Produced by Tapio Riikonen
VÄLSKÄRIN KERTOMUKSIA 4.1
Erämaiden kevät. Porvariskuningas.
Kirj.
ZACHARIAS TOPELIUS
Suomentanut Juhani Aho
Ilmestynyt ensimmäisen kerran
Porvoossa WSOY:n kustantamana v. 1897.
SISÄLLYS:
Erämaiden kevät:
1. Uudenkaupungin rauha
2. Uudenkaupungin satamassa
3. Kolme pakolaista
4. Syysmyrskyt v. 1721
5. Sotaretki Raumalla
6. Joulukuun päivä Vaasassa
7. Larssonin perhe
8. Pakolaiset erämaassa
9. Talvi- ja kevätpäiviä
10. Sissi ajaa saalistaan
11. Valtioviisas ja hänen omatuntonsa
12. Omatunto vaikenee
13. "Lapinmaa on löydetty"
14. Jatkoa sissin seikkailuihin
15. Jupiter ja Juno
16. Junon kosto
17. Kevät 1722
Porvariskuningas:
1. Valtiopäivämiesvaali 2. Ratsastus 3. Kreivi ja porvaristyttö 4. Viskaali Spolin 5. Raharuhtinas 6. Eräs huviretki v. 1738 7. Vähäkyrön pappilan sadin 8. Seikkailuja rauhan aikana 9. Utukuningattaren sukkanauha 10. Hiidenkiuas metsässä 11. Vaasan satamassa 12. Esterin havainnot 13. Vähäkyrön metsäseikkailun loppu 14. Istvanin seikkailu 15. Perttilän talossa 16. Valtiomiehen työhuoneessa 17. Hämähäkki ja heinäsirkka 18. Kohtaus luistinjäällä 19. Harpunsoittoharjoituksia 20. Valtiollisia juonia 21. Ullakkokamarissa Läntisen Pitkäkadun varrella 22. Naamiaiset 23. Samana yönä 24. Kavalia juonia 25. Isä ja tytär 26. Ratsastuksen seuraukset 27. Miinat alkavat räjähdellä 28. Kreivi Hornin kukistuminen 29. Ester Larssonin pako 30. Vanhoja tuttuja 31. Suuri miina räjähtää 32. Kreivitär Eeva Bertelsköldin kirje pojalleen kreivi Kaarle Viktor Bertelsköldille 33. Eräänä iltana Falkbyssä 34. Vieras Falkbyssä 35. Vuosisatain perintö 36. Kuninkaan sormus 37. Puolitoista vuotta myöhemmin
VÄLSKÄRIN KYMMENES KERTOMUS.
ERÄMAIDEN KEVÄT.
Eräänä talvi-iltana, kun kuulijat taas olivat kokoontuneet välskärin kamariin, ja lumipyry kevein, pehmein hiutalein peitti ikkunanruudut, suvaitsi postimestari, kapteeni Svanholm, vastoin kaikkien muiden luuloa, hauskuttaa seuraa läsnäolollaan. Hän oli nimittäin edellisen kertomuksen lopussa jotenkin miehekkäästi kiroten ilmoittanut, että hän oli nyt kuullut kaikki, mitä halusi kuulla ja ettei hän suinkaan enää aikonut vaivata itseään tulemalla kuulemaan kaikenlaisia joutavia pikkujuttuja Kaarle XII:n kuoleman jälkeen. Siitä huolimatta tömisivät hänen rautakantaiset saappaansa tänä iltana jo ennen muita ullakon rappusissa, ja rehellinen kapteeni marssi vanhan tavan mukaan sisään niinkuin ennenkin ja oli nähtävästi jo kokonaan unohtanut kiireessä tekemänsä päätöksen. Kenties hän ei myöskään luullut saavansa kotonaan tarpeeksi torailla tänä iltana vanhan narisevan emännöitsijänsä kanssa, sillä ilman joka-iltaista riitaa oli kapteenin vaikeata saada unta silmiinsä. Hän astui siis sisään, näöltään rauhallisena, mutta oli jo ennakolta pörhistänyt mielensä niinkuin urhokas kukko pörhistää höyhenensä valmistautuen ankaraan otteluun.
Välskärin tottunut silmä huomasi sen ja hän tervehti hymyillen vierastaan. Mutta koulumestari, maisteri Svenonius, joka istui siinä, voitonvarmuuden loistaessa laihoista, mustanpuhuvista kasvoista, ei ollut halukas tällä kertaa päästämään niin vähällä vanhaa riitaveljeään, jonkavuoksi hän heti tervehdykseen vastattuaan teki sen pilkallisen huomautuksen, että veli Svanholm varmaankin tahtoisi lämmitellä itseään Norjan tuntureilla anno mundi 1718 kestetyn jouluyön pakkasen jälkeen ja olisi sentähden hyvä ja asettuisi niin lähelle valkeaa kuin mahdollista.
Kapteeni kirosi, mutta vastasi sitten niin sävyisästi kuin suinkin, että jos veli Svenonius haluaisi paistaa perunoita tuhkatulessa, hän voisi sen tehdä, mutta että hän, Svanholm, kuitenkin oli tullut tänne kuulemaan jotakin viimeisten karoliinien kohtalosta; muusta hän viisi välittää. Hän toivoi näet, että veli Bäckillä vielä olisi murunen ruutia tallessa Isonvihan ajoilta voidakseen mustata nenän ainakin kirjatoukilta.
Viittaus ei ollut hieno, ja koulumestari luuli kenties, että hänen mustaa korvapartaansa oli tahdottu loukata. Hän vastasi sentähden vuorostaan, ettei hän ollut se mies, jonka tarvitsi mustata viiksiään (kapteenin viikset olivat, niinkuin tiedämme, punertavat), ja mitä Kaarle XII:n ruutiin tulee, niin se oli nyt loppuun ammuttu. Veli Svanholm saisi kyllä haistaa palanutta vielä seuraavassakin kertomuksessa, mutta hän myöskin saisi nähdä, kuinka "kirjatoukkain" vähitellen onnistui pestä ilkeä ruudinsavu pois aikakauden kasvoista vuoden 1721 jälkeen.
— Niin, oli se kaunista pesemistä vuosina 1741 ja 42, — vastasi kapteeni ylenkatseellisesti. Silloin kynämiehet oikein näyttivät, mihin he kelpaavat. Olihan jotakin kelvollista tuossakin aikakaudessa, oli "erään nimen varjo" ja ne vanhat krenatöörit, jotka vielä kummittelivat maailmassa Kaarle XII:n ajoilta.
— 1741 oli vain kerskausta Kaarle XII:n tapaan — jatkoi koulumestari.
— Niin, sittenkun oli lyöty valtti pöytään ja vain kakkoset olivat jäljellä. Tuli ja leimaus! Suuri tappio oli jo edeltäpäin tiedossa ja yhtäkaikki uskallettiin yhdeksän kaatoa hertalla. Pietiksihän täytyi tulla mokomilla korteilla.
Koulumestari jatkoi: — Merkillisintä, mitä edellisessä kertomuksessa huomasin, olivat Eeva Rhenfeltin Kaarle XII:lle Kristinehamnissa 1718 lausumat sanat: "Mihinkä on teidän majesteettinne pannut Suomenmaan?" Pane tämä mieleesi, veli Svanholm, näissä sanoissa oli ruutia, jos veli niin tahtoo. Ne olivat rohkeita sanoja, sitä ei saata kieltää. Hän olisi kyllä voinut lisätä niihin: mihinkä on teidän majesteettinne pannut Vironmaan? Liivinmaan? Inkerinmaan? puoli valtakuntaansa ja viimein itse Ruotsinkin? Mutta jo riitti tuo yksikin kysymys. Jos nyt veli olisi ollut kuninkaan sijassa, mitä veli olisi vastannut?
— Minäkö? — toisti Svanholm mielissään ja hämillään.
— Niin, me oletamme, että veli olisi ollut Kaarle XII, mitä veli olisi vastannut?
— Minä olisin vastannut: mene hiiteen, onko minulla nyt aikaa kuunnella akkain lörpötyksiä?
— Veli kumminkin muistanee, ettei Kaarle XII vastannut siihen sanaakaan, vaan käänsi kysyjälle selkänsä. Eikö veli usko kysymyksen käyneen kuin kasakanpiikin hänen kuparilla panssaroidun omantuntonsa läpi? Ja eikö veli luule sen kysymyksen yksinään lausuneen tuomion Kaarle XII:n elämästä ja kaikista niin sanotuista sankareista, jotka maineensa ja oman kunniansa vuoksi vievät kansojaan teurastettaviksi?
— Tuli ja leimaus! — karjaisi kapteeni kovin hämmästyksissään ja närkästyksissään tästä turhanpäiväisestä pikkumaisesta hyökkäyksestä kaikkia sankareita vastaan; mutta sotaisessa raivossaan hän kykeni vain partaansa jupisemaan sekavia vastaväitteitä, joista voi erottaa ainoastaan sanat "kynäsankari", "kirjatoukka", "ihmisiä, jotka eivät edes kelpaa harjaamaan Kaarle XII:n saappaanpuhdistajan takkia, saatikka sitten tuomitsemaan sellaista jättiläistä kuin hän oli!"
Lukija muistanee, että Kaarle XII:lla oli seuran nuoremmissa jäsenissä, jos mahdollista, vieläkin kiivaampia puolustajia kuin sotaisa postimestari, ja kapteeni sai heti kohta pelkäämättömän liittolaisen Anna Sofiasta, joka aina vähän väliä hyökkäsi vihollisen kylkeen, sillaikaa kuin pieni Jonathan niin sanoaksemme "jälkijoukon kinttuja kutkutteli" niin julkeasti kuin hänen erinomainen kunnioituksensa koulumestaria kohtaan suinkin salli. Siinä syntyi siis erinomaisen vilkas taistelu, jossa milloin hyökkääjät väkirynnäköllä valloittivat ja kukistivat Kaarle XII:n maineen jalustan, milloin taas puolustajat ottivat sen takaisin ja ylensivät pilviin saakka. Saattaa sanoa, että samaa taistelua erilaisten mielipiteiden välillä on kestänyt pohjoismaissa kohta puolitoista vuosisataa ja että sitä ehkä kestää niin kauan kuin "Teiri-kuningas" ja "Ruununvouti" taistelevat Ruotsin historian ensimmäisestä sijasta; niin kauan kuin ihanteet ja numerot ovat aseissa toisiansa vastaan. Välskärin ajalla, jolloin Tegnérin "Axel" vasta oli ilmestynyt, voitto kieltämättä oli niiden puolella, jotka runoilijan kanssa ajattelivat:
"Tuot' aikaa minä rakastan, mi kunniata Kaarlen kantaa; se mielenrauhan, ilon antaa, ja maine sill' on voittajan."
Myöhempi aika on taipuvampi kirjoittamaan tunnusteensa ja hyväksymisensä sille verolipulle, jonka Fryxell on laatinut Kaarle XII:n kuolinpesälle; mutta tässä syrjäisessä yliskamarissa oli karoliininen puolue päästä kokonaan voitolle koulumestarista, olletikin kun nuo kaksi suurvaltaa eivät näyttäneet pitävän kummankaan puolta. Välskäri viskasi tahallaan aina silloin tällöin jonkin ärsyttävän huomautuksen taistelijain eteen, pitääkseen taistelunhalua vireillä, ja isoäiti koetti tapansa mukaan, vaikka onnistumatta, kääntää kiistaa johonkin viattomampaan syrjäaiheeseen, melkein niinkuin pillastuva hevonen hätätilassa ohjataan tien vieressä oleviin nietoksiin.
— Olkaa hyvä ja sanokaa minulle eräs asia! — huudahti viimein isoäiti, koroittaen ääntänsä, — kaatuiko Kaarle XII todellakin salamurhaajan käden satuttamana, niinkuin voisi päätellä muutamista edellisen kertomuksen lauseista?
Kaikki läsnäolijat olivat valmiit vastaamaan tähän kysymykseen myöntävästi. Välskäri vain liitti siihen sen muistutuksen, että asiaa ei oltu varmasti todistettu, hän oli siitä kertonut vain sen, mitä useat oppineet miehet, ja niiden joukossa useat historioitsijat ennen häntä olivat sanoneet. Hän halusi kumminkin lisätä, että kansat aina kernaasti uskottelevat itselleen, että erinomaiset miehet ja sankarit, jotka ovat maailmaa urotöillään hämmästyttäneet, eivät voi kuolla niinkuin muut kuolevaiset. Herkuleen tappoi myrkytetty vaate; Romuluksen otti pilvi mukaansa; Kaarle suuri istuu vieläkin vuoressa ja odottaa viimeistä tuomiota tulevaksi silloin, kun hänen partansa kasvanut kivipöydän yli; Olavi Trygvenpoika ei hukkunut Svolderin luona; Kaarle rohkea ei kaatunut Nancyn luona; Kustaa II Aadolf ammuttiin hopealuodilla j.n.e. Minkätähden olisi Kaarle XII kaatunut norjalaisen, Fredrikshaldin valleilta tulleesta luodista?
— Niin se on, — vastasi isoäiti. — Yksinkertaisinta asiaa on aina vaikein ymmärtää. Olisihan aivan liian luonnollista, että semmoiseen uskalikkoon kuin Kaarle XII:een, joka seisoo kädet rintavarustuksella vihollisen tulelle alttiina, olisi luoti sattunut niin kuin tavalliseen sotamieheen. Eihän toki, vaan siinä pitää olla olemassa "liitto Euroopan yhdistyneiden valtain välillä", ennenkuin saadaan särkymään ruukku, joka niin kauan kävi vettä kaivolta..
— Ruukku? — toisti kapteeni Svanholm, tulisen palavana. — Kaarle
XII:sta ruukkuko!
— Ruukku taikka ämpäri, samapa se, — vastasi isoäiti. — Serkkuni olkoon hyvä ja siivilöiköön ajatuksiani eikä sanojani. No niin, hän kaatui, mitäpä merkillistä siinä oli? Ihmeellisempää oli se, ettei hän kaatunut paljon aikaisemmin.
— Ihmeellisintä oli se, että hän kaatui oikealla hetkellä, ennenkuin kaikki kaatui hänen kanssaan, — muistutti välskäri vakavasti.
— Älkäämme enää siitä kiistelkö, — jatkoi vanha isoäiti tyytyväisenä siitä, että hiukan aineesta poiketen oli saanut taistelun sen pahimmasta paikasta syrjäytymään. Minä suon vainajalle kaiken sen vähäisen ilon, mikä hänellä haudassaan voinee olla niistä monista kauniista runoista ja kaikesta muusta, mitä hänestä on kirjoitettu mutta kyllä hän olisi meille hyvän teon tehnyt, jos olisi jättänyt tuon norjalaisen joulumessun sikseen, sillä silloin olisi meillä oivallinen majurimme Bertelsköld vielä tallella. En saata sanoa juuri erittäin ihailleeni hänen metsärosvonelämäänsä enkä hänen monia kummallisia seikkailujaan; mutta uskollinen sydän on kultaa kalliimpi, ja sen saattaa sanoa Kustaa Aadolf Bertelsköldistä. Jospa hänen leskensä, tuo miehekäs rouva, saisi elää niin kauan, että näkisi heidän pienestä Kaarle Viktoristaan tulevan kelpo miehen!
— Tuleeko hänestä yhtä vahva kuin majuri oli? — kysyi pieni Jonathan, joka nyt joka päivä koetti Bertelsköldin tavoin nostaa miestä suoralla kädellä maasta. Tämä oli Jonathanin silmissä inhimillisen täydellisyyden korkein huippu.
— Jonathan kulta, miehet käyvät yhä heikommiksi käsivarsiltaan ja kylmemmiksi sydämiltään, — vastasi Anna Sofia ivallisesti. — Ennen maailmassa he voivat murtaa hevosenkenkiä; vielä isoäidin nuoruuden aikana he voivat taistella niinkuin taistelivat Porrassalmella ja Lapualla, mutta tähän aikaan he ovat henkensä menettää, kun heidän pitää sulhasta häissä ukoksi tanssittaa.
— Mitä kahvi ja tee, paloviina ja tupakka, toti ja yönutut, höyhenpatjat ja kamari-ilma, läksyt, kalossit ja lämpimät eteiset lienevät vaikuttaneet, sitä en tahdo mennä sanomaan, — muistutti välskäri. — Mutta ylimalkaan tuskin luulisin nyt elävää sukupolvea paljoa heikommaksi kuin karoliinit ennen muinoin olivat. Erotus on vain siinä, että miehuutta sekä pidettiin arvossa että tarvittiin silloin enemmän kuin nyt, ja sentähden siihen harjaannuttiin jo lapsuudesta alkaen. Yhdeksänkymmentä siihen kenties sortui, mutta kymmenen siitä voimistui, ja niin nuo yhdeksänkymmentä unohdettiin näitä kymmentä ylistäessä. Painiskele sinä vain, Jonathan, niin jaksat sinäkin nostaa miehen ja kääräistä hopealautasen torvelle.
— Onneksi Kaarle Viktor Bertelsköld syntyi aikana, jolloin hyviä avuja ja oppia opittiin pitämään korkeammassa arvossa kuin raakaa ruumiillista voimaa, — vastasi koulumestari, yllyttävästi katsahtaen sotaista vastustajaansa silmiin.
— Jos hän raukaksi syntyi, niin hänestä raukka tulkoon, sama se minusta, — vastasi närkästynyt postimestari. — Mutta jos hän syntyi mieheksi, ja jos hän on isäänsä ja äitiinsä, niin saadaan nähdä, että Kaarle Viktor Bertelsköld ei nimeään pilaa. Toivon hänen saavan paremman opettajan kuin tuo hänen perin viekas, liukas setänsä on, jota en suvaitse takamaillenikaan. Tuli ja leimaus! Siinä on veli Svenoniukselle mielensä mukainen malliherra.
— Tiedetäänkö mitään enempää niistä karoliineista, jotka jäivät kuninkaan jälkeen elämään? — kysyi Anna Sofia.
— Tiedetään, — vastasi välskäri, — että ne harvat, jotka suuresti kunnioitettuina vielä elivät neljä- tahi viisikymmentä vuotta kuninkaan kuoleman jälkeen, eivät milloinkaan olleet hattuaan nostamatta Kaarle XII:n nimeä mainittaessa, ja että he verrattomalla kunnioituksella ja ihastuksella puhuivat sankarikuninkaasta ja hänen urotöistään, hänen yksinkertaisista elintavoistaan, hänen vilpittömästä jumalanpelostaan ja hänen järkähtämättömän rautaisesta tahdostaan. En luule kenenkään niin helposti unohtavan "Vanhaa soturia", — "viimeistä maan päällä, joka Kaarle-kuninkaan näki"… Viimeinen jälkeen jäänyt, korkeampaan päällikkökuntaan kuulunut karoliini oli kenraali Cronstedt, joka kuoli 1750. Viimeinen tunnettu upseeri oli kapteeni Gutoffsky, joka kuoli 1784 99 vuoden iässä. Viimeisen tunnetun sotamiehen nimi oli Niilo Örberg, ja hän kuoli 1816, 108 vuoden vanhana Taalainmaassa Ruotsissa.
— Mutta silloin hän ei ollut kuin kymmenvuotias kuninkaan kuollessa, — huomautti isoäiti, joka oli nopea laskuja tekemään.
— Niinpä kyllä, — sanoi välskäri, — mutta arvattavasti hän palveli jo niin nuorena, samoin kuin moni muukin siihen aikaan, piiparina tai kuormastopoikana. Örbergiä en tuntenut, mutta tunsinpa erään toisen vanhan karoliinin, joka kaiketikin oli heistä viimeisiä maan päällä. Hänen nimensä oli Abraham Lindqvist, oli syntynyt 1696, palveli Kaarle-kuninkaan johdolla ja rupesi, otettuaan palveluksesta eron, pitämään vähäistä kauppaa Tampereella, muutti sitten Uuteen Kaarlepyyhyn ja kuoli 1801, 105 vuoden vanhana. Hän oli niitä harvoja kuolevaisia; jotka saattavat sanoa eläneensä kolmen vuosisadan aikana. Hän olikin nuoruudessaan nostanut hevosen ja kuorman aidan yli kun kasakat ajoivat häntä takaa; mutta viimeisinä vuosinaan oli tämä kookas mies kutistunut pieneksi lumivalkoiseksi äijäksi, jonka selkä oli köykyssä ja jota senaikuiset ihmiset miltei kammoten katselivat niinkuin jotakin muinaisaikain aavetta.
Äänettömyys syntyi. Sotaa käyvät vallat näyttivät taipuvaisilta solmimaan rauhan karoliinien haudoilla. Lopuksi kysyi vanha isoäiti, mitä nyt kaiken tuon julman sotamelskeen jälkeen on kymmenennessä kertomuksessa odotettavana. Välskäri, joka tähän asti oli katsonut lumisen ikkunanruudun läpi ulos pyryilmaan, kääntyi nyt kukoistavan kuulijansa Anna Sofian puoleen, tarttui häntä käteen ja sanoi hyväntahtoisesti silmäillen:
"Erämaiden kevät."
