän kirkkosi pahimman vihollisen, vääräuskoisten ruhtinaan kukistamiseksi, hänen kukistamisekseen, jonka pakanalliset suomalaiset ovat jumalattomilla taikatempuillaan loihtineet oikeauskoisten katolilaisten miekkaa ja kuulia kestämään. Anna niin tapahtua, että se kulta, jonka sinun kunniaksesi vuolen ihanasta vaipastasi, lävistäisi vääräuskoisten kuninkaan synnillisen sydämen, ja minä lupaan, oo pyhä Maria, sen sijaan, mitä olet kadottanut, lahjoittaa sinulle kallisarvoisen juhlapuvun sametista ja kalliista kivistä sekä panna kolme kullattua vahakynttilää, yöt ja päivät palamaan sinun kuvasi edessä. Amen.

Kun isä Hieronymus oli tämän rukouksensa lopettanut, nosti hän vavisten kasvonsa ylös ja hänestä näytti kuin olisi pyhän neitsyen kuva ikuisesti palavan lampun valossa nyökäyttänyt hyväksyvästi päätään vastaukseksi hänen kummalliseen pyyntöönsä.

4. NEITI REGINAN VALA.

Viimeksi kerrottujen tapausten jälkeinen päivä oli verinen ja kuuma. Ruotsalaiset ampuivat linnaa kiihkeästi ja lähenivät sen muureja taitavasti kaivettuja vallihautoja myöten. Keisarilliset puolustivat asemaansa urhoollisesti hekin. Molemmille puolille oli aika kallista, sillä muutamien päivien kuluttua voisi Tilly hyökätä Ruotsin kuninkaan selkään ja siitä seuraisi varma tappio ruotsalaisille, varma pelastus piiritetyille.

Neiti Regina oli nyt kamarineitsyineen sulkeutunut linnaan ja kadottanut vapaan, huvittavan näköalansa. Mutta sitä enemmän olikin hänellä puuhaa muissa askareissa. Yhä enemmän kasvoi haavoitettujen luku, joita täytyi hoitaa ja sitoa; nuori neito kulki kuin lempeä enkeli vuoteelta vuoteelle linnan suuressa salissa, jonne haavoitetut oli sijoitettu, hänen kätensä vuodatti palsamia haavoihin; hänen hellät sanansa vuodattivat lohdutusta sydämiin. Hän puhui siitä pyhästä asiasta, jonka vuoksi he verensä vuodattivat; hän lupasi kultaa ja kunniaa niille, jotka jäivät elämään, ikuisen autuuden niille, jotka taistelussa kaatuivat.

Kanuunain pauke oli niin kovaa, että vanhat muurit vavahtelivat. Neiti Regina muisti, että hän oli unohtanut torniin rukousnauhansa, jota nyt tarvittiin sairasten rukouksia varten. Jo seisoi hän suuren asesalin kynnyksellä, kun kauhea rytinä ja jyske pani koko linnan horjumaan perustuksiaan myöten. Kalpeana hämmästyksestä pysähtyi hän ja samassa syöksyi sisään kreivi Lichtenstein.

— Mitä on tapahtunut? — kysyi nuori neito.

— Kiittäkää pyhimyksiä, neitini, että eilen tottelitte ystävänne neuvoa. Torni on kukistunut.

— Ja mekö olemme hukassa?

— Ei vielä. Ruotsalaiset olivat laskeneet, että torni kukistuessaan täyttäisi vallihaudan. Se on kuitenkin kaatunut sisään päin. Vihollinen näkyy aikovan yrittää rynnäkköä. Tulkaa tänne ikkunaan, tästä näemme linnan muurin. Näettekö, isä Hieronymus on polvillaan suuren kanuunan ääressä. Hän tähtää Ruotsin kuninkaaseen.

Kreivi oli oikeassa. Jesuiitan haukansilmät tuijottivat rävähtämättä yhteen ainoaan paikkaan ja hänen huulensa näkyivät hätäisin kiirein mutisevan rukouksen toisensa perästä. Hänen väijyvät silmänsä olivat keksineet Kustaa Aadolfin, joka nyt niinkuin eilenkin istui hevosensa selässä Pietari Brahen vieressä. Molemmat olivat he pysähdyttäneet ratsunsa aivan lähelle ulkovarustuksia; sorakoko suojeli heitä kyllä muskettitulelta, mutta ei nähtävästi riittänyt seisauttamaan suurempia kanuunankuulia. Isä Hieronymus luotti siihen raskaaseen lyijykuulaan, jonka sydämeen hän paastoten, valvoen ja rukoillen oli valanut neitsyt Marian vaipasta vuolemaansa kultaa. Hän kumartui tähtäämään kanuunaa, hänen silmänsä mustuaiset pienenivät, hänen sieraimensa suurenivat ja tohisivat vihaa ja kiukkua, samalla kuin latinalaisia rukouksia tulvimalla tulvi hänen huuliltaan… Nyt ojensi hän nopeasti vartalonsa, piirsi palavalla sytyttimellä ristin muotoisen kuvion ilmaan ja laukaisi.

