VÄLSKÄRIN KERTOMUKSIA 4.2
Vaasan prinsessa.
Kirj.
ZACHARIAS TOPELIUS
Suomentanut Juhani Aho
Ilmestynyt ensimmäisen kerran Porvoossa WSOY:n kustantamana v. 1897.
SISÄLLYS:
Vaasan prinsessa:
1. Hammarbyn kukkaset 2. Linné ja hänen oppilaansa 3. Eräänä iltana Hammarbyssä 4. Kirje, nimi ja mielilause 5. Perhosten ajelija 6. Eerikki Ljung pääsee hoviin 7. Sorvipenkin ääressä ja vierashuoneessa 8. Taisteluja vallasta 9. Kuninkaan oppipoika 10. Uusi seikkailu ja vanha tuttava 11. Juhlapidot Kiinassa 12. Kuningattaren valtioviisautta 13. Vaarallinen kiinalainen Kiinassa 14. Kapteeni Neptunus Gast 15. Merimies Långvikin kertomus 16. Kuningas Aadolf Fredrik Suomessa 17. Kahden kuninkaan päivä 18. Kuningas Daavidin kahdeksastoista psalmi 19. Sukuliitto 20. Kolme kosijaa 21. Kihlaus 22. Kapteeni Gastin kertomus 23. Kohtaus puutarhassa 24. Lemmen tili 25. Palosaaren väylällä 26. Lisätietoja kuninkaan seurueesta ja matkasta 27. Kuninkaan tulo ja rovastin puhe 28. Korsholman vallien luona 29. Eerikki Ljung kuninkaan keittiössä 30. Auringon paistetta pilvien lomitse 31. Husaari, lukiolainen ja porvariskuningas 32. Petojen kesyttäjätär 33. Eerikki Ljung kuninkaan luona 34. Kuninkaan puheilla 35. Kuninkaan päivänä Vaasassa 36. Valtakunnan ja porvariston majesteetit 37. Kaksi kirjettä 38. Vaasan prinsessa
VÄLSKÄRIN KAHDESTOISTA KERTOMUS.
VAASAN PRINSESSA.
Uusi valkea oli viritetty sillä tuohella, jota lasten oli tapana kiskoa kuuden äyrin viikkopalkalla, ja isoäiti, joka oli seuran ikäpresidentti, otti ensin puhuaksensa.
— Minusta on, — hän sanoi, — niinkuin istuisimme täällä häitä odotellen. Muistaakseni tulee niiden nyt seurata laillisessa järjestyksessä. Minkätähden muuten olisimmekaan saaneet niin paljon tietää tuosta pitkästä rakkausjutusta Kaarle Viktor Bertelsköldin ja porvariskuninkaan tyttären, Ester Larssonin välillä? Minulla ei ole mitään tätä nuorta ylhäistä herraa vastaan, vaikka olikin epäkristillistä ottaa henki ihmiseltä siellä Espanjan ravintolassa Hornin tullin ulkopuolella Tukholmassa. Muutoin hän näyttää olevan siivo nuori mies, joka pitää äitiään kunniassa, ja olkoon se kiitoksella mainittu. Mutta sitä enemmän on minulla tuota vallatonta nuorta tyttöä vastaan. Enpä tosiaankaan voi ymmärtää, kuinka serkku Bäck, joka on ymmärtäväinen ja rehellinen ihminen, voi asettaa nuorison eteen semmoisia esimerkkejä kuin Ester Larsson. Sopiiko nuoren tytön ensin ratsastaa virmalla hevosella, niin että niskansa taittaa — liki ainakin piti — ja sitten juosta ja laukata kuin mustalaistyttö keskellä yötä Vähäkyrön metsissä "utukuningattaren sukkanauhoineen"? Utukuningatar! Jopa nyt jotakin, kyllähän se kuuluu runolliselta, mutta se ei merkitse mitään muuta kuin että tyttö on jonninjoutava homssuttaja, joka lentelee sinne tänne metsässä, kengät lintassa ja hapset hajallaan. Sitten saamme kuulla, kuinka hän Tukholmassa koukuttelee saadakseen nähdä kuninkaan, hyppää neljännen kerroksen ikkunasta ulos, menee kutsumattomana hovinaamiaisiin ja pukeutuu joksikin Floraksi tai Frejaksi, joutuen ihmisten naurettavaksi! Sen minä vain sanon, että jos Ester Larsson olisi ollut minun tyttäreni, niin kyllä tiedän, mitä olisin tehnyt; vitsaa hän olisi saanut, vaikkapa olisikin ollut neljäntoista vanha, ja sitten — niin, mitä aioinkaan sanoa?
— Sitten isoäiti olisi pannut hänet luostariin, — puuttui Anna Sofia hymyillen puheeseen.
— Sitten kun hän olisi saanut vähän enemmän älyä ja ymmärrystä, olisin sanonut hänelle: sydänkäpyseni, niin ja niin on asiat, ja nyt on minun tahtoni, koska sinulla on niin monta kosijaa, että menet naimisiin jonkun ymmärtäväisen ja kelpo miehen kanssa, joka voi pitää sinua aisoissa, jos vielä yrität metsään karkaamaan. Eikä hänen olisi ollut hyvä ruveta sillä kertaa vastustelemaan.
— Olen aivan samaa mieltä kuin serkku siitä, että patukka on välttämättömän tarpeellinen ajattelemattoman nuorison kasvattamiseksi, — lausui koulumestari juhlallisesti.
— Ester-parka! — huokasi Anna Sofia. — Hän on kumminkin hyvä lapsi, vaikka onkin kiivasluontoinen; ja jos hän on hairahtunut, niin on hän saanut siitä kärsiäkin. En ikinä voi uskoa, että isoäiti sentähden olisi tahtonut naittaa hänet vastoin hänen tahtoansa.
— Se on asia, jota sinä kaikeksi onneksi et ymmärrä, rakas Anna Sofia, — jatkoi isoäiti. — Jos kelpo mies on niin hyvä, että ottaa tytön, jolla syystä tahi syyttä on liikoja maineita itsestään, niin tekevät minun mielestäni asianomaiset parhaiten siinä, että niiaavat ja kiittävät nöyrimmästi kunniasta. Tekisipä mieleni tietää, mitä siitä raukasta sitten tulee, kun isä on silmänsä ummistanut.
— Niinpä niin, — sanoi välskäri. — Serkku ajattelee ja puhuu kuin ymmärtäväinen ihminen ainakin, ja niin ajatteli ja puhui Falkbyn kreivitärkin, nuoren Kaarle Viktor Bertelsköldin äiti. Mutta joskin voi olla yhdeksän vallatonta ja ajattelematonta nuorta tyttöä, jotka kiittävät neuvosta ja ottavat miehen minkälaisen tahansa, kunhan hän vain on rehellinen mies, niin voi kuitenkin tapahtua, että kymmenes antaa hänelle rukkaset, enkä minä voi häntä sentähden sen pahemmaksi tuomita, sillä moinen riippuu aina siitä, mistä puusta mikin on veistetty. Yksi on pajua ja taipuu vaikka lattiamatoksi. Toinen on koivua ja antaa kurittajilleen vitsoja. Kolmas on haapaa ja taittuu, kun sitä tahdotaan taivuttaa. Jos Ester Larsson ei ollut haapaa, niin koivua hän kumminkin oli; minä pelkään, että siinä olisi pantu kova kovaa vastaan. Hänen äitinsä kuoli, kun tyttö oli vielä kapalossa; isä oli sekä ylen ankara että ylen heikko nuorinta lastaan kohtaan ja sen lisäksi vielä turhamainen ja ylpeä tuosta sukkelasta pennustaan. Semmoisia periaatteita noudattava kasvatus on aina nurja, ja se synnyttää ylpeitä, hillittömiä ja kiivaita luonteita, jotenkin semmoisia kuin Ester Larsson. Mutta kas, sitten tulee elämä kirpeine vitsoineen ja kurittaa lapsia vanhempain ja vanhempia lasten tähden; niin kävi Esterin ja porvariskuninkaan. Semmoista tapahtuu joka päivä; jota itsekukin punnitkoon ja noudattakoon.
Isoäiti myhäili. — Suokaa anteeksi, — sanoi hän; — kuullessani vanhainpoikain puhuvan lastenkasvatuksesta, muistuu mieleeni laivuri Nyström, joka rakensi leipomotuvan ja välttämättömästi tahtoi taklata sen fregatiksi. Saattaahan olla hitunen tottakin siinä, mitä serkku sanoo, mutta koska elämä on kovakourainen kouluttaja, niin on parasta, ettei anneta vitsaa sen käteen, vaan koetetaan tulla muutoin toimeen niin kauan kuin voidaan. Sentähden on ajatukseni se, ettei Ester Larssonin pitäisi saada tuota helläkouraista, haaveilevaa ja liiaksi rakastunutta kreiviä miehekseen. Mutta asiasta toiseen: kuinka kävi vanhan kreivi Torsten Bertelsköldin, tuliko se mies parka todellakin hulluksi?
— Ensin sokeaksi ja sitten mielipuoleksi; se oli hirmuista — huokasi Anna Sofia.
— Nyt muistan. Ja ellen erehdy, oli kuninkaan sormus taas syynä siihen?
— Niin oli, — puuttui Jonathan innokkaasti puheeseen, — että presidentistä piti tulla Ruotsin kuningas, mutta sitten hän oli vannonut hankkivansa eräälle vanhalle sotamiehen leskelle eläkkeen, ja kun hän kieltäytyi sitä tekemästä; kadotti hän sormuksen ja niin hänestä tuli sokea ja sitten tuli hänestä hassu.
— Kuulkaapa vain, — sanoi isoäiti välskärille, — kuulkaapa vain noiden pikkupatain korvia! En voi hyväksyä, että serkku uskottelee nuorisolle kaikenlaista taikuutta. Heitä on opetettava luottamaan Jumalaan eikä vanhoihin vaskipalasiin.
— Ja sitten tulee heille opettaa kielioppia, — sanoi koulumestari,— eikä heitä saa viedä harhaan keittiölatinalla jommoista tuo Rex Regi Rebellis on. Sormuksen turmiota tuottava voima johtui juuri siitä, että siinä oli pukki. Niin anna anteeksi, veli on ollut ylioppilaana ja kuunnellut Porthania, ja itse Porthankin sanoi kerran hominorum, ja sentähden veli ei saata kieltää, että siinä pitää olla in regem eikä datiivi.
Kapteeni Svanholm, joka tähän asti oli mistään huolimatta katsellut espanjalaisen ruokokeppinsä hopeanuppia, veti nuo sanat kuultuaan punaiset viiksensä leveään hymyy eikä voinut vastustaa vanhaa kiusantekohaluaan. — Minulla oli kerran, — sanoi hän, — postinviejä, joka oli kuin vimmattu turkkilainen ajamaan hevosia kuoliaaksi, ja kun minä näin hyväksi istuttaa kepillä järkeä siihen lempoon, niin hän huusi: — Ei se ollut minun syyni, herra kapteeni, sillä ruoska oli pukin nahkaa! — Niin, niin. Ja nyt väittää veli Svenonius, että sormuksessakin oli pukki. Sillä nyt ei ole suurta väliä, onko pukki nominatuksessa vai dasitivuksessa; mielestäni veli tekee väärin, kun syyttää vanhoja tuttuja.
— Nominatuksessa ja dasitivuksessa! — huudahti koulumestari, nyt vuorostaan mahtavan ylenkatseellisesti naurahtaen. — Tällä kertaa veljen postimies ajoi kumoon sileällä maantiellä. Olisihan Karstulassa käynyt pakoon pötkiminen, tarvitsematta sentään ottaa toisen luokan poikasta latinassa kiinni.
— Tuhat tulimmaista, — aloitti postimestari, joka yhä vielä karahti tulipunaiseksi joka kerta, kun Karstulaa mainittiin; mutta hänet keskeytti välskäri.
— Jo luulin, — hän sanoi, — tarpeeksi asti selittäneeni, mitä sormus merkitsee; ymmärtäköön sen nyt sitten kukin miten tahtoo. Minusta se aina on ollut kuin itsekkyyden paha haltija, joka on yhtä kuolematon kuin ihmiskunta. Sormuksen suurin vaara ei ollut siinä, että se synnytti rajatonta kunnianhimoa ja tuotti ääretöntä onnea aina siihen saakka, kunnes odottamaton lankeemus seurasi; suurin vaara oli siinä, että kuninkaan sormus paadutti sydämet. Kaikki, jotka sen omistivat, tulivat mahtaviksi, rikkaiksi ja ihmisten mielestä onnellisiksi, mutta ainoastaan muiden ihmisten, jopa kaikkein läheisimpäinsäkin kustannuksella. Niinpä oli Torsten Bertelsköldkin kohonnut kunniaansa polkemalla lähimmäisiään. Kun hän itse rikastui, oli hänen sukunsa vähällä joutua mieron tielle; valtansa kukkuloille pääsi hän kukistamalla mestarinsa Arvid Hornin, jota hän sai kiittää loistavasta menestyksestään. Mutta on olemassa siveellinen painolaki, joka tekee kukistumisen sitä nopeammaksi kuta korkeammalla ollaan. Juuri kun Torsten Bertelsköld oli ehtinyt siihen päämäärään, mihin hänen hillitön kunnianhimonsa oli häntä kiihoittanut, juuri kun Ruotsin kuningas, Ruotsin kuningatar ja kaikki mahtavimmat puolueiden johtajat tunkeilivat hänen ympärillään hänen suosiotaan ja puoltolauseitaan kerjäämässä, niin hän luuli tarvitsevansa vain ojentaa kätensä kruunua tavoittaakseen ja sen saadakseen; juuri silloin olisi hänen kukistumisensa ollut varma ilman sormuksenkin vaikutusta. Siinä ei ole mitään yliluonnollista; se on aivan inhimillistä. Mutta se tulee selvemmin näkyviin, selvemmin käsitettäväksi, jos tämä kamala, pirullinen voima, tämä inhimillinen itsekkyys, joka aina asettaa oman itsensä maailman keskipisteeseen ja polkee muut säälimättä alleen, saa jonkin näkyvän muodon. Jos nyt tämä voima ajatellaan kätketyksi kuninkaan sormukseen, niin me ymmärrämme sen merkityksen, ja sitten ymmärrämme myöskin, minkätähden väärä vala on syynä sen katoamiseen. Sillä väärä vala tempaa jalat varmuuden valtaistuimen alta; väärä vala saattaa omantunnon, joka on sydämen kuningas, kapinoimaan ja nostaa ihmisen omaa itseään vastaan: Rex regi rebellis. Mutta olkoonpa nyt taikakalulla vertauskuvallista merkitystä tai ei, niin on sillä kumminkin suuri valta, kun sen vaikutukseen uskotaan. Pane hämähäkki pussiin, ripusta pussi rinnallesi ja usko, että siitä paranet, niin paranet.
"Tuonne mä sinut manoan: meren mustihin murihin, vaaran vaskisen sisähän, Kipuvuoren kukkulalle", manasi Anna Sofia.
— Juuri niin. Tunnen useita sellaisia, jotka ovat päässeet vilutaudista, kun ovat liidulla ovensa ulkopuolelle kirjoittaneet: N.N. ei ole kotona. Mutta palataksemme Torsten Bertelsköldiin, älkäämme unohtako, että usko kuninkaan sormuksen voimaan oli jo neljännestä polvesta asti kulkenut isän perintönä ja että sillä oli juurensa aikakauden taikauskossa. Joka järkähtämättä uskoo onneen, hän raivaa, jos on tarmokas, itselleen tiensä kaikkien esteiden läpi. Siinä oli suuren Napoleonin menestyksen salaisuus. Mutta uskon sortuessa sortuu valtakin, ja maailman vallitsijasta on jäljellä vain kourallinen tomua.
Isoäiti pudisti harmaata päätänsä. — Tuo, — sanoi hän, — tuntuu minusta siltä kuin jos joku rupeaisi kourallisella keittosuoloja suolaamaan Oulujärveä. Mutta mikä siitä porvariskuninkaasta tuli? Järjetön isä vanha Larsson kyllä oli, siitä ei päästä, mutta hän oli kelpo mies, joka kaikissa kiusauksissa pysyi lujana siinä, minkä hän katsoi oikeaksi. Mieleni olisi paha, jos hänen täytyisi tehdä vararikko, menettää tuon oikeusjutun vuoksi kaikki, mitä hänellä oli; kuinka sen asian laita nyt oikein olikaan?
— Se oli niin, — sanoi välskäri, — että Lauri Larssonilla oli vanhempi veli, Tuomas, joka omisti Bertelsköldin suvun entisen perintötilan, Perttilän talon ynnä monta muuta tilaa viljavassa Isokyrössä. Tällä Tuomaalla oli kahdeksan poikaa ja kolme tytärtä. Seitsemän veljeä kaatui sodassa ja kahdeksannen, joka vielä oli lapsi, ryösti vihollinen ja vei mukanaan. Monta vuotta kului, Tuomas Larsson kuoli, tyttäret naitiin, ja nyt lunasti Lauri Larsson kaiken tämän suuren omaisuuden polkuhinnasta. Sitten tapahtui — niinkuin monesti tapahtui Isonvihan jälkiaikoina — että eräs nuori mies Istvan, joka oli ratsupalvelijana kreivi Kaarle Viktor Bertelsköldillä ja jonka elämä oli täynnä monenlaisia seikkailuja, seurasi herraansa Suomeen ja tuli Perttilän taloon. Siellä virkosivat yht'äkkiä hänen lapsuutensa muistot, hän tunsi kartanolla olevan kaivon, joen rannat ja paljon muuta. Tästä saivat Lauri Larssonin valtiolliset vihamiehet vihiä ja houkuttelivat Istvanin sukuoikeudella lunastamaan isänsä perinnön, koska saatiin selville, että hän todellakin oli Tuomas Larssonin ainoa elossa oleva poika, jonka vihollinen oli ryöstänyt. Samaan aikaan menetti Lauri Larsson kokonaisen viljalaivaston Hollannissa ja kaikesta tästä joutuivat hänen asiansa rappiolle, vaikka hän itse pysyikin murtumatonna. Edellisen kertomuksen lopulla hän seisoi vielä suorana ja jäykkänä taistellen kovaa onneaan vastaan.
— No, ja kuinka sitten kävi?
— Sitten tulivat taas maalle kovat ajat 1741 vuoden surkean sodan mukana. Ruotsin ja Suomen armeija antautui Helsingin luona, ja sill'aikaa kun vihollinen tulvasi maahan jatkoivat puolueet Ruotsissa hillitöntä taisteluaan, yhtyäkseen vain kerran yksimielisinä kenraalien Lewenhauptin ja Buddenbrockin verisen mestauslavan ympärillä.
— Tuhat tulimmaista! — kiljaisi postimestari. — Näkyy kyllä, että koulukarhut olivat päässeet valtaan.
— Niin, kun suunpieksäjät pötkivät kuin hätähousut ainakin vihollista pakoon, — vastasi koulumestari.
— Mustepullosta lähteneen komennon mukaan! — jatkoi julmistunut Svanholm. — Veli olisi hyvä ja kertoisi meille jotakin Lappeenrannan taistelusta.
— Kuulkaa, kuinka korpit ronkkuvat! — vastasi koulumestari.
— Minun mielestäni on meillä ollut jo tarpeeksi puhetta verestä, — vastasi välskäri vakavasti, — eikä minulla ole enää halua penkoa 1741 vuoden rikkaläjiä. Ne harvat kultarakeet, joita niistä voi löytää sieltä täältä loan seasta, ovat sitäpaitsi jo poimitut "Suomen herttuattaren" [1] kruunuun. Mutta voimmehan sen sijaan luoda silmäyksen isoäitimme äidin nuoruuden aikaan — 18. vuosisadan keskivaiheille, tuohon porisevaan pataan, jossa uuden ajan aatteet keitettiin pehmeiksi ja sittemmin vuoden 1789 vallankumouksen aikana syötiin jäähdyttämättä — Aadolf Fredrikin, Loviisa Ulriikan, Tessinin, Linnén aikaan, Kustaa III:n lapsuuteen ja pönkkähameiden aikakauteen. Puhummeko niistä?
— Puhukaa, puhukaa! — vastasivat kaikki yhteen ääneen, paitsi kapteeni Svanholm, joka oli ääneti siipeen ammutuita kotkia ajatellen.
Välskäri katseli vähän aikaa mietteihinsä vaipuneena takkavalkeaa. — Heikko on kykyni, — sanoi hän, — kuvaamaan tuota hehkuvaa ahjoa. Edessäni on palatsien täyttämä kaupunki, mutta minä kuvaan vain kuninkaanlinnan portaat ja erään porvaristalon eteisen. Hyödyn aikakautena istuu porvariskuningas valtaistuimella. Kaikki hänen kylmät laskunsa eivät kuitenkaan voi tukehduttaa sydämen elämää. Hänen jalkainsa juuressa on polvillaan nuori nainen, hiljaisia taistelujaan taistellen, ja tämän naisen ympärille kutoutuu nyt kertomuksen lanka. Sano, Anna Sofia, kuinka tulee minun nimittää tätä erään ihmissydämen iltatarinaa?
— Jos porvariskuninkaan tytär on arvoisensa, — vastasi Anna Sofia vilkkaasti, — niin antakaa tälle kertomukselle hänen nimensä.
— Mikä nimi?
— Vaasan prinsessa.
— Olenhan jo usein sanonut, — naurahti välskäri, — että Anna Sofia ei koskaan tyydy muihin kuin kuninkaallisiin!
VAASAN PRINSESSA.
1. HAMMARBYN KUKKASET.
Viime vuosisadan keskivaiheilla oli penikulman matkan päässä Upsalasta, Danmarkin pitäjässä, Hammarby niminen talo, jonka maine on säilynyt aina meidän päiviimme saakka. Itsessään ei tässä paikassa ollut mitään merkillistä: se ei ollut rumempi eikä kauniimpi kuin moni muukaan pienempi Uplannin herraskartano; siellä oli päivänpaistetta, vihreyttä ja vettä niinkuin muuallakin, kenties oli maanlaatu vähän lihavampaa, mutta mitään muuta erikoisempaa ei huomattu. Matala, yksikerroksinen asuinrakennus oli puusta ja tavallisen kappalaisen virkatalon tapaan rakennettu; muutkin rakennukset olivat yhtä yksinkertaiset; mutta kaikki oli kuitenkin somaa ja iloisaa niinkuin siellä olisi päivä paistanut silloinkin, kun taivas oli pilvessä, sillä kaikki oli hyvin hoidettua, puutarhan lauta-aita oli maalattu, ja kesyt kyyhkyset lentelivät yhtämittaa lakastaan pihamaalle ja pihamaalta lakkaan. Oli muitakin siivekkäitä asukkaita Hammarbyn talossa: harvinaisia ulkomaan helmikanoja, jotka juosta piipersivät kartanolla yhdessä hanhien, ankkain, kalkkunain ja kesyjen sorsain, parin pitkäjalkaisen kurjen ja yhden ylhäisen Brasilian papukaijan kanssa, joka joskus alentui eteisessä riippuvasta avonaisesta häkistään lähtemään katajoilla havutettujen portaiden eteen tallustelemaan. Puolikasvuinen messinkivitjoihin kytketty kettu tähysteli kopistaan ahnain silmin tuota räpyttelevää ja kaakottavaa seuraa. Pari jäniksenpoikaa ja muutamia kaniineja tirkisteli rautaristikon läpi, joka ympäröi pientä, heitä varten aidattua tarhaa. Karjapihassa vilahteli muun karjan seassa, joka juuri oli tuotu kotiin laitumelta, kesyn poron sarvet kauniin metsäkauriin ja muiden etelämaisten nelijalkaisten vieraiden rinnalla. Kaikki nämä elukat olivat tyytyväisiä ja hyötyvän näköisiä, ainoastaan eräs karhu ja muuan ahma, jotka olivat häkeissään eräässä kartanon nurkassa, ilmaisivat tuon tuostakin murahdellen tyytymättömyytensä siitä, etteivät saaneet läsnäolollaan kunnioittaa toisten iloista seuraa.
Jos olisimme rohjenneet luoda silmäyksen asuinhuoneeseen, olisimme varmaan tavanneet siellä tuhansittain harvinaisia esineitä, jotka olisivat herättäneet huomiotamme vielä suuremmassa määrässä kuin kartanolla olevat eläimet. Mutta puutarhan veräjä oli niin houkutteleva, vaikka olikin tällä kertaa suljettuna kartanolla olevien kutsumattomien vieraiden vuoksi; ja kuka voikaan siihen aikaan puhua Hammarbystä, muistamatta etupäässä sen puutarhaa, joka kieltämättä oli kaikista paikan merkillisyyksistä ensimmäinen? Iso se ei ollut, ja useat nuoret istutetut tammet, lehmukset, pyökit, vaahterat ja lukuisat ulkomaiset puulajit osoittivat, ettei laitos ollut monen vuoden vanha. Mutta siitä huolimatta oli Hammarbyn puutarhassa paljon ja harvinaisia esineitä nähtävänä.
Ensiksikin siellä oli pari somaa, erinomaisen hyvin hoidettua kasvihuonetta täynnä harvinaisia uhkeita kasveja kaikista maailman ääristä. Sitten taimilavoja raollaan olevine ikkunoineen, jotka oli vartavasten niin asetettu, että imisivät kaiken sen lämpimän, mikä pohjolan viileästä kesäilmasta liikeni. Vähän matkan päässä näistä oli pienoinen kalalammikko täynnä iloisia asukkaita. Sitten oli pitkiä, monenlaisia kasveja kasvavia pensas-aitoja, joiden seassa nähtiin ainakin kaksikymmentä lajia erivärisiä ruusuja. Sitten vielä näiden pensasaitain välissä, sekä kylmien, että lauhkeiden vyöhykkeiden kukkasia, kaikkia mahdollisia lajeja: Hollannin hohtavia tulppaaneja tai ujosti lemuavia pohjolan leukoijia — lukemattomia, monivärisiä, ihanoita, niin huolellisesti järjestettyjä, niin hartaasti hoidettuja, että ne näyttivät hengittävän, elävän ja menestyvän siinä rakkauden ilmassa, joka kaikilta haaroilta tuulahteli niiden ympärillä. Täällä — sanoi ohikulkeva katselija itsekseen — täällä on hyvä haltiatar liikkunut vesikannu kädessä sammuttamassa armastensa janoa; täällä on taivaan aurinko tuhlaillut suloisinta lämpöään, iltakaste virvoittavinta viileyttään. Eivät kuitenkaan ole haltiat, ei aurinko, eikä kaste yksin voineet kaikkea tätä saada aikaan; kukkaismaailman oma tuoksuva hengetär on täällä liikkunut ja lumonnut ihanat lapsensa iloitsemaan lyhyestä keväästä, ja kukat ovat hänet ymmärtäneet; ne ovat ojentaneet hoikat vartensa mullasta, kuullakseen hänen ääntänsä ja ilahduttaakseen hänen silmiään uhkeimmalla ihanuudellaan.
Tämä hengetär on vielä salainen ja tuntematon — mutta olkoon. Ajattele vain, että kukkien kuningas on lähtenyt suuriruhtinaskunnastaan Upsalan kasvitieteellisestä puutarhasta ja paennut tähän vähäiseen alusmaahansa, tähän hänen omaan armahimpaan vapaaherrakuntaansa, jossa hänen vaivoista ja huolista vapaana suodaan vuosittain viettää muutamia lyhyitä, onnellisia kuukausia kauneimpien ja rakkaimpien alamaistensa keskellä. Luokaamme sen sijaan silmäys kahteen nuoreen ihmiseen, jotka ahkerasti toimivat puutarhassa puhellen ja nauraen, ei isoäänisesti ja meluten, vaan iloisuudella, joka vivahtaa puutarhan omaan tyveneen rauhaan; ollen itse kaksi kaunista, puhkeamassa olevaa ihmishahmoista kukkaa.
Toinen näistä on poika eli nuorukainen — tai miksi häntä sanoisimme — seitsemäntoista-, korkeintaan kahdeksantoistavuotias, varreltaan hoikka, ei pitkä, vaaleatukkainen, sinisilmäinen ja hienokasvoinen ja ikäisekseen ainoastaan hiukan ahavoitunut. Hänen pukunansa on raitainen villaliivi ja harmaasta pumpulivaatteesta tehdyt housut, mikä oli tavatonta ylellisyyttä tänä aikana, jolloin teinit kävivät sarassa tai olivat puettu mustiin nahkahousuihin. Takin hän on ripustanut aidalle ja hän on nyt paitahihasillaan ja avopäin, mutta jalassa hänellä on vankat rasvanahkasaappaat. Koko hänen käytöksensä on ujoa ja kuitenkin reipasta; hän ei häikäile pistämästä paljasta kättään orjanruusupensaaseen, kun kuivat oksat on leikattava pois, vaikka se kenties on verisenä sieltä takaisin vedettävä. Kun juuri tämä oli hänen työtänsä, hänen kulkiessaan pensasaidalta toiselle, kädessä lyhyt suomalainen puukko, jonka tyhjä tuppi riippui vyössä hänen kupeellansa, alkoivat hänen kätensä näyttää siltä kuin kaiken maailman kissanpoikaset olisivat häntä hyväilleet.
Tämä herätti sekä tyytymättömyyttä että sääliä hänen nuoressa naistoverissaan, sievässä, avopäisessä, ruskeasilmäisessä ja hilpeäluontoisessa, noin 14- tahi 15-vuotiaassa tytössä, jolla oli yllään kotitekoinen, punarantuinen sininen villahame ja musta kamlottiliivi lumivalkoisine paidanhihoineen; kaulassa hänellä oli punaraitainen pumpulihuivi sitä lajia, jota juuri siihen aikaan alettiin Hollannista maahan tuottaa. — Voi sinun käsiäsi! — sanoi hän, jättäen kasteltavansa narsissit vähäksi aikaa siksensä, samoin kuin jasmiinitkin, joista hän kyyhkysen siiven nenällä huolellisesti puhdisteli matoja. — Olisit totellut minua ja ottanut kintaat käteesi, — jatkoi hän; — niin tekee eno, ja sentähden on hänellä aina hienot kädet.
— Kyllä minun karkeat käteni aina itselleni kelpaavat, — vastasi poika iloisesti, leikaten pois kourallisen kuivettuneita oksia; — ja minusta on hauskaa vuodattaa pisarainen verta sinun tähtesi, Riikka! Voit kuvitella, että minä olen sodassa sinun tähtesi.
— Siitä minä vähät, — nurisi tyttö, ruiskauttaen suihkukannusta vettä veriselle kädelle. — Sen sanon sinulle, Eerikki, että sinä olet niin itsepäinen, niin armottoman itsepäinen sinä olet, että sinut pitäisi panna lasikaappiin ja kirjoittaa ovelle: Herchepaeus Obstinatus, habitat in Finlandia frequenter. Olen kuullut, että Herchepaeus teidän raakalaiskielessänne merkitsee härkäpäätä.
— Niin, miksipä ei? — nauroi poika. — Kelvanneehan se siinä, missä teidän Svinhufvudit ja Oxehufvudit ja Oxenstjernatkin.[2] Mutta sitä en ole vielä tiennyt, Riikka, että sinä, joka osaat niin mainiosti latinaa, olet vielä päällisiksi suomeakin opetellut.
— Kuulehan, kuinka kehuu! Sentähden, että on ollut opettajanani kolme kesää, luulottelee hän minun jo tänään tai huomenna voivan päästä maisteriksi.
— Kyllä kai! Kun arkkiaatteri on lukenut kanssasi kaiken talvea ja minä kertailen läksyjäsi kesällä, niin luulet kai jo, että olet minulta oppinut Pliniuksen ulkoa. No — no, neitsyt Riikka, hyvä pää sinulla kyllä on, se kuuluu sukuun, mutta semmoinen ahma et kumminkaan ole, että ahmisit latinaa, niinkuin ahmitaan velliä, lukemalla yhden läksyn päivässä. Vai tahdotko uskotella minulle, että minä muka olen opettanut sinulle myöskin Species plantarumit ja Corollarium Generumit? Minäkö olen opettanut sinulle kaikki tämän puutarhan kasvit, ja niitä on täällä, luulen ma, liki tuhat eri lajia? Ja minäkö panin sinut kiistelemään suuren, siunatun enosi kanssa luonnollisista kasviheimoista ja väittämään, että orkideat muodostavat oman erinäisen heimonsa, eivätkä olisi sovitettavat muihin monogyneihin? Sano, sopiiko minua semmoisista syyttää?
— Se johtuu siitä, että olet kiusannut minua noilla monogyneilläsi ja monandreillasi ja yksiavioisillasi ja kaksiavioisillasi ja moniavioisillasi ja koko tuolla siitinjärjestelmälläsi, joka on tehnyt enoni kuolemattomaksi, mutta joka minua vain harmittaa. Tiedätkö, että minä olen siemenen itäessä tarkastellut, nouseeko siitä yksi vai kaksiko sirkkalehteä, vai eikö sirkkalehteä ensinkään, ja se ihmetytti enoakin ja hän sanoi: sitä sietää kyllä ajatella, Riikkaseni, mutta me tunnemme vasta seitsemäntuhatta lajia, meidän tulee tuntea viisikymmentä tai seitsemänkymmentätuhatta lajia, ennenkuin voimme siitä mitään varmaa väittää. Minä en voi kärsiä teidän moniavioisia kukkianne. Kas tuossa esim. eräs Bellis. Eikö ole inhoittavaa, että te luette tämän viattoman satakaunon polygamia superflua -luokkaan? Hyi, sanon minä. Mitä pahaa se on teille tehnyt, että panitte sen niin rumaan lahkoon? Mutta näetkö, minä olen huomannut, että se itää siemenestään kaksin sirkkalehdin — toinen lehti sitä itseään, toinen sen ystävää, esim. tuota pientä mehiläistä varten, joka nyt juuri surisee sen kukassa, sill'aikaa kuin apolloperhonen turhaan tekee kauniita kierroksiaan sen ympärillä. Se on kaunista ja sen voi ymmärtää, mutta moniavioisuus on jotakin, jota en ikinä saa päähäni ja ellei eno olisi vielä parempi kuin hän on suuri, niin olisin oikein vihainen hänen iljettävälle siitinjärjestelmälleen.
