Produced by Tapio Riikonen

VÄLSKÄRIN KERTOMUKSIA 3

Siniset. Pakolainen. Erään nimen varjo.

Kirj.

ZACHARIAS TOPELIUS

Suomentanut Juhani Aho

Ilmestynyt ensimmäisen kerran
Porvoossa WSOY:n kustantamana v. 1896.

SISÄLLYS:

Siniset:

1. Leijona lepää 2. Leijona herää 3. Miten leijona alkaa otusta ajaa 4. Aurora Königsmark 5. Rex regi rebellis 6. Ebba Bertelsköldin kirje Kustaa Aadolf Bertelsköldille 7. Metsästys Liebewerdan luona 8. Pultavan tappelun edellisenä iltana 9. Pultavan laskeva aurinko

Pakolainen:

1. Ylioppilaat lähtevät sotaan 2. Isonvihan Klingspor 3. Rutto vuonna 1710 4. Porvoon päämaja 5. Sissit 6. Kotkanajo 7. Mainiemen linna 8. Isokyrön tappelu

Erään nimen varjo:

1. Valtiopäiväkerho 2. Valtioviisaan sodanjulistus 3. Pakolaiset 4. Karoliini 5. Hatut päästä! 6. Sanansaattaja Suomesta 7. Voittojen kirja 8. Voittojen kirjan kirjoittamaton lehti 9. Kun leijona palasi otuksen ajosta 10. Kohtaus Stralsundin luona 11. Kaarle XII:n puheilla 12. Vieraita Suomesta v. 1715 13. Hollantilaiset Pohjanmaalla v. 1715 14. Kajaanin linna 15. Amatsoonien maassa 16. Kun Suomen viimeinen linna kukistui 17. Myyrän käytäviä jättiläisrakennuksen juurella 18. Sotaväen katselmus ja eräs yhtymys 19. Kuninkaan sormus 20. Erään nimen varjo

Viiteselitykset.

VÄLSKÄRIN SEITSEMÄS KERTOMUS.

SINISET.

Kokonainen kesä on kulunut siitä, kun välskäri lopetti kuudennen kertomuksensa. Sillä välin oli häntä harvoin nähty kaupungissa, ja kun hän ilmaantui sinne harmaassa kalastajantakissaan, isot pieksusaappaat jalassa, kantoi hän olallaan pahkuraista sauvaansa, jossa leiviskän painoinen hauki riippui ikäänkuin voitonmerkkinä. Hauki oli aiottu isoäidin pöydälle. Tietysti Bäck silloin kutsuttiin päivällisille, ja hänen tähtensä oli jälkiruokana sinä päivänä mitä kauneimpia mansikoita kuorimattoman maidon kera. — Panette liian vähän sokeria, serkkuseni, — ja isoäidin tapana hymysuin sanoa, vaikka Bäck oikein pyryttämällä pyrytti sokeria mansikkain päälle. Bäck ei suinkaan ollut mikään hyvien päivien pitäjä, hän voi elellä useita viikkoja kalapirtissään piimällä ja keitetyillä simpuilla, mutta makeisille hän oli perso, tuo kunnon ukko, kun niitä vain oli tarjona. Sen isoäiti hyvin kyllä tiesikin, ja vaikka hän ei koskenut sokerilusikkaan itseään varten, sanoi hän ystävällisesti uudestaan: — vähän enemmän sokeria, serkkuseni!

Välskäri sai silloin kuulla kaikki sanomalehdissä olleet uutiset eikä hän lausunut juuri kohteliaita sanoja Don Miguelista, joka siihen aikaan piti meteliä. Vastavuoroon hän tiesi tavallisesti kertoa jonkin hupaisen jutun metsästys- ja kalastusretkiltään, esim. kuinka veli Svanholm äsken oli ollut jäniksiä ampumassa. Toverit, ja niiden joukossa oli ollut myös Bäck, olivat ennakolta ampuneet jäniksen, aukaisseet ja tyhjentäneet sen vatsan, panneet siihen paistia, silakoita ja keitettyjä perunoita sekä sitten neuloneet vatsan umpeen. Sen tehtyä asetettiin jänis sopivalle paikalle metsän rantaan, ja Svanholm vietiin hänen sitä huomaamattaan sinne päin. Koirat alkoivat ajaa, ja samassa huusi joku joukosta: pidä varasi, veli Svanholm! Svanholm tähtäsi tuossa tuokiossa — pyssy pamahti, jänis kellahti nurin niskoin ja vietiin riemulla pirttiin. Suurempaa urotyötä ei Svanholm ollut tehnyt tuon suuren pakoretken jälkeen. Urhokas kapteeni oli päivän sankari. Hän pidätti itselleen oikeuden saada aukaista jäniksensä kaikkien sääntöjen mukaan, antaakseen sydämen ja maksan koirille. Mutta mitä ihmettä, hän löytää lampaanpaistia jäniksestään! Mitä lempoja, veli Svanholm, jäniksesi syövät lampaitamme! — Sitten löytää hän silakoita — mitä saakelia, jäniksesi käyvät kalassa! — viimein keitettyjä perunoita — no tuhannen tulimmaista, veli Svanholm, jäniksesi osaavat sekä keittää että paistaa! Mutta Svanholm suuttui siitä silmittömästi ja murisi Bäckille koko viikon päivät sen jälkeen.

Kesä meni menojaan. Kun elokuu alkoi lopuilleen kallistua ja Bäck, tavallisuuden mukaan, oli kutsuttu päivälliselle syömään omaa haukiaan, tuli pikku Jonathan eräänä päivänä hyvin toimessaan välskärin luo ja tarjosi hänelle oksan, jossa riippui kolme isoa, tummanpunaista vaarainta. — No? — sanoi välskäri, nostaen tapansa mukaan pienoisen kaulustasta syliinsä, melkein niinkuin kissanpoikaa nostetaan.

— Niin, kummi, — vastasi Jonathan reippaasti; — nyt ovat vaaraimet kypsyneet metsässä.

— Se on hyvä se, — sanoi välskäri ja asetti pojan jälleen jaloilleen, kiepautettuaan häntä kerran ympäri ilmassa.

Anna Sofia pienensi sokeria kaapin ääressä. — Niin, — huusi hän, — nyt ovat vaaraimet kypsyneet metsässä ja nyt on meillä oikeus vaatia uutta kertomusta.

— Hm, — sanoi välskäri. — Lehtisiika nousee parhaillaan, ja sorsanpojat alkavat lennellä parvissa; kolmen viikon perästä minulla ehkä on aikaa.

Koetettiin kyllä väitellä vastaan, mutta ei mikään auttanut. Kolme viikkoa kului. Välskäri oli suolannut monta kaunista nelikollista siikoja ja lähettänyt monta jaloistaan yhteen sidottua vesilintuparia kotiin. Ilmat kävivät pimeiksi ja myrskyisiksi ja kolkkoa oli oleskella ulkona merellä. Silloin kuultiin eräänä päivänä vanhuksen itsestään virkkavan päivällispöydässä: — Tänä iltana saatamme aloittaa.

Tuumasta toimeen. Kello kuuden aikaan, kun alkoi hämärtää, istui tavallinen seura taas välskärin kamarissa. Kapteeni Svanholm, joka aikoja sitten jo oli leppynyt, punoi viiksiään takan edessä; maisteri Svenonius, koulumestari, siirteli halkoja likemmä toisiaan, isoäiti kutoi sukkaa, Anna Sofia puhdisti puoloja ja lapset asetettiin kynimään höyheniä vähän syrjempään, etteivät marjat heitä kovin paljon houkuttelisi.

Välskäri katseli keveätä, vaaleankeltaista liekkiä, joka luikerrellen kohosi pitkin valkoisia koivuhalkoja, eikä hänellä ensinkään näyttänyt olevan kiirettä aloittamaan. Lapset kävivät malttamattomiksi. — Nyt saamme kuulla Kaarle XII:sta, — kuiskasi Jonathan tahallaan niin kovasti, että toisetkin kuulivat sen.

— No, annapa kuulua! — sanoi Svanholm. — Veljellä on tänään tekemistä karskin pojan kanssa. Joka vähänkään on ruudinsavua päivinään haistellut, niinkuin veli ja minä, ymmärtää hiukan paremmin Kaarle XII:ta kuin kaikki ne kynäsankarit, jotka ovat hänestä kirjoittaneet.

— Ruudinsavusta ihmiset vain mustuvat, — sanoi tästä ärsytyksestä kiivastunut koulumestari. — Ajatukseni on, että Kaarle XII saa kiittää kynäsankareita suurimmasta osasta suuruuttaan. Jos sitä olisi kysytty verensä vuodattaneelta, autiolta ja nälkiintyneeltä maalta hänen kuolemansa jälkeen…

— Niin, kysy vain, — vastasi kapteeni. — Kysy vain, niin köyhinkin torppari vastaa veljelle: me olemme pahanpäiväisiksi peitonneet sekä tanskalaiset että saksalaiset, turkkilaiset ja venäläiset, tuli ja leimaus, sen olemme tehneet, herraseni, ja sen olemme tehneet Kaarle XII:n johdolla. Hän ei ollutkaan mikään saivartelija eikä saituri, niinkuin hänen isänsä, ja jos hän ei säästänyt muita, niin eipä hän säästänyt omaa kuninkaallista itseäänkään. Kynäilijätkö olisivat jotakin hänen kunniakseen tehneet? Hyi helvetti, he olisivat tahrineet hänen sinikeltaisen sotalippunsa musteella!

— Bernhard Bertelsköld on nyt kuollut, — sanoi vanha isoäiti saadakseen sanakiistan loppumaan. — Minusta on kuin olisin tuntenut hänet aina hänen lapsuudestaan asti, ja kelpo mies hän olikin, ja vielä päälliseksi täytyy minun sanoa, että olen pitänyt hänestä aina alusta alkaen.

— Piru vieköön! — puuttui kapteeni tyhmän töykeästi puheeseen. — Semmoisilla maitoparta-kreiveillä ei ole kahden äyrin edestä tarmoa jänteissään.

Isoäiti alensi äänensä ja puhui äänellä semmoisella, että urhokas kapteeni yht'äkkiä vaikeni: — Olen sanonut sen monet kerrat ja sanon vieläkin, että on säädytöntä noin kiroilla lasten kuullen. Jos serkku Svanholm olisi antanut minun puhua loppuun, niin olisi minulla ollut vielä muutakin sanottavaa. Serkun pitäisi muistaa, että kreivi Bertelsköld-vainaja otti eläessään osaa useampaan taisteluun kuin mistä serkku on koskaan kuullut kerrottavankaan, ja jos hän olikin kohtelias ja sävyisä ja sivistynyt herra eikä mikään törkimys ja tappelija, niin hän sittenkin oli serkkua urhoollisempi mies eikä lainkaan maidosta tai piimästä tehty. Mutta hänen loppuaan en voi oikein hyväksyä. Minusta tuntuu epäkristilliseltä ja kamalalta, että niin hyväsydäminen ja ymmärtäväinen mies joutuu kuollessaan niin kokonaan taikauskon ja maallisten ajatusten orjaksi, että ei muista ajatella köyhää sieluaan. Minkä hyväksi hän eli? Aatelisvallanko? Me olemme kaikki tavallisia ihmisiä; emme tuollaista ymmärrä.

— Vertaisemme kyllä astuvat esille, kun tulee Larssonien aika, — muistutti Svenonius. — Aatelisvallan, kansanvallan ja kuningasvallan välinen riita kestää kautta saecula saeculorum. Kerronpa joskus serkulleni vanhoista Rooman patriiseista ja plebeijeistä.

— Kiitoksia, serkkuni, en ole ollenkaan utelias; paavilaisten tieltä kernaimmin väistyn. Jotakin paavilaista pahusta lienee kuninkaan sormuksessakin. Taivahan pyhät, moista turmiontuojaa! Saadaanpa nähdä, että se sormus vielä turmelee koko Bertelsköldin suvun. Miksi ei se kelpo Kreeta nakannut sormusta mereen niinkuin aikoi! Se olisi ollut järkevästi ja oikein tehty, mutta sen sijaan hän antoi houkutella itsensä ja antoi noitakalun kreiville. Uskokaa minua, kyllä Torsten Bertelsköld kerran vielä häntä siitä soimaa.

— Mutta, — puuttui Anna Sofia vilkkaasti puheeseen, — entäs se, kun kaikessa onnistuu. Ajatelkaapa sitä, isoäiti! Yhä kasvaa sen suvun mahtavuus, ja jos sormus kulkee isältä pojalle, niin tullaan kuudennessa polvessa kuninkaaksi! Nyt se on jo kolmannessa tai neljännessä polvessa Torsten Bertelsköldillä. Paha vain, ettei voi selailla kummia niinkuin kirjaa, jonka lopusta tahdotaan saada selkoa edeltäpäin.

— Lapsikultani, — sanoi isoäiti vakavasti, — minusta näyttää niinkuin kuninkaan sormus oikein syvälle teroittaisi mieleemme nämä sanat: mitä auttaa ihmistä, vaikka hän kaiken maailman voittaisi ja kumminkin saisi sielullensa vahingon? Mitä iloa oli vanhemmalla Bertelsköldillä, mitä hyötyä oli Janssenilla kaikesta onnestaan? Kaksi parempaan aiottua ihmistä sormus on jo turmellut; kolmannen se on luovuttanut Jumalasta hänen elämänsä lopulla. Saat olla varma siitä, että se turmelee useampiakin. En pidä oikein nuoresta Torstenista, ja hänen veljeään Kustaa Aadolfia tunnen vielä kovin vähän. Kun en ota lukuun Kreetaa, niin ovat kaikki, joita edellisissä kertomuksissa olen jotenkin suosinut, jo manalle menneet. Kai on meidän nyt tutustuminen uusiin ihmisiin, kun aikakin on uusi.

Näin puhuttuaan isoäiti tarkasteli utelevin silmin vanhaa välskäriä, joka ääneti ja ajatuksissaan katseli liekkien leikkiä suuressa vanhanaikaisessa avonaisessa takassa. Valkean valon kohdatessa hänen kookasta varttansa ja päivettyneitä, vielä tarmokkaita kasvonjuonteitaan, näytti kaikista niinkuin jokin tavattoman tuikea mielenilmaus olisi synkistänyt hänen ryppyistä otsaansa. Usein ennen oli tämä yksinkertainen, vaatimaton mies ikäänkuin kasvanut kertoessaan, niin ettei ollut enää sama mieskään. Nyt synkistyivät hänen kasvonsa siinä määrin, että lapset miltei peläten häntä katselivat. Ja hän sanoi ikäänkuin itsekseen: — Uusi aika!

Heti sen jälkeen hän kääntyi jälleen tointuneena ja kirkkain silmin Anna Sofian puoleen: — Pane enemmän puita pesään, tyttöseni, kernaammin katselen liekkejä kuin tuhkaa. Ja istu niin, että paremmin näen sinut, lapseni. Siitä on etua kertomukselleni, että kaiken ajan saan katsella sinun hyviä ja iloisia kasvojasi.

1. LEIJONA LEPÄÄ.

Suuri, voimakas ja jalosydäminen seitsemästoista vuosisata oli äsken laskenut viimeisen kiven suureen maailmanhistorialliseen rakennukseensa. Esirippu oli laskenut peittämään sen ankaroita, vallasta ja valosta käytyjä taisteluita; sen pitkät vuosijaksot ja urotyöt avautuivat kuin taulu ajattelijan silmäin eteen, ja kysymys heräsi siitä, mitä nyt seurasi. Sillä eivät yksistään numerot nyt muodostaneet uutta aikakautta maailmalle; nyt oli tähtiä sammunut ja valtoja hävinnyt, ja uusia valtakuntia ja uusia ajatuksia pyrki syntymään, ja missä oli se mies, joka kykeni niitä hallitsemaan? Hän, joka enemmän kuin miespolven ajan oli ollut sekä älyn että vallan lainsäätäjä; hän, joka ihailijainsa ylistämänä antoi koko aikakaudelleen nimensä, Ranskan kuningas Ludvig XIV eli vielä ja luuli itseänsä kutsutuksi kirjoittamaan lakia uudelle vuosisadalle niinkuin oli kirjoittanut vanhalle. Mutta samalla, kun runoilijat vielä ylistivät häntä ja kuninkaat pelkäsivät hänen valtiotaitoaan miltei enemmän kuin hänen aseitaan ja kultaansa, alkoi vanhuus painaa hänen päätään, katumusteot hänen mieltään; samalla kun hän ojensi kättään uusia valtikoita anastaakseen, alkoi hänen oman valtikkansa kultaus kulua; ja epäily, joka tätä ennen oli vaiennut, ja pilkka, joka oli kyllästynyt suunsa salpaan, alkoivat pidellä pahoin aikakautensa ylistyspuheita ja etsiä niistä sitä sallimusta, joka ennemmin tahi myöhemmin kohtaa maailman kunniaa.

Mitä alemma aurinko laskeutui Ludvig XIV:n aikakauden taivaanrantaa kohti, sitä selvemmin käsittivät sekä ajattelijat että itse kansatkin, että aika tarvitsi uusia miehiä samoin kuin se tarvitsi uusia aatteitakin. Aatteet tulivat itsestään; ne olivat kauan kasvaneet hiljaisuudessa ja odottivat vain aurinkoa ja ilmaa, päästäkseen lehteä tekemään. Mutta turhaan vielä odotettiin aatteiden toteuttajia. Ajateltiin Eugenia ja Marlboroughia; katseltiin tuota suurta Bourbonien ja Habsburgien välistä taistelua. Englannin nähtiin äkisti ylenevän ja pääsevän yhä enemmän kilpailijansa Hollannin edelle; poispäin loivat odottajat silmänsä voipuneesta ja poljetusta Espanjasta; pois hajanaisesta ja veltostuneesta Saksasta; pois itsekkäästä ja itseään hävittävästä Puolasta, ja katselivat mielihyvällä Turkin vallan alkavaa heikkoutta — tuon Euroopan pelätin, jota ei kukaan enää säikkynyt. Kaikkialla oli kansoja ja valtoja, mutta harvassa miehiä. Harvat silmäilivät pohjoiseen päin. Raakalaisen kannalla oleva Venäjä lepäsi näköjään kuolleena ja kiisteli siitä, oliko ristinmerkki tehtävä kahdella vaiko kolmella sormella. Ruotsi, Itämeren vallitsija, oli ollut välittäjänä Ryssvikin rauhanteossa; mutta sen miekka oli levännyt, kultaa tulvasi Kaarle XI:n reduksionikamareihin, ja parraton nuorukainen, mieletön ja päätön niinkuin sanottiin, oli astunut valtaistuimelle pyytämään — karhuja.

Ei tiedetty silloin, että Pietari I työskenteli kirvesmiehenä Saardamin telakoissa. Ei tiedetty silloin, että Kaarle XII lukiessaan Curtiusta jo lapsena oli sanonut, kun häneltä kysyttiin, mitä hän ajatteli Aleksanteri suuresta: — Tahtoisin tulla hänen kaltaisekseen. — Ja kun muistutettiin: — Aleksanteri suuri eli vain 32 vuoden ikään — niin kaksitoistavuotias prinssi Kaarle vastasi: — Eikö siinä ole kylliksi, kun on valtakuntia valloittanut?