Tulta ja savua syöksyi ulos kanuunan suusta. Voi kirousta, voi kiukkua! Kun savu hälveni, nähtiin molempien ritarien yhäkin vain vahingoittumattomina ratsastavan hiukan syrjään. Mutta tällä kertaa oli kuolema ollut Kustaa Aadolfin kintereillä, sillä kuula iski sorakokoon aivan hänen viereensä ja ajoi hiekkaa ja tomua hänen ja Brahen päälle.

Uupuneena ja kiukuissaan jesuiitta kiiruhti alas muurilta.

— Odota, sinä Belialin kuningas, — mutisi hän mennessään, — odota, että vielä kerran varastan sen sormuksen, joka suojelee sinua, ja varo silloin itseäsi!

Nyt antoi kuningas käskyn rynnätä linnan ulkovarustuksia vastaan. Akseli Lilje, Jaakoppi Ramsay ja Hamilton kiiruhtivat esiin joukkoineen. Äärettömät olivat ne vaikeudet, jotka heillä oli voitettavinaan. Kuulien ja iskujen alituisessa tuiskinassa täytyi heidän ensin kiivetä ylös jyrkkää vuoren rinnettä, hypätä sitten vallihautaan ja lopuksi kiskoa itsensä valleille. Edellä muista karkasivat pohjalaiset ja skottilaiset eteenpäin, hillittömästi, vastustamattomasti. Etumaiset heitettiin takaisin halaistuin päin; miekat hampaissa kiipesi kohta toisia sijaan ylös vallille. Kuningas itse ratsasti niin lähellä kuin voi, kehoittaen väkeään aina uusiin ponnistuksiin. Musketinkuula repäisi pois palan hänen puhvelihansikkaastaan, tekemättä mitään sen enempää vahinkoa. Se usko oli yleinen, että Kustaa Aadolf oli haavoittumaton.

Kahden tunnin verisen taistelun jälkeen olivat skottilaiset ja suomalaiset päässeet voitolle. Tärkeät ulkovarustukset oli valloitettu ja vihollinen vetäytyi takaisin linnan muurien suojaan. Kello oli silloin neljän seuduilla iltapäivällä.

Tämän edun saavutettuaan levähtivät ruotsalaiset — muutamia tunteja. Pidettiin neuvottelu ja päätettiin, että kuuluisa sinikeltainen prikaati saisi seuraavana päivänä aamun koittaessa tehdä hyökkäyksen linnaan. Kuningas valitsi pohjalaiset tämän vaarallisen yrityksen johtajiksi, mutta skottilaiset, jotka olivat kadottaneet paljon väkeä, saisivat tällä kertaa levähtää. Taru kertoo, että urhoollinen Hamilton katsoi tämän niin suureksi loukkaukseksi, että hän heti paikalla pyysi eronsa ja jätti sotajoukon.

Piiritettyjen tila ei ollut läheskään toivoton. Heillä oli vielä noin tuhat taisteluun kykenevää miestä, jotka he nyt, kun ulkovarustuksia ei enää tarvinnut suojella, sitä helpommin voivat koota yhteen paikkaan. Mutta he olivat kadottaneet uskonsa voittoon ja tämä tappio oli suurempi kuin mikään muu. Turhaan koetti Keller rohkaista heidän mieliään; turhaan kuljettivat munkit kultaista Marian kuvaa muureja pitkin. Yön pimetessä oli kaikki sekaisin, sotamiehet eivät totelleet enää käskyjä ja suurimmat pelkurit tuumivat jo keskenään, eiköhän olisi parasta pelastua pakenemalla yön selkään.

Keskiyön aikaan oli neiti Regina polvillaan linnan kappelin alttarin edessä ja rukoili tulisella hartaudella Jumalan äidin kuvaa.

— Pyhä Maria, — sanoi hän, — suojele tätä linnaa, suojele katolista uskoasi vääräuskoisten hävitykseltä! Ja jos tahtosi on, että tämä linna kaatuu, anna sen silloin kukistuessaan haudata alleen vihollisemme, jotka ovat sinunkin vihollisesi ja ennen kaikkia muita tuo jumalaton kuningas, heidän ruhtinaansa, sekä hänen pakanalliset suomalaisensa, jotka tänään ja monta kertaa ennenkin ovat kaikista katkerimmin taistelleet pyhää asiaasi vastaan.

— Amen! — sanoi ääni takanapäin, ja kun hän kääntyi, näki hän isä
Hieronymuksen seisovan vieressään. Hänen olentonsa oli synkän
juhlallinen, synkkä hymyily väreili hänen kalpeilla huulillaan. —
Tiedätkö, mitä anot, tyttäreni? — kysyi hän.

— Voittoa katoliselle uskolle! Kuolemaa vääräuskoisille!

— Olet nuori ja ihmisen mieli on muuttuvainen. Onko sinulla voimia vihata uskosi vainoojia, jos tapahtuisi niin, että joskus joutuisit kiusaukseen rakastaa jotakuta heistä?

— On minulla, isä, aivan varmaan on.

