VÄLSKÄRIN KERTOMUKSIA 3

Siniset. Pakolainen. Erään nimen varjo.

Kirj.

ZACHARIAS TOPELIUS

Suomentanut Juhani Aho

Ilmestynyt ensimmäisen kerran Porvoossa WSOY:n kustantamana v. 1896.

SISÄLLYS:

Siniset:

1. Leijona lepää 2. Leijona herää 3. Miten leijona alkaa otusta ajaa 4. Aurora Königsmark 5. Rex regi rebellis 6. Ebba Bertelsköldin kirje Kustaa Aadolf Bertelsköldille 7. Metsästys Liebewerdan luona 8. Pultavan tappelun edellisenä iltana 9. Pultavan laskeva aurinko

Pakolainen:

1. Ylioppilaat lähtevät sotaan 2. Isonvihan Klingspor 3. Rutto vuonna 1710 4. Porvoon päämaja 5. Sissit 6. Kotkanajo 7. Mainiemen linna 8. Isokyrön tappelu

Erään nimen varjo:

1. Valtiopäiväkerho 2. Valtioviisaan sodanjulistus 3. Pakolaiset 4. Karoliini 5. Hatut päästä! 6. Sanansaattaja Suomesta 7. Voittojen kirja 8. Voittojen kirjan kirjoittamaton lehti 9. Kun leijona palasi otuksen ajosta 10. Kohtaus Stralsundin luona 11. Kaarle XII:n puheilla 12. Vieraita Suomesta v. 1715 13. Hollantilaiset Pohjanmaalla v. 1715 14. Kajaanin linna 15. Amatsoonien maassa 16. Kun Suomen viimeinen linna kukistui 17. Myyrän käytäviä jättiläisrakennuksen juurella 18. Sotaväen katselmus ja eräs yhtymys 19. Kuninkaan sormus 20. Erään nimen varjo

Viiteselitykset.

VÄLSKÄRIN SEITSEMÄS KERTOMUS.

SINISET.

Kokonainen kesä on kulunut siitä, kun välskäri lopetti kuudennen kertomuksensa. Sillä välin oli häntä harvoin nähty kaupungissa, ja kun hän ilmaantui sinne harmaassa kalastajantakissaan, isot pieksusaappaat jalassa, kantoi hän olallaan pahkuraista sauvaansa, jossa leiviskän painoinen hauki riippui ikäänkuin voitonmerkkinä. Hauki oli aiottu isoäidin pöydälle. Tietysti Bäck silloin kutsuttiin päivällisille, ja hänen tähtensä oli jälkiruokana sinä päivänä mitä kauneimpia mansikoita kuorimattoman maidon kera. — Panette liian vähän sokeria, serkkuseni, — ja isoäidin tapana hymysuin sanoa, vaikka Bäck oikein pyryttämällä pyrytti sokeria mansikkain päälle. Bäck ei suinkaan ollut mikään hyvien päivien pitäjä, hän voi elellä useita viikkoja kalapirtissään piimällä ja keitetyillä simpuilla, mutta makeisille hän oli perso, tuo kunnon ukko, kun niitä vain oli tarjona. Sen isoäiti hyvin kyllä tiesikin, ja vaikka hän ei koskenut sokerilusikkaan itseään varten, sanoi hän ystävällisesti uudestaan: — vähän enemmän sokeria, serkkuseni!

Välskäri sai silloin kuulla kaikki sanomalehdissä olleet uutiset eikä hän lausunut juuri kohteliaita sanoja Don Miguelista, joka siihen aikaan piti meteliä. Vastavuoroon hän tiesi tavallisesti kertoa jonkin hupaisen jutun metsästys- ja kalastusretkiltään, esim. kuinka veli Svanholm äsken oli ollut jäniksiä ampumassa. Toverit, ja niiden joukossa oli ollut myös Bäck, olivat ennakolta ampuneet jäniksen, aukaisseet ja tyhjentäneet sen vatsan, panneet siihen paistia, silakoita ja keitettyjä perunoita sekä sitten neuloneet vatsan umpeen. Sen tehtyä asetettiin jänis sopivalle paikalle metsän rantaan, ja Svanholm vietiin hänen sitä huomaamattaan sinne päin. Koirat alkoivat ajaa, ja samassa huusi joku joukosta: pidä varasi, veli Svanholm! Svanholm tähtäsi tuossa tuokiossa — pyssy pamahti, jänis kellahti nurin niskoin ja vietiin riemulla pirttiin. Suurempaa urotyötä ei Svanholm ollut tehnyt tuon suuren pakoretken jälkeen. Urhokas kapteeni oli päivän sankari. Hän pidätti itselleen oikeuden saada aukaista jäniksensä kaikkien sääntöjen mukaan, antaakseen sydämen ja maksan koirille. Mutta mitä ihmettä, hän löytää lampaanpaistia jäniksestään! Mitä lempoja, veli Svanholm, jäniksesi syövät lampaitamme! — Sitten löytää hän silakoita — mitä saakelia, jäniksesi käyvät kalassa! — viimein keitettyjä perunoita — no tuhannen tulimmaista, veli Svanholm, jäniksesi osaavat sekä keittää että paistaa! Mutta Svanholm suuttui siitä silmittömästi ja murisi Bäckille koko viikon päivät sen jälkeen.

Kesä meni menojaan. Kun elokuu alkoi lopuilleen kallistua ja Bäck, tavallisuuden mukaan, oli kutsuttu päivälliselle syömään omaa haukiaan, tuli pikku Jonathan eräänä päivänä hyvin toimessaan välskärin luo ja tarjosi hänelle oksan, jossa riippui kolme isoa, tummanpunaista vaarainta. — No? — sanoi välskäri, nostaen tapansa mukaan pienoisen kaulustasta syliinsä, melkein niinkuin kissanpoikaa nostetaan.

— Niin, kummi, — vastasi Jonathan reippaasti; — nyt ovat vaaraimet kypsyneet metsässä.

— Se on hyvä se, — sanoi välskäri ja asetti pojan jälleen jaloilleen, kiepautettuaan häntä kerran ympäri ilmassa.

Anna Sofia pienensi sokeria kaapin ääressä. — Niin, — huusi hän, — nyt ovat vaaraimet kypsyneet metsässä ja nyt on meillä oikeus vaatia uutta kertomusta.

— Hm, — sanoi välskäri. — Lehtisiika nousee parhaillaan, ja sorsanpojat alkavat lennellä parvissa; kolmen viikon perästä minulla ehkä on aikaa.

Koetettiin kyllä väitellä vastaan, mutta ei mikään auttanut. Kolme viikkoa kului. Välskäri oli suolannut monta kaunista nelikollista siikoja ja lähettänyt monta jaloistaan yhteen sidottua vesilintuparia kotiin. Ilmat kävivät pimeiksi ja myrskyisiksi ja kolkkoa oli oleskella ulkona merellä. Silloin kuultiin eräänä päivänä vanhuksen itsestään virkkavan päivällispöydässä: — Tänä iltana saatamme aloittaa.

Tuumasta toimeen. Kello kuuden aikaan, kun alkoi hämärtää, istui tavallinen seura taas välskärin kamarissa. Kapteeni Svanholm, joka aikoja sitten jo oli leppynyt, punoi viiksiään takan edessä; maisteri Svenonius, koulumestari, siirteli halkoja likemmä toisiaan, isoäiti kutoi sukkaa, Anna Sofia puhdisti puoloja ja lapset asetettiin kynimään höyheniä vähän syrjempään, etteivät marjat heitä kovin paljon houkuttelisi.

Välskäri katseli keveätä, vaaleankeltaista liekkiä, joka luikerrellen kohosi pitkin valkoisia koivuhalkoja, eikä hänellä ensinkään näyttänyt olevan kiirettä aloittamaan. Lapset kävivät malttamattomiksi. — Nyt saamme kuulla Kaarle XII:sta, — kuiskasi Jonathan tahallaan niin kovasti, että toisetkin kuulivat sen.

— No, annapa kuulua! — sanoi Svanholm. — Veljellä on tänään tekemistä karskin pojan kanssa. Joka vähänkään on ruudinsavua päivinään haistellut, niinkuin veli ja minä, ymmärtää hiukan paremmin Kaarle XII:ta kuin kaikki ne kynäsankarit, jotka ovat hänestä kirjoittaneet.

— Ruudinsavusta ihmiset vain mustuvat, — sanoi tästä ärsytyksestä kiivastunut koulumestari. — Ajatukseni on, että Kaarle XII saa kiittää kynäsankareita suurimmasta osasta suuruuttaan. Jos sitä olisi kysytty verensä vuodattaneelta, autiolta ja nälkiintyneeltä maalta hänen kuolemansa jälkeen…

— Niin, kysy vain, — vastasi kapteeni. — Kysy vain, niin köyhinkin torppari vastaa veljelle: me olemme pahanpäiväisiksi peitonneet sekä tanskalaiset että saksalaiset, turkkilaiset ja venäläiset, tuli ja leimaus, sen olemme tehneet, herraseni, ja sen olemme tehneet Kaarle XII:n johdolla. Hän ei ollutkaan mikään saivartelija eikä saituri, niinkuin hänen isänsä, ja jos hän ei säästänyt muita, niin eipä hän säästänyt omaa kuninkaallista itseäänkään. Kynäilijätkö olisivat jotakin hänen kunniakseen tehneet? Hyi helvetti, he olisivat tahrineet hänen sinikeltaisen sotalippunsa musteella!

— Bernhard Bertelsköld on nyt kuollut, — sanoi vanha isoäiti saadakseen sanakiistan loppumaan. — Minusta on kuin olisin tuntenut hänet aina hänen lapsuudestaan asti, ja kelpo mies hän olikin, ja vielä päälliseksi täytyy minun sanoa, että olen pitänyt hänestä aina alusta alkaen.

— Piru vieköön! — puuttui kapteeni tyhmän töykeästi puheeseen. — Semmoisilla maitoparta-kreiveillä ei ole kahden äyrin edestä tarmoa jänteissään.

Isoäiti alensi äänensä ja puhui äänellä semmoisella, että urhokas kapteeni yht'äkkiä vaikeni: — Olen sanonut sen monet kerrat ja sanon vieläkin, että on säädytöntä noin kiroilla lasten kuullen. Jos serkku Svanholm olisi antanut minun puhua loppuun, niin olisi minulla ollut vielä muutakin sanottavaa. Serkun pitäisi muistaa, että kreivi Bertelsköld-vainaja otti eläessään osaa useampaan taisteluun kuin mistä serkku on koskaan kuullut kerrottavankaan, ja jos hän olikin kohtelias ja sävyisä ja sivistynyt herra eikä mikään törkimys ja tappelija, niin hän sittenkin oli serkkua urhoollisempi mies eikä lainkaan maidosta tai piimästä tehty. Mutta hänen loppuaan en voi oikein hyväksyä. Minusta tuntuu epäkristilliseltä ja kamalalta, että niin hyväsydäminen ja ymmärtäväinen mies joutuu kuollessaan niin kokonaan taikauskon ja maallisten ajatusten orjaksi, että ei muista ajatella köyhää sieluaan. Minkä hyväksi hän eli? Aatelisvallanko? Me olemme kaikki tavallisia ihmisiä; emme tuollaista ymmärrä.

— Vertaisemme kyllä astuvat esille, kun tulee Larssonien aika, — muistutti Svenonius. — Aatelisvallan, kansanvallan ja kuningasvallan välinen riita kestää kautta saecula saeculorum. Kerronpa joskus serkulleni vanhoista Rooman patriiseista ja plebeijeistä.

— Kiitoksia, serkkuni, en ole ollenkaan utelias; paavilaisten tieltä kernaimmin väistyn. Jotakin paavilaista pahusta lienee kuninkaan sormuksessakin. Taivahan pyhät, moista turmiontuojaa! Saadaanpa nähdä, että se sormus vielä turmelee koko Bertelsköldin suvun. Miksi ei se kelpo Kreeta nakannut sormusta mereen niinkuin aikoi! Se olisi ollut järkevästi ja oikein tehty, mutta sen sijaan hän antoi houkutella itsensä ja antoi noitakalun kreiville. Uskokaa minua, kyllä Torsten Bertelsköld kerran vielä häntä siitä soimaa.

— Mutta, — puuttui Anna Sofia vilkkaasti puheeseen, — entäs se, kun kaikessa onnistuu. Ajatelkaapa sitä, isoäiti! Yhä kasvaa sen suvun mahtavuus, ja jos sormus kulkee isältä pojalle, niin tullaan kuudennessa polvessa kuninkaaksi! Nyt se on jo kolmannessa tai neljännessä polvessa Torsten Bertelsköldillä. Paha vain, ettei voi selailla kummia niinkuin kirjaa, jonka lopusta tahdotaan saada selkoa edeltäpäin.

— Lapsikultani, — sanoi isoäiti vakavasti, — minusta näyttää niinkuin kuninkaan sormus oikein syvälle teroittaisi mieleemme nämä sanat: mitä auttaa ihmistä, vaikka hän kaiken maailman voittaisi ja kumminkin saisi sielullensa vahingon? Mitä iloa oli vanhemmalla Bertelsköldillä, mitä hyötyä oli Janssenilla kaikesta onnestaan? Kaksi parempaan aiottua ihmistä sormus on jo turmellut; kolmannen se on luovuttanut Jumalasta hänen elämänsä lopulla. Saat olla varma siitä, että se turmelee useampiakin. En pidä oikein nuoresta Torstenista, ja hänen veljeään Kustaa Aadolfia tunnen vielä kovin vähän. Kun en ota lukuun Kreetaa, niin ovat kaikki, joita edellisissä kertomuksissa olen jotenkin suosinut, jo manalle menneet. Kai on meidän nyt tutustuminen uusiin ihmisiin, kun aikakin on uusi.

Näin puhuttuaan isoäiti tarkasteli utelevin silmin vanhaa välskäriä, joka ääneti ja ajatuksissaan katseli liekkien leikkiä suuressa vanhanaikaisessa avonaisessa takassa. Valkean valon kohdatessa hänen kookasta varttansa ja päivettyneitä, vielä tarmokkaita kasvonjuonteitaan, näytti kaikista niinkuin jokin tavattoman tuikea mielenilmaus olisi synkistänyt hänen ryppyistä otsaansa. Usein ennen oli tämä yksinkertainen, vaatimaton mies ikäänkuin kasvanut kertoessaan, niin ettei ollut enää sama mieskään. Nyt synkistyivät hänen kasvonsa siinä määrin, että lapset miltei peläten häntä katselivat. Ja hän sanoi ikäänkuin itsekseen: — Uusi aika!

Heti sen jälkeen hän kääntyi jälleen tointuneena ja kirkkain silmin Anna Sofian puoleen: — Pane enemmän puita pesään, tyttöseni, kernaammin katselen liekkejä kuin tuhkaa. Ja istu niin, että paremmin näen sinut, lapseni. Siitä on etua kertomukselleni, että kaiken ajan saan katsella sinun hyviä ja iloisia kasvojasi.

1. LEIJONA LEPÄÄ.

Suuri, voimakas ja jalosydäminen seitsemästoista vuosisata oli äsken laskenut viimeisen kiven suureen maailmanhistorialliseen rakennukseensa. Esirippu oli laskenut peittämään sen ankaroita, vallasta ja valosta käytyjä taisteluita; sen pitkät vuosijaksot ja urotyöt avautuivat kuin taulu ajattelijan silmäin eteen, ja kysymys heräsi siitä, mitä nyt seurasi. Sillä eivät yksistään numerot nyt muodostaneet uutta aikakautta maailmalle; nyt oli tähtiä sammunut ja valtoja hävinnyt, ja uusia valtakuntia ja uusia ajatuksia pyrki syntymään, ja missä oli se mies, joka kykeni niitä hallitsemaan? Hän, joka enemmän kuin miespolven ajan oli ollut sekä älyn että vallan lainsäätäjä; hän, joka ihailijainsa ylistämänä antoi koko aikakaudelleen nimensä, Ranskan kuningas Ludvig XIV eli vielä ja luuli itseänsä kutsutuksi kirjoittamaan lakia uudelle vuosisadalle niinkuin oli kirjoittanut vanhalle. Mutta samalla, kun runoilijat vielä ylistivät häntä ja kuninkaat pelkäsivät hänen valtiotaitoaan miltei enemmän kuin hänen aseitaan ja kultaansa, alkoi vanhuus painaa hänen päätään, katumusteot hänen mieltään; samalla kun hän ojensi kättään uusia valtikoita anastaakseen, alkoi hänen oman valtikkansa kultaus kulua; ja epäily, joka tätä ennen oli vaiennut, ja pilkka, joka oli kyllästynyt suunsa salpaan, alkoivat pidellä pahoin aikakautensa ylistyspuheita ja etsiä niistä sitä sallimusta, joka ennemmin tahi myöhemmin kohtaa maailman kunniaa.

Mitä alemma aurinko laskeutui Ludvig XIV:n aikakauden taivaanrantaa kohti, sitä selvemmin käsittivät sekä ajattelijat että itse kansatkin, että aika tarvitsi uusia miehiä samoin kuin se tarvitsi uusia aatteitakin. Aatteet tulivat itsestään; ne olivat kauan kasvaneet hiljaisuudessa ja odottivat vain aurinkoa ja ilmaa, päästäkseen lehteä tekemään. Mutta turhaan vielä odotettiin aatteiden toteuttajia. Ajateltiin Eugenia ja Marlboroughia; katseltiin tuota suurta Bourbonien ja Habsburgien välistä taistelua. Englannin nähtiin äkisti ylenevän ja pääsevän yhä enemmän kilpailijansa Hollannin edelle; poispäin loivat odottajat silmänsä voipuneesta ja poljetusta Espanjasta; pois hajanaisesta ja veltostuneesta Saksasta; pois itsekkäästä ja itseään hävittävästä Puolasta, ja katselivat mielihyvällä Turkin vallan alkavaa heikkoutta — tuon Euroopan pelätin, jota ei kukaan enää säikkynyt. Kaikkialla oli kansoja ja valtoja, mutta harvassa miehiä. Harvat silmäilivät pohjoiseen päin. Raakalaisen kannalla oleva Venäjä lepäsi näköjään kuolleena ja kiisteli siitä, oliko ristinmerkki tehtävä kahdella vaiko kolmella sormella. Ruotsi, Itämeren vallitsija, oli ollut välittäjänä Ryssvikin rauhanteossa; mutta sen miekka oli levännyt, kultaa tulvasi Kaarle XI:n reduksionikamareihin, ja parraton nuorukainen, mieletön ja päätön niinkuin sanottiin, oli astunut valtaistuimelle pyytämään — karhuja.

Ei tiedetty silloin, että Pietari I työskenteli kirvesmiehenä Saardamin telakoissa. Ei tiedetty silloin, että Kaarle XII lukiessaan Curtiusta jo lapsena oli sanonut, kun häneltä kysyttiin, mitä hän ajatteli Aleksanteri suuresta: — Tahtoisin tulla hänen kaltaisekseen. — Ja kun muistutettiin: — Aleksanteri suuri eli vain 32 vuoden ikään — niin kaksitoistavuotias prinssi Kaarle vastasi: — Eikö siinä ole kylliksi, kun on valtakuntia valloittanut?

Oli uudenvuoden aika v. 1700. Oli kylmä, mutta kirkas talvi-ilta. Tähdet tuikkivat Meelarin jäisen pinnan yllä, tuon tuostakin kuului jäältä hevosten askelia ja kulkusten helinää kylmänä iltana. Muutamia tunteja sitä ennen oli liike ollut vilkkaampi. Osa hoviväkeä oli istuutunut koreisiin, töyhtöillä kaunistettuihin rekiin ja ajanut huviretkelle, ja moni punainen neidon poski oli siinä käynyt vieläkin punaisemmaksi, ja moni ylhäinen herra oli omin käsin ohjannut korskuvaa orittaan jääkentän yli. Mutta illaksi oli leskikuningatar Hedvig Eleonoora, kuninkaan isoäiti, kutsunut hoviväen illanviettoon Drottningholmaan. Kuningatar parka oli ikävissään. Hän olisi niin mielellään ottanut osaa valtakunnan hallitukseen, nyt niinkuin Kaarle XI:nkin nuoruuden aikana, mutta hän oli vanhentunut, ja pojanpojan pikaiset, erään komppanian katselmuksessa kreivi Piperille lausumat sanat, että hän "tahtoi itse komentaa niin urheita miehiä", olivat toteutuneet melkein samalla hetkellä, kun hän ne lausuikin. Hedvig Eleonoora teki päätöksensä. Hän rakenteli yhä vain huvilinnoja, keräsi ympärilleen nuoria ja iloisia ihmisiä, varsinkin taiteilijoita, ja eleli näin vallan hupaisesti vanhat päivänsä runsailla tuloillaan.

Vahakynttilät loistivat kirkkaasti järvelle Drottningholman korkeista ikkunoista, kun kaksi lyhyihin sotaviittoihin pukeutunutta ratsastajaa ajoi täyttä karkua jään yli linnaa kohti, samalla kun kolme tai neljä jäljempänä tulevaa rekeä näytti turhaan koettavan heitä saavuttaa. Linnan pihalle tultua astui toinen ratsastaja alas hevosen selästä ja läheni toista, joka istui ratsailla, jonka jälkeen tämä kuiskasi hänelle jotakin. Ensimmäinen ratsastaja köytti sitten hevosensa portin pieleen ja riensi linnan portaita ylös, jotavastoin toinen jäi kylmään talvi-ilmaan hevosensa selkään istumaan ja näytti tahtovan huolellisesti peittää kasvojaan niiden tulisoihtujen ja tervatynnyrien valolta, jotka pihalla paloivat.

Hetken mentyä tuli ensimmäinen ratsastaja ulos ja sanoi matalalla äänellä: — Hård on sairas eikä voikaan tulla, vaikka hänen mielensä kovasti tekeekin. Silmät paloivat hänen päässään kertoessani hänelle teidän majesteettinne seikkailuista, ja hän vastasi vain: Ei olisi naaras verkkoa murtanut, jos minä olisin ollut mukana.

— Jos hän olisi ollut mukana? — toisti toinen nyrpeästi. — Sanoiko hän niin, se vanha jöröpää? No niin, siinä on hänelle kunniaa kyllin, että tulen Drottningholmaan häntä varta vasten noutamaan. Me ratsastamme takaisin kaupunkiin, reet seuraavat meitä, ja me koetamme onneamme huomenna.

— Tuskin maksaa vaivaa, että koetammekaan saartaa naaraskarhua Hårdin poissa ollessa, — sanoi toveri. — Teidän majesteettinne on tänäpäivänä kaatanut karhun, jonka vertaista ei moni ole nähnyt. Lyönpä vetoa, että kuningas vainajan metsästyskirjassa ei löydy semmoista tekoa mainittuna.

— Huomenna koetamme, — oli lyhyt vastaus. Kuningas, sillä hänhän se oli, käänsi hevosensa ratsastaakseen pois, kun samassa leskikuningattaren tallimestari Höghusen, tulisoihtuja kantavain palvelijain seuraamana, kuningattarensa puolesta pyysi hänen majesteettiaan kunnioittamaan linnassa olevaa huviseuraa korkealla läsnäolollaan. Hämmästyneenä siitä, että hänet tunnettiin niinkuin naapurin hedelmäpuusta tavattu poika, pyöräytti kuningas hevosensa perin, karkuutti sen portaita kohti ja ajoi tahallaan erään siron kamaripalvelijan päälle, joka silkkisukissa ja matalissa kengissä käydä sipsutti pihan yli, kantaen vadissa hillottuja hedelmiä ja muita hovinaisille aiottuja makeisia. Leikinteko oli liian kovakouraista; mies parka kompastui niin, että sai nenänsä veriin, ja koko hänen vatinsa makea sisältö luiskahti lumeen. Nauraen nakkasi kuningas hänelle kultarahan ja meni ylös isoäitinsä luokse paremmalla tuulella kuin ehkä muuten olisi ollut ilman tätä tapausta.

Drottningholman linnan sisemmät portaat ovat niinkuin tiedetään, Nikodemus Tessinin mestarillista tekoa — niin keveät ja somat laatuaan, että näyttävät nimenomaan olevan rakennetut lemmetärten jalkoja ja prinsessain varpaiden teriä varten. Kuningas saapasteli näitä portaita ylös helisevin kannuksin ja niin raskain askelin, että olisi luullut hänen ratsastavan ylös. Ylä-eteisessä otti hänet leskikuningatar vastaan, Ceresiksi puettuna; ainakin hänellä oli kunnioitustaherättävä runsaudensarvi ja kimppu hopeoituja tähkiä kädessä; ja kun oli lausuttu muutamia kohteliaisuuksia, jotka kuninkaan puolelta olivat hyvin kankeat, vietiin kuningas yhteen noita suuria saleja; joiden seinillä vielä tänäkin päivänä nähdään Ehrenstrahlin maalaamia Kaarle Kustaan ja Kaarle XI:n taisteluita esittäviä tauluja.

Kaarle XII oli perinyt hyvän annoksen isänsä naisten seurassa osoittamaa ujoutta ja välitti, jos mahdollista, vielä vähemmän heidän suloudestaan. Seitsentoistavuotias hän oli, oli ollut jo lähes kolme vuotta kuninkaana, ja monet viettelykset olisivat pyydystäneet hänet pauloihinsa ja lukemattomat viattomankin lemmen verkot tahtoneet kietoa, ellei hänen jäykkä kylmyytensä jo ennakolta olisi kaikki pyyteet tehnyt turhiksi. Hänen astuessaan saliin, jossa vilisi kirjava seura mitä heleimmissä puvuissa, syntyi siellä yht'äkkiä hiljaisuus, ikäänkuin talven lumi olisi peittänyt tuon nuoruuden ja ilon kevään, joka vast'ikään oli laskenut leikkiä vahakynttiläin valossa. Näöltään vähän hämillään astui kuningas lyhyitä kumarruksia tehden näiden loistavien rivien välitse, kunnes salin perällä tapasi muutamia henkivartijaväkeen kuuluvia upseereja, joiden kanssa hän ryhtyi puhelemaan, nähtävästi iloissaan siitä, että pääsi pois häntä vaivaavien uteliaiden silmien piiristä.

Tuskin hän oli kadonnut väkijoukkoon, kun nuoruus ja kevytmielisyys taas astuivat keskilattialle. Nuoret naiset ja keikailevat nuorukaiset eivät malttaneet olla hymyilemättä veitikkamaisesti ja tekemättä pisteliäitä muistutuksia. Milloin he katsoivat vahalla kiilloitettua lattiaa, milloin taas toisiinsa, koettaen salata nauruaan, joka siitä vain kävi hillittömämmäksi. Syy oli selvä. Ajattelematta asiaa oli kuningas, kolme penikulmaa ankarasti ratsastettuaan, tullut semmoisenaan tanssisaliin metsästysretkeltään. Se näkyi selvästi hänen puvustaan; luultavasti se oli vielä tahrattu karhun verellä, joka vast'ikään oli virrannut hänen lyhyen keihäänsä tiessä. Mutta semmoisiin oli totuttu, ja metsästäjän rohkeus, samoin kuin sotilaankin, vaikuttaa aina vilkkaisiin mieliin. Mutta oli siinä vielä muutakin, joka yllytti hoviväkeä nauramaan — vähäinen asia tosin, mutta kuitenkin semmoinen, josta kuningaskin joutuu naurun alaiseksi — hän tuli sisään korkeissa metsästyssaappaissaan, jalat lumisina. Seuraus siitä oli, että joka askelella, minkä kuninkaallinen nuorukainen astui kirkkaaksi kiilloitetulla lattialla, joka näytti varta vasten olevan aiottu ainoastaan silkkikengillä astuttavaksi, jäi siihen musta märkä tahra noista suurista saappaista. Noita kuninkaallisia jälkiä nyt nuoriso piloillaan osoitteli, kun eräs neiti oli ollut niin rohkea, että kehoitti ystäviään katsomaan "Kaarle kuninkaan talvitietä".[1]

He eivät silloin tienneet, nämä iloiset ja meluavat perhoset, että Kaarle kuningas oli jättävä paljonkin jälkiä maailman läpi marssiessaan, mutta ei valkoisia lumisia jälkiä, vaan punaisia ja verisiä, jotka kulkivat Tukholman saleista halki Euroopan aina Mustanmeren rannikoille asti.

Niiden joukossa, jotka muita pisteliäämmin puhuivat noista kuninkaallisten jalkain tekemistä viattomista jäljistä, oli eräs pitkäkasvuinen, hoikka nuorukainen, kalpean ja kivulloisen näköinen, vaaleatukkainen ja kasvoiltaan hieno ja älykäs, mutta vähän pilkallinen. Hänen huulillaan pyöri jo uusi pilapuhe "karhun käpälistä", kun hän samassa tunsi kovan käden laskeutuvan olalleen ja kuuli jonkun kuiskaavan korvaansa vihasta värisevällä äänellä: — Varo, Torsten, ivaamasta karhua; voi tapahtua, että hänen käpälistään löytyvät leijonan kynnet.

Puhuteltu kääntyi päin ja näki edessään kauniin, mustatukkaisen nuorukaisen, tuskin kuusitoistavuotiaan, mutta niin leveärintaisen ja hartevan, että hän, vaikka olikin niin nuori, näytti olevan vaarallinen vastustaja. Tämä nuorukainen oli sama ratsastaja, joka oli seurannut kuningasta Drottningholmaan, ja hän oli puettu samanlaiseen ratsastuspukuun kuin se, mikä oli saattanut hänen herransa hoviväen pilkattavaksi.

Kalpea Merkuriukseksi pukeutunut nuorukainen koetti silmäillä toista isällisen huolestuneesti, mutta ei kuitenkaan voinut ivaansa peittää. — Mais qu'avez-vous donc, Gustave? — hän sanoi — minkälainen puku! Katso ympärillesi, mon ami, et ole nyt metsässä. Olet ilmeisesti erehtynyt; tämä seura tässä ei ole mäntyjä ja kuusia, niinkuin ehkä luulet, äläkä suinkaan luule, mon coeur, näitä naisia katajapensaiksi. Oletko varma siitä, että olet kutsuttu, pauvre Gustave? Pyydän sinua, lainaa minulta siivet ja hupene pois, tai vaihda ainakin pukua; saatathan ruveta esim. Kerberokseksi.

Mustatukkainen nuorukainen, jonka käsivarsi varmaankin oli vahvempi kuin hänen kielensä, olisi arvattavasti antanut kiivaan vastauksen, jollei samassa hyvin nuori, tuskin viisitoistavuotias tyttö, joka oli metsänneidoksi pukeutunut, olisi tarttunut hänen käsivarteensa ja kuiskannut: — Älä huoli hänestä, Kustaa, hän on tottunut hiomaan kieltään teräviä hovineitejä vastaan. Tule, minäkin olen metsänväkeä; minä tuon sinulle vihreällä sulkatöyhdöllä koristetun myssyn, ja sitten annamme kamaripalvelijan harjata takkisi. Oletpa toki kauniimpi kaikkia muita, — lisäsi hän veitikkamaisesti, ja hänen lempeät, siniset silmänsä hymyilivät niin hellästi ja kirkkaasti, että Kustaa tunsi leppyneensä ja mielellään antoi viedä itsensä erääseen syrjähuoneeseen.

Torsten naurahti ja pyörähti kantapäillään, hakeakseen uusia esineitä sukkeluuksilleen.

— Voiko teidän armonne sanoa minulle, ketä nuo kolme nuorta tuolla ovat, — sanoi muuan äsken tullut muukalainen diplomaatti eräälle kuningattaren hovinaiselle. — Yksi heistä näyttää päältä, toinen kädeltä ja kolmas sydämeltä, kaikki samaa runkoa.

— Oikein arvattu, kreiviseni, — vastasi hovinainen. — He ovat kaksi veljeä ja yksi sisar, kaikki Bertelsköldin perhettä — kenties tunsittekin kreivi vainajan; hän oli hieno, rakastettava herra, mutta hävisi reduktsionin takia. Tuo kalpea nuorukainen, kreivi Torsten, aikoo diplomaattiselle uralle ja on äskettäin saanut paikan Ruotsin lähetystössä Parisissa. Nuorempi veli, kreivi Kustaa Aadolf, on henkivartijarakuunain kornetti ja yksi nuoren kuninkaamme alituisia seurakumppaneita. Tuo suloinen vaaleaverinen tyttö on Ebba Cecilia Bertelsköld, josta eivät edes hovin pahat kieletkään voi mitään pahaa sanoa, vaikka hän äskettäin tätinsä, kreivitär Sparren välityksellä on päässyt virkaatekeväksi kamarineidiksi prinsessa Ulriika Eleonooran luo. Mutta mitä kummia! Hänen majesteettinsa on nähnyt hyväksi pukeutua sodanjumala Marsiksi. Jos alamaisimmasti rohkenen tehdä pienen muistutuksen, niin sodanjumalaltamme puuttuu vähäinen tuntomerkki, joka ennen muinoin aina kuului hänen ulkomuotoonsa — et cela, c'est la barbe. Todellakin kreivi, parraton ukkosen jumala on minusta yhtä vähän luonnollinen kuin viiksikäs sulotar.

Kreivi myhähti, ja hänen huulillaan pyöri yksi noita vastaväitteitä, jotka ovat varta vasten aiotut kumottavaksi. Mutta ennenkuin kuuntelemme tämän keskustelun jatkoa, käykäämme saamaan selkoa siitä, miten tämä juro kuninkaallinen nuorukainen, joka vastikään oli karhunajosta palannut, oli saatu hovin naamiohuveihin ottamaan osaa.

Leskikuningatar Hedvig Eleonooralla oli yhtä paljon huolta pojanpojastaan Kaarle XII:sta kuin ennen muinoin pojastaan Kaarle XI:sta. Tälle rajupäiselle, takkuiselle ja kömpelölle pojalle, joka ei edes osannut ranskaakaan, olisi pitänyt opettaa ihmisyyttä ja kuninkaallisia tapoja; äidillisessä huolessaan ei kuningatar luullut olevan siinä kyllin, että poika osasi harjoitella sotamiehiä ja puhua latinaa; valtakunnan hallitsijan piti myöskin osata mielistellä kauniita naisia ja tanssittaa heitä taitavasti. Äiti parka, hänen kasvatuksensa ei ollut siinä kohden Kaarle XI:n suhteen ensinkään onnistunut, sen hän oli mieliharmikseen saanut kokea viitenäkolmatta pitkänä vuotena, jolloin hovissa ei tiedetty muusta kuin jumalisuuden harjoituksista, sotaharjoituksista, kilpa-ajoista, metsästyksestä ja jääkalastuksesta. Kuningatar Ulriika Eleonoora vanhempi ei ollut oppinut edes viittä lehteä ja valttia pelaamaan; mutta nyt oli aika tullut, jolloin iloisempi elämä taas oli saatava Ruotsissa vallalle. Kaarle XII oli kasvatettava keikariksi; lujille se otti, ja sinä päivänä, jolloin tämä itse asetti kruunun päähänsä kruunausjuhlassa, alkoi vanha isoäiti aavistaa, että poika, päästyään itse hallitsemaan, ei enää olisikaan muiden hallittavissa.

Kuinka paljon vaivaa ja vastusta hän olikaan jo ennen saanut nähdä pikku Kaarlesta, kun tämä hovimaalari Behmille sanoi vasten silmiä, että tämä oli marakatin näköinen!

Leskikuningatar piti maalarin puolta, prinssin täytyi pyytää anteeksi — mutta eipä, hän ei peruuttanutkaan sanojaan; Behm oli kuin olikin marakatin näköinen. Ei ollut helppo taivuttaa niin jäykkää luonnetta kohteliaisuuteen. Mutta vanha isoäiti pysyi lujana ja tarkoitti varmaankin hyvää, oman katsantokantansa mukaan. Hän muisteli kaihoten vanhan holhooja-ajan komeutta; tuskin oli Kaarle XI silmänsä sulkenut, ja tuskin oli toinnuttu suuren linnanpalon jälkeen, ennenkuin vainajan hautajaisia vietettiin hyviksi alkajaisiksi semmoisella loistolla, jota ei Ruotsissa ollut moneen aikaan nähty. Sitten tuli kruunausjuhla, sitten eräät kuninkaalliset häät y.m., ja niin tulivat hovitanssiaiset vähitellen tavaksi. Nuori kuningas oli myöntyväinen sillä ehdolla, että sai pitää huolta hänkin omista huvituksistaan oman päänsä mukaan. Mutta ei oma taipumus eikä myöskään myöntyväisyys isoäidin tahtoon saattanut Kaarle XII:ta näiden loistavain huvitusten tielle. Siihen sai hänet rakkaus rakastettavaan vanhempaan sisareensa Hedvig Sofiaan, joka juuri silloin ikänsä kukoistuksessa ollen meni naimisiin Schleswig-Holsteinin nuoren ja iloisen herttuan Fredrikin kanssa. Tämän sisaren vuoksi virtasi reduktsionin hopea Kaarle XI:n rahastohuoneesta naamiohuveihin ja hovipitoihin; hänen vuoksensa unohti Kaarle XII useasti omat metsästysseikkailunsa, käydäkseen sisaren lempeämpiin huvituksiin osalliseksi; hän se oli, tämä hyvä ja iloinen kuninkaanlapsi — kylliksi lapsi vielä vaihtaakseen hänelle tarjotun Englannin kruunun vähäiseen riidanalaiseen herttuakuntaan, ja kylliksi viaton vielä huomatakseen niitä orjantappuroita, jotka niin aikaisin pistivät esiin hänen vähäisen ylhäisyytensä kruunusta — hän se oli, joka sai Euroopan erehtymään nuoren leijonan luonteesta ja siten välillisesti kutoi kokoon suuren pohjoismaisen sodan sekavat langat.

Hedvig Sofia oli nyt Kielissä ja kirjoitti sieltä kahdeksantoistavuotiaan ruhtinattaren kirjeitä seitsentoistavuotiaalle ruhtinaalle. Sanansaattaja oli juuri tuonut yhden näitä kirjeitä, jotka olivat täynnä lapsellista viattomuutta, ja leskikuningatar oli ottanut sen vastaan kuninkaan poissa ollessa. Vanha rouva oli ymmärtänyt salata närkästystään siitä, että kuningas tahratussa metsästyspuvussa oli tullut hänen loistaviin tansseihinsa ja päätti vielä kerran "kasvattaa" pojanpoikaansa. Hän haki hänet käsiinsä sotaherrain joukosta, ja pyysi saada puhutella häntä ikäänkuin hänellä olisi ollut hyvinkin tärkeitä asioita ilmoitettavana. Nämä tärkeät asiat olivat Hedvig Sofian kirje ja sitä seurannut siro harlekiinin naamio, joka oli pistetty kauniisti kudottuun holsteinilaiseen koriin.

Kuningas luki kirjeen, ja mitä pitemmälle hän luki, sitä enemmän kirkastui hänen korkea otsansa, kunnes hän naamion nähtyään remahti niin makeaan ja iloiseen nauruun, että selvään näkyi, kuinka lämpimästi hän rakasti sisartaan — tuota sisartaan, joka äidin ohella oli ainoa nainen, jota Kaarle XII:n saattaa sanoa rakastaneen.

Hymyillen ojensi hän kirjeen leskikuningattarelle, joka vähän vaivalloisesti tavaili kokoon seuraavat herttaisella huolimattomuudella kirjoitetut rivit:[2]

"Au roy de Suede.

Suurivaltaisin Kuningas.

Toivon tämän kirjeen kohtaavan Teidän Majesteettinne terveenä, ja koska edellisessä kirjeessäni lupasin kertoa Teidän Majesteetillenne niistä huvituksista, joita P. Kristian silloin aikoi panna toimeen, niin ilmoitan nyt tämän kautta että perjantaina oli täällä tanssiaiset ja pidot samalla, ja kun oli päästy ruualta, pukeutuivat P. Maria Elisabet ja P. Kristian ja me muut naiset ja herrat narrinkurisiin vaatteisiin ja tanssimme erään aivan sievän hypyn, ja kun oli tanssittu tarpeeksi, paneuduimme herttua ja minä ja minun seuranaiseni täydelliseen narrinpukuun ja niin tulimme tanssien sisään. Herttua oli narri, minä hänen rouvansa ja toiset olivat muita ilvehtijöitä. Se näytti varsin huvittavalta, ja me tanssimme aina aamuun asti. Tänne Kieliin on kokoontunut paljon kansaa ympäristöstä. Kolme kertaa viikossa on meillä iltaseura ja kaksi kertaa viikossa tanssit, ja muina viikon päivinä käymme katsomassa näytelmiä. Nyt on herttuan ja minun vuoro saada jotakin hauskaa toimeen, ja niin saattaa ehkä kohta tapahtuakin. Minä toivon, että voisimme olla niin onnelliset, että Teidän Majesteettinne olisi täällä, sitten ilomme olisi täydellinen. Herttua jättäytyy alamaisuudessa Teidän Majesteettinne suosioon ja hänen ylhäisyytensä herttuatar tekee samoin; muuten pyydän aina hiljaisuudessa saada pysyä Teidän Majesteettinne armoissa ja olen suurimmalla kunnioituksella Teidän Majesteettinne

nöyrin ja uskollisin sisar ja palvelija Hedevig Sofie.

Kielissä 16 p:nä tammikuuta.

Minä tarjoudun alamaisuudessa kuningattaren suosioon ja pyydän Teidän Majesteettianne sanomaan terveisiä sisarelleni minun puolestani. Jos Teidän Majesteettinne haluaisi nähdä naamiopukuni, lähetän sen tässä mukana, ja toivon, ettei Teidän Majesteettinne pahastu, että rohkenen…"

Tämä iloinen kirje sai aikaan, että Kaarle XII vastustelematta suostui pukeutumaan siihen asuun, joka leskikuningattarella oli hänen varaltaan, nimittäin sodanjumala Marsin.

Mutta sodanjumala ei ollut tällä kertaa pelottava. Valon loiste hänen otsallaan vaikutti elähdyttävästi kaikkiin noihin perhosiin, jotka lentää lekuttelivat kuninkaan saleissa. Tanssi kävi huimemmaksi; esitettiin baletti, jossa kaunis Stiina Fleming esitti Kalypson osaa ja sittemmin niin kuuluisa suomalainen Arvid Horn näytteli Ulyssestä. Tanssi vuorotteli paimenlaulujen kanssa, jotka kreivi Kaarle Gyllenborg oli sepittänyt ja joissa Kalypson kuultiin lausuilevan:

"Aurinkoinen armahainen, meren helmaan vaipuvainen, anna tulla synkän yön, pian laata kaiken työn.

Meri, metsä, kuunnelkaa, kuin tuo koito valittaa: Missä, kulta, viipynet, luokseni kun tule et!"

Kuningas ei tanssinut. Hänen opettajainsa joukossa mainitaan kyllä eräs tanssin opettajakin, mutta prinssin edistys tässä jalossa taidossa oli ja pysyi, niinkuin erään tunnetun kadetinkin, "näennäisenä". Kaksitoistavuotias prinsessa Ulriika Eleonoora oli myöskin muassa paimentyttönä. Ruusunpunaisesta nauhasta talutti hän, ei karitsaa, niinkuin puvusta päättäen olisi luullut, vaan kuninkaan lempikoiraa Pomppea, joka sitä varten oli koristettu kirjaillulla kaulanauhalla. Se oli sama, sittemmin niin kuuluisa Pomppe, jonka Holmströmin kirjoittama latinalainen hautakirjoitus tuli hyvin tunnetuksi ulkomaillakin; suomennettuna se on näin kuuluva:

"Pomppe, koira kuninkaan, nukkui luona ruhtinaan. Väsyneenä ikään suureen kuoli vihdoin jalkain juureen. Moni kaunis neitonen Pompen lailla elää soisi; monen urhon halu oisi kuolla lailla koiran sen."

Baletin aikana nähtiin leskikuningattaren toisinaan syrjäsilmällä utelevan, eivätkö kauneus ja hempeys toki viimeinkin tekisi jotakin vaikutusta seitsentoistavuotiaaseen marmorisydämeen. Hän olisi mielellään toivonut edes jotakin merkkiä siitä näkevänsä ja rohkeni virkkaa muutamia sanoja Kalypson lumousvoimasta, mutta kuningas vastasi kiireesti: Kalypso oli noita, enkä minä aio antaa noitua itseäni.

— Mutta se päivä on kumminkin tuleva, jolloin kaunis prinsessa lumoaa teidän majesteettinne, ja Ruotsinmaa saa kuningattaren.

— Kenties, — sanoi kuningas naurahtaen, — kun tulen kolmenkymmenen ikäiseksi![3]

Sillä välin jatkoi vieras diplomaatti kuulusteluaan siitä, mitä kuninkaasta ajateltiin. — Sanotaanhan kuitenkin, että kuningas on rohkea ja pelkäämätön ja että häneltä voi odottaa suuriakin hankkeita, — sanoi hän.

— Jumala meitä varjelkoon semmoisesta rohkeudesta, kreiviseni, — vastasi armo nojatuolista. — Jos sanotte rohkeudeksi sitä, että taitetaan niskat hevosilta, karhuilta ja ihmisiltä — eh bien, silloin myönnän kuninkaallisen majesteetin voivan siinä kohden kilpailla vaikka Teiri-kuninkaan kanssa. Ajatelkaahan, kesällä oli täällä meritaistelu. Hänen majesteettinsa ja kapteeni Horn taistelivat pienissä venheissä Meelarin järvellä. Olihan heillä kyllä tykkien sijasta vain kaupungin paloruiskut, ja kiväärien asemesta oli heillä käsiruiskuja. Näillä ruiskuttivat he vettä toistensa päälle siksi, kunnes Hornin vene alkoi upota ja hänen itsensä täytyi hypätä järveen. — Onko se hyppäys vaarallinen? — huusi kuningas. — Ei, kun ei vain pelkää, — vastasi Horn, joka on hyvä uimari. — Loiskis, ja silloin hyppäsi hänen majesteettinsakin järveen, ja minä vakuutan pyhästi, että pfalzilainen suku sillä hetkellä olisi miehiseltä puolelta lakannut hallitsemasta, jollei Horn olisi saanut kuningasta tukasta kiinni ja vetänyt häntä maalle.

— Kuninkaatkin voivat olla poikamaisia, — sanoi kreivi. — Mutta osoittaahan se sentään ritarillista mieltä tuo tuommoinen.

— Ritarillistako? Grand Dieu! Jos olisitte viime keväänä nähnyt nuoren majesteetin Ystadin luona Skoonessa! Siellä oli ripustettu eläviä hanhia hirsipuihin, ja talonpoikaisvaimoja ja tyttöjä koottiin suuret joukot ratsastamaan täyttä laukkaa ja vetämään kaulat poikki hanhilta; ja jokaisesta hanhenpäästä saivat he tukaatin. Mitä siitä sanotte, kreiviseni?

— Kuninkaallisen majesteetin sanotaan kumminkin hyvin ahkerasti harjoitelleen tieteitä, — sanoi kreivi, kohauttaen olkapäitään.

— Kohtalaisesti! Hänen sanotaan lukeneen vähän matematiikkaa, mutta kuninkaaksi tultuaan hän on unohtanut, minkänäköinen kirja onkaan.

— Kuninkaallisen majesteetin sanotaan olevan tavoissaan ankaran ja tarkan.

— Niinkuin aatelismies maaseudulla. Jumala varjelkoon minua virkkamasta yhtään halventavaa sanaa nuoresta herrastamme. Epäilemättä hän on oikein siveellinen nuorukainen; mutta kerrotaanpa kumminkin hänen osoittaneen eräälle Saara Törnelle, kamaripalvelijansa Dübenin vaimolle, suurta huomaavaisuutta.[4] Que voulez-vous — hän on tottunut olemaan itsevaltias jo pienuudesta pitäen.

Samassa alkoi baletti, ja puhe keskeytyi.

Tanssin jälkeen oli illallisateria, ja luultavaa on — niinkuin kreivi Tessin sanoo — että silloin tuotiin esille 15 ruokalajia, 4 pientä vatia ja hillakekoja sekä 17 korillista makeisia. Illalliselta päästyä palattiin kaupunkiin, palattiin hyvinkin eriskummallisella tavalla.

Kaikki hovin herrat ja naiset, joilla vain siihen oli rohkeutta, sullottiin kaksittain pikkuisiin rekiin, jotka kiinnitettiin aisoista toisiinsa, kaikki yhteen jonoon, niin että siten saatiin 16 rekeä perättäin. Ensimmäisen reen eteen, jossa kuningas istui Hornin kanssa, valjastettiin 16 hevosta, mutta ei parittain eikä rinnatusten, vaan kaikki 16 peräkanaa yhteen jonoon, niin että ratsastaja, joka istui ensimmäisen hevosen selässä, ohjasi kulkua. Ja niin lähdettiin liikkeelle, 16 hevosta ja 16 rekeä perätysten — alussa varovasti käännösten kohdalla, mutta jäälle tultua täyttä vauhtia, niin että lumi pyrysi ympärillä. Ei siinä nyt auttanut kammostella eikä kalveta, kun Kaarle-kuningasta seurattiin, sillä armoa ei annettu. Jos kellahdit kumoon, niin sait auttaa itseäsi ja koettaa pyöräyttää rekeä pystyyn, muuten sait laahata lumessa, eikä kukaan huolinut seisauttaa. Senpätähden saatiinkin ennen kaupunkiin pääsyä monta naarmua ja kuhmua, mutta kuningas ei ollut milloinkaan niin hyvällä tuulella kuin oikein hurjasti ajettaessa, jolloin sekä hän että muut kellahtivat kumoon ja hengenvaara oli aina tarjona.

Kun sitten taas oltiin kaupungissa, istuutui diplomaatti vielä samana yönä lopettamaan hallituksensa varalle aloittamaansa kertomusta Ruotsinmaan nuoresta yksinvaltiaasta; tätä kuvailtiin siinä seuraavaan suuntaan: "Ruumis vahva ja kestävä, ulkomuoto ikään nähden tavallista miehekkäämpi, henkiset lahjat vähäiset, opetus laiminlyöty, luonteeltaan huolimaton, halukas kaikenlaisiin lapsellisiin huvituksiin. Siihen vielä arvaamaton uhkarohkea itsepäisyys, joka epäilemättä on lyhentävä hänen ikäänsä, jollei häntä vietellä huikentelevaisuuteen, mihin hän ei ole niin aivan taipumaton kuin on luultu. Teidän majesteettinne hallitus voi olla huoleton siitä, että rajaton valta on tämän hurjan pojan käsissä. Valtiollisiin asioihin se ei tule vaikuttamaan. Hän ei koskaan tule saamaan mitään suurta aikaan, ja jos hän yrittää, hän epäilemättä ajaa ojaan. Olkaamme levolliset; tästä kotkanpojasta koituu aikaa voittaen vain käki!"

Kuinka ihmisten ennustukset toteutuvat mainiosti!

2. LEIJONA HERÄÄ.

Kukapa ei liene nähnyt ukkosilman kesällä lähenevän ja mustia pilviä keräytyvän taivaanrannalle? Maalaiset tanssivat niityllä, lapset leikkivät nurmikolla; ei kukaan aavista vaaraa, kaikki elävät vain siksi hetkekseen. Hurjemmaksi käy tanssi, ilma rasittaa, hiki valuu otsalta ja poskilta kenenkään sitä tuntematta; huumaus on vallannut muuten levollisimmatkin; hillitön ilo rientää tyhjentämään huvituksien kuohuvaa maljaa ennenkuin se kumoon syöstään; kärpäset purevat rohkeammin, linnut lentävät nopeammin; yltäkylläisyys valtaa luonnon ja ihmiset.

Silloin, tanssin huimuuden ja leikkijuoksujen ylimmillään ollessa, välähtää salama mustan pilven povesta; jymähtelevä jyrinä seuraa, ja sade alkaa putoilla raskaina pisaroina. Leikkivien rivit hajautuvat, käsi irtautuu kädestä, nauru lakkaa, laulu ja soitanto vaikenevat — kaikille haaroille hajaantuneena rientää joukko etsimään suojaa alkavaa rajuilmaa vastaan.

Melkein samanlainen oli tila Ruotsin hovissa 1700-vuoden alussa. Pilvet synkistyivät näköpiirin perillä; tarkka silmä olisi voinut keksiä tsaari Pietarin jättiläishahmon tuolta idästä sekä saksilaisen Herkules-nuijan ja tanskalaisen puristetun kouran eteläisten pilvien seasta. Mutta Svedenborg oli vielä vaiti; Kaarle-kuningas, seitsentoistavuotias, luotti vielä ruhtinasten valoihin, ja harmaantuneen valtiotaidon varoittava sana kaikui kuin ilkeä korpin rääkynä hovin jyryävissä pidoissa ja pohjolan nuorison keväisillä metsästysretkiltä.

Paeten Tanskanmaan hyökkäystä olivat Holsteinin herttua ja herttuatar turvautuneet Ruotsin kuninkaaseen. He tulivat kuin auringon välähdys ennen ukkosta hovin pitoja kultaamaan; nuori herttuatar Hedvig Sofia oli unohtanut maanpakonsa ja menetetyn herttuankruununsa nauttiakseen vielä kerran kotimaansa talvisesta ilmasta ja nähdäkseen entistä iloisemman hoviväen parveilevan isänsä palaneissa saleissa.

Jos silloin tanssin vilinässä joku lappalainen tietäjä-akka olisi astunut esiin ja sanonut armaalle "narrin rouvalle": "Tanssi, tanssi, kaunis ruhtinatar, niin kauan kuin elämä vielä voi sinulle ruusuja tarjota! — Ennenkuin kaksi kesää on kulunut, kaatuu nuori herttuasi ensimmäisenä loistavana uhrina Kaarle XII:n rinnalla; seitsemän vuotta olet leskenä poikaasi holhoava; tämä poika on naiva sen miehen tyttären, jota vastaan hänen isänsä on taistellut; poikasi poika on vallitseva siinä keisarinlinnassa, joka rakennetaan Ruotsin nykyiselle alueelle, minkä poikasi appi riistää veljeltäsi ja sisareltasi — poikasi pojanpoika[5] ja hänen jälkeläisensä tulevat polvi polvelta kantamaan idän valtikkaa — sinusta syntyvät ne väkevät, jotka hallitsevat avarampia maita kuin mikään kuolevainen ennen heitä on vallinnut — sadan vuoden kuluttua on pojanpoikasi pojanpoika ottava isäsi ja veljesi maasta kolmannen osan sen tähteenä olevaa aluetta — sadan viidenkymmenen vuoden perästä on Eurooppa oleva haarniskassa poikasi pojanpojan pojanpoikaa vastaan, ja vieras kuningassuku on vaivoin pelastava isäisi maan" — ehkä olisi nuori herttuatar Hedvig Sofia silloin tanssimasta lakannut ja miettien luonut lempeät, siniset silmänsä hänelle avautuneeseen tulevaisuuteen. Mutta onnettaret säälivät nuoria ja viattomia, he kätkivät tulevaisuuden onnenvaiheet ruusunpunaiseen harsoon, ja herttuatar jatkoi tanssiaan, iloaan ja hyppyään niinkuin nuoret tekevät eläessään vain hetkeä varten ja samalla iäisyydestä haaveksiessaan.

Taivaanranta synkistyi, rajuilma läheni. Tanskan kuningas Fredrik IV hyökkäsi Holsteiniin, piiritti Tönningeniä, valloitti Gottorpin. Hedvig Sofia itki linnaansa ja hymyili kyynelten lomassa.

Saksin ja Puolan kuningas Fredrik August, joka oikeassa kädessään puristi hevosenkengän kokoon, vei hiljaisuudessa sotajoukkonsa Liivinmaan rajoille, samalla kun hänen lähettiläänsä puhuivat sanoja makeita kuin hunaja ikuisesta ystävyydestä. Isänmaanrakkauden ja vihan ajamana ahdisti Patkull yllytyksillään vuorottain ruhtinaita ja kansoja Ruotsin häviöksi. Ruotsin hovissa vain huviteltiin.

Pietari I oli ruvennut jättiläis-olallaan kohottamaan Venäjää. Antaen Euroopan mannerilman puhallella avaran valtakuntansa aromaille, hän samalla etsi huokureikää, josta lämpimämpikin kuin Jäämeren meri-ilma voisi maahan virrata. Azowin tornien huipuilta katseli hän itämaita ja Mustaamerta. Mutta nämä näyttivät hänestä vielä liian kaukaisilta; hänen ikäväänsä voi jäähdyttää ainoastaan Itämeren laine. Hän kokosi hurjat laumansa ja ojensi saksilaiselle kätensä Birnaussa. Kaarle-kuningas komensi karhunajon pidettäväksi Kungsörin tienoilla.

Maan viisaat sanoivat: kuninkaamme on sokea. Mutta Kaarle-kuningas ei tiennyt muusta kuin vannotuista valoista ja solmituista liitoista, jotka estivät kuin muuri häntä mitään muuta näkemästä.

Eräänä päivänä maaliskuun alussa v. 1700 kokoontui metsästysseura Kungsöriin, neljäntoista penikulman päähän Tukholmasta. Kuningas oli hyvällä tuulella, ja Holsteinin herttualla, joka seurasi häntä alati, oli loppumaton varasto hullunkurisia metsästysjuttuja. Milloin oli hirvi, milloin metsäsika, milloin joku vaaliruhtinas, milloin joku kaunis myllärintyttö ytimenä näissä kertomuksissa. Kuningas suvaitsi niihin hyvin mieltyä. Kevätilma humisi raikkaana kuusikoissa, nietokset sulivat puolenpäivän aikaan, ja hanki kantoi mainiosti aamuisin.

Jo ensi päivänä oli karhu saatu kierretyksi, ja Hård tuli herransa käskyjä vastaan ottamaan. Kuningas kääntyi herttuan puoleen: Mon frère sanoi Brandenburgin vaaliruhtinaan pyytävän metsäsikojaan mieluimmin elävältä?

— Niin, — vastasi herttua. — Hän pyysi otuksiaan ansoilla, joita viritteli milloin pyökkimetsiin, milloin myllynsulkujen vaiheille.

— Ansoja en suvaitse, — jatkoi kuningas. — Mutta jos vaaliruhtinas on pyytänyt metsäsikoja, niin minä pyydän karhuja. Hård, käy virittämään verkkoja. Mutta ei yksikään metsästäjä saa ottaa kivääriä mukaansa.

— Karhukeihäät ovat kunnossa, — vastasi Hård.

— Ei yksikään metsästäjä saa ottaa keihästä.

— Mutta … muistutti hämmästynyt tallimestari, — ne pedot ovat liian jykeviä kauluksesta pudistettavaksi.

— Hanki meille kaikille hyvät kanget, seitsentä korttelia pitkät, tammesta tahi koivusta, kummasta tahdot. Aseta jokainen paikalleen ja käske piestä pöly pois kontion turkista, missä ikinä se tavattaneenkin. Mon frère saa nähdä, ettemme mekään ole pekkoja pahempia, — lisäsi hän hykerrellen käsiään, uuteen tuumaansa tyytyväisenä.

— Poika on hullu, — jupisi Hård itsekseen; ei ollut isäkään hätäpoikia, mutta tämä käyttäytyy kuin riivattu. Saadaanpa nähdä, että hitto hänet kerran vielä perii.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin karhu oli ajettu pesästään ja hyökkäsi verkkoa kohti. Ensimmäisen metsästäjän se paiskasi kumoon, Tätä lähinnä seisoi Kustaa Bertelsköld. Tammikanki suhahti ilmassa, isku sattui karhun korvanjuureen, ja ukko muksahti maahan eikä siitä sen koommin noussut.

— Ei, — sanoi kuningas tyytymättömänä, — ei se kelpaa, sinä olet liian kovakourainen. Valitse keveämpi ase ja malta vähän mieltäsi, kun lyöt. Uskotteko, mon frère, — jatkoi hän kääntyen herttuaan päin, — tuo poika nostaa aikamiehen suoralla kädellä aidan yli.

Kierrettiin toinen karhu. Tuskin se oli pesästään päässyt, kun saamistaan iskuista ällistyi niin, että kompastui lumeen ja saatiin ilman suurempaa vastusta köytetyksi. Kuningas oli tyytymätön ja viritytti seuraavalla kerralla verkot niin, että karhu sai vähän aikaa arvellakseen ennenkuin siihen käytiin käsiksi. Hård kiroili itsekseen, mutta totteli täsmälleen.

Temppu onnistui niinkuin oli toivottu. Kolmas karhu hyökkäsi möristen esiin ja koetti päästä pakoon. Kun se ei onnistunut, nousi se koiran härsyttämänä takajaloilleen, paiskasi neljä metsästäjää maahan, haavoitti herttuaa ja oli vähällä päästä läpi, kun kaatui kuninkaan ja Arvid Hornin yhteisistä iskuista.

Metsästystä jatkettiin useita päiviä. Urjettiin jotenkin kauas Kungsöristä. Syötiin talonpoikaistuvissa ja torpissa. Nukuttiin pappiloissa. Ja kohta aamun sarastaessa alkoi taas sota metsän kuningasta vastaan.

Neljäs ja viides karhu saatiin suuremmitta seikkailuitta. Kuudes pääsi pakoon ja sitä ajettiin kokonainen päivä, kunnes se viimein putosi sudenhautaan. Seitsemäs asettui vastarintaan, tappoi koiran ja kouristi niin tuntuvasti erästä kuninkaan tallirenkiä, että mies vietiin pois puolikuolleena. Verkkoa vastaan karatessaan se viimein sai surmansa kuninkaan omasta kädestä. Jos urhoollisuuden mitalit olisivat siihen aikaan olleet käytännössä, olisi Kaarle-kuningas suonut sen tälle urhoolliselle vastustajalleen.

Vähitellen oli saatu kolmetoista karhua eikä useampia ollut kierretty. Palaamiskäsky oli jo annettu, kun tuotiin sana, että vielä yksi karhu oli saatu kierretyksi penikulman paikoilla kuninkaan kartanosta. Seurue lähti heti liikkeelle ja painui jälleen synkimpään korpeen. Kaarle-kuningas oli hurjan iloisella tuulella. Ruvettiin tavallisuuden mukaan verkkoja virittämään. — Pois verkot! — huusi kuningas. — Metsästäjät tottelivat, tottuneet kun olivat näkemään herransa rohkeimmissakin seikkailuissa onnistuvan. Ilman muita aseita kuin kanget asetettiin miehet suljettuun jonoon pesän ympärille, ja etumaisimpana seisoi kuningas.

Kovalle otti, ennenkuin karhu saatiin pesästä ajetuksi. Turhaan koirat rähisivät; turhaan pistettiin pitkiä seipäitä pesän suusta sisään. Karhu katkoi keihäät, ja ärhentelevimmät koirat palasivat sieltä verisin kuonoin. Ei ollut siis muuta neuvoa kuin savu. Kuusen- ja katajanhavuja kerättiin pesän ympärille ja pantiin palamaan. Vähän aikaa kuultiin karhun siellä sisällä mörisevän; jo viimein nähtiin sen turpa pesän suulla läähättävän.

Kaarle kuningas antoi metsästäjäin jonon peräytyä noin kolmenkymmenen askelen päähän. Vierelleen pesän suulle hän asetti ainoastaan herttuan, Hornin, Hårdin ja nuoren Bertelsköldin.

Turkki käryten ja vihoissaan ärjyen hyökkäsi karhu ulos. Vihollistaan etsien syöksyi se, tämän eläimen merkillisellä vaistolla, suoraan kuningasta kohti. Samassa jysähti neljä vankkaa iskua sen päähän — viides, Bertelsköldin, luiskahti syrjään, sattui kiveen, ja tammikanki katkesi.

— Pois tieltä kaikki, ja yksi yhtä vastaan! — huusi kuningas, kohottaen aseensa toistamiseen. Mutta ennenkuin hän ennätti iskeä, oli karhun raskas käpälä tarttunut hänen oikeaan käsivarteensa, reväissyt hänen takkinsa ja pudottanut aseen hänen hervahtuneesta kädestään.

Kuningas tempasi vasemmalla kädellään kangen Hornilta, mutta syöstiin samassa kumoon — herttua ja Horn juoksivat luo ja karhun viha kääntyi nyt vuorostaan heitä vastaan; ankarasti he huimivat, mutta ennen pitkää he olivat aseettomina ja heidän kankensa poikki. Metsästäjät lähenivät; mutta ennenkuin yksikään ennätti luo, oli Kustaa Bertelsköld aseetonna heittäytynyt karhun päälle, saadakseen kunniallisella ruotsalaisella ja suomalaisella tavalla painiskella voitosta.

— Yksi yhtä vastaan! — huusi hänkin.

— Oikein puhuttu! — kuultiin kuninkaan sanovan, kun taas oli noussut jaloilleen, taisteluun kykenemättömänä.

Kustaa oli, kun hänen vihollisensa seisoi pystyssä takajaloillaan, karannut siihen syliksi, toivoen voivansa yhdellä ainoalla tempauksella keikauttaa sen lumihankeen. Hän ei ollut ajatellut, että hän siten sai karhun läähättävän kidan päänsä päälle ja sen raskaat käpälät kummallekin olalleen. Tempaus ei onnistunut, vaikka olikin tuima. Jos karhu nyt olisi käyttänyt hampaitaan, ei Kustaa Bertelsköldistä varmaankaan olisi mitään enempää sanomista. Mutta savusta ja iskuista hölmistyneenä karhu unohti käyttää etuaan hyväksensä. Ainoastaan sen kämmenet ja niiden kahdentoista miehen voima painoivat nuorukaista vastustamattomasti maata kohden. Kustaa kaatui, mutta ei yksinään; hän veti karhun muassaan.

Nyt riensi kuningas vielä kerran esiin, huolimatta mistään aseista, ettei ketään voitaisi mainita häntä etevämmäksi, ja häntä uhkaava vaara olikin nyt suurempi kuin kenenkään muun, sillä hänellä oli ainoastaan vasen käsi varanaan. Karhu luopui varmasta saaliistaan … sen nähtiin horjuvan kuninkaaseen päin, sen nähtiin kohottavan hirmuista käpäläänsä … ja jo pääsi huuto ympärillä seisovilta. Mutta kohotettu kämmen vaipui verkalleen alas … pedon voimat olivat väsähtäneet … muutamia askelia hoippui karhu syrjään ikäänkuin juovuksissa; silloin kuningas tarttui sitä rintaan ja heitti sen helposti maahan … ja raskas rumilas kaatui vastustamatta, ääntä päästämättä, ikäänkuin tietäen oikean ajan, milloin sen oli kunnialla kaaduttava kahdennentoista Kaarlen eteen.

Isoääniseen riemuhuutoon remahtivat kaikki metsämiehet nähdessään karhun kaatuvan. Kuningas katseli kaatunutta otusta miltei ystävyydellä. — Köyttäkää se, mutta älkää vetäkö köysiä kovin lujalle, — sanoi hän tallimestarille. — Hankkikaa reki, nuorilla kuusilla koristettu, ja antakaa torvien soida. Tästä tulee pidot, joiden vertaista ei ole Kungsörissä ennen nähty.

Käsky täytettiin. Lujasti mutta varovasti köytettynä köysillä, joiden ympärille oli pantu sammalia, etteivät solmut vaivaisi, vietiin karhu riemusaatossa ja soiton kaikuessa kuninkaankartanoon. Aurinko valaisi tätä iloista kulkuetta; silmiä huikaisi valkoinen lumi. Talonpoikaisnaisia ja lapsia juoksi maantielle näkemään tuon isoäänisesti riemuitsevan joukon kulkua. Ukot ja pojat heittelivät hattujaan ilmaan hurraten kuninkaalle. Metsästäjät vastasivat heille riemusta huudahdellen. Kaarle-kuningas oli onnellinen — ehkäpä onnellisempi kuin sittemmin veristen voittojensa jälkeen. Nyt aurinko vajosi verkalleen kuusten latvain taa. Sen viimeinen säde karkeloi kirkkaana ja lempeänä kuninkaan korkealla otsalla. Lapsuuden ilo lähetti tässä säteessä viimeiset jäähyväisensä suurelle Kaarle-kuninkaalle. Sillä tänä päivänä laskeutui aurinko hänen lapsuutensa, hänen nuoruutensa ja koko hänen elämänsä rauhan taivaalta!

* * * * *

Kungsörissä pidettiin suurenmoiset pidot. Tuota pikaa pystytettiin kartanolle kuusista tehty aitaus, jonka sisällä elävät karhut — niinkuin muinoin vangitut kuninkaat Rooman keisarien voittosaatoissa — säilytettiin sidottuina ja josta niiden ärjyntä sekaantui soitannon ilosäveliin. Kuolleiden karhujen lihasta valmistivat hovin taitavimmat kokit vieraille kestitystä.

Lähikylistä kokoontui joukoittain kansaa, miehiä, vaimoja ja lapsia kuninkaankartanoon katsomaan Kaarle-kuninkaan suurinta tähänastista voittoa. Paloviinaa tarjottiin, mutta kohtuullisesti; olut sitävastoin vuoti virtanaan. Hollannin tupakkaa oli jo runsaammin tarjona; useat miehet jo purivat pikanellia ja tupakoivat lyhyillä piipuilla. Vanhukset istuivat haastelemaan kuningas vainajan ajoista ja hänen rauhallisesta ja onnellisesta hallinnostaan, nyt kun reduktsioni ei enää tuntunut niin rasittavalta ja kun suuri nälänhätä oli lakannut kirvelemästä. Sekavia huhuja kaukaisista sotamelskeistä oli alkanut kuulua yhteisenkin kansan korviin. Pyrstötähti oli nähty, ja Taalainmaassa oli satanut verta. Eräs näiltä seuduilta kotoisin oleva tietäjä-akka oli nähnyt unta, että koko Ruotsin valtakunta oli kullalla peitettynä ja ruusuihin puettuna. Tämän hän oli selittänyt, niinkuin unia selitetään, päinvastaiseen suuntaan, eli niin, että suurta köyhyyttä ja surua oli odotettavissa. Mutta reippaimmat ja iloisimmat olivat sitä mieltä, että sellaiset unet on sanan mukaisesti selitettävä. Maa ja kansa olivat tottuneet voittoihin ja luonnonlapsi, joka ihastelee rohkeutta ja käsivoimaa, arvosteli oikeammin kuin diplomaatit nuoren kuninkaan sankarikykyä. Tarkka tutkija olisi aavistanut, että suurten voittojen toivo kyti kansan mielessä juuri sodan aattoiltana.

Nuoret saivat tanssia palkollisten puolella olevassa suurimmassa salissa. Metsästysmusiikki soi; näin komeasti ei ollut milloinkaan Kungsörissä tanssittu. Kuningas tuli seurueensa kanssa katsomaan tanssia ja otettiin vastaan isoäänisin huudoin. Hän oli karhujuhlansa kaunistukseksi koristanut metsästyspukunsa muutamilla senaikuisilla koristeilla. Yhä vielä käytti Kaarle-kuningas pitkää kähäräperuukkia, joka näkyy kaikissa kuvissa, mitkä hänestä on tehty hänen perintöruhtinaana ollessaan ja hänen ensimmäisinä hallitusvuosinaankin; vielä hän piti hienoa, valkoista pitsikaulahuivia; kallis kaulus oli poissa, mutta eivät nuo kalvosimet, joita hän sittemmin nyhteli pois hoviherrainsa ranteista ja jotka olivatkin kovin epäkäytännölliset ankaroissa otteluissa hänen sotaretkillään. Herttua, jonka jalka samoin kuin kuninkaankin oli vähän haavoittunut, oli mitä hauskimmalla tuulella ja osoitteli leikin vuoksi, mitkä talonpoikaistytöt olivat hänestä kauneimpia. Luultavasti hänen toimestaan oli viimeisen ja urheimman karhun pörheä otsa koristettu laakeriseppeleellä, jonka tuoreet lehdet oli otettu kasvihuoneesta. Sitten oli karhu seppelöity ja köytetty rekeen, ja niin lykättiin se äkkiarvaamatta saliin tanssivain keskelle.

Nämä, jotka eivät edeltä käsin tienneet mitään, riensivät hädissään mikä minnekin; soittajat unohtivat soittonsa, kaikki pyrkivät seinävieriin, ja niin jäi keskelle lattiaa tilava paikka, jossa kuninkaan nähtiin vähän kummastellen odottavan, mitä karhulla olisi hänelle sanomista.

Valpuri Eerikintytär oli kaunein talonpoikaistyttö, pullea ja punaverinen vestmanlantilainen, oikein lämpöinen ja kaihomielinen silmiltään, jotka olisivat sopineet vaikka kuningas Augustin loistavan hovin kaunottarelle. Tyttö astui nyt esille — Dianaksi puettuna ja kantaen havukoristeita, jousta ja nuolia — puhumaan karhun puolesta. Hyvin reippaasti ja karhun mörinää säikkymättä tyttö otti seppeleen sen päästä ja kietoi sen kuninkaan otsan ympärille, lukien seuraavat tuntemattoman runoilijan sepittämät säkeet:

"Niin kaukana kuin kuus' ja koivu kasvaa pohjanmailla, on metsän kuningas ain' ollut vertaistansa vailla; mut tästä hetkest' alkaen on metsän jaarlin suuren nyt pakko tuoda seppeleensä Kaarlen jalkain juureen.

On valtakunta se, min voitti voimallansa, viis' vertaa suurempi kuin peri taatoltansa, se ulottuu niin kauaksi kuin metsät pohjolan ja nimensä maine viepi kerran kautta maailman.

Kuningas oli iloisella tuulella ja otti tämän kunnioituksen sekä armollisesti että hilpeästi vastaan, sanoen, ettei hän tahtonut riistää kunniaseppelettä niin mahtavalta ja urhoolliselta jaarlilta kuin karhu oli. Näyttääkseen heti, mitä hän näillä sanoilla tarkoitti, otti hän seppeleen päästään ja laski sen jälleen karhun otsalle. Samassa huomasi hän, että karhu vielä oli köysissä. — Ei käy laatuun, — sanoi hän, — että voittaja seppelöitsee vangittua vihollista, ikäänkuin pilkaten ja häväisten sen tappiota. Nouse ja kävele ja ole vapaa urhoollisuutesi palkkioksi!

Ennenkuin kukaan ennätti tai rohkeni virkkaa mitään, oli kuningas siepannut metsästyspuukkonsa ja katkonut karhun siteet. Tämän nähtyään hyökkäsivät kaikki kauhistuksissaan ovesta ulos. Ainoastaan Kaarle-kuningas ja ne muutamat hänen miehistään, jotka eivät tahtoneet olla häntä aremmat, jäivät asemilleen, kädet miekan kahvoissa kiinni, ja odottivat uteliaasti, mitä karhu vapaaksi päästyään tulisi tekemään.

Metsän pörheä kuningas ei kumminkaan näyttänyt haluavan käyttää vapauttaan. Se nosti, hiljaa päristellen, päätään, oikoi puutuneita raajojaan ja näytti miettivän. Sitten se nousi vaivoin ylös reestä, katseli alakuloisesti kynttiläin valoa ympärillään, astui muutamia askelia, horjui eteenpäin, huokasi syvään, ja oikaisihe liikkumattomaksi kuninkaan eteen. Käytiin sitä tarkastamaan — se oli kuollut, ja laakeriseppeleensä, jonka Kaarle-kuningas niin kauniisti oli antanut sille takaisin, se oli pudottanut voittajansa jalkain juureen.

Kuningas kosketti petoa jalallaan; se makasi ääneti, hengetönnä. Ne, jotka olivat olleet karhua ajamassa, käsittivät helposti syyn tapaukseen. Mutta tuo odottamaton ratkaisu, mihin vaarallinen leikki oli näin äkkiä päättynyt, näytti miltei enteeltä eikä voinut olla nuoreen mieleen vaikuttamatta. Kuningas seisoi äänettömänä pitkän aikaa.

Herttua sitävastoin huudahti iloisesti: — Kunniani kautta, sire, tuo kömpelö otus on tehnyt teille kunnianosoituksen, jota hienoin hovimies siltä kadehtisi. Hei, uljaat sankarit ja sankarittaret, jotka niin urhoollisesti olette ovia puolustaneet, tulkaa sisään, vaara on ohi; kontiolla on ollut ymmärrystä enemmän kuin teillä kaikilla yhteensä.

Väkijoukko hyökkäsi sisään, ja jos riemu sitä ennen oli ollut isoääninen, niin nyt se kävi miltei hurjaksi. Mahtava karhu kannettiin riemusaatossa ulos, ja ensi kiihkossa nostettiin kuningas rahvaan olkapäille. Ukot, nuorukaiset, tytöt, kaikki kilpailivat saadakseen käsillään kantaa tätä nuorta yksinvaltiasta, jonka ylevä katsanto kykeni lannistamaan metsän vapautetun kuninkaan hänen jalkainsa juureen.

— Viiniä tänne! — huusi herttua, kuninkaan vielä istuessa väkijoukon olkapäillä. Viiniä tuli. Dianaksi puettu tyttö ojensi kuninkaalle maljan. Hän otti sen vastaan. Samassa kuiskasi herttua vallattomuudessaan niin kovasti, että likinnä seisovat sen kuulivat: — Diana anoo syvimmässä alamaisuudessa, että teidän majesteettinne näkisi hyväksi lohduttaa häntä armollisella suudelmalla.

Heti kohta nostettiin hämmästynyt tyttö vastustuksistaan huolimatta kuninkaan tasalle. — Suudelkaa häntä, — kuiskasi herttua hiljemmin; — kansa selittäisi kieltäymisenne ylenkatseeksi.

Ei koskaan, ei ennen eikä sen jälkeen koko elämässään Kaarle-kuningas liene ollut näin oudossa asemassa. Seitsentoistavuotias hän oli, malja oli hänellä toisessa kädessään; toisella puolen oli kaunis tyttö; iloa ja riemuhuutoja ylt'ympäri. Kaikki nuoruuden tunteet kuohuivat hänen rinnassaan. Hän punastui kuin poikanen, toivoen olevansa täältä senkin seitsemän taipalen takana.

Samassa kuului aisakellon helinää kartanolta. Mutta kuningas kohotti maljansa, vaikka kohottikin sen epäröiden, ja joi uskollisten maanmiestensä onneksi. Sitten hän kallistui sivulle päin, ujostellen ja arastellen, ja suuteli Valpuri Eerikintytärtä. Ääretön riemuhuuto kajahti samassa ympärillä seisovan väen huulilta.

Samassa aukeni ovi, ja sisään astui kreivi Piper, synkeänä ja pahaa ennustavan näköisenä, kokoontuneen kansan keskelle.

Väkijoukko ei häntä huomannut, mutta liki kattoa nostettu kuningas näki hänet heti kohta. Yhdellä hyppäyksellä hän oli lattialla, niin että puoleksi tyhjennetystä maljasta roiskahti viiniä ympärillä seisovain päälle ja kauniin Valpurin hehkuville poskille.

— Mitä uutta? — kysyi hän lyhyesti ja nopeasti uudelta vieraalta, jonka korkea arvokin heti pani tärkeitä asioita aavistamaan.

— Pahoja uutisia! — vastasi kreivi matalalla äänellä. — Suvaitseeko teidän majesteettinne puhutella minua kahden kesken?

— Pahoja uutisia? — matki kuningas, joka nyt, vaarallisesta tilastaan näin hyvään aikaan pelastettuna, jälleen tunsi itsensä aina vallattomuuteen asti rohkeaksi ja iloiseksi. — Ei, kreiviseni, pyydän teitä, säästäkää ne uutisenne soveliaampaan aikaan. Tänä päivänä emme jouda niitä kuuntelemaan.

— Teidän majesteettinne suokoon anteeksi, mutta asia on tähdellinen eikä siedä viivytystä.

— Seuratkaa minua, hyvät herrat! — jatkoi kuningas, joka ei ollut kreivin muistutusta kuulevinaankaan. — Nämä kunnon ihmiset tarvitsevat virvoitusta, ja — Hård, missä olet? Eikö karhunpaisti jo höyryä ruokasalissa?

— Ateria on valmis, teidän majesteettinne.

— Tulkaa, herra kreivi, — sanoi herttua, hienosti pistelevällä äänellä; — vakuutan, ettei teillä ole pienintäkään vaaraa, sillä hirviö, jota nyt käymme voittamaan, on hajustettu kuin hovimies, lihava kuin kapusiinimunkki, makea kuin Taalain tyttö ja hyvästi paistettu kuin kunnon sotamies. Allons.

Kungsörin keittiöt ja ruokasalit esiintyivät tänä päivänä ehompana entistään. Pöydät notkuivat ruokalajien alla, joista mainioin oli persiljalla ja laakerinlehdillä koristettu karhunpää. Ranskan- ja espanjan viinejä kimalteli suurissa hopeakannuissa. Kunkin vieraan edessä seisoi hopeamalja, kyllin suuri koettelemaan sen voimia, joka tahtoi kuntoaan näyttää. Oli kuin olisi taas eletty holhoojakauden ylellisiä aikoja.

Ja kun lyhyt ruokaluku oli luettu, käytiin käsiksi vateihin ja kolpakoihin, sillä metsämiehet olivat nälissään ja janoissaan nyt niinkuin ainakin. Ei kukaan saanut olla poissa; haavoittuneet metsästäjät tulivat nilkuttaen sisään; niiden joukossa puolikuoliaaksi puserrettu Kustaa Bertelsköldkin.

Kaikkien piti juoda. Joka kerta, kun kuninkaan silmät sattuivat hämillään olevaan ja levottomaan Piperiin, kävi hän kannuun käsiksi ja nyökäytti hänelle päätään kuin virkkaen res severas in crastinum![6] Ei koskaan Kaarle-kuninkaan nähty juovan niin paljon; ja kumminkin hän joi vielä kuin neito. Mutta siihen taitoon harjaantuneet vanhukset alkoivat toivoa hänenkin "ajan oloon paisuvan mieheksi."

Viiniä tulvi, pidot kävivät isoäänisiksi. Hurjia sotatekoja, hullunkurisia metsästysjuttuja, naurettavia rakkaudenseikkailuja kerrottiin. Gyllenborgia kehoitettiin sepittämään jokin runo. Hän nousi pöydälle ja lausui, tarkoittaen "Kaarle-kuninkaan ensimmäistä voittoa":

"Diana Marsille kun tarjoo suunsa terää, hymyilee Bakkus; Astridille, joka herää, näin lausuu Venus…"

Nyt löi iso seinäkello kahtatoista. Piper nousi istuimeltaan, mutta kuningas antoi runoilijalle merkin, että tämä jatkaisi:

"Näin lausuu Venus: käske Vulkanusta pian; on panssar rikki, siveys on saanut vian"…

Vielä kerran kajahti riemuhuuto — kajahti kerran viimeisen — vastaukseksi runoniekan pilanteolle. Mutta sen jälkeen nousi Kaarle-kuningas, yht'äkkiä vakavaksi muuttuneena, pöydästä ja sanoi Piperiin päin kääntyneenä: — Herra kreivi, minä olen luvannut ystävilleni iloisen päivän. Se on nyt lopussa, ja minä olen valmis kuuntelemaan teitä. Te näette ympärillänne miehiä, jotka voivat salaisuuksia säilyttää. Puhukaa ja puhukaa vapaasti; mitä on teillä minulle sanomista?

— Teidän majesteettinne, — sanoi Piper epäröiden, tanskalaiset etenevät. Holsteinia hävitetään. Tönningen on kukistumaisillaan. Sota on välttämätön.

— Jatkakaa! — sanoi kuningas, pikaisesti katsahtaen herttuaan, joka punastui.

— Tsaari Pietari kerää 100,000 miestä Inkerinmaata vastaan. Varmoja tietoja on tullut, että hän on tehnyt liiton Puolan ja Tanskan kuninkaiden kanssa riistääkseen Ruotsilta Itämeren maakunnat. Sota on välttämätön.

— Jatkakaa! — sanoi kuningas, tarttuen koneentapaisesti lähellä seisovaan espanjanviinillä täytettyyn pikariin.

— Saksilaiset ja puolalaiset ovat hyökänneet Liivinmaahan. Fleming on väkirynnäköllä ottanut Kobrunnerin linnoituksen ja pommittaa Riian kaupunkia. Kreivi Dahlberg pyytää apua. Sota on välttämätön.

Piperin näitä sanoja lausuessa ruiskahti punainen suihku valkoiselle pöytävaatteelle. Kuningas oli tietämättään puristanut kokoon kädessään olevan espanjanviinillä täytetyn hopeapikarin. Hänen korkea otsansa oli vetäytynyt synkkään pilveen; valat oli rikottu, sanat syöty, uskollisuus ja kunnia hukattu. Mutta Kaarle-kuningas vastasi vain:

— Olette oikeassa. Sota on välttämätön.

Sitten hän kääntyi herttuan puoleen, ylevänä, uljaana, vakavana, jommoisena häntä ei oltu ennen nähty. Kaikki nuo pienet ja vähäpätöiset asiat, jotka muulloin viehättävät ihmisten mieliä ja hyvittelevät heidän intohimojaan, olivat nyt kadonneet, nuoren kuninkaan silmien eteen aukeni mahdollisuus oikeutettuun taisteluun, johon oli ryhdyttävä vaikkapa koko maailmaa vastaan. — Onpa kummallista, — sanoi hän, — että molemmat serkkuni tahtovat sotaa. Olkoon menneeksi. August-kuningas on syönyt sanansa ja toiminut valoja ja sopimuksia vastaan. Asiamme on oikea. Jumala on meitä auttava. Ensin suoritan asian toisen kanssa; sitten saatan haastaa sanasen toisellekin!

Siitä päivästä alkaen luopui Kaarle kaikista pukunsa koristuksista, kaikesta ylellisyydestä ja kaikista huvituksista.

Siitä päivästä alkaen tuli sota olemaan hänen metsästyksensä ja kuulain vinkuna hänen soittonsa.

Siitä päivästä alkaen hän ei juonut olutta eikä viiniä, vaan ainoastaan vettä.

Siitä päivästä alkaen hän ei ikinä enää naisen huulia suudellut.

Siitä päivästä alkaen hänestä tuli sankari, jota ei mitata tavallisten ihmisten mittapuulla; suuri myötäkäymisissä, suurempi vastoinkäymisissä, ainutlaatuinen hyveissään, ainutlaatuinen virheissään, monien ihailema, harvain ymmärtämä eikä kenenkään saavuttama.

3. MITEN LEIJONA ALKAA OTUSTA AJAA.

Henkivartijarakuunain kornetin Kustaa Aadolf Bertelsköldin kirje sisarelleen Ebba Bertelsköldille, prinsessa Ulriika Eleonooran kamarineidille.

Narvassa 7. p:nä joulukuuta 1700.

Sangen rakas sisareni!

Aina siitä pitäen, kun viimeksi olimme yhdessä viime keväänä, jolloin niin herttaisesti huvittelimme ja minä viimein vähän sairastelin Kungsörin luona sattuneiden otteluiden jälkeen ja sisareni minua niin armaasti paranteli voiteilla ja harpunsoitolla, jonka kaipuussa, Jumala paratkoon, nyt saan elää. Siitä ajasta on kohta kahdeksan kuukautta monessa melskeessä kulunut, jonka tähden rohkenen nöyrimmästi pyytää sisartani, ettei hän suurta laiminlyöntiäni panisi pahakseen, koska olen huono kirjoittamaan, jonka kyllä maisteri Schönberg voi todistaa puolustuksekseni, hän, joka ennen muinoin Mainiemessä vertasi kirjoitustani vereksessä lumessa nähtäviin harakan jälkiin. Olen myös oikein saanut r. sisareni kirjeet toukokuun 8. p:ltä ja elokuun 17. p:ltä, joista en saata kyllin sanoa, kuinka suuresti ne ovat mieltäni ilahduttaneet; ja minä pyydän sisartani näistä koukeroisista riveistä huomaamaan veljellisen kiitollisuuteni. Minulla on nyt siihen vähän enemmän aikaa kuin mitä ennen oli, sillä minä makaan täällä Narvassa sairaalassa, parantamassa naarmua, jonka sain viimeisessä venäläisten kanssa käydyssä kahakassa, se ei kumminkaan ollut pahempi kuin pyssynkuula, joka sattui vasempaan olkaan, ja se on jo onnellisesti poistettu, niin että minulla nyt kahden viikon perästä on lupa kirjoittaa, mutta en minä saane ennen joulua nousta ratsaille.

R. sisareni on varmaankin jo kuullut ne suuret sanomat voitoistamme niin tanskalaista kuin venäläistä vastaan taistellessamme; ajattelen kumminkin, ettei liene r. sisarelleni vastenmielistä kuulla vähän enemmänkin niistä eräältä, joka oli niissä mukana ja hutki käsivartensa väsyksiin. R. sisar muistanee sen päivän viime talvena, kun heitin Kustaa Aadolf Douglasin portaita alas hänen herjaustensa tähden Suomen aatelisia vastaan, että muka olisivat tolvanoita, jotka eivät hävenneet puhumasta keskenään ilkeätä suomalaista äidinkieltään itse kuninkaallisessa linnassakin; jonka kaiken tähden Douglas mennessään ei muistanut lukea rappuja. Ja kun sitten arestista pääsin, muistanee r. sisareni Eeva Falkenbergin sanoneen minulle: että kyllä olin rohkea käymään tuommoisen nuorempani paasiraukan kimppuun, mutta mitä miehuutta näyttäisin valtakunnan vihollisia vastaan käytäessä, sen tahtoi neiti jättää sanomatta. Ja r. sisar muistaa, että r. sisaren kirja juuri silloin oli aukaistuna pöydällä; jonka tähden sanoin, lukematta kirjan lehtien lukumäärää: sen Eeva-neiti tietäköön, etten palaa tänne Tukholmaan ennenkuin minulla, jos Jumala suo, on voitto, tahi ainakin kunniallinen ottelu kirjoitettavana jokaiselle sivulle Ebba-sisareni muistikirjaan. Ja tähän vastasi Eeva Falkenberg: en usko sitä; kornetti saa olla iloinen, kun saa nuijia karhuja; johon minä sanoin: Mitä neiti lupaa minulle, jos tapahtuu niinkuin olen sanonut? Ja siihen hän sanoi: sitten saa kornetti pyytää minulta mitä hyvänsä, en ole sitä kieltävä. Onko se varmaa, sanoin minä. Niin varmaa, sanoi hän, kuin kukko Jaakopin kirkon tornin huipulla; ennen se laulaa, kuin minä teidät petän. Ja nyt pyydän sisartani aloittamaan muistiin kirjoittamista ja pränttäämään ensi sivulle Seelannin (eli Tiberupin) ja toiselle sivulle Narvan vähän isommilla kirjaimilla. Sitten saan verkalleen jatkaa, kunnes lehdet täyttyvät; en tosiaankaan tohdi sitä ennen palata Tukholmaan; lienee myöskin parempi, etten tiedä, kuinka monta lehteä kirjassa on.

Tahdon siis tässä kertoa r. sisarelleni, että 14. p:nä huhtikuuta viime keväänä lähdin Tukholmasta kuninkaan seurueessa Malmöön, ja meitä oli siellä lähes 12,000 miestä, ja silminnähtävää oli, että nyt oli tanskalaisten nahka parkkiin pantava. Mutta sillä välin oli esteitä laivastolla, joka oli yhdistettävä Englannin ja Hollannin laivastoihin, niin että pääsimme otteluun vasta heinäkuun 25. p:nä, **Kaikki vanhaa ajanlaskua, joka oli sunnuntai, klo 5:n ja 6:n välillä iltapäivällä. Olisinpa suonut sisareni näkevän sen kauniin näyn, joka meillä sinä päivänä laivastosta oli, kun punainen viiri nostettiin amiraalilaiva Fredrika Amalian isoon mastoon; mutta kuningas oli Sofia-jahdissa. Tuuli ei ollut kovin ankara, kuitenkin niin, että hevosemme polkivat laivankantta kärsimättömyydestä; ja ilma oli muuten ihanan kirkas ja lämmin. Siinä oli nyt edessämme vihanta Seelanti pyökkimetsineen, Humlebäckin kartano ja eräs valotorni ja tuulimylly, jossa myllärillä ei ollut aikaa jauhaa. Ja nyt laskettiin laivoista paljon veneitä vesille, joilla soudettiin maata kohti, mutta siellä kävi vesi liian matalaksi, silloin hyppäsi kaartin majuri Kaarle Numers ulos veneestä kahlatakseen maihin, ja hänen pataljoonansa hänen kanssansa. Kuningas tuli sen nähtyään varsin malttamattomaksi, niin ettei kukaan voinut häntä hillitä, vaan hän hyppäsi kainaloita myöten veteen, viitaten miekallaan muita tekemään samaten; jota esimerkkiä kreivi Piper heti seurasikin, mutta naurettavaa oli nähdä Ranskan lähettilään Herra Guiscardin hienoissa mustissa silkkisukissaan hyppäävän mereen, vaikka kuningas sanoi: — Herralla ei ole tanskalaisten kanssa mitään tekemistä.

Nyt tanskalainen tosin ampui rannasta kuudella pienellä tykillä, niin että vesi vähitellen punertui; mutta 400 ratsumiestä, jotka piilivät metsänrinteessä hakatakseen ruotsalaiset maahan, tuskin tohtivatkaan tulla esille, ennenkuin kuulat meidän isoista laivatykeistämme alkoivat rapista kuin herneet heidän ympärillään, kiskoen hietaa ja kiviä maasta, ikäänkuin pyryilma olisi ollut, niin että hevoset juoksivat tiehensä ja olivat mahdottomat hillitä; eikä käynyt paremmin tanskalaisen jalkaväenkään, jota oli 300 talonpoikaa, joille oli luvattu vapautus orjuudesta, jos tahtoisivat sotapalvelusta tehdä. Niin ajettiin tanskalainen ennen pimeätä metsään; ja kun Kaarle-kuningas oli saanut tämän kauniin voiton, kävi hän heti kohta polvilleen ja kiitti Jumalaa. Samana iltana asetuttiin leiriin rannalle.

Me ratsumiehet katselimme kaikkea tätä vain kaukaa, mutta millä sydämen halulla, voi sisareni kyllä ajatella. Emme voineet enää sinä päivänä mennä maihin pimeän tähden, ja seuraavana maanantaina oli julman ankara luodetuuli, niin että missä vene laskettiin vesille, siinä hyökkäsi meri heti sen päälle, niin että muutamia miehiä hukkui. Oli myös ankara merenkäynti sinä päivänä hevosille, joista yksin meidän rykmentistämme kuusi taittoi jalkansa; mutta tiistaina oli ilma tyyni, ja me pääsimme maihin. Leirissä kävi heti kohta se puhe, että neuvottomuus ja pelästys vallitsi Kööpenhaminassa, sillä heidän kuninkaansa oli poissa Holsteinissa, ja kaupunginpäällikkö Schack oli tulostamme niin hölmistynyt, ettei tiennyt seisoiko hän päällään vai jaloillaanko. Mutta ylioppilaat ja osa porvaristoa olivat nousseet valleille miehuullisesti meitä kohtaamaan ja kunnon miehinä maatansa puolustamaan; sillä eihän kenkään voinut tulla muuhun luuloon, kuin että Kaarle-kuningas piirittäisi kaupungin ja valloittaisi sen pikemmin kuin hänen isoisänsä aikoinaan oli voinut sen tehdä.

Sisareni arvelee, ettei sellaista voittoa, johon minä vain katselemalla otin osaa, voi muistikirjaan merkitä. En tahdo siis jättää sanomatta, että minut ratsujoukkoni kanssa komennettiin puhdistamaan maata tanskalaisesta ratsuväestä, joka oli metsiin turvautunut. Ja meillä oli sitä tehdessä useita kahakoita, jotka kestimme niin hyvästi, että palasimme leiriin tuoden 40 vankia. Totta on, että meillä oli enemmän vaivaa Seelantia puolustaessa kuin sitä valloittaessa, sillä muutamat meidän väestämme, ja vielä enemmän hollantilaiset ja englantilaiset matruusit, jotka laivastoista kävivät maihin, rupesivat ryöstämään aateliskartanoita. Sitä täytyi meidän väkisin estää, eikä käynyt sitä kurittamatta tekeminen; sillä kuninkaan tahto oli, että herran ja talonpojan piti saada pitää omansa. Kun maaorjuudessa elävä tanskalainen talonpoika sen näki ja ajatteli, mitenkä voudit hätistivät häntä ruoskalla auran ääreen, ihastui hän meihin ikihyväksi; ja kun joku talonpoika tuotiin vankina leiriin, päästi kuningas hänet heti kohta irti ja antoi hänelle hopeariksin sanoen: — Pitäkää töistänne huolta, vaarikulta; en ole tullut häviötänne hankkimaan, vaan ainoastaan hyvää naapurisopua. — Jonka kuultuaan tanskalais-äijä itki niin sydämensä pohjasta, että kyynelet vierivät hänen partaansa, ja hän sanoi: — Jumala siunatkoon teidän majesteettianne; ettehän teekään meille pahaa; olettehan hurskaan Ulriikamme poika!

Kun kuningas Fredrik kuuli, kuinka väestö joukoittain riensi ruotsalaisten leiriin, niin että siellä oli melkein suuremmat markkinat kuin Kööpenhaminassa, muuttui hänen mielensä, ja hän teki rauhan Travendalissa, luvaten pitää vanhat sopimukset ja maksaa Kaarle-kuninkaalle 260,000 riksiä sotakuluja. Eivätkä voineet useat meistä kyllin kummastella, kun sen kuulimme juuri tultuamme Rungstedin kapakkaan 2 1/2 penikulman päähän Kööpenhaminasta, ja kun luulimme nyt lujalle otettavan. Muutamat arvelivat kuninkaan menetelleen oikein poikamaisesti, kun tiesi voittavansa, mutta ei käyttänyt voittoa hyväkseen; tanskalainen kyllä purisi meitä kantapäähän, kun häneen selin kääntyisimme. Sen ratkaiskoot meitä viisaammat; Jumala hallitsee meitä kaikkia. Sitä vain en tahdo r. sisareltani salata, että koko Eurooppa kummikseen on nähnyt kuninkaamme eroavan muista ruhtinaista niin, ettei hän pyydä mitään muuta kuin oikeutta, vaikka hänellä on valta pakottaa toista kovimpiinkin ehtoihin; niinpä vaatimaan vaikka koko Norjan; luulenpa, että tanskalaisten olisi täytynyt kirvelevin sydämin siihen suostua. Sen sijaan on kuningas lähtiessään sanonut talonpojille, että: "hänen mieltään pahoittaisi, jos jotakin erittäin pahaa olisi heille tapahtunut; mitä hän oli tehnyt, sen hän oli tehnyt vasten tahtoaan, mutta he saisivat olla varmat, että hän siitä hetkestä alkaen tahtoisi olla heidän kuninkaansa vilpittömin ystävä".[7]

Niin päättyi se leikki Seelannissa neljässä viikossa, kuninkaalle ja Ruotsin aseille suureksi kunniaksi. Suomalaisia ei siellä ollut, koska sisareni kirjoittaa, etten saa jättää suomalaisten käytöstä mainitsematta, jos niin tapahtunut olisi että kuningas olisi vienyt heidät taisteluun sinisten poikainsa kanssa.

Sisareni ei varmaankaan enää tuntisi kuningasta sen jälkeen, kun sotaan lähdimme. Hänen majesteettinsa on luopunut pitkästä tekotukastaan ja pyyhkäissyt hiuksensa ylöspäin, mikä tekee hänet erinomaisen reippaan näköiseksi; käyttää niinikään mustaa kaulahuivia, jota sisareni kenties ei kiittäisi, eikä mitään peliä eikä mässäystä suvaita koko armeijassa. Tanskalaiset vallasnaiset ovat olleet kauhean uteliaita saadakseen nähdä hänen majesteettiaan, niin että muutamilla leirissä käyneillä aatelismiehillä on ollut rouvansa mukanaan, mutta hänen majesteettinsa ei ole ollut siitä mielissään.

Täällä leirissä kävi myös eräs venäläinen ruhtinas Hilkoff, jonka tsaari Pietari oli lähettänyt tuomaan suuria ystävyyden osoituksia ja samalla vakuuttamaan, että rauha vallitsi itäisillä mailla; josta kuningas suuresti ihastui. Ja hänestä näytti herra Guiscard tekevän sangen pahoin siinä, että niin usein puhui niistä 300:sta rautakanuunasta, jotka hänen majesteettinsa äskettäin lähetti tsaari Pietarille lahjaksi turkkilaisia vastaan käytettäviksi; ikäänkuin voitaisiin nämä kanuunat kääntää hänen majesteettiansa vastaan; mutta sitä hänen majesteettinsa ei tahtonut uskoa, ennenkuin hän Skoonessa sai kuulla asian oikean laidan.

R. sisar tietäköön sitten, että hänen majesteettinsa, palattuamme Ruotsiin, pitää henkivartijaväkensä katselmuksen Kristianstadissa; ja on niitä ainoastaan 150 miestä, mutta joka mies on sankari. Kuningas itse on heidän kapteeninsa, kukaan luutnantti ei ole everstiä halvempi mies, kukin korpraali on everstiluutnantti, ja miehistökin on paljaita ratsumestareita tai kapteeneja, joilla on käytös ja ryhti semmoinen, ettei parempi käsi ennen ole miekkaa pidellyt. Armas sisar kultani, rukoile uskollisesti puolestani, että minäkin kerta tulisin niin suureen kunniaan mahdolliseksi, silloin olisin yhtä tyytyväinen, vaikka osakseni tulisikin uhrata henkeni nuorella iälläni kuninkaan ja isänmaan puolesta. Mutta en tohdi sitä ajatellakaan, vaikka olen ajattelevinani; Eeva-neiti lienee jo minut perin unohtanut ennenkuin se voi tapahtua.

Syksyllä marssimme sitten Karlshamniin, mennäksemme Liivinmaalle vetämään sormikoukkua Saksin kuninkaan kanssa, jolla kuuluu olevan niin tavattomat käsivoimat. Sillä välin tuli tietoja Narvasta, että venäläinen oli suurin sotajoukoin hyökännyt maahan ja sitä hävittänyt; ja se oli tapahtunut heti sen jälkeen, kun sota Moskovassa julistettiin. R. sisar ei liene valtiollisiin seikkoihin paremmin tutustunut kuin minäkään; jätän siis muiden mietittäväksi, miten päteviä sodan syyt lienevät olleet, esim. se, että kreivi Dahlberg Riiassa kolme vuotta tätä ennen olisi huonosti kestinnyt hänen tsaarillisen majesteettinsa lähettiläskuntaa, jonka mukana tsaari itsekin oli, ja kiskonut siltä suuret maksut huonoista majapaikoista y.m. Mutta yhtä asiaa en tahdo jättää mainitsematta: tottapa r. sisar muistaa hovijunkkari Kasperi Klingenstjernan, joka Jumalalle ja koko maailmalle oli velkaa; sodanjulistuksessa valitettiin muun muassa sitä, että hän oli velkaa venäläisille eikä tahtonut maksaa.