Oli uudenvuoden aika v. 1700. Oli kylmä, mutta kirkas talvi-ilta. Tähdet tuikkivat Meelarin jäisen pinnan yllä, tuon tuostakin kuului jäältä hevosten askelia ja kulkusten helinää kylmänä iltana. Muutamia tunteja sitä ennen oli liike ollut vilkkaampi. Osa hoviväkeä oli istuutunut koreisiin, töyhtöillä kaunistettuihin rekiin ja ajanut huviretkelle, ja moni punainen neidon poski oli siinä käynyt vieläkin punaisemmaksi, ja moni ylhäinen herra oli omin käsin ohjannut korskuvaa orittaan jääkentän yli. Mutta illaksi oli leskikuningatar Hedvig Eleonoora, kuninkaan isoäiti, kutsunut hoviväen illanviettoon Drottningholmaan. Kuningatar parka oli ikävissään. Hän olisi niin mielellään ottanut osaa valtakunnan hallitukseen, nyt niinkuin Kaarle XI:nkin nuoruuden aikana, mutta hän oli vanhentunut, ja pojanpojan pikaiset, erään komppanian katselmuksessa kreivi Piperille lausumat sanat, että hän "tahtoi itse komentaa niin urheita miehiä", olivat toteutuneet melkein samalla hetkellä, kun hän ne lausuikin. Hedvig Eleonoora teki päätöksensä. Hän rakenteli yhä vain huvilinnoja, keräsi ympärilleen nuoria ja iloisia ihmisiä, varsinkin taiteilijoita, ja eleli näin vallan hupaisesti vanhat päivänsä runsailla tuloillaan.

Vahakynttilät loistivat kirkkaasti järvelle Drottningholman korkeista ikkunoista, kun kaksi lyhyihin sotaviittoihin pukeutunutta ratsastajaa ajoi täyttä karkua jään yli linnaa kohti, samalla kun kolme tai neljä jäljempänä tulevaa rekeä näytti turhaan koettavan heitä saavuttaa. Linnan pihalle tultua astui toinen ratsastaja alas hevosen selästä ja läheni toista, joka istui ratsailla, jonka jälkeen tämä kuiskasi hänelle jotakin. Ensimmäinen ratsastaja köytti sitten hevosensa portin pieleen ja riensi linnan portaita ylös, jotavastoin toinen jäi kylmään talvi-ilmaan hevosensa selkään istumaan ja näytti tahtovan huolellisesti peittää kasvojaan niiden tulisoihtujen ja tervatynnyrien valolta, jotka pihalla paloivat.

Hetken mentyä tuli ensimmäinen ratsastaja ulos ja sanoi matalalla äänellä: — Hård on sairas eikä voikaan tulla, vaikka hänen mielensä kovasti tekeekin. Silmät paloivat hänen päässään kertoessani hänelle teidän majesteettinne seikkailuista, ja hän vastasi vain: Ei olisi naaras verkkoa murtanut, jos minä olisin ollut mukana.

— Jos hän olisi ollut mukana? — toisti toinen nyrpeästi. — Sanoiko hän niin, se vanha jöröpää? No niin, siinä on hänelle kunniaa kyllin, että tulen Drottningholmaan häntä varta vasten noutamaan. Me ratsastamme takaisin kaupunkiin, reet seuraavat meitä, ja me koetamme onneamme huomenna.

— Tuskin maksaa vaivaa, että koetammekaan saartaa naaraskarhua Hårdin poissa ollessa, — sanoi toveri. — Teidän majesteettinne on tänäpäivänä kaatanut karhun, jonka vertaista ei moni ole nähnyt. Lyönpä vetoa, että kuningas vainajan metsästyskirjassa ei löydy semmoista tekoa mainittuna.

— Huomenna koetamme, — oli lyhyt vastaus. Kuningas, sillä hänhän se oli, käänsi hevosensa ratsastaakseen pois, kun samassa leskikuningattaren tallimestari Höghusen, tulisoihtuja kantavain palvelijain seuraamana, kuningattarensa puolesta pyysi hänen majesteettiaan kunnioittamaan linnassa olevaa huviseuraa korkealla läsnäolollaan. Hämmästyneenä siitä, että hänet tunnettiin niinkuin naapurin hedelmäpuusta tavattu poika, pyöräytti kuningas hevosensa perin, karkuutti sen portaita kohti ja ajoi tahallaan erään siron kamaripalvelijan päälle, joka silkkisukissa ja matalissa kengissä käydä sipsutti pihan yli, kantaen vadissa hillottuja hedelmiä ja muita hovinaisille aiottuja makeisia. Leikinteko oli liian kovakouraista; mies parka kompastui niin, että sai nenänsä veriin, ja koko hänen vatinsa makea sisältö luiskahti lumeen. Nauraen nakkasi kuningas hänelle kultarahan ja meni ylös isoäitinsä luokse paremmalla tuulella kuin ehkä muuten olisi ollut ilman tätä tapausta.

Drottningholman linnan sisemmät portaat ovat niinkuin tiedetään, Nikodemus Tessinin mestarillista tekoa — niin keveät ja somat laatuaan, että näyttävät nimenomaan olevan rakennetut lemmetärten jalkoja ja prinsessain varpaiden teriä varten. Kuningas saapasteli näitä portaita ylös helisevin kannuksin ja niin raskain askelin, että olisi luullut hänen ratsastavan ylös. Ylä-eteisessä otti hänet leskikuningatar vastaan, Ceresiksi puettuna; ainakin hänellä oli kunnioitustaherättävä runsaudensarvi ja kimppu hopeoituja tähkiä kädessä; ja kun oli lausuttu muutamia kohteliaisuuksia, jotka kuninkaan puolelta olivat hyvin kankeat, vietiin kuningas yhteen noita suuria saleja; joiden seinillä vielä tänäkin päivänä nähdään Ehrenstrahlin maalaamia Kaarle Kustaan ja Kaarle XI:n taisteluita esittäviä tauluja.

Kaarle XII oli perinyt hyvän annoksen isänsä naisten seurassa osoittamaa ujoutta ja välitti, jos mahdollista, vielä vähemmän heidän suloudestaan. Seitsentoistavuotias hän oli, oli ollut jo lähes kolme vuotta kuninkaana, ja monet viettelykset olisivat pyydystäneet hänet pauloihinsa ja lukemattomat viattomankin lemmen verkot tahtoneet kietoa, ellei hänen jäykkä kylmyytensä jo ennakolta olisi kaikki pyyteet tehnyt turhiksi. Hänen astuessaan saliin, jossa vilisi kirjava seura mitä heleimmissä puvuissa, syntyi siellä yht'äkkiä hiljaisuus, ikäänkuin talven lumi olisi peittänyt tuon nuoruuden ja ilon kevään, joka vast'ikään oli laskenut leikkiä vahakynttiläin valossa. Näöltään vähän hämillään astui kuningas lyhyitä kumarruksia tehden näiden loistavien rivien välitse, kunnes salin perällä tapasi muutamia henkivartijaväkeen kuuluvia upseereja, joiden kanssa hän ryhtyi puhelemaan, nähtävästi iloissaan siitä, että pääsi pois häntä vaivaavien uteliaiden silmien piiristä.

Tuskin hän oli kadonnut väkijoukkoon, kun nuoruus ja kevytmielisyys taas astuivat keskilattialle. Nuoret naiset ja keikailevat nuorukaiset eivät malttaneet olla hymyilemättä veitikkamaisesti ja tekemättä pisteliäitä muistutuksia. Milloin he katsoivat vahalla kiilloitettua lattiaa, milloin taas toisiinsa, koettaen salata nauruaan, joka siitä vain kävi hillittömämmäksi. Syy oli selvä. Ajattelematta asiaa oli kuningas, kolme penikulmaa ankarasti ratsastettuaan, tullut semmoisenaan tanssisaliin metsästysretkeltään. Se näkyi selvästi hänen puvustaan; luultavasti se oli vielä tahrattu karhun verellä, joka vast'ikään oli virrannut hänen lyhyen keihäänsä tiessä. Mutta semmoisiin oli totuttu, ja metsästäjän rohkeus, samoin kuin sotilaankin, vaikuttaa aina vilkkaisiin mieliin. Mutta oli siinä vielä muutakin, joka yllytti hoviväkeä nauramaan — vähäinen asia tosin, mutta kuitenkin semmoinen, josta kuningaskin joutuu naurun alaiseksi — hän tuli sisään korkeissa metsästyssaappaissaan, jalat lumisina. Seuraus siitä oli, että joka askelella, minkä kuninkaallinen nuorukainen astui kirkkaaksi kiilloitetulla lattialla, joka näytti varta vasten olevan aiottu ainoastaan silkkikengillä astuttavaksi, jäi siihen musta märkä tahra noista suurista saappaista. Noita kuninkaallisia jälkiä nyt nuoriso piloillaan osoitteli, kun eräs neiti oli ollut niin rohkea, että kehoitti ystäviään katsomaan "Kaarle kuninkaan talvitietä".[1]

He eivät silloin tienneet, nämä iloiset ja meluavat perhoset, että Kaarle kuningas oli jättävä paljonkin jälkiä maailman läpi marssiessaan, mutta ei valkoisia lumisia jälkiä, vaan punaisia ja verisiä, jotka kulkivat Tukholman saleista halki Euroopan aina Mustanmeren rannikoille asti.

Niiden joukossa, jotka muita pisteliäämmin puhuivat noista kuninkaallisten jalkain tekemistä viattomista jäljistä, oli eräs pitkäkasvuinen, hoikka nuorukainen, kalpean ja kivulloisen näköinen, vaaleatukkainen ja kasvoiltaan hieno ja älykäs, mutta vähän pilkallinen. Hänen huulillaan pyöri jo uusi pilapuhe "karhun käpälistä", kun hän samassa tunsi kovan käden laskeutuvan olalleen ja kuuli jonkun kuiskaavan korvaansa vihasta värisevällä äänellä: — Varo, Torsten, ivaamasta karhua; voi tapahtua, että hänen käpälistään löytyvät leijonan kynnet.

Puhuteltu kääntyi päin ja näki edessään kauniin, mustatukkaisen nuorukaisen, tuskin kuusitoistavuotiaan, mutta niin leveärintaisen ja hartevan, että hän, vaikka olikin niin nuori, näytti olevan vaarallinen vastustaja. Tämä nuorukainen oli sama ratsastaja, joka oli seurannut kuningasta Drottningholmaan, ja hän oli puettu samanlaiseen ratsastuspukuun kuin se, mikä oli saattanut hänen herransa hoviväen pilkattavaksi.

Kalpea Merkuriukseksi pukeutunut nuorukainen koetti silmäillä toista isällisen huolestuneesti, mutta ei kuitenkaan voinut ivaansa peittää. — Mais qu'avez-vous donc, Gustave? — hän sanoi — minkälainen puku! Katso ympärillesi, mon ami, et ole nyt metsässä. Olet ilmeisesti erehtynyt; tämä seura tässä ei ole mäntyjä ja kuusia, niinkuin ehkä luulet, äläkä suinkaan luule, mon coeur, näitä naisia katajapensaiksi. Oletko varma siitä, että olet kutsuttu, pauvre Gustave? Pyydän sinua, lainaa minulta siivet ja hupene pois, tai vaihda ainakin pukua; saatathan ruveta esim. Kerberokseksi.

Mustatukkainen nuorukainen, jonka käsivarsi varmaankin oli vahvempi kuin hänen kielensä, olisi arvattavasti antanut kiivaan vastauksen, jollei samassa hyvin nuori, tuskin viisitoistavuotias tyttö, joka oli metsänneidoksi pukeutunut, olisi tarttunut hänen käsivarteensa ja kuiskannut: — Älä huoli hänestä, Kustaa, hän on tottunut hiomaan kieltään teräviä hovineitejä vastaan. Tule, minäkin olen metsänväkeä; minä tuon sinulle vihreällä sulkatöyhdöllä koristetun myssyn, ja sitten annamme kamaripalvelijan harjata takkisi. Oletpa toki kauniimpi kaikkia muita, — lisäsi hän veitikkamaisesti, ja hänen lempeät, siniset silmänsä hymyilivät niin hellästi ja kirkkaasti, että Kustaa tunsi leppyneensä ja mielellään antoi viedä itsensä erääseen syrjähuoneeseen.

Torsten naurahti ja pyörähti kantapäillään, hakeakseen uusia esineitä sukkeluuksilleen.

— Voiko teidän armonne sanoa minulle, ketä nuo kolme nuorta tuolla ovat, — sanoi muuan äsken tullut muukalainen diplomaatti eräälle kuningattaren hovinaiselle. — Yksi heistä näyttää päältä, toinen kädeltä ja kolmas sydämeltä, kaikki samaa runkoa.

— Oikein arvattu, kreiviseni, — vastasi hovinainen. — He ovat kaksi veljeä ja yksi sisar, kaikki Bertelsköldin perhettä — kenties tunsittekin kreivi vainajan; hän oli hieno, rakastettava herra, mutta hävisi reduktsionin takia. Tuo kalpea nuorukainen, kreivi Torsten, aikoo diplomaattiselle uralle ja on äskettäin saanut paikan Ruotsin lähetystössä Parisissa. Nuorempi veli, kreivi Kustaa Aadolf, on henkivartijarakuunain kornetti ja yksi nuoren kuninkaamme alituisia seurakumppaneita. Tuo suloinen vaaleaverinen tyttö on Ebba Cecilia Bertelsköld, josta eivät edes hovin pahat kieletkään voi mitään pahaa sanoa, vaikka hän äskettäin tätinsä, kreivitär Sparren välityksellä on päässyt virkaatekeväksi kamarineidiksi prinsessa Ulriika Eleonooran luo. Mutta mitä kummia! Hänen majesteettinsa on nähnyt hyväksi pukeutua sodanjumala Marsiksi. Jos alamaisimmasti rohkenen tehdä pienen muistutuksen, niin sodanjumalaltamme puuttuu vähäinen tuntomerkki, joka ennen muinoin aina kuului hänen ulkomuotoonsa — et cela, c'est la barbe. Todellakin kreivi, parraton ukkosen jumala on minusta yhtä vähän luonnollinen kuin viiksikäs sulotar.

Kreivi myhähti, ja hänen huulillaan pyöri yksi noita vastaväitteitä, jotka ovat varta vasten aiotut kumottavaksi. Mutta ennenkuin kuuntelemme tämän keskustelun jatkoa, käykäämme saamaan selkoa siitä, miten tämä juro kuninkaallinen nuorukainen, joka vastikään oli karhunajosta palannut, oli saatu hovin naamiohuveihin ottamaan osaa.

Leskikuningatar Hedvig Eleonooralla oli yhtä paljon huolta pojanpojastaan Kaarle XII:sta kuin ennen muinoin pojastaan Kaarle XI:sta. Tälle rajupäiselle, takkuiselle ja kömpelölle pojalle, joka ei edes osannut ranskaakaan, olisi pitänyt opettaa ihmisyyttä ja kuninkaallisia tapoja; äidillisessä huolessaan ei kuningatar luullut olevan siinä kyllin, että poika osasi harjoitella sotamiehiä ja puhua latinaa; valtakunnan hallitsijan piti myöskin osata mielistellä kauniita naisia ja tanssittaa heitä taitavasti. Äiti parka, hänen kasvatuksensa ei ollut siinä kohden Kaarle XI:n suhteen ensinkään onnistunut, sen hän oli mieliharmikseen saanut kokea viitenäkolmatta pitkänä vuotena, jolloin hovissa ei tiedetty muusta kuin jumalisuuden harjoituksista, sotaharjoituksista, kilpa-ajoista, metsästyksestä ja jääkalastuksesta. Kuningatar Ulriika Eleonoora vanhempi ei ollut oppinut edes viittä lehteä ja valttia pelaamaan; mutta nyt oli aika tullut, jolloin iloisempi elämä taas oli saatava Ruotsissa vallalle. Kaarle XII oli kasvatettava keikariksi; lujille se otti, ja sinä päivänä, jolloin tämä itse asetti kruunun päähänsä kruunausjuhlassa, alkoi vanha isoäiti aavistaa, että poika, päästyään itse hallitsemaan, ei enää olisikaan muiden hallittavissa.

Kuinka paljon vaivaa ja vastusta hän olikaan jo ennen saanut nähdä pikku Kaarlesta, kun tämä hovimaalari Behmille sanoi vasten silmiä, että tämä oli marakatin näköinen!

Leskikuningatar piti maalarin puolta, prinssin täytyi pyytää anteeksi — mutta eipä, hän ei peruuttanutkaan sanojaan; Behm oli kuin olikin marakatin näköinen. Ei ollut helppo taivuttaa niin jäykkää luonnetta kohteliaisuuteen. Mutta vanha isoäiti pysyi lujana ja tarkoitti varmaankin hyvää, oman katsantokantansa mukaan. Hän muisteli kaihoten vanhan holhooja-ajan komeutta; tuskin oli Kaarle XI silmänsä sulkenut, ja tuskin oli toinnuttu suuren linnanpalon jälkeen, ennenkuin vainajan hautajaisia vietettiin hyviksi alkajaisiksi semmoisella loistolla, jota ei Ruotsissa ollut moneen aikaan nähty. Sitten tuli kruunausjuhla, sitten eräät kuninkaalliset häät y.m., ja niin tulivat hovitanssiaiset vähitellen tavaksi. Nuori kuningas oli myöntyväinen sillä ehdolla, että sai pitää huolta hänkin omista huvituksistaan oman päänsä mukaan. Mutta ei oma taipumus eikä myöskään myöntyväisyys isoäidin tahtoon saattanut Kaarle XII:ta näiden loistavain huvitusten tielle. Siihen sai hänet rakkaus rakastettavaan vanhempaan sisareensa Hedvig Sofiaan, joka juuri silloin ikänsä kukoistuksessa ollen meni naimisiin Schleswig-Holsteinin nuoren ja iloisen herttuan Fredrikin kanssa. Tämän sisaren vuoksi virtasi reduktsionin hopea Kaarle XI:n rahastohuoneesta naamiohuveihin ja hovipitoihin; hänen vuoksensa unohti Kaarle XII useasti omat metsästysseikkailunsa, käydäkseen sisaren lempeämpiin huvituksiin osalliseksi; hän se oli, tämä hyvä ja iloinen kuninkaanlapsi — kylliksi lapsi vielä vaihtaakseen hänelle tarjotun Englannin kruunun vähäiseen riidanalaiseen herttuakuntaan, ja kylliksi viaton vielä huomatakseen niitä orjantappuroita, jotka niin aikaisin pistivät esiin hänen vähäisen ylhäisyytensä kruunusta — hän se oli, joka sai Euroopan erehtymään nuoren leijonan luonteesta ja siten välillisesti kutoi kokoon suuren pohjoismaisen sodan sekavat langat.

Hedvig Sofia oli nyt Kielissä ja kirjoitti sieltä kahdeksantoistavuotiaan ruhtinattaren kirjeitä seitsentoistavuotiaalle ruhtinaalle. Sanansaattaja oli juuri tuonut yhden näitä kirjeitä, jotka olivat täynnä lapsellista viattomuutta, ja leskikuningatar oli ottanut sen vastaan kuninkaan poissa ollessa. Vanha rouva oli ymmärtänyt salata närkästystään siitä, että kuningas tahratussa metsästyspuvussa oli tullut hänen loistaviin tansseihinsa ja päätti vielä kerran "kasvattaa" pojanpoikaansa. Hän haki hänet käsiinsä sotaherrain joukosta, ja pyysi saada puhutella häntä ikäänkuin hänellä olisi ollut hyvinkin tärkeitä asioita ilmoitettavana. Nämä tärkeät asiat olivat Hedvig Sofian kirje ja sitä seurannut siro harlekiinin naamio, joka oli pistetty kauniisti kudottuun holsteinilaiseen koriin.

Kuningas luki kirjeen, ja mitä pitemmälle hän luki, sitä enemmän kirkastui hänen korkea otsansa, kunnes hän naamion nähtyään remahti niin makeaan ja iloiseen nauruun, että selvään näkyi, kuinka lämpimästi hän rakasti sisartaan — tuota sisartaan, joka äidin ohella oli ainoa nainen, jota Kaarle XII:n saattaa sanoa rakastaneen.

