Produced by Tapio Riikonen
VÄLSKÄRIN KERTOMUKSIA 2
Kapinassa omaa onneaan vastaan. Noita-akka. Mainiemen linna.
Kirj.
ZACHARIAS TOPELIUS
Suomentanut Juhani Aho
Ilmestynyt ensimmäisen kerran
Porvoossa WSOY:n kustantamana v. 1896.
SISÄLLYS:
Kapinassa omaa onneaan vastaan:
1. Ensimmäinen rakkaus
2. Mustan Jaana maja
3. Mainiemen linna
4. Mestari Aatami
5. Yöllisiä seikkailuja
6. Tappelu Varsovan luona
7. Kreivi Kustaa Bertelsköld
8. Väärä vala ottaa pois onnen
9. Toinen Rakkaus
10. Vähä Belt
Noita-akka:
1. Kaarle-kuninkaan metsästys
2. Ruhtinatar ja papinrouva
3. Kaksi vanhaa tuttavaa
4. Kaarle-kuninkaan metsästyksen loppu
5. Lapset Hornassa
6. Vesikoe
7. Oikeudentutkinto
8. Airiston aallot
Mainiemen linna:
1. Isännöitsijä
2. Hovimestari
3. Bertelsköldin perhe
4. Juhlapitoja ja vaaroja
5. Heinätalkoot
6. Kutsumaton vieras
7. Reduktsioni
8. Uskoton palvelija
9. Karhunajo
10. Kruununvouti
11. Suuri nälänhätä
12. Larssonin perhe
13. Breitenfeldin sotavanhus
14. Mainiemen linna
15. Kuninkaan sormus
Viiteselitykset.
VÄLSKÄRIN NELJÄS KERTOMUS.
KAPINASSA OMAA ONNEAAN VASTAAN.
Kevät oli kulunut, kesä myöskin, ja syyskuun yöt alkoivat pimenemistään pimetä. Taas leimusivat iloiset pystyvalkeat vanhan isoäidin huoneissa, ja välskäri, joka vuosi vuodelta kävi yhä viluisemmaksi, lämmitti vahvasti yliskamarissaan. Anna Sofia oli kesällä joutunut kihloihin ja vietti nyt suurimman osan aikaansa kangaspuitten ääressä kapioitaan kutoen, sillä häihin oli vielä vuosi aikaa. Työ oli hauskaa ja päivät olivat kulkeneet yhtä nopeasti ja melkein yhtä yksitoikkoisesti kuin sukkulainen, joka lenteli loimien välissä; valkoinen pyöreä käsivarsi, joka sukkulaista liikutteli, oli hiukan laihtunut, eikä lyhyt liinapaidan hiha huolinut sitä peittää. Mutta tuossa nuoressa povessa, joka alinomaa aaltoili kotikutoisen pumpulihuivin alla, sykki sydän niin lämpimästi ja uskollisesti kuin ainoastaan yhdeksäntoista vuotiaan tytön sydän voi sykkiä silloin, kun toiveet kutovat ruusunkukkiaan tulevaisuuden siniselle kankaalle.
— No, no, — sanoi vanha isoäiti, kun silloin tällöin katsahti kutomahuoneeseen ja asianymmärtävän silmällä tarkasteli rällin hienoutta, — viisas mielensä malttelee, lapsoseni; eihän tässä jäniksenkään selässä ajettane; katso vaan, ettet kudo tautia keuhkoihisi. Parempi on pitkä ikä kuin pitkät liinat; minä tarkoitan, että Karl Fredrik välittää enemmän tyttönsä punaisista poskista kuin hänen valkoisista liinoistaan. Jo riittää tämän päivän osaksi.
— Mutta kuinka minä voin tulijaispöydän kattaa, jos ei rälli ole siihen mennessä valmis?
— Ole huoletta, lapseni. Minun kaapeissani tuolla vaatekamarissa on kaksi tusinaa kauniita pöytäliinoja hienoimmasta Tukholman rällistä. Kas niin, nyt menemme puhdistamaan karviaismarjoja.
— Minulla olisi ehdotus tehtävänä, — sanoi Anna Sofia eräänä syyskuun iltapäivänä, kun taaskin oli saanut nuo tavalliset nuhteet isoäidiltä. — Meillä on tänään hyvin sopivaa työtä. Te leikkelette turkinpapuja ja minä siivoan puolukoita, ja lapset saavat huvikseen silpiä herneenpalkoja. Ehdotan, että me kaikki menemme välskärin kamariin ja pyydämme häntä jatkamaan kertomuksiaan, jotka keväällä keskeytyivät. Hänen viimeisen kertomuksensa lopussa oli jotakin, joka näytti jatkoa lupaavan, ja minun täytyy tunnustaa olevani utelias tietämään, kuinka sitten kävi. Mitä isoäiti luulee?
— Niin, mutta mitäs sanoo Bäck? Luulen, että hän vähän hämmästyisi, jos me kaikkine rojuinemme vaeltaisimme hänen kamariinsa. Ukko ehkä suuttuisi nähdessään vasumme ja vatimme, veitsemme, saksemme ja kalalautamme. Hänellä on omituisuutensa ja hän tahtoo elää rauhassa.
— Sen otan minä vastuulleni, — huudahti Anna Sofia iloisesti, ja ennenkuin isoäiti ennätti keksiä uusia esteitä, oli nuori kankuri jo, iloisena kuin lapsi, kiitänyt koukkuisia portaita myöten ylös vinnille ja käynyt vanhan Bäckin kimppuun. Tyttö tiesi olevansa vanhuksen suosikki ja osasi koskettaa häntä hellään paikkaan. Hän oli olevinaan niinkuin olisi vihdoinkin tullut katsomaan, miten vanha setä jaksaa ja kuinka kanarialinnut viihtyvät. Sitten alkoi hän puhua jotakin politiikasta ja sanomalehdistä, niin että ukko aivan lämpeni; ja viimein tipahti asia esille aivan kuin sattumalta, ja ennenkuin puoli tuntia oli kulunut, oli hän hankkinut välskärin suostumuksen siihen, että niin hyvin hän itse ja isoäiti ja lapset kuin myöskin Karl Fredrik saisivat kaikkine kampsuineen tulla yliskamariin. Luultavaahan on, että välskäri huomasi, mikä viekkaus tytöllä oli ollut mielessä, mutta ei hän siitä ollut tietävinään; Anna Sofia oli nyt kerta kaikkiaan hänen samoinkuin kaiken muunkin talonväen lemmikki, ja niin tyytyi hän kohtaloonsa, antoi vanhan Saaran kantaa lisää halkoja ja korjasi kiireimmittäin pois kalleimmat kapineensa: kirjat, sirkkelit, kartat ja kartuusit, joita lasten olisi eniten tehnyt mieli sormiella. Sitten odotti hän nurkumatta kohtaloaan, joka oli tuominnut hänet piiritettäväksi rauhaisaan linnaansa, minne eivät mitkäät muut rauhan häiritsijät kuin rotat koskaan saaneet jalallaan astua.
Nyt kuului askelia ja melua rappusissa ja sisään astui vähitellen koko seurue, isoäiti etunenässä ja Karl Fredrik jälkijoukkona. Ennen pitkää olivat he, vanhuksien ensin vähän kursailtua, asettuneet paikoilleen niin, että isoäiti istui korkeaselustimisessa nahkanojatuolissa, edessään pöydällä pavut ja kalalauta, hänen vieressään Anna Sofia puolukoineen ja lapset hernevasuineen jakkaroilla välskärin ympärillä, joka istui lähinnä uunia vanhan sohvan nurkassa, minkä niininen sisusta sieltä täältä pisti esiin kuluneen nahkapäällyksen läpi. Jotta seurue olisi täysilukuinen, saapuivat vähän myöhemmin vielä koulumestari, maisteri Svenonius ja postimestari, kapteeni Svanholm, jotka molemmat vastoin tavallisuutta olivat tällä kertaa kutsumalla kutsutut. Kymmenen henkeä — sen suurempaa yleisöä ei olisi yliskamariin voinut mahtuakaan.
Puheen alkuun ei tahdottu oikein päästä, sillä vanha Bäck oli nähtävästi hiukan hämillään näin suuresta seurasta. Mutta postimestari sai tänä iltana kielet kantimistaan irtautumaan. Heti hänen sisään tultuaan näkyi, että "aviisit" olivat tuoneet joitakin tärkeitä tietoja mukanaan ja niin oli tapahtunutkin, sillä olihan tullut ensimmäinen tieto Adrianopolin rauhasta (syyskuun 14. p:nä 1829). Salama ja leimaus! Eivätpä olleet sitten tuon kuuluisan Karstulan päivän ja Navarinon tappelun hänen silmänsä loistaneet niin suuresta sotaisesta uljuudesta kuin tänään. Hän oli aivan pakahtumaisillaan kiukusta, ettei turkkilaisia oltu suin päin karkoitettu Euroopasta, vaikka tilaisuus siihen olisi ollut niin mainio; hän raivosi kaikkia Euroopan valtioviisaita vastaan, hän sadatteli Englantia, joka kateellisena vielä kerran rupesi tukemaan Ottomaanien portin mädänneitä pihtipieliä. — Emmekö taaskin ole, Jumala paratkoon, osoittaneet aivan liika suurta hellyyttä turkkilaisia kohtaan … miksemme valloittaneet Konstantinopolia, kun meidän olisi vain tarvinnut kurkottaa kätemme ja pistää taskuumme Pyhän Sofian moskeija? Olisivatpa Fieandtin pojat vain olleet siellä ja karanneet päälle niinkuin karkasivat Karstulassa. Muistan vielä sen päivän niinkuin eilisen…
— Hyvä veli, — keskeytti Svenonius, joka aina oli varuillaan silloin, kun Karstulaa mainittiin; — niin on, kuten aina olen sanonut, että muste se maailmaa hallitsee, muste se on, joka on nyt taas ollut vallalla Adrianopolissakin ja vetänyt mustan viivan pistimien eteen sanoen: lapset, olkaa siivosti hiljaa! Muste, tai oikeastaan järki, sanoo voimalle: nyt sinä saat läimäyttää, tai: nyt saat pistää miekkasi tuppeen.
— Mustaile sinä mitä mustailet, — huusi kapteeni tulistuneena, jos muste on järkeä, olkoon menneeksi, niin silloin on se järki mustaa…
— Serkku Svanholm! — varoitti isoäiti lempeästi, viitaten silmillään lapsiin, ja kapteeni vaikeni.
Välskärin mieli oli lämminnyt niin pian kuin alettiin politiikasta puhua, ja hän alkoi totuttuun rauhalliseen tapaansa selitellä, että turkkilaiset tällä kertaa kyllä olivat päässeet muuttamasta, ja että se oli oikein ja kohtuullista, mutta että aika kyllä tulisi osoittamaan, että huone on lahonnut ja on kerran itsestään kaatuva. — Sillä, — sanoi välskäri, — Herramme tietää kyllä, mitä hän tahtoo. Hän näkee, että kristikunnan on hyvä nähdä ihan likeltä Islamin häviö ymmärtääkseen, ettei millään muulla uskonnolla kuin totisesti ilmoitetulla ole ikuisen elämän mahdollisuutta ja etteivät mitkään muut voi pitää valtioita ja ihmisiä yllä. Ellemme näkisi turkkilaista noin kurjana aivan omien silmiemme edessä, ajattelisimme ehkä: Muhamedin opilla on yhtä monta tunnustajaa kuin kristinopillakin; mahtanee se, kissa vieköön, olla yhtä hyvä se usko kuin mikä muukin.
— Mutta rakas serkku Bäck, — virkkoi isoäiti vähän närkästyksissään, pannen neljä suurta palkoa päällekkäin laudalle, — emmehän nyt ole tulleet tänne puhumaan turkkilaisista, vaan kuulemaan jotakin Bertelistä ja Larssonista ja heidän jälkeentulevistaan. Koska nyt, Jumalan kiitos, on olemassa rauha Adrianopolissa, niin olkoon rauha myöskin täällä yliskamarissa! Omasta puolestani luulen minä, että turkkilaisillakin on hyvät puolensa: turkinpavut, turkkilaiset liinat ja turkkilaiset rihmat…
— Entäpä turkintupakka? — virkkoi välskäri hymyillen ja käytti tilaisuutta hyväkseen sytyttääkseen lyhyen visapiippunsa, jonka koppa kuvasi turkkilaisen turbaanipäätä.
— Rakas, hyvä setä, — virkkoi Anna Sofia, rientäen sormiaan säästämättä sytyttämään tikun takkatulessa ja ojentamaan sen välskärille, — minä olen kauhean utelias kuulemaan, mitä tuo merkillinen sormus sai aikaan. Kuinkas sen olikaan? Kaikki ne, joilla se oli, olivat kovat tulta, terästä, vettä ja kaikenlaisia muita vaaroja vastaan, jos vain eivät väärää valaa tehneet? He tulisivat saamaan kaiken maailman vallan ja rikkaudet, eikä heillä olisi muita vihollisia kuin oma itsensä? Mutta itse olisivat he onnensa vaarallisimmat vihamiehet ylpeytensä, vallanhimonsa ja keskinäisen eripuraisuutensa vuoksi? Ja kirous ja siunaus tulisivat taistelemaan heidän elämästään?
— Rex Regi Rebellis, — ne sanat oli sormukseen kaiverrettu, — huomautti Svenonius oppineen näköisenä. — Omasta puolestani sanoisin kernaammin rebellis in eli contra regem, mutta ymmärränhän minä, että se on munkkilatinaa.
— Niin se oli, — huudahti Antero suu täynnä kuivia herneitä, — ja kun sormus on ollut kolmella polvella peräkkäin, niin tulee siitä suvusta syntymään suuria herroja ja rovasteja; mutta jos se kulkee kuudessa polvessa isästä poikaan, niin tulee siitä samasta suvusta syntymään paavi…
— Antero aikoo papiksi, — virkkoi välskäri; ja sentähden haaveksii hän rovasteista ja paaveista. Kolme polvea peräkkäin, niin siitä tulee suuria sotaherroja ja valtiomiehiä; kuusi polvea peräkkäin, ja siitä tulee mahtavia ruhtinaita, kuninkaita ja keisareita…
— Bernadotte ja Napoleon! Nyt minä jo tiedän sen! — huudahti Anna
Sofia ja löi käsiään yhteen niin, että useita puolukoita pyöri maahan.
Kaarlo Fredrik, joka oli kohtelias kuin sulhasmiehet ainakin, kiiruhti
heti poimimaan marjat — suuhunsa.
— Sitä en ole sanonut, — virkkoi välskäri tyynesti — noin levoton suku, jota niin monet vaarat uhkaavat, voipi tuskin pysyä pystyssä ja säilyttää sellaista perheaarretta kuudessa polvessa peräkkäin. Sitävastoin tahdon minä Anna Sofialle muistuttaa, että Larssonin porvarillinen suku, joka on osaansa tyytyväinen ja joka viettää tyyntä ja ahkeraa elämää, voi paljoa helpommin pysyä pystyssä kauankin aikaa…
— Sen sanoo setä vain meitä narratakseen, — jatkoi Anna Sofia veitikkamaisesti. — Niinkuin en minä jo olisi huomannut, että setä hellittelee noita "tulisia" aatelisia, vaikka setä aina on pitävinään enemmän meidän, porvarillisen "vesikansan", puolta. No niin, olihan Larssonillakin jonkinlainen taikakalu, tuo hänen tammivartinen kirveensä. Saataneenhan nähdä, mitä se sillä toimittaa?
— Sen kyllä saamme nähdä, — vastasi välskäri yksikantaan.
— Hiljaa, lapset, — varoitti isoäiti, taaskin asettaen neljä suurta palkoa päällekkäin. — Jos Jonathan ei herkiä näppäilemästä herneitä Anna Sofian päälle, niin muista mitä sanon, että käy niinkuin kävi viimeksikin, kun armollinen herra osoitettiin ulos ovesta. Kas niin, serkku Bäck, olkaa nyt hyvä ja aloittakaa!
Ja välskäri aloitti neljännen kertomuksensa.
1. ENSIMMÄINEN RAKKAUS.
Eräänä kauniina kevätpäivänä loppupuolella toukokuuta 1656 nähtiin yksinäisen ratsastajan rientävän yksinäistä metsäpolkua myöten eräässä Lounais-Suomen vesirikkaassa pitäjässä. Hänen kasvonsa peittyivät melkein kokonaan leveälieriseen lakkiin, jonka pieni, sininen töyhtö liehahteli miellyttävästi tuulessa ja ilmaisi, että mies oli jalosukuinen tai oli ainakin sotilas. Tätä luuloa vahvistivat kauniisti kirjailtu satula, hopeaiset jalustimet ja keltaiset, kullatuilla kannuksilla varustetut metsästyssaappaat. Lyhyt, musta, samettinen kauhtana riippui ratsastajan hartioilla. Päättäen hänen notkeista liikkeistään ja siitä levottomuudesta, millä hän väisteli koivujen oksia, jotka sattuivat hänen tielleen, oli ratsastaja nuorukainen, joka ei vielä ollut tottunut rauhallisesti ottamaan vastaan niitä pieniä esteitä, jotka kohtasivat häntä elämän tiellä.
Vesakko sakeni ja koivujen vasta puoleksi lehdittyneet oksat kävivät niin kiusallisiksi, että ratsastajan lopulta täytyi hypätä satulasta ja taluttaa hevostaan kaatuneiden puiden yli ja läpi tiheän vesakon. Vihdoinkin kimalteli vettä lehvien välistä ja kohta oli hänen edessään tyven, auringon valaisema järven selkä — yksi noita omituisen ihania ja meren kuin leikillään luomia vesiä, joita on niin runsaasti tässä osassa Suomen rannikkoa. Maisema oli yhtä paljon sisäjärvi kuin merimaisema; poimutellen hiipivät rannat vesien pintoja pitkin, sulkivat ne kuin leikillä ahtaihin lahdelmiin ja kaitaisiin salmiin, mutta päästivät kohta taas irralleen ja antoivat niiden avautua aavemmiksi ulapoiksi.
Ratsastaja silmäili levottomasti ja tutkivasti järvelle päin ja pysähtyi sitten kuulostamaan. Ei kestänytkään kauan, ennenkuin hän muutaman viheriän niemen takaa kuuli heleän ja kirkkaan äänen laulavan tuollaista puoleksi iloista, puoleksi surunvoittoista laulua, jommoisia syntyy kuin vesililjoja meren rannalla ja joita aalto ja yksinäisyys sepittävät, kenenkään voimatta sanoa missä ja kuinka.
Jo voitiin erottaa laulun sanatkin.
Odotellut olen minä ystävää
Niinkuin aamua lintunen.
Ja aina kun sain sinut nähdäksen,
Oli rintani riemuinen.
Jo tarttui nuorukainen hattuunsa ja heilutti sitä innolla. Hänen sitä tehdessään paljastui mitä kaunein pää, jota ympäröi pitkä, musta tukka, ja tulivat esiin tummat, säkenöivät silmät, joissa hehkui mitä lämpimin etelämainen tuli. Hienot, versovat viikset hämärtivät hänen ylähuulessaan. Nuo kasvot tulisivat ehkä aikain ja vuosien kuluttua näyttämään liika mustilta, mutta nyt niitä kirkasti ensimmäisen nuoruuden lempeä loisto. Niemen takaa kiiti nuolen nopeudella esiin vene, jossa istui yksinäinen tyttö ja lauloi alun seuraaviin säkeihin:
Suruinen on sydämein ja rinta rauhaton, kuin kuohuva kosken laine.