— Mutta se perustuu kumminkin luonnonlakeihin ja sentähden sen täytyy olla totta.
— Minä viis' teidän luonnonlaeistanne! Olen keksinyt jotakin parempaa, olen löytänyt sirkkalehdet. Mutta eivätkös olekin kaniinit taas olleet liikkeellä ja nakertaneet kastanjapuun kuorta? Tuo syöminen ja hävittäminen, se on sekin semmoinen luonnonlaki; se on juuri niitä teidän luonnonlakejanne! Hyi, mokomia raakalaisia!… Tiedätkö mitä, Eerikki? Sinunkin pitäisi noudattaa luonnonlakeja.
— Niin pitääkin. Minun alkaa tulla nälkä.
— Ei, mutta on sekin luontoa, että kun villi hedelmäpuu istutetaan puutarhaan, niin se jalostuu ja kantaa paljon kauniimpia hedelmiä. Ja jos otan orjantappuran niityltä ja hoidan sitä hyvässä maassa, niin se saa kauniimpia kukkia.
— Sen kyllä uskon, kun sinä sitä hoidat.
— Sentähden sinun pitää ottaa itsellesi parempi nimi. Mikä isäsi oli?
— Oli hiukkasen talonpoikaa, mutta enemmän merimiestä. Isonvihan aikana hän kuului Löfvingin sisseihin ja teki viholliselle vahinkoa enemmän kuin koko Lybeckerin johtama Suomen armeija, mutta sitten hän sai pienen tilan Munsalan pitäjästä Pohjanmaalta ja nai minun äitini, joka oli porvarintytär, ja kuningas Fredrik ja kuningatar Ulriika Eleonoora olivat heidän häissään. Mutta isälläni oli sittemmin pieni kuunarikin, jolla hän teki matkoja Tukholmaan, kunnes joutui haaksirikkoon Ratanin luona kuusi vuotta sitten ja jäi sille tielleen.
— Mutta kuinka sinä tulit Ruotsiin?
— Äitini jäi leskeksi monen lapsen kanssa ja hänellä oli sisar täällä Ruotsissa naimisissa. Eräänä kesänä tuli tätini Pohjanmaalle sukulaisiaan tervehtimään ja hän kun oli varakas ja lapseton, otti hän minut luoksensa ja kustansi Strengnäsin lukioon.
— Etkä ole sittenkään päässyt suomalaisesta itsepäisyydestäsi. Mutta nyt sanon sinulle jotakin. Nimesi on nyt Eerikki Pietarinpoika, ja sama nimi on sadalla muulla talonpojalla. Mutta sinä osaat latinaa, sinä olet lukiolainen, aiot syksyllä ylioppilaaksi, ja sitten saattaa sinusta tulla pappi tahi arkkiaatteri sinustakin, kuka sen tietää. Sentähden ajattelen, että tekisit niinkuin muutkin ja ottaisit paremman nimen, kreikkalaisen tai latinalaisen.
— Niinkö arvelet?
— Tietysti. En tarkoita semmoista naurettavaa nimeä, jonka otti eräs Långhundran kihlakunnasta kotoisin oleva ylioppilas, joka tahtoi olla oikein hieno herra ja nimitti itsensä Långhundrianderiksi, niin että toiset ylioppilaat sitten paransivat sen Långhundundrianderiksi. Enkä semmoistakaan kuin Wieselin suku, joka oli kotoisin Almesåsista ja nimitti itsensä ensin Almesåsiuseksi, mutta kun tämä kävi kovin soosiseksi, ottivat he nimen Almosius, kunnes häpesivät mokomaa kerjäläisen nimeä[3] ja kutsuivat itsensä Wieseliksi, joka ei ole sievä sekään. Mutta semmoinen nimi pitäisi sinun ottaa kuin esim. meillä on. Kantaisämme oli talonpoika nimeltä Jöns Linnegård ja hänellä oli kolme poikaa, jotka kaikki olivat oppineita miehiä ja ottivat nimensä siitä isosta Stenbrohultissa olevasta lehmuksesta. Yksi nimitti itsensä Tilianderiksi Tilia europaean mukaan; toinen kutsui itsensä Lindeliuseksi[4] joka ei ole ruma nimi sekään…
— Eriikka Lindelia on minusta kauniimpi kuin mikään muu nimi, — keskeytti hänet nuorukainen, ja hänen kasvoilleen lennähti heleä puna, ikäänkuin hän olisi ilmaissut suurimman salaisuutensa.
— Niinkö on? — jatkoi tyttö, päätänsä keikauttaen, mutta ei näyttänyt ollenkaan loukkaantuneelta. — No niin, kolmas otti nimekseen Linnaeus, ja nimi lienee kymmenen muun veroinen. Eikö niiden ole tapana siellä Suomessakin ottaa uusia nimiä?
— Kaikki, jotka rupeavat papiksi tai muuten herrasmiehiksi, muuttavat nimensä, — vastasi nuorukainen. — Olen kuullut sanottavan, että erään tilan nimi on Pakkanen, joka on ruotsiksi frost, ja siitä juontavat Frosterukset nimensä. Calamniukset polveutuvat eräästä kalastajasta eli kalamiehestä; Porthaneilla on nimensä Viipurin kaupungin portista, Cygnaeusten kantaisän nimi oli Svan (Joutsen), Laguksen suku on kreikankieleen kääntänyt kantaisänsä nimen Hare (Jänis), ja lukemattomat muut ovat tehneet samalla tavalla, latinalaiset liittämällä us - ja kreikkalaiset ander päätteen.
— Niinpä niin! Etsi siis sinäkin itsellesi nimi, joka joltakin kuuluu. Miltä kuuluu sinusta Munsalius? Tahi Munsander?
2. LINNÉ JA HÄNEN OPPILAANSA.
— Munsalius! Munsander! — toisteli nuorukainen. — Paljon kiitoksia. Jos sanot sitä kunniallisen nimeni jalostamiseksi, niin kasvakoon se ennemmin itsekseen metsässä.
— Myönnän, — jatkoi nuori tyttö nauraen ja sitoi erään persialaisen ruusun vartta lujemmalle tukeen kiinni, — myönnän kyllä, että noissa nimissä on enemmän suuta[5] kuin mitä antelias luonto on sinulle suonut. Mutta miksi sanotaan Munsalaa teidän Suomen rengonkielellänne?
— Jos Munsala on rengonkieltä, niin se on ruotsalaisten syy. jotka ovat sen siksi vääntäneet Munisalosta, joka on sama kuin munasaari.
— Muniako! Kovaksi keitettyjä munia! Eerikki hyvä, ole nyt niin herttainen, että nimität itsesi Oveniuseksi taikka Ovanderiksi.
— Kun suutut minuun, otan nimekseni Ovenius, jos en muun vuoksi, niin kiusatakseni sinua.
— Joko taas olet pahankurinen? Nyt taas repäisit kätesi; katsohan, orjanruusun oka on uponnut keskisormesi juureen. Maltahan — kas noin! — Ja Riikka näpisti tuon syvälle pistäneen oan pois niin taitavasti kuin mikäkin haavalääkäri.
— Sano minulle, — sanoi tyttö veitikkamaisesti, — mistä tämän puutarhan kukasta pidät enimmin?
Eerikki Pietarinpoikaa oli helppo lepyttää. Hänen teki mieli vastata kysymykseen: — Sinusta itsestäsi! — mutta hän malttoi mielensä ja vastasi: — kaikkein enimmin pidän niistä, joiden vuoksi olen verta vuodattanut.
— Tahdonpa siis etsiä sinulle nimen. Annahan olla: Rosenius … Malaspina … Spinarosa … Centifolius … Lindros … kuinka tulin nyt sitä ajatelleeksi?
— Kiitoksia. Lindros ehkä sopii. Se on kaunis nimi, ja silloin saan vielä sinutkin kaupantekijäisiksi.
— Miksi ei yhtä hyvin Rospigg tahi Fingerros! Ei, latinaa sen olla pitää… Roseus … Spinosius … no, mutta autahan nyt minua!… Taerneus … Rosenlind … nyt se taas meni hongikkoon… Rosarius … Entä jos turvautuisimme kreikankieleen… Rhodius … Rhododaktylus …
— Herkeä jo, suuri oppisi panee pääsi pyörälle! Jos välttämättömästi tahdot kastaa minut uudestaan, niin tahdon minä semmoisen nimen, jossa sinäkin olet mukana. Sano minua Rosenlindiksi.
— Nyt tiedän. Eikö isäsi ollut merimies?
— Oli.
— Ja sinä olet meren rannalla syntynyt ja kasvanut. Rosmarin olkoon nimesi!
— Mutta eihän se johdu rosa-sanasta, vaan sanasta rhos, yökaste, ruotsiksi dagg. Mutta sana dagg merkitsee ruotsinkielessä myöskin pamppua eli köydenpätkää, ja koska isäni oli merimies, saattaisi joku luulla minun saaneen maistaa hänen pamppuaan.
— Sepä oli paha se; minä pidän paljon rosmarinista.
— Ja minä pidän kaikista lind -päätteisistä sanoista.
— Totta puhuen: aiotko todellakin ruveta papiksi, Eerikki?
— Etkö sinä sitä tahtoisi, Riikka?
— Se on kyllä korkea virka, mutta nykyaikana rupeavat melkein kaikki ylioppilaat papeiksi, niin ettei yksi siinä asiassa mitään vaikuta. Olen aina ajatellut, että maailmassa on kaksi Raamattua. Toisen on Jumala kirjoittanut lain tauluille ja pyhään evankeliumiinsa; toisen on hän kirjoittanut luonnon suureen kirjaan. Tosin on edellinen ylempi, koska maailma on langennut ja tarvitsee vapahtajaa. Mutta on toinenkin Jumalan tekemä ja suurenmoinen. Kaikki riippuu siitä, kuinka kumpaakin luetaan. Sanotaan, että monet papit ovat maailman miehiä; mutta minä tiedän oikein tosi Jumalan miehen, josta hänen vanhempansa tahtovat tehdä papin ja joka sitten kävi selittämään luonnon suurta Raamattua niin erinomaisen selvästi, ettei kukaan ennen häntä ollut sitä niin selvästi selittänyt. Oletko huomannut, Eerikki, että hän lukee Jumalan nimen jokaiselta luonnon kirjan lehdeltä.
— Näenhän ja kuulenhan sen joka päivä! Hurskaampaa ihmistä kuin enosi, suuri Linnaeus, ei ole koko avarassa maailmassa.
— Niin, tiedätkö! Semmoinen pappi pitäisi sinustakin tulla.
— Niinkö ajattelet? — sanoi nuorukainen säteilevin silmin. — Ei, Riikka, se on mahdotonta. Semmoista miestä kuin enosi on, ei synny toista edes sadankaan vuoden kuluttua.
— Niin minäkin luulen. Mutta suuripa on kirjakin, jota hän selittää, eikä yksi ihminen kaikkeen ennätä. Katsohan esimerkiksi minua. Mikä minä olen?
— Sinä olet enosi sisarentytär, sen ainakin tiedän.
— Enpä edes sitäkään, tiedätkö, vaan äitini oli enoni orpana, ja on hän hyvyydessään ottanut minut luoksensa isätönnä ja äiditönnä lapsena. Mutta voitko selittää sitä, että minä, joka en ole mitään, ja tuskinpa sitäkään, kuitenkin väittelen sirkkalehdistä hänen kanssansa, jota koko maailma ihmettelee?
— En, sitä en tosiaankaan voi käsittää, — naurahti Eerikki.
— Mutta sokeakin kana voi välistä löytää jyväsen, ja semmoisia jyväsiä ovat nuo pienet sirkkalehdet, sanoo eno. Sentähden ajattelen, että vaikka sinusta ei tulisikaan niin suurta ja mainiota miestä kuin eno on, niin voit sentään sinäkin keksiä selityksen johonkin sellaiseen tuon suuren kirjan sanaan, jota eno ei ole ehtinyt miettiä. Sinusta pitää tulla luonnontiedetten tohtori, Eerikki.
Eerikki Pietarinpoika oli vähän aikaa ääneti ja sanoi sitten arvellen: — Koko minun sukuni tahtoo nähdä minut kauhtanaan ja papin kaulukseen puettuna. Enkä minä ole koskaan mitään muuta ajatellutkaan, ennenkuin…
— Ennenkuin tulit Hammarbyhyn. Näetkös nyt! Aivan niinkuin enoni, ennenkuin tohtori Rothman Vexiössä sanoi hänelle: sinun pitää ruveta lääkäriksi! Se on: sinun pitää tutkia luontoa!
— Olisit siis iloinen, jos seuraisin neuvoasi? — kysyi Eerikki sydämellisesti.
— Iloinenko? Minä lentäisin sinua… Niin, minä tarkoitan — jatkoi tyttö hämillään — minä tarkoitan, että se olisi enosta hyvin mieleen; hän sanoo, että sinä olet hänen parhaita oppilaitaan.
Eerikki punastui. Näin paljon hän ei koskaan ollut rohjennut toivoa. Hän loi silmänsä alas kainommin kuin tuo nuori tyttö itse, ja tapaili turhaan sanoja lausuakseen mitä ajatteli. — Niinkö luulet, Riikka? — sanoi hän niin saamattomasti kuin rakastunut lukiolainen, joka ei koskaan vielä ole romaania lukenut, suinkin saattaa sanoa. Sillä romaanien lukemista eivät senaikaiset lukiolaiset vielä harjoittaneet.
Ei ole koskaan saatu tietää, mitä Riikka siihen aikoi vastata, sillä samassa tempasi hän jalkansa aidan luona olevasta risuläjästä ja kiljaisi: — Käärme! käärme!
Eerikki juoksi hätään. Pieni vaskenkarvainen käärme, tuskin kahdeksaa tuumaa pitkä, oli kiertynyt tytön jalan ympärille ja näkyi koettavan luikertaa sukan ja kengän väliin.
Lyödä käärmettä ei Eerikki voinut. Ei hän kuitenkaan kauan miettinyt, vaan tarttui petoa niskasta ja heitti sen hiekkakäytävälle niin nopeasti, ettei pahus ennättänyt purra. Samassa polki hän saappaallaan käärmettä hännälle ja yritti katkaista siltä kaulan rautalapiolla.
— Älä tapa sitä! — huusi nyt tyttö, joka jo oli toipunut säikähdyksestään. Kas kuinka kaunis kyykäärme! Noin kaunista viperata ei enolla ole koko kokoelmassaan!
— Olkoon tai älköön — vastasi Eerikki vihoissaan, — mutta ethän tahtone, että päästän sen irti täällä puutarhassa, että se kenties vielä kerran pääsee käymään kimppuusi!
— Älä hätäile, vaan anna tänne puukkosi! — Ja tuota pikaa oli Riikka halaissut kepin, johon hän niin taitavasti pisti käärmeen kaulastaan, ettei se päässyt siitä irti, vaikka kuinka olisi kiemurrellut.
— Eno! Eno, me olemme saaneet viperan! — huudahti Riikka heti sen jälkeen heiluttaen käärmettä korkealla ilmassa.
Läheisen niityn ojanreunaa pitkin lähestyi pikaisin askelin noin 50-vuotias mies, viheriä nahkamyssy päässä, keltainen kesätakki käsivarrella ja kainalossa jotenkin iso salkku. Hän aukaisi veräjän, antoi kahden häntä seuraavan nuorukaisen astua siitä sisään ja sulki sen huolellisesti jälkeensä. Sitten hän jäi seisomaan eräälle talon luona olevalle kukkulalle ja näkyi hyvin vilkkaasti osoittelevan jotakin muukalaisille.
— Enolla ei ole nyt aikaa meitä kuulla, — sanoi Riikka — Nyt hän on taas päässyt puhumaan mieliaineestaan, siitä uudesta museosta, jonka hän aikoo rakentaa tuonne kukkulalle, ja silloin hän unohtaa kaiken muun. Mutta maltahan, minulla on jotakin, jota hän ei voi vastustaa; saatpa nähdä.
Hän juoksi erääseen puutarhan nurkassa olevaan pihlajamajaan ja toi sieltä tuokkosen vast'ikään poimimiansa mansikoita, ei tavallisia puutarhamansikoita, vaan keski kokoisia, hyvin kypsyneitä marjoja, jommoisia itsestään kasvaa ahonrinteillä. — Saatpa nähdä! — huudahti hän uudelleen ja oli jo veräjän ulkopuolella.
Eerikki Pietarinpoika, joka ei ollut niin nopsa kuin hänen nuori toverinsa, läheni verkalleen, käärmekeppi kädessä, ja sai nähdä tytön onnistuvan pienessä, viattomassa kepposessaan. Tuskin oli arkkiaatteri Linnaeus — sillä hänhän se oli — huomannut mansikat, kun hän suopeasti hymyillen katkaisi keskustelunsa, istahti kivelle ja alkoi hyvillä mielin maistella niitä. Mansikat olivat hänen paras herkkunsa ja joka päivä hän nautti niitä pienen tuokkosen. Vuonna 1750 hän oli niillä parantanut ensimmäisen tautinsa ja aina siitä pitäen käytti hän mansikoita suojelulääkkeenä. Kerrotaan, että kuningatar Loviisa Ulriika, joka oli saanut siitä kuulla, antoi heti käskyn, että mansikoita oli viljeltävä kaikissa kuninkaallisten huvilinnain kasvihuoneissa, ettei tältä suurelta luonnontutkijalta talvellakaan puuttuisi näitä hänen mielimarjojansa.
Eriikka tiesi, kuinka hänen enonsa suosio oli voitettava. Hänen mansikkansa olivat tämän vuoden ensimmäiset viljelemättä kasvaneet ja täysikypsyneet mansikat, ja kun arkkiaatteri oli kiirehtinyt Hammarbyhyn ennenkuin hänen perheensä oli muuttanut kaupungista maalle, oli Riikka saanut toimekseen kaikkien hänen pienten mielitekojensa täyttämisen. Palkakseen sai hän sydämellisen suukkosen avonaiselle ahavoituneelle otsalleen. Tyytyväisyys loisti arkkiaatterin pienistä, mutta sanomattoman vilkkaista, kirkkaista ja leppeistä silmistä. — Kas tässä, — sanoi hän latinankielellä noille kahdelle muukalaiselle, joista toinen oli ranskalainen, toinen hollantilainen ja jotka vartavasten olivat saapuneet Ruotsiin tutustuakseen tähän mainioon mieheen, — kas tässä minun Hammarbyn Hebeni niin kauan kuin eukkoseni vielä viipyy kaupungissa! Oikea pikku noita hän on, se täytyy tunnustaa. Hän tuntee kaikki istutukseni yhtä hyvin kuin minä itse, rohkeneepa vielä arvostellakin järjestelmääni. No, veitikka, — virkkoi hän punastuvalle tytölle latinaksi, — oletko taaskin löytänyt sirkkalehtiä tuottaaksesi vanhalle enollesi päänvaivaa?
— En, — vastasi tyttö hämillään ruotsiksi; — mutta minä olen löytänyt käärmeen.
— Käärmeenkö? Vai niin, se ei ole lapsille sopiva leikkikalu. Mutta näytähän; kai se on vain meidän tavallinen coluber natrix, tarhakäärme?
— Oikea vipera se on, enoseni, ja se yritti juuri luikertaa kenkääni, kun Eerikki otti sitä niskasta kiinni ja pisti pihtiin.
— Vai niin, katsotaanpa; tämä olisi siis ensi kerran, jolloin tuollainen maleficus näyttäytyy täällä Hammarbyssä.
Eerikki tuli saaliineen. — Mehercle, — sanoi arkkiaatteri, — nuori Coluber — scutis abdominalibus 150, squamis caudalibus 34. Katsohan peikkoa, tuskin makkaratikkua pitempi ja kuitenkin vaarallisin peto koko Ruotsissa! Tämän me panemme väkiviinaan; se on kaunein kappale, minkä olen nähnyt, ja captus in Hammarby. Sepä on merkillistä! — Taas kiilsi luonnontutkijan ihastus noissa kauneissa ruskeissa silmissä.
Käärmeestä kääntyi arkkiaatterin hyväntahtoinen huomio äänettömään ja ujoon lukiolaiseen. — Ei tuostakaan, hyvät herrat, — sanoi hän latinaksi muukalaisille, — tule mikään kehno mies. Ingenium haud vulgare, peritia ac labore perficiendum. Kuinka olet käsiäsi hoitanut, poikaseni? Oletko otellut ahman kanssa vai karhuako olet näykkinyt?
— Eerikki tahtoi välttämättömästi sulin käsin leikellä kuivia oksia ruusuaidasta, — vastasi tyttö hänen puolestaan, — ja sentähden olen ehdottanut, että eno panee hänet lasiastiaan päällekirjoituksin: Herchepaeus obstinatus, habitat in Finlandia.
— Frequenter, frequenter, — nauroi arkkiaatteri. — Minä tunnen useita sen lajin kappaleita Suomessa: Kalmin, Montinin ja muita samanlaisia; härkäpäitä ne kaikki ovat, mutta kunnon poikia. Mene ja pese kätesi piimällä, Eerikki, ja ota toiste sormikkaat käteesi, muuten kenties luullaan sinun saaneen sormillesi täällä Hammarbyssä, ja se olisi häpeä noin pitkälle lukiolaiselle.
Nuorukainen meni, sekä hurmautuneena siitä kiitoksesta, jonka oli saanut mieheltä, jota hän ihaili ja kunnioitti enemmän kuin ketään muuta tässä maailmassa, mutta myöskin hämillään siitä hymyilystä, jonka oli huomannut muukalaisten huulilla, ja siitä pilanteosta, jonka esineenä hän oli ollut — ehkä hän myöskin oli hiukan mustasukkainen siitä huomaavaisuudesta, jota ranskalainen ja hollantilainen osoittivat Eriikka Lindelialle, sitten kun he olivat kuulleet puhuttavan tytön kasviopillisesta älystä ja huomanneet, että hän osasi latinaakin.
Arkkiaatteri Linnaeus vei sitten vieraansa puutarhaan ja alkoi näytellä heille kaikkia noita monia ja harvinaisia kasvejaan sekä selitellä heille sitä ihmeteltävää järjestelmää, jonka mukaan hän oli lajitellut ja luokitellut tämän kauniin, elävän kasvistonsa. Valpas kesäkuun aurinko aleni jo länttä kohti ihastuneesti silmäillen tätä puiden, pensaiden, kukkien ja vihannuuden uhkeaa ihanuutta, jossa eteläinen väriloiste oli yhtynyt pohjoisen kasvikuntamme himmeämpiin värivivahduksiin. Kaikki nämä suloiset kukkaislapset, kaikki nämä armaat, viattomat olennot, joita valo ja keväinen ilma kasvatteli, näyttivät tuntevan kukkasten kuninkaan läsnäolon, ja nauttivan hänen lempeiden silmäinsä loisteesta. Kaikkialla, missä hän vain käyskenteli niinkuin yksinvaltias valtakunnassaan, siellä näyttivät tammet ja vaahterat tervehtivän häntä hiljaisella huminalla, kastanjat notkistavan latvojaan ja lehtikuuset havuisia oksiaan; oli niinkuin olisivat poppelien lehdet ihastuksissaan lepattaneet, ruusuaidat lemunneet kahta ihanammin ja kaikki matalakasvuiset kukat varsiaan korkeammalle kohottaneet, hänet paremmin nähdäksensä. Itseäänkin liikutti häntä hänen rakkautensa aina kyyneliin asti. Kaikki nämä olennot, jotka hän oli nostanut maan mullasta esiin, olivat hänestä kuin eläviä, rakastavia ja onnellisia, niinkuin hänkin, mutta samalla myös niin nöyriä, niin hellämielisiä kuin hän itsekin oli. Ei hän nähnyt niissä omaa työtään, vaan sen suuren mestarin työn, jonka ääretöntä kaikkivaltiutta, ihanuutta, rakkautta ja hyvyyttä jokainen lehti julisti. — En minä, — sanoi hän itsekseen, unohtaen muukalaisten läsnäolon, jotka kunnioittaen varoivat häiritsemästä hänen syvällisiä mietteitään, — en minä, Herra, vaan sinä se olet, joka olet luonut kaiken tämän keväisen ihanuuden ympärilleni, antanut minun riemuita sen kauneudesta ja suonut minun paljastaa sen kätketyitä salaisuuksia. Sinä tiedät. Herra, etten ole oman kunniani tähden sitä tehnyt; sinun kunniaksesi on tämä kaikki tehty, niinkuin olet käskenyt minun toimia; minun nimeni hävitköön unhon yöhön, kunhan vain sinun nimesi elää kunnioitettuna ja ylistettynä ihmisten kesken kirkkaudesta niin kirkkauteen hamaan maailman loppuun.
3. ERÄÄNÄ ILTANA HAMMARBYSSÄ.
Tämän kertomuksen aikana oli arkkiaatteri Linnaeuksella vielä tavallinen kansalaisnimensä (hänet aateloitiin 1757), mutta tämä nimi alkoi jo loistaa yli kaiken, mitä Ruotsissa siihen aikaan oli ylhäistä ja kuuluisaa. Ei siinä kyllin, että koko valtakunnasta tulvaili nuorempia ja vanhempia miehiä kuulemaan hänen luennoitaan ja katselemaan hänen kokoelmiaan; muistakin maista saapui joka vuosi oppineita tiedonhaluisia tahi uteliaita vieraita tutustumaan tähän mieheen, joka oli "luonnon järjestänyt".[6] Tällä väsymättömällä tiedemiehellä oli aikaa kaikkeen ja kaikille. Kateelliset syyttivät häntä suotta siitä, että hän enemmän suosi muukalaisia: mutta täytyihän hänen edustaa Ruotsin tiedettä. Luultavampaa on, että nämä vierailut, etenkin silloin, kun ne tapahtuivat paljaasta uteliaisuudesta, usein olivat tälle suurelle miehelle kiusaksi. Ne, joilla itsellään on runsaasti aikaa, eivät tavallisesti armahda muita, joille jokainen hetki on kallis, ja kukapa tietää, kuinka monta arvaamattoman kallista hetkeä nämä Linnén julkeat vieraat riistivät senaikaiselta ja tulevilta sukupolvilta! Mutta olivatpa nämä tiheät vierailut Linnén yksityisellekin elämälle haitallisia. Ollen hyväsydäminen, ystävällinen ja halukas ilmoittamaan ajatuksiaan kenelle hyvänsä, hän ei juuri koskaan sulkenut oveansa, ja silloin riistettiin häneltä ne harvat hetket, jotka hän olisi voinut käyttää perheensä ja taloutensa hoitoon. Hän oli säästäväinen mies jokapäiväisessä elämässään, mutta vaikka hän tuhlasikin varoja kokoelmiinsa, oli hän samalla siksi vieraanvarainen, että nuo monet vieraat melkoisesti vaikuttivat hänen yksityiseen talouteensa, vaikka sen ajan tavat olivatkin yksinkertaiset. Tätä hän ei koskaan itse ajatellut; mutta hänen puolisollaan, reippaalla, kunnon Saara Liisa Moraealla, jonka haltuun hän jätti koko taloudenhoidon, oli kaikesta tästä kovinkin usein huolta ja vaivaa. Mahdollistahan on, ettei emäntä aina voinut tyydyttää kaikkia vaatimuksia, sillä muutamat ulkomaalaiset olivat niin hävyttömiä, että levittivät juoruja hänen tylyydestään, hänen taloudellisesta itsevaltaisuudestaan ja että suuri Linné muka oli akkavallan alla. Siinä oli kiitos Saara Liisa Moraean vieraanvaraisuudesta ja hänen monista huolistaan. Mutta mitäpä hän siitä välitti. Hänen puolisonsa ihaili ja kunnioitti häntä, ja hänen nimensä on säilynyt arvossa pidettynä hänen miehensä nimen rinnalla.
Nyt oli, niinkuin sanottu, arkkiaatteri Linnaeus kiirehtinyt maalle ennen perhettään, ja emännän poissa ollessa oli taloudenhoito Hammarbyssä huonolla kannalla. Kartanokin oli vanha ja rappeutunut; sillä uuden Hammarbynsä hän rakensi vasta elämänsä lopulla. Ruokaa ei ollut vieraiden varalle varustettu; taloutta hoitamassa oli vain kaksi karjapiikaa ja kaksi renkiä. Mutta tämä ei huolettanut arkkiaatteria ensinkään. Illan tullen pyysi hän kaunistelematta ranskalaisen ja hollantilaisen vieraansa jäämään illalliselle.
Tätä valmistettaessa ei aika käynyt vieraille pitkäksi. Heillä oli Hammarbyssä yllinkyllin harvinaisia ja eriskummallisia asioita ihmeteltävänä, harvinaisia Surinamin ruukkukasveja ja harvoin nähtäviä Brasilian papukaijoja, jopa erään Itä-Intiasta kotoisin olevan Ostracion-nimisen kalan kuivattu nahkakin, joka riippui katossa ja oli siitä omituinen, että se kääntyili huoneessa tuulen mukaan. Enemmän kuin nuo harvinaisuudet ihastutti heitä kumminkin ilomielisen isännän puhelu. Kaikkien lukuisten luonnontuotteidensa johdosta hänellä oli, ei ainoastaan oppineita selityksiä, vaan samalla myös hupaisia kertomuksia. Linné oli kaunopuheinen, sukkela sanoissaan, vieläpä erinomaisen huvittavakin, kun oli puhe hänen tieteestään. Hänen silmänsä loistivat, hänen kasvonsa kirkastuivat; hän oli, kuten sanotaan, kuin "kala vedessä"; ja kuitenkin oli koko hänen olennossaan ja käytöksessään jotakin hänen rakkaiden kukkastensa viattomuutta, lauhkeutta ja rauhaa.
Arkkiaatteri oli käskenyt valmistaa illallisen, mutta jättänyt tavallisuuden mukaan ruokalajien määräämisen muiden huoleksi. Hänen oma illallisensa oli yksinkertainen ja kevyt: vieraat olisivat pitäneet kunnianaan tyytyä samanlaiseen. Mutta Eriikka Lindelia ei siihen tyytynyt. Hän oli nyt ensi kerran eläessään saanut tähdelliseksi toimekseen enonsa talouden hoidon ja hän päätti nyt esittää jotakin arvokasta, suurenmoista ja loistavaa.
Kovaksi onneksi oli nuori Riikka tutkinut latinaa, kreikkaa ja kasvioppia semmoisella menestyksellä, ettei ollut jäänyt aikaa ensinkään kotoisten tieteiden oppimiseen, ja kun keittotaito hänen mielestään oli maailman helpoin asia, komensi hän heti kohta laitettavaksi kolme paistia yhtä haavaa, vasikan-, porsaan- ja kananpaistia.
Karjapiiat, joiden keittotaito ei ulottunut herneitä ja läskiä ylemmä, kuuntelivat tätä ehdotusta suuresti kummeksien ja kysyivät, pitikö heidän heti käydä teurastamaan.
— Teurastamaanko? — toisti hämmästynyt Riikka. — Ei, sitä älköön kukaan uskaltako.
Piiat rohkenivat kumminkin kysyä, mistä paistit sitten saataisiin.
— Paistitko? — vara-emäntä sanoi. — Totta kai paistit ovat valmiina aitassa.
Nyt hän sai tietää, ettei ollut kesällä tapana säilyttää tuoreita paisteja aitoissa ja että Hammarbyn paistit juoksivat ja lentelivät vielä ilmi elävinä mikä missäkin. Riikka ei kuitenkaan ollut neuvoton; hän vastasi, että hän tyytyisi kuhaan, kampelaan ja haukeen. — "Voissa paistettuihin", lisäsi hän tärkeän näköisenä.
Kun kumminkin huomattiin, että nämä kalat vielä uivat järvessä, aikoi hän tyytyä pinaattiin ja herneihin. Mutta koska nämä vasta juuri olivat idulle nousseet — Riikka oli itse lukenut sirkkalehdet — oli hänen pakko käydä käsiksi talon munavarastoon, joka kaikeksi onneksi oli runsas. Hän panetti siis talon ison padan tulelle ja keitätti varmuuden vuoksi kolme tiuta munia. Mutta kun hän oli huomannut, että kaikki puolitekoinen työ, siis puolikiehunut ruokakin, oli enolle vastenmielistä, tahtoi hän välttämättömästi keittää munia kaksikymmentä minuuttia, että niistä tulisi oikein pehmeitä. Ja tarjotakseen jotakin parempaa kuin paljasta iltamaitoa keitätti hän maidon ja panetti siihen semmoisia mausteita, joita arkkiaatteri enin rakasti, nimittäin krassia, humaloita, sinappia ja kardemummaa. Ylpeänä tästä herkusta, jota oli määrä tarjota kaikeksi onneksi maustamattoman voin, leivän ja juuston kera, astui hän kainosti niiaten herrain luo ja ilmoitti, että ruoka oli valmis.
"Arkiselle ruualle" kutsutut vieraat istuivat paikoilleen, ja pöydälle tuotiin kaksi kukkuraista vadillista munia, joista kuitenkin suurin osa oli vedestä otettaessa haljennut. Oli ruvettava ruualle, mutta ensin piti saada veitsiä, suolaa, kahveleita, lusikoita, jotka pienet sivuasiat olivat unohtuneet pöytää katettaessa.