Hymyillen ojensi hän kirjeen leskikuningattarelle, joka vähän vaivalloisesti tavaili kokoon seuraavat herttaisella huolimattomuudella kirjoitetut rivit:[2]

"Au roy de Suede.

Suurivaltaisin Kuningas.

Toivon tämän kirjeen kohtaavan Teidän Majesteettinne terveenä, ja koska edellisessä kirjeessäni lupasin kertoa Teidän Majesteetillenne niistä huvituksista, joita P. Kristian silloin aikoi panna toimeen, niin ilmoitan nyt tämän kautta että perjantaina oli täällä tanssiaiset ja pidot samalla, ja kun oli päästy ruualta, pukeutuivat P. Maria Elisabet ja P. Kristian ja me muut naiset ja herrat narrinkurisiin vaatteisiin ja tanssimme erään aivan sievän hypyn, ja kun oli tanssittu tarpeeksi, paneuduimme herttua ja minä ja minun seuranaiseni täydelliseen narrinpukuun ja niin tulimme tanssien sisään. Herttua oli narri, minä hänen rouvansa ja toiset olivat muita ilvehtijöitä. Se näytti varsin huvittavalta, ja me tanssimme aina aamuun asti. Tänne Kieliin on kokoontunut paljon kansaa ympäristöstä. Kolme kertaa viikossa on meillä iltaseura ja kaksi kertaa viikossa tanssit, ja muina viikon päivinä käymme katsomassa näytelmiä. Nyt on herttuan ja minun vuoro saada jotakin hauskaa toimeen, ja niin saattaa ehkä kohta tapahtuakin. Minä toivon, että voisimme olla niin onnelliset, että Teidän Majesteettinne olisi täällä, sitten ilomme olisi täydellinen. Herttua jättäytyy alamaisuudessa Teidän Majesteettinne suosioon ja hänen ylhäisyytensä herttuatar tekee samoin; muuten pyydän aina hiljaisuudessa saada pysyä Teidän Majesteettinne armoissa ja olen suurimmalla kunnioituksella Teidän Majesteettinne

nöyrin ja uskollisin sisar ja palvelija Hedevig Sofie.

Kielissä 16 p:nä tammikuuta.

Minä tarjoudun alamaisuudessa kuningattaren suosioon ja pyydän Teidän Majesteettianne sanomaan terveisiä sisarelleni minun puolestani. Jos Teidän Majesteettinne haluaisi nähdä naamiopukuni, lähetän sen tässä mukana, ja toivon, ettei Teidän Majesteettinne pahastu, että rohkenen…"

Tämä iloinen kirje sai aikaan, että Kaarle XII vastustelematta suostui pukeutumaan siihen asuun, joka leskikuningattarella oli hänen varaltaan, nimittäin sodanjumala Marsin.

Mutta sodanjumala ei ollut tällä kertaa pelottava. Valon loiste hänen otsallaan vaikutti elähdyttävästi kaikkiin noihin perhosiin, jotka lentää lekuttelivat kuninkaan saleissa. Tanssi kävi huimemmaksi; esitettiin baletti, jossa kaunis Stiina Fleming esitti Kalypson osaa ja sittemmin niin kuuluisa suomalainen Arvid Horn näytteli Ulyssestä. Tanssi vuorotteli paimenlaulujen kanssa, jotka kreivi Kaarle Gyllenborg oli sepittänyt ja joissa Kalypson kuultiin lausuilevan:

"Aurinkoinen armahainen, meren helmaan vaipuvainen, anna tulla synkän yön, pian laata kaiken työn.

Meri, metsä, kuunnelkaa, kuin tuo koito valittaa: Missä, kulta, viipynet, luokseni kun tule et!"

Kuningas ei tanssinut. Hänen opettajainsa joukossa mainitaan kyllä eräs tanssin opettajakin, mutta prinssin edistys tässä jalossa taidossa oli ja pysyi, niinkuin erään tunnetun kadetinkin, "näennäisenä". Kaksitoistavuotias prinsessa Ulriika Eleonoora oli myöskin muassa paimentyttönä. Ruusunpunaisesta nauhasta talutti hän, ei karitsaa, niinkuin puvusta päättäen olisi luullut, vaan kuninkaan lempikoiraa Pomppea, joka sitä varten oli koristettu kirjaillulla kaulanauhalla. Se oli sama, sittemmin niin kuuluisa Pomppe, jonka Holmströmin kirjoittama latinalainen hautakirjoitus tuli hyvin tunnetuksi ulkomaillakin; suomennettuna se on näin kuuluva:

"Pomppe, koira kuninkaan, nukkui luona ruhtinaan. Väsyneenä ikään suureen kuoli vihdoin jalkain juureen. Moni kaunis neitonen Pompen lailla elää soisi; monen urhon halu oisi kuolla lailla koiran sen."

Baletin aikana nähtiin leskikuningattaren toisinaan syrjäsilmällä utelevan, eivätkö kauneus ja hempeys toki viimeinkin tekisi jotakin vaikutusta seitsentoistavuotiaaseen marmorisydämeen. Hän olisi mielellään toivonut edes jotakin merkkiä siitä näkevänsä ja rohkeni virkkaa muutamia sanoja Kalypson lumousvoimasta, mutta kuningas vastasi kiireesti: Kalypso oli noita, enkä minä aio antaa noitua itseäni.

— Mutta se päivä on kumminkin tuleva, jolloin kaunis prinsessa lumoaa teidän majesteettinne, ja Ruotsinmaa saa kuningattaren.

— Kenties, — sanoi kuningas naurahtaen, — kun tulen kolmenkymmenen ikäiseksi![3]

Sillä välin jatkoi vieras diplomaatti kuulusteluaan siitä, mitä kuninkaasta ajateltiin. — Sanotaanhan kuitenkin, että kuningas on rohkea ja pelkäämätön ja että häneltä voi odottaa suuriakin hankkeita, — sanoi hän.

— Jumala meitä varjelkoon semmoisesta rohkeudesta, kreiviseni, — vastasi armo nojatuolista. — Jos sanotte rohkeudeksi sitä, että taitetaan niskat hevosilta, karhuilta ja ihmisiltä — eh bien, silloin myönnän kuninkaallisen majesteetin voivan siinä kohden kilpailla vaikka Teiri-kuninkaan kanssa. Ajatelkaahan, kesällä oli täällä meritaistelu. Hänen majesteettinsa ja kapteeni Horn taistelivat pienissä venheissä Meelarin järvellä. Olihan heillä kyllä tykkien sijasta vain kaupungin paloruiskut, ja kiväärien asemesta oli heillä käsiruiskuja. Näillä ruiskuttivat he vettä toistensa päälle siksi, kunnes Hornin vene alkoi upota ja hänen itsensä täytyi hypätä järveen. — Onko se hyppäys vaarallinen? — huusi kuningas. — Ei, kun ei vain pelkää, — vastasi Horn, joka on hyvä uimari. — Loiskis, ja silloin hyppäsi hänen majesteettinsakin järveen, ja minä vakuutan pyhästi, että pfalzilainen suku sillä hetkellä olisi miehiseltä puolelta lakannut hallitsemasta, jollei Horn olisi saanut kuningasta tukasta kiinni ja vetänyt häntä maalle.

— Kuninkaatkin voivat olla poikamaisia, — sanoi kreivi. — Mutta osoittaahan se sentään ritarillista mieltä tuo tuommoinen.

— Ritarillistako? Grand Dieu! Jos olisitte viime keväänä nähnyt nuoren majesteetin Ystadin luona Skoonessa! Siellä oli ripustettu eläviä hanhia hirsipuihin, ja talonpoikaisvaimoja ja tyttöjä koottiin suuret joukot ratsastamaan täyttä laukkaa ja vetämään kaulat poikki hanhilta; ja jokaisesta hanhenpäästä saivat he tukaatin. Mitä siitä sanotte, kreiviseni?

— Kuninkaallisen majesteetin sanotaan kumminkin hyvin ahkerasti harjoitelleen tieteitä, — sanoi kreivi, kohauttaen olkapäitään.

— Kohtalaisesti! Hänen sanotaan lukeneen vähän matematiikkaa, mutta kuninkaaksi tultuaan hän on unohtanut, minkänäköinen kirja onkaan.

— Kuninkaallisen majesteetin sanotaan olevan tavoissaan ankaran ja tarkan.

— Niinkuin aatelismies maaseudulla. Jumala varjelkoon minua virkkamasta yhtään halventavaa sanaa nuoresta herrastamme. Epäilemättä hän on oikein siveellinen nuorukainen; mutta kerrotaanpa kumminkin hänen osoittaneen eräälle Saara Törnelle, kamaripalvelijansa Dübenin vaimolle, suurta huomaavaisuutta.[4] Que voulez-vous — hän on tottunut olemaan itsevaltias jo pienuudesta pitäen.

Samassa alkoi baletti, ja puhe keskeytyi.

Tanssin jälkeen oli illallisateria, ja luultavaa on — niinkuin kreivi Tessin sanoo — että silloin tuotiin esille 15 ruokalajia, 4 pientä vatia ja hillakekoja sekä 17 korillista makeisia. Illalliselta päästyä palattiin kaupunkiin, palattiin hyvinkin eriskummallisella tavalla.

Kaikki hovin herrat ja naiset, joilla vain siihen oli rohkeutta, sullottiin kaksittain pikkuisiin rekiin, jotka kiinnitettiin aisoista toisiinsa, kaikki yhteen jonoon, niin että siten saatiin 16 rekeä perättäin. Ensimmäisen reen eteen, jossa kuningas istui Hornin kanssa, valjastettiin 16 hevosta, mutta ei parittain eikä rinnatusten, vaan kaikki 16 peräkanaa yhteen jonoon, niin että ratsastaja, joka istui ensimmäisen hevosen selässä, ohjasi kulkua. Ja niin lähdettiin liikkeelle, 16 hevosta ja 16 rekeä perätysten — alussa varovasti käännösten kohdalla, mutta jäälle tultua täyttä vauhtia, niin että lumi pyrysi ympärillä. Ei siinä nyt auttanut kammostella eikä kalveta, kun Kaarle-kuningasta seurattiin, sillä armoa ei annettu. Jos kellahdit kumoon, niin sait auttaa itseäsi ja koettaa pyöräyttää rekeä pystyyn, muuten sait laahata lumessa, eikä kukaan huolinut seisauttaa. Senpätähden saatiinkin ennen kaupunkiin pääsyä monta naarmua ja kuhmua, mutta kuningas ei ollut milloinkaan niin hyvällä tuulella kuin oikein hurjasti ajettaessa, jolloin sekä hän että muut kellahtivat kumoon ja hengenvaara oli aina tarjona.

Kun sitten taas oltiin kaupungissa, istuutui diplomaatti vielä samana yönä lopettamaan hallituksensa varalle aloittamaansa kertomusta Ruotsinmaan nuoresta yksinvaltiaasta; tätä kuvailtiin siinä seuraavaan suuntaan: "Ruumis vahva ja kestävä, ulkomuoto ikään nähden tavallista miehekkäämpi, henkiset lahjat vähäiset, opetus laiminlyöty, luonteeltaan huolimaton, halukas kaikenlaisiin lapsellisiin huvituksiin. Siihen vielä arvaamaton uhkarohkea itsepäisyys, joka epäilemättä on lyhentävä hänen ikäänsä, jollei häntä vietellä huikentelevaisuuteen, mihin hän ei ole niin aivan taipumaton kuin on luultu. Teidän majesteettinne hallitus voi olla huoleton siitä, että rajaton valta on tämän hurjan pojan käsissä. Valtiollisiin asioihin se ei tule vaikuttamaan. Hän ei koskaan tule saamaan mitään suurta aikaan, ja jos hän yrittää, hän epäilemättä ajaa ojaan. Olkaamme levolliset; tästä kotkanpojasta koituu aikaa voittaen vain käki!"

Kuinka ihmisten ennustukset toteutuvat mainiosti!

2. LEIJONA HERÄÄ.

Kukapa ei liene nähnyt ukkosilman kesällä lähenevän ja mustia pilviä keräytyvän taivaanrannalle? Maalaiset tanssivat niityllä, lapset leikkivät nurmikolla; ei kukaan aavista vaaraa, kaikki elävät vain siksi hetkekseen. Hurjemmaksi käy tanssi, ilma rasittaa, hiki valuu otsalta ja poskilta kenenkään sitä tuntematta; huumaus on vallannut muuten levollisimmatkin; hillitön ilo rientää tyhjentämään huvituksien kuohuvaa maljaa ennenkuin se kumoon syöstään; kärpäset purevat rohkeammin, linnut lentävät nopeammin; yltäkylläisyys valtaa luonnon ja ihmiset.

Silloin, tanssin huimuuden ja leikkijuoksujen ylimmillään ollessa, välähtää salama mustan pilven povesta; jymähtelevä jyrinä seuraa, ja sade alkaa putoilla raskaina pisaroina. Leikkivien rivit hajautuvat, käsi irtautuu kädestä, nauru lakkaa, laulu ja soitanto vaikenevat — kaikille haaroille hajaantuneena rientää joukko etsimään suojaa alkavaa rajuilmaa vastaan.

Melkein samanlainen oli tila Ruotsin hovissa 1700-vuoden alussa. Pilvet synkistyivät näköpiirin perillä; tarkka silmä olisi voinut keksiä tsaari Pietarin jättiläishahmon tuolta idästä sekä saksilaisen Herkules-nuijan ja tanskalaisen puristetun kouran eteläisten pilvien seasta. Mutta Svedenborg oli vielä vaiti; Kaarle-kuningas, seitsentoistavuotias, luotti vielä ruhtinasten valoihin, ja harmaantuneen valtiotaidon varoittava sana kaikui kuin ilkeä korpin rääkynä hovin jyryävissä pidoissa ja pohjolan nuorison keväisillä metsästysretkiltä.

Paeten Tanskanmaan hyökkäystä olivat Holsteinin herttua ja herttuatar turvautuneet Ruotsin kuninkaaseen. He tulivat kuin auringon välähdys ennen ukkosta hovin pitoja kultaamaan; nuori herttuatar Hedvig Sofia oli unohtanut maanpakonsa ja menetetyn herttuankruununsa nauttiakseen vielä kerran kotimaansa talvisesta ilmasta ja nähdäkseen entistä iloisemman hoviväen parveilevan isänsä palaneissa saleissa.

Jos silloin tanssin vilinässä joku lappalainen tietäjä-akka olisi astunut esiin ja sanonut armaalle "narrin rouvalle": "Tanssi, tanssi, kaunis ruhtinatar, niin kauan kuin elämä vielä voi sinulle ruusuja tarjota! — Ennenkuin kaksi kesää on kulunut, kaatuu nuori herttuasi ensimmäisenä loistavana uhrina Kaarle XII:n rinnalla; seitsemän vuotta olet leskenä poikaasi holhoava; tämä poika on naiva sen miehen tyttären, jota vastaan hänen isänsä on taistellut; poikasi poika on vallitseva siinä keisarinlinnassa, joka rakennetaan Ruotsin nykyiselle alueelle, minkä poikasi appi riistää veljeltäsi ja sisareltasi — poikasi pojanpoika[5] ja hänen jälkeläisensä tulevat polvi polvelta kantamaan idän valtikkaa — sinusta syntyvät ne väkevät, jotka hallitsevat avarampia maita kuin mikään kuolevainen ennen heitä on vallinnut — sadan vuoden kuluttua on pojanpoikasi pojanpoika ottava isäsi ja veljesi maasta kolmannen osan sen tähteenä olevaa aluetta — sadan viidenkymmenen vuoden perästä on Eurooppa oleva haarniskassa poikasi pojanpojan pojanpoikaa vastaan, ja vieras kuningassuku on vaivoin pelastava isäisi maan" — ehkä olisi nuori herttuatar Hedvig Sofia silloin tanssimasta lakannut ja miettien luonut lempeät, siniset silmänsä hänelle avautuneeseen tulevaisuuteen. Mutta onnettaret säälivät nuoria ja viattomia, he kätkivät tulevaisuuden onnenvaiheet ruusunpunaiseen harsoon, ja herttuatar jatkoi tanssiaan, iloaan ja hyppyään niinkuin nuoret tekevät eläessään vain hetkeä varten ja samalla iäisyydestä haaveksiessaan.

Taivaanranta synkistyi, rajuilma läheni. Tanskan kuningas Fredrik IV hyökkäsi Holsteiniin, piiritti Tönningeniä, valloitti Gottorpin. Hedvig Sofia itki linnaansa ja hymyili kyynelten lomassa.

Saksin ja Puolan kuningas Fredrik August, joka oikeassa kädessään puristi hevosenkengän kokoon, vei hiljaisuudessa sotajoukkonsa Liivinmaan rajoille, samalla kun hänen lähettiläänsä puhuivat sanoja makeita kuin hunaja ikuisesta ystävyydestä. Isänmaanrakkauden ja vihan ajamana ahdisti Patkull yllytyksillään vuorottain ruhtinaita ja kansoja Ruotsin häviöksi. Ruotsin hovissa vain huviteltiin.

Pietari I oli ruvennut jättiläis-olallaan kohottamaan Venäjää. Antaen Euroopan mannerilman puhallella avaran valtakuntansa aromaille, hän samalla etsi huokureikää, josta lämpimämpikin kuin Jäämeren meri-ilma voisi maahan virrata. Azowin tornien huipuilta katseli hän itämaita ja Mustaamerta. Mutta nämä näyttivät hänestä vielä liian kaukaisilta; hänen ikäväänsä voi jäähdyttää ainoastaan Itämeren laine. Hän kokosi hurjat laumansa ja ojensi saksilaiselle kätensä Birnaussa. Kaarle-kuningas komensi karhunajon pidettäväksi Kungsörin tienoilla.

Maan viisaat sanoivat: kuninkaamme on sokea. Mutta Kaarle-kuningas ei tiennyt muusta kuin vannotuista valoista ja solmituista liitoista, jotka estivät kuin muuri häntä mitään muuta näkemästä.

Eräänä päivänä maaliskuun alussa v. 1700 kokoontui metsästysseura Kungsöriin, neljäntoista penikulman päähän Tukholmasta. Kuningas oli hyvällä tuulella, ja Holsteinin herttualla, joka seurasi häntä alati, oli loppumaton varasto hullunkurisia metsästysjuttuja. Milloin oli hirvi, milloin metsäsika, milloin joku vaaliruhtinas, milloin joku kaunis myllärintyttö ytimenä näissä kertomuksissa. Kuningas suvaitsi niihin hyvin mieltyä. Kevätilma humisi raikkaana kuusikoissa, nietokset sulivat puolenpäivän aikaan, ja hanki kantoi mainiosti aamuisin.

Jo ensi päivänä oli karhu saatu kierretyksi, ja Hård tuli herransa käskyjä vastaan ottamaan. Kuningas kääntyi herttuan puoleen: Mon frère sanoi Brandenburgin vaaliruhtinaan pyytävän metsäsikojaan mieluimmin elävältä?

— Niin, — vastasi herttua. — Hän pyysi otuksiaan ansoilla, joita viritteli milloin pyökkimetsiin, milloin myllynsulkujen vaiheille.

— Ansoja en suvaitse, — jatkoi kuningas. — Mutta jos vaaliruhtinas on pyytänyt metsäsikoja, niin minä pyydän karhuja. Hård, käy virittämään verkkoja. Mutta ei yksikään metsästäjä saa ottaa kivääriä mukaansa.

— Karhukeihäät ovat kunnossa, — vastasi Hård.

— Ei yksikään metsästäjä saa ottaa keihästä.

— Mutta … muistutti hämmästynyt tallimestari, — ne pedot ovat liian jykeviä kauluksesta pudistettavaksi.