Mutta silloin hän huomasi rannalla ratsastajan. Heti paikalla lakkasi hän laulamasta, mutta airot liikkuivat sitä nopeammin ja veneen kokka koskena vaahtosi. Keveästi kuin vesilintu kiiti tuo pienonen pursi salmen yli ja pian oli se laskenut maihin siihen paikkaan, missä nuori ritari seisoi. Hän oli sitonut hevosensa puun runkoon, vastasi kädellään veneen kokkaan, työnsi sen heti takaisin ja hyppäsi itse veneeseen istuutuen kapealle tuhdolle tytön viereen. Nyt tarttui tyttö toiseen airoon, nuorukainen toiseen ja molemmat alkoivat soutaa vastapäätä olevaa saarta kohti. Monta sanaa eivät he vaihtaneet, mutta epätasaisesta soudusta voi päättää, että milloin toinen, välistä molemmat yhtaikaa unohtivat, minne oli mentävä. He tarvitsivat puolen tuntia soutaakseen saman salmen yli, jonka yli tyttö oli äsken kulkenut kymmenessä minuutissa. Sattuipa niinkin, että nuorukainen kerran lakkasi kokonaan soutamasta ja kun tyttö yhä souti, alkoi vene pyöriä paikoillaan.
— Katsokaahan nyt, — nauroi tyttö, — eihän tämä nyt ollenkaan vetele. Eihän nuori herra osaa ollenkaan airoja hoitaa. Miksette souda?
— Siksi, että sinua katselen, — vastasi nuorukainen viattomasti, mutta kuitenkin niin lämpimästi, että neitosen posket sävähtivät tulipunaisiksi.
— Antakaa minulle aironne; minä soudan paremmin kahdella.
— Souda sinä, niin minä pidän perää! — Ja samassa siirtyi nuorukainen perään, yhä kiinnittäen säteilevät silmänsä tyttöön, jonka kasvot olivat vaaleat ja lempeät. Nyt kävi soutaminen paremmin ja matka kului kuin kiitämällä, sillä soutaja ei uskaltanut kohottaa kulmiaan peläten kohtaavansa nuo tuliset silmät, jotka häntä lakkaamatta katselivat. Viimein rohkaisi hän mielensä ja virkkoi suuttuneena:
— Jos hän noin katselee minua, niin en minä voi soutaa. Minkätähden hän katsoo minua?
— Siksi, että olet niin kaunis.
— Niinkö hän luulee? — vastasi tyttö niskaansa nakaten. — Tietääkö hän, mitä äiti sanoi, kun olin pieni ja katsoin itseäni peilissä? Kissa on kaunis etkä sinä, sanoi hän.
— Mutta sinä olet tullut paljoa kauniimmaksi sitten kun viimeksi näin sinut. Ajatteles, Kreeta, että on kulunut kaksi vuotta siitä, kun viimeksi kävin Mainiemessä! Enkä nytkään olisi saanut nähdä sinua, jos ei Jaana tuolla linnassa olisi kuiskannut korvaani, että sinä olit aikonut tulla tänne tänään niinkuin aina ennenkin. Mutta sinä et sano minulle yhtään ystävällistä sanaa; sinä olet vihainen, sinä olet paha tänään. Sinä et enää huoli minusta niinkuin ennen…
— Minusta ei maksa vaivaa puhua! Nuori herra, joka on ollut niin kauan Tukholmassa, joka on ollut kuningatar Kirstin paasina ja kuninkaan hovipoikanakin … hänkö nyt välittäisi näin tavallisesta tytöstä kuin minä … sitä en ikinä usko.
— Tukholmassa … niin, siitä on paljon puhuttavaa ja minä kerron sitten siitäkin. Mutta sinä kai tiedät, että minun jo huomen aamuna pitää lähteä sotaan Puolanmaalle?
— Mitä hän puhuu? Pitääkö hänen lähteä sotaan, joka on noin nuori, vasta seitsentoista vuotias? Aikooko hän tappaa ihmisiä ja tulla itsekin tapetuksi? Hyi, se on jumalatonta, se on inhoittavaa… — Kreeta herkesi soutamasta ja vene liukui yhä hitaammin vettä pitkin.
— Niin, näetkös, — jatkoi nuorukainen totisesti, — meillä on nyt sota sekä kotimaassa että ulkomailla. Lewenhaupt marssii venäläisiä vastaan Viipuriin, ja ensin oli aikomus, että minä menisin mukaan. Mutta sitten kirjoitti isäni Puolasta, että minun on tultava sinne; sinä tiedät, että hän on everstinä kuninkaan esikunnassa. Ylihuomenna lähtee laiva Turusta Riikaan, ja nyt olen minä tullut tänne heittämään hyvästiä sinulle ja lapsuuteni kodille. Mutta sinä hylkäät minut, sinä vihaat minua … et sano minua enää sinuksikaan!
— Minäkö nyt sanoisin nuorta herraa sinuksi! Noin korkeata herraa … kreiviä, jonka äiti on ruhtinatar…
— Ja jonka isoäiti oli talonpojan tytär! Sinä et tunne sukuamme, sinä. Niin, totta kyllä on, että isäni on kohonnut hyvin korkealle kuningatar Kristiinan suosion avulla sekä urotöittensä ja rikkauksiensa kautta, jotka hän voitti Saksan sodassa, ja myöskin minun äitini kautta! Totta on, että hän on ylpeä, hyvin ylpeä, ja saattaahan olla mahdollista, että minäkin olen yhtä ylpeä kuin hänkin, mutta kun katselen sinua, ja kun muistelen, mitenkä me lapsina olemme leikkineet ja kuinka me olemme toisiamme rakastaneet, ja kuinka minä keskellä hovin loistoa olen ajatellut sinua sydämeni ensimmäisenä, ainoana ja ikuisena lemmittynä, niin silloin minä, Kreeta, unohdan, että sinä vain olet meidän voutimme tytär ja että minä olen kreivi Bernhard Bertelsköld; en ajattele silloin enää, että kerran olen kreivikuntanani perivä kolme kokonaista pitäjää Suomessa, ja kolme kaupunkia Liivinmaalla, sekä saksalaisen ruhtinaan arvonimen äitini jälkeen — mitä välitän minä kaikesta tuosta, jos et sinä huoli minusta niinkuin ennen etkä kutsu minua omaksi rakkaaksi Bernhardiksesi niinkuin ennen, ja jos et lupaa olla minun oma pieni tyttöni niinkuin ennenkin ja rakastaa minua niin kauan kuin elät? Sano, onko se totta, että olet unohtanut minut poissa ollessani?
Nuorukainen puhui niin innokkaasti ja hänen silmänsä olivat niin haaveelliset ja tummat ja hän oli tuolla hetkellä niin hurmaavan kaunis, että Kreeta parka, sen sijaan että olisi vastannut, alkoi taas soutaa minkä jaksoi, josta oli seurauksena, että vene samassa kohahti maihin ja ryyppäsi vettä sisäänsä perän kautta. Nyt kiiruhti tyttö ojentamaan kättään ritarille avuksi ja nauraen ilmoittamaan, että hänen kauhtanansa oli aivan märkä. Mutta vaikka hän koettikin nopeasti pyyhkäistä silmänsä kulmaa esiliinansa helmalla, huomasi kuitenkin nuori kreivi, että pari kirkasta, petollista kyyneltä oli valahtanut alas hänen punakoille poskilleen.
— Tulkaa, mennään tupaan, — sanoi tyttö kiireesti, osoittaen matalaa majaa, joka koivujen ja vaahterain takaa pilkotti noin kivenheittämän päässä rannasta.
Nuorukainen, joka ei vielä ollut noussut maihin, ei häntä pidättänyt, vaan sysäsi veneen takaisin vesille ja virkkoi: — Mene sinä vain Jaanan luo, mene! — Mitäpä minä sinua seuraan, kun et enää kuitenkaan minua rakasta!
— Mitä aikoo hän tehdä? — huudahti tyttö hämillään, suutuksissaan ja hämmästyneenä. — Venehän on vettä puolillaan; tuossa tuokiossa saattaa se keikahtaa nurin.
— Sama minulle on, kuolenko täällä vai Puolassa, kun et minusta kuitenkaan enää välitä, — ja samassa hän heilutti venettä, liekö tahallaan vai vahingossa, niin että siihen tuli yhä enemmän vettä ja se oli aivan uppoamaisillaan.
— Kuinka te voitte olla noin paha! — huudahti tyttö koettaen turhaan olla levollisena. — Tulkaa nyt takaisin, tulkaa nyt vain, niin sanon hänelle jotakin.
— En tule ennen kuin sanot minua sinuksi ja lupaat rakastaa minua niinkuin ennenkin.
— No niin, niin … Bernhard, sinä olet ilkein poika maailmassa, ja kuitenkin … kuitenkin täytyy minun sinusta huolia enemmän kuin kenestäkään muusta…
Nyt survasi nuori kreivi veneen nopeasti maihin ja samassa se keikahti kumolleen. Tyttö huudahti, mutta vaara ei ollut minkään arvoinen; vettä oli tuskin kyynäränkään vertaa, nuorukainen hyppäsi maihin ja kavahti Kreetaa kaulaan. Molemmat vuodattivat he niin runsaita kyyneliä kuin ainoastaan seitsentoista vuotiaat rakastavaiset voivat.
2. MUSTAN JAANAN MAJA.
Vettä! Paljasta vettä! — huusi ääni nuorten takana. — Kyyneliä, jotka kuivuvat, ennenkuin vesi takista haihtuu! Rakkautta, joka häviää, ennenkuin nämä lehdet lakastuvat! — Nuoruutta, joka unohtaa pitkän tulevaisuutensa kuunnellessaan hetkellisesti hurmaantuneen sydämen lyöntejä!
Nuoret hypähtivät erilleen hämmästyneinä ja noloina, koettaen salata kyyneliään. Heidän takanaan seisoi vanha, oudon näköinen nainen; kulunut, musta päähine peitti hänen harmaat hiuksensa ja osan kuihtuneita kasvoja; yhtä kuluneet ja mustat olivat nuttu ja hame, joita vastaan valkeat kasvot ja ryppyiset kädet näyttivät vieläkin kalpeammilta. Vaikka puku olikin noin kurja, ei siinä näkynyt reikiä eikä repeämiä. Päättäen siitä siroudesta ja suuresta puhtaudesta ja järjestyksestä, jota hänen pukunsa osoitti, oli vanhus varmaankin nähnyt parempiakin päiviä, joita vielä muisteli.
Musta Jaana, joksi häntä pukunsa mukaan yleensä kutsuttiin, ei ollut muuta kuin köyhän, eronsa saaneen sotamiehen leski, joka monta vuotta sitten oli tänne muuttanut ja Mainiemen rikkaalta kreiviltä saanut tämän pienen saaren ja siihen kuuluvan torpan maan asuakseen. Ei kellään ollut oikeastaan mitään pahaa sanottavaa hänestä; elatuksensa sai hän enimmäkseen linnasta, mutta oli hänellä myöskin tapana pieniä sivutuloja hankkiakseen povata kädestä ja toimittaa varastettuja tavaroita takaisin ynnä muuta semmoista. Taikauskoiset ihmiset katselivat häntä näiden pienten temppujen tähden syrjäsilmällä, varsinkin kun hän oli saksatar synnyltään ja luulon mukaan vielä katolilainen uskoltaan. Kuiskailtiin, että hänen miehensä kolmekymmenvuotisen sodan aikana oli ottanut osaa verisiin tekoihin, että hän oli kätkenyt maahan aarteen, joka oli julmilla ryöstöretkillä anastettu, ja että Jaana siitä syystä ja omaatuntoaan rauhoittaakseen vietti aikaansa ankarissa katumuksen harjoituksissa. Mutta kaikki nämä olivat huhuja, joista ei kukaan voinut varmuudella virkkaa mitään; tiedettiin vain, että oli yksi ainoa elävä olento, joka oli päässyt vanhuksen ystävyyteen ja suosioon ja että se oli linnan hoitajan kaunis Kreeta, joka aina pienuudestaan pitäen oli ollut vanhuksen silmäterä ja samalla ainoa, jonka hän salli astua yksinäiseen majaansa. Vaan sitä ei kukaan tiennyt, että nuori kreivi lapsellisen rakkautensa tähden Kreetaan oli hänkin päässyt hiukan osalliseksi Jaanan ystävyydestä ja että hän usein Kreetan kanssa salaa pistäytyi Jaanan majaan.
— Ei nyt muorin kannata torua, — virkkoi Kreeta, katsoen pitävänsä heittäytyä iloisemmalle tuulelle. — Vie meidät nyt vain koreasti tupaasi; tokihan pitää edes sen verran vierailleen kohteliaisuutta osoittaa. — Ja samalla tarttui hän vanhusta vyötäisiin ja pyöräytti häntä vallattomasti ympäri.
— Nuoruus ja hulluus! — mutisi Jaana, joka oli tottunut vallattoman tytön kujeihin. — Tulkaahan sitten, tulkaa vapaasti; saattaahan se olla yhtä hyvä kuin että täällä ulkona olette haukkasilla. Tarkoitan sitä, ettei mahtaisi isäsi päätäsi silittää, jos tietäisi, — lisäsi muori, katsahtaen Kreetaan.
— Isä on matkustanut Turkuun eikä varmaankaan tule kotiin ennenkuin myöhään illalla, — vastasi tyttö.
— No, niinpä tulkaa sitten. Pikku kreivihän on märkä kuin kuikka.
Luulenpa, että hänen korvansa taustatkin vielä ovat märät.
"Pikku kreivi" katseli vain Kreetaa eikä kuullut sanaakaan siitä, mitä Jaana sanoi. Mentiin tupaan, joka oli rakennettu kukkulalle tuuheiden lehtipuiden keskeen. Sisästä oli se yhtä köyhän näköinen kuin ulkoakin. Siellä oli sänky, pöytä, kaksi tuolia ja suuri, tamminen kirstu; mutta seinällä oli kaksi arvokasta kuparipiirrosta, joista toinen kuvasi hevosen selässä olevaa Pappenheimia, toinen oli Kustaa Aadolfin rintakuva. Tämä jälkimmäinen oli mainion Pontiuksen tekemä kuparipiirros von Dykin taulun mukaan. Heitä vastapäätä oli huono, nürnbergiläinen neitsyt Mariaa ja Kristusta kuvaava puupiirros.
Jaana toi vierailleen virvokkeita, jotka olivat kokonaan kotitekoisia, nimittäin katajasiirappiin pantuja karpaloita ja kiviastiaan juoksutettua koivun mahlaa. Sen tehtyään sanoi hän menevänsä polttopuita hakemaan.
— Mitä luulet, — sanoi kreivi Bertelsköld katsahtaen vanhuksen jälkeen; — luuletko, että voimme häneen luottaa? Oletko varma, ettei hän anna ilmi meitä sinun isällesi tai minun isälleni. Se olisi sama kuin jos kupari- tai kivimuuri pystytettäisiin välillemme.
— Minä luulen, — sanoi tyttö, — että Jaanalla on hyvät syynsä suoda meille kaikkea hyvää. Hän suosii meitä; minä tiedän kyllä asioita, joita ei kukaan muu tiedä. Häntä pidetään noita-akkana ja kuitenkin on hän vain ihminen, joka on paljon kärsinyt ja paljon maailmaa nähnyt ja kokenut ja joka sentähden näkee pitemmälle tulevaisuuteen kuin muut. Isä on hänelle hyvin vihainen, minä en uskalla tulla tänne muulloin kuin hänen poissa ollessaan. Hän voisi poltattaa Jaanan noita-akkana, jos tietäisi, että me täällä tapaamme toisemme.
— Mutta rakastatko sinä minua todellakin, Kreeta? keskeytti hänet nuorukainen ollen yhä omissa mietteissään. — Huomenna matkustan minä täältä monen sadan penikulman päähän; minun pitää saada tietää, kenen edestä elän ja taistelen.
— Bernhardin pitää unohtaa minut, — sanoi tyttö miettiväisenä, samalla kun tietämättään musersi karpalomarjan sormiensa välissä. — En, en ikinä maailmassa voi minä tulla hänen vaimokseen — minä!
— Jos sinä noin puhut, niin menen minä heti paikalla tieheni. Isäni oli talonpoikaistytön poika, ja kuitenkin sai hän ruhtinattaren vaimokseen, miksi olisi ero sinun ja minun välillä suurempi kuin isäni ja äitini? Etkö sinä ole kaikista ihanin ruusu ja…
Kreeta hymyili, mutta niin omituisella tavalla, että kyyneleitä kimalteli hänen silmäkulmissaan. — Olisipa sekin laitaa! — sanoi hän. — Ei koskaan ennen ole hän, Bernhard, puhunut tuolla tavalla. Se on kummallista; Tukholmassako hän on sellaista oppinut? Sanonko hänelle jotakin. Ajatelkoon minua niinkuin sisartaan; muutoin ei maksa vaivaa, ja minä ajattelen häntä niinkuin lintu talvella ajattelee sitä kesää, joka katosi.
— Sinä et usko, sinä, mutta saatpa nähdä, Jaana osaa povata. Jaana povatkoon meille. Lyödäänkö vetoa?
— Mistä lyömme?
— Näetkö tämän sormuksen sormessani? Se salamoipi auringon paisteessa niinkuin olisi taottu tähtien loistosta ja aaltojen kimaltelusta. Kun kuningatar Kristiina matkusti vieraille maille, antoi hän lahjan kaikille paaseilleen. Minulle hän antoi tämän sormuksen ja se on vähintään tuhannen talarin arvoinen. Nyt me lyömme vetoa. Jos Jaana povaa niin, että minä joskus tulen rakastamaan ketään muuta kuin sinua, saat sinä tämän sormuksen. Mutta jos hän povaa niinkuin tiedän hänen povaavan, niin pitää sinun antaa minulle … odota, pitää antaa tuo ruiskukka, jonka olet neulalla kiinnittänyt huiviisi, ja se merkitsee, että me elämme toivossa.
— Olisipa sekin veto! Luuleeko hän, että minä uskaltaisin ottaa vastaan timantteja ja kuningatarten lahjoja? Luvatkoon hän ennemminkin antaa minulle sen kuparisormuksen, jonka aina olen nähnyt hänen isänsä sormessa; se olisi omansa minulle.
— Et tiedä, mitä pyydät, Kreeta! Isäni pitää hyvin suuressa arvossa sitä kuparisormusta, vaikkei kukaan tiedä miksi. Bernhard, sanoi hän minulle kerran, minä kuolen äkillisellä kuolemalla, niinkuin äitisikin. Silloin tulee sinun ennen kaikkea hyvin tarkasti säilyttää tätä sormusta; koko onnesi siitä riippuu. Enempää en saanut tietää … mutta mitä välitän minä onnesta ilman sinua! Kun kerran saan käsiini tuon kuparisormuksen, niin annan minä sen sinulle, jos näet vetoni menetän. Tässä on käteni sen asian vakuudeksi.