1. UUDENKAUPUNGIN RAUHA.
Lunta ja rakeita oli pitkinä surullisina vuosina satanut Suomenmaan verta vuotaneelle sydämelle, ja moni jo luuli sen iäksi herenneen sykkimästä, kun syksypuoleen v. 1721 toivon sanoma lensi suusta suuhun pohjolan valtakuntien ylitse. Se oli sanoma siitä, että kolmivuotisten, usein keskeytyneiden, tähän asti turhain keskustelujen jälkeen — juonien, lykkäysten, vehkeiden, uskottomuuksien, uhkausten, lahjomisten, liehakoimisten, itsepäisten vastaväitteiden ja kaikenlaisten uusien sodan kauhujen jälkeen — ikävöity rauha jo viimeinkin, elokuun 30. päivänä vanhaa lukua, oli tehty Uudessakaupungissa ja että näin siis oli päättynyt se suuri pohjoismainen sota, jota katkeamatta oli kestänyt ummelleen 21 vuotta aina vuosisadan alusta alkaen. Sodan murhanenkeli, yksinvaltiaiden salaisissa valtakammioissa syntynyt ja kansain verellä ja kyynelillä julkisesti imetetty, oli juuri ennättänyt lailliseen ikään, kun hänen ravinnon puutteesta täytyi hellittää saaliinsa. Mutta eipä hän sitä hellittänyt, ennenkuin vampyyrin tavoin oli imenyt kaiken sen veren ja herpaissut sen elinvoiman, niin että pohjolan jättiläiskansa tämän hirmuisen käänteen jälkeen kutistui kääpiöksi.
Mitä olikaan maksanut tämä rauha, joka iäti on piirtänyt vähäisen Uudenkaupungin nimen pohjolan aikakirjoihin! Kahden vuosisadan voittojen ja valloitusten hedelmän: rikkaan Liivinmaan ja sen uutteran kaupan, viljavan Viron, Suomen sisarmaan, ja sen kanssa koko Suomenlahden eteläisen rantamaan; Saarenmaan ja Hiidenmaan ynnä muita saaria, joilla vielä tänä päivänä asuu Ruotsista tulleita siirtolaisia; Inkerinmaan verisen riidan alaisina olleet tasangot ja Nevajoen mahtavan suonen, jonka luonto vartavasten on luonut suuren vallan keskukseksi; — avaran, ihanan Laatokan, joka yksinäänkin on meri ja valtakunta — vanhan Viipurin, Ruotsin vallan äärimmäisen tukipisteen, jonka valleista idän hyökylaine on niin monesti takaisin tyrskähtänyt, ja Viipurin kanssa siihen kuuluvan alueen, Suomen kaakkoisen kulman, jossa veljekset kiskaistiin erilleen veljeksistä kahden puolen luonnotonta rajaa — kaikkiansa enemmän kuin kuningaskunnan, enemmän kuin merivaltion, Itämeren valtiuden, sillan länsimaihin, meri-ilmaa kotkan siipien alle, johtavan aseman ja etevämmyyden pohjolassa.[1] Tosin kyllä luvattiin siellä molemmin puolin "alati pysyvä, ikuinen, vilpitön ja rikkomaton rauha maalla ja merellä, ynnä totinen sopu ja erottamaton iäinen ystävyyden side" molempain valtakuntain välillä, niin että entisiä vihollisuuksia "ei koskaan enää ajatella", ja niinkuin Ruotsin kunink. majesteetti "niin voimakkaasti, kuin suinkin tapahtua taitaa, iäiseksi ajaksi luovuttaa Itseltään, sen Jälkeisiltä, ja koko Ruotsin Valtakunnalta, kaiken oikeuden, vaatimuksen ja sananvallan, mikä Hänen Kunink. Majesteetillaan on ollut ja saattanut olla" y.m.; samaten luvattiin myös, että "hänen Tsaarillisella Majesteetillaan, sen perillisillä ja jälkeläisillä ei ole koskaan oleva eivätkä he voi väittää itsellänsä olevan mitään oikeutta tahi vaatimusta, oli se minkä varjon ja nimen alla hyvänsä, nyt takaisin annettuun Suuriruhtinaskuntaan Suomenmaahan" ynnä jäljellä olevaan osaan Käkisalmen lääniä. Aikakirjat ovat luetteloonsa ottaneet tämän "ikuisen rauhan" monien muiden samanlaisten joukkoon, jotka näyttävät kirjaimen epäluotettavuuden ja kunkin aikakauden kykenemättömyyden päättämään, mitä sen jälkeen, toisina aikoina ja toisten sukupolvien eläessä on tuleva.
Ja kuitenkin, huolimatta kaikista näistä sanomattomista uhrauksista, huolimatta kaikista uhkaavista tulevista vaaroista, jotka rauha pikemminkin toi lähemmäksi kuin poisti, tuskin on milloinkaan mitään sanomaa suuremmalla ilolla pohjolassa vastaan otettu kuin tätä samaista Uudenkaupungin rauhansopimusta. Jälkimaailma kenties on ehtoja sovittelevinaan ja moittii rauhanhierojia liian suuresta myöntyväisyydestä; mutta silloin, sillä hetkellä oli voipumus niin suuri, levon tarve niin yli kaiken muun tuntuva, että rauha, rauha mihin hintaan hyvänsä oli kaikkien hartain ajatus, kovaääninen huuto kaikilla huulilla. Koko Ruotsin valtakunta oli kuin nääntyvä sankari, joka yöt ja päivät on valvonut paikallaan yliluonnollisissa ponnistuksissa, kunnes käsi on puutunut, polvet hervahtaneet, silmät umpeen painuneet ja sydän tullut toivottomaksi. Tällaisissa oloissa ei valikoida pehmeintä vuodetta, lyyhistytään ensimmäiselle tien vieressä olevalle mättäälle, huolimatta mitään siitä, mitä lepo maksaa, kunhan vain voidaan kääriytyä riekaleiksi ammuttuun sotalippuun ja pelastaa kunnia parempien päivien varalle.
Ja kuitenkin oli tässä alttiiksiantavaisuuden katkerassa kalkissa pisara makeata mettäkin. Oli saatu takaisin yhdeksän kymmenettä osaa siitä, mitä oli menetetty, oli saatu tuo kovin kaivattu Suomenmaa; äiti oli palavan huoneen jäännöksistä, joihin hänen rikkautensa hupenivat, toki viimeksi pelastanut armahimman lapsensa, voipuneen, pyörtyneen, verensä miltei kuiviin vuotaneen, hengen merkkiä tuskin näyttävän, mutta sittenkin toki toivoa ja tulevaisuutta varten pelastuneen lapsensa. Ehkäpä olisi hän voinut senkin uhrata ja siitä huolimatta elää, ja niinhän kerran oli käyvä. Mutta lapsi ei olisi voinut elää, jos se olisi joutunut hukkaan vuonna 1721. Ei mitään kaikesta siitä, mitä sittemmin, vuosisadan kehittymisen jälkeen, tuli Suomen hyväksi, olisi silloin voinut joutua sen osaksi. Niin kuolluksiin asti voimaton, ruhjottu ja runneltu kuin maa oli Uudenkaupungin rauhanteon aikana, ja silloisen ajanhengen vallitessa, olisi Suomi auttamattomasti uponnut kuin katoava pirsta valtameren laineihin, ja sen nimi tavattaisiin tällä hetkellä ainoastaan kuvernementin nimenä, jonka asema ja arvo tuskin vetäisi Virolle vertoja.
Tähän voittoon verrattuina olivat muut rauhanehtojen edut — vakuutus Fredrik-kuninkaan pysymisestä horjuvalla valtaistuimellaan, viljan tulliton vienti Liivinmaasta ja ne kaksi miljoonaa riksiä, jotka Venäjä almuna myönsi vararikkoiselle Ruotsille — mitättömiä seikkoja, jotka tuskin vastasivat sitä nöyryytystä, ettei Mazeppan kasakoille voitu hankkia anteeksiantoa.
Tuo tätä nykyä niin vireä pieni Uusikaupunki, jonka Kustaa II Adolf v. 1617 perusti, oli jo 16:nnella sataluvulla päässyt jonkinlaiseen varallisuuteen, erittäinkin puuastioittensa ja lankkujensa avulla, joita ahkerasti vietiin jahdeilla Tukholmaan. Vuonna 1685 syyskuun 14. päivänä oli tulipalo hävittänyt kaupungin, joka ei ennättänyt oikein toipua tästä onnettomuudesta, ennenkuin nälkä, sota ja rutto tulivat senkin rauhallisia seutuja hävittämään. Nyt, 1721, ei vielä oltu ehditty saada valmiiksi edes uutta kivikirkkoakaan, jota rakentamaan oli ruvettu 1706. Talot olivat pieniä punattuja yksikerroksisia puurakennuksia ja kadut ahtaat, niin että kaupunki tarjosi varsin vähän mukavuuksia noille ylhäisille rauhanhierojille, joista Ruotsin lähettiläät, valtioneuvos, kreivi Liljenstedt ja maaherra, parooni Strömfelt sekä venäläinen tykistön ylipäällikkö, kreivi Bruce olivat jo keväällä sinne tulleet, mutta tsaarin mahtava suosikki, salaneuvos Österman oli odotuttanut itseään ja hidasteli tahallaan, saattaakseen ruotsalaiset viimeisillensä ja ennättääkseen vielä perin köyhtyneestä Suomesta kiskoa veroja. Lähettiläitä ja heidän lukuisia palvelijoitaan varten oli kaupungin ulkopuolella olevalle Kivikarran saarelle rakennettu iso huoneisto. Täällä ruotsalaiset kyllä tinkivät vähän vastaan, mutta tässä kaupassa ei pitänytkään paikkaansa tuo tunnettu ohje, että
"kauan kauppoja hierota ei, ei tingitä paljon, puolet vain heti tingitähän…"
Lopuksi kiisteltiin Saarenmaasta ja Viipurista. Saarenmaa meni pian menojaan, kun hätähuutoja alkoi kuulua Uuteenkaupunkiin Ruotsin rannikoilta, missä Venäjän laivasto nyt jo kolmantena kesänä laski maihin ja hävitti. Sittemmin, ja kun Österman pyysi Ruotsin lähettiläitä tarkemmin lukemaan erään kohdan heidän (ei hänelle) salaisista ohjeistaan, meni Viipurikin. Ennen rauhantekoa oli heinäkuun 20. päivänä sopimus tehty kahden kuukauden aselevosta.
Tuskin oli aselepo tullut tiedoksi, kun joukko veneitä ja pieniä aluksia lähimmäisiltä rannikoilta riensi Uuteenkaupunkiin, joka nyt katsottiin turvallisimmaksi paikaksi ja jossa varmimmat tiedot olivat saatavina siitä, minnepäin ajan tuulet puhalsivat ja viirit kääntyivät. Myöskin vastapäätä olevasta Roslagenista tuli suomalaisia pakolaisia veneillä, vapisten malttamattomuudesta saadakseen tietää Suomen kohtalon ja samalla omansakin, sillä useat heistä kärsivät Ruotsissa yhtä suurta puutetta kuin kotona omassa hävitetyssä maassaan. Syntyi jokseenkin vilkas vaihtokauppa. Venäjän ja Hollannin kauppiaat, jotka olivat tulleet lähettiläiden ja näiden seurueitten mukana, eivät halunneet ottaa vastaan arvottomia ruotsalaisia rahamerkkejä, vaan myivät suoloja, jauhoja ja hamppua vaihtamalla niitä voihin, taliin, turkiksiin, rautaan ja vaskilevyihin, joita suomalaiset olivat sieltä täältä saaneet haalituiksi.
Sen talon ympärillä, jossa valtakuntain rajoista ja pohjoismaiden asemasta tähän aikaan päätettiin, seisoi useana kesäpäivänä varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan levottomasti odottava väkijoukko, joka suurten herrain ja näiden seuralaisten ilmeistä koki arvata, oliko kysymyksessä rauha vai sota. Jokaista livreapukuista kamaripalvelijaa, joka sulkatöyhdöllä koristettuun hattuun ja kirjailtuun, avarahihaiseen takkiin puettuna, salaperäisesti silmäillen näyttäytyi portailla tai ovella, katseli joukko kuin oraakkelia, ja arvonsa tunnossa tekeytyi tämä niin mahtavaksi kuin olisi pohjoismaiden kohtalo hänen hartioillaan levännyt. Jos katselijat luulivat noista tärkeännäköisistä kasvonilmeistä keksivänsä pahoja uutisia, kuului joukosta moni puoleksi tukahdutettu huokaus ja vierähti moni toivoton kyynel; mutta jos herrain ja palvelijain ilmapuntari osoitti kaunista säätä, silloin virkistyi jälleen väkijoukon laimeneva luottamus, ja itsekukin puhui vain tulevaisuudensuunnitelmistaan. Oli tultu siihen, että jokainen tuollainen kirjaeltu narri Uudessakaupungissa voi rypistetyllä otsallaan säikäyttää tämän muuten niin pelottoman kansan, joka monet monituiset vuosikaudet oli kestänyt mitä suurimpia onnettomuuksia ja rohjennut vastustaa monin kerroin voimakkaampaa vihollista.
Vaikka olikin aselepo, oli kuitenkin aika-ajoin huolestuttavia huhuja liikkeellä. Milloin sanottiin sodan taas syttyneen, ja tsaarin itsensä suurella laivastolla purjehtivan Tukholmaa kohti; milloin sanottiin ylhäisten herrain tuolla sisällä joutuneen kiivaaseen riitaan ja uhanneen viipymättä lähteä pois Uudestakaupungista; milloin taas oli muka koko Suomi rauhansopimuksessa luovutettu. Tiheään kulkevista sanansaattajista ja jokapäiväisistä neuvotteluista voitiin jo viimein arvata, että ratkaiseva hetki lähestyi. Päivä päivältä eneni levottomuus, ja neuvotteluhuoneen ulkopuolelle asetettujen kasakkain oli monta kertaa vaikea saada uhkaavilla piikeillään uteliaiden kovin lähentelevä joukko ulohtaalla pidetyksi.
Eräänä päivänä — se oli elokuun 31. päivä varhain aamulla — tuli tiedoksi, että lähettiläät olivat olleet koolla koko edellisen päivän ja että sanansaattaja myöhään illalla oli lähtenyt Pietariin, samalla kuin toinen sananviejä nopeakulkuisessa purjealuksessa oli lähetetty Tukholmaan. Näiden viestien sisältö ei pysynyt kauan salaisuutena. Uusikaupunki heräsi riemupäivää viettämään, ajattelematta sitä suruharsoa, jolla tämä päivä oli verhoava sen nimen Ruotsin historiassa. Hengästyttävästä odotuksesta, epätietoisuuden kaikista tuskista vaihtuivat väestön tunteet hillittömäksi iloksi. Suomalainen luonne oli hetkiseksi kadottanut hitaisuutensa. Siellä itkettiin, naurettiin, kiljuttiin, syleiltiin, tutut ja tuntemattomat, ystävät ja vihamiehet kaikki sekaisin; yksinpä nuo hurjat, mutta iloiset kasakatkin, jotka niin kauan olivat olleet maan kauhistuksena, pyörähtelivät satamassa käsitysten merimiesten ja talonpoikaisakkain kanssa, pullot kädessä, hurraata huutaen! Kaikki oli unhotettu, kaikki mitä oli kärsitty, kaikki mitä oli alttiiksi pantu, vuosikausien viheliäisyys, verivirrat, sadattuhannet haudat, köyhyys, nälkä, maanpako, kuolema, toivottomuus, kaikki, kaikki oli tällä hetkellä unhotettu sen sanomattoman, autuaallisen tunteen vallassa, että ihmisillä taas oli isänmaa, koti ja tulevaisuus. Ihmiset tunsivat pelastuneensa äärimmäisen hädän perikadosta; he olivat olleet niin tuiki sorrettuja, etteivät enää oikein osanneet toivoa vastakaan parempia päiviä. Mitäpä nyt enää merkitsivät kärsimykset ja tappiot; ihmiset tunsivat nyt taas olevansa oikeutettuja elämään, ja tämän tuntiessaan he olivat taas rikkaita, onnellisia, huolettomia ja vapaita.
Hallitsijain vahvistusta rauhanteolle, molemmat annettu 9. päivänä syyskuuta, ei tarvittu kauan odottaa. Mutta jo ennenkuin räikkyvät torvet julistivat tämän ilosanoman kansalle, oli tieto siitä lentänyt yli maan ja valtakunnan, ja verta vuotava Ruotsi, verensä jo vuodattanut Suomi, hengittivät jälleen.
Jos jälkimaailma, joka synkein silmin on katsellut Uudenkaupungin rauhansopimusta, olisi yhden ainoankin päivän kokenut noita suunnattomia suruja ja noita nimettömiä tunteita, ehkäpä se olisi silloin leppeämmällä kädellä kosketellut Uudenkaupungin suruharsoakin ja kirjoittanut sen nimen niiden sallimuksen neuvonpiteiden joukkoon, joiden alle on painettu välttämättömyyden leima.
2. UUDENKAUPUNGIN SATAMASSA.
Niille nuorille hienoille ja ylhäisille herroille, jotka seuralaisina ja apulaisina olivat seuranneet lähettiläitä Uuteenkaupunkiin, oli täällä kovin vähän huvituksia tarjona. He käyttivät sentähden muutamain tuntien joutoajan kävelläkseen saman 31. päivän iltapuolella satamassa ja katsellakseen niitä kirjavia väkijoukkoja, jotka tottumattomina iloisia päiviä viettämään nyt käyttäytyivät sitä meluisemmin.
Elämä satamassa oli hyvin vilkasta. Kaikki alukset ja veneet oli liputettu, ja ne, joilla ei lippuja ollut, kokivat korvata tämän puutteen vihannoilla koivuilla, joita oli pystytetty niin kosolti, että satama oli kuin lehto. Syyskuun aurinko (sillä uuden luvun mukaan olisi jo ollut 11. päivä syyskuuta) paistoi kirkkaasti tyynelle vedenpinnalle, joka vast'ikään oli sekin tehnyt rauhan meren myrskyjen kanssa. Puoteja oli tuota pikaa pystytetty rannalle, oluesta ja paloviinasta ei ollut puutetta, ja venäläiset sotamiehet, ainoat, joilla oli rahaa, pitivät menekistä huolen. Heidän nähtiin anteliaasti ja ilomielin kestitsevän uusia ystäviään, etenkin, missä nuoria tyttöjä oli seurassa. Useat näistä sotamiehistä olivat täällä ollessaan naineet suomalaisia naisia, joita verraten runsaasti oli saatavana, sillä maan jäljelle jääneistä asukkaista oli ainakin kolme naista yhtä miestä kohden. Toiset olivat solmineet rakkaudenliittoja paikkakunnalla, ja toiset kiirehtivät tekemään sitä nyt, kun tiesivät, että heidän oli pakko neljän viikon kuluessa poistua maasta. He olivat tottuneet tässä toimessa suuremmitta mutkitta menettelemään, sillä tavat olivat pitkän viheliäisyyden aikana valitettavasti niin höltyneet, että miltei kuka nainen hyvänsä salli myydä itsensä vaimoksi ilettävimmälle koirankuonolaiselle, kun tämä vain tarjosi moniaita kirkkaita hopearuplia tai lypsävän lehmän, ja yhtäkaikki oli hän mielestään onnellinen, ettei häntä ilmaiseksi otettu, niinkuin usein tapahtui, kun naisia ja lapsia vietiin siirtolaisiksi Venäjälle. Sotakurikin, jota kaivattu ruhtinas Galitzin oli ankarasti pitänyt niin pitkälle kuin hänen kätensä ulottui, oli viimeisinä vuosina, uuden kenraalikuvernöörin, kansanryöväri Douglasin aikana paljon höltynyt, niin että sotaväki oli tottunut harjoittamaan valloitetussa maassa kaikenlaista vallattomuutta.
Nälästä ja kaikenlaisista puutteista menehtyneet suomalaiset eivät sietäneet montakaan tilkkaa paloviinaa, kun heidän verensä jo alkoi kuohua, niin että tuo yhden päivän vanha "ikuinen" rauha oli jo vähällä alkuunsa loppua. Kateuden, kenties myöskin nöyryytyksen tunne täytti suomalaisten mielet ja ehkä lisäksi harmiakin siitä, että sotamiehillä oli kaikkea mitä tarvitsivat, jopa rahaakin taskut täynnä. Siellä täällä syntyi riitaa puotien ympärillä, ja riidasta sukeutui käsikähmä, joka tavallisesti päättyi suomalaisten tappioksi, sillä heidän joukossaan oli vain harvassa nuoria ja väkeviä miehiä; melkein kaikki olivat harmaapäisiä ukkoja tai puolikasvuisia poikia. Onneksi oli ilo rauhanteosta kaiken tämän ohessa niin suuri, ja naiset, jotka olivat kärhämän aiheena, niin ahkerat rauhaa rakentamaan, että riidat päättyivät yhtä pian kuin olivat alkaneetkin ja että suurin osa kansasta ei ottanut niistä huoliakseen.
Kaksi nuorta ja komeata herraa, parooni Sparrfelt ja eräs von Weidern, edellinen kreivi Liljenstedtin yksityissihteeri ja jälkimmäinen samassa toimessa salaneuvos Östermanilla, kävelivät käsitysten ikäänkuin rauhansovinnon vertauskuvana, huvikseen katsellen melskettä, kun heidän huomionsa kiintyi uuteen, lähellä rantaa syntyneeseen meteliin. Muuan pitkä venäläinen krenatööri ajeli nauraen ja kiroillen erästä nuorta suomalaista talonpoikaistyttöä, joka, päästäkseen häntä pakoon, juoksi veneeseen, ja lykkäsi sen ulos rannasta. Krenatööri juoksi hänen jälkeensä matalaan rantaveteen ja tarttui veneen keulaan kiinni. Tyttö uhkasi airolla, ja kun mies ei hellittänyt otettaan, läimäytti tyttö häntä kelpo lailla olkaan. Tästä vihastunut krenatööri painoi veneen keulan veteen; tyttö menetti tasapainonsa ja luiskahti hänkin veteen, jossa uusi taistelu syntyi hänen ja ahdistajan välillä.