Vieraat naurahtelivat. Käytiin vatien kimppuun: niiden sisältöä oli mahdoton syödä; munia olisi voinut luulla joiksikin uusiksi tähän asti tuntemattomiksi kiviksi.
— Ei, pullula mea, — sanoi arkkiaatteri, — ota pois nämä piikivet ja tuo meille jotakin muuta. Nämä ovat kukonmunia.
Riikka sävähti tulipunaiseksi, mutta kuiskasi, varmasti toivoen sitä loistavampaa voittoa tämän ensimmäisen tappion jälkeen: — Eno saa vehnäsmaitoa.
— Vehnäsmaitoa keskellä kesää? — arveli arkkiaatteri. — No, tuohan sitten vehnäsmaitosi; me olemme paljon kävelleet ja tyydymme hätätilassa vaikka mihin — paitsi muniin.
Riikka kantoi salaisesti riemuiten pöytään tuon uuden keksimänsä keitoksen. Nyt vasta hän huomasi, että se oli ruskeata, syrjiltä viheriää ja että se haiskahti oudolta ja tuntui pohjaan palaneelta.
— Mitä tämä on olevinaan? — kysyi arkkiaatteri, joka mielellään söi hyvää, vaikka aina kohtuullisesti.
— Se on nyt sitä vehnäsmaitoa, — vastasi Riikka viattomasti.
Arkkiaatteri maistoi, mutta sylkäisi samassa. Näin hirveätä lääkettä hän ei toki ollut potilailleenkaan tyrkyttänyt.
Vaikka olikin hyväntahtoinen, oli hän kuitenkin jotenkin kiivasluontoinen. Hän sysäsi lautasen luotaan ja huusi. — Painu paikalla tiehesi ja tuo meille jotakin muuta! Mokoma myrkkyvelli voisi viedä hengen eskimoltakin!
Riikka purskahti itkemään. — Ei minulla enää ole mitään muuta! — nyyhkytti hän.
Hollantilainen katseli syviin mietteisiin vaipuneena tyhjää lautastaan, mutta vilkas ranskalainen nauroi niin sydämensä pohjasta ja rohkeni rukoilla niin leikillisesti onnettoman keittäjän puolesta, että arkkiaatterikin viimein nauroi hänen kanssansa. Onneksi oli pöydässä vielä juustoa, kylmää vasikanpaistia ja tavallista maitoa, siis kaikkea mitä tarvittiin. Huomattiinpa vielä, että rouva Saara Liisa Moraea oli kaupunkieväiden mukaan pannut pullollisen sitä harvinaista tokaijin viiniä, jota arkkiaatteri äskettäin oli saanut lahjaksi eräältä wieniläiseltä ihailijaltaan ja tämä löytö muutti äskeisen pienen epäsovun täydelliseksi iloksi — Älä itke enää, sinä pikku kananpoikain tappaja! — lohdutteli hellätunteinen eno, joka ei voinut nähdä edes maanmatosenkaan kärsivän. Ainoastaan aika on parantumaton. Nyt saat jättää Pliniuksen joksikin aikaa ja kuunnella Luculluksen oppilaiden luentoja.
Eriikka oli kuitenkin niin häpeissään, ettei häntä ollut helppo lohduttaa. Hän riensi ulos saadakseen vielä hiljaisuudessa vuodattaa katkeria kyyneliä, ja hän rauhoittui vasta sitten, kun oli hiljaisuudessa tehnyt sen päätöksen, että vielä kerran olisi tuleva sekin päivä, jolloin eno saisi ihmetellä yhtä paljon hänen keittiössä kuin kasvihuoneessakin osoittamaansa taitoa.
Hyvä mieli oli jo täydellisesti palannut oivallista tokaijinviiniä maistellessa, kun sanansaattaja saapui kaupungista, tuoden kirjeitä ja sanomalehtiä, jotka äskettäin olivat tulleet postissa Upsalaan.
Arkkiaatteri avasi kääröt tiedemiehen mielenkiinnolla ja uteliaisuudella. Valtiolliset asiat, joista ei muutenkaan ollut paljon sanomista, työnsi hän syrjään, silmäilläkseen sen sijaan noita monia tieteellisiä aikakauskirjoja ja yhtä tärkeitä kaikista maailman ääristä tulleita kirjeitä. Milloin synkistyi hänen katsantonsa hänen lukiessaan jostakin nuoresta luonnontutkijasta, joka oli tiedonhalunsa uhrina hävinnyt Afrikan erämaihin tahi Amerikan aarniometsiin; milloin kirkastui se jälleen jostakin kasviopillisesta löydöstä. — Mokomaa kiittämätöntä! — huudahti hän lukiessaan eräältä oppilaaltaan tullutta kirjettä; — hän on kerännyt niin paljon eikä lähetä minulle ainoatakaan kasvia.
Heti sen jälkeen hän avasi käärön, jossa oli harvinaisia puristettuja kanadalaisia kasveja, jotka eräs toinen hänen oppilaistaan, Kalm, oli lähettänyt, luvaten kohta toimittaa eläviä kappaleita. Tyytyväisyys loisti Linnén vilkkaista silmistä. Hän unohti kaiken muun, saadakseen vielä hämärän kesäillan valossa suurennuslasilla tutkia juurta, vartta ja lehtiä, mutta erittäinkin kukkaa ja siemenlaitetta. — Mikä ihana kaikkivaltiaan Jumalan luoma! — huudahti hän. — Kas tässä eräs dodecandria! Tässä ylen harvinainen monandria! Tässä eräs polygamia! Tässä uusi gladiolus! Tässä eräs aconitum! Ja kas tässä eräs uusi campanula — mikä loistava kainon sinikellomme sisar!
Näin olisi hän puhellut kenties kuinka kauan, ellei yö viimein olisi ruvennut pimenemään, ja elleivät hänen vieraansa, näön vuoksi, olisi tehneet lähtöä. Kovaksi onneksi heille — sillä he olisivat mielellään viipyneet täällä aina aamuun asti — nyt näin kesäkuussa ei ollut yhtään kynttilää koko Hammarbyssä. Ja kuitenkin oli vielä avaamatta useita kirjeitä, joiden joukossa kaksi isoa, komeilla sineteillä lukittua. Linnén uteliaisuus heräsi taas. — Olenhan luonnontutkija, — laski hän leikkiä; — enkä kuitenkaan voi kaikilla tiedoillani loihtia yhtä halpaa talikynttilää esiin! Riikka — pane tuli takkaan; minä tahdon nähdä, mitä nämä kirjeet sisältävät.
— Eerikillä on jotakin muuta tarjolla, vastasi tyttö ujosti ja hänen silmänsä olivat vielä äskeisen surkean tappion jäljeltä punaiset.
— No, saammepa nähdä, mitä Eerikki voi tehdä Hammarbyn valaistuksen hyväksi! — vastasi arkkiaatteri.
Eerikki astui sisään tuoden puolen tusinaa mitä komeimpia kiiltomatoja, jotka hän vast'ikään oli poiminut kasteiselta niityltä. Arkkiaatetri oikein ihastui tästä keksinnöstä. Kiiltomadot asetettiin niin, että niiden valo keskittyi niin paljon kuin mahdollista yhteen paikkaan ja kas, niiden avulla voi auttavasti lukea selvää käsialaa.
Nyt murrettiin nuo isot sinetit, ja luettiin kirjeet. Niissä kutsuttiin suuri Linnaeus erinomaisen imartelevin sanoin Pietarin ja Firenzen tiedeakatemiain kunniajäseneksi.
4. NIMI, KIRJE JA MIELILAUSE.
Epäilemättä on kahdeksannentoista vuosisadan pysyväisimpiä ansioita — paljon pysyväisempiä kuin sen filosofiset järjestelmät — sen luonnontieteiden alalla suorittama työ. Meidän aikamme, jolloin nämä tieteet joka vuosi, miltei joka päiväkin niin loistavasti edistyvät ja niin suunnattomin voimin vaikuttavat jokapäiväisenkin elämän koneistoon, on jo ammoin ehtinyt unohtaa sen ajan, jolloin nämä samat tieteet sata vuotta sitten vielä olivat nuoruutensa kukoistuksessa ja niiden harjoittajia elähytti nuoruuden rakkaus, samalla kuin ne oppimattomissa herättivät enemmän hämmästystä kuin osanottoa. Tuskin oli Linnén suuri "luonnonjärjestys" tullut tunnetuksi, kun jo hänen nimensä lennähti kuin valon välähdys yli Euroopan. Kaikki kuuluisimmat ja etevimmät tieteiden harjoittajat riensivät osoittamaan hänelle kunnioitustaan ja pyytämään hänen apuaan ja neuvojaan semmoisella innostuksella, jota nykyaikana osoitetaan ainoastaan suurille valtiomiehille. Etenkin oppineet seurat kilpailivat saadakseen hänet kunniajäseneksensä, eivätkä Pietarin ja Firenzen akatemiat olleet ensimmäiset eivätkä ainoat, jotka katsoivat kunniakseen päästä lähempään yhteyteen tämän pohjolan tiedemiehen kanssa.
Linné itse oli mielissään näistä kunnianosoituksista eikä salannut niistä johtuvaa iloansa. Hän puhui niistä usein ja mielellään, kopeilematta, kadehtimatta, lapsellisella vilpittömyydellä, tavallisesti niinkuin puhutaan jostakin kolmannesta henkilöstä. Tällä syvämielisellä tiedemiehellä oli lapsen mieli ajattelijan ryppyisen otsan alla. Kukkaset, joita hän niin suurta oppia osoittaen tutki, elähyttivät samalla hänen vilkasta mielikuvitustaan. Yksin nuo kutsumuskirjeiden isot sinetitkin ilahuttivat ja huvittivat häntä. Minkätähden? Sentähden, että ne olivat todisteita hänen järjestelmänsä menestyksestä, sentähden, että ne olivat tieteen kuninkaana kirjeitä, jotka vahvistivat hänen uusien keksintöjensä totuuden.
Tavallista myöhemmin meni Linné levolle edellämainittuna iltana ja nukkui niin keveästi kuin ei Eriikka Lindelian keittotaito olisi yrittänytkään häiritä hänen yölepoaan. Ainoastaan yksi kaino ja unohdettu reseda sai kunnian levittää hienoa lemuansa kukkasten kuninkaan vuoteen ympärille.
Tuskin oli aamuaurinko ehtinyt nousta lehmusten latvain tasalle, kun arkkiaatteri jo oli jalkeilla ja tavallisella kävelyllään. Myös hänen molemmat oppilaansa ja koko Hammarby olivat liikkeellä jo kello neljältä aamulla. Puutarhassa oli aina niin paljon järjestämistä, kasvihuoneissa kastelemista ja talon siivellisten ja nelijalkaisten asukkaiden jälkiä oli aina siivottava ja heitä itseään puhdistettava. Vasta kello kuuden aikana syötiin aamiainen. Sitten ryhtyi arkkiaatteri hetkiseksi tarkemmin silmäilemään eilispäivän postia, ja katso, silloin löytyi sieltä noiden monien kääröjen joukosta pieni, karkealle paperille kirjoitettu kirje, joka oli osoitettu lukiolaiselle Eerikki Pietarinpojalle Strengnäsiin, josta joku tuttava oli käännyttänyt sen arkkiaatterille, tohtori Linnaeukselle, Upsalaan.
Kirje oli Eerikin äidiltä ja kirjoitettu Vaasassa. Se sisälsi tuon suuren summan kahdeksan plootua sekä hellän äidillisen tervehdyksen, että pojan tuli viipymättä lähteä Tukholmaan ja sieltä ensi tilaisuuden tullen pyrkiä meren poikki Pohjanmaalle, syystä että hänen äitinsä vanha setä, hyvin kunnioitettu valtiopäivämies Lauri Larsson Vaasasta, halusi vielä kerran nähdä kaiken sukunsa, sekä nuoret että vanhat, ympärillään ennen kuolemaansa. Ukko Larsson, niin sanottiin vielä kirjeessä, tahtoi kaikin mokomin, ettei kukaan jäisi pois, hän itse lähetti nämä kyytirahat, ja koska hän vielä vanhoillaankin oli jäykkä mies, tulisi Eerikin muistaa, että hänen köyhällä äidillään voisi olla vahinkoa mahtavan setänsä tyytymättömyydestä, mutta hyötyä hänen suosiostaan. Muutoin tulisi Eerikin anoa tädiltään lupaa tähän lähtöön eikä millään muotoa tehdä mitään vastoin hänen tahtoaan, koska täti suuresta hyvyydestään oli ottanut hänet pojakseen ja luvannut tehdä hänet perillisekseen, jos Eerikki hyvin käyttäytyisi. Lopuksi sanottiin, että Eerikin veljet ja sisaret ja muut sukulaiset voivat asianhaarain mukaan jotenkin hyvin.
Arkkiaatteri, joka sill'aikaa oli uudelleen innostunut Kanadasta saamiaan kasveja tutkimaan, ei huomannut, että hänen oppilaansa tätä kirjettä lukiessaan kävi yhä murheellisemmaksi, kunnes pari isoa vesikarpaloa valahti alas Eerikin poskille. Oli siinä kuitenkin muuan, joka kaiken huomasi, ja se oli Eriikka Lindelia. Hän laski kätensä Eerikin olalle ja kysyi osaa ottavasti, "oliko hänen äitinsä kipeä".
— Ei, — sanoi poika; — mutta hän tahtoo, että minun heti kohta pitää lähteä täältä hänen setänsä luo Pohjanmaalle.
— Se ei käy laatuun, se on aivan mahdotonta, — vastasi Riikka hyvin varmasti.
— Mutta äidin onni on kysymyksessä, — huokasi poika.
— Mitä se merkitsee? — jatkoi Riikka närkästyneenä. — Eikö hänen etupäässä tule ajatella sinun parastasi? Koko maailma kadehtii sinua, että saat olla kuin oma lapsi enon kodissa ja joka päivä nähdä ja kuulla semmoista miestä.
— Eno! Sanokaa toki, enoseni, ettei se ensinkään käy laatuun!
— Mikä ei käy laatuun? — kysyi arkkiaatteri.
— Eerikki tahtoo lähteä Suomeen. Hänen äitinsä tahtoo ottaa hänet meiltä pois ja lähettää hänet jonnekin erään vanhan tervasudin luo taikoja oppimaan.
Arkkiaatteri otti kirjeen ja luki sen hyvin tarkkaavaisesti. — Mieltäni pahoittaa, rakas Eerikki, että minun täytyy sinusta luopua, — sanoi hän; mutta äidin tahto on pyhä; sinun tulee totella häntä heti kohta ja arvelematta.
— Ja kuka auttaa minua sitten kantamaan vettä kaivosta ja kirjoittamaan nimiä taimipuikkoihin ja siivoamaan pensasaitoja, ja kitkemään saviheinää ja ruokkimaan ahmaa ja valikoimaan parahiksi isoja ruukkuja kasvihuoneisiin ja puristamaan kasvejani tarpeeksi kovasti ja liisteröimään niitä paperille ja pyytämään sisiliskoja, joihin en tohdi käsin koskea, ja panemaan sammakoita väkiviinaan ja pistämään hyönteisiä neuloihin, mitä en myöskään tahdo tehdä? — puhkesi kiivastunut ja kielevä tyttö päivittelemään. — Vai pitäisikö minun ehkä ottaa puutarharengikseni Tuomas, joka mennä kesänä nyhti pois enon harvinaisimmat nuoret hopeapoppelit ja vastasi, kun häntä siitä toruin: onhan häpeä antaa haapain pilata puutarhaa!
Arkkiaatteri naurahti. — Kalle tulee tänne ylihuomenna ja auttaa sinua.
Kalle oli arkkiaatterin vanhin poika, Eerikin ikäinen.
— Mutta kuka selittää minulle Pliniusta? Kalle tekee minusta vain pilkkaa, — päivitteli Eriikka.
— Plinius saa levätä laakereillaan, kunnes olet oppinut munia keittämään, — vastasi eno; ja Eerikki saa hevoseni Tukholmaan.
Tätä ratkaisevaa päätöstä vastaan ei ollut mitään sanomista. Eerikki ja hänen nuori ystävänsä menivät alla päin, pahoilla mielin kokoamaan ja laukkuun panemaan niitä harvoja kaluja ja kapineita, jotka kuuluivat senaikaisen lukiolaisen vaatevarastoon. Kun tämä oli tehty vajaassa puolessa tunnissa, ryhtyivät he vaihtamaan kasvikokoelmiaan ja siihen meni aikaa paljon enemmän. Eerikki valikoi harvinaisimmat ja parhaat kasvinsa antaakseen ne Eriikalle, ja Eriikka teki samoin. Vaihdettaessa lupasivat molemmat yhä edelleen lähettää toisilleen kalleimpia kasvejaan ja kirjoittaa toisilleen niin usein kuin mahdollista.
He olivat vielä kerran käyskennelleet läpi kasvihuoneiden ja puutarhan; he olivat heittäneet hyvästit joka puulle, joka pensaalle, joka kukalle, joka heidän hoitaessaan oli kukkimaan puhjennut; vielä kerran olivat he tarkastaneet mehiläispesiä, ruokkineet kyyhkysiä, taputelleet poroa kaulalle, antaneet karhulle hunajaa ja nakanneet palasen hevosenlihaa ahmalle. He olivat lopuksi istuneet pienelle penkille pihlajamajaan, joka juuri nyt oli ihan valkeana tuoksuvia kukkia, ja täällä oli Eerikki lohduttanut itkevää tyttöä sillä lujalla lupauksella, ettei hän rupeaisi papiksi, vaan ensin lääkäriksi ja sitten luonnontutkijaksi, niinkuin hänen suuri esikuvansakin oli tehnyt. Tämän lupauksen vahvistukseksi he olivat lyöneet kättä, ja siinä oli tarpeeksi. He ymmärsivät toisensa pitemmittä puheitta; ja mitäpä hyötyä niistä olisi ollutkaan? Nuorten sydänten hellimmät ja pyhimmät tunteet eivät sanoja tarvitse, ne pikemminkin karttavat niitä — ne eivät tahdo lehdon kukkastenkaan edessä nostaa rakkaimman salaisuutensa hienoa, läpikuultavaa, lumoavaa huntua.
Antamastaan lupauksesta tunsi Eerikki oikein miehistyvänsä ja nousi lähteäkseen. Mutta ennenkuin hän lähti, tarttui hän tyttöä käteen ja sanoi:
— En saanut ollenkaan unta viime yönä sentähden, että maatessani alinomaa ajattelin sitä uutta nimeä, jonka aioit antaa minulle. Munsalaa en usko aiotun ihmiseen nimeksi; jos sanoisin itseäni Lohilahtiukseksi, isäni Lohilahti-nimisen tilan mukaan, kuuluisi se kovin kummalliselta. Hortulan, Rosenius, Delphin tahi Lilius olisivat kyllä puutarhasta ja kukista otettuja nimiä, mutta semmoisia on ennestään, etkä sinä suinkaan hyväksy semmoisia nimiä kuin Aquilegius, Digitalis, Helianthus tai Verbascus. En myöskään tahdo ryöstää mestariltani pienintäkään osaa hänen suuresta nimestään, ja sentähden, Eriikka, olen ajatellut, että jos nimittäisin itseäni — arvaapas!
— Herchepaeus; sehän on jo päätetty.
— Älä luulekaan; minä otan nimeni sinusta.
— Minustako? Erica vulgaris! Mutta sinusta ei saa tulla mikään vulgaris, ei mikään tavallinen ihminen. Sinusta, pitää tulla suuri ja mainio mies, Eerikki!
— Tahdon koettaa. Ja sentähden olkoon nimeni paljas Ljung, onhan se kukkasen nimi ja päälle päätteeksi vielä sinun nimesi.
— Mutta se ei ole latinaa.
— Se on oleva minun salaisuuteni. Ei kukaan aavista, että joka kerta, kun kuulen nimeni, minä ajatuksissani käännän sen Ericaksi.
— Ljung … Eerikki Ljung … Ericus Ljungius … tavaili tyttö. — Ruma se ei ole, mutta se ei kuulosta suurelta. Ajattelepas, Eerikki: Carolus Linnaeus! Se kalskahtaa joltakin se!
— Jos kilinä on pääasia, niin olisi paras olla Klingeliklangius taikka Pekka Paukkenius. Vähempäänkin minä tyydyn.
Eriikka mietti vähän aikaa. Sitten hypähti hän syrjään ja huusi: — Jos saat minut kiinni, niin saat pitää sen nimesi!
Eerikki lähti jälkeen, mutta tyttö oli jo matkojen päässä. He juoksivat kautta kaikkien puutarhan koukkuisten käytäväin tyttö edellä, Eerikki jäljessä, niinkuin leikkivät lapset, niinkuin siivekkäät pääskyset, ajattelematta muuta kuin sitä hetkeä, jossa elivät. Pensasaidat taivutettiin syrjään, kasvien yli hypittiin, pihlajat, tuomet ja omenapuut, joita he juostessaan koskettelivat, varistelivat heidän päällensä valkoisia kukkiaan, mutta poika jäi jälkeen. Lopuksi he alkoivat kiertää erästä suurta puutarhan veräjällä olevaa lehmusta, ja siinä syöksähti Eriikka enonsa syliin, tämän juuri astuessa veräjästä sisään. Mutta samassa saavutti hänet ajajakin.
— Lapset, mitä te mellastatte? — torui arkkiaatteri, mielihyvin katsellen nuorten vereviä, juoksusta hehkuvia poskia.
— Eerikki tahtoi täydessä laukassa kaapata itselleen suuren nimen, — nauroi tyttö.
— Ja nyt olen sen saavuttanut, — vastasi poika.
Arkkiaatteri naurahti. — Ei suuria nimiä saavuteta ruusupensaiden yli hyppimällä, — sanoi hän. — Sitä varten täytyy astua monta vaivalloista askelta yli ohdakkeiden ja orjantappurain; mutta astu vain eteenpäin, Eerikki, astu lujasti, rehellisesti ja pelkäämättä, Jumala sydämessäsi ja ylevä päämäärä aina silmäisi edessä, ja sinun on kerran onnistuva tangere astra.[7] Vähäisestä juuresta kasvaa lehtevä puu. Sinä astut nyt ensi kerran omin päin maailmaan; kenties tulet joskus taas takaisin meidän kukkaisaan Hammarbyhymme, tahi ehkä et enää palaakaan; meri on Ruotsin ja Suomen välillä, ja jos voit enemmän hyödyttää toista rantaa, niin en tahdo sinua siitä kieltää. Jos sukulaisesi antavat sinun harjoittaa opinnoitasi Turussa, niin annan sinulle suosituskirjeen Turun akatemian kanslerille, kreivi Tessinille, jonka luona sinun on käytävä Tukholmassa; ja jos vast'edes tarvitset joitakin neuvoja, niin käänny aina minun puoleeni. Hevonen on valjaissa.
Nuorukainen kiitteli heltynein mielin, mutta vastasi, että hän ennemmin tahtoi kulkea jalan, saadakseen kerätä kasveja matkalla.
— Tee niin — sanoi arkkiaatteri; — olen minäkin kulkenut pitkiä taipaleita reppu selässä. Kas tässä muutamia talareita matkarahojesi lisäksi; kenties saat odottaa laivaa Tukholmassa kauemmin kuin luuletkaan. Tässä annan sinulle kasvisäiliöni. Ilmoita minulle, jos löydät jotakin harvinaista. Muuten, poikaseni, on minulla vain yksi neuvo sinulle annettavana, ja sen voit lukea oveni päältä.
Näin sanoen seurasi Linné oppilastaan puutarhahuoneen portaille ja osoitti tuota tunnettua kaunista oven päällä olevaa kirjoitusta:
INNOCUE VIVITO. NUMEN ADEST.
— Niin, — jatkoi hän; olkoon tuo tuossa sinun elämänviisautesi, niinkuin se on minunkin elämänviisautenani ollut:
" Elä nuhteettomasti! Jumala on kanssasi."
Ja hetken kuluttua oli Eerikki Pietarinpoika eli Eerikki Ljung, joksi hän nyt itseään nimitti, matkalla Tukholmaan, kulkien sinne jalan ja reppu selässä.
5. PERHOSTEN AJELIJA.
— Voitteko ajatella, Bjelke, kuinka mainion aatteen minä juuri keksin. Heinäkuun 7. päivänä on Fredrikin syntymäpäivä. Kuningatar ja hovimestarinrouva menevät puistoon kävelemään, ja kamaripalvelija Åberg työntää Fredrikiä lastenvaunuissa. Silloin pukeutuu Kaarle metsänhaltiaksi, juoksee pensasaidan takaa esiin ja ryöstää prinssin. Suuri kohtaus, ollaan pyörtyvinään, mutta se ei ole niin vaarallista. Minä olen piilossa jonkin tammen takana ja olen pukeutunut — sanokaa, Bjelke, mihin pukuun minä pukeutuisin? Haltian, dryadin tai ehkä pelottoman ja nuhteettoman ritarin pukuun? Malttakaahan — minä olen olevinani joku Azorien saarilta kotoisin oleva prinssi — jousi ja nuolet, keihäs ja kilpi — minä saan lainata viheriän takin Dübeniltä — sandaalit me leikkaamme niistä kuningasvainajan metsästyshansikkaista, jotka ajelehtavat vinnillä — ja sitten pitää minulla olla viheriä samettinen lakki, johon korea perhonen on otsaan kiinnitettynä. Kaikkein kauneimmat perhoset kuningattaren kammiossa ovat Azorien saarilta.
Se, joka näin puhui, oli vilkasliikkeinen, kaunis, noin kuusivuotias, suurisilmäinen ja hienokasvoinen poikanen, Puettuna ruumiinmukaiseen, siniverkaiseen ihokkaaseen, keltaisesta silkistä ommeltuihin alusvaatteihin ja silkkisukkiin. Hän käveli Ulriksdalin puistossa erään hoviherran seurassa.
— Mutta mitä hänen majesteettinsa kuningatar siitä sanoo? — kysyi saattajaherra.
— Sen Bjelke saa kuulla. Ei se olekaan kuningatar, joka pyörtyy, se on Fredrikin hoitajatar, hovimestarinrouva. Luuleeko Bjelke hänen pyörtyvän?
— Enpä luulisi.
— Mutta minäpä luulen. No niin, hän menee tainnoksiin, ja kuningatar huutaa: Au secours! aux armes! lapseni! lapseni! — tai mitä muuta hänen majesteettinsa suvainnee huutaa — hiukset hajallaan ja tehden tämän suuren liikkeen, kas näin, juuri niinkuin mademoiselle Duroche tekee "Zenaidessa". Silloin juoksen minä tammen takaa esiin — mutta luuleeko Bjelke, että Åberg voi ehtiä ennen minua?
— Voihan hänkin pyörtyä, koska se on välttämättömästi näytelmään kuuluvaa.
— Ei, hänen tulee vain ilmaista äänetöntä toivottomuuttaan — kas näin! Nyt tiedän. Minä juoksen tammen takaa esiin — syöksähdän metsänhaltian jälkeen — tempaan häneltä hänen saaliinsa — se tulee näyttämään aivan oikealta tappelulta…
— Jossa ei kuitenkaan toivoakseni keihästä käytetä?
— Ei kuin vartta vain; mutta tappelutta voittaminen ei olisi minulle mikään kunnia. Minä tempaan Fredrikin ryövärin käsistä — hän huutaa täyttä kurkkua, se on tietty — kuningatar syöksähtää kuin raivotar — ei, kuin madonna minua kohti — minä lasken pelastetun uhrin hänen jalkainsa eteen — notkistan polvea, niinkuin herra Lafleur tekee näytelmässä, ja huudahdan:
Hyvettä kun vainoo väkivalta, apuun rientää perho taivahalta.
— Juuri sentähden, Bjelke, minun täytyy kiinnittää perhonen lakkiini.
— Teidän korkeutenne on unohtanut erään seitsemännen henkilön näytelmästä — kreivi Tessinin.
Prinssi Kustaa loi suuret silmänsä kysyjään, ikäänkuin tutkiakseen, puhuiko tämä leikkiä vai totta. — Lukija on jo arvannut, että poika oli prinssi Kustaa, sittemmin Kustaa III, ja että hänen seuralaisensa oli hänen aliopettajansa kreivi Niilo Bjelke, jotka molemmat nyt olivat tavallisella aamukävelyllään Ulriksdalin puistossa. Prinssin ensimmäisenä opettajana oli silloin vielä valtakunnanneuvos, kreivi Kaarle Kustaa Tessin.
— Jos kuningatar taputtaa käsiään, tulee kreivi Tessinin huutaa: da capo! — jatkoi prinssi ylpeästi nakaten kaunista päätänsä. — Hänhän juuri on opettanut minua näytelmiä esittämään. Kai hän tahtoisi yhä vieläkin kertoa minulle satuja maalaisrotasta ja kaupunkilaisrotasta. Se oli kauhean opettavaa, Bjelke; on s'endorme. Mutta katsokaa, kun maalaisrotta pääsi hovineitien kamariin ja söi heidän makeisensa ja marmelaadinsa; oi, Jumalani, kuinka minä saatoin nauraa sille piennä ollessani.
— Teidän korkeutenne ei ole enää pieni; hänen tulee jo ajatella vakavampia asioita.
— Juuri niin, Bjelke. Ja sentähden on minulla osa Tessinillekin, jos hän tahtoo esiintyä näytelmässäni. Eikö Bjelke jo arvaa sitä?
— Hänen tulee olla se, joka jakaa hyveen palkinnon.
— Ei, anteeksi, hänen tulee olla hattumestarina, jota on pyydetty tekemään hattuja Ulriksdalin puistoon, mutta joka kummastuu siitä, että hyvä Jumala on antanut tammille kruunut. Ymmärtääkö Bjelke? Hänen tulee olla kuningas Midas, mahdottoman suuri hattu … tekotukalla.
— Teidän korkeutenne ei saa puhua noin kevytmielisesti kuuluisasta miehestä. Opettajaa tulee kunnioittaa hänen poissa ollessaankin.
Prinssi ei virkkanut mitään. Vaikka hän ei rakastanutkaan ensimmäistä opettajaansa, pelkäsi hän kumminkin häntä ja hänellä oli siksi ymmärrystä, ettei jatkanut pilantekoa, joka luultavasti oli ollut säkissä, ennenkuin tuli pussiin. Hän kulki puoleksi hyppien edelleen, pienellä ratsuvitsallaan huvikseen katkoen nurmikolla tiepuolessa kasvavien kukkasten latvoja.
Kreivi Bjelke ehdotti, että kerättäisiin ja tutkittaisiin kasveja, se huvitus oli nyt Linnén vaikutuksesta tullut hyvin muotiin. Prinssi Kustaa tunsi jo koko joukon kasveja, ja ne, joita hän ei tuntenut, tuli hänen poimia ja kotona tutkia.
Ehdotus miellytti hilpeää poikaa, mutta vain vähäksi aikaa. Nypittyään irti joukon kasveja, joita hän ei tuntenut, alkoi hän taas nakella pois niitä, joilla ei ollut kauniita kukkia, arvellen, ettei Linnaeus itsekään tuntenut kaikkia rikkaruohoja. Silloin pyrähti kaunis perhonen, machaon, akasia-aidan takaa ilmaan, ja prinssi muisti, että hän tarvitsi semmoisen Azorien saarilta saatavaan näyttelijäpukuunsa. Heti paikalla hän lähti hattu kädessään saalistaan ajamaan.
Perhonen oli kuitenkin häntä nopeampi, lensi yhä edemmä puistoon päin, ja prinssi ajoi sitä takaa. Näin hän tuli vihdoin aivan puiston laitaan asti ja oli juuri saamaisillaan pakolaisen vihdoinkin kiinni, kun kompastui johonkin pitkässä heinikossa piilevään esineeseen, kaatui pitkäkseen maahan ja sai eräästä kannosta aika naarmun poskeensa.
Vihoissaan nousi hän ylös, huomasi heinikossa henkilön, jota luuli puutarhurin rengiksi, ja sivalsi häntä ensi kiukussaan tuota pikaa ratsuvitsallaan ympäri korvia. Rengiksi luultu, yksinkertaisesti puettu seitsemän- tai kahdeksantoistavuotias nuorukainen nousi seisoalleen, enemmän ihmeissään kuin hämmästyksissään, eikä tehnyt ensin muuta kuin varjelihe lyönneiltä, mutta kun ratsuvitsa yhä vain vingahteli hänen korvainsa ympärillä, menetti hän kärsivällisyytensä, väänsi vitsan prinssin kädestä, taittoi sen ja nakkasi palaset kauas orapihlaja-aitaan, joka tältä puolen ympäröi puistoa.
Kaikki tämä tapahtui niin äkkiä, että kun kreivi Bjelke, joka vaivoin seurasi kuninkaallista oppilastaan kintereillä, ennätti paikalle, oli prinssi jo aseetonna, juoksusta ja närkästyksestä punaisena ja valmiina omin korkein käsin käymään hävytöntä renkiä tukkaan, opettaakseen hänelle tarpeellista kunnioitusta kuninkaallista korkeutta kohtaan.
Nuorukaisen käytöksessä oli kumminkin samalla sekä jotakin nöyrää että jotakin uhkaavaa, joka pidätti prinssiä. Mutta hänen nuori sydämensä kuohui yhä, hän alkoi itkeä suuttumuksesta ja kykeni änkyttämään vain: "Hän … taittoi … ratsuvitsani!"
Kreivi Bjelke — pikavihainen hänkin — näki prinssin posken verta vuotavan ja oli vakuutettu heti siitä, että häntä oli pahoin pidelty. Vimmoissaan tempasi hän lähellä olevan karahkan ja astui uhaten rikoksentekijää kohti. — Kuinka rohkenet sinä, lurjus, tehdä väkivaltaa hänen kuninkaalliselle korkeudelleen? — huusi hän. Ja vastausta odottamatta suuntasi hän iskun, joka olisi voinut hyvinkin kipeästi koskea, ellei se, jolle se oli aiottu, olisi väistänyt lyöntiä nopeasti syrjään hypähtämällä. Heti sen jälkeen oli rikoksentekijä keikahtanut orapihlaja-aidan yli ja oli nyt toistaiseksi hyvässä turvassa.