— Mutta jos hän katuu…
— Minä olen antanut käteni siihen. Mutta sinun pitää puolestasi luvata minulle ruiskukka.
— Olkoon menneeksi. Kas niin … siin' on karpalo; syö se!
Nyt tuli Jaana puita tuoden ja kohta roihusi soma kesävalkea takassa. Vanhus otti kreivin samettikauhtanan ja ripusti sen kuivamaan. Sitten pani hän hänen tuolinsa takan eteen ja pakotti hänet istumaan. — Kas niin, nyt me kuivaamme ensiksi nämä hienot saappaat. Onkos tuo nyt laitaa, että kuljetaan talviteitä keskellä kesää ja tullaan sitten ahvenena maihin? Taitaa hän olla aika hulivili; mutta täällä ei hienoja herroja kumarrella liioin.
— Tehkää niinkuin tahdotte, Jaana muori, minä tottelen teitä kuin siivo poika, mutta yksi asia täytyy teidän luvata minulle. Povatkaa vähän Kreetalle ja minulle!
— Povatako teille? Ei toki, antakaa sen asian olla. Ei se ihmistä mitään hyödytä, vaan on sille vain synniksi ja vahingoksi, jos hän saa tulevaisuudestaan tietää.
— Ja sen sanotte te, Jaana, joka povaatte koko pitäjälle!
— Se on eri asia. Tyttärille povaan minä sulhasia ja sitten antavat ne minulle sukkaparin. Vaimoille povaan minä pitkiä pellavia, ukoille hyvää vuodentuloa, ja palkakseni saan heiltä leipäkakkaran tai tuopillisen maitoa. Mutta teille … ei, antakaa olla sinänsä … sen neuvon antaa teille muuan, joka tarkoittaa parastanne.
— Mutta minä tahdon, että teidän pitää povata, Jaana. Jos ette povaa, niin menen minä pois, enkä tule enää koskaan takaisin.
— No, no, hyvä herra … kuuma kuin tulen liekki! Näyttäkää kätenne ja syyttäkää itseänne!
Kreivi Bernhard ojensi hänelle kätensä, joka, vaikka olikin hieno, kuitenkin oli melkolailla päivettynyt. Vanhus tutki sitä tarkkaan ja luki sen viivoja ja poimuja, samalla kuin hänen kasvonsa vuoroin kirkastuivat, vuoroin synkkenivät. — Onnea! — huudahteli hän katkonaisin sanoin, — menestystä yhtä paljon kuin isällännekin, nuori herra, enemmänkin kuin hänellä… Korkealle te kohoatte … hyvin korkealle … ruhtinaat ja prinssit kutsuvat teitä vertaisikseen … ja kuitenkin tulette te kerran kukistumaan, kukistumaan itsenne kautta…
— Hyvä, hyvä, — virkkoi nuorukainen kärsimättömästi. — Jatkakaa. Sanokaa minulle, Jaana, voinko minä antaa ja tulenko minä antamaan sydämeni useammalle kuin yhdelle koko elämässäni?
Jaana katseli häntä kysyen ja melkein pilkallisesti. — Hän on seitsentoistavuotias, — sanoi hän … — minä ymmärrän. Mutta koska hän kysyy minulta suoraan, niin minä vastaan yhtä suoraan. Kyllä hän voi ja kyllä hän tuleekin rakastamaan montakin, hyvinkin monta.
— Se on mahdotonta, sen sanot sinä vain kiusataksesi minua, — keskeytti hänet nuorukainen kiivaasti.
— Mutta se näkyy selvään käden viivoista. Yksi, kaksi, kolme … tuo viiva merkitsee ruhtinatarta … neljä, viisi … tässä on meillä kuninkaallinen henkilö … kuusi, seitsemän … toisen vaimo, hyi, herra Bernhard! … kahdeksan, yhdeksän … näyttelijätär, ja silloin olette te jo itse naimisissa … kymmenen, yksitoista, kaksitoista … enhän näe teidän lemmityistänne loppua tulevankaan.
— Hän antaa sydämensä kahdelletoista! — huudahti tyttö omituisella äänen painolla, jossa oli sekä leikkiä että surumielisyyttä. — Kuuleeko hän, Bernhard, kahdelletoista!
— Se ei ole totta, se on valhetta, se on valhetta yksitoista kertaa! — virkkoi nuori kreivi hämillään.
— Tahtooko hän kuulla lisää, — jatkoi Jaana säälimättä, — kolme-, neljä- ja viisitoista … silloin olette häviönne partaalla. Kuusi- ja seitsemäntoista … se viiva yhtyy ensimmäiseen … hän on kerran saava jälleen ensimmäisen rakkautensa, mutta minä pelkään, että heillä molemmilla on silloin harmaat hiukset.
— Viisitoista valhetta! Kuusitoista valhetta! — huusi kreivi Bernhard raivostuneena. — Nielkööt kaikki paholaiset sinut kitaasi, vanha noita-akka! — Ja sen sanottuaan hyökkäsi hän ovelle.
— Hyvästi, Kreeta, huomen aamulla varhain tapaamme toisemme linnan puistossa. Kuparisormus olkoon sinun! — huusi hän mennessään, juoksi veneeseen ja souti niin kiivaasti salmen yli, että pieni vene näytti joka hetki olevan kaatumaisillaan. Rantaan tultuaan päästi hän hevosensa, nakkasihe satulaan ja riensi pois.
Jaana ja tyttö olivat katselleet hänen hurjaa kulkuaan. — Kuuma veri, kuuma veri! — huokasi vanhus päätään pudistaen. — Täynnä taisteluita on hänen elämänsä oleva.
— Minä olen vihainen teille, Jaana! — sanoi tyttö vetistellen. — Olisitte ennustaneet edes kahta … sen olisin voinut antaa anteeksi; mutta seitsemäntoista … se oli hyvin ilkeästi sanottu.
— Minkäs minä sille mahdan? — vastasi vanhus olkapäitään kohauttaen.
— Mutta nyt se vei veneen. Sinun täytyy jäädä tänne huomiseen.
— Se on mahdotonta, sitä en uskalla mitenkään tehdä. Isä tulee kotiin ehtoolla, ja jos hän saa tietää minun täällä käyneen, ei hyvä peri.
— Mutta kuinka aiot päästä salmen yli?
— Sen saatte kohta nähdä, — vastasi tyttö reippaasti. Sen sanottuaan riisui hän nopeasti vaatteensa ja sitoi ne tiukkaan myttyyn päänsä päälle. Kohta sen jälkeen oli kirkas aalto sulkenut syliinsä hänen valkeat hartiansa. Hän ui kuin vesilintu … kimaltelevat pikku aallot lipattelivat hänen kaulansa ympärillä ja veden pinnalla näkyi vain tuo kaunis, valkokiharainen pää. Kymmenen minuuttia sen jälkeen oli hän onnellisesti saapunut vastaiselle rannalle.
3. MAINIEMEN LINNA.
Kuudennentoista sataluvun keskipalkoilla oli Ruotsin ja Suomen aatelin loistoaika.
Se oli ylpeä syntyperästään, etuoikeuksistaan ja sotaisesta maineestaan, se oli saanut uusia arvonimiä ja perinnöllisiä tiluksia ja niittänyt kunniaa ja saalista pitkällisessä, ulkomaisessa sodassa ja kaikesta siitä paisunut niin, että se kuningatar Kristiinan aikana esitti vaatimuksia ja hautoi tuumia, jommoisista ei oltu tiedetty sen jälkeen kuin aatelisto itse asetti kuninkaita valtaistuimelle. Samalla kun aateli ojensi oikean kätensä kruunua kohden, riisti se vasemmalla kädellään itselleen maita ja kartanoita. Ollen kuninkaan ja kansan välissä se painoi yhtä tiukasti sekä ylös- että alaspäin, uhaten kuningasta vaalivaltakunnan perustamisella, kansaa orjuudella. Turhaan oli Kristiina, joka tuhlaten jakeli kaikkea muuta paitsi sitä, jota hänellä ei ollut muille antaa — sydämensä tunteita — turhaan oli hän jaellut aatelisarvoja kaikille sekä arvollisille että arvottomille, niin että tallirengit, kuskit ja kokitkin saivat ripustaa vaakunakilpensä Ruotsin ritarihuoneen seinälle. Aika oli edullinen aatelistolle, se paisui kuin kevättulva niiden sulkujen yli, joita hallitus ja aatelittomat koettivat rakentaa sen tielle ja uhkasi laskea valtansa alle koko valtakunnan. Ja tällä vallan ja vaikutuksen hirviöllä oli kuitenkin kaikkien mahdottomien pyyteittensä ohella niin paljon todellisia ansioita, niin paljon kunniaa ja jaloutta sekä vaakunakilvissään että myöskin sydämissään, että vielä kaksisataa vuotta sen jälkeen Ruotsin kaksi parasta historiankirjoittajaa joutuu katkeraan kiistaan siitä, mille puolelle vaaka enin kallistui: oliko kuudennentoista sataluvun ylimystöstä valtakunnalle enemmän hyötyä kuin vahinkoa.
Kustaa Aadolfin kuoleman jälkeen oli kolmekymmenvuotinen sota käynyt entistään vielä raaemmaksi ja tuhoavammaksi. Lopussa oli se sääliväisyys, millä ruotsalaiset ennen olivat voitetuitaan kohdelleet. Taistellen elämästä ja kuolemasta otti voittaja, minkä vain ottaa voi, ja palasi ryöstettyine saaliilleen kotimaahan. Melkein kaikki Kustaa Aadolfin jälkeiset sotapäälliköt, jotka eivät olleet vieraalla maalla hävittäneet saalistaan, vetäytyivät takaisin Ruotsiin suuret rikkaudet mukanaan, rakensivat komeita linnoja sekä Tukholmaan että maaseudulle ja elivät lopun ikäänsä ruhtinaallisen ylellisesti ja sotilasmaisesti. Jotkut heistä asettuivat kauempana olevaan Suomeen ja rakensivat sen rannoille ylpeät kivilinnansa; useimmat kyllästyivät kuitenkin pian maaseudun hiljaisuuteen ja siihen ainoaan huviin, metsästykseen, joka täällä oli tarjona. Niin kauan kuin voimat siihen riittivät, mellastivat he Kristiinan hovipidoissa ja Kaarle Kustaan sodissa ja säästivät Suomea varten vain viimeisen vanhuutensa sammuvan loiston, joka lopulta suljettiin Turun tuomiokirkon holveihin tai yksinäisen maalaiskirkon perhehautaan. Ja hävinneet ovat suurimmaksi osaksi heidän herraskartanonsakin, ne ovat kaatuneet ajan hampaan niitä jäytäessä ja Isonvihan niitä hävittäessä, mutta sadoissa Suomen kirkoissa on vielä surullisia jätteitä tuosta loistavasta ylimystöstä — on hautaholveja ja vaakunakilpiä, tauluja ja hautakirjoituksia, kruunuja ja alttarikaluja sekä varsinkin noita loisteliaita hautakiviä, joiden päällitse nyt astelee välinpitämätön matkamies ja joiden kuluneista kirjoituksista aina voi varmuudella löytää vuosilukujen alussa numerot 1 ja 6.
Yksi noista herraskartanoista, jotka kertovat niin suuresta ylpeydestä ja rikkaudesta, ja joiden loisto viime aikoina on vaalennut sitä myöten kuin aateli on merkityksensä menettänyt, oli Mainiemi. Sen oli rakentanut kreivi Kustaa Bertelsköld kohta Westfalin rauhan jälkeen ja nimensä oli se saanut katolilaisten pyhästä Mariasta. Kansan korvaan kuului Marianiemi oudolta ja muuttui se piankin Marjalaksi ja Mainiemeksi, joka viimemainittu nimi sitten jäi pysymään. Tämän kertomuksemme alussa, v. 1656, oli Mainiemi vielä loistavimmillaan; tuo kolmikerroksinen, korkea kivirakennus, jonka jyrkkä katto oli kuparista ja jonka korkeat tornit oli kuparilla katettu, muistutti mieleen noita ylpeitä keskiajan linnoja, jotka niin halveksivasti katselivat ympärillään olevia mataloita majoja. Portaat olivat leveät ja marmorilla päällystetyt, salit olivat suuret ja niiden seinillä riippui kilpiä, aseita ja hirvensarvia; oli siellä kaitaisia, pimeitä kiertoportaita ja pieniä tornikammioita; katot ja muurit oli koristettu kummallisilla, vanhaan saksalaiseen malliin tehdyillä koukeroilla; kaikki oli loisteliasta ja niin haaveellisen vanhanaikaista, että sitä katsellessaan olisi voinut luulla olevansa Saksanmaan sydämessä, jossakin muinaisessa ruhtinaallisessa linnassa eikä suinkaan Suomen raukoilla rannoilla, köyhyyden ja puutteen kaukaisessa kotimaassa.
Kun selaillessaan Dahlbergin teosta Svecia antiqua et hodierna tarkastelee kuudennentoista sataluvun parhaassa komeudessaan, loistossaan ja suuruudessaan olevia ylimyslinnoja, näyttää siltä kuin niissä olisi jonkinlaista omituista, syntyperäistä ylpeyttä, joka meidän päivinämme tuntuu painostavalta ja hyvin vanhentuneelta. Vaikka Mainiemen linna olikin vielä uusi, teki se katsojaan samanlaisen vaikutuksen. Vaikkei se vielä ollutkaan seitsentä vuotta vanhempi, näytti se jo siltä kuin olisi seisonut siinä vuosisatoja. Ehkä johtui tämä vaikutus siitä, että linnan rakentaja ja sen isäntä, ylpeä kreivi Bertelsköld, vain muutamia vuosia oli linnassaan asunut, kun uudet sodat jo kutsuivat häntä käyttämään vielä voimakasta käsivarttaan kuninkaan ja isänmaan palvelukseen. Ehkä johtui se siitäkin, ettei kukaan hempeä naisolento ollut vienoudellaan valaissut ja lempeydellään lauhduttanut sen uhkamielistä suuruutta noiden kurjien majojen rinnalla, joissa linnan alustalaiset asuivat.
Kello oli viiden ja kuuden välillä aamulla. Mainiemen linnan uhkeat muurit loistelivat keväisen aamuauringon valossa ja kuvastuivat tyynen lahden pintaan, jonka vesi sen perustuksia huuhteli. Ihana, yöllinen sade oli luontoa virvoittanut, koko maisema uhkui terveyttä ja voimaa ja ilmassa oli tuo tuoreuden ja nuortumisen tunne, joka tekee pohjolan kevään niin sanomattoman suloiseksi. Leivoset lauloivat taivaalla, pääskyset kiitelivät halki heleän ilman, ja iloisesti viserteli peipponen lehdittyvässä koivussa.
Puistoaidan vieressä lähellä linnaa työskenteli joukko kreivin alustalaisia, miehiä, naisia ja lapsia, repaleisia ja nälkäisten näköisiä olentoja. Keskiaikana pidettiin linnan rakentamista koko paikkakunnan onnettomuutena. Ajat olivat paljon muuttuneet, laki koetti rajoittaa läänitysvallan mielivaltaisuutta, mutta laki oli Suomessa vielä voimaton. Korkeat herrat ja heidän voutinsa tekivät mitä tahtoivat ja valituksen tekeminen oli tekijälleen vain turmioksi. Niinpä tapahtui, että täälläkin, näin lähellä Turkua ja maan korkeinta tuomioistuinta, vasta perustettua hovioikeutta, mielivalta ja oikeudettomuus oli nylkenyt melkein puti puhtaaksi koko sitä ympäröivän seudun, ja linnan kalliiksi ylläpidoksi riistettiin nyt se, minkä sota ja kato olivat säästäneet. Luultavaa on, ettei kreivi Bertelsköldillä ollut aavistustakaan alustalaistensa hädästä; sodassa ollessaan ei hänellä ollut aikaa sitä ajatella, ja hän oli tyytyväinen tiluksiinsa, kunhan vouti vain määräaikana lähetti hänelle ne suuret summat, jotka hän sen ajan aatelisten tapaan tuhlasi, ajattelematta, että nuo rahat oli viimeiseen ropoon asti kiskottu hänen köyhiltä talonpojiltaan.
Työmiesten työ oli raskasta ja pitkällistä. Tuo avara puisto, jossa oli paljon hirviä ja metsäpeuroja, ja joka ennen oli ollut puuaidalla ympäröitynä, oli piiritettävä kivimuurilla. Kello neljästä alkaen oli vedetty kiviä ja ladottu niitä korkeihin röykkiöihin — voudin asettamat työnjohtajat seisoivat aina vähän matkan päässä valmiina sujakoilla pihlajavitsoilla lyömään sitä, joka laiskotteli tai muuten niskoitteli. Eräs iäkäs ja nälistynyt vaimo ei jaksanut niin nopeaan kuin työnjohtaja olisi tahtonut työntää esiin mukulakivillä täytettyjä kärryjään ja sai sentähden muutamia iskuja piiskasta, niin että kaatui maahan. Sen näki vaimon neljätoistavuotias poika, karkasi raivoissaan työnjohtajan kimppuun ja repi ja löi häntä minkä jaksoi. Työnjohtaja, joka oli suuri, rotevatekoinen mies, tarttui poikaa niskaan, nakkasi hänet maahan ja alkoi armottomasti häntä piestä. Muutamat lähinnä olevat lakkasivat työstään, asettuivat pojan puolelle ja uhkailivat työnjohtajaa. Tämä huitoi raivoisasti piiskallaan; muuan työmiehistä, jonka naamaan piiska sattui, tarttui työnjohtajaa vyötäisiin, heitti hänet vuorostaan maahan ja antoi hänelle selkään. Nyt sekaantuivat muutkin riitaan ja siinä syntyi täydellinen kapina. Kauan tukehdutettu viha puhkesi ilmi. miehet heittivät pois työkalunsa ja katkoivat itselleen aidan seipäitä aseiksi; kaikki työnjohtajat kaadettiin maahan, niille annettiin ilman armoa selkään ja olisi siinä voinut henkiäkin olla vaarassa, ellei erään uuden henkilön ilmautuminen olisi muuttanut asiain menoa.
— Mestari Aatami! — huudahti muuan, ja kuin taikavoima vaikuttivat nuo sanat. Kiireimmän kautta heitettiin seipäät maahan, piestyt jätettiin rauhaan ja kukin kiiruhti työhönsä uhkaavaa vaaraa pelonalaisesti mulkoillen.
Kaikkien pelkäämä vouti, mestari Aatami, lähestyi linnasta tulevaa polkua myöten. Hän oli pitkä ja tanakka mies, iältään noin viidenkymmenen ja puku osoitti puoleksi herraa puoleksi talonpoikaa. Koirannahkainen talvilakki peitti hänen lyhyen, melkein vaalean tukkansa; kapeat, yhteen puristetut huulensa, pienet harmaat viikset ja matala, mutta teräväkulmainen otsa osoittivat rohkeutta, viekkautta ja kovuutta. Hänen vainuva silmänsä oli jo kauas huomannut kahakan, mutta hän ei kiirehtinyt kulkuaan, vaan läheni aivan rauhallisen näköisenä, varmana siitä, että hän milloin tahansa hillitsisi tuon väen, joka jo monta vuotta oli oppinut häntä pelkäämään.