— Hanki meille kaikille hyvät kanget, seitsentä korttelia pitkät, tammesta tahi koivusta, kummasta tahdot. Aseta jokainen paikalleen ja käske piestä pöly pois kontion turkista, missä ikinä se tavattaneenkin. Mon frère saa nähdä, ettemme mekään ole pekkoja pahempia, — lisäsi hän hykerrellen käsiään, uuteen tuumaansa tyytyväisenä.

— Poika on hullu, — jupisi Hård itsekseen; ei ollut isäkään hätäpoikia, mutta tämä käyttäytyy kuin riivattu. Saadaanpa nähdä, että hitto hänet kerran vielä perii.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin karhu oli ajettu pesästään ja hyökkäsi verkkoa kohti. Ensimmäisen metsästäjän se paiskasi kumoon, Tätä lähinnä seisoi Kustaa Bertelsköld. Tammikanki suhahti ilmassa, isku sattui karhun korvanjuureen, ja ukko muksahti maahan eikä siitä sen koommin noussut.

— Ei, — sanoi kuningas tyytymättömänä, — ei se kelpaa, sinä olet liian kovakourainen. Valitse keveämpi ase ja malta vähän mieltäsi, kun lyöt. Uskotteko, mon frère, — jatkoi hän kääntyen herttuaan päin, — tuo poika nostaa aikamiehen suoralla kädellä aidan yli.

Kierrettiin toinen karhu. Tuskin se oli pesästään päässyt, kun saamistaan iskuista ällistyi niin, että kompastui lumeen ja saatiin ilman suurempaa vastusta köytetyksi. Kuningas oli tyytymätön ja viritytti seuraavalla kerralla verkot niin, että karhu sai vähän aikaa arvellakseen ennenkuin siihen käytiin käsiksi. Hård kiroili itsekseen, mutta totteli täsmälleen.

Temppu onnistui niinkuin oli toivottu. Kolmas karhu hyökkäsi möristen esiin ja koetti päästä pakoon. Kun se ei onnistunut, nousi se koiran härsyttämänä takajaloilleen, paiskasi neljä metsästäjää maahan, haavoitti herttuaa ja oli vähällä päästä läpi, kun kaatui kuninkaan ja Arvid Hornin yhteisistä iskuista.

Metsästystä jatkettiin useita päiviä. Urjettiin jotenkin kauas Kungsöristä. Syötiin talonpoikaistuvissa ja torpissa. Nukuttiin pappiloissa. Ja kohta aamun sarastaessa alkoi taas sota metsän kuningasta vastaan.

Neljäs ja viides karhu saatiin suuremmitta seikkailuitta. Kuudes pääsi pakoon ja sitä ajettiin kokonainen päivä, kunnes se viimein putosi sudenhautaan. Seitsemäs asettui vastarintaan, tappoi koiran ja kouristi niin tuntuvasti erästä kuninkaan tallirenkiä, että mies vietiin pois puolikuolleena. Verkkoa vastaan karatessaan se viimein sai surmansa kuninkaan omasta kädestä. Jos urhoollisuuden mitalit olisivat siihen aikaan olleet käytännössä, olisi Kaarle-kuningas suonut sen tälle urhoolliselle vastustajalleen.

Vähitellen oli saatu kolmetoista karhua eikä useampia ollut kierretty. Palaamiskäsky oli jo annettu, kun tuotiin sana, että vielä yksi karhu oli saatu kierretyksi penikulman paikoilla kuninkaan kartanosta. Seurue lähti heti liikkeelle ja painui jälleen synkimpään korpeen. Kaarle-kuningas oli hurjan iloisella tuulella. Ruvettiin tavallisuuden mukaan verkkoja virittämään. — Pois verkot! — huusi kuningas. — Metsästäjät tottelivat, tottuneet kun olivat näkemään herransa rohkeimmissakin seikkailuissa onnistuvan. Ilman muita aseita kuin kanget asetettiin miehet suljettuun jonoon pesän ympärille, ja etumaisimpana seisoi kuningas.

Kovalle otti, ennenkuin karhu saatiin pesästä ajetuksi. Turhaan koirat rähisivät; turhaan pistettiin pitkiä seipäitä pesän suusta sisään. Karhu katkoi keihäät, ja ärhentelevimmät koirat palasivat sieltä verisin kuonoin. Ei ollut siis muuta neuvoa kuin savu. Kuusen- ja katajanhavuja kerättiin pesän ympärille ja pantiin palamaan. Vähän aikaa kuultiin karhun siellä sisällä mörisevän; jo viimein nähtiin sen turpa pesän suulla läähättävän.

Kaarle kuningas antoi metsästäjäin jonon peräytyä noin kolmenkymmenen askelen päähän. Vierelleen pesän suulle hän asetti ainoastaan herttuan, Hornin, Hårdin ja nuoren Bertelsköldin.

Turkki käryten ja vihoissaan ärjyen hyökkäsi karhu ulos. Vihollistaan etsien syöksyi se, tämän eläimen merkillisellä vaistolla, suoraan kuningasta kohti. Samassa jysähti neljä vankkaa iskua sen päähän — viides, Bertelsköldin, luiskahti syrjään, sattui kiveen, ja tammikanki katkesi.

— Pois tieltä kaikki, ja yksi yhtä vastaan! — huusi kuningas, kohottaen aseensa toistamiseen. Mutta ennenkuin hän ennätti iskeä, oli karhun raskas käpälä tarttunut hänen oikeaan käsivarteensa, reväissyt hänen takkinsa ja pudottanut aseen hänen hervahtuneesta kädestään.

Kuningas tempasi vasemmalla kädellään kangen Hornilta, mutta syöstiin samassa kumoon — herttua ja Horn juoksivat luo ja karhun viha kääntyi nyt vuorostaan heitä vastaan; ankarasti he huimivat, mutta ennen pitkää he olivat aseettomina ja heidän kankensa poikki. Metsästäjät lähenivät; mutta ennenkuin yksikään ennätti luo, oli Kustaa Bertelsköld aseetonna heittäytynyt karhun päälle, saadakseen kunniallisella ruotsalaisella ja suomalaisella tavalla painiskella voitosta.

— Yksi yhtä vastaan! — huusi hänkin.

— Oikein puhuttu! — kuultiin kuninkaan sanovan, kun taas oli noussut jaloilleen, taisteluun kykenemättömänä.

Kustaa oli, kun hänen vihollisensa seisoi pystyssä takajaloillaan, karannut siihen syliksi, toivoen voivansa yhdellä ainoalla tempauksella keikauttaa sen lumihankeen. Hän ei ollut ajatellut, että hän siten sai karhun läähättävän kidan päänsä päälle ja sen raskaat käpälät kummallekin olalleen. Tempaus ei onnistunut, vaikka olikin tuima. Jos karhu nyt olisi käyttänyt hampaitaan, ei Kustaa Bertelsköldistä varmaankaan olisi mitään enempää sanomista. Mutta savusta ja iskuista hölmistyneenä karhu unohti käyttää etuaan hyväksensä. Ainoastaan sen kämmenet ja niiden kahdentoista miehen voima painoivat nuorukaista vastustamattomasti maata kohden. Kustaa kaatui, mutta ei yksinään; hän veti karhun muassaan.

Nyt riensi kuningas vielä kerran esiin, huolimatta mistään aseista, ettei ketään voitaisi mainita häntä etevämmäksi, ja häntä uhkaava vaara olikin nyt suurempi kuin kenenkään muun, sillä hänellä oli ainoastaan vasen käsi varanaan. Karhu luopui varmasta saaliistaan … sen nähtiin horjuvan kuninkaaseen päin, sen nähtiin kohottavan hirmuista käpäläänsä … ja jo pääsi huuto ympärillä seisovilta. Mutta kohotettu kämmen vaipui verkalleen alas … pedon voimat olivat väsähtäneet … muutamia askelia hoippui karhu syrjään ikäänkuin juovuksissa; silloin kuningas tarttui sitä rintaan ja heitti sen helposti maahan … ja raskas rumilas kaatui vastustamatta, ääntä päästämättä, ikäänkuin tietäen oikean ajan, milloin sen oli kunnialla kaaduttava kahdennentoista Kaarlen eteen.

Isoääniseen riemuhuutoon remahtivat kaikki metsämiehet nähdessään karhun kaatuvan. Kuningas katseli kaatunutta otusta miltei ystävyydellä. — Köyttäkää se, mutta älkää vetäkö köysiä kovin lujalle, — sanoi hän tallimestarille. — Hankkikaa reki, nuorilla kuusilla koristettu, ja antakaa torvien soida. Tästä tulee pidot, joiden vertaista ei ole Kungsörissä ennen nähty.

Käsky täytettiin. Lujasti mutta varovasti köytettynä köysillä, joiden ympärille oli pantu sammalia, etteivät solmut vaivaisi, vietiin karhu riemusaatossa ja soiton kaikuessa kuninkaankartanoon. Aurinko valaisi tätä iloista kulkuetta; silmiä huikaisi valkoinen lumi. Talonpoikaisnaisia ja lapsia juoksi maantielle näkemään tuon isoäänisesti riemuitsevan joukon kulkua. Ukot ja pojat heittelivät hattujaan ilmaan hurraten kuninkaalle. Metsästäjät vastasivat heille riemusta huudahdellen. Kaarle-kuningas oli onnellinen — ehkäpä onnellisempi kuin sittemmin veristen voittojensa jälkeen. Nyt aurinko vajosi verkalleen kuusten latvain taa. Sen viimeinen säde karkeloi kirkkaana ja lempeänä kuninkaan korkealla otsalla. Lapsuuden ilo lähetti tässä säteessä viimeiset jäähyväisensä suurelle Kaarle-kuninkaalle. Sillä tänä päivänä laskeutui aurinko hänen lapsuutensa, hänen nuoruutensa ja koko hänen elämänsä rauhan taivaalta!

* * * * *

Kungsörissä pidettiin suurenmoiset pidot. Tuota pikaa pystytettiin kartanolle kuusista tehty aitaus, jonka sisällä elävät karhut — niinkuin muinoin vangitut kuninkaat Rooman keisarien voittosaatoissa — säilytettiin sidottuina ja josta niiden ärjyntä sekaantui soitannon ilosäveliin. Kuolleiden karhujen lihasta valmistivat hovin taitavimmat kokit vieraille kestitystä.

Lähikylistä kokoontui joukoittain kansaa, miehiä, vaimoja ja lapsia kuninkaankartanoon katsomaan Kaarle-kuninkaan suurinta tähänastista voittoa. Paloviinaa tarjottiin, mutta kohtuullisesti; olut sitävastoin vuoti virtanaan. Hollannin tupakkaa oli jo runsaammin tarjona; useat miehet jo purivat pikanellia ja tupakoivat lyhyillä piipuilla. Vanhukset istuivat haastelemaan kuningas vainajan ajoista ja hänen rauhallisesta ja onnellisesta hallinnostaan, nyt kun reduktsioni ei enää tuntunut niin rasittavalta ja kun suuri nälänhätä oli lakannut kirvelemästä. Sekavia huhuja kaukaisista sotamelskeistä oli alkanut kuulua yhteisenkin kansan korviin. Pyrstötähti oli nähty, ja Taalainmaassa oli satanut verta. Eräs näiltä seuduilta kotoisin oleva tietäjä-akka oli nähnyt unta, että koko Ruotsin valtakunta oli kullalla peitettynä ja ruusuihin puettuna. Tämän hän oli selittänyt, niinkuin unia selitetään, päinvastaiseen suuntaan, eli niin, että suurta köyhyyttä ja surua oli odotettavissa. Mutta reippaimmat ja iloisimmat olivat sitä mieltä, että sellaiset unet on sanan mukaisesti selitettävä. Maa ja kansa olivat tottuneet voittoihin ja luonnonlapsi, joka ihastelee rohkeutta ja käsivoimaa, arvosteli oikeammin kuin diplomaatit nuoren kuninkaan sankarikykyä. Tarkka tutkija olisi aavistanut, että suurten voittojen toivo kyti kansan mielessä juuri sodan aattoiltana.

Nuoret saivat tanssia palkollisten puolella olevassa suurimmassa salissa. Metsästysmusiikki soi; näin komeasti ei ollut milloinkaan Kungsörissä tanssittu. Kuningas tuli seurueensa kanssa katsomaan tanssia ja otettiin vastaan isoäänisin huudoin. Hän oli karhujuhlansa kaunistukseksi koristanut metsästyspukunsa muutamilla senaikuisilla koristeilla. Yhä vielä käytti Kaarle-kuningas pitkää kähäräperuukkia, joka näkyy kaikissa kuvissa, mitkä hänestä on tehty hänen perintöruhtinaana ollessaan ja hänen ensimmäisinä hallitusvuosinaankin; vielä hän piti hienoa, valkoista pitsikaulahuivia; kallis kaulus oli poissa, mutta eivät nuo kalvosimet, joita hän sittemmin nyhteli pois hoviherrainsa ranteista ja jotka olivatkin kovin epäkäytännölliset ankaroissa otteluissa hänen sotaretkillään. Herttua, jonka jalka samoin kuin kuninkaankin oli vähän haavoittunut, oli mitä hauskimmalla tuulella ja osoitteli leikin vuoksi, mitkä talonpoikaistytöt olivat hänestä kauneimpia. Luultavasti hänen toimestaan oli viimeisen ja urheimman karhun pörheä otsa koristettu laakeriseppeleellä, jonka tuoreet lehdet oli otettu kasvihuoneesta. Sitten oli karhu seppelöity ja köytetty rekeen, ja niin lykättiin se äkkiarvaamatta saliin tanssivain keskelle.

Nämä, jotka eivät edeltä käsin tienneet mitään, riensivät hädissään mikä minnekin; soittajat unohtivat soittonsa, kaikki pyrkivät seinävieriin, ja niin jäi keskelle lattiaa tilava paikka, jossa kuninkaan nähtiin vähän kummastellen odottavan, mitä karhulla olisi hänelle sanomista.

Valpuri Eerikintytär oli kaunein talonpoikaistyttö, pullea ja punaverinen vestmanlantilainen, oikein lämpöinen ja kaihomielinen silmiltään, jotka olisivat sopineet vaikka kuningas Augustin loistavan hovin kaunottarelle. Tyttö astui nyt esille — Dianaksi puettuna ja kantaen havukoristeita, jousta ja nuolia — puhumaan karhun puolesta. Hyvin reippaasti ja karhun mörinää säikkymättä tyttö otti seppeleen sen päästä ja kietoi sen kuninkaan otsan ympärille, lukien seuraavat tuntemattoman runoilijan sepittämät säkeet:

"Niin kaukana kuin kuus' ja koivu kasvaa pohjanmailla, on metsän kuningas ain' ollut vertaistansa vailla; mut tästä hetkest' alkaen on metsän jaarlin suuren nyt pakko tuoda seppeleensä Kaarlen jalkain juureen.

On valtakunta se, min voitti voimallansa, viis' vertaa suurempi kuin peri taatoltansa, se ulottuu niin kauaksi kuin metsät pohjolan ja nimensä maine viepi kerran kautta maailman.

Kuningas oli iloisella tuulella ja otti tämän kunnioituksen sekä armollisesti että hilpeästi vastaan, sanoen, ettei hän tahtonut riistää kunniaseppelettä niin mahtavalta ja urhoolliselta jaarlilta kuin karhu oli. Näyttääkseen heti, mitä hän näillä sanoilla tarkoitti, otti hän seppeleen päästään ja laski sen jälleen karhun otsalle. Samassa huomasi hän, että karhu vielä oli köysissä. — Ei käy laatuun, — sanoi hän, — että voittaja seppelöitsee vangittua vihollista, ikäänkuin pilkaten ja häväisten sen tappiota. Nouse ja kävele ja ole vapaa urhoollisuutesi palkkioksi!

Ennenkuin kukaan ennätti tai rohkeni virkkaa mitään, oli kuningas siepannut metsästyspuukkonsa ja katkonut karhun siteet. Tämän nähtyään hyökkäsivät kaikki kauhistuksissaan ovesta ulos. Ainoastaan Kaarle-kuningas ja ne muutamat hänen miehistään, jotka eivät tahtoneet olla häntä aremmat, jäivät asemilleen, kädet miekan kahvoissa kiinni, ja odottivat uteliaasti, mitä karhu vapaaksi päästyään tulisi tekemään.

Metsän pörheä kuningas ei kumminkaan näyttänyt haluavan käyttää vapauttaan. Se nosti, hiljaa päristellen, päätään, oikoi puutuneita raajojaan ja näytti miettivän. Sitten se nousi vaivoin ylös reestä, katseli alakuloisesti kynttiläin valoa ympärillään, astui muutamia askelia, horjui eteenpäin, huokasi syvään, ja oikaisihe liikkumattomaksi kuninkaan eteen. Käytiin sitä tarkastamaan — se oli kuollut, ja laakeriseppeleensä, jonka Kaarle-kuningas niin kauniisti oli antanut sille takaisin, se oli pudottanut voittajansa jalkain juureen.

Kuningas kosketti petoa jalallaan; se makasi ääneti, hengetönnä. Ne, jotka olivat olleet karhua ajamassa, käsittivät helposti syyn tapaukseen. Mutta tuo odottamaton ratkaisu, mihin vaarallinen leikki oli näin äkkiä päättynyt, näytti miltei enteeltä eikä voinut olla nuoreen mieleen vaikuttamatta. Kuningas seisoi äänettömänä pitkän aikaa.

Herttua sitävastoin huudahti iloisesti: — Kunniani kautta, sire, tuo kömpelö otus on tehnyt teille kunnianosoituksen, jota hienoin hovimies siltä kadehtisi. Hei, uljaat sankarit ja sankarittaret, jotka niin urhoollisesti olette ovia puolustaneet, tulkaa sisään, vaara on ohi; kontiolla on ollut ymmärrystä enemmän kuin teillä kaikilla yhteensä.

Väkijoukko hyökkäsi sisään, ja jos riemu sitä ennen oli ollut isoääninen, niin nyt se kävi miltei hurjaksi. Mahtava karhu kannettiin riemusaatossa ulos, ja ensi kiihkossa nostettiin kuningas rahvaan olkapäille. Ukot, nuorukaiset, tytöt, kaikki kilpailivat saadakseen käsillään kantaa tätä nuorta yksinvaltiasta, jonka ylevä katsanto kykeni lannistamaan metsän vapautetun kuninkaan hänen jalkainsa juureen.

— Viiniä tänne! — huusi herttua, kuninkaan vielä istuessa väkijoukon olkapäillä. Viiniä tuli. Dianaksi puettu tyttö ojensi kuninkaalle maljan. Hän otti sen vastaan. Samassa kuiskasi herttua vallattomuudessaan niin kovasti, että likinnä seisovat sen kuulivat: — Diana anoo syvimmässä alamaisuudessa, että teidän majesteettinne näkisi hyväksi lohduttaa häntä armollisella suudelmalla.

Heti kohta nostettiin hämmästynyt tyttö vastustuksistaan huolimatta kuninkaan tasalle. — Suudelkaa häntä, — kuiskasi herttua hiljemmin; — kansa selittäisi kieltäymisenne ylenkatseeksi.

Ei koskaan, ei ennen eikä sen jälkeen koko elämässään Kaarle-kuningas liene ollut näin oudossa asemassa. Seitsentoistavuotias hän oli, malja oli hänellä toisessa kädessään; toisella puolen oli kaunis tyttö; iloa ja riemuhuutoja ylt'ympäri. Kaikki nuoruuden tunteet kuohuivat hänen rinnassaan. Hän punastui kuin poikanen, toivoen olevansa täältä senkin seitsemän taipalen takana.

Samassa kuului aisakellon helinää kartanolta. Mutta kuningas kohotti maljansa, vaikka kohottikin sen epäröiden, ja joi uskollisten maanmiestensä onneksi. Sitten hän kallistui sivulle päin, ujostellen ja arastellen, ja suuteli Valpuri Eerikintytärtä. Ääretön riemuhuuto kajahti samassa ympärillä seisovan väen huulilta.