— Antakaa anteeksi, teidän kuninkaallinen korkeutenne, sanoi outo nuorukainen, pakenematta enää sen edemmä — minä en tiennyt tulleeni kuninkaalliseen puistoon.
— Kuka sinä olet, ja mitä sinä täällä teet? — kysyi kreivi, hienolla hollantilaisella nenäliinallaan pyyhkien verta prinssin poskelta.
— Minä olen lukiolainen Strengnäsistä ja nimeni on Eerikki Ljung, vastasi nuorukainen avomielisesti. — Lähdin kasveja keräämään enkä tiennyt sitä tehdessäni tulleeni puistoon. Laskeutuessani maahan tutkimaan erästä harvinaista convolvulus sepiumia, tuli hänen kuninkaallinen korkeutensa juosten ja sattui kovaksi onnekseen minuun kompastumaan, ja kun olen jo liian vanha selkään saadakseni, niin…
— Niin rohkenit lyödä takaisin, sinä maanpetturi! — karjaisi kreivi, uudelleen vihastuneena.
— Jumala minua siitä varjelkoon! — vastasi Eerik vilpittömästi. — En tiennyt, että se oli prinssi; mutta lasta en löisi koskaan.
— Olenko minä lapsi, minä! keskeytti hänet kiivaasti prinssi, loukkautuen.
— Sinä valehtelet, riivattu konna! Tunnusta heti, että olet jonkun petturin palkkalainen! — kiljaisi kreivi uudestaan, sillä hovilla oli siihen aikaan paljon salaisia vihollisia.
— Ennenkuin mitään muuta sain oppia, — vastasi Eerikki silmiään räpäyttämättä — opin minä äidiltäni puhumaan totta Jumalan ja ihmisten edessä. Ja kun olen varma siitä, että hänen kuninkaallinen korkeutensa on oppinut samaa, niin voi hän todistaa, että olen puhunut totta.
— Olet, — sanoi prinssi Kustaa, taistellen suuttumuksensa kanssa tavalla, joka tuotti hänen sydämelleen kunniaa, — totta on, ettei hän minua lyönyt, minä kaaduin kantoon, mutta hän taittoi vitsani.
— Sen tein vasta sitten, kun olin saanut muutamia aika sivalluksia, — vastasi Eerikki, osoittaen vasenta poskea, jossa oli punainen juova kuninkaallisen kurituksen jäljeltä.
Tuosta tuli prinssi hyvilleen. Hän oli antanut noin pitkää poikaa selkään, ja tämä oli luultavasti hänen ensimmäinen urotekonsa. Hän ei ollut pitkävihainen ja tunsi jo leppyvänsä. — Voinhan saada toisenkin ratsuvitsan, — sanoi hän.
— Tulkaa, teidän korkeutenne, kreivi Tessin odottaa meitä. Mutta sinä seuraat minua linnaan, junkkari! — lisäsi Bjelke, jolla oli vielä pahoja epäluuloja nuorukaisen tarkoituksista.
— Onko kreivi Tessin Ulriksdalissa? — kysyi Eerikki.
— On, — vastasi Bjelke, katsoen häneen terävästi.
Eerikki hyppäsi pensasaidan yli takaisin puutarhaan, — Jos teidän armonne suvaitsee, niin pyydän saada tavata hänen ylhäisyyttänsä. Minulla on kirje hänelle ja minä olen kauan ja turhaan etsinyt häntä Tukholmasta.
Vakuutettuna kreivi Tessinin suojeluksesta ei Eerikki nyt enää epäillyt lähteä linnaan. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että tämä hänen asiansa hattupuolueen mahtavalle johtajalle ja hovin vihatulle holhoojalle ei suinkaan ollut omansa kohottamaan hänen osakkeittensa hintaa näiden kahden mahtavan henkilön silmissä, joita hän vast'ikään oli loukannut. Kreivi Bjelke astui tuimana hänen edellään ja prinssi Kustaa valmistihe saamaan nuhteita pelätyltä yliopettajaltaan.
6. EERIKKI LJUNG PÄÄSEE HOVIIN.
Vähän ennen tämän kertomuksen alkua oli uusi hallitsijasuku ja nuori kuninkaallinen pariskunta astunut Ruotsin valtaistuimelle. Elähtänyt ja ruumiin ja sielun puolesta rappeutunut vanha kuningas Fredrik oli v. 1751 jättänyt tämän maailman kaikkine ikävine valtiopäiväpuuhineen, joihin hän ikänsä lopulla oli puuttunut niin vähän kuin mahdollista. Hänen v. 1743 valittu jälkeläisensä, Holstein-Gottorpin hallitsijasukua oleva Aadolf Fredrik sai perinnökseen paitsi valtakuntaa, suurellisen ja mahtavan neuvoskunnan, kaikkivaltiaat säädyt ja täysin kehittyneen puolue-elämän, jota hatut ja niiden johtaja, kreivi Tessin hallitsivat. Perintöprinssinä oli Aadolf Fredrik lohduttanut mieltänsä perheen keskuudessa älykkään puolisonsa Loviisa Ulriikan, Preussin prinsessan seurassa, ja valmistamalla leikkikaluja kolmelle prinssilleen, Kustaalle, Kaarlelle ja Fredrikille. Puolueet pyrkivät jo silloin valtaansa näyttämään; ne olivat hävyttömyydellä, joka olisi voinut saada hiljaisimmankin miehen raivostumaan, tunkeutuneet aina perintöprinssin kehdon ääreen ja kahdeksan päivää hänen syntymisensä jälkeen pakottaneet vanhemmat vaihtamaan lapsen imettäjää. Aadolf Fredrik alistui, mutta hänen puolisonsa ei alistunut. Ollen pikaluontoinen, vallanhimoinen ja itsevaltiaassa hovissa kasvatettu hän ei salannut sydämensä kiukkua ja osoitti selvää selvemmin, että jos valtakunta saisikin myöntyväisen kuninkaan, se tulisi saamaan sitä lujemman kuningattaren. Niin kävikin; Aadolf Fredrik kantoi kuninkaallista manttelia — jonka päällys kiilsi purppuraa ja kuninkaallista korkeutta, mutta jonka nurealla puolella oli köyhyyttä ja nöyryytystä — mutta Loviisa Ulriika kantoi kruunua. Kuningas oli heikko käsi, kuningatar oli neuvokas pää. Monien ja rohkeiden tuumiensa vahingoksi tämä kuningatar oli liian pikainen valitakseen oikean aikansa ja liian vilpitön ollakseen valtiollisesti viisas. Koko hänen elämänsä tulikin olemaan korkealle pyrkivän hengen säännötöntä, keskeneräistä pyrkimistä valtaan ja kunniaan. Jos hän olisi ollut mies, olisi hän kukistanut ruotsalaiset, jotka voivat vuodattaa verensä kuiviin suurten kuninkaiden puolesta, samalla kun he kieltä pieksäen kaatavat kumoon pienet kuninkaansa. Mutta hän oli nainen, ja Kristiinan ajat olivat olleet ja menneet. Fredrik II:n sisar osasi taistella, mutta ei voittaa. Emäkotka kietoutui ajan pauloihin ja jätti viimein uupuneena tulevaisuuden perinnöksi kasvaville pojillensa.
Näin oli tämä nuori hovi jo hallituskautensa alussa siinä kierossa ja kireässä asemassa, joka aina seuraa valtaa puuttuvia vaatimuksia ja vilpittömyyttä vailla olevia myönnytyksiä. Sen ympärillä seisoi epäluulo vaanimassa, puolueet kadehtivat valtaa eivätkä vehkeilijät lakanneet paulojaan kutomasta. Se oli surullista valtaa, vaikka sen pinta vielä kimmeltelikin. Ei koskaan ole itsenäinen kansa alamaisemmin kumarrellut paperikruunua. Ei koskaan ole enemmän liehakoitu kuninkaallisen korkeuden edessä kuin juuri tähän aikaan, jolloin oltiin niin kärkkäitä ryöstämään siltä kaikki todellinen merkitys. Kotkalta hakattiin nokka, kynnet leikattiin mutta höyheniä varottiin kynimästä. Olihan kansalle jätettävä edes jonkinlaista silmänhuvia. Ja tuo siivo Aadolf Fredrik oli alussa tyytyväinen. Hän oli iloinen, kun sai toki olla kuningas — Kiinassa.
Me palaamme kertomukseemme.
Lukiolainen Eerikki Ljung oli luonnostaan rohkea ja pelkäämätön, joka muun muassa lienee ollut johtunut hänen omantuntonsa puhtaudesta. Eikä hänestä ollut niin kovin vaarallista se, että oli taittanut pojan ratsuvitsan, vaikka poika olikin prinssi, ja hän seurasi sentähden alussa jotenkin tyynin mielin ylhäisiä johtajiaan Ulriksdalin puiston kautta. Mutta kuta enemmän hän läheni linnaa, kuta komeammiksi ja jäykemmiksi kävivät paikat hänen ympärillään, sitä enemmän alkoi hänen sydämensä sykkiä; hänen oikein tietämättä syytä siihen. Kun hän viimein seisoi linnan korkean ja komean julkipuolen edustalla ja seurasi prinssiä ja hänen opettajaansa puutarhan portista sisään, olisi hänen mielensä jo tehnyt kääntyä takaisin ja juosta tiehensä. Mitä hänellä olisi täällä tekemistä, hänellä, joka ei ikinä ollut hovista edes uneksinutkaan! Mutta juuri, kun kiusaus oli pääsemäisillään voitolle, katsahti kreivi Bjelke taaksensa — ja Eerikki astui portista sisään.
— Onpa hauska nähdä, mitä he aikovat tehdä minulle, — ajatteli hän itsekseen.
Kartanolle tultuaan sanoi Bjelke: — Sinulla on kirje kreivi Tessinille?
— On.
— Anna se tänne. Minä vien sen kreiville.
— Mieluimmin minä itse antaisin sen, — arveli Eerikki.
— Kirje tänne! — toisti Bjelke lyhyesti ja komentavasti.
Eerikki katseli korkeita linnan ikkunoita, katseli portaiden kupeella olevaa vahtia ja noita monia livreapukuisia kamaripalvelijoita, jotka askaroivat isossa etehisessä. Siitä huolimatta hän vastasi: — En tahdo vaivata teidän armoanne, minä kyllä itse vien kirjeen perille.
Luultavasti olisi tästä itsepäisyydestä ollut Eerikille pahemmat seuraukset kuin hän voi arvatakaan, elleivät eräät vaunut juuri samassa olisi ajaneet kartanolle. Heti kohta, kun Bjelke tunsi korean kuskin ja komeat espanjalaiset hevoset, riensi hän kuninkaallisen oppilaansa kanssa ylös linnaan, ettei tämä alentaisi arvoaan ottamalla alamaista portailla vastaan.
Yksinään jäätyään seisoi Eerikki uteliaasti katsellen noita komeita vaunuja, joista nousi eräs vielä komeampi herra. Hän oli viiden- ja kuudenkymmenen vuoden välillä oleva mies, puvultaan ja ryhdiltään erinomaisen hieno ja sorea, mutta samalla niin luontevan ylhäinen ja niin kunnioitusta herättävä, että Eerikki heti kohta päätti mielessään: Tuo ei voi olla kukaan muu kuin kuningas itse!
Huomaamattaan oli Eerikki asettunut linnan portaiden viereen ja seisoi siinä lakki kädessä kunnioituksen ja ihmettelyn ilme kasvoillaan. Kun tuo ylhäinen herra astui hänen ohitsensa, huomasi hän nuorukaisen, joka lienee näyttänyt hänestä vähän oudolta täällä Ulriksdalissa, ja kysyi ystävällisesti:
— Tahdotko jotakin, ystäväiseni?
— Hänen ystävänsä! — ajatteli Eerikki ja hänen sydämensä sykähti. Kuitenkin rohkaisi hän mielensä ja vastasi: — Teidän majesteettinne, minulla on kirje kreivi Tessinille.
Ylhäinen herra naurahti, mutta ei näyttänyt ollenkaan pahastuvan erehdyksestä.
— Anna minulle kirje, — sanoi hän.
Eerikillä ei ollut siihen halua. Hän ei tahtoisi kuninkaalle itselleenkään antaa kirjettään. Hän pyysi saada jättää sen kreivi Tessinille.
— Minä olen kreivi Tessin, — jatkoi tuo alava herra hiukan kärsimättömästi.
Vihdoin viimein tuli nyt tuo tärkeä kirje esiin. Eerikki kertoi puolustuksekseen, että kreivi Bjelke oli vast'ikään vaatinut kirjettä, mutta että hän ei ollut nähnyt hyväksi totella.
— Bjelke? — virkkoi mahtava valtakunnanneuvos luoden nopean ja terävän katseen linnan ikkunoihin. Ja hän silmäsi pikimmältään päällekirjoitusta.
— Tämä on rakkaalta arkkiaatteriltani, sanoi hän. — Odota tuolla ulompana, kunnes kutsutan sinut. Rydin, laske poika sisään ja anna hänelle aamiaista.
Valtakunnanneuvos, kreivi Tessin komensi täällä Ulriksdalissa niinkuin kotonaan. Tosin hän oli perintöprinssin ensimmäinen opettaja ja siis tavallaan perheeseen kuuluva, mutta tämä linna oli kumminkin turvapaikka, johon kuninkaallinen pariskunta oli vetäytynyt päästäkseen aina kauneimmaksi vuodenajaksi valtakunnanneuvoston tuskallisesta holhouksesta.
Kreivi meni suoraan perintöprinssin huoneisiin, mutta ei tavannutkaan häntä sieltä. Päivystävä hoviherra ilmoitti että hänen kuninkaallinen korkeutensa oli kuningattaren luona.
Kreivi meni hänen majesteettinsa kuningattaren huoneisiin ja ilmoitutti tulonsa. Ei kukaan vastannut. Hovipalvelijat näyttivät olevan hämmästyksissään. Jokin onnettomuus oli tapahtunut.
Kreivi meni sisään; se oli hänen velvollisuutensa prinssin opettajana.
Hän tapasi kuningattaren itkemässä ja kamarirouvain avustamana hautomassa prinssi Kustaan verta vuotavaa poskea kylmällä vedellä ja eau de Cologne'lla.
Loviisa Ulriika, joka oli äärettömän pikainen ja aina valmis syyttämään prinssi Kustaan virheistä hänen opettajaansa, kääntyi kreivin puoleen, ennenkuin tämä ennätti mitään kysyä, ja huusi ranskaksi:
— Siinä nyt näette, herra kreivi, kasvatuksenne seuraukset. Perintöprinssi antautuu tappeluun poikanulikkain kanssa ja tulee kotiin verta vuotaen, poskessa naarmu, joka iäksi päiväksi tulee hänet rumentamaan.
Kreivi vastasi arvokkuudella, joka sopi hänelle erinomaisesti, mutta jota kuningatar ei voinut hänelle anteeksi antaa: — Jos hänen kuninkaallinen korkeutensa on siihen määrin unohtanut arvonsa, silloin hän on myöskin unohtanut ne varoitukset, joita minä en koskaan ole lakannut hänelle antamasta.
Äänen paino minä -sanan kohdalla suututti kuningatarta vielä enemmän. Hän oli juuri vastaamaisillaan, ja vastaus olisi epäilemättä saanut aikaan pahennuksen hoviväen läsnäollessa, ellei kreivi sitä estääkseen olisi pyytänyt kahdenkeskistä keskustelua.
Kuningatar huomasi kiivastuneensa liiaksi ja suostui pyyntöön, jätettyään prinssin kreivitär Wrangelin hoitoon ja varoitettuaan häntä hautomaan haavaa niin, ettei siitä jäisi arpea.
Sillaikaa oli Eerikki Ljungille osoitettu eräät sivuportaat linnan toisessa kylkirakennuksessa, eikä kukaan hänestä sen enempää välittänyt. Palvelijain kesken oli levinnyt hämärä huhu, että joku tuntematon pahantekijä oli puistossa karannut kruununprinssin kimppuun ja lyönyt häntä. Kaikki riensivät isoon eteiseen, saadakseen tarkempia tietoja tästä merkillisestä uutisesta, eikä kukaan aavistanut, että koko tämän metelin viaton aikaansaaja yksinään ja esteettömästi ravasi linnan portaita pitkin.
Eerikki ei tavannut ketään, jolta olisi voinut kysyä, mistä hänen oli sisään mentävä. Hän aukoi oven toisensa perästä, mutta paikat näyttivät hänestä niin koreilta, ettei hän rohjennut mennä sisään, ja niin hän tuli viimein erääseen jotensakin siivoamattomaan huoneeseen, jossa kaikenlaisia lastuja ja työkaluja ajelehti hujan hajan lattialla. Täällä tuntui hänestä hiukan kodikkaammalta ja hän kiipesi rohkeasti kynnyksen yli.
Tässä huoneessa oli yhtä vähän kuin muissakaan niin ristinsielua, mutta viereisestä huoneesta kuului jonkinlaista, ikäänkuin surisevan rattaan jyrinää. Eerikki astui sisään.
Siellä oli jonkunlainen vahtimestari tai puuseppä, tai mikä hän lienee ollut, joka sorvasi. Tosin hänellä oli päällään sinisilkkinen yönuttu, mutta sen hän oli luultavasti saanut kaupanpäällisiksi jostakin työstä, sillä se oli vaalennut ja tahrainen. Tekotukkansa oli mies ripustanut naulaan, hänellä oli kauniilla ruskealla tukallaan yömyssy ja edessään pitkä nahkainen esiliina, joka peitti alaosan ruumista. Mies oli muutoin ystävällisen ja suopean näköinen, ja tuon tosin hiukan ylhäisen kyömynenän ylitse katseli kaksi varsin tavallista silmää, jotka tuskin malttoivat vilkaista tulijaan, niin oli hän kiinni työssään pieniä puurasioita sorvatessaan.
— Sinäkö se olet, Feif? — sanoi hän saksanvoittoisesti, kun Eerikki astui sisään; mutta vastausta odottamatta hän lisäsi: — Vai niin, tulehan tänne ratasta polkemaan; nuo lurjukset ovat kaikki juosseet tiehensä, eikä minulla ole ketään, joka auttaisi minua.
Sorvarin hikinen otsa osoittikin, että hän tarvitsi apua eikä Eerikki, joka ennen kotona Munsalassa oli oppinut sorvaamaan isänsä sorvipenkissä, kauan vitkastellut. Ratas hurisi nyt kahta kiivaammin, ja mies, jolla oli yömyssy päässään, näytti olevan erittäin tyytyväinen uuteen apumieheensä.
7. SORVIPENKIN ÄÄRESSÄ JA VIERASHUONEESSA.
Sorvipenkin ääressä seisovalla miehellä näkyi olevan paljon vaivaa eräästä oksaisesta puupalikasta, joka alinomaa halkeili oksanreiän kohdalta. Suutuksissaan nakkasi hän sen pois ja meni hakemaan toista hyllyltä, jonne useita harvinaisia, ulkomaisia puulajeja oli pinottuna sopiviin palasiin halkaistuina. Sill'aikaa rupesi Eerikki sorvaamaan tuota pois nakattua puupalasta ja teki siitä pienen teevadin kokoisen komean napin.
Hänen tuntematon ystävänsä katseli nappia mielihyvin ja kysyi: — Osaatko sorvata?
— Aina vähän, — vastasi poika, — ja samassa hän tekaisi siron imukkeen.
Mies tuli yhä tyytyväisemmäksi ja kysyi: — Osaatko olla vaiti?
— Aina vähän, — vastasi Eerikki, — ainakin kaikessa, mikä koskee kuninkaallista majesteettia ja valtakuntaa. — Politiikkaa oli ilmassa, josta se tarttui yksin lukiolaisiinkin.
— Hyvä, — sanoi mies. — Minulla on muuan tuuma. Sinun pitää sorvata minulle kolmekymmentäkaksi tusinaa isoja nappeja, joiden täytyy kelvata vaikka mandariinille. Tiedätkö, mikä mandariini on?
— En.
— Sen parempi. Aber das Maul halten. Ymmärrätkö?
— En.
— Sinä et saa hiiskua sanaakaan siitä asiasta. Mausestill. Ei kukaan muu kuin minä ja Feif saa sitä tietää. Se on salaisuus. Sinä saat aloittaa nyt heti kohta.
Eerikki sanoi suostuvansa, mutta huomautti samalla, että hänellä oli nälkä ja että hänelle oli luvattu aamiaista. Mies näytti siivolta; miksi hän — lukiolainen, josta kohta oli tuleva ylioppilas — ujostelisi sorvaria?
— Mitä? — sanoi tämä. — Etkö olekaan puutarhurin väkeä?
Vastaukseksi kertoi Eerikki vilpittömästi, kuinka hän oli tullut linnaan eikä salannut puistossa sattunutta seikkailuaan prinssin kanssa.
Sorvari näytti alussa käyvän hämilleen ja tuleva levottomaksi, mutta kuultuansa, että kaikki oli käynyt ilman sen pahempia seurauksia, taputti hän poikaa olkapäälle ja sanoi arvokkaammin kuin mitä häneltä, vanhasta yömyssystä päättäen, olisi voinut odottaa: — Hyvä on, sehr gut. Sinä olet kunnon poika. Mutta en kehoita sinua toista kertaa koskemaan prinssin ratsuvitsaan, jos tahdot tulla kuningattaren silmäin eteen.
— Onko hänen majesteettinsa kuningatar sitten niin vihainen? kysyi Eerikki.
Sinitakki naurahti, pudisti päätänsä ja meni, vastaamatta, seinässä olevan salakaapin luo, josta otti esiin ja pani sorvipenkille palasen vehnäleipää, voita, herkkujuustoa ja lyypekinliikkiötä. Kaapin perältä häämötti sitäpaitsi pari viinipulloa.
— Kas tässä — syö! — sanoi hän.
— Paljon kiitoksia, — vastasi Eerikki ja piti kestityksen kursailematta hyvänään. Ruokiin käsiksi käydessään juolahti hänelle mieleen, että hän täällä kenties saisi tietää jotakin hovista, johon hänet noin odottamatta oli kutsuttu aamiaiselle.
— Herra on kenties hovisorvari? — aloitti hän, sanoakseen jotakin kohteliasta kiitokseksi kestityksestä.
— Vähän sinnepäin, — vastasi mies, joka taiteentuntijan silmillä yhä edelleen tarkasteli rasioitaan ja lajitteli niitä sen mukaan, kuinka hyvin ne olivat onnistuneet.
— Niinpä voi herra siis sanoa minulle, millainen mies kuningas on?
— Kyllä kai — mutta mitä kansa hänestä sanoo?
— Kansa sanoo, että hän kuuluu olevan erinomaisen hyvä ihminen ja maan isä, kun vain saa tehdä niinkuin itse tahtoo.
— Minä luulen hänen tahtovan hyvää valtakunnalleen, — vastasi sorvari.
— Mutta muuten kerrotaan hänen olevan hiukan akkavallan alla, niinkuin sanotaan.
Toinen vastasi luomalla pitkän, tarkastelevan katseen nuorukaiseen, mutta näytti sitten olevan tyytyväinen noihin rehellisiin kasvoihin.
Eerikki ei tätä huomannut, vaan jatkoi, suu nisuleipää täynnä: — Hänen majesteettinsa kuningattaren sanotaan olevan…
Onneksi huomasi hän sorvarin kasvoissa jotakin, mikä vaikutti, että hän oikeaan aikaan hillitsi kielensä ja lisäsi: — oikea Minerva.
— Se on asia, jota sinä et ymmärrä, ystäväiseni, — sanoi mies, — ja minä varoitan sinua puraisemasta kieltäsi poikki, kun syöt aamiaistasi.
Tuo tuntui jo nuhteelta. Eerikki, joka harvoin oli näin puheliaalla tuulella, päätti olla varuillaan ja jättää kuningattaren omaan arvoonsa.
— Mutta mitä kansa sanoo valtakunnanneuvostosta? — kysyi mies, joka näytti mieltyvän nuorukaisen vilpittömyyteen.
— Kansa sanoo, että ne ovat korkeita herroja, — vastasi Eerikki, omasta mielestään hyvinkin valtioviisaasti.
— Ehkä korkeampia kuin itse kuningas? — naurahti sorvari.
Eerikki nyökäytti päätään: — Niin, silloin kun he seisovat ja kuningas istuu. Jumala varjelkoon maan isää.
— Amen, — vastasi sorvari.
Eerikki oli nyt lopettanut ateriansa ja ojensi isännälleen kätensä, niinkuin hän aina oli tottunut tekemään. Tämä veti paksun kellon liivintaskusta ja sanoi huoaten: — kymmenen.
Liivi oli kirjaeltu, ja kello oli kultainen.
Nyt heitti sorvari vaalenneen yönutun ja pitkän nahkaisen esiliinan päähänsä. Eerikin silmät suurenivat. Hieno pitsikaulahuivi ja röyhelö, pitsikalvosimet, mustat silkkisukat ja isot hopeiset kengänsoljet tulivat näkyviin.
Joku tuli etuhuoneeseen. Se oli muuan hoviherra.
— Bleib er da! Nicht von der Stelle! — käski sorvari ja lykkäsi kiivaasti salvan sisemmän oven eteen. — Tuo minulle takkini! — kuiskasi hän, osoittaen Eerikille erästä vaatekomeroa.
Eerikki otti sieltä hienon, kultanappisen, sinisestä sametista tehdyn aamutakin ja auttoi käsiä hihoihin.
— Tekotukkani! — jatkoi sorvari.
Eerikki otti tekotukan naulasta seinältä, ja auttoi sitä parhaansa mukaan herran päähän. Sorvari oli kuin muuttunut, hänen ryhtinsä oli uljas, hänen äänensä käskevä. Ylhäinen herra seisoi hämmästyneen nuorukaisen edessä.
— Muista nyt, mitä sanon sinulle, — jatkoi ylhäinen sorvari yhä kuiskaten. — Sinä jäät tänne siksi, kunnes annan noutaa sinut. Pidä varasi, äläkä liikahda täältä henkesi uhalla, jos kuulet jonkun portaissa liikkuvan. Mutta kun kaikki on hiljaa, voit sorvata nappeja. Kaksineljättä tusinaa. Tuossa on puuta. Maul halten!
Ovi suljettiin, askelet etenivät, ja kohta oli Eerikki Ljung yksinään rattaansa, puupalojensa ja sorvarin salaisuuden kanssa.
Sen sijaan, että jäisimme hänelle seuraa pitämään, siirrymme me kuningatar Loviisa Ulriikan vierashuoneeseen.
Tätä kuuluisaa ja älykästä ruhtinatarta kuvaa eräs hänen aikalaisensa seuraavalla tavalla:
Hän oli pieni ja sirokasvuinen, hipiä tuhankarvainen, silmät suuret ja tummansiniset, useimmiten tuikeat, välistä leppeät ja ilmaisivat aina hänen henkensä hehkua ja levottomuutta. Vanhempina vuosinaan menivät hänen hampaansa pilalle; mutta suu oli kaunis, hymy suloinen, nenä pieni ja pysty, mutta säännöllinen. Liian kiivaana ollakseen salaperäinen hän täten usein ilmaisi ne tuumat, joita hänen olisi tullut pitää salassa. Ollen suuriaatteinen, antelias, komeutta rakastava, säädyllinen, kohtelias, sukkelapuheinen ja ystävä ystävilleen, oli hänen seuransa hauska, hänen tietonsa laajat, mutta eivät perusteelliset, hänen kunnianhimonsa ääretön. — Tähän kuvaukseen lisää poika, Kustaa III, kirjallisissa muistiinpanoissaan seuraavat piirteet: — Hän rakastaa tieteitä ja taiteita; voimakas luonne, sääliväinen sydän, ja kaikkea vilppiä ja petosta vihaava mieli ovat tehneet hänestä aikakautensa ensimmäisen naisen. Hän on hellä puoliso ja äiti, luotettava ystävä. Liikanainen vilkkaus ja varomattomuus ovat ainoat viat, joista häntä voi moittia. — Ja kreivi Tessin sanoo muistiinpanoissaan: — Epäilemätöntä on, että jos kuningatar olisi syntynyt alamaiseksi, olisi hän ollut jäykin ja järkähtämättömin kaikista tasavaltalaisista, mutta Jumala on antanut hänen syntyä asemaan, jossa kaikki ovat arkoja arvostaan ja vallastaan.
Kuningatar istui pienessä, korkea-istuimisessa ja matalaselustimisessa nojatuolissa, joka oli ikäänkuin aiottu pidentämään hänen vartaloaan. Hänen edessään seisoi sen ajan mahtavin puoluesankari ja hienoin hovimies, valtioneuvos, kreivi Kaarle Kustaa Tessin.
Odottaen uutta hyökkäystä hän oli, niinkuin taitava sotapäällikkö ainakin, aloittanut taistelun siten, että itse teki ryntäyksen ja jatkoi taitavasti kuningattaren itsensä jo koskettamaa aihetta kruununprinssin kasvatuksesta. Hän puhui valittaen niistä liehitsijöistä, jotka koettivat ryöstää häneltä heidän majesteettiensa luottamuksen, ja niistä mielettömistä johtajista, jotka koettivat vieroittaa hänestä hänen kuninkaallisen oppilaansa lapsellisen sydämen. Sitten hän sanoi mielikarvaudekseen huomanneensa, että kaikki tämä oli vain liiankin hyvin onnistunut; että prinssi oli alkanut osoittaa yhä suurempaa huomaamattomuutta hänen opetuksilleen ja kylmäkiskoisuutta hänen varoituksilleen — että opettajan parhaiden tarkoitusten täytyi mennä myttyyn, jos hänen ahkeroimisilleen asetettiin esteitä, ja jos prinssi valitsi huvituksia, jotka eivät sopineet hänen iälleen, tahi seuraa, joka ei ollut hänen arvonsa mukaista — sanalla sanoen, jos hän niinkuin hänen majesteettinsa kuningatar oli nähnyt hyväksi lausua, tappeli poikanulikkain kanssa — niin olivat kaikkeen tähän syynä ainoastaan nuo turmiolliset vaikutukset, jotka olivat häirinneet oppilaan ja heidän majesteettiensa ja valtakunnan säätyjen valitseman opettajan hyviä välejä.
Kuningatar tuskin jaksoi keskeyttämättä kuunnella loppuun asti tuota pitkää puhetta. Hän vihasi tätä miestä, johonka hän kerran oli ollut niin suuresti mieltynyt ja jolle hän oli tuhlannut luottamustaan: hän uskoi hänestä kaikkea pahaa ja tiesi, että hän oli se salpa, joka enemmän kuin mikään muu esti häntä valtaan pääsemästä; mutta hän tunsi samalla häntä kohtaan sitä pelonsekaista kunnioitusta, joka syntyy niiden välillä, jotka ovat toistensa vertaiset nerossa, kyvyssä ja kunnianhimossa. Näiden kahden käsissä, tämän kuningattaren ja tämän alamaisen, oli silloisen Ruotsin kohtalo. He seisoivat nyt vihollisina ja kilpailijoina toisiaan vastaan: pitikö heidän raastaa rikki toisensa ja siten saattaa kaikki häiriöön, vai tulisivatko he ojentamaan toisilleen kättä ja yhteisesti hallitsemaan kaikkia puolueita, joiden silloin olisi täytynyt yhdistettyinä palvella heitä molempia? Loviisa Ulriika ei tiennyt sitä itsekään; yksi asia vain oli hänellä selvillä, se, että hän tahtoi vallita — joko tuon pelätyn, tuon vihatun miehen kanssa yhdessä tai häntä vastaan.
Voitolle päästäkseen hän päätti malttaa mielensä — jos mahdollista. — Hän olisi yhtä hyvin voinut komentaa kosken pysähtymään juoksustaan tai päiväntasaajan herkeämään hehkumasta.
— En epäile, — sanoi hän, — että herra kreivi omistaa oppilaansa hyväksi kaiken sen ajan, jonka valtakunnan hoito ja huolenpito taiteiden kehittämisestä jättää hänen käytettäväkseen. Pelkään vain, että tuo tasavaltainen yhdenvertaisuus, jota tahdotaan kruununprinssiin istuttaa, viimein viepi luonnolliseen päämääräänsä, joka on — l'égalité des gamins.
— Hänen kuninkaallinen korkeutensa tulee kerran hallitsemaan vapaata kansaa eikä poikanulikoita.
— Sen tiedän. Älkäämme esittäkö tässä ilveilyä, herra kreivi. Tasavalta, se on neuvoskunnan valta. Vapaus, se on teidän vapautenne olla käskijöinä, hyvät herrat.
— Neuvoskunta on säätyjen edustaja, ja säädyt edustavat itsenäistä kansaa.
— Kansa! Säädyt! Laissons les phrases et parlons des réalités. Kansa on luotu tottelemaan, herra kreivi, ja säädyt ovat olemassa sitä varten, että myöntäisivät rahoja.
— Suvaitkaa minun muistuttaa teidän majesteettianne siitä unohtumattomasta ajasta, jolloin minulla oli armo saattaa Euroopan älykkäintä prinsessaa tähän kaukaiseen maahan. Silloin sanoin teidän majesteetillenne: — Tämä on köyhä maa, mutta ylpeä ikivanhasta vapaudestaan. Teidän najesteettinne onni ja kunnia on oleva sen hallitseminen hyveillänne, sen kaunistaminen esimerkeillänne.