Kärsivällisesti hän kuunteli työnjohtajien valituksia ja pani heti kohta tutkimuksen toimeen. Niin suuresti häntä työmiehet pelkäsivät, ettei kukaan heistä uskaltanut avata suutaan puolustautuakseen; ehkä olivat he jo edeltäpäin varmat siitä, että sen kautta vain pilaisivat asiansa. Ainoastaan tuo neljätoistavuotias poikanen, joka oli kapinan alkanut, käyttäytyi raivokkaasti, pui kaikkein kauhuksi nyrkkiään mestari Aatamille, ja huusi: — Minä tapan sinut mieheksi tultuani, jos et anna äidin olla rauhassa. Ensin otit isäni ja hän hukkui sotaan. Sitten otit vanhemman veljeni eikä hänkään tullut takaisin. Sitten veit meiltä hevosen ulosteoista. Sitten pakotit toisen veljeni vetämään tiilikuormaa, kun ei ollut hevosta millä vetää; veljeni veti niin, että kuoli siihen. Nyt olet pakottanut äidin ja minut tekemään kolme päivätyötä viikossa ilman palkkaa, vaikkei meillä ole leipäpalaa suuhun panna. Ja nyt on sinun renkisi lyönyt äitiä ja minua; sinä teet vääryyttä, mestari Aatami, ja pieksä vaikka kuoliaaksi minut, mutta sittenkin sanon minä, että sinä teet vääryyttä…
— Mikä on nimesi? — kysyi vouti lyhyesti ja melkein pilkallisesti, katsoen häntä tuimasti silmiin.
— Niinkuin et muka sitä tietäisi! — vastasi poika uhkamielisesti. — Pekka minä olen ja Pekka oli isäni ja Lampelaisiksi meitä sanotaan sen lammin rannalla olevan mökin mukaan, jossa asumme. Kirjoita se vaan mustaan kirjaasi, Jumala sen myös kirjoittaa omaansa.
— On sinulla ilmaa keuhkoissasi, — jatkoi vouti ivallisesti; — olisihan vahinko, jos et saisi huutaa. Pistäkää poika myllykammioon, — virkkoi hän työnjohtajille, — antakaa hänelle kaksi kertaa päivässä selkään ja ilmoittakaa sitten minulle, milloin hän pyytää armoa. Viekää äiti pois tieltä työn jaloista, hän saa suorittaa päivätyönsä huomenna. Ja te muut, jotka tässä niskoittelette, tiedättekö roistot, mitä se on, että ollaan uppiniskaisia isäntää vastaan? Hatut päästänne, lurjukset! Sinä, Niilo, olet ensiksi lyönyt esimiestäsi; minä kyllä tunnen sinut, junkkari. Viekää hänet piiskurin luo ja sieltä vanginkyydillä Turkuun. Te muut saatte sopia työnjohtajien kanssa ja palkita heidän kipunsa, sen jälkeen on teidän keskenne vedettävä arpaa ja kahdeksan teistä on lähetettävä sotaan Puolanmaalle. Ymmärrättekö, roistot!
Kaksi työnjohtajaa tarttui heti paikalla käsiksi poikaan ja Niiloon, viedäkseen heidät pois. Pojan äiti, jota oli lyöty, asettui vastarintaan ja heittihe milloin uhaten, milloin rukoillen miesten tielle. Kaikki työmiehet, joita siinä oli viidettäkymmentä, olivat kokoontuneet yhteen kehään ja katselivat nyt vuoroin toisiaan vuoroin voutia pelon- ja vihansekaisin katsein. Mestari Aatami alkoi aavistaa pahaa; hetki oli vaarallinen ja hänen valtaansa uhattiin. Mutta sattuma tuli hänelle avuksi. Puistosta kuului koiran haukuntaa ja kohta sen jälkeen laukaus. Kaikkien katseet kääntyivät sinne päin, sillä tähän aikaan vuodesta, kun hirvillä vielä oli pienet vasikat, ei koskaan ollut tapana metsästää.
Koiran haukunta läheni, oksat ritisivät, ja esiin karkasi nuori hirvi sitä paikkaa kohden, josta vanha aita oli purettu uuden tieltä. Joku työmiehistä päästi huudon, hirvi hätkähti, taas pamahti pyssy, ja verissään syöksyi kaunis eläin tieltä väistyvää väkijoukkoa kohden, alkoi horjua, kaatui maahan ja heitti henkensä rukoilevasti ympärilleen katsahtaen. Kohta hirven perässä karkasivat koirat esiin ja heidän kintereillään tuli nuori kreivi Bernhard hevosen selässä, laukaistu pyssy olallaan.
Nuorukainen pysähtyi hetkeksi, nähtävästi hiukan hämillään siitä, että hän sopimattomalla ajalla metsästäessään kohtasi tuon ankaran voudin, jota hän, vaikka olikin linnan perillinen ja isäntä, lapsuudestaan pitäen oli tottunut vaistomaisesti pelkäämään. Kohta voitti kuitenkin hänen ylpeytensä, hän astui alas hevosen selästä ja lähestyi hirveä, huomauttaen ikäänkuin vain sivumennen, että se oli härkä eikä siis ollut tullut mitään vahinkoa vasikoille. Työmiehet kumarsivat kunnioittavasti, vouti otti koirannahkalakin päästään ja sanoi nöyrällä, vaikka samalla ivansekaisella äänellä: — Teidän armollanne on kyllä lupa hävittää riistaa, milloin vaan tahtoo.
Vouti ei ehtinyt sen enempää virkkaa, kun Lampelaisvaimo heittihe nuoren kreivin jalkojen juureen ja huusi: — Armollinen herra, armahtakaa minun poikaani! Ne tahtovat panna hänet myllykammioon; te ette tiedä, mikä myllykammio on. Suuren vesirattaan päällä on pimeä häkki ja sen lattia on liistakoista, vesi pärskyy sinne sisään, ja siellä pitää vouti vankejaan yötä ja päivää, ruuatta ja juomatta, pimeässä ja kylmässä, likomärkinä. Armahtakaa poikaani!
— Onko asia niinkuin hän sanoo? — kysyi kreivi Bernhard epäilevin silmin voutia katsellen, joka yht'äkkiä oli muuttunut tuomarista syytetyksi.
Vouti kertoi kapinasta, osoittaen yhtä suurta ylenkatsetta väkeä kohtaan kuin äskenkin. Mutta hän oli erehtynyt luullessaan sillä tavalla vaikuttavansa kreiviin. Hän unohti, että seitsentoistavuotias on arka arvostaan, hän ei ehkä aavistanut, että kreivillinen nuorukainen, joka äsken oli ollut pakotettu puolittain pyytämään anteeksi sopimatonta metsästystään, käytti mielelläänkin tilaisuutta hyväkseen osoittaakseen, että hän oli herra ja toinen vain palvelija. Kreivi Bernhard katseli työmiehiä mielihyvällä. — Te olette pahasti rikkoneet, — sanoi hän, — enkä minä, yhtä vähän kuin isänikään, voisi jättää sitä rankaisematta, jos se tulisi kerran vielä uudistumaan. Mutta minä en tahdo, että lyhyttä täällä oloani häiritään rangaistuksilla. Minä annan teille tällä kertaa anteeksi, toivoen, että vast'edes tulette olemaan tottelevaisempia palvelijoita. Minä nyt armahdan teidät kaikista rangaistuksista; minä annan teille tänään vapaan päivän ja minä tahdon, että vietätte sen hauskasti. Mestari Aatami, toimittakaa niin, että väki saa ruokaa päivälliseksi ja iltapäivällä kaksi tynnyriä olutta.
Kreivi meni. Vouti katseli synkästi hänen jälkeensä. Mutta työmiehet remahtivat riemuisiin hurraa-huutoihin, ja Lammin Pekka huusi repaleista lakkiaan heiluttaen: — Eläköön nuori armollinen herra! Tämän minä aikamiehenä vielä palkitsen!
4. MESTARI AATAMI.
Voudin talo oli kivenheiton päässä linnasta, järven rannalla olevalla kukkulalla, niin että siitä voi nähdä kaikki, mitä ympärillä tapahtui. Se oli monesta syystä tarpeellista mutta varsinkin siitä syystä, että voutia kaikki vihasivat. Pihan ympärillä oli rautakeihäillä varustettu lankkuaita, joka oli kuin jonkinmoinen linnan etuvarustus. Vartioväkenään oli voudilla kolme luotettavaa ja voimakasta miestä. Rakennuksen päädyssä oli heleä-ääninen kello, jolla vouti voi kutsua apua linnasta, niin pian kuin hänen kimppuunsa käytiin. Talo oli sitäpaitsi varustettu kaikenlaisilla aseilla ja oli enemmän varushuoneen kuin rauhallisen talonhaltijan asunnon näköinen.
Vähän aikaa yllä kerrotun kohtauksen jälkeen nähtiin mestari Aatami tulevan asunnostaan ja tutkivasti katselevan puistoon päin. Ei kestänyt kauan, ennenkuin hänen terävä silmänsä keksi kaksi olentoa liikkuvan puiden välissä; toinen oli Kreeta, hänen tyttärensä, ja hänen vieressään käveli nuori kreivi Bernhard. Hieno hymy ilmaantui voudin huulille. — Ei ole hulluinta! — mutisi hän. — Nuori kotka tahtoo ajoissa valtaansa näyttää; on minulla kuitenkin rihma, joka hänen lentoaan rajoittaa.
Sen jälkeen hän meni rauhallisin askelin linnaan ja jätti nuoret häiritsemättä vaeltamaan ja heittämään toisilleen viimeisiä hyvästejään.
Mestari Aatami ei ollut itsensälainen tänään. Hän käyskenteli kokoontuneen väkijoukon keskellä, jaeskeli runsaasti ruokaa ja olutta, sanoi jokaiselle jonkin ystävällisen sanan eikä ollut huomaavinaankaan työmiesten pilkallisia, epäluuloisia ja samalla ilkkuvia silmäyksiä. Lampelan poika ei malttanut kieltään hillitä: — Terveeksi, mestari Aatami, — huusi hän tunkeillessaan oluttynnyrin ääreen; — tämä olut ei ole kasvanut myllykammiossa! — Vouti hymyili ja virkkoi: — Erehdyt, poikaseni; maltaat ovat juuri sieltä.
Nuoret rakastavaiset jatkoivat huvikävelyään viheriässä puistossa. Loistaen niinkuin hekin terveyttä ja tulta, katseli heitä toukokuun aurinko läpi lehdittyvien vaahterain. Kainoina, viattomina, tuoreina ja toivovina kuin ensi lempi, kumartuivat kevään kukkaset heidän jalkojensa alla, eivätkä he sitä huomanneet. Linnut visertelivät heidän ympärillään; he eivät sitä kuulleet; ja kuitenkin näkivät ja kuulivat he kaikki, mitä tapahtui. Sillä kaikki sulautui heidän mielessään yhdeksi ainoaksi ilmiöksi ja yhdeksi ainoaksi säveleksi: aurinko, kukkaset ja lintujen laulu kuvautuvat yhdessä ainoassa olennossa ja yhdessä ainoassa äänessä: lemmityn silmässä ja hänen sanojensa soinnussa, kun eron hetki lähestyy ja koko elämä päilyy yhdessä ainoassa kyynelessä, niinkuin luonto päilyy yhdessä ainoassa vesihelmessä.
Syntyperä, arvo, rikkaus, loistavat nimet, suuret toiveet, onni ja loisto, kunnia ja valta — kumartakaa korskea otsanne maahan, sillä sydämien maailmassa on voima, joka on teitä suurempi, joka tasoittaa kukkulat ja kuilut, joka murtaa aidat ylhäisen ja alhaisen välillä, joka on kaikkivoipa siksi, että se uskoo kaikkeen ja toivoo iäti eikä kuitenkaan mitään pyydä. Sentähden on ensimmäisen rakkauden loisto niin suloinen ja sentähden se kadottuaankin valaisee menneet muistot niin ihaniksi ja niin kirkkaiksi, niinkuin runoilija laulaa:
On pilvi valoisa, on synkkäkin sun kasvos' multa peittänyt, mutt' aina yhtä kirkkaasti sä loistit.
Aurinko heloitti jo korkealla taivaan kannella, kun nuori kreivi Bernhard muisti, että hänen vielä samana päivänä oli ratsastettava Turkuun ja sen jälkeen heti lähdettävä vieraille maille. Hän tarttui tytön käteen: — hän, tuo rikas ja jalosukuinen, ei ollut koskaan uskaltanut painaa suuteloa hänen punaisille huulilleen. Nyt suuteli hän tuota kättä, joka niin lämpimästi puristi hänen kättään; tyttöparan päätä huimasi, ja kun hän katsahti taakseen, oli nuorukainen kadonnut puiston tammien taa.
Kokematon nuorukainen! Hän tuli unelmiensa maailmasta, toivehikkaana ja epäitsekkäänä; ei aavistanut hän, että häntä kotona linnassa odotti jääkylmä oman voiton pyynti; sitä vastustaakseen olisi hänellä pitänyt olla miehen voima ja vanhuksen kokemus, eikä hänellä ollut muuta asetta kuin sydämensä, joka uhkui alakuloisuutta, onnea ja surua.
Mestari Aatami odotti häntä suuressa salissa. Nuorukainen hänet tuskin huomasi. Mutta vouti astui nöyränä ja samalla kuitenkin rohkeana suoraa päätä nuoren isäntänsä eteen, ojensi hänelle kunnioittavalla kumarruksella pienen, hopearahoilla täytetyn pussin ja virkkoi tahallisella äänen painolla: — Tämän enempää en ole voinut saada kokoon teidän armonne matkarahoiksi.
— Hyvä on, — vastasi nuorukainen, katsomattakaan rahoihin; — pane ne matkarasiaani, minä kuittaan sitten kaikki yhdellä kertaa.
— Mutta tässä on vain 450 hopeatalaria, — huomautti vouti nähtävästi hiukan pettyneenä. Teidän armonne ei voi niillä suorittaa lähtö- ja matkakulujaan.
— Hyvä on, minä ymmärrän, — vastasi kreivi Bernhard hajamielisesti; — sinä tahdot jättää minulle enempi; pane sitten vain kaikki matkarasiaani.
— Valitettavasti en voi tällä hetkellä enempää antaa. Vasta huomenna tai ylihuomenna saapuvat verot pohjoisista tiluksista; ja minä olen pakotettu jättämään muille niiden kantamisen. Pyydän nöyrimmästi, että teidän armonne nyt heti myöntää minulle eron palveluksestani, siinä toivossa, että teidän armonne isä ei ole kieltäytyvä siihen suostumasta.
— Mitä te sanotte, mestari Aatami? — kysyi nuorukainen, jonka huomion nyt oli herättänyt se omituinen äänen paino, millä vouti lausui viimeiset sanansa.
— Teidän armonne lähtee sotaan, — vastasi vouti. Siellä voi jonakin päivänä tapahtua, että miehistönne tekee kapinan, ei teitä, vaan kersanttianne vastaan, joka tahtoo pakottaa heitä velvollisuuttaan täyttämään. Kersantti rankaisee rikoksen, jonka anteeksianto voisi perin pohjin hävittää kurinpidon. Teidän armonne tulee silloin sattumalta saapuville, kuulee kapinoivan joukon valitukset ja armahtaa rikokselliset, vieläpä palkitsee heidät laittamalla pidot heidän kunniakseen. Teidän käskyläisenne ei voi vastustaa teitä; hän tottelee, mutta tekee minkä hänen velvollisuutensa vaatii: pyytää eronsa.
— Mutta ettehän totta tarkoita, mestari Aatami. Ettehän voi vaatia, että minun, joka monta vuotta poissa oltuani tulen pariksi päiväksi vierailemaan isäni kartanoon, pitäisi rangaistuksilla himmentää näitten päivien muistoni.
— Ei teidän armonnekaan voine vaatia, että minä, joka viisitoista vuotta olen uskollisesti teidän isäänne palvellut, pysyn toimessa, jossa minua tästä lähtien vair pilkataan ja vastustellaan.
— Mitä hyvitystä sitten vaaditte?
— Minulla ei ole muuta neuvoa kuin joko tänä päivänä lähteä palveluksestani tai jo huomenna rangaista syylliset.
— Mahdotonta on minun suostua siihen, mitä pyydätte. Minun sanaani ei voi peruuttaa enemmän kuin teidänkään. Mestari Aatami, te ette ole oikein kohdelleet väkeänne. Puutetta ja kiukkua ilmaisevat heidän kasvonsa. Minua säälittää heidän tilansa.
— Teidän armonne ei tunne tätä kansaa. Se on uppiniskaista ja jäykkää ja ainoastaan ankaruudella voidaan sitä pitää kurissa. Höllentäkää sen siteitä, antakaa sille tänään anteeksi sen viat, ja se on huomenna repivä perustuksiaan myöten teidän linnanne. Kreivi, teidän isänne tarvitsee vuosittain kolmekymmentä tuhatta talaria menoihinsa. Teidän armonne itse tarvitsee vähintäin kymmenen tuhatta. Linnan ylläpitoon tarvitaan saman verran. Mistä otetaan nuo rahat, jos ei kansaa pidetä tarpeellisessa kurissa? Kuusitoista teidän tiloistanne on kiinnitetty, kolmekymmentä on autiona sotakulunkien vuoksi. Tänään on aateli saanut varustautua kaksinkertaisesti; joka kahdeksas talonpoika puetaan sotatakkiin; täällä saaristossa otetaan viidestä talonpojasta kaksi miestä meriväkeen. Rutto on alkanut liikkua Turussa, rahvas huutaa jo, että kaivot on myrkytetty. Velhot ja noita-akat kiertelevät kiihoitellen mieliä kaikenlaisilla pirun konsteilla. Antakaa anteeksi vanhalle uskolliselle palvelijalle, jos hän kysyy: onko nyt aika osoittaa lempeyttä ja sääliä? En tahdo salata teiltä, että jos tänään höllitän ohjia, saattaa huomenna syttyä julkikapina. Mutta … jos te tahdotte kernaammin seurata sydämenne tunteita kuin niitä neuvoja, joita äly ja välttämättömyys käskevät noudattamaan, niin ei minulla ole mitään muuta lisättävänä. Tilini ovat järjestyksessä, ja minä olen valmis milloin tahansa, yhtä köyhänä kuin tänne tulinkin, muuttamaan täältä tyttärineni Ruotsiin…
— Osoittakaa minulle jokin keino, kunhan se ei vain ole rangaistus, — virkkoi nuorukainen, johon voudin synkkä kuvaus oli vaikuttanut, ja joka myöskin tuli ajatelleeksi, että kaunis Kreetakin siis tulisi muuttamaan pois.
— Teidän armonne ei tarvitse rangaista, — vastasi vouti salaperäisesti hymähtäen. — Teidän armonne matkustaa tänään Turkuun kansan siunauksien ja riemuhuutojen seuraamana. Ainoastaan minua syytetään huomenna siitä, että olen toiminut vastoin teidän tahtoanne. Minua tullaan vihaamaan vielä enemmän kuin ennen; nähdään ainoastaan käsi, joka rankaisee, mutta ei päätä, joka käskee. Mutta minä olen tottunut siihen, että minua ymmärretään väärin; mitä välitän minä heidän vihastaan? Minä palvelen herraani, se riittää, ja minä olen valmis hänen tähtensä uhraamaan kaikki.