Samassa aukeni ovi, ja sisään astui kreivi Piper, synkeänä ja pahaa ennustavan näköisenä, kokoontuneen kansan keskelle.

Väkijoukko ei häntä huomannut, mutta liki kattoa nostettu kuningas näki hänet heti kohta. Yhdellä hyppäyksellä hän oli lattialla, niin että puoleksi tyhjennetystä maljasta roiskahti viiniä ympärillä seisovain päälle ja kauniin Valpurin hehkuville poskille.

— Mitä uutta? — kysyi hän lyhyesti ja nopeasti uudelta vieraalta, jonka korkea arvokin heti pani tärkeitä asioita aavistamaan.

— Pahoja uutisia! — vastasi kreivi matalalla äänellä. — Suvaitseeko teidän majesteettinne puhutella minua kahden kesken?

— Pahoja uutisia? — matki kuningas, joka nyt, vaarallisesta tilastaan näin hyvään aikaan pelastettuna, jälleen tunsi itsensä aina vallattomuuteen asti rohkeaksi ja iloiseksi. — Ei, kreiviseni, pyydän teitä, säästäkää ne uutisenne soveliaampaan aikaan. Tänä päivänä emme jouda niitä kuuntelemaan.

— Teidän majesteettinne suokoon anteeksi, mutta asia on tähdellinen eikä siedä viivytystä.

— Seuratkaa minua, hyvät herrat! — jatkoi kuningas, joka ei ollut kreivin muistutusta kuulevinaankaan. — Nämä kunnon ihmiset tarvitsevat virvoitusta, ja — Hård, missä olet? Eikö karhunpaisti jo höyryä ruokasalissa?

— Ateria on valmis, teidän majesteettinne.

— Tulkaa, herra kreivi, — sanoi herttua, hienosti pistelevällä äänellä; — vakuutan, ettei teillä ole pienintäkään vaaraa, sillä hirviö, jota nyt käymme voittamaan, on hajustettu kuin hovimies, lihava kuin kapusiinimunkki, makea kuin Taalain tyttö ja hyvästi paistettu kuin kunnon sotamies. Allons.

Kungsörin keittiöt ja ruokasalit esiintyivät tänä päivänä ehompana entistään. Pöydät notkuivat ruokalajien alla, joista mainioin oli persiljalla ja laakerinlehdillä koristettu karhunpää. Ranskan- ja espanjan viinejä kimalteli suurissa hopeakannuissa. Kunkin vieraan edessä seisoi hopeamalja, kyllin suuri koettelemaan sen voimia, joka tahtoi kuntoaan näyttää. Oli kuin olisi taas eletty holhoojakauden ylellisiä aikoja.

Ja kun lyhyt ruokaluku oli luettu, käytiin käsiksi vateihin ja kolpakoihin, sillä metsämiehet olivat nälissään ja janoissaan nyt niinkuin ainakin. Ei kukaan saanut olla poissa; haavoittuneet metsästäjät tulivat nilkuttaen sisään; niiden joukossa puolikuoliaaksi puserrettu Kustaa Bertelsköldkin.

Kaikkien piti juoda. Joka kerta, kun kuninkaan silmät sattuivat hämillään olevaan ja levottomaan Piperiin, kävi hän kannuun käsiksi ja nyökäytti hänelle päätään kuin virkkaen res severas in crastinum![6] Ei koskaan Kaarle-kuninkaan nähty juovan niin paljon; ja kumminkin hän joi vielä kuin neito. Mutta siihen taitoon harjaantuneet vanhukset alkoivat toivoa hänenkin "ajan oloon paisuvan mieheksi."

Viiniä tulvi, pidot kävivät isoäänisiksi. Hurjia sotatekoja, hullunkurisia metsästysjuttuja, naurettavia rakkaudenseikkailuja kerrottiin. Gyllenborgia kehoitettiin sepittämään jokin runo. Hän nousi pöydälle ja lausui, tarkoittaen "Kaarle-kuninkaan ensimmäistä voittoa":

"Diana Marsille kun tarjoo suunsa terää, hymyilee Bakkus; Astridille, joka herää, näin lausuu Venus…"

Nyt löi iso seinäkello kahtatoista. Piper nousi istuimeltaan, mutta kuningas antoi runoilijalle merkin, että tämä jatkaisi:

"Näin lausuu Venus: käske Vulkanusta pian;
on panssar rikki, siveys on saanut vian"…

Vielä kerran kajahti riemuhuuto — kajahti kerran viimeisen — vastaukseksi runoniekan pilanteolle. Mutta sen jälkeen nousi Kaarle-kuningas, yht'äkkiä vakavaksi muuttuneena, pöydästä ja sanoi Piperiin päin kääntyneenä: — Herra kreivi, minä olen luvannut ystävilleni iloisen päivän. Se on nyt lopussa, ja minä olen valmis kuuntelemaan teitä. Te näette ympärillänne miehiä, jotka voivat salaisuuksia säilyttää. Puhukaa ja puhukaa vapaasti; mitä on teillä minulle sanomista?

— Teidän majesteettinne, — sanoi Piper epäröiden, tanskalaiset etenevät. Holsteinia hävitetään. Tönningen on kukistumaisillaan. Sota on välttämätön.

— Jatkakaa! — sanoi kuningas, pikaisesti katsahtaen herttuaan, joka punastui.

— Tsaari Pietari kerää 100,000 miestä Inkerinmaata vastaan. Varmoja tietoja on tullut, että hän on tehnyt liiton Puolan ja Tanskan kuninkaiden kanssa riistääkseen Ruotsilta Itämeren maakunnat. Sota on välttämätön.

— Jatkakaa! — sanoi kuningas, tarttuen koneentapaisesti lähellä seisovaan espanjanviinillä täytettyyn pikariin.

— Saksilaiset ja puolalaiset ovat hyökänneet Liivinmaahan. Fleming on väkirynnäköllä ottanut Kobrunnerin linnoituksen ja pommittaa Riian kaupunkia. Kreivi Dahlberg pyytää apua. Sota on välttämätön.

Piperin näitä sanoja lausuessa ruiskahti punainen suihku valkoiselle pöytävaatteelle. Kuningas oli tietämättään puristanut kokoon kädessään olevan espanjanviinillä täytetyn hopeapikarin. Hänen korkea otsansa oli vetäytynyt synkkään pilveen; valat oli rikottu, sanat syöty, uskollisuus ja kunnia hukattu. Mutta Kaarle-kuningas vastasi vain:

— Olette oikeassa. Sota on välttämätön.

Sitten hän kääntyi herttuan puoleen, ylevänä, uljaana, vakavana, jommoisena häntä ei oltu ennen nähty. Kaikki nuo pienet ja vähäpätöiset asiat, jotka muulloin viehättävät ihmisten mieliä ja hyvittelevät heidän intohimojaan, olivat nyt kadonneet, nuoren kuninkaan silmien eteen aukeni mahdollisuus oikeutettuun taisteluun, johon oli ryhdyttävä vaikkapa koko maailmaa vastaan. — Onpa kummallista, — sanoi hän, — että molemmat serkkuni tahtovat sotaa. Olkoon menneeksi. August-kuningas on syönyt sanansa ja toiminut valoja ja sopimuksia vastaan. Asiamme on oikea. Jumala on meitä auttava. Ensin suoritan asian toisen kanssa; sitten saatan haastaa sanasen toisellekin!

Siitä päivästä alkaen luopui Kaarle kaikista pukunsa koristuksista, kaikesta ylellisyydestä ja kaikista huvituksista.

Siitä päivästä alkaen tuli sota olemaan hänen metsästyksensä ja kuulain vinkuna hänen soittonsa.

Siitä päivästä alkaen hän ei juonut olutta eikä viiniä, vaan ainoastaan vettä.

Siitä päivästä alkaen hän ei ikinä enää naisen huulia suudellut.

Siitä päivästä alkaen hänestä tuli sankari, jota ei mitata tavallisten ihmisten mittapuulla; suuri myötäkäymisissä, suurempi vastoinkäymisissä, ainutlaatuinen hyveissään, ainutlaatuinen virheissään, monien ihailema, harvain ymmärtämä eikä kenenkään saavuttama.

3. MITEN LEIJONA ALKAA OTUSTA AJAA.

Henkivartijarakuunain kornetin Kustaa Aadolf Bertelsköldin kirje sisarelleen Ebba Bertelsköldille, prinsessa Ulriika Eleonooran kamarineidille.

Narvassa 7. p:nä joulukuuta 1700.

Sangen rakas sisareni!

Aina siitä pitäen, kun viimeksi olimme yhdessä viime keväänä, jolloin niin herttaisesti huvittelimme ja minä viimein vähän sairastelin Kungsörin luona sattuneiden otteluiden jälkeen ja sisareni minua niin armaasti paranteli voiteilla ja harpunsoitolla, jonka kaipuussa, Jumala paratkoon, nyt saan elää. Siitä ajasta on kohta kahdeksan kuukautta monessa melskeessä kulunut, jonka tähden rohkenen nöyrimmästi pyytää sisartani, ettei hän suurta laiminlyöntiäni panisi pahakseen, koska olen huono kirjoittamaan, jonka kyllä maisteri Schönberg voi todistaa puolustuksekseni, hän, joka ennen muinoin Mainiemessä vertasi kirjoitustani vereksessä lumessa nähtäviin harakan jälkiin. Olen myös oikein saanut r. sisareni kirjeet toukokuun 8. p:ltä ja elokuun 17. p:ltä, joista en saata kyllin sanoa, kuinka suuresti ne ovat mieltäni ilahduttaneet; ja minä pyydän sisartani näistä koukeroisista riveistä huomaamaan veljellisen kiitollisuuteni. Minulla on nyt siihen vähän enemmän aikaa kuin mitä ennen oli, sillä minä makaan täällä Narvassa sairaalassa, parantamassa naarmua, jonka sain viimeisessä venäläisten kanssa käydyssä kahakassa, se ei kumminkaan ollut pahempi kuin pyssynkuula, joka sattui vasempaan olkaan, ja se on jo onnellisesti poistettu, niin että minulla nyt kahden viikon perästä on lupa kirjoittaa, mutta en minä saane ennen joulua nousta ratsaille.

R. sisareni on varmaankin jo kuullut ne suuret sanomat voitoistamme niin tanskalaista kuin venäläistä vastaan taistellessamme; ajattelen kumminkin, ettei liene r. sisarelleni vastenmielistä kuulla vähän enemmänkin niistä eräältä, joka oli niissä mukana ja hutki käsivartensa väsyksiin. R. sisar muistanee sen päivän viime talvena, kun heitin Kustaa Aadolf Douglasin portaita alas hänen herjaustensa tähden Suomen aatelisia vastaan, että muka olisivat tolvanoita, jotka eivät hävenneet puhumasta keskenään ilkeätä suomalaista äidinkieltään itse kuninkaallisessa linnassakin; jonka kaiken tähden Douglas mennessään ei muistanut lukea rappuja. Ja kun sitten arestista pääsin, muistanee r. sisareni Eeva Falkenbergin sanoneen minulle: että kyllä olin rohkea käymään tuommoisen nuorempani paasiraukan kimppuun, mutta mitä miehuutta näyttäisin valtakunnan vihollisia vastaan käytäessä, sen tahtoi neiti jättää sanomatta. Ja r. sisar muistaa, että r. sisaren kirja juuri silloin oli aukaistuna pöydällä; jonka tähden sanoin, lukematta kirjan lehtien lukumäärää: sen Eeva-neiti tietäköön, etten palaa tänne Tukholmaan ennenkuin minulla, jos Jumala suo, on voitto, tahi ainakin kunniallinen ottelu kirjoitettavana jokaiselle sivulle Ebba-sisareni muistikirjaan. Ja tähän vastasi Eeva Falkenberg: en usko sitä; kornetti saa olla iloinen, kun saa nuijia karhuja; johon minä sanoin: Mitä neiti lupaa minulle, jos tapahtuu niinkuin olen sanonut? Ja siihen hän sanoi: sitten saa kornetti pyytää minulta mitä hyvänsä, en ole sitä kieltävä. Onko se varmaa, sanoin minä. Niin varmaa, sanoi hän, kuin kukko Jaakopin kirkon tornin huipulla; ennen se laulaa, kuin minä teidät petän. Ja nyt pyydän sisartani aloittamaan muistiin kirjoittamista ja pränttäämään ensi sivulle Seelannin (eli Tiberupin) ja toiselle sivulle Narvan vähän isommilla kirjaimilla. Sitten saan verkalleen jatkaa, kunnes lehdet täyttyvät; en tosiaankaan tohdi sitä ennen palata Tukholmaan; lienee myöskin parempi, etten tiedä, kuinka monta lehteä kirjassa on.

Tahdon siis tässä kertoa r. sisarelleni, että 14. p:nä huhtikuuta viime keväänä lähdin Tukholmasta kuninkaan seurueessa Malmöön, ja meitä oli siellä lähes 12,000 miestä, ja silminnähtävää oli, että nyt oli tanskalaisten nahka parkkiin pantava. Mutta sillä välin oli esteitä laivastolla, joka oli yhdistettävä Englannin ja Hollannin laivastoihin, niin että pääsimme otteluun vasta heinäkuun 25. p:nä, **Kaikki vanhaa ajanlaskua, joka oli sunnuntai, klo 5:n ja 6:n välillä iltapäivällä. Olisinpa suonut sisareni näkevän sen kauniin näyn, joka meillä sinä päivänä laivastosta oli, kun punainen viiri nostettiin amiraalilaiva Fredrika Amalian isoon mastoon; mutta kuningas oli Sofia-jahdissa. Tuuli ei ollut kovin ankara, kuitenkin niin, että hevosemme polkivat laivankantta kärsimättömyydestä; ja ilma oli muuten ihanan kirkas ja lämmin. Siinä oli nyt edessämme vihanta Seelanti pyökkimetsineen, Humlebäckin kartano ja eräs valotorni ja tuulimylly, jossa myllärillä ei ollut aikaa jauhaa. Ja nyt laskettiin laivoista paljon veneitä vesille, joilla soudettiin maata kohti, mutta siellä kävi vesi liian matalaksi, silloin hyppäsi kaartin majuri Kaarle Numers ulos veneestä kahlatakseen maihin, ja hänen pataljoonansa hänen kanssansa. Kuningas tuli sen nähtyään varsin malttamattomaksi, niin ettei kukaan voinut häntä hillitä, vaan hän hyppäsi kainaloita myöten veteen, viitaten miekallaan muita tekemään samaten; jota esimerkkiä kreivi Piper heti seurasikin, mutta naurettavaa oli nähdä Ranskan lähettilään Herra Guiscardin hienoissa mustissa silkkisukissaan hyppäävän mereen, vaikka kuningas sanoi: — Herralla ei ole tanskalaisten kanssa mitään tekemistä.

Nyt tanskalainen tosin ampui rannasta kuudella pienellä tykillä, niin että vesi vähitellen punertui; mutta 400 ratsumiestä, jotka piilivät metsänrinteessä hakatakseen ruotsalaiset maahan, tuskin tohtivatkaan tulla esille, ennenkuin kuulat meidän isoista laivatykeistämme alkoivat rapista kuin herneet heidän ympärillään, kiskoen hietaa ja kiviä maasta, ikäänkuin pyryilma olisi ollut, niin että hevoset juoksivat tiehensä ja olivat mahdottomat hillitä; eikä käynyt paremmin tanskalaisen jalkaväenkään, jota oli 300 talonpoikaa, joille oli luvattu vapautus orjuudesta, jos tahtoisivat sotapalvelusta tehdä. Niin ajettiin tanskalainen ennen pimeätä metsään; ja kun Kaarle-kuningas oli saanut tämän kauniin voiton, kävi hän heti kohta polvilleen ja kiitti Jumalaa. Samana iltana asetuttiin leiriin rannalle.

Me ratsumiehet katselimme kaikkea tätä vain kaukaa, mutta millä sydämen halulla, voi sisareni kyllä ajatella. Emme voineet enää sinä päivänä mennä maihin pimeän tähden, ja seuraavana maanantaina oli julman ankara luodetuuli, niin että missä vene laskettiin vesille, siinä hyökkäsi meri heti sen päälle, niin että muutamia miehiä hukkui. Oli myös ankara merenkäynti sinä päivänä hevosille, joista yksin meidän rykmentistämme kuusi taittoi jalkansa; mutta tiistaina oli ilma tyyni, ja me pääsimme maihin. Leirissä kävi heti kohta se puhe, että neuvottomuus ja pelästys vallitsi Kööpenhaminassa, sillä heidän kuninkaansa oli poissa Holsteinissa, ja kaupunginpäällikkö Schack oli tulostamme niin hölmistynyt, ettei tiennyt seisoiko hän päällään vai jaloillaanko. Mutta ylioppilaat ja osa porvaristoa olivat nousseet valleille miehuullisesti meitä kohtaamaan ja kunnon miehinä maatansa puolustamaan; sillä eihän kenkään voinut tulla muuhun luuloon, kuin että Kaarle-kuningas piirittäisi kaupungin ja valloittaisi sen pikemmin kuin hänen isoisänsä aikoinaan oli voinut sen tehdä.

Sisareni arvelee, ettei sellaista voittoa, johon minä vain katselemalla otin osaa, voi muistikirjaan merkitä. En tahdo siis jättää sanomatta, että minut ratsujoukkoni kanssa komennettiin puhdistamaan maata tanskalaisesta ratsuväestä, joka oli metsiin turvautunut. Ja meillä oli sitä tehdessä useita kahakoita, jotka kestimme niin hyvästi, että palasimme leiriin tuoden 40 vankia. Totta on, että meillä oli enemmän vaivaa Seelantia puolustaessa kuin sitä valloittaessa, sillä muutamat meidän väestämme, ja vielä enemmän hollantilaiset ja englantilaiset matruusit, jotka laivastoista kävivät maihin, rupesivat ryöstämään aateliskartanoita. Sitä täytyi meidän väkisin estää, eikä käynyt sitä kurittamatta tekeminen; sillä kuninkaan tahto oli, että herran ja talonpojan piti saada pitää omansa. Kun maaorjuudessa elävä tanskalainen talonpoika sen näki ja ajatteli, mitenkä voudit hätistivät häntä ruoskalla auran ääreen, ihastui hän meihin ikihyväksi; ja kun joku talonpoika tuotiin vankina leiriin, päästi kuningas hänet heti kohta irti ja antoi hänelle hopeariksin sanoen: — Pitäkää töistänne huolta, vaarikulta; en ole tullut häviötänne hankkimaan, vaan ainoastaan hyvää naapurisopua. — Jonka kuultuaan tanskalais-äijä itki niin sydämensä pohjasta, että kyynelet vierivät hänen partaansa, ja hän sanoi: — Jumala siunatkoon teidän majesteettianne; ettehän teekään meille pahaa; olettehan hurskaan Ulriikamme poika!