Nuoret herrat lähenivät uteliaina tätä melskettä katsomaan. Vielä kerran pääsi tyttö pakoon, mutta sen sijaan, että olisi paennut rannalle, jäi hän rohkeasti seisomaan ja uhkasi krenatööriä jälleen airolla.
— Morbleu, — huudahti Sparrfelt hienosti kiroten, — luulenpa nähneeni tuon urhoollisen tytön joskus ennenkin. Oikein; sehän on Tukholman pikku Maria, hän, joka on tenhonnut oman veljeni, ratsumestarin. Millä pirun lailla hänestä on tullut talonpoikaistyttö ja miten hän on tullut Uuteenkaupunkiin?
Krenatööri juoksi, huolimatta uudesta sätkäyksestä, tyttöön käsiksi, ja väänsi airon hänen käsistään.
— Tekeepä totisesti mieleni sysätä veljeni syrjään, huudahti Sparrfelt, juosten rantaan auttamaan heikompaa sukupuolta. Mutta hän tuli yhtä postipäivää myöhemmin kuin olisi pitänyt. Eräs talonpojantakkiin puettu nuori mies ehti ennen häntä, juoksi veteen ja tarttui vuorostaan krenatööriä vyötäisiin. Tämä päästi tytön ja kääntyi raivostuneena uutta vastustajaansa vastaan. Kiivas painiskelu syntyi molempain kesken, ja tyttö riensi sillä aikaa rannalle, mutta seisahtui sinne, kasvot tulipunaisina, odottamaan ottelun loppua.
Krenatööri, joka oli päätään pitempi vastustajaansa, heittäysi ruumiinsa koko painolla hänen päällensä, painaaksensa hänet veteen. Vastoin kaikkia luuloja hän oli kuitenkin tuossa lyhyessä, mutta hartevassa talonpojantakkiin puetussa nuorukaisessa tavannut väkevämpänsä. Ei kestänyt kauan, ennenkuin mies nosti hänet ylös ja paiskasi sitten pitkäkseen savensekaiseen veteen, joka tässä oli vain noin kyynärän syvyistä.
Rannalla oleva väkijoukko kirkui ilosta.
Sparrfelt otti sillä välin tilaisuudesta vaarin ja meni tervehtimään nuorta tyttöä, jonka harvinainen, mielenliikutuksen ylentämä kauneus saattoi von Weiderninkin hämmästyksestä huudahtamaan.
— Pidän itseni onnellisena, rakastettava Maria, voidessani tarjota teille suojelustani noita raakoja sotamiehiä ja talonpoikia vastaan, — virkkoi nuori ritari ranskaksi äänellä, joka oli samalla suojeleva ja keikarimainen. — Tulkaa, minä vien teidät lähettilään asuntoon; siellä voitte rauhassa kertoa minulle, minkä kummallisen sattuman johdosta minä tapaan teidät täällä ja tuossa oudossa valepuvussa.
Nuoren tytön huomio oli miesten taisteluun niin kiintynyt, ettei hän ensin huomannutkaan uutta suojelijaansa. Mutta tuskin kuuli hän nimeään mainittavan, kun hän äkkiä kalpeni ja veti nopeasti villahuivinsa alemma otsalleen. — Armollinen herra erehtyy, — sanoi hän ruotsiksi vähän vapisevalla äänellä ja Ahvenanmaan murretta puhuen.
— Mille tonnerres! — jatkoi hämmästynyt Sparrfelt; — olisiko se tosiaankin?… Mutta ei, ihana Maria, älkää yrittäkökään pettää minua. Ken kerran on nähnyt teidät, hän jo heti ensi silmäyksellä tuntee Maria Larssonin kreivitär Hornin rakastettavan holhokin, jota niin monta vuotta on kasvatettu hänen talossaan Tukholmassa.
— En tunne sarvia[2] enkä sorkkia, — vastasi tyttö nauruun remahtaen ja vielä enemmän ahvenalaisiksi murtaen. — Minä olen Ahvenanmaalta ja olen tätini kanssa ollut seitsemän vuotta Roslagenissa. Kas, sepä oli konvehti, sanoi äiti silakkata. Mutta sitten satuin tungoksessa kadottamaan tätini, ja niin tuli tuo ilkeä mies…
— Sepä olisi tuhannen tulimmaista, — vastasi parooni Sparrfelt, taas suurellisesti keikauttaen tekotukalla koristettua niskaansa, mutta nähtävästi kahden vaiheilla. — Jos et sinä ole, se on, jos te ette ole sama Maria, jonka kanssa minulla oli kunnia tanssia espanjalainen katrilli viime talvena kreivi Bertelsköldin luona, niin on varmaan joku suomalainen noita-akka kopioinut teidän muotokuvanne ja sekoittanut rakkaudenjuomaa siihen reininviiniin, jota minun oli kunnia päivällisillä juoda teidän menestykseksenne kreivi Liljenstedtin luona. Kaikkien Cupidon oikkujen kautta, ihana Maria, lienette kuka hyvänsä, niin pyydän tänä päivänä saada olla teidän ritarinne.
— Hoitakoon hän Cupidoa, jos hänellä on senniminen hevonen, mutta antakoon minun olla rauhassa, sillä en minä ole mikään noita-akka, — vastasi tyttö. — Kas, tuolla tulee Elias! — ja näin sanoen jätti hän paroonin ja kiirehti tuota talonpojantakkiin puettua miestä kohti, joka voitettuaan pitkän krenatöörin tuli nyt tytön luo.
Asianlaita oli se, että venäläisten päällikkö, joka ankarasti oli käskenyt ehkäisemään tänä päivänä riitaisuudet suomalaisen väestön kanssa, oli pannut patrullin liikkeelle, ja se saapui juuri oikeaan aikaan ottaakseen krenatöörin kiinni ja viedäkseen hänet rauhattomuuden tekijänä päävartioon. Täten keskeytyi taistelu; ja talonpojantakkiin puettu mies pääsi ilman sen enempiä seikkailuja kuivalle maalle jälleen.
— Tule, Elias, — sanoi tyttö ja kävi nuorukaista käsivarteen; — hakekaamme täti käsiimme.
Parooni Sparrfelt esteli, mutta kun hän ei varmaan tiennyt, kuka tuo kummallinen tyttö oikeastaan oli, laski hän hänet menemään, ja ennen pitkää oli tyttö saattelijansa kanssa kadonnut väkijoukkoon.
Weidern kohautti olkapäitään. — Meillä, — sanoi hän, — ei tarvita noin monia mutkia orjatytön suhteen, olkoonpa hän sitten ihana kuin Pyhä Anna tai kuin itse keisarinna Katariina.
— Meillä ei ole orjia, — vastasi Sparrfelt. — Morbleu, olen kenties erehtynyt tuon ruskean tukan ja noiden ilkamoivien sinisten silmäin suhteen. Mutta vieläkin panen kreivi Liljenstedtin vetoon halpaa kirjuria vastaan, että tämä on se oikea Maria Larsson, joka lumosi kahtena viime vuotena kaikki Tukholman nuoret herrat. Selittäkää minulle tämä pulma, parooni hyvä! Onko hän, tuo viehättävä olento, äkkiä muuttunut ahvenanmaalaiseksi talonpoikaistytöksi vai olemmeko rauhan maljaan liian syvälle kurkistaneet?
3. KOLME PAKOLAISTA.
Turhaa oli pitää salassa Uudenkaupungin rauhantekoa, kun hallitsijain vahvistus oli tullut Tukholmasta ja Pietarista. Niinkuin pimeässä yössä valo tunkee suljetusta majakasta kaikkien rakojen kautta, niin kihoili heti alussa tämä suuri uutinen hataroilta huulilta ja tuli pian, joskaan ei virallisesti, kaikkien tietoon. Kokkolan raatimies Jaakko Fahlander, jota jälkimaailma saa kiittää parhaasta senaikaisesta kuvauksesta, mikä meillä suomalaisilla on Isonvihan ajoilta, kuuli tämän uutisen rauhanhierojain omasta suusta Uudessakaupungissa ja sai puolinaisella vaitiolon lupauksella vietäviksi ne terveiset venäläiselle linnanpäällikölle Vaasaan, että valtuutetut eivät olleet turhaan keskustelleet. Linnanpäällikkö puolestaan ei myöskään voinut pitää suutansa kiinni, ja niin lensi rauhansanoma pitkin rannikkoa pohjoiseen päin suureksi iloksi venäläisillekin sotajoukoille, jotka jo olivat kovin kyllästyneet tämän hävitetyn maan kehnoihin majapaikkoihin.
Aamulla edellisessä luvussa kerrotun tapauksen jälkeen kutsutti kreivi Liljenstedt sihteerinsä, parooni Sparrfeltin luoksensa ja antoi hänelle nuhteita eilispäivän johdosta. — Paroonin on nähty antautuvan puheisiin hyvin epäluulonalaisten henkilöiden kanssa, — sanoi hän.
Sparrfelt kertoi pienen seikkailunsa. — Se nuori tyttö, — sanoi hän, — jos se on hän — on suomalainen porvarintytär Vaasasta ja sai, yhdessä useiden muiden Tukholmaan tulleiden suomalaisten pakolaisten kanssa, kreivi Hornin välityksellä armon. Kreivitär Hornin huomio kiintyi tähän pieneen porvarintyttäreen ja hän toimitti tytölle hänen säätyään paljon hienomman kasvatuksen, jonka tähden tyttö toisinaan myös sai armon olla saapuvilla ylhäisten iltaseuroissa. Luonnollista oli, että äkkiarvaamatta nähtyäni sellaisen henkilön valepuvussa ja noin tukalassa asemassa…
— Niin täytyi teidän tietysti nuorena keikarina antaa hänelle ritarillinen suojeluksenne, kyllä ymmärrän. Mutta tietäneekö parooni, että tytön toveri, eräs nuori, talonpojantakkiin puettu mies on tunnettu olevan kuuluisan Löfvingin rohkeimpia sissejä, sanalla sanoen, olevan kivekäs?
Sparrfelt vakuutti olleensa tästä tietämätön.
— Niin se kumminkin on, — jatkoi kreivi. — Tuskin kolme viikkoa sitten, siis aseleposopimuksen jälkeen, on sama mies todistettavasti ollut sen aseellisen rosvojoukon johtajana, joka karkasi erään Paraisten saaristossa olleen vihollisen kaleerin kimppuun, ryösti ja poltti sen. Hänen ilmestymisensä tänne on herättänyt huomiota, kreivi Bruce puhuu asiasta närkästyksellä, ja pelättävä on, että tuskin vielä solmittu rauha voi joutua vaaraan moisten kovin epäilyttävien tapahtumain tähden.
— Entä luvattu yleinen anteeksianto?
— Se ei ulotu rosvoihin. Muuksi ei nyt enää voi sanoa noita uppiniskaisia kivekkäitä, jotka kiukustuttavat vastustajiamme juuri silloin, kun kaikki riippuu rauhallisista tarkoituksista. Ruotsin virastojen täytyy osoittautua yhtä innokkaiksi kuin venäläistenkin estäessään mokomia rosvouksia, ja tahtoni sentähden on, että parooni heti kohta liittyy siihen venäläiseen komennuskuntaan, joka on saanut käskyn etsiä puheenalaista miestä ja ottaa kiinni hänet ynnä kaikki hänen seuralaisensa ja kumppaninsa.
Sparrfelt kumarsi, tyytyväisenä siitä, että vielä kerran ja nyt laillisin valtakirjoin, sai esiintyä tuon salaperäisen tytön suojelijana. Ei hänellä myöskään liene ollut erittäin suurta halua säästää tuota talonpojantakkiin puettua nuorta miestä, jota hän syystä piti suosittuna kilpailijanaan. Hän noudatti siis kiireesti esimiehensä käskyä ja oli puolen tunnin perästä sen jälkeen tiedusteluretkellä, yhdessä palvelijansa ja venäläisen komennuskunnan kanssa, johon kuului yksi upseeri ja kaksikymmentä kasakkaa.
Pian oli pieni Uusikaupunki tutkittu. Etsityt eivät olleet kaupungissa. Kyseltiin talonpojilta, jotka olivat tuoneet kaupunkiin kunkin manttaalin, rauhanneuvottelijoille suoritettavaksi määrättyä voita. Ei kukaan tiennyt pakolaisista mitään tai ei ollut tietävinään, Useimmat olivat liitossa kivekkäiden kanssa, ja ne, jotka eivät olleet, pelkäsivät heidän kostoansa.
Kreivi Brucen käskystä julisti nyt rummunlyöjä Uudenkaupungin kaduilla, että sadan ruplan palkinto (mahdottoman suuri summa siihen aikaan) luvattiin sille tahi niille, jotka voivat ottaa kiinni ja venäläisten virastojen käsiin jättää rantarosvon Elias Pietarinpojan, joka oli kanteenalaisena siitä, että oli hyökännyt tsaarillisen majesteetin kaleerin Golubkan kimppuun ja polttanut sen sekä rikkonut aselevon. Samaan tarkoitukseen lupasi kreivi Liljenstedt sata hopeatalaria ja jokaisesta Pietarinpojan kumppanista kaksikymmentä.
Jo viimein antoi muuan ämmä lahjoa itseltänsä sen tunnustuksen, että eräs nuori mies ja nuori tyttö olivat varhain aamulla matkustaneet kaupungista pohjoiseen päin kärryillä, härkä edessä. Mutta samalla ilmoitettiin satamasta, että kaksi samanlaista henkilöä, vanha nainen muassaan, jo edellisenä iltana oli lähtenyt purjeveneellä pohjoiseen päin. Sparrfelt, joka ei löytänyt venettä, mihin tyttö edellisenä päivänä oli juossut, piti tätä jälkimmäistä ilmoitusta oikeana, miehitti nopeakulkuisen jahdin ja otti mukaansa moniaita venäläisiä sotamiehiä ynnä yhden aliupseerin. Kasakat sitävastoin ratsastivat pohjoiseen päin pakolaisia kiinni ottamaan, jos nämä olisivat maitse matkustaneet.
Oli navakka lounaistuuli, ja jahti laski laitatuulta Lyökin majakkaa ja Pyhämaata kohti. Jokainen pieninkin vene, joka vain meni pohjoista kohti, saavutettiin ja tutkittiin. Milloin tavattiin kalastaja, joka oli laskenut verkkonsa Kukkaistenmaan vierelle; milloin joku eurajokelainen talonpoika, joka palasi Uudestakaupungista muassaan pari kapallista suoloja. Mutta tuuli kiihtyi sillä välin, pakottaen takaa-ajajat pysymään ulompana rannikosta.
Tuolla ikään luikahti purje ihan maan rannassa. Sparrfelt koetti kaikin mokomin saavuttaa sen, ennenkuin se ehtisi Kursilan salmelle. Se ei onnistunut: vene puikahti salmeen, mutta jahti kulki parempaa vauhtia, väli lyheni, ja nyt voitiin selvästi erottaa veneessä mies ja kaksi naista.
Sparrfelt nostatti kaikki purjeet ja seurasi venettä salmessa. Nyt oltiin vain parin pyssynkantaman matkan päässä veneestä, jota huutamalla kehoitettiin laskemaan jahdin viereen. Ensin se näytti aikovan noudattaa käskyä; purje vedettiin kokoon, ja jahti tuli lähemmä. Sparrfelt tunsi nyt saman nuorukaisen, joka eilen oli heittänyt krenatöörin veteen. Varmana asiastaan otatti hän jo köysiä esille, sitoakseen rosvon.
Mutta veneen äskeisen liikkeen huomattiin kohta olevan vain pahankurista pilaa. Jahti oli tuskin päässyt muutamia syliä eteenpäin, ennenkuin se oli tuulen alapuolella tuuhean metsän suojassa Kamelan luona; purjeet riippuivat irrallaan ja alkoivat lepattaa. Veneestä sitävastoin pistettiin veteen kahdet hangat, ja se loittoni tasaisesti, mutta nopeasti, kunnes pääsi aukealle merelle, ja sen purjeet taas pullistuivat vinhan lounaistuulen puhaltaessa.
Sparrfelt raivosi. Airoihin täytyi nyt jahdissakin turvautua, mutta tämä kävi hitaasti, ja kun vihdoin taas saatiin tuulta purjeisiin, näkyi pakeneva vene kaukana pohjoisessa ainoastaan pienoisena valkeana pilkkuna vaahtoavain aaltojen keskessä.
— Piru vieköön sen riiviön! — huudahti nimismies, joka virkansa puolesta oli muiden mukana jahdissa. — Se luikahtaa juuri nyt Pitkäluodon taa, ja tunnin perästä meillä on pimeä. Tänään tuskin saamme rosvoa kiinni.
— Pilvi käy sakeammaksi, ja myrsky kiihtyy; eikö olisi parasta turvata maihin ennen yön tuloa? — kysyi aliupseeri, eräs saksilainen maamoukka, josta alkoi tuntua tukalalta noilla yhä yltyvillä aalloilla.
— Pidä paremmin tuuleen ja laske suoraan tuota purjetta kohti! — oli Sparrfeltin vastaus. Hän oli palvellut laivastossa ja tahtoi näyttää, ettei hän suolaista vettä pelännyt. Käskyä toteltiin, ja jahti kiisi nuolen nopeudella yli pimenevien aaltojen.
Me jätämme nyt toistaiseksi tämän hienon vapaaherran nimismiehinensä ja sotilainensa innokkaasti taistelemaan Pohjanlahden laineita vastaan ja luomme sen sijaan silmäyksen tuohon epäluulonalaiseen veneeseen, jota he ajavat takaa innokkaasti kuin otusta.
Se oli tavallinen pienenpuoleinen, ainoastaan peräpurjeella ja halkaisijalla varustettu verkkovene semmoista terävää ja sopusuhtaista tekoa, joka osoittaa hyvää purjehtijaa. Peräsintä hoiti sama nuori mies, joka oli paininut krenatöörin kanssa ja jota hänen vangitsemiskuulutuksessaan kutsuttiin Elias Pietarinpojaksi. Hän ei liene ollut paljon yli kahdenkymmenen vuoden vanha, hänellä oli vaalea tukka, avoimet, vähän päivettyneet kasvot, rehelliset harmaat silmät, ja koko hänen olentonsa osoitti neuvokkuutta, ravakkuutta ja ilomielistä hyvyyttä. Jos murhat ja rosvoukset olivat noita käsiä tahranneet, niin se ei ollut tapahtunut ainakaan julmuudesta ja saaliinhimosta. Tämä ryöväri näytti pikemmin sellaiselta, että hän voisi antaa myrskyssä oman takkinsa hädänalaiselle, kuin että hän oman voiton vuoksi kävisi ryöstämään häntä pimeässä ja tyynellä vedellä. Venettään hän hoiti tarkalla kädellä ja pelottomasti, miltei uhkarohkeasti.
Keskellä venettä istui noin 70-vuotias, vanhaan lammasnahkaturkkiin puettu vähäkuuloinen nainen. Joka kerta, kun vene kallistui, siirrähti hän hätäisesti tuulen puolelle ja mumisi hiljaa jonkin rukouksen hampaidensa välitse.
Veneen keulassa oleva kolmas henkilö oli se sama nuori tyttö, jota parooni Sparrfelt oli kutsunut Maria Larssoniksi ja joka niin rohkeasti puolusti itseään pitkää krenatööriä vastaan. Hän oli pikemmin lyhyt kuin pitkä, jäntevä ja kaikissa liikkeissään ripeä; hänellä oli pitkä, ruskea, kahdelle palmikolle pantu tukka, älykkäät siniset silmät, hienot ja kauniit kasvot, liian hienot talonpoikaistytön, mutta samalla liian reippaat kaupunkilaisnaisen kasvoiksi, ja koko hänen olennossaan oli synnynnäistä, huolellisen kasvatuksen jalostamaa hempeyttä. Hän oli soutanut salmessa ja oli siitä vielä palavissaan, mutta käsiin kohonneet rakot osoittivat hänen tottumattomuuttaan sellaiseen työhön. Kun jahti oli vähällä saavuttaa veneen, hän oli säikähtänyt enemmän kuin tahtoi tunnustaa, mutta nuorukaisen vakava ryhti rohkaisi taas hänen mielensä ja aaltoja väisti hän vain silloin, kun vettä pärskähti laidan yli veneeseen kastellen hänen mustasta kamlotista tehdyn täytetyn röijynsä.
Pakolaisia pikimmältään silmäten olisi helposti voinut luulla, että siinä oli nuori herrasneiti hoitajattaren ja uskotun palvelijansa seurassa; niin huomattava oli ero käytöksessä tuon nuoren neidin ja hänen seuralaistensa välillä. Mutta tarkemmin katsottaessa huomasi pian, että hänen varmuutensa oli vain tuon nuoren miehen vakavan ryhdin heijastusta, ja että tuon näennäisen välinpitämättömyyden takana piilivät kaikki nuoren sydämen vaihtelevat tunteet: pelko, epäilys, toivo, levottomuus ja — kukapa sen voi niin tarkoin tietää? — kenties myöskin semmoisia muistoja, joita ajatellessa sydän sulaa surullisten mietteiden valtaan.
4. SYYSMYRSKYT v. 1721.
— Onko meillä vielä pitkälti Raumalle? — kysyi nuori tyttö vähän aikaa levottomasti katseltuaan paksua mustaa pilveä, joka kohosi lounaiselta taivaanrannalta. Elias oli selin sinnepäin ja hänellä oli kirkas taivas edessään, istuessaan veneen perässä kasvot pohjoiseen päin.
— Raumalle on meillä vielä kaksi runsasta penikulmaa, emmekä taida olla sinne juuri erittäin tervetulleita, — vastasi nuorukainen. — Maria kyllä saattaa mennä sinne, mutta minä en, — lisäsi hän.