Kreivi Bernhard taisteli itsensä kanssa. Viimein voitti hänessä ylpeys ja kunniantunto. — Ei, — sanoi hän, — käyköön miten tahansa, teidän täytyy keksiä jokin muu keino. Minä en syö sanaani.
Vouti oli vaiti vähän aikaa. Sitten sanoi hän: — Luvatkaa minulle, että ennenkun lähdette, kutsutte kaikki työmiehet kokoon ja kehoitatte heitä olemaan minulle kaikessa yhtä kuuliaiset kuin he olisivat kuuliaiset teille itsellenne.
— Jäättekö silloin paikoillenne?
— Jään, teidän armonne.
— Hyvä. Minä lupaan sen.
Puoli tuntia tämän keskustelun jälkeen seisoivat kaikki linnan asukkaat nuoren herransa ympärillä, jonka hevonen jo hirnahteli linnan portilla. Kreivi Bernhard oli suostunut voudin pyyntöön ja käskenyt kaikkia alustalaisiaan osoittamaan ehdotonta kuuliaisuutta mestari Aatamille. Synkkää nurinaa sekautui hurraahuutoihin; nuori kreivi ei sitä huomannut, vaan laski täyttä laukkaa Turkuun päin. Yksi ainoa oli, joka itkettynein silmin katseli, kuinka hänen sininen hattunsa töyhtö vilahteli puitten välissä ja viimein tien käänteeseen katosi; se ainoa oli ankaran voudin tytär, tuo lempeä ja valkotukkainen Kreeta.
Tuskin oli kreivi poissa, kun mestari Aatami huusi esiin työnjohtajansa. — Korjatkaa pois olut! — huusi hän. Vetäkää esille vankirattaat, ja viekää Niilo linnaan. Kahdeksan uppiniskaisinta otetaan sotamieheksi. Lampelan poika telkitään myllytyrmään, ja hänen äitinsä häädetään heti paikalla torpastaan.
Pelko ja kauhistus valtasi läsnäolijat. Ainoastaan Lampelan vaimo uskalsi korottaa äänensä. — Voi, voi! — huusi hän valittavalla äänellä. — Voi uskotonta palvelijaa, voi uskotonta voutia!
Vuonna 1656 oli Suomessa monessa suhteessa surulliset ajat. Vihollinen oli hyökännyt ryöstäen Karjalaan; siinä sodassa ne Viipurin lukiolaiset ryhtyivät niin urhoollisesti Viipuria puolustamaan. Sato oli useissa paikoin ollut huono, rutto oli tulossa, Puolan sotaan tarvittiin kaikki sotakuntoiset miehet. Kuningas oli vastoin lakia otattanut sekä sen että seuraavan vuoden nostokkaat; rahvas nurisi ja sen mieltä kiihottivat salaiset urkkijat. Kansan uskollisuus kuningasta kohtaan pysyi järkähtämätönnä, mutta puutteensa ahdistamana kallisti se muutamin paikoin, varsinkin Turun tienoilla, korvansa puheille, joiden pitäjät koettivat uskotella, että viimeinen sotamiesten otto tapahtui kuninkaan tietämättä itsekkäiden virkamiesten toimesta, jotka sitten muka tahtoivat myydä otetut sotamiehet tanskalaisille ja venäläisille. Niinpä tapahtui, että siellä ja täällä syntyi melua, että rahvas vastusti sotamiehenottoa ja ainoastaan väkivallalla ja houkutuksilla saatiin tottelemaan esivallan käskyjä.
Mainiemen ympärillä asuva väestö, jota oli useiden vuosien kuluessa kiusattu ja köyhdytetty, oli herkkähermoisinta. Myöhään illalla samana päivänä kuin kreivi Bernhard oli matkustanut Turkuun, nähtiin kaksi miestä ja yksi vaimo soutavan nopeata vauhtia salmen yli mustan Jaanan majalle päin. Vanhus nukkui tai oli nukkuvinaan, mutta herätettiin ja pakotettiin avaamaan ovensa noille myöhäisille vieraille. — Onko paholainen teihin mennyt, — kiroili hän, — kun ette anna ihmisten olla yölläkään rauhassa. Ettekö tiedä, että voudin piiska vinkuu päänne päällä jo kello neljältä aamulla?
— Tiedämme kyllä, ja senpätähden me olemmekin tänne tulleet, — vastasi Lampelan vaimo, joka oli seurannut miehiä. — Mutta ei se tästä puoleen enää vingu, ja siihen on teidän, Jaana, meitä auttaminen.
— Minunko? — huudahti vanhus, ollen käyvinään ihmeisiinsä, vaikka hän varmaankin hyvin kyllä ymmärsi heidän asiansa.
— Juuri sinun, — virkkoi vaimo. — Tässä ei ole aikaa pitkiin puheisiin. Arvion Niilo lyötiin rautoihin tänä iltana, Pekka on heitetty myllytyrmään, minut on häädetty mökistäni, ja kun aurinko nousee, niin lähetetään nämä kaksi miestä ja kuusi muuta Turkuun ja sieltä Puolan sotaan.
— Mutta mitä tämä minuun kuuluu? Saan kiittää onneani niin kauan kuin saan rauhassa asua täällä töllissäni.
— Kuuluu se, — vastasi vaimo varmasti ja salaperäisesti, — sinun täytyy tuhota mestari Aatami vielä tänä yönä.
— Oletteko hulluja? Tuhota vouti?
— Kuulehan nyt, musta Jaana, älä nyt heittäydykään viattomaksi. Koko maailma tietää, että sinulla on salaiset keinosi sekä hyvään että pahaan. Maineesi on melkein yhtä suuri kuin Puu-Jumalan, ja monet pitävät sinua Tyrvään Kyni-Valpuriakin taitavampana. Älä siinä nyt tekeydy itseäsi tyhmemmäksi, sinun pitää valmistaa noidannuoli ja heti paikalla, ja kun se tänä yönä ammutaan voudin ikkunasta sisään, niin kuolee hän ennen aamun koittoa vuoteeseensa.
— Menkää tiehenne, olette liiaksi olutta särpineet, huomaan ma, — virkkoi Jaana ärtyisesti.
— Ohoh! — huudahtivat miehet, — luuletko sinä meidän tulleen tänne pilkattaviksesi? Eihän mitä, ämmä, nyt on hätä käskemässä ja nyt et sinä pääse käsistämme. Ellet heti paikalla tee mitä pyydämme, niin sytytämme me tuleen tämän sinun kurjan hökkelisi ja kärvennämme sinut, vanha noita-akka, omain nurkkaisi roviossa.
Jaana tarkasteli tutkivasti vieraitaan ja näytti ymmärtävän, että he hädän ja taikauskon ajamina voisivat pitää sanansa. — Vai niin, — sanoi hän hetken aikaa mietittyään, — minä teen mieliksenne mitä tahdotte, mutta tänä yönä se ei voi tapahtua. Luuletteko, että ihmisen voi tuhota niinkuin kissan tappaisi? Luuletteko, että täällä tuvassa kasvaa kalmanheiniä, ukkosen kaatamia puita ja lohikäärmeen verta? Kuolleitten luita saattaisi minulla ehkä olla, ehkä myöskin sisiliskon päitä ja sammakon varpaita; mutta mistä tulee nyt yht'äkkiä kirkkomullat, huuhkajan sydämet ja käärmeen kielet? Ei sitä niin vain mennä. Täytyy odottaa alakuuta, sillä yläkuussa menettävät heinät voimansa eivätkä voi vahingoittaa, vaikkakin voivat parantaa. Tulkaa takaisin kahden viikon päästä!
Miehet näyttivät menevän hämilleen. — Kahden viikon kuluttua olemme matkalla Puolaan, — sanoivat he.
— Ei tässä nyt ole itkuun aikaa! — huudahti Lampelan vaimo; joka oli heitä kaikkia rohkeampi ja kiukkuisempi. — Jos eivät taiat auta, niin auttaa kai käsivoima. Pian takaisin venheeseen; meillä on vielä tunti puoliyöhön. Ennenkuin kukko kiekuu, käymme voudin kimppuun neljänkymmenen miehen voimalla ja revimme hänet ja hänen talonsa pieniksi palasiksi.
Miehet vielä epäröivät; yritys näytti heistä liian uhkarohkealta. Jaana koetti lauhduttaa heidän mieliään. — Minusta nähden olisi parasta, sanoi hän, — että muutamat teistä kiiruhtaisivat yötä myöten Turkuun valittamaan maaherralle hätäänne. Ehkä tapaatte siellä vielä nuoren kreivinkin ja niin voitte te saada oikeutta ja vouti saada rangaistuksen julmuudestaan.
— Oikeutta? — matki Lampelan vaimo katkerasti. — Valita yhtä hyvin rakeiden tuhotöistä tai hallan vahingosta! Ennen voit niiltä saada oikeuden kuin että korkea herra toiseen korkeaan herraan koskee. Ei koira koiran hännälle polje. Ei meille tyhmille talonpojille oikeutta anneta. Mitenkäs kävi muutamia vuosia sitten sen rehellisen viskaali Croëllin, joka valitti kruunun käskynhaltijoita vastaan ja sai kiittää onneaan, että pääsi elävänä vankilasta, mutta talonpojat eivät hyötyneet siitä äyriäkään. Ei ne semmoiset auta, ja raukka on se mies, joka tämmöisinä aikoina ei osaa itse auttaa itseään; parasta onkin, että leipäpala hänen hampaistaan kiskaistaan ja lapsensa temmataan hänen sylistään; voi teitä kurjia pelkureita, jotka semmoista sortoa suvaitsette, uskaltamatta antaa takaisin sille, joka teille vääryyttä tekee!
— Jos me saisimme koko Arvion kylän ja kaikki Lampelan miehet liikkeelle tänä yönä, pitäisi meitä olla viiden- ja kuudenkymmenen miehen vaiheille, — huomautti miehistä toinen.
— Kolme työnjohtajaa ja vouti itse neljäs, paitsi Kreetaa ja piikatyttöä, — laski toinen; — mutta jos hätäkello alkaa soida, saa hän linnasta kymmenen tai kaksitoista miestä avukseen.
— Neljä ja kaksitoista, se on kaikkiaan kuusitoista, — luki vaimo. — Heitä kuusitoista ja teitä vähintäin viisikymmentä; oletteko te miehiä vai akkoja? Haukkukaa minua noita-akaksi, jos en ensi pyhänä kirkonmäellä kerro kaikelle kansalle, millaisia pelkureita te olette, ja lapsetkin tulevat teitä nauramaan vasten naamaa.
— Pian veneeseen! — huusivat miehet, joiden hidas, suomalainen luonto vähitellen alkoi tulla liikkeelle vaimon kiivaista puheista ja joiden mieli vihdoinkin oli tullut siihen tilaan, jolloin vähemmän välitetään vaarasta kuin asiansa oikeudesta. Ennen pitkää olivat he kaikki kolme soutaneet vastaiselle rannalle.
Jaana katseli poistuvien jälkeen ja pudisti huolestuneesti päätään. — Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan kaatuu, — sanoi hän itsekseen. — Eikö Suomessa sitten olekaan enää muuta oikeutta kuin verisen väkivallan? Mutta Kreeta on pelastettava; olkoon Jumala sitten hänen isälleen armollinen, jos he todellakin saavat hänet käsiinsä.
Niin sanoen irroitti Jaana veneen, joka oli piilotettu rannan kivien väliin, ja kiiruhti nopeasti, mutta kuulumattomasti soutaen samanne päin, minne voudin vihamiehet äsken olivat menneet. Ja yö oli aivan hiljainen, loitompaa metsästä kuului lahorastaan laulu, jota säesteli laineen soitto uinailevia rantoja vasten.
5. YÖLLISIÄ SEIKKAILUJA.
Noin kaksi tuntia ennen yllä kerrottua, Jaanan töllissä tapahtunutta kohtausta seisoi mestari Aatami talonsa korkeilla portailla, joilta voi nähdä kauas kukkulan ympärille. Hänen terävät katseensa tarkastelivat seutua milloin vasemmalle linnaan päin, milloin Arvion kylään päin, josta oikealla puolen olevien peltojen yli häämöitti matalien huoneiden kattoja noin neljänneksen peninkulman päässä talosta. Hän seurasi tarkkaan kotiinsa palaavien työmiesten askelia ja näytti olevan tyytyväinen, kun miehet eivät käyneet ryhmittäin, vaan astelivat yksitellen polkuja ja pientaria pitkin vieviä oikoteitä myöten.
Linnasta tulevaa suurta tietä myöten nähtiin yksinäinen matkamies reppu selässä pyrkivän taloa kohti. Hänen käyntinsä kävi sitä ravakammaksi, kuta lähemmä hän tuli, ja ennenkuin vouti oli ehtinyt rappusiltaan poistua, seisoi matkamies jo suljetun portin takana, kolkutti siihen ja pyysi päästäkseen sisään. Mestari Aatami meni avaamaan.
— Ka, Johannesko se on? — sanoi hän karsaasti, vaikkei ääni ollutkaan niin tyly kuin tavallisesti. — Mistä sinä nyt tulet tähän aikaan? Parempi olisi ollut istua Turussa kieliopin ääressä kuin reppu selässä maita mantereita kierrellä.
— Ka, mikäs auttaa, kun täytyy? — vastasi vieras, joka oli alun kolmannella kymmenellä oleva nuorukainen, kalpean näköinen ja laiha, mutta jonka jo aikaisin rypistyneissä kasvoissa oli älykkäisyyden ja hyväntahtoisen leikillisyyden ilme. — Mikäs auttaa, kun täytyy? Eväskonttini tyhjeni, ja Turussa on monta muutakin köyhää teiniä, eivätkä laupiaat ihmiset voi kaikkia elättää. Sentähden ajattelin minä, että hätä ei lakia lue. Helluntaikin on tulossa ja niin ajattelin minä, että lähden pitäjiä kiertämään ja kerään muutamia äyrejä rahaa ja pari leipäkannikkaa, niin jaksan taas mittumaariaan asti päntätä päähäni logiikkaa ja metafysiikkaa. Ettehän minulta yösijaa kieltäne; mestari Aatami? Kuinkas Kreeta voi? On jo kauan siitä kuin viimeksi näin pikku morsiameni.
— No, no, hyvä herra, ei ole vielä kuulutuksille kiirettä; luehan ensin itsesi maisteriksi ja hanki hiukan enemmän leipää konttiisi, niin saammehan sitten siitäkin puhua. Mutta tulehan sentään nyt huoneeseen ja pistä poskeesi jotakin. On kai hyvä ruokahalu, arvaan ma?
— Onpa tavallinen. Olen astunut kaksi penikulmaa yhtä kyytiä ja miettinyt uutta väitöslausetta, joka on tuottava suurta iloa oppineelle Martinus Miltopaeukselle. An homo bestia sit? Vastaus: Certe, quia comedit similes suos[1] — ja silloin, — lisäsi ylioppilas ongelmainen hymy huulillaan, — ajattelin minä sitä mainiota siankinkkua, jota tulisitte minulle illalliseksi tarjoamaan.
Vouti ei näkynyt olevan kuulevinaankaan tuota oppinutta viittausta, vaan vei vieraansa avaraan saliin, jonka takana vielä oli kaksi kamaria. — Levähdä nyt, — sanoi hän, — minä käsken Kreetan tuomaan ruokaa.
Kreeta tuli. Ylioppilas tarttui hänen käteensä ja puristi sitä lujasti, mutta tyttö loi kulmansa alas, varmaankin peittääkseen itkettyneitä silmiään.
— Mitäs nyt? — sanoi Johannes ystävällisesti. — Oletko itkenyt, pullula mea?[2] Enpä olisi ikinä voinut aavistaa, että sinulla olisi ollut minua noin ikävä?
— Hänen koiraskyyhkynsä on lentänyt tiehensä tänään, — kiiruhti isä vastaamaan, ennenkuin Kreeta vielä oli ehtinyt oikein avata kauniit silmänsä. Oletpa hupakko, tyttöseni, kun kuljet alla päin tuollaisen koreapyrstöisen keikarin vuoksi. Kas niin, sano nyt vain pian ystävällinen sana Johannekselle ja jouduta sitten viilipyttyä pöytään. Etkö näe, että hän nälissään näkyisi saattavan vaikka sinutkin suuhunsa niellä.
Ja tuo ankara vouti hymyili ystävällisesti. Olihan hänelläkin ihmisen sydän rinnassaan; ja se lämpeni aina, kun hän ajatteli rakasta lastaan ja kuvaili, kuinka tyttärensä kerran istuisi ruustinnana kotipitäjän pappilassa. Mutta Kreeta ei uskaltanut nostaa silmiään eikä vastata; hän kiiruhti ulos ja toi sieltä pian ruokaa pöytään. Ylioppilas, joka varmaankin tunsi paremmin kirjansa kuin ihmiset, uskoi täydelleen, että syynä Kreetan kyyneliin oli ollut se, minkä vouti oli ilmaissut, ja istuutui pöydän ääreen alkaen levollisesti tyhjentää edessään olevaa viilipyttyä. — Totta totisesti, mestari Aatami, — sanoi hän, — te olette kadehdittava mies: teillä on lämmin tupa, katettu pöytä, pehmoinen naisen käsi — numen domesticum, niinkuin me sanomme kohteliaammin kuin dominus Bång, joka aina puhuu mala herbastaan, rikkaruohostaan eli ohdakkeestaan — ja sitten on teillä maaseudun rauha, otium mentis ja ympärillänne joukko paimenpoikia ja paimentyttöjä, jotka ruusuisista nauhoista taluttavat teille vuonansa ja joiden paimenkuningas te olette…
— Sano minulle, Johannes, — sanoi vouti, joka luultavasti ei ollut aivan samaa mieltä maaseudun paimenelämästä kuin ylioppilas, — riidelläänkö siellä akatemiassa vielä yhtä äkäisesti kuin ennen?
— Minä annan teille anteeksi, mestari Aatami, — vastasi ylioppilas, tehden lusikallaan suuren loven viilipyttyyn; — minä annan teille anteeksi, että olette käyttänyt niin jokapäiväistä sanaa kuin "riidellä" siitä, mitä me sanomme väittelemiseksi. Kyllähän me yhä vielä ankarasti ottelemme; dominus Miltopaeus todistaa, että dominus Bång on aasi ja dominus Bång todistaa, että dominus Miltopaeus on pakana. Mitä minuun itseeni tulee, tahdon mieluummin olla pakana kuin aasi, ja kehumatta voin sanoa, että minä viime viikolla, ollessani posterior opponens, perin pohjin nolasin dominus Bångin, sekä majorem että minorem kuin myöskin conclusionem. Dominus Bång tuli silloin sellaiseksi jota sanotaan furibundus ja uhkasi vetää minut oikeuteen sekä taikuudesta että vääräuskoisuudesta, kun muka luuli saavansa näytetyksi toteen, että minä kauan sitten olin lainannut kirjoja dominus Stodiukselta, jota, kuten tiedätte, on ankarasti ahdistettu taikuudesta. Mutta … kah, minnekä se mestari Aatami hävisi?