Kun kuningas Fredrik kuuli, kuinka väestö joukoittain riensi ruotsalaisten leiriin, niin että siellä oli melkein suuremmat markkinat kuin Kööpenhaminassa, muuttui hänen mielensä, ja hän teki rauhan Travendalissa, luvaten pitää vanhat sopimukset ja maksaa Kaarle-kuninkaalle 260,000 riksiä sotakuluja. Eivätkä voineet useat meistä kyllin kummastella, kun sen kuulimme juuri tultuamme Rungstedin kapakkaan 2 1/2 penikulman päähän Kööpenhaminasta, ja kun luulimme nyt lujalle otettavan. Muutamat arvelivat kuninkaan menetelleen oikein poikamaisesti, kun tiesi voittavansa, mutta ei käyttänyt voittoa hyväkseen; tanskalainen kyllä purisi meitä kantapäähän, kun häneen selin kääntyisimme. Sen ratkaiskoot meitä viisaammat; Jumala hallitsee meitä kaikkia. Sitä vain en tahdo r. sisareltani salata, että koko Eurooppa kummikseen on nähnyt kuninkaamme eroavan muista ruhtinaista niin, ettei hän pyydä mitään muuta kuin oikeutta, vaikka hänellä on valta pakottaa toista kovimpiinkin ehtoihin; niinpä vaatimaan vaikka koko Norjan; luulenpa, että tanskalaisten olisi täytynyt kirvelevin sydämin siihen suostua. Sen sijaan on kuningas lähtiessään sanonut talonpojille, että: "hänen mieltään pahoittaisi, jos jotakin erittäin pahaa olisi heille tapahtunut; mitä hän oli tehnyt, sen hän oli tehnyt vasten tahtoaan, mutta he saisivat olla varmat, että hän siitä hetkestä alkaen tahtoisi olla heidän kuninkaansa vilpittömin ystävä".[7]

Niin päättyi se leikki Seelannissa neljässä viikossa, kuninkaalle ja Ruotsin aseille suureksi kunniaksi. Suomalaisia ei siellä ollut, koska sisareni kirjoittaa, etten saa jättää suomalaisten käytöstä mainitsematta, jos niin tapahtunut olisi että kuningas olisi vienyt heidät taisteluun sinisten poikainsa kanssa.

Sisareni ei varmaankaan enää tuntisi kuningasta sen jälkeen, kun sotaan lähdimme. Hänen majesteettinsa on luopunut pitkästä tekotukastaan ja pyyhkäissyt hiuksensa ylöspäin, mikä tekee hänet erinomaisen reippaan näköiseksi; käyttää niinikään mustaa kaulahuivia, jota sisareni kenties ei kiittäisi, eikä mitään peliä eikä mässäystä suvaita koko armeijassa. Tanskalaiset vallasnaiset ovat olleet kauhean uteliaita saadakseen nähdä hänen majesteettiaan, niin että muutamilla leirissä käyneillä aatelismiehillä on ollut rouvansa mukanaan, mutta hänen majesteettinsa ei ole ollut siitä mielissään.

Täällä leirissä kävi myös eräs venäläinen ruhtinas Hilkoff, jonka tsaari Pietari oli lähettänyt tuomaan suuria ystävyyden osoituksia ja samalla vakuuttamaan, että rauha vallitsi itäisillä mailla; josta kuningas suuresti ihastui. Ja hänestä näytti herra Guiscard tekevän sangen pahoin siinä, että niin usein puhui niistä 300:sta rautakanuunasta, jotka hänen majesteettinsa äskettäin lähetti tsaari Pietarille lahjaksi turkkilaisia vastaan käytettäviksi; ikäänkuin voitaisiin nämä kanuunat kääntää hänen majesteettiansa vastaan; mutta sitä hänen majesteettinsa ei tahtonut uskoa, ennenkuin hän Skoonessa sai kuulla asian oikean laidan.

R. sisar tietäköön sitten, että hänen majesteettinsa, palattuamme Ruotsiin, pitää henkivartijaväkensä katselmuksen Kristianstadissa; ja on niitä ainoastaan 150 miestä, mutta joka mies on sankari. Kuningas itse on heidän kapteeninsa, kukaan luutnantti ei ole everstiä halvempi mies, kukin korpraali on everstiluutnantti, ja miehistökin on paljaita ratsumestareita tai kapteeneja, joilla on käytös ja ryhti semmoinen, ettei parempi käsi ennen ole miekkaa pidellyt. Armas sisar kultani, rukoile uskollisesti puolestani, että minäkin kerta tulisin niin suureen kunniaan mahdolliseksi, silloin olisin yhtä tyytyväinen, vaikka osakseni tulisikin uhrata henkeni nuorella iälläni kuninkaan ja isänmaan puolesta. Mutta en tohdi sitä ajatellakaan, vaikka olen ajattelevinani; Eeva-neiti lienee jo minut perin unohtanut ennenkuin se voi tapahtua.

Syksyllä marssimme sitten Karlshamniin, mennäksemme Liivinmaalle vetämään sormikoukkua Saksin kuninkaan kanssa, jolla kuuluu olevan niin tavattomat käsivoimat. Sillä välin tuli tietoja Narvasta, että venäläinen oli suurin sotajoukoin hyökännyt maahan ja sitä hävittänyt; ja se oli tapahtunut heti sen jälkeen, kun sota Moskovassa julistettiin. R. sisar ei liene valtiollisiin seikkoihin paremmin tutustunut kuin minäkään; jätän siis muiden mietittäväksi, miten päteviä sodan syyt lienevät olleet, esim. se, että kreivi Dahlberg Riiassa kolme vuotta tätä ennen olisi huonosti kestinnyt hänen tsaarillisen majesteettinsa lähettiläskuntaa, jonka mukana tsaari itsekin oli, ja kiskonut siltä suuret maksut huonoista majapaikoista y.m. Mutta yhtä asiaa en tahdo jättää mainitsematta: tottapa r. sisar muistaa hovijunkkari Kasperi Klingenstjernan, joka Jumalalle ja koko maailmalle oli velkaa; sodanjulistuksessa valitettiin muun muassa sitä, että hän oli velkaa venäläisille eikä tahtonut maksaa.

Tämän kuultuaan hänen majesteetinsa ei virkkanut paljon mitään, mutta amiraali Ankarstjernalle hän sanoi: älkää laskeko Riikaan, vaan Tallinnaan. Me lähdimme purjehtimaan lokakuun 1. p:nä, ja kuningas oli henkivartijoineen Westmanland-nimisessä laivassa; minäkin sain armon olla samassa laivassa. Se oli vaikea retki, myrsky ja aallot olivat hirmuiset, niin että kuningaskin, vaikka puri hampaitaan yhteen, joutui meritautiin ja oli pakotettu menemään Sofia-jahdilla Pärnun kaupunkiin, jonne muutamat laivat häntä seurasivat. Mutta muut laivat, risteiltyään kovassa ilmassa Helsingin ulkopuolella, pääsivät hädin tuskin Tallinnan satamaan. Siellä saimme tietää, että venäläinen suurella sotavoimalla piiritti Narvaa, mutta Hemming Horn puolusti itseään viimeiseen saakka urhoollisen ritarin tavoin. Syksy kului kulumistaan, eikä Kaarle-kuningaskaan hidastellut. Koottiin siis kaikki käytettävinä olevat joukot kaupunkiin, jonka nimi oli Rakvere, ja sinne vietiin suomalaisetkin joukot meren poikki Turusta ja Helsingistä. Kuningas tarkasti väkensä marraskuun 6. p:nä, ja koko armeijan huomattiin, hevosväki, jalkaväki ja tykkiväki yhteenluettuina, olevan 13,000 miestä. Sinä päivänä saimme ylimääräisen kestityksen.

Kun nyt 5,000 miestä jätettiin Vironmaata puolustamaan, ei ollut meitä enemmän kuin 8,000 ja ehkä vielä 300 siihen lisäksi, jotka lähdimme moskovalaista vastaan. Oli sentähden useita, jotka sanoivat kuninkaalle: älkää hullutelko (en kyllä tiedä, puhuivatko niin sopimattomasti, mutta muuta he eivät ajatelleet), ja erittäinkin koetti herra Guiscard saada kuninkaan luopumaan aikeesta. Hänen majesteettinsa pysyi kuitenkin päätöksessään eikä antanut itseään häiritä; vastasi vain: "vaikka olisivat kahta vertaa lukuisammat, niin olen pelastava Narvan, sillä Jumala on meidän kanssamme, ja meidän on oikea asiamme."

Marraskuun 13 p:nä aloimme marssia Narvaa kohti; huonompia teitä en ole koskaan nähnyt; me samosimme ilman kuormastoa sateessa ja usvassa, ja vihollinen oli hävittänyt koko maan ihan autioksi ympäriltämme. Sisareni varmaankin käy sääliksi uskollista hevostani Bogatiria, joka, niinkuin sisareni hyvin muistaa, on syntynyt Mainiemessä puolalaisesta rodusta; se ei viiteen päivään saanut kauroja kahta mittaa enempää ja vähän kuloutunutta ruohoa; suomalaisen ratsupalvelijani Tanelin rinnasta se pusersi monta syvää sydämen huokausta. Mutta 17. p:nä valtasimme haltuumme erään venäläisen joukkokunnan, jonka Scheremetjeff oli lähettänyt hankkimaan rehua, ja silloin otettiin niin monta kimppua heiniä, että Bogatir sai syödä mahansa täyteen.

Vielä parempi onni oli meillä, kun Scheremetjeff luopui Pyhäjoen salosta ja heti sen jälkeen Siltamäestäkin, jossa kaikki odottivat ankaraa ottelua syntyväksi, ja niin tulimme 19. p:nä aamulla Laggenan metsään, puolentoista penikulman päähän täältä, mutta me olimme tuiki väsyneitä ja viluisia; erittäinkin jalkaväki laahasi kivääreitään väsyksissään, ja hevosilla oli korvat riipuksissa aivan kuin kyytikoneilla. Jonka tähden sinä päivänä olimme pakotetut levähtämään miltei vihollisen näkyvissä; upseerit saivat viiniä ja sotamiehet olutta lämpimikseen, sillä ilma oli jotensakin kylmä, ja useimmat nukkuivat paljaan taivaan alla. En voi sanoa r. sisarelleni, kuinka kummallisin tuntein sen yön kulutimme; me tiesimme, että taistelu oli välttämätön ja että meidän köyhäin, väsyneiden ja värisevien sotilaiden oli käytävä 80,000 täysin varustetussa leirissä olevaa vihollista vastaan. Mutta me luotimme Jumalaan ja nuoreen kuninkaaseemme, joka kävi kanssamme kaikkiin vaivoihin osalliseksi ja jolla oli teltassaan miekka vieressään ja Raamattu päänpohjissa; ja kuninkaan palvelija Stenbock on kertonut minulle, että hänen majesteettinsa sinä yönä levitti oman viittansa hänen päällensä, kun oli niin kylmä.

Nyt, sisar kultani, minä kehno kirjoittaja en osaa sitä päivää tarpeeksi kuvata, joka oli 20. päivä lokakuuta, eikä kukaan sitä pian unohtane. Sitä en tahdo jättää mainitsematta, että vihollisen valleilla varustettu leiri, jossa oli 145 kanuunaa, ulottui pitkän puolikuun muotoisena kolmelle puolelle kaupunkia, niin että tämän kuun molemmat kärjet olivat Narvanjoen rantaa vasten, ja kaupungin takana oli joki neljännellä sivulla. Tsaari ei ollut siellä, hän oli samana aamuna matkustanut pois ja jättänyt päällikkyyden de Croin herttualle.

Klo 10 aikaan ammuttiin kahdenkertainen ruotsalainen tunnuslaukaus, ja me odotimme turhaan vihollista liikkeelle lähteväksi. Kuningas ratsasteli sinne tänne auringonpaisteessa, huolellisesti tarkastaen väkensä asemia; pysähtyessään henkivartijain luo havaitsi hänen majesteettinsa minut, halvan palvelijansa, ja nyökäytti minulle päätään sanoen: "Kustaa, nyt ajamme karhun pesästään", mikä tapahtuikin niinkuin kuningas oli sanonut.

Kun sitten kello oli 2 iltapäivällä näimme kaksi merkkirakettia kohoavan meidän väkemme kohdalta metsän yli, ja heti nähtiin vielä kaksi nousevan kaupungista vastaukseksi. "Jumala kanssamme!" oli tunnussanana, ja niin hyökkäsimme reippaasti eteenpäin, ja samalla alkoivat vihollisen tykit paukkua niin, että maa tärisi. Siihen asti meillä oli ollut kirkas ilma, mutta nyt meni taivas pilveen ja musteni, ja pohjoisesta alkoi metsän yli kovasti tuulla, ja samalla alkoi sataa lunta, ja tuuli tuprutti lunta venäläisten leirin yli, että vihollinen kerrassaan soaistui eikä voinut tähdätä eikä nähdä liikkeitämme.

Meidän 37 tykkiämme aloittivat niin ikään heti kohta iloisen soittonsa lymipyryssä. Kenraali Wellingkin komentama oikea sivusta hyökkäsi eteenpäin kilvan myrskyn kanssa. Ensimmäisenä pääsi perille luutnantti Rehnsköld 50:n krenatöörinsä kanssa; näitä seurasi kaarti, kaartia taas vestmanlantilaiset, helsinglantilaiset ja turkulaiset Tiesenhausenin johtamina. Sitten tuli ratsuväki Wachtmeisterin johdolla: ensiksi henkivartijarakuunat Hamiltonin, sitten uusmaalaiset Klingsporren komentamina; sitten Kaarle Maunu Rehbinderin suomalaiset rakuunat ja hänen veljensä Hannu Henrikki Rehbinderin karjalainen ratsuväki, ja se oli tavattoman pikainen voitto, sillä venäläisten ratsuväki heitettiin nurin niskoin, ajettiin täyttä laukkaa virtaa kohti, ja heitä ratsasti sen yli niin monta kuin taisi, mutta sillä paikalla oli koski ja useita hukkui. Mutta venäläisten jalkaväki ei päässytkään yli ja kun samassa tuli pimeä, niin ei sinä päivänä enää voinut sillä sivustalla toimittaa mitään.

Kovempi oli ottelu vasemmalla sivustallamme, jonka vastassa oli vahvimmat vallitukset ja jota kenraalit Majdel ja Maunu Stenbock johtivat. Majdelin pojat ryntäsivät kohti syrjemmitse oikean käden puolelta: ensiksi krenatöörit Klysendorfin, Gründelin ja Roosin komentamina; sitten pataljoona suomalaisia Mellinin johtamana ja toinen Loden, ja pataljoona Hämeenlinnan rykmenttiä majuri Bergin johdolla, joka kaatui pataljoonansa etupäässä; sitten tuli vermlantilaisia Fockin, vielä samaa jalkaväkeä Feilitzin ja sitten taas suomalaisia[8] Sassen johdolla. Samaan aikaan tekivät taalalaiset Stenbockin ja Turun läänin jalkaväki Hastferin johdolla ryntäyksensä; näiden takana oli kuningas Rehnsköldin ja henkivartijain kanssa; ei mikään voinut häntä pidättää, vaan hän hyökkäsi mukanaan B. Rehbinderin johtama osa henkivartijarakuunoita, Lievenin johtama aatelislippu ja osa Turun läänin ratsuväkeä Vepsäkylää kohti, jota molemmat rivit voivat ampua. Saanen sanoa r. sisarelleni, koska olin muassa, ettei se ollut leikintekoa, vaan me ryntäsimme ankaran tulen läpi leirin sisävarustuksiin saakka raivaten tiemme piikeillä ja miekoilla. Hetken kuluttua olimme heittäneet kaikki nurin niskoin, ja vihollinen, joka tässä häiriössä ja lumipyryssä oli niin perin hämmentynyt, ettei yksikään rykmentti voinut käskyä totella eikä taistella, syöksähti täyttä vauhtia alas siltaa kohti ja tunki niin hirveästi edelleen, että silta murtui ja tuhansia hukkui surkeasti virtaan.

Mutta vaikein työ oli meillä vielä tekemättä. Kun moskovalainen näki virran olevan edessään ja tappion takanaan, pysähtyi hän ja puolustihe hurjalla rohkeudella kuormastonsa takana. Heitä oli vielä neljä yhtä vastaan; heidän ei sopinut peräytyä eivätkä he kuollakaan tahtoneet. Kuningas lähetti oikean sivustan vasemmalle avuksi, mutta syyspimeä saavutti meidät, ja nyt alkoi ankara ammunta kaartin ja taalalaisten kesken, jotka eivät pimeässä tunteneet toisiaan. Sattui toki niin onnellisesti, että venäläiset epäilivät saksalaisten päällikköjensä uskollisuutta ja huusivat kavallusta tehtävän, niin että Croi ja muut herrat, henkeään varjellakseen, olivat pakotetut antautumaan. Sen kepposen perästä antautuivat viholliset laumoittain, toiset yöllä, toiset seuraavana päivänä, ja heitä kohdeltiin oikein ystävällisesti, niin että nuo nälkiintyneet raukat saivat ruokaa ja haavoitetut tilaisuutta myöten hoitoakin. Mutta kun heitä oli niin paljon, emme voineet heitä pitää luonamme, vaan täytyi heidän antaa aseensa pois ja astua kuninkaan ohi paljain päin, keppi kädessä; sitten saivat he mennä kotiinsa jälleen. Tällä tavoin laskimme enemmän kuin 20,000 miestä menemään: mutta Croin ja muut päälliköt pidimme vankina, heille kaikkea kunniaa osoittaen. Croi lienee saanut kuninkaalta 1,000 tukaattia, kun hänellä ei ollut muuta kuin vaatteet päällään.

Sisareni saanee kyllä muilta kuulla paremman kuvauksen tästä voitonpäivästä; sen vain tahdon sanoa, että sinä päivänä kaatui tahi hukkui vihollisia 18,000 miestä; meikäläisiä oli kuolleita ja haavoitettuja noin 2,000. Ja me valloitimme koko leirin ja vapautimme kaupungin, johon vaskirumpujen päristessä ja kellojen soidessa marssimme kolmantena päivänä.

Vaikka jokainen meistä tappeli niinkuin ei olisi arvioinut henkeään lahonneita mäkivöitä paremmaksi, niin ei kuninkaalla kuitenkaan vertaansa ollut. Missä kahakka oli kovin, siellä hänen majesteettinsa oli aina saapuvilla; sai myös luodin kaulahuiviinsa ja menetti suohon miekkansa ja toisen saappaansa, sieltä vedimme hänet hädin tuskin ylös, ja näin hän sai sukkajalassa suuren voiton. Jos sisareni tahtoo kuulla jotakin suomalaisista, niin sanon totuuden nimessä, että koko ratsuväki, paitsi henkivartijoita, oli pelkkiä suomalaisia, ja siihen vielä kolmas osa jalkaväkeä, niin että ainakin puolet armeijasta Narvan luona oli suomalaisia; he ovat, samoin kuin ruotsalaiset, rehellisesti maksaneet sen päivän kunnian punaisimmalla sydänverellään.

Mitä minuun halpaan palvelijaan tulee, en tahdo r. sisartani kauemmin väsyttää, sen vain sanonen, että hakkasin hakkaamistani muiden kanssa, ja Bogatir sai naarmun kaulaansa. Ottaessani osaa viimeiseen kahakkaan rannalla tunsin vähän pistävän olkaani, mutta en heti huomannut sitä luodiksi, ennenkuin ratsastin kappaleen matkaa ja huomaamattani pyörryin verenvuodosta. Maattuani siinä kolme tai neljä tuntia verisessä lumessa monien kuolleiden keskellä, olivat minut korjanneet ja vieneet välskärin luo, mutta tällä ei ollut aikaa ruveta hoitamaan minua ennenkuin toisen päivän illalla. Irvistellä täytyi, mutta eipä kannata siitä nyt puhua, sillä ilo teki minut terveeksi jälleen.

Sillä ei koskaan saata sisareni kuvitella, millä sydämen halulla ja innolla suuren Kaarle-kuninkaan johdolla taistellaan ja voitetaan. Ei kukaan huoli haavoista, ei kuolemasta, vaan ainoastaan siitä suuresta kunniasta, että saa vuodattaa verensä niin suuren sankarin rinnalla; sisareni ei usko minua, kun sanon, että halpa sotamieskin katsoo itsensä osalliseksi kuninkaan suuruuteen ja on sillä hetkellä aatelismiestä parempi. Onneksi ei r. sisareni nyt saa nähdä kuningasta; r. sisareni rakastuisi häneen kokonansa, eikä kuningas sitä ymmärtäisi. Tervehdä rakkaasti armollista äiti rouvaa ja lähetä hänelle tämä kirje. Älä unohda muistikirjaa äläkä rakkaan sisareni vilpitöntä, uskollista veljeä K. A. B:iä.