Tämän kuultuaan hänen majesteetinsa ei virkkanut paljon mitään, mutta amiraali Ankarstjernalle hän sanoi: älkää laskeko Riikaan, vaan Tallinnaan. Me lähdimme purjehtimaan lokakuun 1. p:nä, ja kuningas oli henkivartijoineen Westmanland-nimisessä laivassa; minäkin sain armon olla samassa laivassa. Se oli vaikea retki, myrsky ja aallot olivat hirmuiset, niin että kuningaskin, vaikka puri hampaitaan yhteen, joutui meritautiin ja oli pakotettu menemään Sofia-jahdilla Pärnun kaupunkiin, jonne muutamat laivat häntä seurasivat. Mutta muut laivat, risteiltyään kovassa ilmassa Helsingin ulkopuolella, pääsivät hädin tuskin Tallinnan satamaan. Siellä saimme tietää, että venäläinen suurella sotavoimalla piiritti Narvaa, mutta Hemming Horn puolusti itseään viimeiseen saakka urhoollisen ritarin tavoin. Syksy kului kulumistaan, eikä Kaarle-kuningaskaan hidastellut. Koottiin siis kaikki käytettävinä olevat joukot kaupunkiin, jonka nimi oli Rakvere, ja sinne vietiin suomalaisetkin joukot meren poikki Turusta ja Helsingistä. Kuningas tarkasti väkensä marraskuun 6. p:nä, ja koko armeijan huomattiin, hevosväki, jalkaväki ja tykkiväki yhteenluettuina, olevan 13,000 miestä. Sinä päivänä saimme ylimääräisen kestityksen.

Kun nyt 5,000 miestä jätettiin Vironmaata puolustamaan, ei ollut meitä enemmän kuin 8,000 ja ehkä vielä 300 siihen lisäksi, jotka lähdimme moskovalaista vastaan. Oli sentähden useita, jotka sanoivat kuninkaalle: älkää hullutelko (en kyllä tiedä, puhuivatko niin sopimattomasti, mutta muuta he eivät ajatelleet), ja erittäinkin koetti herra Guiscard saada kuninkaan luopumaan aikeesta. Hänen majesteettinsa pysyi kuitenkin päätöksessään eikä antanut itseään häiritä; vastasi vain: "vaikka olisivat kahta vertaa lukuisammat, niin olen pelastava Narvan, sillä Jumala on meidän kanssamme, ja meidän on oikea asiamme."

Marraskuun 13 p:nä aloimme marssia Narvaa kohti; huonompia teitä en ole koskaan nähnyt; me samosimme ilman kuormastoa sateessa ja usvassa, ja vihollinen oli hävittänyt koko maan ihan autioksi ympäriltämme. Sisareni varmaankin käy sääliksi uskollista hevostani Bogatiria, joka, niinkuin sisareni hyvin muistaa, on syntynyt Mainiemessä puolalaisesta rodusta; se ei viiteen päivään saanut kauroja kahta mittaa enempää ja vähän kuloutunutta ruohoa; suomalaisen ratsupalvelijani Tanelin rinnasta se pusersi monta syvää sydämen huokausta. Mutta 17. p:nä valtasimme haltuumme erään venäläisen joukkokunnan, jonka Scheremetjeff oli lähettänyt hankkimaan rehua, ja silloin otettiin niin monta kimppua heiniä, että Bogatir sai syödä mahansa täyteen.

Vielä parempi onni oli meillä, kun Scheremetjeff luopui Pyhäjoen salosta ja heti sen jälkeen Siltamäestäkin, jossa kaikki odottivat ankaraa ottelua syntyväksi, ja niin tulimme 19. p:nä aamulla Laggenan metsään, puolentoista penikulman päähän täältä, mutta me olimme tuiki väsyneitä ja viluisia; erittäinkin jalkaväki laahasi kivääreitään väsyksissään, ja hevosilla oli korvat riipuksissa aivan kuin kyytikoneilla. Jonka tähden sinä päivänä olimme pakotetut levähtämään miltei vihollisen näkyvissä; upseerit saivat viiniä ja sotamiehet olutta lämpimikseen, sillä ilma oli jotensakin kylmä, ja useimmat nukkuivat paljaan taivaan alla. En voi sanoa r. sisarelleni, kuinka kummallisin tuntein sen yön kulutimme; me tiesimme, että taistelu oli välttämätön ja että meidän köyhäin, väsyneiden ja värisevien sotilaiden oli käytävä 80,000 täysin varustetussa leirissä olevaa vihollista vastaan. Mutta me luotimme Jumalaan ja nuoreen kuninkaaseemme, joka kävi kanssamme kaikkiin vaivoihin osalliseksi ja jolla oli teltassaan miekka vieressään ja Raamattu päänpohjissa; ja kuninkaan palvelija Stenbock on kertonut minulle, että hänen majesteettinsa sinä yönä levitti oman viittansa hänen päällensä, kun oli niin kylmä.

Nyt, sisar kultani, minä kehno kirjoittaja en osaa sitä päivää tarpeeksi kuvata, joka oli 20. päivä lokakuuta, eikä kukaan sitä pian unohtane. Sitä en tahdo jättää mainitsematta, että vihollisen valleilla varustettu leiri, jossa oli 145 kanuunaa, ulottui pitkän puolikuun muotoisena kolmelle puolelle kaupunkia, niin että tämän kuun molemmat kärjet olivat Narvanjoen rantaa vasten, ja kaupungin takana oli joki neljännellä sivulla. Tsaari ei ollut siellä, hän oli samana aamuna matkustanut pois ja jättänyt päällikkyyden de Croin herttualle.

Klo 10 aikaan ammuttiin kahdenkertainen ruotsalainen tunnuslaukaus, ja me odotimme turhaan vihollista liikkeelle lähteväksi. Kuningas ratsasteli sinne tänne auringonpaisteessa, huolellisesti tarkastaen väkensä asemia; pysähtyessään henkivartijain luo havaitsi hänen majesteettinsa minut, halvan palvelijansa, ja nyökäytti minulle päätään sanoen: "Kustaa, nyt ajamme karhun pesästään", mikä tapahtuikin niinkuin kuningas oli sanonut.

Kun sitten kello oli 2 iltapäivällä näimme kaksi merkkirakettia kohoavan meidän väkemme kohdalta metsän yli, ja heti nähtiin vielä kaksi nousevan kaupungista vastaukseksi. "Jumala kanssamme!" oli tunnussanana, ja niin hyökkäsimme reippaasti eteenpäin, ja samalla alkoivat vihollisen tykit paukkua niin, että maa tärisi. Siihen asti meillä oli ollut kirkas ilma, mutta nyt meni taivas pilveen ja musteni, ja pohjoisesta alkoi metsän yli kovasti tuulla, ja samalla alkoi sataa lunta, ja tuuli tuprutti lunta venäläisten leirin yli, että vihollinen kerrassaan soaistui eikä voinut tähdätä eikä nähdä liikkeitämme.

Meidän 37 tykkiämme aloittivat niin ikään heti kohta iloisen soittonsa lymipyryssä. Kenraali Wellingkin komentama oikea sivusta hyökkäsi eteenpäin kilvan myrskyn kanssa. Ensimmäisenä pääsi perille luutnantti Rehnsköld 50:n krenatöörinsä kanssa; näitä seurasi kaarti, kaartia taas vestmanlantilaiset, helsinglantilaiset ja turkulaiset Tiesenhausenin johtamina. Sitten tuli ratsuväki Wachtmeisterin johdolla: ensiksi henkivartijarakuunat Hamiltonin, sitten uusmaalaiset Klingsporren komentamina; sitten Kaarle Maunu Rehbinderin suomalaiset rakuunat ja hänen veljensä Hannu Henrikki Rehbinderin karjalainen ratsuväki, ja se oli tavattoman pikainen voitto, sillä venäläisten ratsuväki heitettiin nurin niskoin, ajettiin täyttä laukkaa virtaa kohti, ja heitä ratsasti sen yli niin monta kuin taisi, mutta sillä paikalla oli koski ja useita hukkui. Mutta venäläisten jalkaväki ei päässytkään yli ja kun samassa tuli pimeä, niin ei sinä päivänä enää voinut sillä sivustalla toimittaa mitään.

Kovempi oli ottelu vasemmalla sivustallamme, jonka vastassa oli vahvimmat vallitukset ja jota kenraalit Majdel ja Maunu Stenbock johtivat. Majdelin pojat ryntäsivät kohti syrjemmitse oikean käden puolelta: ensiksi krenatöörit Klysendorfin, Gründelin ja Roosin komentamina; sitten pataljoona suomalaisia Mellinin johtamana ja toinen Loden, ja pataljoona Hämeenlinnan rykmenttiä majuri Bergin johdolla, joka kaatui pataljoonansa etupäässä; sitten tuli vermlantilaisia Fockin, vielä samaa jalkaväkeä Feilitzin ja sitten taas suomalaisia[8] Sassen johdolla. Samaan aikaan tekivät taalalaiset Stenbockin ja Turun läänin jalkaväki Hastferin johdolla ryntäyksensä; näiden takana oli kuningas Rehnsköldin ja henkivartijain kanssa; ei mikään voinut häntä pidättää, vaan hän hyökkäsi mukanaan B. Rehbinderin johtama osa henkivartijarakuunoita, Lievenin johtama aatelislippu ja osa Turun läänin ratsuväkeä Vepsäkylää kohti, jota molemmat rivit voivat ampua. Saanen sanoa r. sisarelleni, koska olin muassa, ettei se ollut leikintekoa, vaan me ryntäsimme ankaran tulen läpi leirin sisävarustuksiin saakka raivaten tiemme piikeillä ja miekoilla. Hetken kuluttua olimme heittäneet kaikki nurin niskoin, ja vihollinen, joka tässä häiriössä ja lumipyryssä oli niin perin hämmentynyt, ettei yksikään rykmentti voinut käskyä totella eikä taistella, syöksähti täyttä vauhtia alas siltaa kohti ja tunki niin hirveästi edelleen, että silta murtui ja tuhansia hukkui surkeasti virtaan.

Mutta vaikein työ oli meillä vielä tekemättä. Kun moskovalainen näki virran olevan edessään ja tappion takanaan, pysähtyi hän ja puolustihe hurjalla rohkeudella kuormastonsa takana. Heitä oli vielä neljä yhtä vastaan; heidän ei sopinut peräytyä eivätkä he kuollakaan tahtoneet. Kuningas lähetti oikean sivustan vasemmalle avuksi, mutta syyspimeä saavutti meidät, ja nyt alkoi ankara ammunta kaartin ja taalalaisten kesken, jotka eivät pimeässä tunteneet toisiaan. Sattui toki niin onnellisesti, että venäläiset epäilivät saksalaisten päällikköjensä uskollisuutta ja huusivat kavallusta tehtävän, niin että Croi ja muut herrat, henkeään varjellakseen, olivat pakotetut antautumaan. Sen kepposen perästä antautuivat viholliset laumoittain, toiset yöllä, toiset seuraavana päivänä, ja heitä kohdeltiin oikein ystävällisesti, niin että nuo nälkiintyneet raukat saivat ruokaa ja haavoitetut tilaisuutta myöten hoitoakin. Mutta kun heitä oli niin paljon, emme voineet heitä pitää luonamme, vaan täytyi heidän antaa aseensa pois ja astua kuninkaan ohi paljain päin, keppi kädessä; sitten saivat he mennä kotiinsa jälleen. Tällä tavoin laskimme enemmän kuin 20,000 miestä menemään: mutta Croin ja muut päälliköt pidimme vankina, heille kaikkea kunniaa osoittaen. Croi lienee saanut kuninkaalta 1,000 tukaattia, kun hänellä ei ollut muuta kuin vaatteet päällään.

Sisareni saanee kyllä muilta kuulla paremman kuvauksen tästä voitonpäivästä; sen vain tahdon sanoa, että sinä päivänä kaatui tahi hukkui vihollisia 18,000 miestä; meikäläisiä oli kuolleita ja haavoitettuja noin 2,000. Ja me valloitimme koko leirin ja vapautimme kaupungin, johon vaskirumpujen päristessä ja kellojen soidessa marssimme kolmantena päivänä.

Vaikka jokainen meistä tappeli niinkuin ei olisi arvioinut henkeään lahonneita mäkivöitä paremmaksi, niin ei kuninkaalla kuitenkaan vertaansa ollut. Missä kahakka oli kovin, siellä hänen majesteettinsa oli aina saapuvilla; sai myös luodin kaulahuiviinsa ja menetti suohon miekkansa ja toisen saappaansa, sieltä vedimme hänet hädin tuskin ylös, ja näin hän sai sukkajalassa suuren voiton. Jos sisareni tahtoo kuulla jotakin suomalaisista, niin sanon totuuden nimessä, että koko ratsuväki, paitsi henkivartijoita, oli pelkkiä suomalaisia, ja siihen vielä kolmas osa jalkaväkeä, niin että ainakin puolet armeijasta Narvan luona oli suomalaisia; he ovat, samoin kuin ruotsalaiset, rehellisesti maksaneet sen päivän kunnian punaisimmalla sydänverellään.

Mitä minuun halpaan palvelijaan tulee, en tahdo r. sisartani kauemmin väsyttää, sen vain sanonen, että hakkasin hakkaamistani muiden kanssa, ja Bogatir sai naarmun kaulaansa. Ottaessani osaa viimeiseen kahakkaan rannalla tunsin vähän pistävän olkaani, mutta en heti huomannut sitä luodiksi, ennenkuin ratsastin kappaleen matkaa ja huomaamattani pyörryin verenvuodosta. Maattuani siinä kolme tai neljä tuntia verisessä lumessa monien kuolleiden keskellä, olivat minut korjanneet ja vieneet välskärin luo, mutta tällä ei ollut aikaa ruveta hoitamaan minua ennenkuin toisen päivän illalla. Irvistellä täytyi, mutta eipä kannata siitä nyt puhua, sillä ilo teki minut terveeksi jälleen.

Sillä ei koskaan saata sisareni kuvitella, millä sydämen halulla ja innolla suuren Kaarle-kuninkaan johdolla taistellaan ja voitetaan. Ei kukaan huoli haavoista, ei kuolemasta, vaan ainoastaan siitä suuresta kunniasta, että saa vuodattaa verensä niin suuren sankarin rinnalla; sisareni ei usko minua, kun sanon, että halpa sotamieskin katsoo itsensä osalliseksi kuninkaan suuruuteen ja on sillä hetkellä aatelismiestä parempi. Onneksi ei r. sisareni nyt saa nähdä kuningasta; r. sisareni rakastuisi häneen kokonansa, eikä kuningas sitä ymmärtäisi. Tervehdä rakkaasti armollista äiti rouvaa ja lähetä hänelle tämä kirje. Älä unohda muistikirjaa äläkä rakkaan sisareni vilpitöntä, uskollista veljeä K. A. B:iä.

J. K. Enhän tohtine Eeva-neidille lähettää terveisiä. Tämä koukeroinen kirje on maksanut minulle kahdeksan päivän työn. Hyvästi, sydänkäpyseni.

4. AURORA KÖNIGSMARK.

Eräänä kylmänä talvi-iltana tammikuussa 1702 istui kaksi nuorta upseeria teltassaan aivan lähellä Würgenin linnaa Kuurinmaalla, jossa Kaarle-kuninkaalla oli pääkortteerinsa, ei kumminkaan linnassa, vaan sen luona. He olivat, kuninkaan esimerkin mukaan, peittäneet telttansa oljilla ja parhaan vointinsa mukaan lämmittäneet sitä tulikuumilla kuulilla. Mutta kovin tehottomat nämä apukeinot olivat kirpeätä tammikuun pakkasta vastaan. Ainoan viheliäisen, telttaa valaisevan talikynttilän valossa näkyi nuorten sotilaiden hengitys keveän savun tavoin haihtuvan kylmään ilmaan.

Kreivi Kaarle Lindsköld, kaartin kapteeni, laitteli olkia paksummalti telttatuolinsa alle, kaatoi läheisellä pöydällä olevaan lasiin jalointa reininviiniä, jota oli tuonut pullollisen viittansa alle kätkettynä, ja tyhjensi lasin. Pakkasta vastaan tällä tavoin suojattuna jatkoi hän tuttavallista keskustelua ikäisensä ystävän Kustaa Aadolf Bertelsköldin kanssa, joka nyt oli henkivartijarakuunain luutnanttina.

— Mitä sen vietäviä teillä oli Triskissä tekemistä? Kuulin viisaan Stenbockin unohtavan tavallisen varovaisuutensa ja sanovan Piperille: Mais, monsieur le comte, tuo ei ole enää sotaa, se on poikamaisuutta.

— Stenbock voi olla viisas mies, mutta Kaarle-kuningasta hän ei silti ymmärrä. Kuinka olisimme voineet suuttumatta suvaita, että Oginski joka päivä pyöri leirimme ympärillä kuin mikäkin ampiainen? Milloin hän oli sivullamme milloin takanamme, ei koskaan siellä, mistä häntä etsimme, aina siellä, mistä häntä ei odotettu, tehden meille enemmän vahinkoa kolmella- tai viidelläsadalla ratsumiehellään kuin kaikki muut puolalaiset ja saksilaiset yhteensä. Piru hänet vielä perii, sanoi kuningas eräänä päivänä — ei, ei hän kuitenkaan kironnut, tiedätkö, Lindsköld, kiroaminen on tyhmää, se ei ole siunaukseksi, eikä kuningaskaan koskaan kiroa. No niin, me lähdimme liikkeelle joulukuun alussa ja kokoonnuimme Schaueniin; ei kukaan tiennyt, mitä nyt oli tuleva. Meitä oli 1,100 ratsumiestä, hummerhjelmiläisiä ja meyerfeltiläisiä, ja lisäksi odotimme 400 miestä jalkaväkeä, joiden piti tulla reellä ajaen jäljestämme. Jos meillä vain olisi ollut tekemistä Oginskin kanssa, olisi pari eskadroonaa riittänyt, mutta kuurilaiset ovat perhanan joukkoa. Eikö ole pirullista, että minun aina pitää kirota? Sen olet sinä minulle opettanut, Lindsköld, se on sinun syysi, mutta siitä täytyy minun päästä eroon.

Lindsköld nauroi. — Varo, ettet jonakin kauniina päivänä saa nähdä itse paholaista hameeseen puettuna edessäsi, — sanoi hän. — Luet kai Raamattua niinkuin muutkin?

— Luenpa niinkin, sitä teen melkein joka päivä, ja sitä pitäisi sinunkin tehdä. Kuningas lukee joka aamu pari lukua Raamatusta.

— No, kuinkas muuten, kun kuningas tekee niin, pitää meidän kaikkien tehdä samaten. Entäs sitten, kerro nyt, miten kävi Triskissä.

— Joka paikassa, mihin tulimme, oli Oginski ollut ennen meitä. Me juoksimme hänen jäljissään niinkuin lapsi sateenkaaren perässä. Sillä lailla tulimme Samogitiaan, eikä jalkaväki enää jaksanut meitä seurata, Eräänä iltana hämärissä näimme edessämme linnan ja muutamia viheliäisiä hökkelejä, joita sanottiin muka kaupungiksi. Se oli Triski; linna ja kaupunki olivat Oginskin ja siis valloitettavat. Nyt siellä oli vähäinen joki, ja silta oli hävitetty; mutta meillä ei ollut aikaa odottaa. Mitäs muuta kuin miehet ja hevoset veteen — huh, se oli kuin olisi talviavantoon hypännyt! Mutta me pääsimme onnellisesti yli kaulaa myöten märkinä ja niin viluissamme, että hampaat kalisivat. Koko väestö oli paennut kaupungista; ainoastaan pappi ja lukkari löydettiin erään tallin ylisiltä. Olimme kuitenkin iloisia, että saimme viritetyksi tulen ja hitusen ruokaa suuhumme; kuningas meni linnaan majailemaan, me muut kaupungille, ja kaikki voivat oivallisesti. Juuri kun olimme päässeet jotensakin kuiviksi ja suloisesti oikoilimme oljilla raajojamme, ollen nukkumaisillamme, olivat nuo s——nan puolalaiset kuin jehu kimpussamme — nyt taas kirosin! Me heräsimme huutoihin ja hälinään; kaupunki paloi; kello oli 11 illalla. Alastomina tai puolialastomina — muutamat paitasillaan, kun olivat ripustaneet vaatteensa kuivumaan — syöksyimme ulos. Mikä on hätänä? Oginski on täällä! Missä? Eikä kukaan tiennyt missä. Sach ja Fleming joutuivat ensiksi käsikähmään ja tappelivat kuin riivatut. Oli niin pimeä, ettei nähnyt kättä silmäinsä edessä. Hetkisen kuluttua kuulimme kuninkaan huutavan: hakatkaa päälle, pojat! Ja me hakkasimmekin tietämättä tarkoin, mihin isku milloinkin sattui. Sitten havaitsimme, että joukko ympäriltämme alkoi harveta: Oginski oli pyörähtänyt tiehensä; ennenkuin olimme oikein valveillammekaan, oli hän päässyt käsistämme.

— Taikka te hänen käsistään. Ei vartijoita ensinkään — myönnä, että se oli poikamaisesti tehty.

— Hän pääsi käsistämme, ja se meitä pisteli. Me ajoimme häntä takaa Kovnoon päin ja ratsastimme vihollisen nähden Niemen-virran poikki, uittaen hevosia lautan rinnalla. Oginski pakeni, me jätimme vartijaväkeä Kovnoon. Sieltä ratsastimme metsäin ja erämaiden kautta armeijaamme.

— Ottakaa enemmän väkeä mukaanne, teidän majesteettinne, sillä maa vilisee vihollisia, — sanoi Hummerhjelm. — Enemmän väkeä, — sanoi kuningas, osoittaen meitä muutamia, jotka häntä seurasimme; — eikö eversti näe, että itse olen kymmenes. — Sillä meitä oli vain kymmenen. Siitä tuli vaivalloinen retki. Tuon tuostakin kuulimme laukauksia pensaikoista. Puolalaisia ja kuurilaisia parveili kuin sääskiä ympärillämme. Mutta kaikki luulivat meitä suuremman sotaväenosaston etujoukoksi eivätkä estäneet kulkuamme. Viisi vuorokautta ratsastimme yötä päivää, tappelimme ja näimme vilua ja nälkää. Kuudentena päivänä kuulimme ruotsalaisten sotahuudon ja tunsimme lampaanpaistin käryä. Takaanpa, Lindsköld, että söimme oinaan mieheen.

— Koko leiri oli levotonna. Kuninkaan luultiin hukkaan joutuneen, ja Arvid Horn lähetettiin henkivartijain kanssa hakemaan. Aiotko kirjoituttaa Triskin nimen sisaresi muistokirjaan?

— Luuletko sen kannattavan? Tiberup, Narva ja Väinäjoki ovat siellä jo ennestään, Triski oli vain mitätön juttu.

— Minä neuvon sinulle jotakin parempaa. Oletko koskaan nähnyt noita-akkaa?

— Noita-akkaako? Olenpa, muistelen nähneeni muutaman Turussa useita vuosia sitten. Ihmisillä ei juuri ollut muuta todistusta häntä vastaan kuin että hän oli ilkeän näköinen ja että hänellä oli punaiset, vettä valuvat silmät.

— Kustaa veikkoseni, kuinka lapsellinen olet. Eivät pahimmat noita-akat ole sen näköisiä. Ajattele pitkää, uljasta naisen vartaloa, niin kaunista kuin kevätaurinko on mustissa pilvissä, säihkyviä silmiä, uhkeita muotoja, vastustamatonta hempeyttä, pukua kuin kuningattaren, ryhtiä kuin keisarinnan… Sanalla sanoen, puhuimme vast'ikään hameeseen puetusta paholaisesta, koska herkkätuntoisten korvaisi kuullen ei saa puhua pirusta. Tahdotko hänet nähdä? Usko minua, se olisi voitto Ebba-sisaresi muistikirjaan, voitto sellainen joka paremmin ansaitsisi tulla Eeva Falkenbergin nähtäväksi kuin Tiberup, Narva ja Väinäjoki…

— Kuules mies, luulenpa sinun kurkistaneen liian syvälle pulloon. Aivan oikein; ei tippaakaan enää.

— Se hyöty niistä on noista jumaluusopillisista tieteilemisistä sota-aikana. Poikaparkaa, aina hän ajattelee pirulla olevan lyhyet ja paksut sarvet ja hevosenkaviot tai pukinsorkat, miten milloinkin. Mutta me vapaa-ajattelijat, jotka olemme nähneet maailmaa, emme usko miestä niin tyhmäksi. Me tiedämme hyvin kyllä, että ukko välistä voi tekeytyä suloiseksikin, kun niin tahtoo — ukko, tai oikeammin akka, sillä noita-akastahan nyt puhummekin.

— Mistä noita-akasta?

— Kreivitär Königsmarkista.

— Ei ole minulla kunnia tuntea hänen armoaan.

— Etkö ole jo parin kolmen viikon kuluessa joka aamu nähnyt vaunujen lähtevän linnasta, kääntyvän kuninkaan teltalle päin, ja sitten, pitkän kaarron tehtyään, jälleen palaavan linnaan? Vaunuissa istuu vallasnainen — huikaisevan kaunis!

— Niin — muistelenpa nähneeni.

— Muistelet nähneesi? Katsopas tarkasti silmiini, Kustaa! Niin, vannonpa Amorin nuolien kautta, ettei se poika ole edes nähnytkään kreivitär Königsmarkia. Ja kuitenkin kreivitär on koko leirin puheen aiheena. Sanotaan, että kuningas August on lähettänyt hänet tänne ja että kreivitär on pannut kaikki keinonsa liikkeelle päästäkseen kuninkaamme puheille. Mutta muistathan, kuinka Valpuri Eerikintyttären suukkonen kärvensi kuninkaan huulia kuin tuliset hiilet. Kaarle-kuningas on liian viisas tarttuakseen tenhottaren pauloihin. Mutta kuulehan Bertelsköld, minulla on ehdotus sinulle tehtävänä. Asetu seitsemäksi päiväksi tien viereen, jota vaunut kulkevat, ja katsele oikein tarkoin kreivitärtä, joka niissä istuu. Jos sinulla niiden seitsemän päivän kuluttua vielä on ainoakaan soppi sydämessäsi jäljellä korskeata, ruskeaveristä Eeva Falkenbergiä varten, niin voit hyvällä omallatunnolla kirjoittaa sisarellesi: armas sisareni, olen voittanut enemmän kuin Narvan; olen nähnyt Aurora Königsmarkin, enkä ole voitetuksi tullut.

— Loruja!

— Usko pois! Hyvästi, poikaseni, sinulla on hiiden kylmä teltassasi, ja viini on loppunut. Tunnussana tänä yönä on Kungsör. Soisinpa olevamme siellä!

Näin sanoen lähti iloinen kapteeni tiehensä, hyräillen jotakin laulua, ja meni luultavasti hakemaan muita tovereita, joilla oli enemmän tarjottavaa. Kustaa heittäysi telttavuoteelleen ja koetti kuluttaa pitkää talvi-iltaa ajattelemalla tuolla kaukana pohjolassa olevia ystäviään. Milloin muisteli hän äitiään, jaloa uljasta kreivitärtä; milloin veljeään Torstenia, joka yhä vielä hengitti Ranskan hovi-ilmaa; milloin armasta Ebba-sisartaan, joka nyt oli nuoruutensa ensimmäisessä kukoistuksessa; milloin mustasilmäistä Eevaa, joka kenties jo oli unohtanut kuljeksivan ritarinsa; milloin Tukholman hovilinnoja; milloin Kungsörin metsästysmusiikkia; milloin lapsuuden muistoja Mainiemestä, jotka sekä Kustaassa että hänen sisaressaan olivat herättäneet katoamattoman rakkauden Suomeen. Kaikki nämä kuvat kutoutuivat nuoren sotilaan ajatuksissa yhteen, ja niihin yhdistyi kunnianhimon unelmia ja rohkeita tuumia tulevista voitoista. Kustaa Bertelsköld oli jo käynyt Kaarle XII:n koulua; hän ei katsonut hyvälle omalletunnolle, voimakkaalle kädelle ja pelottomalle mielelle mitään mahdottomaksi; mutta kaikessa muussa ja erittäinkin siinä, mikä koski sen ajan vapaita rakkaudenseikkailuja, hän oli, niinkuin hänen ystävänsä oikein oli huomauttanutkin, vielä kokonaan lapsi.

Eikä kaikesta tästä huolimatta kuitenkaan ollut kumma, että kauniin kreivittären kuva tuon tuostakin palasi yhdeksäntoistavuotiaan nuorukaisen mieleen. Hänen uteliaisuutensa oli herännyt; hän koki muistella vaunuissa istuvaa naista; hän luuli häntä todellakin tavallista ihanammaksi; ja olihan siitä aina jotakin vaihtelua talvileirin yksitoikkoisuudessa! Kuta enemmän Kustaa tätä ajatteli, sitä uteliaammaksi kävi hän nähdäkseen jälleen tämän naisen, josta koko Eurooppa oli puhunut jo kymmenen vuotta, ylistäen häntä älyn ja ihanuuden ihmeeksi.

Levotonna lähti nuorukainen teltastaan. Kello oli jo 8 illalla; kirkas tähtitaivas valaisi lumista tienoota, jossa teltat seisoivat riveissä kuin tuiskun keräämät nietokset. Näkyi tulia linnasta, joka oli tuskin 300:n askelen päässä. Kustaa tiesi Stenbockin asuvan toisessa kylkirakennuksessa ja päärakennuksen olevan sotakanslian hallussa. Mutta hän arvasi myöskin, että eräs linnan pienempi sivurakennus oli tällä kertaa annettu kreivitär Königsmarkin asuttavaksi. Juuri tässä rakennuksessa kimalteli kynttilän valo niin ihmeellisen kirkkaasti.

Kukapa meistä ei liene jolloinkin kokenut sitä tunnetta, joka syntyy, kun talvisena iltana katselemme tuollaista valon tuiketta ja kun mielikuvituksemme yhdistää sen johonkin, joka sillä hetkellä erittäin kiinnittää mieltämme. Kustaa Bertelsköld katseli valoa, katsoi sitten muualle ja katseli taas valoa. Miltei huomaamattaan hän oli tullut linnan portille, jossa vahtimiehen huuto herätti hänet ajatuksista.

Hän häpesi miestä; olisi näyttänyt naurettavalta, jos hän olisi kääntynyt takaisin. Saatanhan käydä nuorta Stenbockia tapaamassa, hän sanoi itsekseen, kokien rauhoittaa omaatuntoaan. — Kungsör! — vastasi hän ja oli pian joutunut linnanpihalle.

Kustaa ei ollut ennen käynyt linnassa. Sen sisärakennukset olivat hänelle perin tuntemattomat. Kun hän ei tavannut ketään pihalla, lähti hän umpiarviolta nousemaan portaita, jotka pimeässä arveli oikeiksi. Portaat veivät pitkään, pimeään käytävään. — Tottapahan viimein tapaan jonkun, joka voi neuvoa minut Stenbockin huoneeseen, — ajatteli nuorukainen ja hamuili käsillään seiniä pitkin.

Samassa joku tarttui häntä käsivarteen. — Tekö siinä olette? — sanoi outo ääni.

Bertelsköld tapaili miekkansa kahvaa. Mutta kohta malttoi hän mielensä ja vastasi samaan tapaan: — Niin, minä tässä olen.

Taas hän oli keksinyt tekosyyn omaatuntoaan rauhoittaakseen. Kuinka olisin noin tyhmään kysymykseen voinut muulla tavalla vastata? ajatteli hän itsekseen.

— Seuratkaa minua! — sanoi tuntematon. — Voitte ottaa vyöstäni kiinni, niin pääsette haparoimasta pitkin seiniä. Teidän tähtenne minua on käsketty sammuttamaan yhdyt portaissa.

Vai minun tähteni! ajatteli Bertelsköld.

— Olettepa täsmällinen, — jatkoi saattaja puhettaan. Mutta kuinka saitte tietää tämän yön tunnussanan?

— Hm! — vastasi luutnantti. Keneksi häntä luultiin!

— Arvaan … vähän kultaa vain. Ei kannata ruotsalaisten kerskua rehellisyydellään. Mutta ettehän toki liene tavannut ketään linnanpihalla? Luulisin teidän olevan pahemmassa kuin pulassa, jos Stenbock saisi vihiä teidän täällä olostanne.

— Hm! — vastasi nuori soturi jälleen. Itsekseen hän ajatteli: tästä näyttää tulevan oikein hauska seikkailu. Maltapa, herraseni, mieleni tekisi iskeä ruotsalaista rehellisyyttä selkääsi. Mutta malttakaamme mielemme, saapa nähdä, mitä tästä tulee!

— Nyt olemme perillä, — sanoi opas heidän kuljettuaan useiden käytäväin kautta, jotka olivat yhtä pimeät kuin ensimmäinenkin. — Käykää sisään ja odottakaa tässä, kunnes olen teidät ilmoittanut.

Kustaa Bertelsköld seisoi noin viiden minuutin ajan yksinään pimeässä huoneessa. Kaikenlaisia kummallisia ajatuksia risteili hänen aivoissaan. Mitä oli tekeillä? Mitä odotettiin? Mitä pelättiin? Pitikö hänen jäädä paikoilleen? Vai pitikö hänen paeta? Ei kukaan vastannut. Hän oli aivan kuin kaukaa kuulevinaan sitran ääniä; heti sen jälkeen oli kaikki taas hiljaista, pimeätä ja salamyhkäistä.

Nyt aukaistiin kaksipuolinen ovi huoneen perällä ja hämmästyneen nuorukaisen silmien eteen avautui niin eloisa ja huikaisevan kaunis ja samalla niin taiteellisesti harkittu näky, ettei parhainkaan maalari olisi osannut järjestää varjoa ja valoa, ryhmitystä ja värejä vaikuttavammin ja älykkäämmin.

Kustaasta näytti niinkuin teatterin esirippu olisi hänen silmäinsä edessä nostettu ylös. Hänen ja näyttämön väli oli pimeä; mutta näyttämö oli valaistu ja viehätti silmää. Näkymättömäin lamppujen valossa istui tuolla näköpiirin perällä naisen haamu, haltiatar, tai kenties joku noita Olympon jumalattaria, joita senaikainen runollinen kuvakieli tiesi luetella niin lukemattomia.

Tämä nainen oli uljas ja varteva kuin Juno ja kumminkin niin ihana ja riutuva kuin runoilijain kuvailema Afrodite. Dianan kuu ei olisi ollut liiaksi hyvä valaisemaan hänen kuninkaallista otsaansa, samalla kun Minervan äly ja sukkeluus elehti hänen hienoilla, täyteläisillä huulillaan ja hänen mustain ripsiensä alla. Jos siihen aikaan olisi elänyt joku ihastuttava Tegnér, niin olisi Kustaa Bertelsköldin mieleen heti juolahtanut:

Kas, sorjaa kulta-hasta, mi sankarin saa luo;

mutta hän olisi heti oikaissut runoilijaa eräässä kohdassa: tämä ei ollut kultahapsi, vaan tukka oli musta kuin etelän yö ja valui kuin varjoisa kehä otsan ja vaaleiden poskien ympärillä. Kaikkia noiden ihmeen ihanain kasvojen eri osia ei hämmästynyt nuorukainen heti paikalla voinut erottaa. Hän ei nähnyt noiden kulmakarvain siroa kaarevuutta, joita senaikuiset runoilijat vertasivat nousevan auringon yllä lepääviin öisiin pilviin. Hän ei nähnyt tuon suun pyöreyttä, jota runoilijat sanoivat milloin Helikonin ruusuksi, milloin Aganippen lähteeksi, ja joka oli niin pienoinen ja kirsikkamarjan kaltainen, että nykyajan kauneudenaisti ei olisi sitä hyväksynyt; mutta hänen aikansa ja useiden seuraavien miespolvien mielestä se oli ja pysyi kaiken ihanuuden esikuvana. Hän ei nähnyt sulottaria, jotka, jos saa uskoa samoja runollisia kuvauksia, vallattomasti parveillen alati karkeloivat hänen ruusuhuulillaan. Hän ei myöskään nähnyt — kenties onnekseen — tuota miltei huomaamatonta silmäluomien alla olevaa velttoutta ja omituisen vienoa, ylähuulen äärimmäisessä hupenevassa viivassa esiintyvää veitikkamaista piirrettä, joka osoittaa, että kauniin naisen suu on luotu muitakin, kuin vain taivaallisen rakkauden suudelmia varten.

Kreivitär Aurora Königsmark osasi oivallisesti asettaa esiytymisensä, niin että tarkoitettu vaikutus näytti aivan luonnolliselta ja satunnaiselta. Hän istui nytkin tavallisessa asennossaan kirjoituspöytänsä ääressä, vähän huolettomasti eteenpäin nojaten ja kirjoittaen kirjettä kahden alabasterilampun ruusunpunertavassa valossa, jotka levittivät hienoa lemua pienoiseen, erinomaisella kauneuden aistilla koristettuun huoneeseen. Hänen pukunsa oli yksinkertainen niinkuin sen täytyi olla Kaarle XII:n leirissä, mutta samalla mitä tarkimmalla aistilla valikoitu. Paha vain, että Kaarle XII:n historioitsija, oppinut ja perinpohjainen Nordberg, kolmessa suuressa paksussa nidoksessaan on vain ohimennen ja muutamalla rivillä kertonut kauniin kreivittären käynnistä eikä sanallakaan koskettanut hänen pukuaan. Se vain on varmaa, että hänen ohimollaan oleva ainoa timantti ei heloittanut kirkkaammin kuin ne kaksi, jotka luonto oli luonut vähän alemma, ja että musta samettihame, joka oli aiottu tehostamaan kaulan valkoisuutta, ei ollut niitä mustia kiharoita pehmeämpi, joita laitellessaan kreivitär ei koskaan täydellisesti taipunut muodin orjuuden alaiseksi, vaan noudatti sitä ainoastaan sen verran kuin se hänelle sopi.

Bertelsköld astui muutamia askelia eteenpäin, mutta pysähtyi jälleen. Ensi kerran elämässään häntä pelotti, sillä tämä oli ensi kerta, kun hän omasta mielestään ei ollut menetellyt avonaisesti ja ritarillisesti.

Vaikka välillä oli kaksi pimeätä huonetta, kuuli kreivitär kuitenkin raskaiden karoliinilais-saappaiden askelet, kohotti keveästi päätään ja virkkoi saksaksi: — Tekö se olette, rakas Törnflycht? Astukaa sisään, mon page!

— Luutnantti Törnflycht, kreivi Piperin lanko — kreivittären hovipalvelija! häneksikö minua luullaankin! ajatteli kreivi Bertelsköld, rohkaisi mielensä, astui vieläkin pari askelta eteenpäin ja tuli lamppujen valopiiriin. Samassa astui toisesta huoneesta kreivittären puolalainen hovimestari häntä vastaan, tarttui häntä kovasti käsivarteen ja sanoi samalla äänellä, joka juuri vähän ennen oli portaissa kuiskaten puhunut: — Ettehän olekaan oikea mies? Kuka olette ja kuinka olette rohjennut tunkeutua tänne?

Bertelsköld irroitti hiljaisesti kätensä ja kuiskasi, miehen kysymyksistä huolimatta:

— Kuka on tuo nainen?

Turha kysymys! Hän jo kyllä aavisti, kuka se oli.

Nuoren sotilaan sävyisyys vietteli hovimestarin harhaan ja hän kävi niin rohkeaksi, että tarttui Kustaata kaulukseen heittääkseen hänet ulos ovesta. — Te vintiö, te yöjuoksija, — sanoi hän, — uskallatteko tulla uhkaamaan armollista kreivitärtä? Te lurjus! Te miehistä mitättömin! Kyllä minä opetan…

Jos siinä olisi ollut saapuvilla ken muu hyvänsä kuin Aurora Königsmark, olisi nuori mies menettänyt malttinsa jo tämän puhuttelun ensi osaa kuullessaan. Mutta toinen osa oli jo kuitenkin liikaa. Vastaamatta kävi Bertelsköld hovimestarin rintaan, nosti hänet lattiasta ylös, riiputti häntä edessään suoralla kädellä, kantoi ovelle ja heitti hänet jotensakin kovakouraisesti pimeään käytävään. Mies parka ällistyi niin pahanpäiväisesti, ettei käytävän lattialle pudotessaan saanut sanaakaan suustaan.

Melusta häiriytynyt kaunis kreivitär unohti kokonansa äskeisen asentonsa, kavahti ylös ja soitti kamarineitsyttään sisään. Mutta jo ennenkuin neitsyt ennätti tulla, seisoi Kustaa huoneen ovella. Luonto ei ollut koskaan aikonut häntä hovimieheksi, mutta olihan hän elänyt kolme iloista vuotta hovissa, ja vaistomaisesti hän tunsi olevansa velvollinen antamaan tälle kauniille vallasnaiselle selityksen odottamattomasta tulostansa.

Hän mainitsi nimensä, sanoi erehtyneensä portaista ja pyysi, ettei hänen armonsa panisi pahaksi, että hän vastasi: minä! kun häneltä kysyttiin: tekö siinä olette?

Selitys otettiin armollisesti vastaan. Herttainen hymy, yksi noita hymyjä, jotka saattoivat puolen maailmaa haltioihinsa, väreili kreivitär Königsmarkin huulilla. Nuoren kreivin suora selitys, ehkäpä myös hänen kookas, voimakas, vaikkakaan ei vielä täysin kehittynyt sankarivartalonsa miellyttivät kreivitärtä. Kenties välähti siinä heti kohta jokin mietekin mieleen, sillä kreivitär oli tunnettu hyväksi keinoja keksimään. Maailma, elämä ja omat kirjavat onnenvaiheet olivat opettaneet hänelle sen taidon perinpohjin. Luultavasti oli hänen älykäs päänsä heti keksinyt tuuman, miten tämä ikävä erehdys oli hyödyksi käytettävä.

Kamarineitsyt, joka nyt tuli sisään toiselta, ja hovimestari toiselta puolen, saivat viittauksen poistua. Kustaa Bertelsköld oli nyt kahdenkesken sen naisen kanssa, joka niin monen miehen rauhan oli häirinnyt. Kreivitär osoitti hänelle istuinsijan aivan lähelle itseään, ja Bertelsköld istui — jotakuinkin hämillään ollen.

— Kiitän onneani tästä erehdyksestä, — sanoi kreivitär keveästi ja luontevasti. — Tiedättekö, kreiviseni, että minulla on kunnia lukea itseni sukulaiseksi perheenne kanssa? Äitinne on Sparre; toivon hänen voivan hyvin. Onpa olemassa kaksinkertainenkin sukulaisuus meidän ja Sparrein välillä, sekä isäni että lankoni Lewenhauptin kautta. Siis, jos suvaitsette — mon cousin …

Kreivi Kustaa punastui ja vastasi vain kumartamalla.

— Oli minulla myöskin onni tulla tutuksi isänne kanssa Hampurissa, — jatkoi kreivitär. — Sallikaa minun naisena sanoa teille, että olen nähnyt harvoja miehiä semmoisia kuin hän, sans peur et sans reproche. Mon cousin, minä toivon teistä kerran tulevan isänne kaltaisen.

Kreivittären äänessä oli hänen näitä sanoja sanoessaan jotakin sisarellista, miltei äidillistäkin, ja hän jatkoi:

Toivotan teille onnea siihen sankarikouluun, johon olette päässyt niin suurta mainetta saavuttaen taistelemaan. Kuningastanne ihailen vilpittömästi. Uskokaa minua, mon cousin, ei löydy lujempaa sidettä yleväin luonteiden välillä kuin kunnia on; kova onni voi saattaa heidät seisomaan vihollisina toisiaan vastaan, ja yhtä hyvin he voivat ihastua urhouden voitoista. Kuninkaanne on uusi Aleksanteri. Onnitelkaa minua, mon cousin, etten enää ole siinä iässä, jossa haaveksitaan; sillä tiedättekö — ainoastaan yhden kerran olen nähnyt hänet, ja kuitenkin olen muististani maalannut hänen kuvansa.

Näin sanottuaan otti kreivitär esille soikean palasen elefantinluuta, johon oli maalattu Kaarle XII:n vielä valmistumaton kuva — jotensakin hänen näköisensä, vaikka tosin paljon kaunisteltu.

— Mitä pidätte kuvasta? — kysyi kreivitär tekeytyen ylhäisen välinpitämättömäksi.

— Teidän armonne ehkä lienee nähnyt hänen majesteettinsa hovissa: silloin oli kuva hänen näköisensä, mutta nyt se on liian nuoren näköinen. Hänen majesteettinsa on päivettyneempi.

— Niinkö luulette? Teen sen sitten vähän tummemmaksi — paljon tummemmaksi! Minulla onkin syytä siihen. Hänen majesteettinsa on pilviin peittynyt Jupiter; hänestä ei näe muuta kuin leimauksen. Sen voin vakuuttaa omasta kokemuksestani, mon cousin. Mutta kun hän viikoiksi ja kuukausiksi salpaa itsensä tuon ukonpilven taa, ettei olisi pakotettu näkemään naista, jonka suurin rikos on se, että hänellä on kaksi isänmaata, jotka hän tahtoisi sovittaa — se ei ole oikein, se ei ole jalosti tehty! Kuninkaanne on…

Törkimys — oli kreivittären varmaankin aikomus sanoa, mutta hän malttoi mielensä. Hänen äänensä, joka äsken oli kuulunut vähän kiivaalta, lauhtui jälleen lempeäksi; hänen intohimoisista silmistään paistoi taas hellä päivä. — Kuninkaanne on sankari, jonka mielestä me muut kuolevaiset olemme liian vähäpätöisiä! — puhkesi hän sanomaan, kätkien ivansa kärjen kuin pehmoiseen villaan. — Olen ollut niin rohkea, että olen kirjoittanut hänestä runon; tahdotteko kuulla sen? Johan kohteliaisuutennekin kehoittanee teitä olemaan hiukan kärsivällinen. Leirinne, mon cousin, on oikein ikävä paikka; eihän täällä tiedä, kuinka aikansa kuluttaisi! Sitrani on hiukan epävireessä, mieleni samoin. Epätoivoissani kirjoitan runoja.

Näin sanottuaan otti kaunis kreivitär vähäisen lehden salkustaan ja luki siitä runoelman, jossa kaikki muinaisajan jumalat esiintyivät toinen toisensa perästä Kaarle XII:n hyveitä ylistellen: Mars hänen urhoollisuuttaan, Apollo hänen kauneuttaan, Jupiter hänen rehellisyyttään, Minerva hänen viisauttaan, Diana hänen metsästysretkiään j.n.e.

"Näin vietiin hänet maineen temppelihin, ja kaikki jumalat hänt' ylistivät; vain Bakkus, Afrodite oli vaiti!"

Olisi luullut kuulevansa Afroditen itsensä lausuvan siinä mielensä karvautta ja pettymystään ja tekevän sen tavattoman hempeästi ja hienosti. Paha vain, että suomalainen suorasukainen sotilas ei osannut näistä neron kukkasista oikein nauttia. Hän kyllä näki sen, mitä jokaisen nuorukaisen täytyi nähdä, näki aikansa ihanimman naisen loukatun ylpeyden voimalla kuvaavan omaa tappiotaan — enempää hän ei nähnyt; neron tuli ja naisen sydämen ongelmat olivat salattuja asioita hänen kokemattomille silmilleen.

Nuori aatelismies tunsi vähäpätöisyytensä; hän oli mielestään kovin saamaton ja onneton; hän ei rohjennut katsoa kohti, sillä noiden silmien loimo poltti häntä niinkuin kuumien maiden aurinko polttaisi pohjolan havumetsää. Hän nousi ylös lähteäkseen.

Kreivitär, joka oli tottunut kuulemaan imartelijain hänen taitojaan ylistelevän — ja runous oli siihen aikaan ainoastaan taito sovitella sanansa kauniisti ja sukkelasti — näytti hiukan hämmästyvän kuulijansa välinpitämättömyyttä, mutta kohta hän oli keksinyt hänen ajatustensa juoksun. Kaarle XII:n sotilas ei ollut sillä keinoin voitettavissa.

Hän alkoi heti puhua toiseen tapaan. — Ei, serkkuseni, en voi ottaa omalletunnolleni, että ikävällä runoelmallani olen teidät ikävystyttänyt. Suvaitkaa kuunnella minua vielä hetkinen. Jättäkäämme sikseen nuo joutavat huvitukset, joiden avulla koetamme saada yksinäisiä hetkiämme kulumaan. Olen tavallaan vankina leirissänne. Teillä on valta. Minulla on vain rukouksia. Joko tahdotte mennä, kreiviseni…?

— Teidän armonne…

— Teillä on sisar; ajatelkaa, että olisin sisarenne. Teillä on äiti; ajatelkaa, että olisin äitinne. Te olette todellinen aatelismies, sentähden saatan vilpittömästi puhua kanssanne ja kiertelemättä sanoa teille, että pyydän apuanne eräässä asiassa.

— Jos se vain on minun voimissani…

— Tuon sanotte äänellä semmoisella kuin pelkäisitte minun aikovan pyytää teitä isänmaatanne pettämään. Fi donc, mon cousin! Oletteko koskaan kuullut jonkun Königsmarkin tahranneen kilpeään petoksella? Luulen, etteivät sukuni vaiheet ole teille tuntemattomat. Valittuamme Ruotsin isänmaaksemme me palvelimme sitä rehellisesti. Meillä oli se onni, että teimme valtakunnalle melkoisia palveluksia. Meillä oli ääretön omaisuus; me luotimme kuningasten sanoihin ja kunniaan. Kaarle XI otti meiltä kumminkin kaikki, mitä voi ottaa, ja loukattuina, perin pettyneinä ja köyhtyneinä me jätimme tuon kiittämättömän maan, joka oli käyttänyt hyödykseen palvelustamme ja nyt käytti hyödykseen ryöstettyä rikkauttamme.

Kreivitär piirteli ajatuksissaan viuhkansa varrella kirkkaaksi kiillotettua pöytälautaa ja jatkoi: — Te ymmärrätte, että tällaiset tapahtumat olivat omiansa kylmentämään tunteitamme pfaltzilaista kuningassukua kohtaan. Veljeni kaatuivat parhaassa miehuutensa iässä. Sisareni ja minä olimme kaksi turvatonta naista. Oikeutta, jonka Kaarle XI oli meiltä kieltänyt, odotimme hänen pojaltaan. Kaarle XII ei laske minua edes puheilleenkaan. Kolmen viikon kuluessa olen turhaan sitä pyytänyt. Kreivi Piperinkin puoltosanat ja rukoukset ovat tyhjiin rauenneet. Olen alentunut rukoilemaan, vaikka minulla olisi oikeus vaatia. Te, kreiviseni, olette ylpeä arvostanne; te käsitätte siis, mitä on nöyrtyminen kuninkaan uskotun edessä… Kaarle ei tahdo minua nähdäkään. — Ah, hän ei tunne Königsmarkeja. Hänen täytyy nähdä minut, hänen täytyy kuulla minua, tahtokoon tai ei. Ja siinä, kreivi Bertelsköld, pitää teidän olla minulle apuna.

— Minunko, armas kreivitär?

— Taas tuo samainen katsanto, mon aimable cousin, aivan niinkuin pyytäisin teitä rikokseen! Mitä siis minusta luulette? Kenties on teille sanottu, että kuningas August on lähettänyt minut tänne välittämään rauhaa. Ja jos niin olisikin, jonka saatatte uskoa tai olla uskomatta, aivan niinkuin teitä haluttaa, niin olisiko tuo liian jumalatonta, että koettaisin sovittaa kahta ylevämielistä ruhtinasta, jotka toisiinsa yhdistyneinä voisivat kääntyä kummankin vaarallisinta kilpailijaa, Venäjää vastaan. Saksinmaa on toinen isänmaani, sen nimessä silloin puhuisin ensimmäiselle isänmaalleni. Mutta olkoot valtiolliset asiat sinään, sukuni oikeutetut vaatimukset Ruotsin kruunulta riittävät yllin kyllin selittämään syyn siihen, miksi minä onneton, maailman herjaama nainen, olen tullut käymään ruotsalaisten leirissä. Onko rikos, että autatte minua siinä? Ovatko ritaritavat nykyjään Ruotsissa semmoiset, että kielletään vainotulta mahdollisuuskin saada oikeutensa takaisin? Ei, kreiviseni, bon gré, mal gré, kuninkaan täytyy kuulla minua, vaikkapa heittäytyisin hänen hevosensa kavioiden tallattavaksi. Tahdotteko auttaa minua siinä?

— En ymmärrä tarkoitustanne.

Kreivitär tarttui nuorukaista käteen ja katseli häntä silmin, joiden ilme oli olevinaan äidillinen tai sisarellinen, mutta jotka kuitenkin, kenties vastoin hänen omaa tahtoaan, olisivat voineet yhdeksäntoistavuotiaan sydämen poroksi polttaa. — Joka päivä, — sanoi hän, — oleskelee kuningas hetkisen päivällisen jälkeen yksinään teltassaan. Muutamat sanovat hänen silloin kirjoittavan sisarelleen, Holsteinin herttuattarelle — hän tarvitsee viikon päivät yhtä kirjettä kirjoittaakseen. Toiset sanovat hänen silloin hartauttaan harjoittavan. Oli miten oli … te laitatte niin, että pääsen kuninkaan telttaan siihen aikaan…

Nuori sotilas ei virkkanut mitään.

— Ymmärrän teidät. Se voisi herättää huomiota. Olkaa huoleti! Minä tulen upseerinkauhtanaan kääriytyneenä. Se tapahtuu hämärissä. Ei kukaan tunne minua.

Bertelsköld pysyi yhä äänettömänä. Kreivittären silmät paloivat yhä tulisemmin.

— Luulette kenties kuninkaan vihastuvan. Se on kyllä mahdollista. Mutta minä en pelkää häntä. Tunnen ruhtinasten luonteen. Osaan voittaa heidät. Kaarle-kuningas on kenties ensin närkästyvä, mutta hän on eroava minusta leppyneenä.

Bertelsköld oli vieläkin vaiti. Puna hänen poskillaan kävi yhä heleämmäksi. Kreivitär huomasi sen. Hän ponnisti äärettömän lumousvoimansa viimeisilleen.

— Bertelsköld … panen teihin viimeisen toivoni. Kaikki muut keinot ovat kuninkaan taipumattomuuden tähden olleet turhat. Ilman teitä on kaikki hukassa. Teidän kädessänne on sukuni onni. Ja vielä enemmän — teidän kädessänne on kahden valtakunnan onni tai onnettomuus ja maailman rauha. Ja te yhä vielä epäilette! Jalo kreivi, vaaditteko vielä suurempaa palkintoa — vieläkin suurempaa! Haluatteko jotakin vielä suurempaa, vielä ihanampaa, niin sanokaa, ja kiitollinen Aurora Königsmark on valmis palkitsemaan ritarillisen palveluksenne kunnioituksellaan, ihailullaan, ikuisella ystävyydellään…

Oi velho, velho, sinä enkelin haamussa esiintyvä pimeyden ruhtinatar, sinä, joka silmäisi loisteella olet puolen Eurooppaa lumonnut — sinä, jonka edessä ruhtinaat ovat polvistuneet, jolle ihailijasi joukoittain ovat sytyttäneet suitsutus-uhrejaan aivan kuin epäjumalalleen — sinä ihana, älykäs, vastustamaton haltiatar — sinä lupaat huikaisemallesi nuorukaiselle palkinnon, jota hän rohkeimmissakaan unelmissaan ei ole rohjennut toivoa — sinä lumoat hänet suloisimpien sanaisi soinnulla — ja nyt seisoo hän huumauksissaan jyrkänteen reunalla, eikä yksikään pelastava ääni kuiskaa hänelle: varo, varo, synnin kaunein tenhotar kietoo sinua ruusuilla, mutta niiden sisällä on teräviä piikkejä.

Mutta — tämä ääni kuiskasi kuiskattavansa; halpa, vähäarvoinen muisto — voittojen kirja, jota sisar talletti kotona Tukholmassa. Muuta ei tarvittu. Kustaa Bertelsköld pyyhkäisi kädellään hehkuvaa otsaansa, ikäänkuin saadakseen varmuutta siitä, ettei tämä ollut vain pelkkää ilveilevää unta. Sitten rohkaisi hän mielensä, veti kätensä pois kreivittären kädestä ja vastasi kovasti, ankarasti — karkoittaakseen itsestään kaiken epäilyksen:

— Kreivitär — te sanoitte vast'ikään, ettei kukaan Königsmark ole vielä tahrannut kilpeään petoksella. Ettehän siis todella tahtone ketään Bertelsköldiäkään petokseen kehoittaa. Se, mitä pyydätte, on petosta — mutta herraani ja kuningastani en ikinä petä. Ette voi minulle mitään palkintoa antaa, joka olisi kunniani arvoinen. Hyvästi! Ette saata minua väärin ymmärtää. Olette naisena kysynyt minulta; minä olen vastannut teille sotilaana, ja jokainen leirimme sotilas on vastaava teille samoin kuin minä.

Näin sanottuaan riensi Kustaa Bertelsköld pois, nopeasti, äkisti, uskaltamatta enää edes nostaa silmiään tuota vaarallista tulta kohden, joka uhkasi sytyttää tuleen koko hänen olentonsa.

Telttaansa palattuaan hän koetti rukoilla. Hän tahtoi kiittää Jumalaa siitä, että oli kiusauksesta päässyt. Mutta turhaan. Hänen päätänsä huimasi yhä vieläkin. Kaikki hänen verensä olivat kuohuksissa. Hän heittäysi kovalle vuoteelleen; unta ei tullutkaan! Hän syöksähti ulos kylmään talviyöhön viileyttä saamatta. Tulinen koski kuohui hänen suonissaan. Ehtimiseen hän näki silmäinsä edessä tuon lumoavan haamun tuolla loistavassa huoneessa. Vihdoin viimein hän sytytti kynttilän ja istui kirjoittamaan. Hän kirjoitti armaalle, rakastetulle sisarelleen; hän johdatti mieleensä erään toisen olennon, jonka armaat kasvot jo kauan sitten olivat hänen mieleensä painuneet. Ja katso, se onnistui. Tulinen koski kohisi heikommin, se jäähtyi, sammui ja muuttui hyvän omantunnon selittämättömäksi, onnelliseksi rauhaksi. Kustaa Bertelsköld uskalsi vielä kirjeensä lopussa pyytää Ebbaa kirjoittamaan nimen Würgen voittojen kirjaan. Enempää hän ei rohjennut siitä ilmoittaa.

Mutta nuorukaisen linnasta rientäessä iskivät kreivittären silmät synkkiä salamoita, ja pala palalta hän mursi loistavan viuhkan pirstaleiksi sormiensa välissä. Sitten hän helisti kelloa. — Czernicki, huomenna saat virastasi eron. Kuinka uskalsit lähettää minulle mokoman tomppelin! Kuinka uskalsit nöyryyttää minua mokoman marmorikuvan edessä. Lähetä tänne Törnflycht! Ei, anna olla, en tahdo nähdä häntä. En tahdo nähdä ketään tuosta iljettävästä leiristä!

Hovimestari meni. Kaunis kreivitär ratkesi itkemään. Oi, hänkin oli nainen, hänelläkin oli sydän, tämä sydän oli kerran ollut jalo ja ihana niinkuin hänen ulkomuotonsakin, eikä synti ja maailma olleet voineet hävittää kaikkia sen alkuperäisen ylevyyden jälkiä. Kokonaisen aikakauden kevytmielisyys, ja kaikki viettelyksen hienoimmat paulat olivat liittäytyneet hänen häviötään valmistamaan. Kuinka monella kuolevaisella on ollut voimaa kantaa hänen voittojaan ja hänen kohtaloaan välttää! Joka sen voi tehdä, heittäköön ensimmäisen kiven, tätä ihailtua, kadehdittua ja kuitenkin sydämensä pohjassa muserrettua naista, Maria Aurora Königsmarkia kohtaan, tätä erään kuninkaan lemmittyä ja erään sankarin äitiä!

Hänen käynnistään ruotsalaisten leirissä sopii vielä mainita, että hän pani rohkean päätöksensä toimeen ja ettei hän siinä ensinkään onnistunut. Eräänä päivänä onnistui hänen kohdata kuningas eräällä ahtaalla tiellä, jossa kuningas ei voinut päästä hänestä ohi. Heti astui hän alas vaunuistaan. Mutta kuningas kohautti hattuaan, ei enemmän eikä vähemmän kuin hän nosti sitä halvimmallekin, pyöräytti heti sen jälkeen hevosensa ympäri ja ratsasti tiehensä sanaakaan virkkamatta. Tämä oli kreivittären viimeinen yritys. Mielikarvauden kyyneliä itkien hän lähti ruotsalaisten leiristä, vieden muassaan varmuuden siitä, että hän oli ainoa kuolevainen, jota Kaarle XII oli pelännyt.

Kas, sorjaa kulta-hasta, mi sankarin saa luo; kakskymmenvuotiasta ei sentään kiehdo tuo.

5. REX REGI REBELLIS.

Yhä kesti myrskyisiä aikoja, ja yhä eteenpäin kulki Kaarle-kuningas. Voittojen kirjaan, jota nuori Ebba Bertelsköld talletti Tukholmassa, ilmaantui alinomaa uusia nimiä uusille sivuille. Tulo Varsovaan, voitto Klissowin luona 19 p:nä heinäkuuta 1702 ja Krakovan valloitus olivat sen vuoden suurimmat ja mainioimmat teot.

Samaan aikaan oli juonia ja salavehkeitä käymässä Puolan kruunusta, jonka anastaminen nyt oli tullut verisen sodan määräksi. Vastoinkäymiset alkoivat pelkurin varkaan tavoin pimeässä hiipiä voittajan kantapäillä. Jesnan luona, jossa Wiecnowiecki tuhosi urhoollisen Hummerhjelmin ratsumiehet, joutuivat ruotsalaiset ensi kerran tappiolle. Patkull hajoitti Schlippenbachin joukon Erastferin luona. Krakovan luona, jossa Maunu Stenbock milloin kiskoi pakkoveroja kirkoilta ja porvareilta, milloin antoi jaloimpain viinien virrata loistoisissa aterioissaan, kuningas taittoi jalkansa. Mutta vähät Kaarle-kuningas moisista välitti.

Ei mikään kynä voi kuvailla, mitä vaivoja hänen sotaväkensä, tuo vähäinen, katkerain vihollisten ympäröimä joukko sai kestää marssiessaan nälkää nähden ja hellettä ja vilua kärsien. Usein he voittivat juuri sentähden, että henkensä edestä tappelivat. Maine kävi heidän edellään kuin tuulispää: pelästys lamautti vihollisen käsivarren, puolalaisen kirkkaan haarniskan alla alkoi sydän tykyttää; saksilaisen kirjaillun takin alla piili pelko, kun hän kaukaa näki ruotsalaisten sotalipun metsänrinnassa liehuvan. Krakovan rautaportin takana seisoi vanha Wielopolski, lujasti päättäen puolustaa linnaa ja kaupunkia. Kaarle-kuningas meni Stenbockin ja muutamain miesten kanssa Veikselin yli. "Avatkaa portti!" huusi kuningas ranskaksi — portit avattiin. Puolan toinen pääkaupunki joutui vihollisen valtaan.

Mutta näissä taisteluissa ja voitoissa koveni kuninkaan sydän, niinkuin rauta tihenee alinomaisesta takomisesta. Kaikki hänen kuninkaalliset ja inhimilliset hyveensä ikäänkuin jäykistyivät omasta ylenmääräisyydestään ja kävivät vähitellen tulevan häviön varmoiksi enteiksi. Hänelle tarjottiin rauhaa: ei koskaan ole voittaja suuremmalla sokeudella hävittänyt voittojensa hedelmiä. Ruotsi oli saava Kuurinmaan, kuningas August oli luopuva Saksinmaan vaaliruhtinaan arvosta, maksava 6 miljoonaa riksiä sotakulunkeja ja yhdessä Puolan tasavallan kanssa käyvä liittoon Ruotsin kanssa Venäjää vastaan. Kaarle ei suostunut näihin ehtoihin, hän tahtoi välttämättömästi temmata Puolan kruunun valapattoisen Augustin päästä, "vaikka hänen sitä varten tulisi viipyä viisikymmentä vuotta Puolan maassa." Nämä sanat merkitsivät paljon. Ne sisälsivät Puolan häviön, Ruotsin tappion ja Suomen menettämisen. Jos Ruotsin sankari silloin olisi kääntänyt miekkansa itää kohti, josta jäävyöry raskaasti, verkalleen, mutta järkähtämättä vieri Volgan lähteiltä länsimaille päin, silloin olisivat monet kohdat toisin kuin nyt; mutta — Kaarle XII kenties ei silloin olisi ollutkaan se mies, josta runoilija sanoo, että:

"Ei väistyä hän voinut, vain kaatua hän voi."

Koko kesän ja syksyn v. 1703 seisoi ruotsalaisten armeija hajallisessa asennossa Thornin vahvan linnoituksen edustalla. Linnassa oli 7,000 saksilaista, kuningas Augustin armeijan parhaita miehiä, joita urhoollinen Kanitz komensi, ja he olivat yhdessä porvariston kanssa vannoneet puolustavansa paikkaa viimeiseen asti. Täällä kaatui nyt aivan kuninkaan viereen kanuunan kuulan satuttamana harmaantunut sankari Bernhard von Lieven — ja hänen kuolemansa oli tuntuvin tappio Kaarlelle sen jälkeen, kun Holsteinin herttua kaatui falkkonetin kuulan lävistämänä Klissowin luona. Vasta syyskuussa, kun olivat saaneet järeätä tykistöä ja lisäväkeä, voivat ruotsalaiset ruveta ampumaan linnaa, jota tähän asti olivat koettaneet nälkään näännyttää. Koko ruotsalaisten leiri oli joka sivulta avonainen eikä sillä ollut muita varustuksia kuin puolustajainsa miehuus. Tämä oli jo hurjuuden rajalla olevaa rohkeutta — uhmailevinta vaaralla leikkimistä, mihin mikään sotapäällikkö on uskaltanut antautua; sillä kaikkialla parveili puolalaisten kevytaseisia ratsujoukkoja Brandtin johtamina leirin ympärillä. Ei edes multavallia ollut kuninkaan teltan eteen luotu; vihollisen kuulat lentelivät ehtimiseen sen yli ja sen ympärillä. Rintavarustukset, sanoi Kaarle-kuningas, ovat enemmän sydämen arkuuden kuin varovaisuuden merkkejä.

Eräänä iltana myöhään kuningas palasi taas tienoota tarkastelemasta, hiipi varpaillaan telttaansa, ettei herättäisi nukkuvaa palvelijaansa, heittäytyi kovalle vuoteelleen ja nukkui sikeään uneen. Varhain aamulla palvelija heräsi ankarasta iskusta, joka tärisytti teltan puitteita ja sen keveää vaatetta. Kuula oli sattunut teltan huippuun ja reväissyt siitä kappaleen: päivä paistoi reiästä sisään. Mutta kuningas nukkui.

Kuningas ja saksalaiset prinssit olivat eräänä päivänä juuri nousseet pöydästä, kun kuula mennä suhahti suoraan läpi teltan ja miltei hipaisi pöydällä olevia hopea-astioita. Kuningas naurahti.

Eräänä toisena päivänä seisoi kuningas vallihaudassa, itse kurottaen risukimppua sotamiehelle, työtä jouduttaakseen. Kuula vinkui ohitse ja riuhtaisi risukimpun hänen kädestään. Kaarle-kuningas otti uuden kimpun ja jatkoi työtään niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Näillä vaaroilla oli lumouksensakin; tämmöinen persoonallinen sankaruus ei ollut vaikuttamatta. Halvinkin sotamies tottui pitämään henkeään yhtä vähässä arvossa kuin näki kuninkaankin sitä pitävän.

Eräänä aamuna lokakuun alussa oli eskadroona henkivartijarakuunoita asettautunut äärimmäisille varustuksille suojaamaan työmiehiä ja kenties parhaasta päästä vartioimaan niitä onnettomia puolalaisia talonpoikia, jotka pakotettiin keskellä luotituiskua luomaan valleja ja pattereita heidän maansa vahvimman linnan valloittamista varten. Kuningas itse oli tapansa mukaan ensimmäisenä vaarassa, vähän matkan päässä työpaikalta. Rakuunat alkoivat silloin haastella keskenään, kun ei heillä ollut muutakaan tekemistä.

— Bogatir on aika tavalla laihtunut viime aikoina, — sanoi eräs partaniekka ratsumestari Kustaa Bertelsköldille, joka oli seisauttanut hevosensa hänen kohdalleen. — Panenpa jalustimeni vetoon kulunutta hevosenkenkää vastaan, ettei se enää kestä ensi ryntäystä. Ampukaa sitä otsaan, se on parasta; Thornissa saamme kyllä parempia koneja.

— En ole niin hullu, — vastasi nuori luutnantti suuttuen. — Bogatir on suomalaista rotua, vaikka sen isä oli puolalainen, ja kaikki, mikä on suomalaista, on sitkeätä kuin synti; juuri kun luulet sen olevan mennyttä kalua, niin silloin se vasta tapansa näyttääkin. Ei, parempi on suomalainen sitkeys kuin tuo puolalainen vilkkaus, joka kuohahtaa kerran, laukkaa alussa ja sitten laahaa sääriään ennenkuin ratsastus on loppunutkaan. Milloin luulet, Lagercrantz, meidän pääsevän noiden muurien sisäpuolelle?

— Silloin kun Jumala ja kuningas sen tahtovat — kuului vastaus.

— Tuolla hän seisoo nyt taas äärimmäisellä patterilla. Se on kuningasta, se. Luodit rakeilevat kuin herneet hänen ympärillään. Ei Kaarle-kuninkaalla ole mitään hätää. Jumala on hänen kilpensä.

— Uskokoon kuka tahtoo. Minulla on oma uskoni!

— Ei tarvita muuta kuin usko Jumalaan ja hyvään omaantuntoon.

— Tietänethän, että — kuningas on kova!

— Loruja!

— Mutta sanohan minulle sinä, joka olet ollut kuninkaan mukana monessa seikkailussa, oletko koskaan nähnyt hänestä verta vuotavan?

— En, sitä en muista nähneeni.

— Siinä se nyt on. Kahdesti olet nähnyt kuninkaan kaatuvan karhun kämmenen sivalluksesta. Kaksikymmentäkin kertaa olet nähnyt hänen ikäänkuin huitovan luodeille: pois tieltä, hävyttömät! Mutta et koskaan ole nähnyt hänen verta vuotavan. Minusta tuo on selvän selvää. Kuningas on kova. Häneen ei pysty rauta eikä lyijy, eivät elävät eivätkä elottomat aineet.

— Sitä en ikinä usko. Jumala on hänen kilpensä.

— Ei kuningas ole pahempi mies sentähden, että on kova. Tietäähän jokainen lapsikin, että Kustaa Aadolfkin oli kova. Häneen ei pystynyt mikään muu kuin pyhimyksen kuvasta valettu hopeakuula. Sanotaanpa isoisäsikin olleen kovan.

— Olen kuullut niin sanottavan. Mutta minä luulen, että ihmiset mielellään etsivät vähiä syitä suuriin asioihin. On suurenmoista, että miehellä on sankarillinen sydän ja että sotapäällikkö tai kuningas ei tuumankaan verran väistä vaaraa, vaan pikemmin etsii sitä enemmän kuin hänen halvin sotamiehensä. Semmoista eivät tavalliset ihmiset ymmärrä, vaan turvautuvat kaikenlaiseen taikauskoon, ettei heidän tarvitsisi uskoa urhoollisuutta, jota eivät voi käsittää.

— Ei, Bertelsköld, nyt olet olevinasi. Ethän voi kieltää isoisäsi olleen kovan senvuoksi, että eräs suomalainen noita-akka oli antanut hänelle sormuksen. Sinäkin olet suomalainen; tiedät siis paljon enemmän kuin olet tietävinäsikään. Jos voisit hankkia minulle semmoisen noitakalun, en ollenkaan häpeäisi sitä käyttämästä. Silloin vasta minusta peikko tulisi; yksinäni valloittaisin koko Thornin.

— Sen voit tehdä sormuksettakin. Sitä en voi sinulle hankkia; se on veljelläni Torstenilla.

— Sepä on vahinko, se. Kynäsankarilla moisella kuin hän ei tule eläessään olemaan muun kuin musteen kanssa tekemistä. Mutta maltapas — nytpä johtuu jotakin mieleeni. Tapasin Torstenin päivää ennen, kun hän lähti Parisiin. Oli puhe sormuksesta, ja silloin hän vakuutti kadottaneensa sen viikkoa sitä ennen.

— Onko se mahdollista? Ei hän minulle siitä mitään virkkanut.

— Ei kai virkkanut, kun te kaksi aina olitte torassa keskenänne. Johtuu jotakin mieleeni. Sanottiinhan isoisästäsi, että hänellä oli onni kaikessa ja että hän siitä tuli niinkuin hiukan kovaksi mieleltään, niin että vähät välitti kaikesta muusta, kunhan vain itse onnistui siinä, mihin ryhtyi.

— Olenhan kuullut tuota noin kerrottavan.

— No joko ymmärrät? Mitä sanot kuninkaasta? Eikö hän ole niinkuin hiukan jäykkä mieleltään, niin ettei lempokaan saa häntä luopumaan siitä, minkä hän kerran on päähänsä saanut, vaikka se olisi kuinkakin mieletöntä?

— Niin, mutta kun hän aina tahtoo sitä, mikä on oikeata, reipasta ja hyvää.

— Seis, poikaseni! Kuningasta kyllä kunnioitan siinä missä toinenkin, sitä älköön kukaan tulko toisin sanomaan. Mutta onko se hänen syynsä, että hän on ihminen ja voi erehtyä? Silloin ei kukaan saa häntä taipumaan. Kun nyt siihen lisäksi tulee, että hänelle kaikki onnistuu, niinkuin tiedämme, niin….

— Niin mitä?

— Niin uskallan vannoa, että hänellä on sormus, jonka Torsten on kadottanut. Juuri sama sormus!

— Oletko hullu?

— Näetkö, — jatkoi ratsumestari — kuinka saksilaiset tuolta valliltaan ehtimiseen ampuvat vallihautaa kohti siihen paikkaan, jossa kuningas seisoo? Lempo vieköön! He ovat hinanneet sinne suurimman kanuunansa; tunnen sen, eräs karkuri on kertonut minulle, että sitä kutsutaan Kissaksi.

— Mutta sepä kissa ei voitakaan meidän kärppää.

— Jos sinulla on paremmat silmät kuin minulla, niin sano: minusta näyttää niinkuin tykkimies lähenisi kanuunaa sytytin kädessä. Lyönpä vetoa, että ne ovat saaneet vihiä kuninkaasta ja tähtäävät häntä. Tuhat tulimmaista, Bertelsköld! Ratsastanko sinne varoittamaan hänen majesteettiaan?

— Jos ratsastat sinne, niin kuningas käskee sinun tietämään huutia. Ei ikinä ole Kaarle-kuningas vastannut annettuun varoitukseen muutoin kuin kulmiaan rypistämällä, ja kun niin on sopinut, vähäisellä selkäsaunalla.

— Mutta tuohan on sulaa mielettömyyttä! Tuskin 400 askelta! Odota vähän, niin saat nähdä, että Kissa tuossa paikassa sylkäisee.

Pum! Tuskin oli ratsumestari puhunut loppuun, ennenkuin lähimmäiseltä vallilta kuului niin kova ja ankara pamahdus, ettei muuta ampumista sillä hetkellä voinut erottaa. Sakea tupruava pöly- ja hiekkapilvi osoitti selvästi, että raskas kuula oli käynyt siihen matalaan vallikopista tehtyyn, vallihaudan äyräällä olevaan varustukseen, missä kuningas seisoi.

— Jumaliste! kiljaisi ratsumestari. — Minne kuningas joutui?

— Vast'ikään näin hänen seisovan tuolla vallikoppain luona. Jumala varjelkoon, olisiko jokin onnettomuus…? Pölyltä ei näy mitään.

— Enkö sitä sanonut? — huusi ratsumestari kannustaen hevostaan. Kustaa Bertelsköld seurasi häntä.

Vallihaudan luona oli kaikki epäjärjestyksessä. Leveä ura vallissa osoitti tien, mistä kuula oli kulkenut; se oli vienyt pään eräältä talonpojalta ja käsivarren eräältä sotamieheltä; kolmas oli ikäänkuin pois lakaistu maan päältä, ja se kolmas oli kuningas itse.

Mahdoton on selittää sitä hämmästystä, joka nyt valtasi kaikki ympärillä seisovat. Kuningas oli kaikki kaikessa armeijalle ja, niinkuin näytti, myöskin koko Ruotsinmaalle. Hänen muassaan kulki voitto; hänen kanssansa oli mahdotonkin mahdollista; ilman häntä oli kaikki hukassa. Armeija oli niin tottunut tähän ajatukseen, ettei kukaan voinut tulevaisuutta ajatellakaan, jos kuningas kaatuisi.

Tätä ensimmäistä mielenliikutusta kesti tuskin minuutin ajan. Kun tuuli oli pölyä hiukan hajoittanut, nähtiin kuninkaan käden ja hyvin tunnetun sinisen takinliepeen kohoavan ja pyrkivän pois hietaläjästä. Heti riensivät kaikki sinne lastoineen ja lapioineen luomaan multaa pois. Ja hetkisen kuluttua Kaarle-kuningas nousi multaläjästä, ikäänkuin haudasta — harmaana kuin maa, mutta reippaana ja vähän muristen sitä, että oli saanut suunsa hiekkaa täyteen. Ihme oli tapahtunut: kuninkaallinen sankari oli vahingoittumaton; kuula oli vain lakaissut hänen päälleen pienoisen vuoren hiekkaa ja soraa.

— Enkö sitä sanonut! — kuiskasi Lagercrantz, unohtaen äskeisen pelkonsa. Hän on kova — kova kuin harmaakivi. Kaikki maailman kissat katkovat kyntensä hänen harmaaseen takkiinsa!

— Ei haittaa mitään! — huusi kuningas. — Enemmän koppia tänne! Ladatkaa, pojat! Antakaa Kissalle herneitä vasten silmiä, niin herkeää kynsimästä.

Hirmuinen tuli kaikista ruotsalaisista pattereista ja sitä seuraava kaikuva riemuhuuto ilmoitti saksilaisille, missä vaarassa kuningas oli ollut, miten hän oli pelastunut ja mikä sankari hän oli. Vähän ajan perästä korjattiin Kissa pois paikoiltaan kelpaamattomaksi käyneenä. Isoja kappaleita linnan valleja ja rintavarustuksia romahti maahan.

Puolenpäivän aikaan ilmoitti Kanitz antautuvansa, jos saisi vapaasti lähteä linnasta. Kuningas ei tähän ehtoon suostunut ja alkoi kahta ankaramman pommituksen. Kenties viimeisestä tapauksesta ärtyneenä hän päätti tehdä rynnäkön kaupunkia vastaan.

Ensiksikin piti kenraalien Possen ja Stenbockin 2,000 miehen kanssa vallata eräs keskellä Veikselin virtaa oleva, kanuunilla ylt'ympärinsä varustettu saari. Sieltä oli sitten rynnäkkö kaupunkia vastaan tehtävä. Mutta kuningas oli eräässä asiassa erehtynyt. Oli aivan mahdoton hankkia veneitä enemmälle kuin 600:lle miehelle.

Kun se ilmoitettiin, nähtiin Kaarle-kuninkaan otsalla tuo hyvin tunnettu tuikea ryppy, ja hänen ainoa vastauksensa oli tämä yhtä hyvin tunnettu:

— Eteenpäin — mars!

Kaarle XII oli titaani, valmis ryntäämään vaikkapa ukkosen iskuja vastaan. Ehdottomasti johtuivat Kustaa Bertelsköldin mieleen ne kolme kirjainta R.R.R., jotka oli kaiverrettu hänen sukunsa kupariseen perintösormukseen ja jotka oli selitetty näin: Rex Regi Rebellis,[9] kuningas kapinassa kuningasta vastaan. Nämä sanat olivat hänestä niin kamalan sattuvat, että hänelle vasten tahtoaan johtui mieleen Lagercrantzin epätodenmukainen arvelu sormuksesta, ja hän päätti ensimmäisessä kirjeessään tiedustella asiaa sisareltaan Ebbalta.

Mutta yö oli tullut, ja vaarallinen yritys oli pantava toimeen. Rynnäkkö näytti kuitenkin niin ilmeisen vaaralliselta, jopa mahdottomaltakin, että urhoollisimmatkin epäröivät. Stenbock, joka oli aina viisas ja varovainen, sai rohkeutta siitä oudosta ilmeestä, jonka hän näki kaikkien silmissä ja uskalsi koko päällikkökunnan puolesta ennen kuulumattomalla rohkeudella puhutella Kaarle-kuningasta seuraavin ankaroin sanoin:

— Teidän majesteetillanne on vapaa valta ryhtyä tähän rynnäkköön, vaikka se tapahtuisikin koko päällikkökunnan alamaista mieltä vastaan ja vaikka väkenne siinä vietäisiinkin varmaan kuolemaan. Uskollisina alamaisina ja sotilaina seuraamme teidän majesteettianne minne hyvänsä, mutta ilmaisemme myöskin kaikki täten, että samalla hetkellä, kun teidän majesteettinne lykkää veneensä vesille, me ryntäämme silmittömästi valleja vastaan saadaksemme kaikki kuolla siinä, missä kuninkaamme ja herramme ei voi kuolemaansa välttää.

Kuullessaan nämä sanat, jotka olivat hänen omassa koulussaan opitut, säpsähti Kaarle-kuningas. Öinen synkeys levisi hänen sankariotsalleen, ja hän katsoa tuijotti pitkän aikaa ääneti linnan synkkiin torneihin ja tuohon leveään virtaan, jonka tumma, myrskyn myllertämä vesi ikäänkuin odotti saadaksensa ahnaasti nielaista tuhansittain urhoollisia miehiä öiseen hautaansa.

Ensi kerran eläessään oli Kaarle-kuningas kahdella päällä; voimakkaat ajatukset taistelivat toisiaan vastaan hänen raudankovassa mielessään. Mutta hänen siinä miettiessään, kumpiko uhri olisi suurempi: hänen tahtonsako vai tuhansien hengenhukkako — läheni häntä Piper, joka muita paremmin osasi älynsä avulla taltuttaa tätä hillitöntä leijonaa.

— Teidän majesteettinne, — hän sanoi varovasti, — suvaitkaa luoda silmänne kaakkoa kohti. Päivä koittaa; on myöhäistä jo tehdä rynnäkkö.

Kuningas käänsi koneentapaisesti päänsä. Myöhäisen syysaamun vieno aamurusko sarastikin jo pilvissä nukkuvan kaupungin torninhuippuja valaisten.

— Olet oikeassa, — sanoi kuningas, nähtävästi iloissaan, kun sai sopivan syyn peruuttaakseen jo annetun ryntäyskäskyn — tällaista tapahtui nyt ensi kerran hänen elämässään.

Kuninkaan kapina kuningasta vastaan oli tällä kertaa kukistettu.

Oikean asian voiton palkitsi pian riemuvoitto. Kanitz näki ruotsalaisten ryntäysvalmistukset ja tarjosi toistamiseen pakkosovintoa. Linna antautui lokakuun 13 päivänä; upseerit saivat pitää miekkansa; koko linnaväki joutui sotavangiksi. Thorn oli miehuullisesti puolustanut itseään. Enin osa kaupungin asukkaita oli kuollut puutteeseen ja tauteihin. 7,000:sta puolustajasta oli vain 1,600 tervettä ja 2,500 sairasta jäljellä. Urhoollista Kanitzia kohdeltiin suurella kunnioituksella ja hän sai istua kuninkaan pöydässä. Mutta linnoitukset tasoitettiin maahan, ja 100,000:n riksin pakkovero vei viimeiset tähteet tämän äsken niin rikkaan kaupungin varoista.

Kaikkia edellisiä voittoja suurempi voitto oli kuitenkin se, että äly ja ihmisyys olivat voittaneet itsevaltiaan uppiniskaisuuden. Samoin kuin Kaarle Kustaan aikana, tuli nytkin usein esille tuo kysymys, joka aina on uudistuva joka kerta, kun suurten ja väkeväin luonteitten ylpeys paisuu myötäkäymisen tuulessa:

Mitä on sillä vielä jäljellä, joka on maailman voittanut? Itsensä voittaminen.

6. EBBA BERTELSKÖLDIN KIRJE VELJELLEEN, HENKIVARTIJARAKUUNAIN LUUTNANTILLE KUSTAA AADOLF BERTELSKÖLDILLE.

Tukholmassa 24. p:nä tammik. 1704.

Cher Gustave!

En voi sinulle kyllin kertoa, millä sydämen halulla minä, hyljätty sisar, olen ottanut vastaan kirjeesi. Minä pidän sinua niin herttaisen rakkaana, ettei maailmassa ole toista olemassa: ainoastaan yksi, joka johonkin määrin voi olla kaltaisesi, ja se on… Coeur de ma vie, Kustaa, ellet pian tule takaisin, niin ei sisarellasi ole ketään, joka häntä voisi lohduttaa…

Rakas veljeni, en ole unohtanut, mitä minulle kirjoitit, että kaikki voittosi merkitsisin siihen siniseen muistikirjaan, jonka olen saanut Eerikki Falkenbergiltä. Sen olen uskollisesti tehnyt, ja siinä on nyt jo koko joukko nimiä, joita en voi muistista luetella. Käydessään luonani on Eeva aina utelias tietämään, onko jotakin uutta tullut lisäksi. Olen sanonut hänelle, että se kaikki on hänen tähtensä tehty, vieläpä että Ruotsin ja Puolan kuninkaat ja Venäjän tsaari varmaankin tekevät rauhan, jos vain Eeva ei pane sitä vastaan ja kiihoita sinua semmoiseen kunnianhimoon, ettei rauhaa voi syntyä ennenkuin sinisilmäinen Eeva Falkenberg siihen suostuu.

"Ne siniset, siniset ne syynä siihenkin", sanoo Gyllenborg uudessa laulussaan Dafnesta ja Kloesta. Siihen vastaa Eeva toisella värillä, jota ei ole Ruotsin lipussa, nimittäin punaisella. Niin, rakas Kustaa, nyt on jo enemmän kuin puoliviidettä vuotta kulunut siitä, kun lähdit, ja yhä punastuu Eeva vieläkin joka kerta, kun sinusta puhumme. Mutta enpä voi taata hänen sentähden kaiken ikänsä punastuvan, mahdotonta, herra vaeltava ritariseni, mahdotonta. Eeva täyttää yhdeksäntoista vuotta maaliskuussa ja minä huhtikuussa, enfants d'Eve que nous sommes. Vuoden tahi kaksi saa vielä sotaa kestää, muuten…

Ah, ei, eräs Smoolannin tyttö lauloi minulle tuonnoin erään heidän vanhoja laulujaan:

"Viis'toista vuotta mä tahdon odotella. Ja jos et tule silloin, niin yhä odotan; ja ruusut ne kukkivat…"

Rakas Kustaa, onnittelen sinua ja kuningasta — ei kun kuningasta ja sinua — kaiken suuren urhoollisuutenne johdosta, joka täyttää koko Euroopan maineellaan. Tahdon kuitenkin sinulle hiljaa kuiskata korvaan, että on monta, jotka pitävät rauhaa Bellonan urotöitä parempana, ja että moni surullinen tyttö ajattelee niinkuin minä — tarkoitan: niinkuin kaikki muutkin — älä heitä siitä soimaa. Täällä Tukholmassa sanotaan kuninkaan poissa olon olevan valtakunnalle suureksi kunniaksi, mutta vähäksi hyödyksi; ja neuvoskunta alkaa tehdä syviä kumarruksia suurivaltaiselle neidille, armollisimmalle prinsessalleni Ulriikalle, joka on kasvanut suureksi, sittenkun viimeksi näit hänet, ja joka on vähän äiti vainajaansa, mutta hän ei ole niin herttaisen hyvä kuin kuningatar vainaja. Tottahan on, että hän välistä on meille niin ystävällinen, että voisimme luulla häntä vertaiseksemme; erittäinkin silloin, kun yhdessä ruokimme kanarialintuja; mutta toisinaan hän taas on ylpeä eikä pidä meitä kreivittäriäkään kamaripiikoja parempina, niin että se on oikein kiusallista; kuitenkin tahdon lisätä, että hän useimmiten on oikein herttainen ja minä tiedän tarkalleen, että hän on ollut neljä kertaa (neljä!) rakastunut, mutta Kustaa kulta, ethän tahtone, että minä…

Eilen, kun oli tammikuun 23. päivä, vietettiin hänen kuninkaallisen korkeutensa syntymäpäivää. H. M. leskikuningatar teki siitä ilmoituksen hovimestarinnan ja lakeijainsa välityksellä ainoastaan ylhäisyyksille, kreivittärille, ulkomaiden ministereille ja kaikille muille vallasnaisille, jotka tavallisesti hovissa käyvät. Klo 5:ltä illalla oli soittoa ja tanssia hänen majesteettinsa leskikuningattaren luona, jossa tanssittiin ympyriäisessä huoneessa. Tavallisessa ruokapöydässä söivät sitten ylhäisistä niin monta kuin siihen mahtui, ja ylhäällä naisväen huoneessa oli vielä pöytä neljine vateineen ja makeiskekoineen valmistettu 18:lle hengelle. Ympyriäisessä huoneessa oli soikea pöytä, katettu 17:llä makeiskorilla, mutta illallisen jälkeen ei tanssittu, kun oli lauantai-ilta.[10]

Sinua ei suuresti huvittane, Kustaa kulta, kuulla hovijuoruja, mutta pesästäänhän lintu mieluimmin visertää. Sitä en toki saata olla mainitsematta, että Katariina Lillje perjantaina meni kihloihin hovijunkkari Palmfeltin kanssa, saman, joka kokonaisen vuoden paloi ilmitulessa Eeva Falkenbergin tähden; ole huoleti, veliseni, hän on niin varmasti kiedottu pauloihin ja kahleisiin, kuin minä olen vapaa, mutta… Tähän suljen kirjeen rakkaalta äidiltämme, joka, Jumalan kiitos, on terve, ja niinikään Torstenilta; hän on viime kesänä ollut Pyrmontissa kylpemässä. Hyvästi, tuhat kertaa hyvästi, rakas veljeni, en ennätä enempää, tätä kirjoitan varhain aamulla kynttilän valossa ja aamupuvussani, mutta prinsessa odottaa meitä palvelukseen aina klo 8, en saa millään muotoa lyödä laimin, hyvästi, hyvästi.

Aina uskollinen pikku sisaresi Ebba.

P. S. klo 2 i.p. En saata sulkea tätä kirjettä kertomatta sinulle, mitä prinsessa sanoi tänä aamuna. Minä tulin hänen luoksensa neljännestä yli kahdeksan; hänen kuninkaallinen korkeutensa nyrpisti nenäänsä, jonka vuoksi puolustin viipymistäni sillä, että olin kirjoittanut sinulle. — Kuinka voi teidän kaunis veljenne? — sanoi hän yht'äkkiä. — Hänen majesteettinsa kuninkaan luona kaikki voivat hyvin, — vastasin minä. — Se on hyvä, sanoi hän vielä kerran — haluaisinpa tietää, ovatko hänen kauniit siniset silmänsä mustuneet ruudin savusta? — Taas nuo siniset! Taivaan pyhät, Kustaa, olisitko tosiaankin ollut prinsessa Ulriikan ensimmäinen lemmitty! Etkä sinä ole minulle sanaakaan siitä virkkanut… Nyt vasta johtuu mieleeni, mitä kirjeessäsi kysyt. Sormus… Kustaa, saatanko luottaa vaitioloosi ja kirjeenkuljettajaan? Sanotaanhan kreivi Piperin välistä avaavan Tukholmasta lähetettyjä kirjeitä.

Älä toru minua, hyvä ystäväni, minä olen lapsellisesta teostani hirmuisen pahoillani, mutta ajattele, että olin vain 14-vuotias, hänen kuninkaallinen korkeutensa herttuatar on syypää kaikkeen. Tiedät kyllä, kuinka hän rakastaa Kaarle-kuningasta ja kuinka kuningas häntä. Kuninkaan sotaan lähtiessä hän eräänä päivänä kutsutti minut luoksensa, mielitteli minua suuresti ja antoi minulle ison pussillisen makeisia. Sitten hän sanoi minulle: Sanokaa minulle, pikku neitiini, onko totta, että veljellänne Torstenilla on sormus, jota kuningas Kustaa Aadolf on pitänyt sormessaan ja joka tekee ihmisen haavoittumattomaksi sodassa?

— Olen kuullut siitä kerrottavan, teidän kuninkaallinen korkeutenne, — sanoin minä, — mutta en tiedä sitä varmaan.

— Jos pikku neiti hankkii minulle sen sormuksen, — sanoi hän, — niin annan Torstenille sen sijaan sormuksen, joka on paljon enemmän arvoinen. Eihän Torsten ole mikään sotilas, ei hän tarvitse semmoisia kaluja.

— Minä kyllä pyydän sormusta Torstenilta, — sanoin minä.

— Ei, se ei sovi ollenkaan, — sanoi herttuatar, — älkää millään muotoa sitä tehkö, pikku ystäväiseni; siitä ei saa puhua kellekään, hänen majesteettinsa kuningas on julman vihainen noitakaluille. Mutta vaihtakaa sormus sormukseen Torstenin tietämättä, ja antakaa sitten minulle se sormus, jota minä tahdon omakseni, niin lupaan, että saatte olla niissä suurissa juhlapidoissa, jotka toimeenpannaan ennen kuninkaan lähtöä.

Voi, hyvä Kustaa, minä kadun sitä niin, etten voi sanoa, kuinka sitä kadun, että tein hänen kuninkaallisella korkeudelleen mieliksi. En olisi sitä eläessäni tehnyt, ellei sallimus olisi tahtonut, että juuri samana iltana, jolloin Torsten vannoi ja vakuutti vanhalle Posse-neidille olevansa hulluna rakkaudesta häneen (mikä oli sulaa pilantekoa, sillä sittemmin kuulin hänen lyöneen siitä veikan toveriensa kanssa) — juuri samassa hän veti hansikkaan kädestään ja pudotti sen, ja otettuani hansikkaan ylös oli sormus siinä, vaikka se muuten tavallisesti oli niin lujasti sormessa kiinni, ettei kukaan saanut sitä irti.

Vähän ajan perästä kysyi Torsten hansikastansa, kysäisten noin vain pilkallisesti niinkuin hänen tapansa oli, olinko löytänyt paremman hansikkaan kuin omani olivat; meillä oli sinäkin iltana ollut sanakiistaa ja olimme torailleet kuin pienet lapset, hän oli aina niin halukas toista kiusaamaan. Johon vastasin: tässä on pahanpäiväinen hansikkaasi, en panisi siihen pikkusormeanikaan. Niin annoin hänelle hansikkaan takaisin, mutta en sormusta, koska aikomukseni oli tehdä hänelle kiusaa, kun hän alkaisi sitä kaipailla. Eikä hän sinä iltana havainnutkaan, että se oli poissa.

En saata varmaan sanoa, ystäväni, huomasiko hänen kuninkaallinen korkeutensa kiistaani Torstenin kanssa ja arvasiko hän sen johdosta jotakin, mutta kohta sen jälkeen hänen kuninkaallinen korkeutensa tuli luokseni ja pyysi sormusta, sanoen sen varmaankin minulla olevan. Josta lensin aivan punaiseksi enkä tohtinut kieltää, vaan annoin hänelle sormuksen, mitä olen sitten katkerasti katunut. Torsten tuli sangen pahoilleen, huomattuaan sormuksen olevan poissa, ja antoi tarkoin etsiä kaikista huoneista, joissa olimme sinä iltana olleet; rakas veljeni voi arvata, millä menestyksellä hän sen teki. Hän kielsi minua mainitsemasta siitä mitään sinulle; kun kyllä muutenkin tahtoisit häntä moittia, sanoi hän. Niin täytyi hänen lähteä sormuksetta matkalle, ja hänen mielensä oli siitä niin karvas, että minun oli oikein paha ollakseni: mutta voinko sitä silloin enää auttaa? Herttuattaren sormuksen annoin hänelle sijaan, sanoen sitä jäähyväislahjaksi hänen kuninkaalliselta korkeudeltaan, minkä hän uskoikin.

En rohjennut sitten kysyä hänen kuninkaalliselta korkeudeltaan, mitä hän sormuksella aikoi tehdä, mutta kun ajattelen hänen suurta rakkauttaan kuninkaalliseen majesteettiin ja hänen kysymystään sitä ennen, eikö ihminen sen sormuksen avulla voisi päästä eheänä ja terveenä kaikista taisteluista, niin olen miltei varma siitä, että hän on antanut sormuksen kuninkaalle (ellei ole antanut sitä herttua vainajalle, puolisolleen). Ja sitten tahdon sanoa sinulle, että kuninkaalla se on, mutta itse hän ei tiedä siitä mitään; en usko hänen tahtovan noitakalua käyttää, jos sen tietää. Olen myös kuullut hänen kantavan medaljonkia, jossa on hänen äiti vainajansa kuva; en kuitenkaan saata sitä ihan varmaan sanoa. Jos tästä salaisuudesta voisit varman tiedon saada, olisi se minulle mieliksi. Kovin olen pahoillani tuosta mielettömästä teostani, anna se minulle anteeksi, Kustaa kulta en koskaan enää semmoista tee.

Ymmärtämätön ja katuvainen sisaresi Ebba

7. METSÄSTYS LIEBEWERDAN LUONA.

Nyt oli kuningas Kaarle XII mahtavan voittoretkensä ylimmällä kukkulalla. Mitkä pikaiset voitot! Mitkä suunnattomat myötäkäymiset! Varsova valloitettu, menetetty ja vielä kerran valloitettu; Lemberg otettu väkirynnäköllä vähäisen ratsuväen osaston avulla; saksilaiset Punizin luona lyödyt, puolalaiset Jakobstadtin, venäläiset Gemäuerthofin luona; Liettuanmaa, Wolhynia valloitetut; juonien verkko miekalla rikki hakattu; Puolanmaan kruunu Augustin päästä temmattu ja Stanislain päähän painettu; voittaja ryntää kuin hyökyaalto Saksiin; koko Saksanmaa vapisee; koko Eurooppa on hämmästyksissään; Rooman keisari vapisee valtaistuimellaan ja on valmis myöntämään valtakuntansa sorretuille protestanteille kaikki, mitä he haluavat!

Ja kaiken tämän ohessa, sill'aikaa kun voitto, ikäänkuin tottelemaan pakotettu onnetar, riensi ruotsalaisten lippujen jäljessä etelässä, mateli tappio hiipivän ukonnuolen tavoin voittajan selän takana ja otti, hiljaa mutta varmasti, maapalan toisensa perästä, rannikon rannikon jälkeen, korvaukseksi hyödyttömistä voitoista ja mielettömästä kunniasta. Pähkinälinna valloitettiin; Nevanlinna pakotettiin kolmen väkirynnäkön jälkeen antautumaan; Tartto piiritettiin ja valloitettiin; Narva otettiin väkirynnäköllä; Inkeri ja Viro joutuivat vihollisen valtaan; Liivin- ja Kuurinmaata uhattiin; Pietarin kaupunki perustettiin; Ankarstjernan hyökkäys Kronstadtia vastaan torjuttiin — eivätkä mitkään näistä tapahtumista voineet saada Ruotsin sankaria luopumaan kunniakkaasta, mutta onnettomasta retkestään Puolan kruunun anastamiseksi. Hän ei nähnyt, minkä hänen ympärillään olevat viisaat miehet näkivät, että nuo sotajoukot, jotka hänen poissa ollessaan pystyttivät Venäjän eteenpäin ryntäävän lipun länsimaihin, eivät enää olleetkaan samat, jotka hän oli Narvan tappelussa voittanut. Sota oli heitä kasvattanut, tsaari Pietari oli ymmärtänyt ottaa pysyväistä oppia tappioistaan, jotavastoin Kaarle-kuningas niitti turmiota voitoistaankin.

Altranstadtin rauhanteko, jossa Puolan kruunu hetkeksi putosi nöyryytetyn Augustin päästä, oli vielä valtainvälinen salaisuus, kun Menshikoff Kalischin luona tuhosi Marderfeldtin komentamat ruotsalaiset. Ei mikään — ei edes tämäkään — voinut häiritä Kaarle-kuninkaan lujaa uskoa onneensa — sitä samaista uskoa, josta Dahlberg muinoin niin sattuvasti sanoi: "Kuningas Kaarle X luulee onnea neliskulmaiseksi!"

Kuningas Kaarle XII oli suuri ihminen; hän taisteli, katsomatta oikealle tahi vasemmalle, sen puolesta, minkä katsoi oikeaksi ja hyväksi. Hän ei voinut väistyä; sentähden hän kaatui. Tsaari Pietari oli suuri hallitsija; hän taisteli valtakuntansa uudestisyntymisen puolesta; hän osasi väistyä vastoinkäymisen tieltä, sortumatta; senpätähden hän ei kaatunutkaan ennenkuin oli päässyt tarkoitustensa perille.

Altranstadtin luokse, lähelle Lützenin kuuluisaa tappotannerta, asetti Ruotsin armeija leirinsä. Kaarle XII halusi nähdä paikan, missä Kustaa II Aadolf kaatui. Kuninkaan kuultiin sanovan: "Olen koettanut elää niinkuin hän, ehkäpä Jumala suo minulle yhtä kauniin kuolemankin!"

Ei Kaarle XII:n kuolema kuitenkaan tullut olemaan Kustaa Aadolfin kuolema — eikä hänen elämänsäkään ollut Kustaa Aadolfin elämän vertainen.