— Olet rippilapseni enkä soisi sielusi joutuvan iäiseen kadotukseen. Onko sinulla uskallusta uhrautua pyhän asian pelastamiseksi ja sen avulla voittaa katoamaton marttyrikruunu?

— On!

— No hyvä, tiedä sitten, että linnaa ei voida pelastaa; minä näen, että se ennen pitkää joutuu ruotsalaisten valtaan. He ottavat sinut vangiksi, olet nuori ja kaunis, tulet saavuttamaan vääräuskoisten kuninkaan suosion. Sinun on sitä hyväksesi käyttäminen lähetäksesi häntä, hän ei osaa epäillä sinua, ja kun pyhä neitsyt suopi sinulle siihen tilaisuuden, tulee sinun… Jesuiitta otti esille hopeaisen ristinkuvan ja samassa, kun hän väänsi pientä jousta sen rinnan kohdalla, välähti sieltä esille välkkyvä tikari.

— Armoa, isäni, tämä tehtävä on kauhea!

— Ei mitään armoa. Pyhä kirkko vaatii sokeata kuuliaisuutta. Perinde ac cadaver, niinkuin kuollut, jolla ei mitään tahtoa ole. Rakastatko Jumalan äitiä?

— Sinä tiedät, että minä häntä rakastan.

— Katso, hän on kadottanut palan kultaisesta hameestaan viime yönä. Se on enne, joka tietää hänen vihaansa. Rakastatko minuakin, tyttäreni?

— Minä kunnioitan teitä enemmän kuin ketään muuta.

— Katsele sitten tätä silvottua päätä! — Ja jesuiitta otti päästään mustan nahkakalottinsa ja paljasti leikatun korvansa sijan, — noin ovat tuon uskottoman kuninkaan sotamiehet, hänen suomalaiset miehensä, pidelleet ystävääsi, rippi-isääsi. Vitkasteletko vieläkin kostajasta Jumalan äidin puolesta ja minun puolestani?

— Mitä tahdotte minulta, isäni?

— Kuule minua! Kerettiläisten kuninkaalla on oikeassa etusormessaan pieni, kuparinen sormus; se varjelee häntä kuolemasta ja vaaroista. Tuo sormus täytyy sinun viekkaudella houkutella häneltä, ja jos tunnet kätesi heikoksi, kutsu silloin minut avuksesi. Me osumme silloin hänen sydämeensä, vaikka sitä lohikäärmeen suomukset suojelisivat.

— Jos se on pyhimyksien tahto … olkoon menneeksi!

— Pane kaksi sormea tämän ristinkuvan päälle ja lue perässäni se vala, jonka sinulle sanelen: minä vannon tämän ristin päällä ja kaikkein pyhimyksien nimessä täyttäväni sen lupauksen, minkä nyt olen tehnyt pyhän neitsyen kuvan edessä! Ja jos koskaan tämän valani rikon tulkoon siitä kirous minun ja minun jälkeentulevaisteni päälle aina seitsemänteen polveen.

— Minä vannon tämän ristin päällä ja kaikkein pyhimyksien nimessä täyttäväni sen lupauksen, minkä nyt olen tehnyt pyhän neitsyen kuvan edessä! Ja jos koskaan tämän valani rikon, tulkoon siitä kirous minun ja minun jälkeentulevaisteni päälle aina seitsemänteen polveen.

— Fiat voluntas tua, ut in coelis, sic etiam in terra![6] Amen!

Ja yön hiljaisuus vahvisti tämän kauhean valan, joka rautaisilla muureilla kiinnitti tulevat sukupolvet kuusitoistavuotiaan tytön horjuviin lupauksiin.

Samaan aikaan yöllä kokoontuivat pohjalaiset ja muut ryntäykseen määrätyt joukot vasta valloitettuun etuvarustukseen. Viinipikarit kiersivät kädestä käteen, tällä kertaa kuitenkin tavallista hitaammin, sillä kuninkaan valvova silmä ei sallinut antautua mihinkään varomattomuuksiin. Joukko vapaaehtoisia useista muistakin rykmenteistä oli pyytänyt ja saanut luvan ottaa osaa vaaralliseen yritykseen. Kaikki olivat hyvällä tuulella, varmoina voitosta ja saaliista.

Viimeisenä vapaaehtoisista saapui pitkä, vaaleaverinen ja näöltään reipas ja iloinen nuorukainen.

— Kah, Bertel! — huudahti hänet nähdessään pieni ja paksu luutnantti
Larsson, synnyltään ruotsalainen, kuuluen hänkin pohjalaisiin.

— Niinkuin näet, — sanoi nuorukainen ja pudisti toverillisesti hänen kättään.

— Kas, poikaa, tahtoo "krympätä" uutta luutnantin arvoaan! Minä en voi
sille mitään, mutta täällä ei ole enää pisaraakaan pikarin pohjalla.
Mutta sano, mies, mikä sinua vaivaa, kun olet nimesi muuttanut? Bertel?
Mitä siansaksaa se on, ei ruotsia eikä suomea!

— Se tapahtui Breitenfeldin luona, — vastasi Bertel hiukan punastuen. — Toverit ovat kauan sanoneet minua Berteliksi … se käy pikemmin kuin Perttilä.