— Ja miksi et sinä? — kysyi tyttö.
— Niin, minkätähden on meillä puolelta päivin asti ollut tuo vainukoira kintereillämme? — jatkoi nuorukainen naurahtaen ja samalla katsahtaen taaksensa jahtia, joka oli levittänyt kaikki purjeensa ja aika vauhtia puski aaltojen läpi noin penikulman etelämpänä.
— Et ole siitä vielä mitään puhunut, Elias. Vasta Uudessakaupungissahan tapasimme toisemme, sittenkun ahvenanmaalainen, joka oli tuonut minut Tukholmasta, jätti meidät. Minä tunsin sinut talonpojantakissasi heti, vaikket sinä minua tuntenut, ja sinä olit kovin hyvä, kun lupasit viedä minut aina Vaasaan asti.
— Enhän toki voinut jättää sinua oman onnesi nojaan moiseen seuraan. Ensiksikin olemme oikeat orpanukset; äitini oli sinun tätisi, isäsi sisar. Mutta näethän, Maria, tuo purjetilkku pyrkii meitä kovin lähelle ja saapi apua Raumalta, sillä sinne on sotaväkeä majoitettu. Mutta tällä kertaa se pahasti pettyy. Meillä on, jumalankiitos, pimeä puolen tunnin perästä ja vähän myrskyä ja lumipyryä talon tarpeiksi. Näetkö tätä nuoranpätkää; isäni isä on saanut sen Turussa eräältä noita-akalta, jota kutsuttiin Mustaksi Jaanaksi, mutta hän ei koskaan tahtonut sitä käyttää. Siinä on ollut kolmetoista solmua, mutta nyt on niitä vain kaksi. Minä päästin tänä päivänä tuolla salmen luona yhden ja aion juuri nyt päästää toisen.
— Hyi, Elias, kuinka saatat käyttää mokomaa pahusta merellä! Mitä sillä teet?
— Se on hyvä kapine, se on auttanut minua monet kerrat, kun ajokoirat ovat olleet vähällä haukata kinttujani. Jos päästän solmun auki, niin minulla on tuuli miltä ilmalta haluan. Jos päästän kaksi, on minulla myrsky, niin että vinkuu nurkissa, ja jos päästän kolme, niin ei voi mikään laiva kestää merellä, ja lumi tulee kuin valkoinen vaippa päällemme keskellä kesää, ja myrsky pyyhkäisee metsät ja huoneet tiehensä, ja silloin jyskää ja ryskää kuin tuomiopäivänä. Näethän, että minulla vielä on kaksi solmua.
— Mutta sehän on jumalatonta! Jos et olisi niin hyvä kuin olet, voisin ruveta sinua pelkäämään. Myrsky nousee kyllä ilmankin tänä iltana. Mutta sano minulle, miksi he ajavat meitä takaa?
— Onhan se semmoinen pienoinen juttu, eikä aivan pitkäkään. Sinä yönä, jona Mainiemi lensi ilmaan, antoi isäni viedä äitini ja meidät lapset erääseen vähäiseen merensaaristossa olevaan saareen, aikoen noutaa meidät pois, mutta silloin kävikin niin pahasti että isäni haavoittui. Me kärsimme kurjuutta kolmen viikon ajan, kunnes eräässä Paraisten laivassa pääsimme Ruotsiin. Siellä asuimme muutamia vuosia, ja siellä tapasin sinut kreivi Hornin luona. Eräänä päivänä tuli isäni takaisin, urhoollinen Löfving muassaan, ja kun Löfving taas lähti seikkailuilleen, pyysin minä päästäkseni hänen kanssansa. Lujalle se otti, sen saat uskoa, sekä isän että äidin puolelta, mutta minä olin itsepäinen kuin synti ja sain viimein tahtoni täytetyksi. Niin seurasin sitten Löfvingiä neljä vuotta tuhansissa vaaroissa ja opin hänen sotakeinonsa. Ne olivat ainoat kelvolliset keinot siihen aikaan, enkä ole enää pannut muistiin kaikkia niitä kertoja, jolloin olen, akaksi tai kerjäläiseksi puettuna, ollut kasakan piikkiä, musketin suuta ja hirsipuuta likellä. Löfving oli kyllästynyt maalla retkeilemään; me retkeilimme sen sijaan merellä. Venäjän kaleereja tuli saaliilla lastattuina Ruotsin rantamailta; me otimme vähäisen osan saaliista takaisin; mitäpä pahaa siinä voi olla? Aselevosta emme tienneet. Eräänä kauniina kuutamoyönä tapahtui, että tulimme Paraisten saaristoon. Siellä oli kaleeri rantaan kytkettynä; Golubka oli sen nimi; miehet olivat menneet maihin renttuamaan, ja vartija nukkui. Kaksikymmentä miestä meitä oli, kolme venettä meillä oli. Sukkelasti siinä liikuttiin. Me iskimme kaleeriin kiinni, otimme mitä taisimme ja poltimme loput. Kaleeri upposi kuin paha omatunto; siinä oli kirkonkelloja, ja ne soivat nyt aamusaarnaan meren pohjassa aina tuomiopäivään asti.
— Voi voi, jos tietäisivät sinun tehneen sen, Elias!
— Niinkuin eivät tietäisi! Minut tuntevat kaikki ihmiset, ehtimiseen vihjailtiin minulle Uudessakaupungissa salaisesti, että painuisin tieheni. Douglas ei minua suosi, ja Bruce on luvannut palkinnon päästäni. Heti kun näin tuon virolaisen purjetilkun, ajattelin: tuossa ne nuuskijat nyt ovat! Ei hätää mitään, Maria! Näillä solmuilla kyllä pidän puoliani, jos niiksi tulee, niin ettei heihin ole jäävä yhtä ainoaa kuivaa riepua.
Tuli hämärä. He olivat ennättäneet Rihtniemen kohdalle, joka puolentoista penikulman päässä Raumalta lounaaseen pistää ulos mereen, ja aikoivat juuri purjehtia myötätuulta niemen ympäri, kun vene yht'äkkiä törmäsi niin ankarasti vedenalaista kalliota vasten, että sekä tyttö että vanha nainen lensivät soututeljolta alas. Heti kohta tempasi aalto veneen ylös ja nyt se oli taas väljällä vedellä. Mutta vaarasta ei oltu päästy. Alempi aspi, johon peräsin oli kiinnitetty, oli katkennut, ja venettä saattoi ohjata vain mitä suurimmalla vaivalla. Onnettomuuden lisäksi virtasi vielä vettä sisään melkoisen suuresta emäpuun juureen tulleesta reiästä.
Nuoren miehen ensimmäinen ajatus oli rauhoittaa naisia. — Istukaa kauniisti aloillanne! — huusi hän. — Tunnen hyvin tuon salakavalan kallion; se on pettänyt monen kelpo miehen syyshämärissä. Ei vaaraa mitään. Ennen neljännestunnin kuluttua voimme olla maissa.
Vanha nainen ei ottanut rauhoittuakseen. Hän huusi kohti kurkkua, että vene uppoaa ja heittäysi joka kerta, kun vene kallistui, vastakkaiselle puolelle. Maria sitävastoin tempasi viskaimen ja ammensi reippaasti vettä veneestä. Eliaksen täytyi koota purje ja käydä airoihin käsiksi. Tätä tehdessä nähtiin jahdin aika vauhtia lähenevän, vaikka oli hämärä, sillä vene oli arvattavasti vielä sen näkyvissä.
— Mitä sinä teet? — kysyi tyttö, kun Elias hetken ajaksi herkesi soutamasta.
— En mitään, — vastasi Elias. — Päästän vain tuon toisen solmun.
Ja ikäänkuin olisi ilma tätä merkkiä odottanut, kiihtyi myrsky äkkiä hirvittävällä voimalla, niin että ulappa laajalti niemen ympärillä peittyi vaahtoon, ja salakarit alkoivat ärjyä kuin metsänpedot pimeässä. Sillä vähäisellä matkalla, mikä vielä oli kuljettavana, uhkasi vene joka hetki joutua perikatoon. Kumminkin saapuivat he, vene vettä puolillaan, onnellisesti rantaan.
— Pois tuo valkea nenäliina! — huusi nuorukainen. Maria totteli. Liinanen, jonka tämä oli päähänsä sitonut, olisi voinut ilmaista pakolaiset.
Heidän varotoimenpiteensä tuli kenties liian myöhään. Vielä voivat he rannalta erottaa, kuinka jahti kulki niemen sivu, kääntyi laitatuulessa kaakkoon päin ja tuli kohta alle tuulen niemen suojaan, niin että se vähän matkan päässä maasta voi laskea ankkuriin. Ja tuskin oli tämä tehty, kun vahvasti miehitetty vene lähti laivan kupeelta ja laski Annilaan päin, nähtävästi estääksensä pakolaisia palaamasta niemeltä manterelle ja isolle Rauman kaupunkiin vievälle maantielle.
Elias naurahteli seuratessaan kalliolta vainoojainsa aikeita. — Viimeinen solmu! — jupisi hän, purki solmun ja nakkasi nuoran kauas luotansa metsään. Silloin tunsi hän sydämensä äkkiä kevenneen. Tuntui siltä kuin hän olisi lopullisesti irroittanut itsensä esi-isäinsä taikauskoisesta noituudesta, josta hän lapsuudessaan Mainiemessä oli kuullut niin monta kummallista juttua.
Olkoonpa niin, että Mustan Jaanan henki liikkui vetten päällä antaakseen voimaa hänen viimeiselle taialleen, tai että rajuilma aivan luonnollisesti oli jo kauan piileksinyt tuossa mustassa lumipilvessä, se vain on varmaa, että siitä syntyi hirmuinen ilma, jonka vertaista ei oltu näillä myrskyisillä tienoilla nähty miesmuistiin. Tuuli pyörähti yht'äkkiä kaakkoon ja yltyi hirmumyrskyksi, joka lumisin siivin riehui pitkin rannikkoa. Tuota pikaa oli kaikki peittynyt pilkkoisen pimeään. Lunta ja rakeita tuiskusi sekaisin niin sakealti, että kaikki tiet ja polut muutamissa minuuteissa kävivät mahdottomiksi kulkea. Tässä jäädyttävässä kylmässä, tässä hirvittävässä pimeässä kuului ylt'ympärinsä meren ärjyntää, kajavien kiljuntaa, susien ulvontaa, myrskyn pauhinaa ja satavuotisten mäntyjen ryskettä, jotka tuulispään tieltä yksi toisensa perästä ja välistä pitkissä jonoissa rojahtivat maahan, runko rungon päälle, niinkuin joku Ilmestyskirjan tuomionenkeli olisi näillä mailla elämöinyt vihan vaakakuppi kädessä, hävittäen kaiken mennessänsä. Näytti siltä kuin luonto olisi vielä tarvinnut jotakin väkivaltaista purkausta päästäkseen tasapainoon niiden monien tavattomien ja hävittävien ilmiöiden jälkeen, jotka tekivät seitsemännentoista vuosisadan lopun ja kahdeksannentoista alun niin merkillisiksi. Senaikaiset kirjailijat puhuvat kaikki 1721 vuoden ennen kuulumattomista syysmyrskyistä, jotka peittivät onnettoman Suomenmaan rannikot alusten pirstoilla ja haaksirikkoon joutuneilla pakolaisilla, jotka heti ensimmäisen rauhan huhun kuultuaan tahtoivat rientää kotiinsa armaaseen maahansa; mutta sen sijaan tapasivatkin kuoleman sen rannikoilla.[3]
Eräässä luonnon laatimassa, ulkonevan kallionsyrjän muodostamassa luolassa istuivat nuo kolme pakolaista, ainoastaan puolittain rajuilman kauhuilta suojattuina. He eivät tohtineet valkeata virittää, peläten siten ilmaisevansa piilopaikkansa; ja jos olisivat tohtineetkin, se luultavasti olisi ollut mahdotonta. Nuoren miehen koko huolenpito tarkoitti noiden kahden turvattoman olennon suojelemista, jotka sattuma tai sallimus oli hänen hoitoonsa uskonut. Hän keräsi sammalia lumen alta ja kuusenhakoja metsästä, tehdäkseen heille jonkinlaisenkaan leposijan; hän riisui, huolimatta heidän vastaväitteistään, lyhyen takkinsa päältään, suojellakseen heitä kylmältä, hän rohkaisi heidän mieltään ja vakuutti, että he ennen päivän koittoa olisivat vaarasta pelastetut. Ja kun hän siitä palkinnokseen sai ystävällisen katseen tytön lämpöisistä silmistä, silloin tunsi hän itsensä onnelliseksi, silloin unohti hän hurjan, vaaroista rikkaan seikkailija-elämänsä ja tunsi tämän lumisen kallion alla, keskellä myrskyä, pimeyttä, pakkasta ja luonnonvoimien raivoa itsensä onnellisemmaksi kuin koskaan ennen siitä pitäen, kun oli viettänyt lapsuutensa onnellisia päiviä kotonaan Mainiemessä.
— Maria, — sanoi hän tytölle tavattomalla äänen hellyydellä, — minä en tahdo kysyä sinulta, minkätähden lähdit pois Tukholmasta, jossa asuit levossa ja yltäkylläisyydessä ylhäisen kreivin ja hänen hyvän kreivittärensä luona, vaihtaaksesi onnellisen elämäsi niihin moniin vaaroihin ja kieltäymyksiin, jotka kohtaavat sinua täällä raadellussa ja hävitetyssä maassamme. Mutta tottapa sinulla lienee ollut siihen pätevät syyt.
— Tiedäthän, että olen tullut etsimään vanhaa isääni, — vastasi tyttö vältellen. — Kuuteen vuoteen emme ole hänestä mitään kuulleet. Sen vain tiedän, ettei mikään saanut häntä Ruotsiin siirtymään, kun hän vihollisen maahan hyökätessä lähetti äitini ja sisareni maasta pois. Meitä oli yksitoista lasta, kahdeksan veljeä ja kolme sisarta. Kuusi veljistä kaatui eräällä majuri Bertelsköldin johtamalla retkellä vähän ennen Isokyrön tappelua. Kaksi veljestä jäi kotiin isän luo, ja näistä kahdesta vietiin toinen Venäjälle, toinen lähti sotaan ja paleltui sitten kuoliaaksi Norjan tuntureilla. Äitini on nyt kuollut, sisareni ovat Ruotsissa naimisissa. Kaikista yhdestätoista olen minä nuorin ja ainoa, joka voin hoitaa vanhaa isäämme, joka, jos hän vielä elää, kenties elää puutteessa ja viheliäisyydessä. Olisitko sinä, Elias, jäänyt Ruotsiin ja elänyt ylellisyydessä, jos olisit ollut minun sijassani?
— Mutta mitä varten tuo valepuku, jos vain tahdoit isääsi etsiä? Minkätähden et ennemmin matkustanut isommassa aluksessa ja paremmassa turvassa, jonka kreivi Horn olisi saattanut sinulle toimittaa? Minkätähden et tule isäsi luo ennemmin rikkaana ja hyvästi varustettuna kuin köyhänä ja tuen tarpeessa itsekin? Kreivitär rakasti sinua kuin omaa lastaan; hän olisi niin mielellään toimittanut niin, että olisit voinut pelastaa vanhan Tuomas Larssonin puutetta kärsimästä.
Maria ei vastannut, ja jollei olisi ollut niin pimeä, olisi voinut nähdä hänen kirkkaiden sinisten silmäinsä katseen kosteina vaipuvan lumisia sammalia kohti. — Älä nyt kysy minulta sitä, — sanoi hän viimein rukoillen. — Ehkä tulee sekin päivä, jolloin saatan sanoa sinulle kaikki tyyni.
Nuorukainen ei enää kysellyt. Synkkä salama leimahti kenties tällä hetkellä hänen mielessään. Tyttö aavisti sen ja tarttui häntä käsivarteen. — En voi sitä nyt sanoa, — sanoi hän nöyrästi; — mutta älä luule minusta mitään pahaa, Elias! Minä sanon sinulle, että sinä vielä kerran olet näkevä kaikki yhtä kirkkaana ja valoisana kuin mikä nyt on pimeätä ja mustaa ympärillämme.
Ei puhuttu enää paljon sinä yönä Rihtniemellä. Ainoastaan silloin tällöin kuului myrskyn pauhinan läpi hätähuutoja mereltä, jossa purjehtijoita hukkui, taikka metsästä, jossa eksyneitä matkustajia kuoliaaksi paleltui. Mutta nämä kolme pakolaista eivät uskaltaneet lähteä turvapaikastaan; ja mitäpä he tänä kauhun yönä olisivatkaan voineet luonnonvoimien raivoa vastaan.
5. SOTARETKI RAUMALLA.
Aamu, joka koitti tämän hirvittävän myrskyn jälkeen, oli päiväpaisteinen ja tyven. Paksu valkea lumivaippa oli levinnyt kaikille kaduille ja katoille vanhassa Rauman kaupungissa, joka siihen aikaan oli paljon rapistuneemman näköinen kuin Uusikaupunki. Juhannusiltana vuonna 1682 paloi suurin osa kaupunkia: ainoastaan vanha kunnianarvoinen fransiskaanien kirkko säilyi aikain hävityksiltä ja seisoi silloin siinä, missä nytkin. Nyt olivat sodan kauhut puhaltaneet paikkakunnan ylitse. Raumalla oli siihen aikaan 6 (sanoo kuusi) porvaria. Äskettäin niin kukoistava koulu, sekin perintö keskiajalta, oli lakkautettu, opettajat ja oppilaat olivat sinne tänne hajautuneet tai kuolleet. Seitsemään vuoteen ei oltu täällä kirvestä heilutettu, ei sivellintä liikutettu, ei lasiruutua leikattu talojen ylläpitämiseksi. Kaupunki oli kuin hylätty ja autio kylä, jonka särjetyistä ikkunoista kalpeita, laihtuneita kasvoja siellä täällä kurkisteli. Eivät olleetkaan sievät neidit pitkään aikaan tarvinneet noita mainioita Rauman pitsejä, jotka olivat jääneet sinne perinnöksi muinoisten Naantalin luostarikammioitten vireiltä nunnilta. Mutta kuitenkin jatkoivat tänä synkeänä ahdistuksen aikana muutamat iäkkäät naiset vanhan tavan mukaan yhä edelleen — kuten Penelope muinoin — nypläilemistään, toivoen parempia aikoja, jolloin ehkä taas tarvittaisiin hiukkasen koristeitakin Suomenmaassa — hiukkasen tuota viatonta, sievää ja miellyttävää ylellisyyttä, joka kyllä ikivanhan syntynsä ja soman taiteellisuutensa vuoksi ansaitsisi hiukan yllykettäkin. Onnellinen olisi Suomi, jos se ei koskaan antaisi turmiollisemman ylellisyyden itseään viekoitella kuin ovat nuo kauniit ja viattomat Rauman pitsit.
Tänä aamuna panivat nämä köyhät nypläilijät työnsä pois ja riensivät uteliaina ikkunoihin. Kaupunkiin majoitettu krenatöörikomppania marssi nyt esiin ja kasakoita ratsasti täyttä laukkaa näillä muuten tyhjillä kaduilla. Nuo kunnon naiset tekivät ristinmerkin — heidän sanottiin vielä hiljaisuudessa noudattavan tätä katolista tapaa, joka venäläisten esimerkistä nyt muutenkin virkistyi. He eivät osanneet uskoa muuta kuin että sota uudestaan oli ilmituleen leimahtanut. Eikä vähemmästä puhuttukaan kuin vihollisten Rihtniemelle tapahtuneesta maihinnoususta, ja ne, jotka eivät ymmärtäneet, mitä tämä maihinnousu rauhanteon jälkeen tarkoittaa, olivat siinä varmassa uskossa, että ainakin joukko hurjanrohkeita kivekkäitä oli yöllä noussut niemelle, surmatakseen venäläisen vartijajoukon.
Asianlaita oli se, että Uudestakaupungista lähteneet kasakat olivat pakolaisia ajaessaan saapuneet kaupunkiin ja samaan aikaan oli parooni Sparrfelt samoissa asioissa tullut meren puolelta haaksirikkoutuneen miehistönsä jäännösten kanssa. Jahti oli myrskyssä hävinnyt kaikkineen päivineen; vene oli kaatunut niemen päässä aallokossa ja puolet miehistöstä hukkunut. Sen sijaan, että olisi saanut pakolaiset niemelle saarretuksi, täytyi kreivi Liljenstedtin innokkaan asiamiehen vilusta puolikuolleena ja nyrjähtynein jaloin etsiä turvapaikkaa Raumalta, jossa hän ilmoitti sotapäällystölle, että tuo rohkea rosvo joukkoineen oli nyt aivan kaupungin läheisyydessä.
Kivekkäät olivat Länsi-Suomessakin niin pelättyjä, että venäläisten päällikkö, joka luuli saavansa otella melkoisen joukon kanssa näitä hurjia partiolaisia vastaan, katsoi olevansa pakotettu ryhtymään erinomaisiin toimenpiteisiin. Pari kaupungissa olevaa kenttätykkiä kiskottiin esiin, ja koska ratsuväki tarvitsi kaikki hevoset, sai pormestari Hannu Reinman käskyn hankkia kuormastohevosia. Mutta kaikesta innostaan huolimatta hän ei voinut tässä kiireessä Rauman kaupungista saada enempää kuin neljä hevosta.