Kuningas Kaarle ja kuningas August olivat ensi kerran tavanneet toisensa Günthersdorfissa likellä Leipzigiä. Neljällä pitkällä palstalla kertoo Nordberg tästä merkillisestä tapauksesta. Nähdä nämä molemmat kuninkaat, synnyltään serkukset, joiden taistelut jo seitsemisen vuoden kuluessa olivat peittäneet avaroita ja hedelmällisiä maita hurmeella ja hävityksellä — nähdä heidän avosylin heittäytyvän toistensa kaulaan, se oli niin liikuttavaa, että kyynelet vierivät pitkin ympärillä seisovain sotilaiden poskia. Tuo yhtymys oli herttainen ja veljellinen; Kaarle-kuningas oli, vastoin tavallisuutta, kohtelias ja huomaavainen; hän kohteli kuningas Augustia alinomaa parempanaan; he aterioivat rinnatusten, nukkuivat saman katon alla, haastelivat kauan ja tuttavallisesti kahden kesken. Pilkkaaja Voltaire, joka ei edes ihmetellessään lakkaa irvistelemästä kaikelle mitä näkee, kertoo, kuinka Kaarle-kuningas tämän yhtymyksen aikana oli puettuna suuriin ratsusaappaisiin, mustaan kaulahuiviin, karkeaan siniseen, kullatuilla vaskinapeilla varustettuun takkiin, vyöllään se pitkä miekka, joka hänellä oli ollut Narvan luona ja jonka kahvaan hän usein nojautui. Ja silloin oli Kaarle XII kertonut vierailleen, kuinka hän kuuteen vuoteen ei ollut riisunut saappaita jalastaan muulloin kuin maata mennessään, eikä silloinkaan jos vihollinen oli lähiseudulla, ja semmoista oli heidän puheensa ollut — joka pilanteko hurskasta Nordbergia kovasti suututtaa. Mutta kuningas Augustista on sanottu, että hän oli aikakautensa täydellisimpiä hovimiehiä ja osasi esiintyä iloisesti, huolettomasti ja mitä luontevimman kohteliaasti, vaikka hänen sydämensä oli täynnä surua, levottomuutta ja kuohuvaa raivoa.

Saman yhtymyksen muistoksi lyötiin mitali, jossa oli molempain kuningasten rintakuvat ja reunakirjoituksena: "Sankarit, joiden sotakunnia on noussut tähtiin saakka, sopivat toivotusta rauhasta ja kohtaavat toisensa Altranstadtissa 17 p:nä joulukuuta 1706." Mitali, samoin kuin yhtymyskin jäi maailman silmissä pelkäksi muistorahaksi. Raivo kuohui yhä Augustin rinnassa; Kaarlen jäykkä tahto ei antanut rahtuakaan myöten; nöyryytys ja voitto pysyivät entisellään, ja Altranstadtin rauha tuli olemaan aselepo, jonka kestäessä molemmat vastustajat varustausivat uusiin taisteluihin.

Tämä talvi Saksinmaalla — 1706, 1707 — oli Ruotsin sankarin loistokohta. Kaksi kuningasta, joitten kruunut hän oli riistänyt tahi muille lahjoittanut, osoitti hänelle kunnioitustaan; kaksikymmentä ruhtinasta, prinssiä ja vieraiden maiden lähettilästä tungeskeli pelätyn nuorukaisen ympärillä, joka oli voittanut kuudella sotaretkellä perätysten. Marlborough, aikakautensa sankari yhdessä suuren Eugenin kanssa, tuli Kaarlelta "oppimaan, mitä hän ei vielä ollut sotataidossa oppinut." Useita ylhäisiä ruotsalaisia rouvia oli matkustanut tänne Tukholmasta miehiään tervehtimään. Hovin loisto oli yhtä suuri kuin aseidenkin Ruotsin armeijassa, jossa suomalaisiakin taisteli, oli 16,000 ratsumiestä ja enemmän kuin 19,000 miestä jalkaväkeä; ei mikään armeija Euroopassa ollut sotataidossa, urhoudessa, kurissa ja voiton varmuudessa siihen verrattavissa.

Tähän aikaan, helmikuussa 1707, samosi vähäinen ruotsalaisjoukko, jossa oli kymmenen rakuunaa ja yhtä monta tallirenkiä, taluttaen irtonaisia ratsuhevosia, ja sitten vielä kaksi- tahi viisitoista metsästäjää vitjoineen ja koirineen, Elster-virran rannalla olevan Liebewerdan linnan nostosiltaa kohti. Päivä jo pimeni, kun matkue ehti perille, eikä sen tulo näyttänyt olevan odottamaton, sillä osa linnan palvelusväkeä tuli heti sitä vastaan ja vei vilustuneen metsästysseuran lämpimiin huoneisiin, joissa liharuokia höyrysi pöydillä ja isoja oluella ja viinillä täytettyjä kolpakoita oli vieraita varten varattu.

Upseeri, joka oli joukkoa johtanut, harjasi tuota pikaa sinisen ratsutakkinsa puhtaaksi metsän sammalista, sitten hänet vietiin kirkkaasti valaistuun saliin, jossa lukuisa seura vielä oli koolla pitkällisen päivällisaterian jälkeen. Kylmästä tulevan ja nälkäisen upseerin silmä keksi heti, että seura oli nauttinut väkeviä hiukan liiaksi; mutta siitä huolimatta näkyi vielä jälkiä kursailevasta kunnioituksesta, jolla kokoontuneet juomasankarit kohtelivat erästä henkilöä, jonka kaunis ja ritarillinen vartalo heti ensi näkemältä ilmaisi, että hän oli ylhäistä syntyä ja tottunut käskemään.

Tämä mies, joka oli iloisen seuran keskuksena, ei ollut kukaan muu kuin Saksin vaaliruhtinas, nyt Puolan entinen kuningas, ja tuo hänen vierellään oleva mustaverinen, vaanivakatseinen mies oli hänen mainio sotapäällikkönsä, Väinänsuun valloittaja, kenraali Fleming.

Ruotsalainen upseeri astui esiin kunnioittavasti tervehtäen, sanoi nimensä ja toi sen sanoman, että hänen herransa, Kaarle-kuningas, oli huomenna tuleva linnaan, ottaakseen osaa siihen suureen metsästykseen, johon hänen majesteettinsa oli kutsuttu, sekä että kuninkaan metsämiehet ja koirat lähetin valvonnan alaisina oli tänne jo edeltäkäsin lähetetty.

Ruotsalainen lähetti oli nuori mies, tuskin yli kahdenkymmenen vuoden, mutta varteva ja hartiakas. Entinen kuningas tarkasteli häntä vähän aikaa tuntijan silmillä, rypisti kulmiaan havaitessaan, millä taidolla ruotsalainen, muuten kaikkea kunnioitusta osoittaen, vältti antamasta hänelle majesteetin arvonimeä, mutta tekeytyi pian jälleen kohteliaaksi ja alavaksi, lausuen mielihyvänsä siitä, että Kaarle-kuningas tahtoi läsnäolollaan kunnioittaa hänen metsästystään, ja tarjosi viimein äsken tulleelle vieraalle sijan pöydässä. — Minulle on sanottu — lisäsi vaaliruhtinas hyvään muistiinsa nojaten — minulle on sanottu, että kreivi Bertelsköld on ollut urhoollisena toverina kuninkaallisen sukulaiseni karhunajoissa. Saksin metsäsioille tulee olemaan kunniaksi, että saavat kaatua niin kokeneen vastustajan iskuista.

Kustaa Bertelsköld — hänhän se oli tämä kuninkaan lähetti — oli liian vähän harjaantunut puhuja, voidakseen vastata tähän kohteliaisuuteen. Hän kävi sentähden ääneti kumartaen osoitetulle sijalleen.

Kun kaikki taas olivat asettuneet paikoilleen, jatkettiin juominkia innolla, joka meidän aikanamme tuskin kävisi laatuun itsevaltiaan ruhtinaan läsnäollessa. Mutta ritarillinen August oli mies, joka osasi näyttää kuntoansa yhtä hyvin lasin ääressä kuin rakkausseikkailuissa, törkeimmässä pilapuheessa yhtä hyvin kuin hienoimmassa keikailussa. Olihan tunnettua, kuinka kaksi kruunattua hallitsijaa oli muutama vuosi sitä ennen juopotellut Birsenissä! Niinpä juotiin täällä Liebewerdassakin edeltäkäsin metsäsikain peijaisia menestyksellä semmoisella, että se melko lailla muistutti sen eläimen tunnettua luontoa, jota kaatamaan nyt varustauduttiin. Eivät totta tosiaan olleet puolitäysiä ne kolpakot, joita tässä metsästysseurueessa tyhjennettiin, ja luvallinen ja rehellinen tapa vaati, että heti kun vaaliruhtinas vei pikarin huulilleen, olivat kaikki vieraat velvolliset tekemään samaten, ollen sillä välin itsekunkin vallassa maistaa helmeilevää nestettä niin usein kuin mieli teki.

Viinirypäleen iltarusko nousi vähitellen kokoontuneiden poskilla yhä korkeammalle, ja yhä äänekkäämmäksi kävi puhelu, ja yhä vallattomammaksi leikinlasku, eikä siellä unohdettu viitata niihin kevytmielisiin hovijuttuihin, jotka on kerätty kuuluisaan _La Saxe galante-_kirjaan,[11] mikä sittemmin julkaistiin painosta Amsterdamissa v. 1736, 416:n kahdeksantaitteisen sivun kokoisena nidoksena ja alkulehdellään jotenkin häpeämätön nimikoriste ja siihen sopiva lause Vis inita major. Eikä myöskään puuttunut siellä juttuja vaaliruhtinaan nuoruudenaikuisista seikkailuista, ja niistä muisteltiin ennen kaikkea Madridissa tapahtunutta härkätaistelua, jossa silloinen Saksin prinssi esiintyi menestyksellä, joka kävi vaaralliseksi Espanjan kaunotarten sydämille.

Kuningas Augustiin — miksikä kieltää häneltä arvonimeä, jonka hän sittemmin otti takaisin? — nämä muistot eivät olleet elähyttävästi vaikuttamatta. Hymyillen hän otti pöydältä hopealautasen ja taivutti sen varsin helposti ja ilman nähtävää ponnistusta kättensä välissä kääröksi, jonka sitten nakkasi niinkuin pikku juomarahan palvelijoille.

Isoääninen mieltymyksen huuto seurasi tätä ruhtinaallista tekoa, ja esimerkki kehoitti tekemään samaten. Eräs roteva saksilainen ratsumestari otti kuparirahan, veti pöytäliinan syrjään, pani rahan pöydälle ja löi sen nyrkillään niin syvälle tammiseen pöytään, että se tarttui siihen kiinni. Uudet riemuhuudot ilmaisivat heti kohta yleistä ihastusta.

Yhä enemmän innostuen tuotatti kuningas sisään muutamia hevosenkenkiä, tutki niitä tarkoin, pani pois muutamia ja valitsi viimein yhden, jonka antoi kiertää miehestä mieheen, näyttääkseen kaikille, että kenkä oli eheä ja vankka, ilman pienintäkään rosoa. Sitten hän nousi seisomaan, otti rautakengän kättensä väliin ja väänsi sitä verkalleen kaksi tai kolme kertaa. Kolmatta kertaa väännettäessä katkesi kenkä keskeltä mutkaansa kahteen yhtä suureen osaan, joita kuningas riemuiten näytteli, puolikas kummassakin kädessään, näytteenä siitä, ettei viini eikä lempi ollut hänen rautaakin lujempia jäntereitään heikontanut.

Nyt nousi ihastus ylimmilleen. Kaikki kolpakot täytettiin ja tyhjennettiin ja taas täytettiin ja tyhjennettiin "kunniaksi uudelle Herkuleelle, aikakautensa etevimmälle ritarille, voittamattomalle, voimassa ja sulossa yhtä vastustamattomalle ruhtinaalle ja herralle, Saksin vaaliruhtinaalle ja Puolan kuninkaalle, joka murtaa raudat ja sydämet"…

— ja joka vielä kerran on murtava kaikki vihollistensa miekat niinkuin tämän hevosenkengän, kahdenkymmenen lumikuninkaan uhalla — puuttui puheeseen viinistä ja riemuhuudoista kiihtynyt ratsumestari, huolimatta kuninkaan synkistyvistä katseista.

Kustaa Bertelsköld nousi istuimeltaan lähteäkseen pois; — ainoa vastaus, jonka hän katsoi tässä tilanteessa soveliaaksi.

Mutta ratsumestari asettui hänen tielleen. — Tosiaankin, — sanoi hän, — luulenpa pienen ruotsalaisen kreivin pelkäävän meitä. Siivosti nuori ystäväiseni, siivosti; teidän sievät neidonsormenne eivät suinkaan ilmoisna ikänä murra rautakenkää kahtia. Juokaa, perhana soikoon — juokaa, sanon minä, hänen puolalaisen majesteettinsa malja! Mort de ma vie, eihän tuo ruotsalainen poikanen ole tyhjentänyt yhtään kunnon pikaria vielä!

Nuori Kustaa vei kätensä miekkansa kahvaan; harvoin oli matka pitkä kädestä kahvaan siihen aikaan. Mutta hän malttoi mielensä parahiksi, otti pikarin käteensä, tyhjensi sen pohjaan asti ja sanoi tyyneydellä, joka olisi sopinut kokeneemmallekin taistelijalle: — Tämän herran pyynnöstä minä juon hänen majesteettinsa kuningas Stanislain onneksi. Eläköön hän kauan ja hallitkoon onnellisesti!

Tuskin hän oli sen sanonut, kun muuan läsnäolevista puolalaisista aatelismiehistä paljasti miekkansa ja asettui uhkaavasti rohkean karoliinin eteen. — Paljastakaa miekkanne, — huusi hän, — muuten, sen vannon Krakovan muurien kautta, piirrän punaisella tuon maljanne sanasta sanaan siniseen takkiinne!

— Malttakaa mielenne, Wielopolski, — keskeytti hänet kuningas käskevällä äänellä; luultavasti oli hänen mielestään nyt paras aika lopettaa tämä meteli, josta voisi olla vaarallisia seurauksia. — Lobenstein, muistakaa, että kreivi on vieraamme. Hyvät herrat, miksi haaskata aikaa joutavalla toralla? Jos kreivi Bertelsköld on juonut Stanislaus Leszczynskin onneksi, niin olkoon se hänen oma asiansa, niinkuin te, hyvät herrat, olette juoneet minun onnekseni. Kysykäämme häneltä ennemmin, huvittelevatko ruotsalaiset leirissään moisilla hauskoilla kokeilla kuin me täällä vast'ikään. Ruotsalaiset ovat yhtä kovakouraista kuin urhoollista väkeä. Lyönpä vetoa, ettei nuori kreivi ole teitä huonompi, rakas Lobenstein.

— Jos korkea isäntäni suvaitsee, tahdon koettaa jotakin, mikä meillä on tapana, — vastasi Bertelsköld, päästäen toistamiseen miekankahvan kädestään.

— Niin, tehkääpä se, kreiviseni; sillä huvitatte minua suuresti, — vastasi kuningas, iloissaan siitä, että sai riidan soveliaalla leikkipuheella taltutetuksi.

— Niin, näyttäkää kaikin mokomin, millaiset ovat teidän tapanne! — yhtyivät ympärillä seisovat sanomaan jotenkin ilmeisellä ivalla — vakuutetut kun olivat, että tämä nuori mies August II:n ja Lobensteinin perästä joutuisi häpeään.

Bertelsköld katseli vähän aikaa ympärilleen vastaamatta. Sitten hän kaappasi yht'äkkiä Lobensteinia oikealla ja Wielopolskia vasemmalla kädellä rinnasta kiinni, nosti molemmat yhtä haavaa ylös lattiasta, piteli sääriään siristeleviä herroja suorin käsin edessään ja kantoi heidät siten, huolimatta heidän vastuksistaan, kahdesti juomapöydän ympäri, jonka tehtyään hän varsin varovasti laski heidät molemmat hämmästyneen kuninkaan jalkain eteen.

Hyväksymishuutoa ei nyt kuulunutkaan hölmistyneiden taistelijain huulilta, mutta heidän äänettömyytensä todisti paremmin kuin heidän äskeinen riemunsa, minkä vaikutuksen tämä suunnaton voimannäyte heihin teki.

Tuskin olivat puolalainen ja saksilainen päässeet maahan, kun he, viinin ja vihan vimmastuttamina, paljastetuin miekoin karkasivat Bertelsköldiä kohti. Kuninkaan mahtisanakaan ei näkynyt tahtovan auttaa. Kumminkin onnistui hänen saada Lobenstein malttamaan mielensä, mutta Wielopolski kiljui täyttä kurkkua, ettei hän antaisi ruotsalaisten eikä saksilaisten naljailla kanssansa. Hän muka oli vapaasukuinen tasavaltalainen ja aatelismies; kuninkaan pitäisi varoa, ettei antaisi häväistä jaloa puolalaista aatelismiestä; jokainen puolalainen aatelismies on yhtä hyvä kuin hänkin ja ehkäpä hiukan parempikin; puolalaiset olivat osoittaneet hänelle sen kunnian, että valitsivat hänet kuninkaaksi, mutta semmoisia kuninkaita voisi kyllä löytyä tusina joka voivodikunnasta; valtiopäivät tulisivat saamaan tiedon hänen käytöksestään j.n.e.

August näytti hetken aikaa neuvottomalta, mutta kohta kirkastui hänen katsantonsa, hän vei Wielopolskin muutamia askelia syrjään ja kuiskasi hänelle jotakin korvaan. Se vaikutti. Puolalainen vaikeni, katseli milloin kuningasta, milloin Bertelsköldiä synkein ja epäluuloisin silmin ja lähti salista, uhkaavasti ja kopeasti liikehtien.

— Hyvät herrat, — sanoi kuningas, — toivon, ettei kukaan teistä pidä lukua tästä vähäpätöisestä kiistasta. Meillä on huomenna loistoisa päivä, kun kullakin on tilaisuus hänen ruotsalaisen majesteettinsa silmäin edessä näyttää loistavaa urhouttaan. Levähtäkäämme nyt vähän aikaa, sillä juomanlaskija sanoo vielä monta jaloa viiniastiaa olevan jäljellä Liebewerdan kellareissa. Ennenkuin aurinko ensi kerran laskee ja nousee, me saamme kurkistaa niiden pohjaan, ja minä lupaan teille, että koko Saksanmaa on ihmettelevä urotekojamme. Levollista hyvää yötä, hyvät herrat!

Armollisesti päätään nyökäten lähti kuningas salista, ja kaikki vieraat lähtivät hänen muassaan.

Bertelsköldille osoitettiin vähäinen huone eräässä linnantornissa. Talvinen yö oli kylmä, ja kuu valaisi kirkkaasti lumista seutua. Kustaa istui vähän aikaa ikkunan edessä näköalaa katsellen. Kummallisia ajatuksia johtui hänen mieleensä. Mitä oli vaaliruhtinas Wielopolskille korvaan kuiskaissut? Ja mitä merkitsi se, että "koko Saksanmaa oli ihmettelevä" huomispäivän urotekoja? Tässä linnassa oli jotakin, mikä ei oikein miellyttänyt Bertelsköldiä.

Vähän ajan perästä juolahti hänelle mieleen käydä katsomassa, olivatko hevoset hyvästi varustetut kylmää talviyötä kestämään. Ratsupalvelijat olivat kenties juovuksissa; hän oli kuulevinaan Bogatirin hirnahtavan. Hän lähti siis huoneesta ja hapuili alas jyrkkiä, pilkkopimeitä portaita.

Mutta linna oli konstikas rakennus, jossa oli kaikenlaisia mutkaisia portaita ja kierteleviä käytäviä. Hetken aikaa pimeässä haparoituaan, löytämättä mitään ulospääsyä, tarttui hän ensimmäiseen oveen, mikä käteen sattui. Se vei erääseen vierashuoneeseen, jota lamppu himmeästi valaisi. Kaksi vahdissa olevaa hovipalvelijaa istui siellä sikeässä unessa. Bertelsköld pudisteli heitä, saadakseen tietää, mistä voisi päästä ulos; mahdotonta, pojat olivat kallistelleet maljoja ja käskivät unenhorroksissa hänen mennä tuhannen tulimmaisiin.

Kärsimättömänä hän meni edelleen, kulki erään tyhjän huoneen läpi ja vielä toisenkin, Nyt kuuli hän puhetta lähimmästä huoneesta ja seisahtui tuntiessaan kuninkaan äänen.

— Mutta jos hän pääsee pakoon… Jumaliste, jos hän pääsee? Ei, hyvä Fleming, ei; vaara on kovin suuri. Me voimme saada koko parven niinkuin ampiaiset päällemme, ja Kaarle-serkkuni ei ole ikinä antava minulle sitä anteeksi…

— Kaikki on tarkoin mietitty, — sanoi toinen ääni. — Wielopolski 100:n ratsumiehensä kanssa väijyy Königsschluchtin takana ja on kuin jehu hänen niskassaan. Sen täytyy onnistua. Ajatelkaa, että teidän majesteettinne on hyvitettävä Wielopolski; meillä on vähän niin mahtavia ystäviä; niitä ei saa loukata. Ja toisekseen, kun se "hurja poika" [12] on rautaristikkojen ja telkien takana Königsteinissä, on teidän majesteettinne saneleva hänelle uudet rauhanehdot.

— Mutta mitä Eurooppa siitä sanoo?

— Eurooppa pitää aina väkevimmän puolta. Sitäpaitsi on teidän majesteettinne ihan syytön. Nuo hullut puolalaiset … nuo maantierosvot … mitäpä teidän majesteettinne sille voi, että… Mainitsin Königsteinin. Siellä on komeroita, joihin se, joka kilpailee vallasta, katoaa yhtä kuulumattomiin kuin se, joka kilpailee rakkaudesta… Teidän majesteettinne, tuo kopea Kaarle, jonka edessä Saksanmaa vapisee — mikä kosto, jos hämmästynyt maailma eräänä päivänä huomaa hänen kadonneen maineensa ylimmältä kukkulalta, hävinneen jälkeä jättämättä niinkuin tähdenlento öiseltä taivaalta — ja ainoastaan Königsteinin rotat ja hämähäkit tietävät kertoa hänen lahonneen suuruutensa lopusta…

Bertelsköld ei kuullut enempää. Hänen silmänsä pimenivät. Tietämättä miten hän tuli linnanpihalle, tapasi Bogatirinsa ja riensi täyttä laukkaa takaisin ruotsalaisten leiriin, jonne kuusi tuntia ratsastettuaan saapui vähää ennen aamunkoittoa. Tämä ratsastus maksoi hänelle uskollisen ystävän hengen; se oli kovin ankara tuolle jo vanhalle, uskolliselle Bogatirille. Tämä jalo eläin, joka oli kantanut herraansa niin monessa taistelussa ja vaarassa, joka kahdeksatta vuotta oli hänen kanssansa ottanut osaa sekä hyvien päivien iloihin että pahojen päivien kärsimyksiin, tämä uskollinen toveri kaatui kuoliaana olkikuvolleen neljänneksen tuntia sen jälkeen, kun oli päästy perille. Kustaa Bertelsköld taputteli sitä ystävällisesti kaulalle, niinkuin hänen tapansa oli tehdä. — Hyvä, Bogatir, hyvä, — sanoi hän kyynelet silmissä; — kuninkaamme edestä olet kaatunut!

Mutta ei nyt ollut aikaa semmoisia ajatella. Kustaa ilmoitti heti kohta Piperille, mitä oli kuullut. Piper pudisti epäilevästi päätään ja vei hänet Lagerkronan luokse. Tämä katsoi asian arveluttavaksi ja näytti erään vihollisilta kaapatun kirjeen, jossa muuan ystävä kirjoitti Patkullille: "König August gewinnt mehr durch eine Jagd, als König Carl durch eine Schlacht." [13]

Seurauksena tästä oli, että Piper ja Lagerkrona mitä hartaimmin rukoilivat, että kuningas jättäisi lähtönsä Liebewerdaan sikseen. Hevoset oli jo satuloitu. Synkein mielin kuunteli Kaarle-kuningas ystäväinsä neuvoa. Missään muussa tapauksessa hän tuskin olisi heitä totellut. Mutta sukulaistaan kuningas Augustia kohtaan hän oli saanut epäluulon, jota ei kukaan enää voinut haihduttaa. Nämä ruhtinaat olivat luonteeltaan ihmisinä ja henkilöinä paljon erilaisemmat kuin valtiomiehinä. Kuningas August edusti oivallisesti aikakautensa petollista valtiotaitoa ja kaunisteltuja paheita, jotavastoin hänen ruotsalainen vastustajansa seisoi hämmästyneenä aikakautensa edessä niinkuin aave muinaisen ritarillisen uskollisuuden ja vanhanaikaisten hyveiden päiviltä.

Kaarle-kuningas kuunteli tällä kertaa viisaiden neuvoa ja lähetti Lagerkronan sijastaan Liebewerdaan viemään semmoisia terveisiä, että kuningas oli estetty saapumasta. Taru ei mainitse, millä tavoin kuningas August ja hänen uskottunsa ottivat tämän tiedon vastaan, mutta luultavaahan on, että he vähän noloina ajattelivat otusta, joka noin oli heidän käsistään pujahtanut.

Kahdeksan kuukautta myöhemmin, kun ruotsalainen armeija lähti Saksinmaasta, tapahtui, että kuningas August eräänä iltapäivänä istui vasta puoleksi pukeutuneena huvilinnassaan Dresdenin porttien luona, kun Kaarle-kuningas, muutamain upseerien seuraamana, äkkiarvaamatta astui sisään korkeata serkkuansa tervehtimään ja kiittämään kutsuista Liebewerdaan. Sekä August että hänen ministerinsä hämmästyivät niin kokonaan, etteivät tienneet, mitä tekisivät. Kaarle-kuningas oli sillä kertaa yhtä viisas kuin rohkea; hän ei jättänyt vaarallisia isäntiään silmänräpäykseksikään näkyvistään; hän ei antanut heille aikaa minkäänlaiseen neuvottelunpitoon. Jäljestäpäin kuningas kertoi, että hän Flemingin silmistä oli lukenut ajatuksia, jotka eivät olleet juuri ystävällisiä. Mutta kaikki kävi kohteliaasti molemmin puolin. Palattuaan tapasi Kaarle-kuningas koko armeijansa hämmästyksissä; hänet luultiin jo vangituksi, ja mietittiin keinoja hänen vapauttamisekseen. Turhaa pelkoa! Vielä oli Kaarle-kuninkaan onni vastustamaton. Vasta seuraavana päivänä neuvotteli kuningas August ministeriensä kanssa siitä, mitä heidän edellisenä iltana olisi pitänyt tehdä.

8. PULTAVAN TAISTELUN EDELLISENÄ ILTANA.

Kaarle-kuningas istui eräänä iltana pääkortteerissaan lähellä Pultavaa, kanuunankantaman päässä kaupungista, ja aivan lähellä ruotsalaisten juoksukaivantoja. Siinä oli äskettäin ollut kehno kasakkain tupa, joka oli rakennettu erään hietakummun juurelle: sen seinissä oli jälkiä venäläisten kuulista, jotka joka päivä kiskoivat sälöjä sen seinistä ja nurkista. Nyt oli kuninkaan täytynyt siirtyä erääseen tyhjille jätettyyn läheiseen luostariin.

Kuningas oli jotenkin kalpea. Hän oli juuri äsken itse ottanut pois vähäisen luusirun, joka ajamalla oli irtautunut hänen haavoitetusta vasemmasta jalastaan. Kuula, joka oli pysähtynyt isoon varpaaseen, oli kaivettu pois, mutta joka päivä otettiin vielä luusiruja ulos, eikä koskaan ollut kuningas sitä tehtäessä muotoaan muuttanut. Ei yhtään kenraalia ollut saapuvilla. Ainoastaan pöydänkattaja Hultman jatkoi, poistaakseen herransa levottomuutta, kertomusta länsigööttalais-ruhtinaan Götrikin seikkailuista.

Viimein kävi kuningas kuitenkin tuskaiseksi, ja keskeytti yht'äkkiä uskollisen palvelijansa. — Uskotko loihtuihin ja merkkeihin? — kysyi hän Hultmanin juuri päästyä kertomasta kuningas Götrikin taiotusta rautapaidasta.

Pöydänkattaja ei vastannut.

— Vastaa minulle, mies, uskotko loihtuihin? — kysyi kuningas uudelleen, kiivaammin kuin hänen tapansa muuten oli.

— Uskon ainoastaan Jumalaan, — vastasi palvelija, vähän mietittyään. — Mutta jos Jumala niin sallii, voinee tapahtua, että taikuuskin voi vahinkoa tehdä, mutta ei koskaan tosi hyvää niinkuin tiedämme Götrikistä.

— Kuka tässä puhuu taikuudesta? — jatkoi kuningas samaan sävyyn. — Minä tarkoitan ainoastaan semmoista muistokalua, jonka olemme saaneet joltakin rakkaalta henkilöltä — esimerkiksi äidiltä — ja jota on kantanut lapsuudesta asti ja jolla on siunaus muassaan sentähden, että se on hurskas muistoesine eikä ole annettu pahassa aikomuksessa, vaan kristillisessä rakkaudessa. Uskotko semmoisen muistokalun onnea tuottavan?

— En ymmärrä oikein, mitä armollinen herrani tarkoittaa.

— Tahdon sanoa sinulle jotakin, Hultman; minusta on tähän aikaan välistä tuntunut omituiselta, että juuri viime syksynä kadotin kuningatar vainajan medaljongin. Siinä talletin hänen kuvaansa ja hiuksiaan. Sotaan lähtiessämme panetti herttuatar siihen vähäisen kuparisormuksen renkaaksi medaljonkiin. Syyskuun 20. päivänä taistelimme Rajovkan luona; siellä otettiin jotensakin lujille — minä olin sinä päivänä pahalla tuulella, minun oli täytynyt pettää kasakoita. Menetin myös hevoseni … tappelin henkeni uhalla … painiskelin erään riiviön kanssa, joka tarttui minua rintaan kiinni. Se oli onneton päivä, Hultman; Hård kaatui; siinä kahakassa kadotin kuningatar vainajan medaljongin.

— Armollinen herrani älköön sitä niin kovin pahaksensa panko. Kenties medaljonki vielä löytyy; kuningatar vainajan kuvan tuntee joka mies.

— Sitä en usko. Mutta ei se mitään … minulla on kuumetauti, ei mitään muuta. Milloin taas saanen ratsaille nousta?

— Eikö armollinen herrani tahdo sanoa, mikä hänen mieltään painaa? Ehkä löytyisi jokin parannuskeino.

— Hullutuksia! Jumala paratkoon, ihminen on viheliäinen. Minusta näyttää toisinaan siltä kuin olisi kaikki käynyt minulle hyvin niin kauan kuin medaljonki oli hallussani. Juuri vähää ennen olimme voittaneet venäläiset Holofzinin luona — sielläkö siis onneni aurinko laski? Aina siitä asti ovat vastoinkäymiset minua seuranneet.

— Eihän armollinen herrani voinut edeltäpäin tietää, että talvi aina syyskuun lopusta alkaen tulisi olemaan niin tavattoman ankara, että useimmat miehistämme paleltuivat kuoliaiksi ja loput kävivät taisteluun kykenemättömiksi. Ei voinut armollinen herrani arvata, että Liesnan tappelussa ryöstettäisiin sotaväeltä sen ruokavarastot ja että niin monta kunnon sotilasta kaatuisi…

— Kuka on sanonut sinulle, etten olisi voinut, ettei minun olisi pitänyt edeltäpäin arvata kaikkea sitä?… Mutta nyt se on myöhäistä. Kunpa vain tuo ilkeä kuula ei olisi jalkaani raadellut! Olen päässyt eheänä niin monesta kovasta leikistä, kunnes tuo… Hultman, et saa virkkaa mitään siitä, mitä nyt olen sinulle sanonut. Se on kaikki tyyni hullutusta. Kuume on pääni huumannut. Kyllä kaikki taas kääntyy hyväksi, kun vain Jumala terveyttä suo… Kuka siellä?

Sotamarsalkka kreivi Rehnsköld astui sisään antamatta ilmoittaa tuloaan. Hultman sai paikalla astua ulos. Eikä siinä enää näkynytkään haavan vaivaamaa miestä, levottomuuden kalvamaa sielua, joka inhimillisen heikkouden hetkenä, mistä ei suurinkaan ihminen ole vapaa, ilmaisee uskolliselle palvelijalleen umpinaisen mielensä maailmalta salattuja huolia — näkyi taas vain kuninkaallinen sankari, voittaja, tuo voittamaton, joka ei koskaan vielä ollut vaaraa väistänyt eikä aikonutkaan väistää. Kaarle-kuningas otti ylipäällikön yhtä levollisesti ja uljaasti vastaan kuin oli ottanut hänet Narvan tai Holofzinin jälkeisenä päivänä.

— Teidän majesteettinne, — sanoi Rehnsköld, — tsaari kulkee parhaillaan joen yli juuri kaupungin yläpuolelta. Epäilemättä hän tietää teidän majesteettinne olevan haavoitetun ja toivoo tapaavansa sotajoukon alakuloisena.

— Se on hyvä, — vastasi kuningas; — sitä vaikeampi on hänen kahlata joen yli takaisin.

— Hänen arvelunsa ei ole aivan perätön. Sotamiesten kesken käy kuiskeita, että teidän majesteettinne tahallaan etsii kuolemaa, kun ei enää kenelläkään ole toivoa pelastumisesta.

— Ei haittaa. Ensimmäinen voitto on näyttävä, että he lörpöttelevät turhia.

— En saata salata teidän majesteetiltanne, että asemamme käy päivä päivältä yhä vaarallisemmaksi. Vihollisen keveät joukko-osastot parveilevat ympärillämme joka taholla ja väsyttävät meitä alituisella valppaudellaan yötä ja päivää. Piiritystoimet eivät edisty. Valakkialaisia ja saporogeja karkaa suurin joukoin venäläisten puolelle.

— Rehnsköld — meidän täytyy tapella!

— Minun tulee lisätä, että meiltä puuttuu ruutia ja lyijyä. Kiväärit ladataan niin heikosti, että paukahtavat juuri kuin löisi kahta hansikasta yhteen, ja luoti lentää vain 30 askelta. Sitävastoin paranee venäläisten sotataito, ja heidän rohkeutensa kasvaa päivä päivältä. Tsaari on väsymätön; hänellä on hyvin harkittu keino häviöksemme. Hän on hävittänyt maatansa, sulkeakseen meiltä tien; hän ei ole kammova minkäänlaisia uhrauksia tuhotakseen meidät perinjuurin.

— Rehnsköld, — meidän täytyy tapella!

— Edessämme on vielä valloittamaton linna, ympärillämme 50,000-miehinen armeija lukuunottamatta maan koko väestöä, joka pitää meitä pakanoina ja on vimmoissaan karkaava kimppuumme, jos kerta tappiolle joudumme.

— Rehnsköld — meidän täytyy tapella!

— Jos teidän majesteettinne sen käskee. En ole milloinkaan tappelua pelännyt enkä tiedä nytkään muuta neuvoa. On kokonaan Lewenhauptin syy, että olemme tähän pulaan joutuneet.

— Sotamarsalkka, älkää ketään syytelkö. Kuka se oli, joka kehoitti minua kiirehtimään marssiamme Mohilevista, jossa aioin Lewenhauptia odottaa? Kuka se oli, joka alinomaa, vastoin Piperin ja useiden muiden varoituksia yllytti minua tälle retkelle Ukrainaan ja uskotteli minulle, että kasakkain vakuutuksiin kävi luottaminen? Te se olitte, kreivi Rehnsköld, te, joka nyt vieritätte edesvastuun päältänne toisen hartioille.

— En minä — vastasi sotamarsalkka ylpeästi — en minä, vaan teidän majesteettinne oma tahto, joka on kaikkein muiden tahtoa mahtavampi, ja teidän majesteettinne järkähtämätön luottamus alinomaiseen voittoon, minne ikinä aseemme vain käännämme. Se, se on meidät Pultavaan saattanut; suokoon Jumala, että se saattaisi meidät onnellisesti täältä takaisinkin!

Kaarle-kuningas katseli tuimasti rohkeata alamaistaan, joka puhui tavalla, jota ei ennen oltu kuultu ruotsalaisten leirissä. — Tämä kuulostaa siltä kuin tappio olisi tulossa, sanoi hän viimein, käyden vastoin tavallisuutta synkkämieliseksi.

— Tulevaisuus on Korkeimman käsissä, — vastasi sotamarsalkka. Päättyköön taistelu kuinka tahansa, teidän majesteettinne armeija on taisteleva niinkuin se aina on taistellut.

— Oikein, Rehnsköld, oikein! — sanoi kuningas jälleen leppyneenä. — Jumalan nimessä siis. Ei silmänräpäystäkään saa laiminlyödä. Nyt taikka ei koskaan. Huomenna taistelemme.

— Teidän majesteettinne … tämä päivä on vuosisadoiksi ratkaiseva pohjoismaiden yliherruudesta käydyn riidan. Huomenna siis?

— Huomenna.

— Minä lähden panemaan teidän majesteettinne käskyjä toimeen.

— Rehnsköld … antakaa minulle kätenne. Se ei vapise?

— Se ei ole koskaan vapissut, teidän majesteettinne!

— Hyvä. Huomenna raivaamme tiemme Moskovaan.

— Taikka myös menetämme, niinkuin Kroisos, suuren valtakunnan, — mutisi sotamarsalkka itseksensä.

9. PULTAVAN LASKEVA AURINKO.

Nyt se oli tullut, peruuttamattomasti tullut, se päivä, joka oli ratkaiseva pohjoismaiden ja ehkäpä Euroopankin kohtalon. Leijonan ja kaksipäisen kotkan oli nyt taisteltava viimeinen sankaritaistelunsa. Nyt oli tulossa kaksintaistelu elämästä ja kuolemasta kahden miehen välillä, joita suurempia ei ole pohjoismaissa syntynyt. Tämä päivä oli vievä joko toisen Itämeren rannalle tahi toisen vanhan Kremlin muurien eteen, Narvan kunnia ei ole koskaan kuoleva, Pultavan kaiku ei koskaan vaikeneva. Holofzin ja Smolensk — Pultava ja Borodino; tappio on kaikkina aikoina kulkenut voiton portista sisään.

Lewenhaupt, Kaarle XII:n suurin sotapäällikkö, oli viimeisiä, jotka saivat tietää, mitä kuningas ja Rehnsköld olivat päättäneet muun päällikkökunnan mieltä kysymättä. Rehnsköld oli hänelle vihoissaan; muuten oli urhoollisen sotamarsalkan käytös kaiken päivää käsittämätön. Valmistukset tehtiin niinkuin juhlapitoja varten eikä ollenkaan niinkuin olisi ollut kysymys päivästä, joka oli ratkaiseva vuosisatojen kohtalon.

Kun sairaat ja haavoitetut otetaan lukuun, oli koko Ruotsin armeijassa noin 20,000 miestä, joihin vielä tuli lisäksi 12,000 Mazeppan ja Poniatovskin johtamaa kasakkaa ja puolalaista. Näiden 20,000 miehen joukossa olivat seuraavat joukot Suomen väkeä: 1) Turun läänin ratsuväkirykmentin 8 eskadroonaa majuri von Holdenin johdolla, joka sitten joutui vangiksi; 2) Uudenmaan ratsuväki, 8 eskadroonaa, eversti kreivi Anders Torstensonin johdolla (kaatui); 3) Karjalan ratsuväkirykmentti, 8 eskadroonaa, eversti Löschern von Hertzfeltin johdolla (vangittiin); 4) Porin jalkaväki, 2 pataljoonaa, kenraalimajuri vapaaherra Stackelbergin ja majuri Willebrandin komentamina (molemmat vangittiin); 5) Turun läänin pataljoona, everstiluutnantti Sinclairin johdolla (vangittiin); 6) Uudenmaan pataljoona, everstiluutnantti Modeen komentamana (vangittiin); 7) Pohjanmaan pataljoona, everstiluutnantti De la Gardien johtamana (kaatui); 8) Porin kolmannes-rykmentti, 2 pataljoonaa, eversti Wrangelin johdolla (kaatui). Kaikki nämä, samoin kuin ruotsalaisetkin rykmentit, olivat niin huvenneet, että monessa pataljoonassa tuskin oli yli 200:n miehen ja monessa eskadroonassa tuskin 50 miestä. Arviolta tehdyn laskun mukaan oli siis Pultavan tappelussa noin 2,600 tai 3,000 suomalaista. Sitä ennen oli jo moni kaatunut Liesnan luona. Kun 6,000 miestä oli jätettävä juoksuhautoihin ja tykistön suojaksi, niin ei jäänyt enempää kuin noin 12,000 miestä Ruotsin ja Suomen väkeä tässä ratkaisevassa taistelussa käytettäväksi.

Illalla ennen taistelua näyttäytyi kuningas urhoilleen. Häntä kannettiin paareilla, saapas toisessa jalassa ja miekka kädessä. Kun kierros oli tehty, laskettiin hänet maahan; kenraalit ja everstit heittäysivät hänen ympärilleen pitkäkseen muutamia tunteja levähtääkseen. Leirissä vallitsi hiljaisuus; ainoastaan vartijain huudot ja etäisen Worskla-virran hiljainen kohina häiritsi yön hiljaisuutta ja sankarien unennäköjä, näiden sankarien, jotka nyt kaukana isänmaastaan uinailivat kuninkaansa paarien ympärillä, tulevana yönä kenties kuoleman unta uinaillakseen.

Ei mikään Tegnér ole runoillen ylistänyt tätä yötä, niinkuin ei kukaan ole ylistänyt sitä päivää, joka seurasi. Onnettaret katselivat synkeinä ja ääneti karoliinien viimeisiä voitonunelmia.

Heti puoliyöstä kesäkuun 28. päivänä 1709 komensi Rehnsköld sotaväen liikkeelle. Joukot järjestettiin jo pimeässä, ja sekaannuksia syntyi. Venäläisten leirissä oltiin hiljaa kuin haudassa; ainoastaan kaukaa kaupungista kuului kirveen kalketta venäläisten varustuksilta.

Kaksi kuninkaan henkivartijaa, Kustaa Bertelsköld ja Eerikki Falkenberg, jotka molemmat oli kirjoitettu ratsumestareiksi henkivartijajoukkoon Holofzinin tappelun jälkeen, heittivät toisilleen jäähyväiset aamuhämärissä. — Jos kaadun, — sanoi Falkenberg, — niin sano minulta sisarellesi terveisiä, että olen kaatunut kuninkaani ja maani edestä, säilyttäen hänen kuvaansa sydämessäni viimeiseen asti.

— Ja jos minä kaadun, — vastasi Bertelsköld, — niin tervehdä sisartasi samoilla sanoilla ja sano vielä lisäksi, että voittojen kirja pysyi loppuun asti tahratonna, vaikka useita lehtiä jäikin kirjoittamatta.

Nyt kuului rummutusta venäläisten leiristä, ja ilmoitus tuli, että tsaari asetteli armeijaansa vallitusten väliin, 130 kanuunan suojaan, Pultavan kaupunki tukenaan. Oikeata siipeä komensi Bauer, vasenta Menshikoff; keskustaa tsaari itse Sheremetjeff apulaisenaan.

Ruotsin jalkaväki sai käskyn Lewenhauptin johdolla rynnätä venäläisten varustuksia vastaan. Se tehtiin kanuunitta ja melkein kivääreittäkin, sillä ruudista oli puute, ja joukkojen tuli järjestäytyä vihollisen ampuessa. Siitä huolimatta ryntäsivät siniset paljain miekoin esiin ja valloittivat ensi hyökkäyksessä kaksi varustusta. Menshikoff teki, mitä urhoollinen päällikkö voi tehdä; kolme hevosta kaatui hänen altansa. Mutta ei mikään voinut pidättää ryntääviä.

Nyt lähti Ruotsin ratsuväki Hamiltonin, Krusen, Schlippenbachin ja Creutzin komentamana Venäjän ratsuväen kimppuun hyökkäämään. Tämä väistyi tieltä, oli vähällä joutua hämmennyksiin eikä paljon puuttunut, ettei sitä ajettu Worskla-virtaan tai erääseen suohon. Vanhan tavan mukaan suosi voitto ruotsalaisten aseita, ja Pultavan onnettaret rypistivät alussa kulmiaan Venäjän Pietarille.

Silloin alkoi ruotsalaisten päällikkökunnassa tuo keskinäinen kateus, joka sittemmin sai aikaan vuosien 1714, 1742, 1788, 1809 tappiot ja joka nyt tuotti vuoden 1709 tappion. Juuri voiton hetkellä, menestyksen ensimmäisellä askelella horjui kaikki ja hajosi liikkeiden yhteyden ja yhtenäisyyden puutteessa, kun ei ollut selvänäköistä ja johtavaa silmää, joka olisi tarkastanut asemaa ja vallinnut tapausten menoa. Kertomukset tästä ovat ristiriitaisia; useimmat vierittävät koko tämän äärettömän edesvastuun painon Rehnsköldin hartioille, mutta kaikki viittaa siihen, että Kaarle-kuninkaan jäntevä henki oli sinä päivänä veltostunut eikä leimunnutkaan enää kuin ukontuli sinistensä edessä. Samassa määrässä järjestyi ja voimistui venäläisten puolustus, jota tsaarin luja tahto johti; erehdykset korjattiin, yksilöiden vähempää voimaa korvasi laumain paljous, kaikkeen toimintaan vaikutti siellä se yksimielisyys, joka voittoa ennustaa, ja viimein muuttui puolustus hyökkäykseksi, alkanut tappio täydelliseksi riemuvoitoksi.

Lewenhaupt oli juuri aikeissa täydentää ensimmäistä menestystään ja marssi jo täyttä karkua eteenpäin, kun sai käskyn seisahtua, venäläisten rivien juuri alkaessa väistyä ja peräytyä virran yli. Seurauksena tämmöisistä käskyistä oli turmiota tuottava epäröiminen. Venäläiset estivät kenraali Roosin yhtymästä pääarmeijaan, jonka vuoksi hän siirtyi likemmä Pultavaa ja oli pakotettu, vähän aikaa vastarintaa tehtyään, antautumaan vangiksi. Virheelliset suulliset käskyt lisäsivät hämmennystä. Ei koskaan ollut semmoinen neuvottomuus vallinnut Kaarlen itsensä johtajana ollessa. Vasen sivusta sai käskyn tehdä viholliselle vastarintaa, sill'aikaa kun ratsuväki samalla siirrettiin niin hankalalle paikalle, että "sen täytyi pusertua kokoon kuin puuro." "Tämä näky" — sanoo Lewenhaupt omatekoisessa elämäkerrassaan — "oli minulle kuin puukonpisto; sydämeni vavahti, sillä vihollinen oli kolmea kertaa vahvempi ja saarteli meitä joka haaralta".

Kahdentoista pataljoonan, yhteensä 4,000:n miehen voimalla kävi Lewenhaupt vihollisen koko jalkaväen kimppuun, jota oli noin 20,000 miestä. — "Me menimme", sanoo päällikkö, "kuin uhrit päät seinää vasten." — Ensimmäinen hyökkäys oli vastustamaton ja mursi avaran aukon vihollisen rintamaan. Mutta pian kokoutuivat he jälleen ja kiersivät heikon ruotsalaisen rintaman, jolla ei ollut ratsuväkeä apunaan. Aukkoja syntyi, ruotsalaisten vasen sivusta erotettiin oikeanpuolisesta, kierrettiin, muserrettiin ja hajoitettiin. Lewenhaupt ratsasti oikealle sivustalle. Se oli niin ikään tulien saarroksessa, rusentui, hajosi ja pakeni. — "Minä asettauduin", sanoo hän, "miekka kädessä heitä vastaan, hutkin ja hakkasin, kun en saanut heitä pidätetyiksi. He huusivat kyllä kaikki seiso! seiso! mutta pakenivat ja juoksivat kuitenkin minkä jaksoivat."

Sillä aikaa oli Kaarle-kuningas kannattanut itseään paareilla sinne, missä milloinkin tulisimmin taisteltiin. Useita kuulia oli sattunut paareihin; hevonen oli ammuttu hänen altaan, kun hän malttamattomuudessaan koetti ratsastaa, ja henkensä pelastuksesta hän sai kiittää erästä nuorta upseeria, joka, itse ollen haavoitettu, antoi hänelle hevosensa. Jalka satulannuppiin nostettuna tapasi kuningas Lewenhauptin. — Vieläkö elätte? Mitä nyt ryhdymme tekemään, Lewenhaupt? — Tämä kokosi tuota pikaa jalkaväen jäännökset vasemmalta sivustalta ja kaiken ratsuväen, ympäri kuninkaan ja vetäytyi kuormaston luo.

Kauan vielä puolustihe oikea sivusta urhoudella, joka on mainittava karoliinien loistavimpain urotekojen rinnalla. Niiden monien esimerkkien joukossa, jotka ovat säilyneet jälkimaailmalle, mainitaan myöskin Uudenmaan rykmentti. Tämän urhoollisen joukon johtajana hyökkäsi nuori, suurta sukunimeään kunnialla kantava kreivi Torstenson varustusten puolustajain päälle ja heitti heidät nurin niskoin, mutta avuttomaksi jätettynä hän kaatui ja hänen kanssaan suurin osa hänen urhokkaita miehiään.

Myöskin tsaari Pietari ymmärsi voiton tärkeyden ja taisteli itse suurella miehuudella. Ratsastaen turkkilaisella hevosella, jonka hän oli sulttaanilta saanut, kiiti hän rivistä riviin, kehoittaen sotamiehiä ja upseereja kunnon sotilaiden tavoin tekemään velvollisuutensa. Hänen hattunsa läpi ammuttiin luoti, kun hän tahtoi uudestaan järjestää pakenevaa ratsuväkeään. Katariina Aleksejevna, sittemmin Venäjän keisarinna, työskenteli väsymättömästi taistelevain rivien takana. Väsyneille jakoi hän paloviinaa ja leipää, haavoittuneille kääreitä ja lääkkeitä.

Vähitellen raukesivat karoliinien voimat. Useat heidän urheimmista sankareistaan viruivat kuolevina Pultavan verisellä kentällä. Rehnsköld, Piper, Würtembergin prinssi, Schlippenbach, Roos ja useat muut sotapäälliköt olivat pakotetut vangeiksi antautumaan. Kaatuneita, haavoitettuja ja vangituita oli ruotsalaisten puolella 4,000 tai 5,000 miestä; venäläisten puolella oli kaatuneiden lukumäärä suurempi, mutta se oli vähäinen asia voiton äärettömään tärkeyteen nähden.

Helppo on arvata, mitä sitten seurasi — surullinen paluuretki voitetun sotajoukon tähteiden kanssa. — Kaksi päivää taistelun jälkeen, kesäkuun 30. päivänä klo 2 tienoissa jälkeen puolenpäivän, seisoi Kaarle-kuningas sotajoukkonsa jäännösten kanssa Dnieper-virran rannalla, "sopessa, jossa pikemmin sopi kaitsea lampaita ja vuohia kuin johtaa sotalaumoja väkevää ja voitollista vihollista vastaan". — Vihollisen sulkemana, ruumiin ja sielun ponnistuksista voipuneena, raivoten kuin se leijona, jonka näemme mitalissa, mihin on kirjoitettu indocilis pati, torjui voitettu, mutta sortumaton sankari vielä kauan sotapäällikköjensä rukouksia, "että pelastaisi itsensä, voidakseen kerran Ruotsinmaan pelastaa". — Vihdoin, myöhään illalla, kun venäläisten sotajoukko jo ahdisti ruotsalaiset Dnieper- ja Worskla-virtain yhtymäpaikkaan, antoi kuningas viedä itsensä 1,000:n uskottunsa sekä Mazeppan ja 3,000:n kasakan kanssa joen yli — näin jättäen pakahtuvin sydämin sen uskollisen armeijan, josta on sanottu, että se rakasti voittoa enemmän kuin henkeään, mutta kuningasta enemmän kuin voittoa. Eikä se ollutkaan Kaarle-kuningas, joka näin menetteli, se oli sortunut sielu, jolle sanottiin: jätä sotapäällikkyys ja rupea hallitsijaksi! Kumpiko oli viisaammin tehty, sen historia ratkaiskoon; sisällinen tunto sanoo meille: Kaarle-kuningas olisi ollut itselleen ja maineelleen uskollisempi, jos hän, sen sijaan, että puoliväkisin vaati itselleen vieraanvaraisuutta kristikunnan vihollisilta, olisi koko sotajoukkonsa kanssa kaatunut Dnieper-virran rannoilla!

Jo heinäkuun 1. päivänä antautui Lewenhaupt koko ruotsalaisen armeijan kanssa Dnieperin luona ja vietiin vankina Venäjän sisämaahan. Pultava kantoi hedelmänsä. Pultava säilytti muistojaan. Yksi niitä muistoja on se suuri lakeus kaupungin ulkopuolella, jota vieläkin sanotaan "ruotsalaisten haudaksi".

Ja tähän loppuu kertomus sinisistä ja voittojen kirjasta. Sitä jatketaan vielä toiste ja puhutaan siinä silloin vähemmän loistavista urotöistä — mutta ne kohtalot ovat omia muistojamme ja tunteitamme lähempänä.

VÄLSKÄRIN KAHDEKSAS KERTOMUS.

PAKOLAINEN.

Kun seura taas kokoontui yliskamariin, huomattiin, että yksi sen jäsenistä ei ollut saapuvilla. Sallimus, joka toisinaan tekee oikein hauskaa pilaa inhimillisistä asioista, oli lähettänyt oppineelle koulumestarille, maisteri Svenoniukselle, ankaran pakotuksen oikeaan käsivarteen, jota jäsentä kaikkina aikoina on katsottu koulumestarille virantoimituksessa välttämättömän tarpeelliseksi. Svenonius, joka samoin kuin kaikki muutkin hänen ammattiveljensä piti patukkaa kaiken koulujärjestyksen varsinaisena ohjaajana, oli nyt ahkerassa työssä saadakseen vastahakoinen, patukkaa käyttävän käsivartensa entiseen voimakkaaseen kuntoon ja ilmoitti olevansa estetty välskärin iltaseuraan saapumasta.

Pikku Jonathan ja muut lapset olivat ristiriitaisten tunteiden vallassa. He eivät voineet salata riemuaan siitä, että pelättävän patukan täytyi pysyä toimetonna; mutta heidän iloaan karvastutti kuitenkin pelko siitä, että välskärin kertomukset nyt keskeytyisivät ja ettei aurinko enää nousisikaan Pultavan verisiä tantereita valaisemaan. Olipa heidän ilonsa sentähden odottamaton, kun välskäri eräänä iltana kenenkään pyytämättä ilmoitti, että lanka jälleen tulisi rullalta juoksemaan, ja että verinen vyyhti oli valmis kerittäväksi.

— Minusta on hauskempi olla rankkasateessa kuin ensimmäisen ukonleimauksen painostavassa ilmassa, — sanoi hän, — ja minä olen oikein levoton päästäkseni pois Ukrainan aromailta. Vuosien 1700 ja 1709 välillä eläneille se aika tosin lienee ollut ylevän mielialan ja voitonriemun aikaa, mutta me, jotka tiedämme, mitä sitten seurasi, tunnemme ikäänkuin helteen sydäntämme ahdistavan ajatellessamme sitä varjoa, joka peitti voittojen loistoa. Parempi on siis seisoa hirvittävän todellisuuden keskellä kuin surumielin katsella riemujaan tuon tulevan onnettomuuden yön mustan harson läpi.

— Ellei serkulla ole parempaa ja hupaisempaa kerrottavaa, on aivan yhdentekevää, jos aloitamme lopusta — puuttui vanha isoäiti puheeseen, suorasukaisesti niinkuin hänen tapansa oli. — Aikakirjoissa satakoon ja leimutkoon; mutta teidän kertomustenne kanssa ei sillä ole mitään tekemistä. Saatattehan taivaan nimessä antaa pahan ilman mennä menojaan ja puhua sitä seuranneesta päivänpaisteesta. Sanokaa meille siis suoraan ja muitta mutkitta: ystäväiseni, niin ja niin kävi Kaarle XII:n, hän kohosi ilmaan kuin aurinko ja putosi maahan kuin karvakinnas, tappeli kyllä paljon ja kuoli naimatonna; johonka serkku saattaa lisätä, että oli vahinko niin urhoollista miestä ja että hänen aikanaan vaski oli parempaa kuin hopea. Sitten saattaa serkku antaa nuoren Bertelsköldin mennä naimisiin ja pitää komeat häät Mainiemen linnassa, ja siten olemme, toivoakseni, onnellisesti päässeet ohi isonvihan melskeiden ja saamme kuulla hiukan lisää Ebba Bertelsköldistä, siitä kunnon ihmisestä, ja kuninkaan sormuksesta.

— Enpä toivoisi, — murahti kapteeni Svanholm, joka kyllä kunnioitti ja ihaili vanhaa isoäitiä, mutta samalla suuresti surkutteli hänen huonoa aistiaan; — en kuitenkaan toivoisi, että veli Bäck niin helposti heittää luotaan Kaarle XII:n sotasäilän ja rupeaa hääpöydän sokerileivoksia rakentelemaan.

— Sekä kuningas että Kustaa Bertelsköld ovat maanpaossa ja vankeudessa; meidän täytyy ensin saada heidät sieltä takaisin, — kiiruhti Anna Sofia muistuttamaan, kun hän kapteenin viiksien tempauksista luuli aavistavansa myrskyilman tuloa.

— Miehuus! — huudahti kapteeni; — se maksaa kelpo iskuja, se!

— Löikö hän kaikki venäläiset kuoliaiksi? — kysäisi pikku Jonathan.

— Ei, — vastasi välskäri. — Sill'aikaa, kun venäläiset valloittivat hänen maitaan, peittosi Kaarle XII ystäviään turkkilaisia hengiltä. Se kuuluu suuren miehen eriskummallisuuksiin. Muuten saan sanoa serkulleni — ja samassa kääntyi välskäri hiukan närkästyneenä isoäidin puoleen — ettei kelläkään ihmisellä ole lupa olla aikansa eli aikansa tapausten ulkopuolella. Yhtä vähän saatan hankkia häitä Mainiemen linnaan isonvihan aikana kuin kellekään voisi pistää päähän hankkia tanssia huoneeseen, jonka kaikki neljä nurkkaa ovat ilmitulessa. Rauhallisina ja hiljaisina aikoina — jos semmoista aikaa onkaan, joka sen nimen ansaitsee — silloin ehkä käy laatuun, että yksi ja toinen ikäänkuin putoaa saranoiltaan ja menettelee tässä maailmassa oman päänsä mukaan. Mutta suurina ja myrskyisinä aikoina muuttuvat kaikki niiden mukaisiksi. Mitä korkeammalle tapausten aallot nousevat, sitä korkeammalla keinuu jokainen pieni pursi, jopa jokainen niiden päällä uiskenteleva lastukin, eikä lepoa ole ennenkuin synkässä syvyydessä. Ja suomalaisella aatelismiehellä, sotilaalla, Kaarle XII:n henkivartijalla ei olisi isonvihan aikana muuta ajattelemista kuin naimistaan! Eihän kuninkaalla itselläänkään ollut siihen aikaa, vaikka oli kysymys hänen suvulleen tulevasta kruunusta. Ei, serkkuseni, käydessämme istuttamaan ajantiedoista otettua siementä täytyy meidän laskea se semmoiseen maanlaatuun, joka soveltuu sen omalle luonteelle, ja antaa sen kasvaa omista juuristaan, paikkailematta sitä millään koristuksilla: Voinhan antaa koko siemenen olla sillänsä, niinkuin lukemattomat menneiden aikain siemenet ovat olleet hedelmälliseen maahan lankeamatta; mutta jos mieli sen kasvaa, täytyy sen kasvaa itsestään eikä minusta. En voi aikakausia valaa uudelleen. Herra on ne kerran suuressa valimossaan semmoisiksi valanut.

— No-no, — sanoi vanha isoäiti leppeästi hymyillen niinkuin aina, — ei saa serkkuni panna pahakseen, että minä, joka olen rauhaa rakastava ihminen, hiukan pelästyn tuota historian ankaraa ryöppyilmaa. Kertokaa te vain niinkuin asia vaatii; jos meno käy liian julmaksi, koetan pitää varani, että saan sukkani oikein kudotuksi, jottei toinen jalkaterä tule toista pitemmäksi. Täällä on kyllä kuuntelijoita, jotka ovat sotaan innostuneempia kuin minä. Näenpä jo serkku Svanholmin sotaisasta katsannosta, että suuria tappeluita on tulossa, ja johan näkyvät sekä Anna Sofia että Jonathan luulevan olevansa sakeimmassa kuulatuiskussa.

— Kummi kulta, kertokaapa, kuinka hän peittosi turkkilaisia hengiltä, — puuttui taas puheeseen erinomaisen sotaisa pikku Jonathan, joka heti kohta rohkaisi mielensä, kun kuuli, että hänetkin luettiin Kaarle XII:n ihailijain joukkoon.

— Ei ukkoseni, — vastasi välskäri, — Siitä leikistä saat parempia tietoja Ruotsin historiasta. Meidän tulee varoa kuljeksimasta liian kauas maailmalle, voisimme silloin viipyä poissa yhtä kauan kuin kuningas Turkinmaalla, omaksi ja valtakuntansa suureksi vahingoksi. Siitä on jo kauan, kun viimeksi olimme Suomessa, ja meidän on nyt katsottava, kuinka tämä maa kantaa raskasta osaansa Kaarle XII:n voitoissa ja vaurioissa.

— Mikä on siis kahdeksannen kertomuksen nimi?

— Pakolainen. Sillä siihen aikaan pakenivat kohtaloaan kaikki, jotka paeta taisivat. Sotavanki karkasi vieraasta maasta; naapuri pakeni naapurin luo, talonpoika jätti poltetun talonsa, kaupunkilainen tyhjennetyn kauppapuotiinsa ja oppinut kumoon kaadetut kirjahyllynsä. Myrsky pyyhkäisi mukaansa kaikki, mitä sen tielle sattui: vei ahneelta hänen raha-arkkunsa ja köyhältä hänen viimeisen äyrinsä, puhalsi satamista rauhalliset laivaliput ja maasta siemenet, hevosen valjailta, härän laitumelta, miehen aurankurjesta, lesken viimeisen pojan, maan leivän ja ytimen, jopa toivonkin kansan sydämestä. Aika, joka nyt eteemme avautuu, on mullistusten aika, jolloin voitonhuudot muuttuivat voihkinaksi, ja jolloin taisteltiin hurjia taisteluita hyljätyn ja poljetun maan tähteistä. Sillä hän, jonka lähinnä Jumalaa olisi pitänyt suojella rajaa ja säilyttää sille viljelyksen hedelmiä, joita niin monet vuosisadat vaivalloisesti, jopa sanomattomalla kieltäymykselläkin olivat erämailta vallanneet — hän jatkoi loitolla uskottomain maassa tuota vaarallista, vieraista kruunuista käymäänsä peliä: — hän, jonka paljas nimikin oli enemmän kuin sotajoukko ja jonka pieninkin, nyt hyödytön voitto olisi pelastanut Suomen häviöön joutumasta, hän kurotti vielä maanpaossakin päänsä yli Euroopan ja yli maailman kuullakseen maineen tuhatkielistä sorinaa, joka kertoeli hänen nimeänsä, kuullakseen osmanien sotahuudon hälinää, joka oli päästävä hänet hänen onnensa pilauksesta. Järkähtämätönnä uskossaan totuuden ja oikeuden voittoon ei hän havainnut, kuinka tutkimaton sallimus uursi hänen valtansa perustuksia ja irroitti kiven toisensa perästä hänen edeltäjiensä jättiläisrakennuksesta. Maakuntia, linnoja, sotajoukkoja sortui toinen toisensa perästä väkivaltaan ja vereen, Ruotsi hajosi, Suomi nääntyi ja kaikki horjui hänen allansa, mutta hän seisoi pystyssä, yksinään, lannistumatonna, kyeten kaikkeen muuhun, mutta ei taipumaan epävakaisen inhimillisen onnen alle; voittaen kaiken, mitä historia tietää kertoa sankariavuista, mutta kuitenkin ollen pienintäkin pienempi siinä, ettei osannut unhottaa ja antaa anteeksi — suurempi kuin kukaan muu kaikesta kieltäytyessään, mutta kuitenkin kykenemätön itseänsä kieltämään!

1. YLIOPPILAAT LÄHTEVÄT SOTAAN.

Eräänä kauniina kevätpäivänä loppupuolella huhtikuuta 1710 oli erään pommerilaisen kaljaasin onnistunut päästä pujotteleimaan Aurajoen suulla vielä ajelehtivien jäälauttojen välitse, ja se laski nyt maihin Turun rantasiltain luona jyvälastiaan purkamaan. Edellisenä vuonna oli maassa ollut kova kato, niin että rukiitten hinta talvella nousi aina 20:een ja 30:een talariin tynnyriltä, ja tietysti tunkeutui nyt koko joukko halullisia ostajia esille, päästäkseen osalliseksi pommerilaisen tuomasta avusta. Kansaa kaikenlaista, kauppiaita, porvareita, virkamiehiä, oppineita ja oppimattomia, sekä joukko leivättömiä käsityöläisiä ja merimiehiä tulvasi rantaan, saadakseen tarpeensa kohtuullisella hinnalla, ja pommerilaisen oli varsin vaikea saada heitä ymmärtämään, että korkea kruunu jo oli tilannut hänen lastinsa Suomen sotaväkeä varten.

Toiveissaan pettynyt väkijoukko alkoi napista. — Mitä tämä on? — huusi eräs roteva teurastaja, jolla ei enää ollut mitään teurastamista, — pitääkö meidän nähdä nälkää lihoittaaksemme kenraali Lybeckerin jo ennestään lihavaa kukkaroa! Anna mennä viidestätoista talarista, ja päällisiksi kunnon kimpale sianlihaa, jollet ole juutalainen!

— Kenraali syököön vähän vähemmän, niin hän marssii paremmin, — virkkoi eräs toinen. — Kuulepas sinä, pommerilainen naurisnaama, älä päästä ruununrottaa jyvähinkaloosi, muuten se nakertaa siihen reiän.

— Etkö häpeä, härkäsaksa! — huusi eräs paksu varusmestari, joka kyynärpäittensä avulla tunkeusi joukon läpi. — Tässä on mies, jolla on komissariaatin käsky ottaa jyvät vastaan, ja jos joku tohtii jotakin mukista, kyllä minä hänet muokkaan!

— Napauttakaa vähän tuota ruunun rosvoa! — huusivat taas toiset äänet. — Vetäkää häntä vasten kuonoa, mokomaa valtionpetturia! Nyt he aikovat anastaa itselleen kaiken viljan, nylkeäkseen sekä meitä että kruunua!

— Odottakaapa, te olutratit, te paltunpaistajat, te tiskinnuolijat, kyllä minä opetan teitä herjaamaan hänen ylhäisyyttään kenraalia, kun koko maan onni on meidän miekankärjessämme! — kiljui varusmestari vihoissaan, päästyään onnellisesti pommerilaisen laivan kannelle pujahtamaan.

— Kyllä vain, kurkussanne on maan onni, eikä miekkanne kärjessä, — vastailtiin väkijoukosta. — Liisteröikää tuo hätähousu mastoon kiinni! Kastakaa häntä joessa! Mäikyttäkää! Poukuttakaa häntä! Pärpättää he kyllä osaavat, mutta annapas ryssien tulla, niin saamme nähdä, kuinka pötkivät käpälämäkeen.

Ajat olivat niin levottomat, mielet niin riitaisat, että pieninkin kipinä voi sytyttää kaikki ilmituleen, ja niin oli tämäkin tora melskeeksi ja väkivallaksi yltymäisillään, kun kaikeksi onneksi joukon huomio kääntyi toisaalle. Kiivaimmat kiljujat aikoivat jo rynnätä pommerilaisen laivan kannelle, ajaakseen lihavan varusmestarin tuhannen tuuteriin, kun samassa siihen aikaan niin harvinaiset miesäänisen laulun sävelet saattoivat heidät seisahtumaan ja kuuntelemaan, mitähän tuokin merkitsisi. Kohta nähtiinkin lukuisa joukko ylioppilaita järjestyneinä rivistöön marssivan esille siitä osasta kaupunkia, joka vanhastaan on tunnettu Ryssänmäen nimellä; nimi lienee saanut alkunsa — jos saa uskoa oppinutta Taneli Jusleniusta — siitä, että moskovalaiset juuri tuolle paikalle olivat asettaneet leirinsä, kun v. 1318 hävittivät kaupungin. Tämän nuoren joukon miesluku lienee noussut vähän yli kahdensadan, vaikka sen rivit eivät suinkaan olleet niin suorat ja niin hyvin järjestetyt, että niistä olisi käynyt heidän lukumääräänsä yhtä tarkalleen arvaaminen kuin sen voi arvata säännöllistä sotajoukkoa lukiessaan. Puuttui myöskin tuo yhdenmukainen ulkonainen käytös, jota etenkin nykyaikana on totuttu näkemään yhteisessä univormussa ja säntillisissä liikkeissä; sillä enin osa näistä tuota pikaa haalituista sotureista oli aivan ujostelematta puettu samaan harmaaseen tai siniseen sarkatakkiin, minkä pitäjän räätäli kotiseudulla oli heille valmistanut, ja ainoastaan harvat heistä olivat keltaisilla hihansuilla ja samanvärisillä nahkavöillä koettaneet hiukan mukailla maailmanmainiota ja kuuluisaa karoliinilaista univormua. Ryhtiä vastaan olisi niin ikään varsinaisella soturilla ollut paljonkin muistuttamista, sillä monen niska oli ennen aikaansa köyristynyt latinan kieliopin raskaan painon alla; mutta sitävastoin nähtiin rotevia ja jänteviä vartaloita ja voimakkaita jäseniä, jommoisia tuskin missään nuorukaisjoukossa tähän aikaan nähtäneen. Moni leuka oli siihen aikaan parroittunut jo ennen kouluun tuloa, ja joskaan neljän- ja viidentoista vuoden vanhat ylioppilaat silloin — ja niinhän nytkin on asianlaita — eivät olleet niin aivan harvinaisia Suomen yliopistossa, niin oli kuitenkin enin osa heistä ehtinyt kolmen- ja neljänkymmenen vuoden vakavaan ikään, kun nyt hankkiutuivat vaihtamaan kirjaa miekkaan. Kun vielä ottaa huomioon, että noita kaikkein nuorimpia, joita vanhemmat toverit pitivät ankarassa kurissa eivätkä kohdelleet paljon paremmin kuin juoksupoikia, ei katsottu kelvollisiksi ottamaan osaa sotaharjoituksiin, niin voi arvata, ettei ankarinkaan tarkastaja olisi löytänyt montakaan poistettavaa tästä joukosta, joka nyt samosi pitkin Turun katuja.

Ylioppilaat lauloivat — ja milloin eivät ylioppilaat laula riemujaan ja ihastustaan! Taidokkaasti harjoitettua ei heidän laulunsa tosin ollut eikä kyennyt vetämään vertoja nykyajan neliääniselle laululle, mutta voimakas ja uskollinen henki kaikui kuitenkin näistä sävelistä. Laulettiin Dahlstjernan tunnettua laulua herra Pietarista, joka tavoitteli pyytääkseen Narvan uljasta ja ihanaa impeä, ja Kaarle-kuninkaasta, joka piti hänestä huolta.

"Nyt parku kuului etähältä metsist' itämaan: Voi meitä, tuli miesten tuhonpäivät! Ken käy nyt aurankurkeen, ken käyttää karhiaan? Ja herrammekin kaikki vangiks' jäivät! Sen kuulleet ootte kai, että Kaarle piti Narvasta huolen…"

Eräs tavattoman pitkä ja harteva merimiespukuinen mies oli vast'ikään astunut maalle pommerilaisesta kaljaasista ja kääntyi nyt lähimmän miehen, erään nokisen sepän puoleen kysyen, mitä tämä sotainen meteli merkitsi ja oliko vihollinen jo maassa, koska yksin ylioppilaatkin näkyivät tarttuvan aseihin sotaan lähteäkseen.

— Mitäkö merkitsee? — vastasi seppä. — Sitäpä tietenkin, että neljä viikkoa umpeensa olen nyt yötä ja päivää takonut kiväärinputkia ja miekkoja, puhumattakaan jalustimista, hevosenkengistä ja muista semmoisista, joiden tähden ei olisi ollut aikaa korjata ainoatakaan lukkoa, vaikka itse rikas herra Wargelin olisi tullut sitä raha-arkkuunsa teettämään. Ylioppilaatko? Saakeli soikoon, he ovat nyt jo kahdeksan vuotta miekkoja heilutelleet ja äkseeranneet kuin sotamiehet, vaikka täällä on ollutkin rauhallista välimmiten. Mutta nyt on venäläinen Viipurin edustalla, ja pääsiäisyönä tuli käsky maaherra Palmenbergilta, että kaikkien ylioppilaiden pitää käydä pyssyyn käsiksi ja marssia nostoväen kanssa. Tuhannen tulikekäle! Se tarttui kuin tuli tappuroihin. Professorit kinaavat vastaan minkä voivat, sillä kreikka ja latina ovat joutuneet huonoon huutoon Turussa, ja kirjain ääreen jääpi vain köyryselkiä ja rampoja. Mutta sotaan ylioppilaat tahtovat, niin että savu suitsee. Niissä peijakkaan pojissa on ruutia. Tappelin heidän kanssansa seitsemän vuotta, parina kolmena iltana viikossa, siihen aikaan, kun olin kisällinä, ja monella voi-mahalla on vielä nytkin kuhmuja päässään minun moukarini jäljeltä; mutta mestariksi tultuani pidän aina heidän puoltansa. Katsokaapa vain noita kirkkaita musketteja; ne ovat kaikki minun pajastani — suoria ja kirkkaita kuin auringon säteet! Ja puolet niistä ovat he saaneet velaksi.

— Kuka on tuo, tuolla kadunkulmassa seisova kunnianarvoisa, pitkään kauhtanaan ja tuuheaan tekotukkaan puettu mies, joka näyttää niin karsain silmin katselevan ylioppilaiden marssia?

— Se on professori Tammelin, yliopiston rehtori. Se arvon mies on pahemmassa pinteessä kuin kolmituumainen naula kaksileiviskäisen moukarin alla. Piispa on Tukholmassa, ja koko kaupunki on sekaisin. Pääsiäisyönä ammuttiin kolme luotia asessori Gyllenkrokin kamariin hänen saunassa ollessaan. Tiesi lempo, ovatko ylioppilaat olleet semmoisissa vehkeissä osallisina, mutta sen kyllä tiedän, että heidän putkassaan on parin viikon kuluessa ollut enemmän väkeä kuin luentosaleissa ja että kaksi uutta munalukkoa on minun täytynyt tehdä sen oveen. Älkää tehkö niistä kovin lujia, Vasara-Jaakko, sanoivat ylioppilaat; ymmärrättehän hyvinkin, että ennemmin tappelemme Kaarle-kuninkaan puolesta kuin pyydystelemme hämähäkkejä putkassa. En tiedä muusta kuin virastani, vastasin minä; mutta jos teillä olisi Kaarle-kuninkaan kourat, kyllä lukkojen kanssa toimeen tulisitte. Uskokaa minua, ne hiiden veitikat tekivät työtä käskettyä ja eräänä aamuna he olivat murtaneet uudet lukkoni rikki. Mutta sen perästä lyötätti korkeasti oppinut konspiratoriumi…

— Konsistoriumi, — oikaisi merimies.

— Olkoon menneeksi! Sen perästä lyötätti korkeasti oppinut konsistoriumi vankan rautateljen oven eteen, ja siitä päivin istuvat linnut siivosti häkissään. Mutta nuo toiset kiljuvat sitä pahemmin ja kokoontuvat joka päivä Ryssänmäelle äkseeraamaan. Kuulkaapa vain! Nyt he seisattuvat neuvottelemaan joistakin uusista vehkeistä. Panenpa alasimeni veikkaan kaatunutta savutorvea vastaan, etteivät he nyt puno viisaita päitään tuumiakseen tutkintoasioita. Saas nähdä — kuulkaapa vain! Nyt saa kopin vartija, vanha Tuuli tekemistä.

Laulu oli vaiennut, ja ylioppilaat olivat seisahtuneet rantakadulle. Heidän vähän aikaa kiivaasti neuvoteltuaan kuului joukosta yhä äänekkäämpiä huutoja: — karsserille! karsserille! — Ja kohta oli koko joukko liikkeellä yliopistolle päin, jonne merimieskin paremman työn puutteessa seurasi heitä.

Turun kuninkaallisella yliopistolla oli siihen aikaan, niinkuin vielä satakunta vuotta jälkeenpäinkin, vähäpätöinen huoneistonsa juuri siinä korkeassa muurissa, joka oli kirkkomäen ympärillä lähinnä tuomiokirkkoa; ja saman muurin sivulla, kalustohuoneen ja kirjaston välillä, oli erityinen ulkoneva rakennus, jonka tärkeänä tehtävänä oli olla karsserina eli koppina, joksi seppä sen oikein suomensi. Tänne ylioppilaat nyt ohjasivat kulkunsa, ja tuskin olivat he tulleet paikalle, kun jo uskalsivat tehdä, mitä arvattavasti eivät olisi uskaltaneet, jos ankara ja pelätty piispa Johannes Gezelius nuorempi, yliopiston varakansleri, olisi ollut kaupungissa, nimittäin että suurella huudolla vaativat vangittujen toveriensa vapauttamista. — Vangit ulos! — huusivat he. — Karsseri auki! Peldanus ulos! Miltopaeus ulos! Bång ulos! Kaikki vangit vapaiksi taistelemaan kuninkaan ja isänmaan puolesta!

Vahtimestari Tuuli, vanha eronsaanut lipunkantaja, joka oli tullut sotaan kykenemättömäksi Lundin tappelussa, ei arvatenkaan ollut tottumaton tällaisiin vieraisiin, sillä hän piti varansa eikä aukaissutkaan teljettyä porttia, vaan kurkisti ainoastaan pienestä, portin päällä olevasta, rautaristikolla varustetusta ikkunasta, ja kysyi äreällä äänellä, "mitä tyhmyyksiä he nyt taas aikoivat tehdä?" Pari tarkasti nakattua mädännyttä munaa ja uudistettu huuto "vangit ulos!" oli vastaus kysymykseen, vastaus siksi selvä, ettei sitä käynyt väärin ymmärtäminen. Tuuli pysyi kuitenkin tyynenä, mitä ei hänen nimestään päättäen olisi voinut uskoa, ja lähti sen enempää sanasotaan ryhtymättä katsomaan, olivatko lukot ja ristikot tarpeellisessa kunnossa.

Ylioppilaat seisoivat hetkisen neuvottomina. Rohkeimmat ehdottivat, että heti tehtäisiin rynnäkkö porttia vastaan ja sitä tietä väkisin tunkeuduttaisiin karsserihuoneeseen. Toiset katsoivat helpommaksi ja viisaammaksi, että käytäisiin kulman ympäri, tunkeuduttaisiin sisään isosta portista, joka kaiken päivää oli auki, ja pihan puolelta vapautettaisiin vangitut toverit. Varovaisimmat sitävastoin olivat sitä mieltä, että miehissä mentäisiin rehtorin luo anomalla anomaan sitä, mistä muuten voisi olla pahat seuraukset.

Ennenkuin vielä oli päätöstä tehty, keskeytyivät heidän tuumailunsa äkisti sen johdosta, että rehtori parin konsistorin jäsenen kanssa läheni kokouspaikkaa. Meidän on muistettava, että nuo tarmokkaat piispat, molemmat Gezeliukset, isä ja poika, lähes kahden miespolven ajan olivat pitäneet opiskelevaa nuorisoa Turussa ylen ankarassa kurissa, jota muutenkin sen ajan henki vaati ja jonka nyt ainoastaan uhkaava yleinen vaara ja ankaran esimiehen poissa-olo oli saanut horjumaan. Kun piispa Gezelius nuorempi, joka muuten oli punaverinen ja hyvinvoipa kasvoiltaan, tapansa mukaan tarkasteli terävillä ruskeilla silmillään ylioppilasten joukkoa, silloin ei kukaan uskaltanut suutaan avata eikä kättään liikauttaa muuta varten kuin osoittaakseen rajattominta kuuliaisuutta ja nöyryyttä. Nyt hän oli poissa, mutta polvesta polveen kulkenut kunnioitus yliopistollista virkamahtia kohtaan ei ollut vielä ehtinyt unohtua, ja niin pian kuin rehtori huomattiin, lensivät kaikki lakit päästä, ei hiiskaustakaan kuulunut, ja kaikki odottivat paljain päin, mitä yliopiston lähinnä ylimmällä päällysmiehellä oli heille sanomista.

Rehtori, professori Tammelin, oli laiha mies ja vähäpätöinen ulkonäöltään, jota kumminkin vähän ylensi hänen papillinen pukunsa ja se itsetietoisuuden tunne, joka näinä aikoina kieltämättä oli jumaluusopillisen tiedekunnan tunnusmerkkejä. Hän astui nuorison keskelle niin varmasti kuin kirkkoruhtinaan sijainen ainakin, ja puhutteli ylioppilaita latinaksi, sillä silloin käytettiin tätä oppineiden kieltä yleisesti kaikissa opettajain ja oppilasten välisissä asioissa, ja tällä kertaa tapahtui se ehkäpä senkin tähden, ettei ympärillä seisova, paikalle rientänyt väkijoukko pääsisi selville yliopiston sisällisistä riidoista. — Mitä tämä melunne tarkoittaa? — sanoi hän. — Miksikä tulette tänne aseiden kanssa, ja mikä on syynä siihen meteliin, joka jo useita viikkoja on häirinnyt yliopiston rauhaa ja sitä kunnioitusta, jota olette velvolliset sen säännöille osoittamaan?

Gabriel Peldan,[14] sen urhean Israel Peldanin veli, joka tällä kertaa istui arestissa, astui nyt joukosta esiin, kumarsi syvään rehtorinsa edessä ja vastasi kysymykseen pelkäämättä ja yhtä sujuvalla latinankielellä kuin oppinut professorikin. — Teidän jaloutenne, — sanoi hän, — tuntee paljon paremmin kuin me halvat oppilaat sen hädän ja vaaran, johon maa on joutunut moskovalaisten äkkiarvaamattoman päällekarkauksen johdosta, ja tietää, kuinka kruunun käskynhaltija on kuuluttanut, että ylioppilaidenkin on saatava aseet ja harjoitettava vihollista vastaan lähtemään. Minä uskallan sanoa sen, ja me kaikki tulemme sen verellämme todistamaan, että me ylioppilaat suurimmalla halulla ja innolla tahdomme tätä korkeata käskyä totella ja mielellämme kuolla urhoollisen kuninkaamme ja rakkaan isänmaan edestä. Mutta nyt ovat, kenties vastoin teidän jaloutenne tietoa ja tahtoa, muutamat, joiden tarkoitukset maan ja meidän suhteen eivät ole rehellisiä, asettaneet kaikenlaisia esteitä ja viivykkeitä tämän meidän hartaimman halumme tielle. Ja kun me, niistä huolimatta, olemme käskettyihin sotaharjoituksiimme kokoontuneet ja kenties liian isolla äänellä hyvän tarkoituksemme ilmaisseet, on muutamat meistä kapinannostajina suljettu karsseriin ja sillä tavoin estetty isänmaata palvelemasta. Sentähden olemme, nöyrää kuuliaisuuttamme ja kunnioitustamme teidän jaloutenne käskyille muuten osoittaen, tulleet tänne alamaisuudessa rukoilemaan vangittujen toveriemme vapauttamista, että me kaikki, niin pian kuin mahdollista on, voisimme sotaan lähteä ja että kuninkaallisen majesteetin tahto siten, mitä meihin tulee, pian täytettäisiin,

— Teidän nöyrä puheenne, Peldanus, — vastasi rehtori, — ei sovi oikein yhteen sen röyhkeän käytöksen ja sen melun kanssa, joka täällä juuri yliopiston pyhien muurien juurella on omansa ajamaan sen rauhalliset runottaret pakosalle. Nuoret miehet, te erehdytte suuresti, jos luulette isänmaan vaaraa voitavan poistaa uhkauksilla ja hälinällä, kun kaikkien pelastus voidaan saavuttaa vain kaikkien yksimielisyyden avulla. Yliopiston viranomaiset eivät tietysti ole voineet asettua maaherran käskyä vastaan, mutta eivät tahdo myöskään tinkimättä totella sitä, mikä on julkisesti lakia ja asetusta vastaan. Yliopiston sääntöjen viimeisen luvun toisessa pykälässä sanotaan selvästi: Studiosi habebunt vacationem militice, cujuscunque sortis sint conditionis[15]

— Teidän jaloutenne suvaitkoon muistaa heti sen jälkeen seuraavat sanat: nec sub quocunque denique titulo ad eam inviti trahentur[16] vastasi Peldanus, johon nähtävästi oli tarttunut tuo tavallinen akateeminen väittelynhalu, niinpian kuin ruvettiin puhumaan roomalaista kieltä.

Hieno puna rehtorin poskilla osoitti, että muistutus oli sattunut, mutta hän katsoi parhaaksi olla rupeamatta mihinkään vastaväittelyyn. — Konsistoriumi, — jatkoi hän, — on tarkoin punninnut sen suuren vaaran, joka uhkaa Suomen tulevaisuutta, jos opiskeleva nuoriso, joka on kutsuttu aikanaan maan virkoja hoitamaan ja sen valistuksesta huolta pitämään, kaatuisi vihollista vastaan taistellessaan ja siten pitäisi tulevia sukupolvia raakuudessa ja pimeydessä. Juuri sentähden ovat yliopiston hallitusmiehet katsoneet tarpeelliseksi lykätä sotaharjoitukset toistaiseksi, kunnes kuninkaallinen neuvoskunta on ehtinyt antaa päätöksensä meidän alamaisten epäilyksiemme johdosta, ja myöskin antaneet kurittaa niitä teidän joukostanne, jotka malttamattomimmin ovat käyneet näitä teidän esimiestenne viisaita toimenpiteitä tyhjäksi tekemään. Nyt on tästä kumminkin jo varmoja tietoja saapunut, ja asianomaiset ovat säätäneet, että vain kaksikymmentä miestä, jotka ovat ruumiiltaan kookkaat ja vahvat, mutta opin harjoituksiin vähemmän halulliset, tulee lähteä sotaan, mutta muut pysykööt rauhallisesti alallaan in literis et artibus.[17] Nuoret miehet, teidän alkujaan hyvään aikomukseenne nähden ja ajan vaatimuksia huomioon ottaen tahdomme me, teidän esimiehenne, tällä kertaa antaa teidän vähemmän soveliaan käytöksenne anteeksi ja laskea vapaiksi toverinne, jotka karsserissa istuneet ovat, sillä ehdolla, että te noudatatte kuninkaallisen hallituksen käskyä ja itse valitsette joukostanne nuo kaksikymmentä sotilasta. Menkää siis rauhassa te muut, ja palvelkaa maatanne ei melulla ja uhalla, vaan kiitettävillä teoilla.

Näin puhuttuaan poistui rehtori, jättäen koko tämän nuoren joukon neuvottomuuden ja epäilyksen valtaan. Mieluinen ei ollut se sanoma, että vain harvat heistä oli valittava vuodattamaan vertansa isänmaan edestä. Heidän innostuksensa ei ollut sitä laatua, joka, ollen sanoissa mahtava, kuohahtaa maljan ympärillä ja huomenna jo on riutunut. He olivat aikansa ja kansansa tosi poikia, valmiita lähtemään — ei koreihin juhlapitoihin, vaan raudankovan aikakauden tositoimiin, ja he tunsivat itsensä, samoin kuin koko Ruotsin ja Suomen kansa siihen aikaan, kyllin väkeviksi taistelemaan vaikka koko maailmaa vastaan. Sentähden masensi vanhuuden viisas varovaisuus kuin kylmä sadekuuro heidän nuorekasta intoaan, ja muutamat rohkeimmat uskalsivat ehdottaa, että heti kohta ja sen enempää lupaa kysymättä samottaisiin vihollista vastaan. Toiset taas muistuttivat, että kenraali Lybecker jo silloin oli kovissa vihoissa yliopiston varakanslerin, piispa Gezeliuksen kanssa, ja luultavasti tulisi puoltamaan heidän uppiniskaisuuttaan, piispaa suututtaakseen. Mutta Lybecker ei ollutkaan mies innostamaan suomalaisten ylioppilaiden isänmaallista mieltä. Inhon huudahdus kuului heti kohta, kun hänen nimeään mainittiin, ja kun kohta sen jälkeen vangitut laskettiin irti, päätettiin vastustamatta mukautua rehtorin käskyihin.

— Se aika tulee vielä ja tuleepa ennenkuin soisimmekaan, jolloin jokainen meistä, joka voi pyssyä hoitaa, saa tapella oman kynnyksensä edessä, — sanoi viisas ja reipas Gabriel Peldan tulevia tapahtumia aavistaen.

— Mutta minä tahdon mennä nyt heti kohta vihollista vastaan — ja minä — ja minä — ja minä, — huusi viisikymmentä innokasta ääntä yhtä haavaa. Ja samassa alettiin kiistellä siitä, kuka olisi pääsevä noiden kahdenkymmenen joukkoon ja vannottiin, kaikkien muinaisajan jumalain ja jumalattarien nimessä, ettei kukaan ollut "opin harjoituksiin vähemmin halullinen" kuin puhuja itse, ja jos ruumiin voimaa kysyttäisiin, niin sopisihan koettaa heti kohta. Pyrkivien luku oli ylen suuri; täytyi viimein vetää arpaa. Ne, jotka saivat sota-arvan, kiinnittivät sen heti kohta uljaasti lakkiinsa, jotavastoin ne, jotka tuomittiin kirjan ääressä pysymään, närkästyksissään ja pahoilla mielin polkivat arpalippunsa jalkoihinsa.

Kun arpa oli vedetty, syntyi noiden kahdenkymmenen onnellisen kesken puhe siitä, kuka heidän keskuudestaan olisi korpraaliksi valittava.

— Simon Bång olkoon korpraalimme! — huusivat useimmat äänet, ja Simon Bång nimitettiin paikalla toimeensa. Hän oli yksi noista kahdeksasta rauhanhäiritsijästä, jotka olivat karsserissa olleet, ja oli hän joukon hartevimpia miehiä. Mutta Simon Bångilla oli epäilyksensä ja hän ilmoitti ottavansa tarjotun arvon vastaan ainoastaan sillä ehdolla, että joukkoa samalla johtaisi sotaan harjaantunut kapteeni.

— Joutavia! — sanoivat muutamat. — Joka yksinään on ajanut yksitoista kisälliä pakoon Kerttulinmäellä, voi myöskin yksinään hajoittaa kokonaisen vihollisen armeijan.

— En peruuta sanojani, — vastasi Bång, joka oli yhtä hyvin tunnettu voimastaan kuin itsepäisyydestään.

— Bång on oikeassa, — sanoi Peldan. — Mutta kenenkä valitsemme? Täällä ei ole yhtään oikeata karoliinia enää kaupungissa, paitsi nilkku Tavast, kädetön Ridderstorm ja juoppo Falström. Jos menemme Lybeckerin luo ilman omaa päällikköä, niin hän pistää meidät riveihin, tai antaa meille miehen, joka on häneltä oppinut peräytymään.

— Jos herrat haluavat päällikökseen ja toverikseen kunnon karoliinin, joka on ollut tulessa vähän jo ennenkin, niin olen minä valmis siksi rupeamaan, kunnes korkein päällikkyys osoittaa minulle toisen paikan, — kuului yht'äkkiä voimakas miehen ääni virkkavan. Ylioppilaat kääntyivät päin ja näkivät tuon jo ennenmainitun, merimiehen vaatteisiin puetun pitkän miehen, joka oli astunut maihin pommerilaisesta kaljaasista. Simon Bång tuskin ylettyi tämän jättiläisen olkapäiden tasalle.

Kysyttiin vähän kummastellen, kuka hän oli.

— Köyhä karoliini, niinkuin jo olen sanonut, ja nimeni on Kustaa Aadolf Bertelsköld.

— Oletteko kreivi Bertelsköld, henkivartijarakuunoita — kuninkaan seuralaisia — hän, joka on taistellut niin urhoollisesti kaikissa kuninkaan voitoissa — hän, joka haavoittui Pultavan luona ja joutui Dnieperin luona vangiksi? — kysyivät useat äänet yhtä haavaa, ihmetellen ja kunnioittavasti, mistä voi nähdä, että urhoollisen kreivin sankariteot tunnettiin hänen isänmaassaankin.

— Sama mies olen ja minulla on ollut kunnia olla läsnä kuninkaallisen majesteetin voitoissa, vaikka miekkani niissä ei ole toimittanut sen enempää kuin halvimman sotamiehenkään, — vastasi Bertelsköld. — Elämäni vaiheet sen jälkeen on pian kerrottu. Olin kahdeksan kuukautta vankina, karkasin sitten Puolaan ja Saksaan, ja minun onnistui viimein Pommerin kautta päästä tänne Turkuun, tarjoamaan jälleen vähäistä apuani isänmaalleni.

— Hurraa! Hurraa! Bertelsköld olkoon kapteenimme! Eläköön kuningas! Eläköön Bertelsköld! — riemuitsivat ylioppilaat.

— Nyt se käy niinkuin tanssi! Me ajamme moskovalaiset kotiinsa suureen Novgorodiin! — huudettiin.

— Hyvät herrat, — sanoi Bertelsköld, ja hänen kaunis miehekäs äänensä kuulosti hiukan surunvoittoiselta, — oli aika, jolloin minäkin ryntäsin eteenpäin yhtä voitonvarmana kuin kaikki muutkin. Monet tuhannet miehistämme ovat kuolleet tai vankina — voitonseppelemme on lakastunut, vaikka väkemme vertaista ei ole ollut toista — kaikesta tästä olen sittemmin oppinut sen, ettei saa halveksia vihollista, joka on oppinut sotataidon meiltä itseltämme ja joka aina voi asettaa tuhansien voiman yksityisen urhoutta vastaan. Nähdessäni vast'ikään sen iloisen rohkeuden, jolla kaikki ylioppilaat kilvan pyrkivät kuninkaan ja maan puolesta sotimaan, sanoin itsekseni: Vielä saatamme toivoa, saatammepa totta tosiaan vielä voittaakin, sillä tuommoisia olemme kaikki! Emme tiedä, mitä pelko on. Mutta me tarvitsemme viisautta voittaaksemme. Ei mitään ylimielisyyttä, hyvät herrat. Meillä on edessämme vihollinen, josta voi tulla vaarallinen, jos arvaisimme hänet halvemmaksi kuin mitä hän on. Minä otan tarjouksenne vastaan, minä rupean kapteeniksenne ja johdan teitä niin kauan kuin muilta toimiltani saatan, ja niinkuin minä vannon nyt teille rehellisen, viimeiseen veripisaraani asti kestävän toveruuden valan, niin tulee teidänkin vannoa minulle sotilaan kuuliaisuus.

— Sen vannomme! Ole vain johtajamme! Vie meidät paikalla vihollista vastaan!

— Jos se on mahdollista, lähdemme jo huomispäivänä. Jumala suokoon meille onnea, hyvät herrat, että jotakin saisimme aikaan köyhän maamme hyväksi. Ainakin tiedämme sen puolesta taistella ja sen puolesta kuolla. Eläköön Kaarle-kuningas!

— Eläköön Kaarle-kuningas! Aseihin! Aseihin!

2. ISONVIHAN KLINGSPOR.

Jo kauan oli itäinen taivas ollut synkässä pilvessä, ja myrskyilma uhkasi. Niinkuin purjehtija kaukaisella ulapalla vähitellen näkee veden mustenevan ukonpilven noustessa taivaanrannalta, ja levottomana kääntää silmänsä ja korvansa sinnepäin, ollakseen varuillaan vaaraa vastaan, samoin oli Suomi jo kymmenen vuotta silmin tähystellyt, korvin kuunnellut pitääkseen itäisistä ajanmerkeistä vaarin. Salamoita välähteli alinomaa noista synkistä pilvistä; mutta ne olivat vielä loitolla, ja niiden jyrähdyksiä heikensi niiden etäisyys. Vielä toivottiin rajuilman ohitse kohahtavan, kun äkisti Pultavan nimi hirvittävän ukkosen pamauksen tavoin vieri idästä länteen, ennustaen uhkaa ja vaaraa. Siitä hetkestä alkaen oli turvallisuus kadonnut tältä puolen Pohjanlahden. Joka illalla meni levolle, kysyi Jumalalta, mikä aurinko mahtanee huomenna paistaa, ja kuunteli yön pimeydessä jokaista outoa ääntä metsänrannasta tai järven selältä. Joka meni töihinsä kedolle, teroitti kotiin jääviä lapsia rientämään sanaa tuomaan, jos jotakin kummallista kuuluisi naapuristosta, ja joka lähti matkalle, puhutteli ennen lähtöään naapureita, että nämä tarkoin katsoisivat hänen taloaan, jos jotakin tapahtuisi. Vanha metsästäjä koetteli joka ilta pyssynsä hanaa; äiti kiitti joka aamu Jumalaa, että hänen pienoisensa vielä olivat tallella; poikalapset olivat sotasilla; tytärten rukinpyörät herkesivät surisemasta, kun joku vieras näkyi ovessa, ja talon koira alkoi ulvoa kuultuaan pyssynlaukauksen läheisestä metsästä. Kun joku matkustaja tuli, sateli hänelle kysymyksiä, ja jo hänen katsannostaan koetettiin arvata, oliko vihollinen jo käynyt rajan yli. Ihmiset, jotka pitivät huolta huomisesta, kylvivät naurismaita erämaihin hätäajan varalle. Toiset muurauttivat salaisia kellareita omaisuuttaan tallettaakseen, ja moni lähetti jo aikaisin hopeansa Ruotsiin. Kaupungit harjoittivat jäljellä olevia nuorukaisiaan aseita käyttämään ja asettivat vartijoita teiden varsiin, saadakseen aikanaan tiedon, jos jotakin outoa kuuluisi. Kansaa kokoontui joka sunnuntai lukuisammin kuin koskaan ennen kirkolle, saadakseen tietoja sodasta, ja kesken sotarukouksen tapahtui monesti, että kaikki syöksähtivät ulos, kun jokin huuto kuului tieltä tahi aisakellon ääni häiritsevästi kaikui tuolta puolen järven. Näinä aikoina oli kivääri suurempiarvoinen kuin hopeinen taskukello, ruostunut miekka oli parempi kuin paras aura, ja lähinnä Jumalaa oli Kaarle-kuningas ensimmäinen ja viimeinen sana, ensimmäinen ja viimeinen toivo, jonka luultiin voivan torjua uhkaavan vaaran.

Seitsemäntenätoista sadantena ja kymmenentenä Kristuksen syntymän jälkeisenä vuotena puhkesi myrsky pauhaamaan. Aluksi se pyyhkäisi pois vain Suomen itäiset linnat, heikkeni sitten vähäksi aikaa, mutta puhkesi ennen pitkää uudelleen tuhotakseen maan eteläisen osan ja sitten, vastustamatonna kuin sallimus, temmatakseen mukaansa koko sisemmän ja pohjoisen osan tätä avaraa maata. Luonto ja ihmiset näyttivät liittoutuneen yhteen sen etenemistä auttamaan, ja kun se viimeinkin asettui, olivat sen aallot iäksi päiväksi huuhtoneet pois kaakkoisen osan Suomen nientä.

Tuskin oli pikaviesti tuonut tsaari Pietarille tiedon Maunu Stenbockin, Helsingborgin luona saavuttamasta voitosta, kun tsaari jo aavisti, että Stenbock voisi uudistaa Kaarle X:n ja Kaarle XII:n vaarallisen yrityksen, menemällä salmen yli Seelantiin pakottamaan Tanskaa rauhantekoon. Tämän hän tahtoi estää ja päätti tavallisella tarmollaan antaa Ruotsille muuta ajattelemista. Hänellä oli ilmankin vanha velka-asia vuodelta 1706 Viipurin kanssa selvittämättä, ja hän antoi sentähden heti kohta Retusaarelle kerättyjen sotajoukkojensa marssia jäätä myöten Suomeen. Helmikuun 22. päivänä 1710 tulivat nämä joukot Vehkalahden kautta Viipurin tienoille, mutta jatkoivat marssiaan ja asettivat leirinsä Hietalaan ja Airontaipaleeseen, kolmen penikulman päähän kaupungista, vallituksen avulla katkaistakseen viipurilaisilta kaiken yhteyden sisämaan kanssa. Venäläisten voima oli noin 18,000 miestä ja 15 kanuunaa, ja heitä johtivat Apraksin, Bruce ja Birckholz; sotamiehet asuivat lumesta luoduissa kojuissa ja kärsivät paljon kovan pakkasen kourissa. Kenraali Lybecker oli neuvoskunnan käskystä peräytynyt Viipurista. Häntä lähinnä korkein päällikkö oli eversti Sakarias Aminoff, iäkäs sotavanhus, joka tuskin voi vuoteeltaan nousta, jonka tähden urhoollinen eversti Maunu Stjernstråle valittiin linnan päälliköksi. Hän oli oikea urho Kaarle XII:n tapaan, kyvykäs ja tarmokas, ja kun hänellä oli linnassa 4,000 urhoollista miestä ja hyvät varastot, ei kukaan epäillyt hänen voivan vastustaa vihollista ainakin niin kauan, kunnes Lybecker ehtisi apuun.

Koko Suomen, koko Ruotsin, kaikkien pohjoismaiden silmät olivat nyt Viipuriin ja Lybeckeriin luodut. Ruotsi oli jo sitä ennen menettänyt Pähkinälinnan, Narvan ja Nevanlinnan; Viipuri oli nyt valtakunnan itäisen rajan ja Suomen viimeinen vankka avain. Etupäässä Lybeckeristä riippui pelastus. Saamme pian nähdä, kuinka hän käsitti tämän asemansa tärkeyden.