J. K. Enhän tohtine Eeva-neidille lähettää terveisiä. Tämä koukeroinen kirje on maksanut minulle kahdeksan päivän työn. Hyvästi, sydänkäpyseni.

4. AURORA KÖNIGSMARK.

Eräänä kylmänä talvi-iltana tammikuussa 1702 istui kaksi nuorta upseeria teltassaan aivan lähellä Würgenin linnaa Kuurinmaalla, jossa Kaarle-kuninkaalla oli pääkortteerinsa, ei kumminkaan linnassa, vaan sen luona. He olivat, kuninkaan esimerkin mukaan, peittäneet telttansa oljilla ja parhaan vointinsa mukaan lämmittäneet sitä tulikuumilla kuulilla. Mutta kovin tehottomat nämä apukeinot olivat kirpeätä tammikuun pakkasta vastaan. Ainoan viheliäisen, telttaa valaisevan talikynttilän valossa näkyi nuorten sotilaiden hengitys keveän savun tavoin haihtuvan kylmään ilmaan.

Kreivi Kaarle Lindsköld, kaartin kapteeni, laitteli olkia paksummalti telttatuolinsa alle, kaatoi läheisellä pöydällä olevaan lasiin jalointa reininviiniä, jota oli tuonut pullollisen viittansa alle kätkettynä, ja tyhjensi lasin. Pakkasta vastaan tällä tavoin suojattuna jatkoi hän tuttavallista keskustelua ikäisensä ystävän Kustaa Aadolf Bertelsköldin kanssa, joka nyt oli henkivartijarakuunain luutnanttina.

— Mitä sen vietäviä teillä oli Triskissä tekemistä? Kuulin viisaan Stenbockin unohtavan tavallisen varovaisuutensa ja sanovan Piperille: Mais, monsieur le comte, tuo ei ole enää sotaa, se on poikamaisuutta.

— Stenbock voi olla viisas mies, mutta Kaarle-kuningasta hän ei silti ymmärrä. Kuinka olisimme voineet suuttumatta suvaita, että Oginski joka päivä pyöri leirimme ympärillä kuin mikäkin ampiainen? Milloin hän oli sivullamme milloin takanamme, ei koskaan siellä, mistä häntä etsimme, aina siellä, mistä häntä ei odotettu, tehden meille enemmän vahinkoa kolmella- tai viidelläsadalla ratsumiehellään kuin kaikki muut puolalaiset ja saksilaiset yhteensä. Piru hänet vielä perii, sanoi kuningas eräänä päivänä — ei, ei hän kuitenkaan kironnut, tiedätkö, Lindsköld, kiroaminen on tyhmää, se ei ole siunaukseksi, eikä kuningaskaan koskaan kiroa. No niin, me lähdimme liikkeelle joulukuun alussa ja kokoonnuimme Schaueniin; ei kukaan tiennyt, mitä nyt oli tuleva. Meitä oli 1,100 ratsumiestä, hummerhjelmiläisiä ja meyerfeltiläisiä, ja lisäksi odotimme 400 miestä jalkaväkeä, joiden piti tulla reellä ajaen jäljestämme. Jos meillä vain olisi ollut tekemistä Oginskin kanssa, olisi pari eskadroonaa riittänyt, mutta kuurilaiset ovat perhanan joukkoa. Eikö ole pirullista, että minun aina pitää kirota? Sen olet sinä minulle opettanut, Lindsköld, se on sinun syysi, mutta siitä täytyy minun päästä eroon.

Lindsköld nauroi. — Varo, ettet jonakin kauniina päivänä saa nähdä itse paholaista hameeseen puettuna edessäsi, — sanoi hän. — Luet kai Raamattua niinkuin muutkin?

— Luenpa niinkin, sitä teen melkein joka päivä, ja sitä pitäisi sinunkin tehdä. Kuningas lukee joka aamu pari lukua Raamatusta.

— No, kuinkas muuten, kun kuningas tekee niin, pitää meidän kaikkien tehdä samaten. Entäs sitten, kerro nyt, miten kävi Triskissä.

— Joka paikassa, mihin tulimme, oli Oginski ollut ennen meitä. Me juoksimme hänen jäljissään niinkuin lapsi sateenkaaren perässä. Sillä lailla tulimme Samogitiaan, eikä jalkaväki enää jaksanut meitä seurata, Eräänä iltana hämärissä näimme edessämme linnan ja muutamia viheliäisiä hökkelejä, joita sanottiin muka kaupungiksi. Se oli Triski; linna ja kaupunki olivat Oginskin ja siis valloitettavat. Nyt siellä oli vähäinen joki, ja silta oli hävitetty; mutta meillä ei ollut aikaa odottaa. Mitäs muuta kuin miehet ja hevoset veteen — huh, se oli kuin olisi talviavantoon hypännyt! Mutta me pääsimme onnellisesti yli kaulaa myöten märkinä ja niin viluissamme, että hampaat kalisivat. Koko väestö oli paennut kaupungista; ainoastaan pappi ja lukkari löydettiin erään tallin ylisiltä. Olimme kuitenkin iloisia, että saimme viritetyksi tulen ja hitusen ruokaa suuhumme; kuningas meni linnaan majailemaan, me muut kaupungille, ja kaikki voivat oivallisesti. Juuri kun olimme päässeet jotensakin kuiviksi ja suloisesti oikoilimme oljilla raajojamme, ollen nukkumaisillamme, olivat nuo s——nan puolalaiset kuin jehu kimpussamme — nyt taas kirosin! Me heräsimme huutoihin ja hälinään; kaupunki paloi; kello oli 11 illalla. Alastomina tai puolialastomina — muutamat paitasillaan, kun olivat ripustaneet vaatteensa kuivumaan — syöksyimme ulos. Mikä on hätänä? Oginski on täällä! Missä? Eikä kukaan tiennyt missä. Sach ja Fleming joutuivat ensiksi käsikähmään ja tappelivat kuin riivatut. Oli niin pimeä, ettei nähnyt kättä silmäinsä edessä. Hetkisen kuluttua kuulimme kuninkaan huutavan: hakatkaa päälle, pojat! Ja me hakkasimmekin tietämättä tarkoin, mihin isku milloinkin sattui. Sitten havaitsimme, että joukko ympäriltämme alkoi harveta: Oginski oli pyörähtänyt tiehensä; ennenkuin olimme oikein valveillammekaan, oli hän päässyt käsistämme.

— Taikka te hänen käsistään. Ei vartijoita ensinkään — myönnä, että se oli poikamaisesti tehty.

— Hän pääsi käsistämme, ja se meitä pisteli. Me ajoimme häntä takaa Kovnoon päin ja ratsastimme vihollisen nähden Niemen-virran poikki, uittaen hevosia lautan rinnalla. Oginski pakeni, me jätimme vartijaväkeä Kovnoon. Sieltä ratsastimme metsäin ja erämaiden kautta armeijaamme.

— Ottakaa enemmän väkeä mukaanne, teidän majesteettinne, sillä maa vilisee vihollisia, — sanoi Hummerhjelm. — Enemmän väkeä, — sanoi kuningas, osoittaen meitä muutamia, jotka häntä seurasimme; — eikö eversti näe, että itse olen kymmenes. — Sillä meitä oli vain kymmenen. Siitä tuli vaivalloinen retki. Tuon tuostakin kuulimme laukauksia pensaikoista. Puolalaisia ja kuurilaisia parveili kuin sääskiä ympärillämme. Mutta kaikki luulivat meitä suuremman sotaväenosaston etujoukoksi eivätkä estäneet kulkuamme. Viisi vuorokautta ratsastimme yötä päivää, tappelimme ja näimme vilua ja nälkää. Kuudentena päivänä kuulimme ruotsalaisten sotahuudon ja tunsimme lampaanpaistin käryä. Takaanpa, Lindsköld, että söimme oinaan mieheen.

— Koko leiri oli levotonna. Kuninkaan luultiin hukkaan joutuneen, ja Arvid Horn lähetettiin henkivartijain kanssa hakemaan. Aiotko kirjoituttaa Triskin nimen sisaresi muistokirjaan?

— Luuletko sen kannattavan? Tiberup, Narva ja Väinäjoki ovat siellä jo ennestään, Triski oli vain mitätön juttu.

— Minä neuvon sinulle jotakin parempaa. Oletko koskaan nähnyt noita-akkaa?

— Noita-akkaako? Olenpa, muistelen nähneeni muutaman Turussa useita vuosia sitten. Ihmisillä ei juuri ollut muuta todistusta häntä vastaan kuin että hän oli ilkeän näköinen ja että hänellä oli punaiset, vettä valuvat silmät.

— Kustaa veikkoseni, kuinka lapsellinen olet. Eivät pahimmat noita-akat ole sen näköisiä. Ajattele pitkää, uljasta naisen vartaloa, niin kaunista kuin kevätaurinko on mustissa pilvissä, säihkyviä silmiä, uhkeita muotoja, vastustamatonta hempeyttä, pukua kuin kuningattaren, ryhtiä kuin keisarinnan… Sanalla sanoen, puhuimme vast'ikään hameeseen puetusta paholaisesta, koska herkkätuntoisten korvaisi kuullen ei saa puhua pirusta. Tahdotko hänet nähdä? Usko minua, se olisi voitto Ebba-sisaresi muistikirjaan, voitto sellainen joka paremmin ansaitsisi tulla Eeva Falkenbergin nähtäväksi kuin Tiberup, Narva ja Väinäjoki…

— Kuules mies, luulenpa sinun kurkistaneen liian syvälle pulloon.
Aivan oikein; ei tippaakaan enää.

— Se hyöty niistä on noista jumaluusopillisista tieteilemisistä sota-aikana. Poikaparkaa, aina hän ajattelee pirulla olevan lyhyet ja paksut sarvet ja hevosenkaviot tai pukinsorkat, miten milloinkin. Mutta me vapaa-ajattelijat, jotka olemme nähneet maailmaa, emme usko miestä niin tyhmäksi. Me tiedämme hyvin kyllä, että ukko välistä voi tekeytyä suloiseksikin, kun niin tahtoo — ukko, tai oikeammin akka, sillä noita-akastahan nyt puhummekin.

— Mistä noita-akasta?

— Kreivitär Königsmarkista.

— Ei ole minulla kunnia tuntea hänen armoaan.

— Etkö ole jo parin kolmen viikon kuluessa joka aamu nähnyt vaunujen lähtevän linnasta, kääntyvän kuninkaan teltalle päin, ja sitten, pitkän kaarron tehtyään, jälleen palaavan linnaan? Vaunuissa istuu vallasnainen — huikaisevan kaunis!

— Niin — muistelenpa nähneeni.

— Muistelet nähneesi? Katsopas tarkasti silmiini, Kustaa! Niin, vannonpa Amorin nuolien kautta, ettei se poika ole edes nähnytkään kreivitär Königsmarkia. Ja kuitenkin kreivitär on koko leirin puheen aiheena. Sanotaan, että kuningas August on lähettänyt hänet tänne ja että kreivitär on pannut kaikki keinonsa liikkeelle päästäkseen kuninkaamme puheille. Mutta muistathan, kuinka Valpuri Eerikintyttären suukkonen kärvensi kuninkaan huulia kuin tuliset hiilet. Kaarle-kuningas on liian viisas tarttuakseen tenhottaren pauloihin. Mutta kuulehan Bertelsköld, minulla on ehdotus sinulle tehtävänä. Asetu seitsemäksi päiväksi tien viereen, jota vaunut kulkevat, ja katsele oikein tarkoin kreivitärtä, joka niissä istuu. Jos sinulla niiden seitsemän päivän kuluttua vielä on ainoakaan soppi sydämessäsi jäljellä korskeata, ruskeaveristä Eeva Falkenbergiä varten, niin voit hyvällä omallatunnolla kirjoittaa sisarellesi: armas sisareni, olen voittanut enemmän kuin Narvan; olen nähnyt Aurora Königsmarkin, enkä ole voitetuksi tullut.

— Loruja!

— Usko pois! Hyvästi, poikaseni, sinulla on hiiden kylmä teltassasi, ja viini on loppunut. Tunnussana tänä yönä on Kungsör. Soisinpa olevamme siellä!

Näin sanoen lähti iloinen kapteeni tiehensä, hyräillen jotakin laulua, ja meni luultavasti hakemaan muita tovereita, joilla oli enemmän tarjottavaa. Kustaa heittäysi telttavuoteelleen ja koetti kuluttaa pitkää talvi-iltaa ajattelemalla tuolla kaukana pohjolassa olevia ystäviään. Milloin muisteli hän äitiään, jaloa uljasta kreivitärtä; milloin veljeään Torstenia, joka yhä vielä hengitti Ranskan hovi-ilmaa; milloin armasta Ebba-sisartaan, joka nyt oli nuoruutensa ensimmäisessä kukoistuksessa; milloin mustasilmäistä Eevaa, joka kenties jo oli unohtanut kuljeksivan ritarinsa; milloin Tukholman hovilinnoja; milloin Kungsörin metsästysmusiikkia; milloin lapsuuden muistoja Mainiemestä, jotka sekä Kustaassa että hänen sisaressaan olivat herättäneet katoamattoman rakkauden Suomeen. Kaikki nämä kuvat kutoutuivat nuoren sotilaan ajatuksissa yhteen, ja niihin yhdistyi kunnianhimon unelmia ja rohkeita tuumia tulevista voitoista. Kustaa Bertelsköld oli jo käynyt Kaarle XII:n koulua; hän ei katsonut hyvälle omalletunnolle, voimakkaalle kädelle ja pelottomalle mielelle mitään mahdottomaksi; mutta kaikessa muussa ja erittäinkin siinä, mikä koski sen ajan vapaita rakkaudenseikkailuja, hän oli, niinkuin hänen ystävänsä oikein oli huomauttanutkin, vielä kokonaan lapsi.

Eikä kaikesta tästä huolimatta kuitenkaan ollut kumma, että kauniin kreivittären kuva tuon tuostakin palasi yhdeksäntoistavuotiaan nuorukaisen mieleen. Hänen uteliaisuutensa oli herännyt; hän koki muistella vaunuissa istuvaa naista; hän luuli häntä todellakin tavallista ihanammaksi; ja olihan siitä aina jotakin vaihtelua talvileirin yksitoikkoisuudessa! Kuta enemmän Kustaa tätä ajatteli, sitä uteliaammaksi kävi hän nähdäkseen jälleen tämän naisen, josta koko Eurooppa oli puhunut jo kymmenen vuotta, ylistäen häntä älyn ja ihanuuden ihmeeksi.

Levotonna lähti nuorukainen teltastaan. Kello oli jo 8 illalla; kirkas tähtitaivas valaisi lumista tienoota, jossa teltat seisoivat riveissä kuin tuiskun keräämät nietokset. Näkyi tulia linnasta, joka oli tuskin 300:n askelen päässä. Kustaa tiesi Stenbockin asuvan toisessa kylkirakennuksessa ja päärakennuksen olevan sotakanslian hallussa. Mutta hän arvasi myöskin, että eräs linnan pienempi sivurakennus oli tällä kertaa annettu kreivitär Königsmarkin asuttavaksi. Juuri tässä rakennuksessa kimalteli kynttilän valo niin ihmeellisen kirkkaasti.

Kukapa meistä ei liene jolloinkin kokenut sitä tunnetta, joka syntyy, kun talvisena iltana katselemme tuollaista valon tuiketta ja kun mielikuvituksemme yhdistää sen johonkin, joka sillä hetkellä erittäin kiinnittää mieltämme. Kustaa Bertelsköld katseli valoa, katsoi sitten muualle ja katseli taas valoa. Miltei huomaamattaan hän oli tullut linnan portille, jossa vahtimiehen huuto herätti hänet ajatuksista.

Hän häpesi miestä; olisi näyttänyt naurettavalta, jos hän olisi kääntynyt takaisin. Saatanhan käydä nuorta Stenbockia tapaamassa, hän sanoi itsekseen, kokien rauhoittaa omaatuntoaan. — Kungsör! — vastasi hän ja oli pian joutunut linnanpihalle.

Kustaa ei ollut ennen käynyt linnassa. Sen sisärakennukset olivat hänelle perin tuntemattomat. Kun hän ei tavannut ketään pihalla, lähti hän umpiarviolta nousemaan portaita, jotka pimeässä arveli oikeiksi. Portaat veivät pitkään, pimeään käytävään. — Tottapahan viimein tapaan jonkun, joka voi neuvoa minut Stenbockin huoneeseen, — ajatteli nuorukainen ja hamuili käsillään seiniä pitkin.

Samassa joku tarttui häntä käsivarteen. — Tekö siinä olette? — sanoi outo ääni.

Bertelsköld tapaili miekkansa kahvaa. Mutta kohta malttoi hän mielensä ja vastasi samaan tapaan: — Niin, minä tässä olen.

Taas hän oli keksinyt tekosyyn omaatuntoaan rauhoittaakseen. Kuinka olisin noin tyhmään kysymykseen voinut muulla tavalla vastata? ajatteli hän itsekseen.

— Seuratkaa minua! — sanoi tuntematon. — Voitte ottaa vyöstäni kiinni, niin pääsette haparoimasta pitkin seiniä. Teidän tähtenne minua on käsketty sammuttamaan yhdyt portaissa.

Vai minun tähteni! ajatteli Bertelsköld.

— Olettepa täsmällinen, — jatkoi saattaja puhettaan. Mutta kuinka saitte tietää tämän yön tunnussanan?

— Hm! — vastasi luutnantti. Keneksi häntä luultiin!

— Arvaan … vähän kultaa vain. Ei kannata ruotsalaisten kerskua rehellisyydellään. Mutta ettehän toki liene tavannut ketään linnanpihalla? Luulisin teidän olevan pahemmassa kuin pulassa, jos Stenbock saisi vihiä teidän täällä olostanne.

— Hm! — vastasi nuori soturi jälleen. Itsekseen hän ajatteli: tästä näyttää tulevan oikein hauska seikkailu. Maltapa, herraseni, mieleni tekisi iskeä ruotsalaista rehellisyyttä selkääsi. Mutta malttakaamme mielemme, saapa nähdä, mitä tästä tulee!

— Nyt olemme perillä, — sanoi opas heidän kuljettuaan useiden käytäväin kautta, jotka olivat yhtä pimeät kuin ensimmäinenkin. — Käykää sisään ja odottakaa tässä, kunnes olen teidät ilmoittanut.

Kustaa Bertelsköld seisoi noin viiden minuutin ajan yksinään pimeässä huoneessa. Kaikenlaisia kummallisia ajatuksia risteili hänen aivoissaan. Mitä oli tekeillä? Mitä odotettiin? Mitä pelättiin? Pitikö hänen jäädä paikoilleen? Vai pitikö hänen paeta? Ei kukaan vastannut. Hän oli aivan kuin kaukaa kuulevinaan sitran ääniä; heti sen jälkeen oli kaikki taas hiljaista, pimeätä ja salamyhkäistä.

Nyt aukaistiin kaksipuolinen ovi huoneen perällä ja hämmästyneen nuorukaisen silmien eteen avautui niin eloisa ja huikaisevan kaunis ja samalla niin taiteellisesti harkittu näky, ettei parhainkaan maalari olisi osannut järjestää varjoa ja valoa, ryhmitystä ja värejä vaikuttavammin ja älykkäämmin.

Kustaasta näytti niinkuin teatterin esirippu olisi hänen silmäinsä edessä nostettu ylös. Hänen ja näyttämön väli oli pimeä; mutta näyttämö oli valaistu ja viehätti silmää. Näkymättömäin lamppujen valossa istui tuolla näköpiirin perällä naisen haamu, haltiatar, tai kenties joku noita Olympon jumalattaria, joita senaikainen runollinen kuvakieli tiesi luetella niin lukemattomia.