Ratsu-, jalka- ja tykkiväki, kaiken kaikkiansa 150:n miehen paikoille, lähti nyt aamulla Rihtniemelle marssimaan. Kun tuisku oli ajanut kaikki tiet umpeen, käskettiin kaupungin ja lähikylien miehet lunta pois luomaan, mutta tähänkään ei pormestari voinut saada useampaa kuin 30 tahi 40 työhön kykenevää miestä, enimmäkseen ukkoja ja poikia, jonkatähden myöskin vaimojen ja tyttöjen täytyi käydä työhön. Osastoja lähetettiin edeltäkäsin tiedustelemaan vihollisen asemaa ja hankkeita, jonka tehtyä koko miesvoima, taistelurintamassa ja joka hetki hyökkäykseen valmiina, samosi niihin louhuisiin metsämaihin, jotka muodostavat tämän mereen pistävän niemen.
Vakoilemaan lähetettyjen pienempäin partiokuntain joukossa oli eräs kersantti neljän miehen kanssa, jotka olivat saaneet käskyn tutkia niemen eteläistä, lähinnä mannerta olevaa osaa. Kersantti oli neljissäkymmenissä oleva mies, jotensakin paksu ja kömpelö, huulissa hirveät viikset ja päässä pari lystikästä harmaata silmää, jotka tirkistelivät niin pörröisten kulmakarvain alta, etteivät sellaiset vielä milloinkaan liene miehuullisen soturin urhokkaita silmiä varjostaneet.[4] Huolimatta tästä uhkaavasta ulkomuodostaan näytti hän kuitenkin niin vähän mielistyneeltä tähän vaivalloiseen vaellukseen, että, päävoiman näkyviltä parahiksi päästyään, istui kivelle levähtämään, ja käski, puhuen hullunkurista sekakieltä — jossa oli venäjää, ruotsia ja suomea ja näiden alla vahva pohjakerros hänen äidinkieltään, saksaa — sotamiestensä painua hiiden pisaan eli mihin heitä vain halutti; nyt oli muka rauha, eikä hän aikonut enää laukata "mitunter einander wie ein Eselsjunge für diese kirotut Kivikäet und Teufels nasibratten. Mars!"
Sotamiehet, jotka eivät oikein tienneet, mitä tästä komennosta ajattelisivat, menivät erääseen läheiseen rapistuneeseen latoon, toivoen saavansa siellä kaikessa mukavuudessa pehmeillä heinillä lopettaa sotaretkensä. Mutta tuskin oli ensimmäinen heistä pistänyt jalkansa aukimurretusta ovesta sisään, ennenkuin hän kiljaisten hyökkäsi ulos, pidellen molemmin käsin päätään, joka vuosi verta jotensakin kovalla kädellä päälakeen annetusta iskusta.
Tästä vastaanotosta hämmästyneenä laukaisivat nuo kolme sotilasta pyssynsä latoa kohti ja juoksivat sitten haavoitettu kumppani keskellään, niin paljon kuin jaksoivat päävoiman luo, huolimatta enää mitään esimiehestään kersantista.
Tämä oli sinellintaskusta ottanut piippunysänsä ja oli juuri päässyt ensimmäisiä suloisia savuja vetelemään, kun kuuli kiljahduksen ladolta ja heti sen jälkeen laukaukset. Vaikkei tämä häiriö keskellä rakkaita tupakkatoimia ollutkaan mieleen, näki hän vähän mietittyään hyväksi nousta ylös ja lähestyä latoa, paljastettu miekka kädessä ja piippu hampaissa. Kivääriä ei hänellä ollut, tällä kunnon miehellä.
— Was der Henker, perkele, stoi, durak! — karjui kersantti, huutaen joukkoa luoksensa; mutta tämä oli jo pitkäin matkain päässä, poissa näkyvistä, ja urhoollinen johtaja oli nyt armeijaton sotapäällikkö.
Tällaiseen tilanteeseen jouduttuaan tavalliset sotapäälliköt katsovat peräytymisen kuuluvaksi asianhaarain yleiseen menoon, mutta urhoollinen kersantti päätti kiusata sotaonnea ja tarsi ravakasti eteenpäin. Ladosta astui ulos harmaaseen talonpojantakkiin puettu nuori mies, kädessä paljastettu miekka — yksi noita pitkiä lyömämiekkoja, jotka siihen aikaan olivat karoliinien mieliaseita — sanalla sanoen, nuori Elias Pietarinpoika itse.
— Antaudu, muuten olet kuoleman oma! — huusi nuorukainen käyden vastustajaansa käsiksi.
— Wech mit miekkojen kanssa und polvilleen, koira, oder der Teufel aname dich! — huusi kersantti puolestaan, ollen heti valmis torjumaan iskua, pudottamatta kuitenkaan piippua hampaistaan.
Pian osoittautui, että molemmat olivat tottuneita taistelijoita. Minkä verran nuoremmalla oli enemmän voimaa ja vikkelyyttä, sen verran oli kersantilla enemmän järkähtämätöntä mielenmalttia. Hän antoi ja torjui iskuja ja veteli aina sillä välin paksuja savuja piipustaan.
Tämä pisti nuorukaisen vihaksi. Hänen iskunsa kävivät tiheämmiksi, mutta samalla varomattomammiksi. Miltei samassa tuokiossa, kun hänen miekkansa kärki sipaisi piipunvarren poikki, oli kersantin säilä viiltänyt hänen takkinsa vasemmalta olalta.
— Jach skall saakeli soikoon läre den tusan perkele särke min hyvä stambulka! — kiljui vuorostaan vihastunut kersantti, käyden tulisemmasti vihollisensa kimppuun, mutta tällä kertaa vähemmällä menestyksellä, sillä samassa lensi säilä hänen kädestään, ja kersantti oli nyt aseettomana.
— Antaudu! — huusi nuori mies vielä kerran ja kohotti uhaten vankkaa lyömämiekkaansa.
— Still, nur ganz sachte, kamraatti, minä tahto mans giwe den pamp och lappe den stambulka, — vastasi voitettu. — Aber ein gut Rath tahto mans giwe dazu. Packe tiehesi, padi suda! Den koko joukko ist ganz lähellä!
— Sinä olet oikeassa, toveri! — vastasi Elias, ja pisti miekkansa tuppeen, tuntien jo ystävyyttä aseetonta vastustajaansa kohtaan. — Juokse tiehesi, — jos muuten lienet juoksemaan luotu, — lisäsi hän, lystikkäästi silmähtäen kersantin pyöreää ruumista.
— Noch ein aberdass, — vastasi kersantti. — Oletko kivekäs? Mihin reissu?
— Kivekäs olen, mutta enempiä syntejäni en aio sinulle tunnustaa.
Tallusta nyt tiehesi ja paikalla! — vastasi nuorukainen.
— Mut minäkin kivekäs! Jach will verdame mich, seurata häntä vaikka pohjan perään. Hän voi anamme mich mukaansa. Jach palttua viralle, tausend Schweinefleisch, meillä ole rauha.
Elias nauroi. Mies näytti tarkoittavan totta. Mutta hetket olivat kalliit. Hän näytti aikovan miekan lappeella ajaa tuon hänen jälkeensä kärhentelevän miehen hiiteen.
— Inte klappe den hyvä Erik Burchard, burgermeister in Vaasa. Ein burgermeister anta selkään, ei otta, — jatkoi kersantti loukatun arvokkaasti.
— Mitä? — huudahti nuorukainen. — Oletko se mainio saksilainen rakuuna Eerikki Burchard, jonka Schmidtfeld pani Vaasan pormestariksi, vaikkei se osaa nimeäänkään kirjoittaa?
— Den burgermeister olen, den ganz kunnioitettava und kuuluisa person. Jach kirjoitta nimi mit den pamp und mit den nagajka. Nun ei tsinovnikka: soldat! durchaus! Nun ei soldat: kivekäs! durchaus! Nur immer mit dem Ström! Zwanzig mal besoffen im Arreste gesessen; njetu dobra! Marschiren nach Vaasa, freies Leben, rauha und den amnesti!
Elias oli omituisessa asemassa. Kersantti ei näyttänyt ensinkään luotettavalta, ja kuitenkin puhui hän avomielisyydellä, jota ei juuri voinut pitää teeskentelynä. Hauskalle veitikalle, joka oli kyllästynyt sotapalvelukseen, lieneekin viettelys karkaamaan nyt ollut sitä suurempi, kuta enemmän vaara jälkilaskuista rauhan tultua ja sotajoukkojen maasta lähtiessä väheni. Kun Elias ei päässyt miehestä erilleen, päätti hän pitää hänen toveruutensa hyvänään, niin kauan kuin ei sitä välttääkään voinut, mutta piti häntä kuitenkin tarkasti silmällä. Hän kutsui ulos Maria Larssonin ja vanhan naisen, jotka olivat olleet ladossa piilossa, jonka jälkeen kaikki neljä kiireesti lähtivät manterelle ja suurelle maantielle päin.
— Den Teufel marschiren in lunta poron, — huudahti kömpelö kersantti, joka vaivoin seurasi toisia. — Alter Junge tietä hyvä neuvo. Kamrat otta den duschinka, jach pelasta matuschka. Mars!
Ja näin sanottuaan veti Burchard säikähdyksestä vähissä hengissä olevan eukon muassaan maantielle, jonne kuormasto oli pysähtynyt ja jossa muutamain rekien eteen oli hevosia valjastettu. Elias ymmärsi hänen tarkoituksensa; pakolaiset ottivat kaksi rekeä, eivätkä kuormanajajat, jotka hyvin kyllä tunsivat urhoollisen kersantin, hänen pelättävät viiksensä ja vielä pelättävämmän puhekielensä, tohtineet vähänkään vastustella.
Lumi, joka oli tullut sulaan maahan, suli pian vedeksi, mutta rekikeli oli oivallinen, ja niin mentiin täyttä laukkaa kaupunkiin. Päästäkseen edelleen pohjoiseen päin täytyi heidän ajaa juuri tullin ohitse, ja täällä oli se talo jossa parooni Sparrfelt nyrjähtynyttä jalkaansa haudellen majaili. Innokas vapaaherra istui juuri ikkunassa, mielestään kenties tyytyväisenä siitä, ettei hänen itsensä tarvinnut uudistaa tuttavuutta Rihtniemen erämaiden kanssa, kun näki rekien tulevan ja jo kaukaa tunsi nuo niin innokkaasti etsityt ja nyt luultavasti saavutetut pakolaiset. Hän avasi sentähden ikkunan iloitakseen voitostaan ja vielä kerran tarjotakseen nuorelle tytölle suojelustaan. Mutta jokainen käsittää hänen harminsa ja hämmästyksensä, kun reet kiitävät sivuitse ja talonpoikaistakkiin puettu nuorukainen tervehtii häntä kysyen pilkallisesti, oliko herra parooni tyytyväinen eiliseen otuksenajoon! Sparrfelt raivosi ja teki minkä tehdä taisi pannakseen koko kaupungin liikkeelle. Mutta se oli helpommin ajateltu kuin tehty. Kaupungin kuudella porvarilla oli muuta tekemistä, sotaväki oli sotaretkellä, ja ainoa, minkä Sparrfelt sai aikaan, oli, että sinä päivänä nyplättiin Rauman kaupungissa pitsejä muutamia kyynäriä vähemmän kuin tavallisesti.
Ei tarvitse lisätä, että tämä Rihtniemelle tehty sotaretki päättyi ilman mieshukkaa ja ilman muuta tappiota kuin muutamia lintalleen astuttuja saappaita, ellei tahdo mainita sitä merkillistä tapausta, että pormestari Hannu Reinman jäi tekotukastaan kuuseen riippumaan. Tämä arvoisa virkamies pelastui kuitenkin Absalomin kuolemasta, kun jätti tekotukkansa ennemmin kuin itsensä oksaan riippumaan; ja näin päättyi Isonvihan viimeinen sotaretki näillä tienoin, tosin yhtä vaivalloisesti, mutta paljon vaarattomammin kuin moni edellinen seikkailu.
6. JOULUKUUN PÄIVÄ VAASASSA.
Haaksirikkoisen ja myrskyisen syksyn jälkeen v. 1721 tuli aikainen ja ankara talvi, jolla vielä oli lähinnä edellisten talvien vihainen luonne. Isonvihan muisto on nimittäin tähän päivään asti jättänyt niin syviä, vaikkakin vaalenneita jälkiä kansan muistiin, että Pohjanmaalla kuullaan, puoleksi leikillä, puoleksi todella, puhuttavan "siitä ajasta, jolloin oli niin kylmä, että tuli jäätyi takassa". Toinen taru puhuu ajasta, "jolloin oli niin pimeä, ettei nähnyt seinässä palavaa pärettäkään". Mielikuvitus ei voinut keksiä kyllin kamaloita vertauksia kuvatakseen näiden aikojen hirmuista hätää, ja jälkipolvet arvelivat sentähden, että Isonvihan aikana vallitsi ylen suuri pimeys ja sanomattoman kova pakkanen. Ehkäpä tuntuikin ilmanalan ankaruus sitä mukaa kovemmalta, kuta vähemmän hävitetyllä maalla oli keinoja sen vastustamiseksi. Kaikki kertomukset tältä ajalta ovat yhtäpitävät siinä, että talvet sotavuosina olivat tavattoman kylmiä.
Eräänä päivänä joulukuun alussa oli joukko ihmisiä kokoontunut Vaasan kirkon edustalle. Tämä tapahtui eräänä sunnuntaina puolenpäivän aikaan, ja kaakkoismyrsky ryöpytti kosolti lunta kaupungin ylitse. Oli vast'ikään tultu kirkosta; vanha kunnianarvoisa kivitemppeli oli hät'hätää saatu kuntoon; jumalanpalvelusta oli siinä, muutamia juhla- ja sunnuntaipäiviä lukuunottamatta, pidetty koko Venäjän vallan aikana, ja viimeinen maaherra Stackelberg oli laitattanut ikkunat kuntoon, niin ettei enää, niinkuin Schmidtfeldin aikana, vettä ja lunta satanut seurakunnan päälle. Mutta kirkosta oli otettu kaikki sen koristeet, joita vihollisen maahan tullessa ei oltu kätketty tai Ruotsiin viety.
Poissa oli alttaritaulu ja sen kehyskin irti revitty; poissa vanhat urut, koristeet saarnatuolista ja kynttiläkruunut katosta, samoin halvat rautapeltiset kynttiläputketkin penkkien selkäpuista, olkoon sitten, että vihollinen oli ne anastanut, tai että innokas kirkonvartija oli pelastanut pienimmätkin kirkon omaisuuteen kuuluvat esineet. Kaikki oli rappiolla, penkit olivat lahonneet, kalkitus oli sieltä täältä varissut pois, muutamat kirkonlattian alla olevat haudat oli auki murrettu, rosvottu, ja osa 16:lta sataluvulta polveutuvia hautakiviä kirjoituksineen oli rikottu. Itse kaupunki sitävastoin ei ollut niin rappiolla kuin useimmat muut kaupungit, sillä kun se oli läänin hallituskaupunki, oli sitä pidetty jotakuinkin kunnossa. Mutta sen elämä oli varjoelämää. Paitsi sotaväen majapaikkoja, Korsholman virkataloa ja vihollisen asettamien virkamiesten asuntoja oli kaikki autiona. Kymmenestä isosta laivasta, jotka Vaasan kauppiaat omistivat v. 1714, ei ollut jäljellä ainoatakaan.
Kärsivällisesti odottaen seisoi väkijoukko lumituiskussa kirkon ulkopuolella. Talvesta ja hävityksestä huolimatta heräsi toivo uuteen eloon näilläkin tienoin. Rauha, rauha oli kaikkien huulilla ja sitä lähinnä se, kuinka sodan tuottamat suuret vauriot olisi korjattava. Niin kauan kuin vihollisen järjestämä hallinto vielä oli toimessa, meni yhteiskunnan koneisto menoaan, tosin monesti vinoon, mutta kumminkin jotenkuten. Stackelberg, läänin viimeinen päämies, oli ollut hyvänsuopa herra. Mutta nyt oli kellon koneisto seisahtunut. Venäläiset virkamiehet olivat poissa, suomalaiset eivät olleet vielä sijaan astuneet. Kaikki oli hajoamistilassa, koko yhteiskunta miltei ilman mitään hallitusta. Ja kuitenkin nähtiin nyt sama omituinen järjestys kuin 25 vuotta sitten suuren nälänhädän aikana. Laki lepäsi, mutta kukaan ei yrittänyt polkemaan sen käskyjä jalkainsa alle. Toimeenpaneva valta oli käsiä vailla, mutta ei kenenkään mieleen johtunut, että nyt sopi menetellä mielivaltaisesti. Rikoksella ei ollut syyttäjää, ei tuomaria; nuo perin köyhtyneet talonpojat ja porvarit olisivat saattaneet herroina menostaa ja ottaa kaikki, mitä vielä oli jäljellä, mutta ei kukaan tehnyt sitä. Niin luja oli Kaarle XI:n viisaan hallituksen aikana perustettu lainalainen yhteiskuntajärjestys, että se noin järkyttävissäkin oloissa kesti koetuksen, eivätkä ole Suomenmaan lait milloinkaan niin loistavasti näyttäneet voimaansa kuin juuri tänä murrosaikana, jolloin kaikki oli hajoamaisillaan ja jokainen muu maa olisi joutunut valloillisten nälkäisten ja hurjistuneiden joukkojen hillittömien intohimojen uhriksi.
Mutta tämän kansan koko tuona kovana koettelemusten aikana osoittama käytöstapa onkin malliksi kelpaavaa kaikille aikakausille. Kun papit v. 1715 pyysivät päästä heille pakollisesti pannusta voudintoimesta, valitsi Pohjanmaan venäläinen hallitus kirjoitustaitoisia talollisia ja talollisten poikia voudeiksi. Nämä voudit valitsivat kussakin pitäjässä nimismieheksi talonpoikaisen miehen niinkuin itsekin olivat. Ajan tavan mukaan oli heidän kaikkien, niin voutien kuin nimismiestenkin virkaohjeena selkäsaunan tai hirsipuun uhka, elleivät heti paikalla veroja kantaneet ja niitä suorittaneet. Palkasta ei ollut puhettakaan; talonpoikain käskettiin vain elättää voutinsa, jonka tähden näiden elatuksena tavallisesti oli jokunen surveleipä, vähän kalaa ja lintua, hyvin harvoin voita tai maitoa, sillä karja oli teurastettu tahi kuollut. Nykyiset voudit tai nimismiehet kuvitelkoot olevansa heidän asemassansa. Vaikka virkaohje, vaikka palkka oli tämmöinen, sanotaan heistä kuitenkin v. 1721, että "he olivat keskenään hyvin yksimielisiä, niin että hädän tullessa aina neuvottelivat, muistaen edesvastuusta ei ainoastaan nykyisen, vaan myös tulevan, muuttuvan hallituksen aikana. He valitsivat sentähden kussakin pitäjässä ymmärtäväisimpiä ja arvokkaimpia talonpoikia neuvonantajiksi ja tarkastajiksi, joiden tuli saatujen käskyjen toimittamisessa, maksuerien jaossa, veronkannoissa ja suorituksissa, rästien perimisessä ja tilinteoissa olla saapuvilla; jonkatähden myös tutkimuksessa 1722 vuoden talvikäräjillä maaherran läsnäollessa heitä vastaan ei ollut mitään muistuttamista, vaan saivat he päinvastoin kiitosta suorittamistaan toimista."
Kunnia vielä sadan vuoden perästä näille huomaamatta jääneille, nyt tuntemattomissa haudoissansa lepääville rehellisille miehille! Kansa, joka on tällaisen koetuksen kestänyt, kestää totta tosiaan minkä koetuksen hyvänsä.
Kirkossa oli kuulutettu, että kauan odotettu uusi maaherra, parooni Reinhold Wilhelm von Essen, viimeinkin oli saapuva Vaasaan ja että väestön sopii hänelle vetoumuksiaan ja valituksiaan esittää. Ahdinko oli suuri, kaikki tarvitsivat apua ja kaikki odottivat sitä uudelta maaherralta. Mutta samalla alkoi mielten kuohuakin. Useat tuon katalan tyrannin Schmidtfeldin kätyreistä olivat kiskomisillaan saaneet osakseen yhteisen kansan katkeran vihan. Stackelberg oli ankarasti rangaissut pahimpia heidän joukostaan. Kaksi talonpoikain rasittajaa, joiden nimet ovat jälkimaailmalle säilyneet, nimittäin Lappajärven nimismies Martti Essevius ja eräs hänen toverinsa, Juho Ahlgren oli jo edellisenä kesänä tuomittu hengen, kunnian ja tavaran menettäneiksi. Eräs kolmas nimismies, Antti Vidbäck Laihialla, oli erotettu virasta ja tuomittu palauttamaan kaikki, mitä oli anastanut. Mutta nyt oli levinnyt sellainen huhu, että näihin pikkutyranneihin ulotettaisiin rauhansopimuksen johdosta julistettu yleinen amnestia, ja muutakin rikkaruohoa oli vielä pois perattavana. Talonpojat päättivät siis vaatia maaherralta näille kovaa rangaistusta, ja kirkkotorilla kuultiin monta vihaista sanaa Schmidtfeldin kätyreitä vastaan.
— Antti piileskelee täällä kaupungissa! Antin täytyy tulla esille. Antti pitää meidän saada teilatuksi, — huusivat muutamat äänekkäimmät. — Schmidtfeldillä oli näet ollut kaksi mainiota renkiä, Israeli ja Antti, jotka hän oli lähettänyt viskaaleina lääniä kiertämään, ja missä nämä raa'at verenimijät liikkuivat, siellä he kiskoivat viimeisenkin äyrin, milloin herralleen, milloin itselleen. Israeli oli kyllä painunut pakoon, kun Schmidtfeldin hallinto oli loppunut, mutta Antti oli nähty näillä tienoilla; hänen luultiin kätkeneen anastamansa tavarat maahan ja nyt hiipivän täällä niitä pois korjailemassa.