— Encore de la rhitorique! Säästäkää minua noista kaunopuheisuutenne kukkasista, joilla te epäilemättäkin voitatte vapauden taiteiden akatemian palkinnon,[8] mutta jotka eivät pysty niin kovapäiseen kuulijaan kuin minä olen. Päättäen teidän käytöksestänne kuningasvainajan kuollessa näytte te luulevan, että hyveet tarvitsevat jalkarautoja kainoina pysyäkseen.
— Tottahan on, että rohkenin olla toista mieltä kuin kuningas, kun oli puhe kuninkaan-vakuutuksen tulkitsemisesta. Se ei tapahtunut ainoastaan valtakunnan edun vuoksi, vaan siihen oli syynä myöskin huolenpito kuninkaallisen majesteetin omasta rauhasta, joka olisi joutunut vaaraan.
— Voi noita viisaita herroja diplomaatteja, joilta ei koskaan puutu koreita sanoja huonojen tekojen kultaamiseksi, kuinka arkoja he ovatkaan meidän rauhamme suhteen, kuinka hellää huolta he pitävätkään meidän omatunnostamme ja niiden saattamiseksi oikealle tielle! Kovaksi onneksi on minun omatuntoni vaskesta ja kykenemätön käsittämään niitä suuria hyväntekoja, joita olette majesteetille ja meille osoittanut. Tahdon tehdä teille erään ehdotuksen, herra kreivi. Heittäkää naamari pois — sillä minua ei teidän kumminkaan onnistu pettää — ja puhukaamme kerrankin suoraa kieltä!
8. TAISTELUJA VALLASTA.
— Teidän majesteettinne on ehtinyt lausua hartaimman toivomukseni, — vastasi kreivi Tessin, — ja minä pidän itseäni onnellisena, jos saan teidän majesteettinne tutkittavaksi asettaa alamaiset huoleni kruununprinssin kasvattamisesta. Tunnustan siis vilpittömästi, että jos hänen kuninkaallinen korkeutensa kovaksi onneksi on saanut jotakin taipumusta kehnoihin tapoihin, niin ei pienen neekeripojan Badinin seura millään muotoa ole esimerkiksi kelpaavaa.
— Minä luulen, — jatkoi kuningatar kärsimättömästi, — jo kyllin tuntevani teidän ajatuksenne siitä asiasta. Te tahdotte kasvattaa ihmistä, minä kuningasta. Hyvä, jättäkäämme oppineiden asiaksi väitellä periaatteista ja puhukaamme kernaammin tosiasioista. Te olette tätä nykyä neuvoskunnan ja samalla koko Ruotsin mahtavin mies.
Tessin aikoi vastata.
— Ei, — jatkoi kuningatar, — älkää keskeyttäkö minua. Pankaa tarkasti mieleenne, herra kreivi, että minä sanon tätä nykyä. Toiset ajat voivat tulla, jolloin te ette enää ole sama kuin nyt.
— Kun minun vähäinen palvelukseni käy tarpeettomaksi, — vastasi kreivi, — silloin heidän majesteettinsa ja valtakunta helposti löytävät mahdollisemman, mutta ei milloinkaan uskollisempaa palvelijaa kuin minä olen.
— Kuninkaalla on liiankin monta todistetta teidän innostanne, voidakseen sitä epäillä. Mutta ajatelkaa esimerkiksi, että kateus ja viholliset, jotka aina vaanivat korkeiden kunniasijain ympärillä, voisivat tänään tai huomenna päästä teitä vahingoittamaan, kuka tietää, ehkäpä kukistamaankin teidät. Ehkä ette silloin paheksuisi, jos teillä olisi tuki lähellä valtaistuinta, joka on puolueiden vaiheista riippumaton.
— Arvioisin sen korkeimmaksi kunniakseni ja onnekseni, ellei minulla täytetyn velvollisuuden tunnossa olisi vielä luotettavampaa tukea, jolle viholliseni eivät mitään mahda.
— Tunnen, tunnen hyvin kyllä tuon mietelmän, jonka te kerran hyväntahtoisesti lausuitte minulle:
_Je ne veux opposer à mes vils ennemis, qu'une vertu sans tâche et un juste mépris.[9]
Tiedättekö, kreiviseni, että tämä tuntuu minusta vähän uskalletulta. Muistaakseni se oli apotti Laroche, joka kerran sanoi tahtovansa kääriytyä hyveeseensä, jolloin prinsessa Conti vastasi: varokaa, apottiseni; niin ohuissa vaatteissa voisitte paleltua kuoliaaksi!
— Se on mahdollista, teidän majesteettinne. Ja kuitenkin minä kirjoitan porttini päälle: Malgré l'envie et les envieux.
— No niin, jos itse hyveennekin olisi niin varma kuin sudennahkaturkki, niin voi sekin päivä tulla, jolloin se tarvitsee vuoria. Minä tarjoan teille tuon vuorin, kreivi.
— En rohkene käsittää teidän majesteettinne tarkoitusta.
— Niin kokenut diplomaatti kuin te, ymmärtää kaikki. Yhden miehen tulee olla Ruotsin ensimmäinen, ja te ette ole se mies, kreiviseni. Luopukaa tästä vaatimuksesta, joka helposti voisi tehdä teistä viimeisen miehen, ja minä takaan, että aina tulette olemaan toinen.
— Tarvitsenko vakuuttaa teidän majesteetillenne…
— Että kuningas on ensimmäinen kansalainen vapaassa tasavallassa, tahdotte kai sanoa. Kuinka usein pitää minun pyytää teitä heittämään pois nuo puheenparret, kun puhutte minun kanssani! Siis suoraan puhuen: tahdotteko, sitten kun olette lahjoittanut pois kiiltokruunun, arvottoman kruunun, käyttää vaikutusvaltaanne pannaksenne saman kruunun todellisen kuninkaan päähän? Tahdotteko, oltuanne niin kauan ensimmäinen näyttelijä tässä mieltä ylentävässä paimennäytelmässä, jossa lauma taluttaa paimenta ruusunuorasta, vihdoin antaa esiripun laskeutua ja huutaa pièce est finie!
— Suokaa anteeksi, teidän majesteettinne, silloin vasta pelkään ma, on näytelmä alkava, ja yleisökin astuu näyttämölle.
— Oh, minä tunnen yleisön, se taputtaa aina käsiään, kun loppu on hyvä ja rakastavat saavat toisensa. Minä muistutan vielä eräästä historiallisesta lauselmasta: "teidän armonne ja meidän armomme eivät mahdu saman katon alle." Tahdotteko hallita, kreiviseni, kuninkaan kanssa ja hänen johdollaan, vai tahdotteko yhä edelleen hallita hänen yläpuolellaan? Tämä kysymys on yhtä ratkaiseva kuin se on suora. Valitkaa!
— Vastaukseni on oleva yhtä suora kuin teidän majesteettinne kysymys. Ylempänä minua on kuningas, ylempänä kuningasta on laki. Minä en voi luopua velvollisuudestani kumpaakaan kohtaan. Jos minua tahdotaan pakottaa siihen, no niin, silloin vetoan korkeammasta oikeudesta korkeimpaan.
Loviisa Ulriika nousi istuimeltaan. Hänen suuret brandenburgilaiset silmänsä, jotka voivat olla lempeydessään niin viehättävät, tuijottivat nyt eteensä vihasta kivettyneinä. — Oletteko tarkoin miettinyt, kreivi Tessin? — kysyi hän.
— Olen, teidän majesteettinne. Olen miettinyt tätä kaiken elinaikani.
— Tapahtukoon sitten niinkuin tahdotte. Minä olen pettynyt teidän suhteenne. Minä luulin teitä mieheksi, jolla on yhtä paljon rohkeutta kuin älyä. Nyt huomaan, ettette ole muuta kuin tavallinen kansankiihoittaja. Teillä on lupa lähteä huoneistani.
Kreivi Tessin tahtoi notkistaa polvensa, mutta kuningatar soitti. — Ilmoita, — sanoi hän kamaripalvelijalle, että minä pyydän saada armon nähdä hänen majesteettinsa luonani.
Tuskin oli ovi suljettu, kun kreivi uudelleen polvistuen koki lepyttää kuningattarensa vihaa. Mikä oli hänen tarkoituksensa? Kuningatar on itse kauan aikaa tämän tapauksen jälkeen kertonut prinssi Kustaalle, että kreivi Tessin muka oli julennut rakastaa häntä intohimoisesti ja ahdistaa häntä eilisillä rakkaudentunnustuksillaan. Olkoonpa, että tämä rakkaus oli joko teeskenneltyä tai todellista, tai että ratkaisevalla hetkellä puhkesi ilmi, tai että kuningatar luuli rakkaudeksi sitä, mikä oli vain sitä ennen suositun alamaisen intoa ja surua, joka oli syntynyt ankarasta taistelusta kahden velvollisuuden välillä — varmaa on, että kreivi Tessiniä ei saatu hovin tuumiin suostumaan, ja yhtä varmaa on myös, että kun kuningas Aadolf Fredrik astui puolisonsa vierashuoneeseen, hän näki ylimmäisen hovimarsalkkansa ja mahtavimman vastustajansa polvillaan kuningattaren jalkain juuressa.
Parhaidenkin ja hiljaisimpainkin ihmisten elämässä on hetkiä, jolloin heidän tavallinen malttinsa katoaa ja he saattavat kuohahtaa kiivauteen, joka muuten on kokonaan heidän luontoansa vastaan. Kuningas Aadolf Fredrik voi suvaita, että hänen kuninkaallista valtaansa rajoitettiin, että hänet äänestettiin kumoon neuvoskunnassa, että hänen puoluelaisiansa karkoitettiin ja että hänen annettiin sekä valtakunnan hallinnossa että hovinkin asioissa tuntea vallanalaisuutta ja neuvoskunnan ja säätyjen ylivaltaa. Hän oli vastustamatta tyytynyt tähän painostavaan asemaan; jos hän valitti, niin se tapahtui yksityisten ystäväin seurassa. Mutta hänellä oli kuitenkin yksi arka kohta, ja jos sitä kosketettiin, loukkautui hän helposti, oli ylen kiivas ja vaikea lepyttää. Se tapahtui silloin, kun käytiin hänen perheonnensa kimppuun ja uskallettiin loukata hänen puolisoaan, jota hän rakasti, samalla kun pelkäsi häntä ja tunnusti hänen etevämmyytensä.
Kohtaus oli kiivas ja päättyi, niinkuin Kustaa III sanoo, "hirmuiseen meteliin."
— Vapauttakaa minut tuosta miehestä, jos teidän majesteetillanne vielä on rahtunenkaan jäljellä kunniataan ja kuninkaallista miehuuttaan! — huusi kuningatar mieletönnä vihasta ja raivoissaan niistä rikollisista tunteista, joiden luuli kreivi Tessiniä johtavan.
Kuningas syyti suustaan herjauksia, joita onneksi ei ole muistiin kirjoitettu; niinkuin tavallisesti kävi, yllytti hän lempeän luontonsa yhä rajattomampaan vihaan. Kerrotaan, että kreivi Tessin tässä tilaisuudessa tarvitsi kaiken kuuluisan mielenmalttinsa, ollakseen unohtamatta sitä kunnioitusta, jota hän oli velvollinen kuninkaalleen osoittamaan ja että hän tässä ankarassa taistelussa itsensä kanssa oli murtanut erään huoneessa olevista tuoleista.
Kuningatar sitävastoin ei enää huolinut hillitä itseään. — Ei ole yhtään olentoa, jota minä niin inhoan kuin teitä! — huusi hän. — Pankaa liikkeelle kaikki vaikutusvaltanne! Ärsyttäkää kuningastanne vastaan kaikki nuo juonittelijat ja kansan yllyttäjät, joita te sanotte puoluelaisiksenne! Minä en pelkää teitä, minä vihaan teitä, ja vihani on ajava teitä takaa niin kauan kuin elän! Ah! te pommerilaisten perunankuorijain[10] hävytön jälkeläinen, jolla tuskin on kaksi oksaa vasta tehdyssä sukupuussanne — te rakennusmestarin poika ja sellaisen käsityöläisen pojanpoika, joka on tehnyt työtä päiväpalkalla ja osannut veistää teille sukukilven meidän edeltäjämme aikana — te julkenette nostaa häpeämättömät silmänne kuninkaanne puolison puoleen ja sanoa hänelle — vanhurskas taivas, miksi tahraisin huuleni toistamalla tuon miehen sanomattomia hävyttömyyksiä!
Tuollainen puhe kuningattaren puolelta, joka tällä hetkellä oli vain nainen — ja kiivaita intohimoja kuohuva nainen — vaikutti toki sen, että tämä näin kiukkuisesti hätyytetty alamainen ennätti täydellisesti malttaa mielensä. Kreivi Tessin seisoi taas suorana, vaikkakin kunnioittavaisena raivoavan hallitsijattarensa edessä ja vastasi tuolla verrattomalla arvokkuudella, jonka hän oli saavuttanut pitkällisen kokemuksensa avulla monina arveluttavina aikoina ja Euroopan hienoimmissa ja kohteliaimmissa hoveissa:
— Minä olen heidän majesteettiensa ja valtakunnan palveluksessa kokenut monta katkeraa hetkeä, monta ansaitsematonta tuskaa, mutta tuskin koskaan olen kokenut mitään katkerampaa kuin nyt, kun näen niiden halveksivan ja herjaavan minua, joita minä viimeiseen hengenvetoon asti en ole lakkaava kunnioittamasta ja tottelemasta. Sallittakoon minun kuitenkin — ei ylentääkseni vähäisiä ansioitani, vaan ainoastaan puhdistaakseni itseäni kuninkaani ja kuningattareni edessä — muistuttaa, että jos esi-isäni ovatkin olleet halvempaa säätyä, ovat he kumminkin palvelleet maatansa ja ruhtinashuonettaan tavalla, joka tuottaa kunniaa heidän nimelleen. Totta kyllä on, että isäni oli rakennusmestari, mutta rakennusmestari, joka on rakentanut tämän kuninkaallisen linnan, jota koko maailma ihmettelee. Mitä minuun itseeni tulee, niin olin minä se, jolla oli onni saattaa teidän majesteettejanne Ruotsiin. Minä se olin, jolla oli armo solmia jalon kuninkaan ja nerokkaan kuningattaren välillä tämä liitto, josta valtakunta syystä kyllä on onnellinen ja ylpeä. Minä olin ensimmäinen ruotsalainen, joka esiintoin heidän majesteeteillensa alamaisen kunnioitukseni. Minä olin se, jolla oli verraton onni ensiksi saada nauttia heidän majesteettiensa korkeata luottamusta, järjestää heidän ensimmäinen asuntonsa tässä maassa ja koettaa valmistaa heille täällä mieluinen olinpaikka. Minä se olin, joka sain kalliiksi luottamustoimekseni opastaa heidän esikoistansa hyveen ja totuuden tiellä, ja lopuksi olin minä se, joka, kun velvollisuuteni asetti minut kuninkaani ja maani välille, koetin parhaan vakaumukseni mukaan sovittaa molempain etuja toisiinsa. Muu vaikutukseni jääköön mainitsematta; riittäköön tämä todistamaan intoani ja rajatonta kuuliaisuuttani. Ja samalla, kun nyt alamaisesti anon eroani kaikista hoviviroistani, teen sen täynnä kunnioitusta ja kiitollisuutta niitä kohtaan, joiden armollinen suosio soi minulle sen onnen, että sain palvella heitä elämäni onnellisimpina hetkinä.
Näin sanottuaan kumarsi kreivi Tessin, ei enemmän eikä vähemmän kuin hänen asemassaan olevan miehen tuli tehdä, ja poistui hitain askelin kuninkaallisen pariskunnan ja ulkopuolelle saliin kokoontuneen hoviväen kummastelevien, epäröivien katseiden seuraamana.
9. KUNINKAAN OPPIPOIKA.
Se epäsuosio, joka oli kohdannut niin mahtavaa ja kaikkivaltiasta miestä kuin kreivi Tessin oli, ei voinut kauan pysyä salaisuutena. Hovissa ei nyt muusta puhuttukaan. Ne, jotka alussa olivat kuiskineet, kävivät nyt isoäänisiksi, ja ne, jotka luulivat olevansa muita viisaampia, väittivät alunpitäen ennustaneensa, että niin oli käyvä. Eikä ollut kreivi itsekään salannut sitä: hän oli Ulriksdalista lähtiessään heittänyt pitkäaikaisen eron hyvästit ja jaellut rahaa palvelijoille. Vaikka hänellä olikin niin paljon loistavia ominaisuuksia, ei hänellä kuitenkaan ollut tarpeeksi tahdon lujuutta kantamaan onnen päiviä ilman turhamaisuutta ja vastoinkäymistään ilman kiukkua, ja kun kuningatar Loviisa Ulriika oli säälimättä iskenyt hänen arimpaan kohtaansa — sanoessaan hänen tahtovan "kääriytyä hyveeseensä".
Kuninkaalliset huomasivat itse hyvin kyllä, etteivät he ilman vaaraa olleet luotaan sysänneet miestä, jolla oli niin suuri vaikutusvalta. Koko päivä käytettiin keskusteluihin ja toimenpiteisiin tämän tapauksen johdosta. Puolueiden kanssa keskusteltiin. Tahdottiin hankkia muita luotettavia tukia. Kreivi Strömberg valittiin kruununprinssin virkaatekeväksi opettajaksi.
Kuningatar johti kaikkia hankkeita ja mietti kaikki ne vastakeinot, joihin hovin puolelta oli ryhdyttävä. Kuningas, tuo hyvä ja siivo Aadolf Fredrik, oli iloissaan, kun pääsi kaikesta tuosta touhusta, ja ajatteli muita asioita.
Hänen uudella oppipojallaan, Eerikki Ljungilla, ei ollut mitään aavistusta niistä tapauksista, joihin hän viattomuudessaan oli antanut aihetta. Tämä kunnon poika olisi suuresti hämmästynyt, jos joku olisi sanonut hänelle: Miksi annoit kukkain houkutella itsesi Ulriksdalin puistoon? Miksi tutkit nurmikolla convolvulustasi semmoisella innolla, että Ruotsinmaan kruununprinssi tuli tehneeksi kuperkeikan ajellessaan, Azorien saaret mielessään, perhoja puistossa? Jos hän ei olisi sinuun kompastunut, ei hän olisi satuttanut poskeansa kantoon. Jos hän ei olisi poskeansa satuttanut, ei kuningatar olisi luullut hänen saaneen ikuista arpea ja joutunut semmoiseen vihan vimmaan. Jos ei tämä tapaus olisi saattanut häntä noin pahalle tuulelle, ei hän olisi loukannut kreivi Tessiniä. Jos ei kreivi Tessiniä olisi loukattu hoviväen nähden, ei hän olisi tahtonut puhdistaa itseänsä. Jos hän ei olisi yllyttänyt kuningattaren jo kuohuvaa vihaa, niin ei olisi syntynyt tuota kuningattaren vierashuoneessa tapahtunutta kuuluisaa kohtausta, josta oli seurauksena hänen epäsuosioon joutumisensa ja hänen karkoittamisensa. Jos taas tätä ei olisi tapahtunut, niin olisivat kenties monet välttämättömät järkytykset Ruotsin valtakunnassa jääneet sikseen — ja näin ollen olit sinä, viaton Eerikki Ljung-parka, joka nyt seisot kaikesta tietämättömänä sorvituolisi ääressä, syynä siihen, että kuninkaan kruunu horjuu ja että valtakunnan rauha on häiriintynyt.
Valtioviisaat lukiolaiset tuumailevat usein tähän tapaan. Mutta tapausten säikeet tulevat näkyviin pieninä kuin keväällä puhkeavien puiden lehdet, samalla kun mehut, jotka niitä kasvattavat, nousevat syvältä maasta. Riita hovissa oli välttämätön; yksinvallan ja monivallan, jotka olivat yhtä yksipuolisia kumpikin, täytyi käydä toistensa kimppuun!
Eerikki Ljung istui kaiken päivää piilossa ja unhotettuna tuossa salaperäisessä huoneessa, jossa aika olisi käynyt hänelle sangen pitkäksi, ellei hänellä olisi ollut kolmekymmentäkaksi tusinaa nappeja sorvattavana. Vaihtelua tuotti hänelle vain kuunteleminen aina, kun askelia kuului ikkunan takaa tahi portailta. Silloin hän pysähdytti pyörivät rattaan; silloin hän odotteli henkeä vetämättä, kunnes askelten ääni taas vaikeni. Näin häntä oli käsketty tekemään, ja hänellä oli siihen muitakin syitä. Kohta sorvarin mentyä kuuli Eerikki näet kahden äänen — luultavasti kahden hovipalvelijan — puhelevan keskenään ihan ikkunan alla.
— Tännepäin hän meni.
— Niin, tännepäin hän meni.
— Mutta minne hän katosi?
— Haetaan portailta!
— Se konna on saatava kiinni! Onhan se kauheata, hänen sanotaan pieksäneen prinssin pahanpäiväiseksi.
— Ellei kreivi Bjelke olisi tullut oikeaan aikaan, olisi hän lyönyt prinssin kuoliaaksi. Kuningatar on kovin murheissaan. Hänen kuninkaallisella korkeudellaan kuuluu olevan kuusi tai seitsemän hirmuista haavaa. Muutamat sanovat hänen lyöneen kangella, toiset puukolla.
— Minä kuulin sanottavan, että hänellä oli ollut tikari. Hyvä, ettei se päälliseksi vielä ollut myrkytetty! Ylimmäinen hovimarsalkka meni itse kaupunkiin henkilääkäriä noutamaan.
— Ei, ei se niin ollut. Kreivi Tessin on joutunut epäsuosioon, ja arvaapas minkätähden? Luotettavia todistuksia on siihen, että juuri hän palkkasi salamurhaajan, ja kun hänen majesteettinsa kuningatar huusi: minkätähden tahtoo kreivi tappaa poikani? kuuluu hän vastanneen: mitä me kruununprinssillä teemme? Huomenna aiomme panna kuninkaan pois viralta.
— Mutta silloinhan me kaikki saamme eromme. Tämähän on hirmuista.
— Kuka tietää? Jos saamme murhaajan kiinni, niin on kenties onnemme valmis.
— Minkä rangaistuksen hän mahtanee saada?
— Hänet ruhjotaan ensin ja sitten hänet hakataan neljäksi kappaleeksi, se on vähin rangaistus. Mutta hakekaamme häntä. Hän mahtaa olla vimmattu mies. Onko sinulla pistooleja mukana?
— Ei minulla ole muuta kuin kuvetappara ja keittiöveitsi.
— Mene sinä edellä.
— Ei, mene sinä edellä, niin minä vartioin täällä portailla.
— Lienee parasta, että huudamme vartiota…
Ja näin sanottuaan menivät nämä yleisen turvallisuuden urhoolliset puolustajat tiehensä, tapaamatta sitä saalista, jota hakivat. Mutta Eerikki oli saanut kuulla tarpeeksi pysyäkseen "mausestill", jota hänen tuntematon ystävänsä oli niin ankarasti häneltä vaatinut. Hänellä oli sillä välin aikaa tarpeeksi miettiä kaikkia noita salaisuuksia. Oliko sorvari tosiaankin kätkenyt hänet siinä luulossa, että hän oli osallisena kruununprinssin henkeä vastaan tähdätyssä salaliitossa? Mutta mihin hän tarvitsi sitten nuo kolmekymmentä kaksi tusinaa nappeja?
Eerikki antoi rattaan taas hyrrätä kun kaikki oli hiljaa, ja kun hän sai tehtävänsä valmiiksi, oli ilta jo pitkälle kulunut. Työ antoi ruokahalua, mutta seinäkaappi oli lukittu, ja Eerikki alkoi ikävöidä pois vankeudestaan.
Oli jo tullut hämärä, kun sorvari, kamaripalvelijan seuraamana, tuli vankiaan vapauttamaan. Uutimet laskettiin alas, kynttilät sytytettiin, napit tarkastettiin ja huomattiin hyviksi. Joitakuita vajavaisuuksia kumminkin moitittiin, ja ylhäinen sorvari — sillä Eerikki ymmärsi jo, ettei hänen suosijansa ollut mikään tavallinen imukkeiden tekijä — alentui omin käsin neuvomaan oppipoikaansa, kuinka oksanreikiä oli vältettävä, kuinka halkeamia oli estettävä syntymästä ja kuinka tarpeellinen pyöristys oli saatava aikaan.
— Sinulla on taipumusta, hyvää taipumusta, nuori mies, — sanoi sorvari; sinusta voi tulla jotakin, jos harjoittelet. Kunst macht Gunst. Mutta Roomaa ei rakennettu yhtenä päivänä. Katselepas tätä rasiata! Mikä sopusuhtaisuus! Mikä täsmällisyys kaikissa sen osissa! Entä kansi! Katsopa, kuinka hyvin se sopii; ei hiuskarvaakaan liian vähän eikä liian paljon! Ota se, nuori ystäväni, ja pidä se hyödyllisenä esikuvana, josta voit oppia sitä tarkkuutta, joka on oikean mestaruuden todistus.
Eerikki vastaanotti tämän kuninkaallisen lahjan ja lienee mielessään ajatellut, että jokainen Munsalan talonpoikaissorvari kyllä osaisi tehdä samanlaisen, varsinkin jos hänellä olisi käytettävänä noin monenlaisia ja erinomaisia puulajeja. Mutta hän varoi ajattelemasta ääneen. Hän ymmärsi, että jos toinen puoli lahjasta olikin kerskaa ja omahyväisyyttä, oli toki toinen puoli todellista hyväntahtoisuutta, ja hänellä oli siksi paljon älyä, että kiitti siitä.
— Pidä se, pidä se, — toisti sorvari, hyvillään kiitoksesta, jonka hän luuli ilmaisevan taidokkaasti tehdyn lahjan synnyttämää ihastusta, — ja jos vast'edes tahdot pyytää jotakin palkintoa napeistasi, niin näytä minulle rasia; luulen tuntevani sen; ei ole monta, jotka tekevät sellaisia tässä maassa. — Feif, — lisäsi hän saksankielellä, anna tälle nuorelle miehelle illallista ja vie hänet muassasi määrättyyn paikkaan. Sano Adelcrantzille, että hän käyttää poikaa sorvipenkin ääressä siellä; meidän täytyy iskeä kiinni kykyihin, missä vain niitä tapaamme, muuten emme ehdi valmiiksi tuoksi suureksi päiväksi. Mausestill, mies! Ei kukaan saa nähdä häntä. Anna asian tapahtua hiljaisuudessa. Onhan palatsi jo laivastolla?
— On teidän majesteettinne.
(Teidän majesteettinne? Eerikki säpsähti. Hän oli mielessään miettinyt, että sorvari varmaankin oli tavallista hovisorvaria ylempi mies, ehkäpä ylihovimestarikin eli linnan Custos, joksi lukiolainen olisi häntä oikeimmittain voinut nimittää; mutta nyt tuli totuus ilmi. Eerikki Ljung huomasi olevansa itsensä kuninkaan oppipoika jalossa sorvaustaidossa!)
— Gut, — sanoi kuningas. — Ilmoita minulle huomenna, kuinka se on onnistunut.
— Tule, — sanoi kamaripalvelija yksikantaan, heittäen rakuunaviitan nuorukaisen hartioille ja vetäen häntä muassaan.
— Oliko se kuningas itse? — kysyi Eerikki kovin kummastuneena.
— Weiss nicht, — vastasi mies. — Feif oli vanha palvelija, jonka Aadolf Fredrik oli tuonut muassaan Saksasta, ja joka edelleen puhui äidinkieltänsä, ollen ylpeä virkansa arvosta ja niskoittelevan itsepäinen, niinkuin hänen asemassaan olevat suosikit, joita muut alemmat palvelijat pelkäävät, imartelevat ja kadehtivat.
— Minne me menemme? kysyi Eerikki jälleen.
— Weiss nicht.
— Enkö saa mennä takaisin kaupunkiin?
— Weiss nicht.
— Mutta mitä kuningas aikoo minun suhteeni?
— Maul halten, — vastasi jäykkä opas.
Tähän ei ollut mitään muistuttamista. He kulkivat linnan toisessa osassa olevaan Feifin huoneeseen, jossa Eerikki sai kiireimmittäin tyydyttää nälkänsä, ja kohta sen jälkeen hän sai käskyn yhtä salaperäisesti nousta kamaripalvelijan kanssa rattaille, jotka olivat sitä varten linnan portilla valmiina. Täältä he ajoivat hämäränä heinäkuun yönä asevaraston pihalle, ja kun Feif oli siellä saanut muutamia käskyjä, jatkoivat he ajoansa rantaan.
Eerikistä alkoi tuntua oudolta, kun hän näki joukon miehiä irroittamassa kolmea isoa hirsilauttaa, joiden päällä häämötti kolme komeaa huonetta. Turhaan hän koki miettiä näiden kummallisten toimien tarkoitusta. Että oli kysymys jostakin suuresta ja valtakunnalle vaarallisesta valtiollisesta salaliitosta, sen hän piti varmana asiana. Mutta mitä oli hänellä täällä tekemistä? Ja mitä tämä kaikki merkitsi? Eihän toki aiottu siirtää Tukholmaa lautoilla pois ja rakentaa kuninkaan asuntoa toiseen osaan valtakuntaa?
Hänen turhaan vaivatessaan päätään näillä arvoituksilla saatiin lautat valmiiksi ja hinattiin veneillä ulos tyynelle lahdelle. Eerikki nousi saattajansa kanssa yhdelle näistä lautoista, ja niin laski tämä kummallinen laivasto verkalleen ulos yön varjostamille kirkkaille vesille, jotka milloin kuvastivat huoneita ja rantoja, milloin valkenivat välkkyviksi hopeankarvaisiksi juoviksi, milloin kimaltelivat airojen välkkeestä ja veden hiljaisesta loiskinasta lauttain hirsiseiniä vasten.
10. UUSI SEIKKAILU JA VANHA TUTTU.
Kun Eerikki Ljung vähän aikaa turhaan oli koettanut miettiä kummallisen matkansa tarkoitusta ja kyllikseen katsellut yön varjossa häämöttäviä, ohitse liukuvia rantoja, teki hän päätöksensä, kömpi erääseen tämän pienen palatsin huoneeseen ja oli kohta, lautan tasaisesti keinuessa ja airojen yksitoikkoisesti polskiessa, vaipunut sikeään uneen.
Hänen yösijansa ei ollut juuri tavallista laatua, mutta vielä kummallisempi oli hänen heräämisensä.
Hän oli nukkunut kauan ja makeasti, kun hän unenhorroksissaan alkoi tuntea jotakin pistävää, milloin toisessa, milloin toisessa korvassaan, milloin tukassa. Häntä kutkutettiin nenän alta, häntä häirittiin jaloista vetämällä, käsistä tempomalla, ja hänellä oli sekava tunne jonkinlaisesta ympärillä vallitsevasta melusta. Kun kaikki tämä alkoi käydä hänestä kovin kiusalliseksi, nousi hän istumaan, hieroi silmiään ja katseli kummastellen ympärilleen.
Hän oli isossa huoneessa, kohotetulla lattialla, tukassa hänellä oli kummallisia kukkakiehkuroita, vaatteissa lehtiköynnöksiä ja käsissä lehviä. Hänen ympärillään tanssiskeli seitsemän tai kahdeksan hillittömän iloista nuorta tyttöä, jotka nipistelivät hänen korviaan ja kutkuttivat heinänkorsilla hänen nenäänsä. Huoneen alemmassa osassa seisoi joukko ihmisiä, jotka näyttivät hänelle sydämensä pohjasta nauravan. Koko tämä joukko kiljui, nauroi, lauleli ja taputteli käsiään, keksien yhä uusia ilveitä, joiden esineenä tämä lukiolaisparka vasten tahtoaan oli.
Tämä suututti Eerikki Ljungia. Hän hyppäsi ylös, sysäsi lähinnä seisovat syrjään ja juoksi tiehensä kiusaajainsa seuraamana. Pakoonpääsy ei kuitenkaan ollut helppoa. Ovea ei ollutkaan niin helppo löytää. Kun Eerikki viimein näki kirkkaan aamuauringon paistavan jostakin kapeasta ovesta, oli hän jo ehtinyt kymmeniä kertoja ryntäillä seiniä vasten ja ryntäillessään kaadellut kumoon niitä, jotka sattuivat hänen tiellensä, ennenkuin pääsi ulkoilmaan. Mutta täälläkin ajeli häntä muuan pieni, ketterä ja itsepäinen olento. Se oli nuori tyttö, kaunis, mustasilmäinen ja hoikka kuin ruusun varsi, keveä kuin keijukainen ja puettuna haaveelliseen, Eerikille outoon pukuun. Kädessään hänellä oli pitkä tammen ja lehmuksen lehdistä tehty köynnös, jolla hän koetti pyydystää ja kietoa häntä. Mutta siihenpä ei Eerikillä ollut halua. Hän pakeni edelleen, tietämättä minne. Etäältä häämötti erään komean linnan pitkä pääty, mutta Ulriksdal se ei ollut. Kirkas vesisuihku ruiskusi ilmaan, aurinkoa vasten kimallellen. Eerikki vältteli näitä puiston osia ja pakeni ahtaimpia polkuja pitkin. Mutta turhaan hän koetti päästä pakoon; hänen vainoojansa oli alinomaa hänen kintereillään.
Silloin hän menetti malttinsa, kääntyi päin ja alkoi vuorostaan ajella tuota rohkeata keijukaista. Tämä tapahtui niin odottamatta, että hän oli juuri vähällä saada kiinni hänen liehuvasta vyöhiköstään, kun tyttö tarttui vanhan solmuisen tammen riippuvaan oksaan, keikahti sukkelasti kuin nuorallatanssija oksalle ja istui puussa, pilkallisesti uhaten häntä taitetulla oksalla.