Vouti oli mennyt ulos, ja tarkasteli vielä kerran pimenevää seutua, katsoi, että portti oli lukittuna ja hätäkellon nuora reilassa. Sitten antoi hän työnjohtajille määräyksiä yön varalta ja tutki, olivatko kahden puolen tuvan ovea riippuvien väkipyssyjen sankit kunnossa.
Nämä varokeinot tehtyään palasi hän taas rauhoittuneena tupaan.
Kreeta oli käyttänyt isänsä poissaoloa ikäänkuin ohimennen kysyäkseen, oliko Johannes tavannut ketään vastaantulijaa Turusta tullessaan, ja oli ylioppilas, suu täynnä voileipää, vastannut, että Mainiemen nuori kreivi oli kyllä ratsastanut vastaan kahden palvelijansa kanssa, ja että ne olivat ohi ajaessaan räiskyttäneet likaa hänen silmilleen. Onneksi oli huone jo melkoisesti pimennyt, sillä taivas oli vetäytynyt pilveen ja yöksi näytti tekevän sadetta. Eivät sentähden vouti eikä Johannes voineet erottaa sitä hehkuvaa punaa, joka niinkuin leimaus pimeässä yössä välähti Kreetan ihanille poskipäille.
— Kello on kymmenen, — sanoi vouti käskevällä äänellä, jota hän oli tottunut kotonaankin käyttämään. — Hyvää yötä, lapset! Huomennapahan sitten nähdään, Johannes, mitä tässä voidaan hyväksesi tehdä.
— Koreat kiitokset teille, mestari Aatami! — vastasi ylioppilas. — Enpä toden totta ole ollut näin kylläinen sen jälkeen kuin viimeksi olin luonanne, ja jos te olisitte dominus Bång, niin kutsuisin teitä väittelemään aivan uuden uutukaisesta päätelmästä: num homo Deus sit? Vastaus: certe, quia Deus nihil desiderat. Ego autem nihil desidero (scilicet post coenam copiosam). Ergo, Deus sum. Quod erat probandum.[3] Hyvää yötä, mestari Aatami!
Kreeta suuteli isäänsä kädelle, ojensi oman kätensä Johannekselle hyvästiksi ja poistui tuohon n.s. luhtiin, missä oli pari kolme pientä yliskamaria, ja jossa hän kesäiseen aikaan nukkui piikatytön kanssa. Luhtiin mentiin rakennuksen ulkopuolelle tehtyä käytävää myöten. Vouti pani levolle toiseen kamariin, mutta ylioppilas oikasihe mukavasti toiseen niistä olkivuoteista, jotka oli asetettu päällekkäin vastapäätä suurta uunia. Siinä vaipui hän kohta unen helmaan, nähden kunnianhimoisia unia niistä väitöksistä, joissa hän oikein tulisi nolaamaan dominus Bångia.
Mutta luultavasti oli tuo rehellinen, vaikka vähän riitaisa kateederisankarimme ahminut vähän liiaksi siankinkkua ja viiliä, koska hän, uupumuksestaan huolimatta, nukkui levottomasti ja näki pahoja unia. Hän oli istuvinaan auditorium majusin alemmassa kateederissa, hänen takanaan ja yläpuolellaan istui Miltopaeus, valkoinen ja pitkä tukka keskeltä jakauksella, ja hänen edessään seisoi ex officio opponenttina, tuo jättiläisen kokoinen, mustaverinen jumaluusopin professori Bång, säihkyen odium theologicumia. Turhaan turvautui respondentti ongelmoihinsa, kaunopuheliaisuuteensa; tuo suurikasvuinen vastustaja pölytti hänen päälleen mustana pilvenä kirkkoisien lauseita ja heprealaisia sanoja, ja Johannes parka meni aivan masennuksiinsa, ei saanut sanaa suustaan. Yhä mustemmaksi muuttui Bångin vartalo, se laajeni, pullistui, kasvoi kirkontornin korkuiseksi ja katseli häntä sanomattomalla ylenkatseella; ja kun Johannes tarkasti kateederia, niin oli se muuttunut äärettömän suureksi polttorovioksi ja sen ympärillä juoksenteli sitä sytytellen nokisia olentoja, niin että liekit rätisten leimusivat ylös tuhkanharmaalle taivaalle.
Siinä silmänräpäyksessä heräsi ystävämme ylioppilas kauhistuksissaan ja asettui istualleen sänkyyn. Huone oli pilkkopimeä, sillä luukut oli teljetty ulkoapäin, mutta hänestä tuntui kuin olisivat unen kauhut päättäneet ahdistaa häntä vielä valveillakin ollen. Yön hiljaisuudessa oli hän kuulevinaan outoa ritinää ja suhinaa, joka tuli kuin räystään kohdalta. — Pöllö minuakin! sanoi hän rauhoittaen itseään, — ulkona on vaan ruvennut tuulemaan; se on myrsky, joka suhisee puistossa. — Ja hän paneutui uudelleen vuoteelleen varmasti päättäen, ettei enää anna kauhean dominus Bångin untaan häiritä.
Ei tänä yönä helläluontoinen unetar kuitenkaan antanut rauhaa uupuneelle ylioppilaalle. Yhä vain hänen korvissaan sihisi ja suhisi ja välistä oli hän kuulevinaan kaukaista hälinää ja kuin kellojen soittoa. Toistamiseen nousi hän istumaan. Räystään rajassa, yläpuolella muuatta ikkunaa alkoi näkyä pieni kiiltävä piste, joka yhä isoni ja kirkastui … ja huoneeseen tunki palaneen hajua.
Ylioppilas kavahti pystyyn. — Tuli on irti! huusi hän ja kiiruhti kolkuttamaan voudin kamarin suljettua ovea. Kohta kuului sieltä liikettä ja häärinää.
Vouti syöksyi ulos vähissä vaatteissa ja koetti avata porstuan ovea. Se oli suljettu — telkitty ulkoapäin. Heti paikalla älysi mestari Aatami vaaranalaisen asemansa. — Ne roistot! — huusi hän. — Ne ovat kiivenneet lankun yli, teljenneet oven ja sytyttäneet katon tulipalloilla. Ne kurjat konnat, joilla oli vartijatoimi tänä yönä, ne ovat juoneet liiaksi olutta ja saattaneet nukkuessaan meidät kaikki turmioon.
Vouti oli, totta puhuen, arvannut aivan oikein. Kapinalliset talonpojat olivat piirittäneet talon, tavanneet vartijat nukkumasta ja jousilla ampuneet katolle palavia tappuroista ja piestä tehtyjä palloja, kunnes muutamat niistä olivat tartuttaneet tulen kattoon. Vaikka seinät ja katto olivat sateesta kosteat, oli vaara kuitenkin sangen suuri sillä tuuli kovasti. Oli noin kello 2:n aika yöllä ja taivas oli paksujen, usvaisten pilvien peitossa, joka viivytti muuten niin aikaista aamun koittoa.
Mutta mestari Aatamin pää ei joutunut helposti pyörälle. Heti paikalla muisti hän hätäkellon; hän riuhtasi nauhaa, mutta ei mitään ääntä kuulunut; — sen sijaan tuli vain nuora alas. — Tule, Johannes! — huudahti hän. — Ne ovat leikanneet poikki kellon nuoran, mutta on meillä vielä toinen keino merkitä noita lurjuksia ja herättää väkemme.
Kiireesti otti hän väkipyssyt seinältä, antoi toisen ylioppilaalle ja pisti mukaansa ruutia, luoteja ja sytyttimiä. Sen tehtyään riensi hän jyrkkiä rappuja myöten ylisille, joiden ahtaasta, ainoastaan luukuilla varustetusta ikkunasta oli laaja näköala. Katossa palava tuli ei vielä voinut seutua valaista, eivätkä talonpojatkaan, joilla ei ollut tuohuksia mukanaan, hiiskuneet sanaakaan, arvattavasti odotellen, että tuli heidän kostotyönsä suorittaisi. — Näetkö mitään? — kysyi vouti kuiskaten.
— En erota muuta kuin puiston puut ja navetan katon. Mutta hiljaa … tuolla, aivan lähellä lankkuaitaa näen varjon liikkuvan.
— Ne ovat asettaneet vartijoita ylt'ympäri, ettemme pääsisi heitä pakoon. Ellen erehdy, ovat murhapolttajat piiloutuneet portin pieleen. Niitä on ainakin kolme- tai neljäkymmentä henkeä; koko Arvion kylä on liittoutunut lampelaisten kanssa minua tuhoamaan. Mutta odotahan, minä annan niille roistoille läksytyksen, jonka tulevat kuolinpäiväänsä asti muistamaan.
Näin sanoen pisti vouti väkipyssynsä raskaan piipun luukusta ulos ja tähtäsi hyvin huolellisesti, kohotti sytyttimen ja laukaisi. Pyssy laukesi pamahtaen ja sen salama valaisi koko talon ja sen läheisen ympäristön. Portilla seisovain talonpoikain joukossa syntyi hämmennystä, ja kuului sieltä surkeita huutoja. Vouti hykersi riemuiten käsiään ja kiiruhti lataamaan kauheata asettaan uudelleen.
— Onneksenne olkoon! — huusi hän. — Pyssyssä oli 15 luotia! Ammu Johannes, ammu, ennenkuin roistot ehtivät hajaantua. Ammu keskelle parvea — oikealle puolelle porttia.
Tuo kunnon ylioppilas ei vastannut mitään, mutta hänen kätensä vapisi. Hän tähtäsi kauan ja oli huolellisesti tähtäävinään; sitten ampui hän — ja ampui ilmaan.
— Huono ampuja! — huusi vouti äreästi; — ei kelpaa muuhun kuin suutaan soittamaan. Lataa uudelleen!
— Kah, mitenkäs sitä pilkkopimeässä osaa ampua? — vastasi ylioppilas, muka suutuksissaan, ja tavoitteli kömpelöllä kädellä latasinta pyssyn kupeelta. Itsekseen teki ja lausui hän näin kuuluvan logiikkansa sääntöjen mukaisen johtopäätöksen: — nuo kanaljat tuolla, ne ovat ihmisiä ja kansalaisiani; ihmisiä ja kansalaisia ei ammuta; ergo minä en ammu kanaljoita.
Hui, samassa suhahti ilmassa, mutta mitään pamausta ei kuulunut; samassa silmänräpäyksessä vingahti jotakin luukun läpi aivan ylioppilaan korvan juuritse ja iskeytyi kiinni vastapäiseen seinään. — Mitä se oli? — huudahti Johannes.
— Mitäkö oli? — virkkoi vouti. — Nuoli se oli. Tuolla kirotulla joukkiolla ei ole varaa hankkia itselleen pyssyjä, ruutia ja luoteja: se on sitäpaitsi ankarasti kielletty. Sentähden ampuvat he vielä esi-isäinsä jousilla ja nuolilla ja ampuvat niin varmasti kuin paraskin tarkk'ampuja. Se on oikeata sala-ampumista tuo; ei mitään paukausta kuulu, hiljainen suhaus vaan ja kuolo on saaliinsa saavuttanut. Varo itseäsi, älä seiso luukussa! Annahan, kun vielä kerran herätän heitä ja noita nukkuvia vartijoita.
Samassa suhahti taas kaksi nuolta ilmassa; toinen sattui ulkoseinään luukun viereen, toinen hipasi luukun pihtipieltä, raastoi puuta palasen, sattui voudin käteen, repäsi vähän sarkaa hihasta ja teki syvän naarmun käsivarteen. Mestari Aatami kirosi hampaissaan, ojensi uudelleen aseensa, jota oli jo ollut laukaisemaisillaan, ja laukaisi. Uusi valitushuuto portilta päin ilmaisi, ettei tämäkään laukaus ollut hukkaan mennyt. Sillävälin oli kuitenkin tuo jo kauan nousemassa ollut sade alkanut valaa virtanaan vettä maahan. Se oli onnellinen sattuma piiritetyille, sillä räystäässä palava tuli pääsi täten vain hiljalleen leviämään, vaikkakin tuuli sitä kiihdytteli. Alhaalta pihalta kuului nyt melua, huutoja ja kirouksia, vaikkei voinut vielä saada selkoa siitä, olivatko talonpojat kiukuissaan päättäneet hyökätä pihan sisään, vaiko työnjohtajat ampumisesta heränneet ja ryhtyneet vastarintaan. Taistelu tuolla alhaalla kävi yhä kiihkeämmäksi, ja vähän väliä kuului ylisten luukusta väkipyssyn jymäkkä pamahdus; peläten omia miehiään ampuvansa ei vouti enää uskaltanut kohti laukaista, vaan ampui kuitenkin ilmaan siten kutsuakseen apua linnasta.
Päivä valkeni vähitellen. Talonpojat olivat nähtävästi erehtyneet, toivoessaan saavansa huomaamatta polttaa voudin taloineen. Alkaen pelätä, että he, jos vielä vitkastelisivat, päästäisivät kostettavan käsistään, päättivät he muitta mutkitta lopettaa taistelun, jossa heikäläisiä jo oli neljä tai viisi kuollut ja haavoittunut. Sillaikaa kun lampelaiset yhä ampuivat tulipalloja katolle, tunkivat Arvion miehet kirveet kädessä pihaan. Yksi voudin työnjohtajista uskalsi mennä heitä vastaan, mutta kaatui hetikohta talonpoikain koston uhrina; hänen pelästyneet toverinsa sulkeutuivat tupaan, telkiten sisäpuolelta ovet ja ikkunat. Kun ei Arvion miehillä enää ollut mitään vaaraa pelättävänä, hyökkäsivät he päärakennusta kohti, mursivat ovet ja tunkivat sisään. Sillä hetkellä ei mestari Aatamin pää ollut paljonkaan arvoinen.
Mutta ei voutikaan ollut hätäpoikia, vaan odotti yhä apua tulevaksi. Tuskin oli hän huomannut talonpoikien tarkoituksen, kun hän, verta vuotaen ja käsi riepuun käärittynä, kiiruhti portaitten päähän ja sulki aukon tyhjillä oluttynnyreillä, joita oli varastossa ylisillä. Ylioppilas auttoi rehellisesti, minkä voi siinä työssä; ennenkuin ovi oli murrettu, oli portaatkin suljettu. — Tiedättekö mitä, mestari Aatami, — sanoi ylioppilas; — kaikki on niin kuin olla pitääkin, te tässä olette praeses ja minä olen vain respondens; mutta minusta näyttää, että toinen tai toinen kahdesta asiasta tulee tapahtumaan. Joko murtautuvat opponentes oluttynnyrien läpi, joita minä tahtoisin nimittää nimellä argumenta fundamentalia, ja siinä tapauksessa saamme me nopeamman lähdön kuin rappiolle joutunut kappalaisparka pastoraalitutkinnossa, tai annamme me opponenteille repposet, ja siinä tapauksessa paistetaan meidät elävältä täällä ylisillä; jota minä sanoisin disjunktiiviseksi johtopäätökseksi, jos vain tietäisin, että te, mestari Aatami, vähänkään logiikkaa ymmärrätte.
Mestari Aatami ei huolinut vastata tähän logiikkaan sanaakaan, vaan kuunteli yhä kiihtyvällä kiukulla talonpoikien melua tuolla alhaalla, jossa he kulkivat huoneesta huoneeseen ja ryöstivät ja rikkoivat kaikki, mitä eteen sattui, suutuksissaan siitä, kun eivät löytäneet sitä, jota etsivät. Vihdoin juoksivat muutamat heistä portaita ylös ja iskivät päänsä oluttynnyreihin. Kohta kiiruhti koko lauma sinne; mutta niin ahtaat olivat portaat, että vain kaksi tai kolme voi kirveillään kuontua tynnyrejä rikkomaan. Se työ oli turhaa työtä. Tuskin oli yksi tynnyri särjetty ja saatu poistetuksi, kun toinen vyöryi alas ylhäältä ja sulki tien. Talonpojat koettivat vuorotellen auttaa toisiaan ja kiroilivat lakkaamatta; turhaan sen tekivät: tynnyri tynnyrin perästä vyöryi lakkaamatta portaiden aukkoon kuin avonaiseen kitaan. Aika kului; päivä oli valjennut; joka hetki voi saapua apua linnasta… Silloin kuului melun seasta uhkaava ääni huutavan: — antaa suden kärventyä omaan luolaansa! Hän ei ole pääsevä käsistämme!
Samassa tunki huoneihin paksua savua, joka osoitti, että tuli vihdoinkin oli ulkopuolelta huoneen sisäosiinkin tunkenut. Huutaen vetäytyivät talonpojat ulos ja odottivat riemuissaan vihamiehensä varmaa häviötä.
On jo aika katsoa, mihinkä vouti ja hänen oppinut toverinsa ovat joutuneet. Niin pian kuin mestari Aatami yhä sakenevasta savusta oli ymmärtänyt, että vaara kasvoi joka hetki ja ettei apua mistään kuulunut, tarttui hän ylioppilaan käteen ja sanoi: — Kiitä nyt Jumalaasi, Johannes, että olet nähnyt nälkää Turussa ja käynyt vyötäisiltäsi hienoksi kuin hämähäkki. Tuo luukku tuolla antaa puistoon päin; tunkeudu ulos sen läpi; minä olen liika paksu siitä päästäkseni. Niin pian kuin olet laskeutunut siitä alas tätä nuoraa myöten, juokse Kreetan luo luhtiin, pelasta hänet liekeistä ja vie hänet sisareni, leipurin lesken luo Turkuun. Kun sitten saat oman leipäsi, niin nai tyttö — pidä hänestä rehellisesti huolta, ja ole hänelle hellä puoliso! Kas niin, Herran haltuun, poikaseni!
Ja tuo ankara vouti pyyhki salaa kyynelen silmästään.
— Mutta mihinkäs te joudutte? — kysyi Johannes levottomasti. — Minä en jätä teitä.
— Ei mitään mukinata, poika! — vastasi vouti äreästi ja työnsi Johanneksen puoli väkisin ulos luukusta. Sen tehtyään latasi hän vielä kerran raskaan kiväärinsä, ojensi sen talonpoikia kohti, jotka vaaraa aavistamatta olivat kokoontuneet yhteen ryhmään pihamaalle, ja laukaisi. Vaikutus oli kauhea; neljä tai viisi suistui maahan, muut hajaantuivat kauhistuksissaan joka haaralle luullen, että linnan väki oli tullut apuun … silmänräpäyksessä oli koko piha tyhjä. Mestari Aatami käytti tilaisuutta hyväkseen, kiiruhti ulos ja onnistui kenenkään näkemättä piilottautua kellariin, jossa ei ainakaan tuli häntä voinut vahingoittaa.
Sillä välin oli Johannes kiiruhtanut luhtiin. Se oli tyhjä. Kreeta oli kadonnut. Johannes, joka ei tiennyt, että Jaana oli hänet pelastanut, joutui ensi kerran eläessään sanattomaksi.
Voudin talo paloi ilmitulessa ylt'ympäri. Mutta vihdoin viimeinkin oli humalassaan maannut linnan väki herännyt melusta. Kaksitoista aseellista ja voudille uskollista palvelijaa kiiruhti hänen apuunsa. Vaikka talonpoikain miesluku olikin suurempi, eivät he uskaltaneet asettua vastarintaan, kun heillä ei ollut muita aseita kuin kirveitä ja jousia, ja hajaantuivat kaikille haaroille. Mestari Aatami astui esiin piilostaan; hän oli kadottanut talonsa ja tavaransa, mutta henkensä hän oli pelastunut.