Tuskin oli tämä ennätetty sanoa, kun meluava joukko, enimmäkseen katupoikia, läheni pitkin Kauppiaskatua, kuljettaen keskellään ryysyistä olentoa, jonka takkuinen tukka ja hurja ulkomuoto herättivät pikemmin sääliä kuin pelkoa. — Nyt se on kiinni! nyt se on kiinni! — kiljuivat pojat riemuiten. — Beckmanin Juuso näki hänen konttaavan Hidénin saunan lattian alle, ja sieltä vedimme hänet jaloista esille. — Rangaistava pahantekijä oli sama Antti, jota äsken oli kyselty.
— Lyö sitä koiraa! Hutki hänestä ulos jokainen talari, minkä hän on ryöstänyt leskiltä ja orpolapsilta! — huusi väkijoukko vihoissaan.
— Låt mans den hohe esivalta piestä se tusan perkele koiran brun und blau! Den rygg ist von härkän nahka jach känne den rygg; men den esivalta muss man respektiren! — puheli eräs paksu lammasnahkaturkkiin puettu mies, joka oli vetänyt silmilleen koirannahkalakkinsa.
— Purkki! Purkki on täällä! Purkillakin on tilit tekemättä! — hälisi väkijoukko ja keräytyi viimeisen puhujan ympärille, joka turhaan koetti vetäytyä syrjään. Pieninkin Vaasan poika tunsi entisen mainion pormestari Burchardin hänen kummallisesta kielensotkustaan, ja kaupungissa hän oli yhtä paljon lihavuutensa kuin nimensä tähden tunnettu haukkumanimellä Purkki.
— Es lebe Carolus! — huusi virkaheitto maistraatin virkamies, joka tässä odottamattomassa pulassaan tahtoi osoittaa uskollista mieltään lailliselle esivallalle.
— Tukkikaa sen Purkin suu! — huusivat muutamat. — Mitä Carolusta hän huutaa? Eikö hän ole venäläisten palveluksessa?
— Hän lihoi liiaksi maistraatissa — vastasivat toiset; — sentähden tarvitsi hänen laihtua ja sentähden tuli hän uudestaan venäläiseksi kersantiksi.
— Jach ei olla sergeant! — kiljasi pormestari. — Jach olla den ärliche pakolainen, den karkuri, den kivekäs, durchaus! Zwanzig mal in Arrest gesessen! Sto djelat? Prastsai! Jach pakene nach Vaasa! Jach tykkä Vaasasta, jach on Vaasassa, jach schwöre den grossmächtigen Fridericus! Durchaus!
— Kyllä meillä on ollut kehnompiakin pormestareita kuin Purkki on, — virkkoi eräs vanha porvari. — Hän joi kotona ja kuorsasi maistraatissa; mutta jos hänellä oli tilkkakin juotavaa maljassaan, niin kyllä hän muillekin tarjosi.
— Minulle hän annatti kaksikymmentä paria selkään siitä, että huusin hurraata kuninkaan kotiintulolle, jupisi uhkaavasti eräs partaniekka kalastaja.
— Immer den esivalta respektiren! — vastasi pormestari. — Eilen tsaaria tänään kuningasta, nur immer den rechten Potentaten, durchaus!
— Pois Korsholmaan Antti ja Purkki! — huusivat taas etempänä seisovat.
— Hiljaa! — sanoi eräs mahtavan näköinen mies, joka nyt astui meluavan väkijoukon keskelle. — Ettekö tiedä, että maaherraa odotetaan joka hetki kaupunkiin? Hän tuomitkoon heidät, emmekä me. Ja mitä Burchardiin tulee, niin joka akkakin tietää, että hän on narri, ja se on pahinta, mitä hänestä saattaa sanoa. Seuratkoon hän minua kotiini toistaiseksi.
— Larsson on oikeassa! Maaherra tuomitkoon heidät, — huudettiin nyt joka taholta, ja hälinä asettui, kun oltiin varmat siitä, että molemmat olivat hyvässä tallessa.
7. LARSSONIN PERHE.
Se mahtavan näköinen mies, joka näin hyvään aikaan tuli puolustamaan virasta erotettua pormestari Burchardia, oli sen ajan Vaasan rikkain kauppias ja sen Larssonin poika, jonka luona kreivi Bernhard Bertelsköld kävi tuon suuren nälänhädän aikana.[5] Tämä suku oli sen jälkeen, kun se esiintyi näissä kertomuksissa, kuudennentoista sataluvun edellisellä puoliskolla jakautunut kahteen päähaaraan. Toinen haara oli jäänyt talonpojiksi Isokyröön Perttilän perintötilalle ja siellä koonnut itselleen jommoisenkin varallisuuden. Mutta tämä haara oli sodan aikana melkein kokonaan hävinnyt. Kaikki sen omaisuus oli hävitetty, isä, Tuomas Larsson, oli kadonnut, äiti kuollut, kahdeksan kukoistavaa poikaa oli sodassa kaatunut, kaksi tyttäristä oli jäänyt pakoretkelleen Ruotsiin ja ainoastaan nuorin tytär Maria palasi köyhänä ja turvatonna isänmaahansa, vaivoissa ja vaaroissa etsiäkseen kadonnutta isäänsä.
Toisesta haarasta sitävastoin oli tullut Vaasaan kauppamiehiä ja sen kantaisä oli Lauri Larsson, joka renkipojasta oli päässyt kirjanpitäjäksi, kirjanpitäjästä yhtiömieheksi ja yhtiömiehestä vävyksi rikkaalle kauppias Hagelinille, joka lähetti joka vuosi viisi laivaa Tukholmaan; ja siitä sai Vaasan Larssonien rikkaus alkunsa. Tämän kauppahuoneen nykyisen päämiehen nimi oli niin ikään Lauri Larsson. Kun sodan ukkonen alkoi jyristä, lähetti tämä varova mies jo syksyllä v. 1713 vaimonsa ja lapsensa ynnä arvokkaimman irtaimistonsa Tukholmaan, ja kun maa Isokyrön tappelun jälkeen oli menetetty, onnistui hänen itsensä pohjoista tietä Tornion kautta päästä pakoon. Viholliselle jätti hän kartanon, makasiinit, pikitehtaan ja laivaveistämön, mutta olisi tähteidenkin turvin ollut rikas mies, ellei varsinainen ryöstö olisi alkanut kuninkaan kotiin tulon jälkeen ja Görtzin valtaan päästyä. Larsson oli silloin ruvennut Tukholmassa pitämään jyväkauppaa; mutta nyt tuli mielivaltaisesti määrättyjä maksuja ja veroja toisensa perästä, ja viimein sai Tukholman kaupunki v. 1718 käskyn tuottaa 100.000 tynnyriä jyviä ulkomailta. Larssonin viimeiset kirkkaat karoliinit vaelsivat sen tien; mutta tuskin olivat jyvät tulleet, kun Görtz määräsi hinnan, mihinkä jyvät oli myytävä, ja laski sen niin alhaiseksi, että kauppiaat hävisivät 6 ja 8:kin talaria joka tynnyriltä. Larssonin kaupasta oli nyt tullut loppu, niinkuin useimpain muidenkin, ja hän sai kiittää onneaan, kun hänellä, heti rauhanteon jälkeen vihdoin viimein Vaasaan palattuaan, koko suuresta omaisuudestaan oli tallella muutamia piiloon pantuja vanhoja hopeapikareita, sata vaskilevyä ja muutamia tuhansia arvottomia rahamerkkejä. Vähänhän se oli, mutta se oli kuitenkin enemmän kuin kenelläkään muulla vaasalaisella siihen aikaan, ja Larssonilla olikin sentähden syntymäkaupungissaan se maine, että hän oli järkevä mies, joka oli pelastanut pirstansa tuosta yleisestä haaksirikosta. Tätä mainetta hän osasi käyttää ulkomaista luottoa saadakseen ja oli sentähden yksi niitä harvoja, jotka voivat taas heti kohta aloittaa kauppansa suurella menestyksellä; hän osti näet halvalla hinnalla tervaa ja tuotatti suoloja. Kenellä siihen aikaan oli rahaa, se teki loistavia kauppoja. Niin korkea oli rahan arvo ja niin suuri oli tämän tavaran puute, että eräs vanhus jalkaisin vaelsi Oulusta Raaheen kokonaista kahdeksan penikulmaa noutamaan yhtä kuuden äyrin lanttia, jonka hän oli kätkenyt tuvan uunin taa.
Larsson oli vast'ikään saanut rosvotun talonsa jotensakin kuntoon. Seinät oli valkaistu ja ruudut oli pantu kaikkiin ikkunoihin; mutta kaksinkertaiset ikkunat olivat siihen aikaan, kireimpinäkin talvina, tuntematonta ylellisyyttä. Pienten katettujen portaiden ja ahtaan eteisen kautta astuttiin melkoisen avaraan, mutta matalaan saliin, jonka sisustuksena olivat suunnattoman suuri avoin takka, iso ruokapöytä, maalaamattomat penkit, visainen nojatuoli isäntää varten, tilava ruokakaappi ja seinällä Kaarle XII:n muotokuva, jonka talon nuori väki joka sunnuntai seppelöi vereksillä kuusenhavuilla. Kaikki vihankauna, jota Larsson ja kaikki kauppiaat siihen aikaan olivat kantaneet kuningas vainajaa vastaan, joka oli käynyt heille hyvin kalliiksi, oli jo ammoin aikoja sitten suunnattu vihattuun Görtziin. Hän yksinään sai kantaa porvariston katkeran vihan kaikesta siitä onnettomuudesta, minkä kuninkaan sodanhalu oli kaupalle ja elinkeinoille tuottanut; ja vaikka Larsson oli saanut olla liian paljon mukana täyttämässä vastattavaa puolta Kaarle XII:n kirjanpidossa, voidakseen juuri ihailla tätä sankaria, salli hän kumminkin poikansa ja tyttärensä siinä kohden olla toista mieltä.
Oikealla puolen salia oli kaksi kamaria, toinen isäntää ja emäntää, toinen tyttäriä varten. Vasemmalla puolella oli niin ikään kaksi kamaria, joista ulommainen oli kauppapuotina, sisimmäinen konttorina ja samalla poikain asuinhuoneena. Sitten vielä oli vastapäätä toisella puolen pihaa suomalainen pirtti talonpoikia varten ja sen päällä n.s. yötupa arvokkaimpien vieraiden varalle. Jos tähän lisäämme, että sisustus kaikissa näissä huoneissa oli vielä yksinkertaisempi kuin salissa, niin voimme saada jommoisenkin käsityksen senaikaisesta Vaasan kaupungin rikkaimmasta kauppahuoneesta.
Muutamia tunteja kirkon luona sattuneiden tapausten jälkeen tapaamme taas Larssonin ja hänen perheensä illallispöydän ympärillä kello 7 aikana illalla. Kauppiaan vasemmalla puolen istui hänen vaimonsa, muori Larsson, tuimanpuoleinen viidenviidettä vuoden vanha emäntä; lähinnä häntä tyttäret, neitsyt Kaisa, 20-vuotias, enemmän reippaan kuin suloisen näköinen, ja pieni Veronika, kirkassilmäinen, mutta kalpea ja sievävartaloinen, noin 12-vuotias tyttö. Lähinnä isää istui kolme reipasta poikaa. Näistä oli vanhin, 26-vuotias Lauri, jo tehnyt tehtävänsä sodassa, palvellen kuninkaan johdolla Norjassa, jossa oli menettänyt vasemman silmänsä, mutta oli nyt isän ensimmäinen kirjanpitäjä ja oikea käsi. Toisen, 22-vuotiaan Matin, oli määrä ottaa hoitoonsa Isokyrössä oleva maatila, perintönä isän orpanan, kadonneen Tuomas Larssonin jälkeen, ja nuorin, Bertel, joka oli vasta 15-vuotias, oli käynyt koulua Tukholmassa ja aikoi antautua opinteille, niin pian kun taas saataisiin yliopisto Turkuun. Alempana pöydässä istui eräs ruotsalainen kirjanpitäjä nimeltä Grenman, ynnä kaksi vanhaa renkiä ja kolme piikaa, ja näiden joukossa oli myös entinen pormestari Eerikki Burchard saanut sijansa.
Aikakauden ankaran järjestyksen mukaan ei kukaan saanut puhua pöydässä, ellei isäntä suoraan kysynyt häneltä jotakin. Mutta tämä, joka muuten kaikella vakavan liikemiehen ylenkatseella kohteli tuota seikkailijaa, jonka sattuma oli hänen taloonsa saattanut, alentui nyt tekemään muutamia kysymyksiä, joita muut äänettöminä pöydässä istujat uteliaasti kuuntelivat.
— Burchard kävi Uudessakaupungissa? — kysyi Larsson.
— Jach oli Uusikaupunki ja rauha rakenti, — vastasi entinen pormestari, antaen melkoisen haudikas-nauriin seurata isoa silakkaa pitkäin viiksiensä taa. — Jach oli Kivikarta, se saari, wo den grossen Haus war aufgebaut, und wo der grossmächtige Graf Bruce die Schwedenhunden an der Nase zog.
— Mitä hän sanoo? — jatkoi Larsson otsaansa rypistäen.
— Jach sano wo der grossmächtige Graf Liljenstedt die Russenhunden zog an der Nase, — pitkitti pormestari, olematta mistään milläänkään. — Jach tuntemas den grossen Potentaten, alle zusammen, kaikki tyyni, durchaus! Den Liljenstedt, den Österman, den Bruce, den Strömfelt, den Sparrfelt; guten Tag, mein lieber Burchard, kapuschewaite? Jach presentire das gevär. Gott befehle Ihre Gnaden, so und so, grosser Durst, aber der pullo so ganz pikku liten! Da hast du einen Dukaten, Burchard, me teemme zusammen rauhan! Schön Dank, ihre Gnaden, es lebe der grosse Tsar!
— Vai niin! — murahti Larsson naurahtaen.
— Wollte sagen: der grossmächtige Fridericus soll leben! — oikaisi pormestari sukkelasti sanansa. — Nur immer den rechten Potentaten, durchaus!
— No, ja siellä hän tapasi erään nuoren tytön, joka kylissä kuulusteli
Tuomas Larssonia?
— Uudestakaupungista minä saa kyyti Raumaan. Raumasta marssi kivekät vastaan. Eben aus dem Arreste wech, schlecht geschlafen, miserabel getrunken, pfui! Jach sage zu mir: bin ein gut Finnländer, bin virkamies, tsinownik, Burgermeister in Vaasa gewesen, marschiren nach Vaasa, den alten prächtigen Larsson zu sehen und den trefflichen Bier — mit Erlaubniss, maljasi — und so, paff, drei Hundsfotten in den alten ladossa! Jach sito alle zusammen: ei, jach sito de stacker nicht, nimmer grausam gewesen. Jach sano: Kinder, lasst uns gute Freunde und kumppanit werden. Hagel! Das junge Flicke fiel mir um den Hals, so verdammt froh war sie.
— Heitä oli kolme, sanoo Burchard? Ja missä erosi hän heistä?
— Jach dem konwojierte kaikki kolme bis nach den Malaks, kirkonkylässä. Alleweil spazieren, la la, zuweilen aja hevosta, kataj! Den junge kivekäs war verdammt vergnügen mich zu haben. So ein verfluchter Bummler! Hinta päästä, sata talaria och sata rubel verdienen — eta sto rublej! Jach nichts verdiene, so ein Kerl ist der alte Burchard. Jach suojeli heitä; vanha mummo jammerte nur immer fort, aber die kleine duschinka nannte mich immer den bra Burchard, den Herzens ystävä. Wie sie verliebt war, Donnerwetter; ganz verpicht war sie wegen des alten Burgermeisters. Und so (ja tässä pisti pormestari poskeensa niin paljon puuroa, että se olisi riittänyt puolelle komppanialle) in den Malaks, traf jach ein miserables Brantwein, na wodki! Nahm ein tsarka, denn ich hatte grossen Durst, und war so ein wenig besoffen — halloh! Die junge duschinka ward schräckt, der Teuffelskerl schliess den oven kiinni, und die ganze Gesellschaft war putzwech..
Larssonin katsanto synkistyi, mutta hän ei virkkanut mitään. Kaikki pöytävieraat olivat lopettaneet ateriansa; pormestari vain koki ahkerasti korvata, mitä kertoessaan sankarillisista seikkailuistaan oli laiminlyönyt, kun ovi aukesi ja nuori tyttö astui saliin.
Vaikka nuttu oli lumessa ja villahuivi otsalle vedettynä, tunsivat kaikki läsnä olevat ensi silmäyksellä Maria Larssonin kauniit siniset silmät ja solakan sorean vartalon.
Perheen nuoremmat jäsenet nousivat häntä sydämellisesti tervehtimään; yksin pormestarikin laski pois puulusikan, joka oli tehnyt niin suunnattoman kuopan kaurapuuroon. Mutta isännän käskevä silmäys pidätti kaikki paikoilleen.
— Ruokaluku! — sanoi hän yksikantaan, huolimatta edes tervehtiä äsken tullutta.
Veronika, jonka vuoro oli lukea ruokaluku, teki tämän tehtävänsä tapaillen. Kaikkien silmät vilkuivat salaisesti tyttöön, joka seisoi arkana ja äänetönnä oven suussa.
Kun rukous oli luettu, meni Larsson Marian luokse ja talutti hänet, sanaakaan virkkamatta, kamariinsa, jonka tehtyään hän sulki oven ja katseli tyttöä tuomarin ankaruudella.
— Ennenkuin sanon sinut tervetulleeksi talooni, — sanoi hän, — täytyy minun tietää, oletko mahdollinen astumaan tänne ja olemaan meidän väkeämme. Minä olen sinulle isän sijainen ja minun täytyy tietää, minkätähden pimeän yön aikaan karkasit Tukholmasta ja noin pahasti rikoit korkeita hyväntekijöitäsi, kreivi ja kreivitär Hornia vastaan.
— Minä kirjoitin kreivittärelle Vaxholmasta ja pyysin häntä antamaan minulle anteeksi, — vastasi Maria itkuun purskahtamaisillaan.
— Kirjeen, jota ei kukaan ymmärtänyt ja jossa et mitään tunnustanut.
Minä tahdon tietää, minkätähden sinä karkasit.
— Antakaa minulle anteeksi, setä, voi, antakaa anteeksi! En nyt voi sitä sanoa; se kenties syöksisi meidät kaikki onnettomuuteen. Uskokaa minua, minä olen viaton, minä en voinut muuta tehdä! Minun täytyi, minun täytyi paeta!
— Maria, ethän saattane ajatella minun aikovan tyytyä tyhjiin verukkeihin. Sano minulle kaikki, niin minä koetan korjata erehdyksesi.
— Minä en ole rikollinen, mutta kuitenkaan en nyt saata sanoa teille, kuinka asian laita on. Olkaa minulle armollinen! Saatatteko ajaa minut pois huoneestanne?
— En. Mutta minä en suvaitse sinun puhella täällä kenenkään kanssa; etkä sinä saa ojentaa kättäsi orpanoille ja tädillesi, ennenkuin olet itsesi puhdistanut. Käytä järkeäsi, lapseni! Jos olet syytön, niin ei sinun tarvitse sanoa kuin yksi tosi sana.
— Ja se sana olisi kenties teidän onnettomuutenne! Ei, setäseni! En voi, minä en voi nyt!
— Vai niin! Kuule siis, mitä lupasin kreivi Hornille Tukholmasta lähtiessäni. Minä lähetän tytön takaisin, milloin ja missä vain hänet tapaan; niin sanoin, ja minun ei ole tapana sanaani syödä. Meri ei ole vielä jäässä. Brändön luona on eräs Uumajan vene, joka huomenna palaa Ruotsiin. Täksi yöksi saat jäädä tänne, mutta ei kukaan muu kuin minä saa puhua kanssasi. Huomenna päivän koittaessa vien sinut Brändöhön ja pidän huolen siitä, että tulet jälleen Tukholmaan. Hyvää yötä!
Näin puhuttuaan lähti ankara setä huoneesta ja pani oven ulkopuolelta säppiin. Maria peitti kasvonsa käsiinsä ja itki.
Ei kukaan uskaltanut edes yrittää nousta pelättyä isäntää vastustamaan. Veronika vain pisti salaa palan sunnuntaikakkuaan tarjottimelle, jolle hänen lukkojen taakse teljetylle orpanalleen aiottu illallinen asetettiin.
Kun tämä oli tehty, nosti Larsson säpin pois ja meni itse viemään tarjotinta vangille. Hämmästyksen huuto — ja kaikki seurasivat häntä kamariin. Ikkuna oli auki; Maria parka oli paennut yksinään ja avutonna pimeään talviyöhön.