Närkästyneenä ja vielä vähän unenpöpperössä istahti Eerikki puun juurelle hengähtämään. Mutta tuskin luuli keijukainen olevansa vapaa vainoojastaan, kun hän taas yhdellä hyppäyksellä oli maassa, mutta erehtyi hypätessään ja putosi ajelijansa syliin.
Se, joka nyt odottaa tässä hellää kohtausta, pettyy suuresti, sillä sen sijaan, että olisi onneensa tyytynyt — minkä ei olisi luullut olevan niinkään vaikeaa — käytti keijukainen kaikkia niitä aseita, joita luonto ja opittu taito oli hänelle antanut. Hän tappeli, kynsi, puri, kiljui ja koukerteli kuin ankerias irti päästäkseen. Mutta hän oli aivan liian kauan härsyttänyt vastustajaansa, päästäkseen hänestä niin helpolla. Tämän käsivarret likistivät häntä kuin ruuvipenkki vyötäisiltä, ja välittämättä sekä hampaista että kynsistä hän näytti hetken aikaa olevan kahdella päällä siitä, millä tavalla keijukaista olisi rangaistava — varsinkin kun muutkin hänen kiusaajansa riensivät keijukaisen apuun.
Polkua myöten tuli pitkä, komea upseeri kävellen. Hänet nähtyänsä huusi tyttö vieraalla kielellä: — Kreivi Bertelsköld! kreivi Bertelsköld! Pelastakaa minut tuon hävyttömän pojan käsistä.
Tämä pitkä upseeri — linnoitusväen eversti, ylimmäinen majoitusupseeri ja kuninkaan adjutantti — pysähtyi huudon kuultuaan ja komensi tuntemattoman nuorukaisen heti paikalla päästämään signora Morellin irti.
— Olkoon signora tahi mamselli, — vastasi Eerikki, joka erehtyi nimessä, — niin hän on ainakin puolen tunnin ajellut minua takaa ja hänellä on liian terävät hampaat saadakseen kulkea irrallaan ilman kuonokoppaa.
— Siinä tapauksessa tiedän vain yhden keinon rangaista tyttöä, — vastasi kreivi, ja surumielinen hymyily elähytti hetkeksi hänen vakaisia, miettiväisiä kasvojaan. Hän muisti kenties, kuinka hän itse kerran oli rangaissut erästä vallatonta tyttöä, ja vielä tänä päivänä oli hänellä vasemmassa poskessaan merkki siitä.
Niin vähän tunsi Eerikki näitä rangaistustapoja, että hän tuskin olisi ymmärtänyt hänelle annettua neuvoa, ellei signora Morellin päähän olisi pistänyt koettaa purra häntä. — Maltahan! — sanoi Eerikki, ja mäiskäytti tuota pikaa niin tukevan muiskun purevaan suuhun, että puistossa kajahti.
Samassa päästi Eerikki — itsekin hämmästyen suunnatonta rohkeuttaan — vangin irti. Mutta hän oli kostanut. Lähenevä joukko näki tytön tappion, ja kun oli monta, jotka kadehtivat signora Morellia, hovin ensimmäistä tanssijatarta, joutui hän nyt vuorostaan toisten naurettavaksi.
— Hyvä, hyvä! — huusivat katsojat käsiään taputellen.
Loukkautunut kaunotar loi uhkaavan katseen voittajaansa ja astua sipsutteli ylpeästi pois syrjäpolkua pitkin päästäkseen naurajain nähtäviltä ja kenties kyyneleitään salatakseen.
Liekö omain nuoruuden vaiheiden muisto vaiko jokin nuorukaisen kasvojen ilme vaikuttanut siihen, että kreivi Bertelsköld kysyi Eerikin nimeä.
Eerikki sanoi sen.
— Ljung? — toisti kreivi välinpitämättömästi.
— Isäni nimi oli Pietarinpoika, mutta minä olen ottanut oman nimen, — sanoi poika vähän hämillään.
— Ja mikä oli äitisi nimi? — kysyi kreivi taas.
Hän oli tuntenut erään Pietarinpojan, mutta sen nimellisiä oli niin monta.
— Äitini nimi on Maria, ja äitini isän nimi on Larsson, — vastasi Eerikki.
Kummallinen salama leimahti kreivi Bertelsköldin kauneissa silmissä. Nyt ymmärsi hän, minkätähden tämän tuntemattoman pojan kasvon piirteet olivat niin suuresti hänen huomiotaan herättäneet. Ester Larsson oli aina muistuttanut paljon orpanaansa Mariaa.
— Seuraa minua! — sanoi hän.
Eerikki seurasi kreiviä hänen eräässä linnan sivurakennuksessa olevaan huoneeseensa. Siellä hän sai vastata moneen kysymykseen, ja kun hänellä ei ollut mitään salattavaa, teki hän tarkasti selkoa kaikista elämänsä vaiheista aina siihen saakka, kunnes oli joutunut seikkailuunsa Ulriksdalissa ja niin odottamatta tullut tänne tuoduksi. Enimmin kumminkin miellytti hänen ylhäistä kuuntelijaansa se, mitä nuori Eerikki tiesi kertoa Vaasan Larssonin perheestä. Että vanha porvariskuningas oli toiminut niin, että oli jälleen päässyt jotenkin varakkaaksi; että hän jo oli vanhentunut; että hänen kankea selkänsä oli koukistunut niiden kahdeksankymmenen kuuden vuoden taakan alla, joita hän niskoillaan kantoi: että hänen vanhin poikansa hoiti kauppa-asioita; että vanhin tytär Veronika oli mennyt manalle ja että nuorempi, Ester Larsson oli hylännyt kaikki kosijat ja pysynyt naimatonna vanhaa isäänsä hoitaaksensa; tätä kaikkea kreivi Bertelsköld kyseli ja kuunteli. Paljon olivat olot muuttuneet kahtena- tai neljänätoista vuotena, jotka olivat kuluneet siitä, jolloin hän viimeksi oli ollut tekemisissä tuon suomalaisen porvarisperheen kanssa. Monet tunteet olivat hänen sydämensä täyttäneet, iloja oli hänen rinnassaan asunut, mutta vielä enemmän suruja. Kreivin tukka oli alkanut harmaantua, vaikkei hän vielä ollut neljänkymmenenkään vanha; hänen kauneilla miehuullisilla kasvoillaan oli hymy harvinainen vieras, mutta totisuus sitä enemmän kotiutunut. Tämä kyllä voi pikimmältään väistyä hovissa esiintyessä, mutta astui heti taas sijalleen yksinäisinä hetkinä. Tämä hovimies erosi muista siinä, ettei hän sallinut tukehduttaa sydämensä tunteita ja luonteensa itsenäisyyttä. Mutta koska hänen, tarvittaessa kylläkin lannistumaton luonteensa, oli lempeä, hento ja harvoin särmikäs muita kohtaan, niin ei kreivi Bertelsköldillä ollut paljon kadehtijoita, jotka eivät olisi hänelle hyvää suoneet. Hän oli tähän saakka vallan vähän ottanut osaa kiukkuisiin ajan puolueriitoihin. Hänen elämänsä oli sentähden kulunut huomaamattomammin kuin useimpain muiden hovimiesten. Hänen yksityisiin murheisiinsa tyytyen näytti sallimus suoneen hänelle sen onnen, jonka hänen luontoisensa ihmiset saavuttavat ulkonaisessa levollisuudessa; kuinka pysyväinen tuo lepo tulisi olemaan, se riippuisi taas tulevaisuudesta.
Kaikesta tästä Eerikki Ljung ei ymmärtänyt niin mitään. Joskin hän lapsuudessaan ehkä oli kuullut kreivin nimeä mainittavan, oli hän sen jo aikoja sitten unohtanut, ja hän oli kotiseudultaan lähtiessään liian nuori tunteakseen perheensä entisyyttä. Hän oli hyvillään siitä, että tämä ylhäinen upseeri, joka näytti olevan niin lempeä ja sydämellinen, osoitti näin ystävällistä osanottoa häntä ja hänen sukuansa kohtaan; hän tunsi häntä kohtaan ystävyyttä ja luottamusta ja rohkeni viimein kysyä, missä hän nyt oli.
— Drottningholmassa, — vastasi kreivi, samalla kun tuo kaunistelematon kysymys herätti eloon hymyilyn hänen huulillaan.
— Mutta, — jatkoi Eerikki ja ajatteli outoa heräämistänsä, — kuinka olen tullut tänne, ja mitä väkeä ovat ne jotka asuvat täällä Drottningholmassa?
— Sen sanon sinulle, — vastasi kreivi, taaskin hymyillen. Siitä oli kauan, kun hän oli kaksi kertaa peräkkäin hymyillyt. — Kuningas valmistelee syvimmässä salaisuudessa suuria juhlapitoja kuningattaren nimipäiväksi, ja sentähden on hän yhtä salaisesti rakennuttanut nuo kolme uutta huoneistoa ja tuonut ne lautoilla tänne. Ne ihmiset, jotka tapasivat sinut uudessa teatterissa nukkumassa, ovat hovin teatteritanssijoita ja ilveilijöitä, ranskalaisia ja italialaisia, jotka on tänne lähetetty harjoittelemaan erästä näytelmää tuoksi suureksi päiväksi. He ovat hilpeämpiä, iloisempia ja vallattomampia ihmisiä kuin ne, joihin me olemme tottuneet, he ilkamoivat täällä kuin vasikat laitumella, enkä minä ihmettele, että he valitsivat sinut iloisuutensa esineeksi — erittäinkin signora Morelli, joka on vallattomin kaikista heistä ja tottunut noudattamaan kaikkia oikkujaan. Mutta pidä varasi Eerikki! Sinä olet jo tätä ennen hankkinut itsellesi vihamiehiä hovissa; nyt olet saanut uuden, joka on muita vaarallisempi, hän kun on kaunis, kaikkien suosikki ja kaikkien hemmoittelema. Hän on nainen ja italialainen: hän ei koskaan anna sinulle anteeksi sitä, että hänelle on naurettu.
11. JUHLAPIDOT KIINASSA.
Jalomielisestä kreivi Bertelsköldistä sai Eerikki Ljung neuvonantajan, jota hän nuorena ja kokemattomana hyvin kyllä tarvitsi. Kuninkaan lausuma toivomus oli käsky, jota Eerikki ei ollut tohtinut vastustaa, jos hänellä olisikin ollut halua siihen. Mutta toisekseen oli Eerikki hyvillään siitä, että näki olevansa noin korkean henkilön huomion esineenä ja että oli sen lisäksi päässyt osalliseksi kuninkaan salaisuuksistakin. Hän tyytyi sitäkin kernaammin kohtaloonsa, kun oli saanut luvan kesemmällä seurata suojelijaansa Suomeen. Hän toimitti tarkasti kaikki hänelle määrätyt tehtävät ja käytti joutohetkiään tutkiakseen niitä kukkia, joita hänen suuri mestarinsa, arkkiaatteri Linnaeus oli kuningattaren pyynnöstä Hollannista tilannut Drottningholman puutarhaa varten. Signora Morellia ja hänen seuralaisiaan Eerikki karttoi niin paljon kuin mahdollista, ja hän teki viisaasti siinä, sillä hän oli signorasta saanut salaisen vihamiehen; hän teki siinä viisaasti vielä toisestakin syystä, sillä vaikka signoran hellyydenosoitukset olivat olleet sekä purevat että kouraantuntuvat, poltti vielä tuon kauniin tanssijattaren suukkonen kuin tuli hänen huuliansa.
Kreivi oli varoittanut häntä menemästä yksinään puiston kaukaisempiin osiin, varsinkin iltasilla. Pari kertaa unohti Eerikki tämän varoituksen ja huomasi epäilyttävän näköisten miesten seurailevan hänen askeliaan. Hän pääsi heistä kyllä lähtemällä pian pakoon, mutta hän ymmärsi, että häntä väijyttiin ja päätti olla varuillaan.
Viimein tuli tuo suuri päivä, kuningattaren nimipäivä.[11]
Aadolf Fredrik oli tehnyt kaiken voitavansa esiintyäkseen kuninkaana ainakin Drottningholmassa — ja Kiinassa. Valmistuksia oli kestänyt neljä vuotta, ja kolme tynnyriä kultaa oli niihin käytetty. Vasemmalla kädellä puistossa, linnasta tullen, oli siihen aikaan liejuinen suo. Tämä oli suurin kustannuksin täytetty ja teitä oli tehty sinne puistosta. Se leikkikalu, jota vielä tänäkin päivänä sanotaan Kiinan linnaksi, oli rakennettu vanhan asehuoneen pihamaalle ja syyksi siihen oli ilmoitettu, että se oli tilattu Åkeröhön kreivi Tessinille, ja se siirrettiin sitten siihen kuuluvine rakennuksineen siitä pois, niinkuin olemme nähneet. Huonekaluja, kaikki kiinalaista tekoa, tilattiin salaa useilta käsityöläisiltä hoviväen nimissä. Samoin kalleita pukuja kaikille, niin mandariineille kuin kokkipojille. Näyttelijöitä ja teatteritanssijoita lähetettiin edeltäkäsin harjoittamaan osiansa uudessa teatterissa, ja hovi-intendentti Pasch maalasi komeita koristuksia juuri tätä tilaisuutta varten. Paitsi sitä harjoitettiin kolmekymmentä kuusi kadettia äkseeraamaan kiinalaisittain ja kaksitoista pisintä miestä valittiin olemaan statisteina teatterissa.
Kaikki oli valmiina. Räätälit, kokit, puusepät, koneenkäyttäjät ja sadat muut eivät olleet nukkuneet moneen yöhön. Kuninkaalliset henkilöt olivat tulleet nimipäivän edellisenä iltana, mutta kuningatar ei aavistanut mitään, tai ei ainakaan ollut mitään näkevinään. Oli onneksi kaikelle, mikä oli säästetty viimeiseen hetkeen, että hänen majesteettinsa kuningatar valvoi kauan iltasilla ja nousi aamulla myöhään ylös.
Jo päivän koittaessa vilisi puisto Kiinan ympärillä hätiköiviä ja uteliaita ihmisiä. Ensiksikin oli nähtävä, miten kadetit tekivät temppunsa kuninkaan edessä, ja katselijain joukossa oli Eerikki Ljungkin.
Poikaparat oli herätetty jo kello kahden aikaan aamulla ja he seisoivat nyt paraatissa, päässään korkeat krenatöörilakit, joiden hopealevyissä näkyi kuninkaan nimikirjaimet. Kaksi kaunista kanuunaa ajettiin esiin komeutta lisäämään. Kello viiden aikana tuli hänen majesteettinsa kuningas ja äkseerautti poikia. Tämä kävi uljaasti, kuningas oli tyytyväinen, iloinen ja hyvin armollinen kaikille.
Sitten seurasi pitkä loma-aika, jolloin kadetit seisoivat paikoillaan ja söivät nisuleipää ja sokerileivoksia, joita he olivat saaneet luvan ahtaa kaikki taskunsa täyteen, sotaelämän vaivoja paremmin kestääksensä. Vihdoin viimein tulivat heidän majesteettinsa, korkeissa vaunuissa ajaen ja loistavan seurueen saattamana, kello yhdentoista aikana aamupäivällä. Kadetit marssivat esiin paraatiin, tekivät kunniaa ja suorittivat kaikki temppunsa yleiseksi ihastukseksi. Koko puisto kaikui hurraahuudoista, ja Eerikki Ljung mietti jo, eikö hänen pitäisi heittää lukujaan sikseen ja suojelijansa avulla koettaa päästä sotilaaksi ja hämmästyttää Eriikka Lindeliaa korkeaan krenatöörilakkiin puettuna.
Vielä oli kumminkin jäljellä tuon suuren salaisuuden paljastaminen. Sen oli määrä tapahtua vasta illalla, ja varustuksia jatkettiin mitä suurimmalla innolla. Kadetit puettiin nyt kiinalaisiksi, ja suurta huomiota herättivät heidän univormuissaan nuo suuret, nyt viheriäksi maalatut napit, jotka Eerikki Ljungilla oli ollut kunnia tehdä kuninkaan omassa sorvihuoneessa. Kaikki kävi niinkuin pitikin, kunnes puoli tuntia ennen määrättyä kellonlyömää tapahtui pieni häiriö.
Kreivi Bertelsköld käsketti silloin luoksensa Eerikin, joka seisoi katselijain joukossa vähän matkaa Kiinasta. Yön valvonta, liian lihava aamiainen kello puoli neljä aamulla ja koko muun osan päivää kestänyt paasto — ehkä liiat makeisetkin — oli liikaa kiinalaispojille. Yksi kadeteista oli juuri ratkaisevalla hetkellä sairastunut, eikä kuitenkaan yksikään heistä saanut olla poissa tuosta juhlallisesta tilaisuudesta.
— Täällä on puku, — sanoi kreivi Eerikille, — pue heti paikalla päällesi!
— Minäkö? — kysyi Eerikki ihmeissään.
— Sinäpä sinä. Ei ole aikaa hukata. Sinun täytyy ruveta kiinalaiseksi.
— Mutta kuinka pitää minun siis olla? — kysyi Eerikki.
— Ei se mitään. Tee niinkuin muutkin.
Ei auttanut tinkiminen. Hetken kuluttua oli Eerik kiinalainen ja seisoi sydän kintaan peukalossa Kiinan portilla.
Hän ei ollut seisonut siinä viittä minuuttia, ennenkuin eräs pienoinen, komeasti koristettu mandariini, seitsemää korttelia pitkä, saapui portille mukanaan koko lauma taivaan valtakunnan ylimyksiä. Tämä pieni mandariini oli uuteen arvoonsa niin ihastunut, ettei hän huomannutkaan, kuinka yksi niistä pitkistä punaisista silkkinauhoista, joilla hänen avarat alusvaatteensa oli sidottu, oli irtautunut ja laahasi pitkin maata — anteeksiantamaton vika, josta kamaripalvelija olisi voinut virkansa menettää, ellei suuri kiire nyt olisi kelvannut puolustukseksi kaikille.
Eerikki Ljung, joka uudessa asussaan seisoi lähinnä, tunsi kruununprinssin, kumartui maahan ja pyysi saada solmita nauhan kiinni.
Prinssi katseli häntä suurilla, kauneilla silmillään ja sanoi: — Kiinalainen, sinä löit minua!
Eerikki säpsähti. Niin vilkas oli prinssi Kustaan — sittemmin Kustaa III:n — mielikuvitus, että kun hän alinomaa oli kuullut kuningattaren valittavan, kuinka häntä oli lyöty, hän viimein itsekin uskoi sen todeksi. Mutta ennenkuin Eerikki ennätti tai rohkeni virkkaa sanaakaan puolustuksekseen, lisäsi prinssi arvokkuudella, joka tosin oli vähän varhaisvanhaa, mutta joka sopi hänelle mainiosti:
— Tänään on kuningattaren nimipäivä. Ruhtinasten tulee käyttää sellaisia tilaisuuksia anteeksiantoon ja minä annan sinulle anteeksi. Sinulla on lupa solmita nauhani.
Samassa riensi siihen prinssin opettaja, kreivi Bjelke, mutta nauha oli jo solmittu, ja heti sen perästä saapuivat kuninkaalliset henkilöt.
Kuningas ja kuningatar tulivat kello kuuden aikaan iltapäivällä vaunuissa ajaen Kiinaan. Heti kun hänen majesteettinsa kuningatar oli astunut vaunuista, meni kruununprinssi häntä vastaan, tarjoten hänelle linnan kullatut avaimet punaisilla, leveillä kultaripsuilla koristellulta samettityynyltä. Loviisa Ulriika oli — tai oli olevinaan kovin hämmästynyt ja lisäsi hyvän puolisonsa ihastusta sillä, ettei heti tuntenut tuossa oudossa puvussa olevaa kruununprinssiä. Mutta niin pian kuin prinssi aloitti ulkoa opitun, tätä tilaisuutta varten sepitetyn puheensa, sulki hän hänet äidillisellä ilolla syliinsä, ja tästä nousi semmoinen riemu, että tuo hyvä kuningas unohtaen koko tämän komeuden sen onnen rinnalla, että sai olla puoliso ja isä — yhtä haavaa nauraen ja vesissä silmin syleili puolisoaan ja pientä pulskaa mandariiniaan, toivottaen kaikki tervetulleiksi tähän hänen itämaiseen palatsiinsa.
Nyt astui esiin koko muukin lauma ylhäisempiä ja alhaisempia kiinalaisia ylimyksiä lausumaan alamaisia tervetulotoivotuksiaan. Kuningatar itse avasi suurimmalla kullatulla avaimella ison käytävän oven ja lausui mitä mielistelevimmällä tavalla ihastuksensa tästä suurenmoisesta ja tietysti aivan odottamattomasta laitoksesta. Kohta istuivat kuningas ja kuningatar kaiken hoviväen kanssa loistavan ateriapöydän ääressä Kiinassa, ja Ruotsin parhaat soittajat soittelivat lehväin taa kätkettyinä koko aterian ajan.
Kello kahdeksan aikaan alkoi näytelmä, jommoista ei oltu nähty Ruotsissa sitten kuningatar Kristiinan aikojen, siinä kun oli kuusitoista näytöstä, ja kun esirippu nousi ja laski kaikkiaan kolmekymmentä kaksi kertaa, kesti näytelmä aina kello kahteen asti aamulla. Kaksi oopperaa esitettiin: toisen nimi oli Le berger devenu roi ja se kuvasi paimenta, josta monen kummallisen seikkailun perästä erään haltiattaren noitasauvan vaikutuksesta tuli kuningas, jolloin hän — niinkuin kyllä voi arvatakin — samalla sai hellän paimenettarensa kuningattarekseen. Sankarina toisessa oopperassa sitävastoin oli Aleksanteri suuri, ja hänen osaansa näytteli eräs italialainen nainen, signora Fabrici, jonka ääni ja käytös olivat tämän ylhäisen yleisön ihastukseksi kuin oikean husaarin. Oopperoihin oli sitäpaitsi sovitettu baletteja aivan niinkuin meidän aikanamme, ynnä monta muuta taidetemppua, joista mainioimpana mainittakoon "ilmassa juoksijan" Frossardin ensiluokkaiset esitykset. Italialainen Crotzi ihmetytti naisia kauniilla tenoriäänellään, mutta sitävastoin herätti kuohilas Squalgi heidän nauruansa vihellyspillimäisen hienolla äänellään, jota kapellimestari Buloz säesteli huilunsa sävelillä. Tanssijattarien Decaigen ja Gallodierin rinnalla teki ensimmäinen tanssijatar signora Morelli niin koreita pyörähdyksiä, että mieltymys oli rajaton. Hoviväki oli aivan ihastuksissaan: lähinnä Loviisa Ulriikaa oli Morelli sinä iltana Kiinan kuningatar.
12. KUNINGATTAREN VALTIOVIISAUTTA.
Ooppera oli päättynyt ja loistava seura hajaantunut, mutta ainoastaan muutamia silmänräpäyksiä myöhemmin taas tanssisalissa yhtyäkseen. Tänne kutsuttiin myös teatteriseurueen etevimmät henkilöt, jotka, kun olivat ehtineet muuttaa vaatteensa, esitettiin heidän majesteeteilleen. Heille lausuttiin armollisimmat ja suosiollisimmat kiitokset ja he saivat vastaanottaa kallisarvoisia lahjoja: herrat kultakelloja ja hohtokivisormuksia, naiset jalokivikoristuksia ja timanttikorvarenkaita. Heidän majesteettinsa alkoivat itse tanssin. Kuningas tanssitti paroonitar von Ungern-Sternbergiä, o.s. kreivitär Mörner, sill'aikaa, kun kuningatar suvaitsi tarjota käsivartensa Ranskan lähettiläälle, kreivi Breteuil'ille. Ei huvitustenkaan pyörteessä unohdettu politiikkaa. Hattupuolueen merkitsevimmät miehet — paitsi tietysti poismatkustanutta kreivi Tessiniä — oli näihin juhlapitoihin kutsuttu ja heille osoitettiin kohteliaisuutta, jonka tarkoituksena oli joko heidän voittamisensa tai rauhoittamisensa; molemmissa tapauksissa tuli sen herättää kunnioitusta ja valmistaa tulevia tapauksia.
Oli yö, ja kuitenkin näytti kaikki olevan päivänpaistetta. Pitkiin aikoihin ei ollut Ruotsin hovi ollut noin loistoisa, kruunu kimallellut noin huikaisevasti, eivätkä ne, jotka sitä kantoivat, olleet näyttäneet koskaan ennen niin keveästi sitä kantavan. Olisi luullut, että tulevaisuus, niin paljon vihan ja eripuraisuuden jälkeen, jo viimeinkin oli koittanut ruusunpunaisena, tai ettei tuota tulevaisuutta ollutkaan, vaan että kaikki elivät vain nykyhetkeä varten, joka oli niin lyhyt, mutta näytti niin äärettömältä. La beauté reprend son empire en Suéde — kauneus pääsee taas valtaansa Ruotsissa — olisi kreivi Tessin sanonut, jos hän olisi ollut läsnä.[12] — niin monet lemmettäret kilpailivat tänä yönä kauneuden palkinnosta. Onni ja ilo näyttivät jälleen virkoavan eloon tässä itämaisessa taikalinnassa — ja jos joku olisi sanonut, että kaikki tämä onni oli hiedalle rakennettu, että tämä ilo oli vain naamari, joka peitti kylmiä itsekkäitä tarkoituksia — kuka olisi sitä uskonut? Mutta ilman totuutta — ilman totuutta kaikessa — ei ole olemassa todellista onnea, ei mitään puhdasta iloa, ei purppurassa eikä sarkatakissa.
Kuningatar Loviisa Ulriikan valtiotaitoon kuului kuninkaallisen huoneen vallan vahvistaminen solmimalla avioliittoja puoluelaistensa ja mahtavimpain perheiden välillä. Niin hyvää tilaisuutta kuin oli tämä, jossa kaikki epäsopu näytti olevan unohtunut, hän ei tahtonut jättää käyttämättä. Hänen tarkat silmänsä keksivät kreivi Bertelsköldin vilkkaassa keskustelussa neiti Palmstjernan kanssa, joka oli samannimisen valtioneuvoksen, erään hattujen johtajan, tytär.
Kuningatar käsketti hänet hetken kuluttua luoksensa.
— Olette onnistunut mainiosti, kreiviseni, — sanoi hän. — Kaikki laitoksenne ovat niin kauniit, että teillä on oikeus vaatia niistä jotakin palkintoa. Anokaa jotakin armonosoitusta minulta!
— Teidän majesteettinne armo on ollut niin suuri, ettei minulle ole jäänyt enää mitään muuta anottavaa, — vastasi kreivi.
— Älkää uskotelko minulle sitä! Totta on, ettette koskaan ole mitään anonut: uusi syy, että sen nyt teette. Mies semmoinen kuin te, joka on ikänsä parhaassa kukoistuksessa, ei saa huokailla kaikkea elämäänsä yksinäisyydessä!
Meidän täytyy tässä ohimennen ilmoittaa jotakin, joka kenties on odottamatonta niille, jotka muistavat edellisen kertomuksen. Kreivi Bertelsköld oli leskimies lyhyen, neiti Stenbockin kanssa solmitun avioliiton jälkeen. Hänen äitinsä oli solminut tämän liiton, johon suostuessaan kreivi uhrasi vanhemman, kauan kaihotun, toivottoman rakkautensa. Avioliitto ei ollut onneton: se perustui keskinäiseen kunnioitukseen, jota molemmat suuressa määrässä ansaitsivat, ja kenties olisi hellempiäkin tunteita ajan ollen versonut tästä juuresta, ellei sallimus olisi toisin päättänyt. Ainoastaan kolmivuotisen yhdessäolon jälkeen oli kreivi menettänyt puolisonsa, joka jätti hänelle yhden pojan ja yhden tyttären. Poika oli syntynyt samana päivänä kuin prinssi Kustaa.
— Te olette uneksija, rakas Bertelsköld, — jatkoi kuningatar armollisesti hymyillen. — Minunko nyt pitää muistuttaa teille, että olette jo kolme vuotta ollut nuorten naisten huomion esineenä? Kuinka miellyttää teitä neiti Palmstjerna?
— Hän on miellyttävä ja älykäs nuori nainen, — vastasi kreivi.
— Ja sen te sanotte semmoisella äänellä kuin arvostelisitte kanuunaa! Ettekö ujostele, herra kreivi, näyttelemästä filosofia, kun teidän tulisi olla ihastuksissanne menestyksestänne. Minä lyön vetoa, että jos olisitte Aleksanteri suuri, nuorella kaunottarella ei olisi mitään vastaan olla teidän Roxolanenne.
— Valitettavasti, teidän majesteettinne, en ole Aleksanteri suuri, enkä muutenkaan ole yhtä mieltä neiti Palmstjernan kanssa.
— Ja missä asiassa olette eri mieltä, viisas filosofi?
— Hän väitti, että Morellilla oli suuret jalat, jonka jälkeen minä vannoin, että luonto oli aikonut Crotzin, hänen pitkään kaulaansa nähden, kurjeksi.
— En olisi uskonut, että te voitte olla noin häijy, — sanoi kuningatar. — Mutta kas tässä, — jatkoi hän, — on yksi, joka ehkä paremmin kuin minä voi houkutella teitä perhe-elämän helmaan.
Samassa hän osoitti muutamia pieniä kiinalaisia, jotka naurettavan juhlallisesti samosivat kruununprinssin saattamina salin läpi matkalla sivuhuoneeseen saamaan muutamia kunnon voileipiä paljojen makeisten särpimeksi. Kuningas viittasi yhden pojan luoksensa. Tämä oli valkoverinen, kaunis poika, samanikäinen kuin kruununprinssi, jonka palveluksessa hänellä oli kunnia olla hovipoikana.
— Kuules, pikku Bernhard! — sanoi kuningatar, — sano isällesi, että hän tuo sinulle uuden äidin!
Poika punastui, tuijotti kuningatarta silmiin eikä vastannut mitään.
— Kai sinä hyvinkin mielelläsi tahtoisit uuden äidin, — jatkoi kuningatar.
— Ennemmin tahtoisin hevosen, — sanoi poika.
— Mutta jos saat uuden äidin, niin saat joka päivä syödä sokerileivoksia, jotka ovat sinusta niin hyviä.
— En tahdo syödä sokerileivoksia, — vastasi pieni Bernhard Bertelsköld.
— Mene sitten ja ota voileipä, — sanoi kuningatar, puoleksi naurahtaen, puoleksi närkästyneenä tuosta varhaisesta vastustelemishalusta. Poika teki kaartelevan kumarruksen, jonka oppiminen oli maksanut paljon vaivaa tanssikoulussa, ja meni.
— Minä näen, hyvä kreivi Bertelsköld, että kaikki ovat liittoutuneet teidän onneanne vastaan, — lisäsi kuningatar.
— Teidän majesteettinne armo on runsain korvaus onneni epäsuosiosta, — vastasi kreivi, joka oli siksi paljon hovimies, ettei voinut toisin vastata, mutta mielessään hän oli varsin tyytyväinen poikansa vastaukseen.
Nyt läheni kuningas, virkaatekevän hovimarsalkan saattamana, jolla oli armo esittää kuningattarelle signora Morelli, joka oli käyttänyt enemmän aikaa kuin muut pukunsa muuttamiseen, mutta joka nyt voittikin kaikki hovineidit kauneutensa loistolla ja pukunsa komeudella. Loviisa Ulriika, joka jo ennestään oli vähän hermostunut, oli liiaksi nainen ollakseen tuota nähdessään tuntematta salaista vastenmielisyyttä, ja tätä tunnetta ei suinkaan vähentänyt se, että hän huomasi siivon ja uskollisen puolisonsa silminnähtävällä mielihyvällä katselevan tuota kaunista tanssijatarta. Hän salasi kuitenkin tunteensa mitä armollisimpaan imarrukseen, josta kuitenkin silloin tällöin pisti esiin tuskin huomattava iva. — Zefyri itse, — sanoi hän, — ei voisi olla huikentelevampi, ei mikään Flora ihastuttavampi. Terpsikore ei voisi paremmin lumota Helikonin yleisöä. Daphne, paimentansa huokaillen, ei voisi miellyttävämmin lampaitansa kaita; ja tuo pieni jalka oli myrkytetty nuoli, joka voi haavoittaa tuhansia sydämiä j.n.e.
— Eikä kuitenkaan, — puuttui puheeseen kuningas, joka vain luuli ottavansa osaa puolisonsa ihastukseen, — eikä kuitenkaan pientä Daphnea saada vastaanottamaan ainoatakaan todistusta kuninkaallisesta suosiostamme muistoksi siitä huvista, jota hän on meille verrattomalla tanssillaan tuottanut.
— Mitä? — kysyi kuningatar pilkallisesti, katsahtaen Bertelsköldiin, — onko täällä vielä toinenkin, joka on niin paljon ylempänä kaikkia kuolevaisia, ettei hänellä enää ole mitään toivottavaa tässä maailmassa? Onko se mahdollista ihana paimentyttö? Eikö yhtään kilpailijaa voitettavana! Eikö edes ketään kostettavaa, olkoon se kuka hyvänsä, joka kovaksi onnekseen on sattunut astumaan tenhotulle jalallenne?
Tanssijatar asettui suloiseen asentoon, loi silmänsä maahan ja anoi, että hänen majesteettinsa kuningatar sallisi hänen pyytää jotakin, kenenkään sitä kuulematta. Hän kyllä luultavasti tiesi, tämä pienoinen Morelli, että hänen pyyntönsä olisi pikemmin otettu huomioon eräällä toisella taholla, mutta hän tiesi myöskin, kuka voi parhaiten pitää lupauksensa.
— Olen siis oikein arvannut; — vastasi kuningatar, antaen ympärillä seisoville merkin, että nämä peräytyisivät; — on siis joku Celadon, joka on ollut ihanalle paimentytölleni uskoton?