Pommitus alkoi, linnantornin huippu ammuttiin alas ja kaupunki syttyi kolme kertaa tuleen, mutta joka kerta sammutti linnanväki liekit. Huhtikuussa, kun meri oli jäistä puhdistunut, asettui vahva venäläinen laivasto yliamiraali Apraksinin johdolla Viipurin ulkopuolelle, tukki sataman suun upottimilla ja toi lukuisia lisäjoukkoja piirittäjien avuksi. Tsaari itse tuli kohta sen jälkeen järeän tykistön kanssa, ja Venäjän yhdistetyn armeijan miesluku nousi nyt 23,000:een; sitäpaitsi sillä oli 80 kanuunaa ja 26 mörssäriä. Yötä ja päivää satoi pommeja ja tulisia kuulia onnettomaan kaupunkiin. Stjernstråle vastasi tervehdyksiin parhaan kykynsä mukaan. Hietalan luona, toisella puolen Kivisiltaa, on kivi, jota vielä tänäkin päivänä sanotaan Kasakankiveksi. Tälle kivelle kerrotaan tsaarin nousseen kaupunkia tarkastelemaan ja ryntäyssuunnitelmiaan tekemään. Linnanväki havaitsi sen eräänä päivänä ja tähtäsi kanuunan kiveä kohti. Mutta lähellä oleva kasakka huomasi vaaran, sai vaivoin tsaarin astumaan alas ja kävi itse hänen sijaansa. Tuskin oli se tapahtunut, kun kuula jo tulla suhahti linnasta ja vei kasakalta pään. Mutta tsaari ei viipynyt kauan täällä, vaan palasi Pietariin, annettuaan ankaran käskyn valloittaa Viipuri, maksoi mitä maksoi.

Puolustajat vuosivat verta, varat vähenivät. Lybecker oli kohta ahdistetun kaupungin ainoa toivo. Hänen joukkonsa varassa, jonka apuna oli nostoväkeä koko maasta, oli nyt Suomen avain.

Ja kuka oli tämä Lybecker, jota kaikkien silmät vartioitsivat? Hän oli yksi niitä, jotka, jos olisivat pysyneet syrjäisemmässä asemassa, eivät olisi parempia eivätkä pahempia kuin useimmat muutkaan kuolevaiset, mutta joiden huono maine historian lehdillä on kallis korvaus siitä ylhäisestä sijasta, jolle sallimus heidät asetti heidän omaksi turmiokseen ja kansojen onnettomuudeksi.

Kenraaliluutnantti parooni Yrjö Lybecker oli urhoollisena ja onnen auttamana sissipäällikkönä saavuttanut kuninkaansa suosion, mutta oli korkeampaan päällikkyyteen perin kykenemätön. Vielä vähemmän hän kykeni näin vaarallisena aikana pitämään vaipuvaa Suomea pystyssä ja yhdistämään sen viimeisiä urhoollisia voimia viisaaksi, pontevaksi puolustukseksi. Ihmisenä hän pilasi maineensa sillä kurjalla ahneudella, joka aina harrastaa omia pieniä mielitekoja silloinkin, kun ajan vaarat enemmän kuin milloinkaan ovat suurten aatteiden tarpeessa. Sotapäällikkönä hän oli osoittanut perinpohjaisen kykenemättömyytensä kuuluisalla, v. 1708 Inkerinmaahan tehdyllä retkellä. Tällä retkellä hän olisi näet 14,000:n miehen avulla voinut muuttaa pohjoismaiden kohtalot hävittämällä Pietarin uuden kaupungin, mutta hän antoi Apraksinin säikäyttää itsensä kavalalla kirjeellä, joka keinoteltiin hänen käsiinsä ja jossa uhattiin 40,000:n venäläisen avulla estää hänet merenrantaan palaamasta. Ei ikinä ole loistavampaa sotatekoa kurjemmin pilattu, ei koskaan ole häpeällisempää pakoretkeä tehty. Niin päätön oli hänen paluunsa luulotellun ja näkymättömän vihollisen tieltä, että, paitsi muiden sotatarpeiden tuhoa, 6,000 hevosta ammuttiin tai vuojustettiin jotta Lybecker sitä pikemmin pääsisi yhtymään Ruotsin laivastoon, jota Anckarstjerna komensi.

Ei ole siis ihme, että hänen nimensä jo 1710 oli Suomessa huonossa maineessa. Hänen myöhempi, onneton elämänuransa teki tämän nimen vielä vihattavammaksi. Totta kyllä on, että hänen sotavoimansa olivat riittämättömät ja varastot huonot, mutta eipä vihollinenkaan, ensi kertaa maahan hyökätessään, ollut paremmin varustettu. Lybecker löi laimin tilaisuuden käydä heti maaliskuussa taudeista ja vilusta heikontuneen venäläisen sotajoukon kimppuun ja vetäytyi sen sijaan takaisin, saman mielettömän pelon valtaamana, mikä ajoi hänet pois Inkerinmaasta, ja vihollinen sai siten aikaa vahvistaa voimiaan, kunnes taistelun toiveet päivä päivältä kävivät yhä epätasaisemmiksi ja Viipurin kukistuminen joka hetki yhä välttämättömämmäksi.

Eräänä kauniina iltapäivänä kesäkuun alussa istui kenraali pääkortteerissaan Keltissä, tarkastellen sotarahaston tilejä, jotka, niinkuin tavallista oli, osoittivat paljon enemmän maksamattomia laskuja ja palkkoja kuin rahavaroja. Helle vähin haittasi urhoollista kenraalia; hän oli siirtänyt tekotukkansa syrjään, nuuskarasia oli vankalla tammipöydällä hänen vieressään, ja tuon tuostakin hän siemaisi uusia voimia kirnupiimäastiasta, jonka sisällys oli siellä täällä jättänyt selvästi näkyviä jälkiä pöydälle levitettyihin tilikirjoihin. Siitä hyväntahtoisesta hymystä päättäen, joka silloin tällöin väreili tämän korkeata luottamusta nauttivan miehen ohuilla huulilla, hän näytti tässä työssä olevan oikealla alallaan — ollen siinäkin kohden kuuluisan sotamarsalkka Klingsporin esikuva, hänen, jonka Suomen kova onni sata vuotta myöhemmin asetti samalla menestyksellä samaa menettelytapaa uudistamaan — kaksi Fabiusta, jotka kumpikin cunctando restituit rem — vihollisen erinomaiseksi mielihyväksi.

— Mitäs nyt, Rydholm, sanoi hän sotakamreerille, joka tarpeellisen välimatkan päässä odotti tarkastuksen tulosta; — 134 talaria saappaisiin uusmaalaisille? Ja talari joka parista? Ne pieksusuutarit olisi hirtettävä…

— Miehistö on useita viikkoja käynyt avojaloin, teidän ylhäisyytenne…

— Ja yhtä hyvin he pyrkivät vihollista vastaan marssimaan! Kylläpä kruunua nyljetään! Sarkaa hämäläisille? Jos heidän vaimonsa ja tyttärensä ovat niin tuiki laiskoja, etteivät voi kutoa vaatteita miesväelleen, niin menkööt miehet tuhannen kattilaan.

— Teidän ylhäisyytenne, he ovat jo kauan käyneet ryysyissä.

— Ja yhtä hyvin tahtovat tapella! Selkäänsä pitäisi heidän saada… Mitä tämä on? Sata tynnyriä rukiita Hämeenlinnaan hankittava? Oletteko hullu?

— Pohjanmaan nostoväki on tulossa, eikä ole leivänpalaakaan heitä varten varalla.

— Jos neuvoskunta on lähettänyt roistoväkeä niskoillemme, niin pitäköön itse huolen heidän ravinnostaan. Pyyhkikää pois, se ei koske minua… Herra, te olette vastoin suoraa käskyäni antanut maksuja suorittaessanne tukaatin käydä 14 talarista.

— Teidän ylhäisyytenne, — änkytti sotakamreeri…

— Ei vähemmästä kuin 15 talarista, mies! 15 talarista ja 1 äyristä, ei hituistakaan sen alle. Piru teidät perii, herra, jos annatte käydä 15 talaria vähemmästä; saatte itse maksaa eron.

Sotakamreeri aikoi sanoa jotakin. — Teidän ylhäisyytenne ei kenties tiedä, mitä häjyt kielet sanovat rahanvaihetuksista…

— Vai niin? Mukistaanko? Puhukaa suunne puhtaaksi, herra; mitä ne sanovat? Kai ne ovat taas olleet kieltään pieksämässä, nuo kielikellot, joilla ei ole enemmän ymmärrystä eikä häpyä kuin vanhalla hevoskaakilla! Mitä ne roistot sanovat rahanvaihetuksista?

— He sanovat … pyydän, ettei teidän ylhäisyytenne pahastuisi…

— No? Otan kai lahjoja venäläisiltä?

— Sitä eivät julkea edes pahimmatkaan panettelijat sanoa teidän ylhäisyydestänne.

— No? Puhukaa suunne puhtaaksi tai suorikaa tiehenne!

— Sanotaan teidän ylhäisyytenne ottavan kruunun tukaatteja vastaan 13 talarista, mutta maksunsuorituksissa käyttävän niitä 15:sta.

— Loruja, puhukoot mitä tahtovat. Minä, perhana vieköön, opetan heitä jaarittelemaan, jahka kuningas tulee!

— Sentähden ajattelin, että jos annettaisiin tukaatin käydä 14:sta; niin parjaajain suut tukkeutuisivat.

— Viidestätoista, sanon minä, viidestätoista talarista ja 2 äyristä, sillä kultaraha katoaa yhä enemmän liikkeestä. Jos kuningas saa elää muutamia vuosia vielä, Rydholm, niin tukaattia ei saada kahdellakymmenelläkään talarilla. Leimaus! Ja minunko pitäisi tulla kerjäläiseksi teidän vaihetustenne tähden. Siinä olisi kiitos siitä, että kulutan saappaitani tässä rämeisessä syrjämaassa — siitä, että komennan renkejä ja lurjuksia, jotka eivät muuta ymmärrä kuin juoda palkkansa oluena ja paloviinana. Minun pitäisi mukamas ulottua joka paikkaan. Muutamilla sadoilla talareilla, jotka hätäisesti on minua varten kokoon haalittu, pitää minun ruokkia kaikkia noita juoppolalleja rieskaleivällä ja makkaralla, laittaa makasiinit sinne, missä ei ole mitään niihin panemista, ommella univormut kaikille housuttomille pirttikarhuille ja karkoittaa venäläiset pivollisella rekryyttejä, jotka ovat tyhmiä kuin härät — jotka, kohdatessaan minut, tekevät kunniaa neljänneksen tunnin päästä siitä kuin olen heidät sivuuttanut.

Vahdissa oleva aliupseeri ilmoitti nyt, että eräs upseeri, joka sanoi olevansa kreivi Bertelsköld, anoi päästä hänen ylhäisyytensä puheille.

— Antaa hänen odottaa. Minä sanon teille, Rydholm, viisitoista talaria ja kolme äyriä pitää teidän tukaatista ottaa. Minusta tulee keppikerjäläinen, saan lopuksi panna saapasteni kannukset ja miekkani tupen panttiin. Tuhat tulimmaista, he luulevat täällä kasvavan kultaa kuin variksenmarjoja. Mitä olette maksanut voista ja sianlihasta? 68 talaria muutamista viheliäisistä tynnyreistä! Oletteko kokonaan järjiltänne? Saadaanpa nähdä, että vielä kuormastopojatkin paistavat läskiä voissa!

— Saan alamaisimmasti muistuttaa, että läski ja voi ovat teidän ylhäisyytenne omaa pöytää varten. Miehistö ja useat upseerit ovat monesti saaneet tyytyä puoliin ruoka-annoksiin, ja sentähden valittavat talonpojat, että heidän navettansa ja kanahuoneensa kohta on putipuhtaiksi ryöstetty.

— Vai niin, että talonpojat valittavat? En tiedä mitään, näettekö, Rydholm, siitä en mitään tiedä. Nuo lihavat moukat venyvät kiuastensa takana ja ajavat puuroa maaruihinsa, sill'aikaa, kun maan puolustajat elävät vedellä ja leivällä. Menkööt hiiteen! Antaapa venäläisen tulla; jumaliste! Hän kyllä opettaa heille, mistä Taavetti olutta osti. Heinäin hintaa saatte tinkiä, sanon minä. Nuo hevoskaakit syövät sekä minut että kruunun suuhunsa.

— Ratsuväen hevoset laahaavat kinttujaan rehun puutteessa, ja puolet kuormaston hevosista on kaatunut.

— Niin hakekoot ruokansa omin päinsä. Pitääkö meidän itsemme syödä heiniä, hankkiaksemme hevosille kauroja?

— Laitumet ovat vielä huonot, teidän ylhäisyytenne, ja kaikki ladot ovat tyhjät. Talonpojat valittavat, että ratsuväkemme tallaa viljan heidän pelloillaan.

— Minä hirtätän ne lurjukset ja komisarjukset päällisiksi! Pitääkö minusta heidän ahneutensa tähden tulla kerjäläinen. Teidän pitää tinkiä heinäin hintaa, Rydholm. Sanokaa heille, etteivät he saa arastella kukkaroitaan, koska ei armeijakaan arastele nahkaansa maata puolustaessaan. Soisinpa, että he saisivat moskovalaiset niskoillensa.

— Heille ehkä kävisi antaminen rahannostolippuja, jotka rauhan tultua maksettaisiin…

— Rauhan? Te puhutte asiasta, jota ette ymmärrä. Jollei piru vie kuningasta, ei rauhaa ole odotettavissakaan.

— Teidän ylhäisyytenne! — kuului yht'äkkiä outo ääni huoneen ovelta, ja pitkä henkirakuunain univormuun puettu upseeri seisoi siinä kunniaa tehden.

Kenraali punastui, työnsi kirnupiimänsä syrjään ja mittaili äsken tullutta närkästynein ja nolostunein silmin. — Kuka te olette, joka hiipien tulette sisään ja häiritsette minua toimituksissani, antamatta ilmoittaa itseänne? — oli sotapäällikön tuima kysymys.

— Nimeni on Bertelsköld, majuri ja kuninkaallisen majesteetin henkivartijoita. Hiipiminen ei ole koskaan tapani ollut, ja teidän ylhäisyytenne suonee anteeksi, että ilmoitutin itseni hetkisen aikaa sitten, mutta että en jouda odottamaan, sillä asiani ei suvaitse viivytystä.

— Vai niin. Bertelsköld? Ja teillä on jokin käsky hänen majesteetiltaan. Olkaa tervetullut, herra majuri. Rydholm saa poistua ja mennä tililaskuja tarkastamaan. Muistakaa käskyni!

— Kyllä, teidän ylhäisyytenne, tahdon tinkiä heinäin hintaa, — vastasi sotakamreeri pilkallisesti kumartaen poistuessaan.

— Minulla ei ole kunnia tuoda mitään käskyjä kuninkaalliselta majesteetilta, — jatkoi Bertelsköld, jonka melkein kävi sääliksi hämillään olevaa kenraalia. — Jouduin vangiksi Dnieperin luona, olen karannut vankeudesta, ja tulen nyt vapaaehtoisen joukon johtajana tarjoutumaan teidän ylhäisyytenne ja maan palvelukseen.

— Te olette tervetullut, hyvä majuri, — toisti Lybecker. — Mutta en voi ymmärtää, kuinka tuo teidän tarjouksenne, joka tietysti otetaan vastaan, oli niin kiireellistä laatua.

— En olekaan sentähden anonut päästä teidän ylhäisyytenne puheille, — vastasi majuri kylmästi. — Minun on tänne marssiessani onnistunut saada luotettavat tiedot siitä, että sen laivaston, jonka hallitus on lähettänyt Tukholmasta Viipuria auttamaan, on täytynyt tyhjin toimin palata, syystä että moskovalainen on tukkinut kulkuväylät ja ennättänyt varustaa ne pattereilla.

— Sepä on paha, herra majuri, oikein paha. Stjernstrålen täytyy antautua.

— Vielä olen saanut tiedon, että Pohjanmaan nostoväki on ollut matkalla Viipuria auttamaan. Kokkolan pohjoispuolella olevat 14 pitäjää ovat tarttuneet aseihin pohjoista rajaa suojellakseen, ja saman kaupungin eteläpuolella olevat 14 pitäjää ovat lähteneet liikkeelle kapteeni Faberin johdolla. Joka paikassa on innostus suuri, ja kansaa on elähyttänyt vilpitön halu uhrata henkensä isänmaan puolustukseksi.

— Ilahuttavaa, varsin ilahuttavaa. Mutta, herra majuri, te, joka olette kokenut sotilas, sanokaa minulle vilpittömästi, mitä pitää minun tekemän kaikella tuolla Pohjanmaan roistoväellä. Ilman aseita, ilman kuormastoa, ilman harjoitusta, ilman kuria, tekeväthän semmoiset irtonaiset talonpoikaisjoukot sulaa häiriötä ja hämmennystä säännöllisten sotajoukkojen seurassa, eikä heistä muutenkaan ole muuta hyötyä kuin että rosvoavat maata ja kuolevat kuin kärpäset sairaaloissa. Mitä pirua pitää minun tekemän kaikella tuolla roskaväellä, jota Tukholman hallitus näkee hyväksi lähettää niskoilleni?

— Teidän ylhäisyytenne on oikeassa, nostoväkeä on vaikea harjoittaa ja pitää ruuassa, mutta luulisin kuitenkin sen olevan mahdollista kelvollisten päälliköiden ja viisaiden toimien avulla. Mutta teidän ylhäisyytenne on väärässä, kun sanoo näitä rehellisiä talonpoikia roisto- ja roskaväeksi. He ovat todellakin maan mehu ja ydin, ja heidän rehellinen ja miehuullinen aikomuksensa käydä vihollista vastaan ansaitsee paremman nimityksen ja parempaa kohtelua. Valitettavasti lienee nyt kuitenkin koko väennosto mennyt myttyyn.

— Millä tavoin?

— Suokaa anteeksi, että sanon sen — syynä siihen on uskomaton ja ylenmäärin moitittava huolimattomuus. Eräs Pohjanmaalta äsken tullut ylioppilas kertoi minulle, että oli pidetty katselmusta Ilmajoella, ja sittenkun yksi mies kustakin talosta oli saanut luvan palata kotiinsa ja yksi tai kaksi semmoisiin taloihin, jotka jo olivat antaneet kolme tai neljä miestä kruunulle, oli siellä kuitenkin ollut tähteenä nimismiestensä ja pitäjänkirjuriensa sekä arvokkaimpien talonpoikain johtamana 4,200 miestä, kaikki hyvää ja kelvollista väkeä. Tämä joukko oli lähtenyt liikkeelle, mutta ei oltu heidän kuormastostaan eikä ravinnostaan pidetty pienintäkään huolta. Heidän kulkunsa kävi sentähden kohta mahdottomaksi. Ensin karkasivat nimismiehet ja pitäjänkirjurit, sitten enin osa miehistöä, niin että tästä joukosta, joka olisi voinut pelastaa Viipurin, tuskin on muutamia satoja miehiä ja nekin kurjassa tilassa saapunut Kelttiin.

— No, mitäs minä sanoin majurille? Pelkkää kokoon haalittua roistoväkeä, joka ei sotakurista mitään tiedä. Jumalan kiitos, että heistä pääsimme.

— Teidän ylhäisyytenne — te voitte yhtä hyvin sanoa: Jumalan kiitos, että pääsemme Viipurista ja kohta koko Suomenmaasta!

— Mitä minä sille mahdan? Stjernstråle saa antautua. Minulla on tarpeeksi tekemistä itsestänikin.

— Ei, teidän ylhäisyytenne. Stjernstråle ei saa antautua. Meidän täytyy pelastaa Viipuri, vaikka se maksaisi kaiken armeijamme ja vielä oikean kätemme.

— Meidän! Meidänkö? Vaikka herra majuri onkin hänen majesteettinsa henkivartija, niin hänen majesteettinsa on kuitenkin suvainnut uskoa minulle Suomen päällikkyyden. Minä pyydän, ettei majuri sitä unohtaisi, kun puhuu siitä, mitä meidän täytyy tehdä.

— Teidän ylhäisyytenne, minä vannotan teitä kuninkaan ja oman kunnianne nimessä, maan pelastuksen ja jälkimaailman nimessä, joka kerran on tuomitseva tekojamme — pelastakaa Viipuri! Jos se kukistuu, niin on kenties piankin koko Suomi mennyttä kalua. Älkäämme laiminlyökö hetkistäkään, vaan lähtekäämme liikkeelle ja käykäämme rohkeasti vihollisen kimppuun, missä hyvänsä hänet tapaamme! Minä ymmärrän teidän ylhäisyytenne epäilykset; minä tiedän, että me olemme vihollista sekä mieslukuun että varustuksiin nähden paljon heikommat, mutta meillä on sitävastoin kuninkaamme esimerkki ja lannistumaton rohkeutemme; me puolustamme maatamme, me voimme ainakin kuolla sen edestä. Peräytyminen ja paikoillaan pysyminen lamauttaa mielet koko armeijassamme. Niin kauan kuin seisomme toimettomina täällä, vaikka melkein kuulemme tykinjyskeen Viipurista ja vaikka joka päivä jokin osa sen muureista kaatuu, jokin osa sen harvoista puolustajista vuotaa verta — niin kauan on jokainen käsi hervoton ja jokainen sotilas joukossamme kuin raajarikko. Mutta käskekää meidän käydä kohti ja karata vihollisen kimppuun, niin jumal'auta, meidän käsivartemme tulevat lujiksi kuin teräs, ja heikoinkin meistä on vetävä vertoja kymmenelle. Minä tunnen tämän kansan; teidän ylhäisyytenne pitäisi myöskin tuntea se. Se ei kelpaa leirielämään, se tahtoo veressä työtä tehdä, kun ei saa auran ja äkeen ääressä työskennellä. Jos kuninkaamme olisi täällä keskellämme, niin — minä vannon kunnon miekkani nimessä — hän ei viipyisi nyt leirissä, hän olisi kuin jehu vihollisten kimpussa ja ajaisi heidät kuin sudet pois heidän varmalta saaliiltaan. Lähtekäämme siis liikkeelle, jo tänä päivänä, nyt heti kohta! Minulla on johdossani vähäinen, viisikymmenmiehinen joukko ylioppilaita ja teinejä. Suokaa minulle se kunnia, että saan olla ensimmäisenä etujoukossa ja raivata tiemme puhtaaksi. Minä vannon teidän ylhäisyydellenne, että ellei Viipuri ole vapaa ennen tulevan kuun syntyä, on juhannuksen aurinko paistava sen muurien vierellä minun ja minun kumppanieni haudalle.

— Herra majuri, milloin olette oppinut noin kauniita puheita pitämään? Ne olisivat totta tosiaan oivallisia maljan ääressä, mutta vanhana soturina ja teidän päällikkönänne, herraseni, tulee minun ilmoittaa teille, etten ole neuvojanne pyytänyt enkä myöskään aio ottaa niitä ohjeekseni. Mitä teen, siitä vastaan minä yksistään hänen kuninkaalliselle majesteetilleen, joka on antanut minulle selvät käskyt, ja niitä totellakseni en katso itseäni oikeutetuksi ryhtymään tyhmänrohkeihin yrityksiin riittämättömillä voimilla. Ellei Stjernstråle voi auttaa itseään, niin en ainakaan minä pane kuninkaan väkeä hänen tähtensä alttiiksi, seuratkoon sitten siitä mitä hyvänsä.

— Seuraus tulee olemaan se, että teidän ylhäisyytenne Viipurin kukistuttua saa koko Venäjän voiman niskaansa.

— Se on oleva minun asiani. Jääkää hyvästi, herra majuri! Suonette anteeksi, että tähdelliset tehtävät…

— Teidän ylhäisyytenne, suvaitkaa kumminkin, että minä vähäisen joukkoni kanssa menen partioretkille, pyytelemään vihollisen sanansaattajia ja kuormastoja…

— Kuinka sanoittekaan? Ylioppilaita ja teinejä? Ei, herra majuri, minä en voi vastata siitä, että te menetätte heidät uhkayrityksissänne. Te jäätte tänne joukkonne kanssa, kunnes saan sopivamman tilaisuuden käyttää teitä.

— Veri vuotaa juuri lähellämme, kanuunat jyskävät, Suomen esimuuri kaatuu, ja te kiellätte minua taistelemasta!

— Minä käsken teitä pysymään paikoillanne, ja te tottelette minun komentoani. Hyvästi!

— Teidän ylhäisyytenne… Nyt näen jo edeltäpäin Suomen kohtalon! Mistä syystä täytyy kansan, joka niin mielellään tahtoisi sotia, olla onnettomuudekseen kytkettynä kelvottomaan päällikköön!

Nämä viimeiset sanat mutisi urhoollinen henkivartija partaansa ja poistui kenraalin huoneesta sydän täynnä surua ja mielikarvautta.

3. RUTTO VUONNA 1710.

Urhoollisen puolustuksen perästä oli Viipuri, oman onnensa nojaan heitettynä, ollut pakotettu suostumaan pakkosovintoon 10. päivänä kesäkuuta, ja Stjernstrålen täytyi suuremman osan kanssa jäljellä olevia sotilaitaan antautua sotavangiksi ja jättää viholliselle 140 kanuunaa, 8 mörssäriä ja melkoinen määrä kaikenlaisia sotatarpeita. Vielä samana vuonna 3. päivänä syyskuuta täytyi Käkisalmen linnan 231:ne kanuunoineen, 40:ne mörssäreineen ja 381,00:ne ruutinauloineen antautua, sittenkun sen vähälukuinen, kolmen- tai neljänsadan miehen suuruinen vartijaväki kahden viikon päivät oli puolustanut linnaa enemmän kuin kymmenkertaista voimaa vastaan. Ikuisiksi ajoiksi oli Ruotsi nyt kadottanut Suomen ja Laatokan. Hirveitä väkivaltaisuuksia harjoitettiin Viipurin ympärillä olevissa pitäjissä, hurjia tekoja, hirmuisuuksia, joiden muistoa vuosisadat tuskin ovat voineet hävittää ja joille ainoastaan Pohjanmaalla muutamia vuosia myöhemmin tehdyt ilkityöt vetävät vertoja. Emme tahdo uudistaa surullisia muistoja, tahdomme äänettöminä käydä niiden ohitse ja muistuttaa vain, että Venäjän sotajoukkojen ankara kuri ja ylimalkaan sääliväinen käytös maata kohtaan myöhemmissä sodissa ei onneksi ole voinut antaa mitään käsitystä Isonvihan kauhistuksista.

Mutta niinkuin tuomion enkelit olisivat tyhjentäneet kaikki vihansa maljat tänä onnettomana aikana, tuli vielä kolmas murhanenkeli etsimään, mitä nälkä ja sota olivat tähän hävitettyyn maahan tähteeksi jättäneet. Ajan synkästä kohdusta syntyi uusi maanvaiva, hävittävä rutto, joka verkalleen levisi pohjoiseen ja läntiseen osaan Euroopan mannerta. Vaikka olikin kotoisin itämailta, näytti se saaneen alkunsa Puolan ja Galizian tappotanterilta nousevista myrkyllisistä höyryistä keskellä Kaarle XII:n voittoretkiä vuonna 1707, ja tapasi leviämiselleen yleensä otolliset olot niissä puutteissa ja suruissa, jotka sotia seurasivat. Tutkimaton, luonnon salaisissa työpajoissa puhjennut hämmennys näytti nyt, samoin kuin suurina nälkävuosina, irroittelevan terveyden ja elämän liitoksia. Hirmuiset kylmät talvet susilaumoineen, tukalan kuumat kesät, maanjäristykset ja katovuodet olivat kulkutaudin edelläkävijöitä. Nälkään ja kurjuuteen nääntymäisillään olevat, Virosta ja Liivinmaalta lähteneet pakolaiset levittivät hävitystä Suomen ja Ruotsin rannikoille. Syyskuun 9. päivänä rutto tuli kahden liiviläisen naisen tuomana Helsinkiin. Saastuneet huoneet suljettiin heti kohta, ja kaikki meren puolelta tulevat pakolaiset vietiin kaukaiseen, saaristossa olevaan luotoon (Suureen Mjölöhön?). Mutta kulkutauti yltyi yhtäkaikki ja tappoi kolmessa kuukaudessa 1,185 henkeä tästä silloin vielä pienestä kaupungista. Sitten se ilmaantui Porvooseen ja tappoi 652 henkeä, jonka perästä se levisi edelleen pitkin rannikkoa ja sisämaahan päin. Suurinta osaa Suomea, vieläpä Ouluakin, kuritti tämä hirmuinen vieras. Muutamin paikoin, niinkuin Janakkalassa ja Mäntyharjussa, se hävitti enemmän kuin puolet väestöä, ja kokonaiset kylät jäivät autioiksi. Toiset seudut pääsivät paljon helpommalla; muutamat näyttävät kokonaan säästyneen.

Kertomuksemme vie meidät Turkuun. Ollaan saman onnettoman vuoden lokakuun keskivaiheilla.

Niiden harvojen matkustajain joukossa, jotka siihen aikaan tärkeimpiä asioitaan toimitellen kävivät Turussa, oli myöskin hyvä tuttavamme, Bertelsköldin vapaajoukon korpraali Simon Bång. Hänen tulonsa sinne ei ollut loistava; se tapahtui jalkaisin siten, että hän ohjista talutti vanhaa rakuunahevosta, joka tähän asti oli häntä kuljettanut, mutta nyt nälän ja monien vaivojen masentamana oli kaatumaisillaan. Kunnon Bång tuskin enää tunsikaan syntymäseutuaan — niin oli Turku muutamissa kuukausissa muuttunut. Sumuinen ja raskas etelätuuli puhalteli hiljaa kaupungin yli, savu painui alas, ja sameaksi käyneen Aurajoen rannat olivat paksun vihreän liman peitossa. Nuo ennen väkeä vilisevät rantasillat olivat autiot, yliopiston salit tyhjillään, kadut autiot, torit kellastuneiden syyslehtien peitossa. Siellä täällä hiipi joku inhimillinen olento hätäisesti ja kiireesti apteekkiin päin. Suljetut huoneet olivat kuin äsken umpeenmuurattuja hautoja, ja useimmat ikkunat oli valkeilla liinoilla verhottu. Tuon tuostakin jyrisivät raskaat kärryt kaduilla. Niitä ajoi synkkänä ja verkalleen mies, joka päästä jalkoihin asti oli verhottu mustasta vahakankaasta tehtyyn mekkoon ja naamariin, joka teki hänen ulkomuotonsa kahta kamalammaksi. Näiden kärryjen perässä juoksi toisinaan kiljuvia lapsia, muutamat itkien, toiset pienillä nyrkeillään uhaten lyödä tuota julmaa miestä, joka ei tahtonut antaa heille takaisin heidän isäänsä tai äitiänsä, joita hän kärryissään kuljetti. Simon Bång ei ollut mikään itkunherkkä mies, mutta tätä nähdessään hän käänsi silmänsä pois, ja pari suurta kyyneltä vierähti hänen mustalle, takkuiselle parralleen.

Hän läheni nyt kaupungin keskustaa, arvokasta tuomiokirkkoa. Sen ovet olivat auki, vaikka oli arkipäivä, ja urut siellä sisällä hymisivät hautausvirttä. Kirkkomaalla sen ulkopuolella oli metelöivää kansaa. Seppä, jonka jo tunnemme, Vasara-Jaakko, oli yöllä haudannut sinne ruttoon kuolleen vaimonsa, ja tämä oli kovasti kielletty, sillä kaikki ruttoon kuolleet oli vietävä kaupungin ulkopuolelle uuteen hautausmaahan. Niin pian kuin rikos tuli tunnetuksi, otatti siis maaherra Palmenberg, joka oli ankara herra, kuolleen ylös ja panetti sepän vankeuteen. Mutta Vasara-Jaakko ei luopunutkaan niin helposti siitä, minkä hän katsoi inhimilliseksi oikeudekseen. Hurjistuneena hän hutki nokisilla nyrkeillään ympärilleen kuin vimmattu ja paiskasi vartiomiehen toisensa perästä selälleen maahan. Väkijoukko kävi hänen puolelleen, vartijat ajettiin tiehensä, ja kuollut pantiin jälleen hautaan. Täydellinen laittomuus näytti jo päässeen vallalle. Yhteiskuntajärjestyksen siteet olivat katkeamaisillaan, ja vallattomuutta lisäämään sekaantui ryhmään joukko juopuneita kisällejä ja merimiehiä, jotka edellisenä yönä olivat tyhjentäneet äskettäin kuolleen kauppiaan viinivaraston.

Eräs vanha akka, silmät päässä hurjasti tuijottaen ja hiukset hajallaan, kiipesi eräälle hautakummulle ja rupesi ennustamaan. Yksi kiljuja toisensa perästä vaikeni hänen ympärillään ja vähitellen syntyi äänetön hiljaisuus kirkkomaalla. Kaikki tunsivat Tyrvään Inkerin; hän oli, samoin kuin Mainiemen noita-akka, jo kauan kulkenut ihmisten kauhuna ja ollut tuomioistuinten tutkittavana. Puolella todistuksella näytettynä noituuteen syylliseksi hän oli istunut tunnustuksilla vankeudessa — ollen yksi sen kauhistavan noitavainon viimeisiä uhreja, josta on kerrottu Välskärin viidennessä kertomuksessa. Eipä toki sentään oltu enää ihan niin varmoja kuin ennen semmoisten rikosten mahdollisuudesta; tuomarit miettivät jo kauemman aikaa ennen kuin uskalsivat tuomita ketään roviolla poltettavaksi. Eikä Inkeri ollutkaan entisten aikain noitia. Häiriytyneessä mielikuvituksessaan hän pikemmin piti itseään pyhimyksenä, nais-profeettana kuin paholaisen palvelijana, ja hänen tapansa olikin manauksiinsa sekoittaa mitä ankarimpia parannussaarnoja. Hänen hulluutensa olisi ollut varsin viatonta laatua, jos hänen olisi annettu olla rauhassa, mutta nyt hän saattoi ymmälle tuomarinsa, jotka eivät tienneet, hyväkö vai paha henki hänessä puhui. Näin istui vanha Inkeri vuosikausia lukkojen ja telkien takana tuomiotaan odottaen, kunnes hän nyt, tiesi kuinka, oli ruttotaudin häiriöiden aikana päässyt irti.

— Voi, voi sinua Turku! — huusi akka vimmoissaan. — Voi, voi sinua, kirottu kaupunki, joka, niinkuin Israel, olet polttanut profeettasi ja vetänyt tietäjäsi tuomioistuinten eteen ja heittänyt heidät virtaan ihmisten pilkaksi! Minä sanon sinulle, että tuli on putoava taivaasta ja pyyhkäisevä sinut pois maan päältä, kun vihan päivä tulee päällesi, ja rovioiden kipinät leimahtavat ilmituleen ja polttavat sinut poroksi. Voi, voi sinua, tuomiokirkko, joka olet porttisi avannut kiroamaan pyhiä ja Jumalan vihittyjä! Minä sanon sinulle, kirkko, että näitä sinun porttejasi ei suljeta ennenkuin hävityksen kauhistus seisoo sinun pyhimmässä paikassasi, ja hevosten kaviot polkevat kuolleittesi kammioita. Voi sinua, virta, joka olet niellyt Valpuri Kynin, minun äitini äidin, ja muut hänen kaltaisensa, joilla on ollut profeettain lahja! Minä sanon sinulle Aurajoki, että sinun aaltosi tulevat punaisiksi verestä ja harmaiksi tuhkasta, ja tulen liekit kuivaavat sinun urasi, ja vihollisen alukset tungeksivat sinun päälläsi niin tiheässä kuin jääkappaleet suuressa kevättulvassa. Voi sinua, hietamäki, joka olet lainannut maasi noita-akkain roviopaikaksi! Minä sanon sinulle, että sinut peitetään kuolleiden hautaamattomilla luilla ja kastetaan verellä ja sinä tulet olemaan kotkain ja sutten pesäpaikkana. Voi sinua, metsä, joka olet lainannut puitasi rovioita varten! Minä sanon sinulle, että sinä olet kaatuva vihamiehen kirveen ja väkivallan liekkien edessä ja maan päältä hävitettävä, eikä ole maasi enää ruohoa kasvava. Voi sinua, kansa…

— No, mutta saattakaa nyt toki tuo hullu akka vaikenemaan! — kuului samassa maaherran voimakas ääni, kun hän hevosella ratsastaen oli tullut paikalle järjestystä palauttamaan.

Ei kukaan tohtinut koskea ämmään. Koko lukuisassa joukossa ei yksikään kohottanut kättänsä, eikä kukaan muu edes aukaissut suutansa, käskeäkseen häntä vaikenemaan.

— Voi sinua, Turun kansa, — jatkoi hän, — sinä, joka pesit kätesi marttyyrien veressä ja ilkkuen nauroit heidän valitushuudoilleen! Minä sanon sinulle, että sinä olet höystävä pellot ja kirkkomaat ruumiillasi ja sinut hajoitetaan ympäri niinkuin akanat myrskyssä. Voi sinua, koko suuren Suomen kansa, jonka synnit huutavat taivaaseen ja vaativat kostoa! Minä sanon sinulle, että sinun vihamiehesi käyvät sinun kimppuusi, ja katso, hän seisoo jo tupasi kynnyksellä, ja hän on tuleva sisään ja hävittävä sinut ja sinun lapsesi, niin ettei yhtään harmaata hiusta eikä yhtään imevää lasta sinusta säästetä, ja seitsemän vuotta hän on sinua rautaisella valtikalla hallitseva ja hosuva sinut kuoliaaksi ja tallaava sinut niinkuin rikkaruohon maan päältä. Voi sinua kuningas…

— Hakatkaa maahan tuo kirottu noita, hän herjaa kuningasta! — huusi maaherra vihan vimmassa. Mutta kauhistus oli herpaissut jokaisen käden — ei kukaan liikahtanut paikaltaan.

— Voi sinua, kuningas! — puhkesi akka sanomattomassa raivossa huutamaan, — voi sinua, Kaarle, Ruotsin, Göötan ja Vendien kuningas, joka sanot itseäsi kristilliseksi ruhtinaaksi ja olet kuitenkin uskottomain liitossa ja tahraat maailman verellä ja kauhistuksella! Minä sanon sinulle, että sinun onnesi tähti on laskenut eikä ole koskaan enää yön pimeydestä nouseva. Veriset ovat sinun askelesi, ja veressä olet sinä turman tietä astuva, ja sinun vihollisesi tulevat sinusta riemuitsemaan, ja ne, joita sinä enimmin uskoit, ottavat sinun henkesi salaisesti yöllä…

Nyt tunkeusi maaherra ylenmäärin suuttuneena tietäjäakan eteen, ja kaksi vartiomiestä rohkaisi mielensä ja astui esiin häntä kiinni ottamaan.

— Älkää koskeko minuun, — huusi hän, — minussa on rutto!

Miesten kohotetut kädet vaipuivat alas tämän taikaiskun tavoin satuttavan sanan vaikutuksesta.

Mutta nyt olivatkin onnettoman naisen voimat rauenneet. Hän oli vähän aikaa ihan ääneti. Sitten hän vaipui verkalleen alas, mutta hänen huulensa liikahtivat vielä kerran vienosti ja hänen kuultiin sanovan: — Voi, voi Inkeriäkin! Synnissä hän on syntynyt ja on synnissä elänyt ja synnissä puhunut, ja henki on tullut hänen päällensä hukuttamaan häntä ja viemään häntä elävän Jumalan eteen…

Näin sanottuaan vaipui hän liikkumattomaksi maahan. Hänet nostettiin ylös. Hän oli kuollut.

Väkijoukko hajaantui tämän tapauksen kamalan vaikutuksen alaisena. Uhkamielisyyden kapinallinen henki oli ikäänkuin poispuhallettu joukon mielistä. Tietäjäakan sanat olivat hillinneet myrskyn kuin rankkasade. Seppä antoi mielellään viedä vaimonsa ruumiin pois; ei yksikään virkkanut enää sanaakaan vastaan. Tulevaisuuden haamut, jotka kuoleva vaimo oli esiin loihtinut, kummittelivat kaikkien mielessä.

— Enemmän hietaa, enemmän hietaa haudoille! — komensi taas maaherran ääni… — Ka, Bånghan se on! Minä tiedän asianne, ja olen vast'ikään saanut vastauksen Tukholmasta. Hallitus on myöntynyt anomukseen. Huomenna lähtee kirje kenraali Lybeckerille sisältäen sen kuninkaallisen senaatin antaman kehoituksen — sillä ylipäällikköä ei käy käskeminen — että hän antaisi kreivi Bertelsköldin vapaajoukon toimia omin päinsä vihollisen vahingoksi. Jääkää hyvästi, minä toivotan teille ja tovereillenne onnea!

* * * * *

Kaiken syksyä kesti terveydelle vahingollista, sumuista ilmaa — myrskytöntä, sateetonta, hallatonta, lumetonta — alinomaa raskas ja pilvinen taivas, joka lyijyisen holvin lailla peitti onnetonta maata. Ja tämän ahdistavan ilmakehän alla jatkoi rutto yhä edelleen hävityksiään, ja raskas ja synkeä alakuloisuus vallitsi kaikkialla. Vasta itse jouluyönä, jolloin maailman valkeus astui alas kuoleman varjojen maahan, selkeni taipumaton taivas, ensimmäinen pakkanen tuli, ja joulupäivänä klo 11 edellä puolenpäivän, väen kirkosta tullessa, näkyi aurinko, jota ei oltu nähty moniin pitkiin kuukausiin. Samalla virkosi toivo uuteen eloon onnettomain sydämissä eikä se heitä nyt pettänytkään. Rutto helpotti äkisti, ja tammikuussa seuraavana vuonna se lakkasi kokonaan. Mutta sen hävitykset olivat suuret. Turussa vei se kolmannen osan väestöä, joka silloin arvioitiin noin 6,700:ksi hengeksi. Kuinka suuri kuolleiden lukumäärä koko Suomessa oli, ei tiedetä, mutta yksistään Ruotsinmaan osaksi tuli vähintään 100,000 henkeä. Hovi ja virkakunnat pakenivat Tukholmasta; 20,000 ihmistä heitti henkensä; Kööpenhaminassa 23,000. Monet, jotka olivat menneet ruttoa pakoon, palasivat vasta myöhään talvella kaupunkeihin. Historia säilyttää tältä ajalta vieläkin kertomuksen eräästä suomalaisesta yli-inspehtorista Johan Erik Nordebergista, joka on kuuluisan Nordenskiöldin suvun kanta isä. Hän varusti luotettavan aluksen kaikenlaisilla tarpeilla, astui sitten, niinkuin muinoin Nooa, alukseensa vaimoineen, lapsineen ja palkollisineen ja purjehti niin useita kuukausia ympäri Ahvenanmaan saaristoa, päästämättä yhtään venettä tai ihmistä lähelle alustaan; ja tätä menoa hän jatkoi, kunnes pahin taudin aika oli mennyt ohi.

4. PORVOON PÄÄMAJA.

Vuodet 1711 ja 1712 menivät ilman suurempia sotatapauksia. Venäläisiä joukkoja liikkui hävitysretkillä Viipurista käsin; Venäjän laivasto ilmaantui saaristoon; mutta tsaari Pietarilla oli yllin kyllin huolta turkkilaisista eikä hänellä ollut aikaa ajatella Suomea. Varsovan luona voittajana suoriutunut kreivi Nieroth, rehellinen ja uskalias, mutta ikänsä ja kivulloisuuden heikontama sotavanhus, sai ylipäällikkyyden tässä maassa ja teki yrityksen valloittaakseen takaisin Viipurin. Se epäonnistui tykistön ja ruokavarain puutteessa. Ei voitu hänen nostoväkeänsäkään, joka oli huonosti varustettua, saada säännölliseen piiritykseen ryhtymään, vaan karkasi se lipuiltaan kotiseuduilleen takaisin. Viipurin kohtalo oli tähtiin kirjoitettuna.

Nieroth kuoli vuoden 1712 alussa, ja heinäkuussa samana vuonna kuningas määräsi Lybeckerin jälleen ylipäälliköksi, kenties juuri sentähden, että neuvoskunta oli tehnyt niin paljon kanteita häntä vastaan. Benderin mellakka lensi nyt huhun siivillä ympäri Euroopan, ja rauhoittunut tsaari alkoi katsella pohjoiseen päin. "Kaarle XII on hullu", huusivat yhteen ääneen sen ajan valtiomiehet, ja tsaari Pietari oli luultavasti samaa mieltä. Ainakin oli Ruotsin leijona menettänyt kaikki toiveensa Konstantinopolissa, ja tsaari sai nyt huoletta ruveta valloittamaan Suomea ja siten täydentämään valtaansa Itämerellä.

Ensimmäisen iskun kotkan kynsistä sai Helsinki. Tätä tapausta kuvailee Henrik Forsius topografisessa kertomuksessaan vuodelta 1757 seuraavin sanoin:

"Vuonna 1713 rukoussunnuntaina klo 11 a.p. tuli tänne Venäjän merilaivasto vihamielisessä aikomuksessa; ja koska tsaari silloin, miltei kenenkään tietämättä, vedätti aluksensa Herttonaisten salmen yli, niin eivät täkäläiset suomalaiset rykmentit[18] tästä hämmästyneinä voineet tehdä hänelle mitään sanottavaa vastarintaa, vaan olivat pakotetut, kyynelet silmissä, täältä paetessaan itse pistämään kaupungin tuleen. Venäläinen astuu sitten esteettömästi maihin ja jakaa miehistönsä siten, että yksi osa kokee sammuttaa julmaa tulenliekkiä kaupungissa, mutta ei voita tällä työllään sen enempää, kuin että saa muutamia puoleksi palaneita hirsiä ja meripuoteja sekä rannalla olevia taloja pelastetuksi. Toisella osalla joukoistaan hän ajattaa meidän pakenevaa väkeämme takaa, mutta pysähtyy vähän kulussaan, kun meidän väkemme ylimennessään oli polttanut kaksi Hämeentullin luona likellä kaupunkia olevaa siltaa. Kuitenkin on venäläinen niin väsymätön, että jäljelle jääneistä hirsistä tekee lautan ja vie väkensä yli. Sillä välin saivat meidän miehemme aikaa kokoontua tekemään vastarintaa Vanhassakaupungissa, mutta täytyi heidän kumminkin häiriötilaan jouduttuaan väistyä vihollisen tieltä. Venäläinen saa nyt kaikki paikat haltuunsa, mutta on pari päivää sen jälkeen, kun meidän ruotsalainen kaleerilaivastamme saapuu paikalle, pakotettu lähtemään täältä takaisin Porvooseen; josta se syksypuoleen tulee Helsinkiin jälleen, jolloin suuremmalla rohkeudella valloittaa kaupungin, ja pitää sen vallassaan 1721 vuoteen asti. Pakolaiset, joilla tähän aikaan oli suurempi turvallisuus metsän petojen keskellä kuin kotonaan, alkoivat nyt vähitellen parempaa toivoen hiipiä esiin. Jos venäläinen ei olisi pois lähtiessään jättänyt eheiksi kasarmejaan, jotka se täällä ollessaan oli rakentanut lähiseuduilta sinne kuljetetuista huoneista, niin asukkaat eivät olisi tienneet, mihin päänsä pistivät. He ovat kumminkin lauhemman ilman toivossa tyytyväiset siihen, että entisten hyvin rakennettujen huoneittensa ja kalliimman tavaransa sijaan saavat sijoittua muutamiin äkkipikaa kelvottomasti rakennettuihin ja pilaantuneihin kasarmeihin. Asukasten verellä tahrattu tuhka hämmästyttää heitä niin, että he vaivoin voivat tuntea entiset tonttipaikkansa."

Helsinki poltettiin, kun ei ollut aikaa eikä hevosia korjaamaan pois sinne koottuja runsaita varoja. Muutamat sanovat sen tapahtuneen Lybeckerin käskystä, ja varmaa on, että neuvoskuntakin häntä siitä paljon moitti. Lybeckerillä oli erinomainen kyky herättää närkästystä ja nurjaa mieltä. Kesällä hän tahtoi venäläisten lähetessä polttaa Turunkin — "vihollista vahingoittaaksensa." Se kyllä saatiin estetyksi, mutta paljas huhu siitä herätti yleistä suuttumusta Lewenhaupt ei näy unohtaneen esikuvaansa Lybeckeriä, kun hän 29 vuotta myöhemmin häpeällisellä pakomatkallaan pistätti Haminan kaupungin tuleen.

Urhoollinen Kaarle Kustaa Armfelt, joka silloin oli Uudenmaan jalkaväen kenraalimajuri, peräytyi Helsingistä Suomen pääarmeijan luo Porvooseen, ja nyt odotettiin taistelua. Mutta kohta lähestyi Venäjän laivasto, ja Lybecker peräytyi pois tieltä Mäntsälään sekä sieltä vielä ylemmäksi Hämettä kohti. Sillaikaa hävitti vihollinen rantamaata ja koko seutua Porvoon ympärillä. Samaan aikaan tuli sekä nuhteita neuvoskunnalta että lisäväkeä armeijalle. Lybecker samosi nyt takaisin Porvooseen, ja täällä tapaamme hänet jälleen kesällä 1713.

Porvoo, joka Viipurin kukistumisen jälkeen oli viimeinen vielä säilynyt kaupunki idän puolella, oli paljon kärsinyt 11. päivänä toukokuuta 1708 tapahtuneesta venäläisten hyökkäyksestä, jolloin 300 miehisen retkikunnan onnistui anastaa tämä linnoittamaton kaupunki. Tosin asettui 80 kaupungin nuorta miestä sillalle vihollista vastaan ja ajoi sen takaisin, jolloin vihollinen menetti 50 miestä; mutta seuraavana aamuna nousi tämä uudestaan maalle Tarkkisissa, löi puolustajain järjestämättömän joukon, ryösti kaupungin ja poltti osan siitä sekä läheiset maalaistalot. Tämän onnettomuuden ja sitä seuranneen ruttotaudin jälkeen ei Porvoo vielä ollut tointunut, puolet sen asukkaista oli kuollut tai hajaantunut sinne tänne, ja vanha jyrkkäkattoinen ja teräväharjainen tuomiokirkko katseli äänettömän vakavasti noita ahtaita, mutkaisia ja puoleksi poltettuja katuja ja noita sotilaslaumoja, joita päämajan ympärillä vilisi.

Kaupungissa ja sen lähitienoilla oli vilkasta liikettä. Osa sotajoukkoa oleskeli teltoissa sillä korkealla hiekkatöyräällä, jota kutsutaan Linnanmäeksi, ja joka on muinaisten varustusten jäännös, toiset taas majailivat läheisissä herraskartanoissa, jotavastoin nostoväki, jolla ei ollut telttoja saatavilla, oli ryhmittäin asettunut Näsinmäelle, vastapäätä kaupunkia. Satojen leirivalkeain savu nousi sinistä elokuun taivasta kohti, ja rummut rämisivät maahan sotketuilta viljavainioilta ja ryöstetyiltä naurismailta.

Suomen sotavoima oli taas karttunut 9,000:ksi mieheksi, jotka olivat sekä sotaan kykeneviä että taistelunhaluisia ja joista noin puolet oli säännöllistä sotaväkeä ja loput nostoväkeä. Tieto ja tunto siitä, että oli vähemmälläkin voimalla lyöty suuri venäläinen sotajoukko Narvan luona, asui vielä jokaisen rinnassa, eikä siis voittoa epäillyt kukaan. Jo vihdoin viimeinkin, niin monen häpeällisen ja vaivalloisen peräytymisen jälkeen, oli nyt siis saatava toden takaa taistella, ja ensi kerran pitkästä kotvasta kaikuivat taas iloiset ja rohkeat sotalaulut Suomen koivujen alla.

Kun siis kenraali Lybecker päällystönsä kanssa ratsasti sotajoukkojensa katselmusta pitämään, unohti sotamies vanhan kaunansa ja tervehti häntä kaikuvin hurraahuudoin siinä varmassa vakaumuksessa, että tämä katselmus ennusti rohkeata hyökkäystä joko Helsinkiä kohti, jossa vihollisen voima oli vähäpätöinen, tai Viipuria vastaan, jossa kovimpia kolahduksia, mutta suurempi kunniakin oli odotettavana.

Nämä toiveet kiihtyivät aina ilmeiseksi riemuksi, kun tieto tuli onnellisista retkistä, joita suomalaiset partiojoukot sekä idässä että lännessä olivat äskettäin vihollisen vahingoksi tehneet. Vähän matkaa Porvoosta sijaitsevan Jakarin kartanon herra, eversti Ramsay, oli alustalaisistaan kokoamansa vapaajoukon kanssa retkeillyt aina Helsingin porteille asti ja toi tänne vankeja yli neljänkymmenen; niiden joukossa kaksi upseeria. Idässä oli Bertelsköld vapaajoukkonsa avulla anastanut ison kuormaston Viipurin tienoilla, ja sitten vielä saanut kiinni erään lähetin, joka kuljetti tärkeitä kirjeitä sotaministeriltä Pietarista. Korpraali Bång, joka vei nämä kirjeet ylipäällikölle, ilmoitti, että osa Karjalan väestöä oli aseissa rohkean talonpojan Sallisen johtamana; että pelkäämätön Luukkonen, yhdessä alipäällikkönsä Långströmin kanssa vehkeili vihollisen selän takana, ja että lopuksi Bertelsköld toivoi voivansa katkaista kaiken maitse ylläpidettävän yhteyden Viipurin ja Pietarin väliltä, jos vain voisi luottaa Suomen etenevään sotajoukkoon.

Ylipäällikkö otti vastaan nämä sanomat vähän hämillään. Korkeimmasta käskystä hän oli vähän ennen antanut Luukkoselle majurin valtakirjan sekä nimittänyt Långströmin kapteeniksi. Mutta partiolaiset eivät olleet hänelle mieleen. Hän ei ollut hurraahuutoja kuulevinaankaan. Hän näki niissä epäsuoran kehoituksen taistelemaan; hän tunsi väkensä. Juromielisenä ratsasti hän Armfeltin rinnalla, peitellen toisinaan nolouttaan muutamilla äreillä, nostoväen kirjavia pukuja ja heidän tomppelimaista kiväärin kantotapaansa koskevilla muistutuksilla.

— En vastaa näistä miehistä paraatirintamassa, mutta kun he ovat silmätysten vihollisen kanssa ja kun kymmenen askelen päässä laukaistaan, silloin käyn takuuseen heistä, — vastasi urhoollinen Armfelt vähän närkästyen. — Teidän ylhäisyytenne antakoon vain heille tilaisuutta siihen.

— Johan ne lurjukset Viipurin luona näyttivät, mihinkä kelpaavat, — jatkoi Lybecker. — Eivätkö pötkineet käpälämäkeen kuin lammaslauma heti, kun kuulivat koiran haukunnan.

— Ei, teidän ylhäisyytenne, he eivät paenneet sentähden, että pelkäsivät vihollista; he pakenivat sentähden, kun eivät saaneet kohdata sitä mies miestä vastaan käsikähmässä, ja saman he tekevät nytkin, jos eivät saa tapella. Heidän reppunsa ovat kohta tyhjät, viljat heidän pelloillaan ja niityillään ovat korjaamatta. Kuinka saattaa teidän ylhäisyytenne vaatia heitä kestämään pitkällistä leirielämää, kun he eivät näe siitä muuta seurausta kuin alituisia marsseja eteen- ja taaksepäin, sill'aikaa kun vihollinen estämättä hävittää maata heidän ympärillänsä! Tämän väen kanssa ei suoriteta liikkeitä, vaan taistellaan. Pitääksemme sotajoukkomme koossa meidän täytyy taistella.

— Me olemme liian heikot, meidän täytyy odottaa lisäväkeä.

— Ja sill'aikaa, kun me saamme muutamia satoja miehiä lisää, saa vihollinen kymmeniä tuhansia. Sill'aikaa, kun säännölliset joukkomme ehkä saavat pari komppaniaa alokkaita lisäkseen, luopuu kenties kaksituhatta nostoväen miestä lipuistaan. Kaunis vuodenaika menee ohi, ja kohta tekevät syyssateet tiet mahdottomiksi kulkea. Teidän ylhäisyytenne, meidän täytyy taistella!

— Jos tiet tulevat mahdottomiksi kulkea, niin on siitä enin haittaa viholliselle. Meille on eduksi, että viivytämme sitä niin kauan kuin mahdollista.

— Sill'aikaa, kun vihollinen elämöi tulella ja miekalla … kun maa vuotaa verta … kun närkästys, katkeruus ja häpeä täyttää kaikkien mielet! Ei, teidän ylhäisyytenne, sillä kannalla kuin asiat nyt ovat, ei tuumita, vaan toimitaan. Meillä on nyt 9,000 miestä, ja vihollisella tuskin on enempää kuin 12,000 yhteen paikkaan koottuna. Jos emme nyt tohdi taistella, niin meillä kolmen viikon perästä ei ole enempää kuin puolet näistä joukoista, jotavastoin vihollinen sillä ajalla on kasvattanut voimansa kahta vertaa suuremmaksi. Tässä ei ole valitsemisen varaa, meidän täytyy tapella!

— Herra kenraalimajuri, te tiedätte minun ajatukseni ja hänen majesteettinsa selvän käskyn. Tahtoni on, että keskeytämme tämän puheen, ja te tekisitte paremmin, kun harjoittaisitte väkeänne edes kaikkein yksinkertaisimpiin käsitemppuihin. Lempo vieköön, nuo miehet tekevät kunniaa kuin rupikonnat!

— Suvaitkaa minun vielä tehdä yksi kysymys! Aikooko teidän ylhäisyytenne odottaa vihollista tänne?

— Minä toimin niinkuin asianhaarat vaativat.

— Mutta jos se käy kimppuumme, niin toivon, että pidämme paikkamme. Asemamme on edullinen…

— Minä olen sanonut herra kenraalimajurille, että minä toimin niinkuin asianhaarat vaativat ja minä olen käyttävä teidän miekkaanne, jos sitä tarvitsemme. Haluatteko olla päivällisellä luonani?

Armfelt nosti, keveästi kumartaen, kätensä hattunsa reunaan. S

— Auf Wiedersehen!

Ja molemmat päälliköt erosivat — Lybecker tyytyväisenä, että oli päässyt kuulemasta muistutuksia mieheltä, jota hän sekä pelkäsi että vihasi ja jonka rinnalla hän sotilaana tietystikin tunsi itsensä tuhatta kertaa huonommaksi — Armfelt sitävastoin harmissaan ja punoen päässään keinoa, miten hän, niinkuin muinoin Themistokles, pakottaisi ylipäällikön taistelemaan. Tuskin hän oli asuntoonsa palannut, kun jo istui kirjoittamaan seuraavaa kirjettä vaimolleen Loviisalle, syntyisin Aminoff, Isnäsin kartanoon:

Rakas Loviisani!

Tämä vain pikimmältään, antaakseni sinulle edeltäkäsin tiedon mahdollisesta käynnistäni siellä, jos tulisimme voitetuiksi ja pakotetuiksi Ruotsiin pakenemaan. Tilanne täällä on toivoton, armeija kapinassa, ruokavarat lopussa ja ampumavarat viimeisistä sateista perin pilaantuneet. Toivon, ettei vihollinen toki hätyytä meitä tänäpäivänä eikä huomennakaan tässä kovin epäedullisessa asemassa, sillä jos niin onnettomasti kävisi, niin aavistan edeltäkäsin, että tappiomme on oleva täydellinen ja välttämätön. Ole kumminkin hyvässä turvassa, minä pelastan meidät kaikki, unohtaakseni sinun uskollisessa sylissäsi onnen epävakaisuuden. Suutele pientä Kustaatani, ja anna Stoltin harjoitella häntä ahkerasti sotatemppuihin; muutamain päiväin kuluttua olen kenties luonanne ja kahden viikon perästä Ruotsissa. Hyvästi! Kuolemaan asti sinun K.K.A.

Porvoossa, 4. p:nä elok. 1713.

Kenraali sinetöi kirjeen ja helisti kelloa. — François! — sanoi hän uskolliselle kamaripalvelijalleen, joka oli seurannut häntä Ranskanmaalta ja oli kyllin harjaantunut siihen aikaan ylen tärkeään toimeensa, ymmärtääkseen puolesta sanasta isäntänsä tahdon, — haluatko ansaita kaksikymmentä tukaattia?

Ranskalainen naurahteli. — Teidän armollanne on erinomainen taito kiihoittaa intoani, muistuttaen minua siten entisistä iloisemmista päivistä — Valenciennes'ssä esimerkiksi…

— Vaiti, veitikka. Ei nyt ole kysymys nuoruuden hullutuksista. Hanki itsellesi niin pian kuin suinkin talonpoikaispuku ja ompele tämä kirje takkisi vuorin ja päällystän väliin, mutta, älä ompele sitä kovin taitavasti … ymmärrätkö?

— Eikö kovin taitavasti? Hyvä.

— Lähde sitten kuljettamaan tyhjiä pyttyjä ja mitä muuta rojua satut saamaan vihollisen etuvartijain ohitse. He ovat tuskin kahden penikulman päässä täältä, Sipoossa. He ottavat sinut vangiksi, ymmärrätkö?

— Hyvä. He ottavat minut vangiksi.

— Ja sitten sinut lunastetaan takaisin, ellei sinua sitä ennen hirtetä.

Kamaripalvelija veti ilveillen suunsa irviin.

— Toivon, että tämä kirje tulee olemaan sinun pelastuksesi. Sinua tutkitaan — sinä puhut itsesi pussiin — sinua ahdistetaan, tarkastetaan, ja kirje, joka sinun piti viedä Isnäsiin, löydetään. Välttääksesi hirsipuuta sinä valehtelet minkä osaat meidän huonosta asemastamme ja annat viimein, paljon tingittyäsi, houkutella itsesi rupeamaan vihollisten oppaaksi, johtaaksesi heidät huomenna varhain äkkiarvaamatta päällemme. On hyvin mahdollista, että Lybecker vuorostaan hirtättää sinut palattuasi, mutta olethan siihen silloin jo tottunut. Maltahan — nyt muistuu mieleeni, että voisimme paeta Mäntsälän puolelle. Sinun tulee jollakin sukkelalla tavalla huomauttaa siitä vihollisille ja toimittaa niin, että he lähettävät sotaväkeä meidän selkämme taa ja jos mahdollista joka taholta kiertävät meidät. Joka taholta, kuuletko, oo, se olisi suurenmoista se! Kun ovat ottaneet sinut hirrestä alas, niin teen sinut hovimestarikseni ja korotan palkkasi kahta vertaa suuremmaksi.

— Teidän armonne käskyjä olen säntilleen noudattava. Rohkenen vain alamaisimmasti anoa…

— Puhu vain suusi puhtaaksi. Ethän ainakaan kahtakymmentä tukaattia lisää?

— Fi donc, kuinka teidän armonne saattaa semmoista minusta ajatella? Minä rukoilen vain kaikkein nöyrimmästi, että jos he ottaisivat minut liian myöhään alas ylhäisestä asemastani, teidän armonne siinä tapauksessa piirrättäisi seuraavan kirjoituksen haudalleni: Tässä lepää uskollinen velikulta, joka eli ja kuoli herransa koirankureja täyttäessään.

— Hyvä, hyvä, — nauroi Armfelt, — anomuksesi on kohtuullinen ja se täytetään. Mutta suoria nyt tiehesi, sillä muuten pelkään, että peräydymme huomenna.

— Kas niin, sinä urhokas ylipäällikkö! — huudahti kenraali kamaripalvelijan mentyä. — Olet kutsunut minut päivällisille tänään; suokoon Jumala, että vuorostani voisin kutsua sinut hyvälle aamiaiselle huomenaamuna.[19] François ei ole mikään tyhmä poika, hän on syöttävä heille tämän tarinan kuin mämmikakun. Jospa nyt vain kiertäisivät meidät joka puolelta! Tahtoisinpa, jumaliste, kerran saada pakotetuksi tuon kurjan pelkurin todenteolla tappelemaan!

Päivä sai kuluneeksi, ja Armfelt oli erinomaisen hyvällä tuulella. Vaikka olikin suorapuheinen, ei hän malttanut olla silloin tällöin ylipäällikköä pistelemättä. Päivällispöydässä tuli puheeksi Rutger von Ascheberg, joka yöllä karkasi Czarnieckin puolalaisten kimppuun Kunitzin luona ja hakkasi heidät maahan. — Czarniecki oli narri, — puuttui Armfelt puheeseen; — miksi hän ei vuojustanut hevosiaan ja paennut laivastoon!

Lybecker sai pitää hyvänään tämän pilkallisen viittauksen kuuluisaan peräytymiseensä Inkerinmaalta. Mutta Czarnieckin kohtalo lienee herättänyt hänessä joitakin pahoja aavistuksia, koskapa hän yön tullessa lähetti vakoojia kaikille suunnille pitämään silmällä vihollisen liikkeitä.

Armfelt sitävastoin ratsasti sotajoukkoja tarkastamaan tullakseen vakuutetuksi — ilman että kukaan huomasi hänen tarkoitustaan — siitä, että kaikki vartijat olivat paikoillaan ja että hajalla olevat osastot olivat helposti kokoon saatavissa. Nostoväen leiristä kuljetutti hän salaa pois kaiken paloviinan, ja uusmaalaisensa antoi hän nukkua täysissä varusteissa ja kiväärit ladattuina, sanoen syyksi sen, että oli huomenna varhain lähdettävä seutua tarkastamaan.

Yö oli jo pitkälle kulunut, kun eräs vakoojista täyttä laukkaa palasi Lybeckerin luo tuoden sen sanoman, että hän Sipoon puolelta oli kuullut vahvan ratsujoukon lähenevän. Kohta sen jälkeen tuli toinen ja kolmaskin, molemmat tuoden samanlaisen ilmoituksen, että vihollinen oli liikkeellä pitkin koko linjaa Mäntsälään päin. Lybecker, jota ei suinkaan käy soimaaminen siitä, ettei hän olisi ollut varovainen, antoi heti kohta kaiken ratsuväkensä nousta ratsaille ja samota tuota pohjoisesta päin uhattua paikkaa kohti, jonka jälkeen jalkaväki sai käskyn lähteä liikkeelle. Kuormasto koottiin ja kaikki, mitä ei käynyt tuota pikaa mukaan ottaminen, poltettiin tahi turmeltiin.

Armfelt raivosi. Hänen tuumansa oli ennen aikojaan tullut ilmi, mutta hän toivoi vielä sittenkin, että vihollinen koettaisi käyttää tätä näennäistä häiriötä hyväksensä. Mutta turhaan. Venäläiset, jotka eivät tavanneetkaan suomalaisia valmistumattomina, eivät jatkaneet hyökkäystään, vaan palasivat entisiin asemiinsa. Vähäpätöinen kahakka kasakkain ja Uudenmaan ratsuväen välillä oli ainoa seuraus tästä laajalle tähdätystä yöllisestä äkkiyllätyksestä.

Kun armeija neljä päivää ankarasti marssittuaan taas pysähtyi Pälkäneellä, puhkesi kauan pidätetty viha Suomen armeijassa ilmi tuleen. Upseereilla ja erittäinkin sotamiesten lemmikillä Armfeltilla oli tekemistä saadakseen täydellisen kapinan estetyksi. — Miksi emme saa tapella! — huusivat sotilaat ja syljeskelivät harmissaan sitä kirjallista päiväkäskyä, jossa ylipäällikkö velvoitti heitä järjestykseen ja sotakuriin. — Miksi emme saa tapella! — toisti nostoväki närkästyksissään. — Senkö vuoksi olemme niin monta penikulmaa samonneet kotiseuduiltamme ja kärsineet kaikenlaisia vaivoja ja vastuksia, että häpeällisesti palaisimme sinne takaisin, laukaisematta kertaakaan kivääriämme, kun vihollinen sillä välin vie meiltä maat ja mannut!

— Miksikä laukkailemme ympäri maata kuin ajetut jänikset vihollisen meitä pilkatessa ja nauraessa. Emmekö ansaitsisi, että poikanulikat joka kylässä osoittaisivat meitä sormellaan, ja että omat naisemme ajaisivat meidät luudan varrella takaisin!

— Korkein päällikkömme pötkii pakoon kuin jänis rumpua! Pitääkö meidän suvaita, että maamme kavalletaan! Pitääkö meidän suvaita, että vaimomme ja lapsemme myydään kuin kynityt kanat ensimmäiselle moskovalaiselle, joka säikäyttää kenraalin pakosalle!

— Hakekaamme käsiimme suurin pönttö Pälkäneen kirkonkylästä, pistäkäämme kenraali siihen ja heittäkäämme järveen! Vahinko pönttöä, ei kenraalia…

— Niin pojat, ja sitten otamme Armfeltin päälliköksemme.

— Ja lähdemme uudelleen vihollista vastaan, vastarintaa tehdäksemme.

— Mitä nyt, te hävyttömät lurjukset! — ärjäisi Armfelt, joka juuri ratsasti ohitse. — Tunnetteko sotalakeja ja tiedättekö, mikä rangaistus kohtaa sitä, joka pitää kapinallista puhetta korkeinta päällikköä vastaan?

— Hurraa! Hurraa Armfeltille! — oli sotamiesten vastaus.

— Eläköön kuningas! — vastasi Armfelt. — Malttakaa mielenne pojat! Ei kapinaa, muuten täällä silmuksia liikutetaan. Niin totta kuin Jumala auttaa, sanon minä teille, että me saamme tapella, jos ei tänäpäivänä, niin jonakuna toisena päivänä. Pitäkää nyt suunne kiinni, minä menen kenraalin luokse.

Armfelt meni ja tapasi kenraalin ankarassa sananvaihdossa nostoväen lähettämän lähetystön kanssa, jonka johtajana oli eräs uljas nuori talonpoika Lauri Larsson Isokyröstä, yksi heidän itsensä valitsemia päälliköitä. Lybecker oli tavallisuutensa mukaan ottanut heidät ylenkatseellisesti vastaan ja haukkunut heitä kulkureiksi ja roistoväeksi, jotka eivät kelvanneet muuhun kuin rottain tavalla syömään armeijan muonavarat suuhunsa.

Talonpojat olivat kovasti kiihkoissaan. — Me emme kärsi mitään herjauksia teidän puoleltanne, herra Takaperin, tai miksi teitä sanottaneen! — puhkesi nuori Larsson suomeksi sanomaan. — Me emme ole roistoväkeä emmekä kulkureita, vaan vapaita kunniallisia talonpoikia, jotka olemme tulleet tänne uhraamaan henkemme ja veremme maamme ja kuninkaamme edestä, emmekä semmoisten herrain haukuttaviksi, joiden suurin miehuus on heidän suuressa suupalttisuudessaan. Me emme ole maan hylkyväkeä, vaan pikemmin sen mehu ja ydin ja se aine, josta Kaarle-kuningas nyt kolmenatoista vuotena on ottanut ne sotajoukot, joilla hän on voittonsa saavuttanut. Ja sen sanomme teille, kenraali, koska niin vähän huolitte suuren kuninkaamme esimerkistä, että jos ette nyt anna meidän pysähtyä ja tapella, vaan aiotte vielä kerran antaa meidän narreina juosta ympäri maata, niin me vapaat talonpojat heitämme teille hyvästit ja palaamme jälleen kotiimme, ja sitten saatte vastata Jumalan ja kuninkaan edessä siitä, kuinka olette tämän onnettoman maan kanssa menetellyt.

— Vangitse tuo petturi! — huusi kenraali vartijasotamiehelle.

Mutta Armfelt astui väliin. — Antakaa heidän mennä, herra kenraali, — sanoi hän sillä ankaralla totisuudella, joka vielä toistasataa vuotta jälkeenpäin näkyy tämän uljaan ja urhoollisen karoliinin kuvassa. — Antakaa heidän mennä, jos henkenne on teille kallis, sillä se on hiuskarvan varassa!

Lybecker kalpeni. — Mitä puhutte, herra kenraalimajuri, — sanoi hän, annettuaan talonpojille merkin, että poistuisivat. — Kauan olen jo tiennyt, että tekin olette vihamiehiäni, mutta en ole uskonut teidän rohkenevan uhmailla kuninkaan käskyjä, jotka hän minun välitykselläni antaa. Ei, herraseni, niin helposti ette voi astua sijaani.

— Hävetkää! — sanoi Armfelt, nähtyään, että he olivat kahdenkesken. — Hävetkää, herra kenraali, noin puhuttelemasta miestä, jonka avutta tällä hetkellä armeija olisi ilmi kapinassa. Teidän arkuutenne ja nurinkuriset marssinne ovat saattaneet maamme viholliselle alttiiksi ja sekä sotamiehet että nostoväen epätoivoon. Viimeisen kerran kehoitan nyt teitä muuttamaan menettelyänne ja vastustamaan vihollista. Ellette sitä tee, en voi enää sotaväestä vastata.

— Se on minun asiani. Minä tottelen kuninkaan käskyjä enkä tarvitse teidän neuvojanne.

— Suomi on hukassa — ja se tapahtuu teidän tähtenne! Ajatelkaa, herra kenraali, että tämä häpeä tahraa nimeänne tulevain sukupolvien silmissä!

— Onko teillä mitään muuta minulle sanottavana?

— On. Minä näen, että ummistatte korvanne sekä järjen että kunnian käskyiltä. Hyvä on, hallitus on käytöksenne tuomitseva. Minä olen menettelevä niinkuin velvollisuuteni ja omatuntoni vaativat. Hyvästi!

Ja Armfelt poistui, jättäen Lybeckerin neuvottomuuden ja pelon valtaan. Kenraali alkoi jo hämärästi aavistaa, että hänen tehtävänsä oli lopussa, ja hänen aavistuksensa kävi toteen. Peräytyminen Porvoosta oli ratkaiseva tapaus. Talonpojat luopuivat joukoittain armeijasta, ja suuri osa sotamiehiä seurasi heidän esimerkkiään. Muutamia viikkoja tämän onnettoman paluuretken perästä oli Suomen sotajoukko ilman taistelua huvennut vähempään kuin puoleen määräänsä, ja puute ja alakuloisuus lamauttivat niidenkin rohkeuden, jotka vielä lippuja seurasivat.

5. SISSIT.

Se kolmekymmentäkuusi miestä käsittävä ylioppilas- ja teinijoukko, joka v. 1713 lähti Turusta sotaan, oli jo kesällä 1713 huvennut puoleen määräänsä. Muutamat olivat kuolleet ruttoon, toiset kaatuneet vihollisen kuulista, ja viisi tai kuusi heistä oli katsonut paremmaksi palvella Armfeltin johdolla säännöllisten sotajoukkojen riveissä. Sitävastoin oli Bertelsköldin maine siitä, että hän oli rohkea sissi, koonnut hänen lippunsa ympärille kaikista yhteiskuntaluokista koko joukon nuoria miehiä, joista hän kumminkin valitsi ainoastaan kaksitoista kelvollisinta, lähettäen toiset Armfeltin riveihin astumaan. Bertelsköldin vapaajoukkoon kuului siis, siihen aikaan kun Lybecker teki kuuluisan paluuretkensä, ainoastaan kolmekymmentä miestä, mutta miestä semmoista, jotka mieluimmin taistelivat yksi kymmentä vastaan — rohkeita, neuvokkaita urhoja, jotka tunsivat kaikki tienoon sopet ja piilopaikat paremmin kuin jos olisivat olleet siellä syntyneitä, ja jotka kuin ukkosilma syöksähtivät metsistä huolettoman vihollisen niskaan ja yhtä äkisti jälleen katosivat, tehtyänsä sille joka kerta niin paljon vahinkoa kuin mahdollista. Semmoisia vapaajoukkoja hiiviskeli useampia vihollisen selän takana ja parveili sen ympärillä joka taholla, kaapaten sanansaattajia ja kuormastoja, karaten päälle, hakaten maahan tai vangiksi ottaen siellä täällä liikkuvia pienempiä osastoja ja useastikin häiriten vihollisen parhaiten harkittuja sotasuunnitelmia. Kun ei vihollinen näille sisseille mitään voinut, kosti se useinkin heidän tekonsa mitä hirmuisimmalla tavalla seudun asukkaille, joiden, syystä kylläkin, luultiin olevan yksissä tuumin rosvojen kanssa ja auttavan heidän vehkeitänsä. Myöhemmät historioitsijat, niinkuin Lencqvist, ovat sentähden pitäneet näitä sissejä hyvin suurta turmiota tuottaneina, ne kun kiihoittivat niin paljon viatonta verta vuodattamaan; mutta varmaa on, että maamme on oikein omiansa "pikku sodan" käyntiin, ja jos vapaajoukot olisivat saaneet jotakin tukea maan säännölliseltä sotavoimalta, niin ne epäilemättäkin olisivat vaikuttaneet suuresti maan vapauttamiseksi. Kansantaruissa elävät heidän urotekonsa vielä tänäkin päivänä, ja vielä tänäkin päivänä kertoo vanhus pirtissään kummasteleville kuuntelijoilleen Luukkosen, Långströmin ja Löfvingin urotöistä — Kivekkäistä, Härkmannin pojista ja useista muista muinaisuuden haamuista, jotka sadun salakätköisessä hämärässä ovat saaneet miltei jumalaistarullisen merkityksen.

Vuodesta 1710 vuoden 1713 loppuun asti oli Vanha Suomi, eli oikeammin Viipurin läheiset seudut ja Laatokan lounainen rannikko, suomalaisten sissien varsinaisena temmellyspaikkana. Täällä tapaammekin elokuussa viimeksimainittuna vuonna Bertelsköldin miehineen eräässä suuressa metsässä Kivennavan pitäjässä, lähellä Rajajokea ja Pietarista Viipuriin vievän valtatien pohjoispuolella.

Oli yö, ja alkava syyspimeä oli jo luonut pitkät varjonsa tuuheiden kuusien ympärille, jotavastoin leimuava nuotiotuli valaisi korkeiden, sammaltuneiden puunrunkojen välissä olevia kiviä ja mättäitä. Sitä myöten kuin valo välähteli tai jälleen heikkeni, kohtasi sen haaveellinen loimu etäisempiä tai lähempänä olevia esineitä, ja tässä epävakaisessa, liekkuvassa valossa näytti siltä kuin metsän jättiläiset olisivat tunkeutuneet ahtaammalle valkean ääreen, sill'aikaa kuin pöllöt lentää räpistelivät oksalta oksalle ja sudet[20] säikäyksissään lymysivät luoksepääsemättömiin rotkoihin.

Valkean ympärillä istui tai loikoi kaksikymmentä hyvästi varustettua venäläisiin sotaviittoihin puettua miestä, jotka olivat ottaneet sekä vaatetavaransa että ruokansakin viholliselta. Vast'ikään he olivat lopettaneet yksinkertaisen ateriansa ja antoivat kutakuinkin hyvällä viinillä täytetyn hopeapikarin — sekin sotasaalis — kiertää miehestä mieheen. Tuon tuostakin herätti jokin outo metsästä kuuluva ääni heidän huomiotaan, mutta kun he, sitä tarkemmin kuunneltuaan, olivat saaneet selville, että ääni oli vain läheisten vartijain huutoa toisilleen tai tuulen huminaa pitkissä kuusissa, jatkoivat he taas pakinoitaan hauskalla huolettomuudella, joka osoitti, että he jo olivat tottuneet seikkailijaelämäänsä näissä metsäisissä seuduissa.

— Pitäisipä Bångin olla jo täällä, — sanoi Bertelsköld, ja minä toivon hänen tuovan hyviä uutisia. Jos vain saamme armeijan kahtakymmentä penikulmaa likemmäksi, niin takaan, että Bruce Viipurissa on näkevä aaveita keskellä päivää.

— Ja joka yö näkevä unta Viipurin pamauksesta, — lisäsi Miltopaeus, yksi entisiä Turun koppivankejamme.

— En osaa toivoa mitään ennenkuin näen Lybeckerin ratsastavan Turun katuja pitkin istuen takaperin nälkäisen kuormakonin selässä, lammasnahkainen turkki päällä ja kaksi pitkää jäniksen korvaa hatussa, — vastasi Israel Peldan, eräs toinen karsserihuoneen entisiä asukkaita.

— Hiiteen kaikki jäniksen korvat! — jatkoi Bertelsköld. — Tyhjentäkäämme tämä pikari huomisen retkemme menestykseksi. Viisitoista ruudilla lastattua vaunua, kuusi arkkua kiväärinkuulia, kahdeksansataa saksilaista kivääriä, sitten vielä läskiä ja paloviinaa, kaviaaria ja hedelmiä ynnä muita herkkuja tsaarin omaa pöytää varten, sillä hänen sanotaan aikovan käydä Viipurissa. Maksaapa vaivan koettaa, pojat! Olen saanut tietää sen luotettavalta mieheltä. Vanha Eero on itse ollut kuormia kuljettamassa, ja he levähtävät nyt tuskin puolen penikulman päässä täältä Rajajoella. Lempo tiesi, minkätähden he eivät ole lähettäneet kaikkia noita herkkujaan meritse, mutta kenties heillä on ollut olevinaan vähän vihiä Ruotsin laivastosta. Saamme kyllä otella noin 200:n miehen kanssa, paitsi kuormaväkeä, mutta kasakoita lienee tuskin 40. Ja muiden kanssa me kyllä toimeen tulemme…

Nuo hurjat nuotion äärellä olevat miehet naurahtelivat. He pitivät kasakoita arvossa, ne olivat urhokasta väkeä, mutta aina sitä sentään tultaisiin toimeen 40:n donilaisen toverin kanssa.

— Olen pitänyt huolta siitäkin, että esteitä on asetettu sinne tänne tielle, niin että ainakin muutamat hevoset tulevat nilkuiksi. Sitä paitsi houkuttelemme heidät tien viereen panemalla toimeen hälyytyksen metsässä. Eerolla on poika, joka merkinantojen puhaltamisessa voi kilpailla parhaimman henkivartijarakuunain torvensoittajan kanssa, ja kasakat eivät viimein tiedä, mistä vaara uhkaa. Paha vain, etteivät Långström ja Luukkonen nyt ole kanssamme.

— He ovat aina tahtoneet menetellä omin päinsä, syyttäkööt siis itseänsä! — virkkoi Miltopaeus. Kateuden perisynti oli jo hiipinyt näidenkin urhoollisten sissien sydämiin.

— Isäni haamun nimessä! — huudahti Bertelsköld suuttuen, — sinun pitäisi hävetä puhumasta pahaa miehistä, jotka palvelevat maatansa paremmin kuin sinä ja minä. He katosivat kolme viikkoa sitten ja kostuttavat kaiketi nyt Venäjän tannerta rehellisellä suomalaisella verellään. Antaisin vasemman käteni, jos sillä voisin ostaa heidät takaisin isänmaalleni!

Tuskin hän oli tämän sanonut, kun itäisellä puolella oleva vartiomies huusi: "kuka siellä?" ja askelia kuului metsästä. Nuotion äärellä levänneet miehet hyppäsivät pystyyn ja tarttuivat aseihinsa, valmiina, kuten aina, henkensä uhalla taistelemaan voimallisempaa vihollista vastaan, joka usein ajoi heitä takaa kuin metsän petoja ja mihin hintaan hyvänsä koetti saada heidät tuhotuksi.

Ei viipynyt kauan, ennenkuin kaksi miestä astui valkean ääreen. He olivat puettuina vangin vaatteihin ja niin lian ja tomun vallassa, että oli miltei mahdoton tuntea heitä.

— Kaarle-kuningas! — huudahtivat miehet ja vaipuivat väsymyksestä nääntyneinä valkean ääreen, kykenemättä vähään aikaan virkkamaan enempää kuin nämä kaksi sissien yhteistä tunnussanaa.

— Luukkonen! Långström! — huudahti ihastunut Bertelsköld. — Hopeapikari tänne! Ei koskaan ole maljaa kallistettu parempien urhojen kunniaksi. Ja minkä näköisiä olette! Tuletteko suoraa päätä hornasta?

— Moskovasta tullaan! — läähätti Luukkonen vähän toinnuttuaan. — Moskovasta, tahi oikeammin sanoen hirrestä! Vielä kulaus, veikkoset! Kiitoksia paljon! Kuusi päivää olemme nyt olleet suden ajossa … suohon kyyristyneinä, sill'aikaa kuin kasakkain piikit ovat vinkuneet korviemme ympärillä. Mutta mitäpä siitä … nyt olemme taas täällä ja tuomme hyviä uutisia.

Nuotiolla istuvat sijoittuivat äsken tulleiden ympärille, löivät heille sydämellisesti kättä ja kehoittivat heitä kertomaan seikkailuistaan.

— No niin, — vastasi Luukkonen, mutta Långström oli ääneti ja joi, ja taas oli ääneti ja joi, kunnes hän väsyneenä tuuskahti istualtaan nukkumaan. Mutta viinirypäleen neste ja vaarasta pelastuminen olivat irroittaneet harvapuheisen suomalaisen kielenkannan. — Sen voi kertoa pitkästi, — jatkoi hän puhettaan, ja sen voi kertoa lyhyeenkin. Me olimme kuulleet puhuttavan ruutikuormista, jotka nyt ovat tulossa, ja olimme sentähden Rajajoen puolella tiedustelemassa. Vilahduksessa olivat kasakat niskassamme, ja kun pari heistä oli kaatunut, saivat he meidät kiinni ja veivät sitä tietä Pietariin. He tunsivat näet Långströmin hänen ryysyisestä univormustaan, ja niin he veivät meidät molemmat tsaarin eteen. Kun hän hetkisen aikaa oli meitä tutkinut, ja me olimme valehdelleet niin hyvin kuin siinä kiireessä osasimme, ärjäisi hän lyhyesti: "hirteen se koira!" Koska minä olin talonpoikaisessa takissa, niin ymmärsin heti yskän ja aloin huutaa: — "teidän tsaarillinen armonne, minä olen upseeri!" — ja kaikeksi onneksi oli äsken saamani majurinvaltakirja vielä povellani. Tsaari silmäsi sitä ja rypisteli kulmiaan. Hänen kanssansa ei ole leikittelemistä silloin, kun hän noin tekee, ja kaikki ympärillä seisovat alkoivat vapista kuin haavanlehdet. Mutta hän viskasi vain valtakirjan minulle takaisin ja ärjäisi: — "Olenko minä velvollinen kaikkia suomalaisia suomyyriä tuntemaan? Antakaa miehille sarkka paloviinaa ja lähettäkää heidät Moskovaan; he voivat olla meille hyödyksi." — Sitten rupesi hän leppeämmän näköiseksi, taputteli meitä olkapäälle ja sanoi ruotsiksi: — svedski hund bra hund (Ruotsin koira hyvä koira)! — ja sitten hän käänsi taas venäjäksi ja sanoi meistä pitävänsä, koska tappelimme kuin pikku perkeleet, ja meidän piti opettaa hänen väkeänsä äkseeraamaan, — sanoi hän… Jumala minulle anteeksi antakoon, olinpa vähällä mielistyä moskovalaiseen! Lähinnä omaa kuningastamme tuskin tunnenkaan parempaa miestä.

— Entä sitten? Sinulla oli vielä kappale matkaa Moskovaan.

— Ei, niin pitkälle emme päässeet. Meitä kyydittiin vankikyydillä ja neljä miestä pantiin vartijoiksi. Kolmantena tahi neljäntenä yönä lepäsimme jossakin kapakassa, ja vartijamme olivat tavallisuuden mukaan hiukan nauttineet. Minä makasin valveillani enkä saanut unta, sillä siteet pakottivat kalvosiani. — Oletko hereillä Långström? — kysyin minä. — Olen, — sanoi hän, — minä ajattelen, että saattaisimme siirtyä tuonne pihalle. — Sitäpä juuri minäkin tässä tuumin, — sanoin minä, — kun vain saisin irti nuo saatanan siteet. — Käännypä vähän toisinpäin, — sanoi hän — ja viidessä minuutissa hän oli järsinyt köydenpätkät poikki. Sitten minä päästin hänet siteistä, ja sitten otimme sotamiesten kiväärit ja päällystakit heidän nukkuessaan ja vähän ruokaa laukkuun ja lähdimme tiehemme. Mutta Långströmin pisti vihaksi, että yksi lattialla kuorsaavista roistoista oli edellisenä päivänä sivaltanut häntä patukallaan, ja kun mies oli hyvin ihastunut pitkään, ruskeaan partaansa, otti Långström lähtiessämme sakset ja leikkasi häneltä parran pois. Jonka tehtyä se junkkari heräsi ja alkoi rähistä, mutta me sivalsimme häntä korvalle ja syöksähdimme ulos. Kaikeksi onneksi ennätimme sulkea oven ulkopuolelta, niin että hädin tuskin ehdimme ottaa kaksi hevosta, ja niin lähdimme ajamaan pimeässä yössä täyttä laukkaa, tietämättä minnekä, koko kylä kintereillämme. Vihdoin saavuimme suolle, ja meidän täytyi jättää hevoset ja olla kyyryllämme liejussa koko seuraavan päivän. Mutta yöllä jatkoimme kulkua, ja sitä teimme joka yö kaikkiaan kahdeksan vuorokautta, eläen nauriilla ja marjoilla, ja kun niin sopi, varastimme hevosia kylistä. Eräänä iltana tuli meitä vastaan kaksi tyttöä, kumpikin maitoastiataan kantaen; silloin satoi rankasti, ja niillä raukoilla oli vilu. Odottakaas vähän, huusi Långström. Sitten joimme heidän maitonsa ja annoimme heille päällystakkimme sijaan. Kas sentähden, veikkoset, täytyy meidän nyt tehdä kunniaa näissä ryysyissä.

— Ei hätää mitään! — huudahti Bertelsköld. — Suuri Novgorod on pitänyt huolen vaatteistamme. No niin, toverit, koska meidän yhteinen hyvä onnemme on meidät jälleen yhteen saattanut, niin tahdotteko käydä osallisiksi kunnon kepposeen?

— Minä aioin ehdottaa juuri samaa teille, — vastasi Luukkonen.

— Siis lähdet yhdessä ruutikuormastoa ryöstämään?

— Minä viisi piittaan teidän viheliäisistä ruutitynnyreistänne! Toist' sorttia!

— Ethän ainakaan aikone kokonaista arsenaalia?

— Toist' sorttia!

— Vankeja ottamaan? Joku eversti?

— Toist' sorttia!

— Kenraali?

— Toist' sorttia!

— Mitä hittoja, ethän ainakaan aikone väijyä…

— Tsaaria!

— Selitä tarkemmin!

— Muutamilta kivekkäiltä,[21] jotka näillä tienoin liikkuvat, kuulin vast'ikään, että tsaari, ainoastaan muutamien uskottujensa seuraamana, huomenna syö päivällistä Menshikovin maakartanossa Valkeasaarella, neljä penikulmaa täältä. Kun minulla ei ollut toivoa saada kokoon enemmän kuin 10 tai 15 miestä, ja nekin olivat vielä harjaantumattomia ratsastamaan, niin riensin sinua etsimään, ehdottaakseni teille, että jakaisimme yritykseen yhdistetyn kunnian ja vaaran.

— Ottaa tsaari vangiksi!

— Miksei? Hän on urhoollinen mies, ja hänen henkivartijansa puolustavat häntä viimeiseen verenpisaraan asti. Mutta pelkuriraukkoja emme ole mekään. Mitä se tekee, jos puolet meistä kaatuukin, kun vain toisten onnistuu tehdä enemmän kuin kokonaisen armeijan, enemmän kuin Kaarle-kuninkaan itsensäkään on onnistunut!

— Luukkonen, sinä olet talonpoika, ja minulla on kreivin arvonimi, mutta tämä ylevä ajatus koroittaa sinut ylemmä kaikkia Ruotsin valtakunnan kreivejä. Sinä olet oikeassa; mitä se tekee, jos sinä ja minä ja me kaikki kaadumme tässä yrityksessä, kunhan vain kaksi meistä jää viemään niin kallista saalista hyvään talteen! Tuossa käteni: me koetamme.

— Luukkonen! — huudahti Miltopaeus, pudistaen vuorostaan rohkean talonpojan kovaa kämmentä: — sattui tässä äsken niin, että tulin sinusta tyhmän sanan sanoneeksi. Nyt sen peruutan, ja sen, joka uskaltaa muuta sanoa kuin että sinä olet paras kaikista kunnon miehistä Auran ja Rajajoen välillä, vieköön Lybecker karvoineen päivineen.

— Luukkonen olkoon päällikkömme tässä yrityksessä — jatkoi Bertelsköld. — Minä ja me kaikki rupeamme hänen komennettaviksensa.

— Entä ruutikuormasto … musketit … kaviaari ja kakki ne muut herkut? — muistutti Peldan, joka jo oli toivonut saavansa syödä metsässä kerrankin hienon aterian.

— Saadaksemme kotkan pyydystetyksi täytyy meidän jättää rastaat rauhaan, — vastasi Bertelsköld. — Ei risahdusta, ei rasahdusta saa kuulua mistään melskeestä näillä tienoin ennenkuin olemme Valkeasaarella. Me odotamme sinun käskyjäsi, majuri Luukkonen.

Nyt tehtiin niin hyvä sotasuunnitelma kuin asianhaarat myönsivät. Viipymättä oli liikkeelle lähdettävä ja yön pimeyttä käytettävä, että metsäpolkuja myöten päästäisiin niin pitkälle kuin mahdollista Inkerinmaahan, ja sitten päivän noustessa levähdettävä. Sitten piti Luukkosen ja Bertelsköldin miesten, joita yhteensä oli hiukan viidettäkymmentä, talonpojiksi pukeutuneina lähestyä maakartanoa pienissä ryhmissä eri haaroilta ja niin pian kuin Luukkonen pistoolin laukauksella oli antanut merkin, tehdä hyökkäys. Mutta koska oli erittäin tähdellistä, että tehtäessä tämmöistä yritystä, jonka menestys kokonaan riippui liikkeiden nopeudesta, hevoset olivat mukana, ja kun niiden kuljettaminen liejuisilla metsäteillä oli mahdotonta, niin päätettiin hankkia niin monta paria rattaita kuin voitaisiin saada ja lähettää ne Bertelsköldin hevosten vetäminä pitkin suurta maantietä määrättyyn yhtymäpaikkaan, ikäänkuin ne olisivat Viipurista palaavia tyhjiä kuormakärryjä. Komento tässä toimessa uskottiin Miltopaeukselle, joka mongersi venättä kotitarpeiksi ja jonka piti olla olevinaan se komisarjus eli varusmestari, joka tavallisesti kulki semmoisten kuormastojen mukana. Heinäin alle kärryihin kätkettiin satuloita ja aseita, jotapaitsi neljä nopeinta hevosta valittiin tarvittaessa kuljettamaan korkeata vankia ja hänen vartijoitaan Suomen rajan yli.

Kun nukkuva Långström vaivoin oli saatu hereille, riensivät kaikki suurimmalla innolla panemaan tuumaansa täytäntöön.

6. KOTKAN AJO.

Seuraavana aamuna oli tämä vähäinen joukko, ylen vaivalloisia taipaleita metsien kautta kiireesti kuljettuaan, lähellä Rajajokea ja ainoastaan puolen penikulman päässä Valkeasaaresta. Varhainen elokuun aurinko oli jo tunnin ajan kultaillut koivujen latvoja, kun joukko paneusi levähtämään, saadakseen uusia voimia vaaralliseen yritykseensä. Onneksi oli seutu sodan takia suureksi osaksi autioksi joutunutta ja ilmankin niin täynnä pohjattomia soita, joiden läpi Laatokan ääretön vedenpaljous tihkuu maanalaisten norojen kautta merta kohti, että pakoilevat ilvekset, sudet ja ketut tähän asti olivat ainoat elävät olennot, jotka näyttivät tahtovan vastustaa kivekkäiden tunkeutumista Inkerinmaahan.

— Olisipa Löfving nyt kanssamme, — virkkoi Luukkonen; — liukkaampaa miestä vihollista vakoilemaan ei ole toista. Långström koettakoon onneaan; hän tuntee täällä joka pensaan, eikä ole monta tuntia siitä, kun viimeksi olimme täällä.

Långström, joka nyt oli yhtä väsymätön kuin yöllä oli ollut uninen, otti yhden kivekkäistä mukaansa ja lähti seutua tutkimaan. Aamupäivä oli jo pitkälle kulunut ja toverit alkoivat jo pahinta pelätä, kun hän vihdoinkin palasi. Maakartano, sanoi hän, oli täynnä venäläisiä ja suomalaisia uudisasukkaita — luvultaan ainakin sadan paikoille — jotka kaivoivat ojia, istuttivat puutarhoja ja rakentelivat komeita kivirakennuksia. Komppania Preobrashenskin kaartia oli majoitettu likimpään kylään virstan päähän rakennuspaikalta; tuskin oli kolmeakymmentä sotamiestä enempää itse kartanossa, ja nämäkin olivat heittäneet kiväärinsä pois ja riisuneet takkinsa kaivaakseen ja muuratakseen — niin innokkaasti joudutti tsaari tätä työtä. Hän oli, ainoastaan Mesnhikov ja kamaripalvelija muassaan, ratsastanut aivan lähitse sitä latoa, jonka lattian alla sissit piilivät. — Tuskin oli viittätoista askelta välillämme, — sanoi Långström; — minä olisin aivan hyvin voinut ampua hänet pistoolillani; mutta minä ajattelin itsekseni: olkoonpa vaikka itse perkele, mutta liian hyvä hän on kaatumaan noin häpeällisellä tavalla kunniallisen sotamiehen kädestä, ja tuskin on kolme viikkoa siitä, kun hän lahjoitti minulle henkeni. Niinpä annoin hänen ratsastaa ja, sen verran kuin ymmärsin, sanoi hän Menshikoville, että hänen pitäisi tuoda enemmän väkeä Suomesta, ne ymmärtäisivät paremmin viljellä suomaita, sanoi hän. Johon Menshikov vastasi, että hän oli tänne tuotattanut kolmattakymmentä suomalaista tyttöä ja naittanut heidät venäläisille orjilleen, sillä eduksihan olisi aina rotujen sekoittaminen toisiinsa, sanoi hän. Ja se näytti tsaaria huvittavan.

Kun he nyt olivat selvillä siitä, että uhkayritystä saattoi koettaa, jaettiin joukko sopimuksen mukaan pieniin osastoihin ja niin lähdettiin sykkivin sydämin matkalle maakartanoa kohti.

Lähetäkseen sitä täytyi seikkailijaimme kulkea erään alavan, mutta viljavan lakeuden yli, jommoista Inkerinmaa on melkein laidasta toiseen. Muutamat siellä täällä kellertävät ohravainiot, joita hävittävien sotien jälkeen taas oli ruvettu viljelemään, odottivat, tähkät täysinäisinä, elomiehen sirppiä ja soivat samalla hyvää suojaa eteenpäin hiipiville aina kartanoon saakka. Täten onnistui kahden Bertelsköldin ja Långströmin johtaman parven kenenkään huomaamatta päästä maakartanon portille asti.

Samoin lähenivät muutkin parvet, Luukkosen, Peldanin ja erään kivekkään, Toivosen, johtamina esteettömästi samaa määräpaikkaa vastaisilta suunnilta pitkin maantietä, selitettyään muutamille nenäkkäille kasakoille olevansa rajapitäjien työmiehiä, jotka tsaarin käskystä olivat tulleet tänne työhön osaaottamaan. Kaikki näytti hyvästi menestyvän; ainoastaan Miltopaeusta ei näkynyt hevosten kanssa.

Häntä odotettiin odottamistaan, mutta mahdotonta oli kauemmin odottaa. Tsaari istui päivällisillä tuolla sisällä; hänen tarkkaa kotkansilmäänsä peljättiin, jos hän tulisi ulos ja sattuisi huomaamaan valepukuun puetut.

Luukkonen aikoi juuri antaa hyökkäysmerkkinsä, kun samassa alkoi kuulua sekavaa melua maantieltä, ja heti sen jälkeen nähtiin moniaiden noista odotetuista hevosista ilman kärryjä ja satuloita laukkaavan maakartanoa kohti, selässään muutamia seikkailijoistamme. Täyttä neliä heidän jäljessään tuli alun toistakymmentä kasakkaa. Syynä tähän oli niinkuin sittemmin kuultiin, että kasakat olivat tahtoneet ryöstää kärryt, kun tarvitsivat niitä kuormastoa varten. Mutta nyt olivat aseet ja satulat heinäin alle kätketyt. Miltopaeus tinki siis vastaan niin kauan kuin suinkin, mutta puhui itsensä venäläisillä lauseparsillaan niin loistavasti pussiin, että viimein muuan kasakoista jokseenkin armottomasti kosketti häntä piikkinsä varrella. Tätä loukkausta urhoollinen ylioppilas ei voinut enää suvaita, ja yks' kaks' keijotti mies piikkinensä maassa. Tappelua ei voitu välttää, sissit tempasivat aseensa rattailta ja heidän onnistui hetkiseksi karkoittaa viholliset, ei kuitenkaan kauemmaksi aikaa kuin että kymmenen hevosta ehdittiin riisua ja yhtä monta kivääriä ottaa myötä, jonka jälkeen koko joukko, ystävät ja viholliset, täyttä lentoa riensivät Valkeasaarta kohti.

Luukkonen näki heti, ettei tässä ollut aikaa siekailla ja laukaisi yhden niistä pistooleista, jotka hän oli kätkenyt takkinsa alle, portilla seisovaa henkivartijaa kohti. Tämän merkin kuultuaan hyökkäsivät kaikki sissit esiin, nostaen kovaäänisen sotahuutonsa "Kaarle-kuningas!" ja tunkeutuivat kartanon pihalle.

Täällä loikoili noin parikymmentä miestä henkivartioväkeä huolettomassa rauhassa päivällislepoaan pitäen ja he olivat asettaneet kiväärinsä sen vähäisen puuhuoneen seinämälle, jonka kohta piti väistyä komean kivirakennuksen tieltä. Ennenkuin he ennättivät aseittensa luo, olivat sissit jo siellä ennen heitä, ja näiden onnistui, nyt hyvästi varustettuina, muutamilla kiivailla iskuilla ajaa heidät puolitekoisten matalain muurien ulkopuolelle.

Tämä oli vasta alkuleikkiä siihen varsinaiseen taisteluun, joka tähtäsi suurempaan saaliiseen. Heti ensimmäisen kehoitushuudon kuultuaan karkasi Bertelsköld pääovea kohti, tunkeutuakseen taloon ja saavuttaakseen tarkoituksensa ennenkuin puolustajat ennättivät tointua hämmästyksestään. Mutta siellä kohtasi häntä heti kookas henkivartija, joka seisoi vahtina eteisessä ja esti hänet pääsemästä sisään. Hurja taistelu syntyi tämän ja Bertelsköldin välillä — taistelu jättiläisten kesken, sillä molemmat olivat yhtä pitkät ja väkevät. Jo viimein pääsi kreivi, ollen harjaantuneempi miekkailemaan, voitolle; uskollinen henkivartija kaatui paikalleen sotamiehen tavoin, ja Bertelsköld tunkeutui eteenpäin.