Pitemmittä puheitta mainittakoon vain, että tämä tapaus tuotti yhä suurempaa kurjuutta koko Mainiemen ympäristöön. Sotaväkeä tilattiin Turusta ja sijoitettiin osaksi linnaan, osaksi kapinallisten alustalaisten luo. Sen sijaan, että olisi otettu 8, otettiin nyt 24 miestä nostokkaiksi ja lähetettiin Puolaan. Toisia vietiin raudoissa Turun linnaan. Kaksi pahinta rauhan häiritsijää tuomittiin kuolemaan ja mestattiin. Lukuisat lähiseuduilla asuvat aateliset katsoivat Mainiemen kreivin asiata kuin omaansa ja ryhtyivät kaikin tavoin tukehuttamaan kansan kapinallista henkeä. Siitä tuli surullinen, tuhoa tuottava kevät. Monista taloista lähtivät asukkaat tiehensä; Arvion kylä joutui melkein autioksi ja Lammin taloihin jäi vain naisia, ukkoja ja lapsia. Ja kaikki tämä tapahtui Suomenmaan siihen aikaan varakkaimmassa ja tiheimmin asutussa seudussa.
6. TAPPELU VARSOVAN LUONA.
Pois riennämme taas hädänalaisesta Suomestamme kauas eteläisiin maihin, joissa tämän maan verta ja varoja tuhlattiin kunnianhimoisen kuninkaan valloitussotiin. Kustaa Aadolfin ja Kristiinan valtaistuimella istui tuo urhoollinen soturi, tuo suuri sotapäällikkö, tuo jalomielinen ja korkealle pyrkivä, mutta kovin vähän valtioviisas sankari Kaarle X Kustaa. Ollaan heinäkuussa vuonna 1656. Paljon oli tapahtunut tämän vuoden edellisenä vuotena, suuria oli sinä aikana suunniteltu, loistava oli aika-ajoin ollut menestys, riemukulussa oli kuljettu, mutta myöskin nöyrtyneinä peräydytty. Sotaista intoa hehkuen oli Kaarle Kustaa karannut suuren, mutta eripuraisen, hajaantuneen, itsekkään ja sentähden voimattoman Puolanmaan kimppuun. Heinäkuun 3. p:nä 1655 oli tuo urhoollinen ja kuuluisa, suomalainen Arvid Wittenberg 20,000 kolmekymmenvuotisessa sodassa harmaantuneen sotavanhuksen kanssa lähtenyt liikkeelle Stettinistä ja marssinut Puolaan; nopeana kuin myrskypilvi kiiruhti kuningas jäljestä ja ennen marraskuun loppua oli hän valloittanut Puolan avaimet ja pääkaupungit Varsovan, Krakovan ja Thornin, voittanut tai houkutellut antaumaan valtakunnan hajanaiset sotajoukot, karkoittanut sen heikon kuninkaan Juhana Kasimirin yli Karpaattien vuorten Schlesiaan, anastanut enemmät kuin puolet tuosta laajasta valtakunnasta ja ottanut uskollisuuden valan sen asukkailta. Ollen valtansa kukkulalla ei Kaarle Kustaa aavistanut vastoinkäymisen päiviä tulevankaan; "Ruotsin kuningas (niin luettiin eräässä siihen aikaan ilmestyneessä lentokirjasessa) luulee onnen neliskulmaiseksi, kun kaikki muut pitävät sitä pyöreänä."
Tämän ajan kuluttua, mitä vaihtelevaa vihaa kansojen välillä — mitä uskottomuutta, kavallusta, väijyntää, epätoivoa, salamurhia, kostoa, intohimoja — ja näiden rinnalla isänmaan rakkautta, uljuutta, kunniaa, neroa, — mitä verisiä tappioita — kalliisti ostettuja voittoja, hätää, vaaroja ja kurjuutta, mikä kosto Ruotsin aseille, jotka täällä kaikessa loistossaan saivat kokea vääryydellä alotetun sodan kauhut ja isänmaansa pelastuksesta taistelevan kansan raivon! Suuria, loistavia, mutta kamaloita ovat nämä ihmiskunnan intohimojen ilmiöt! Marras- ja joulukuussa 1655 olivat puolalaiset vihdoinkin käsittäneet nöyryytyksensä ja heitä uhkaavan vaaran pohjattomuuden. Hätä oli ajanut tämän kevytmielisen, mutta samalla ritarillisen kansan kuninkaansa ympärille yhdistymään; kaikkialla, missä vaan Kaarle Kustaa ja hänen urhoolliset miehensä liikkuivat, nousivat kylät ja kaupungit vastarintaan, joka majasta lähti kostaja liikkeelle, jokainen käsi tempasi miekan, ja Juhana Kasimir palasi kansansa riemuitessa takaisin onnettomaan maahansa. Petturien houkuttelemana kulki ruotsalainen sotajoukko eteenpäin, niinkuin joka askelella auringon paisteesta sulava lumivyöry. Kaarle Kustaa oli kulkenut Kaarle XII:n tulevaa tietä Jaroslaviin saakka. Täältä täytyi hänen kääntyä takaisin, täytyi äärettömien vaarojen uhatessa peräytyä Varsovaan, ja hän sai olla tyytyväinen, kun sai pelastetuksi edes itsensä ja pienet tähteet valitusta väestään tulevien voittojensa varalle. Mutta suuressa, vihollismielisessä Varsovassa oli Wittenberg sill'aikaa 3,000:n luotettavan kantajoukkoon kuuluvan sotilaan avulla, joista puolet olivat sairaita ja haavoitettuja, kuuden viikon ajan kuolemattomalla kunnialla torjunut sekä muurien sisällä väijyviä kavaltajia että sen ulkopuolella olevia kuninkaan joukkoja, joiden lukumäärä välistä nousi 120,000 mieheen. Kesäkuun 20 p:nä 1656 joutui Varsova viimeinkin puolalaisten käsiin; osaksi valloitettiin se väkirynnäköllä, osaksi antautui se kunniallisilla ehdoilla. Wittenberg joutui puolalaisten vihan uhriksi, heitettiin vastoin sopimusta vankeuteen ja päätti seuraavana vuonna vaiherikkaat päivänsä vankilassa.
Vielä koitti kuitenkin onnen ja voitonkin aika. Juhana Kasimirin hylkäsivät heti kaupungin valloituksen jälkeen useimmat hänen joukoistaan; oli hänellä kuitenkin vielä enemmän kuin 40,000 miestä. Kaarle Kustaa, joka oli pelastunut kuin ihmeen kautta, oli yhtynyt Brandenburgin vaaliruhtinaan Fredrik Vilhelmin kanssa ja riensi 18,000 kostonhimoisen ja raivokkaan miehen kanssa valloittamaan uudelleen Varsovaa. Ensi kerran seisoivat molemmat kuninkaat vastakkain, ja heidän yhteentörmäyksensä muodostui tuoksi kuuluisaksi, kolmipäiväiseksi tappeluksi Varsovan edustalla.
Ranskan lähettiläs koetti estää tappelua ja välittää rauhaa. Juhana Kasimir vastasi: "Minä tahdon syöttää ruotsalaiset eineeksi tatarilaisilleni." Kaarle Kustaa vastasi: "Olisin iloinen, jos minulla nyt olisi kaikki viholliset vastassani, että voisin heidät kaikki yhdellä iskulla musertaa." Hänen järkähtämätön päätöksensä oli käydä monta vertaa voimakkaamman vihollisen kimppuun. Heinäkuun 18. p:nä iltapäivällä marssivat sotajoukot taisteluun Veiksel-virran itäistä rantaa pitkin, vastapäätä vapisevaa Varsovaa. Puolalaisten vasemmalla sivustalla oli virta ja vahvat linnoitukset, oikealla oli Biallalenkan metsä ja räme. Ruotsalaiset ja preussiläiset etenivät joen ja metsän välistä kaitaista kenttää myöten; ratsuväki kahakoitsi vihollisen kanssa, mutta ilta pimeni ja ensimmäisen päivän taistelu oli vähäpätöinen. Sotajoukot viettivät yönsä paljaan taivaan alla ilman suojaa ja ilman ruokaa.
Valkeni heinäkuun 19 päivä. Se oli kuuma kesäpäivä, jota vain silloin tällöin viillytteli luoteinen tuuli, joka ajoi pilvittäin ruudin savua puolalaisten silmiin. Preussiläiset ahdistivat puolalaisten oikeaa sivustaa, veivät kanuunansa rämeen poikki ja miehittivät kukkulan, josta torjuivat takaisin vihollisten ankarat hyökkäykset. Ruotsalainen sotaväki riensi preussiläisten apuun. Joka taholta ahdisti vihollinen raivoisalla rohkeudella. Milloin karkasivat puolalaiset ruotsalaisten keskustaa vastaan, josta heidät karkoitettiin äkäisillä raehaulilaukauksilla. Milloin tulvahti metsästä esiin suunnattomin parvin tatarilaisia, keihäät ojossa ja kamalasti kirkuen; mutta heidänkin täytyi paeta ruotsalaisen ja suomalaisen ratsuväen tieltä. Kuningas teki rohkean päätöksen, tunki Biallalenkan metsän läpi ja seisoi nyt preussiläisten sivulla muodostaen kaaren puolalaisten oikean sivustan edessä. Näiden joukosta karkasivat esiin Juhana Kasimirin kvartiaanit ja husaarit, joiden vertaisia ratsumiehiä harvassa tavataan. Upplannin, Smoolannin ja Itä-Götanmaan ratsumiehet ottivat vastaan heidät; mutta isku oli liian voimakas ja ruotsalaiset laukasivat pistoolinsa liian varhain, rivit alkoivat horjua ja murtuivat; isolla äänellä huutaen hyökkäsivät puolalaiset husaarit eteenpäin. Mutta toisessa rivissä olivat heidän vastassaan Fabian Berndesin suomalaiset, sekä Wittenbergin ja Sinclairin ratsumiehet. Täällä kohtasi isku iskua ja teräs terästä. Puolalaiset säpsähtivät, kääntyivät takaisin ja jättivät useita satoja uljaimmistaan jälkeensä. Samaan aikaan karkasi Kaarle Kustaa uusia tatarilaislaumoja vastaan, taisteli itse tulisimmassa tuoksinassa kuin tavallinen sotamies, ampui omalla kädellään kaksi tatarilaista ja iski kolmannen kuoliaaksi; villien raivo saatiin laimenemaan. Ilta pimeni ja taistelu oli jäänyt ratkaisematta; toinen yö vietettiin vielä paljaan taivaan alla ilman ravintoa, ilman suojaa, vihollisen läheisyydessä, kuolleiden ja kuolevain keskessä, huomispäivän verityötä varmuudella odottaen. Sellaisella sotaväellä voidaan maailma valloittaa.
Heinäkuun 20 p:n koittaessa olivat ruotsalaiset ja preussiläiset uudelleen asetetut rintamaan. Nyt oli heidän vuoronsa tehdä hyökkäys. Ensimmäinen hyökkäys tehtiin muuatta Pragan etukaupungin edessä olevaa metsikköä vastaan; kiivaan taistelun jälkeen oli asema valloitettu. Puolalaiset olivat jättäneet tykistönsä puolustamatta; vaaliruhtinas valloitti sen; puolalaisten oikealla sivustalla oleva jalkaväki lähti pakoon, kiiruhti sillan yli Varsovaan ja repi tien. Vasen sivusta huomasi sen ja kävi siitä levottomaksi. Turhaan ratsasti Juhana Kasimir väkensä keskessä uhkaillen ja rahoja tarjoten; turhaan hänen jalomielinen puolisonsa kuningatar Maria Loviisa kyynelsilmin kehoitti heitä muistamaan maatansa ja kunniaansa. Kaarle Kustaa hyökkäsi eteenpäin, hänen kanuunansa pyyhkivät rantaa pitkin, puolalaiset hajaantuivat hurjasti paeten ja tappelu oli menetetty.
Puolalaiset menettivät tässä kuuluisassa taistelussa yli 4,000 kuollutta ja haavoitettua, 50 kanuunaa, kaiken kuormastonsa sekä pääkaupunkinsa Varsovan, joka antautui seuraavana päivänä vastarintaa tekemättä. Ruotsalaisten ja preussiläisten tappio laskettiin noin 700-800 mieheen. Mutta taistelun seuraukset eivät vastanneet sen loistavaa menestystä. Ylpeät ja kiukustuneet puolalaiset kokoontuivat uudelleen valmiina vastarintaan; preussiläiset ja heidän vaaliruhtinaansa tekivät vaatimuksia, joihin Kaarle Kustaa ei voinut suostua, ja menivät tyytymättöminä tiehensä. 8-10,000 miehensä kanssa ei kuningas voinut jäädä Varsovaan, jossa häntä vihasta hehkuva vihollinen uhkasi koko sotavoimallaan. Hitaasti ja varovasti vetäytyi hän takaisin pysyen puolustusasemassa, ja niin oli tappelun seurauksena Puolan vapautus eikä sen kukistuminen.
Mutta kun kuuma heinäkuun aurinko paahteli hieta-aavikoita Varsovan ympärillä, jossa monta tuhatta ruumista loikoi mätänemässä, syntyi siitä kauhean epäterveellinen ja inhottava ilma, niin että sitä tuskin voi hengittää kaupungissa tai sen läheisyydessä. Samalla oli koko kaupunki täynnä kuolevia, sairaita ja haavoitettuja, ja lopulta puhkesi tässä mahdottoman suuressa sairaalassa raivoamaan tuhoava rutto, joka säälimättä tempasi pois satoja ja tuhansia, joita miekka oli säästänyt; ja näiltä myrkytetyiltä pesäpaikoiltaan lähti murhanenkeli kiertämään kaikkia Itämeren rannikoita, riehuen lakkaamatta vuosina 1656 ja 1657 sekä Skandinaviassa ja Suomessa että Venäjällä.
Kaarle Kustaan kuuluisalla paluumatkalla Jaroslavista oli kuninkaan ja sotaväen asema useinkin aivan epätoivoinen. Suljettuna siihen niemekkeeseen, jossa San-joki laskee Veikseliin, näytti Ruotsin sotajoukko jo hävinneeltä ja olisi todella hävinnytkin, ellei kuninkaan nero, rohkeus ia onni olisi auttanut sitä pääsemään Sanin yli ja ahdistamaan ja valloittamaan liettualaisten vastaisella rannalla olevaa leiriä. Mutta vihollinen riensi hänen edellään aikoen ahdistaa ja saavuttaa hänet toisessa samanlaisessa nurkkauksessa, missä Vieperts-joki laskee Veikseliin. Kuningas kutsui sotapäällikkönsä neuvotteluun; ainoa pelastus oli johtaa vihollisten huomio harhaan sotaväen oikeasta matkasuunnasta. Osasto sotaväkeä olisi lähetettävä Lubliniin päin uskottelemaan vihollista, että oli aikomus rientää siellä olevan ruotsalaisen linnaväen avuksi. Tämä joukko oli jo ennakolta kuolemaan tuomittu; sen tehtävänä oli houkutella vihollisten koko sotavoima kimppuunsa ja häviönsä kautta pelastaa pääjoukko.
Tämä aie salattiin sotamiehiltä, mutta korkeampi päällystö sai sen kyllä tietoonsa. Ken tulisi tämän joukon johtajaksi? Urhoollisimmatkin olivat kahdella päällä. Silloin tarjoutui eversti Kustaa Bertelsköld vapaaehtoisesti johtamaan tuota kuololle pyhitettyä parvea, johon kuului noin 300 liiviläistä ja suomalaista. Tarjoukseen suostuttiin; tuo vähäinen joukkio lähti liikkeelle ja houkutteli, niinkuin oli aavistettukin, koko liettualaisen sotajoukon jälkeensä. Kolme päivää taistelivat he viisikymmenkertaista ylivoimaa vastaan. Viimein väsähtivät sen voimat, kuolleina kaatuivat miehet tiepuoleen, vuotivat verta ja hävisivät näkymättömiin alinomaa yöt ja päivät taistellessaan. Ennenkuin oli ehditty puolimatkaankaan Lubliniin päin, olivat kaikki kaatuneet … ainoastaan neljä tai viisi miestä pelastui uskomattomien Varsovan metsissä kestettyjen seikkailujen jälkeen, ja niiden harvain joukossa oli myöskin kreivi Bertelsköld.
Kohta Varsovan tappelun jälkeen vetäytyi Kaarle Kustaa Länsi-Preussiin. Kuninkaan mieli oli synkkä; onni, joka äsken oli näyttänyt hänestä "neliskulmaiselta", oli yht'äkkiä muuttunut pyöriväksi palloksi. Saavutetusta voitosta huolimatta menetti hän kaupungin toisensa perästä, maan toisensa perästä. Eniten suututti kuningasta Liettuan menettäminen, jossa de la Gardie ja Lewenhaupt yhä toivottomammin taistelivat kavaltajia ja vihollisten kiukkua vastaan. — Haa! — huudahti Kaarle Kustaa kiukuissaan, — antakaa minulle Liettua takaisin, ja minä annan sen valloittajalle herttuan kruunun.
— Teidän majesteettinne, — vastasi yksi eversteistä, jotka olivat kokoontuneet sotaneuvotteluun kuninkaan telttaan, — antakaa minulle kaksi rykmenttiä ja minä takaan hengelläni, että Liettua on oleva teidän.
Kuningas pyörähti ympäri ihmeissään tuosta vastauksesta, jota ei ollut odottanut. — Ja kuka — sanoi hän, — antaa minulle varmat takeet siitä, etten suotta uhraa sekä rykmenttejäni että teidän henkeänne?
— Onneni, — vastasi eversti rohkeasti.
Kuningas hymyili ja käännähti kreivi Schlippenbachin puoleen, joka seisoi hänen vieressään. — On siis vielä ainakin yksi kuolevainen, joka luottaa onneen, — sanoi hän.
— Se on teidän majesteettinne, joka on saanut maailman siihen luottamaan, — vastasi Schlippenbach.
Vastaus oli kyllä mielittelevä, mutta ei juuri tässä tilaisuudessa varsin sopiva. Kaarle Kustaa rypisti otsaansa ja hänen pitkät, hienot viiksensä ja tavattoman paksu ylähuulensa vetäytyivät ivalliseen, katkeraan hymyyn, hänen muistaessaan kaikkia toteutumattomia toiveitaan. — Te odotatte määräyksiäni varhain huomenaamuna, — sanoi hän Bertelsköldille, joka turhaan koetti kuninkaan muuten niin avonaisista, sinisistä silmistä arvata, millaiset tehtävät häntä odottivat.