— Ei, teidän majesteettinne, — sanoi tanssijatar närkästystään hilliten ja posket punaisina, — minua on inhoittavasti loukattu, ja jos minä vielä olen Drottningholmassa, niin olen täällä vain totellakseni heidän majesteettiensa käskyä ja velvollisuutta täyttääkseni.
— Mitä kuulen? — sanoi kuningatar yhä yhtä pilkalliseni. — Kuka hovin kavaljeeri on rohjennut nostaa ylhäiset silmänsä noin mahtavan ja siveän haltiattaren puoleen, muuttumatta silmänräpäyksessä hänen noitasauvansa voimasta kiveksi? Minä oletan, — lisäsi hän ylenkatseellisesti, — ettei yksikään hovin nainen ole rohjennut loukata teitä pukeutumalla lyhyempään hameeseen kuin teidän on.
— Päinvastoin, — vastasi ihana Italian nainen, vaivoin hilliten vimmaansa, — on vika minussa, joka vähäpätöisyydessäni olen rohjennut vaivata teidän majesteettianne ja minä pyydän sentähden alamaisimmasti eroani teatteritanssijain joukosta.
— Ei, Morelli, — jatkoi kuningatar, joka ei ollut kyllin julma kiduttaakseen kauemmin pelättyä kilpailijaa, ja luultavasti katsoi häntä jo tarpeeksi nöyryyttäneensä, — jos tuohon tapaan puhutte, täytyy meidän keksiä hirmuinen kosto sille, joka uhkaa ryöstää meiltä tanssijajoukkomme kevytjalkaisimman kaunistuksen. Puhukaa, armahaiseni. Onko kenties joku rohjennut viheltää teille?
— Teidän majesteettinne, minulle on taputettu käsiä jo siksi paljon, että vihellyspillit eivät rauhaani häiritse. Mutta minulle on julettu nauraa ja se on tuhatta kertaa pahempi.
Kuningatar hymyili. — Nauraa teille! Nauraa noin vakavalle ja kunnioitusta herättävälle olennolle! — Ja samassa hänen majesteettinsa näki hyväksi leyhäyttää viuhkaansa, salatakseen naurua, joka vastustamattomasti pyrki hänen kuninkaallisille huulilleen.
13. VAARALLINEN KIINALAINEN KIINASSA.
Pieni tanssijatar huomasi, ettei hänellä ollut mitään sääliä odotettavana omain kärsimystensä tähden. Mutta hän oli päättänyt kostaa, ja hän oli hankkinut luotettavampia tietoja.
— Armollinen kuningattareni suvaitkoon antaa anteeksi, — sanoi hän, — että olen rohjennut vaivata teidän majesteettianne vähäpätöisillä asioillani, kun minulla kumminkin on paljoa tärkeämpää ilmoitettavaa.
— Oo, — sanoi kuningatar, jota suuresti huvitti tämän ihaillun kaunottaren pilkkaaminen ja nöyryyttäminen, — puuttuu vain, että pieni lumoava haltiattaremme käy antamaan meille neuvoja valtakunnan asioissa. No niin, älkää pelätkö; sanokaa minulle vain vilpittömästi, kaunis Morelli, mitä ajattelette Euroopan nykyisestä tilasta. Tuleeko meidän solmita jokin uusi liitto? Haluaako pieni ystäväni, että nimitämme hänet lähettilääksi Konstantinopoliin? Minä olen varma siitä, että veljemme sulttaani tulisi siitä sekä hyvilleen että liikutetuksi. Mutta puhukaa kaikin mokomin hiljaa, ettei markiisi de Breteuil kuulisi meitä; se voisi synnyttää rettelöitä Ranskan kanssa ja ehkä riistää meiltä koko ranskalaisen teatterimme.
— Teidän majesteetillanne on liian armollinen ajatus valtiotaidostani, — sanoi tanssijatar, joka vaivoin sai hillityksi mielensä kuohumasta; — minun vähäinen kykyni ei ulotu niin pitkälle. Mutta alamainen uskollisuuteni ulottuu pitemmälle, enkä minä voi sentähden nähdä, että ilkeät vehkeilijät käyttävät näin juhlallista tilaisuutta hyväkseen häiritäkseen teidän majesteettinne kallista rauhaa ja uhatakseen valtakunnan turvallisuutta.
— Tämähän käy yhä paremmaksi; oo, sehän on kerrassaan mainiota! Astukaa lähemmä, kreivi Bertelsköld, me saamme kuulla jotakin uutta. Meidän sukkela Morellimme on solminut salaliiton, saadakseen sitten pelastaa meidät noitasauvallaan. Se tulee meitä suunnattomasti huvittamaan. Mikä tuon näytelmän nimeksi? Nimen pitää olla hauska. Le roi devenu berger? — mitä sanotte siitä?
Signora Morelli ei ollut viittausta ymmärtävinään ja kuiskasi kuningattaren korvaan, jossa korvarenkaat kimmeltelivät: — Jumalan tähden, teidän majesteettinne, pitäkää varanne! Se, joka aikoi murhata kruununprinssin Ulriksdalin puistossa, on valepuvussa täällä Drottningholmassa ja odottaa vain tilaisuutta toteuttaakseen hirveän aikomuksensa.
Kuningatar kalpeni. Hän ei tosin ollut antanut prinssi Kustaan naarmulle — joka sitäpaitsi jo oli parantunut — noin suurta merkitystä, mutta hän epäili kuitenkin, että jotakin oli ollut tekeillä ja hänen epäluulonsa sai uutta yllykettä, kun kaikista ponnistuksista huolimatta ei oltu saatu mitään tietoa tuosta luullusta pahantekijästä, joka oli kadonnut niin salaperäisellä tavalla. Hän nousi heti kohta ylös ja käski Morellin mukaansa erääseen sivuhuoneeseen.
— Jos tämä on pilapuhetta uteliaisuuteni kiihoittamiseksi, niin se on ilkeää ja sopimatonta pilaa, nuori ystäväni, — sanoi hän ankaralla, kokonaan toisenlaisella äänellä.
Tanssijatar heittäytyi kuningattaren jalkain juureen ja vakuutti, että hänen sanansa olivat vilpittömimmän ja alamaisimman innon ilmauksia. Hänen aikomuksensa ei ollut pelästyttää kuningatarta ja sentähden hän oli tahtonut epäsuorasti ilmoittaa huomionsa, koska se oli yhteydessä erään hänen itsensä kärsimän herjauksen kanssa, mutta hänen majesteettinsa ei ollut sitä sallinut, ja hän oli sentähden pakotettu paljastamaan totuuden peittelemättä. Hän selitti, kuinka hän oli tavannut pahantekijän teatterissa nukkumassa — kuinka hän muun seurueen mukana oli ilvehtinyt hänen kanssaan — kuinka tämä törkeällä tavalla oli vastannut hänen pilantekoonsa — kuinka hänen vihollisensa ja kadehtijansa sitten olivat pilkanneet häntä hänen uuden kömpelön rakastajansa tähden — kuinka hän oli epäillyt — antanut vakoilla, mikä mies tämä oli, ja lopuksi saanut käsiinsä kirjeen, joka oli kirjoitettu eräälle tuntemattomalle lähellä Upsalaa asuvalle naiselle, joka luultavasti oli osallisena salaliitossa — kuinka pahantekijä siinä oli peitetyin sanoin kertonut tapahtumasta Ulriksdalin puistossa, jonne hän oli puikahtanut kasvia keräämään ja tutkimaan, — kuinka hän oli tuonut kirjeen kreivi Tessinille, joka oli käskenyt päästää hänet linnaan; kuinka joku salainen rikostoveri oli pitänyt häntä kätkössä kokonaisen päivän ja sitten yön tullen toimittanut hänet Drottningholmaan — kuinka hän oli ollut täällä ja kuinka Morelli oli tuntenut hänet kiinalaiseen valepukuun puettuna heidän majesteettejansa vastaan otettaessa — kuinka hän väentungoksessa oli etsinyt tilaisuutta pahan aikeensa toimeenpanemiseen, ja kuinka hän vielä puoli tuntia sitten oli ollut katselijain joukossa linnan ulkopuolella. Koko tämä tunnustus tapahtui itkien ja vannoen, että hän — rikollisen salaliiton keksijä — ei olisi saanut rauhaa, ennenkuin oli ilmoittanut keksintönsä itselleen kuningattarelle.
Loviisa Ulriika oli tarpeeksi tarkkanäköinen huomatakseen, että vaikuttimena tämän muka tuiki tärkeän valtiollisen salaliiton ilmaisemiseen oikeastaan oli loukattu ja kostonhaluinen turhamaisuus; mutta samalla se kuitenkin näytti hiukan todennäköiseltäkin, eikä hän voinut pitää pelkkänä sattumana sitä, että tuntematon väkivallantekijä oli tuonut muassaan kirjeen kreivi Tessinille, ja että tämä niin hyvin oli ottanut hänet vastaan aivan vähän ennen kuin kreivi noin äkkiä oli rikkonut välinsä hovin kanssa. Koko hänen kiukkunsa tätä pelättyä vastustajaa kohtaan heräsi nyt uudella voimalla ja vaikutti, että kreivin luuloteltu rikostoveri esiintyi hänen silmissään mitä vihattavimmassa valossa.
— Soisin teidän olevan väärässä, signora, — sanoi hän. — Mutta jos olette oikeassa, minkä kohta saamme nähdä, niin lupaan teille niin täydellisen korvauksen kuin suinkin voitte toivoa. Menkää, yhtykää tanssiin, älkääkä antako kenenkään mitään huomata. Tarvittaessa kutsutan teidät puheilleni.
Näin sanottuaan palasi kuningatar tanssisaliin, jossa pieni tanssijatar, jonka tappiolle hoviväki vast'ikään oli nauranut, joutui yleisen ihmettelyn ja uteliaisuuden esineeksi, sitten kun kuningatar oli suvainnut puhutella häntä kahden kesken.
Tietämättä mitään niistä valtakunnalle petollisista salahankkeista, joista häntä oli syytetty, seisoi Eerikki Ljung muiden uteliaiden joukossa pienen huvilinnan ulkopuolella, jossa hän huvittelihe katselemalla tuota komeaa tanssia, mikä tapahtui ikkunain verhottomina ollen. Kiinalaista pukuaan hän ei vielä ollut saanut takaisin jätetyksi, ja kun muut kiinalaiset, jotka kaikki olivat ylhäisiä aatelisia kadetteja, oli kutsuttu linnaan illalliselle, oli hän, joka oli vain ylimääräinen hovipalvelija, joutunut unohduksiin. Nälästä ja janosta hänellä ei ollut haittaa, sillä sämpylöitä, olutta ja mummaa jaettiin väkijoukolle. Mutta aamu alkoi jo olla käsissä. Väsyneenä ja unisena seisoi Eerikki yhä paikoillaan, koettaen tuntea noita loistavia haamuja, jotka leijailivat tuolla sisällä vahakynttiläin valossa. Milloin oli siinä joku valtioneuvoksen rouva avarassa pönkkähameessaan, milloin joku hovineiti pullohameineen ja hihapitseineen, milloin joku diplomaatti juhlallisessa kankipalmikossaan, milloin taas joku kamarijunkkari, puettuna jonkinlaiseen hännystakin ja pitkän takin väliseen viittaan, jonka selkämys oli puuterin valkaisema. Milloin tunsi Eerikki kuningattaren komean hahmon siitä kunnioituksesta, jolla kaikki siirtyivät hänen tieltään; milloin näki hän kuninkaan leppeät kasvot, jotka kaiken yötä olivat pelkkää päivänpaistetta; milloin näki hän ikkunassa suojelijansa, kreivi Bertelsköldin pitkän vartalon; milloin tepasteli siinä taas hänen kaunis vihollisensa, signora Morelli. Välistä taas peittyi kaikki tuo komeus huuruun, jota lämpimissä huoneissa paneutui ikkunoihin, mutta kauan ei kestänyt, ennenkuin joku armo tai joku heidän kavaljeereistaan pyyhki ruudut nenäliinallaan, katsellakseen juhlatulilla valaistua puistoa ja vilkasta väkijoukkoa. Siellä poltettiin myös hovin ja kansan huviksi ilotulia; raketteja ja sähikäisiä lenteli ilmaan kaiken yötä, valaisten pimeitä lehtikujia ja taampana olevan ison linnan päätyä.
Väkijoukko teki huomautuksiaan; suuri ilotulitus kuuluu säästettävän huomiseksi, jolloin kuningatar itse sytyttäisi tulikyyhkysen. Sisällä olijat joutuivat tarkastelun alaisiksi; ei hattuja eikä myssyjä säästetty.
— Tuossa on Düben — sanottiin — kuningattaren sihteeri. Se mies on varmaan monta valhetta keksinyt aikoinaan.
— Tuossa on vanha Bjelke, — sanoi toinen — hän, joka v. 39 sai virkaeron harmaalle paperille, mutta yhtä suuri hän on sittenkin olevinaan.
— Ei hän sentään ole mitään poikansa nuoren Bjelken rinnalla! — puuttui kolmas puheeseen. — Kas, tuolla kulkee hän prinssin kanssa ja on niin ylpeä, että koko ajan vain katselee kattoon. Luulenpa, jumal'auta, että hän on mielestään parempi mies kuin hänen kuninkaallinen korkeutensa itse.
— Mutta katsohan tuota keikailevaa herraa! — nauroi neljäs. — Tiedättekö kuka se on? Se on herra Dalin, joka tekee runoja, ja se, joka tekee runoja, luulee kelpaavansa kaikkeen; sentähden hän on tietysti päässyt kuninkaalliseksi opettajaksikin. Sanotaan, ettei prinssi enää osaa puhua muuta kuin runoksi, ja kun hänellä on nälkä, niin ei hänen sovi sanoa: armas äiti, anna minulle voileipä! vaan silloin on Dalin opettanut hänet naukumaan näin:
Jo nälkäkuolo uhkaa vanhaa Götan leijonaa, mut pentu vinkuu: "Voitaleipää mulle antakaa!"
Hattujen puoluelaiset osoittivat mieltymystään tuohon hiukan karkeanpuoliseen pilaan, sillä kaikki tähän asti mainitut olivat myssyjä. Mutta näilläkin oli puolustajansa, jotka kostoksi lausuivat yhtä pilkallisia huomautuksia hatuista, niin pian kuin joku heistä tuli näkyviin.
— Kas tuolla on Nordencrantz, josta on tullut kauppaneuvos sentähden, että osaa tehdä kultaa suoloista. On sillä nyt kauhean komea nimi, jolla rehentelee. Ei ole kauan siitä, kun hänen nimensä oli paljas Backmansson ja hän oli konsulina Lissabonissa, saaden kuusi äyriä tynnyriltä sivutuloja.
— Tuolla on Ungern-Sternberg, joka viime talvena oli valtakunnan tallimestarina kruunauksessa. Eihän hän suotta ole kenraali eikä kanna serafiimiketjuja ilman aikojaan; hänhän oli yksi niitä, jotka v. 42 pötkivät venäläistä pakoon Suomesta ja palasi Tukholmaan koreita puheita pitämään.
— Entä majuri Rudbeck sitten, joka pöyhkeilee kalpatähdistön kunniamerkki rinnassaan! Muistaako kukaan, kuinka hän sai 100 tukaattia ja kultamiekan siitä, että hän v. 43 kolme vuorokautta tirkisteli taalalaisia Riddarholman linnan ikkunoista.
— Tiedä huutia! — kiljaisi eräs hattujen puoluelainen. — Rudbeck tappeli kuin mies Ahvenanmaalla, eikä pidäkään venäläisten puolta niinkuin yömyssyt tekevät.
— Katsos kelpo hattumestareita! — huusi eräs vastapuolueen mies. Kuinka monta Ranskan hopeatalaria te luulette heidän pistäneen taskuunsa viimeisillä valtiopäivillä?
Vastaukseksi antoi loukattu vastustaja korvapuustin, ennen pitkää syntyi meteli, josta uhkasi tulla tulinen tappelu molempain puolueiden välillä, joiden intoa täällä nautittu olut virkisti, sillä aikaa kun hatut ja myssyt tuolla sisällä tanssivat veljellisessä sovussa ja yksimielisyydessä.
Silloin nähtiin tanssin äkkiä lakkaavan ja tanssivain keräytyvän eri ryhmiin, jotka näyttivät kyselevän toisiltaan jotakin, mikä oli tapahtunut.
Ennenkuin täällä ulkona oli saatu selville syy tanssin taukoamiseen, tunsi Eerikki Ljung jonkun tarttuvan häntä käsivarteen ja vetävän hänet pois väkijoukosta. Hän katsahti taaksensa: se oli kamaripalvelija Feif.
— Weg! Gleich ins Boot, — kuiskasi saksalainen.
— Mitä ilvettä tämä nyt taas on? — kysyi vihastunut poika. — Minua nukuttaa, antakaa minun mennä kotiin!
— Nicht resonniren! Gleich putzweg, oder der Teufel soll dich holen, verfluchter Junge! — jatkoi kamaripalvelija vetäen häntä muassaan, ja tämä oli luultavasti pisin puhe, minkä tämä kuninkaan juro sanansaattaja oli pitänyt sen jälkeen, kun tuli Ruotsiin.
Ei auttanut panna vastaan. Muutamia minuutteja sen jälkeen istui Eerikki veneessä, joka voimakkaiden soutajain kiidättämänä nopeasti eteni pois rannasta, sill'aikaa kun takaapäin puistosta kuului yhä enenevän hälinän keskeltä huutoja: — Kiinalainen! Kiinalainen! Ottakaa kiinni — kiinalainen!
14. KAPTEENI NEPTUNUS GAST.
Lukijan ei liene vaikea arvata syytä Eerikki Ljungin uuteen seikkailuun. Kaikki oli tapahtunut hyvin ymmärrettävästi. Kuningatar oli uskonut tuon salaisuuden kuninkaalle; kuningas oli naurahtanut sille ja vakuuttanut tuntevansa sen asian paremmin — mutta hän pelkäsi, että asia herättäisi huomiota, ei tahtonut saattaa Morellia kuningattaren epäsuosioon, päätti huomenna korjata asian ja koetti lyödä leikiksi koko tuon kamalan salaliiton. Mutta kun kuningatar aina oli pikainen luonteeltaan, oli hän jo sillä välin ennättänyt ilmaista salaisuuden prinssin opettajalle, kreivi Bjelkelle. Kun taas tällä herralla, kuten olemme nähneet, ei ollut mitään hyviä ajatuksia Ulriksdalin puiston kasvientutkijasta, oli hän kiirehtinyt antamaan viittauksen vartiossa olevalle upseerille. Upseeri oli antanut käskyn epäluulonalaisen henkilön kiinniottamisesta, ja näin olisi onneton nuorukainen epäilemättä tullut murhaajana ja maankavaltajana vangituksi, ellei hänen majesteettinsa olisi ehtinyt kuiskata jotakin kamaripalvelijansa Feifin korvaan. Tanssi oli hetkeksi tauonnut, oli levinnyt huhuja joistakin rikoksellisista hankkeista ja tuolla ulkona oleva väki oli parantanut jutun niin, että viimein puhuttiin koko Kiinan ilmaan räjäyttämisestä. Pian kuitenkin tämä pyryilma asettui. Kun kuninkaalliset taas hymyilivät yhtä suopeasti kuin ennenkin, kuvastui ilo myöskin hoviväen kasvoilta; ja kansan kesken ulkona sai asia sen käänteen, että kaikki oli ollut ilvettä, jonka kuninkaalliset olivat omaksi huvikseen toimeenpanneet. Näin koitti päivä melun ja iloisuuden jälkeen, ja vahakynttilät paloivat keltaisina ja unisina päivänpaisteessa, kun tanssijat hajaantuivat kello kuuden aikaan valoisana kesäaamuna.
Kun kreivi Bertelsköld haki turvattiaan, oli tämä kadonnut. Ja kun ihana Morelli kuulusteli pienen juonensa uhria, sai hän palkaksi kaikista vaivoistaan epäsuosiollisia katseita majesteeteilta ja ankaran muistutuksen kreivi Bertelsköldiltä, että hän toiste olisi puuttumatta muihin valtakunnalle tärkeisiin asioihin kuin tanssiin.
Oli vielä yksi, joka olisi voinut valaista tätä hämärää asiaa, ja se oli pieni prinssi Kustaa. Mutta hän nukkui tähän aikaan päivästä viattomuuden unta ja uneksi kaikkien vaivainsa perästä milloin Kiinasta, milloin Azorien saarista.
Sill'aikaa oli kuninkaan käskystä kaikkien näiden kummallisten seikkailujen sankari, lukiolainen Eerikki Ljung seuraavana päivänä — tai oikeammin samana päivänä — viety Toivo-nimiseen, kauppahuone Larssonin omistamaan laivaan, joka oli Tukholman satamassa valmiina lähtemään Vaasaan lastattuna raudalla ja suolalla, tuotuaan ensin kotiseudultaan Ruotsin pääkaupunkiin vaasanruista, voita, läskiä, silakoita ja lohta.
Eerikki oli hyvillään tästä asiain onnellisesta käänteestä ja hänen iloaan lisäsi vielä se, että Toivo-laiva oli vanha tuttava, jonka mastoissa ja touveissa hän monta kertaa oli lapsena kiipeillyt, kun hän äitinsä kanssa oli käynyt sukulaistensa luona Vaasassa. Toivo ei siis ollut — niinkuin nimestä olisi voinut luulla — iäti kukoistava nuorukainen, vaan päinvastoin vanha kaukalo, joka yli kahdenkymmenen kesän kuluessa oli kokenut jos jonkinlaisia säitä ja tuulia Vaasan saariston ja Furusundin välillä. Tällä aikaa oli se kuluttanut monet hyvät purjeet, sen partaita oli paikattu, vintturi mennyt vinoon ja kajuutta oli näköjään kuin mikäkin vanha koirankoppi. Tällaisena muisti Eerikki lapsuudessaan nähneensä Toivo-laivan; mutta hän tiesi myös, että se oli rehellinen ja oivallinen lastinvetäjä, joka aikoinaan oli jutuuttanut monta kaunista äyriä isäntänsä raha-arkkuun ja verkalleen hölkytellyt Gaddenin kallioiden ohi sill'aikaa kun muut olivat paenneet Rataniin Pohjanlahden pohjoismyrskyjä pakoon. Sentähden hämmästyi hän nyt suuresti nähdessään, että vanha kunnon kapusta oli maalattu uudestaan Tukholmassa ja koristettu niinkuin iäkäs torimatami, joka vanhoilla päivillään on päässyt rouvaksi ja ostanut itselleen uuden liinan. Ellei Eerikki olisi niin hyvin tuntenut vanhaa keulakuvaa, jonka eräs Munsalan poika oli vuollut ja veistellyt ja joka oli kuvaavinaan jotakin iäkästä jumalatarta, joka ammoin sitten oli törmännyt jotakin kovaa esinettä vasten ja siinä menettänyt olympolaisen nenänsä, niin hän ei olisi uskonut silmiään, nähdessään Toivon nyt noin sievänä ja suurellisena nuorempain kaunottarien rinnalla Tukholman satamassa.
Laivaan tultuaan kohtasi Eerikki siellä erään vanhan ystävän, joka oli muuttunut yhtä paljon kuin Toivo itse, ja se oli laivan kapteeni.
Hänen nimensä oli Neptunus Gast — nimi oli epäilemättä hyvin kummallinen alusta loppuun asti, mutta kumminkin se oli paikallaan siihen nähden, että miehen isä oli ollut merimies täydestä sydämestään ja oli sentähden tahtonut antaa pojalleen, joka kehdosta alkaen oli määrätty samaan ammattiin, nimen, joka muka tuottaisi onnea merellä. Kauan näytti kumminkin siltä kuin olisi toinen nimi Gast[13] päässyt voitolle, sillä jokainen ihminen Vaasassa ja Tukholmassa tiesi, että kapteeni nuorempina päivinään oli ollut aika velikulta. Vaikka hän oli vähän palleroinen varreltaan, joka ei ollut viittä jalkaa pitempi, oli hänellä leveä rinta, vahvat käsivarret, paksu pää ja aina iloinen mieli, mutta kovaksi onneksi hän oli myöskin koko lailla laiska ja hutilus eikä syläissyt lasiinkaan, niin että hän yleensä ei esiintynyt edukseen maissa ollessaan eikä sen paremmin juuri merelläkään. Merimieheksi hän rupesi, siksi hänet oli kastettu, mutta kovaa hän sai kokea. Hän aloitti ammattinsa kokkina, ja hänen onnistui lukemattomia kertoja pilata sekä herneet että puuro, ennenkuin hän viimein pääsi jungmanniksi. Hänen ainainen opettajansa oli pamppu, sillä se hänet herätti aamusilla, sitä hän sai aamiaiseksi, päivälliseksi ja illalliseksi ja se seurasi häntä illalla makuulle. Minkä verran hänellä siitä lienee ollut opillista ja käytöllistä hyötyä, se jääköön sanomatta, mutta ainakin parkkiintui siitä hänen selkänahkansa, joka ajan ollen ei enää vähään tyytynyt, vaan vaati aina uutta ja parempaa. Ihmiset sanoivat, että jungmanni Gast ei voinut nukkua oikein makeasti, ellei hän sitä ennen ollut saanut kunnon selkäsaunaa, koska hän muuten oli saavinaan sitä unissaan. Kun tämä elämä vihdoin alkoi käydä hänelle kovin tukalaksi, hän otti ja karkasi kerran Öresundissa, mutta parin vuoden kuluttua tuli hänen ikävä, kun ei saanut selkäänsä, ja hän tuli kauniisti takaisin, jolloin häntä heti kohta kestittiin vanhalla herkulla. Vihdoin viimein oli hän, luoja tiesi mitenkä, oppinut isänsä vanhain ystäväin avulla sen verran merenkulkutiedettä, että kohosi vähitellen asteittain matruusiksi, konstaapeliksi ja perämieheksi. Kun hän näin oli purjehtinut noin parikymmentä vuotta, melkein aina huonolla onnella, mutta katsellen merta ja maailmaa jotenkin huolettomasti, tapahtui eräänä kauniina kevätpäivänä, että erään vaasalaisen laivan kapteeni sattui purjehtimaan kumoon satamassa ja hukkui juuri, kun laiva oli merelle lähtemässä. Heikkona hetkenä tuli silloin laivan isäntä, raatimies Blom, ilman muuta nimittäneeksi perämies Gastin laivansa päälliköksi, mutta sitä kauppaa hän ei kehunut. Sillä kun hänen uusi laivurinsa, jolla oli alinomainen vastatuuli, minne ikinä hän kääntyikin, oli vitkastellut kaiken kesää eräällä Tukholman-matkalla, eikä välittänyt siitä enemmän kuin muustakaan, sattui kapteeni Gast eräänä kauniina syyskuun päivänä, keskellä päivää ja auringon kirkkaasti paistaessa ja tuulen ollessa myötäinen, ajamaan matalikolle Santahaminan luona hänen itsensä uinaillessa päivällisunta ja peränpitäjän istuessa ja pelatessa viittä lehteä tytöistä. Kun tämä oli saatu toimitetuksi, meni kapteeni miestensä kanssa maihin, eleli hyvästi pari päivää kylässä, odottaen, että laiva joskus pääsisi irti karilta. Niin tapahtuikin kohta sen jälkeen, mutta kun se tapahtui hirmuisessa myrskyssä, meni kaikki menojaan tuhannen möynyksi, eikä paljon muuta saatu pelastetuksi kuin laivan pamppu, jolla kapteenin oli tapa virkistää nuoruutensa muistoja miestensä selkään ja joka oli yleisesti tunnettu kissan nimellä. Tämän kissan kapteeni Gast toi aivan oikein kotiin laivan isännälle, raatimies Blomille, muistoksi laivasta, mutta kun Blom oli niin kohtuuton, ettei siihen tyytynyt, vaan halusi merkitä sillä muistoja Gastin omaan selkään, pisti tämä kapineen taskuunsa ja meni matkaansa niin tyynenä kuin ei mitään olisi tapahtunut, jatkaakseen jossakin toisessa laivassa ammattiaan uudelleen perämiehenä.
Siihen aikaan, kun Eerikki Ljung lapsena ollessaan oli tullut tuntemaan tämän merkillisen miehen, oli kapteeni Gast — sillä kapteeniksi häntä yhä sanottiin — huolettomuutensa ja ainaisen huonon onnensa tähden joutunut sangen huonoihin oloihin ja vähitellen solunut kunniansa portaita alaspäin aina entiseen paljaan matruusin arvoon asti. Hän oli silloin ryysyinen, tervainen ja juoppo kun oli, mutta aina hyvällä tuulella — ollut kaupungin poikasten pilkkalauluna, ja Eerikki oli usein ollut muassa, kun nuo pienet ilkivaltaiset itikat olivat tupakkipurulla ostaneet Gastilta oikeuden saada voimainsa takaa hutkia häntä niin hyvin kuin taisivat. Ei mikään pystynyt tuohon pikiseen takkiin: Gast vetäisi vain niinkuin kilpikonna päänsä kuoreen ja antoi koko parven surista ympärillään ja mäikyttää sydämen pohjasta käsin ja jaloin, kunnes he viimein väsyivät.
Senpätähden Eerikki nyt tuskin uskoi silmiään, kun ensimmäinen, joka kohtasi hänet laivassa, oli juuri tuo sama niin monesti hutkittu ystävä, kapteeni Neptunus Gast — nyt kapteenina Vaasan suurimmassa aluksessa, Toivossa, jonka isännistö oli kuulu erinomaisesta tarkkuudestaan valitessaan päälliköitä laivoihinsa. Lienee siis jokin suuri muutos tapahtunut tässä aikoinaan niin hunningolle joutuneessa merikarhussa, joka nyt saattoi olla noin parinkuudetta vuoden vanha. Ja tämä näkyikin heti kohta hänen ulkoasustaan. Hänen tanakka vartalonsa, joka ennen muinoin kiilsi liasta, tupakasta ja piestä, oli nyt verhottu uuteen, sinisestä hollantilaisesta pörhökankaasta tehtyyn viittaan, jossa oli koreat mustat sarvinapit. Mies oli pesty ja kammattu, ja parta ajettu, hänellä oli ihan uusi kiiltohattu, punainen kaulahuivi, taskukello helyineen, herrasmiehen housut ja kiilloitetut saappaat. Ellei kaikki tämä vielä olisi näyttänyt vähän niinkuin seipääseen ripustetulta, olisi häntä voinut luulla täydelliseksi keikariksi: tuskin oli hänen takissaan ainoatakaan tomunhituista, ja suunnaton mälli oli vaihdettu hienoiseen kanelliin, jota hän tuon tuostakin puraisi palasen pienestä hopearasiasta. Mutta kaiken tämän ohessa oli jotakin kadonnutkin, oli kadonnut tuo säyseä, järkkymätön huolimattomuus, tuo miehen koko ulkomuodossa ja käytöksessä vallinnut retuisuus ja hitaisuus. Sen sijaan huomasi Eerikki hänessä jotakin hätäistä, varovaista ja epäluuloista mieltä, ja tämä miellytti Eerikkiä vähemmin kuin entiset ryysyt.
Saadaksemme selville syyn tähän näin kummalliseen muutokseen miehessä, joka jo kerran näytti hunningolle joutuneen, siirrymme ajassa vähän aikaa eteenpäin ja kerromme, mitä Eerikki matkan kestäessä sai laivamiehiltä urkituksi siitä, miten heidän kapteenistaan oli tullut uusi ihminen.
Siihen aikaan, jolloin kapteeni Gastin kansalaisasema ja arvo näytti heikoimmalta, s.o. siihen aikaan, jolloin hänen juoppouden turmelemana luultiin olevan joutumaisillaan seurakuntansa hoidettavaksi — mitään merimieshuoneita ei siihen aikaan ollut — oli eräs hänen entinen toverinsa, joka kuljetti muuatta Larssonin laivaa, armosta ottanut Gast-paran matruusina mukaansa eräälle Tukholman-matkalle. Menomatka oli ollut pitkä ja myrskyinen. Mutta Tukholmaan tultua näytti kaikki muuttuneen. Sillä paluumatka oli ollut niin nopea ja onnellinen, ettei semmoisesta oltu kuultu puhuttavankaan moniin aikoihin, ja sen jälkeenkin huomasivat merimiehet, jotka aina ovat taikauskoista väkeä, että joka kerta kuin Neptunus Gast oli laivassa, oli sillä alinomainen myötätuuli ja erinomainen onni. Laivat, jotka tähän asti olivat olleet merellä hitaita kuin rupikonnat ja jääneet kauas jäljelle kaikista muista, ennättivät tällä tavoin perille pikemmin, kun mitkään muut. Oli niinkuin kaikki luonnonvoimat olisivat liittoutuneet jouduttamaan kulkua ilman pienintäkään viivykkiä ja vastusta. Laiva, laivan päällikkö, miehistö, köysistö, purjeet ja merikartat, kaikki nämä saivat olla kuinka huonot tahansa: kun vain Gast oli mukana, kävi kaikki hyvin. Jos tuli tyyni; sama se, purjeet näyttivät pullistuvan tuntemattomista tuulista, laiva kulki. Jos tuli myrsky: sitä parempi, silloin tultiin pikemmin perille. Jos tuli sumu, pimeä ja sudenilma, ei haittaa mitään, kaikki saivat mennä huoleti kojuihinsa sillä laiva kulki itsestään, aina oikein ja ilman vahinkoja! Sama onni suosi lastia ja kauppa-asioita: kaikki myytiin korkeimpaan mahdolliseen hintaan, laivan isännät ansaitsivat suunnattomia summia. Nyt alettiin, sen sijaan, että ennen oli käyty kerta kesässä Tukholmassa, tehdä kaksi, viimein kolmekin matkaa. Kaikki kävi yhtä onnellisesti; voitto oli kolminkertainen, nelinkertainen.