Siellä kohtasivat häntä uudet vastukset. Ovet oli jo ehditty salvata sisäpuolelta.

— Ikkunain kautta sisään! — huusi Luukkonen. — Ei ollut aikaa murtaa ovia.

Långström hyppäsi ensimmäisenä sisään. Hän oli tullut keittiöön. Tuoksuvat paistit höyrysivät siellä vielä, mutta ei kellään ollut aikaa niitä nauttia. Långström sysäsi lähimmän oven auki ja oli nyt keskellä kiljuvia naispalvelijoita. Mutta kun kohteliaisuus hienompaa sukupuolta kohtaan ei koskaan ollut kuulunut tämän miehevän kapteenin tapoihin, oli se tällä kertaa hänen mielestään yhtä vähän paikallaan kuin muulloinkaan. Päästäkseen eteenpäin survaisi hän sentähden heitä jotenkin lemmettömästi sekä eteen että taakse, mutta huonolla menestyksellä. Näiden orjain uskollisuus hallitsijaansa kohtaan oli yhtä suuri kuin eteisessä seisoneen jättiläisenkin. He takertuivat sissin jalkoihin, heittäysivät lattialle hänen jalkainsa eteen, hänen täytyi astua heidän ylitsensä. Isoa miekkaansa ei Långström kumminkaan hennonut käyttää, ja niin sai taas muutamia minuutteja hukkaan kuluneeksi.

Sill'aikaa ja ennenkuin hyökkääjät ehtivät ruveta vartioimaan huonetta joka haaralta, oli useampia henkilöitä hypännyt ikkunoista ulos ja päässyt kedolle pakoon. Yksi näistä, tavattoman väkevä ja vikkelä, oli murtautunut Luukkosen miesten välitse ja antanut likimmäiselle vastustajalleen Toivoselle kuolinhaavan.

Muutamat luulivat häntä tsaariksi ja tahtoivat ajaa häntä takaa. Mutta toiset väittivät nähneensä tsaari Pietarin sisimmäisen huoneen ikkunassa ja tunteneensa hänet hänen nauhoitetusta hatustaan ja tummanvihreästä, kullalla kirjaellusta takistaan. Sissit eivät uskaltaneet hajaantua ja riensivät sentähden murtamaan sisimmän huoneen ovea; tätä käytti ruhtinas työhuoneenaan maakartanossa oleskellessaan.

Täällä kohtasi heitä ylen kiivas vastarinta. Ovi oli suljettu kaikenlaisilla huonekaluilla, ja kun se vihdoinkin saatiin sysätyksi saranoiltaan, vastaanotettiin ryntääjät pistoolinlaukauksilla. Kaksi heistä haavoittui; huone oli savua täynnä. Mutta savun lävitse nähtiin tsaari ja yksi hänen kamaripalvelijoitaan kumotun kirjoituspöydän suojassa ja paljastetut miekat kädessä, valmiina puolustautumaan viimeiseen asti.

— Antautukaa, teidän majesteettinne! — sanoi Bertelsköld saksaksi. — Vastustus on mahdotonta, ja teidän majesteettianne kohdellaan kaikella sillä kunnioituksella, joka teidän korkealle asemallenne kuuluu.

Tsaari ei virkkanut mitään, mutta kamaripalvelija otti vastataksensa. — Polvillesi, orja, puhuessasi kaikkien venäläisten itsevaltiaan kanssa! — huusi hän. — Suuri tsaari ei antaudu rosvojen vangiksi; heidän velvollisuutensa on anoa häneltä armoa.

— Me emme ole orjia emmekä rosvoja, — vastasi Bertelsköld ylpeästi, — vaan upseereja ja sotamiehiä hänen ruotsalaisen majesteettinsa palveluksessa. Minä pyydän teitä, teidän majesteettinne, älkää pakottako meitä väkivaltaa käyttämään, sillä minä vannon kruununne nimessä, että teidän täytyy seurata meitä, ja heti!

— Hänen tsaarillinen majesteettinsa suostuu kuulemaan teidän ehtojanne, — sanoi kamaripalvelija jälleen, kuiskattuaan muutamia sanoja herransa korvaan.

— Hän kuluttaa aikaa! — huusi Luukkonen. — Hänen väkensä kokoontuu joka haaralta. Ottakaa hänet kiinni!

Bertelsköld ymmärsi kyllä hyvin, että jokainen silmänräpäys oli kallis ja hyppäsi sentähden pitemmittä mutkitta pöydän yli tsaariin käsiksi, samalla kun Långström hirmuisella miekallaan oikaisi kamaripalvelijan lattiaan. Miekka väännettiin taistelevan hallitsijan kädestä, ja Bertelsköld kantoi hänet hänen kiivaasta vastarinnastaan huolimatta vahingoittumattomana portaille.

— Kuolema ja kadotus! — huusi Långström, kun oli tultu savusta ulos ja kirkas päivänpaiste valaisi vangitun kasvoja; — eihän tämä olekaan tsaari.

— Hän se on! — huusivat toiset; — me tunnemme hänen kullalla kirjaellun takkinsa ja hattunsa!

Luukkonen, joka vähän ennen oli ollut pelätyn hallitsijan kanssa tekemisissä, tunkeusi esille ja pyyhkäisi ruskeat hiukset vangin otsalta syrjään. — Ei, sanoi hän pettymystä ja harmia ilmaisevalla äänellä; — tämä ei ole tsaari! Jumala meitä auttakoon, hän on päässyt käsistämme!

— Enkö minä sitä sanonut, — huusi joku kivekkäistä. — Se oli tsaari, joka hyppäsi ikkunasta ulos ja halkaisi Toivoselta otsan.

Niin olikin. Vanki oli vain pukeutunut tsaarin hyvin tunnettuun hattuun ja takkiin ja asettautunut ikkunaan, pettääkseen vihollisia ja viivyttääkseen heitä niin kauan kuin mahdollista, kunnes hänen herransa ennättäisi päästä hyvään turvaan. Menshikov oli niin ikään päässyt pakoon. Rohkea yritys oli mennyt kokonaan myttyyn.

— Sinä saat meille maksaa tämän kepposen, sinä kavala koira! — huusi Långström vihan vimmassa, kohottaen surma-aseen vangin pään päälle.

— Iske vain, jos mielesi tekee, — sanoi venäläinen uhkamielisesti. — Minä olen vain herrani ja ruhtinaani halvin orja, mutta minä tiedän kuolla hänen edestään, jos niin on pyhien tahto, ja hän on pitävä huolen vaimostani ja lapsistani. Miksi viivyttelet, veren tahraama mies? Etkö näe, että tsaari, minun herrani, on päässyt pauloistanne ja on kostava teille minun puolestani. Iske siis!

Mutta Långström ei iskenytkään.

— Ei, — sanoi Bertelsköld, — tämä mies on vain tehnyt velvollisuutensa ja menetellyt herransa suhteen niin kuin itsekukin meistä olisi tehnyt oman herransa suhteen. Antakaa hänen mennä,

Vanki laskettiin irti. Nämä hurjat sissit, jotka itse kuolemaan saakka uskollisina taistelivat kuninkaansa edestä, ymmärsivät ensimmäisessä, huonosti menestyneestä yrityksestä johtuneessa närkästyksessäänkin kunnioittaa sitä uskollisuutta, jolla Venäjän kansa kaikkina aikoina on vuodattanut vertansa hallitsijainsa edestä. Totta kyllä on, että tämä kansa menetteli näin siksi, että se katsoi sitä itsestään selväksi asiaksi, kun sitävastoin lännen vapaat miehet seurasivat vakaumustansa; mutta molempain uhraukset, molempain alttiiksiantavaisuus ja molempain käytöstapa olivat lopuksi kumminkin samat.

— Ratsaille toverit! Ratsaille! — kaikui Luukkosen ääni. Ja jopa aika olikin täpärällä. Hajaantuneet kaartilaiset olivat yhtyneet kartanoon ratsastavaan kasakkajoukkoon ja uhkasivat sulkea sisseiltä paluumatkan. Osa työmiehiäkin alkoi kirvein ja rautakangein piirittää kartanoa. Joka haaralta nähtiin maalaisia rientävän hätään ja etäämpänä tupruava pöly ilmaisi, että Preobrashenskin kaarti, luultavasti tsaarin itsensä komentamana, oli tulossa kurittamaan näitä rohkeita sissejä.

Taistelua oli kestänyt tuskin kahtakymmentä minuuttia kauemmin, mutta vaara kävi joka hetki yhä suuremmaksi. Vähäisestä suomalaisten joukosta oli jo yksi kuollut ja kaksi haavoittunut. Onneksi oli kymmenen miestä jäänyt hevosia vartioimaan. Mutta nämäkin olivat ilman satuloita, ja hevosia olisi tarvittu neljänkymmenen paikoille. Vaikka kaksikin miestä olisi samalla hevosella ratsastanut, olisi sittenkin puolet joukosta ollut hukassa, jolleivät kasakat olisi tuoneet kartanoon niitä hevosia ja kärryjä, jotka he vähän ennen olivat Miltopaeukselta ryöstäneet. Luukkonen huomasi sen ja käski kymmenen ratsumiehen Bertelsköldin ja Långströmin johdolla karata kasakkain päälle, sill'aikaa kun toiset täyttä karkua juoksivat työmiesten kimppuun, hajoittivat heidät vähällä vaivalla ja anastivat kärryt hevosineen, joiden avulla kohta pääsivät maantielle ja sitten, kiivaasti ajaen, rajalle ja Suomen metsiin.

Bertelsköld ja Långström saivat nyt kahdeksan toverinsa kanssa, satulattomain hevosten selässä istuen ja ilman avun toivoa, rynnistää enemmän kuin sadan sotamiehen ja talonpojan sekä kolmen-, neljänkymmenen kasakan muodostaman joukon läpi, samalla kun kaarti pikamarssissa kiirehti kartanoa kohti. Heidän tuhonsa näytti välttämättömältä; mutta nämä urhoolliset, kaikenlaisissa vaaroissa karaistut sissit eivät hätääntyneet. Odottamatta päällekarkausta kävivät he itse ahdistajiin käsiksi, hyökäten ensiksi vaarallisimpain vihollistensa, kasakkain kimppuun.

Mutta tulisen rohkeat ja taistelunhaluiset kasakat käyttivät kuitenkin hyväkseen sitä etua, mikä heillä oli pitkistä piikeistään ja oivallisista hevosistaan, ja pyörähtivät syrjään, karatakseen sivulta ja takaa vastustajainsa päälle. Tilanne kävi tukalaksi; kaksi sissiä kaatui piikkien lävistäminä, ja kolmannen, Miltopaeuksen, joka suistui hevosen selästä, otti jalkaväki riemuiten vangiksi.

Bertelsköld joutui tästä onnettomuudesta aivan raivoihinsa. Muistettava on, että hänellä oli jättiläisen voimat ja että hän sen lisäksi vielä oli aikansa rohkeimpia ratsastajia, lapsuudesta pitäen ikäänkuin kasvanut kiinni hevosen selkään.

Hän oli huomannut, että kasakkain johtajalla oli erinomaisen hyvä hevonen, paljon parempi kuin kellään muulla, ja että hän sentähden kävi vaaralliseksi heille kaikille, kun hän milloin hyvänsä voi pyörähtää heidän sivuitsensa ja karata heidän päällensä takaapäin. Bertelsköld ratsasti nyt häntä kohti ja oli samalla hevosen selästä putoavinaan, niin että hän, pitäen harjasta kiinni, jäi hevosen kupeelle riippumaan. Heti oli kasakka hänen rinnallaan kohottamassa pitkää piikkiään hänet tuhotakseen, mutta samassa oli Bertelsköldkin jälleen pystyssä, tarttui kasakkaa oikealla kädellään rinnuksiin ja nosti hänet pois satulasta, jolla aikaa hän vasemmalla kädellään kävi irtonaisen hevosen ohjiin kiinni ja tempasi sen mukaansa. Tässä kummallisessa asennossa, kuljettaen potkivaa vastustajaansa suoralla kädellä edessään ja karkuuttaen hänen hevostaan perässään, ratsasti nyt tämä mahtava karoliini jalkaväen kimppuun, huolimatta luodeista ja sapeliniskuista, ja viskasi vankinsa suin päin keskelle tiheintä joukkoa. Kauhistunut joukko hajausi joka haaralle, luullen paholaisen itsensä ratsastavan heidän keskellään — mutta enin kaikista hämmästyi Miltopaeus, jonka käsiä oli juuri ruvettu sitomaan selän taakse. Nyt antoi Bertelsköld hänelle hevosensa ja hän itse otti kasakan hevosen, jonka tehtyä molemmat riensivät Långströmin avuksi, joka tunnetulla kauhealla lyömämiekallaan hakkasi kuin vimmattu ympärilleen.

Päästyään taas satulaan ja nauttien siitä riemusta, mikä valtaa intohimoisen ratsastajan hyvän hevosen selässä, hevosen, joka pärskyy kuin tulenliekki ja on väkevä kuin myrsky, oli Bertelsköld nyt kokonaan kuin toinen mies mielestään, ja sen saivat hänen vastustajansa kohta tunteakin. Vuorostaan pyöri hän nyt nuolen nopeudella joka haaralla heidän ympärillään, hätyyttäen ehtimiseen heitä suojattomilta puolilta, ja ratsastaja toisensa perästä suistui päistikkaa maahan hänen surmaavan säilänsä iskuista. Samoin kuin muinaisajan taistelijoilla näytti hänelläkin olevan taiottu rautapaita; piikit ja iskut kimmahtivat takaisin tästä raivoavasta Herkuleesta, joka paiskasi nurin niskoin kaikki, mikä tielle sattui, ja kohta kallistui voitto sissien puolelle. Joka mies sai nyt uutta rohkeutta ja tappeli neljän miehen voimalla; "Kaarle-kuningas! Kaarle-kuningas!" kaikui heidän sotahuutonsa, ja kun vihollinen alkoi epäillä olevansa tekemisissä jonkin Suomen armeijan etujoukon kanssa, hajautui se hurjasti paeten joka haaralle, juuri kun kaarti lähestyi kartanoa tuskin pyssynkantaman matkan päässä.

Bertelsköld ja hänen joukkonsa katsoivat parhaaksi olla odottamatta sen tuloa. Kaksi miestä menetettyään ja vieden muassaan useampia haavoitettuja he karkasivat tiettömiä metsiään kohti, jättäen taistelupaikalle, paitsi Toivosta ja noita kahta ratsastajaa, enemmän kaatuneita ja haavoittuneita vihollisia kuin mitä nykyaikana kuullaan mainittavan tavanmukaisissa sotatiedonannoissa. Suureksi harmikseen täytyi heidän jättää sinne toivonsa tuosta suuresta saaliista, joka olisi koko sodan menoon vaikuttanut niin arvaamattomasti; mutta heidän mieltään rauhoitti kuitenkin tieto siitä, että taas olivat voittajina päässeet noin tuiki epätasaisesta taistelusta ja että he, niin vähälukuiset kuin olivatkin, kumminkin olivat uskaltaneet ryhtyä urotekoon, joka olisi jäänyt tekemättä kokonaisilta armeijoiltakin.

7. MAINIEMEN LINNA.

Nyt oli tapahtunut se, minkä jo edeltäpäin voi aavistaa. Lybeckerin peräydyttyä Pälkäneelle jäi maan koko eteläinen osa alttiiksi viholliselle, joka pian otti sen haltuunsa. Anastettuaan Helsingin lähti se viipymättä Turkua kohti, löi eversti Stjernschantzin, joka 800:lla miehellä koetti viivyttää sitä Karjanjoen sillan luona, ja marssi kaupunkiin elokuun 28. päivänä, joka oli viimeinen rukouspäivä sinä vuonna. Kaikki virkakunnat, yliopisto ja suurin osa asukkaita olivat paenneet pelättyä vihollista, joka nyt tapasi kaupungin puoleksi palaneena. Turussa oli näet vuonna 1711 ollut suuri tulipalo — joten Inkeri-noidan ensimmäinen ennustus oli käynyt toteen. Venäjän sotajoukot asettuivat sentähden leiriin linnankentälle. Tsaari itsekin saapui kohta sen jälkeen ja asui Wittfoothin talossa sillan luona. Turkuun tulonsa muistoksi hän lyötätti mitalin, jonka etupuolella oli hänen rintakuvansa ja takapuolella Herkules nuijallaan ajamassa Neptunusta vaunuista mereen. Sen alle oli piirretty: Turku 8. päivänä syyskuuta 1713. Kaupungin avaimet riippuvat nyt voitonmerkkeinä Pietari-Paavalin kirkossa tsaarien valkoisten marmorihautain kohdalla.

Tähän aikaan, jolloin alinomaisia pikku kahakoita oli Suomen maaseuduilla — kun vihollinen yhä eteni ja maan säännöllinen sotajoukko peräytyi — vie meidät tapausten virta jälleen Mainiemen linnaan, josta kertomuksemme ei ole tiennyt mitään sitten vuoden 1697, jolloin linna reduktsionin johdosta peruutettiin kruunulle. Silloin mainittu ehdotus, että tämä suuri tila ja sen loistoisa herraskartano määrättäisiin Turun läänin rykmentin everstin puustelliksi, ei näy toteutuneen, koskapahan Kuusiston kartano, sittemmin niinkuin ennenkin, näkyy olleen sitä tarkoitusta varten määrättynä. Sen sijaan oli kruunu pitkällisen sodan takia syntyneen ylen tiukan rahapulansa poistamiseksi koettanut saada myydyksi muitten kartanoiden mukana Mainiemenkin. Mutta Suomen aatelistokin oli reduktsionin ja sodan vaikutuksesta niin köyhtynyt, ettei kellään sen jäsenistä näin epävakaisina aikoina ollut halua ruveta ostajaksi, jonka tähden kartanoa yhä vielä hoiti kruunun puolesta mies, jonka lukija edellisistä kertomuksista muistanee, nimittäin rehellinen ja reipas mestari Pietari, jonka jo kreivi Bernhard Bertelsköld nimitti isältään perimänsä tilan haltijaksi ja voudiksi — sama Pietari, joka lapsena ollessaan sai voionmaalaisen hevosen lahjaksi Kaarle XI:ltä tuon kuuluisan Saltvikin pappilan läheisyydessä tapahtuneen metsästyksen aikana.

Tämä kunnon mies, jolla nyt 46:n vuoden ikäisenä oli monta kovaa kannettavana aikain epävakaisuuden vuoksi, istui eräänä iltana yksinkertaisessa asunnossaan tililaskujaan tarkastaen, sill'aikaa kun vaimo ja lapset hänen ympärillään silpivät papuja, jotka vast'ikään oli poimittu isosta, puoleksi metsittyneestä puutarhasta, kun yht'äkkiä koputettiin suljettua porttia. Koko perhe kavahti kolkutuksen kuultuaan istualtaan, sillä he odottivat joka päivä vihollisen tuloa, joka jo ennen oli marssinut siitä ohi neljän tai viiden penikulman päässä olevaan Turkuun; mutta kun Mainiemi oli syrjässä, oli se tähän asti säilynyt noilta pelätyiltä vierailta.

Pietari-mestari meni sykkivin sydämin ottamaan selkoa siitä, oliko heidän pelossaan perää, ja näki nyt portinvartijan ikkunasta kolmattakymmentä ratsastajaa, jotka olivat pysähtyneet portin ulkopuolelle. Oli jo jotensakin pimeä, mutta sen hän luuli näkevänsä, ettei ratsastajilla ollut pitkiä piikkejä eikä korkeita lakkeja, niinkuin hän oli pelännyt, vaan että ne pikemminkin olivat kuin siviiliviittoihin pukeutuneita metsästäjiä ja omaan kansaan kuuluvia. Vähän levollisemmalla mielellä päätti hän siis avata ikkunan ja kysyä, keitä he olivat, jotka näin myöhään illalla tulivat linnan tätä nykyä niukkaa vieraanvaraisuutta hyväkseen käyttämään.

— Hyviä ystäviä! — vastattiin ulkopuolelta. — Sanokaa Pietari-mestarille terveisiä, että Kustaa Bertelsköld, jota muinoin kutsuttiin Mainiemen kreiviksi, on täällä muutamain ystäväinsä kanssa yösijaa pyytämässä.

Pietari ei malttanut edes vastatakaan, vaan harppasi tuota pikaa portin luo. — Jumala varjelkoon, — sanoi hän, ja kyyneleitä herahti hänen rehellisiin harmaisiin silmiinsä; — Jumala varjelkoon Mainiemen porttia olemasta milloinkaan suljettuna rakastetun herrani pojalta taikka keneltäkään muilta, joita hän ystävikseen sanoo.

— Niinpä niin, kunnon Pietari, — sanoi kreivi, — riennähän panemaan tulta takkaan ja anna hevosille vähän heiniä. Me olemme tänään ratsastaneet seitsemän penikulmaa kelvottomia teitä, ja venäläinen on kintereillämme. Me aioimme auttaa Stjernschantzia Turun puolustuksessa, mutta kuulen, että olemme myöhästyneet. No, sinä ja perheesi voitte hyvin?

— Niin hyvin kuin näinä surullisina aikoina käy voiminen, — vastasi vouti näyttäen tietä vieraille. — Vanha äitini käski sanoa teidän armollenne terveisiä. Hän nukkui viime kesänä otolliseen aikaan tästä pahasta maailmasta 74:n vuoden iässä, hurskaana ja Jumalalle otollisena, niinkuin hän oli elänytkin.

— Vai niin, että vanha Kreeta-muori on tämän ajallisen elämän jättänyt! — sanoi Bertelsköld liikutettuna. — Hän oli isä vainajani nuoruudenystävä ja valonsäde tämän maailman pimeydessä… Mutta me häiritsemme sinua kodissasi, kunnon ukkoseni. Etkö saattaisi majoittaa meitä joihinkin linnan huoneisiin.

— Teidän armonne täytyy tyytyä minun omaan huoneeseeni, — sanoi vouti; — siellä on lämpimämpi. Ystäviänne varten saatan siivota linnan alakerroksen ison salin. Luulen, että takkaan voi vielä virittää tulen. Voi, armollinen herra, linna on nyt toisen näköinen kuin kahdeksantoista vuotta sitten sieltä lähtiessänne!

Näin sanottuaan vouti riensi tekemään tarpeellisia valmistuksia vierasten vastaan ottamiseksi, ja Bertelsköld jäi ajatuksiinsa suurelle, pimeälle linnanpihalle. Kuu, joka samassa pilkisti esiin syksyisten pilvien raosta, valaisi surullisesti hänen isäinsä linnan päätyä, tämän linnan, jota hän ei ollut nähnyt sen mahtavuuden päivien jälkeen. Myrsky oli kiskonut kattopellit osaksi irti, särkenyt korkeiden ikkunain ruutuja ja pidellyt pahoin niitä suuria sankarien kuvia, joita oli linnan seinillä. Linna oli rakennettu kolmikymmenvuotisesta sodasta ryöstetyillä aarteilla. Sen raudankovan sotilaan jälkeläinen, joka kenties oli tahrannut näitä aarteita paljolla verellä ja verikylvöstään niittänyt kirouksia, seisoi nyt synkkämielisenä noiden rapistuneiden muurien vieressä, joiden sisäpuolelle hän astui kuin muukalainen pimeänä iltana. Hänen seikkaileva elämänsä oli opettanut hänelle keinon, miten sodassa rikastutaan, ja vastoin tahtoakin tunki hänen mieleensä ajatus, joka muistutti tuota vanhaa sananlaskua: "Mitä synnillä ja vääryydellä kootaan, se surulla ja murheella menetetään."

Bertelsköld oli vaipunut niin syvälle näihin surullisiin ajatuksiin, että tilanhoitajan viimein täytyi muistuttaa häntä siitä, että takkavalkea ja tuota pikaa laitettu illallinen jo häntä odottivat. — Teidän pitää tulla muoriani katsomaan, — sanoi hän. — Kelpo muori, vaikka jo kappaleen matkaa kukoistusaikaansa tuonnempana! Hänen nimensä on Larsson, isä on vaasalainen kauppias, ja me tulimme tutuiksi kuusitoista vuotta sitten, kun teidän isänne, kreivi vainajan kanssa kävin siellä ostamassa jyviä sinä suurena nälkävuonna.

Astuttiin tilanhoitajan yksinkertaiseen, mutta hauskaan asuntoon, jossa Bertelsköld otettiin vastaan liikuttavalla kunnioituksella ja herttaisuudella. Vuosia oli vierinyt siitä, kuin tämä urhoollinen karoliini — jolla ei ollut kotia koko avarassa maailmassa — oli tuntenut kodin hiljaista onnea ympärillään. Hänen levoton, koditon henkensä oli niin kauan ajelehtinut elämän myrskyisellä merellä, että hän miltei oli unohtanut, mitä rauha ja tyytyväisyys, mitä rakkauden hymyilyt ja oman takan lempeä valo ovat ihmissydämelle. Hänet valtasi tunne, niinkuin hän kerran taas olisi ollut kotonaan, ja hän kuunteli ystävällisellä osanotolla hyväntahtoisen tilanhoitajan kertomuksia kaikista Mainiemen kohtaloista niinä kuutenatoista vuotena, jotka olivat kuluneet siitä, kun se joutui pois entiseltä isännältään: kuinka kruunu ei ollut määrännyt mitään varoja linnan ja puutarhan kunnossa pitämiseen, joten ne olivat saaneet rapistua; kuinka hyvästi avaroita tiluksia oli viljelty ja kuinka rahvas oli tullut hyviin varoihin kreivi vainajan kyläkoulun ja muiden älykkäiden toimenpiteiden vaikutuksesta, kunnes sota ja rutto olivat temmanneet puolet miehiä auran kurjesta; ja kuinka kreivi vainajan muistoa vieläkin siunattiin siitä avusta, jolla hän hirmuisina katovuosina oli pelastanut alustalaisensa nälkään kuolemasta.

Nämä kertomukset keskeytyivät, kun joku uudelleen kolkutti portille, ja mestari Pietari, luottaen urhoollisiin puolustajiinsa, meni avaamaan. Kohta hän toi mukanaan nuoren, talonpoikaisessa puvussa olevan miehen, jonka jäntevä vartalo osoitti yhtä paljon voimaa kuin hänen viekkaat silmänsä ilmaisivat älyä ja sukkeluutta.

— Löfving! — huudahti Bertelsköld hämmästyksissään ja samalla iloissaan. — Sinäkö täällä, reipas poikaseni! Ja me kun luulimme sinun jo aikoja sitten kiikkuvan kunniallisen miehen tavoin venäläisessä niiniköydessä.

— Ei vielä! — vastasi kuuluisa sissi ja vakoilija Tapani Löfving iloisella äänellä. — Minä tulen Turusta, jossa olen käynyt tsaarin omassa keittiössä ja myynyt neljä tiuta munia. Kokilta ja kokkipojilta sain jotenkin tarkat tiedot kaupungissa vallitsevasta tilanteesta; siellä emme tätä nykyä voi mitään saada toimeen, mutta minä lähetin sanansaattajan Taubelle Ahvenanmaan saaristoon, että hän voisi käydä tervehtimässä kaupunkia kaleereillaan, sillä minä panin liikkeelle semmoisen huhun, että olin nähnyt koko Ruotsin laivaston saaristossa. Ja kun mieleeni juolahti, että pitäisihän tässä ansaita jotakin omaankin pussiin, niin tekeydyin tyhmäksi ja olin vahingossa virkkavinani jotakin niistä lihavista vasikoista, joita talonpojat olivat vieneet kätköön eräälle Paraisten pitäjään kuuluvalle saarelle. Heti he alkoivat pakottaa minua opastamaan heitä sinne. Paljon tingittyäni suostuinkin siihen viimein, ja niin me lähdimme, alikokki ja kaksi muuta miestä, paisteja pyydystämään. Sitten minä vein heidät yksinäiselle kalliolle, jossa vedin pistoolit takkini alta sanoen heille: tenka tänne! — jonka he heti ymmärsivät ja alkoivat rukoilla armoa. Näin otin heiltä kaksi kivääriä ja kaksi sapelia, mutta kun ne eivät mihinkään kelvanneet, niin möin ne kahdeksasta talarista talonpojille. Ja minä sain sitä paitsi kauniin pussillisen Venäjän ruplia; mutta vangit jätin kalliolle vasikoita hakemaan… Kiitoksia viimeisestä, Pietari-mestari. Tässä ovat ne kymmenen talaria, jotka jäin teille velkaa, kun autoitte minua olkikuormassa kasakoita pakoon pääsemään. Tahdon nyt sanoa teille jotakin, eikähän haittaa, että majurikin sen kuulee. Vihollinen on kolmensadan askelen päässä täältä.

— Vihollinen! — huudahti Pietari-mestari. Tämä ainoa sana oli silmänräpäyksessä ajanut veret iloisen perheen kasvoilta ja niinkuin myrskyilma puhaltanut pois sen hiljaisen onnellisuuden kangastuksen, joka vast'ikään oli Bertelsköldiä ihastuttanut.

— Kulkiessani syrjätietä lehtokujan lähitse näin tien vieressä kasakan, joka oli tienoota tähystelemässä. Heitä oli varmaan useampiakin tuolla ulompana kylässä.

— Olet oikeassa, — sanoi Bertelsköld. — Olisihan minun pitänyt se arvata. Olihan meillä illan suussa heitä parvi kintereillämme; mutta me tahdoimme ehtiä linnaan ennen yötä emmekä pysähtyneet heitä kurittamaan. Jos tunnen sinut oikein, et häntä suinkaan niin vähällä päästänyt?

— Karkasin häneen käsiksi, niin ettei hän voinut käyttää pitkää piikkiään, ja koetin kiskoa häntä hevosen selästä, mutta kun hän ei tahtonut tuumaan tyytyä, täytyi minun iskeä häntä vasten otsikkoa. No, sitten hän ei enää virkkanut mitään. Paha vain, että hevonen pääsi menemään; se kenties kantelee kieliä.

— Me emme saa menettää silmänräpäystäkään, vaan meidän täytyy paikalla valmistautua puolustamaan linnaa! — huudahti uhkaavasta vaarasta innostunut Bertelsköld. — Kaiken ruudin ja kaikki aseet, mitkä voitte hankkia, kunnon Pietari, viette isoon saliin. Käskekää renkien nukkua vaatteet yllä tämä yö. Olkaa huoleti; naiset ja lapset levätkööt rauhassa. Löfving — ota kaksi miestä mukaasi ja mene tiedustelemaan sill'aikaa, kun minä asetan vartijoita linnan ympärille.

Käskyt täytettiin. Nyt syntyi vilkas liike koko Mainiemessä. Lyhtyjä kiiteli pihan yli, ja valkeita välkkyi autioista linnan ikkunoista. Astuessaan isoon saliin tapasi Bertelsköld toverinsa aterialla, jonka Pietari-mestari tuota pikaa oli heille valmistanut. Vielä kerran kulki pikari miehestä mieheen Mainiemen linnassa. Nyt juotiin viimeisiä tähteitä kellarin vanhoista varastoista; kunnon vouti ei ollut ennen tahtonut niihin koskea. — Tämän puoliankkurillisen jaloa Unkarin viiniä, — sanoi hän, — löysin maan alta sorasta, ja päätin sen tyhjennettäväksi ainoastaan entisen rakastetun herrani pojan onneksi. Jumala varjelkoon teidän armoanne kaikissa vaaroissa ja suokoon teidän vielä kerran ja parempinakin aikoina palata tänne takaisin ja isäntänä istua isäinne pöydän ääressä!

Tuskin oli hän tämän sanonut, kun samassa kuului kova jysähdys ja heti sen jälkeen pölähti tomua seinämällä. Kantaisän, kenraali Bertelsköldin kuva oli raskaine kehyksineen pudonnut paikoiltaan ja pudotessaan lohkaissut kiviä ja savea seinästä.

Bertelsköldin huulet vetäytyivät synkkään hymyyn. — Isäni isä, — sanoi hän, — vastaa tähän omalla tavallaan amen. Kenties nyt viimeisen kerran rehelliset soturit tyhjentävät maljojaan näiden muurien sisäpuolella.

— Älkää niin sanoko! Me tahdomme puolustaa niitä viimeiseen verenpisaraan asti! — huudahtivat sissit.

— Kaatukoot nämä muurit, kun vain maamme pysyy pystyssä! — jatkoi Bertelsköld. — Mainiemen hyväksi en tahdo hukata teistä ainoatakaan, ellei siitä ole maallemme hyötyä.

— Ei, — vastattiin. — Me olemme täällä Turkuun vievän valtatien varrella ja saatamme tehdä viholliselle paljon vahinkoa. Me puolustamme Mainientä.

— No, Jumalan nimessä! — huudahti päällikkö. — Mutta käykäämme nyt hetkeksi levolle; huomenna kyllä tarvitaan taas voimia.

Tilanhoitaja antoi nyt levittää olkia lattialle, ja väsyneet soturit oikoilivat mielihyvällä kangistuneita jäseniään. Mutta sallimuksen kirjaan oli kirjoitettu, että he, samoin kuin Muhametin soturit, saivat sanoa: "paratiisissa saamme levätä!"

Löfving palasi. Hän oli talonpojaksi pukeutuneena käynyt keskellä vihollisten joukkoa, kun nämä, sata ratsumiestä luvultaan, olivat majoittuneet Arvion kylään. Hän oli istunut heidän nuotionsa ääressä, juonut heidän kanssansa, valehdellut heille kuin aika poika ja varastanut heiltä hevosen. Pitäisipä, arveli hän, koettaa vielä tänä yönä yllättää heidät, sillä he odottavat varhain aamulla melkoista jalkaväen joukkoa avukseen ja aikovat epäilemättä silloin käydä hätyyttämään linnaa.

Sissit olivat heti valmiit. Ravistaen itsestään iltaunensa suloisen raukeuden he kavahtivat ylös hevosiaan satuloimaan ratsastaakseen uudelleen ulos pimeään yöhön. Semmoista oli heidän elämänsä.

Sill'aikaa Pietari ryhtyi sellaiseen varotoimeen, että vielä samana yönä lähetti kaksi uskollista palvelijaa linnan kaikkien naisten ja lasten kanssa eräälle kaukaiselle meren saaristossa olevalle saarelle, jonne hän jo sitä ennen oli kuljetuttanut kalleimmat tavaransa. Surun kyyneliä vuodattaen nämä kunnon ihmiset pakenivat — niinkuin siihen aikaan niin moni muu Suomessa pakeni — rakkaasta kodistaan, jota eivät milloinkaan enää luulleet näkevänsä. Eivät suinkaan Pietari-mestarinkaan tunteet olleet iloisinta laatua, kun hän saatettuaan perheensä matkalle yksinään palasi linnan autioon pihaan. Mutta eipä hän ollut niitä miehiä, jotka väistyvät paikaltaan; hän tahtoi viimeiseen asti varjella kruunun omaisuutta ja palvella entisen rakastetun herransa poikaa nyt uhkaavissa vaaroissa.

Hänen palatessaan alkoivat jo päivän ensimmäiset säteet kultailla linnan katolla kirkuvia tuuliviirejä, ja hevosten kavioiden kapsetta kuului tieltä. Pietari-mestari kuunteli sykkivin sydämin; ääni läheni, ja kohta karkuutti ensin yksi, sitten toinen, ja sitten useampia sissejä yht'aikaa, ja viimein Bertelsköldkin hevosineen linnan pihaan. Kaikki olivat niin verissään ja pölyissään, että heitä tuskin voi tunteakaan. Heillä oli ollut kova ottelu kylässä, sillä vihollinen oli herännyt hevosten hirnunnasta ja tehnyt miehuullista vastarintaa. Kaikeksi onneksi olivat vihollisen ratsumiehet hajallaan siellä täällä taloissa eivätkä voineet yön pimeydessä saada selkoa hyökkääjäin vähäisestä lukumäärästä. Neljäkymmentä miestä oli maahan hakattu; kolmekymmentä vankia ja yli kuusikymmentä hevosta tuotiin saaliina. Bertelsköldin väestä oli kaksi kaatunut ja kuusi saanut haavoja tässä yöllisessä taistelussa.

Kun vangit oli salvattu linnan kellariin ja hevoset korjattu tilaviin talleihin, heittäytyivät soturit tuiki väsyneinä olkilyhteille pitkäkseen ja nukkuivat muutamien minuuttien kuluttua niin levollisesti kuin elomies, joka illalla on korjannut viljansa öisen pakkasen pantavilta. Päällikölle ja kaikille niille, joita tarvittiin linnan vartioimiseen ja haavoitettujen sitomiseen, ei kuitenkaan lepoa riittänyt. Myöskin Löfving, joka oli kenties kaikista tehokkaimmin ottanut tuohon yölliseen seikkailuun osaa, nousi jo varhain aamulla taasen hevosensa selkään vakoiluretkelle lähteäkseen.

Kello kymmenen tienoissa aamupäivällä hän tuli taas takaisin tuoden sen tiedon, että odotettu vihollisen jalkaväki, neljäsataa miestä kolmen kenttäkanuunan kanssa, oli tulossa linnaa kohti. Pakolaiset olivat luultavasti jouduttaneet sen marssia ja tappioistaan kertoen yllyttäneet sen kostonhimoa. Nyt oli siis päätettävä, paettaisiinko vastakkaiselle suunnalle vai hengen uhallako taisteltaisiin monin kerroin lukuisampaa ja vimmastunutta vihollista vastaan.

Vähän aikaa keskusteltuaan valitsivat sissit jälkimmäisen vaihtoehdon. He tarkastivat joukkoaan, jossa, sairaita lukuunottamatta, oli vain kolmekolmatta miestä; mutta kun tähän vähäiseen joukkoon liittyi vielä mestari Pietari linnaan jääneine palvelijoineen ja joukko lähikylistä tulleita pakolaisia, niin Bertelsköldin vähäisen armeijan lukumäärä nousi kuitenkin viidenkymmenen miehen paikoille, jotka kaikki oli hyvin varustettu viholliselta äsken otetuilla aseilla. Paitsi tätä oli Pietari-mestari linnan alimmaiseen kellariin kätkenyt koko joukon kruunun ruutia, jota ei oltu ennätetty korjata pois vihollisen lähestyessä. Havaittiinpa vielä, että ne kuusi vanhaa, pientä tykkiä, joilla ennen onnellisimpina aikoina oli tervehdyslaukauksia ammuttu, olivat käyttökelpoisessa kunnossa, vaikka ne kuulain puutteessa olikin pienillä kivillä ladattava.

Tuskin oli ehditty ryhtyä tarpeellisimpiin valmistuksiin, kun vihollinen puolenpäivän aikaan alkoi näyttäytyä Turun puolelta tulevalla tiellä. Ensin se läheni varovasti pienissä parvissa, peläten väijytyksiä; mutta kohta kävi se rohkeammaksi ja lähetti jääkärijoukon tunkeutumaan linnan ja meren välillä olevaan puistoon. Tämä yritys oli kaikin mokomin estettävä, sillä puistossa olevat kukkulat olivat korkeammalla kuin linna, ja olisi vihollinen siellä saanut vanhat niinipuut suojakseen. Bertelsköld oli sentähden asettanut parhaimmat pyssymiehensä sinne, ja jääkärit ajettiin tappion kärsineinä takaisin.

Tämä oli vain alkusoittoa. Vihollinen oli vast'ikään saanut kokea, kuinka vaarallista on yön viettäminen näiden hurjain seikkailijain läheisyydessä ja toivoi sen vuoksi voivansa jo ennen iltaa valloittaa tämän varustamattoman maakartanon, jota vain kourallinen talonpoikia ja metsäritareita puolusti. Se tuotatti siis viipymättä esiin kenttätykkinsä ja asetti ne kiväärinkantamattomiin siitä matalasta tiilikivimuurista, joka ympäröi linnan pihaa. Jo kello 2 aikaan alkoivat kuulat rapista muuriin ja linnan seiniin saamatta kuitenkaan mitään muuta aikaan kuin että sieltä täältä varistivat rappausta seinistä ja rikkoivat ikkunanpieliä. Ei yhtään laukausta, ei yhtään hiiskausta kuulunut linnasta vastaukseksi tähän tehottomaan hätyytykseen. Ainoastaan nuo vanhat, sinikeltaiset liput — samat, joita ennen muinoin iloisemmat tuulet olivat liehuttaneet kreivitär Bertelsköldin juhlallisissa tuliaisissa — liehuivat vieläkin rohkeasti ja yllyttävästi ylimyksellisen aateliskartanon viidestä pienestä tornista.

Vihollinen alkoi tuskastua. Tehdäksensä asiasta kerrassaan lopun, lähetti se kolme komppaniaa puistoa valloittamaan, sill'aikaa kuin sen muu väki hätyytti linnaa etu- ja itäpuolelta.

Tämän oli Bertelsköld jo edeltäpäin arvannut. Sill'aikaa, kun toinen puoli hänen väkeään teki viholliselle vastarintaa puistossa, hyppäsi hän kahdenkymmenen nopeimman miehensä kanssa ratsaille, ratsasti takaportista ulos, teki kierroksen ja iski vihollisen kylkeen puiston muurin läntiseltä puolelta. Jos ukkosen nuoli olisi lyönyt ryntääjien keskeen, eivät he olisi voineet siitä enemmän hämmästyä kuin tästä äkillisestä, arvaamattomasta, hirmuisesta hyökkäyksestä. He hajautuivat kuin akanat tuuleen, kaatuivat kuin kypsynyt vilja viikatteen tieltä, ja kun melkein koko heidän ratsuväkensä oli viime yönä tuhottu, ei heillä ollut muuta neuvoa kuin kiivetä kiviaidan yli puistoon ja yhtyä toisten kanssa linnan puolustajia ampuen ahdistamaan. Kuormasto, aseet, ampumavarat ja tykit, sanalla sanoen koko vihollisen sotavarasto joutui täten Bertelsköldin valtaan, ja hänen kuultiin sittemmin monesti sanovan, että olisipa hänellä vain ollut kaksikymmentä miestä enemmän väkeä linnan ulkopuolella ja saman verran lisää puistossa, olisi vihollinen sillä kertaa joko joutunut vangiksi tai olisi se hakattu maahan viimeiseen mieheen asti.

Vähäinen ratsastajajoukko oli hädin tuskin ennättänyt naulata nuo kolme kanuunaa umpeen, kun sovittu merkki, punainen lippu keskimmäisen tornin huipussa, ilmaisi Bertelsköldille, että linnassa oltiin ahtaalla. Hänen täytyi sentähden heti paikalla kääntyä takaisin ja ajaa täyttä laukkaa portille. Täällä kohtasi hänet Pietari-mestari, joka oli saanut haavan käsivarteensa ja huusi: — Jumalan tähden, teidän armonne, rientäkää puistoon! He ovat valloittaneet Floran linnan ja ampuvat sieltä tulikuulia linnaan!

— Floran linnan! — toisti Bertelsköld niiden lapsuuden muistojen valtaamana, joita tämä kauan unohduksissa ollut nimi johdatti hänen mieleensä. — Siellähän prinssi Talvilumi ja prinssi Syysyö kerran leikillään voitoista taistelivat.[22] Nyt me käymme samaan leikkiin, mutta totta tehden!

Ennenkuin Pietari ennätti vastata, olivat Bertelsköld ja hänen hevostensa selästä hypänneet miehensä jo täydessä karussa puistoa kohti. Tilanne ei ollut kehuttava. Ne kaksikymmentä pyssymiestä, jotka oli asetettu tänne vihollista vastaan, hupenivat avaraan puistoon ja voivat ainoastaan sieltä täältä, puiden suojassa seisoen, kaataa jonkun vihollisen, voimatta estää heitä tiheiden lehtokäytäväin ja entisten, nyt jo rappeutuneiden kasvihuoneiden välitse tunkeutumasta aina korkeimmalle ja keskimmäiselle kummulle asti, joka ennen muinoin komean huvihuoneensa mukaan oli saanut nimekseen "Floran linna." Tappiostaan kovin kiukustunut vihollinen alkoi täältä ampua linnan ikkunoihin ja heitellä tulipalloja niiden vierellä olevien vanhojen puuhuoneiden katoille, joissa Pietari-mestari ja hänen perheensä oli asunut. Linnan ikkunoista ampuivat tosin pikku tykit kivikuuliaan parhaan taitonsa mukaan ja joka laukauksen jälkeen kuului kahinaa niinipuiden latvoista, samalla kun katkenneita oksia putoili maahan. Mutta tämä tykistö oli vain lasten leikkiä eikä voinut vihollista kummulta karkoittaa.

Vielä kerran kokosi Bertelsköld väkensä; heitä oli nyt enää vain kolmekymmentä. Mutta huolimatta siitä, oliko heitä enemmän vai vähemmän, ja välittämättä sadan pyssyn tulesta, ryntäsivät kaikki kumpua kohti. Täällä taisteltiin nyt viimeinen murhaava taistelu Mainiemestä — mies miestä, miekka miekkaa vastaan. Ei milloinkaan ollut Kustaa Aadolf Bertelsköldin raudankova käsi semmoisella raivolla paiskinut kenttään kaikkia, jotka sen tielle sattuivat; eivät milloinkaan olleet hänen urhonsa niin vastustamattomasti rynnänneet vihollisen horjuvien rivien keskeen. Vaikka vastarinta olikin urhoollista, syöstiin venäläinen kuitenkin kukkulalta alas. Floran linna tulvehti kaatuneiden verta, ja lammikon vesi punoitti. Vielä kerran näytti voitto hymyilevän Mainiemen urhokkaille puolustajille, mutta se oli hyvästijättöhymyily — viimeisen toivonsäteen heijastus Mainiemen lipuilla koristettuihin torneihin, jotka sallimus oli määrännyt kukistumaan.

Tuskin oli Bertelsköld saanut kukkulan valtaansa, kun hänen takanaan ruvettiin huutamaan, että linna alkoi palaa. Hän katsahti taakseen. Ilta loi jo varjojaan korkeaan rakennukseen, ja neljästä tai viidestä paikasta näkyi jo katonrajasta esiin luikertelevien tulenliekkien punaista hohdetta. — Linnaan pojat! — huusi hän jylisevällä äänellä. — Jos meidän onnistuu sammuttaa valkea, ei vihollinen enää tohdi meitä hätyyttää, ja voitto on meidän!

Nämä sanat kuultuaan kaikki riensivät linnaan. Mutta he tulivat myöhään. Sakea, tukahduttava savu esti pääsemästä ylisille tulta sammuttamaan. Kun linnan vierellä olevat puurakennuksetkin leimahtivat tuleen, oli kaikki sammutusyritykset heitettävä sikseen.

Koko väki rummutettiin sentähden koolle isoon saliin ja sai käskyn lähteä paluumatkalle. Pietari-mestari ja muut haavoittuneet nostettiin kärryihin, jotavastoin taisteluun kykenevät miehet, tiheinä riveinä ja vastarintaan valmiina, asettuivat hevosineen kuormien ympärille.

Bertelsköld oli ryhtynyt kaikkiin näihin toimenpiteisiin rauhallisesti ja kylmäverisesti, mutta nyt viimeisen kerran isäinsä linnasta lähtiessään kadotti hän rohkeutensa. Hän tahtoi sentään vielä kerran sanoa jäähyväiset isossa asesalissa oleville sukunsa kuville. Hän riensi sinne.

Palavista puuhuoneista nouseva liekki loisti kirkkaasti korkeista ikkunoista sisään valaisten savulla täytettyä salia kuin päivänpaiste. Kantaisän uudelleen seinälle nostettu kuva näytti synkein ja uhkaavin silmin katselevan jälkeläistään, ja liekkien lekkuvassa valossa näytti siltä kuin nuo kolmikymmenvuotisen sodan aikaiset rautaan puetut urhot olisivat alkaneet liikkua ja tahtoneet astua ulos kehyksistään. Katkera tunne vihlaisi karoliinin sydäntä. Hänen veljensä Torsten oli huolimattomuudessaan jättänyt taulut korjaamatta; niiden täytyi hävitä, hänen sukunsa mainehikkaiden muistojen täytyi kadota, eikä hän voinut niitä pelastaa. Kantaisä oli aaltoihin hautautunut; hänen kuvansa oli tulessa palava. Tutkimaton sallimus, mikä oli tarkoituksesi?

Vielä kerran katsahti Bertelsköld taaksensa. Silloin kohtasivat häntä taulusta nuo unohtumattoman kauniit, haaveilevat silmät, joilla Regina von Emmeritz kerran oli lumonnut hänen kovan isänisänsä. Pojanpoika seisoi kuin kivettyneenä — nuo mustat silmät säihkyivät, nuo ruhtinaallisen ihanat piirteet näyttivät elehtivän; leppeä, sanomattoman haikea hymy väreili jalon ruhtinattaren vaaleilla huulilla … hän tahtoi puhua… Mitä hän tahtoi sanoa?

Mutta oven suusta kuului nyt hätäilevä ääni: — Tulkaa Jumalan nimessä, herra kreivi! Pietari-mestari käskee sanoa, että holvi on täynnä ruutia…

Bertelsköld syöksyi ulos. Hänen väkensä oli jo portilla; sanoma ruudista joudutti kaikkien juoksua. Ja niin riennettiin pois illan pimeydessä, eikä yhtään vihollista ollut näkyvissä.

Oli jo päästy pohjoiseen päin vievälle tielle, kun Bertelsköld äkisti pysähdytti hevosensa ja katsoi taaksensa. Hänen isiensä linna oli nyt joka taholta liekkien ympäröimänä — yhtenä ainoana suunnattomana tulipatsaana, jonka hohde kirkkaasti valaisi tienoota.

— Vangit! — huudahti Bertelsköld. — Onko kukaan päästänyt vankeja pois kellarista?

Kaikki olivat vaiti. Ei ollut kellään ollut aikaa ajatella näitä onnettomia.

— Kaksi vapaaehtoista seuratkoon minua, — jatkoi kreivi, — muuten ratsastan yksinäni, ja muut saavat jatkaa marssiaan.

— Seis, teidän armonne! — huusi Pietari. — Panette henkenne alttiiksi! Muutamissa silmänräpäyksissä on tuli ehtinyt holviin.

— Vihollinen on itse sytyttänyt linnan; vastatkoon siis vangeistaankin! — virkkoivat toiset.

— Hävetkää! — vastasi Bertelsköld kiivaasti. — Ystävä tahi vihollinen — ovathan he ihmisiä hekin, nuo kolmekymmentä vankia! — Ja näin sanottuaan ajoi hän täyttä laukkaa linnaan takaisin. Kaksi miestä lähti hänen mukaansa — hänen uskollinen Bånginsa ja rohkea, neuvokas Löfving.

Linnanpiha oli niin savun peitossa ja kuumuus niin ankara, että he suurimmalla vaivalla ja mitä suurimman vaaran uhalla pääsivät kellarin ovelle. Se oli raudasta, vahvalla lukolla suljettu, eikä avainta löydetty mistään. Mutta vaaran enetessä enenivät yhä Bertelsköldin jättiläisvoimatkin. Hän kiskaisi isoista portaista polttavat rautaiset kaiteet; toiset seurasivat esimerkkiä; vankka ovi lenkousi heidän ponnistuksistaan ja halkesi. He hyökkäsivät sisään ja tapasivat vangit kuumuudesta puolikuolleina. Heidät oli pihalle kannettava ja sieltä puistoon. Onneksi oli jo joukko sotarosvoja vihollisen puolelta tullut saalista hakemaan, Bertelsköld viskasi rahakukkaronsa vangeille, jätti heidät heidän maanmiestensä hoitoon ja saapui tovereinensa syrjätietä puiston kautta takaisin maantielle.

Täällä seisautti hän vielä kerran hevosensa. Kirkkaassa tulen valossa näki hän vihollisten yhä tiheämpinä ryhminä parveilevan niin likellä linnaa kuin suinkin oli mahdollista. Tuli oli jo ennättänyt perustuksiin asti. Viiden minuutin ajan tulipalo vielä punasi pilvistä iltataivasta… Yht'äkkiä tärisytti silloin maata hirvittävä pamaus … hevoset vavahtivat … raskas tuhkanharmaa savu- ja sorapatsas kohosi linnasta ja tukahdutti tuossa tuokiossa hohtavan valkean, niin että äsken kirkkaasti valaistu seutu yht'äkkiä kävi pilkkoisen pimeäksi. Sitten seurasi rapiseva kivisade joka taholta tuli kiviä alas tunkeutuen maahan usean jalan syvyyteen. Koko tuo korkea, vast'ikään vielä niin komea linna oli viisine torneineen kadonnut maan päältä haudaten raunioittensa alle kaikki elävät olennot kahden pyssynkantaman piirissä.

Sillä paikalla, missä Mainiemen linna muinoin seisoi, nähdään nyt kauniin merenlahden rannalla vähäinen, varakas, pitkien koivujen ympäröimä talonpoikaistalo. Entinen puisto on laidunhakana, karjan kellot kilisevät, ja paimentyttö laulelee yksinäisiä laulujaan siellä, missä ylhäiset neidit muinoin tanssivat Floran linnan kukkulalla.

8. ISOKYRÖN TAISTELU.

Seuraukset Lybeckerin onnettomasta peräytymisestä näyttäytyvät pian sekä hänelle itselleen että koko maallekin. Hänet pantiin kuninkaan tietämättä pois viralta ja kutsuttiin vastaamaan toimistaan neuvoskunnan edessä. Siellä hänet viimein julistettiin syyttömäksi, kun Armfelt jalomielisesti otti häntä puolustaakseen. Tällä välin hän oli ankarasti riitautunut piispa Gezeliuksen kanssa ja vaati nyt hyvitystä piispalta. Tästä syntyi uusi ja katkerampi oikeudenkäynti, joka päättyi siten, että Lybecker todistettiin syylliseksi tuohon tunnettuun lausumaansa: "Ellei piru peri kuningasta, ei meillä ole toivoakaan rauhasta". Tämä vähäinen, ajattelemattomasti lausuttu sana luettiin hänelle suuremmaksi syyksi kuin koko Suomenmaan menetys. Hänet tuomittiin henkensä, kunniansa ja omaisuutensa menettäneeksi, sai armon kuolemanrangaistuksesta uudenvuodenpäivänä 1718, mutta kuoli muutamia kuukausia sen jälkeen, enemmän surkuteltavana kuin tahallisena rikollisena, sillä historia on puhdistanut hänen muistonsa kavalluksen häpeästä, vaikkei olekaan voinut vapauttaa häntä siitä taakasta, jolla hänen aikalaistensa viha häntä painoi.

Syyskuussa 1713 urhoollinen Kaarle Kustaa Armfelt sai ylipäällikkyyden Suomessa, mutta silloin oli jo myöhäistä korjata Lybeckerin erehdyksiä. Suurimmillaan ollessa oli hänen sotaväessään vain 6,000 miestä, ja maan koko eteläinen osa oli venäläisten hallussa. Estääkseen heitä pääsemästä edemmäs, asettui hän vastarintaan Kuokkalan solassa Pälkäneellä, keskellä Hämettä. Mutta varhain eräänä sumuisena syysaamuna, lokakuun 6. päivänä 1713, onnistui 7,000 venäläisen päästä hirsilautoilla Pälkäneen järven yli ja hyökätä Armfeltin niskaan. Mitä urhoollisinta vastarintaa tehtyään täytyi tuon vähäisen suomalaisen joukon peräytyä, menetettyään 12 kanuunaa, 8 lippua ja enemmän kuin 500 — muutamat sanovat 1,000 miestä. Tampereella tahtoi Armfelt taaskin pysähtyä; mutta täällä horjui ensi kerran suomalaisen sotamiehen, eli oikeammin sanoen, vielä tähteinä olevan nostoväen sitkeä kestävyys. Puolialastomat, nälkiintyneet ja kylmissä syyssateissa marssiessaan peräti väsyneet miehet seurasivat samaa tapaa mihinkä Lybeckerin aikana olivat tottuneet, ja karkasivat niin isoissa joukoissa tiehensä, että Armfelt oli pakotettu peräytymään Vaasan tienoille. Enin osa nostoväkeä oli näiltä seuduilta; täällä he varmaankin tulisivat tekemään vastarintaa viimeiseen mieheen.

Sillä välin samosi Venäjän armeija Tampereen, Pirkkalan ja Hämeenkyrön kautta Poriin. Marraskuu kului sinne marssittaessa, ja talvi tuli aikaiseen ja oli ankara.

Joulukuun alussa teki Venäjän ratsuväki partioretken Närpiön ja Kristiinankaupungin suunnalle ja ryösti seutua. Suomen armeija keräytyi sentähden Sulvaan, ja talonpoikaisia vartijoita asetettiin Laihialle ja Ilmajoelle. Täällä, Kauhajoen kappelissa, tapaamme nyt jälleen Kustaa Bertelsköldin vähäisen vapaajoukkonsa kanssa uutterasti harjoittamassa talonpoikia aseidenkäyttöön ja sotakuriin, jossa toimessa reippaat veljekset Gabriel ja Israel Peldan ovat hänelle apuna. Hänen joukkoonsa, jonka miesluku vähitellen oli kasvanut 290:een liittyi vielä kuusi Larssonin veljestä Isokyröstä vanhimman veljen Laurin johtamina, saman miehen, joka Pälkäneellä puhui talonpoikain puolesta Lybeckerin edessä. Vihollinen pysyi kuitenkin talvimajoissaan, ja niin sai joulu- ja koko tammikuu v. 1714 kuluneeksi ilman erityisiä seikkailuja tulevia tapauksia odottaessa.

Mutta helmikuun alkupuolella tuli sanoma, että vihollinen oli lähtenyt Porista ja kulki talviteitä ja Hämeenkyrön ja Ikaalisten jäätyneitä järviä myöten pohjoista kohti. Talonpoikaiset etuvartijat saivat helmikuun 12. päivänä käskyn rientää Kurikan kappeliin vihollisen liikkeitä vakoilemaan ja saapuivat sinne kaksi päivää marssittuaan.

Oli hämärä kuutamoyö, ja vakoilijat olivat ennättäneet kolme neljännestä penikulmaa Luopan kylän eteläpuolelle, kun saatiin tietää, että vihollisen etuvartijat olivat vajaan penikulman päässä metsän toisella puolen. Nyt oli sen asemaa tutkittava ja aikeita urkittava niin likeltä kuin mahdollista. — Ystävät, — sanoi Bertelsköld, — hevosemme eivät voi päästä lumen ja metsän läpi. Onko joukossa kuutta reipasta suksimiestä, jotka uskaltavat panna henkensä alttiiksi kuninkaan ja isänmaan puolesta?

— Herra majuri, — vastasi Lauri Larsson kerkeästi, — meitä on juuri niin monta veljestä kuin haluatte, ja aina lapsuudestamme asti olemme tottuneet erämaissa susien jäljissä hiihtämään. Käskekää, ja me olemme valmiit.

— Oikein puhuttu, kunnon Larsson, — vastasi päällikkö. — Jos sanani jotakin merkitsevät kenraalin korvissa, niin on se kynä teroitettu, joka on allekirjoittava upseerinvaltakirjasi. Mutta varokaa aukeita ketoja; jos kasakat saavat teidät kiinni, olette hukassa.

— Ei hätää mitään, — vastasi talonpoika, — ellemme päivän koittaessa ole palanneet, viekää terveisiä vanhalle isällemme. Ja mitä upseerinvaltakirjaan tulee, herra majuri, niin kiitoksia paljon, mutta siitä en välitä. Sukumme pitää kansasta kiinni, ja te olette ainoa aatelismies, jonka kanssa tähän asti olen kättä pudistanut. Jumalan nimessä, eteenpäin mars!

— Uppiniskaista, kansanvaltaista sukua nuo Larssonit! — sanoi Bertelsköld Gabriel Peldanille. — Isäni ja isäni isä ovat olleet riidassa heidän kanssansa. Mutta reippaita miehiä, jumal'auta, ja rehellisiä talonpoikia!

— He asuvat vieläkin entisen talonpoikaiskuninkaan Perttilän talossa, — vastasi Peldan; ainoastaan yksi haara samaa sukua on kauppiaina Vaasassa. Mutta tulkaa, levähtäkäämme muutamia tunteja tuolla torpassa.

Yö kului eivätkä Larssonit palanneetkaan. Päivä alkoi valjeta eikä heitä vieläkään näkynyt. Nyt lähti Bertelsköld kymmenen miehen kanssa erästä kaartotietä metsän ympäri ratsastamaan ja sai tietää, että vihollinen jo oli lähtenyt liikkeelle siitä autiosta kylästä, jossa se oli levähtänyt. Mutta hevosten jäljet veivät eräälle lakealle, miltei lumettomalle metsän liepeessä olevalle niitylle, ja täältä löydettiin Larssonit. He olivat nähtävästi uskaltautuneet liian likelle kylää, ja luultavasti vihollisen ratsumiehet olivat lumettomalla maalla heidät saavuttaneet. Kaikki kuusi lepäsivät vierekkäin verisillä mättäillä kuoleman uneen vaipuneina; tapettu hevonen ja veriset kylään vievät jäljet osoittivat, että he olivat myyneet nuoren henkensä kalliiseen hintaan. He olivat kaatuneet kuin veljekset ainakin; ei yksikään ollut yrittänyt luopumaan toisista, ja niinkuin veljekset haudattiinkin nuo kaikki kuusi vieretysten.

Surumielin riensivät Bertelsköld ja hänen toverinsa yhtyäkseen pääjoukkoon. Tämä vähäinen alkutapaus oli ikäänkuin suuren, verisen Isokyrön taistelun enne.

Kun Armfelt helmikuun 16. päivänä sai varman tiedon vihollisen lähenemisestä, kutsuttiin koko päällikkökunta Isokyrön pappilaan neuvottelua pitämään. Useimmat äänestivät taistelua vastaan, ja olletikin ratsuväen päällikkö, kenraalimajuri de la Barre, vetäen mielipiteensä syyksi sen, että tuskin puolet niistä vapaaehtoisista, joita joka haaralta tulvasi sotajoukkoon, vielä oli ennättänyt saapua. Mutta urhoollinen Armfelt oli nähnyt surullisia esimerkkejä peräytymisen seurauksista; hänen sotilaskunniaansa oli loukattu Tukholmasta tulleilla nuhteilla, joissa tätä urhoollisista urhoollisinta oli syytetty siitä, että hän muka, niinkuin sanat kuuluivat, "arasteli omaa nahkaansa." Hän vaati taistelua, eikä hän ollut ainoa, joka sitä vaati. Ulkopuolella odottavat sotamiehet pistivät lakkinsa pistimiensä neniin, vaatien isolla äänellä taistelua, ja talonpojat lisäsivät siihen, että jos heidän kotiseutunsa nyt jätettäisiin vihollisen hävitettäväksi, he miehissä luopuisivat tästä katalasta armeijasta, joka ei osannut muuta kuin paeta vaaraa.

Päätettiin siis taistella, ja Suomen sotajoukko, jossa silloin oli 4,500 miestä säännöllistä väkeä ja 1,500 miestä Isokyrön, Vähäkyrön, Laihian, Mustasaaren, Vöyrin ja Maalahden pitäjistä sekä Vaasan kaupungista saatua nostoväkeä,[23] asetettiin vainioille kahden puolen jäässä olevaa Kyrönjokea, niin että selän suojana oli sula, kuohuva koski ja laajat erämaat ja kivikkomäet. Lähellä oleva, kuusi taloa käsittävä Napuen kylä, joka oli lähes neljän penikulman päässä kaakkoa kohti Vaasasta, revittiin ja siirrettiin rintavarustukseksi. Tässä asemassa odotettiin vihollista kolme päivää pakkasessa sellaisessa, jommoista ainoastaan Kaarle XII:n soturit olivat tottuneet kestämään.

18. päivänä ilmaantui joukko vihollisen ratsuväkeä, ja sitä tervehdittiin päämajasta tykinlaukauksilla, "jotka", sanoo aikakirja, "surulliseksi enteeksi eivät osuneet sen paremmin kuin että ammuttiin hevonen etuvartijana seisovan piispa Gezeliuksen aatelisratsastajan alta", jonka jälkeen venäläiset, asemaa hyvinkin likeltä tarkasteltuaan, taas vetäytyivät takaisin.

Helmikuun 19. päivänä puolenpäivän aikaan nähtiin Venäjän armeijan täydessä marssissa tulevan jäätynyttä jokea pitkin. Sen suuruuden arvioivat venäläiset itse 8,384:ksi, mutta ruotsalaiset 15-20:ksi tuhanneksi mieheksi, ja sen päällikkönä oli urhoollinen ruhtinas Galitzin, joka sittemmin valloitetun Suomenmaan ylimmäisenä päällikkönä "lempeydellään ja jalomielisyydellään pystytti itselleen ikuisen muistopatsaan onnettomain asukasten sydämiin". Armfelt oli siis saanut arvoisensa vastustajan, ja vaikka ei yksikään suomalainen olisi epäillyt, kummalleko heistä hän enemmin olisi voiton kunnian suonut, voitiin todellakin sanoa, että kumpikin olisi sen ansainnut yhtä hyvin soturina kuin ihmisenä. Armfelt ratsasti ennen taistelua pitkin rintamaa väkeänsä tarkastaen ja rohkaisi miehiään, jotka paleltuneissa sormissaan tuskin voivat kiväärejään pidellä, lyhyellä puheella ja rukouksella. He olivat, sanoi hän, "maan viimeinen sotajoukko ja heihin perustui maan viimeinen toivo." Heidän tunnussanansa tuli olla "Jumalan avulla", ja Jumala oli totisesti auttava heitä, jos he yksimielisesti ja miehuullisesti taistelisivat, niinkuin olivat luvanneet, viimeiseen verenpisaraan asti.

"Jumalan avulla!" kajahuttivat sotamiehet vastaukseksi, ja taistelu alkoi. Eräs venäläinen osasto nousi jäältä pohjoiselle joenrannalle, yhtyi erääseen toiseen, metsästä tulevaan joukkoon ja kävi suomalaisten vasemman sivustan kimppuun. Samalla sytyttivät venäläiset Turpalan talon, ja suomalaiset maahan revityistä huoneista tehdyn varustuksensa. Taivas, joka kaiken aamua oli ollut pilvessä, alkoi nyt itäisen myrskyn raivotessa viskoa lunta, joten sekä savu että lumiräntä ajautuivat vasten suomalaisten silmiä, niin että he tuskin näkivät vihollistaan. Mutta eipä sittenkään malttanut vasemman sivustan jalkaväki odottaa vihollisten hyökkäystä, vaan ryntäsi rohkeasti eteenpäin ja ampui, niinkuin sen päälliköt olivat oppineet Kaarle XII:n koulussa, ensimmäisen laukauksen vasta kymmenen askelen päässä vihollisesta. Seurauksena siitä olikin, että vihollisen ensimmäiset rivit kaatuivat toistensa päälle ja loput heitettiin kiivaasti takaisin. Mutta ne keräytyivät uudelleen ja tekivät hyökkäyksensä toistamiseen. Sillä välin oli kumminkin suomalaisten oikea sivusta pyörähtänyt jään yli vasemman avuksi. Venäläisten toinen hyökkäys torjuttiin sentähden vielä suuremmalla menestyksellä. Nyt hyökkäsivät suomalaiset vuorostaan ja valtasivat viholliselta 6 tykkiä, jotka viipymättä tähdättiin venäläisiä kohti. Turhaan ratsastivat kasakatkin, helpomman voiton toivossa, nostoväen tiheisiin riveihin; heidät lyötiin verissä päin takaisin, ja taistelu kääntyi silminnähtävästi venäläisten tappioksi.

Ruhtinas Galitzin seurasi levottomana näitä liikkeitä ja kutsutti lähimmät päällikkönsä neuvotteluun. Noin hurjistunutta väkeä vastaan, sanoivat he, olisi pantava kaikki alttiiksi, sillä jos vielä kolmaskin hyökkäys torjuttaisiin, olisi Venäjän armeija auttamattomasti hukassa näissä rämeissä ja metsissä, aseellisten talonpoikain keskellä. Päätettiin siis hyvässä järjestyksessä peräytyä; ja kenraali Bruce lähetettiin neljän rakuunarykmentin kanssa estämään Suomen ratsuväkeä häiritsemästä peräytyviä. Kun nyt Bruce oli tätä käskyä toimeenpanemassa, ja ennenkuin hänen väkensä oli ainoatakaan pistoolia laukaissut, kummastui hän suuresti nähdessään de la Barren käännähtävän poispäin ja komentavan peräytymään,[24] ja sen hän teki semmoisella kiireellä, että kun viimeinen ratkaiseva taistelu alkoi, Suomen ratsuväen päällikkö oli jo puolen penikulman päässä taistelukentältä Komssilan tilalla, jossa hän kehoitti nimismies Gumsea pakenemaan. Näin jäi Suomen jalkaväen oikea sivusta suojattomaksi, ja Bruce sai heti käskyn antaa rakuunainsa astua alas satulasta ja rynnätä päälle. Hän tapasi ensiksi talonpojat ja onnistui hänen saada heidän rivinsä epäjärjestykseen. Samalla kääntyi Venäjän karkoitettu jalkaväki takaisin ja syöksähti kolmannen kerran suomalaisia kohti, jotka nyt joutuivat joka haaralta paljon lukuisamman vihollisen saarrokseen. Ja nyt alkoi yksi noita hirvittäviä verilöylyjä, joiden muistoa eivät vuosisadatkaan saa häipymään ja joissa urhoolliset sankarit taistelevat:

ei pelastukseen enää luottain, vaan kuolemaa vain yhdess' vuottain.

Koko Suomen jalkaväki oli ikäänkuin puristettu keihäistä ja pyssyistä muodostuneen kehän sisään, josta laukaukset välähtelivät savun ja lumipyryn läpi. Armfelt teki kaiken, mitä hänen aikalaisensa ja tulevat polvet voivat häneltä vaatia näin ratkaisevassa tilanteessa. — "Sydämeni on vielä tänä päivänä pakahtua" — sanoo eräs läsnä ollut — "ajatellessani, kuinka kenraalimajuri, sotamiehiä liikuttavasti kehoitellen, ratsasti edestakaisin; kuinka sotamiehet rohkeudella, jota tuskin voi todeksi uskoa, lupasivat taistella kuolemaansa asti ja sillä välin, nähdessään vihollisten suuren paljouden, kyynelet silmissä lankesivat polvilleen ja rukoilivat Jumalalta apua ja sitten taistelivat viimeiseen hengenvetoon asti. Näin siellä silloin monta kaatunutta suomalaista, jotka kangistuneissa käsissään vielä pitelivät kiväärejään, joiden pistimet olivat uponneet niin ikään kaatuneitten vihollisten ruumiiseen." — Eikä se ollutkaan mikään lammaslauma, joka aitaukseen ajettuna vastustelematta antaa teurastaa itsensä. Ne olivat hurjistuneita miehiä, jotka jokaisesta saamastaan iskusta antoivat kaksi takaisin ja jotka ammuttuaan ruutinsa loppuun, hakattuaan miekkansa poikki ja taitettuaan pistimensä vielä sittenkin paleltuneilla kourillaan tarttuivat kiväärin kuumenneeseen piippuun ja löivät perän palaisiksi vihollisen päähän. Kerta toisensa jälkeen koetettiin järjestää murtuneita rivejä ja rynnätä vihollisten läpi; joka kerta kaatuivat upseerit komppaniansa etunenässä; joka kerta heitettiin nämä takaisin jalkaväen veristä, kokoon puristettua keskustaa kohti. Ainoastaan kolme komppaniaa Turun läänin ratsuväkeä puolusti miehuullisesti aseittensa kunniaa Akseli Buren sekä Kuhlfeltin ja Freudenfeltin johdolla, joista ensimmäinen kaatui ja jälkimmäiset pahoin haavoittuneina pääsivät pakenemaan.

Kolme tuntia taistelu riehui, ja kun se päättyi, oli Suomen sotajoukko tuhottu. Kolmatta tuhatta miestä lepäsi kaatuneena verisellä hangella: sotamiehet ruoduittain, talonpojat pitäjittäin, upseerit niin miehissä, että kolmen rykmentin tähteitä viime lopussa komensi eräs aliupseeri. Venäläistenkin tappio oli suuri, mutta sen korvasi yllinkyllin saavutettu voitto, josta oli seurauksena Suomen valloitus.

Armfelt itse oli viimeisiä tappotanterella ja oli vähällä joutua vangiksi. Muutamain harvain kanssa riensi hän halki metsän Laihialle ja sieltä Vaasaan. Mutta vasta Kokkolassa kokoontuivat jälleen Suomen viimeisen sotajoukon tähteet, jotka nyt, kun de la Barre oli pitänyt huolta omiensa pelastamisesta, olivat suurimmaksi osaksi ratsuväkeä; ja hyvin harvinaista oli, sanoo senaikainen aikakirja, nähdä jalkaväen upseeria, joka hengissä oli päässyt tappelusta, mutta sitä useampia nähtiin ratsailla istuneita.

Näin päättyi siis Isokyrön onneton taistelu, joka sen pohjoiseen paikkaan ja sen kestäessä vallinneeseen ankaraan pakkaseen sekä myöskin taistelijain urhouteen ja mieshukkaan nähden — noin kolmas osa taistelevista jäi tappotanterelle — on huomattavimpia tapahtumia kaikkien maiden sotatapahtumain joukossa. Onnettaret näyttävät määränneen tämän seudun Suomenmaan kohtalojen uhrialttariksi; sillä yhdeksänkymmentä neljä vuotta sen jälkeen tapahtui eräänä pilvisenä syyspäivänä Oravaisten taistelu tuskin neljän ruotsinpenikulman päässä Isokyrön tappotanterelta, ja kun aurinko meni mailleen valaistuaan näitä molempia päiviä ja näitä molempia kenttiä, pimeni siihen aikaan eläneiden ihmisten toiveiden yö niin synkäksi, ettei enää uskottu huomispäivän koittavankaan heidän verta vuotavassa, muserretussa isänmaassaan.

Mutta Kustaa Aadolf Bertelsköldistä tarina kertoo, että hän ja hänen urhoollinen joukkonsa koko taistelun ajan seisoivat tulisimmassa taistelussa vasemmalla sivustalla. Siellä olivat hänen miehensä, yksi toisensa perästä, kaatuneet hänen rinnaltaan; hartiakas, rehellinen Simon Bång, uskollinen ja reipas Miltopaeus ja kaikki entiset ylioppilaat, paitsi Peldanuksen veljeksiä, kaatuivat siellä kunniakkaista haavoista viimeisessä taistelussa isänmaan puolesta. Ja silloin oli Bertelsköld kuolemaa etsien hyökännyt vihollisen tiheimpiin joukkoihin; mutta kaikki väistyi, kaikki sortui hänen hurjain iskujensa alla, ja miltei tietämättään ja tahtomattaan hän pääsi vihollisten läpi, ja oli seuraavana päivänä, kummeksien itsekin, että vielä oli elossa, Vaasan seuduilla. Kerrottiin, että hän tällä pakomatkallaan oli ajanut de la Barrea takaa kostaakseen hänelle kaiken sen häpeän, kaiken sen vahingon, jonka tämä oli saanut aikaan Isokyrössä; mutta Suomen ratsuväen päällikkö oli jo ennättänyt melkoisen matkan häntä edelle, eikä käynyt häntä enää saavuttaminen. Varmaa on, että Bertelsköld kohta sen jälkeen katosi, ja se luulo oli yleinen, että hän rajattomassa raivossaan joutui surman suuhun tai venäläisten vangiksi. Oliko tässä arvelussa perää, sen saamme nähdä seuraavasta kertomuksesta.

Sillä kedolla, jota helmikuun 19. päivänä 1714 monen urhoollisen miehen veri kostutti, aaltoilee nyt joka kesä heiluvana satona se oivallinen jyvälaji, joka on tunnettu vaasanrukiin nimellä. Se imee ytimensä mehun sankarien luista, jotka lahovat vihannoivien sarkojen alla tuomiopäivään asti; ja välistä tapahtuu vielä nytkin, että kun aura uurtelee tuttua vakoa, kolahtaa sen rautaista vannasta vasten ruostuneita miekan kappaleita tai jokin muinoin jäntevän ja taisteluun harjaantuneen käsivarren haurastunut jäännös. Se leveä virta, jonka jäätyneellä pinnalla niin moni mies on viimeisen kerran hengähtänyt, juoksee hiljaisesti kohisten näiden viljavien ketojen halki, ja sen tasaisilla ranta-ahteilla kohoaa miellyttäviä kyliä, joiden punaisiksi maalatuissa kauneissa taloissa asuu uutteria ihmisiä. Koko maisema on niin hyvin viljellyn ja varakkaan näköistä, että vaeltaja kummastellen kysyy, onko Luojan tarkoitus se, että rauha niittäköön, missä sota on kylvänyt. Metsä on kadonnut tai siirtynyt kauas syrjään; ainoastaan kivikkomailla tuolla kaukana kylän takana nähdään vieläkin noita seudun raivaamattomuuden ajoista asti säilyneitä jylhiä kalliomöhkäleitä, jotka kerran olivat Suomen sotajoukon tukipaikkoina. Väestön luonteessakin on vielä ikäänkuin arpi muinaisista taisteluista; jonkinlainen hurjuus asuu sen uutteran, rauhallisen mielen pohjalla, ja kun talven lumi taas tupruten hillittömästi pyyhkäisee yli avaran lakeuden, on ikäänkuin vieläkin kuulisit Armfeltin komentohuudot, Brucen rakuunain ja lumipyryssä pakenevan suomalaisen ratsuväen kavioiden kapseen, joiden alle Suomen toivo kerran tallattiin.

Sekä Isokyrön että Oravaisten yöstä on nyt päivä koittanut. Sen aurinko ei ole tarpeeksi synkkä ainoastaan muinaisuuden hautoja valaistakseen, mutta ei myöskään kyllin iloinen luodakseen ainoastaan iloisia ja ruusuisia värejä tulevaisuuden tuntemattomiin kohtaloihin.

VÄLSKÄRIN YHDEKSÄS KERTOMUS.

ERÄÄN NIMEN VARJO.

Eräänä iltana lokakuun lopussa kuului askelia pimeistä ullakon portaista, ja joku hamuili välskärin kamarin oven lukkoa. Kaikki kääntyivät uteliaina oveen päin, koska ei ketään odotettu tulevaksi. Seura oli nimittäin täysilukuinen, jollei oteta lukuun koulumestari Svenoniusta, joka useita viikkoja oli sairastanut ja jota ei tällä kertaa osattu odottaa senkään tähden, että kaupungin kaikkitietävät kielikellot kertoivat, että oppinut maisteri samana iltana oli aikonut kuppauttaa itseään.

Ukko Svenoniushan sieltä nyt kuitenkin astui kuin astuikin sisään, vähän laahaten jalkojaan ja läähättäen hankaloita portaita kiivettyään. Hänen pitkä, laiha vartensa, joka oli tuskin kämmenen leveyttä lyhyempi välskärin omaa vartta, näytti kuluneessa mustassa takissa vielä laihemmalta kuin ennen. Silmälasit, joiden sangat haihtuivat hänen takkuiseen mustaan tukkaansa, joka ympäröi hänen vaaleita kasvojaan niinkuin mäntymetsä talvista lampea, eivät mitenkään tahtoneet enää pysyä tuolla terävällä, kuivettuneella nenällä, joka aina herätti terveellistä kunnioitusta ja pelkoa kaupungin koulupojissa. Ei tämän oppineen herran kasvoja ohuine huulineen, ulkonevine leukoineen ja vilkkaine ruskeine silmineen käynyt juuri miellyttäviksikään sanominen, mutta niitä lauhensi nyt melkoisesti koulumestari paran teeskentelemätön ilo siitä, että hän taas oli seurassa, jota hän niin kauan oli kaivannut, sillä vaikka tuo seura olikin hieman särmikästä, yhtä särmikästä kuin hän itsekin, niin olivat he kaikki kuitenkin pohjaltaan perin hyviä ihmisiä.

Helppoa ei ollutkaan tavata kahta jyrkempää vastakohtaa kuin tämä oppinut välskärin kuuntelija ja hänen ystävänsä ja riitakumppaninsa, lyhytvartinen, lihava ja pyylevä postimestari, kapteeni Svanholm, joka ainakin omasta mielestään oli hyvin sotaisen näköinen lyhyeksi leikattuine vaaleine hiuksineen ja pitkine viiksineen, joiden alkuperäisen punaisen värin aika oli muuttanut harmaaksi ja joista hänen hamuileva peukalonsa aina tärkeissä tilaisuuksissa pusersi viisaita mietteitä ja vaikuttavia voimasanoja. Postimestari oli tavallisuuden mukaan puettu ruumiinmukaiseen, vihreään metsämiehen takkiin, jonka napit oli koristettu postitorvilla ja joka oli yhtä nukkavieru kuin koulumestarinkin; sitten oli hänellä vielä nuuskanruskeat housut, kultapistooli kellonvitjain kellukkeena, keltaiset liivit ja väriltään epämääräinen kaulahuivi. Kaikki nämä hiukan kirjavat pukimet verhosivat miestä, jonka vertaista vanhoillaan-eläjää ei löytyne merienkään takaa ja joka olisi seurassa voinut käydä hyvinkin kyllästyttäväksi, jollei luonto olisi tehnyt hänestä tuittupäistä ja hutikassa ollessa riitaisaa miestä — vaikkei nyt hutikassa-olo koskaan tullut kysymykseen ankaraa raittiutta rakastavan välskärin iltaseuroissa.

Svanholm ehättikin ennen muita sanomaan oppineen ystävänsä tervetulleeksi ja ilmaisemaan ilonsa siitä, että tämä taas "näytti niin virkulta kuin kasakka illan hämärässä", johon tervehdykseen vanha isoäiti, Anna Sofia ja välskäri itsekin täydestä sydämestään yhtyivät, samalla kuin lapset ehdottomasti tunsivat entisen kunnioituksensa melkoisesti nousevan huomatessaan nuo uudet ja terävämmät särmät, jotka tauti oli koulumestarin muotoon uurtanut.

Eniten ihmeteltiin kuitenkin sitä, että tämä kaikkia terveyden sääntöjä noudattava mies oli Döbelnin tavoin sysännyt kaikki lääkkeet loukkoon, kuunnellakseen välskärin sotatarinoita.

— Minä viisi teidän sotatarinoistanne! — vastasi koulumestari iloisesti. — Quidquid delirant reges plectuntur Achivi. Uroiden kunnian saavat kansat maksaa. Ei, veikkoseni, "Sinisistä" sain jo kylläni; minä olen hyvänä kristittynä ja rauhallisena ihmisenä antanut enimmän osan Isonvihan myrskyjä riehua ohitseni ja tulen nyt pahimman melskeen tauottua kuulemaan uuden ja rauhallisemman ajan alkua, kun raivohullu Pohjan leijona on aikansa mellastanut.

— Tuhat tulimmaista! Sanooko veli niin? — kuohahti Svanholm ja kavahti seisoalleen kuin tappelunhaluinen kukko.

— Sanon kuin sanonkin, — vastasi koulumestari. — Parempi on pala leipää kuin kappale lyijyä, parempi olkikaton alla kuin leiritulen ääressä, parempi kirja kuin säilä, parempi elovainio kuin tappotanner. Ja tapahtui niin, että Kaarle XII hankki valtakunnalleen lyijyä, leirivalkeita, miekkoja ja tappotanteria kyllin, mutta sitä vähemmän asumuksia, leipää, kirjoja ja elonkorjaajia.

— Tuon olemme kuulleet jo ennen, — vastasi välskäri, joka ei tahtonut antaa vanhan toran alkaa uudelleen, — ja sentähden olisi veli Svanholmin pitänyt elää menneen vuosisadan kahtena ensimmäisenä vuosikymmenenä ja veli Svenoniuksen lähinnä seuraavina vuosikymmeninä, niin olisi kumpikin teistä elänyt oikealla ajallaan sensijaan, että tässä nyt turhia kinailette ja olette yhtä yksipuolisia molemmat. Veli Svanholm saa vielä kuulla, mitä sodat maksavat, ja veli Svenonius tulee näkemään, kuinka tarujen jättiläiset luovat varjonsa kauas tuleviin aikoihin. Tarun laita on kuin laskevan auringon: kuta alemma se painuu muinaisuuden yöhön, sitä suuremmaksi kasvaa niiden maallisten esineiden varjo, jotka ovat sattuneet tulemaan sen valopiiriin.

— Luulenpa, että serkku Bäck vielä osaa — Jumala paratkoon — hävitystenkin kauhistuksista kertoa — sanoi isoäiti, estääkseen hänkin osaltaan riidan syntymistä. — Toivon kuitenkin, ettei tämä kertomus tule olemaan likimäärinkään niin verinen ja julma kuin edellinen.

— Ei tulekaan, — sanoi välskäri. — Nyt alemme tulleet vuoteen 1714. Seurasi vielä seitsemän niin pitkää ja surullista vuotta, ettei Suomi ole moisia koskaan kokenut. Mutta suuri pohjoismainen sota oli jo silloin, samoin kuin Kaarle XII itsekin, varsinaisen merkityksensä menettänyt, ja mitä sen jälkeen tuli, se oli haavakuumetta; se oli pitkällinen ja kamala kuolonkamppailu, täynnä tuskallisia ponnistuksia sortuneen suuruuden pelastamiseksi; se oli raukeiden rauhan töiden aikaa, jolloin uusia tulevaisuuden siemeniä vähitellen alkoi juurtua kukistuvan jättiläisrakennuksen soraan, yksi noita ihmeellisiä aikakausia, joilla tuskin on mitään nykyisyyttä, mutta jotka elävät kokonaan menneiden aikain muistoissa ja tulevien toivossa, tyytyväisinä mihin muutokseen hyvänsä, kunhan vain pääsevät siitä hirmuisesta epätietoisuudesta, joka niitä rasittaa ja lamauttaa. Merkillistä on nähdä, kuinka kansa vanhenee. Niinä kahtenatoista vuotena, jotka seurasivat vuotta 1709, Ruotsin kansa muuttui pojasta ukoksi; onneksi pojan luonto jäi vielä jäljelle ja on sitä siinä vielä nytkin olemassa, niin ettei tiedä taata, minä päivänä nyrjähtänyt käsivarsi on taas valmis iskemään. Mutta on arpia, jotka eivät koskaan oikein parane, sielun arvet paljon vähemmin kuin ruumiin, ja totta on, että pohjolan suojelushenki vuoden 1721 jälkeen ei enää ollut sama kuin ennen. Ei Kaarle XII, ei Pietari Suuri eikä heidän aikakautensa synny kahdesti.

— Serkkuni on nyt kertonut meille yhtä ja toista Kustaa Bertelsköldistä, mutta ei paljon mitään hänen veljestään Torstenista, — puuttui puheeseen isoäiti, jonka käytännöllinen aisti aina vei hänet " from sounds to things ", tuumista toimiin. — Minä epäilen, tuleeko heistä kummastakaan semmoista miestä kuin heidän isänsä oli; eihän heillä, poika paroilla, siihen ole aikaa noiden ainaisten sotien tähden.

— Serkku unohtaa, — vastasi Svanholm tolkussaan, — että Kustaa Bertelsköld karkasi vankeudestaan ja otti näinä vuosina sissisoturina osaa vähintäänkin viiteenkymmeneen kahakkaan, puhumattakaan suuremmista taisteluista. Esimerkiksi, kun hän viidenkymmenen urhon kanssa puolusti Mainiemen linnaa ja oli vähällä tulla haudatuksi sen raunioihin.

— Onko Mainiemi hävitetty? — kysyi Svenonius.

— Tulimmaista! Eikö veli sitä muista? Sehän tapahtui sen maalle nousun aikaan, jonka tarkoituksena oli häiritä venäläisten vehkeitä Turussa, — vastasi postimestari.

— Mutta siitähän en ole kuullut sanaakaan, — jatkoi koulumestari.

— Jo pitää miehen olla innostunut vitsoihinsa ja kielioppeihinsa, kun voi semmoisia unohtaa! — vastasi postimestari. — Veli kai ei muista sitäkään, mitä Turussa ja Porvoossa tapahtui, eikä sitä, kuinka koetettiin ottaa tsaari vangiksi, yhtä vähän kuin hän muistanee Löfvingin urotöitä tai de la Barrea, jonka vieköön karvoineen päivineen se ja se, — koska täällä ei ole lupa kiroilla.

— En sanaakaan kaikesta tuosta, veli Svanholm!

— Tulimmaista! Hän on koulumestari ja opettaa pojille ihmistapoja eikä tiedä hölyn pölähtävää Isokyrön taistelusta! Maisteri on hän vielä päällisiksi ja saisi minä päivänä hyvänsä reput ylioppilastutkinnossa!

— Veli Svanholm älköön huoliko sekoittaa asiaan sellaista, mikä ei siihen kuulu, — vastasi Svenonius nähtävästi närkästyneenä. — Luulen tietäväni Isokyrön tappelusta yhtä paljon kuin veli itsekin, mutta veli Bäckiltä en ole kuullut siitä halaistua sanaa.

— Taivahan turkkilainen! Ja hän on kertonut siitä kokonaisen iltakauden!

— Niin, mutta silloinhan oli setä Svenonius poissa, — puuttui pikku Jonathan puheeseen, ollen vähän niinkuin miestä mielestään, kun noin sattuvalla muistutuksella yht'äkkiä voi tehdä lopun herrojen kiistasta. Välskäri oli iskenyt silmää isoäidille, että annettaisiin heidän otella, ja Anna Sofia, joka nyt keri lankaa, oli nauranut niin, että lanka oli kahdesti katkennut.

— Olet oikeassa, poikaseni, — vastasi postimestari vähän hämillään. Veli Svenonius ei ollut läsnä Isokyrön tappelussa. Sen sijaan, että olisi ollut haltuunsa ottamassa Viipuria, otti tämä kunnon rauhanmies sisäänsä seljateetä.

— Jos veli olisi ollut Isokyrössä, ei veljen olisi tarvinnut juosta Karstulassa, — jatkoi koulumestari, joka ei voinut sulattaa sotaisan kapteenin hänen korkeaoppisuudestaan laskettelemia pilkkapuheita.

— Herra, minä en juossut, peräydyin vain hyvässä järjestyksessä! — ärjäisi postimestari, ja hänen viiksiensä kärjet kohosivat melkein kuin vanhan talonkissan turpakarvat, kun se yht'äkkiä näkee nälkiintyneen juoksukoiran keittiössä.

— No, mutta sanokaa heille, serkku Bäck, että olemme onnellisesti päässeet Kyröjoen jään yli ja olemme nyt — niin enpä tiedäkään missä, — huudahti isoäiti, johon myöskin iloisuus oli tarttunut, mutta joka kapteeni Svanholmin viiksistä päätellen alkoi aavistaa myrskyä ja sadetta, aivan niinkuin niitä kuun kehistäkin on tapana ennustaa. — Heittäkää jo, — sanoi välskäri lepytellen. — Me olemme tätä nykyä, vuonna 1714, Tukholmassa, ja meillä on täysi työ tutkiessamme valtioviisasten juonia, jotka olivat kaikkialla maata uurtamassa, missä pohjolan leijona astui viimeisiä rohkeita askeleitaan. Ja koska minussa ei mielestäni ole miestä tuntemaan kaikkia niitä, jotka milloin sieltä milloin täältä kurottivat kätensä horjuvaa kruunua ja lahonnutta yksinvaltiutta anastaakseen, niin katsokaamme ennemmin, mikä on tullut Torsten Bertelsköldistä, joka siihen aikaan oli tulevaisuuden mies ja edusti sitä, jota sopii sanoa veli Svenoniuksen aikakaudeksi, samoin kuin karoliini Kustaa Bertelsköld ruumiineen ja sieluineen kuului veli Svanholmin aikaan, joka nyt on loppuun kulumaisillaan.

— En sinä ilmoisna ikänä usko, että veli Bäck tahtoo syöttää meille kynäkiistoja niin kauan kuin Kaarle XII vielä on elossa — virkkoi kapteeni jurosti.

Välskäri oli vähän aikaa vaiti. — Lapsellista olisi, — sanoi hän viimein, — odottaa harppausta kansain kohtaloissa ja aikakausien kehittymisessä. Saattaa olla aikoja, jolloin kehitys käy tavallista uraansa, niin että kaikki näyttää olevan entisellään, mutta yht'äkkiä tulee kumous, joka mullistaa kaikki tyyni ja ikäänkuin synnyttää uuden ajan täysikasvuisena. Mutta jos tarkemmin katselet, niin havaitset, että tuo uusi jo aikoja sitä ennen on juurtunut ennen olleeseen eikä olekaan muuta kuin kypsynyt hedelmä siemenestä, joka vuosia ja miespolvia sitten kylvettiin. Ei ole ollut eikä ole semmoista aikaa, joka olisi itseensä niin sulkeutunut, ettei se samalla olisi jonkin uuden vaihdekohta. Minä otan esimerkin ja sanon, että jokainen aikakausi kohoaa arvossa askel askelelta. Sitä esim. ei saata kukaan kieltää, että veli Svanholm aikansa oli luutnanttina; no niin, mutta veljen ollessa luutnanttina oli veljessä vielä vänrikki jäljellä ja kapteeni tekeillä, ja kas sentähden veli oli luutnanttina ainoastaan sivumennen.

— Mutta kapteeni on iskenyt lippunsa kenttään ja asettunut talvileiriinsä, — vastasi Svanholm pyylevästi, huoaten samalla sitä, että hänenkin repussaan ehkä olisi voinut olla sotamarsalkan sauva kätkettynä.

— Aikaa voisi ehkä paremmin verrata postimestariin, — muistutti Svenonius.

— Niin, tai koulumestariin tahi välskäriin, — vastasi isäntä-vanhus. — Aikaa sopii verrata mihin muuhun tahansa, paitsi harmaapäisiin ukkoihin, jollaisia me olemme, vaikka sitä kyllä usein juuri ukoksi kuvataan. Ajan oikea ominaisuus on ikuinen nuoruus; se ei suvaitse mitään lahoa, vaan liehtoo sen pois suurilla myrskyisillä siivillään, pannakseen ehtimiseen jotakin uutta ja verestä sijaan. Mutta vanhat eivät sitä käsitä, vaan luulevat ajan ja maailman alinomaa vanhenevan sentähden, etteivät he itse voi tottua siihen ajatukseen, että uusi aika ilmenee uusissa muodoissa.

Anna Sofia, joka Kaarle XII:n ihailijana melkein voitti postimestarin ja jolla oli tässä suhteessa vertaisensa vain mahtipontisessa pikku Jonathanissa, oli kauan aikaa töin tuskin malttanut hillitä kieltänsä, ja kävi nyt, ikäänkuin etuvartijataistelua aloittaen, välskärin kimppuun sanoen: — Kummi ei nyt kumminkaan voi kieltää, että aika Kaarle XII:n jälkeen näivettyi kääpiöksi!

— Niinpä niin, tahrimiseksi ja töhrimiseksi ja viheliäiseksi ja kurjaksi! — lisäsi kapteeni Svanholm.

— Malttakaa, malttakaa, vielä on meillä hyvä palanen matkaa sinne, — vastasi välskäri kartellen. Tarkoin punniten me kaikki olemme liian vähäpätöisiä varatuomareita tuomitsemaan semmoista äytäriä kuin ihmiskunta on. Parasta, että jätämme hänet oman itsensä tuomittavaksi.

— Eikö serkku aio viedä meitä vähäksi aikaa takaisin Suomeen? — kysyi isoäiti.

— Kenties, ellei sitä käy välttäminen. Minä osaltani olen suuresti mielistynyt luonnon alkuperäiseen jylhyyteen, mutta keinotekoisesti tehdyistä erämaista en välitä, olletikin siellä, missä esi-isäni ovat asuneet.

— Nuo hyvät, kunnon ihmiset! Paljon kovaa he mahtoivat kokea!

Välskäri ei vastannut, hänen harmaat kulmakarvansa rypistyivät, ja huomaamattaan hän taittoi hammasluun vanhasta hopeoidusta visapiipustaan.

Kun kaikki olivat vaiti, kysyi isoäiti viimein, eikö hän aikonut aloittaa. — Aion, — vastasi hän ykskantaan.

— Ja mikä on yhdeksännen kertomuksen nimi?

— Erään nimen varjo.

1. VALTIOPÄIVÄKERHO.

Eräänä iltana maaliskuussa v. 1714 oli viisi-, kuusikymmenhenkinen seura kokoontunut eversti, kreivi Kustaa Lewenhauptin asuntoon lähelle Ritarihuoneen toria Tukholmassa. Ikkunain luukut oli huolellisesti suljettu ja palvelijoista päättäen, joita ilman nähtävää syytä oli asetettu sekä portaille että portin pieleen, näkyi isäntä tahtovan osoittaa, ettei kokous suinkaan ollut salainen, ja samalla olla varuillaan kaikkia odottamattomia vieraita vastaan.

Kokenut silmä voi kuitenkin seuran hyvin kirjavasta kokoon panosta helposti huomata, ettei tässä ollut kysymyksessä mikään tavallinen iltahuvi, joista ylhäiset herrat hakevat virkistystä päivän monien huolien jälkeen, eikä myöskään mikään puoluekokous, jotka olivat niin tavallisia tänä levottomana aikana ja olletikin nyt valtiopäiväin aikana, kun "hiiret kissan poissa ollessa pöydällä hyppivät", niinkuin muuan kuninkaan ystävistä peittelemättä lausui ritarihuoneessa. Täällä nähtiin vanhoja, kokeneita Kaarle XI:n tuiman ajan miehiä, nöyryytetyn ja nyt köyhän ylhäisaatelisten jäseniä, jotka eivät voineet antaa pfaltzilaiselle suvulle reduktsionia ja yksinvaltaa anteeksi; keski-ikäisiä miehiä, jotka olivat tuskastuneet sotiin, veroihin, palkanvähennyksiin ja sotilasvaltaan; nuoria miehiä, jotka olivat "täynnä tulevaisuutta", mutta sillä hetkellä varsin tyhjiä sisällykseltään, ja jotka eivät mitään sen kernaammin halunneet kuin millä keinoin hyvänsä nostaa melua tässä maailmassa. Nämä kaikki olisi kumminkin saatu yhteen puolueeseen mahtumaan, jos he vain kaikki, niinkuin talon isäntä, olisivat kuuluneet ylhäisaatelistoon; mutta paitsi tätä ruotsalaisen aateliston kermaa, jota täällä useat loistavat nimet edustivat, nähtiin joukossa myöskin useita alempaan aatelistoon kuuluvia, niinkuin Stjerneld, Leijonmark, Wulfvenstjerna, ja sen lisäksi vielä useita aatelittomia pappeja ja virkamiehiä, joiden nimien kaiku oli hyvinkin jokapäiväistä laatua, niinkuin Lauri Molin, Eerikki Benzelius, Aatami Schütz, mutta jotka yhtäkaikki oli kutsuttu tehokkaasti ottamaan osaa ajan valtiollisiin mullistuksiin.

Vähän erillään muista erään ikkunan syvennyksessä seisoi ryhmä miehiä vilkkaasti keskustellen. Siinä oli kenraalimajuri, kreivi Abraham Brahe ja vara-amiraali, vapaaherra Akseli Lewenhaupt, jotka olivat seuraansa vetäneet Turun hovioikeuden varapresidentin Sven Leijonmarkin ja hiljaa mutta vilkkaasti näyttivät tätä mahtavaa puoluesankaria omalle puolelleen pehmittävän. Tähän ryhmään liittyi kohta myöskin eräs neljäs, nim. Upsalan yliopiston kunink. kirjaston hoitaja Benzelius, joka erään hänen aikalaisensa arvostelun mukaan olisi voinut kohota hyvinkin korkealle, — ellei olisi pyrkinyt Upsalan arkkipiispan istuinta ylemmä. Keskustelut koskivat sitä kirjallista lausuntoa valtakunnan viheliäisestä tilasta, jonka Leijonmark oli jättänyt ritarihuoneelle, osoittaakseen sillä, että näin epätoivoisissa oloissa, ja kun ei näkynyt olevan enää mitään toivoa kuninkaan takaisin tulosta, olisi välttämätöntä asettaa — uusi hallitsija.

Nuo rohkeat sanat olivat saaneet aikaan melkoista hämminkiä. — Kun hänen majesteettinsa loistavista sotaretkistä ei ole meillä mitään muuta kuin kunnia jäljellä, on tarpeellista, että pidetään huolta sen säilyttämisestä niin kotona kuin kylässä, — lausui Akseli Lewenhaupt.

— Kuninkaallinen majesteetti ei suinkaan pahastune, että eräät asiat, joista ei Demotikassa käy mitään päättäminen, otetaan täällä pikemmin ratkaistaviksi, — virkkoi Kustaa Lewenhaupt varovasti.

— Jumala on asettanut kuninkaillekin rajan, jonka yli ei kukaan taida astua, ja semmoisen kuolemantapauksen varalta katsokoot Ruotsin miehet ajoissa eteensä, — vastasi jumalinen ja taitava puoluemies Sven Leijonmark, hänelle ominaisella rohkeudella.

Ivansekainen hymy väreili Benzeliuksen huulilla. — Te laaditte, hyvät herrat, — sanoi hän, koroittaen ääntänsä niin, että kaikki olivat pakotetut kuuntelemaan, — te laaditte täällä valtio-oikeudellisia järjestelmiä ja kuiskitte toistenne korviin sanoja, joissa tuntuu sekä ha'at että kannukset, arvellen, etteihän kukaan tarkoin tiedä, milloin luodetuuli vie ne kaikki Demotikaan. Suoraan puhuen, hyvät herrat aateliset, me papit ja porvarit olemme kutsutut tänne keskustelemaan ja sopimaan siitä, mitä on tehtävä isänmaan pelastukseksi.

— Talonpojat tahtovat prinsessan hallitsijaksi! — huusi majuri Stjerneld, tavallisella karkealla tavallaan katkaisten kysymyksen vaikeimman solmun. Hän se sitä innokkaimmin puuhasikin, vaikka toistaiseksi menestyksettä, sillä talonpojat olivat kaikista enimmin kuninkaaseen mieltyneitä.

— Herra majuri puhuu siitä ihmeellisen varmasti, — virkkoi piispa Molin valtiomiehen varovaisuudella.

— Minulla on todistukset taskussani, ja ne esitetään huomenna aatelistolle, — vastasi Stjerneld arvelematta.