Kaarle Kustaan levoton luonne vihasi lepoa ja alinomaa mietti hän uusia suunnitelmia, jotka olivat toinen toistaan uhkarohkeampia. Oli niinkuin hän olisi aavistanut, että hänen elämänsä kunnian ja vallan kukkuloilla tulisi lyhyeksi ja että hänen sen vuoksi tuli käyttää jokaista silmänräpäystä hyväkseen. Hän nukkui aivan vähän. Usein herätettiin hänet keskellä yötä — hän oli antanut ankaran käskyn, että hänet pienimmänkin vaaran uhatessa välttämättä täytyi herättää — ja ollen varhain aamulla ylhäällä meni hän useinkin levolle vasta myöhään illalla — jollei vain viini ollut tehnyt hänen päätään raskaaksi. Niinpä istui hän nytkin pöytänsä ääressä vielä kauan sen jälkeen kuin päälliköt ja sotamiehet olivat menneet levolle. Ollen kahden kesken suosikkinsa Schlippenbachin kanssa tarkasteli kuningas synkkämielisenä ja ajatuksiinsa vaipuneena Puolan karttaa, tuota hänen unelmainsa valtakuntaa, joka oli levällään hänen edessään pöydällä — paperipalanen vain, paljas nimi, sisällötön ja tyhjä niinkuin todellisuuskin tällä hetkellä. — Kirottu brandenburgilainen! — huudahti hän, silmäillen Itä-Preussia, tuota maapalstaa, jota Fredrik Vilhelm oli pyytänyt, mutta jota Kaarle Kustaa oli kieltäytynyt luovuttamasta ja josta oli ollut seurauksena vaaliruhtinaan poislähtö. — Anna kerjäläiselle voita leivälle, niin vaatii se vielä juustoa. Saakeli! Hän luulee siis, tuo sakaali, että kun hän vain seuraa leijonan jälkiä, hänen täytyy saada osa hänen saaliistaan, ja kuitenkin voi hän milloin tahansa olla valmis raastamaan rikki kaatuneen herransa jäsenet!
Schlippenbach, tuo viekas kuurinmaalainen, seurasi kuninkaan katseita ja pysähtyi, niinkuin tämäkin, Itä-Preussin kohdalle. — Sakaali on koiran sukua, — sanoi hän, huulillaan tuo epämääräinen hymyily, joka oli omituinen sen ajan vehkeileville valtiomiehille. — Pitäkää lihapalaa koiran kuonon edessä, ja se seuraa teitä, minne teidän majesteettinne vain haluaa. Ludvig XI oli suuri valtiomies. Hän noudatti koko hallituskautensa aikana periaatetta: — "luvataan, mutta ei täytetä." Ja Ludvig XI kukisti koko Ranskan.
— Olet oikeassa, — virkkoi kuningas, jonka valtiotaidossa todellakin oli paljon jälkiä Schlippenbachin antamista neuvoista. — Petos petosta, kavaluus kavaluutta vastaan … ah, hyvät herrat ja ruhtinaat, odottakaa, kerran kostonne koituu! Te luulette minua vain kädeksi, joka on puristautunut kiinni miekan kahvaan; mutta minä tahdon näyttää teille, että tämä käsi ei ainoastaan kykene iskemään, mutta voipi myöskin tanssittaa teitä kuin nukkeja nuorieni mukaan.
Se oli tuota sen ajan petollista valtioviisautta, joka ei voinut käsittää eikä seurata sitä ylevämielistä rehellisyyttä, joka kammoo käyttämästä alhaisia keinoja korkeiden tarkoitusperien saavuttamiseksi. Mustin pilkku sankarin Kaarle Kustaan historiassa on se, ettei hän tässä kohden ollut aikalaisiaan parempi — ja se vaikutti hänen kukistumiseensakin.
— Mutta, — huudahti kuningas sitten, kun hän vielä kerran oli silmäillyt Puolan karttaa, — mitä hyödyttää viisaus, äly ja sukkela nero, ellei onni seuraa kuolevaisen askeleita! Olet viisain ihmisistä; olet sankareista suurin, mutta jos joudut taistelemaan tuota itsepäistä, oikullista voimaa vastaan, jota onneksi sanotaan — niin turha on taistelosi, turhaan vuodatat veresi, et mitään saavuta. Sano minulle, Schlippenbach, onko sitä kuolevaista, joka voisi käskeä onnen häntä ikuisesti seuraamaan?
— Teidän majesteettinne, — sanoi suosikki, — en usko tähtien ennustuksiin, — voimallinen mies uskoo ainoastaan itseensä, — mutta on niitä kuitenkin olemassa ihmisiä, jotka niin kauan ovat olleet onnen suosiossa, että vastoin tahtoaankin tulee ajatelleeksi tähtien vaikutusta. Teidän majesteettinne on noita tähtien suosituita. Vaikka tähti hetkeksi pimenisikin, loistaa se kuitenkin kohta taas kahta kirkkaampana.
— Tuo Bertelsköld, — jatkoi kuningas, kuulematta kuurinmaalaisen puhetta, — hän kehuu onnestaan ja sitä minä en enää voi sietää. Mikä oikeuttaa hänet noin puhumaan?
— Todellakin, — virkkoi Schlippenbach, — kreivi Bertelsköld on omituinen mies. Olematta erittäin älykäs, niin, ollen milteipä vailla kaikkia muita suurempia lahjoja kuin uhkarohkeuttansa, on hän kuitenkin aina nuoruudestaan saakka purjehtinut myötätuuleen. Hän on taistellut sadoissa tappeluissa, on pelastunut lukemattomista vaaroista, saamatta haavaa ainoatakaan sen jälkeen kuin kerran tuli haavoitetuksi Lechin luona. Yhtämittaa on hän arvossa ylennyt, saanut rikkautta ja voittanut kunniaa; hänen syntyperästään ei mitään varmuudella tiedetä, se vain on varma, että hän on nousukas, jolle teidän majesteettinne korkea edeltäjätär tuhlaamalla tuhlasi armonosoituksiaan. Hänen alustansa ovat nyt suurimmat koko valtakunnassa eikä minua suinkaan ihmetyttäisi, jos kaiken tämän jälkeen teidän majesteettinne armollinen pilanteko Liettuan herttuakruunustakin hänen suhteensa vielä toteutuisi.
— Olet oikeassa, — vastasi kuningas hetken vaiettuaan; tällä miehellä on jonkin verran oikeutta uskoa onneensa. Sellaisia miehiä minä tarvitsen. Ja kuitenkin, — tällä hetkellä minä halveksin heitä.
— Nuo miehet ovat pieniä verrattuna neroon, joka itse onnensa takoo. Ja nero käyttää heitä kuin sokeita välikappaleita tarkoituksiinsa; kun ovat kuluneet, heitetään ne tiepuoleen. Mutta koska on puhe Bertelsköldistä, niin sallikaa minun huomauttaa, että hänen ylpeytensä on yhtä suuri kuin hänen onnensa. Ei kukaan teidän majesteettinne aatelismiehistä suvaitse häntä läheisyydessään; hänen oikea paikkansa on valloitetussa maassa, jonka ennakkoluuloja ei enää tarvitse säästää.
— Mutta kuitenkin on minun vielä koetettava saada liettualaiset puolelleni.
— Luvataan, mutta ei täytetä. Hyväillään heitä ensiksi kädellä, pehmeällä kuin naisen käsi, ja kuritetaan heitä sitten ruoskalla niin ankaralla kuin Bertelsköld. Jos teidän majesteettinne todella tahtoo pidättää Liettuan itselleen, parantaa sen haavat ja edistää sen vaurastumista, silloin lähettäkää sinne Würtz tai Dahlberg. Mutta jos teidän majesteettinne tahtoo vain jonkin aikaa pitää tätä maata voittonsa panttina, silloin lähettäkää sinne Bertelsköld kenraalin valtakirja taskussaan, ja ummessa silmin hän on valloittava maan. Tällä miehellä on merkillinen taito saada toisia lankeamaan samalla, kuin hän itse nousee. Onni vaatii aina korvausta. Se tuhlaa antimiaan Bertelsköldille, mutta saattaa samalla hänen ympäristönsä onnettomaksi.
— Liettua on miltei menetetty ja on voitettava takaisin, tapahtuipa se sitten tavalla millä tahansa, — virkkoi kuningas synkästi. — Lewenhauptin olen kutsunut pois Karjalaa suojelemaan; De la Gardie on melkein kukistumaisillaan raivoisien talonpoikaisjoukkojen käsiin. Mitä välitän minä tulevaisuudesta? Liettualaiset ovat jo kaksikymmentä kertaa pettäneet minut. Syyttäkööt itseään: minä lähetän kuin lähetänkin heidän niskaansa Bertelsköldin.
7. KREIVI KUSTAA BERTELSKÖLD.
Eräänä päivänä elokuun lopulla v. 1656 oli noin 1,200 miehen suuruinen joukko, jossa oli sekä suomalaisia että liiviläisiä, puoleksi ratsuväkeä, puoleksi jalkaväkeä, matkalla sateen liottamia teitä myöten Liettuan erämaihin auttamaan siellä olevia linnoituksia ja pysyttämään maata ruotsalaisten vallassa. Ainoastaan tämän vähäisen sotavoiman voi Kaarle Kustaa tällä hetkellä lähettää tuota kostonhimoista ja raivostunutta kansaa vastaan, joka noin sadantuhannen asekuntoisen miehen voimalla oli noussut puolustamaan isänmaataan ulkomaalaisten sortoa vastaan. Hulluudelta, urhoollisten soturien veren hyödyttömältä tuhlaukselta tuntui tämä retki kaikkien kokeneiden sotapäällikköiden mielestä. Mutta luultavasti oli juuri tämä yrityksen uhkarohkeus viehättänyt kuningasta, ja mahdollisesti toivoi hän myöskin jotakin vihollistensa erimielisyydestä, heidän tottumattomuudestaan sotaa käymään ja heidän huonoista aseistaan. Ja olisivatkin ne olleet hänelle eduksi kaikki nämä asianhaarat, kunhan vain sotavoimain suhde olisi ollut hiukan tasaisempi ja jos ei maa olisi ollut ruotsalaisille niin epäedullinen. Sillä ruotsalaisten oli kuljettava poikki virtavien jokien ja läpi äärettömien metsien, suurien rämeiden ja autioiden seutujen, joissa muonaa voitiin hankkia ainoastaan suurella vaivalla ja jossa sitäpaitsi oli mahdotonta kuljettaa enemmän kuin neljä tai kuusi kevyttä kenttäkanuunaa.
Tämän joukon etunenässä ratsasti nykyinen kenraalimajuri, kreivi Kustaa Bertelsköld, vanha tuttavamme Kustaa Aadolfin ajoilta. Tuo ennen niin solakka nuorukainen oli nyt suurikasvuinen ja vähän lihavahko mies, iältään noin viidenviidettä; hänen tukkansa oli vaalea, silmät siniset, ja hänen kasvoissaan, jotka olivat ruskettuneet Puolan auringossa, näkyi arpi siitä iskusta, minkä hän oli saanut Lech-virran luona. Monessa suhteessa muistutti hän kuningas Kustaa Aadolfia, ja varsinkin muistutti häntä silmien ilme, korkea, kaareva otsa ja roteva vartalo; puuttui kuitenkin sankarin yksinkertainen arvokkuus, hänen rauhallinen, vaatimaton suuruutensa, joka aina vaikutti niin voimakkaasti juuri siksi, että se oli luonnollista ja syntyperäistä. Muinoisen nuorukaisen lempeät piirteet olivat kuusikolmatta vuotta kestäneissä alituisissa taisteluissa ja vaaroissa kovettuneet enemmän uhkaa kuin uljuutta muistuttavaksi ilmeeksi; tuo käskevä katse vaati ehdotonta kuuliaisuutta, tuo terävä piirre ylähuulen viiksien alla ilmaisi järkähtämätöntä päättäväisyyttä. Kenraalin koko olento oli enemmän omansa herättämään pelkoa kuin rakkautta ja luottamusta.
Kaikesta tästä huolimatta oli kreivi Bertelsköld kuitenkin, ratsastaessaan lujatekoisella, suurella raudikko-oriillaan, komea sotilas, jonka kiiltelevä haarniska ja töyhtöhattu jo kaukaa näkyi sotamiehen silmään siellä, missä vaara oli suurin ja taistelu tulisin.
Muutamia askelia hänen takanaan ratsasti solakka, mustatukkainen ja mustasilmäinen nuorukainen, joka tuskin oli vielä seitsemäntoista vuotta täyttänyt ja jonka miettivästä ulkomuodosta voi päättää, että hän kernaasti vaipui haaveellisiin unelmiin. Bernhard Bertelsköld — sillä se oli hän — ei näyttänyt yksinäistä metsätaivalta kulkiessa ympäristöstään suuresti välittävän. Hänen sivullaan ratsasti hänen isänsä henkivartija, tuo sata-arpinen vanha ratsumies Pekka, jonka lukija muistanee tavanneensa Breitenfeldissä ja Baierissa. Silloin tällöin avasi hän suunsa vanhan, uskollisen palvelijan oikeudella virkkaakseen jonkin sanan yksitoikkoista matkantekoa hauskuuttaakseen, mutta kun hän ei saanut vastausta, sulki vanhus huulensa, eikä sitten enää kuulunut muuta kuin hevosten tasaista astuntaa tai jonkun ratsumiehen huuto, kun hän ohjasi hevostaan pois tiepuolesta.
Sillä tavoin kulki ratsumiesten jono hetken aikaa äänetönnä eteenpäin. Pekka ei kuitenkaan voinut olla itsekseen mutisematta katsellessaan nuorta herraansa suuttumuksen ja isällisen hellyyden sekaisilla tunteilla: — Hullu poika, ei näe eikä kuule mitään. Voisi vaikka suohon ajaa sitä huomaamatta. Jumala paratkoon, sen on hän äidiltään perinyt; kreivitär vainaja oli tuollainen, joka näki unia selvällä päivällä; taisi näkyjäkin nähdä, luulen ma. Lempo semmoista väkeä, en minä heitä jaksa ymmärtää.
— Pekka, — huudahti kreivi Bernhard, jonka ajatukset yht'äkkiä olivat joutuneet toiselle tolalle, — sano minulle, mitä juttuja ne ovat, joita täällä kerrotaan isäni kuparisormuksesta?
— Lienevätkö nuo mitään? — vastasi Pekka vältellen.
— Suomessa oli muuan, joka tahtoi saada sen sormuksen ja minä lupasin sen hänelle, kun kerran perin isäni. En sitä silloin sen enempi ajatellut, mutta kun eilen näin sen isäni sormessa, kysyin häneltä, miksi hän pitää niin halpaa sormusta. Silloin rypistyi hänen otsansa, hän katseli minua silmiin läpitunkevasti ja synkästi ja kysyi: — Tiedätkö mitään sen vaiheista? — En, — vastasin minä. — Kun minä kerran kuolen, — sanoi hän, löydät testamenttini Turun hovioikeuden säilöistä; siitä saat tietää mitä tarvitset. — Sitten varoitti hän minua koskaan panemasta pois sormusta, kun sen kerran olin saanut. Sano, Pekka, mitä tämä merkitsee?
— Enhän minä tiedä, jatkoi ratsumies äskeiseen tapaansa. — Liekö mikä rakkauden muisto kreivin lapsuuden ajoilta.
Kreivi Bernhard tempasi kärsimättömästi ratsastimia.
— Onko se laitaa? — huudahti hän. — Ei koskaan sano isäni minulle luottamuksen sanaa! Ei koskaan osoita minulle rakkauttaan! Pelätä ja totella, ja taas pelätä ja totella, ja sillä välin alituisia nöyryytyksiä — se on minun kohtaloni! Jokainen sotamieskin tietää enemmän isäni salaisuuksista kuin minä.
— Kenraali on onnen suosikki, — virkkoi ratsumies kuin ajatuksissaan.
— Kustaa Bertelsköldin onni oli käynyt sananparreksi koko armeijassa.
— Hänkö onnellinen! — huudahti nuorukainen miltei katkerasti. — Onnellinen tosiaan, jos onni on siinä, että yhä saadaan lisää valtaa, kunniaa ja rikkautta. Mutta tiedätkö sinä, että äitini kuoli kuudenkolmatta vanhana, että kaksi nuorempaa veljeäni meni ennen häntä hautaan, että onnettomuus seuraa kaikkia niitä, joita rakastamme, että alustalaisemme kuolevat nälkään ja kiroavat meitä ja että koko Ruotsin aateli vihaa ja kadehtii meitä! Ja tiedätkö, ettei isän ja pojan välillä koskaan ole ollut muuta kuin epäluuloa ja välistä tuntuu siltä kuin enemmän vihaisimme kuin rakastaisimme toisiamme. Voi, minä olen hyvin onneton ja isänikin on onneton. Meillä on kaiken ulkonaisen loiston siunaus…
— Se on isoäitinne siunaus, virkkoi ratsumies pyyhkien kyynelen silmästään lempeää Meriä muistellessaan.
— Niin, mutta kirous tallaa kantapäitämme ja heittää jalkaimme eteen kurjuutta, vihaa ja kyynelettömiä hautoja!
— Se on isoäitinne isän kirous! — virkkoi Pekka surullisesti päätään pudistaen.
Kreivi Bernhard vaipui ajatuksiinsa eikä vastannut mitään. Laskeva aurinko valaisi viimeisillä säteillään tiheän lehmus- ja pyökkimetsän rintaa, jonka läpi sotajoukon oli kuljettava. Useita tienristeyksiä sivuutettiin ja kaikki ne olivat yhtä kurjassa tilassa; mutta se, jota myöten sotaväki kulki, alkoi käydä yhä kapeammaksi, rämeisemmäksi ja kurjemmaksi. Kenraali komensi pysähtymään, kutsui oppaan luokseen ja kysyi häneltä uhkaavin sanoin, veikö tie todellakin Birzenin linnaan, missä oli matkan ensimmäinen määrä. Mies, joka oli juutalainen, vakuutti pyhällä valalla niin olevan ja kumartui maahan saakka ankaran päällikön edessä. Kulkua jatkettiin.
Mutta aurinko laski puitten latvojen taa, lähestyvä ukkosilma peitti taivaan mustaan pilveen ja joudutti yön tuloa. Tavallisessa menossa olisi jo ennen yön tuloa pitänyt ehtiä linnaan, ja sekä miehistö että päälliköt ajattelivat sen tähden huolestuneina yön viettoa asumattomassa seudussa, jossa viholliset väijyivät joka taholla. Kenraali käski kiiruhtaa kulkua ja lähetti kolmekymmentä ratsumiestä ottamaan etuvartiona selkoa siitä, eikö metsä jo kohta päättyisi ja eikö voitaisi saapua kentälle, ennenkuin yö täydelleen pimenisi.
Vartio viipyi kauan poissa. Opasta vartioitiin tarkkaan ja uhattiin hirttonuoralla, jos hän näyttäisi pienintäkään kavalluksen merkkiä.
Ukkonen alkoi käydä, salamat leimahtelivat pyökkipuiden latvoissa. Sotaväki oli pakotettu marssimaan tulisoihtujen valossa ja asettumaan rintamaan, ollakseen valmiina taisteluun.
Silloin kuului ukkosen jyrinän lomassa pyssyjen pauketta aivan läheltä ja vastaan ajoi täyttä laukkaa muutamia ratsumiehiä etujoukosta ilmoittamaan, että metsä ei suinkaan loppunut, vaan kävi yhä sakeammaksi ja että tie päättyi suureen murtoon. Vihollista ei ollut vielä näkynyt, mutta ratsumiehet olivat laukaisseet pistoolinsa varoittaakseen jäljestä tulevia.