8. PAKOLAISET ERÄMAASSA.
Kaiken syksyä v. 1721 ja vielä seuraavana talvenakin tulvaili pakolaisia Suomeen. Muutamat tulivat pohjoista tietä Tornion ja Kemin kautta; toiset tulivat meritse Ruotsista takaisin; vielä toiset tulivat sisämaan erämaista, joissa olivat olleet piilossa, takaisin entisille, lähempänä merenrantaa oleville kotipaikoillensa; muutamat harvat palasivat vankeudestaan Venäjältä. Kaikilla heillä oli suuria vaikeuksia kestettävänä. Täällä ei ollut muita teitä kuljettavassa kunnossa kuin välttämättömän tarpeelliset sotaväen tiet. Millään muilla teillä ei ollut ainoatakaan siltaa, ei ainoatakaan lauttaa, tuskin venettä rannoilla; ei majataloja, ei hevosia, ei ruokavaroja, ei asuinhuoneita eikä ihmisiä. Kun myrskyt Antinpäivän aikana 1721 viskasivat maaherran, parooni von Essenin maihin Kasabölen luona Merikarvian pitäjässä ja hän täältä tahtoi matkustaa pohjoiseen päin lääniinsä, ei hän isolla rantamaantielläkään huomannut ryhdytyksi minkäänlaisiin toimenpiteisiin matkustavaisten kulkua varten. Venäjän hallitus oli kyllä hankkinut tänne postinkulun ja majataloja, mutta ne oli nyt lakkautettu. Maaherra pääsi vain mitä suurimmalla vaikeudella eteenpäin ja useissa paikoin täytyi hänen siihen käyttää härkiä. Tästä voi suunnilleen arvata, miten oli muiden matkustavaisten laita.
Ne, jotka kulkivat pitäjän- ja kylänteitä, eivät monessakaan paikoin enää löytäneet entistä tietä, vaan sen sijalla suon tahi viidakon, jossa siellä täällä rattaanjälkiä näkyi. Ja jos löysivätkin tien, olivat kaikki ojat umpeen sortuneet, kaikki rummut hävinneet, ja yleensä olivat kaikki entisten peltojen ja niittyjen aidat kumossa. Pakolaiset etsivät kotiseutunsa kirkkoa; vaivoin he sen löysivät; metsää oli kasvanut sen ympärille peittäen sen vaeltajan silmiltä. Aita oli revitty maahan kirkkomaan ympäriltä — missä näet aitaa oli ollut, sillä useimmat kuolleet haudattiin vielä kirkon lattian alle — ja ristit oli maahan tallattu. Tornissa ei ollut kelloa, millä olisi jumalanpalvelukseen soitettu; taivaan tuulet puhalsivat särjetyistä ikkunoista sisään; alttari ei ollut juhla-asussa, sillä ei ollut ehtoolliskalkkia, ei viiniä, ja vain harvoin pappi, tai oli siellä entisen kirkkoherran sijassa joku nuori teini, joka umpimähkään oli Turussa virkaansa vihitty. Sittenkin notkistivat pakolaiset sydämellisellä hartaudella polvensa autiossa temppelissä; heistä tuntui niinkuin he jälleen seisoisivat lähempänä Jumalaansa, kun saivat palvella häntä omassa kirkossaan, vaikka se olikin rappeutunut.
Kirkosta lähtivät pakolaiset hakemaan kyläänsä ja taloansa. He hieroivat silmiään ja katselivat hämmästyneinä ympärilleen. Oudolta ja erilaiselta näytti nyt entinen ranta ja tutut kunnaat. Veräjä oli poissa, kaivo umpeen sortunut, pirtti kadonnut; ei ollut helppo tuntea entistä rakasta pihamaata, joka nyt oli kasvanut täyteen kuusia ja katajapensaita. Tai jos joskus tapahtui, että uusi pirtti viimeisinä vuosina oli kohonnut vanhan rauhoitetulle paikalle, oli uudessa pirtissä uudet, tuntemattomat asukkaat, jotka olivat ottaneet tämän aution tilan haltuunsa; silloin syntyi siellä keskinäisiä valituksia ja pitkällisiä riitoja omistusoikeudesta; ja outoa oli nähdä, kuinka nämä ihmiset riitelivät juuri tästä vähäisestä ja metsittyneestä maatilkusta, vaikka maa useiden penikulmien laajuudelta oli autiona ja asumatonna.
Kymmenen tai kaksitoista päivää ennen joulua samosi tällainen pakolaislauma Isokyrön pitäjän kautta. Heitä oli noin kymmenen huonekuntaa. Mutta heillä ei ollut kuin kaksi hevosta vähiä tavaroita vetämässä. Tie vei heidät entisen tappotanteren poikki; joki oli taas jäässä, rannat lumen peitossa, samoin kuin tuona merkillisenä päivänä lähes kahdeksan vuotta sitten.
Siellä täällä voi lumipeiton alta huomata jonkin hevosen luurangon tai multaläjiä, jotka oli luotu kaatuneiden haudoille; muutoin ei lähitienoolla merkkiäkään tuosta suuresta taistelusta. Mutta Napuen kylä oli vielä autiona ja asumatonna, puoleksi maahan revittynä, puoleksi poltettuna. Muutamia rapistuneita huoneita oli vielä jäljellä, mutta ihmiset kammoivat niitä. Läheinen tappotanner oli kovin kamala naapuri ja siihen liittyi katkeria muistoja. Pakolaiset kulkivat edelleen ja tulivat kaartotietä kirkolle. Suurelle viljellylle lakeudelle oli kasvanut koivunvesoja ja nuoria pajupensaita; ketulla oli luolansa ja metsäkanalla pesänsä keskellä Suomenmaan suurimpia ja viljavimpia vainioita. Mutta lakeudella oli paikoitellen vielä viljelyksen jälkiä.
Siellä olivat kylät vielä osaksi asuttuja, ja pakolaiset saivat kaivatun suojan päänsä päälle. He hajausivat taloihin, ja köyhä väestö otti heidät vieraanvaraisesi vastaan. Muutamat heistä olivat tältä tienoolta kotoisin. Liikuttavaa oli nähdä, kuinka he kävivät talosta taloon tiedustamassa sukulaisiaan ja ystäviään. Aivan harvat olivat enää elossa; mutta toisinaan tapahtui, että vanhemmat löysivät kadonneet lapsensa, ja lapset kaivatut vanhempansa; veljet ja sisaret löysivät toisensa, joita jo ammoin olivat kuolleiksi luulleet, ja entinen nuorukainen tapasi nuoruutensa rakkaan morsiamen toisen toverina. Ah, noita armaan isänmaan kurjia, eksyneitä pakolaisia! He tunsivat itsensä kuin haaksirikkoon joutuneiksi, joista moni oli saanut aalloissa hautansa, mutta muutamat rannalle ajautuneet, ja milloin surren milloin iloiten lukevat he harventuneita rivejänsä.
Näiden matkustajain joukossa oli eräs viisihenkinen seurue, jolla oli yksi hevonen. Kolme heistä muodosti erään kotiin palaavan perheen: nuori entinen sotamies nimeltä Heikki, hänen niin ikään nuori vaimonsa Riitta, ja tämän voimaton isä, vanha Hilli. Heikki oli talollisenpoika Isokyröstä, ja isänsä vanhimpana poikana tilan laillinen perijä. Mutta kun Heikki, jota oli luultu kuolleeksi, nyt palasi Ruotsista, tapasi hän maan ja talon nuorimman veljen viljelemänä, joka oli asunut siinä perheineen jo useita vuosia. Tila oli liian pieni jaettavaksi, eikä Heikillä ollut halua häätää veljeään pois. Siispä levähti hän vain muutamia päiviä Isokyrössä ja lähti sitten vaimoineen ja appineen edemmä pohjaan päin Munsalan kappeliin, aikeissa ruveta siellä uudestaan viljelemään erästä autiota appensa ennen omistamaa tilaa. Munsalan seurakunta on tätä nykyä kokonaan ruotsalainen, mutta paikkakunnan oma nimi (Munasalo) ja useat muut nimet (Väkisalo, Lohilahti y.m.) todistavat, että väestö ennen muinoin oli suomalainen. Isoviha muutti monin paikoin Pohjanmaan suomalaisen ja ruotsalaisen väestön asuma-alueita.
Näihin kolmeen oli Vaasan seudulla liittynyt eräs nuori tyttö, jota muuan harmaatakkinen nuorukainen saatteli. Kun helposti tunnemme heidät kahdeksi vanhaksi tuttavaksi, tarvitsee meidän vain lisätä, että Maria Larsson, paettuaan setänsä talosta, löysi turvapaikan sen vanhan vaimon sisaren luona, joka siihen asti oli häntä seuraillut ja joka nyt jäi Vaasaan. Täällä oli Elias Pietarinpoika taasen tavannut hänet, ja kun Maria ei millään muotoa tahtonut antautua setänsä uhkauksen alaiseksi ja suostua väkisin Tukholmaan lähetettäväksi, päätti hän ennemmin Eliaksen avulla omin päinsä tiedustella kadonnutta isäänsä. Molemmat seurasivat siis muita pakolaisia Isokyröön. Mutta täällä ei ollut kukaan nähnyt Tuomas Larssonia neljään vuoteen, ei sen koommin, kun hän riitaantui erään venäläisen komennuskunnan kanssa, joka oli lähetetty sinne veroja vaatimaan. Tässä tilaisuudessa ryöstettiin ja poltettiin Perttilän rakennus, ja sen vanha isäntä katosi. Mutta huhuttiin, että hänet kaksi vuotta sitten oli nähty Munsalassa tai Oravaisissa, ja tämä huhu sai Marian seuraamaan noita toisia pohjoiseen päin, sitä kernaammin, kun hän oli mieltynyt Riittaan ja toivoi täten haihduttavansa setänsä jäljiltään. Eliaksella oli omat syynsä, joiden vuoksi hän ei tahtonut palata Etelä-Suomeen, eikä hän kauan miettinyt, ennenkuin liittyi seurueeseen viidenneksi.
Pakolaisilta meni kumminkin yhdeksättä päivää kuuden penikulman taipalella Isokyröstä Munsalaan. Useita kertoja oli heidän pakko viettää yönsä jossakin rappeutuneessa ladossa tai autiossa torpassa, ja hevosparka sai tyytyä muutamiin näivettyneisiin lehtiin, joita lumen alta kerättiin. Usein olivat sudet keskellä kirkasta päivää niin julkeita, että Eliaksen ja Heikin täytyi kangeilla ajaa niitä tiehensä hevosta hätyyttämästä. Usein tavattiin metsästä myöskin jonkun yksinäisen pakolaisen jäännöksiä jonka nuo silloin niin tavattoman rohkeat pedot olivat repineet ja syöneet.
Onneksi oli jo jää muodostanut luonnollisia siltoja jokien ja soiden yli, ja matkustajat olivat Isokyrössä varustautuneet ruokavaroilla. Niinpä tulivatkin he viimein väsyneinä, mutta hyvissä voimin määräpaikkaansa Lohilahteen (nyt ruotsiksi Lojlax), joka on neljänneksen penikulmaa pohjoiseen Munsalan kirkolta ja kolme neljännestä etelään Uuden Kaarlepyyn kaupungista.
Hillin entisestä maatilasta oli jäljellä vain vanha riihi maantien varrella. He tulivat sinne kahta päivää ennen joulua. Kuinka aikoivat nämä kodittomat pakolaiset nyt viettää Vapahtajan iloista syntymäjuhlaa?
He asettuivat riiheen asumaan ja huomasivat, että sitä vielä kävi lämmittäminen, kun vain varovasti lämmitti. Vähän ajan päästä räiskivät vankat petäjähalot uunissa. Heikki ja hänen nuori vaimonsa katselivat toisiaan viihtyisin mielin. He eivät olleet koskaan ennen oman katon alla yhdessä istuneet, ja tämä rappeutunut, savustunut rakennus oli heidän ensimmäinen kiinteä omaisuutensa ja ensimmäinen kotinsa. Vaikka vanha Hilli ei voinut kyllin ylistää tilan entistä rikkautta eikä kyllin huokailla ajatellessaan sen nykyistä köyhyyttä, olivat nämä nuoret vastanaineet mielestään nyt rikkaammat kuin koskaan ennen. Surullisena ja mietteihinsä vaipuneena istui Maria uunin vieressä, ja vastoin hänen tahtoaan lensivät ajatukset Tukholmaan, rikkaaseen kreivin taloon, jossa Ruotsinmaan köyhyyden ylimmillään ollessa kaikki oli vielä samettia, silkkiä, peililasia ja kultaa. Kiusaaja, joka aina on läsnä tämmöisinä hetkinä, kuiskasi hänen korvaansa: miksi vaihdoit tuon komeuden viheliäiseen kinosten ja erämaiden keskellä olevaan vajaan? Mutta hiljainen sisällinen ääni vastasi tähän: Maria, sinä teit oikein! Ja kiusaaja vaikeni.
Elias palasi nyt pyssyineen metsästä, tuoden kaksi ammuttua metsoa, jotka heti ruuaksi valmistettiin. — Minun tekee mieleni ehdottaa sinulle jotakin, Heikki, — sanoi hän iloisesti. — Minä rupean torppariksesi, ja niin rakennamme huoneita yhdessä; täällä on hyvää hirsimetsää. Ensin autan sinua rakentamaan hyvän talon tälle kunnaalle ja sitten pitää sinun auttaa minua rakentamaan pienoista pirttiä tuonne meren rantaan. Sinä hoidat peltoa ja niittyä, riihtä ja karjaa; minä sitävastoin kalastelen tuolla kauniilla lahdella silloin, kun et tarvitse minua, sillä mieleni palaa merelle.
— Tuohon käteen! — vastasi Heikki reippaasti, — mutta silloin sinulla myös pitää olla reipas vaimo, joka ottaa sinut iloisin silmin vastaan, joka valmistaa sinulle räiskävän tulen ja lämpimän puuron palatessasi viluisena ja märkänä mereltä.
— Sitä sietää vielä paljon miettiä — vastasi Elias hämillään, työntäen halkoa uuniin. Halko räiski, kipinät säihkyivät ja valkeanvalo sattui huikaisten Mariaa silmiin hänen istuessaan uunin edessä pää käsiin vaipuneena. Ehkä hän valkean hohteen tähden kääntyi toisaalle, eikä kukaan tiennyt, tykyttikö hänen kaksikymmenvuotias sydämensä kiivaasti vaiko verkalleen näitä tulevaisuuden suunnitelmia kuullessaan.
9. TALVI- JA KEVÄTPÄIVIÄ.
Seuraava talvi Lohilahden uudisasukkailla oli jotensakin luminen. He olivat olleet joulukirkossa Uudessa Kaarlepyyssä, josta heidän muutenkin oli suolaa ja rautaa hankittava ja jonne heillä oli vain kolmen neljänneksen penikulman matka. Tämä vähäinen kaupunki oli v. 1714 joutunut pahasti sodan jalkoihin. Täällä oli venäläinen kaleerilaivasta laskenut sotaväkeä maalle joen suussa. Täältä oli tuo hirvittävä Pohjanmaalla tapahtunut pako ja vaino alkanut. Toisia vihollislaumoja samosi maitse etelästäpäin Isokyrön tappelun jälkeen. Mutta kaupungin varakkaimmat porvarit keräsivät kaiken hopean ja kullan, mikä sodasta oli heille säästynyt, ja menivät sen kanssa lähenevää vihollista vastaan eteläpuolelle siltaa. Naapurikaupungin Pietarsaaren asukkaat, jotka eivät ryhtyneet tähän varokeinoon, saivat kohta sen jälkeen nähdä kaupunkinsa porona. Uudessa Kaarlepyyssä näkyi vielä vähän varallisuuden tähteitä siitä syystä, että sen rohkeat pienet kannettomat alukset, huolimatta vihollisen valppaudesta, aika ajoin olivat käyneet kauppaa Länsipohjassa. Muutoin olivat paikat täälläkin ryöstetyt ja autiot. Kaupungissa oli, silloin kun rauha tehtiin, tuskin 150 asukasta; mutta syksyllä oli jo yhtä monta pakolaista tullut Ruotsista takaisin. V. 1708 rakennettuun kirkkoon kokoontuivat silloin, niinkuin vielä tänäkin päivänä, sekä kaupungin että maaseudun asukkaat tätä suurta juhlaa viettämään. Ensi kerran moneen vuoteen oli taas elämä iloisempaa kirkkomäellä. Taas kuultiin, niinkuin muinoinkin, kulkusten kilinää ja hevosten hirnumista pimeänä jouluaamuna kilpaa ajettaessa. Kirkko loisti niinkuin ennenkin valoa ja hartautta. Tosin olivat ruunut ja kynttilähaarat väliaikaisesti vain puusta, ja kynttilöitä oli vähän ja nekin pieniä. Mutta ei ollut kirkko vielä koskaan juhlallisemmin loistanut eikä hartaampia kiitosvirsiä kaikunut. Oli niinkuin hurmaava kiitollisuuden ja onnellisuuden tunne olisi heijastunut seurakunnan vakavista kasvoista katossa oleviin enkelinkuviin ja kivipaasien läpi aina kirkon sillan alla oleviin vainajien kammioihin saakka.
Lohilahden uudisasukkaat palasivat puolipäiväsaarnan jälkeen kotiinsa. Eliaksesta näytti, niinkuin joku paksu, pörheään lammasnahkaturkkiin puettu mies olisi seurannut heitä kappaleen matkaa heidän mennessään kirkosta majapaikkaansa raatimies Fortellille. Meidän on muistettava, että Elias oli rauhattomaksi julistettu mies, joka ei mielellään halunnut tavata tuttavia, ja hän päätti sentähden pitää silmänsä auki. Mutta kun Heikki kohta sen jälkeen istui rekeen kyyditäkseen Riitan ja Marian takaisin Lohilahdelle, ja Elias itse ilman mitään seikkailuja kulki jalkaisin sillan yli, niin tuo hetkellinen epäluulo kohta haihtui hänen mielestään.
Heti joulun jälkeen rupesivat Heikki ja Elias kaikin voimin taloa rakentamaan. Eikä viipynytkään monta viikkoa, ennenkuin tilava pirtti seisoi salvettuna ja valkoisena Lohilahden kunnaalla, itäpuolella maantietä, joka kulki kunnaan ja meren välitse. Toinen kahdesta pienestä kamarista, joista voi nähdä kauniin, silloin kunnaan juurelle asti ulottuvan lahden, vaikka se nyt on paennut kauas taapäin, määrättiin jo alusta alkaen Marialle. Toisessa kamarissa asui Heikki vaimonsa kanssa; mutta Elias ei ottanut vastaan hänelle tuvassa tarjottua sijaa. Hän meni joka yöksi riiheen majailemaan; — "siellä nukun niin hyvästi oljilla uunin vieressä", — sanoi hän piloillaan. Mutta eipä Elias nukkunutkaan. Toisten levätessä hän vartioi taloa kylminä talviöinä ja kuunteli tarkoin jokaista maantieltä kuuluvaa ääntä. Elias oli tottunut sotajalalla elämään; nyt oli rauha, mutta Elias tunsi ilmassa jotakin epäiltävää; hän ei katsonut viisaaksi, että kaikki Lohilahden asukkaat nukkuivat.
Kuitenkin kului viikkoja ja kuukausia rauhallisesti, ja Elias alkoi toisinaan suoda itselleen vähän lepoa. Välistä tapahtui, että joku vaeltaja, tuvasta näkyvän hupaisen valkeanvalon houkuttelemana, etsi suojaa pimeän ja rajuilman aikana. Milloin se oli joku vanha karoliini, joka vihdoin viimeinkin saapui kotiseuduilleen; milloin joku sotavanki, joka vihdoin viimeinkin palasi Ukrainasta ja turhaan tiedusteli sukulaisiaan ja ystäviään, joista oli eronnut kaksikymmentä vuotta sitten; milloin joku köyhä kappalainen tai lukkari, joka kulki jalkaisin seurakuntaansa takaisin; milloin pari puolikasvuista lasta, jotka etsivät kadotettua kotiaan eivätkä muistaneet siitä sen enempää kuin että kartanolla oli kaivo, tallissa hevonen ja vuoteen vieressä hyvä äiti, joka luki heille siunauksen, heidän muinoin pieninä ollessaan. Kaikki nämä vaeltajat saivat täällä turvapaikan, samoin kuin Lohilahden asukkaat itsekin olivat äskettäin saaneet sen muiden luona. Ja he kertoivat kukin tarujaan pitkinä talvi-iltoina; sillä todellisuus oli siihen aikaan ihmeellisempi kuin moni satu nyt, ja ihmiset olivat kokeneet niin eriskummaisia kohtaloita, että nykypäivinä harvoin kukaan enää sellaisia elämässään nähnee.
Eräänä päivänä alkupuolella maaliskuuta, kun rauhan ensimmäinen kevätaurinko pani lumen sulamaan Suomen kuusien oksilta, olivat Munsalan kappelilaiset kokoutuneet jäälle Veksalankylän luo nostamaan ylös kirkon kelloa, joka sinne oli upotettu vihollisen maahan hyökätessä. Se oli niinä yhdeksänä vuotena, jotka olivat kuluneet sen upottamisesta, vajonnut niin syvälle liejuun, ettei sitä syksyllä saatu ylös proomun ja ranankaan avulla — eikä nyt enää oikein tarkkaan tietty paikkaakaan. Täällä, niinkuin muuallakin Suomen rannoilla, kuuli paimen tahi sunnuntaiaamuna kirkkoon vaeltava eukko kellon soivan vedessä, oltiin siitä niin varmat, että näiltä eukoilta ja paimenilta kysyttiin paikkaakin, missä kello oli. Kuulevathan vanhukset vieläkin semmoisten upotettujen kellojen järvissä soivan.
Eräs Monäsin kylästä kotoisin oleva tietäjäukko neuvoi väestöä viskaamaan terästä veteen siinä, mistä kelloa etsittiin. Teräs ihan varmaan helähtäisi vihittyyn malmiin koskiessaan. Mutta koe ei onnistunutkaan; teräs helähti kaikkiin pohjassa oleviin kiviin. Muutamat arvelivat vian olevan siinä, ettei oltu ihan ääneti niinkuin maakätköjä haettaessa. Toiset eivät luulleet voivansa saada mitään aikaan, ellei pappi lukisi rukoustaan avannon reunalla. Vasta sitten, kun Elias keksi sen keinon, että kelloa naarattaisiin kalastajain tavoin, löydettiin se viimein, vedettiin miehissä ylös päivän valoon ja vietiin meluten ja ilosta huudellen kirkkoon jälleen.