— Minä olin luullut, että talonpojat ennemmin pyrkivät tuon kuuluisan saappaan hallittaviksi.[25] — virkahti siihen laamanni, vapaaherra Konrad Ribbing ylenkatseellisesti. Benzelius, joka itse oli talonpoikaista sukua, kuohahti ja närkästyi. — Herra laamanni, — sanoi hän, — tietää yhtä hyvin kuin me kaikki, että saapas on vain jonkin ritarihuoneen suutarin tekemä; ja tietäköön hän senkin, etteivät Ruotsin talonpojat nyt eivätkä vast'edes suvaitse saapasten hallitusta, vaikka ne olisivat kuinkakin kultaisilla kannuksilla kaunistetut.

— Eivätkä myöskään tarvitse viidettä pyörää vaunujen alle, — vastasi närkästynyt Ribbing, tarkoittaen sitä ehdotusta, että valtakunnan aatelittomista virkamiehistä muodostettaisiin viides sääty, jota ehdotusta silloin luultiin Benzeliuksen aikaansaamaksi.

— Älkäämme riidelkö, hyvät herrat, — puuttui piispa puheeseen, — Me olemme tulleet tänne sopimaan parhaista keinoista voimakkaan hallituksen muodostamiseksi kuninkaan poissa ollessa. Asia tulee huomenna esille ritarihuoneessa, ja isänmaanystäväin tulee vetää yhtä köyttä, ettei kaikki menisi myttyyn.

— Entä sitten! — alkoi Stjerneld. — Me katkaisemme käpälät holsteinilaiselta puolueelta, kun asetamme tuossa paikassa hänen kuninkaallisen korkeutensa prinsessan hallitsijaksi.

— Antaen hänelle kumminkin sen rajoitetun vallan, jota valtakunnan menestys moisessa tilassa vaatinee, — virkkoi kreivi Brahe, nakaten ylpeästi aatelista niskaansa.

— Kreivi on oikeassa, — sanoi tasavaltalaismielinen Leijonmark. — " Fata trahunt nolentes ". Siltä varalta, että jokin onnettomuus, josta Jumala varjelkoon, sattuisi kohtaamaan kuningasta, on välttämätöntä, että kaikki onnenonkijat estetään valtakunnan turmioksi vehkeilemästä.

— Valtakunnan menestys vaatii, että ennen vuotta 1680 olemassa ollut hallitusmuoto uudistetaan ja että säädyt saavat takaisin heille tulevat etuoikeutensa, lausui Kustaa Lewenhaupt.

— Menneet ajat todistavat, että milloin kukin sääty on nauttinut oikeutensa mukaisia etuja, silloin on myöskin valtakunta ollut parhaissa voimissaan, — arveli kreivi Brahe.

— Te hyvät herrat aateliset, — huudahti Benzelius, jonka luonto taas oli kuohahtanut, — puhutte aina niinkuin vanha hyvä aika olisi vain eteiseen ajettu, ja teidän on vain tarvis avata ovi ja pyytää sitä suosiollisesti sisään astumaan. Te ette muista, että kuningas vainajan aikana tehtiin paljon muutoksia, jotka olivat valtakunnalle suureksi eduksi ja joista aatelittomat säädyt eivät liene halukkaat luopumaan. Te tahdotte hallitsijan, joka pantaisiin vitsan ja kurin alle — tietystikin vain siinä surullisessa tapauksessa, että jokin onnettomuus sattuisi nyt hallitsevalle kuninkaallemme, jota Jumala varjelkoon hengen ja terveyden puolesta. Mutta sen minä sanon teille, että jos niin tapahtuu, tahdomme me aatelittomatkin sananvuoroa asiassa, emmekä tule enää sallimaan, että kourallinen pikkukuninkaita kynii meitä kuin pyitä, sanokootpa he sitten itseään valtakunnan tai kuninkaan neuvoksiksi tai neuvottomiksi.

Nämä rohkeat sanat synnyttivät salissa sanomattoman hälinän. Yhdet huusivat yhtä, toiset toista, ja sillävälin kuin kaikkien kiivaimmat kirkuivat, että puhuja olisi ajettava ovesta ulos, kuultiin sukkelan Wulfvenstjernan virkkavan Ribbingille: — Hirttäkää tahi aateloikaa hänet, kummassakin tapauksessa hän vaikenee kuin kiltti lapsi.

Molin koetti turhaan rakentaa rauhaa, muistuttaen, ettei oltu tultu tänne eri säätyjen eduista riitelemään, vaan neuvottelemaan koko valtakunnan menestyksestä. Yhteisten onnettomuuksien ajat riitauttavat mieliä yhtä usein kuin yhdistävät, eikä eripuraisuuden vitsaus suinkaan ollut pienimpiä niistä onnettomuuksista, joita pohjoismaat nyt saivat kärsiä. Oli näet silminnähtävää, että kaikki läsnäolijat, joiden joukossa oli monta valtakunnan parasta tarkoittavaa miestä, olivat yhtä mieltä ainoastaan siinä, että muutos oli tarpeen; mutta niinpian kuin tuli kysymys siitä, mitä olisi muutettava, mitä muutoksen tulisi oikeastaan tarkoittaa, hajautuivat mielet eri lahkoiksi, jotka taistelivat toinen toistaan vastaan. Benzeliuksella oli kohta ympärillään melkoinen puolue, joka näytti lujasti päättäneen sekä täällä että säätyjen istunnoissa vastustaa ylhäisaatelisten etuoikeuksia, ja pelko tämän puolueen loukkaamisesta hillitsi noiden korkeain herrain vihan ilmi tuleen leimahtamasta. Schütz istuutui pöytäkirjaa laatimaan, ja niin tehtiin kuin tehtiinkin päätös, että prinsessa Ulriika Eleonoora olisi koroitettava hallitsijaksi kuninkaan poissa ollessa.

— Yksissä neuvoin säätyjen valiomiesten kanssa, lisäsi Sjrerneld, jota heti Benzelius ja tämän ystävät voimakkaasti kannattivat.

— Mitä nyt? — huudahti Akseli Lewenhaupt. — Tahdotaanko meille asettaa pitkä parlamentti ja Cromwell?

— Leijonmark on sopivin mies Cromwellin osaa esittämään, — kuiskasi Wulfvenstjerna Schützille.

— Olkoon menneeksi valiomiesten kanssa! — huudahti siihen sukkelapäinen Konrad Ribbing. — Onhan siinäkin luupalanen vastustuspuolueen rakkien kitaan ja se sopii kauniisti veroituskysymyksissä.

— Hyvät herrat, — sanoi Kustaa Lewenhaupt kaksimielisesti hymyillen, — pelkäänpä pahoin, että olemme laatineet laskun ilman arvoja. Ellen erehdy, tulee tuossa mies, joka voinee vähentää epäilyksiämme siinä kohden.

Samassa astui sisään vähän neljännellä kymmenellä oleva mies, joka oli hoikkavartaloinen ja vaaleaverinen ja muuten älykkään näköinen. Hänen erinomaisen hieno ja huolellinen pukunsa, siihen välttämättömästi kuuluvine kiharaperuukkeineen, hänen kirjaellun takkinsa mahdottoman avarat hihat ja hänen luonteva, vähän ylpeä ryhtinsä osoittivat heti kohta, että hän kuului korkeampaan aateliin ja että hän oli saanut sivistyksensä ulkomaisten hovien salongeissa, eroten siinä kohden aikakautensa nuoremmista aatelismiehistä, joiden esiintymisessä oli jälkiä tappotanterella saadusta karkeammasta kasvatuksesta.

— Kuka tuo ylpeä herra on? — kysyi muuan äskentulleista valtiopäivämiehistä vierellään olevalta Schütziltä.

— Se on mies, — vastasi Schütz, — josta ei tiedä, kumpi on vaarallisempaa: ollako hänen ystävänsä vai vihamiehensä, kohdatako häntä salongissa vai kabinetissa; suurikykyinen mies, mutta vielä kunnianhimoisempi; mies, joka tutkii ja näkee kaikkien mielet, mutta jonka mieltä harvat tai ei kukaan tutki eikä näe; mies, joka synnyltään ja taipumukseltaan on ylhäistä aatelia, mutta joka kuitenkin on osannut tehdä itsensä kaikille puolueille väittämättömän tarpeelliseksi, vaikkei yksikään voi sanoa häntä omaksensa; mies, joka on liitossa kaikkien kanssa, mutta ei kenenkään oikea ystävä; syrjäytetty kaikissa virkanimityksissä ja kuitenkin käytetty tärkeimmissä tehtävissä; vielä miltei nuorukainen ja jo harmaantunut valtioviisauden teeskentelytaidossa, sanalla sanoen, suuren mestarinsa ja suosijansa, kreivi Arvid Hornin oivallinen oppilas — lähetystön sihteeri, kreivi Torsten Bertelsköld.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin parvi eri mielipiteisiä puoluemiehiä oli kokoontunut äsken tulleen ympärille, joka ujostelemattomalla suoruudella kertoi, mitä tiesi tai luuli tietävänsä. Holsteinilainen puolue, sanoi hän, pani kaikki keinonsa liikkeelle; kuningasmieliset olivat taipuvaisia yhtymään yritykseen; prinsessa ei ollut päätöstään tehnyt; kreivi Horn oli sekä häntä että herroja kohtaan suosiollisella kannalla eikä ensinkään epäillyt asian päättyvän kaikkien mieliksi.

— Kreivi Horn on siis ehdotuksen puolella! — huudahtivat Lewenhauptit. — Silloin on voitto varma.

— Kreivi Horn, — vastasi Bertelsköld, — ei ole lausunut mielipiteitään herrojen aikomuksesta, mutta minä luulen tietäväni, että hän kuninkaallisena neuvoksena on huomenna istuvan neuvoskunnan edessä ja prinsessan läsnäollessa antava kuudelle tahi seitsemälle herroista vakavan muistutuksen.

— Mitä? — huudahtivat taasen Lewenhauptit y.m. — hän on siis ehdotusta vastaan! Hän tahtoo siis häväistä meitä, kukistaa meidät!

— Minä olen vakuutettu siitä, että kreivi pitää sekä herroja että heidän asiataan mitä suurimmassa arvossa ja että hänen kuninkaallisella korkeudellaan prinsessalla ei tule olemaan syytä olla kreiviin tyytymätön.

— Mutta onko hän siis puolellamme, vai onko hän meitä vastaan?

— En tiedä sanoa muuta kuin että kreivi epäilemättä on tekevä velvollisuutensa.

— Kirottu mies, hänestä ei milloinkaan tiedä, millä oksalla hän istuu! — huudahtivat puoluemiehet, ja kerho hajausi epätietoisuuden ja hämmingin vallitessa.

2. VALTIOVIISAAN SODANJULISTUS.

Kerhon kokouksen jälkeisenä iltana kreivi Torsten Bertelsköld astui korkeiden, koristeltujen, tammisten ovien kautta kenraali, kreivi Liewenin asuntoon. Kenraali oli lähetetty kuninkaan luo Turkinmaalle neuvoskunnan puolesta esittämään valtakunnan todellista tilaa ja kehoittamaan Kaarle XII:ta palaamaan kotiinsa. Ilmoittamatta itseään Bertelsköld jatkoi kulkuaan näiden tyhjien huoneiden läpi, kunnes saapui kreivittären makuuhuoneeseen. Kohteliaasti, miltei sydämellisesti hän suuteli kreivittären kättä ja tiedusteli hänen terveydentilaansa.

Kreivitär oli noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen, pikemmin lyhyt kuin pitkä, mustiin puettu nainen, näöltään hän ei ollut juuri erikoisen kaunis, mutta suloinen ja herttainen hän oli. Vähänkään loukkautumatta tuosta tuttavallisuudesta, jota tosin ei voinutkaan selittää väärin, hän näytti tulevan siitä jopa liikutetuksikin; kostea kiilto ilmaantui hänen kauniisiin silmiinsä, ja hän vastasi Bertelsköldin tervehdykseen vielä suuremmalla lämmöllä kuin millä tämä oli häntä tervehtinyt.

Ne, jotka muistavat Mainiemen linnan ja Drottningholmassa toimeenpannut pukutanssit, tuntenevat vielä kreivittären entiseksi herttaiseksi Ebba Bertelsköldiksi, joka siihen aikaan oli hovineitinä, mutta nyt valtarouvana hänen kuninkaallisen korkeutensa prinsessa Ulrikka Eleonooran luona. Monen pitkän vuoden kuluessa eräs surullinen muisto oli saattanut hänet hylkäämään kaikki naimistarjoukset, kunnes kreivi Torsten muutamia vuosia sitten sai hänet seitsemänkolmatta vuoden vanhana suostumaan avioliittoon jo harmaantuvan leskimiehen, nykyisen puolisonsa kanssa. Mutta mustan surupuvun riisui yltään hän vain silloin, kun hovitavat sitä välttämättömästi vaativat.

— Toivon, etten sinua häiritse? — sanoi kreivi Torsten, istuutuen sisarensa viereen.

— Niin harvinainen vieras ei voi häiritä, vaikkei olisikaan niin tervetullut kuin sinä, — vastasi kreivitär.

— Luulenpa tosiaankin useita viikkoja kuluneen siitä, kun minulla viimeksi oli ilo nähdä sisartani. Työt ja toimet…

— Siitä on jo kolme kuukautta. Olkoon se nyt unohdettu…

— Samoin kuin tuo silloinen pieni riitammekin. Sinä pidit puolesi kuin — karoliini. Mutta asiasta toiseen: oletko kuullut päivän uutisia?

— En. Mutta jotakin erinomaista lienee kai tapahtunut; tiedänhän, ettet sinä koskaan tule ilman syytä. Saatanko olla sinulle hyödyksi jollakin muulla tavalla kuin viimeksi pyytämälläsi, ystäväni?

— Ebba, sinä olisit viisas nainen, jos vain ymmärtäisit käyttää asemaasi hyväksesi. Mutta älkäämme siitä enää riidelkö. Tärkeitä asioita on täällä tekeillä. Puolueet ovat ilmikahakassa keskenään; kruunua katsotaan miltei avonaiseksi. Suoraan sanoen, mitä hyötyä on kuninkaasta, joka on kolmensadan penikulman päässä täältä ja jota yksi luulee hulluksi, toinen kuolleeksi, kolmas vangituksi? Ajatteles, että Görtz ja holsteinilaiset ovat saavuttaneet tänään voiton, tietystikin uskollisuuden ja laillisuuden nimessä ja sen hyväksi. Prinsessan vehkeilijät, puoluelaiset, joiden joukossa on useita hyvinkin epäilyttäviä henkilöitä, ja joita rehellinen Creutz johtaa, ovat tänään saaneet muistutuksen istuvan neuvoskunnan edessä. Herrat saivat aika puskuja meidän suomalaiselta sarvikuonoltamme;[26] Crusbjörn esim. sai kuulla, että hän on yhtä kehno valtiomiehenä kuin hyvä soturina. Enimmän sutkauksia sai osakseen kuitenkin Akseli Lewenhaupt. Valtiopäivät on armollisesti hajoitettu; prinsessa on pyytänyt, että sen tulisi tapahtua hellävaroen. Kuitenkin aatelisto on äänestänyt prinsessaa hallitsijaksi. Arvaapa kuinka! Heillä oli kaksipalstainen pöytäkirja; toinen palsta oli niitä varten, jotka heti tahtoivat auttaa hänen kunink. korkeutensa tuolle loistavalle istuimelle, toinen niitä varten, jotka alamaisimmasti tahtoivat kehoittaa häntä malttamaan mieltänsä niin kauan, kunnes joku janitsaari auttaisi valtakunnan näistä selkkauksista.

— Ne kavaltajat! Jatka!

— Läsnä oli 235 aatelismiestä. Ensimmäiseen palstaan kirjoitettiin 137 nimeä, toiseen ei yhtään. Tunnethan Cederhjelmin?

— Sukkelin mies ja suurin veijari Tukholmassa — lähinnä veljeäni.

— Paljon kiitoksia. No niin, hänellä oli olevinaan hyvin kiire, tuhri jotakin ensimmäiseen palstaan ja riensi sitten tiehensä kiihtyneenä. Kun tarkastettiin hänen tuherrustaan, havaittiin se näin kuuluvaksi: " att anmoda hennes höghet nekar jag intet är det nyttigt för oss och henne, Carl Gustaf Cederhjelm ".

— Hän oli hallitsijan asettamista vastaan?

— Taikka sen puolella, — miten kukin tahtoo ymmärtää. Kaikki riippuu siitä, kummalleko puolelle sanaa " intet " pilkku pannaan.

— Oikein sinun tapaistasi. Minua ihmetyttää, ettet sinä itse…

— Minä en kirjoittanut kumpaankaan palstaan. Mahdotonta, sarvikuono katsoo parhaaksi olla mieltänsä ilmaisematta, ja hänen politiikkansa on tätä nykyä minunkin politiikkani. Mutta asiain nykyisellä kannallaan ollen luulen minä prinsessan ennemmin tahi myöhemmin pääsevän voitolle ja silloin ei hän ikinä unohda, että olemme hänen etujaan vastustaneet. Me voilá. Olen oleva sinulle suuressa kiitollisuuden velassa, jos ilmaiset prinsessalle, että minä olen hänen hartaimpia puoluelaisiaan ja työskentelen hiljaisuudessa hänen eduksensa.

— Arvasin siis oikein; huomasit minun voivan olla sinulle hyödyksi, ja muistit, että sinulla on sisar. Torsten — ei minulla ole suuria vaatimuksia ystävyydestäsi, mutta sinä tiedät, mitä minä ajattelen valtiollisista vehkeistäsi. Mitä hyödyttää tuo puolinaisuus, joka imartelee ja pettää kaikkia puolueita? Eilen olit kuningasmielinen, tänään olet hesseniläinen, huomenna holsteinilainen, ylihuomenna vähän sitä, vähän tätä tai et mitään. Valitse puolueesi, _mon frère; ainakin on sinulla kolme osaa valittavana, ja mille puolelle kallistunetkin, aina on valtiollinen kykysi sinua auttava. Mutta salli minun sanoa sinulle: tuommoinen kaikkien puolueiden palveleminen hankkii sinulle vihamiehiä kaikkialla eikä ystäviä missään. Torsten, käytöksesi ei ole nimesi arvoinen, enkä minä aio ruveta kätyriksesi.

— Taas nuhdesaarna. Etkö ihmettele kärsivällisyyttäni, kreivittäreni, kun en ole pelästynyt sitä ankaraa varoitusta, millä minua viimeksi kunnioitit, kun pyysin sinua rupeamaan liittolaisekseni ja pitämään silmällä prinsessan puuhia ja toimia. No niin, en tahdo nyt siitä enää puhua…

— Se ei ole ainoastaan mieletöntä, se on halpamaista. Isämme ei olisi milloinkaan niin menetellyt.

Kreivi Torsten punastui. Tottunut kun oli pitämään hyvin suuressa arvossa omaa valtiollista älyään — jota muutoin monet muutkin pitivät suuressa arvossa — katsoi hän tietysti nämä naisen antamat nuhteet varsin sopimattomiksi. Mutta hän malttoi mielensä. — Sydänkäpyseni on oikeassa, — sanoi hän. — Ei olisi viisasta eikä jaloa panna moista järjestelmää elämänsä ohjeeksi. Mutta oletko ajatellut, millainen on se aika, jossa elämme? Me seisomme kaikki kolmen kuilun partaalla, joista yksi tahi toinen on tänään taikka huomenna nielaiseva kitaansa kaikki ne, jotka ovat vastakkaisella puolella. Joko kuningas tai prinsessa tai Holsteinin herttua on voittava; ja voi silloin heidän vihollisiaan! Ja jospa asia koskisikin ainoastaan henkilöitä, mutta kun se koskee myöskin periaatteita. Sinä mainitsit isämme. No niin, minä tahdon kertoa sinulle, mitä hän sanoi minulle elämänsä lopulla. Sinuun minä luotan, Torsten, sanoi hän. Muista, että jos en jätäkään sinulle muuta perintöä, niin jätän sinulle perinnöksi periaatteeni ja se periaate on yksinvaltaa ja monivaltaa, kuninkaan ehdotonta yksinomaista oikeutta ja rahvaan hillitöntä valtaa välittävän vallan kannattaminen, joista edellinen kieltää kaikilta muilta oikeuden ja jälkimmäinen hajoittaa kaikki puolueiksi. Lupaa minulle, Torsten, että alati taistelet kuningasta ja kansaa välittävän aateliston puolesta!

— Niinpä pysykin sinä lujana äläkä tingiskele muiden puolueiden kanssa.

— Ei, sinä olet väärässä. Minä tiedän puolueeni, se on sama kuin kreivi Hornin, ainoa puolue, joka on sukumme arvoinen. Kerran olen minä oleva tämän puolueen tuki ja turva; ja olisiko minun nyt, kun kaikki horjuu, heittäydyttävä ajan pyörivän rattaan alle ja annettava ensimmäisen tielleni sattuvan kuninkaallisen, prinssillisen tahi herttuallisen lakeijan musertaa itseni! Oi — jospa minulla vain olisi sormukseni, sormukseni, niin nauraisin kaikille noille kataloille matelijoille, sen sijaan että minun nyt…

— Sulaa taikauskoa tuo kuninkaan sormus.

— Sen kyllä tiedän, ja kuitenkin antaa se niin ihmeellisen voiman, että kaikki salaisimmatkin toiveet toteutuvat… Mutta se sikseen, tahdotko siis valvoa etujani prinsessan luona?

— Sisarenasi olen sen tekevä. Valtiollisena kätyrinäsi en.

— Sinä pakotat siis minut heittäytymään holsteinilaisen puolueen ja Görtzin turviin?

— Niin kauan kuin Ruotsilla on Kaarle XII, ei uskollisten alamaisten kesken voi olla puhetta kuin yhdestä puolueesta. Pysy kuninkaan miehenä, Torsten, käytä älyäsi saadaksesi ilmi hänen vihollisensa, vahvistaaksesi hänen valtaansa ja palvellaksesi…

— Yksinvaltaa? En milloinkaan! Jalomielisyytesi vie sinut harhaan, Ebba. Minäkö palvelisin miekkaa, tuota raakaa valtaa, joka polkee kaikkia oikeuksiamme — tuota sotilasjoukkuetta, joka kohtelee meitä vapaasukuisia aatelismiehiä kuin janitsaareja; minäkö palvelisin tuota kuningasta, jonka olemassa olosta valtakunta saa tietää ainoastaan silloin, kun hän tarvitsee veroja ja niitä kiskoo; noita kukistuvia suuruuksia, menneiden voittojen varjoja, jotka ovat tappioihin huvenneet; voimattomia valtoja, joilla ei ole muuta jäljellä kuin itsekäs kunnianhimonsa ja hillittömät vaatimuksensa! Minäkö, mies, jossa asuu uusi aika, vapauden ja oikeuden aika, joka ei salli vallan ylvästellä eikä heikkouden purra itseään kantapäähän — minäkö kuluttaisin kykyni ja tulevaisuuteni menetetyn asian vuoksi, joka tänään voi meidät musertaa, mutta huomenna on vain satu tarujen aikakaudelta! Ei … sen tehtävän jätän tuhansissa vaaroissa retkeilevälle ritarille, rakkaalle Kustaallemme, jolla juuri tällä hetkellä on oiva tilaisuus pystyttää Suomessa karoliinilaisia tuulimyllyjään…

— Torsten, älä herjaa Kustaata! Hän on oikea ritari, yhtä vilpitön kuin peloton, kuolemaan asti uskollinen sille kuninkaalle ja sille asialle, joiden lippua hän on vannonut palvelevansa…

— Epäilemättä. Mutta Kustaasta johtuu mieleeni, että Eeva Falkenbergin sanotaan jääneen leskeksi vanhan Rhenfeltin jälkeen. Lupasit minulle vast'ikään sisarellisen suojeluksesi. Annan nuhteesi anteeksi ja toivon, että autat minua, jos näkisin hyväksi kilpailla tuon armaan lesken omistamisesta.

— Taas kauppa-asia! Taaskin tuumia ja laskuja! Te suuret valtioviisaat, kuinka vähän te tunnette naisen sydäntä!

— Olkoon menneeksi. Niinkuin itse tahdot. Tiedät kuitenkin, että olen ihaillut Eeva Falkenbergiä aikoja ennen hänen naimistaan. Ja sen, että alinomaa olimme riidassa keskenämme, pitäisi osoittaa, ettei kaunis vastustajani toki ollut minusta aivan kokonaan välittämättä. Tiedän, mitä aiot sanoa: se oli vain nuoruuden rakkautta niinkuin sinunkin rakkautesi, se oli vain niitä haaveita, jotka himmenevät kahdenkymmenen ja katoavat kolmenkymmenen iällä! Kustaa on jo aikoja sitten unohtanut hänet, samoinkuin Eeva on Kustaan unohtanut; se naimiskauppa sopii minulle, enkä käsitä miksi en…

— Te laskelmain laatijat, sellaiset kuin sinä, ystäväni, laskette tavallisesti koko joukon ihmissydämeen pieniä numeroita yhteen ja unohdatte suuremmat. Sinun pitäisi tuntea Eeva Falkenberg, hän on itsenäinen luonne, paljon tarmokkaampi kuin minä. Hän hylkää tarjouksesi…

— Miksi, jos saan kysyä?

— Siksi, että hän vieläkin rakastaa Kustaata, ja siksi ettei hän koskaan ole voinut kärsiä sinua, ystäväiseni. En voi tehdä mitään sinun hyväksesi.

— Sitä enemmän on minulla syytä valloittaa hänen sydämensä. Kreivittäreni, minä olen nyt haastellut kanssanne niinkuin veli ainakin, mutta te ette ole nähnyt hyväksi vastata minulle sisaren tavoin. Olen tunnustanut teille muutamia tuumiani, toiveitani; ette kuitenkaan ole päässyt kaikkien aikeitteni perille. Olette unohtanut, että minullakin on melkoinen määrä isältä perimääni ylpeyttä. Sentähden voimme nyt lopettaa. Mutta sen sanon teille edeltäkäsin, että me olemme tästälähin ilmi sodassa keskenämme. Minä olen kukistava prinsessanne, jos näen sen periaatteelleni hyödylliseksi; minä olen asettava hänet valtaistuimelle, jos näen sen edullisemmaksi. Mitä rouva Rhenfeltiin tulee, niin tulee hänestä, myöten tahi vasten teidän tahtoanne, myöten tahi vasten suomalaista Don Quixoteamme, vuoden tahi parin kuluttua kreivitär Bertelsköld. Nöyrin palvelijanne, kreivittäreni!

— Torsten! — huudahti kreivitär, mutta kreivi oli jo mennyt. Kreivittären kauniit silmät täyttyivät kyynelillä. — Miksi täytyy, — sanoi hän itsekseen, — suuren itsekkyyden himmentää noin suuria sielun kykyjä! Oi, te miehet, te miehet, jotka aina asetatte oman itsenne tarkoitusperäksenne ja kaikki muut välikappaleiksenne — kuinka usein te unohdattekaan, että paitsi teitä vielä on olemassa muitakin sydämiä, jotka kärsivät ja Jumala, joka hallitsee!

3. PAKOLAISET.

Ruotsin senaikuinen suurin valtiomies, suomalainen kreivi Arvid Bernhard Horn, istui työhuoneessaan, yhdessä lähetystösihteerin kreivi Torsten Bertelsköldin kanssa sepittämässä kiertokirjettä ulkomaisissa hoveissa oleville Ruotsin lähettiläille. Kreivi Horn oli uljas ylimys, vartalo oli kookas, kasvot erinomaisen suorat ja säännölliset. Kasvojen arvokasta ilmettä lisäsi taapäin taivutettu, erinomaisella huolella kammattu tekotukka, joka pöyheinä kiharoina valui hänen niskalleen ja kaulalleen, nenä oli kyömy, alahuuli paksunlainen, ja lujaa luonnetta osoittava suu muutenkin ulkoneva — otsa korkea ja kaunis, silmät suuret, vaaleansiniset ja terävät. Koko hänen pukunsa oli hänen työhuoneessakin ollessaan mitä suurimmalla huolella hoidettu ja erinomaisen aistikas; kirjaellussa sinisessä yönutussa ja mustissa alusvaatteissa ei näkynyt pienintäkään tahraa eikä ryppyä; hienot silkkisukat peittivät pohkeita, joissa ei ollut moitteen sijaa, ja jalat oli pistetty ylen hienoihin samettitohveleihin. Huonekin oli erittäin komeasti sisustettu siihen aikaan vallitsevaan ranskalaiseen tyyliin ja olisi, vaikka ajat olivatkin köyhät, voinut vetää vertoja mille Ludvig XIV:n ministerin Versaillesissa olevalle työhuoneelle tahansa.

Kreivi nousi istuimeltaan ja läheni Bertelsköldiä, ontuen vielä sen haavan johdosta, minkä 13 vuotta sitten oli saanut polveensa Väinäjoen yli mentäessä. — Joko se on valmis? — kysyi hän tottuneen esimiehen päättäväisellä ja kuitenkin kohteliaalla äänellä.

Bertelsköld ojensi hänelle konseptin, jonka kreivi tarkkaavasti luki läpi. — "Teidän on hovissanne mitä tarkimmalla huolella pidettävä silmällä niitä yrityksiä, joihin mahdollisesti ryhdytään vallanperimyksen järjestämiseksi Ruotsissa, sillaikaa kun Hänen Majesteettinsa, kaikkien uskollisten alamaistensa iloksi, vielä elää ja on täysissä voimissa. Kaikella ahkeruudella on Teidän koetettava estää semmoisia puuhia, jotka voisivat olla Hänen Majesteetilleen ja valtakunnalle varsin vahingollisia ja loukkaavia, niin että niiden onnistuminen käy peräti mahdottomaksi siellä Teidän hovissanne. Kuninkaallisen senaatin tietoon on tullut, että parooni Görtziä käytetään semmoisiin tarkoituksiin Ranskan hovissa. Senaatti on kunink. kansliakollegion välityksellä antanut lähettiläs Cronströmille käskyn masentaa Görtzin vaikutusvaltaa; jonka ohessa huomannette, että, paitsi Tanskaa ja valtakunnan hoitajaa, myöskin Hollannin ministeri on se, joka enemmän kuin muut vallat on tehnyt Hänen Majesteetilleen kiusaa ja tuottanut valtakunnalle vahinkoa … j.n.e."

— Hyvä on, — jatkoi kreivi, luettuaan kirjoituksen. — Minä näen, että olette tarkoituksen ymmärtänyt, ja minua ilahduttaa, että minulla on mies, johon saatan luottaa. Me tahdomme säilyttää kruunun Hänen Majesteetilleen niin kauan kuin mahdollista.

— Niin kauan kuin mahdollista, — toisti Bertelsköld, hienosti, melkein huomaamattomasti hymyillen.

— Tuo Görtz voi tulla meille vaaralliseksi, — jatkoi kreivi, ollen olevinaan ymmärtämättä Bertelsköldin kaksimielistä vastausta. Hän on valtioviisaudessa samanlainen kuin Kaarle XII on sotakentällä, mies, joka aina pelaa uhkapeliä. Jos sallimus kerran saattaisi nämä näin erilaiset ja kuitenkin näin yhtäläiset miehet yhteen, niin miehet semmoiset kuin te ja minä olisimme liikaa.

— Pelionni on epävakainen, vastasi lähetystösihteeri niinkuin ennenkin.

— Saatatte olla oikeassa. Pitäkäämme nyt vain huolta pelastuslautan hankkimisesta tässä uhkaavassa yleisessä haaksirikossa. Mitä uutta?

— Teidän ylhäisyytenne kenties ei tunne sitä huhua, jonka Suomesta tulleet pakolaiset tänä aamuna ovat levittäneet?

— Kun vihollinen sulki Suomen rantatien, ei hallitus ole saanut yhtään postia Pohjois-Suomesta.

— Armfeltin sanotaan joutuneen kokonaan tappiolle jossakin Pohjanmaalla, ja koko armeija lienee tuhottu.

Kreivi Horn kalpeni kovasti, mutta malttoi mielensä melkein samassa tuokiossa ja sanoi: — Minä toivon, ettei huhussa ole perää. Viimeisten tietojen mukaan oli Armfelt saanut lisäväkeä Pohjanmaalla, ja Galitzin oli vielä Porin tienoilla. Pitää kumminkin pakolaisia kuulustella. Muistelen kuulleeni, että teidän veljenne muutaman sissijoukon kanssa on yhtynyt Armfeltiin. Ettekö ole saanut tietoja häneltä?

— Veljeni on kokonaan unohtanut kirjoitustaidon. Sen vain tiedän, että hän turhaan typerällä puolustuksellaan ärsytti vihollisen perinjuurin hävittämään isäimme linnan Mainiemen, joka oli lähellä Turkua.

— Tuomitsette kovin ankarasti sitä koulua, jossa Ruotsin mainehikkaimmat voitonseppeleet ovat kasvaneet, — vastasi Horn olkapäitään kohauttaen.

— Minä suurimmasti kunnioitan koulua, jossa teidän ylhäisyytenne on ollut oppilaana, — vastasi Bertelsköld; mutta minä vetoan teidän ylhäisyytenne äsken pelureista lausumaan arvosteluun. Veljeni on pannut kaikki tyyni yhden kortin varaan ja — hävinnyt.

— Veljenne on urhoollinen mies; minä en saata syyttää häntä onnettomuudestaan. Mutta olkaa hyvä ja tiedustakaa, mitä meteliä kadulla pidetään.

Kreivin huomio olikin jo jonkin aikaa ollut kiintyneenä tavattomaan ulkoa kuuluvaan hälinään. Ulos mentyään tapasi Bertelsköld suuren kiljuvan ja karjuvan väkijoukon hieromassa tappelua poliisipalvelijain kanssa, jotka kaksikymmen-miehisen sotilaspatrullin avustamina näyttivät vielä olevan kahden vaiheilla, oliko käytettävä väkivaltaa vai ei. Tukholma oli näet jo jonkin aikaa ollut niin täynnä Virosta, Liivinmaalta ja Suomesta tulleita pakolaisia, ettei viimein enää tiedetty, mihin heitä majoittaa. Kaupunkilaiset, jotka itse saivat kärsiä kovan ajan rasituksia, olivat niin kauan kuin mahdollista koettaneet auttaa hätääkärsiviä; mutta kun ehtimiseen uusia laumoja tulvasi kaupunkiin, tyhjenivät vähitellen kaikki varat, ja ensimmäinen hyväntahtoisuus muuttui kärsimättömyydeksi ja nurkumiseksi. Kun siis taas toista sataa pakolaista, paleltunutta ja nälkiintynyttä väkeä, saapui jäätä myöten enimmäkseen Ahvenanmaalta, nousi napina ylimmilleen, ja nämä onnettomat ajettiin tiehensä joka paikasta, mihin ikinä tulivat suojaa anomaan. Poliisimiehistö tahtoi nyt saada pakolaisia lähtemään pois kaupungista ja hakemaan turvapaikkaa jostakin maaseudulta, mutta kun nämä perin väsyneinä vaikeasta meren yli tekemästään matkasta eivät suostuneet lähtemään, oli heidät nyt väkivallalla siihen pakotettava. Tämä toimenpide hellytti jälleen tukholmalaisten sydämet pakolaisten eduksi; väkijoukko kävi heidän puolelleen ja vaati kovin huudoin hallitusta huolehtimaan heidän elatuksestaan. Kapina oli syttymäisillään, sitäkin vaarallisempi, kun tyytymättömillä oli tavallaan oikeus puolellaan ja se kääntyi neuvoskuntaa vastaan, jolla oli korkein hallitusvalta kuninkaan poissa ollessa. Tunnettua oli myöskin, että kuninkaallinen neuvos kreivi Horn sekä totutun tavan että taipumuksiensa mukaan eli ylellisesti ja komeasti silloinkin, kun yleinen hätä oli ylimmillään eikä kukaan tiennyt tai muistanut, että jalomielinen kreivi, joka oli yhtä antelias kuin rikas, oli tehnyt suurempia yksityisiä uhrauksia kuin kukaan muu sekä valtakunnan puolustukseksi että hätää kärsivien maanmiestensä hyväksi.

Sekä pakolaiset että muu väkijoukko samosivat sentähden, aseellisen voiman uskaltamatta heitä estää, kreivi Hornin talon luo ja täyttivät vähitellen tiukkaan ahtautuen koko kadun. Tungosta lisäsivät ne monet reet, joita pakenevat suomalaiset muassaan kuljettivat, mitkä hevosilla, mitkä käsivoimilla, ja jotka olivat täpösen täynnä voimattomia vanhuksia, itkeviä äitejä, parkuvia lapsia ja kaikenlaisia huonekaluja ja arvokkaampia kapineita, joita ei oltu tahdottu jättää vihollisten saaliiksi. Koko tämä surkuteltava lauma päästi nyt pahan porinan, johon uhkaavampiakin huutoja sekaantui.

— Leipää, leipää! Me kuolemme nälkään!

— Huoneita ja lämmintä! Me palellumme kuoliaiksi!

— Pois poliisi!

— Onko meillä huoneita kaiken maailman kerjäläisille?

— Se on hallituksen asia.

— Pitäkööt siitä huolta ne, jotka ovat syypäät kaikkeen pahaan.

— Ja jotka estävät kuningasta rauhaa tekemästä.

— Saadakseen itse hallita sitä kauemmin.

— Kuninkaan syy se ei ole!

— Ei, ei, semmoista kuningasta ei ole toista.

— Eläköön kuningas!

— Hän elää itse kuin halvin sotamies.

— Ei se ole hän, joka rasittaa meitä veroilla.

— Ei, ei, vaan herrat ne rasittavat!

— Ne ne ylellisyydessä elävät.

— Ne ne meitä nylkevät.

— Saadakseen itse olla mahtavia ja elää herkullisesti.

— Sentähden he estävät kuningasta palaamasta; hän kyllä pian ajaisi heidät neuvospöydän äärestä.

— Ja sitten ne vielä yllyttävät venäläistä hätyyttämään meitä, saadakseen yhä edelleen nostaa sotaveroa.

— He ovat ottaneet lahjoja Tanskalta.

— Ja tehdäkseen meidät perin avuttomiksi ottavat he kaiken nuoren väen pois ja lähettävät sen vihollista vastaan surman suuhun.

— Täällä on niin monta[27] jotka ovat viluissaan ja nälissään, mutta rikas kreivi istuu vain sisällä samettitakissaan ja sukii suutansa paistilla ja espanjan viinillä.

— Alas neuvosherrat! Alas Horn!

— Rauhaa ja leipää! Alas kaikki petturit!

— Eläköön kuningas! Eläköön!

Ja samassa alkoivat ensimmäiset kivet lennellä kreivin ikkunaruutuja vasten, mutta aluksi meni vain yksi kulmaikkuna rikki.

Bertelsköld huomasi pian aseman vaarallisuuden. Hänen ensimmäinen käskynsä palvelijoille oli, että portti oli salvattava ja alakerran luukut suljettava, toinen, että heidän tuli varustautua aseilla, mitä sattuisi olemaan saatavilla. Kenenkään huomaamatta ladattiin muutamia vanhoja väkipyssyjä kartanon pihalla. Mutta tuo tuhoa tuottava käsky massacrer la canaille, joka sitä ennen ja sen jälkeen on syössyt niin monen suuren miehen korkealta asemaltaan, ei toki päässyt tämän ylpeän nuorukaisen huulilta. Hän muisti, miten hänen isänsä kävi Mainiemen puolustuksessa, ja muutenkin oli käskijän valta tässä talossa toisella. Hän ilmoitti asian vain muutamin sanoin Hornille.

— Tehkää, mitä tahdotte — virkkoi kreivi olematta koko asiasta milläänkään ja tuskin kohauttaen kynäänsä paperista. Hänen työhuoneensa oli pihalle päin.

— Mutta teidän ylhäisyytenne itse on vaarassa.

— Teettehän hyvin ja kirjoitatte konseptinne valmiiksi?

— Mutta rahvas ryhtyy väkivaltaan, tyytymättömyys kasvaa, kapina uhkaa, neuvoskunnan valta on vaarassa, ja ellei onnistuta väkijoukkoa rauhoittamaan, voi prinsessa ennen iltaa olla hallitsijaksi huudettuna.

Nyt laski kreivi Horn kynän kädestään, katseli Bertelsköldiä muotoaan vähänkään muuttamatta ja sanoi aivan huolettomasti: — No niin, rauhoittakaa joukkoa, jos teitä haluttaa; mutta antakaa miesten pihalla purkaa panokset pyssyistä; minä en tahdo, että lapset leikittelevät ruudilla.

— Olen käyttävä teidän ylhäisyytenne antamaa valtuutusta, — vastasi Bertelsköld kiukuissaan siitä, että yhä sai seisoa tuossa kuin koulupoika mestarinsa edessä. Ennen pitkää hän ilmestyi erääseen toisen kerroksen ikkunaan. Aika olikin jo näyttäytyä, sillä kiviä alkoi sataa tiheämmin, ainakin puoli tusinaa ruutuja oli jo särjetty, ja joka ruudun kilahdukselle hurrasi väkijoukko. — Koetetaan olla puskusilla tuon suomalaisen sarvikarjan[28] kanssa! — huusi joku pilkkakirves joukosta, ja tämä karkea pila sai palkakseen uusia hurraahuutoja.

Niin pian kuin huomattiin Bertelsköld, joka seisoi siinä näöltään tyynenä ja seinää vasten rapisevista kivistä huolimatta, hiljeni hälinä hetkiseksi. Haluttiin kuulla; mitä hänellä oli sanomista.

— Hyvät ystävät! huusi hän hyvillään siitä, että tuo sisällä oleva ylimys sai ainakin maksaa jotakin ylpeydestään, — hänen ylhäisyytensä kreivi Horn katsoo syntyjään suomalaisena olevansa velvollinen omalla kustannuksellaan elättämään äsken Suomesta saapuneita pakolaisia ja tarjoaa heille maksuttomat asunnot ja elatuksen Fågelvikissä, Stjernebergissä ja Hvitvikissä, missä he vain mieluimmin tahtovat ruveta asumaan.

Pakolaiset puhkesivat kovaääniseen ilohuutoon.

— Ja ettei yhdenkään heistä tarvitsisi puutetta kärsiä ennen sinne saapumistaan, tahtoo hänen ylhäisyytensä jakaa 10 talaria matkarahoiksi jokaiselle perheelle ja 5 talaria jokaiselle naimattomalle tahi lapsettomalle pakolaiselle.

— Hurraa! Eläköön kreivi Horn! huusivat suomalaiset.

Mutta nyt alkoi melua taas kuulua tukholmalaisten joukosta. Tuo vaarallinen huuto: — me tahdomme kuninkaan takaisin! — kuului uudestaan.

Samassa Bertelsköld näki korkeammalta paikaltaan komppanian sotaväkeä kiiltävät kiväärit olalla, pikamarssissa lähenevän kadun päästä. — Vielä yksi sana — huusi hän pilkallisen kohteliaasti. — Ystävät ja naapurit tukholmalaiset, hänen ylhäisyytensä saattaa teidän tietoonne, että hän lahjoittaa teille — ne ruudut, jotka te hyväntahtoisesti olette korjanneet hänen huoneissaan!

— Alas Horn! Alas neuvoskunta! Eläköön Kaarle-kuningas! — kiljui joukko uuden vihan vallassa, ja pakolaisten rukoilevat äänet hupenivat yhä yltyvään melskeeseen.

4. KAROLIINI.

Käsittääksemme, mikä merkitys oli tällä katumellakalla, joka toisissa olosuhteissa olisi päättynyt vain vähäiseen rähinään ja tuottanut hiukan ansiota lasimestarille, on meidän muistettava, että neuvoskunta oli äskettäin määrännyt säädyt tyhjin toimin hajalle, että tyytymättömyys oli yleinen, asema epätoivoinen, mitä kummallisimpia huhuja kuninkaasta oli kulkemassa, kaikki puolueet olivat riidassa keskenään ja pääkaupunki melkein kokonaan vailla sotaväkeä. Ei kukaan voinut edeltäpäin arvata, miten kaikki päättyisi, jos sattumalta jokin kipinä sytyttäisi kaikki tulenarat aineet palamaan.

Tulossa oleva sotavoima oli eräs äskettäin kokoonpantu Uplannin rykmentin varakomppania, enimmäkseen ihan nuoria rekryyttejä, joita muutamat Maunu Stenbockin jäljelle jääneistä helsingborgilaisista, Tönningenin tappiossa pelastuneista sotamiehistä olivat aseiden käyttöön harjoittaneet. Komppania seisahtui lähimpään kadunkulmaan ja päällikkö komensi: Jalalle — vie! Näytti siltä kuin tahdottaisiin hieroa rauhaa väkijoukon kanssa, joka eneni ehtimiseen. Kaikkien katseet kääntyivät nyt kreivi Hornin asuntoon; odotettiin tämän kuuluisan neuvosherran näyttäytyvän. Mutta hän ei tullutkaan; hän halveksi rauhan hieromista kapinallisen roistoväen kanssa.

Katu oli nyt kokonaan suljettu. Eräät vaunut, joissa nähtävästi oli maaseudulta tulevia matkustajia, eivät päässeet tungoksessa eteen eikä taapäin. Muutamat vallattomat pojat sivalsivat hevosia ruoskalla, ne hyppäsivät pystyyn ja työnsivät vaunuja takaperin väkijoukon päälle. Lähinnä seisovat siirtyivät syrjään, haukkuivat ajajaa ja uhkailivat kaataa vaunut. Eräs naisen ääni käski ajajaa hillitsemään hevosia, mutta se oli mahdotonta; melu ja tungos oli hurjistuttanut ne.

Samassa tunkeutui tavattoman kookas ja hartiakas mies väkijoukon läpi. Sotainen ryhti ja harmaalla talonpojan takilla peitetyt univormun jäännökset osoittivat miehen ammatin; mutta kulunut, huolimaton puku sekä tuo kummallinen, hänen alkujaan jaloilla ja kauniilla kasvoillaan elehtivä riutunut, miltei hurjistunut ilme tekivät hänet pikemmin rosvon näköiseksi, joka vasta oli tullut metsästä ja nyt ihmeekseen huomasi olevansa keskellä pääkaupungin vilinää.

Muukalainen näytti huomanneen vaaran, johon vaunut olivat joutuneet, ja työnteli vankoilla käsivarsillaan väkijoukkoa pois tieltään meikein niinkuin harjaantunut uimari halkoo aaltoja uidessaan. Ennen pitkää seisoi hän vaunujen vieressä, tempasi oven auki ja huusi selvällä ruotsinkielellä vaunuissa olevalle vallasnaiselle, että tämä astuisi ulos eikä hätäilisi, sillä hän kyllä veisi hänet hyvään turvapaikkaan.

— Minä en pelkää, — vastasi nainen, joka oli tavattoman kaunis, surupukuun puettu ja näöltään 30-vuotias; — mutta onhan yhtä mahdotonta jäädä tähän seisomaan kuin ajaa eteenpäin. Olkaa hyvä ja viekää minut tässä vastapäätä olevaan kreivi Hornin asuntoon.

Outo mies ei vastannut, hänen jo ojennettu kätensä vaipui alas, ja hän seisoi tuokion liikkumatonna. Sillaikaa tunki väkijoukko päälle, ja ahdinko kävi niin ankaraksi, että tuskin voi liikauttaa kättä tai jalkaa vaunujen vierellä.

— No…? — sanoi mustiin puettu nainen malttamattomasti. — Tekö tässä pelkäättekin?

— Jalkaisin ette pääse kulkemaan, — vastasi vieras epäröiden.

— Niin, olkaa siis hyvä ja kantakaa minut. Näytättepä kantaneen raskaampiakin taakkoja ja rynnänneen tiheämpienkin muurien läpi.

Vaikka taalalaishattu oli syvälle painettuna muukalaisen otsalle ja hänen poskensa kaikenlaisista tuulista ahavoituneet, saattoi kuitenkin nähdä, kuinka hän punastui. Mutta tässä ei ollut aikaa viivytellä. Hän nosti kauniin taakkansa keveästi kuin lapsen vasemmalle käsivarrelleen, samalla kun oikealla kädellään alkoi työnnellä väkijoukkoa syrjään niinkuin myrsky huojuttaa aaltoilevaa viljavainiota. Molemmin puolin häntä kaatui kiroilevia ja kiljuvia yksi toisensa perästä. Jo viimein hän pääsi osoitetun talon portille. Siellä laski hän taakkansa maahan ja asettautui puolustamaan kantamansa naisen eteen, sillä portti oli suljettu.

Joko lienevät lähinnä seisovat närkästyneet muukalaisen vähän kovakätisestä kohtelusta, tai lienee häntä siinä portin edessä seistessään ruvettu luulemaan kreivin väkeen kuuluvaksi, oli miten oli, ei kestänyt kauan, ennenkuin väkijoukon kiukku kääntyi portin luona seisovaa miestä vastaan. Ensimmäisten herjaussanojen jälkeen alettiin heitellä kiviä ja keppejä heilutella. Mies ei kumminkaan näyttänyt vaarasta mitään välittävän. Hänen ainoana tarkoituksenaan oli olla kilpenä kaikkia niitä aseita vastaan, jotka voisivat sattua mustiin puettuun vallasnaiseen. Pari lähinnä seisovaa miestä, eräs vaskisepän kisälli ja muuan oluenpanijan renki, lienevät luulleet tätä pelon ilmaukseksi ja astuivat rohkeasti esiin tarttuakseen tuota pitkää miestä kaulukseen ja heittääkseen hänet maahan sekä antaakseen hänelle selkään. Mutta tästä erehdyksestä oli heille käydä hullusti. Muukalainen tarttui kummallakin kädellään miehiä rinnukseen, nosti heidät molemmat suoralla kädellä ylös maasta ja paiskasi heidät sitten niin ankarasti kenttään, että kaikki jäsenet rutisivat, ja veri purskahti molempain urhojen suusta ja sieraimista.

Voimanosoitus vaikuttaa aina kansaan, varsinkin, kun se on noin tavaton, ja ruotsalaisen mieli haltioitui siihen aikaan hämmästyttävistä uroteoista, siinä määrin, että ympärillä seisovain mieliala yht'äkkiä vaihtui kunnioitukseksi, miltei ihastukseksi, jotavastoin kaatuneita alettiin pilkata. — Kas, siinä sinua koputettiin, kupariseppä! Siinä sait näppäyksen henkitappiisi, oluenpanija! — kiljui joukko.

— Hän tuolla portilla ei olekaan mikään kyyhkysen poika! Ken haluaa koettaa uudestaan?

— Antakaa hänen olla! — huusi eräs toinen ääni. — Ettekö näe tuota pitkää säilää, joka riippuu hänen talonpoikaisen takkinsa alla? Ettekö hoksaa, pöllöt, että hän on kuninkaan sinisiä poikia?

— Aa … onko hän kuninkaan sinisiä! Onpa kyllä, sen näin heti hänen otteistaan. Eläköön Kaarle-kuningas!

— Eläköön hänen reippaat poikansa! Hurraa!

— Kas, näetkö vain? Mies nostaa hattuansa. Olipa tyhmästi, että ruvettiin toraamaan sinisen kanssa. Kuulepas, sinä portin luona seisova toveri, älä ole leikkipuheista milläsikään, tule juomaan lasi meidän kanssamme, me panemme kolme äyriä mieheen ja annamme noiden toisten riidellä kreivin kanssa niin paljon kuin heitä ikinä haluttaa.

— Kiitoksia vain, — vastasi vieras leppyneenä noista sen kuninkaan kunniaksi kohotetuista eläköönhuudoista, jonka nimeä mainittaessa hän aina hattuaan kohautti. — Minulla on teille terveisiä tuotavana, — lisäsi hän, — mutta niistä saamme sitten jutella. Auttakaa minua nyt saamaan tämä nainen turvalliseen paikkaan.

— Odottakaa, — vastasi eräs hansikkaiden tekijä, joka oli asioissa ylhäisten kanssa, — jättäkää se asia minun huolekseni. Kreivi Bertelsköld! Kreivi Bertelsköld!

Vieras punastui taas, mutta huomasi samalla, että huuto tarkoitti erästä toista henkilöä, joka taas näkyi ikkunasta. Hansikkaiden tekijä vaihtoi tämän kanssa vielä muutaman sanan, eikä kauan kestänyt ennenkuin portti avattiin, ja Torsten Bertelsköld tuli näkyviin, tarjoten kätensä mustiin puetulle naiselle. — Madame Rhenfelt! — huudahti hän. — Kätenne, pyydän; nyt saatatte olla aivan huoleti.

— Kiitän teitä, kreiviseni, mutta suvaitkaa minun tuoda urhoollinen puolustajani muassani! — sanoi sotaneuvos Rhenfeltin nuori leski, sillä hän se oli. Mutta pitkä vieras oli jo kadonnut.

— Lundberg, — huusi kreivi Torsten eräälle palvelijalle, — hae käsiisi se pitkä mies, joka seisoi tässä portilla ja anna hänelle tämä rahakukkaro. Olen onnellinen, Eeva hyvä, voidessani pelastaa teidät. Seuratkaa minua, kreivittären huoneet tuolla ylhäällä ovat toki onneksi pihalle päin.

Mustapukuinen nainen seurasi häntä. Mutta vielä portilla katsahti hän taaksensa ja virkahti ikäänkuin ajatuksissaan: — Kummallinen mies! Tahtoisin kuitenkin mielelläni saada itse kiittää häntä.

— Älkää olko millännekään, — vastasi kreivi Torsten hymyillen; — hän kenties jo parhaillaan istuu kapakassa ja juo kuninkaan onneksi. Hänenlaisillaan miehillä on aina tarpeeksi aihetta maljan tyhjentämiseen.

— Hänen käytöksessään oli kuitenkin jotakin… Mutta te saatatte olla oikeassakin. Kummallista! Minä tiedän vain yhden, joka voisi hänelle voimissa vertoja vetää.

— Ja kuka se olisi, jos rohkenen kysyä?

— Teidän veljenne.

— Mikä päähänpisto! Mutta te tarvitsette lepoa. Tulkaa, niin menemme kreivittären luo.

5. HATUT PÄÄSTÄ!

Meteli kreivi Hornin talon edustalla jatkui yhä. Puolueiden salaiset urkkijat olivat nähtävästi liikkeellä yllyttämässä väestöä mielenosoituksiin, pakottaakseen hallitusta päätöksentekoon. Tuo sekava, kuohuva tyytymättömyys oleviin oloihin piti mielten hehkua yhä edelleen vireillä; ja ne, jotka tiesivät, samoin kuin myös ne, jotka eivät tienneet, mitä oikeastaan tahtoivat, olivat kuitenkin kaikki siinä kohden yksimielisiä, että tahtoivat muutoksia — joitakin muutoksia oleviin sietämättömiin oloihin.

Seuraukset puolueiden tahallisista yllytyksistä huomattiinkin kohta, kun ensimmäiset hajanaiset huudot vähitellen keskittyivät yhdeksi ainoaksi, joka silloin todella olikin kaikkien puolueiden, kuningasmielistenkin, yhteinen tunnussana: " Rauhaa! Rauhaa! Me tahdomme rauhaa!"

— Kuulkaapa, mitä roistoväki tuolla ulkona huutaa! — sanoi kuninkaallinen neuvos Falkenberg, joka yhdessä useampien muiden neuvoskunnan herrain kanssa oli rientänyt paikalle ja päässyt sisään eräästä takaportista. — Siellä pidetään paljaan taivaan alla uusia valtiopäiviä, vähän meluisempia vain kuin entiset. Tekisi mieli sanoa: Ruotsin suu nyt puhuu!

— Ruotsin suu on ollut niin kauan puhumatta, että se nyt oudokseltaan kiljuu, — virkkoi eräs toinen neuvoskunnan jäsenistä, kreivi Hornin appi, sotamarsalkka, kreivi Niilo Gyllenstjerna, joka, samoin kuin Falkenbergkin oli epäsuosiossa ja miltei ilmeisessä epäsovussa äärimmäisten kuningasmielisten kanssa.

— Suukopua! — virkkoi kreivi Horn lyhyesti. Hän, joka paremmin kuin kukaan muu tunsi aseman, tiesi myöskin, ettei uusi aika vielä ollut kypsynyt kuin hedelmä puusta poimittavaksi. — Tehkää hyvin ja antakaa jakaa luvatut apurahat pakolaisille! — lisäsi hän, kääntyen Torsten Bertelsköldin puoleen.

— Rauhaa! Rauhaa! — kiljui väkijoukko yhä kovemmin, ja taas kilahti ikkunaruutu viereisessä huoneessa.

Naiset, jotka olivat paenneet pihanpuoleisiin huoneisiin, eivät voineet pysyä niin tyyninä kuin herrat. Kreivitär Horn rukoili isäänsä lepyttämään joukkoa, ja Eeva Rhenfelt pyyteli samaa enoltaan, vanhalta Falkenbergiltä. Kaikki ahdistivat sitten yksissä tuumin kreivi Hornia.

Tämä uljas aatelismies, josta eivät edes hänen kadehtijansakaan voineet sanoa, että hän koskaan olisi pelännyt, oli ennen valtiomieheksi tuloaan ollut soturi. Vaikka hän vast'ikään oli kieltänyt ryhtymästä mihinkään ankariin toimenpiteisiin väkijoukkoa vastaan, välttääkseen vähintäkin epäluuloa siitä, että hän käytti väkivaltaa oman itsensä suojelukseksi, niin on kuitenkin luultavaa, että hänen soturina oli vaikea taipua valtiomiehelle välttämättömän maltin alaiseksi. Tiedustelijoita lähetettiin kadulle, ja ne toivat uusia tietoja ulkona vallitsevasta tilanteesta. He sanoivat havainneensa, että väkijoukolle jaettiin rahaa ja että kapakoissa annettiin juomatavaroita ilmaiseksi. Kreivi Horn neuvotteli muiden neuvoskunnan herrain kanssa, ja tuloksena siitä oli se, että vihdoin lähetettiin sotapäällystölle käsky puhdistaa kadut kiväärinperillä ja vangita metelinnostajat.

Tahdottiinko siis jouduttaa yleistä kapinaa? Mutta kuka voi sanoa, milloinka toimenpiteet järjestyksen palauttamiseksi ovat lailliset ja oikeudenmukaiset? Nämä ylhäiset herrat tiesivät, että he enemmän kuin kukaan muu tahtoivat rauhaa; mutta kuninkaan tunnussana oli sota. Rahvas vaati rauhaa ja löi Hornilta ruudut rikki, samalla huutaen: eläköön kuningas! Tämmöistä on kaikkina aikoina rahvaan johdonmukaisuus ollut.

Tuskin oli tämä käsky annettu, kun Bertelsköld, joka kiikari kädessä oli seisonut ikkunassa, kuiskasi kreivi Hornille jotakin korvaan, ja seurauksena siitä oli, että heti kohta lähetettiin vastakäsky. Kreivin vieraat lähenivät nyt yksi toisensa perästä ikkunaa ja näkivät, että ilmeinen muutos oli tapahtunut väkijoukon käytöksessä. Hälinä oli melkein kokonaan lakannut, vihollisuudet tauonneet, ja joukko alkoi ahtautua yhteen. Kaikki tunkeutuivat yhteen paikkaan tuolla tuonnempana kadun kulmassa. Tuon tuostakin kuului hyväksymisen sekavaa sorinaa tahi nureksimisen hillittyä jupinaa, niinkuin olisi kaukainen koski jymissyt; sitten olivat kaikki niin hiljaa, että etäisimmätkin, jotka eivät voineet tietää, mistä oli kysymys, vaikenivat, kun huomasivat etumaisten olevan ääneti ja koettivat tunkeutua likemmä kuullakseen, mitä oikeastaan oli tekeillä.

— Valtiopäivämme ovat aina samanlaiset, — sanoi Falkenberg hieman pilkallisesti. — Nuorallatanssijoilla siellä aina on parhaat markkinat.

— Enpä luule, että rahvas tänä päivänä välittää moisista huvituksista, — arveli Gyllenstjerna. — Vai olisiko kreivi Horn lähettänyt jonkun ilveilijän heitä huvittamaan?

— Minä tunnustan, — vastasi kreivi, että olisin saattanut sitä koettaa. Mutta ajat muuttuvat, rahvas, joka aina on leikkikaluihin mieltynyt, huutaa nyt jotakin uutta — kenties meidän päitämme. Yritys ei olisi luullakseni tällä kertaa onnistunut. Tuolla he tunkeutuvat erään puhujan ympärille, ja mieleni tekisi tietää, mitä hänellä on heille sanomista.

— Lundberg on lähetetty kuulustelemaan ja on kohta ilmoittava, miten asiat ovat, — sanoi Bertelsköld, ojentaen kiikarin esimiehelleen.

— Olen näkevinäni pitkän vartalon keskellä väkijoukkoa, — sanoi kreivi Horn.

— Kenties se on teidän ylhäisyytenne kasööri Långström, joka jakelee rahoja.

Kokenut valtiomies naurahti. — Kun ihmiset palvelevat kultaista vasikkaa, niin he hyppivät ja riekkuvat sen ympärillä; harvoin sen voima riittää melua noin yht'äkkiä vaientamaan eikä se olisi voinut saada noita satoja äänettöminä yhteen ainoaan paikkaan kokoontumaan. Katsokaapa tarkemmin, hyvät herrat, se on varmaan pappi, joka tuolla saarnaa.

— Melu alkaa taas … ei, nyt se vaikenee … kuulkaapa! siellä huudetaan: hatut päästä! hatut päästä!

— Juppiterin nimessä, hatut lentävät pois, kaikki päät paljastuvat, katsokaahan, liike käy keskeltä ulospäin niinkuin ympyrät tyyneen vedenpintaan viskatun kiven ympärillä.

— Miehet pyyhkivät hihoillaan silmiään ja naiset esiliinansa liepeillä.

— Jollei se kunnon Isogaeus olisi kuollut jo useita vuosia sitten; luulisin hänen nousseen haudastaan Klaaran kirkkotarhasta pitämään nuhdesaarnaa noille ilkivaltaisille veitikoille.

— Hyvät herrat, — jatkoi Horn puhettaan, — lähinnä Jumalan nimeä on Ruotsinmaassa vain yksi nimi, jolle kaikki päät paljastetaan. Jos tuo puhuja ei ole pappi ja hänen puheensa saarna, niin hän varmaankin on joku kotiin palannut soturi, joka kertoo heille…

— Eläköön Kaarle-kuningas! Kaarle-kuningas!… Rajaton hurraahuuto kaikui väkijoukosta, alkaen etumaisista riveistä ja leviten viimeisiin asti, täydentäen kreivi Hornin keskeytyneen lauseen. Sitten oltiin taas hiljaa; puhuja pitkitti puhettaan ja väkijoukko kuunteli, mutta matkan pituus esti herroja tänne ylös asti erottamasta, mistä oli kysymys.

— Mitähän se heille sanoo? — kyseli kreivitär Horn naiselle luonnollisella uteliaisuudella.

— Mitäpä hän voinee sanoa kansalle, joka kärsii nälkää ja vilua, nääntyy kaikenmoisten kuormain alla ja on joka haaralta vihollisen ympäröimänä — mitäpä hän voinee muuta heille sanoa kuin mitä kansa itse vast'ikään huusi: rauhaa! rauhaa! — vastasi Gyllenstjerna.

— Olen varma siitä, että hän lupaa heille rauhaa kevääksi, sanoi Falkenberg. — Se mies on otettava talteen. Kenties on hän joku salainen Tanskan lähetti.

— Jos se on hän, joksi minä häntä luulen, — kuiskasi rouva Rhenfelt enolleen, — niin rauhaa hän viimeksi vaatii.

Tuskin oli tämä sanottu, kun uusi sekava sorina syntyi kadulla, ja selvästi voitiin erottaa sanat: sotaa! sotaa! eläköön kuningas! Suomeen! Suomeen!

— Mitä? — huudahti Gyllenstjerna. — Vast'ikään he tahtoivat kukistaa neuvoskunnan, saadakseen rauhaa; nyt tulevat he meitä ahdistamaan saadakseen sotaa. Minun täytyy sanoa, että heidän edellisessä pyynnössään oli koko joukon enemmän järkeä.

— Rahvaan järkeä! huudahti Falkenberg ylenkatseellisesti hymähtäen.

— Niin, — sanoi Horn. — Ja rahvaan innostusta. Mitä olisikaan tämän kansan avulla voitu tehdä, ellei sitä olisi kuolemaan asti ahdistettu! Se on vuosikymmeniä vuodattanut verta sadoilla tappotanterilla; se on antanut auran äärestä ainoan miehensä; se on antanut itseään teurastaa, ryöstää, polkea, ollakseen sen sankarin jalkalautana joka nyt täyttää maailman urotöillään ja hullutuksillaan. Ja kun se kurjuuden kuorman alle nääntyneenä huokaa rauhaa, silloin ei tarvita muuta kuin että joku sininen ilmaantuu joukkoon ja kertoo heille taruja, niinkuin niitä lapsille kerrotaan, Kaarle-kuninkaasta ja hänen voitoistaan — ja heti paikalla on tämä kansa valmis unohtamaan kaikki tappiot, kaikki kärsimykset ja jälleen huutamaan eläköötänsä hänelle, joka on sen veren vuodattanut, ja jälleen huutamaan: sotaa! sotaa! ikäänkuin se ei koskaan olisi päässyt tietämään, mitä sodat maksavat! Hyvät herrat — tätä kansaa sopii moittia, sitä sopii sanoa hyvin kevytmieliseksi — mutta ihmetellä sitä sentään täytyy.

6. SANANSAATTAJA SUOMESTA.

Kreivi Hornille saapuneet ilmoitukset vahvistivat kohta sen, että tämä kokenut valtiomies oli arvannut oikein. Eräs tavattoman pitkä, oudosti puettu soturi oli ilmaantunut väkijoukkoon ja alkanut voimakkaasti vastustaa rauhan vaatimuksia. Hän oli yksinkertaisella ja miltei raa'alla sotamiehen kielellä, joka parhaiten pystyikin kuulijoihin puhunut heille kuninkaan ihmeellisistä sankaritöistä ja hänen erinomaisesta alttiiksiantavaisuudestaan; kuinka hän ei milloinkaan ollut säästänyt itseään enemmän kuin halvin sotamieskään; kuinka hän kourallisella urhoollisia miehiään oli tuhansia voittanut ja oli vieläkin voittava; kuinka hänen suurin virheensä oli se, että hän oli luullut ja vieläkin luuli ruotsalaisia voittamattomiksi; kuinka hän nyt oli kovassa pulassa ja varmasti toivoi, että vaikka koko maailma hänet hylkäisi, hänen kansansa ei sitä tekisi; kuinka hän kerran vielä oli palaava ja rautakädellään musertava kaikki valtakunnan viholliset; kuinka se hänen mieltänsä pahoittaisi, jos ruotsalaiset hänen poissa ollessaan alkaisivat luulla omaansa ja hänen asiaansa menetetyksi; kuinka vihollinen nyt oli valloittanut Itämerenmaakunnat ja viimeksi Suomenkin, joka kaikkina aikoina oli niin uskollisesti vertaan vuodattanut ja taistellut Ruotsin etuvartijana; kuinka Armfeltin armeija äskettäin oli kamppaillut verrattoman urhoollisesti, mutta joutunut tappiolle Isokyrössä de la Barren pelkuruuden tähden, ja kuinka häpeällistä olisi ruotsalaisille, jos he tässä ylen suuressa hädässä jättäisivät tuolla puolen merta olevan aseveljensä apua vaille. Seuraus tästä oli tuo kiihkeästi kajahtava uusi sotahuuto, ja väkijoukko pakkausi uudelleen kreivi Hornin asunnon ympärille pyytämään pikaista apua hävitetylle Suomelle.

Nämä sanomat saatuaan katselivat neuvosherrat toisiaan vähän hämillään. — Koko maailma tietää siis, että olemme kärsineet tappion Pohjanmaalla, mutta hallitus ei tiedä siitä mitään, — sanoi Falkenberg.

— Onhan mahdollista, — vastasi Horn, — että joku yksityinen henkilö on ennättänyt Merenkurkun poikki, ennenkuin Armfeltin sanansaattaja ehtii tuoda sanoman Tornion kautta.

— Oli miten oli, sanansaattaja on talteen otettava ja häntä tarkoin kuulusteltava, — arveli Gyllenstjerna.

— Se pitkä soturi seisoo portilla ja anoo päästä teidän ylhäisyytenne puheille, — ilmoitti lähetti Lundberg, joka taas oli ollut ulkona tiedustelemassa.

— Laske hänet sisään, — vastattiin lyhyesti.

Kaikkien katseet kääntyivät ovea kohti. Torsten Bertelsköld, joka tällä aikaa oli hoitanut yksityisiä asioitaan ja selittänyt sotaneuvos Rhenfeltin ihanalle leskelle, kuinka väärin tämä tekisi, jos hän, joka oli syntynyt ja kasvatettu elämään mitä loistoisimmassa asemassa, kuluttaisi elämänsä kukoistusajan maatilallaan Smoolannissa, havaitsi harmikseen, ettei hänen mielistelynsä mitään vaikuttanut. Kaunis rouva Rhenfelt näytti hajamieliseltä, ja hänen ihailijansa tarkka silmä huomasi hyvin, että nuo kauniit silmät, samoin kuin muidenkin silmät, olivat ilmeisellä mielenkiinnolla luodut ovea kohti, josta tuota kovan onnen sanansaattajaa odotettiin sisään astuvaksi.

Torsten Bertelsköld arvasi syyn. — Teitäkin, kaunis Eeva, — sanoi hän pisteliäästi, — miellyttävät niinkuin muitakin naisia kummalliset asiat. Pelkään kuitenkin, että nuo Suomen pirttien onneaan ajelevat ritarit ovat pitäneet mielessään vain toisen puolen muinaisten ritarien tunnussanasta. Meidän aikamme ritarit ovat Orlando furiosoltanne[29] oppineet pitämään kunniaa suuressa arvossa, mutta kauneutta sitä vähemmässä, ja suuresti erehtyisin, jos ei esim. veljeni, joka on niin mainio jäsen tuossa kuljeksivassa ritarikunnassa, pitäisi suuremmassa arvossa hevosta kuin hovinaista, ja katsoisi, että on paljon kunniakkaampaa valloittaa jokin Pohjanmaan räme — kuin Tukholman hempein naisensydän.

— Te olette kenties oikeassa, — vastasi Eeva Rhenfelt, — ja mitä veljeenne tulee, niin voivat asiat paljon muuttua neljässätoista vuodessa, jotka ovat kuluneet siitä, kun hänet viimeksi näin. Mutta sitä en usko, että Kaarle-kuninkaan välinpitämättömyys sentään estää ketään Euroopan ruhtinatarta, ketään Euroopan naista, häntä ihailemasta, häntä rakastamastakin, jos joku rohkenisi kurottaa rakkautensa niin korkealle.

— Olen kyllä kuullut sanottavan, että naisen sydämeen ratsastetaan suorinta tietä pölyisin saappain ja verisin kannuksin, mutta en ole voinut uskoa ovien olevan niin selkoselällään. Miesten ja naisten osat mahtavat näinä aikoina olla vaihdoksissa, koska luulen, että kaunottaret väkisin tahtovat ensi askelen astua. Mutta jättäkäämme tämä asia siksensä. Minä odotan hyvin malttamattomasti tuota Suomesta tullutta sanansaattajaa. Olemme joutuneet tappiolle; veljeni oli epäilemättäkin taistelussa, ja kun tuntee hänen uhkarohkeutensa, voisin sanoa hänen hurjapäisyytensä…

— Niin te, kreiviseni, toivotte, että tämä urhoollinen ja ritarillinen sotilas ei enää ole oleva esteenä, kun valtioviisaus ryhtyy vähemmin vaarallisia voittojaan voittamaan…

— Rouvaseni, meillä ei ole mitään perintöä toisiltamme kadehdittavana, — vastasi Torsten Bertelsköld vihastuen.

Samassa astui soturi sisään.

Eeva Rhenfelt tunsi heti suojelijansa, joka pari tuntia sitten oli kantanut hänet väentungoksen läpi. Hänen eriskummaisessa puvussaan ja harmaassa talonpoikaisessa takissaan, joka oli vedetty miltei repaleiksi kuluneen sinisen asetakin päälle, näkyi merkkejä äskeisestä kadulla syntyneestä ahdingosta, ja nuo partaiset posket, jotka eivät moneen aikaan olleet partaveistä nähneet, tekivät hänet villiytyneen näköiseksi ja olivat omituisena vastakohtana hänen muutoin komealle vartalolleen ja jaloille, miehuullisille kasvoilleen — vastakohtana, jonka tuo loistava seura ja hovilaisten huolelliset vaatteet tekivät vieläkin tuntuvammaksi.

Vieras itsekin nähtävästi huomasi esiintymisensä outouden; hän kävi hämilleen ja tapaili sanojaan.

— Astukaa lähemmä! — sanoi kreivi Horn sillä ylhäisen kohteliaalla äänellä, millä hänen asemassaan oleva mies puhuttelee alhaisempaansa, kun tämä pelkästä kunnioituksesta kadottaa rohkeutensa. — Olette tahtonut puhutella minua. Mikä on nimenne?

— Nimeni ei ollut tuntematon silloin, kun minulla oli kunnia lainata teidän ylhäisyydellenne hevoseni Narvan luona, tai kun minun suotiin Väinäjoen, Klissovin ja Thornin luona taistella teidän ylhäisyytenne komennossa, — vastasi vieras uljuudella, joka sopi hänelle oivallisesti, parrasta ja sarkatakista huolimatta.

— Mitä! — huudahti kreivi tuolla tuttavallisella äänellä, jolla hän aina puhutteli vanhoja asekumppaneitaan — ja missä rykmentissä palvelitte — au diable, minä olen unohtanut nimen; suokaa se minulle anteeksi, kunnon ystäväni!

— Nimeni on Kustaa Aadolf Bertelsköld, siihen aikaan henkirakuunain, sittemmin henkivartijain kornetti; ja tätä nykyä jälleen henkirakuunain majuri teidän ylhäisyytenne palvelukseksi.

Ylhäinen seura sai suuret silmät, ja Torsten Bertelsköld kaikista suurimmat. Ollen mestari teeskentelemään, tervehti hän heti kohta veljeään mitä herttaisimmalla sydämellisyydellä. Tähän yhtyi kreivi Hornkin, ja kilvan riennettiin nyt äsken tulleelle huomaavaisuutta osoittamaan. Ainoastaan kreivitär Horn osoitti, ollen hämmästyvinään, niitä selviä jälkiä, joita odottamattoman vieraan märät, kannuksilla varustetut saappaat olivat kalliille matoille jättäneet.

Kustaa Bertelsköld irroittautui pian kyselevien käsistä ja astui suoraa tietä kreivi Hornin eteen ja sanoi yht'äkkiä:

— Teidän ylhäisyytenne! Armfelt on voitettu ja Suomi menetetty. Minä olen henkeni uhalla tullut Merenkurkun yli ja ratsastanut tänne yötä ja päivää pyytämään pikaista apua. Toivon teidän ylhäisyytenne sentähden suovan anteeksi, että tällä tavoin astun teidän eteenne.

— Mikä onnettomuus! — huudahti kreivi Horn panematta mitään huomiota viimeisiin sanoihin. — Herra kreivillä on luultavasti ilmoituksia ja ohjeita kenraalimajuri Armfeltiltä?

— Minä jouduin taistelussa pääjoukosta erilleni ja murtauduin Vaasaan; sieltä tulin Pirkkiön saaristoon ja sieltä jäitse Länsipohjaan.

— Tehkää hyvin ja kertokaa taistelun meno.

Kustaa Bertelsköld kertoi sen.

— Se on ääretön onnettomuus, — jatkoi Horn totisena. — Valtakunnan varat ovat tyhjentyneet; on aivan mahdotonta lähettää suomalaisille täältä mitään apua.

— Teidän ylhäisyytenne lienee oikeassa. Ja yhtäkaikki — suokaa anteeksi rohkeuteni — ei sovi, ei saa Suomea menettää. Ruotsin varat ovat lopussa, mutta sillä on toki vielä kädet vapaina kotonansa. Kun oman ruumiin jäsen on vaarassa, kun veri omaa verta, sydän omaa sydäntä avuksi huutaa, silloin täytyy pelastuskeino keksiä. Teidän ylhäisyytenne tietää, mitä Suomi on ollut Ruotsille ja mitä se tällä hetkellä vielä on. Se puolustautuu vielä niinkuin viimeinen urho valtakunnan ulkovarustuksilla, mutta se sortuu ylivoiman alle, se vuodattaa verensä kuiviin, se kuolee. Teidän ylhäisyytenne! Suomi täytyy pelastaa, vaikka se maksaisi kaiken, mitä meillä on, oikean kätemme ja puolet elämästämme!

— Nuori mies, — sanoi Gyllenstjerna, — hallitus on tekevä, mitä se suinkin voi, sen enempää ei saata kukaan järjellinen mies vaatia meiltä. Rahavarastomme ovat tyhjät…

— Me otamme hopeat pöydiltämme…

— Se on jo tehty. Prinsessa itse syö tina-astioista.

— Timantit kuninkaan kruunusta! Tukaatit lastemme säästölaatikoista. Vihkisormuksen äitimme kädestä!

— Miksi ei toteutettaisi Stjerneldin esitystä, että Breitenfeldin, Lützenin, Varsovan ja Narvan voittomerkit olisi säätyjen suostumuksella huutokaupalla myytävä! — huudahti Falkenberg pisteliäästi.[30] — Eikö mitään muita keinoja löydy? Asetettakoon vapaajoukkoja.

— Naiset, lapset ja ukot kyntävät peltoja. Tilat joutuvat autioiksi. Koko Skoonessa tuskin on 12,000 miestä.

— Ne 12,000 lähtekööt sotaan! Lapset asettavat kiväärin ukkojen olkapäille ja laukaisevat. Äidit valmistavat ruutia ja valavat luoteja. Tyttäret puolustavat Ruotsia, niinkuin Värendin tytöt muinoin tekivät.

— Tanska karkaa niskaamme.

— Ruotsilla on useampi kuin yksi Stenbock.

— Joka haaralta vihollisia, kateutta ja petosta; kaikkialla odotetaan Ruotsin sortumista.

— Kuningas tulee!

— Rauha — mutta ei kuningas voi meidät pelastaa.

— Jalot herrat ja valtakunnan hallitusmiehet! — puhkesi Suomen sanansaattaja sanomaan, ja kuuma kyynel vieri hänen miehekästä, ruskettunutta poskeaan pitkin — kun on taisteltava hengen, veljen asunnon, tyttären kunnian puolesta — silloin ei ole aikaa arveluun. Silloin ei kysytä, mistä ase saadaan ja kuka sillä lyö — silloin lyödään nyrkillä, silloin taotaan, niinkuin karthagolaiset muinoin, miekkoja porttien saranoista, liesien arinoista ja viimeisestä aurasta! Naiset leikkaavat hiuksensa köysienpunontaan, ja lapset antavat viimeisen paitansa sotavöiksi… Oi, jalot herrat, huomenna riennän takaisin Suomeen; älkää kieltäkö minua viemästä sinne lohdutusta, toivoa — sillä toivoton taistelu on taistelua kuolema povessa. Kreivi Horn, jalo, urhoollinen kreivi Horn, te olette niinkuin minäkin suomalainen syntyjänne! Nämä toiset herrat ja kuninkaan neuvokset ovat rehellisiä, viisaita ja isänmaataan rakastavia miehiä — minä pyydän heitä antamaan anteeksi soturille, joka puhuu kotimaansa puolesta ja joka jo ammoin on unohtanut taidon asettaa sanansa niinkuin ehkä vaadittaneen valtakunnan korkeimmasti uskottujen miesten edessä — mutta he voivat vielä ajatella Ruotsin olevan ilman Suomea — me, kreivi Horn, emme voi sitä ajatella — me emme jaksa enää elää, jos Suomi kuolee — pelastakaa se! pelastakaa se! muuten täytyy meidän hukkua sen pirstaleihin!

Kreivi Horn nousi istuimeltaan. Vaikka hänen mielenmalttiaan olikin monesti koeteltu, vaikka hänen ryhtinsä olikin järkähtämättömän luja, oli hänen äänensä nyt kuitenkin tavattoman lämmin. — Herra kreivi, te olette puhunut niinkuin mies, ja minä olen varma siitä, että me kaikki täällä ymmärrämme toisiamme. Minä lupaan teille, että niin pitkälle kuin valtani ulottuu, on kaikki tehtävä, mitä tehdä voidaan. Enempää en saata, en saa luvata. Onko teillä mitään erityistä ehdotettavaa?

— Suvaitseeko teidän ylhäisyytenne, että koetan täällä Tukholmassa saada toimeen vapaaehtoisten värväystoimiston?

— Tehkää se, jos sillä voitte jotakin saada aikaan. — Ja koska vast'ikään olette pitänyt puheen tuolla ulkona väkijoukossa, niin koettakaa, kreivi hyvä, jälleen tyynnyttää mieliä. Sitten pyydän teitä hyväntahtoisesti olemaan luonani tänä iltana; meillä on vielä teiltä paljon kyseltävää.

Kustaa Bertelsköld kumarsi ja poistui. Hänen mennessään seisoi Eeva Rhenfelt häntä vastassa ja puristi hänen kättään. — Jumala teitä siunatkoon, kreivi Kustaa, ja suokoon sydämenne toivon toteutuvan! — sanoi hän äänellä, joka pani tämän naisia kainostelevan soturin kasvot punaisina hehkumaan,

Väkijoukko oli jo suureksi osaksi hajaantunut — olkien liekki oli leimahtanut ja sammunut, hätä ja huolet jäähdyttivät pian heidän innostuksensa. Paikalle jääneet saivat tyytyi siihen puolinaiseen lupaukseen, jonka neuvoskunnan herrat olivat uskaltaneet antaa … ja vähitellen hajaantuivat hekin.

Bertelsköld tuli takaisin. Kaiken iltaa puhuttiin Suomesta. Sieltä oli niin paljon ja niin surullista kerrottavaa; aivan vähän tiedettiin siitä Tukholmassa. Parast'aikaa puheltaessa kello löi 7. Silloin keskeytti kreivi Horn puheensa puolilauseeseen, koko talonväki kutsuttiin sisään, Raamattu avattiin, ja kaikki kävivät polvilleen iltarukoukseen, niinkuin sen ajan hurskas tapa vaati.

Kun taas oli noustu ylös, jatkoi kreivi puhettaan siitä, mihin oli lopettanut. — Hyvät herrat kanssaveljeni, — sanoi hän, — keskustelkaamme nyt siitä kirjeestä, joka tänään tuli hänen majesteetiltaan ja joka koskee — prinsessan kihlausta.

7. VOITTOJEN KIRJA.

Isojen, rajujen myrskyjen raivotessa, jotka kukistavat valtakuntia, pyyhkäisevät pois valtoja ja kääntävät ajan virran uusia uria kulkemaan, katoaa tuhansia huokauksia kuulumattomina niiden pauhinaan. Kuninkaat, sotapäälliköt, valtiomiehet seisovat niissä kuin huojuvat mastonhuiput meren kuohuissa; ken lukee ne lukemattomat aallot, jotka hyökyvät heidän ympärillään, kimmeltävät hetkisen aikaa laskevaa aurinkoa vasten ja sitten painuvat alas, unohdettuina kadotakseen. Historia piirtää muistiinsa ainoastaan suuret joukot ja huiput, noiden uhrien summat, noiden kyynelten virran; yksityiskohdat katoavat ja virkoavat kuitenkin yhä uudestaan eloon; ihmissydän sykkii aikojen sisimmässä alati samaa sykintäänsä.

Edellisessä luvussa kerrottujen tapausten jälkeisenä päivänä sykki kolme semmoista sydäntä kreivitär Liewenin kabinetin kodikkaassa hämärässä. Useita vuosia olivat he olleet ajan myrskyjen erottamina, jokainen heistä oli syvistä haavoista verta vuotanut ja kuitenkin kohtasivat he toisensa murtumattomina, vaikkeivät enää olleetkaan samanlaisia kuin ennen nuoruuden ensi kukoistuksen aikana, jolloin elämä liekehti heille ruusunpunaisena nuoren kuninkaan hovissa; kohtasivat toisensa olentojensa pohjalta muuttumattomina, yhtä jaloina, yhtä rakastavina, elämän koettelemuksista vain karaistuneina. Kätensä sydämelleen painaen voivat nämä kolme harvinaisen jaloa ihmistä sanoa toisilleen, että he neljäntoista myrskyisen vuoden kuluessa eivät hetkiseksikään olleet luopuneet velvollisuudestaan, rakkaudestaan ja muistoistaan!

Kustaa Bertelsköld oli värväystensä tähden pakotettu viipymään Tukholmassa. Hän oli suostunut sisarensa luona majailemaan, ja hän oli nyt ulkonaisesti jotensakin entisessä kunnossaan; parta oli ajettu ja asetakki tarpeenmukaisesti paikkailtu. Olipa hänet saatu tulemaan naistenkin seuraan — hänet, joka ei ollut rohjennut naista silmiin katsoa aina tuon vaarallisen, Aurora Königsmarkin luona vietetyn illan jälkeen! Mutta nämä naiset olivatkin vain hänen sisarensa, kreivitär Liewen, ja heidän molempien lapsuudenystävä Eeva Falkenberg, tätä nykyä Rhenfeltin leski, jotka olivat saaneet tämän yksipäisen soturin yhdeksi illaksi jäämään luoksensa. He olivat saaneet hänet houkutelluksi kertomaan muutamia seikkailujaan — lyhyitä, reippaasti kerrottuja juttuja, joissa tavallisimmin kuningas, välistä Horn, Lewenhaupt tahi Armfelt, mutta ei koskaan hän itse, olivat kertomuksen päähenkilöinä. Ja naiset vuorostaan kuvailivat hänelle voittojen tuottamaa ihastusta, tappioiden tuottamaa tuskaa, sitä hirveätä, kuukausittain kestänyttä epätietoisuutta, joka näiden sotaisten harharetkien aikana oli milloin ihastuttanut, milloin kiusannut ja kiduttanut kotona olevia.

Oli kumminkin eräs kipeä kohta, jota kaikki olivat vältelleet koskettamasta, kunnes Bertelsköld kovalla kourallaan tarttui sisarensa hienoon, pehmeään kätöseen, katsoi häntä hellästi ja uskollisesti silmiin ja virkkoi: — Ebba, minulla on sinulle terveisiä Eerikki Falkenbergilta!

Kreivitär oli vaiti, ja hänen herttaiset silmänsä, joista kyynelten lähde ei koskaan ollut kaukana, kostuivat vähitellen, kunnes kirkkaat vesihelmet alkoivat niistä pisaroida pitkin hänen armaita poskiaan. Hän vain nyökytti päätään merkiksi siitä, että hän oli ymmärtänyt veljensä ajatukset.

— Yöllä vasten Pultavan taistelua, — jatkoi Bertelsköld, — ja vähän ennen keskiyötä lepäsimme me kumpikin valveilla saman vartiotulen vierellä ja sanoimme jäähyväiset toisillemme. Jos minä kaadun, sanoi Eerikki Falkenberg, niin tervehdä sisartasi ja sano, että minä kaaduin kuningastani ja isänmaatani puolustaessa, hänen kuvansa sydämessäni, viimeiseen asti… Lopun tiedät. Hän kaatui seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan, meidän suojatessamme kuninkaan paluuretkeä; ja minä ennätin vain puristaa hänen kättänsä, sillä ei ollut enää aikaa viipyä.

Molemmat naiset olivat kyyneleihinsä sulaa. Eeva Rhenfelt puristi Bertelsköldin kättä. — Veljeni haamu kiittää teitä minun välitykselläni siitä, että olette perille saattanut hänen terveisensä, — sanoi hän hellästi.

— En ole voinut tehdä sitä ennen, — sanoi Bertelsköld — ja pusersi, tietämättään, ojennettua kättä niin kovasti, että kaunis Eeva puri huultaan tuskasta. Bertelsköld havaitsi sen ja punastui kovasti; se oli vain hänen tottumattomuuttaan, kun harvinainen sattuma oli saattanut hänet naisten seuraan.

— Tietänettekö myöskin, kreivi Kustaa, — sanoi Eeva häntä rauhoittaakseen — tietänettekö, että teidän sisarenne suri viisi vuotta veljeäni, ja kun hän vuosi sitten suostui rupeamaan kreivi Liewenin puolisoksi, niin se tapahtui vain sillä ehdolla, että hän aina vast'edeskin saisi kantaa surupukuaan kaikkialla, missä eivät hovitavat välttämättä vaadi iloisempia värejä… Mutta se siksensä. Kreivi Kustaa on täällä niin rakas ja harvinainen vieras, ettemme saa näillä surullisilla muistoilla pelottaa häntä pois.

— Eeva hyvä, — puuttui kreivitär puheeseen, — suvaitse minun vedota vanhaan ystävyyteesi. Kutsu häntä sinuksi!

— Jos ei kreivillä ole mitään sitä vastaan … vastasi Eeva Rhenfelt, ja ennenkuin kyynel oli ehtinyt kuivua hänen pitkiltä mustilta silmäripsiltään, ilmaantui jo entinen veitikka silmäkulmaan.

— Minullako? — toisti Bertelsköld kovin hämmästyen, ja toivoi varmaankin jo olevansa sadan penikulman päässä kasakkain piikkien keskellä Isokyrön jäällä.

— Allons, — sanoi kreivitär; — olkoon se siis päätetty. Meitä on tässä kolme ikäänkuin samasta juuresta, samasta ajasta, samoista iloista ja samoista suruista kasvanutta. Harjoittakaamme kerta mekin kolmen kesken valtioviisautta ja tehkäämme keskenämme hyökkäys- ja puolustusliitto … tietystikin mieheni suostumuksella. Eihän tiedä, mitä voi tapahtua. Me saatamme kaikki tulla tarvitsemaan luotettavaa ystävää.

Bertelsköldin ei sopinut kieltää kättänsä, mutta nyt hän varoi liian kovasti puristamasta. Hänestä tuntui niinkuin hänen kättänsä polttaisi, kun hän kosketti Eeva Rhenfeltin kättä. Kreivitär hymyili. Se onni, että hänellä taas oli rakastettu veli luonaan, kuivasi pian kyynelten lähteen.

— Tunteeko urhokas veljeni erästä kirjaa — le voici! — Ja samassa ojensi kreivitär hänelle vihreisiin, vähäisen kullalla silattuihin sahviaanikansiin sievästi sidotun muistikirjan; kannet osoittivat kumminkin selvästi, että sitä usein oli auottu.

Kustaa Bertelsköld avasi kirjan ja luki sen ensimmäiseltä sivulta Ebban käsialalla kirjoitetut sanat:

" Voittojen kirja Kustaa Aadolf Bertelsköld. Anno 1700."

Tämä koski karoliinin sydämen herkkään paikkaan. Hän nauroi ja itki yhtä rintaa; hän heittäytyi niin rajusti sisarensa kaulaan, että tämä, joka oli vähällä tukehtua, väkisin kiskoutui irti hänen sylistään.

— Koska muutamat henkilöt tässä seurassa kenties ovat unohtaneet, miten tämän pikku kirjan laita on, niin tahdon verestää heidän muistiaan, — jatkoi kreivitär. — Sattuipa eräänä kauniina talvipäivänä, että minun pikapäinen veljeni näki hyväksi heittää hovipalvelijan Kustaa Otto Douglasin Drottningholman portaista alas, siitä syystä, että Douglas sanoi suomalaisia aatelismiehiä tolvanoiksi, jotka eivät hävenneet kuninkaan linnassa keskenänsä puhua rumaa äidinkieltänsä, suomea. Tästä uroteostaan sai veljeni arestia, ja päästyään sieltä joutui hän riitaan Eeva Falkenbergin kanssa, joka nuhteli häntä hänen hovipalvelija parkaa kohtaan näyttämästään miehuudesta, mutta uskalsi epäillä, tokko hän yhtä uljaasti esiintyisi valtakunnan vihollisia vastaan. Minun uusi kirjani, johon ei vielä ollut mitään kirjoitettu, oli juuri silloin hänen edessään pöydällä; herra Kustaa otti kirjan ja sanoi, lehtiä lukematta: sen Eeva neiti tietäköön, etten palaa Tukholmaan, ennenkuin minulla on voitto tai ainakin kunniallinen kahakka kirjoitettavana joka ainoalle tämän kirjan lehdelle… Ja koska hän lähti matkalle seuraavana päivänä ja nyt ensikerran neljäntoista vuoden kuluttua palaa Tukholmaan, on aika lukea lehdet ja katsoa, onko hän pitänyt sanansa.

— Se on totta, — sanoi Eeva Rhenfelt. — Miehen tulee näyttää, että nuorukainen on pitänyt sanansa.

Kreivi Kustaa alkoi selailla kirjaa. Useimmille lehdille oli jo kirjoitettu Ebban käsialalla. Ensimmäiseltä lehdeltä luki hän: Tiberup, 25. p. heinäkuuta 1700. Toiselta: Narva, 20. p. marraskuuta 1700. Ja samoin yhä edelleen, lehti lehdeltä, vuosi vuodelta, voitto voitolta, aina onnettomaan vuoteen 1709 asti. Mutta siihen loppuivat muistiinpanot, ja 10 tahi 15 lehteä oli vielä kirjoittamatta.

8. VOITTOJEN KIRJAN KIRJOITTAMATON LEHTI.

— Ei minulla ole voittoja enää! — huudahti Kustaa Bertelsköld puoleksi leikillään, puoleksi surumielin, katsellessaan tyhjiä lehtiä vuoden 1709 jälkeen.

— Taikka myös kunniallinen kahakka — sehän luvattiin! — sanoi hänen sisarensa, jonka hyvä sydän aavisti, että voitetun karoliinin sydäntä sentään mahtoi kirveliä, vaikka hän hymyilikin.

— Minäkin suostun siihen, — kiirehti Eeva Rhenfelt lisäämään. — Suostun sitä kernaammin, kun Narva, Väinäjoki, Klissova, Holofzin, Varsova, Thorn ja niin monet muut voitot, jotka täyttävät pitkiä sivuja historian lehdillä, tässä täyttävät vain yhden ainoan lehden, yhden ainoan rivin voittojen kirjassa, jonka tekijä on Kustaa Aadolf Bertelsköld.

— Jonka tekijä on Kaarle XII, — oikaisi Bertelsköld.

— Niinkuin tahdot. Jonka tekijä on nykyajan ja ehkä kaikkienkin aikojen suurin kirjailija tämänlaisen kirjallisuuden alalla, mutta joka on painettu hänen soturiensa verellä ja sidottu kansiin, joiden kullattu reunakoriste on tehty Ruotsin kansan viimeisestä tukaatista. Jatka; yksi kahakka siis jokaisen jäljellä olevan lehden osaksi!

— Olkoon menneeksi. Minä myönnyn esitykseen sillä ehdolla, että kahakka ei pääty tappioon ja että asekunnia jää tahrattomaksi.

— Tiedän tappioita, jotka ovat tuottaneet katoamattoman kunnian, kun voitto sitävastoin on tuottanut varsin vähän. Ja ilmankin — milloinka ovat ruotsalaiset häväisseet aseitaan, lieneepä voitto tahi kova onni sitä seurannut?

— Soisin voivani tähän vastata: eivät milloinkaan. Mutta kirkkaimmatkin aseet voivat joskus saada tahran, ja me olemme kaikki kuolevaisia, jotka emme voi tehdä kerta tehtyä tekemättömäksi, vaikka jäljestäpäin katkerasti kadummekin, mitä taistelun riehuessa olemme rikkoneet. No niin, minä kirjoitan, koska minun on pidettävä sanani. Mutta siitä on kauan aikaa, kun viimeksi olen kynää ja mustetta käsitellyt.

— Siltäpä näytätkin, ystäväiseni, — sanoi Ebba leikillään. Ja Bertelsköldin ensimmäinen kirjallinen yritys olikin iso mustetahra voittojen kirjaan.

— Kovin kamaloita variksenjalkoja nämä ovat noin hienolle paperille, — vastasi soturi hämillään, mutta jatkoi kuitenkin kirjoitustaan ja oli vähitellen täyttänyt jokaisen lehden jollakin nimellä ja päivämäärällä, aina siihen saakka, kun kirjoitti " Pälkäne 6. päivänä lokakuuta 1713." Viimeinen lehti jäi kumminkin kirjoittamatta.

Molemmat naiset katselivat kirjan uutta sisältöä — isoja, jäykkiä kirjaimia, piirretyt juuri kuin miekan kärjellä. — Entä viimeinen lehti! — huudahtivat molemmat yhteen ääneen.

— Tyhjä!

— Ja miksi ei Isokyröä?

— Me jouduimme tappiolle.

— Mutta vasta mitä urhoollisinta vastarintaa tehtyänne, vasta sitten, kun kahdesti olitte ajaneet vihollisen pakosalle ja vallanneet 6 kanuunaa, niinkuin itse olet kertonut…

— Me jouduimme tappiolle, sanon minä.

— Kaksituhatta suomalaista kaatui mitä kauneimmassa järjestyksessä, rivi rivin, mies miehen viereen, upseerit komppaniainsa, aliupseerit ruotunsa etunenässä; he kaatuivat kunnialla saaduista haavoistaan, askeltakaan paikaltaan väistymättä ja kaatuneitten vihollisten ympäröiminä. Sinä olet soturi, Kustaa, ja kiellät tältä tappiolta sijan voittojen kirjassa!

— Kaatua osaa jokainen kuormastopoika. Iskeä osaa jokainen palkkasotilas. Mutta tehdä velvollisuutensa!… Sitä emme tehneet Isokyrössä, ja sentähden se päivä ei tule Ebban kirjaan. Meidät kaikki, jotka sen päivän jälkeen jäimme elämään, olisi sotaoikeuteen vedettävä.

— Mutta Armfelt, sinä, te kaikki, ratsuväkeä lukuun ottamatta, taistelittehan te verrattoman miehuullisesti aina loppuun asti.

— Ratsuväkeä lukuun ottamatta, niin kyllä. Olkoon syy kenen hyvänsä, mutta meillä ei ole tapana jäädä elämään semmoisten päivien jälkeen. Asia on mutkaton; kaadutaan vain, eikä siitä ole sen enempää sanomista. Minä puolestani tein voitavani saadakseni saman lopun kuin muutkin, mutta koska en taistelematta voinut sitä saada, satuinkin pääsemään hengissä. Älkäämme siitä enää puhuko.

— Mutta mitä kirjoitamme viimeiselle lehdelle?

— Sitä en tiedä. Ehkä uskoo Eeva sen köyhälle soturille toistaiseksi velaksi, uusien voittojen korkoa ja luotettavaa, hänen sydänverensä vahvistamaa velkakirjaa vastaan.

— Toistaiseksi on petturi.

— Sitten en tiedä, mitä tehdä.

— Ellet pane itseäsi pantiksi, — keskeytti Ebba. — Se olisi luotettavampi pantti kuin sydänveresi, jota jokainen vihollisen kuula on vaatimassa.

— Ei Eeva tahdo niin halpaa panttia, eikä se olekaan minun vallassani tätä nykyä, — vastasi Bertelsköld ja taittoi huomaamattaan sievät englantilaiset sakset, jotka oli ompelupöydältä ottanut.

Eeva katseli ikkunasta ulos ja rummutti ruutua vasten "Kaarle XII:n marssia Narvan luona".

— Tiedänpä vielä yhden keinon, — jatkoi kreivitär, jonka oli hauska nähdä, millaiseen pulaan hän oli saattanut yhden sen ajan urhoollisimpia miehiä ja yhden sen ajan uljaimpia naisia. — Etkö voi sitä arvata?

— Minä olen varsin huono arvoituksia selittämään, — vastasi Kustaa. — Anna Torstenin arvata minun puolestani, hän osaa tehdä sen paremmin kuin minä.

— Epäilenpä, olisiko Torsten nyt samaa mieltä minun kanssani, — naurahti Ebba, — ja sentähden on parempi, että me kolme liittolaista arvaamme yhdessä. Tässä on yksi lehti, johon on kirjoitettu: " Würgen 20. päivänä tammikuuta 1702." Ystäväni on sen ehkä unohtanut. Tahdon siis muistuttaa hänelle, että hän on saanut voiton, joka syystä kyllä voi käydä kahdesta, sillä paitsi hänen majesteettiaan kuningas Kaarle XII:ta Kustaa Bertelsköld arvattavasti on ainoa kuolevainen, joka yhdeksäntoistavuotiaana on voittamattomana eronnut Aurora Königsmarkista.

— Siis tarkoitat…? — Että kirjoitamme viimeiselle lehdelle: Saldoa yksi voitto vuodelta 1702. Hyväksytään maksettavaksi: Eeva Rhenfelt, syntyjään Falkenberg.

— Hyväksytään, — vastasi Eeva.

— Protesteerataan, — väitti Bertelsköld.

— Mitä? huudahti kreivitär. — Oletko siis pettänyt? … olet kenties sortunut taistelussa?

— En, mutta…

— Salli minun virkistää muistiasi erään asian suhteen, joka kenties tekee suotavammaksi, että viimeinenkin lehti on täyteen kirjoitettuna. Voici. Samassa kirjeessä, päivätty Narvassa 7. päivänä joulukuuta 1700, jossa ystäväni kertoo lupauksestaan, minkä hän teki Tukholmasta lähtiessään, luetaan vielä: "Ja tähän vastasi Eeva Falkenberg: en sitä usko; kornetti saa olla iloinen, kun saa karhuja nuijia; johon minä sanoin: mitä neiti lupaa minulle, jos tapahtuu niinkuin olen sanonut? Ja siihen sanoi hän: sitten saa kornetti pyytää minulta mitä hyvänsä, en ole sitä kieltävä. Onko se varma? sanoin minä. Niin varma, sanoi hän, kuin kukko Jaakopinkirkon tornissa; ennen se laulaa kuin minä teidät petän." — No niin, eikö Eeva Rhenfelt tahdo täyttää Eeva Falkenberg^ lupausta?

— Toivoni on Pyhän Jaakopin kukon varassa, — vastasi Eeva hymyillen.

— Niinpä siis, — sanoi kreivitär, — jos voittojen kirjaan tulee viimeinen lehti kirjoitetuksi, on tämän velkakirjan omistajalla oikeus nykyiseltä sotaneuvoksen leskeltä, vapaasukuiselta rouva Eeva Rhenfeltiltä, syntyjään Falkenberg, vaatia sitoumuksen täysi summa, nimittäin mitä hyvänsä.