Tämä nainen oli uljas ja varteva kuin Juno ja kumminkin niin ihana ja riutuva kuin runoilijain kuvailema Afrodite. Dianan kuu ei olisi ollut liiaksi hyvä valaisemaan hänen kuninkaallista otsaansa, samalla kun Minervan äly ja sukkeluus elehti hänen hienoilla, täyteläisillä huulillaan ja hänen mustain ripsiensä alla. Jos siihen aikaan olisi elänyt joku ihastuttava Tegnér, niin olisi Kustaa Bertelsköldin mieleen heti juolahtanut:

Kas, sorjaa kulta-hasta, mi sankarin saa luo;

mutta hän olisi heti oikaissut runoilijaa eräässä kohdassa: tämä ei ollut kultahapsi, vaan tukka oli musta kuin etelän yö ja valui kuin varjoisa kehä otsan ja vaaleiden poskien ympärillä. Kaikkia noiden ihmeen ihanain kasvojen eri osia ei hämmästynyt nuorukainen heti paikalla voinut erottaa. Hän ei nähnyt noiden kulmakarvain siroa kaarevuutta, joita senaikuiset runoilijat vertasivat nousevan auringon yllä lepääviin öisiin pilviin. Hän ei nähnyt tuon suun pyöreyttä, jota runoilijat sanoivat milloin Helikonin ruusuksi, milloin Aganippen lähteeksi, ja joka oli niin pienoinen ja kirsikkamarjan kaltainen, että nykyajan kauneudenaisti ei olisi sitä hyväksynyt; mutta hänen aikansa ja useiden seuraavien miespolvien mielestä se oli ja pysyi kaiken ihanuuden esikuvana. Hän ei nähnyt sulottaria, jotka, jos saa uskoa samoja runollisia kuvauksia, vallattomasti parveillen alati karkeloivat hänen ruusuhuulillaan. Hän ei myöskään nähnyt — kenties onnekseen — tuota miltei huomaamatonta silmäluomien alla olevaa velttoutta ja omituisen vienoa, ylähuulen äärimmäisessä hupenevassa viivassa esiintyvää veitikkamaista piirrettä, joka osoittaa, että kauniin naisen suu on luotu muitakin, kuin vain taivaallisen rakkauden suudelmia varten.

Kreivitär Aurora Königsmark osasi oivallisesti asettaa esiytymisensä, niin että tarkoitettu vaikutus näytti aivan luonnolliselta ja satunnaiselta. Hän istui nytkin tavallisessa asennossaan kirjoituspöytänsä ääressä, vähän huolettomasti eteenpäin nojaten ja kirjoittaen kirjettä kahden alabasterilampun ruusunpunertavassa valossa, jotka levittivät hienoa lemua pienoiseen, erinomaisella kauneuden aistilla koristettuun huoneeseen. Hänen pukunsa oli yksinkertainen niinkuin sen täytyi olla Kaarle XII:n leirissä, mutta samalla mitä tarkimmalla aistilla valikoitu. Paha vain, että Kaarle XII:n historioitsija, oppinut ja perinpohjainen Nordberg, kolmessa suuressa paksussa nidoksessaan on vain ohimennen ja muutamalla rivillä kertonut kauniin kreivittären käynnistä eikä sanallakaan koskettanut hänen pukuaan. Se vain on varmaa, että hänen ohimollaan oleva ainoa timantti ei heloittanut kirkkaammin kuin ne kaksi, jotka luonto oli luonut vähän alemma, ja että musta samettihame, joka oli aiottu tehostamaan kaulan valkoisuutta, ei ollut niitä mustia kiharoita pehmeämpi, joita laitellessaan kreivitär ei koskaan täydellisesti taipunut muodin orjuuden alaiseksi, vaan noudatti sitä ainoastaan sen verran kuin se hänelle sopi.

Bertelsköld astui muutamia askelia eteenpäin, mutta pysähtyi jälleen. Ensi kerran elämässään häntä pelotti, sillä tämä oli ensi kerta, kun hän omasta mielestään ei ollut menetellyt avonaisesti ja ritarillisesti.

Vaikka välillä oli kaksi pimeätä huonetta, kuuli kreivitär kuitenkin raskaiden karoliinilais-saappaiden askelet, kohotti keveästi päätään ja virkkoi saksaksi: — Tekö se olette, rakas Törnflycht? Astukaa sisään, mon page!

— Luutnantti Törnflycht, kreivi Piperin lanko — kreivittären hovipalvelija! häneksikö minua luullaankin! ajatteli kreivi Bertelsköld, rohkaisi mielensä, astui vieläkin pari askelta eteenpäin ja tuli lamppujen valopiiriin. Samassa astui toisesta huoneesta kreivittären puolalainen hovimestari häntä vastaan, tarttui häntä kovasti käsivarteen ja sanoi samalla äänellä, joka juuri vähän ennen oli portaissa kuiskaten puhunut: — Ettehän olekaan oikea mies? Kuka olette ja kuinka olette rohjennut tunkeutua tänne?

Bertelsköld irroitti hiljaisesti kätensä ja kuiskasi, miehen kysymyksistä huolimatta:

— Kuka on tuo nainen?

Turha kysymys! Hän jo kyllä aavisti, kuka se oli.

Nuoren sotilaan sävyisyys vietteli hovimestarin harhaan ja hän kävi niin rohkeaksi, että tarttui Kustaata kaulukseen heittääkseen hänet ulos ovesta. — Te vintiö, te yöjuoksija, — sanoi hän, — uskallatteko tulla uhkaamaan armollista kreivitärtä? Te lurjus! Te miehistä mitättömin! Kyllä minä opetan…

Jos siinä olisi ollut saapuvilla ken muu hyvänsä kuin Aurora Königsmark, olisi nuori mies menettänyt malttinsa jo tämän puhuttelun ensi osaa kuullessaan. Mutta toinen osa oli jo kuitenkin liikaa. Vastaamatta kävi Bertelsköld hovimestarin rintaan, nosti hänet lattiasta ylös, riiputti häntä edessään suoralla kädellä, kantoi ovelle ja heitti hänet jotensakin kovakouraisesti pimeään käytävään. Mies parka ällistyi niin pahanpäiväisesti, ettei käytävän lattialle pudotessaan saanut sanaakaan suustaan.

Melusta häiriytynyt kaunis kreivitär unohti kokonansa äskeisen asentonsa, kavahti ylös ja soitti kamarineitsyttään sisään. Mutta jo ennenkuin neitsyt ennätti tulla, seisoi Kustaa huoneen ovella. Luonto ei ollut koskaan aikonut häntä hovimieheksi, mutta olihan hän elänyt kolme iloista vuotta hovissa, ja vaistomaisesti hän tunsi olevansa velvollinen antamaan tälle kauniille vallasnaiselle selityksen odottamattomasta tulostansa.

Hän mainitsi nimensä, sanoi erehtyneensä portaista ja pyysi, ettei hänen armonsa panisi pahaksi, että hän vastasi: minä! kun häneltä kysyttiin: tekö siinä olette?

Selitys otettiin armollisesti vastaan. Herttainen hymy, yksi noita hymyjä, jotka saattoivat puolen maailmaa haltioihinsa, väreili kreivitär Königsmarkin huulilla. Nuoren kreivin suora selitys, ehkäpä myös hänen kookas, voimakas, vaikkakaan ei vielä täysin kehittynyt sankarivartalonsa miellyttivät kreivitärtä. Kenties välähti siinä heti kohta jokin mietekin mieleen, sillä kreivitär oli tunnettu hyväksi keinoja keksimään. Maailma, elämä ja omat kirjavat onnenvaiheet olivat opettaneet hänelle sen taidon perinpohjin. Luultavasti oli hänen älykäs päänsä heti keksinyt tuuman, miten tämä ikävä erehdys oli hyödyksi käytettävä.

Kamarineitsyt, joka nyt tuli sisään toiselta, ja hovimestari toiselta puolen, saivat viittauksen poistua. Kustaa Bertelsköld oli nyt kahdenkesken sen naisen kanssa, joka niin monen miehen rauhan oli häirinnyt. Kreivitär osoitti hänelle istuinsijan aivan lähelle itseään, ja Bertelsköld istui — jotakuinkin hämillään ollen.

— Kiitän onneani tästä erehdyksestä, — sanoi kreivitär keveästi ja luontevasti. — Tiedättekö, kreiviseni, että minulla on kunnia lukea itseni sukulaiseksi perheenne kanssa? Äitinne on Sparre; toivon hänen voivan hyvin. Onpa olemassa kaksinkertainenkin sukulaisuus meidän ja Sparrein välillä, sekä isäni että lankoni Lewenhauptin kautta. Siis, jos suvaitsette — mon cousin…

Kreivi Kustaa punastui ja vastasi vain kumartamalla.

— Oli minulla myöskin onni tulla tutuksi isänne kanssa Hampurissa, — jatkoi kreivitär. — Sallikaa minun naisena sanoa teille, että olen nähnyt harvoja miehiä semmoisia kuin hän, sans peur et sans reproche. Mon cousin, minä toivon teistä kerran tulevan isänne kaltaisen.

Kreivittären äänessä oli hänen näitä sanoja sanoessaan jotakin sisarellista, miltei äidillistäkin, ja hän jatkoi:

Toivotan teille onnea siihen sankarikouluun, johon olette päässyt niin suurta mainetta saavuttaen taistelemaan. Kuningastanne ihailen vilpittömästi. Uskokaa minua, mon cousin, ei löydy lujempaa sidettä yleväin luonteiden välillä kuin kunnia on; kova onni voi saattaa heidät seisomaan vihollisina toisiaan vastaan, ja yhtä hyvin he voivat ihastua urhouden voitoista. Kuninkaanne on uusi Aleksanteri. Onnitelkaa minua, mon cousin, etten enää ole siinä iässä, jossa haaveksitaan; sillä tiedättekö — ainoastaan yhden kerran olen nähnyt hänet, ja kuitenkin olen muististani maalannut hänen kuvansa.

Näin sanottuaan otti kreivitär esille soikean palasen elefantinluuta, johon oli maalattu Kaarle XII:n vielä valmistumaton kuva — jotensakin hänen näköisensä, vaikka tosin paljon kaunisteltu.

— Mitä pidätte kuvasta? — kysyi kreivitär tekeytyen ylhäisen välinpitämättömäksi.

— Teidän armonne ehkä lienee nähnyt hänen majesteettinsa hovissa: silloin oli kuva hänen näköisensä, mutta nyt se on liian nuoren näköinen. Hänen majesteettinsa on päivettyneempi.

— Niinkö luulette? Teen sen sitten vähän tummemmaksi — paljon tummemmaksi! Minulla onkin syytä siihen. Hänen majesteettinsa on pilviin peittynyt Jupiter; hänestä ei näe muuta kuin leimauksen. Sen voin vakuuttaa omasta kokemuksestani, mon cousin. Mutta kun hän viikoiksi ja kuukausiksi salpaa itsensä tuon ukonpilven taa, ettei olisi pakotettu näkemään naista, jonka suurin rikos on se, että hänellä on kaksi isänmaata, jotka hän tahtoisi sovittaa — se ei ole oikein, se ei ole jalosti tehty! Kuninkaanne on…

Törkimys — oli kreivittären varmaankin aikomus sanoa, mutta hän malttoi mielensä. Hänen äänensä, joka äsken oli kuulunut vähän kiivaalta, lauhtui jälleen lempeäksi; hänen intohimoisista silmistään paistoi taas hellä päivä. — Kuninkaanne on sankari, jonka mielestä me muut kuolevaiset olemme liian vähäpätöisiä! — puhkesi hän sanomaan, kätkien ivansa kärjen kuin pehmoiseen villaan. — Olen ollut niin rohkea, että olen kirjoittanut hänestä runon; tahdotteko kuulla sen? Johan kohteliaisuutennekin kehoittanee teitä olemaan hiukan kärsivällinen. Leirinne, mon cousin, on oikein ikävä paikka; eihän täällä tiedä, kuinka aikansa kuluttaisi! Sitrani on hiukan epävireessä, mieleni samoin. Epätoivoissani kirjoitan runoja.

Näin sanottuaan otti kaunis kreivitär vähäisen lehden salkustaan ja luki siitä runoelman, jossa kaikki muinaisajan jumalat esiintyivät toinen toisensa perästä Kaarle XII:n hyveitä ylistellen: Mars hänen urhoollisuuttaan, Apollo hänen kauneuttaan, Jupiter hänen rehellisyyttään, Minerva hänen viisauttaan, Diana hänen metsästysretkiään j.n.e.

"Näin vietiin hänet maineen temppelihin, ja kaikki jumalat hänt' ylistivät; vain Bakkus, Afrodite oli vaiti!"

Olisi luullut kuulevansa Afroditen itsensä lausuvan siinä mielensä karvautta ja pettymystään ja tekevän sen tavattoman hempeästi ja hienosti. Paha vain, että suomalainen suorasukainen sotilas ei osannut näistä neron kukkasista oikein nauttia. Hän kyllä näki sen, mitä jokaisen nuorukaisen täytyi nähdä, näki aikansa ihanimman naisen loukatun ylpeyden voimalla kuvaavan omaa tappiotaan — enempää hän ei nähnyt; neron tuli ja naisen sydämen ongelmat olivat salattuja asioita hänen kokemattomille silmilleen.

Nuori aatelismies tunsi vähäpätöisyytensä; hän oli mielestään kovin saamaton ja onneton; hän ei rohjennut katsoa kohti, sillä noiden silmien loimo poltti häntä niinkuin kuumien maiden aurinko polttaisi pohjolan havumetsää. Hän nousi ylös lähteäkseen.

Kreivitär, joka oli tottunut kuulemaan imartelijain hänen taitojaan ylistelevän — ja runous oli siihen aikaan ainoastaan taito sovitella sanansa kauniisti ja sukkelasti — näytti hiukan hämmästyvän kuulijansa välinpitämättömyyttä, mutta kohta hän oli keksinyt hänen ajatustensa juoksun. Kaarle XII:n sotilas ei ollut sillä keinoin voitettavissa.

Hän alkoi heti puhua toiseen tapaan. — Ei, serkkuseni, en voi ottaa omalletunnolleni, että ikävällä runoelmallani olen teidät ikävystyttänyt. Suvaitkaa kuunnella minua vielä hetkinen. Jättäkäämme sikseen nuo joutavat huvitukset, joiden avulla koetamme saada yksinäisiä hetkiämme kulumaan. Olen tavallaan vankina leirissänne. Teillä on valta. Minulla on vain rukouksia. Joko tahdotte mennä, kreiviseni…?

— Teidän armonne…

— Teillä on sisar; ajatelkaa, että olisin sisarenne. Teillä on äiti; ajatelkaa, että olisin äitinne. Te olette todellinen aatelismies, sentähden saatan vilpittömästi puhua kanssanne ja kiertelemättä sanoa teille, että pyydän apuanne eräässä asiassa.

— Jos se vain on minun voimissani…

— Tuon sanotte äänellä semmoisella kuin pelkäisitte minun aikovan pyytää teitä isänmaatanne pettämään. Fi donc, mon cousin! Oletteko koskaan kuullut jonkun Königsmarkin tahranneen kilpeään petoksella? Luulen, etteivät sukuni vaiheet ole teille tuntemattomat. Valittuamme Ruotsin isänmaaksemme me palvelimme sitä rehellisesti. Meillä oli se onni, että teimme valtakunnalle melkoisia palveluksia. Meillä oli ääretön omaisuus; me luotimme kuningasten sanoihin ja kunniaan. Kaarle XI otti meiltä kumminkin kaikki, mitä voi ottaa, ja loukattuina, perin pettyneinä ja köyhtyneinä me jätimme tuon kiittämättömän maan, joka oli käyttänyt hyödykseen palvelustamme ja nyt käytti hyödykseen ryöstettyä rikkauttamme.

Kreivitär piirteli ajatuksissaan viuhkansa varrella kirkkaaksi kiillotettua pöytälautaa ja jatkoi: — Te ymmärrätte, että tällaiset tapahtumat olivat omiansa kylmentämään tunteitamme pfaltzilaista kuningassukua kohtaan. Veljeni kaatuivat parhaassa miehuutensa iässä. Sisareni ja minä olimme kaksi turvatonta naista. Oikeutta, jonka Kaarle XI oli meiltä kieltänyt, odotimme hänen pojaltaan. Kaarle XII ei laske minua edes puheilleenkaan. Kolmen viikon kuluessa olen turhaan sitä pyytänyt. Kreivi Piperinkin puoltosanat ja rukoukset ovat tyhjiin rauenneet. Olen alentunut rukoilemaan, vaikka minulla olisi oikeus vaatia. Te, kreiviseni, olette ylpeä arvostanne; te käsitätte siis, mitä on nöyrtyminen kuninkaan uskotun edessä… Kaarle ei tahdo minua nähdäkään. — Ah, hän ei tunne Königsmarkeja. Hänen täytyy nähdä minut, hänen täytyy kuulla minua, tahtokoon tai ei. Ja siinä, kreivi Bertelsköld, pitää teidän olla minulle apuna.

— Minunko, armas kreivitär?

— Taas tuo samainen katsanto, mon aimable cousin, aivan niinkuin pyytäisin teitä rikokseen! Mitä siis minusta luulette? Kenties on teille sanottu, että kuningas August on lähettänyt minut tänne välittämään rauhaa. Ja jos niin olisikin, jonka saatatte uskoa tai olla uskomatta, aivan niinkuin teitä haluttaa, niin olisiko tuo liian jumalatonta, että koettaisin sovittaa kahta ylevämielistä ruhtinasta, jotka toisiinsa yhdistyneinä voisivat kääntyä kummankin vaarallisinta kilpailijaa, Venäjää vastaan. Saksinmaa on toinen isänmaani, sen nimessä silloin puhuisin ensimmäiselle isänmaalleni. Mutta olkoot valtiolliset asiat sinään, sukuni oikeutetut vaatimukset Ruotsin kruunulta riittävät yllin kyllin selittämään syyn siihen, miksi minä onneton, maailman herjaama nainen, olen tullut käymään ruotsalaisten leirissä. Onko rikos, että autatte minua siinä? Ovatko ritaritavat nykyjään Ruotsissa semmoiset, että kielletään vainotulta mahdollisuuskin saada oikeutensa takaisin? Ei, kreiviseni, bon gré, mal gré, kuninkaan täytyy kuulla minua, vaikkapa heittäytyisin hänen hevosensa kavioiden tallattavaksi. Tahdotteko auttaa minua siinä?

— En ymmärrä tarkoitustanne.

Kreivitär tarttui nuorukaista käteen ja katseli häntä silmin, joiden ilme oli olevinaan äidillinen tai sisarellinen, mutta jotka kuitenkin, kenties vastoin hänen omaa tahtoaan, olisivat voineet yhdeksäntoistavuotiaan sydämen poroksi polttaa. — Joka päivä, — sanoi hän, — oleskelee kuningas hetkisen päivällisen jälkeen yksinään teltassaan. Muutamat sanovat hänen silloin kirjoittavan sisarelleen, Holsteinin herttuattarelle — hän tarvitsee viikon päivät yhtä kirjettä kirjoittaakseen. Toiset sanovat hänen silloin hartauttaan harjoittavan. Oli miten oli … te laitatte niin, että pääsen kuninkaan telttaan siihen aikaan…

Nuori sotilas ei virkkanut mitään.

— Ymmärrän teidät. Se voisi herättää huomiota. Olkaa huoleti! Minä tulen upseerinkauhtanaan kääriytyneenä. Se tapahtuu hämärissä. Ei kukaan tunne minua.