Alkoi jo hämärtää, kun Elias ja Heikki palasivat jäätä myöten Lohilahdelle. Hyhmä, jota puolenpäivän aikana oli keräytynyt kuoppiin ja rattaan jälkiin, oli taas iltakylmässä tehnyt ohutta riittää, joka ratisten murtui kävelijäin jalkain alla. Taivas oli niin puhdas, niin sininen kuin se vain täällä pohjolassa kauniina maaliskuun iltana voi olla, ja omituinen kevättunnelma henki koko luonnosta. Niinpä hengittivät nämä molemmat vaeltajatkin, jotka eivät muuten olleet haaveiluun taipuvaisia, mielihyvällä tätä puhdasta ilmaa — katsellen äänettöminä kuusimetsän yllä tuikkivaa iltatähteä.
He olivat tulleet maantielle, vähän matkan päähän siitä suunnattoman suuresta kiviröykkiöstä, jonka valtameri muinoin on luonut tälle rannalle, kun Elias kokeneen partiolaisen tarkalla silmällä havaitsi kaksi mahdottoman leveätä jalaksenjälkeä tiellä. — Joku venäläinen herra on ajanut pohjoiseen päin tänään, — sanoi hän, vähän levottomasti katsahtaen vartioimattoman talon puoleen.
— Se kai on ollut ylhäinen herra, — vastasi Heikki, tarkastaen kavionjälkiä; — häntä on saattajana seurannut kolme ratsastajaa, yksi kummallakin puolen rekeä ja yksi reen takana.
— Riihen ovi on auki, — huomautti Elias ja kiirehti nyt kulkuaan. Riihtä käytettiin myös Lohilahden talon ainoan hevosen tallina, ennenkuin oikeata tallia ehdittiin ruveta rakentamaan.
Miehet tulivat riiheen; hevonen oli poissa, valjaat kadonneet. Lumi riihen edessä oli hevosten kavioiden ja ihmisten jalkojen tallaamaa.
Levottomien aavistusten valtaamina riensivät miehet tupaan. Mutta Heikin pelko asettui kohta, kun Riitta levollisena astui ovessa häntä vastaan. Riitta oli muutamia viikkoja sitten lahjoittanut miehelleen vankan pojan ja poistui kätkyen vierestä ainoastaan päästääkseen palaavat sisään.
— Kuka on käynyt tallissa ja ottanut meidän hevosemme? — kysyi
Heikki.
— Minä luulin sinun jo tietävän sen, — vastasi Riitta. — Jahtivouti lähetti sitä noutamaan ja käski sanoa, että hän on käskenyt seurakuntalaisten tuoda kaikki hevoset vetämään kelloa kirkkoon. Sinun hevosesi oli kymmenes, sanoi hän; sen useampia hevosia ei ollut koko kappelissa.
— Mitä tämä on? — huudahti Heikki. — Me tulemme jäältä ja sinne ei ole käsketty tuoda kuin kolme hevosta, jotka hyvin riittivät koko kuljetukseen.
— Hyvänen aika! — Sen kai Maria tietänee, joka seurasi miehiä riiheen antaakseen heille avaimen, — vastasi Riitta, nyt hänkin hämmästyneenä.
Elias, joka sillä aikaa oli hakenut Mariaa joka paikasta, kysyi nyt Riitalta, minne nuori tyttö oli mennyt. — Eikö hän ollutkaan teidän kanssanne? — vastasi Riitta. — Kyllähän minua kummastutti, kun hän vastoin tapaansa viipyi niin kauan poissa, mutta minä luulin hänen menneen hevosen kanssa jäälle katsomaan, kun ne ottivat kelloa ylös.
Elias ei kysellyt sen enempää. Hän syöksähti ulos, tuli riihelle ja sieltä maantielle. Ilta oli kirkas ja tyyni; kuu nousi metsän takaa. Ei kuulunut risahdusta, ei rasahdusta. Mariasta ei näkynyt ei kuulunut vähintäkään vihiä.
Elias seisoi muutaman tuokion ääneti, hengittämättä, tyrmistyneenä. Hänestä oli niinkuin maailma hänen ympärillään äkkiä olisi tullut autioksi ja pimeäksi, eikä hän enää ymmärtänyt tuota keväistä taivasta, jonka tähtiä hän vast'ikään oli hiljaisella ilolla katsellut. Maria oli poissa: kaikki oli tyhjää; mitäpä hän enää tekisi maailmassa!
Mutta tämän huumaavan tunteen sijaan tuli uusi pelko. Kuka oli Marian vienyt? Ja minne hänet oli viety? Eikö ollut luultavaa, että tämä väkivaltainen väijytys oli jossakin yhteydessä sen salaisuuden kanssa, joka oli ajanut Marian Tukholmasta pois, ja jota hän niin itsepintaisesti kieltäytyi ilmaisemasta? Ja jos niin oli, mikä kohtalo odotti nyt Mariaa?
Hänen etsimisensä, hänen pelastamisensa tuli nyt Eliaksen ainoaksi ajatukseksi. Hänen mielenmalttinsa palasi. Hän heittäytyi kontalleen tarkastamaan maantiellä olevia jälkiä heikossa, epäselvässä kuunvalossa. Hän luuli näkevänsä, että tuo leveäjalaksinen reki oli pysähtynyt taloon eroavan ajotien kohdalla ja sitten jatkanut kulkuaan pohjoiseen. Minkätähden pohjoiseen, jos Marian vaasalainen setä oli hänet noudattanut? Lisäksi tuli vielä tämä: hän luuli näkevänsä, että reen eteen, joka sitä ennen oli kulkenut kahden hevosen vetämänä, talon pohjoispuolella oli valjastettu kolmas. Hänelle johtui mieleen, että totta kai kolmas hevonen oli Heikin. Hän luuli tuntevansa oikean takajalan jäljen; sen kenkä oli yhdestä kohti taittunut. Hän ymmärsi nyt, että hevosen pois viemisen tarkoituksena oli ollut estää hänet ajamasta takaa väkivallan tekijöitä.
Elias, jonka neuvokkuus oli monissa seikkailuissa hyvin harjaantunut, ymmärsi kohta, mitä hänen oli tehtävä. Hän kiirehti tupaan takaisin, pisti taskuunsa sen hopeakellon, jonka hän kerran oli ottanut sotasaaliiksi eräältä vihollisen upseerilta, ja muutamia samalla tavalla saatuja, kauan säästetyitä hopearuplia. Sitten hän sanoi Heikille ja Riitalle pikaiset hyvästit, luvaten, ettei palaisi ilman Mariaa.
Nyt hän tiesi, ettei ainoaakaan hevosta ollut kullallakaan ostettavissa kokonaisen penikulman alalta Uuteen Kaarlepyyhyn päin. Hänen täytyi sentähden mennä etelään päin Munsalan kirkonkylään, vaikka tämä tie vei kokonaan toisaalle kuin minne pakolaiset olivat ajaneet. Mutta Eliaksella ei ollut valitsemisen varaa. Hän tuli kylään ja meni siihen taloon, missä tiesi nopeimman hevosen olevan. — Lainaa minulle hevosesi, Simuna, — sanoi hän, — ja jos en tule takaisin, niin ota tämä kello ja nämä rahat vahinkosi korvaukseksi; ne ovat suurempiarvoisia kuin sinun hevosesi.
Simuna, vanha hevoshuijari, kapasi jonkin kerran korvansa taustaa ennenkuin taipui kauppaan. Ei toden totta ollutkaan viljalti hevosia tähän aikaan; niitä oli täytynyt tuottaa viidenkymmenen penikulman takaa aina Karjalasta asti, eikä niitä nyt saanut sieltä rahallakaan; niitä oli täytynyt viimeksi syksymyöhällä tuoda Länsipohjasta. Mutta jos hevoset olivat harvinaisia, niin olivat kirkkaat hopearahat vielä harvinaisempia, ja Simuna ei voinut kiusausta vastustaa. Hän vannoi ja vakuutti, että hän ennen tahtoisi menettää vaimonsa kuin hevosensa; mutta kuinka olikaan, ruplat huilahtivat hänen vanhaan nahkakukkaroonsa, ja kauppa oli tehty.
Muutamia minuutteja sen jälkeen ratsasti Elias täyttä laukkaa Lohilahteen takaisin, valjasti hevosensa Heikin keveän kirkkoreen eteen ja lähti aika vauhtia ajamaan pohjoiseen päin tähtien tuikkiessa tyynessä, kylmässä kevätyössä.
10. SISSI AJAA SAALISTAAN.
Elias Pietarinpoika ei ollut niitä, jotka vitkastelevat, kun jotakin tähdellistä on toimitettavana. Yhdentoista aikaan illalla hän oli jo Uudessakaarlepyyssä, jossa pysähtyi kaupungin pohjoisessa osassa olevaan vähäpätöiseen majataloon. Maaherra, parooni von Essen oli näet talvella laitattanut uusia majataloja kaikkien huomattavien teitten varsille, ja kyytipalkka oli, kalliin ajan ja hevosten puutteen vuoksi, koroitettu kuudeksi hopeaäyriksi penikulmalta.
Koko kaupunki nukkui syvimmässä yölevossaan. Siihen aikaan mentiin vanhan hyvän tavan mukaan maata kello 7 tai 8 aikaan illalla ja oltiin jalkeilla kukon laulaessa kello 3 aamulla. Valvominen kynttilän ääressä, silloinkun takkavalkean tai päreen roihun valo ei tyydyttänyt oli tänä talvena jo itsestäänkin mahdotonta, sillä talikynttilät olivat kalliita ja hyvin harvinaisia. Vielä harvemmassa oli siihen aikaan yhtään ainoata katulyhtyä Suomen kaupungeissa.
Elias koputti pelkäämättä suljettua porttia, ja rohkeni, kun ei vastausta tullut, huutaa: — Kruunun nimessä!
Viimein ilmaantui unenpöpperöinen renki, joka aukaisi portin vihaisesti kysyen: — Kuka lempo se ei anna ihmisten rauhassa nukkua?
— Minä olen maaherran sanansaattaja, — vastasi Elias sukkelasti, — ja minut on lähetetty Vaasasta viemään sanaa sille herralle, joka tänä iltana kulki tästä kautta kolmen hevosen vetämässä isossa venäläisessä reessä. Minä tahdon tietää, milloin hän lähti täältä ja menikö hän jäitse pohjoiseen päin.
Renki, jonka ymmärrys vielä torkkui, tuijotti äsken tulleeseen ja kysyi haukotellen: — Kuka herra?
— Se, joka matkusti tämän kautta tänä iltana kello 6 tai 7 aikana ja jolla oli muassaan nuori nainen ja kolme ratsastajaa.
— Täällä ei ole semmoisia herroja käynyt, enkä minä huoli vastata mokomiin kysymyksiin, — vastasi renki äreästi ja paiskasi portin kiinni aivan kruunun sanansaattajan nenän edessä.
Elias mietti, pitäisikö hänen lyödä portti rikki ja herättää talonväki. Tämä ei juuri näyttänyt hänestä sopivalta. Toinen parempi keino juolahti hänelle mieleen. — Varo, Matti, — sanoi hän, — etten katseluta sinua sotamieheksi, kun kahden viikon päästä tulen tänne maaherran kanssa. — Suurimpia huolia talvella v. 1722 oli nimittäin uuden ruotujaon toimeenpaneminen silloisessa väen puutteessa, ja vaikka ei enää käynytkään laatuun, niinkuin kuningas-vainajan aikana, sotamieheksi "katseluttaa" mikä sopiva mies hyvänsä, eli kuitenkin tuon ankaran sotamieheksioton kauhu yhä vieläkin kansan muistossa.
— No, — jatkoi Elias portin takaa, — tahdotko hyvällä sanoa minulle, mitä tietä he täältä lähtivät pohjoiseen päin?
— He majailivat raatimies Fortellilla, ja minä luulen heidän jäätä myöten menneen Flatanabbaan päin, — vastasi renki melkoista sävyisemmin. — Tarvitseeko sanansaattaja hevosta?
— En. Mutta jos he jättivät tänne vaaleanpunaisen ruunan, jonka oikean takajalan kenkä oli poikki, niin sano Fortellille, että se on Lohilahden Heikin hevonen. Hyvästi!
Nyt ajoi Elias täyttä ravia Joensuun lastauspaikalle ja sieltä alas jäälle, mennäkseen oikotietä Pietarsaareen, joka on lähes puoli penikulmaa syrjässä isolta rantatieltä. Maaliskuun yö oli edelleen kuutamoinen ja kirkas, jääkeli erinomainen, ja rannat näyttivät lentäen rientävän reen ohitse. Elias joka tänä talvena kerran ennen oli ajanut samaa tietä, käänsi kulkunsa aika vauhtia Joensuun ja niemien poikki Pietarsaaren saariston ulapoille ja pysähty: kello yhden aikana aamulla Pietarsaaren majatalon pihalle.
Täällä näyttivät paikat kovin autioilta ja hävitetyiltä. Kaupunki oli vielä raunioina maaliskuun 4. päivänä 1714 tapahtuneen palon jälkeen, jolloin viisi laivaakin paloi satamassa. Pietarsaarella oli kolme vapaavuotta, mutta ei ollut vielä raivattu pois soraläjiäkään, jotka yhä muodostivat töyrämiä ja onkaloita talven lumipeitteen alla. Vireä ja kätevä Pietarsaaren pitäjän väestö oli perinpohjin hervahtunut ja isoksi osaksi kuollut. Sinne tänne vain oli jokin vähäinen äsken salvettu huone rauhanteon jälkeen ilmautunut. Ainoastaan etelän puolella hävitettyä kaupunkia oleva Pietarsaaren pitäjän vanha kunnianarvoinen kivikirkko, jonka pelastusta perintätieto pitää kummallisena ihmeenä, katseli kuunvaloisessa kevätyössä synkeänä ja lumipeittoisena hävitettyä ympäristöänsä. Kaupungin kirkko poltettiin marraskuun 30. päivänä 1714.
Elias uudisti juttunsa sanansaattajasta ja pääsi pitkän keskustelun perästä sisään. Ei oltu vielä ennätetty unohtaa sota-ajan ilkivaltaisuuksia eikä oudolle vieraalle mielellään avattu porttia tai ovea yön aikana.
Ensimmäinen kysymys koski venäläistä rekeä. Vastaukseksi annettiin, että nainen oli tullut rekikipeäksi ja hänen oli täytynyt nousta reestä ja mennä tupaan istumaan, mutta sitten oli reki jatkanut matkaansa kello 8 aikaan illalla jäitse Kokkolaan päin. Elias puri hammasta. Hänen täytyi viipyä tunnin ajan hevostaan ruokkiakseen.
Sitten hän lähti taas taipalelle. Taas katosivat rannat ja jäät hänen nopean hevosensa kavioiden alla, kevätaamu valkeni hänen ympärillään, ja kello 6 aikaan hän oli Kokkolassa.
Tämä kaupunki ei ollut juuri paremmassa tilassa kuin edellinenkään. Se oli rakennettu uudestaan v. 1664 tapahtuneen palon jälkeen, mutta oli sota-aikana ryöstetty; alukset ja rantapuodit oli poltettu. Kokkolan historian kirjoittaja Jaakko Chydenius kuvaa kaupungin ulkomuotoa Uudenkaupungin rauhan jälkeen seuraavasti: "Harvassa olevat talot, yksi siellä, toinen täällä olivat katottomia ja hajalle revittyjä. Tuskin oli täällä yhtään asukasta. Sillä porvaristo oli, mikäli päästä voi, paennut, ja ne, joiden oli ollut pakko pysyä aloillaan, surmattiin väkivaltaisesti ja kiduttaen." — Kaupunki harjoitti kumminkin jonkinlaista kauppaa. Kuinka vähäistä tämä oli, sen voi päättää siitä, että eräs hollantilainen alus, joka oli aikonut Vaasaan, mutta oli purjehtinut harhaan ja laskenut ankkuriin Kokkolan luona, sai vain vähäisen osan suoloistaan, tupakastaan ja karttuuneistaan kaupaksi menemään, ja kun hollantilainen koetti tuota siihen aikaan tavallista keinoa, vaihtokauppaa, ei voitu tällä silloin vielä metsäisellä paikkakunnalla saada kokoon haalituksi enempää kuin 30 tervatynnyriä.
Täällä luuli Elias tapaavansa pakolaiset. Turha toivo! Kun hän sykkivin sydämin kysyi venäläistä rekeä, vastattiin hänelle, että se oli mennyt maitse pohjoiseen päin kaksi tuntia sitten. Nuori nainen oli itkenyt, ja eräs nuori mies, joka oli hevosta ajanut, oli turhaan kokenut häntä lohduttaa. Muutoin olivat matkustajat levähtäneet täällä muutamia tunteja, ratsastajat olivat syöneet kuin nälkäiset sudet, ja turpein heistä, jolla oli hirmuisen pitkät viikset, jotka nähtyään lapset juoksivat ovesta ulos, oli puhunut jotakin rengonkieltä, jota ei kukaan ymmärtänyt.
Tämä oli ensimmäinen tieto, joka antoi Eliakselle vähän valoa hänen monissa arveluissaan. Tuo turpea mies ei saattanut olla kukaan muu kuin entinen pormestari Burchard; mutta kuka oli se Marian nuori lohduttaja? Ensi kerran tunsi tämä rehellinen sissi, että hiukkasen mustasukkaisuuttakin liittyi hänen, tuon rakkaan tytön kohtalon takia tuntemaansa tuskaan. Mitä oli tehtävä? Hevonen oli uuvuksiin ajettu eikä käynyt sitä enää käyttäminen, ellei tahtonut menettää kalliista ajasta puolta tahi kokonaistakin päivää. Mutta he olivat vain kaksi tuntia edellä. Elias vaihtoi hyvän hevosensa huonompaan, mutta tarpeeksi levähtäneeseen, ja jatkoi matkaansa pohjoista kohti.
Hän ajoi Kälviän ylänteen poikki ja tuli Lohtajan tasangoille. Tämä seutu oli kärsinyt verraten vähän. Elias näki täällä harvaan asuttuja kyliä; hän kohtasi talonpoikia, jotka ajoivat kaupunkiin. Mutta hänellä ei nyt ollut juuri halua vertailla sodan eri seuduille tuottamia vahinkoja toisiinsa. Lohtajan kirkon luona hänen oli pakko lepuuttaa hevostaan. Onneksi olivat pakolaiset, jotka luultavasti eivät enää pelänneet takaa-ajamista, levähtäneet samassa paikassa. Kertomus heistä kävi yhä kummemmaksi. Nuori nainen oli ollut hyvin iloinen, sanottiin, ja puhellut tuttavallisesti saattajansa kanssa. Elias aikoi jo kääntyä takaisin. Mutta siihen hän oli liian itsepäinen.
Hän jatkoi matkaansa, viipyen taloissa niin vähän aikaa kuin mahdollista, kulki aution Kalajoen ja vielä autiomman Pyhäjoen, näiden tätä nykyä tiheästi asuttujen ja hyvin viljeltyjen rantamaiden kautta. Kuta pohjoisemmaksi hän tuli, sitä hirvittävämpiä jälkiä oli sota jättänyt. Pyhäjoen pohjoisesta osasta alkaen oli kaikki erämaana; lumen peitossa olevat soraläjät osoittivat kyläin entisiä paikkoja; pelloilla kasvoi tiheätä metsää; muutamia mökkejä vain, jotka samalla olivat matkustajain majoina, oli vielä kirkkojen vierellä, mutta näiden välillä sai matkustaa penikulmittain näkemättä yhtään ihmisasuntoa ja kohtaamatta ainoatakaan elävää olentoa paitsi joka paikassa juoksentelevia susia. Mutta Elias ei antanut mielensä masentua. Hän ajoi järkähtämättä, väsymättä yötä ja päivää, alinomaa ajatellen, miten tavoittaisi ja veisi takaisin Marian joka nyt oli tuskin penikulmaa tai kahta häntä edellä. Tällä tavoin hän tuli Saloisiin ja Raahen kaupunkiin.
Raahe näytti ulkoapäin jotenkin säilyneeltä, mutta oli perin köyhtynyt. Muutamiin autioiksi jätettyihin taloihin oli läheisestä hävitetystä ympäristöstä tullut asumaan talonpoikia, jotka elättivät itseänsä kalastuksella. Kun entiset paenneet asukkaat alkoivat syksypuoleen palata, syntyi siellä kovia kahakoita, kun uudet asukkaat niin kauan kuin suinkin tahtoivat puolustaa paikkojaan, Ja pormestari Wickmanilla, erään tässä kaupungissa aina tältä ajalta asuneen suvun kantaisällä, oli paljon työtä ja vaivaa saadakseen edes jotakin järjestystä aikaan tässä vähäisessä, hurjistuneessa yhteiskunnassa.
Elias oli tuskin oikein ennättänyt majatalon toisesta portista sisään, kun jo iso venäläinen reki, kolmen ratsastajan vartioimana, täyttä laukkaa ajoi toisesta ulos.
Nuori mies, jonka hänen hurja ammattinsa oli opettanut rohkeaksi ja päättäväksi, hyppäsi reestä, heittäytyi portin pieleen sidotun vieraan hevosen selkään ja syöksyi vimmatusti pois rientävien jälkeen. Nämä eivät olleet vielä ennättäneet kaupungin portille, kun Elias jo ratsasti heidän päällensä niin rajusti, että oikeanpuoleinen rekeä vetävistä hevosista kaatui, ja koko matkueen oli pakko seisahtua.