— Minä vetoan tornin huipussa olevaan oraakkeliin, — toisti Eeva samaan tapaan.

— Kun velkakirja on kirjoittamatta, joutuu, paha kyllä, laillisinkin saaminen mitättömäksi, — huudahti Bertelsköld, yhtyen pilaan hänkin. Näin armaiden opettajattarien koulussa käy edistyminen nopeasti.

— Näin harvinaisessa riita-asiassa täytyy poiketa tavallisesta oikeudenkäyntijärjestyksestä, — jatkoi kreivitär. — Minä ehdotan riitapuolille sovintoa. Velkakirja kuoletetaan, mutta velkoja ottaa sen sijaan kiinnityksen velalliseen.

Riitapuolet eivät virkkaneet mitään. Molemmat tunsivat hyvin kyllä, että koko heidän elämänsä onni nyt oli kysymyksessä. Aina ensimmäisen nuoruuden ajoilta oli Eeva Falkenbergin kuva lähtemättömäksi juurtunut tämän urhoollisen karoliinin sydämeen; tämä kuva oli kulkenut hänen kanssaan sadoissa taisteluissa, tappotanteren surmain keskellä ja yöllisen vartiotulen ääressä yksinäisiä ajatuksia hautoessa; se oli varjellut häntä lukemattomista vaaroista hänen hurjan, monivaiheisen sotilaselämänsä retkillä, ja tätä armasta kuvaa sai hän kiittää siitä, etteivät hänen huulensa koskaan olleet naisen huulia kohdanneet ja että hän tähän hetkeen asti, kolmanteenkymmenenteen ensimmäiseen ikävuoteensa saakka, oli säilyttänyt ensimmäisen nuoruudenajan kaiken kainouden ja viattomuuden. Eeva taasen — leskeksi jääneenä kahdeksankymmen vuotisen ukon jälkeen, jonka riutuvaa elämää hän ystävyydestä oli kaksi vuotta alttiiksi antautuen holhonnut — millä ihastuksella hän olikaan kuullut puhuttavan noista voitoista, joiden maine täytti maailman ja joihin hänen lapsuuden ystävänsä otti kunnialla osaa! Mitä lumousta olikaan hänen uljas ja ylevä luonteensa tuntenut kaikista noista tarumaisista vaaroista ja seikkailuista! Kuta vanhemmaksi hän tuli, sitä selvemmäksi hänelle kävi, että vain tällainen mies, mies tämän sanan uljaimmassa merkityksessä, ansaitsisi hänen rakkautensa. Ja nyt, yhdeksänkolmatta vuoden iällä, jolloin naisen rakkaus on koko hänen elämänsä, — nyt seisoi hänen edessään tuo tarujen sankari, kainona niinkuin hän itsekin, yhtä hehkuvana, mutta yhtä äänetönnä, ja leikkiä laskettiin siinä sanoin, jotka, miten milloinkin sattuivat, kuitenkin aina sisälsivät kummallekin kokonaisen tulevaisuuden. Sentähden oli Kustaa Bertelsköld vaiti. Sentähden oli Eeva Rhenfelt vaiti. Kevään myrskyt humisivat lumisin siivin ikkunaruutuja vasten, ja huoneessa syntyi pitkällinen rajujen tunteiden täyttämä hiljaisuus.

Bertelsköld nousi istuimeltaan ja otti hattunsa. Jäähyväiset oli pitkäksi ajaksi sanottava. Ebba Liewen tunsi sen ja otti puhuakseen. — Kustaa, sydänkäpyseni — sanoi hän hellästi, — elämäsi on tähän asti ollut pelkkiä vaaroja ja taisteluita; ei kukaan rohkene epäillä sinun urhouttasi. Sinä olet tähän asti ollut maanpakolainen, jonka nuoruus on huvennut verenvuodatuksissa vierailla mailla; mutta isänmaasi tarvitsee sinua yhtä hyvin täällä kotona meidän luonamme. Sinä et saa enää elää yksistään kunnian vuoksi. Sinun pitää elää meidänkin tähtemme, jotka sinua rakastamme, sisaresi ja — Eevan vuoksi. Älä lähde enää luotamme; jää tänne Ruotsiin! Kreivi Horn tarvitsee sinun kokemustasi; kenties kättäsikin, jos tanskalaiset hyökkäävät päällemme. Jää meidän luoksemme!

— Älä puhu siitä! Minä ymmärrän hyväntahtoisuutesi — teidän ystävyytenne; eikö Ruotsi olisi minulle rakas! Mutta minä olen Suomessa syntynyt; Suomi on oman onnensa nojaan heitetty ja mitä suurimmassa hädässä; jos jäisin teidän luoksenne, silloin hylkäisin syntymämaani.

— Koko Suomi on vihollisen vallassa, se on menetetty, ja sinä et voi sitä pelastaa. Jää meidän luoksemme.

— Jos se on menetetty, ja jos en voi sitä pelastaa, niin voinpa kumminkin kuolla sen edestä. Minun täytyy palata Suomeen.

— Ajattele, mitkä sanomattomat vaivat sinua odottavat; en puhu vaaroista, sillä niitä sinä ylenkatsot — mutta olla kuin metsän peto vihollisten ajettavana noissa asumattomissa metsissä, nääntyä nälkään ja viluun ilman mainetta, ilman voittoa tuossa hävitetyssä maassa, jossa ei enää ole majaakaan, missä voit saada lepoa ja hoitoa, sittenkun taisteluissa olet veresi hukkaan vuodattanut! Oi, jää meidän luoksemme!

— Lumi on useasti ennenkin ollut vuoteeni ja taivaan tähtinen laki öinen kattoni. Minä lepään siellä levollisemmin kuin kotona sinun luonasi pehmeimmällä vuoteella.

— Kotona meidän luonamme sinulla on muutakin kuin lepoa, muutakin kuin hyvää hoitoa, on mainehikas toiminta-ala! Täällä on sinulla muutakin kuin sisar — ah, en puhukaan itsestäni! — on sydän, joka on sykkinyt sinulle kaikissa kohtaloissa, sydän niin jalo ja uljas kuin omasi on, sydän, jota Ruotsin urhoollisimmat aatelismiehet tulevat sinulta kadehtimaan. Jää tänne Kustaa! Siellä kaukana odottavat sinua erämaat, yksinäisyys, pakkanen, pimeys, epätoivo, kuolema — täällä onni, ystävyys, valo, rakkaus, elämä! — Valitse!

— Olen valinnut. — Hyvästi Ebba.

Sisar heittäytyi hänen syliinsä. — Eeva, Eeva! — huusi hän, — auta minua pidättämään häntä! Sinä voit sen tehdä, sinä.

Mutta Eeva Rhenfelt astui yleväryhtisenä lähemmä, ja hänen silmänsä loistivat uljuudesta. Ennenkuin kukaan vielä arvasi hänen tarkoitustaan, oli hän tarttunut kynään ja ripeällä kädellä kirjoittanut voittojen kirjan viimeiselle lehdelle:

" Tukholma 24. päivänä maaliskuuta 1714."

— Mitä olet kirjoittanut? — kuiskasi Ebba. — Tämänkö päivän?

— Tämän päivän.

— Voitonko?

— Voiton suurimman.

— Entä lupauksesi?

— Se täytetään, jos ja milloin kreivi Bertelsköld siis vaatii. Mene Jumalan haltuun, jalo, uljas sankari, taistelemaan onnettoman maasi puolesta. Tullet takaisin tahi et muistanet minua tahi unohtanet — lupaukseni on luettavana voittojen kirjan viimeisellä lehdellä!

9. KUN LEIJONA PALASI OTUKSEN AJOSTA

1. päivänä joulukuuta 1714 — tämä päivä on merkkipäivä — oli muutamia rohkeimpia puoluemiehiä kokoontunut Sven Leijonmarckin luo Finstaholmaan vähän matkan päähän Upsalasta. Rekikeli oli tullut varhain, ja talvi oli tuima, niinkuin aina on ollut silloin, "kun ryssät ovat liikkeellä"; sanottiinhan niiden olevan liitossa luonnonvoimain kanssa. Ylt'ympärinsä kuului susien ulvontaa lumituiskussa, ja rengit pystyvalkean ääressä kuiskasivat toisilleen, että susien ulvonta tuolla ulkona merkitsi jonkin uuden ihmisuhrin jäällä tapahtuneen. Kuusi tai kahdeksan suomalaista pakolaista oikoili väsymyksestä nääntyneitä jäseniään valkean ääressä; tuon kamalan äänen kuultuaan kuulostivat he ja katselivat toisiaan silmissä synkeä alakuloisuus. He tiesivät liiankin hyvin, että harvoin sai siihen aikaan yhtä päivää kuluneeksi, ettei sen jälkeisenä aamuna kuultu yksinäisen matkustajan, toisinaan kokonaisten perheiden, jotka viluissaan ja nälissään kulkivat talosta taloon, joutuneen susien raadeltaviksi talvisen yön yksinäisyydessä.

Herrat tuolla sisällä eivät hekään näyttäneet paremmalla mielellä olevan. He olivat tavallisella kellonlyömällä ottaneet osaa yhteisiin iltarukouksiin, joita harvoin laiminlyötiin; mutta rukoukset toimitettiin nyt hajamielisesti ja levottomin mielin. Ei edes Leijonmarck itsekään, joka useasti sanoi anovansa pyhältä hengeltä neuvoa, ollut nyt saanut mitään välitöntä ilmoitusta ylhäältä. Neuvotonna selaili hän muutamia pöydällä olevia kirjoitettuja paperilehtiä, joiden otsakkeena oli: "Kaikkien Suomenmaan neljän säädyn puheet Tukholman ritari-, pappis- ja porvarisäädyille."

Syynä herrain kokoontumiseen oli huhu, että kuningas oli paluumatkalla Turkinmaalta. Mutta huhu oli niin kauan ja niin useasti tuhansin kielin valehdellut, ettei kukaan tiennyt, mitä piti uskoa, mitä tuli tehdä. Varovainen tuomiorovasti Molin pysyi vaiti, rohkea Eerikki Benzelius mietti uusia keinoja, sukkela laamanni Gyllencreutz oli nolona ja hämillään ja Leijonmarck, joka muuten oli kohtuuden mies, maisteli tavallista useammin seuran kestitykseksi esille pannusta isosta olutkannusta.

Tämän herrojen suuren epätietoisuuden keskeytti pihalta kuuluva kulkusten kilinä, ja kohta astui Torsten Bertelsköld sisään, mielihyvällä heittäen hienon soopeliturkkinsa päältään. Herrat tunkeusivat hänen ympärilleen kysellen Tukholman uutisia, ja merkillistä oli kuulla, kuinka viisaasti he osasivat sanansa sovittaa, ennenkuin vastauksesta saivat jonkinlaisen varmuuden siitä, mitä tuleva oli.

— Kreivi näyttää tuovan lohdullisia tietoja tullessaan, — sanoi Molin. — Hänen majesteettinsa taitaa piankin ilahduttaa uskollisia alamaisiaan kaivatulla kotiintulollaan.

— Sen Jumala suokoon! huudahti Leijonmarck.

— Antaisinpa viimeisenkin talarini köyhille, kun vain varmaan voisimme siihen luottaa, — puuttui Gyllencreutz puheeseen.

— Lähinnä valtakunnan menestystä täytyy kuninkaan menestyksen olla hartaimpana toivomuksenamme, — virkkoi Benzelius, aivan liian vilpitön mies, voidakseen edes tässä epätietoisuudessakaan tekeytyä liian uskolliseksi.

— Mitä uutta? — huudettiin yhteen ääneen.

— Ei mitään erinomaista minun tietääkseni, — vastasi Bertelsköld hiukan pahanilkisesti, sillä häntä silminnähtävästi huvitti tehdä pilaa herrain uteliaisuudesta.

— Mutta tottapa hallitus on saanut sen sanan, jota eilen odotettiin Stralsundista, — sanoi Molin.

— Sanantuoja tuli kyllä tänä aamuna, mutta hänen on täytynyt tehdä kierros, välttääkseen tanskalaisia.

— Ja mitä hän tiesi kuninkaan kotiin tulosta?

— Ei mitään — paitsi että kuningas August on pannut kokonaisen armeijan siepposissejä liikkeelle, pyydystääkseen, jos mahdollista, armollisen kuninkaamme paluumatkalla paulaansa.

Seurasi äänettömyys, jolla aikaa herrat vähän hämillään katselivat toisiaan. Jo pelkkä mahdollisuus, että kuningas joutuisi tämän kavalan verivihollisensa vangiksi, oli sitä laatua, että Kaarle XII:n katkerimmatkin vihamiehet sitä kammoksuivat.

— Me olemme rehellisiä miehiä, — sanoi Benzelius hartaasti, — ja me suomme kuninkaalle hyvin käyvän, vaikka ei kukaan saata lukea sitä meille viaksi, että asetamme salutum regni tarkoitusperäksemme. Kreivi voi siis jättää pois kaikki kiertelemiset. Kreivi tulee Hornin luota ja tietää sekä hänen että muiden neuvoston jäsenten arvelut tässä asiassa. Suoraan sanoen, mitä neuvoskunta siitä ajattelee?

— Neuvoskunta ajattelee alamaisimmasti aina samaa kuin hänen majesteettinsa, — vastasi Bertelsköld. — Ja koska hänen majesteettinsa arvelee kohta seisovansa Ruotsin manterella, niin neuvoskunta arvelee samoin. Luulen, että herrat kaikki ovat samaa mieltä.

— Epäilemättä, — arveli Gyllencreutz. — Mutta koska tässä ei ole mitään tosiasioita olemassa, vaan ainoastaan arveluita — mitä kreivi Horn siitä ajattelee?

— Hyvät herrat, minä en tiedä mitään — ja tuo diplomaattinen olkapäännykäys sopi kreivi Torstenille mainiosti — minulla ei ole kunnia tuntea neuvoskunnan arveluita. Pelätään vain hänen majesteettinsa paluumatkan jollakin ikävällä tavalla keskeytyneen. Varmoja tietoja on siitä, että hänen majesteettinsa on lähtenyt matkalle syyskuun 20. päivänä klo 10 a.p.,[31] ja kun tiedetään, miten hänen majesteettinsa matkustaa…

— Meillä on tänään joulukuun 1. päivä, — virkkoi Molin.

— Eikä marraskuun 10. päivän iltana, jolloin sanantuoja lähti Stralsundista, ollut vähintäkään tietoa hänen majesteetistaan, — lisäsi kreivi Torsten huolettomasti.

— Lähtö oli varmaan sekä tsaari Pietarin että kuningas Augustin tiedossa, — puuttui Gyllencreutz puheeseen.

— Ja luultavasti on, — sanoi Leijonmarck, — Belialin ruhtinas Dresdenistä on lähettänyt hänen majesteettinsa muotokuvia kaikille teille, joita majesteetin on sopinut kulkea.

— Turhaa vaivaa! — sanoi Benzelius. — Kaarle XII:n muotokuva on jo ennestään jokaisessa töllissä koko Euroopassa.

— Kun nämä kaikki laskemme yhteen, — arveli Gyllencreutz…

— Kuninkaan tunnetun uhkarohkeuden kanssa, — keskeytti hänet rauhaa rakastava Molin…

— Ja jumalattomain vehkeilijäin hankkeitten kanssa, — lisäsi Leijonmarck…

— Ja Ruotsin kohtalon kanssa! — huudahti Benzelius…

— Niin…

— Niin on hyvin todennäköistä, että hänen majesteettinsa on… — Vangittu!

— Ei… Kaarle XII ei ikinä anna vangita itseään elävältä, — virkkoi Benzelius synkästi. Kaikki kävivät vähäksi aikaa ihan äänettömiksi. Paljas ajatus, että moinen jättiläinen olisi kukistunut, mykisti jokaisen.

— Hyvät herrat, — sanoi viimein kreivi Torsten, ainoa, jolla vielä oli rohkeutta hymyillä; — arvelua kaikki, rien de plus! En ole mitään sanonut.

— Mutta asianhaarain yleiseen menoon katsoen, — arveli Gyllencreutz…

— Ja säilyttäen alamaisen uskollisuutemme ja kunnioituksemme, — lisäsi Molin…

— Niin on meidän toimiminen, — sanoi Benzelius.

— Aika on tullut! — säesti Leijonmarck rohkeasti. — Saul on syöksynyt miekkansa kärkeen, ja Herra on pelastava Israelin filistealaisten käsistä.

— Jos niin onnettomasti on käynyt, että kuningas on sortunut, — jatkoi Molin, — niin varovaisuus vaatii meitä olemaan valmiit siihen, mitä tuleva on. Neuvoskunta tulee siinä tapauksessa heti kohta kutsumaan säädyt kokoon, ja minä luulen, että näiden ensimmäisenä toimena on oleva solmia rauha niin pian kuin mahdollista ja millä ehdoilla hyvänsä.

Benzelius kuohahti vihasta. — Herra tuomiorovasti menee rauhankiihkossaan kovin pitkälle, — huudahti hän. — Ennenkuin niin pitkällä ollaan, pitää Ruotsilla olla kuningas.

— Tai kuningatar!

— Joka tapauksessa vapaus!

— Me olemme yksinvaltaa tarpeeksi kokeneet emmekä tahdo enää olla missään tekemisissä turkkilaisten pashain kanssa.

— Meitä on poljettu, sorrettu!

— Riistetty ja raastettu, vertamme vierasten varjokuningasten vuoksi vuodatettu!

— Kaikki Puolan, ei mitään Ruotsin hyväksi!

— Käytetty Moolokin astinlaudaksi!

— Dshingis-khanin teurasuhriksi!

— Raivotarten hekatombiksi!

— Mekö alistuisimme Ahabin tyranniuden ja Saulin hulluuden alaisiksi?

— Ei milloinkaan! Hyvät herrat, tehkäämme heti kohta ehdotus uudeksi valtiomuodoksi!

— Asettakaamme säätyjen erikoisoikeudet entiselleen!

— Tarkastakaamme reduktsionin toimet!

— Puhdistakaamme virkakunnat!

— Vähentäkäämme armeijaa!

— Poistakaamme verot!

— Hyvät herrat, se on jo kaikki edeltä käsin tehty, — puhkesi Leijonmarck kiireisen innokkaasti sanomaan, otti eräästä salakaapista esille paksuja paperikimppuja ja alkoi isolla äänellä lukea kauan tekemäänsä ehdotusta, joka pääasiallisesti sisällykseltään oli samanlainen kuin se, joka viittä vuotta myöhemmin tuli valtakunnan perustuslaiksi, mutta melkoista jyrkempi, mikä todisti, että mies oli tulevaisuuden miehiä. Tuon tuostakin keskeyttivät hänen lukunsa toisten äänekkäät hyväksymishuudot tai vastaväitteet. Sanomaton innostus valtasi koko seuran. Eivätpä edes hengenmiehetkään huomanneet, kuinka tiheään he kurkistivat aina uudestaan täytetyn olutkannun pohjaan.

Torsten Bertelsköld yksinään seisoi siinä välinpitämättömän ja tyynen näköisenä, mutta liehtoi vain taitavasti syttynyttä tulta.

Kiisteltiin juuri mitä riemastuneimman mielialan vallitessa kuningasvallan rajoittamisesta ja puolalaisen mallin mukaan perustetun tasavallan mahdollisuudesta, kun samassa lumettunut sanantuoja, itseään ilmoittamatta, astui sisään ja jätti Bertelsköldille kirjeen. Sinetti oli Hornin. Mestarin oppilas ei voinut salata kalpenemistaan. Läsnä olijat huomasivat sen ja hälinä salissa vaikeni.

— Hyvät herrat, — sanoi Bertelsköld, turhaan koettaen puhua tavallisella pilkallisella äänellään, — pahat arvelumme ovat toki olleet perättömiä. Kreivi Horn ilmoittaa minulle, että uusi sanantuoja on tullut kahta tuntia myöhemmin edellistä ja tuonut sen iloisen sanoman, että hänen majesteettinsa, meidän armollisin kuninkaamme marraskuun 11. päivänä klo 1:n aikana aamulla on terveenä saapunut Stralsundiin.

Herrat katselivat toisiaan — kummallisen hartaasti. Siinä tuli loppu hallitusmuodosta, loppu tarkastuksista, puhdistuksista, vapauksista, loppu Ahabista, Saulista, Moolokista ja Dhingis-khanista, loppu hiiristä, jotka juoksentelivat pöydällä kissan poissa ollessa. Leijonmarck pistää sukaisi mitään hiiskumatta paksun ehdotuksensa uuniin; se leimahti tuleen ja paloi! Itsekukin siirtyi siivosti kotiinsa. Erään nimen varjo oli heidät lyönyt kauhulla.

10. KOHTAUS STRALSUNDIN LUONA.

Eräänä kauniina kesäaamuna heinäkuun lopulla v. 1715 purjehti pieni ruotsalainen kuunari Stralsundin satamaan. Särkyneistä raakapuista, puhkotuista purjeista ja höllällään riippuvista mastonuorista päättäen oli alus vast'ikään joko kärsinyt ankaran merivaurion tai myös hädin tuskin pelastunut vihollisen kuulien keskestä. Jälkimmäinen oletus osuikin oikeaan. Tordenskiöldin ja Sehestedin tanskalaiset laivueet risteilivät herroina näillä vesillä, ja likeltä piti, ettei yritys päästä lyhyen kesäyön pimeässä lävitse puikahtamaan, käynyt tälle rohkealle purjehtijalle kalliiksi. Se oli pelkäämättä vaihtanut laukauksia parin kolmen tanskalaisen fregatin kanssa ja sen oli viimein onnistunut lähellä Rügenin rantaa päästä matalammalle vedelle, missä isot laivat eivät enää voineet sitä seurata. Nyt oli se pelastunut ja tervehti reippaasti linnaa ruotsalaisella tunnusmerkillä, jota antaessa kaksi leimauksen ja paukauksen seuraamaa kevykäistä savupatsasta tuprahti ilmaan laivan keulalaidalla.

Eräs hieno ja kalpea herrasmies, joka oli puettu kalliiseen soopeliturkkiin, vaikka kirpeä merituuli jo aikoja sitten oli luovuttanut valtansa lauhoille maatuulille, ilmestyi nyt peräkannelle kiikarilla katselemaan noita ammottavia tykinsuita. Hänen kääntyessään laivan päälliköltä jotakin kysymään, kuvastui hänen muuten kylmissä kasvoissaan äkillinen hämmästys, kun hän aivan selkänsä takana näki tavattoman kauniin, solakan naisen, joka samalla uteliaisuudella kuin hän itsekin katseli linnan varustuksia.

— Sanovatko silmäni totta? Rouva Rhenfelt täällä, ja minä en ole osannut aavistaakaan, missä suloisessa seurassa olen tullut Ystadista! — huudahti soopeliturkkiin puettu herra.

— Se johtuu siitä, että kreivi Torsten tällä matkalla kaiken aikaa on vartioinut kajuuttaa, — vastasi Eeva Rhenfelt vähän kärkevästi, linnaa yhä katsellen. — Ei edes ottelu tanskalaisten kanssa voinut herättää kreiviä hänen tyynestä rauhastaan.

— Mitä minun mielestänne olisi pitänyt tehdä, ihana Eeva? — vastasi Bertelsköld vähän närkästyen — sillä hänen oli vaikea tunnustaa oikeata syytä, joka ei ollut pelko, vaan meritauti, — antautua alttiiksi teidän pureville pistopuheillenne ja samalla tanskalaisten kuulille, se olisi ollut samaa kuin joutua kahden tulen väliin. Mutta suvaitkaa minun kysyä, mikä tuottaa Stralsundille sen onnen, että se saapi vastaan ottaa näin pelättävän lisävoiman muuriensa sisäpuolelle? Lyön vetoa, ettei rouva Rhenfelt tavoittelekaan vähempää kuin ollakseen Ruotsin Jeanne d'Arc.

— Ja mikä on saanut kreivin ensi kerran elämässään lähtemään sotaan valtakunnan vihollisia vastaan ja näin tavattomasti panemaan alttiiksi Ruotsin diplomaattisen tulevaisuuden?

— Eräs vähäpätöinen asia, eräs neuvoskunnan antama lähetystoimi, joka toivottavasti kyllä onnistuu, saatuani armollisen sotaneuvoksettaren liittolaisekseni. Minä olen huomauttava hänen majesteetilleen, ettei Stralsundilla enää ole mitään hätää. Ei tarvitse muuta kuin käyttää teidän pistopuheitanne paalutukseksi linnan ympärille: kyllä vainen tanskalaiset ja preussilaiset niihin seivästyvät Eh bien, teemmekö rauhan?

— Kun valtioviisaat puhuvat rauhasta, he tarkoittavat sotaa. Minä tyydyn sodanjulistukseen.

— Kuulkaa minua, Eeva, tehkäämme se sanomattoman suuri uhraus, että siedämme toinen toistamme. Vaikka olemmekin vihollisuudessa keskenämme, niin olen yhtäkaikki teidän ystävänne enemmän kuin luulettekaan. Kun teidänlaisenne järkevä nainen…

— Oh, herra kreivi, te alatte imarrella! Totta on, teidän asemanne on arveluttava, te tarvitsette vaikutusvaltaa hänen majesteettinsa luona, mutta kääntykää kernaammin jonkun toisen puoleen, joka paremmin voi teitä auttaa.

— Jättäkää nuo pistopuheenne, näettehän, etteivät ne minuun pysty. Kun sanon teitä järkeväksi naiseksi, niin olen lausunut teille suurimman kohteliaisuuden, minkä mies voi naiselle lausua…

— Te erehdytte; silloin hän lausuu hänelle suurimman kohteliaisuuden, kun sanoo häntä sydämelliseksi.

— Sallikaa minun puhua loppuun. Te olette vielä vähän harvinaisempi, te olette lujaluontoinen nainen. Minä pyydän, älkää minua keskeyttäkö; miksikä teitä imartelisin? Tiedänhän, että vihaatte minua. No niin, vihatkaa minua, jos niin haluttaa, mutta tehkäämme liitto, sillä me voimme vahingoittaa toisiamme vihollisina ja auttaa toisiamme ystävinä. Sallimus on saattanut meidät yhteen kaidalle laudalle, johon sama kuula helposti olisi voinut sattua. Aika on lyhyt, minä käytän tilaisuutta hyväkseni ja pyydän teitä vaimokseni.

— Vaikka vihaamme toisiamme?

— Minä kunnioitan teitä, ja te pelkäätte minua. Siinä kaikki, mitä tarvitaan.

— Te petytte. Minä en pelkää enkä tarvitse teitä.

— Te olette itsenäinen ja rohkea; kaksi ominaisuutta, jotka voivat saattaa teidät korkeimpaan loistoon tai myös pikaiseen kukistumiseen, aina sen mukaan, kuinka niitä käytätte. Miettikää kerran elämänne päämäärää, miettikää sitä vakavasti ja viisaasti, niinkuin taidatte, jos tahdotte. Jos viisaasti mietitte, tulette huomaamaan, että prinsessa kumminkin kerta on tuleva kuningattareksi, ja silloin teillä minun puolisonani on mahdollisuuksia äärettömiin. Mutta jos sidotte kohtalonne nykyisyyteen, joka riippuu minkä tanskalaisen tykkijunkkarin kuulasta hyvänsä, ja jos hylkäätte liiton minun kanssani, niin etsikää itsellenne ajoissa leskenmaja Smoolannin kaukaisista metsistä, sillä maailma on kohta unohtava, että Eeva Rhenfeltiä oli olemassakaan.

— Oletteko puhunut puhuttavanne, herra kreivi…?

— En vielä. Teissä on vielä eräs kolmas ominaisuus, joka tekee tyhjäksi kaikki teidän järkenne laskelmat. Te olette hieman haaveileva, armollinen rouva, ja siihen olette tavallanne oikeutettukin, sillä koko Ruotsin kansa, ja erittäinkin sen naismaailma, on nyt — te muiden mukana — viisitoista vuotta umpeensa haaveillen ihaillut samaa miestä ja samoja poikamaisuuksia. Te näette, mihin se on vienyt, ja seuraus tulee olemaan teillekin sama. Haaveksikaa, haaveksikaa vain kahdennestatoista Kaarlestanne ja te heitätte todellisuuden ja syntyperäisen asemanne luotanne, ajatellaksenne unelmia, valhekuvia, kangastuksia — kunniata, joka viimein hajoaa riekaleiksi, ja korkeutta, jota viimein ei säiky kamarineitsytkään. Ja puhuakseni lopuksi tuosta hiukan romanttisesta mieltymyksestä minun veljeeni…

— Millä oikeudella, herra kreivi…?

— Malttakaa mielenne, minä pyydän; tosin on tämä hyvin arka kohta, mutta parastahan on, että viritämme kitaran kielet täysin sointuviksi, niin ne eivät häiritse meidän duettoamme, armollinen rouva. Niin, puhuakseni siis tuosta hiukan romanttisesta mieltymyksestänne minun veljeeni, niin saan sanoa teille, etten sitä ensinkään pelkää. Teidän taipumuksenne on hyvin luonnollinen. Kustaassa on miehuutta, ja Stralsundissa oleva alkukuva luo aina hiukan heijastusta Lapinmaassa olevaan jäljennökseensä — sillä tällä haavaa Kustaa luullakseni on Lapinmaan tienoilla; hänen urotekonsa eivät enää mahdu mihinkään muuhun osaan Eurooppaa. Mutta nähkääs, jos teidän taipumuksenne on mahdollinen ja ymmärrettävä, niin on hänen sitä mahdottomampi ja käsittämättömämpi. Minä panen Drottningholman linnan vetoon suomalaista savupirttiä vastaan, että Kustaa, aina siitä asti, kuin hän lähti, on ollut kasakkain tappamiseen niin kokonaan innostunut, ettei hän hetkeäkään ole joutanut teitä muistamaan, ihana Eeva…

— Niinkö luulette kreivi? — vastasi Eeva Rhenfelt pilkallisesti, näyttäen Bertelsköldille kirjettä, jonka kankeasta, kuin hiilihangolla kirjoitetusta osoitteesta Torsten heti tunsi veljensä Kustaan käsialan.

— Se ei minua liikuta, — vastasi kreivi ylpeästi. — Olen puhunut puhuttavani ja pyydän teiltä vastausta.

Kuunari oli lähestynyt satamaa vasten olevia ulkovarustuksia ja valmistui ankkuria laskemaan. Nuori leski näytti linnan katselemiseen niin kiintyneen, ettei hän enää huomannutkaan peräkannella olevaa vieruskumppaniaan. Sattumalta pudotti hän sillävälin matkalaukkunsa; hovimies, kreivi Torsten otti sen ylös ja ojensi sen leskelle, sitä sen enempää ajattelematta.

— Antakaa minulle sisällys, niin kreivi saa pitää kuoren, — sanoi Eeva Rhenfelt huolettomasti, linnan varustuksia yhä tähystellen.

Nyt vasta huomasi Bertelsköld, että matkalaukku oli tehty viheriästä sahviaanista yhteenkäännetyn korin muotoiseksi.[32] — Tämä on siis vastauksenne? — kysyi hän purren huultaan.

— Näettekö, — jatkoi sotaneuvoksetar, joka, kiikari silmän edessä, ei ollut kreiviä kuulevinaankaan; — näettekö, tuolta kaukaa heittelevät tanskalaiset ja preussilaiset mörssärit pommeja Stralsundiin. Teille käy vaaralliseksi, kreivi Torsten, mennä niitä vastaan kynä miekkana ja mustetolppo kilpenä. Mutta vielä arveluttavammaksi käy kohdata tuolla linnassa häntä, jonka tarkka silmä on pystyvä teihin paremmin kuin luulettekaan. Aina te puhutte viisaista laskelmistanne. Kuinka te voitte niiden avulla minulle selittää, että tuo kuningas, joka palaa peräti voitettuna, yhden ainoan matkatoverin kera, puoli Eurooppaa vastassaan, joka tulee valtakuntaan vielä köyhempään, vielä enemmän paljastettuun kuin mitä hän itse on — kuinka voitte selittää, että pelkkä varmuus hänen paluustaan, hänen sinisen takkinsa ja keltaisen vyönsä pelkkä näkeminen ikäänkuin taikaiskulla varustaa muurit kanuunoilla, meret laivastoilla, polkee maasta esiin uusia armeijoja, karaisee joka käden, elähyttää joka rinnan ja, jos se olisi mahdollista, herättää kaatuneetkin heidän verisistä haudoistaan? Kaksi kuningasta piirittää häntä täällä monta vertaa suuremmalla sotavoimalla; kaikkien laskelmien mukaan olisi Stralsundin jo pitänyt antautua. Selittäkää siis, minkätähden kaikki pysyy pystyssä niin kauan kuin hän pysyy, minkätähden kaikki toivovat niin kauan kuin hän elää, ja minkätähden maailma, joka muuten aina menestystä myöten jakaa ylistystään, tämän ainoan kuolevaisen suhteen on tehnyt poikkeuksen ja ihmettelee häntä, jos mahdollista, vielä enemmän kovan onnen kuin menestyksen päivinä? Kreivi Torsten, te olette sukkela luvunlaskija; te laskette yhteen ja vähennätte ainoastaan ihmiskunnan pieniä numeroita ja saatte niistä vain pieniä summia ja murtolukuja; mutta te unohdatte, että yksi ainoa suuri numero saattaa merkitä enemmän kuin lukemattomat pienet ja voittaa arvossa kaikkien teidän laskujenne tulokset. Olkaamme suorat: minä en pidä suuriin päihin kätketyistä pienistä sieluista, ja te, kreivi Torsten, olette epäilemättäkin liian suuri valtioviisas katsoaksenne niin huonoa luvunlaskijaa kuin minä sen suurempaa huomiota ansaitsevaksi… Ankkuri on laskettu, arpa on heitetty. Nöyrin palvelijanne, kreiviseni!

— Olkoon menneeksi, — vastasi Bertelsköld suutuksissaan, — tepä sen sanoitte, kopea nainen, arpa on heitetty; te tahdotte leikkisotaa, ja sotaa tulettekin saamaan — mutta sotaa, jossa taistellaan elämästä ja kuolemasta! Hyvästi!

11. KAARLE XII:N PUHEILLA.

Kolme tahi neljä päivää oli kulunut siitä, kun lähetystön sihteeri kreivi Torsten Bertelsköld, jonka Tukholman neuvoskunta oli lähettänyt viemään tärkeitä tietoja kuninkaalle, saapui Stralsundiin, eikä ollut vieläkään päässyt kuninkaan puheille. Milloin hänen majesteettinsa oli poissa Rügenin saarella, milloin hänellä oli jotakin tekemistä vihollisen kanssa, milloin hän oli parooni Görtzin kanssa kahdenkesken huoneeseensa sulkeutuneena. Näytti siltä kuin kuningas tahallaan olisi tahtonut nöyryyttää neuvoskuntaa käyttäytymällä tylysti sen lähettilästä kohtaan; tai epäili hän syystä kyllä, että lähettiläs virallisten tointensa ohessa oli kreivi Hornilta saanut salaisia käskyjä urkkia tilannetta, tiedustella kuninkaan aikeita, kuulustella, miten hänen itsensä laita oli ja salaa vehkeillä Görtziä vastaan, joka tuota pikaa oli kohonnut kaikkia mahtavia mahtavammaksi.

Bertelsköld meni kenraali Dükerin luokse. — Niin, mitä voimme tehdä? — vastasi Düker vähän ilkeästi. — Tulkaa illalla kanssani Ranskanportin sivuvallitukselle, niin siellä kenties saamme vähän loma-aikaa pommeilta. Sillä tavalla diplomaatit tavallisesti puhelevatkin Kaarle XII:n kanssa.

Nyt jätämme kumminkin hovimiehen vähäksi aikaa, seurataksemme Eeva Rhenfeltiä, joka tähän asti yhtä turhaan oli koettanut päästä kuninkaan puheille. Ei yksikään päälliköistä tohtinut häntä ilmoittaa; tiedettiin hyvin kyllä, että pohjan leijona katsoi kauniit naiset aivan liikanaisiksi leirissä ja linnassa; ja missä Aurora Königsmark oli niin loistavasti tappiolle joutunut, siellä ei muillakaan naisilla ollut toivoa paremmin menestyäkseen.

Luultavasti oli kuitenkin kuninkaan lähimmässä seurueessa joku, joka, ollen ritarillisempi ja tunteellisempi kuin hän, oli antanut kauniille leskelle viittauksen; sillä samana päivänä kuin Bertelsköld kävi Dükerin luona, nähtiin rouva Rhenfeltinkin jalkaisin — sillä kaikki vaunut oli otettu sotatarkoituksiin — kävelevän Ranskanporttia kohti. Kuta likemmä muureja hän tuli, sitä kovemmin jyrisi häntä vastaan vihollisen pommitus; haavoitettuja kannettiin paareilla ulkovarustuksilta, katuja tukkivat kuormavaunut, porvarien vaimot palasivat tyhjiä koreja kantaen miestensä luota valleilta, ja kaikki osoitti sitä vilkasta, pauhuista elämää, joka on niin tavallista piiritetyssä linnassa.

Eeva Rhenfelt ei ottanut pelästyäkseen. Hän meni portista sisään eikä ollut kuulevinaankaan vartijain varoituksia, jotka kielsivät häntä menemästä vihollisten kuulain saavutettaviin. Kenties sykähti hänen naisellinen sydämensä vähän kovemmin, kun hänen lähellään pommin sirpale särki erään jo rikki ammutun huoneen seinää, tai kun vereksiä verisiä jälkiä näkyi maassa hänen jaloissaan; mutta hän vain kulki eteenpäin. Ratsumiehiä tuli täyttä laukkaa häntä vastaan, viitaten häntä takaisin kääntymään; yksityisiä sotaväenosastoja riensi hänen ohitsensa, aina heittäytyen maahan pitkälleen, kun heidän tottunut silmänsä keksi jonkin kaitaisen suitsuavan juovan pään päältä. Pari kertaa täytyi tämän rohkean naisen seurata heidän esimerkkiään; hän kyyristyi maahan, lentävä hirviö räjähti rikki, ja sirpaleet lentelivät pyrynä hänen ympärillään. Mutta hän vain jatkoi kävelyään, huolimatta huudoista ja varoituksista.

Viimein saapui hän osoitetulle varustukselle. Sen nimi oli Carolus, siinä oli 14 kanuunaa ja se oli Ranskanportin parhaita varustuksia. Ruotsin sinikeltainen sotalippu liehui vallilla repaleiksi ammuttuna, mutta uljaana ja ylpeänä vieläkin, niinkuin tuo lannistumaton sankari, joka siellä oli komentajana.

Vavisten, ei vaaraa, vaan sitä väkevää henkeä, joka tuolla sisällä vaaraa uhmasi, astui Eeva Rhenfelt varustukseen. Ei kukaan häntä estänyt, ei kukaan hänestä välittänyt. Ei ollut siihen aikaa kenelläkään. Saksilaiset, jotka luultavasti arvasivat kuninkaan olevan siellä, olivat edellisenä yönä luoneet uuden juoksuhaudan ja ampuivat nyt noin 30:llä kanuunalla Carolus-varustusta tuskin 600-700:n askelen päästä. Ammunta oli niin kiivasta, että se olisi voinut peloittaa vahvempiakin hermoja. Melkein joka silmänräpäys upposi kuula maavalliin, ryöpyttäen multaa ympärillä seisovain päälle, tai tuhoutui kanuuna, tai putosi pommi vallin syrjään, räjähti ja uursi syviä juovia hiekkaiseen maahan. Useimmat ruotsalaisten tykeistä olivat jo pilalla, mutta uusia pidettiin varalla, ja seitsemän rautakitaa pystyi vielä antamaan viholliselle sanan sanasta. Neljä tahi viisi ammuttua miestä, joita ei oltu ennätetty korjata pois, makasi tuossa kädettöminä ja jalattomina. Ainakin kaksikymmentä haavoitettua koetti verissään itse ryömiä vallitukselta pois. Eeva katseli heitä; ei yksikään heistä vaikeroinut, heidän kuultiin vain peläten arvelevan, että kuninkaan voisi käydä samoin. Neljä miestä oli nostanut erään kuninkaan adjutantin, joka vast'ikään oli haavoittunut hänen vierellään, kantopaareille ja haavuri oli juuri lopettanut ensimmäisen sitomisensa. Ei kukaan pitänyt haavoitetuista mitään huolta. Kaikki linnoituksessa olevat miehet, luvultaan noin 200 tai 300, joilla kädet ja jalat vielä olivat ehjinä, puuhasivat ja raatoivat niin, että hiki valui heidän ahavoituneita poskiaan pitkin, kantaen kuulia ja ruutia, ladaten, tähdäten ja laukaisten, sill'aikaa kuin toiset korjasivat maavallia, jota vihollisen kuulat alinomaa särkivät. Kun vielä ajattelee, että koko linnoitus oli sakean savun peitossa, ja jyrinä niin ankara, että maa tärisi jalkain alla, niin voi saada jonkinlaisen käsityksen siitä, mitä tämä rohkea nainen sai kokea astuessaan Carolus-varustukseen, päästäkseen sen miehen puheille, jota hän ei mitenkään ollut saanut tavata vaarattomammassa paikassa.

Yhtäkaikki astui hän sisään. Jotakin valtavaa liikkui hänen sykkivässä sydämessään. Oliko se hetken oma suurenmoisuus, vai oliko se jonkin väkevämmän hengen läheisyys, joka hurmasi sen ja hurmasi hänet. Sitä hän ei tiennyt, mutta hän tunsi kasvavansa tasaväkiseksi vaaran kanssa. Hänestä tuntui, että kaikki tämä oli niin kuin olla pitikin; Kaarle XII:n puheilla käynti ei voinut toisin tapahtua.

— Pois tieltä, naiset! — ärjäisi hänen takanaan eräs tuima tykkimies, joka kiireisesti lykkäsi edellään ruudilla kuormattuja käsikärryjä, ja samassa tunsi rouva Rhenfelt pyörän käyvän hennon jalkansa yli. Hän oli vähällä huudahtaa tuskasta, mutta hillitsi itsensä. — Missä kuningas on? — kysyi hän.

— Missäs muualla kuin tuolla Saksansurman luona, — vastasi mies. Hän ei edes joutanut kummastelemaan, että tämmöinen vieras oli Carolus-varustuksessa. Kielimurteesta Eeva heti tunsi hänet suomalaiseksi. Suomalaisen soturin tapasi siihen aikaan melkein joka paikasta, paitsi sieltä, missä häntä parhaiten olisi tarvittu — Suomesta.

Kulkija läheni Saksansurmaa; se oli tämän varustuksen järein kanuuna ja enimmin alttiina vihollisen tulelle, jonkatähden se jo kahdesti oli vioittunut. Luultavasti oli Kaarle-kuninkaalla juuri siksi sen luona päämajansa.

Savua oli niin sakealti, että Eeva vasta vajaan 7:n tahi 8:n askelen päästä näki ja tunsi kuninkaan. Tämä seisoi rikkiammutuilla tykkiteloilla, nojaten vasemmalla kädellään rintavarustukseen, ja oli niin korkealla, että pää ja hartiat jäivät suojattomiksi. Oikeassa kädessä hänellä oli kiikari, jolla hän näkyi tarkasti katselevan saksilaisten vastapäätä olevia pattereita. Alempana rintavarustuksen vieressä seisoivat Ranskan lähettiläs, kenraali Croissy, suosikki Grothusen, Turkinmaalta seurannut matkatoveri Otto Fredrik Düring sekä kenraalit Bassewitz ja Dahldorf, kaikki neljä urhoollisia miehiä, jotka sallimus oli määrännyt Stralsundissa kuolonsa kohtaamaan. Vähän matkan päässä heistä puhelivat kenraali Düker ja Torsten Bertelsköld keskenään. Tuo hieno valtiomies oudoksui silminnähtävästi asemaansa; hän ei ollut tottunut tällaisiin puheillakäynteihin.

Eeva Rhenfelt odotteli ääneti ja apein mielin, että hänet huomattaisiin. Mutta häntä ei huomattu. Kuulat jatkoivat hurjaa karkeloaan hänen ympärillään tuiskuttaen hiekkaa hänen päällensä.

Samassa räjähti vinkuva pommi multavallia vasten niin likellä kuningasta, että hän silmänräpäyksessä peittyi savuun ja pölyyn. Kenraalit syöksähtivät luo, valtioviisaat unohtivat hymynsä, Eeva Rhenfeltin valtasi tunne, ikäänkuin kuula olisi puhkaissut hänen sydämensä. Mutta ei aikaakaan, kun jo nähtiin kuninkaan astuvan alas tykkiteloilta; hän oli vain hukannut hattunsa. — Se ei ampunut huonosti, se mies! — huudahti kuningas. — Dahldorf, sanokaa numero kahden miehille, että he ampuvat liian ylös. Düring, astu ratsaille, ota muutamia kanssasi ja puhdista tuolla oikealla oleva nisuvainio; heidän sala-ampujansa tekevät meille haittaa. Maltahan, parasta on, että itse ratsastan sinne.

— Jos teidän majesteettinne lähtee ratsastamaan, luulevat nuo koirat teidän pakenevan, — vastasi Düring sukkelasti, koska katsoi arveluttavaksi antaa herransa ja mestarinsa ratsastaa nisuvainioon, joka oli täynnä vihollisen pyssymiehiä.

— Niinpä jään paikalleni; — sanoi kuningas iloisesti hymyillen; — arvelen, että kestämme vielä iltaan asti, ja sitten yöllä korjaamme vallin. Tänne jo hattuani etsimään!

Croissy, kohtelias ranskalainen, tarjosi hänelle omaansa, mutta kuningas naurahti eikä ottanut sitä vastaan. Hattu oli eräällä rintavarustuksen ulkonemalla, ja kaksi likinnä seisovaa tykkimiestä kiipesi alas sitä noutamaan. Mutta ennenkuin tämä onnistui, ammuttiin toiselta jalka poikki ja tuskissaan tarttui hän katokseen kiinni, ettei putoisi. Toiselta, joka tahtoi auttaa häntä, luiskahti jalka ja hän suistui alas.

Kuningas suutahti. — Auttakaa tuota miestä! — huusi hän katsoen Bertelsköldiin, joka ei kestänyt hänen katsettaan, vaan loi silmänsä alas, kenties ensi kerran eläessään.

Grothusen ja Bassewitz heittäytyivät rintavarustukselle ja saivat haavoitetun suurimmalla vaivalla ylös, juuri kun hänen kätensä oli laukeamaisillaan. Kaarle XII:n tapana ei ollut säästää suosikkejaan enemmän kuin itseäänkään.

— Kuka te olette ja mitä te tahdotte? — kysyi kuningas tuimasti, tarkastettuaan Bertelsköldiä nopeasti kiireestä kantapäihin.

Kreivi, joka oli luonnoltaan rohkea, pian tointui hämmästyksestään ja alkoi alamaisuudessa esittää asiaansa, selittäen mahdottomaksi saada uusia sotaveroja kootuksi ja anoi kuparirahan uuden pakkokurssin viivyttämistä, joka pakkokurssi oli yksi parooni Görtzin suurimpia kultalähteitä.

Kuningas keskeytti hänet äkisti: — Minä tiedän, mitä tahdotte sanoa. Sanokaa neuvoskunnalle terveisiä, että tanskalainen ja saksilainen kysyvät meiltä raudalla; me tahdomme vastata heille teräksellä. Ettekö ole kreivi Hornin yksityissihteeri?

— Neuvoskunta on määrännyt minut palvelemaan hänen ylhäisyyttänsä…

— Neuvoskunta määräilee paljonkin, jota kerta tulemme tarkemmin tutkimaan. Herranne on kasvanut päätään pitemmäksi, sittenkun viimeksi tapasimme toisemme.

Bertelsköld ei virkkanut mitään. Hän näki tuon tunnetun, myrskyä ennustavan punan nousevan Kaarle XII:n poskille ja kuninkaan ylähuulen pari kertaa kohoavan ylöspäin. Kreivi oli kyllin viisas vaietakseen. Kuningas käänsi hänelle selkänsä ja meni käskyjään antamaan.

Mutta samassa tarttui hänen oikeanpuolinen kannuksensa Eeva Rhenfeltin hameeseen, hän kiskaisi jalkansa irti, ja helmaa repesi vähän. — Mitä teillä on täällä tekemistä? — huudahti hän nähtyään suureksi kummastuksekseen mustaan samettiin puetun naisen ruudinsavun ja kuolevien keskellä.

Eeva Rhenfelt huomasi hetken tärkeyden, notkisti tuota pikaa polvensa ja huudahti: — Teidän majesteettinne, armoa Suomenmaalle!

Kuningas säpsähti. — Mitä teillä on minulle sanomista? Puhukaa!

— Teidän majesteettinne, minä syytän neuvoskuntaa ja vetoan teidän kuninkaalliseen armoonne. Neuvoskunta lupasi heti Isokyrön tappion jälkeen lähettää apua Suomeen, mutta sen sijaan jätettiin kenraali Armfelt aivan avuttomaksi ja hänen täytyi peräytyä Länsipohjaan. Hänen äärimmäiset etuvartijansa ovat nyt Kemissä, koko maa on vihollisen vallassa, ja ainoastaan Kajaanin linnassa tekee Suomen puolustajien viimeinen jäännös vielä vastarintaa. Teidän majesteettinne, te olette suuri ja jalomielinen, Suomi on vuodattanut verta teidän kuninkaallisen huoneenne edestä ja vuodattaa vielä tänäkin päivänä kaikissa teidän taisteluissanne. Pelastakaa Suomenmaa! Lähettäkää sille armeija, taikka antakaa sille takaisin sen omat sotamiehet, ja he voittavat teidän majesteetillenne jälleen jalokiven, joka on kalleimpia teidän kruunussanne!

Naisen näin puhuessa räjähti taas pommi muutamain askelien päässä hänestä, kaksi miestä sai surmansa hänen vierellään, ja verta pirskahti hänen mustalle samettihameelleen. Mutta urhea nainen ei liikahtanut paikaltaan.

Kaarle XII katseli häntä miltei kummastellen. Leppeä hymyily levisi hänen tuimille huulilleen, hän ojensi Eevalle kätensä ja sanoi: — Nouskaa ylös! Minua ilahduttaa, että ruotsalainen nainen ei pelkää.

— Kuka on käskenyt teitä puhumaan minulle Suomenmaan puolesta? — kysyi hän edelleen leppein kasvoin.

— Eräs, jolla on ollut kunnia taistella teidän majesteettinne lippujen alla Narvasta Pultavaan asti ja joka on vannonut taistelevansa viimeiseen asti syntymämaansa puolesta — majuri Kustaa Bertelsköld, joka tätä nykyä on Kajaanin linnassa.

— Vai hän, minun reipas karhun-kurikoitsijani! Uljas poika! Sanokaa hänelle terveisiä minulta, että pitäköön puoliaan niin kauan kuin voi. Jos Jumala tahtoo ja minä elän, emme me jätä Suomenmaata avuttomaksi, kun vain ensin olemme suoriutuneet näistä tanskalaisista ja saksilaisista. Tätä nykyä meillä on yllin kyllin tekemistä. Hyvästi. Te ette pelkää, te, mutta menkää nyt kaupunkiin takaisin, täällä käy teidän työlääksi olla. Eversti Wolfrath, saattakaa tätä naista.

— Minä olen muistuttava teidän majesteettianne lupauksestanne, — sanoi Eeva Rhenfelt ja kosketti huulillaan kuninkaan karkeaa, vastahakoista kättä.

12. VIERAITA SUOMESSA V. 1715.

Eräänä lokakuun iltana vuonna 1715 oli hämärä jo heittänyt varhaisen vaippansa Vaasan saaristossa olevan Pirkkiön saaren yli, kun eräs hollantilainen kauppalaiva hyvin varovasti purjehti muutamaan niistä lukemattomista salaloukoista, joita luonto vartavasten näkyy tänne laatineen salakuljettajain pesäpaikoiksi. Sen purjeet olivat siniset, jotteivät ne aaltojen väriä vasten niin silmään pistäisi; lippua ei ollut; ei kuulunut ainoatakaan laukausta; kaikki oli laivassa niin hiljaista, että se hämärässä pikemmin näytti merikotkalta, joka mustat siivet levällään lentää liitelee aution rannikon yllä, hiipiäkseen luotojen lomissa saaliinsa kimppuun kuin merimiesten reippaalta, iloiselta tulolta ikävöityyn satamaan. Sama hiljaisuus vallitsi saaren kivisellä lepikkorannallakin; ainoastaan siellä täällä nähtiin jokin puoleksi rapistunut tölli ja sen nurkkain takana joku pakoileva ihmisolento, joka hätäisen uteliaana katseli purjehtijaa, epätietoisena siitä, oliko tuo ystävänä odotettava vaiko vihollisena pelättävä.

Laiva laski ankkuriin yhtä hiljaa kuin oli tullutkin, ja vesille laskettiin vene, jolla varovasti soudettiin läheiseen rantaan, jonka tehtyä kolme tai neljä aseilla hyvin varustettua miestä nousi maalle ja lähti erästä tölliä kohti astumaan. Miesten lähestyessä syntyi vilkasta liikettä mökkien asukasten kesken; naisia ja ukkoja kiirehti metsään kintereillään parkuvia lapsia, ja ne, jotka vanhuuden tahi raihnaisuuden tähden eivät ajoissa ennättäneet pakoon, kokivat hätäisesti piiloutua kivien taa. Turhaan huusivat äsken tulleet heitä seisahtumaan, pakolaisia ei voinut pidättää; kauhea, voittamaton pelko oli heidät yht'äkkiä kokonaan vallannut.

Vieraat astuivat mökin ovesta sisään; valkea paloi vielä takassa; pata, jossa oli illaksi keitettyä kehnoa, pettujauhon mustentamaa puuroa, oli vielä tulella, rikkinäiset siikaverkot, joita juuri oli paikkailtu, olivat vielä levällään lattialla; pahanpäiväinen sänky tuntui vielä lämpimältä, luultavasti jonkun sairaan jäljeltä, joka äkisti oli levoltaan temmattu; yksin maalaamattomassa kehdossakin viheliäisine riepuineen oli jälkiä siitä, että siinä vast'ikään oli ollut asukas; mutta ei yhtään elävää olentoa näkynyt; musta kissa vain oli mukavasti sijoittunut tyhjään sänkyyn, ja köyristi vihaisesti selkäänsä kutsumattomien vieraiden sisään tullessa.

— Aika tyhmiä ihmisiä! — huudahti merimiesten närkästynyt johtaja hollanninkielellä. — Tyhmää väkeä! Me panemme laivamme ja henkemme alttiiksi auttaaksemme heitä vähän suoloilla, ja he karkaavat metsään kuin päättömät kanat.

— Lämmitelkäämme tässä vähän aikaa valkean ääressä, kapteeni, — sanoi eräs hänen matkakumppaneistaan. — He luulevat meitä vihollisiksi; siitä voi päättää, ettei vihollista ole näillä seuduilla. Alus on hyvässä turvassa, ja totta kai asukkaat vähitellen palaavat.

— Hiisi vieköön! Tuolla sängyn alla liikkuu jotakin, — huusi taas kapteeni. — Hoi — tule esille, kissa tai koira, vai mikä lienetkin! Tule esille!

Näin sanottuaan pisti hän kätensä sängyn alle ja veti esille kimpuroivan ja kiljuvan olennon, joka lähemmin katsoen havaittiin valkeatukkaiseksi pojaksi, joka oli pelosta aivan suunniltaan. — Katsohan petoa! — kiljaisi kapteeni pyöräyttäen pojan kiivaasti pois luotaan; — puretko sinä minua käteen? Hyi, lurjus!

Neljä merimiehen kovassa nyrkissä olevaa veristä haavaa osoittikin nyt, että tuo pieni villi oli puolustanut itseään niillä ainoilla aseilla, mitkä luonto on ihmiselle antanut. Mutta kapteeni oli hyvänluontoinen mies, ja ennenkuin veri oli kuivanut, oli hänen vihansa jo lauhtunut. — Hitto näitäkin mokomia Suomen äyriäisiä! — naurahteli hän, pyyhkien kättänsä pikisellä takinhihallaan.

— Täällä lienee otettu koville näinä aikoina, koska lapsetkin ovat oppineet puremaan kuin kissat.

Poika parkui vain edelleen täyttä kurkkua. — Tukitko suusi, nulikka! — ärjäisi laivuri taas naurahtaen, otti valkoisen nisuisen laivakorpun ja piti sitä pojan silmäin edessä.

— Sanopas meille, missä isäsi ja äitisi ovat, niin saat tämän korpun! — lisäsi hän ystävällisesti ruotsiksi, sillä pirkkiöläiset puhuvat ruotsinkieltä.

Poika sieppasi korpun tuota pikaa ja vei sen huulilleen. Hän ahmi sitä silmillään, hänen huulensa alkoivat kouristuksentapaisesti värähdellä; mutta hän ei käynyt siihen hampain kiinni, hän rusensi sen rikki hyppysissään, katsoa töllisteli, kuinka muruset putoilivat lattialle, eikä virkkanut sanaakaan.

— Hitto vieköön tuommoiset ihmiset! — huudahti laivuri jälleen. — Näettekö mokomaa, lyön vetoa, että siitä on pitkät ajat, kun tämä poika on selvää leipää syönyt, ja yhtäkaikki se pukari ei anna itseään lahjoa. Kovat ajat, kovat ajat, koska kansa on käynyt noin uppiniskaiseksi! — Kas tässä poika! vielä yksi korppu — riennä nyt hakemaan isääsi ja äitiäsi ja sano heille, että me olemme heidän hyviä ystäviään, jotka olemme tuoneet heille lastillisen suoloja.

Pienoinen kiisi ulos kuin nuoli. Merimiehet istuutuivat valkean ääreen ja rupesivat puuroa maistelemaan. Se oli pohjaan palanutta, mustaa, mahdotonta syödä, eikä ollut siinä suolan makuakaan. Vähäisten ruokavarain joukosta löydettiin myöskin nuolella ammuttu keitetty lintu ja hiilillä paistettu siian puolikas; kaikki ihan suolatonta.

— Kovat ajat! — toisti sääliväinen laivuri. — Jos täällä olisi niin viljalti tukaatteja kuin täällä on suuri puute suoloista, niin tekisimme hyvät kaupat.

Muuan nainen kurkisti arasti ovesta sisään ja hänen jäljessään tuli kohta muitakin. Vähitellen päästiin selville siitä, että vieraat olivat rauhallisia hollantilaisia merimiehiä, jotka vihollisen risteileväin sotalaivain välitse olivat uskaltaneet purjehtia köyhään pohjolaan, tuomaan sinne sen ainoata välttämätöntä tuontitavaraa — ainoata, jota Skandinavia ja Suomenmaa välttämättömästi tarvitsivat ulkomailta saada — kalleinta, hyödyllisintä ja terveellisintä kaikista maustimista, sitä, jonka ääretön arvo ainoastaan silloin huomataan, kun ollaan sen puutteessa — suoloja.

Tuskin oli tämä uutinen levinnyt, kun jo uusi ja iloisempi liike syntyi pelästyneessä, hävitetyssä ja paljastetussa saaristossa. Sananviejiä lähetettiin vielä samana iltana veneillä kaikkiin läheisiin saariin antamaan tietoa tämän kalliin tavaran tulosta. Muutamissa tunneissa keräytyi useita satoja henkiä, enimmin ukkoja, naisia ja lapsia — sillä Pohjanmaan, samoin kuin koko valtakunnan miehet olivat enimmäkseen tappotanterilla kaatuneet, paenneet pois pohjan perille, Länsipohjaan, taikka myös vihollinen oli heidät maahan hakannut tai vienyt vankeuteen. Nyt syksypuoleen oli kuitenkin osa niistä saaristolaisista, jotka olivat Länsipohjaan paenneet, taas uskaltaneet palata kotejaan katsomaan ja kenties korjaamaan talteen maahan kaivamiansa arvokkaimpia esineitä. Sillä manteren puolelta oltiin nyt vähäksi aikaa turvattuja; vihollisen sotaväki, 8000 rakuunaa ja 5000 kasakkaa, oli kenraalien Tshekinin ja Brucen johdolla lähtenyt liikkeelle leireistään Vaasan ja Isokyrön muinoin rikkailta, nyt tyhjiksi syödyiltä seuduilta edemmä pohjoista kohti. Saaristoa rasittavat kaleerit olivat nyt lokakuussa enimmäkseen siirtyneet etelään päin, tai pitkin rannikkoa seuranneet maaväen kulkua suojellakseen itseään äkilliseltä hyökkäykseltä, jos sattuisivat jäätymään aikaisin kiinni. Koko tienoo huoahti helpotuksesta, ja syksyn myrskyt ja pimeys olivat nyt tervetulleemmat kuin koskaan ennen — mitäpä olikaan luonnonvoimain raivo sodan onnettomuuksiin verraten!

Kaikki, jotka kynnelle kykenivät, riensivät tänne saamaan suoloja, niitä oli jo kauan ostettu ja myyty harvinaistavarana, jonka maksuksi riistettiin vaikka paita päältä; ja vielä tiukemmalla tietysti oltiin sisämaassa ja maan pohjoisissa osissa. Täällä saaristossa myytiin suoloja tuopittain ja korttelittain; ylempänä maassa mitattiin niitä jumprun mitalla;[33] vielä ylempänä niitä myytiin lusikoittain, jopa rakeittainkin ja viimein ei niitä saatu rahalla millään. Jo täälläkin, jossa hätä ei ollut likimainkaan niin suuri, näkivät hollantilaiset sekä säälittäviä että naurettavia kohtauksia. Kun muutamia suolanrakeita tipahti mitatessa maahan, heittäysivät lapset niiden päälle ja nuolivat maata. Äidit ojensivat rintalapsilleen näitä kalliita rakeita, jotka heille olivat suurempiarvoisia kuin sokeri meidän aikoinamme, ja vanhukset joiden oli täytynyt kuukausittain olla tätä ikävöityä maustetta vailla, olivat mielestään nyt yht'äkkiä rikastuneet, suolasivat ihastuksissaan kalansa ja lintunsa, leipänsä ja särpimensä kirpeän suolaisiksi ja söivät sen heti mielihyvästä irvistellen, ikäänkuin olisivat tahtoneet suolata itsensäkin tulevia aikoja kestääkseen, kun tästä hyvästä tavarasta taas oli puute tuleva.

Kaupanteko alkoi jo myöhään illalla ja sitä kesti koko yökauden. Eihän tietty, millä hetkellä vihollisen laiva voi tehdä tästä kaikesta surkean lopun. Mutta mimmoista kauppaa! Suolat vietiin maalle, ja halullisista ostajista ei ollut puutetta, mutta sitä suurempi oli puute siitä, millä ostaa. Jos kenellä sattui olemaan kupariäyri tai hopeatalari, oli se harvinainen löytö, joka vast'ikään oli kaivettu rannalta kiviraunion alta tahi metsästä kuusen juuresta. Maine näistä maanalaisista kätköistä on vielä sata vuotta sen jälkeen kummitellut kansantaruissa ja houkutellut aarteenkaivajan ammattiin ihmisiä, jotka ovat tahtoneet nopeasti ja vaivaa näkemättä rikastua. Kun vihollisia vuonna 1714 tulvi maahan, ja kaikki, jotka paeta taisivat, pakenivat — ja pakenivat niin, että mies, joka avopäin oli mennyt veräjälle, ei ennättänyt palata lakkiaan ottamaan, ja vaimo, joka oli mennyt kaivolle vettä noutamaan, ei ehtinyt muuta kuin huutaa lapsia mukaansa — silloin kätkettiin paljon arvokkainta tavaraa, jota ei voitu muassa kuljettaa, ensimmäisen sopivimman kiven, tai ensimmäisen sopivimman puun ja mättään tahi pientaren alle. Mutta monet, jopa useimmatkin paenneista eivät koskaan enää palanneet, ja ne harvat, jotka palasivat, eivät enää muistaneet paikkaa, mihin olivat kiireissään tavaransa kätkeneet; puu oli hakattu pois tahi oli rajuilma sen kaatanut; kiveä, jonka piti olla merkkinä, oli mahdoton tuntea satojen muiden samanlaisten kivien joukosta, mätäs oli sammaltunut, piennar oli metsittynyt. Senpätähden oli harvinaista, että noita vähiä maahan kaivetuita rahoja ja muita arvokaluja enää löydettiinkään, ja paljon ovat sittemmin tuntemattomat sukupolvet jäljestäpäin löytäneet, ja paljon on vieläkin kätkettynä Suomenmaan povessa. Mutta tapahtui kyllä, niinkuin sanoimme, toisinaan niinkin, että kätköt olivat tallella, ja nyt haettiin esille, mitä niissä oli, ja hollantilaisilta ostettiin suoloja. Muutamain saaristolaisten oli onnistunut kuljettaa kalaa ja tervaa salaisesti Länsipohjaan, jossa olivat tavarastaan saaneet vähän rahaa, mikä nyt oli hyvään tarpeeseen. Mutta useimmilla ei ollut muuta kuin kuivattua kalaa; mannermaalaisilla oli ainoastaan ketun- ja oravannahkoja ja karhuntaljoja suoloihin vaihtaa, ja hollantilaiset olivat kyllin viisaita ja harjaantuneita kauppiaita ottaakseen kaikkia näitä tavaroita vastaan niiden kaikkein halvimmasta arvosta.

13. HOLLANTILAISET POHJANMAALLA V. 1715

Tieto hollantilaisten tulosta oli levinnyt laajalle pitkin rannikkoa, ja vene toisensa perästä lähti sieltä yön pimeydessä purjehtimaan tätä kallista tavaraa hankkiakseen. Mitä ei voitu muassa kuljettaa, kaivettiin kaksinkertaisilla pohjilla varustettuihin kellareihin ja kaivoihin tai kätkettiin latoihin ja ulkohuoneisiin. Kaksi päivää ja kaksi yötä anniskeli hollantilainen kauppalaiva suolojaan pirkkiöläisille. Kauppa olisi ollut hollantilaisille hyvinkin edullinen, ellei köyhyys olisi ollut niin suuri. Heidän aluksensa sisältö oli laadultaan aivan erikoinen. Turkiksia kaikenlaisia, jyviä, pikeä, tervaa, käsin sahattuja lankkuja, villoja, pellavia, kankaita, vieläpä villapaitoja ja sarkapuseroitakin oli otettu vaihtotavaroina suoloista ja niitä sovitettiin nyt sekaisin laivaan niin hyvin kuin taidettiin. Eikä kuitenkaan täällä Suomen rannikon miltei varakkaimmassa seudussa oltu saatu kaupaksi puoltakaan lastia tätä kaivattua, välttämättömän tarpeellista tavaraa.

Hollantilaisten joukossa oli kaksi matkustajaa, jotka eivät ottaneet osaa kaupantekoon, vaan tuon tuostakin kävivät maissa ja puhuttelivat milloin yhtä milloin toista suomalaista, kysellen heiltä, miten maassa oltiin ja elettiin. Toinen näistä, hoikka nuorukainen, hattu syvään hienoille kasvoille painettuna, kääntyi aina tuon tuostakin malttamattomasti ja kysyvästi katsellen rotevan, harmaapäisen kumppaninsa puoleen, joka vanhan palvelijan kunnioittavalla tuttavallisuudella joka kerta päätänsä pudistaen vastasi: — Ei vielä! ei vielä!

Suolan ostajain joukossa oli eräs iäkäs talonpoika, kahden noin 14- ja 16-vuotiaan poikansa kanssa. Hänen kookas vartensa ja noita muita köyhiä arvokkaampi ulkomuotonsa näytti herättävän tuon nuoren muukalaisen huomiota, ja hän kysyi hyvällä herrasmiehen ruotsilla hänen nimeänsä.

— Lauri Larsson eli Perttilä Isokyröstä, — kuului suomeksi hänen lyhyt vastauksensa, jonka palvelija heti tulkitsi herralleen.

— Ovatko nämä teidän poikianne? — kysyi muukalainen taas.

— Kaksi kahdeksasta jäljellä — vastasi mies jurosti, kääntyen poispäin nostamaan uutta suolasäkkiä laivan kyljessä olevaan veneeseensä.

— Perttilä! Perttilä! — toisti muukalainen, muististaan jotakin tapaillen, niinkuin tämä nimi ei olisi ollut hänelle aivan tuntematon. — Se oli, muistaakseni, Bertelsköldin nykyisen kreivillisen suvun perintötalo.

Mies katsahti herraan, mutta ei vastannut mitään.

— Tunnetteko kenties erään samannimellisen miehen — majuri Kustaa Bertelsköldin?

Talonpojan ahavoittuneet kasvot sävähtivät tummanpunaisiksi, ja hetkisen aikaa kului ennenkuin hän vastasi: — Muistanenhan sen miehen, joka vei minulta kuusi reipasta poikaa — kaikki täysikasvuisia, kuuden jalan ja kahden tuuman pituisia miehiä, joilla oli voimaa kädessä ja rohkeutta rinnassa.

— Isä parka! — sanoi muukalainen säälitellen. — Voineehan kaipuutanne kuitenkin lieventää tieto siitä, että poikanne ovat kaatuneet kuninkaan ja isänmaansa puolesta urhoollisen miehen johdolla taistellessaan.

Perttilä oli taas ääneti. Hänen surunsa oli liian katkera salliakseen hänen, Tuomas Haanen[34] tavoin, siunata kohtaloaan siitä, että oli saanut uhrata kuusi poikaa isänmaan puolustukseksi.

— Vanhus, — sanoi muukalainen taas, — jos voitte hankkia minulle luotettavan oppaan erämaiden halki Kajaanin linnaan, niin palkitsen teidät runsaasti siitä avusta.

Talonpoika naurahti surullisesti, miltei surkuttelevasti — Kaikki, jotka paeta voivat, pakenevat tästä maasta, jota Herran vitsaus etsii; ylt'ympäri näkee vain verta, tuhkaa ja viheliäisyyttä, metsän pedot kuljeksivat useissa ennen niin rikkaissa kylissä, ja ihmiset piiloutuvat metsissä niiden luoliin; kaikki tiet ja polut vilisevät vihollisia; kaiken maailman kullalla saatte tuskin suojaa päänne päälle tahi leipäpalasta nälkäänne — ja te aiotte Kajaanin linnaan! Te olette, herra, nuori, nuori ja kokematon; kuulkaa neuvoa vanhan miehen, jonka käy sääliksi kauniita parrattomia kasvojanne. Palatkaa sinne, mistä olette tullut; ehkä teillä siellä on äiti, joka valmistaa joka ilta teille vuoteen, tahi sisar, joka sukii teidän mustan tukkanne, taikka morsian, joka hyväilee teidän punaisia poskianne, taikka kenties vanha isä, joka kerta on itkevä kuullessaan, että vihollinen piikillään on naulannut teidät Suomen hongan runkoon tahi sitonut teidät satulansa nuppiin ja niin pakottanut teidät juoksemaan avojaloin lumessa, kunnes henkenne heititte. Palatkaa, nuori mies: vielä on teillä aikaa. Jos kuolemaa etsitte, niin etsikää sitä sen leppeämmässä muodossa jollakin vieraalla sotatanterella; täällä ei ole mitään sotatannerta, ainoastaan tuntemattomia kipuja ja unohdettuja hautoja. Menkää! Mitä täältä etsitte? Täällä ei vallitse ainoastaan kuolema, täällä vallitsee toivottomuus!

Näin puhuttuaan hyppäsi ukko laivan kupeella olevaan veneeseensä, viittasi äänettömän jäähyväisen ja oli kohta kadonnut erään niemen taakse. Synkein mielin katseli muukalainen hänen katoamistaan. — Mikä nyt neuvoksi? — sanoi hän epäröiden itsekseen.

— Mennään hollantilaisen muassa, — sanoi hänen takanaan palvelijan ääni, — Täällä ei käy maalle nouseminen, rannikko on vihollisen vallassa, ja erämaat tällä vuodenajalla mahdottomat kulkea. Hollantilainen on tänään päättänyt mennä edemmä pohjoista kohti, kun ei saanut enempää kuin puolet lastistaan myydyksi. Meidän täytyy mennä hänen muassaan.

— Sinä olet oikeassa, Topias, — vastasi muukalainen.

— Meidän täytyy koettaa pohjoisempaa.

Hollantilainen lähtikin seuraavana yönä purjehtimaan, jatkaen vaarallista kulkuaan pohjoista kohti. Oli kuultu, että vihollisen päävoima tätä nykyä majaili Kokkolassa ja sen ympäristöllä, jonne jäljelle jäänyt kaleerilaivastokin oli siirtynyt, ollakseen yhteydessä maa-armeijan kanssa. Rohkea purjehtijamme painui sentähden likemmä Ruotsin rannikkoa, kunnes oli tullut ryöstetyn Uudenkaarlepyyn väylän, poltetun Pietarsaaren ja Kokkolassa olevan päämajan sivuitse. Mutta tultuaan Kalajoen kohdalle läheni hän taas Suomen rantaa ja teki vieläkin varovaisia yrityksiä pohjoista kohti tiedustellakseen, uskaltaisiko maihin laskea. Hän koetti sentähden tavoittaa pakolaisia merellä; näiden pelko oli niin suuri, että he heittivät arvokkaimmat lastinsa mereen, päästäkseen paremmin pakenemaan. Hollantilainen ei ollut mikään paha mies; aluksi hän kiroili "noita aasin päitä" ja lopuksi antoi hyvät lahjat "noille kurjille raukoille". Hoikka muukalainen ja hänen Topiaksensa olivat tulkkina. Ja "ei vielä" vastasi lyhyesti aina tuon tuostakin Topias.

— Me tiesimme, — kertoivat pakolaiset, — että vihollinen 13 000:n miehen suuruisena joukkona oli leirissä Kokkolan kaupungin ja pappilan pelloilla. Mutta kun se ei näyttänyt aikovan sen edemmä ja kun meillä oli vahva vartijajoukko Siikajoella, mahdollisia partiojoukkoja pidättämässä, niin palasivat elokuun lopussa sekä papit että talonpojat, jotka sitä ennen olivat Kemiin paenneet. Vuoden 1714 syysvilja seisoi valmiina pelloilla; joka rukiinjyvä oli aarre, ja kenpä ei olisi tahtonut korjata, mitä korjata voitiin! Leikkaamiseen ei ollut aikaa, pellot niitettiin viikatteilla; puimiseen ei ollut aikaa, lyhteet pantiin rattaille, ja joilla vielä oli hevonen, ne ajoivat sillä pohjoista kohti, mutta useimmat valjastivat itsensä ja vaimonsa kuorman eteen, ja lapset lykkäsivät perästä, ja pienimmät pantiin olkien päälle. Moni haki nyt käsiinsä, mitä oli kätkenyt ja mitä ei ollut ennättänyt ensimmäiselle pakoretkelle lähtiessään mukaansa ottaa; ja niin nähtiin nyt taas loppumattomia ratasjonoja maantiellä, kaikki menossa pohjoiseen päin. Se, joka oli ollut edellisen vuoden kohtaloita kokemassa, sai nyt taas nähdä saman surkeuden kuin silloin, kun vihollisen kaleerit laskivat maihin Lapuanjoen suussa, sillaikaa kun kasakat hyökkäsivät maantietä eteenpäin. Yksi ainoa jonon jälkipäästä kuuluva huuto voi säikyttää satoja edellä ajavia; jyvät ja tavarat ja vaatteet viskattiin tien viereen; jos hevonen oli rattaita vetämässä, riisuttiin se valjaista, ja se, joka ennätti, ratsasti tiehensä; jos pyörä meni rikki, ei ollut aikaa sitä korjata, ja kaikki täytyi jättää vihollisen hyväksi. Mies etsi vaimoaan, äiti etsi lapsiaan, lapset äitiään, eksyneinä tuohon suureen kiirehtivään joukkoon. Ja vihdoinkin tuli vaara toden takaa. Siikajoen vartijajoukolla, joka oli pelkästään talonpoikia, ei ollut sen parempia päälliköitä kuin eräs vanha maalari ja muuan juoppo aliupseeri. He eivät ymmärtäneet asettaa etuvartijoita ja saivat äkkiarvaamatta vihollisen kimppuunsa. Mannstein ja Tsherkasnikoff karkasivat ratsuväen kanssa heidän kimppuunsa ja löivät ja hajoittivat koko vartijajoukon, jonka tehtyään he samaa vauhtia riensivät aina Liminkaan ja Ouluun asti ahdistellen pakolaisia takaapäin. Mitä sitten tapahtui, sen voi paremmin ajatella kuin sanoa. Monta pappia ja herrasmiestä otettiin nyt vangiksi ja vietiin sitten Turkuun, mutta jäljelle jäänyt väestö pakeni metsiin, ja — niin lopettivat pakolaiset puheensa — koko maa Siikajoen ja Oulun välillä on tällä hetkellä asumaton, suitseva erämaa.

Hollantilainen rypisti kulmiaan ja jatkoi kulkuaan. Täällä ei ollut mitään ansaittavaa.

Oulun kohdalla hän vaihtoi laukauksia erään venäläisen kaleerin kanssa, joka vielä myöhään syksyllä oli pakolaisia tavoittelemassa. Kevyt purjealus käytti hyväkseen sitä etua, mikä sillä oli raskassoutuiseen kaleeriin nähden, lähetti sille sivu mennessään muutamia hyvästi tähdätyitä kuulia laitaa vasten ja jatkoi vaarallista kulkuaan näillä tuntemattomilla vesillä, missä paremmatkin merikartat kuin ne, joita siihen aikaan käytettiin, parinkymmenen vuoden perästä käyvät kelvottomiksi maan kohoamisen ja veden vähenemisen vuoksi.

Vihdoinkin lokakuun viimeisinä päivinä laski alus ankkurinsa Suomenmaan suurimman joen, valtavan Kemin suulle, alkoi siinä tehdä edullista kauppaa asukasten kanssa. Kemissä majailivat siihen aikaan Suomen ja Ruotsin armeijan äärimmäiset etuvartijat eversti Boijen komennon alla, noin neljän- tahi viidensadan miehen suuruinen osasto säännöllistä sotaväkeä, jolla oli apunaan melkein yhtä paljon nostoväkeä. Seutu oli siis ainakin siksi hetkeksi turvattu, ja koska se tähän asti oli sodan rasituksista vähemmin kärsinyt, niin että ainoastaan puolet väestöstä oli surmattu tahi hajoitettu ja kenties ainoastaan kolme neljättä osaa seudun omaisuudesta oli mennyt sotaveroiksi tahi hävinnyt viimeisten vuosien onnettomuuksissa, niin oli suoloilla täällä hyvä menekki ja niitä voitiin ostaa osaksi myöskin kovalla rahalla. Eritäinkin kelpasivat hollantilaisille ne raskaat leimatut vaskiharkot, jotka muutaman ajan, niinkuin Spartan rautaraha, kiersivät liikkeessä kullan ja hopean verosta, ja joita, sittenkun niitä kohta taas ruvettiin ala-arvoisilla rahamerkeillä pois vaihtamaan, useissa paikoin kätkettiin maahan, tullakseen sadan vuoden perästä sieltä esille kaivettaviksi ja suomalaisiksi kahvipannuiksi taottaviksi.

Muukalainen kysyi Topiakseltaan, ja tämä, kysyttyään neuvoa asiantuntevilta, antoi vihdoin viimeinkin vastaukseksi, että "nyt voisi koettaa"; jonka jälkeen molemmat, herra ja palvelija, oppaan seurassa lähtivät vaaralliselle matkalleen Suomen ainoaan jäljellä olevaan varustukseen, vähäiseen Kajaanin linnaan.

14. KAJAANIN LINNA.

Vielä muistanet, ystävällinen lukija, ne muinaiset päivät, jolloin aikansa suurin historioitsija ja eräs ihana saksalainen ruhtinatar huokailivat Kajaanin linnan muurien sisäpuolella. Seuraa siis meitä vielä kerran tuonne kauas pohjolaan, noiden harmaiden muurien luo, pauhaavan Ämmäkosken ääreen. On talvi nyt niinkuin silloinkin; valkea lumi peittää kuusien oksat, ja jää kurottaa voimatonna äärimmäistä reunaansa ärjyvää putousta kohti, jota se ei voi sulkea jähmettyneeseen syliinsä. Mutta seutu linnan ympärillä ei ole enää niin autio kuin ennen. Pieni kaupunki sen vierellä vilisee sotaväkeä; kaikki lähiseudun pirtit ja mökit ovat täynnä harmaita takkeja, ja kun niihin ei likimäärinkään koko armeija mahdu, on joen rannalle pystytetty rivittäin lautakojuja, ja kun ei edes niissäkään ole sijaa yhä eteneville joukoille, on lumesta luotu majoja, jotka sisäpuolelta on verhottu niinimatoilla ja varustettu ovilla ja pienillä ikkunoilla, jotka lasiruutujen asemesta on telttakankaalla peitetty.

Venäjän armeija kenraali Tshekinin johtamana piiritti Suomen viimeistä jäljellä olevaa varustusta, Kajaanin linnaa. Nopea oli miesten vaihdos tässä tilapäisessä leirissä. Neljä tuhatta miestä marssi tänne joulukuun alussa v. 1715, ja tammikuun alussa seuraavana vuonna oli jo enin osa niitä kadonnut maan päältä. Mutta eivät puolustajain miekat eivätkä kuulat olleet heitä kaataneet niinkuin elomiehen viikate oljet, vaan kaataja oli Egyptin surmanenkeli, joka muinoin hävitti Sanheribin sotajoukon ja joka nyt hävittävän sotaruton hahmossa tapaili satoja ja tuhansia piirittävästä sotajoukosta. Kaksi suurta parakkia oli sairaalaksi laitettu; yhä tuotiin niihin uusia sairaita; yhä korjattiin niistä pois toisia, jotka olivat taistelunsa loppuun taistelleet ja nyt saivat käydä levolle pohjolan lumen alle. Niin kauhistava oli mieshukka, että kun 3000 miestä verestä väkeä tammikuussa taas tuli leiriin, ei sotaan kykenevä miehistö vähän ajan kuluttua ollut suurempi, vaan pienempi kuin piirityksen alussa kuukautta sitä ennen.

Kuitenkin oli tämä voima mahdottoman suuri piiritettyjen voimaan verraten. Majuri Fieandtilla oli linnan puolustajina 50 invaliidia, ontuvia, rampoja ja silmäpuolia Suomen armeijan loppumiehiä, joiden apuna oli muutamia tuolla salaperäisellä ja pelätyllä "sissien" nimellä tunnetuita partiolaisia, kaikki sydäntynyttä ja ryysyihin puettua väkeä, jotka olivat tottuneet viikoittain ja kuukausittain tappelemaan ilman katon suojaa, ilman muuta ruokaa kuin pettuleipä, nuolella ammutut oravat ja tautiin kuolleet hevoset. Nämä puolustautuivat sellaisella miehuudella, jota sopii verrata karoliinien kauneimpiin urotekoihin tänä ylen epätoivoisena aikana. He torjuivat rynnäkön toisensa perästä ja tekivät yöllisiä hyökkäyksiä linnasta, ei tosin toivossa voittaa mitään ratkaisevaa etua, vaan lisätäkseen vihollisen ruoka- ja ampumatarpeilla linnan omia niukkoja varoja. He taistelivat yötä ja päivää ilman mitään avun toivoa, ollen enemmän kuin 30 penikulman päässä lähimmistä ruotsalaisista sotajoukoista — he taistelivat ilman pelastuksen toivoa menetetyn maan puolesta, jonka koko avara ala aina tähän äärimmäiseen kolkkaan asti oli vihollisen vallassa — oman onnensa nojaan jääneinä ja kuninkaansa unohtamina, jonka edestä he kuitenkin vertansa vuodattivat — ja maailman unohtamina, joka ihmetellen ja säälien katseli toisia etelämpänä olevia taistelijoita tässä suuressa Kaarle-kuninkaan ja hänen miestensä kuolonkamppauksessa — joka päivä nälkää, vilua, tautia ja pakolaisten vaikeroimisia kärsien ahtaissa linnan holveissa. Ja he eivät horjuneet, eivät napisseet eivätkä koskaan valittaneet. Joka aamu ja ilta pitivät he rukouksia keskimmäisessä holvissa, jossa Paltamon rovasti Cajanus, joka koko perheensä kanssa oli linnaan paennut, totisen jumalanpelon järkkymättömällä levollisuudella kehoitti heitä aina kuolemaan asti lujina pysymään. Ja kun he lukivat harvoja rivejänsä ja kun milloin mikin heistä havaittiin haavojen tai taudin takia kykenemättömäksi sotimaan, silloin nähtiin näiden riutuneiden, ryysyisten, ruudinsavusta mustuneiden haamujen vapaaehtoisesti astuvan tyhjiksi jääneille paikoille; he nukkuivat tuntia vähemmän, he tekivät työtä tuntia kauemmin, he vuodattivat verta vähän enemmän kuin ennen, he kävivät yksi monen verosta, he olivat joka paikassa läsnä — ja vihollinen näki kummakseen puolustajain luvun pikemminkin karttuvan kuin hupenevan. — Vaeltaja, sinä, joka pohjolan kesäpäivänä astuskelet kukistuneen Kajaanin linnan soralla, älä käy välinpitämättömänä näiden muurien ohitse; nosta hattuasi niiden haamujen edessä, jotka näillä raunioilla aaveilevat, sillä oli aika, jolloin tämä vähäinen maan kolkka oli ainoa paikka, mikä oli Suomesta tähteenä, ja urhoollisia Suomen miehiä olivat ne, jotka täällä vuodattivat verensä isänmaansa edestä!

Tuskin olisi kumminkaan puolustajain urhoollisuus mitään auttanut, jos vihollinen olisi saanut järeätä tykistöä muassaan tuoduksi. Onneksi se oli sille mahdotonta. Se ampui pienillä kenttätykeillä ja kranaateilla, jotka eivät mitään mahtaneet lujille muureille, ja linna, jonka tykistö oli vielä surkeammassa tilassa, vastasi ammuntaan hyvästi tähdätyllä, hyvin säästävästi käytetyllä kivääritulella. Sen ohessa ammuttiin molemmin puolin nuolillakin; kalmukit ja muut säännöttömät joukot olivat siihen aikaan hyvin harvoin pyssyillä varustettuja, ja suomalaiset kävivät usein jouseen käsiksi ruutia säästääkseen — se oli ikivanhan jousella ampumisen viimeinen aika, sillä Isonvihan jälkeen ei jousia enää käytetty ja niitä löytyy vain maasta tai vanhoista romukätköistä, ja ne ovat usein luukoristuksilla kauniisti silattuja ja varustettuja teräskaarella, jota vuosisadat ovat ruostuttaneet ja jota nykyajan käsivarret eivät enää kykene jännittämään.

Eräässä linnan kammiossa, jonka pieni rautaristikolla varustettu ikkuna oli Ämmään päin, makasi kookas nuori mies, pahojen haavain uuvuttamana ja kykenemättömäksi käyneenä halvalta vuoteeltaan nousemaan. Hänen partansa oli kasvanut pitkäksi, hänen silmänsä olivat kuopalla; hänen jäntevä, nyt hervoton kätensä lepäsi sängyn syrjällä, koneentapaisesti pidellen nukkea, jonka eräs pienoinen tyttö vast'ikään oli hänelle antanut. Cajanuksen perhe asui näet viereisessä huoneessa, ja haavoitettu katseli aikansa kuluksi lasten leikkiä. Ajan luonnetta kuvaavaa oli, että nukellakin oli pieni puumiekka kupeellaan. Pienet tyttösetkin leikkivät sotaa, vieläpä rintalapsetkin olivat niin tottuneet tykkien jyskeeseen ja kuulain rätinään linnan muuria vastaan, ettei niitä enää muulla kehtolaululla tarvittu nukuttaa.

Haavoitettu soturi oli Kustaa Bertelsköld. Oli ilta. Eräs nuori mies astui sisään, istuutui sängyn syrjälle ja katseli haavoitettua hellällä ystävyydellä. Kehittymättömistä, lapsimaisista kasvoista päättäen oli äsken tullut tuskin vielä ennättänyt nuoruuden ikään, ja todella olikin hän vasta 12:n tai 13:n vuoden vanha. Mutta pituudessa hän veti jo vertoja Bertelsköldille, joka oli seitsemän jalan pituinen. Tämä nuori jättiläinen, joka sittemmin kasvoi kahdeksan jalan ja neljän tuuman pituiseksi, oli Taneli Cajanus, rovasti Juhana Cajanuksen pojanpoika, Gyllenhjertan aatelista sukua.

— Tänä yönä tehdään hyökkäys — sanoi tämä kummallinen poika miellyttävästi hymyillen; — ja nyt hankimme majurille pisaran viiniä. Sitäpaitsi ovat halot lopussa, ja päästyämme kerta venäläisten limppujen makuun ei pettuleipä enää tahdo maistua.

— Tuleeko hyökkäys pitkällekin ulottumaan? — kysyi Bertelsköld.

— En tiedä; mutta Manamansalossa sanotaan olevan sissejä; meidän täytyy pyrkiä niin kauas kuin suinkin sille suunnalle, ja ruutimiina on luotu räjäytettäväksi heti, kun olemme linnaan palanneet. Olipa hyvä, että valtasimme ne kolme tynnyriä ruutia viimeisessä hyökkäyksessä; meillä on nyt sitä tarpeeksi asti räjäyttääksemme vaikka koko linnan ilmaan.

— Se kai tässä viime lopussa täytynee tehdäkin, vai mitä luulet, Taneli? — sanoi haavoitettu sankari surullisesti hymyillen.

— En minä sentähden Ämmään hyppää, — sanoi poika uljaasti. — Kaikki portit selkoselälleen — tuhat vihollista kimppuumme, ja jos ei kukaan muu halua viedä sytytintä ruutikellariin, niin minä sen teen. Mutta hyvästi nyt, majuri; älkää maatko valveilla ampumista kuunnellen, kyllä se käy hyvästi, ja ennenkuin päivä koittaa, tuon minä majurille pullollisen hyvää viiniä — jos silloin vielä elän.

Ilta kului. Yö tuli. Sydänyön aikana, kun kuu oli peittynyt paksuihin pilviin, kuului hälinää linnan läntiseltä puolelta, samalta suunnalta, mistä Ämmän putouksen ikuinen pauhu kuului pohjoisen talviyön hiljaisuudessa. Haavoitettu sotilas ei saanut unta: hän kuunteli tottunein korvin jokaista laukausta, jokaista aseen kalskausta, joista voisi arvata tappelun menon. Mutta kovin vaillinaiset olivat tällä tavoin saadut tiedot. Hän huomasi lähimmissä huoneissa valkeata. Hyökkäys oli mitä rohkeimpia, ja sinä yönä nukkuivat linnassa ainoastaan pienet lapset, joilla ei ollut mitään aavistusta vaarasta. Enemmän kuin puolet varusväestä oli mennyt ulos; alun neljättäkymmentä miestä kolmea tahi neljäätuhatta vastaan. Muut seisoivat vartiossa, käsi sytyttimellä, sormi liipasimessa kiinni. Vieläpä naisetkin seisoivat vartiossa, valmiina laukaisemaan, ja lapsia, joilla kullakin oli määrätty paikkansa, mihin heidän piti ruutia ja kuulia kantaa, lohduteltiin sillä makealla toivolla, että he saisivat palkakseen kupillisen maitoa niistä viidestä tai kuudesta lehmästä, jotka linnassa vielä olivat elossa.

Vihollinen ei kumminkaan liikkunut, joko sentähden, että se pelkäsi väijytystä, tai kenties oli varma saaliistaan eikä huolinut ruveta miehiään hukkaamaan. Sekava hälinä ilmaisi kumminkin, että koko vihollisen leiri oli jalkeilla. Jo viimein, viiden tahi kuuden pitkän tunnin kuluttua kuului taas aseitten kalsketta aivan muurien viereltä, ja pohjoispuolinen portti avattiin palaaville. Bertelsköld kuunteli. Laukauksista ja hälinästä voi hän arvata, että palaavien vain hädin tuskin ja kovasti taistellen onnistui päästä linnaan takaisin. Kuinka kernaasti olisi haavoitettu karoliini luopunut vaikka vasemmasta kädestään, saadakseen olla mukana ja taistella oikealla!

Vaikka huone oli etelään päin, ei tammikuun aamun ensimmäistä sarastusta vielä näkynyt, kun nuori jättiläinen syöksähti huoneeseen, kantaen kädessään vähäistä saviastiaa. — Juokaa majuri, juokaa! — huusi hän, — se tekee teille hyvää! — ja niin puhuen vaipui hän tainnoksiin sotilaan vuoteen viereen.

Naiset riensivät sisään ja saivat hänet jälleen tointumaan. Bertelsköld puristi kiitollisena hänen kättänsä. — Se pisara on maksanut enemmän kuin viinipisara maksaakaan — sanoi hän liikutettuna.

— Älkää minusta huoliko, — sanoi poika, joka vuoti verta useista lievistä haavoista. — Minä olen tehnyt tehtäväni; olen hakannut maahan viisi tai kuusi vihollista; se ei paljon auta. Mutta sissit olen tavannut ja auttanut heitä tänne. Me ryntäsimme aina Oulunjärven jäälle asti ja puhalsimme torviin, niin että Hiiden linna tuolla etäällä kajahteli. Me olemme ottaneet halkoja, mutta emme muonaa. Palatessamme oli meillä puolet vihollisen voimasta vastassamme. Ei ainoakaan meistä olisi tullut takaisin, ellei Ämmä olisi auttanut meitä kuluttamalla jäätä altapäin, niin että se murtui vihollisen alta ja tempasi heistä ainakin satakunnan syvyyteen. Mutta voiton me ostimme kalliisti — kovin kalliisti, majuri, sillä puolet meidän miehistämme kaatui tai joutui vangeiksi. En tiedä, onnistuiko viidentoista tahi kahdenkymmenen päästä portille. Mutta meillä on kymmenen ripeätä sissiä muassamme, ja niiden joukossa yksi, joka heti kysyi majuria.

— Ripeitä poikia! — huudahti Bertelsköld. — Kuka vielä muistaa, että minäkin olen elossa?

15. AMATSOONIEN MAASSA.

— Kukako teitä muistaa? — toisti Taneli. — Mistäpä minä sen tietäisin? Eräs pienoinen hienohipiäinen keikari, joka hyvin mahtuisi takinhihaani! — Ja jättiläispoika naurahteli ylenkatseellisesti.

Samassa nähtiin ovessa takkatulen valossa hoikkavartaloinen, kalliiseen turkistakkiin puettu nuorukainen; leveäreunainen hattu, jota hän sisään tullessaan ei ollut päästään ottanut, varjosti hänen kasvojaan, niin että vain hänen parraton leukansa ja hienot vaaleat kasvonsa, jotka olivat taistellessa ruudinsavusta vähän mustuneet, olivat näkyvissä. Syntyi äänettömyys huoneessa. Kummallinen tunne valtasi Bertelsköldin. — Mene, Taneli, mene ystäväni! — sanoi majuri. — Tällä nuorella herralla on ehkä jotakin kahdenkeskistä puhuttavaa.

Taneli meni, luoden tyytymättömän katseen outoon vieraaseen. Hän näytti luonnonlapsen tarkalla vaistolla aavistavan, että äsken tulleesta voisi tulla kilpailija, joka sysäisi hänet pois majurin suosiosta, jota hän tähän saakka aivan riidattomasti oli nauttinut.

Syntyi uusi äänettömyys, jota ei kumpikaan näyttänyt tahtovan keskeyttää. Viimein nousi Bertelsköld puoleksi ylös vuoteeltaan ja sanoi: — Nuori mies, te olisitte saattanut valita paremman turvapaikan kuin tämä on. Mutta lienette ehkä pakolainen jostakin poltetusta talosta?

— Koko valtakunta on kuin poltettu talo, — sanoi vieras sointuvalla äänellä, joka ajoi veret Bertelsköldin kalpeille kasvoille. — Ihmiset etsivät ystäviänsä; mistä heidät löytävät; yksi asunto ei ole toistaan huonompi.

Haavoitetun ajatukset sekaantuivat, hänen päänsä vaipui kovalle päänalustalle. Houreisia sanoja kuului hänen huuliltaan. — Hevoseni! — huusi hän; — hevoseni! Hakatkaa päälle, pojat, hakatkaa! He vievät tuon naisen muassaan, ja meidän täytyy pelastaa hänet!

Tuota pikaa oli vieras hänen vierellään, asetti päänalustan paremmin ja laski sievän valkoisen kätensä majurin korkealle kaarevalle otsalle. Mutta haavoitettu jatkoi: — Ratsasta, Taneli, kiireesti! Suitset höllälleen, kannukset kupeisiin! Meidän täytyy löytää hänet, vaikka henkemme menisi. Mutta varo, lapseni, ettet ratsasta talonpoikain peltojen yli. Meidän täytyy säästää omaa maatamme! Kiireesti, Taneli, kiireesti … ei sinne, se tie vie Pultavaan ja Isokyröön … tänne, tänne, täällä on Narva … täällä!

Taneli kuuli huudon, riensi huoneeseen ja tarttui vierasta kovasti käsivarteen. — Varo lumoamasta majuria, — huusi hän; — muuten heitän sinut muurin yli hyppimään harakkaa vihollisen edessä! Se on ainoa konsti, mihin kelpaat.

— Taneli, Taneli! sinua etsitään, vihollinen hankkiutuu rynnäkköön! — huudettiin ulkoa. — Pitäkää häntä silmällä, ettei hän surmaa majuriani! — huusi Taneli ja riensi ulos. Ei kukaan nyt joutanut Bertelsköldiä hoitamaan. Vieras puhalsi pieneen pilliin, ja vanha Topias astui sisään. Lukija on arvattavasti jo tuntenut tämän äsken tulleen samaksi nuoreksi matkustajaksi, jonka näimme hollantilaisen aluksessa suolakauppoja tehtäessä.

Topias, harvapuheinen, Porin omituista murretta puhuva ukko, kävi majurin haavoja tutkimaan ja pudisti päätänsä. — Ovatko ne vaarallisia? — kysyi levottomasti hänen nuori herransa.

— Voisivat tulla, — vastasi ukko lyhyesti. — Nämä Lapin tietäjät luulevat siinä olevan kyllin, että vain sulkevat verenjuoksun luvuillaan.

— Niin käytä sitten ruohojasi ja jos saat hänet pelastetuksi, niin valitse pitäjäsi paras maatila; minä ostan sen sinulle.

Topias nyökäytti päätänsä; hän katsoi tarpeettomaksi ruveta sen enempää puhumaan näin selvästä asiasta, ja hetkisen kuluttua olivat haavat, rinnassa ja käsivarsissa olevat neljä tahi viisi piikinpistoa ja yhtä monta sapeliniskua taitajan kädellä sidotut. Sitten hän antoi haavoitetulle jotakin juotavaa, jonka oli valmistanut pienessä pussissa mukanaan kuljettamistaan ruohoista. Hourailu lakkasi; Bertelsköld vaipui levolliseen uneen ja nukkui umpeensa 12 tuntia, sill'aikaa kuin taistelu riehui muurien ympärillä, ja linnanväki töin tuskin sai uuden rynnäkön torjutuksi.

Ilta oli jo tullut, kun hän rauhallisesti heräsi, tuntien itsensä uudistuneista voimistaan onnelliseksi. Topias oli mennyt erään väsyneen vartijan sijaan muurille vartioon; tuo hieno nuorukainen istui sängyn luona eikä malttanut olla ilosta hiljaa huudahtamatta. Takkatulen valo sattui nyt kirkkaammin hänen kasvoihinsa, joissa ei enää näkynyt ruudin savua. Bertelsköld katseli häntä ihan äänettömänä; hänen silmistään näkyi, ettei hän oikein tiennyt, istuiko hänen edessään ainoastaan kauniin unennäön haamu.

— Voitko nyt paremmin? — kysyi vieras. — Ei, noin kummallisesti et saa minua katsella, — lisäsi hän, punan taas noustessa haavoitetun poskiin. — Olisipa minun tosiaankin pitänyt närkästyä, ettei minua heti tunnettu — mutta minä annan sinulle anteeksi sillä ehdolla, että nyt tunnet minut ja kuuliaisesti mukaudut käskyihini.

Samassa tempasi nuorukainen päästään leveäreunaisen hattunsa, jota tähän asti oli siinä pitänyt, ja Bertelsköld tunsi heti paikalla Eeva Rhenfeltin, syntyisin Falkenberg, ihanat, uljaat ja päättäväisyyttä osoittavat kasvot. Pitkä musta tukka oli vain poissa ja kaarelle leikattu niskassa, ettei se omistajaansa ilmaisisi.

— Mutta eikö tämä ole vain unennäköä! — huudahti majuri — ja aavistaen rakastettunsa uhrauksen suuruuden, vierähti yksi ainoa iso kirkas kyynelkarpalo hänen miehuullisesta silmästään.

— Hiljaa, herraseni, en salli mitään mielenliikutusta; siitä saat vastata uuden lääkärisi edessä. Lupaa kuunnella minua niinkuin siivo lapsi, niin kerron sinulle sadun. Minä sain kesällä kirjeesi, jossa uudestaan pyydät minua panemaan kaikki vaikuttimet liikkeelle, hankkiakseni apua Suomelle. Mitäpä auttanee, että käännyn neuvoskunnalta sitä pyytämään, ajattelin minä; neuvoskunta on kerran ennenkin luvannut, mitä ei ole voinut täyttää. Minä hain käsiini kuninkaan Stralsundista; se ei ollut helppoa, kuten ymmärrät, mutta minä näin hänet…

— Näitkö hänet, Eeva?

— Hiljaa! Minä sekä näin että puhuttelin häntä. Hän muisti sinut vallan hyvin…

— Ah, hän muisti minut vielä!…

— Hiljaa, jos luulet minua unennäöksi, niin älä pakota minua jälleen katoamaan. — Hän puhui sinusta kunnioituksella. — Urhokas mies! sanoi hän — kuuletko, se on jo jotakin, kun Kaarle-kuningas sanoo miestä urhokkaaksi! No niin, en tahdo sinua kovin ylpistyttää. Mitä siihen apuun tulee, jota Suomelle pyysin … niin kuningas lupasi, ettei hän sitä unohtaisi, kun vain ensin oli suoriutunut preussiläisistä, saksilaisista ja tanskalaisista. Sinun tulisi pitää puoliasi, sanoi hän, niin kauan kuin voit…

Bertelsköld naurahti. — Kun Kaarle-kuningas sanoo: niin kauan kuin voit, niin se tietää: niin kauan kuin minulla on tynnyri ruutia tähteenä räjäyttääkseni itseni ja linnan ilmaan. Onpa hyvä tietää; juuri samaa olen jo kauan ajatellut.

— Ei, se ei voinut olla kuninkaan tarkoitus, — jatkoi Eeva hämmästyksissään; — minä olen vakuutettu siitä, että hän mieluummin käyttää kättäsi siellä, missä se parhaiten voi olla hyödyksi isänmaalle. No niin, minä palasin Tukholmaan. Smoolantiin; minä etsin maaelämän rauhallisuutta tilallani. Turhaan; ajatukseni asustivat sinun luonasi, sinun vaaroissasi ja kärsimyksissäsi, ne ajelivat minua yötä ja päivää ja karkoittivat unen silmistäni. Kykenemätön kun olen aseita kantamaan isänmaani hyväksi, niin mitäpä varten olisin elänyt, jollen sinua varten! En voinut kauemmin enää kestää, minun täytyi etsiä sinut, kuollakseni kanssasi, jos niin täytyy; enhän kumminkaan voi elää ilman sinua! Suomen pakolaisten joukosta tapasin ukon, jolla oli uskallusta seurata minua, uhrasin pitkät hiukseni sinulle, koska en, niinkuin Karthagon naiset muinoin, voinut uhrata niitä isänmaalleni. Tahdoin päästä Suomen puolelle, mutta millä keinoin? Menin erääseen hollantilaiseen alukseen; me laskimme siellä täällä maihin, tehdäksemme kauppaa suoloilla; mahdotonta oli löytää ainoatakaan turvallista paikkaa ennenkuin perimmässä pohjolassa, Kemissä! Siellä erkanin hollantilaisista, pyrkiäkseni hävitetyn maan kautta luoksesi. Enemmän kuin kolme pitkää kuukautta olen minä harhaillut erämaissa tänne päästäkseni — Kustaa, sinun ei tarvitse hävetä minua, minäkin olen kärsinyt sotaa, nälkää ja janoa. Mikä elämä noiden partiolaisten, noiden sissien ja kivekkäitten seurassa, jotka elävät kuin rosvot sakeimmissa metsiköissä ja äkisti hyökkäävät suksillaan esiin, hätyyttääkseen vihollisen kuormastoa, kaapatakseen jonkin vartijajoukon vangiksi, hakatakseen maahan jonkin retkeilijäjoukon, ja sitten taas kadotakseen kuin sumu luoksepääsemättömiin lymypaikkoihinsa! Kaiken kultani olin jo menettänyt, olinpa menettänyt toivonikin päästä enää luoksesi, kun vihdoin viimein tapasin partiojoukon, jonka onnistui päästä aina Oulunjärven jäälle asti ja sieltä yöllisen hyökkäyksen tapahtuessa tänne Kajaanin linnaan!

— Eeva, — sanoi Bertelsköld liikutettuna, — tiedätkö, että nyt olet amatsoonien maassa, joilla, sen mukaan kuin Messenius ja Rudbeck väittävät, ennen vanhaan on ollut valtakuntansa ja oikea pesäpaikkansa täällä Kajaanissa? Kuka heistä on vetänyt sinulle vertoja rohkeudessa?

16. KUN SUOMEN VIIMEINEN LINNA KUKISTUI.

Oli paukkuva pakkasaamu tammikuussa 1716. Kajaanin linnan päällikkö, majuri Fieandt oli kutsunut sotaneuvoston kokoon linnan keskimmäiseen holviin. Emme saa ajatella loistavaa, komeissa vormupuvuissa olevaa esikuntaa. Siinä oli vain linnan puolustusväki, niin monta kuin sillä hetkellä muureilta liikeni. Mikä seura! Kahdenkymmenen paikoille nälkiintyneitä ja ryysyisiä haamuja, paleltuneita, uupuneita ja vertavuotavia viimeisen, melkein kaiken yötä kestäneen rynnäkön jälkeen, jonka he epätoivon hurjistuneella rohkeudella olivat torjuneet. Kaikki linnan ruoka- ja halkovarat olivat loppuneet. Viimeinen lehmä oli teurastettu, viimeinen lavitsa, jopa lasten makuusijatkin oli polttopuiksi särjetty. Oli niin kylmä, että hengitys nousi kuin savu kaikkien huulilta, ja kädet tarttuivat kiinni jäätyneihin kiväärinpiippuihin.

Asiain näin ollen oli vihollinen ehdottanut armoille antautumista, pakkosovintoa. Linnan päällikkö katsoi velvollisuudekseen ilmoittaa siitä väelleen, mutta hänen käytöksestään havaittiin jo heti kohta, ettei hän tehnyt sitä niinkään paljon neuvoa kysyäkseen kuin osoittaakseen kunnioitusta urhoollisille miehille, jotka olivat kalliisti ostaneet kunnian saada päättää omasta kohtalostaan.

Eräs äsken tulleista sisseistä astui esiin ja kehoitti suostumaan vihollisen tarjoukseen. Hän oli tuonut surullisia sanomia lännestä. Kemissä ollut suomalaisten vartijajoukko oli vähän ennen joulua voitettu ja hajoitettu. Rangaistukseksi talonpoikain vastarinnasta ja kun Pohjanmaan lääni ei ollut tehnyt uskollisuuden valaa, oli tullut ankara käsky hävittää koko pohjoinen maakunta Kemistä etelään päin sekä viedä lapset ja nuoriso vankeuteen. Paljon lumen tähden tätä oli vaikea panna toimeen metsäisillä seuduilla, mutta alku oli tehty metsättömässä Limingassa ja sieltä alaspäin Pyhäjoen Yppärinkylään asti. Jatkuva vastarinta saattaisi Kajaanin seudut saman kohtalon alaiseksi. Hän, puhuja, ei pitänyt henkeään suuremmassa arvossa kuin ammuttua etulatinkia, mutta hän ei tahtonut ottaa tuhansien onnettomuutta omalletunnolleen.

— Mikä on majurin ajatus? — kysyi Fieandt Bertelsköldiltä, joka, lääkkeistä ja levosta vähän voimistuneena, oli tullut sotaneuvostoon saapuville.

— Minun ajatukseni — vastasi haavoitettu, — on, että teemme velvollisuutemme. Kuningas on lähettänyt meille semmoiset terveiset, että meidän tulee pitää puoliamme niin kauan kuin voimme, ja jokainen meistä tietää, mitä se merkitsee. Onko meillä ruutia?

— Muutahan meillä ei olekaan, — vastasi Fieandt olkapäitään kohauttaen.

— Niinpä arvelen minä, — sanoi Bertelsköld, — että urhoolliset karoliinit eivät huoli turhiin puheisiin aikaansa haaskata. Me annamme heidän tehdä vielä yhden rynnäkön, suljemme keskimmäisen holvin, ja kun linna on vihollisia täynnä, räjäytämme itsemme ja heidät ilmaan.

— Juuri niin, — vastasi Fieandt kylmästi. — Se on minunkin ajatukseni. Onko vielä ketään, jolla on jotakin lisättävää?

— On, — vastasi rovasti Cajanus. — Linnassa on, paitsi haavoitettuja, enemmän kuin 70 naista ja lasta. Minä ehdotan, että me sitä ennen lähetämme heidät pois linnasta, ei kenraali Tshekinille, vaan eversti Mannsteinille. Minä tunnen hänet, hän on lempeä ja inhimillinen, hän on säästävä heitä. Minä jään linnaan luoksenne; ennenkuin ruutikellari sytytetään, nautimme me Herran leipää ja viiniä.

Syntyi hälinää kokoontuneiden joukossa. — Miksikä lähettäisimme naiset häpeään ja lapset orjuuteen? Ennemmin kuolkoot kaikki meidän kanssamme.

Eeva Rhenfelt oli miehenpukuunsa puettuna pistäytynyt rovastin puhuessa ulos ja toi nyt uusia jäseniä sotaneuvostoon. Ne olivat naisia ja lapsia — näytelmä, jota voi ajatella, mutta ei kuvata! Näiden itkusta nääntyvien, kuihtuneiden viattomien raukkain paljas ilmestyminen saattoi kyynelet noiden jäykkien soturien silmiin. — Antautukaamme! Antautukaamme! — huusivat äidit, koettaen kylmällä povellaan lämmitellä kangistuneita lemmittyjään.

— Pois naiset! pois lapset! Onneton oli se päivä, jolloin sallin heidän turvautua linnaan! — huudahti Fieandt.

Mutta he eivät lähteneet. He tarttuivat kiinni miestensä vaatteihin ja pitkittivät vain tuota sydäntä vihlovaa huutoaan: — Antautukaamme! Antautukaamme! Meitä ei saa lähettää vihollisen luo. Ennemmin tahdomme täällä kuolla teidän kanssanne!

— Pois, pois! — komensi linnan päällikkö samalla tuimalla äänellä, kääntyen itse poispäin, ettei kukaan näkisi petollista kyyneltä hänen silmännurkassaan.

— Kuuletteko vain? kuuletteko? — kiljui eräs äiti vimmoissaan. — Mekö pois! Tiedättekö, minkätähden hän niin sanoo? Sentähden, että hän itse on kahdesti karannut vihollisen käsistä. Hän tietää hyvin kyllä, ettei hänellä itsellään ole mitään armoa odotettavana, ja sentähden tahtoo hän syöstä meidät kaikki turmioon.

Fieandt kalpeni. Tuota hän ei ollut ajatellut. Häntä, nuhteetonta sankaria, syytettäisiin siitä, että hän olisi epätoivoissaan viatonta verta uhrannut. — Mitä sanot sinä mieletön nainen! — huusi hän.

Sanomaton sekasorto syntyi tuossa hälisevässä joukossa. — Ruutia! Ruutia eikä kyyneliä! — kuultiin Bertelsköldin sanovan. Samassa sattuivat hänen silmänsä tuohon hoikkaan, mustatukkaiseen ja kirkassilmäiseen nuorukaiseen. — Mikä on sinun ajatuksesi? — kuiskasi hän hämillään, voimatta kestää noiden armaiden silmien katsetta.

— En pyydä mitään itselleni; enpä edes sinullekaan, kuiskasi Eeva vastaukseksi. — Mutta ajattele näitä onnettomia. Antautuminen viimeisessä hätätilassa ja kunniallisilla ehdoilla ei ole vielä koskaan soturin kunniata tahrannut.

Rovasti Cajanus kuuli nämä sanat. — Minä ehdotan, sanoi hän, — että räjäytämme itsemme ilmaan, ellei meille tarjota parempaa kuin pakkosopimusta. Mutta jos meille luvataan esteetön lähtö, sotilaille heidän aseensa ja muulle väelle yksityinen omaisuutensa, niin antautukaamme.

— Naiset ja papit! — huudahti suuttunut linnanpäällikkö. — Ei kuningas ole antanut minulle Suomen viimeistä linnaa pois lahjoitettavaksi.

— Ruutia! Ruutia! toisti Bertelsköld.

— Hänkin on karannut vihollisen käsistä! — huusi vimmastunut äiti. — Voi, voi, noita sotaherroja! He tahtovat viedä meidät kaikki muassaan. Meidän veremme tulkoon heidän päällensä!

— Kuuletko? — kuiskasi nuorukainen Bertelsköldin korvaan.

— Leipää! Leipää! — itkivät lapset, ja heidän pienet huulensa olivat niin siniset vilusta, että hampaat kalisivat.

— Tulkaa, — sanoi Fieandt synkeällä äänellä Bertelsköldille. — En kestä tätä kauemmin. Jättäkäämme sielumme Jumalan huomaan ja räjäyttäkäämme mitä pikimmin itsemme iankaikkisuuteen. Seitsemän tynnyriä ruutia oli tuolla alhaalla. Sekunnissa se on tehty. Tulkaa!

Bertelsköld meni. Mutta jättiläispoika Taneli Cajanus astui heidän tiellensä. — Antakaa minulle sytytin, — kuiskasi hän reippaasti, — niin lupaan, että laukeaa. Mutta ei ennenkuin äitini ja sisareni ovat menneet pois linnasta.

— Uskallatko mukista? — karjaisi suuttunut Fieandt — Pois tieltä, poika!

— En askeltakaan, ennenkuin äitini ja sisareni ovat porttien ulkopuolella! — jatkoi poika samaan ääneen ja salpasi oven kookkaalla ruumiillaan.

Fieandt veti miekkansa. Hänen kätensä oli aina ripeämpi kuin hänen kielensä. Paltamon jättiläinen olisi saanut loppunsa, ellei Bertelsköld olisi pidättänyt kohotettua kättä.

— Tehkäämme hyökkäys eteläisestä portista! — kuiskasi hän. — Se on parempi. Poika päästäköön sill'aikaa naiset ulos pohjoisesta ja pitäköön sitten sanansa ruutikellarista.

— Olkoon menneeksi, — sanoi Fieandt. — Meitä ei ole enää kahtakymmentäkään asekuntoista miestä, mutta meitä on tarpeeksi monta kaatumaan hyvässä seurassa.

Samassa tuli ilmoitus muureilta, että vihollinen läheni tiheinä mustina riveinä jäätä myöten, uudistaakseen rynnäkkönsä itäiseltä puolelta, jossa väsynyt linnanväki ei enää ollut voinut pitää avantoja auki kovassa pakkasessa. Läntiselle puolelle, joka oli Ämmään päin, oli mahdoton paeta; pohjois- ja eteläpuolella juoksi virta kahtena niin vuolaana haarana linnan vähäisen saaren ympäri, että jää ei olisi mitenkään kestänyt suurempaa joukkoa, vaan vienyt sen varmasti vaanivaan hautaan.

Sotaneuvosto hajausi; itsekukin riensi taas paikalleen, mutta uupuvin voimin ja särjetyin sydämin.

Airut tuli ja kysyi viimeisen kerran, tahtoiko linna antautua.

— Tahtoo, — huusi rovasti Cajanus niin kovasti, että kaikki sen kuulivat. — Me antaudumme, mutta vain sillä ehdolla, että saamme esteettömästi lähteä perheinemme, aseinemme ja viedä yksityisen omaisuutemme kanssamme.

— Niin, niin, me antaudumme, — kiljui sama äiti, joka vast'ikään niin pahasti oli purkanut kiukkuaan linnan päällikölle.

Fieandt aikoi juuri antaa jyrkän kieltävän vastauksen, kun Cajanus tarttui häntä käsivarteen ja osoitti erästä vallinsarven nurkkaa. Muuan nainen istui siinä, lapsi rinnoilla; he eivät liikkuneet, eivät enää valittaneet. He olivat kuolleet nälkään ja viluun.

Fieandt antautui.

Vastoin kaikkea luuloa vihollinen suostui ehtoihin. Ei tiedetty Kajaanin linnassa, että jos linna vielä viikon päivät olisi pitänyt puoliansa, olisi vihollisen täytynyt piirityksestä luopua. Niin hirveästi olivat taudit tehneet tuhoa noissa ahtaaseen leiriin sullotuissa joukoissa, että pitempi viipyminen luultavasti olisi tuottanut koko vihollisen armeijalle perikadon. Jos saa uskoa senaikaisia ilmoituksia, oli Kajaanin pieni linna jo maksanut piirittäjille noin 4,000 miestä.

Antautua! Ilkeältä soipi tämä sana soturin korvissa. Ei milloinkaan ole antautumiseen ollut enemmän syytä kuin nyt, ja yhtäkaikki surivat Kajaanin linnan harvat urhoolliset puolustajat sitten kaiken elinaikansa sitä, ettei heille oltu suotu samaa kunniakasta kohtaloa, mikä oli tullut monen muun karoliinilaisen linnan osaksi, jotka kukistuessaan olivat haudanneet tuhansia vihollisiakin alleen.

Levitettiin olkia molempain virranhaarain heikolle jäälle, valettiin vettä olkien päälle, annettiin sen jäätyä ja lujennettiin kuljettava kohta vielä hirsillä ja laudoilla. Tätä hätävaraista siltaa myöten astuivat puolustajat ulos ja piirittäjät sisään. Urhoolliset upseerit vihollisen puolella tuskin uskoivat silmiään, nähdessään tämän vähäisen, ryysyisen, menehtyneen joukon, joka kokonaisen kuukauden päivät oli puolustanut Kajaanin linnaa ja jossa oli kolme ukkoa, naista ja lasta yhtä sotakykyistä miestä kohden. Kenraali Tshekinin suuttumus oli ääretön. Hänen sanotaan heti paikalla tahtoneen hakkauttaa heidät maahan, mutta silloin oli eversti Mannstein irroittanut miekan vyöltään ja vannonut luopuvansa palveluksestaan, jos niin tapahtuisi. Sen ajan historia on täynnä moisia väkivallantekoja; eivät mitkään kansat, eivät ruotsalaiset enemmän kuin suomalaisetkaan aina jaksaneet taistelun vimmasta puhtain käsin erota. Mannsteinin sanat kumminkin tepsivät; useimmat vangit saivat pitää henkensä, mutta vietiin pois ryöstettyinä ja puoleksi alastomina ankarassa pakkasessa. Rovasti Cajanus, jota syytettiin siitä, että hän oli viimeiseen saakka yllyttänyt linnanväkeä vastarintaan vietiin anoppinsa ja lastensa kanssa Turun linnaan,

Haavoitettu Bertelsköld sai Mannsteinin käskystä reen ja vietiin pois muiden muassa. Hänen sivullaan astuivat muiden vankien muassa tuo hoikka nuorukainen, vanha Topias ja jättiläispoika Taneli. Tämä katsahteli tuon tuostakin taaksensa, niin että majuri vihdoin kysyi, oliko hänestä hauskaa nähdä isäinsä linna vihollisten vallassa.

— Ei, — sanoi poika. — Haluaisin vain nähdä, ovatko ne virittäneet valkean isäni pohjoisessa tornissa olevan huoneen takkaan.

— Ja mitäpä se meihin enää kuuluisi?

— Ei juuri erittäin. Olen vain puhkaissut uunin arinan ja sen alla olevan lattian ja johtanut reiän kautta kaksi tulilankaa ruutikellariin. Se on, niinkuin majuri tietää, juuri takan alla.

— Poika, mitä olet tehnyt?

— En mitään. Olen vain pitänyt sanani.

Ei sinä päivänä kuitenkaan mitään kuulunut. Mutta toisena aamuna, vankien ja näiden vartijain vielä lepäillessä noin kahden peninkulman päässä linnasta, tärähdytti räjähdys maata ikäänkuin etäisen ukkosen jyrähdys, salaman kaltainen liekki punersi pilviä, ja sakea, musta savu- ja sorapatsas tuprahti taivaanrannalle siltä suunnalta, missä linna oli. Silloin kouristuivat jättiläispojan nyrkit kokoon, ja hänen tummissa silmissään nähtiin ikäänkuin vastavälähdys tuohon katoavaan leimaukseen, joka nyt valaisi Paltamon harmaata talvista taivasta.

— Mikä se oli? — kysyivät hämmästyneet vangit.

— Se oli Kajaanin linna, joka lensi ilmaan! — kuiskasi jättiläispoika suomeksi, sanomattomalla riemulla hampaitaan kiristäen.

— Niin, — sanoi Bertelsköld surullisesti, — se oli Suomen viimeinen linna, joka nyt kukistui![35]

Näin loppui lyhyt taru Kajaanin linnasta. Sen raunioista ovat vielä tänä päivänä muurit jäljellä, ja ovat ne nyt sen sillan tukena, joka virran poikki johtaa maantien Kajaanin kaupungista Paltamon kirkolle. Vielä tänäkin päivänä silmäilevät petäjiä kasvavat kukkulat synkästi Suomen viimeisen, Isonvihan kauhujen aikaisen taistelun näyttämöä; — vielä tänäkin päivänä on niinkuin toisinaan näkisi Fieandtin mahtavan varjon surevana seisovan holvien raunioilla; vielä tänäkin päivänä liikkuu siellä jättiläispojan haamu, palava sytytin kädessä, etsien kellaria, jossa ruudin salaperäinen voima vaaniskeli linnan kohtaloa; ja vielä tänäkin päivänä tietää Ämmän kumea kohina kertoa muinaisaikaista tarua linnan kukistumisesta ja karoliinien urotöistä perimmässä pohjolassa.

17. MYYRÄN KÄYTÄVIÄ JÄTTILÄISRAKENNUKSEN JUURELLA.

Niillä on hauska tuolla sisällä! — kuiskasi toinen kahdesta turkkiin kääriytyneestä kulkijasta, jotka eräänä iltana helmikuussa 1718 käyskelivät edestakaisin Kristinehamnin kaupungissa erään suurenpuoleisen talon edustalla, jonka ikkunat olivat kirkkaasti valaistut.

— Nehän ovat ihan kuin tarjottimella! — vastasi toveri vieraanvoittoisella kielellä. — Minkätähden ei uutimia ole laskettu alas?

— Siellä vietetään häitä. Prinsessa naittaa kamarineitsyensä Eleonoora Uttermarkin henkivarusmestari David Geddalle. Näettekö, hyvä Siquier, kuinka hyvin minä olen asioista selvillä, vaikka vasta puoli tuntia sitten saavuimme kaupunkiin. Meidän maassamme ei ole tapana koskaan laskea uutimia alas häitä vietettäessä. Se tietäisi huonoa avio-onnea. Ja meidän majesteettimme tahtoo huolellisesti noudattaa vanhoja tapoja, silloin kun ei näe hyväksi keksiä uusia.

— Katsokaapa, katsokaapa vain, kuinka ne juoksevat tuolla sisällä kuin päättömät kanat! Minun täytyy tunnustaa, kreiviseni, että jos tuo on olevinaan tanssia, niin ei se juuri ole omansa herättämään suuria ajatuksia tämän ihanan taiteen edistymisestä isänmaassanne.

— Heittäkää, herra eversti, Versailles mielestänne, kun Ruotsiin tulette. Olemme kyllä mekin oppineet astumaan pas de deux ja pas de quatre Drottningholmassa, kun ajat olivat paremmat, se on, kun meidän majesteettimme huvikseen keihästeli janitsaareja Benderissä. Mutta nyt on tansseista tullut loppu. Meidän verrattomalla pyöreän pöydän kuningas Arturillamme[36] on vahvemmat kädet kuin jalat, ja sentähden hovilaiset tätä nykyä ovat huviksensa sokkosilla, kengänkätkösillä tahi panevat toimeen vedenpaisumuksentakaisia ilveitä. Meidän majesteettimme on kuin luotu sokoksi: ei ketään ole helpompi vetää nenästä. Häntä petetäänkin oikein sydämen pohjasta. Yksi huutaa hänelle: — hei! täällä on Puolan kruunu! — ja paikalla hyökkää hän sinne, side silmillä. Toinen huutaa: — hei, täällä on Suur-Mogulin parta! — ja hän juoksee sitä tavoittamaan. Kolmas huutaa: — hei! täällä on Kööpenhaminan avain! ja sinne hän rientää. Neljäs kuiskaisee: — hei! täällä on Englannin valtaistuin! — ja niin hän ottaa vauhtia, kerralla harpatakseen yli koko Pohjanmeren. Mutta ei kukaan ole häntä niin taitavasti petkuttanut kuin eräs tunnettu naapuri, joka ei tosin ole huutanut hei! vaan sen sijaan on ottanut häneltä pantin toisensa perästä.

— Pelkäänpä, kreiviseni, että kuninkaalla nyt on apunaan mies, joka on hiukan kohottanut sidettä ja joka näkee selvemmin kuin me muut kaikki.

— Mahdollista. Mutta varmaa on, että sama mies on suurin "hei" huutajakin. Hän se on, joka on ottanut houkutellakseen tuon kuninkaallisen sokon meidän kaikkien hyväksi iskemään päänsä seinään. Antaa hänen vain jatkaa!

Siquier katseli liukkain ja oudoksuvin silmin matkatoveriaan. — Olen jo kauan tietänyt, — sanoi hän, — että kreivi Bertelsköld — kenties erästä vielä vaarallisempaa poikkeusta lukuun ottamatta — on vaarallisin hämähäkki kuninkaallisen sokkopaarman läheisyydessä; mutta enpä olisi uskonut hänen onnistuneen kääriä parooni G:ä pauloihinsa — Hiljaa! Me olemme kadulla, ja yksin kivet ovat ihastuksissaan tuohon kuninkaalliseen kannukseen, joka niiden päällitse astuu. Fi donc, Siquier, te olette liian kauan käynyt koulua Orleansin herttuan luona. Joka lahjoo toisen puolen maailmaa vakoillakseen ja pettääkseen toista puolta, siitä tulee viimein huono ihmistuntija. Raha voi paljon, herra eversti, mutta intohimot voivat vielä enemmän. Täytyy osata käyttää toista hyväkseen ja tehdä toinen vaarattomaksi. Görtz — au diable, puhunhan itseni pussiin — se raastinrauta piti minun sanoa, on tavattoman viisas ja samalla tavattoman intohimoinen mies. Hän on mies, jossa on puoleksi kunnianhimoa, kolme kahdeksannesta kateutta, ja yksi kahdeksannes vihaa. Hänelle nyt emme voi mitään, mutta antakaamme hänen olla! Hän työskentelee meidän eduksemme!

— Minä epäilen sitä. Mutta katsokaapa, tuolla on kuningas ikkunassa. Hyvä ranskalainen pyssy ja pari liukasta luotia — ja pohjoismaiden kohtalo muuttuisi!

— Ette ole epäonnistuneempaa pilaa puhunut, Siquier, siitä pitäen, kun Orleansista lähdimme. Täällä Ruotsissa emme tapa leijoniamme — me annamme niiden ajaa otuksiaan, kunnes itse kaatuvat kuoliaina maahan.

— Niinkuin tahdotte. Hän katselee meitä. Tulkaa, niin siirrymme vähän syrjemmälle!

— Eversti hyvä, ellei se olisi niin perin uskomatonta, voisin luulla pahan omantunnon teitä vaivaavan. Tuolla huoneissa on kirkas valaistus ja täällä pilkkoisen pimeä. Kas niin, no, lempo soikoon, sehän on juuri meidän majesteettimme itse, joka on iskenyt kätensä prinsessan käsivarteen. Voi poloinen ylhäisyyttäsi! Tietäkää, ystäväni, että prinsessa on vähän ylpeä kauniista käsivarsistaan; muuta kaunista ei hänessä tähän saakka olekaan huomattu. Mutta minä olen itse kuullut hovin haavalääkärin vakuuttavan, että prinsessa aina, kun hovissa leikitään, pitää varalla pullollisen lyijyvettä, sillä harvoin tapahtuu, ettei prinsessa saisi paria mustelmaa veljensä hellyyden muistoksi. Muiden paljaita käsivarsia meidän majesteettimme hieman kainostelee. Mutta ei kainostele hänen korkeutensa Hessenin prinssi … näettekö vain, tuolla hän ajelee morsianta … ooh, sehän käy sievästi kuin sukkelan pyytäjän ainakin. Diable, lopuksi taidan tässä minä saada pitää Gedda-parkaa hyvällä tuulella, sillä miksipä salaisin teiltä, että minähän se olen, joka tämän avioliiton olen pannut toimeen, sijoittaakseni kuuntelevan korvan prinsessan makuukamariin ja toisen hänen majesteettinsa armeijaan … tuhat tulimmaista!

— Mikä teitä vaivaa? Äänenne vapisee.

— Minunko? Te erehdytte.

— Ei, minä pyydän teitä, älkää menkö enää lähemmä tuota kynttilänvaloa. Ketä te katselette tuommoisella tarkkuudella? Ah, ymmärränpä. Erästä naista … vaaleata… viehättävän mustasilmäistä… Te ette vastaa minulle, herra kreivi. Suvaitkaa minun sanoa teille yhtä kohtelias sana kuin te minulle äsken! Fi donc, kuinka saattaa sellainen diplomaatti kuin Torsten Bertelsköld tuolla tavalla hurmautua kahteen mustaan silmään!

Bertelsköld ei vastannut. Hänen silmänsä olivat yhä vaan luodut erästä ikkunaa kohti.

— Tuo nainen lähenee nyt kuningasta, — jatkoi ranskalainen kevytmielistä puhettaan. — Ymmärrän, hän on yksi niitä kärpäsiä, jotka alinomaa kärventävät siipiään kynttilän liekissä. Kuningas kääntyy toisaalle … hän näyttää hämmästyvän, joutuvan hämilleen… Nainen puhuttelee häntä… Vannonpa Ranskan auringon nimessä, että tuo nainen puhuu rohkeita sanoja, koska leikki taukoo hänen ympärillään ja kaikki katselevat häntä levottomasti. Mitä sillä naisella on kuninkaalle sanomista?

— Minun täytyy saada se tietää, — mutisi Bertelsköld itsekseen ja astui nopein askelin kuninkaallisen päämajan porttia kohti.

— Sallikaa minun muistuttaa teille, — kuiskasi ranskalainen levottomasti, — että etumme vaatii meitä huomiseen asti pysymään tuntemattomina.

— Se ei voi olla kukaan muu kuin hän … mutta jos se on hän, niin täällä on eräs toinenkin … Minun täytyy päästä siitä selville, — jatkoi Bertelsköld ja oli jo portilla, kun Siquier tarttui häntä käsivarteen. — Yksi sana vain, — sanoi ranskalainen. — Se, joka aikoo voittaa vastustajan joka on puoleksi kunnianhimoa, kolmeksi kahdeksanneksi kateutta ja yhdeksi kahdeksanneksi vihaa, ei saa käyttäytyä niinkuin hän olisi seitsemäksi kahdeksanneksi rakastunut ja vain yhdeksi kahdeksanneksi diplomaatti.

— Menkää hiiteen, herra! — oli Bertelsköld vähällä huudahtaa, mutta hymähti sen sijaan vain pilkallisesti ja virkkoi: — Kyllä kuuluu, ystäväni, että tulette hemmetärten hovista. Te erehdytte meidän pohjoismaalaisten tunteisiin nähden. Minkä te luulette päivän pilkahdukseksi, se on vain viluista, hallaista revontulta — ja kylmettyneitä kyyneliä, — lisäsi hän itsekseen. — Mutta te olette oikeassa, — jatkoi hän; — on parempi, että palaamme majapaikkaamme; sinne kokoontuu tänä iltana koko joukko väkeä anniskeluhuoneeseen. Meidän majesteettimme ei suvaitse mässäystä mutta kun kuningas Artur itse hyppää harakkaa pyöreän pöydän ympärillä, arvelevat saman pöydän ritarit saattavansa tehdä samaa oluthaarikan ympärillä. Kenties saamme kuulla jotakin uutta viereisessä huoneessa illastaessamme.

Tuumasta toimeen. Ennen pitkää olivat herrat tuossa täpötäydessä ravintolassa, jossa olivat saaneet pienoisen huoneen, minkä ovi oli auki anniskeluhuoneeseen. Siellä oli enimmäkseen aliupseereja, jotka tänään olivat heittäytyneet huvittelemaan ja jo käyneet jotenkin isoäänisiksi laskiaisoluesta.

— Tulimmaista![37] — huudahti yksi urhoista; — meitä on nyt kohta 35,000 miestä; nyt pehmitämme tanskalaisen!

— Koko maailman, Matti Stång, koko maailman! — vastasi toinen joukosta. — Ensiksi nitistämme tanskalaisen, sitten preussilaisen, sitten puolalaisen, sitten venäläisen, sitten englantilaisen, joka pitää laivastoamme koiranaan, ja sitten turkkilaisen, joka käski meidän mennä hiiden kattilaan Carolus vivat!

— Ei, turkkilaisen annamme olla, — kiljaisi kolmas — Hän on parempi kristitty kuin moni muu, hän sai meiltä selkäänsä ja suuteli sitten saapastamme. Minä arvelen niin että kuningas ensin ottaa Saksan makkarat ja sitten Ranskan rusinat. Se on helppo asia kuninkaalle, hän voi, mitä tahtoo. Parisissa, veikkoseni — siellä me tanssitamme tyttösiä, ja jokaisesta kelpo miehestä pitää tulla kesän tultua vähintäinkin herttua.

— Kuulkaapa vain, — kuiskasi närkästynyt Siquier. — Karoliinilainen olut kuohuu kuin samppanja.

— Ne miehet ovat tutkineet historiaa paremmin kuin te, — vastasi Bertelsköld naurahtaen. — Onpa tapahtunut kerran ennenkin, että eräs noista olutrateista otti ruvetakseen Normandian herttuaksi.

Samassa astui eräs päämajasta vartiovuoroltaan päästetty vartija sisään. — Oletteko kuulleet mokomaa pojat? — huusi hän. — Piruhan nyt riivaa naisia tähän aikaan.

— No, mitä kuuluu? — huudettiin.

— Saakaas tänne oluthaarikka ensin, minulla on vilu kuin Suomen sudella ja jano kuin moskovalaisella. Niin minä tulen kuninkaan luota minä, ja koko päämajassa kulki ihan totena taruna, että eräs lemmon nainen, jonka nimi on Rhen-, Rhen-, no olipa mikä hyvänsä, se vain, että hän äskettäin on karannut moskovalaisten vankeudesta ja uhallaan vannonut, että, niin pian kuin hän tapaisi kuninkaan, hän kysyisi tältä, mihinkä hän on pannut Suomenmaan. Onpas mokomakin asia, olemmehan menettäneet maatilkkuja useampiakin kuin ne pirtit siellä. No niin — piruko sinua riivaa, Stång, että kaappaat haarikan kädestäni? — hän tapasi kuninkaan, niinkuin sanoin, tänä iltana ja sanoi hänelle ensi sanakseen: teidän majesteettinne, mihinkä olette pannut Suomenmaan?… Niin, niin, ei ole hyvä mukista Caroluksen edessä, mutta hänpä sen sanoi, hän. Ei, jumaliste, se nainen hätäillyt.

— Ja mitä kuningas vastasi? Minä lyön vetoa, että hän vastasi naiselle: tiedä huutia!

— Niin, sepä tässä onkin merkillisintä, kuningas vain pyörähti saappaansa korolla poispäin eikä vastannut mitään.

— Niin, mitäpä hiidessä hän taisi vastatakaan noin ilkikuriseen kysymykseen? Vie nyt hiiteen! Mokoma saakuri naiseksi!

— Se on hän! — ajatteli Bertelsköld itsekseen. — Mikä nainen! Ja hän olisi voinut tulla minun omakseni!

18. SOTAVÄEN KATSELMUS JA ERÄS YHTYMYS.

Omituisen surumieliset tunteet heräävät meissä nähdessämme, miten Kaarle XII sankarielämänsä lopulla oli väkisillä ja kengänkätkösillä iloisen hoviväen seurassa Kristinehamnissa. Viimeisen kerran ympäröi häntä nyt ilon päivänpaiste, jota muut kuolevaiset tavoittelevat ja jonka puutteessa he eivät voi elämässä menestyä. Viimeisen kerran sisaren pehmoinen, hento käsi kosketteli hänen kovaa, miekan kahvassa jäykistynyttä kättänsä, ja sekaantui sisarenpojan lapsellinen iloisuus aseiden kalskeeseen — viimeisen kerran lempeät inhimilliset tunteet hymyilivät hänen ympärillään, hänen, joka seisoi niin paljon ylempänä muuta ihmiskuntaa, että sen ilot niinkuin surutkin näyttivät vastakaikua vaikuttamatta kimmahtavan takaisin hänen haarniskoidusta rinnastaan. Tämä auringon vilahdus katosi nyt iäksi. Tästä alkaen oli tämän yksinäisen suuren miehen elämän ilta täynnä varjoja ja salamoita, päättyen viimein synkeään yöhön, jota valaisi vain murhaavan luodin leimaus.

Jo kello 3:n aikana aamulla sen päivän jälkeen, josta edellisessä luvussa näimme vilahduksen, nousi kuningas telttasänkynsä oljilta, luki lyhyen rukouksen ja käski kamaripalvelijan sytyttää vahakynttilät. Huoneessa oli jokseenkin kylmä; pesävalkean ääressä ei kuningas koskaan halunnut paistatella itseään. Kamaripaasi nukkui vielä puolipukeissaan lattialla, kuningas katseli häntä hetkisen aikaa kynttilän valossa, myhäili niinkuin hänen tapansa oli ollessaan yksin ajatuksissaan, levitti viittansa nukkuvan nuorukaisen päälle ja istui sitten lukemaan kuningas Kustaa Aadolfin rukouskirjaa, joka hänellä aina oli mukanaan. Hän oli ennen joka aamu lukenut pari lukua Raamatusta; vuoteen 1708 hän oli lukenut Vanhan ja Uuden Testamentin neljästi läpi, mutta sittemmin hän ei enää pitänyt siitä kirjaa, peläten, että hänen luultaisiin tekevän sitä kerskaillaksensa. Näemme siis, että Kaarle XII osasi pelätäkin. Jonkin aikaa sitten oli Raamattu kuitenkin monesti joutunut syrjään lyhyemmän rukouskirjan tieltä. Arveltiin, että seurustelu filosofi Leibnizin kanssa Leipzigissä ja sittemmin olo uskottomain luona oli järkyttänyt hänen ankaran puhdasoppista lutherilaista uskoaan. Miten sen asian laita lieneekin ollut, hänen vilpitön jumalanpelkonsa pysyi samanlaisena elämän loppuun asti, esikuvana kuninkaille ja kansoille, ja voimana, joka kannatti häntä kaikissa elämän vaiheissa, pysyttäen häntä maltillisena myötäkäymisessä, raudanlujana vastoinkäymisen päivinä.

Kello ei vielä ollut neljä, kun parooni Görtz, jolla oli kaksi huonetta samassa talossa asuttavanaan, tuli saapuville ja työskenteli kuninkaan kanssa kello kahdeksaan asti, jolloin aamiainen, johon kuului vain yksi ainoa liharuoka ja kupillinen maitoa, tuotiin pöytään tinalautasilla rautapeltisten veitsien ja kahvelien kanssa, jotka olivat Polhemin keksimiä, kotimaassa valmistettuja. Hopeata ei enää näkynyt, se oli kaikki rahapajaan lähetetty; leskikuningatar ja prinsessa olivat niin ikään jo useita vuosia syöneet tinaisista astioista, mutta kun kuningas kotiin tultuaan oli sen huomannut, oli hän joutunut hämilleen, jonka tähden Feif viime kesänä oli kehoittanut Tessiniä teettämään, ikäänkuin omalla luvallaan, vähäiset hopeiset pöytäkalut naisille. Ateriata kesti tuskin kymmentä minuuttia, ja sitten kuningas ratsasti tarkastamaan sotajoukkoja, jotka olivat hirmuisessa lumituiskussa torille asetetut. Hänen terävät silmänsä kulkivat rivistä riviin, ikäänkuin tarkastaen, räpäyttikö kukaan silmiään tässä vihaisessa viimassa. Tyytyväisenä, kun näki heidän seisovan siinä melkein yhtä välinpitämättöminä kuin hän itsekin, alkoi hän tarkastaa joka miestä erikseen. Melkein kaikki olivat 15- ja 20-vuotiaita poikia, jotka purivat hampaitaan yhteen, ettei kukaan näkisi, kuinka ne vilusta kalisivat; ainoastaan päällikkökunta oli vanhoja, sadoissa taisteluissa koeteltuja karoliineja, viimeinen pienoinen tähde siitä armeijasta, joka kerran oli pannut Euroopan vapisemaan. Siinä nyt harjoiteltiin ja tehtiin liikkeitä. Rivit monestikin mutkistuivat käännöksiä tehtäessä, kiväärit eivät aina olleet yhtä paljon kallellaan, sääriä ei aina säntilleen yht'aikaa nostettu, hatut eivät aina olleet sääntöjen mukaisesti päässä, takit eivät aina oikein napeissaan, mutta tuommoisista Kaarle XII:n koulusta lähteneet päälliköt vähän välittivät. Pääasia oli, että komentosanat heti ymmärrettiin ja silmänräpäyksessä täytettiin, mutta ei koneentapaisesti, vaan niin, että silmä, korva, käsi ja sydän olivat siinä mukana ja että halvinkin sotamies, samalla kun komentoa totteli, tunsi olevansa mies puolestaan hänkin. Tottumus monivuotisiin taisteluihin aina monilukuisempia vihollisia vastaan, jolloin tavallisesti joka miehellä oli kolme, viisi, vieläpä kymmenenkin vastustajaa, oli Kaarle XII:n sotilaissa kehittänyt tuon oman kyvyn tuntemisen, mikä jokaisesta sotamiehestä teki armeijan ja oli syynä ja selityksenä heidän voittoihinsa. Vasta Fredrik II keksi ja Napoleon täydensi sen joukkojen asettelutaidon, joka on otettu uudemman sotataidon perusteeksi. Mutta Kaarle XII, "viimeinen ritari", taisteli vielä vanhaan ritaritapaan, ja vaikka Kustaa II Aadolf oli opettanut hänelle periaatteen: kaikki yhden edestä! lisäsi hän siihen, Tiberupista alkaen Fredrikshalliin asti, mielilauseensa; yksi kaikkien edestä! Tämä tiesi sitä, että jokaisen, sekä sotamiehen että talonpojan, tuli seisoa niinkuin heidän kuninkaansa seisoi ja pyyhkäistä sana mahdoton pois sanavarastostaan. Tämä oli kyllä liiaksi vaadittua, ja sentähden kaikki viimein luhistuikin; mutta niin kauan kuin se kesti ja voi pysyä koossa, tunsi nuorinkin alokas itsensä kahta vertaa väkevämmäksi tietäessään, että hän oli sekä oikeutettu että velvollinen olemaan samalla mies hänkin puolestaan.

Näitä periaatteita noudattaen tarkasti kuningas joka miestä huolellisemmin kuin hän tarkasti sotajoukkoa kokonaisuudessaan; hänen isänsä Kaarle XI oli mainio "veivaamaan" sotamiehiä, ja Kaarle XII oli hyvä oppilas. Tuon tuostakin hän huusi milloin yhden milloin toisen rivistä ulos ja antoi hänen yksinään ja muista erillään tehdä käsketyn tempun; ei ollut hyvä siekailla, kun kuningas huusi: kuhnitko siellä! Vaikka kiroukset muiden ranskalaisten muotien mukana olivat alkaneet tulla tavaksi, ei niitä kuulunut Kaarle XII:n harjoituskentillä. Vaikka nuhteita ei puuttunut näytti kuningas tänään olevan erinomaisen hyvällä tuulella. Kuulatuiskua ja juoksuhautoja lukuun ottamatta hän ei missään niin hyvin menestynyt kuin lumipyryssä ja vesisateessa reipasten rivien edessä. Näissä joukoissa oli jotakin, joka nyt enemmän kuin muulloin riemastutti häntä ja täytti hänen sydämensä uusilla toiveilla. Mahdottomaksi luultu asia oli tapahtunut; verta vuotava, henkitoreisiin asti nääntynyt maa oli hankkinut uuden, täysin varustetun sotajoukon, jolta semmoisen johtajan komentamana taas voi odottaa mitä hyvänsä. Hämmästynyt Eurooppa tuskin uskoi silmiään. Näiden sotahankkeiden maineen muassa lenteli ympäri lukemattomia vakoilijoiden tuomia sanomia parooni Görtzin vaarallisista tuumista. Aikakauden suurin sotapäällikkö aikakauden suurimman valtiollisen älyn kanssa yksissä tuumin, kyllä siinä olikin pelättävää! Valtaistuimet vapisivat, eikä ole milloinkaan näytetty todeksi, mutta tuskinpa myöskään hyvillä syillä vääräksi väitetty, että Kaarle XII:n kuolema oli jo edeltäkäsin päätetty valtojen neuvopöytien ääressä. Hänen loppunsa, sanoo eräs älykäs kirjailija, ei ollut häpeäksi hänen elämälleen sillä hän kaatui yhdistyneen Euroopan eteen, joka pelkäsi häntä ja jonka sopi sanoa hänestä tyrannin sanoilla: olkoon jumala, kunhan vain ei elä!

Katselmuksen päätyttyä ratsasti ylipäällikkö, Hessenin prinssi kuninkaan luo ja esitti hänelle eversti Siquierin joka eversti Maigret'n kanssa oli kutsuttu Ruotsin palvelukseen. Hän oli taitava linnoitusupseeri ja jo edeltäkäsin aiottu kenraaliadjutantiksi. Sotaiset tavat vaativat, ettei näillä herroilla, niinkuin ei kuninkaallakaan, ollut päällystakkia yllä, vaikka lämpömittari, jos se siihen aikaan olisi ollut olemassa, kenties olisi osoittanut — 20° Cels. Siquier oli sinikalpeana vilusta ja harmista. Prinssi oli paremmin asiansa oivaltanut; hän oli eilisestään vähän lihonut, ja kun hän eleli hyvästi, tuo kunnon ruhtinas, niin ei se ketään kummastuttanut; mutta asian laita oli se, että hänellä tällaisissa tilaisuuksissa varovaisuuden vuoksi oli avarain päällysvaatteittensa alla Hollannin flanellista tehdyt ylimääräiset alusvaatteet.

— Mitä te, herra eversti, pidätte minun sinisistä pojistani? — kysyi kuningas, joka aina joutui hämilleen puhellessaan muukalaisten kanssa ja tarttui ensimmäiseen tarjolla olevaan puheenaiheeseen.

— He lienevät voittamattomia, sillä te olette, sire, osannut harjoittaa heidät yhtä koviksi Boren kuin Marsin nuolia vastaan, — vastasi Siquier käyttäen senaikaisten hovimiesten korukasta kuvakieltä.

Kuningas hymyili; harvoin hän oli vielä hymyllä vastannut kenenkään ranskalaisen kohteliaisuuteen. Tänään oli hänen mielestään tuossa puheessa perää. — Kyllähän ne hiukan lumiräntää kestävät, — sanoi hän iloisesti, — mutta en takaa, kuinka auringon helteessä puhkunevat. Jos joskus saamme tilaisuuden käydä tervehtimässä teidän ranskalaista majesteettianne, tulee minun olemaan hauska nähdä, että ne kestävät koetuksen.

— En luule, sire, että kuninkaani saattaa toivoa saavansa nähdä niin arvokkaita vieraita, — vastasi Siquier satutettuna kansansa arimpaan kohtaan. — Mutta jos teidän majesteettinne sotajoukot joskus kunnioittaisivat Ranskanmaata siellä käymällä, luulen varmaan, että heidät otettaisiin lämpimästi vastaan.

Kuningas nauroi ja palasi prinssin, Siquierin ja esikuntansa kanssa päämajaan. Tällä aikaa oli siellä sattunut kohtaus, joka hyvin kuvaa sen ajan laatua ja mielialaa.

Kaikki tiesivät, että parooni Görtzin saman päivän iltana piti lähteä Ahvenanmaalle. Ulkomaisia lähettiläitä, ruotsalaisia virkamiehiä ja onnenonkijoita kaikista kansoista tunkeili mahtavan suosikin vierashuoneessa. Mutta samalla oli myös kaksinkertaiset vartijat asetettu hänen asuntonsa ympärille, koska ei hänen suuri mahtavuutensa, eipä edes kuninkaan läsnäolokaan voinut suojella häntä siltä sanomattomalta vihalta, jota Ruotsin sekä ylhäiset että alhaiset miltei kaikki tunsivat häntä kohtaan.

Kreivi Torsten Bertelsköld, joka kulki täällä kreivi Hornin ja neuvoskunnan asioilla, oli nyt tämän mahtavan paroonin ja rahaministerin puheilla. Että he sydämensä pohjasta vihasivat toisiansa, sen he hyvin kyllä tiesivät. Sitä kohteliaammin he toisiaan kohtelivat; olisipa luullut heitä parhaimmiksi liiketuttaviksi. Kopea ruotsalainen kreivi esitti mitä notkeimmalla alamaisuudella tukalan asiansa, jonka tarkoituksena oli saada estetyksi väkivaltaisin kaikista sen ajan julmista kiskomisista, nimittäin kaikkien liikkeessä olevien rahalajien poisto pakkolunastuksella valtion obligatioihin ja uuteen ala-arvoiseen rahaan; jonka jälkeen kaikki vanha raha oli oleva kielletty ja takavarikkoon otettava.[38] Holsteinilainen parooni, vaikka oli yhtä ylpeä kuin ruotsalainenkin, oli tällä kertaa sulaa hunajaa. Hän oli muka puolestaan taipuvainen kaikkeen mahdolliseen sääliväisyyteen, mutta valtakunnan tila, armeijan tarpeet ja majesteetin tahto … mikä neuvoksi? Eihän hän voinut rahoja munia. Kaikki riippui rauhasta, ja hän puolestaan olisi tekevä mitä voisi taivuttaakseen kuninkaan itsepäisyyttä, mutta majesteetti voilá tout; kääntykää kuninkaan puoleen! — Ei ole luultavaa että Bertelsköld, yhtä vähän kuin neuvoskuntakaan uskoivat onnistuvansa; heidän etujensa mukaista oli pikemminkin viedä hädänalainen asema äärimmilleen ja toimia vain näön vuoksi. Sitä innokkaammin ja lämpimämmin puhui asianajaja; tietysti turhaan. — Tämä oli vain yksi niitä historian monia esimerkkejä, jolloin toisella puolen on omavaltainen ministeri, joka vierittää kaiken syyn yksinvaltiaan niskoille ja pesee kätensä lumivalkean viattomiksi, ja toisella puolen puolue-edut, jotka hoilottavat ja huutavat maansa perikadon partaalla, mutta salavihkaa ovat mukana sitä jouduttamassa päästäkseen sitä pikemmin varman saaliin jakoon.

Kun molemmat herrat arvelivat kylliksi puhuneensa näön vuoksi, alkoi naamio heistä kummastakin tuntua tukalalta. — Minulla ei ole mitään lisättävää, — sanoi Bertelsköld, nousten pois lähteäkseen. — Teidän ylhäisyytenne vastatkoon valtakunnan ja omantuntonsa edessä niistä toimenpiteistä, joihin tulee ryhdyttäväksi — ja joihin on ryhdytty.

— Toimenpiteistäni, herra lähetystön sihteeri, minä olen vain kuninkaalle tilivelvollinen, ja minä luulen, ettei teillä eikä kellään muullakaan ole omantuntoni kanssa mitään tekemistä, — vastasi Görtz eikä noussut istuimeltaan, niinkuin kohteliaisuus noin korkeasukuista miestä hyvästellessä olisi vaatinut. Parooni Görtz jätti harvoin yhtään tilaisuutta käyttämättä Ruotsin aatelistoa nöyryyttääkseen ja juuri tämä ärsyttävä ylenkatse se sittemmin, enemmän kuin mikään muu, saattoikin hänen päänsä pyövelin kirveen alle.

Bertelsköldin kielellä pyöri jo kärkevä vastaus, kun samassa ikkunanruutu kilahti, kivi lensi sisään ja putosi juuri suosikin jalkojen eteen. — Ruotsin kansa vastaa teidän ylhäisyydellenne minun sijastani; saatte ollakin vakuutettu siitä, että vielä kerta tulette saamaan ansionne mukaisen palkan, —virkkoi Bertelsköld jääkylmästi, kumarsi ja lähti.

Görtz naurahti pilkallisesti: — Tuommoisia ovat kaikkina aikoina puolueiden todistukset, — sanoi hän ja helisti kelloa. — Kutsu Hollannin lähettiläs sisään!

19. KUNINKAAN SORMUS.

Ebba Cecilia Liewen, syntyjään Bertelsköld, oli valtarouvana prinsessa Ulriika Eleonooran seurueessa seurannut hovia Kristinehamniin. Hovin naiset olivat niin hyvin kuin voivat majoittuneet parhaimpiin taloihin, ja kreivitär Ebballa oli hallussaan kolme tai neljä huonetta lähellä prinsessan asuntoa. Oli iltapuoli samana päivänä, jona äskenkerrottu katselmus pidettiin. Kuningas työskenteli kahden kesken parooni Görtzin kanssa, hoviväellä ei ollut mitään huveja sinä iltana, ja kreivitär istui kotona huoneissaan, oltuaan tavallisuuden mukaan prinsessan seurassa päivällistä syötäessä.

Hän ei kumminkaan istunut yksinään. Hänen luonaan oli rakas nuoruuden ystävä Eeva Rhenfelt, jonka viimein jätimme vankeuteen ilmaan räjäytetyn Kajaanin linnan luona ja joka niin salaperäisesti oli näyttäytynyt Torsten Bertelsköldille edellisenä iltana. Ystävykset olivat kertoneet toisilleen viime tapaamisensa jälkeisiä elämänvaiheitansa. Kreivitär Ebban vaiheet oli pian kerrottu; hän oli viettänyt nuo neljä ankaraa ja levotonta vuotta täyttämällä velvollisuuksiaan osittain puolisoansa, osittain lukemattomia hädänalaisia kohtaan, joille hän, vaikka itse unohti siitä puhua, oli ollut hyvänä hengettärenä näinä surullisina aikoina. Eevan vaiheet olivat sitävastoin olleet kirjavat ja vaaralliset. Hän oli miehenvaatteissa seurannut haavoitettua Kustaa Bertelsköldiä hänen vankeuteensa Turun linnaan, jossa tämä voipuneena vaivalloisesta, keskellä talvea tapahtuneesta matkasta kauan oli häilynyt elämän ja kuoleman vaiheilla, kunnes uskollisen hoitajattaren huolenpito ja Topiaksen lääkintätaito saivat hänet terveeksi jälleen. — Silloin, — näin jatkoi Eeva, — saimme eräänä päivänä kesäkuussa 1716 linnanpäälliköltä luvan vartioituina lähteä linnasta yhdessä ystävämme rovasti Cajanuksen, hänen perheensä ja Topiaksen kanssa. Me kävelimme noilla autioilla kaduilla; kaikkialla kohtasi meitä hävityksen kauhistus! Tuskin kahdettakymmenettä osaa kaupungin asukkaista oli jäänyt aloilleen; useimmat talot olivat vailla ovia ja ikkunoita; muutamia käytettiin talleina, toisia oli polttopuiksi revitty. Pitkää ruohoa kasvoi kaduilla; tori oli kasakkain hevosten laitumena; ei missään kuulunut merimiesten iloista laulua, ei työmiesten ääniä, ei lasten hälinää; rumpu vain rämisi toisinaan autioilla kujilla. Me tulimme kunnianarvoisan tuomiokirkon luo. Vartijan ei tarvinnut avata meille ovea, urut eivät soineet meitä vastaan noiden korkeain holvien alla. Ovet olivat selkoselällään; tuuli vinkui rikottujen ikkunaruutujen läpi. Tornikello seisoi; viisarit olivat pudonneet pois; aika oli pysähtynyt paikoilleen. Alttarilta oli koristukset ryöstetty; kuori oli täynnä soraa; ainoastaan sankarien hautain muistomerkit häämöittivät sivukuorista. Me astuimme lähemmä; naakka lähti saarnatuolista lentämään ja istahti alttarin kehälle. Me lähenimme alttaria, naakka lähti lentoon ja istahti tyhjälle urkulehterille. Eräällä virsitaululla oli vielä kaksi numeroa paikoillaan; ne osoittivat kuningas Daavidin psalmia n:o 62;[39] se oli viimeinen virsi, minkä seurakunta oli veisannut. Avasimme sen itkusilmin ja veisasimme:

"Auta mua, Jumalani, tässä tuskass', Vedet syvät sieluni ylits' puuskaa, Virta väkevä upottaa minun, Pohjattomaan mutaan vajoon, Muotoni muuttuu, hahmoni hajoo, Kuitenk' viel' turvaan sinuun. Huutain väsyn, äänen rauvenn', Näköni soennut, ett' niin kauvan Odotan minun Jumalan' jälkeen, Hän apuuni kummink' kerkii."

— Tämän veisattuamme, — jatkoi Eeva, — vihki rovasti Cajanus meidät alttarin edessä, ja minusta tuntui niin kummalliselta, että meidän onnemme alkoi juuri Suomenmaan suurimman hädän aikana ja tässä hävitetyssä temppelissä, jossa niin monet sukupolvet olivat kantaneet rukouksiaan Kaikkivaltiaan istuimen eteen. Vielä samana kesänä vietiin meidät meritse Narvaan ja sieltä yhä eteenpäin moskovalaisten maahan erääseen kaupunkiin, jonka nimi oli Novgorod, ja siellä palvelimme vankeudessa ja meitä kohdeltiin säälien. Minä olin heittänyt miehenpukuni pois ja seurasin miestäni hänen palvelijanaan, ja koska hän osasi paremmin kuin kukaan muu kesyttää virmoja hevosia, pääsi hän erään ylhäisen herran tallimestariksi ja hänen suureen suosioonsa. Siellä antoi Jumala meille pojan vankeudessamme, ja hänet kastettiin kuninkaan mukaan Kaarleksi, mutta koska vielä toivoimme voiton päivää, sai hän myöskin nimen Viktor.[40] Myöhään syksyllä 1717 me matkustimme isäntämme kanssa Narvaan. Siellä tapasimme erään ruhnusaarelaisen jahdin. Tämän saaren asukkaat ovat ruotsalaista syntyperää, ja me teimme miehistön kanssa sopimuksen, että eräänä pimeänä yönä menisimme heidän alukseensa ja karkaisimme vankeudesta. Mutta kun vuoden aika oli niin myöhäinen, emme päässeet edemmä kuin Gotlantiin, jossa olimme pakotetut viipymään siksi, kunnes saaren ja manteren väli menisi jäähän, ja sillä aikaa elätimme itseämme niin hyvin kuin taisimme, mieheni hevosia kengittämällä ja minä kutomalla ja kehräämällä. Kun vihdoin saavuimme Tukholmaan kaksi viikkoa sitten, päätettiin niin, että Bertelsköld ilmoittautuisi palvelukseen Armfeltin sotaväenosastoon, joka majailee Geflen seuduilla, koska nämä joukot enimmäkseen ovat suomalaisia; mutta minä matkustin sinun luoksesi, Ebbaseni, vaikuttaakseni siihen suuntaan, että Bertelsköld pääsisi Armfeltin, vanhan päällikkönsä adjutantiksi. Se minulle onnistuikin, niinkuin tiedät, mutta hädin tuskin, sillä nähdessäni tuon uuden armeijan, joka oli aiottu hyökkäämään Norjaan sillaikaa, kun Suomi vuotaa verensä kuiviin, kouristi sydäntäni, ja vastustamattomasti nousivat nämä sanat huulilleni: "mihinkä on teidän majesteettinne pannut Suomenmaan?" — Lopun tiedät. Olen onnellinen, että olen jälleen saanut sinut nähdä ja että olen saanut kuninkaan suostumuksen. Huomenna taas eroamme ja kenties iäksi päiväksi.

— Miksikä niin surullisia ajatuksia? — sanoi tuttu ääni ovella, ja Torsten Bertelsköld astui sisään. — Onko ihana viholliseni yhä yhtä leppymätön?

Naiset iskivät silmää toisilleen. — En uskonut, — vastasi Eeva kylmästi, — kreivillä enää olevan mitään lisättävää Stralsundin satamassa tapahtuneen viime kohtauksemme jälkeen.

Tuo viittaus näkyi sattuvan arkaan paikkaan, sillä kreivi teroitti äänensä sanoessaan. — Ah, te olette oikeassa, minä olin jo unohtaa, että niin äskettäin näimme toisemme. Toivon aikanne hupaisesti kuluneen siellä Suomen pirteissä. Ei varmaankaan ole huvituksia ja tuttavuuksia puuttunut… Suoraan sanoen, niin vähäpätöinen vahinko kuin minun ystävyyteni menettäminen on kai tullut monin kerroin palkituksi…

— Torsten! — sanoi Ebba nuhdellen.

— Onpa tosiaankin, — vastasi Eeva hymysuin, monin kerroin palkituksi! Sallikaa, kreiviseni, minun tässä esittää teille yksi palkinnoistani.

Näin sanoen viittasi Eeva eräälle viereisessä huoneessa olevalle palvelustytölle, ja sisään astui nyt mustakiharainen poikanen, noin puolentoistavuotias, harvinaisen iso ikäisekseen ja juuri äskettäin sen verran vaurastunut, että nyt astui ensimmäisiä askeliaan tässä maailmassa.

Kysymys kreivi Bertelsköldin huulilla katosi samassa kuin syntyikin.

Mutta Ebba otti pojan, asetti hänet lempeästi hämmästyneen veljensä polvelle ja sanoi: — Älä työnnä häntä luotasi, Torsten, salli hänen olla sovinnon ja ystävyyden panttina riitautuneiden sydäntenne välillä. Ole hänelle hyvä setä; hän on meidän sukuamme — hänen laillinen nimensä on Kaarle Viktor, Bertelsköldin kreivi.

Ei riittänyt diplomaatin harkittu mielenmaltti tällä kertaa salaamaan kreivi Torstenin kasvojen ilmettä. Sanomaton katkeruus taisteli niissä sitä voimakasta tunnetta vastaan, jonka lapsuuden viattomuus ja sukulaisuuden siteet synnyttivät. Hän suuteli poikaa otsalle, pani hänet hiljaa pois luotansa ja sanoi, Eevan puoleen kääntyneenä, äänellä, jonka tarkoitus oli olla levollinen ja kylmä, mutta joka sen sijaan ilmaisi hukkaan rauenneiden toiveiden kipua ja tuhkaa: — Sisareni on oikeassa, meidän välillämme ei saa enää olla mitään vihaa ja kaunaa. Lausun teidät, kreivittäreni, teidät ja teidän poikanne tervetulleiksi perheeseemme. Eh bien, onni on oikullinen, se on suonut veljelleni sen, minkä se on minulta kieltänyt, älkäämme enää siitä riidelkö. Mutta koska onnesta tuli puhe, sisareni, niin johtuu eräs asia mieleeni: olen tullut vaatimaan sinua tilille eräästä sormuksesta, jonka varassa meidän perheemme onnen sanotaan olevan. Sitä olen kaivannut jo 18 vuotta, aavistamattakaan, minne se on kadonnut, kunnes sattumalta pistettiin käteeni tukku kirjeitä, jotka veljeni oli jättänyt jälkeensä neljä vuotta sitten. Niissä oli yksi sinultakin, kirjoitettu Tukholmassa tammikuun 24. päivänä 1704. Siinä kerrot, että minä olin kadottanut sormuksen hansikkaaseen, että sinä olit jättänyt sen Holsteinin herttuattarelle ja tämä oli antanut sen kuninkaalle, sovitettuna medaljonkiin, jossa oli kuningatar Ulriika Eleonooran kuva. Et tiedä, sisareni, mitä olet tehnyt. Olet hukannut perheemme onnen ja tulevaisuuden!

Ebba-kreivitär punastui kovin ja tarttui veljeään käteen. — Minä tunnustan, — sanoi hän, — että lapsellisesta ymmärtämättömyydestä olen rikkonut kenties enemmän kuin voitkaan minulle anteeksi antaa. Mutta, Torsten, miksi luotatkaan joutavaan taikakaluun? Iäinen sallimushan johtaa elämämme vaiheita, ja itsehän me sen suojaamina olemme oman onnemme sepät.

— Lapsena opittua läksyä tuo! Ja kuitenkin on ihmeellisiä sattumuksia, joita ei käy minkään katkismuksen avulla selittäminen. Isäni jätti kuollessaan jälkeensä sinetillä lukitun käärön, jossa tuon sormuksen vaiheet kerrottiin; riittänee, jos sanon sinulle, että meidän perheemme kohtalot on tuohon sormukseen erottamattomasti yhdistetty ja että sen hukkaaminen aina ennenkin on tuottanut meille vastuksia vastusten perästä, samoinkuin sen omistaminen on vienyt meitä mahtavuuteen ja kunniaan. Siitä olen itse esimerkkinä … mutta, sano suoraan, onko tuo medaljonki vielä kuninkaalla?

— Kustaan kertomuksen mukaan on kuningas sen hukannut jo syksyllä 1708 eräässä kahakassa Rajowkan luona, samassa, missä Hård kaatui.

— Diable! Kadotettu, ikipäiviksi kadotettu! Rajowkan luona? Sehän oli kohta Holofzinin tappelun jälkeen! Sehän oli vähän ennen Ukrainan retkeä! Se oli juuri Kaarle XII:n onnen käänteessä. Siihen asti pelkkiä voittoja! Sen jälkeen pelkkiä tappioita! Tuo kirottu sormus tuottaa siis aina onnea tai onnettomuutta, kuka sitä kantaneekin tai sen kadottanee. Ja minä mieletön, joka sen jo omistin ja joka en paremmin osannut sitä säilyttää! Kun se oli minulla, ylenin minä pikaisesti; sen kadotettuani minä turhaan taistelen kohtaloani vastaan. Kaikki on vastoinkäymistä… Ja kuka takaa, ettei joku renkipoika tällä hetkellä keikahda minun taikakaluni avulla valtakunnan korkeimmille kunniasijoille.

Kreivi Torsten mitteli lattiata kiivain askelin. Oliko se sormuksen salainen voima, vai oliko se kunnianhimon henki ja mielikarvaus niin monesta hukkaan menneestä hankkeesta, joka nyt vei Hornin oppilaalta kaiken hänen diplomaattisen malttinsa? Ei koskaan ollut sisar nähnyt häntä semmoisena; katuen ajattelemattomuuttaan hän ei tohtinut enää virkkaa sanaakaan häntä lepyttääksensä.

Kamaripalvelija astui sisään ja ilmoitti tulleeksi vieraan, joka kaikin mokomin pyysi päästä sotaneuvos Rhenfelt-vainajan rouvan puheille (tämän myöhäisempi avioliitto ei ollut vielä tunnettu). Eeva meni ulos; hetkinen kului, jolla aikaa veli ja sisar istuivat äänettöminä, menneitä aikoja muistellen ja kumpikin ajatellen omia ajatuksiaan elämän onnesta.

Viimein palasi Eeva, tarttui liikutettuna ja itkettyneenä kreivitärtä käsivarteen ja virkkoi: — Suvaitsetko, että tuon luoksesi erään vanhan ystävän?

Uteliaana nyökäytti Ebba päätään suostumuksen merkiksi.

Yleväryhtinen upseeri astui kalpeana ja vesissäsilmin sisään. Hänen hiuksensa olivat harmaantuneet, hänen poskensa olivat kuopalla, mutta koko hänen olennossaan oli jotakin, joka ilmaisi, ettei hän ollut vanhuuden koukistama, vaan että hän oli onnettomuuksien murtama mies parhaassa iässään. Kreivitär Ebba ei ollut monta sekuntia häntä katsellut, ennenkuin hänen kasvonsa äkisti kalpenivat ja hän äänetönnä ja pyörtyneenä vaipui ystävänsä syliin.

— Mitä tämä on? — huudahti kreivi Torsten, joka ei voinut käsittää syytä sisarensa äkilliseen mielenliikutukseen.

Vieras ei kuullut häntä. Hänen silmänsä seurasivat pois kääntymättä ja sanomattoman viehkeitä tunteita ilmaisten kreivittären leppeiden ja kalpeiden kasvojen liikkeitä, tämän vähitellen tointuessa.

— Herra, kuka te olette, ja kuka antaa teille oikeuden pelästyttää kreivitär Lieweniä? — virkkoi Torsten yhä kiivaammin.

— Kuolleiden ylösnoustessa elävien veri jähmettyy, — vastasi vieras surullisesti. — Kukako olen? Haudasta noussut mies, joka muinoin ei ollut teille tuntematon, herra kreivi. Hiukseni ovat harmaantuneet lähes yhdeksänvuotisessa vankeudessa, miksikä vaatisinkaan, että enää tuntisitte kuolleeksi luultua Eerikki Falkenbergia, joka ennen muinoin oli yksi hänen majesteettinsa henkivartijoita ja veljenne Kustaa Bertelsköldin läheisin ystävä.

— Falkenberg? Samannimisen kuninkaallisen neuvoksen veljenpoikako? Kreivitär Eeva Bertelsköldin, syntyjään Falkenberg, velikö?

— Juuri sama. En tiennyt, herra kreivi, että…

Torsten puri huultaan.

— Te erehdytte, — sanoi hän. — Se on minun veljeni, jolle onni on sisarenne suonut. Olkaa tervetullut kotimaahan. Olen iloinen siitä, että huhu, joka kertoi teidän kaatuneen Pultavan verisellä kentällä, oli perätön.

— Se kertoi vain puolittain totta, — vastasi Falkenberg surullisesti katsahtaen Ebbaan, joka nyt oli toipunut, mutta ei vielä rohjennut katsoa tuota muinoin rakastettua, kauan itkettyä, vihdoin palannutta ja kuitenkin iäksimenetettyä nuoruuden ystävää silmiin…

— Minä jätin paremman osan elämästäni ja kaiken onneni Pultavaan. Mitä tähteenä on, herra kreivi, ei ole juuri minkään arvoista.

— Et siis lue miksikään kaikkia vastaisia urotekoja? Unohdatko sisaresi lämpimimmän rakkauden? — sanoi Eeva hellästi.

— Ja uskollisen nuoruuden ystävän? — lisäsi Ebba hiljaisella äänellä.

Falkenberg ei virkkanut mitään.

— Teidän pelastuksenne lienee ollut aivan ihmeellinen? — sanoi Torsten päästäkseen noista vaarallisista muistoista.

— Tuskinpa ihmeellisempi kuin monen muunkaan, — vastasi Falkenberg; — mutta kelvannee kumminkin saduksi lapsille. Suvainnette minun säästää naisia kuulemasta kertomusta, joka heitä vain kauhistuttaisi. Lyhyesti sanoen, minä makasin kaksitoista tuntia kuolleiden seassa tappotanterella; eräs sotarosvo huomasi minussa hengen kipinän ja otti pelastaaksensa minut; hän teki hyvät kaupat myymällä minut eräälle pajarille, joka oli tilannut häneltä ruotsalaisen sotavangin orjakseen. Minut vietiin kauas sisämaahan, minua katsottiin kuin kummitusta, minua kammottiin vääräuskoisena, mutta ylimalkaan ei minua juuri pahasti pidelty. Kun vähän ymmärsin puutarhanhoitoa, oli minusta hiukan hyötyäkin. Viimein minä ylenin puutarhanhoitajaksi ja ansaitsin vähän rahaa. Eräänä päivänä tuli siihen kylään eräs kuljeksiva rihkamakauppias, joka kaupitsi pyhäin kuvia. Käsitätte kummastukseni, kun hänen kirjavasta tavarakasastaan löysin erään medaljongin…

— Jossa oli kuningatar Ulriika Eleonooran kuva?

— Mutta kuinka te, herra kreivi, tiedätte…

— Se oli siis todellakin se! — huudahti Torsten kiivaasti.

— Se oli sama medaljonki, jonka hänen majesteettinsa kadotti Rajowkan luona, koko henkivartijajoukko tunsi sen. Töin tuskin kyeten hämmästystäni salaamaan, tyhjensin minä puolet säästörahoistani kauppiaan kukkaroon ja sain medaljongin.

— Entä sormus? Missä se on? Antakaa se tänne!

— Olen onnellinen voidessani jättää sen hänen majesteettinsa omaan käteen, — vastasi Falkenberg rauhallisesti. — Kumma kyllä, muuttui kohtaloni kohta saatuani tämän kalleuden haltuuni. Kaikki kävi mieltäni myöten, isäntäni nuori puoliso, joka oli nähnyt minun kotimaan ikävästä riutuvan ja harmaantuvan, puhui niin hartaasti minun vapauttamiseni puolesta, että isäntäni mustasukkaisuudesta suostui siihen ja itse vei minut Riikaan, jossa hankki minulle tilaisuuden päästä Kööpenhaminaan ja … minä sain jälleen nähdä isänmaani.

— Olkaa hyvä ja näyttäkää minulle medaljonki, — sanoi Torsten oudolla äänellä.

Falkenberg otti sen esiin nahkaisesta kotelosta, jossa oli sitä säilyttänyt. Sormus oli sovitettu medaljonkiin niin, että se muodosti renkaan, mihin kaulanauha oli kiinnitetty.

— Tämä sormus on minun! — huudahti Torsten Bertelsköld, temmaten sen käteensä niin intohimoisesti kuin ei olisi aikonut antaa sitä takaisin kaiken maailman rikkauksistakaan.

— Se on kuninkaan oma, ja minun on vielä tänä päivänä se hänen majesteetilleen annettava, — väitti Falkenberg.

— Rex regi rebellis! — ah, näettekö, minä tiedän, mitä siihen on kirjoitettu. Tiedättekö, että jos kuningas vielä kerran saisi tämän sormuksen eikä kadottaisi sitä valheen eikä väärän valan takia — ainoastaan siten voi sen menettää — silloin hänen onnensa kääntyisi, hän panisi Euroopan taas jalkainsa juureen ja pohjoismaiden kohtalo olisi vuosisadoiksi muutettu!

Kaikki seisoivat äänettöminä. Näytti siltä kuin jokin tuntematon salaperäinen voima, jota uskonto ja järki turhaan nousivat vastustamaan, olisi heihin vaikuttanut. Eeva esti Falkenbergin tempaamasta takaisin medaljonkia. — Sormus on hänen, — sanoi hän; — kuninkaalla ei ole siihen mitään oikeutta; mutta jos te rakastatte kuningastanne, kreivi Torsten, ja jos rakastatte isänmaatanne, niin antakaa hänelle sormus takaisin!

— En anna, vaikka hän murtaisi miekkansa poikki minun jalkaini juuressa ja polvistuisi eteeni ja suutelisi jalkaani! En, vaikka hän tarjoaisi minulle Norjan kruunun ja Englannin valtaistuimen! Medaljonki on hänen ja hän saakoon sen; mutta sormus on minun!

Ja kreivi Torsten riensi pois.

Silloin katosi se herpaiseva tunne, joka vast'ikään cli vallannut kaikki muut. Falkenberg raivosi. Naiset itkivät. Mutta se oli myöhäistä. Torsten Bertelsköld oli saanut kuninkaan sormuksen eikä antanut sitä takaisin.

20. ERÄÄN NIMEN VARJO.

Jouluaamun myöhäinen aurinko vuonna 1718 nousi Norjan Jemtlantia vasten olevalla rajalla Tydalenin tunturin yli. Yö oli ollut kylmä ja selkeä, mutta lännestä päin nousi merestä nyt mustia lumipilviä, joiden synkkiä reunoja vasten auringon ensimmäiset säteet kimalsivat kuin kultainen päärme synkän suruhunnun ympärillä. Tunturien kukkulat kohosivat korkeina ja lumipeittoisina synkistyvää taivasta vastaan, ja kun päiväpaiste sattui niiden jäisiin huippuihin, näyttivät nämä valkoisilta ja keväisiltä kuin toivo, joka loitolla loistellen aina ihmissilmää pettelee.

Tunturin rinteellä oli vilkasta liikettä. Siellä olivat Armfeltin joukot, siellä oli viimeinen pirstale Suomen viimeisestä sotavoimasta, joka Trondhjemiin turhaan hyökättyään nyt palasi Norjan vuorilaaksoista talvimajoilleen Ruotsin puolelle. Yö oli ollut ankara, sotamiehet olivat keränneet kanervia ja kallioiden lomissa kasvavia hentoja vaivaiskoivuja, virittääkseen valkean tässä kovassa pakkasessa. Mutta liian äkkiä leimahti tämä heikko liekki, yhtä äkkiä sammuakseen, ja monelta olivat jo kädet ja jalat paleltuneet. Mutta vielä kyti kipinä rohkeutta näissä kangistuneissa jäsenissä. Sotaretki oli menetetty; urhokas ja kuuluisa Långström, Suomenmaan parhaita sissejä, oli juuri vähän ennen kaatunut eräässä noita yksinäisiä, vimmaisia taisteluita, joissa vain tunturien kaiku vastaa uroiden huutoihin eikä voitetulla ole pelastusta missään. Ankara oli kulku, ruokavarat varsin vähissä; mutta vielä painui suomalainen joukko eteenpäin, sillä vielä eli Kaarle-kuningas, ja vaikka kaikki olikin menetetty, niin olipa vielä kaikki voitettavissakin niin kauan kuin hän oli hengissä. Sekavia huhuja hänen aikomistaan suurista yrityksistä kulki miehestä mieheen; ja nämä tulevaisuuden tarut, samoin kuin tarut menneisyydestä, ne elähyttivät vielä yönuotion ääressä istuvain lannistuvaa rohkeutta. Tiedettiin, että Görtz menestyksellä hieroi rauhaa vaarallisimman vastustajan, tsaari Pietarin kanssa, jonka puheilla hän itse oli ollut Haagissa ja Pietarissa. Tiedettiin vielä, että tsaari oli tyytymätön saksalaisiin liittolaisiinsa, jotka kadehtien ja peläten seurasivat hänen yrityksiään saada jalansijaa Saksanmaalla. Tiedettiin niinikään, että tsaarin luonne oli sitä laatua, että se voi sopia yhteen Kaarle XII:n luonteen kanssa — rohkea, korkealle tähtäävä, suuria suunnitteleva. Kuiskailtiin yhtä ja toista aiotusta avioliitosta Kaarle-kuninkaan ja tsaari Pietarin herttaisen tyttären Annan[41] välillä. Sitten piti muka näiden mahtavain urhojen, jotka niin kauan olivat otelleet ylivallasta pohjolassa, sopia keskenänsä ja käydä liittoon, joka panisi Euroopan valtaistuimet vavahtelemaan. Ruotsi luopuisi Virosta ja Inkerinmaasta ikuisiksi ajoiksi, mutta Liivinmaasta viideksi, kymmeneksi vuodeksi, jotavastoin tsaari antaisi Suomenmaan takaisin ja laivastollaan auttaisi Kaarlea korvaukseksi valloittamaan Norjan. Sitten asettaisi Kaarle, rangaistakseen Yrjö-kuninkaan petollisuutta, 30,000:lla miehellä Stuartit Britannian valtaistuimelle; mutta itse olisi hän, liitossa tsaari Pietarin kanssa, hyökkäävä Saksanmaahan, ottava menetetyt alueet takaisin, luova uudeksi Euroopan.

Nämä olivat jättiläistuumia auringonlaskun edellä; ne kiertelivät kaikki saman keskustan, saman sankarinimen ympärillä. Ja ainakin kaksi tahi kolme kuolevaista tiedetään olleen jotka tunsivat itsensä kykeneviksi näitä tuumia toimeen panemaan; ne olivat syntyneet erään valtioviisaan nerokkaissa aivoissa ja salaman iskuina sytyttäneet kahden urotekoja haaveksivan yksinvaltiaan mielet tulena palamaan. Sekin tiedetään, että nämä uhkatuumat olivat järkevämmät kuin ne, joita Kaarle XII omin päin keksiskeli. Mutta se on kenties unohdettu, että vielä tuhannet muutkin uskoivat niiden mahdollisuuteen, ja niiden joukossa olivat viimeiset suomalaisetkin. Vuosikausia oli Ruotsin valtakunta kulkenut voittojen unenhoureessa; onnettomuudet ja uhraukset olivat herättäneet ne, jotka lähinnä nääntyivät kuormain painon alle, mutta sotamies eli yhä vielä siinä uljaassa uskossaan, että hän kuninkaan lipun alla oli maailman voittava. Hidas suomalainen ei hevillä heitä lempituumiaan. Ei mikään, eivät edes tappiot, eivät peräytymiset eivätkä tuhannet vaaratkaan voineet järkyttää Armfeltin sotajoukon lannistumatonta rohkeutta, niin kauan kuin kuningas oli elossa. He taistelivat varjossa, niinkuin Leonidas taisteli persialaisten nuolien varjossa — erään nimen varjossa.

Mutta se tuli, se sanoma, joka herpaisi jokaisen käden ja pyyhki kaiken tulevaisuuden pois voittojen kirjasta. Kuiske, kamala kuin kuolon, kulki miehestä mieheen: Kaarle XII ei enää ollut olemassa; hän oli kaatunut niinkuin oli elänytkin, rintavarustusta ylempänä, käsi miekan kahvassa, silmä vihollista kohti, kuulain vinkunan keskellä. "Hän kaatui", sanoo eräs hänen aikalaisensa, "kuulasta, joka kävi suoraan hänen päänsä läpi, ja tämä kuula kaasi Ruotsin." Kuinka hän kaatui, siitä ei silloinen sukupolvi muistanut ottaa tarkempaa selkoa. Kaatuiko hän "Euroopan yhdistyneiden valtain toimesta", — kaatuiko hän ruotsalaisesta vai norjalaisesta kuulasta, ehkeipä kuulasta ensinkään, vaan miekasta — se oli sen ajan miehistä yhdentekevää. Pääasia oli, että se mies kaatui, joka, ollen korkea kuin vuori aikakautensa kääpiöiden keskellä, yksinään kantoi olallaan tätä aikakautta, joka kukistui hänen kanssansa, eikä enää haudastaan noussut. Hänen aikakautensa ei ollut samaa mieltä kuin suurin Ruotsin uudemmista historiankirjoittajista, että näet Kaarle XII:n kuolema oli "loppunut elämä"; se odotti hänen elämänsä jälkimmäiseltä puoliskolta uskomattomia asioita, samoin kuin oli odottanut edelliseltäkin, ja kukapa voi arvata ja varmuudella sanoa sen suotta odottaneen?[42] Se vain on varmaa, että maailma hengitti helpommin viimeisen jättiläisen kaaduttua, sillä aseellinen suuruus painaa maata, ja se painoi Ruotsia niinkuin olisi vuori laskeutunut sen rinnan päälle. Yhtä varmaa on kuitenkin, että kun inhimillinen suuruus siihen yhdistyy, se kohentaa enemmän kuin painaa, ja yllyttää ihmisten sydämet tekoihin, jotka iäti elävät. Kaarle XII:n aikana tunsi jokainen poikanen Ruotsissa ja Suomessa kasvavansa jättiläiseksi. Ne, jotka punnitsevat tämän kuninkaan tekoja tavallisen vastattavan ja vastaavan mukaan, saavat tulokseksi: saldo tappiota niin ja niin paljon. Eikä toisin voi ollakaan, sillä Kaarle XII oli kenties suurin tuhlari, mikä milloinkaan on elänyt, tuhlari, joka hukkasi valtakuntansa, voittomaansa, armeijansa ja itsensä. Mutta luvunlaskijat ovat unohtaneet yhden, hänen hyväkseen puhuvan saldon, joka ylensi hänen aikakautensa ja on ylentävä kaikkia tulevia sukupolvia, nimittäin hänen suuruutensa loiston. Hän oli skandinavialaisen sankarihengen viimeinen ja korkein huippu, tämän sankarihengen, joka jo tuhat vuotta ennen häntä riehui ympäri Euroopan. Hänessä oli siis enemmän kuin yksi aikakausi, enemmän kuin yksi kansa, hänessä oli menneen vuosituhannen sielu. Mennyt se oli, ja sentähden se katosi hänen kanssansa; mutta hänen nimensä varjo, joka täytti ja pimensi pohjoismaita hänen eläessään, se täyttää ja kirkastaa pohjolaa hänen kuoltuansa…

Surusanoman kuninkaan kuolemasta sai Armfelt eräältä vangiksi otetulta norjalaiselta postinkuljettajalta.[43] Sitä ei käynyt kauan sotamiehiltä salaaminen, ja siitä hetkestä alkaen oli Suomen sotajoukko hukassa. Ihastuksen, voiton voima, joka oli niin kauan ylläpitänyt näitä urhoja heidän yliluonnollisissa ponnistuksissaan — se voima oli nyt murrettu. Todellisuus karkasi heidän kimppuunsa ja ylivoimallaan lannisti heidät niinkuin kallio, jonka jättiläinen on jyrkänteen reunalle vierittänyt, vyörähtää takaisin hänen puutuneelle käsivarrelleen. Ja todellisuus oli tällä hetkellä jouluaamu Norjan tiettömillä tuntureilla.

Armeija lähti liikkeelle Tydalenista, josta vielä oli seitsemän penikulmaa lähimpään Jemtlannin kylään. Armeijan mukana oli norjalaisia vankeja ja näiden joukossa tunturien asukkaita, jotka saivat valita joko runsasta palkintoa vastaan oppaana ollakseen tai hirsipuuhun kuollakseen. Vielä valaisi aurinko korkeimpia vuorenhuippuja, Bokhammaria, Öjetunturia, Remmeniä ja Einhagenia. Mutta sitten valo sammui mustaan lumipilveen, joka nousi yhä ylemmä ja kumeasti kohisten yhä läheni luoteiselta ilmalta. Tuossa tuokiossa olivat tunturit, ihmiset, hevoset, reet peittyneet lumipyryyn niin sakeaan, ettei enää nähnyt kymmentä kyynärää eteensä ja niin kirpeän kylmään, että se tunki lämpimimpäinkin talvivaatteiden läpi. Harvat olivatkin ne, joilla oli yllään lammasnahkaturkki tahi kulumaton sarkatakki. Oppaat eksyivät ja paleltuivat kuoliaiksi. Armeija samosi samoamistaan, tietämättä minne, mutta eteenpäin kuitenkin mentiin — niin kauan kuin mentiin. Ja kylläpä mentiinkin niin kauan kuin mahdollista; eiväthän he muuten olisikaan olleet suomalaisia. Mutta pian täytyi lakata kulkemasta. Hevoset kaatuivat. Aseet putoilivat sotamiesten käsistä; muutamat heistä peittyivät lumen alle; toiset vajosivat voipuneina hankeen ja nukkuivat, koskaan enää heräämättä. Toiset taas suistuivat syviin, petollisen lumivaipan peittämiin rotkoihin. Toiset koettivat nuotioiden turvin säilyttää henkeänsä. Kallioiden suojaan tehtiin tulia; kaikki mitä polttaa voitiin — kiväärinperät, laastukit, kuormaston reet, lavetit, satulat — poltettiin säälimättä. Mutta lumipyry raivosi heikentymättömällä voimalla koko ensimmäisen ja toisen joulupäivän. Tulia ei voitu enää vireillä pitää. Koko sotajoukko oli tuhon oma.

Tässä kauheassa joululeikissä nähtiin erään kookkaan sankariolennon häämöttävän lymipyryssä, noin 300 miestä muassaan, jotka vielä häntä seurasivat. Hän oli yksi niitä harvoja, jotka eivät vielä olleet joutuneet epätoivon valtaan. Hän se oli, joka tuolla kuuluisalla retkellä Trondhjemiä vastaan ensiksi nosti kanuunan olalleen ja kantoi sen syvyyksien yli. Hän se oli, joka nyt paluuretkellä taittoi polveaan vasten jykevätekoisen kuormareen ja käytti sen polttopuiksi. Se oli hän, joka, yksinään väsymätönnä, nosti milloin yhden milloin toisen toverin ylös kinoksista ja vuorenkoloista ja koetti saada heitä virkoamaan. Hänen joukkonsa seurasi häntä kuin pelastavaa enkeliä ja raivasi arvaamattomien vaarain läpi tiensä Eina-joelle, joka laskee tuntureilta Handöliin, Jemtlannin ensimmäiseen kylään.

Kun nämä kolmesataa miestä olivat saapuneet joelle, nostivat he ilohuudon, sillä heillä oli nyt kompassi, joka ei enää pettänyt heitä, niinkuin aurinko, kuu ja tähdet olivat pettäneet tässä hirmuisessa lumituiskussa. He hakkasivat avannon jäähän ja katsoivat, minnepäin vesi juoksi: sielläpäin oli Jemtland, sielläpäin pelastus. Toivo hymyili vielä kerran näille harvoille jäljelle jääneille urhoille. He ympäröivät kiitollisina johtajansa, majuri Bertelsköldin, ja pyysivät saada vuorotellen kantaa häntä; sillä sittenkun hän 36 tuntia oli reutonut enemmän kuin kaksikymmentä muuta miestä yhteensä, alkoivat hänenkin jättiläisvoimansa uupua. Mutta hän puristi heidän käsiään jäähyväisiksi ja puhui heille muutamia sanoja, jotka kuuluivat myrskynkin läpi.

— Astukaa eteenpäin pojat, — sanoi hän; — se on tie elämään. Minä käännyn tästä takaisin, eikä kukaan saa minua seurata. Neljätuhatta miestä harhailee vielä noilla tuntureilla; Jumala tietää, kuinka moni heistä voi jalkaansa liikuttaa. Mutta se on Suomen viimeinen sotajoukko, minä en saata sitä jättää, minun täytyy etsiä käsiini niin monta kuin voin, opastaakseni heidät tänne Eina-joelle. Älkää vastustako minua; viimeisen kerran minä teitä nyt komennan, lapseni; te tiedätte, etten minä suvaitse ketään, joka mukisee palveluksessa. Jos en enää palajaisi, niin tervehtikää vaimoani ja pientä poikaani, Kaarle Viktoriani. Sanokaa heille, että he, lähinnä Jumalaa, ovat olleet viimeinen ajatukseni. Sanokaa heille, että veljeni Torsten pitäköön heistä huolen ja kasvattakoon poikani kelpo mieheksi, joka pelkää Jumalaa ja kunnioittaa kuningastaan. Sanokaa heille, että minä kuolin niinkuin olin elänyt, Suomenmaan ja Kaarle-kuninkaan palveluksessa. Kun ei niitä enää ole, ei kannata minunkaan enää elää. Jääkää hyvästi, pojat. Jumala olkoon teidän kanssanne. Jos joku teistä vielä saapuu Suomeen, niin sanokaa minulta terveisiä!

Näin puhuttuaan pyyhkäisi urhoollinen soturi kylmettyneen kyynelen lumisella hihallaan silmästään ja riensi reippain askelin pois, ikäänkuin peläten, että rakkaus puolisoon, lapseen ja elämään viimeisellä hetkellä pettäisi isänmaan. Sotamiehet katsoivat surumielin hänen jälkeensä, ei kukaan tohtinut vastustaa hänen viimeistä käskyään, ja niin hän katosi pian heidän näkyvistään tuntureille ja lumituiskuun.

Tämä olikin viimeinen kerta, jolloin jotakin kuultiin tämän kertomuksen sankarista, rehellisestä ja urhoollisesta karoliinista Kustaa Aadolf Bertelsköldistä. Onnistuiko hänen pelastaa ketään Suomen viimeisestä sankarijoukosta ja ketä ne pelastetut olivat, siitä ei koskaan ole tietoja tullut. Se vain on varmaa, että hän jälkeä jättämättä katosi tuhansien muiden kanssa tunturien äärettömään lumipeittoiseen hautaan, vahvistaen kuolemallaan sen rakkauden kuninkaaseen ja isänmaahan, joka järkähtämättä oli elähyttänyt hänen uskollista sieluaan sadoissa taisteluissa, voitoissa ja vastuksissa, hänen elämänsä alusta aina sen loppuun asti.

Kaikki, tai melkein kaikki, jotka tunturien jouluna hengittivät, tuhoutuivat. Taru kertoo, että muutamat jäljelle jääneistä päästivät norjalaisia vankeja vapaiksi ja lähettivät heidät anomaan apua Trondhjemin linnan päälliköltä, ja että tämä oli lähettänyt 300 suksimiestä ja 150 keveätä rekeä etsimään ja pelastamaan eksyneitä. Nämä rehelliset norjalaiset, jotka lähtivät pelastamaan vihollisen sotajoukkoa, eivät kumminkaan päässeet tuntureille, niin kauan kuin rajuilmaa kesti. Sen lakattua he seurasivat Suomen sotajoukon jälkiä, ja hirvittävä oli se näky, mikä nyt kallioiden keskessä heitä kohtasi. Armeijan kulkua osoittivat liiankin selvästi jälkeenjätetyt, kinoksiin uponneet kanuunat ja sinne tänne kaikkialle sirotetut aseet. Sitten tavattiin viluun kuolleita upseereja ja sotamiehiä, ensin yksitellen, sitten kokonaisia ruotuja, viimein kokonaisia komppanioita ja pataljoonia. Muutama tavattiin kuolleina sammuneen nuotion äärestä, toiset istuvina tahi makaavina reistä, joiden edestä hevoset olivat kaatuneet; useat olivat syviin rotkoihin ruhjoutuneet, toiset taas olivat kangistuneina sortuneet samaan järjestykseen, jossa olivat marssineet. Ylt'ympärinsä kuului susien ulvontaa, tunturien kotkat kiertelivät laumoittain tämän kuoleman suuren tappotanteren ympärillä, ja Tydalen oli sitten monena vuonna Norjan paras metsästyspaikka.

Mieshukkaa, jonka tämä hävityksen joulu tuotti, ei ole koskaan voitu varmuudella määritellä. Siitä voidaan saada jonkinlainen käsitys, kun muistetaan, että Armfeltin armeijan, sen Norjaan tullessa arvioitiin käsittävän 6,500 asekuntoista miestä, ja näistä palasi vain noin 500 miestä, melkein kaikki jäseniltään osaksi paleltuneina. Jos kuolleiden ja vangittujen luku sotaretken muuna aikana lasketaan 2,500:ksi, niin tulee paleltuneiden luku olemaan 3,500. Muutamat sanovat sen suuremmaksi, toiset pienemmäksi; varmaa vain on, että mieshukka oli senaikaiseksi ääretön.

Näin päättyi Kaarle XII:n suuren viimeisen murhenäytelmän viimeinen seikkailu, ja näin kaatuivat Suomen viimeiset karoliinit, joista runoilija laulaa:[44]

"Käy tuntureille viimeinen tuo eräjoukko Suomen kans' sankarinsa sortumaan, vain lumihanget hautanaan — — —"

Ja vielä hän laulaa:

"Kyll' itki Ruotsi, Suomikin kuin äiti, leski itkee"…

Sinä, joka kevään vihannoidessa ja lempeämpiin oloihin ihastuneena olet kuunnellut tätä surullista, mutta jalosydämistä tarua; sinä, joka lämmittelet sydäntäsi Ruotsin kunnian loisteella ja Suomen laulun, uudemman ajan urotöistä kertomilla, kuolemattomilla tarinoilla, muista, että Suomella myöskin ennen niitä on ollut sankareita, tarujen muistojen arvoisia, vaikkakaan sillä ei koskaan ennen ole ollut eikä koskaan tulle olemaan kuin yksi vänrikki Stool, joka heitä lauluillaan ylisteleisi.

Kolmannen jakson loppu.

VIITESELITYKSET:

[1] Vintergata = linnunrata (taivaalla).

[2] Tavataan alkukielellä kirjassa: Handl. rör. Skand. historia, 6. osassa.

[3] Tähän pilapuheeseen vetosi sitten hänen sisarensa Ulriika Eleonoora.

[4] Hovijuoruja, Lambertin mainitsemia.

[5] Tässä isoäiti alkoi laskea sormillaan.

[6] Tärkeät asiat huomiseksi! Suoment. muist.

[7] Vaeltaessani Tanskanmaalla, sanoi välskäri, näytti kansa vielä sadan vuoden perästä Kaarle XII:n lähdettä Enerumissa, ja Rungstedin luona on vanha pyökkipuu, jonka latvaa sanotaan Kaarle XII:n kruunuksi.

[8] Päällikköjen nimiin näkyy voivan luottaa; useista pataljoonista tiedetään vain, että ne olivat suomalaisia, mutta ei mistä olivat.

[9] Kuullessaan nämä sanat mutisi maisteri Svenonius aina jotakin munkkilatinasta, muistuttaen: rectius: in regem.

[10] Nic. Tessinin omakätisistä kirjoituksista.

[11] Jota prof. Palmblad on käyttänyt lähteenä historialliseen romaaniinsa "Aurora Königsmark", jossa muutamat paikat on kirjoitettu suurella taidolla, mutta toiset syystä on luettu "kelvottomaan kirjallisuuteen".

[12] Patkullin sanat Kaarle XII:sta.

[13] Historiallista. — "Kuningas August voittaa enemmän yhdellä metsästyksellä kuin kuningas Kaarle yhdellä taistelulla."

[14] Jos saa uskoa sitä kertojaa, joka Åbo Tidningar'issa vuodelta 1792 on kertonut sittemmin niin kuuluisan Ilmajoen rovastin Gabriel Peldanin elämänvaiheita, on tämä v. 1710 oleskellut Tukholmassa, josta asiasta välskäri väitelköön mainitun kertojan kanssa.

[15] Ylioppilaat olkoot vapaat sotapalveluksesta, missä tilassa tahi suhteissa hyvänsä he olla mahtavat.

[16] Ja älköön heitä siihen missään nimessä vastoin heidän tahtoaan pakotettako.

[17] Tieteiden ja taiteiden harjoituksissa.

[18] 1,500 miestä K.K. Armfeltin johdolla. Forsius ei muista mainita, että Armfelt torjui vihollisen suurella menestyksellä ja peräytyi vasta sitten, kun tsaari Pietari itse saaristolaivastonsa kanssa ahdisti Helsinkiä ja uhkasi saartaa vähäisen suomalaisen joukon.

[19] Välskäri lisäsi, että jos ei tätä kohtausta löydetäkään arkistoista, löydettäneen siihen kuitenkin selitys urhoollisen kenraalin rohkeasta ja neuvokkaasta luonteesta.

[20] Kun Kivennapa myöhempinä aikoina joutui suurten lahjoitusmaiden alueeksi, tulivat sen sudet surullisen kuuluisiksi. Joka vuosi ne veivät kylistä lapsia, ja väestöä oli kielletty pitämästä pyssyjä, ettei se saisi hävittää tilanomistajain metsänriistaa.

[21] Kivekkäiksi nimittävät kansantarinat näitten aikojen sissisankareita. Nimi johtuu eräästä Antti Klvekkäästä, joka oli karjalaisten sissien johtaja.

[22] Välskärin kuudes kertomus.

[23] Koko Pohjanmaan sotaan kykenevä väestö oli käsketty maata suojelemaan, ja olikin osaksi jo tulossa. Uudenkaarlepyyn rahvas oli taistelun aikana vain penikulman päässä Isokyröstä.

[24] Brucen oman, rovasti Wahlille 1718 esittämän kertomuksen mukaan. "Hän on, sanoi hän, kenraali de la Barrelle suuressa kiitollisuuden velassa, sillä jos tämä vain olisi käskenyt ratsuväkensä seisoa alallaan ja sytyttää piippunsa, olisi voitto ollut ruotsalaisten." Semmoinen oli yleinen käsitys suomalaistenkin kesken, ja siihen lisättiin, että de la Barre kateudesta Armfeltia kohtaan ei suonut tälle voittoa. Mutta Armfeltin antamat viralliset ilmoitukset sanovat, että kaikki tekivät velvollisuutensa; eikä de la Barrea milloinkaan pantu syytteeseen tästä menettelystä, vaan hän pysyi edelleenkin virassaan ja teki Armfeltin kanssa tuon onnettoman retken Trondhjemiin v. 1718.

[25] Tässä tarkoitetaan sitä hyvin tunnettua ja Voltairenkin levittämää valhetta, että Kaarle XII olisi lähettänyt saappaansa neuvoskuntaan sijaishallitsijaksi.

[26] Kreivi Arvid Horn — Horn = Sarvi.

[27] Välskäri pani painon tälle sanalle siitä syystä, että, kuten hän sanoi, jo aikaisin kyllä osattiin puhua monesta, mutta vasta vuodesta 1789 ruvettiin kansasta puhumaan.

[28] Sarvi = horn. Suom. muist.

[29] " Raivoisa Roland " on italialaisen Arioston 1500-luvun alussa kirjoittama runoelma. Suoment. muist.

[30] Ehdotuksen tekikin siihen aikaan Stjerneld leikillään, Ja säädyt myöntyivät siihen, jonka tähden S., joka oli tuittupäinen, lausui: "Minä olin väärässä, kun en muistanut, ettei saa heittää helmiä sioille, sillä ne syövät niitä kuin herneitä."

[31] Kuninkaan matka kävi alussa hitaasti. Vasta 26. p:nä lokakuuta alkoi hänen maailmanmainio ratsastuksensa Pitestistä Stralsundiin.

[32] Korin antaminen = rukkasten antaminen. Suom. muist.

[33] Jumpru (ruots. jungfru), pienin suomalainen (ruotsalainen) astiamitta, jota käytettiin ennen metrijärjestelmän voimaan astumista j. = 1/32 kannua = 1/16 tuoppia = 1/4 korttelia = 8,179 cl. Suoment. muist.

[34] Runebergin runoelmasta "Hauta Perhossa". Suoment. muist.

[35] Senaikaiset kertomukset sanovat venäläisten räjäyttäneen linnan ilmaan. — "Meidän väkemme", sanoo Mathesius, "oli ajattelemattomuudessaan jättänyt 7 tynnyriä ruutia linnaan. Vastoin sovinnon ehtoja käytti vihollinen nämä ruutitynnyrit hävittääkseen linnan, jolloin sekä molemmat pyöreät tornit asuinhuoneineen lensivät ilmaan, että myöskin hyvin tukeva kehämuuri halkesi monesta kohti 4:n, 5:n, 6:n ja 7:n sylen pituudelta." — Koko lääni hävitettiin niin, että ainoastaan 5 asuntoa jäi jäljelle.

[36] Arthur, brittiläinen tarukuningas, esiintyy keskiaikaisissa ritarisaduissa kristinuskon ihannoituna esitaistelijana, kahdentoista ritarin ("pyöreän pöydän ritarien") ympäröimänä. Suoment. muist.

[37] Tässä paikassa kapteeni Svanholm väänsi viiksiään, sillä "tulimmaista" oli hänen mielikirouksensa, ja teki hyvää, kun sai kuulla sen nyt karoliinin huulilta. Mutta välskäri, joka huomasi sen, lisäsi huvikseen: "Jätän sanomatta, eikö mies siitä huolimatta ollut pelkuri, sillä pelkureita oli myöskin siihen aikaan olemassa. Ei kuulla usein mainittavan, että todelliset sankarit pitäisivät tapoinaan moisilla voimasanoilla komeilla." — Svanholm murisi jotakin, mitä kukaan ei kuullut, ja kertomus jatkui.

[38] Käsky siitä annettiin maaliskuulla 1718.

[39] Vanha virsikirja. Suoment. muist.

[40] Latinal. sana victor = voittaja. Suoment. muist.

[41] Joka sittemmin naitettiin Holsteinin nuorelle herttualle, Kaarlen sisarenpojalle, ja on entisen Venäjän keisarillisen huoneen kantaäiti.

[42] Kaarle XII antoi vähän ennen kuolemaansa käskyn laittaa huvilinnat kuntoon. Moni on luullut hänen päättäneen omistaa jälkimmäisen osan elämäänsä rauhan töihin ja valtakunnan entiselleen palauttamiseen.

[43] Aikaisemmin. Juuri tämä sanoma sai hänet peräytymään.

[44] Franzén, "Vanha soturi"; ensimmäinen painos, sittemmin muutettu.