15. MERIMIES LÅNGVIKIN KERTOMUS.
Kapteeni Neptunus Gast muuttui itse samalla kuin hänen onnensa. Hän herkesi ryyppäämästä, hänestä tuli siisti, raitis, säädyllinen, ahkera, sanalla sanoen: ihme kaikille niille, jotka olivat tunteneet hänet hänen huonompinakin päivinään. Ihmiset ällistelivät häntä kuin kummitusta. Katupoika, joka aikoi hutkia häntä tupakkipurupalkoilla, sai sen sijaan maistaa hänen pamppuaan, tuota mainiota kissaa, sillä kissa pysyi kapteenin uskollisena seuralaisena — ja siitä pilanteosta tuli pikainen loppu. Kapteeni Gastista tuli arvossa pidetty mies, hän kiipesi taas kunnian portaita ylös, maksoi vanhat kapakkavelkansa ja varoi tekemäsi uusia.
Eräänä kauniina päivänä kutsuttiin hänet raatimies Larsson nuoremman, valtiopäivämiehen pojan luo, jonka laivoilla silloin oli jonkin ajan kuluessa ollut huono onni. — Kuulkaapas, — sanoi raatimies, joka oli viisas kauppias hänkin, vaikkei niin puhdas- ja lujaluontoinen kuin hänen isänsä — sanotaan, että kapteenista viime aikoina on tullut kunnon mies.
Gast siristi silmiään ja arveli sen kyllä olevan mahdollista.
— Sanotaan myös, että kapteenilla on onni merellä, — jatkoi raatimies.
Kapteeni Gast siristi vielä pahemmin silmiään ja arveli, ettei ollut juuri syytä moittia.
— Olkaamme suorat, — sanoi laivan isäntä. — Isä ei tahdo kuulla teistä puhuttavan, hän pitää teitä heittiönä ja arvelee teidän vielä kerran purjehtivan myötätuulta päin kallioon, niinkuin teitte Blomin laivalla. Minulla sitävastoin on toiset ajatukset, ja koska minä hoidan asioita, niin kysyn teiltä, onko teillä halua ruveta kuljettamaan Toivo-laivaamme.
Aluksi oli kapteeni estelevinään, mutta kun oli sovittu runsaasta kuukauspalkasta ja kapteeni oli saanut oikeuden itse lastata laivankannen ja kajuutan, suostui Gast ehdotukseen ja tuli Toivon päälliköksi. Tässä toimessa hän oli nyt ollut jo neljättä vuotta ja hänen onnensa oli ollut niin ihmeteltävä, että se oli pannut kaikki kilpailijat kadehtimaan. Ihmiset väittivät, että Toivo joka vuosi tuotti isännälleen enemmän kuin oman hintansa. Kapteeni Gast teki yhtä hyviä kauppoja kansi- kuin kajuuttalastilla. Huhuttiin, että hänestä muutamissa vuosissa oli tuleva rikas pajari ja että hän oli rohjennut luoda silmänsä valtiopäivämiehen ainoaan, vielä naimattomaan tyttäreen, mutta tämä oli ilmeistä panettelua, sillä ei valtiopäivämies eikä hänen tyttärensä voineet sietää vanhan Toivon uutta kapteenia.
Kaiken tämän ja vielä paljon muutakin tiesivät Toivon laivamiehet kertoa Eerikki Ljungille.
Miehistö ei puhunut kapteenistaan juuri hyvää. He sanoivat, että joskin hänestä nyt oli tullut yhtä kunnollinen kuin hän ennen oli ollut hutilus, niin oli hänestä samalla tullut yhtä ahne kuin hän ennen oli ollut tuhlaava. Hän, joka ennen vietti niin iloista elämää, oli nyt juro, äkäinen ja kärttyisä väelleen. Että hän antoi kissan kynsiä, se oli oikein ja kuului asiaan. Pahempi oli, että hän niukensi ruoka-annoksia, otti muonaksi eltaantunutta voita, ummehtuneita ryynejä, laihaa sianlihaa, kivenkovia herneitä ja pari vesiastiaa vähemmän matkalle, saadakseen enemmän sijaa lastille. Hän ei antanut, niinkuin muut laivurit, yhtä levähdyspäivää satamassa ja ellei työ olisi Toivon kummallisen onnen tähden ollut helpompaa ja palkka parempi kuin muissa laivoissa, niin vannoivat matruusit, ettei yksikään heistä enää purjehtisi tuon vanhan marakatin kanssa, joka silminnähtävästi oli myynyt itsensä paholaiselle.
Eerikin iällä ei tuommoisista paljon välitetä. Hän oli sanonut kapteenille nimensä ja päässyt laivaan isännän sukulaisena, mutta sai maksaa matkasta ja ravinnosta kuusi plootua, mikä siihen aikaan katsottiin hävyttömän kalliiksi. Tämän sopimuksen lisäksi hän ei ollut puhunut sanaakaan kapteenin kanssa. Hän sai makuupaikan katon alla perämiehen kojussa kajuutan portaiden luona, kahta jalkaa leveän, viittä jalkaa pitkän, ja niin matalan, että tuskin oli kyynärän verran tilaa sängynpohjan ja katon välissä. Istua hän ei voinut, suorana hänen ei myöskään käynyt makaaminen, mutta vähät siitä. Ruokaa hän sai muun väen kanssa, yhtä suuren tai yhtä pienen annoksen tuota ummehtunutta puuroa ja noita kivenkovia herneitä, mutta vähät siitäkään; kapteeni itsekään ei syönyt parempaa ruokaa. Ja sitten, vähätpä siitä, jos Eerikki kaivaten muistelikin Drottningholman herkullista pöytää ja Hammarbyn tuoksuavia tyynyjä, kun hänellä kaiket päivät oli sininen taivas päänsä päällä, aukea meri allansa, virkeä tuuli ympärillään ja mielessä vanha koti, jonne hän kohta oli pääsevä.
Jos Eerikki itse olisi voinut käskeä ilman ja tuulen puhaltamaan, ei hän olisi osannut toivoa kauniimpaa matkaa. Siitä hetkestä alkaen, kun Toivo nosti ankkurinsa ja lähti Tukholman laiturista, puhalsi tasainen myötätuuli, taivas oli kirkas ja suunta aina sama. Jos ei kuljettukaan yhdentoista, niin kuljettiin toki yötä ja päivää lakkaamatta kuuden tai seitsemän solmuvälin vauhdilla alinomaa eteenpäin ja tämä kannattaa paremmin, arvelivat matruusit, kuin tanssia kolmen miehen enkeliskaa, milloin ei pääse paikalta liikkumaan.
Neljän tai viiden vuorokauden kuluttua oli Toivo purjehtinut Merenkurkun läpi, läheni nyt Björkön saaristoa, ja jos tuuli tulisi pysymään yhtä myötäisenä, oltaisiin jo ennen iltaa Vaasan satamassa. Eerikki, joka oli erinomaisen hyvä ystävä laivaväen kanssa, läheni erästä vanhaa, Aabraham Långvik-nimistä matruusia, joka likeisen tuttavuutensa tähden tervapytsin kanssa oli tunnettu nimellä Långpyts ja joka nyt istui laivan keulassa köysikimpulla purjeita paikaten. — Milloin luulee Långvik Vaasan valotornin tulevan näkyviin? — kysyi poika.
Långpyts arveli, että he kyllä vielä sitä ennen saisivat taittaa pari hammasta herneitä purressaan.
— Mutta minä aioin nukkua enoni luona ensi yönä, — vakuutti Eerikki.
— Niin, se hänen tietäköön! — vastasi matruusi pyöräyttäen mällinsä toiseen poskeen.
Vastauksessa oli jotakin, joka pani Eerikin kysymään: — Mitä Långvik sillä tarkoittaa? Onhan meillä hyvä lounaistuuli ja me viilettelemme eteenpäin kuin viheltäen.
— Minä tarkoitan, — jatkoi matruusi nostamatta silmiään työstään, — että hyvä olisi, jos me kaikki niin varmaan tietäisimme saavamme nukkua satamassa.
— Kyllähän sataman suu lienee vaarallinen, mutta eihän Långvik uskone, että Toivo, jonka luulisi osaavan tuon tien ilman perämiestä vaikka pilkkopimeässä yössäkin, on niin tyhmä, että törmää kallioon kirkkaimmassa päivänpaisteessa?
— Sitä en usko, — vastasi mies; — ellei vain jo ole tullut se hetki, jolloin toinen ottaa omansa.
— Luuletteko tosiaankin, että kapteeni on lupautunut paholaiselle? — nauroi poika.
— Kuulkaapa, hyvä herraseni, — sanoi matruusi jurosti, — hän on nyt niin kauan ajanut tuota latinaa aivoihinsa, ettei usko enää Jumalaan eikä siihen toiseenkaan. Mutta yhden asian sanon hänelle: älköön opetettako vanhalle merimiehelle kompassia. Minulla on neulani, joka osoittaa suoraan Herraan, meidän Jumalaamme; mutta minun kapteenini neula osoittanee, sen tietää se, joka on auttanut hänet upoksista ja tilkinnyt hänen rötiskönsä. Ennenkuin päivä on päättynyt, sanokaa Långpytsiä myyräksi, jos en ole totta puhunut.
— Pitäkää varanne, Långvik, etten pakota teitä pitämään sananne, — laski Eerikki leikkiä. — Onhan usein nähty, että hutiluksesta taas tulee mies, ja koko asia on siinä, että kapteenista on tullut ahne vanhoilla päivillään.
— Onko Eerikki oppinut koulussa, että ihminen tai peikko voi madella ulos omasta nahastaan? Minä olen purjehtinut Gastin kanssa monta herran vuotta; koko hänen rikissään ei ole ainoatakaan riepua, jota en tunne ulkoa. Mutta jos se Gast, joka nyt seisoo ja tähystee peräkannella, on sen Gastin kaltainen, joka ennen oli minun kojukumppanini, senkään vertaa kuin minä olen Turun tuomiorovastin kaltainen, niin sanokaa, etten osaa köydenpäätä solmita. Runko on sama, vaikka kantta on hiukan huuhdottu ja märssyä mukamas öljyvärillä sivelty; mutta muutoin on täällä toinen kapteeni laivassa, ja hänen pitää saada omansa.
— Mitä Långvik sillä tarkoittaa?
— En tarkoita mitään. Mutta laivakirjaan on kirjoitettu, että hän, jota en kehtaa mainita, kyllä ottaa omansa. Ei ikinä ole millään veneellä ollut parempaa tuulta purjeissa kuin tällä meidän. Mutta katsokaapa, tuo toinen on semmoinen, että mitä hän antaa pikkusormella, sen hän ottaa keskisormella takaisin. Ei koskaan ole minkään laivan isännistö ansainnut niin paljon kuin Larsson on ansainnut Toivolla, mutta toisaaltapa on vuotanut ulos sitä enemmän. Ei mikään alus maksa väelleen niin hyvää palkkaa kuin meidän, mutta pitäköön kukin varansa lähtiessään vaimonsa ja lastensa luota, sillä yksi Toivon miehistä ei koskaan palaa. Tämä on nyt seitsemäs matkani tällä laivalla siitä lähtien, kun Gast tuli kapteeniksi. Ensimmäisellä matkalla putosi vanha Petterson Itämereen. Toisella kertaa se oli Vöyrin Pikku Matti, hän, joka aina piti kukonsulkaa lakissaan ja iski silmää kaikille kylän tytöille. Kolmannella kerralla, purkaessamme lastia Tukholmassa, putosi kirvesmies isosta luukusta ruumaan ja taittoi niskansa. Neljännellä kerralla joi kokki itsensä kuoliaaksi Öregrundissa. Viidennellä matkalla sai kajuutanvahti rotanmyrkkyä, jota kapteeni oli nisujauhoihin leiponut, sillä silloin oli meillä jauholasti katovuoden varalle. Kuudennella matkalla oli kapteeni Uumajassa ja aikoi purjehtia merelle tullipapereineen, mutta vene sattui kaatumaan, ja kun kontrahti ei ollut vielä loppunut, niin otti se toinen sen sijaan Raippaluodon Ison Pekan, hänet, joka menetti oikean korvansa miekanlyönnistä husaarivuosina ja sattui olemaan samassa purressa. Mutta nyt tällä seitsemännellä matkallamme on kaikki käynyt erinomaisen onnellisesti, ilman mitään vahinkoa, ja sentähden tekisi mieleni tietää, kenenkä meistä tänäpäivänä pitää lähteä simppuja onkimaan, ennenkuin laskemme ankkuriin Vaasan satamaan. Jos on minun vuoroni, niin olkoon, vähät siitä, minä olen sopinut hyyrystä Herrani kanssa, ja olen valmis kääntämään, kun hän ajaa minut hereille vanhasta kojustani uuteen aamuvahtiinsa. En toivoisi Eerikin vuoron tulleen, hänellä näyttää vielä olevan pitkä matka kuljettavana tässä maailmassa. Ja suunnatkaa kurssinne suoraan satamaa kohti, joka on tuolla ylhäällä, vaikkakin kansi olisi täynnä tuota koulussa saatua liikaa lastia. Se lasti joutaa mereen, kun myrsky käy, ja päästäkseen ohi karien kuohuista, täytyy pitää valotorni silmäinsä edessä.
Samassa kutsui aamukello aamiaiselle, ja turhaa koki Eerikki karkoittaa mielestään kaikenlaisia kummallisia ajatuksia. Opistaan huolimatta oli hänkin täynnä aikakautensa ennakkoluuloja, jotka täällä pohjolassa vielä häiritsemättä vallitsivat, vaikka ne jo etelässä jyrkästi murtuivat Voltairen ja ensyklopedistien vapaauskoisuutta vastaan. Vanhan matruusin taikauskoinen kertomus palautti Eerikin muistiin kertomuksia, joita hän oli kuullut lapsuudessaan ja jotka hän ammoin aikoja sitten oli unohtanut. Hän muisteli äitinsäkin kertoneen jotakin samanlaista; hän ei muistanut kenestä, mutta se vanha usko, että onni aina ottaa toisella kädellä, mitä se on toisella antanut, johtui nyt niin vilkkaasti mieleen kuin hän olisi kuullut sen kerran ennenkin. Ketä hänen äitinsä oli mahtanut tarkoittaa?
Mutta päivä pysyi yhä kauniina, tuuli myötäisenä, täydessä lastissa oleva Toivo-laiva kynti tyynesti ja varmasti tasaista vakoansa läpi Pohjanmeren karehtivien laineiden. Se tuli saaristoon, laski ilman pienintäkään vaaraa tunnettua tietä eteenpäin salmia ja selkiä pitkin, sivuutti majakan, vähensi sitten pulloisia purjeitaan ja liukui sen jälkeen hiljennettyä vauhtia ylöspäin jo silloin mataloitunutta väylää, joka vei vanhempaan, n.s. vanhaan satamaan. Ihastuksekseen tunsi Eerikki nämä rannat, joilla hän lapsena niin usein oli uinut ja onkinut. Kaikki ikävät muistot olivat haihtuneet navakan lounaistuulen puhaltaessa, ja hän voi nyt taas sydämestään riemuiten ajatella sitä iloa, että saisi syleillä armasta äitiään, veljiään ja sisariaan ja kaikkia vanhoja kotoisia ystäviään.
Oli päästy perille, kaikki oli käynyt onnellisesti. Riemuiten läheni Eerikki vanhaa Långpytsiä, joka seisoi keulassa valmiina hoitamaan halkaisijaa.
— Myyrä, myyrä! — huusi hän. — Varo nyt vain, kun tulemme maihin!
— En ole vielä myyrä, ennenkuin ankkuri on laskettu, — vastasi matruusi, valmiina purjetta kääntämään.
— Halkaisija sisään! Nosta etupurjetta! — kuului kapteenin ääni.
— Halkaisija sisään! Nosta etupurjetta! — vastasivat merimiehet.
Komentoa toteltiin. Laiva liukui kauniisti ja ystävällisesti pelkän ison prammipurjeen avulla suoraa suuntaansa satamaan, jonka rannat olivat täynnä uteliaita katselijoita, sillä eihän Vaasassa tapahtunut joka päivä, että näin iso laiva, joka lisäksi vielä oli niin siisti ja pulska kuin Toivo, tanssi kuin nukke satamaan.
— Myyrä, myyrä! — huusi Eerikki uudelleen.
— Väst lite, — vastasi matruusi lausumalla, joka Pohjanmaan ruotsinkielessä merkitsee: odota vähän.
— Ankkuri selväksi! Laukaise kanuuna! — kuului taas kapteenin komento.
— Ankkuri selväksi! Laukaise kanuuna! — vastasi kaiku kannelta.
Komentoa toteltiin. Tavallinen tervehdys — tulotervehdys, jota ei koskaan laiminlyöty — paukahti keulasta, mutta tällä kertaa räikeällä ja turmiota ennustavalla räjähdyksellä. Savu peitti koko keulakannen, ja sen hajottua nähtiin vanha Långpyts kannella pitkänään ja hengetönnä. Kovaksi onneksi oli konstaapeli, joka oli tykin ladannut, unohtanut, että se jo ennestään oli ladattu, mutta ettei sitä oltu tyhjäksi ammuttu Tukholmasta lähtiessä. Kaksinkertainen panos oli särkenyt putken sadaksi kappaleeksi, ja yksi niistä oli singonnut lähellä seisovaan Aabraham Långvikiin, liikanimellä Långpyts, sattuen suoraan otsaan. Ei kukaan muu vahingoittunut, mutta Herra oli ajanut tämän kunnon merimiehen, niinkuin hän itse oli ennustanut, hereille hänen vanhasta kojustaan uuteen aamuvahtiin.
16. KUNINGAS AADOLF FREDRIK SUOMESSA.
Kesällä vuonna 1752 tapahtui Suomessa jotakin tavattoman tärkeää ja perin harvinaista. Aurinko, Kuu, Otava, Aleksanteri suuri, Herkules, Orpheus, Diogenes ja mitä kaikkea koreata ja kaunista ja ylenmäärin suurenmoisia sen ajan runoilijat lienevät otsansa hiessä keksineet — sanalla sanoen, hän itse, kuningas, maan isä, Aadolf Fredrik, suuri Aadolf Fredrik lempeä, y.m., y.m, y m., — ilahutti tätä maata armollisella käynnillään. Aina Kustaa II Aadolfin aikoihin asti olivat kaikki — tai melkein kaikki — Ruotsin valtakunnan kuninkaat ja hallitsijat tuon tuostakin sekä käyneet Suomessa, että myös nähneet hyväksi viettää täällä useita kuukausia, jopa kokonaisia talvikausia yhteen menoon. Mutta Kristiinasta alkaen — s.o. siitä saakka, kun Ruotsista tuli suurvalta — olivat nämä käynnit köyhäin sukulaisten luona kokonaan lakanneet. Nyt oli toista sataa vuotta kulunut — ellei oteta lukuun Kaarle IX:n käyntiä Ahvenanmaalla ja Torniossa — siitä, kun tämä kunnia ja armo oli tapahtunut tälle kaukaiselle maalle. Että Aadolf Fredrik, joka muutoin mielellään istui levollisesti kotonaan, nyt antautui tuollaisen matkan rasitusten alaiseksi, se oli tämän hyväsydämisen ja rehellisen miehen tapaista, hän kun tahtoi nähdä kaikki ihmiset tyytyväisinä ja iloisina koko valtakunnassaan. Mutta tässä oli nyt myöskin mainio tilaisuus kaikenlaisille pekoille ja paavoille esiintuoda alamaisia suitsutusuhrejaan. Ylistyspuheita, jotka olivat hienommin sorvatuita kuin hänen omat rasiansa, surisi kuin hyttysiä kuningasparan ympärillä, niin että hän tuskin sai henkeään vedetyksi!
Ei koskaan ole täällä pohjolassa niin alamaisesti hätiköity ja kumarreltu kuin tämän valtaa vailla olevan majesteetin edessä. Ei koskaan ole täällä siroteltu niin paljon koreita kaunopuheisuuden kukkia kuin tuon kultapaperikruunun edessä, tuon valtaistuimen edessä, jolla istui siivo mies, joka oli olevinaan kuningas. Nuo monet hyvää tarkoittavat alamaiset puheet ja ilosäkeet, joista muutamat on painettu eri kirjaan, muutamat sen ajan tieteellisiin sanomalehtiin, mutta joista enin osa, paha kyllä, lienee iäksi päiväksi joutunut hukkaan, alkoivat jo ennen kuin kunink. majesteetti vielä oli tuon mainitun merkillisen vuoden kesäkuun 12 päivänä edes ennättänyt lähteä Tukholmasta — jatkuivat yhä edelleen kuninkaan tultua Ahvenanmeren yli ja hänen kulkiessaan Uudenmaan, Hämeenlinnan, Turun- ja Porinläänin, Pohjanmaan, Länsipohjan, Ångermanlannin, Medelpadin, Helsinglannin, Gestriklannin ja Uplannin kautta, eivätkä lakanneet edes kuninkaan onnellisen Drottningholmaan paluunkaan jälkeen, vaan vuotivat vielä kauan sittenkin yhtä vuolaasti sen ajan kirjallisista mustesäiliöistä. Kas tässä muutamia hauskoja ja kohteliaita näytteitä.
Eräs runoilija vakuuttaa lähdön edellisenä päivänä, että Suomi tuskin kahteen vuosisataan on nähnyt näin harvinaista tapahtumaa, jonka tähden se nyt "ilosta hymyilee", jota vastoin "ymmärrettävä suru" valtaa koko Ruotsinmaan. Toinen vakuuttaa, että
ratki riemuitsee nyt Lohja, Kokemäki, kun rannoillansa väki Sun kättäs suutelee…
Siellä luullaan syntyvän suuren tungoksen. Ilon, joka tällä kertaa "kyynelinä virtailee", sanotaan murtavan kielen kahleet, niin että jokainen
on niinkuin kultasuu: Ah, Sua tervehdän; Sa aurinkona loistat ja Kemin mailta poistat tuon pitkän pimeän.
Oppineet pitivät kuitenkin tätä ilonhurmausta liian lapsellisena ja rukoilivat helisevimmällä latinankielellä kaikilta Olympon jumalilta ja jumalattarilta apua, varsinkin pelättyä ja vaarallista Ahvenanmeren yli tehtävää matkaa varten. Kamarineuvos Löfvenskiöld ei katsonut tämänkään riittävän, vaan painatti monin tieteellisin muistutuksin lisäillyn julistuksen, nimeltä Elegia Votiva ad Magnum Ducatum Finlandia, joka alkoi seuraavin muhkein sanoin:
Aura, extolle caput, choreas age, Fennia, laetas, Gloria quanta tua est, quam tibi fausta dies! Exoptata dies! Nova iam tibi Secula surgunt, Cum Patria temet gestit adire Pater.[14]
Kesäkuun 19. päivänä saapui hänen majesteettinsa kuninkaallisella kaleerilla Seraphimilla silloin rakenteilla olevaan Viaporin linnaan ja ilahutti seuraavana päivänä Helsinkiä läsnäolollaan. Valitettavasti on ajanhammas hävittänyt kaikki tässä tilaisuudessa lausutut puheet ja runot. Tiedetään vain, että päivä oli lauantai, että vastaanotto oli komea, että pormestari Henrikki Pippingillä oli tukalat päivät, että kunink. majesteetti asui maaherra, kreivi Gyllenborgin luona ja että hänen majesteettinsa sunnuntaina oli läsnä jumalanpalveluksessa kaupungin kirkossa; mutta selville ei ole saatu, oliko vanha kirkkoherra Fortelius vaiko oppinut rehtori, maisteri Jonas Krook sinä päivänä kylvämässä Saaronin liljoja saarnatuolista. Sen sijaan tietävät aikakirjat kertoa, että Helsinki sai armon juuri juhannusaattona viettää maan isän nimipäivää hänen itsensä korkeasti läsnäollessa; ja siitä olisi paljonkin kertomista, mikä tässä ei voi tulla kysymykseen.
Se Hjalmariksi sanottu nimetön runoniekka, joka viidessä viidettä tavallista pehmoisemmassa ja sointuvammassa ruotsinkielisessä säkeistössä, jotka painettiin Petter Jöraninpoika Nyström-vainajan kirjapainossa Tukholmassa, kuvailee kuninkaan matkustusta Suomessa, kertoo Helsingissä olosta seuraavalla hauskalla tavalla:
Vainiot täysine tähkineen ne häntä nyt kunnioittaa. Paimenet käy kotimatkalleen ja karjansa kokohon soittaa. Linnut laulavat kirkkaimmin, ja saaret ja kummut kaikuu. Lehdot on kylvetty kukkasin; ja leikit lasten ne raikuu.
Terve, oi kuningas lempein, isä Pohjolan, terve sulle! Toivomme nuoret ja vanhatkin vain onnea siunatulle. AADOLFIN päivää jos juhlimaan Hän luonamme käy, nimi loistaa. Vuodet ei, ei kateuskaan voi muistoas' Suomesta poistaa.
Kesäkuun 27. päivänä kuningas matkusti Porvooseen ja täällä olivat, paitsi muita juhlallisia laitoksia, lukiolaiset hiellä ja vaivalla pystyttäneet lukion eteen kaksi pyramidia, joissa oli kokonaista kahdeksan maisteri Johan Borgströmin sepittämää komeaa latinankielistä päällekirjoitusta; niistä panemme tähän neljännen:
In Communis gaudii cumulatissimi, Subjectionis devotissimae, Fidei integerrimae Et obsequii consummatissimi Tesseram A musis Borgoënsibus Consecratam.[15]
Kertomus kaikista niistä riemun ja kunnioituksen osoituksista, joilla kuningas Aadolf Fredrik Suomessa vastaan otettiin, riittäisi yksinään täyttämään suuremman kirjan kuin ovat kertomukset Mariuksen, Caesarin ja Pompeiuksen riemukulkueista. Riittänee, kun mainitsemme, että kuningasta yleensä tervehdittiin ihastuksella, jossa tuon alamaisen kaunopuheisuuden vaahdon takana oli paljon todellista ystävyyttä ja rakkautta, jonka tämä hyvä hallitsija hyvin ansaitsikin. Turussa, jossa hänen majesteettinsa asui kenraalikuvernööri, kreivi Rosenin luona, piti hovisaarnaaja Gabriel Timotheus Lutkeman komean puheen kuningattaren nimipäivänä, jonka jälkeen, paitsi muita, koulun rehtori, maisteri Martin Gråå, lausui hengellisen tervehdysrunoelman, joka ei vielä ole aivan kokonaan peittynyt yhden vuosisadan lumen alle ja joka hyväntahtoisuudessaan ei ole niin pöyhistelevä kuin monet muut samanlaiset. Hymähdellen lukee jälkimaailma, mihinkä valtakunnalle ja hengelle vaaralliseen uhkayritykseen kuningas oli antautunut, matkustaessaan Suomeen komeassa laivassaan ja kulkiessaan ympäri maata upeissa vaunuissaan. Viidennessä säkeistössä ylistetään nimittäin kuningasta siitä, ettei hän "säästä kallista henkeään",
… vaan uskoo sen, niin suureks' iloks' Suomellen, ja meren, metsäin hoivahan ja vuorten myöskin jyrkkien ja korven kulkemattoman, näin käydäksensä siunaten vain oikeuttaan, armoaan nyt kaikkein kesken jakamaan.
Kun hänen majesteettinsa, matkustaessaan Lohtajan kautta Pohjanmaalla, näki hyväksi syödä aamiaista nurmikolla maantien vieressä, pystytettiin näin merkillisen tapauksen ikuiseksi muistoksi kivinen muistopatsas, jota jälkeentulevat vielä tänäkin päivänä voivat sillä paikalla ihastuksekseen katsella. Kuninkaan Torniossa käydessä verrattiin häntä keskiyön aurinkoon, joka siihen aikaan paistaa kaukana pohjolassa, j.n.e.
Mutta vaikkakin kunnon suomalaiset olisivat kuinka tahansa hyörineet kuninkaansa ympärillä — oli heidän alamainen ihastuksensa kuitenkin, verrattuna ruotsalaisten kuninkaan palatessa osoittamaan ihastukseen, kuin karhun kömpelöä kohteliaisuutta loistavasti välkkyvän ilotulituksen rinnalla. Upsalan akatemia pani toimeen erityisen juhlallisuuden, jossa pidettiin latinankielisiä runomittaisia puheita ja väiteltiin kuningattaren käskystä "tieteiden etevämmyydestä keskenään." Tervehdysrunossaan sanoo Martti Hedenberg muun muassa:
Niinkuin päivä kiertää kautta taivahan ja paistaa yli kaiken laajan maailman; niin KUNINKAAMME valaissut on valollaan Perman, Suomen suot ja kylmän Thulen maan j.n.e.
Drottningholman puutarhassa toimeenpani Loviisa Ulriika, puolisonsa onnellisen kotiintulon viettämiseksi, kolme kuvaelmaa käsittävän paimennäytelmän, joka oli hyvin hupainen lukea. Tätä tilaisuutta varten kirjoitti myös A. Nicander "Iloajatuksia", kertoen, kuinka kaikki veden ja ilman haltiat olivat matkalla olleet apuna, niin että vieläpä
Tritonin suomuinen karja se pystytti harjansa ilmaan. … Taivaskin ihastui ja riemusta liikkui manner. … Ontosta vaskesta nyt taratantara kaikuvi kauas, tykkien suustakin säihkyvi tulta ja paukkina kuuluu.
Tukholmassa oli riemu yhtä suuri. Runoja ja ilopuheita rakeili siellä ehtimiseen, niin että surisi korvissa. Meidänaikaisten kuninkaallisten nimipäivän-puhaltajain mallit tavataan näissä viattomissa ilorunoissa, joissa kuningas ja aurinko olivat yhtä eriämättömät kuin Orestes ja Pylades — joissa "Kaarlein ylistystä" luvataan sankarille, "joka rauhan meille antaa, miekkaa tupessa vain kantaa", ja AADOLFIN ja LOVIISAN nimeä
Beltistä Litis-vuonoon asti palvotaan jumaloitsevasti.
Pahaan pulaan joutui muuan näistä hyvänsuopaisista runoilijoista, kun sattui sanoissaan erehtymään seuraavalla tavalla:
Naso hän Kreikan sankarien on tekoja laulanut julki. Sinun jos näki hän elänehen, niin toisinpa virtensä kulki! Sankarit nuo ne vain tuhoja toi, mut Sulla on rauhan haaksi. Ihmekö siis, jos kiitokses' soi, teet kaikki kuin autuaaksi.
Kohta tämän jälkeen eräs säälimätön arvostelija vastasi tähän runoon Tukholman "Lärda Tidningarissa" näin:
Jos Maro, tuo suuri, mi lauleli niin, ettei ole vertaistansa, ois joutunut kanssasi kamppauksiin, hän viejälle kunniansa olis antanut pampustansa.
17. KAHDEN KUNINKAAN PÄIVÄ.
Tuskin oli aurinko eräänä kauniina kesäaamuna noussut, kun syntyi vilkasta elämää ja liikettä pienessä Vaasan kaupungissa kaukana Pohjanmaalla. Yöllä oli näet levinnyt tieto, että kuninkaallinen majesteetti oli saapuva Vaasaan hyvään aikaan iltapäivällä.
Maaherra Piper, joka velvollisuutensa mukaisesti oli mennyt läänin rajalle maan isää vastaan, lähetteli vielä erityisen sanansaattajan mukana käskyjä ja määräyksiä siitä, miten kaupungin tulisi olla parhaassa kunnossa tämän korkean matkustajan vastaanottamiseksi. Kaikki, mikä vielä oli jäänyt viimeiseen hetkeen asti, oli siis kiireesti siivottava, siistittävä ja koristettava niin kauniisti kuin suinkin mahdollista. Kunniaportti oli rakennettu tulliin, ja kaikki kaupungin nuoret neitoset olivat innokkaassa toimessa sitä kukilla ja lehvillä kaunistaakseen. Kaikista puutarhoista oli riistetty äsken puhjenneet ruusut; kaikki niityt olivat saaneet luovuttaa sinikellonsa, ketoneilikkansa ja nurmikuismonsa. Koivuista ja pihlajista oli lehviä riivitty; katajan havuja ripoteltiin tullista alkaen kauas pitkin tietä, mutta tullin sisäpuolelle levitettiin unikukan lehtiä. Kunniaportissa loisti, paitsi muita koristuksia, jemna -kiehkuroita ja muhkeat kuninkaalliset nimikirjaimet, joiden alla oli Vaasan kaupungin vaakuna. Maaherran asunto Korsholmassa oli uudestaan maalattu ja se keikaili siinä niinkuin neljän- tai viidensadanvuotias kaunotar suinkin voi. Vanha kirkko oli niin ikään tomutettu, pesty, lehditetty, ja isot messinkikruunut olivat kirkkaat kuin aurinko. Koulun, joka keskellä kesää muuten oli autio, puhdisti ja siisti kaupungin koulunuoriso. Yksin tuo uusi "hapanlähdekin", jota kaksi vuotta tätä ennen oli ruvettu käyttämään, oli saanut komean katoksen, ja kylpyvieraat olivat hankkineet komean hopeamaljan, tarjotakseen siitä hänen majesteetilleen tätä oivaa juomaa. Sanalla sanoen, koko Vaasa ja sen silloiset 1222 asukasta oli suurimmassa puuhassa ja mitä merkillisimmän odotuksen vallassa. Muuta ei ajateltukaan, muusta ei puhuttukaan kuin kuninkaasta. Maalaisia alkoi jo isoissa joukoissa virrata kaupunkiin ja keräytyä eteläisen tullin luo. Kaikki kantoivat pieksuja kädessään niinkuin suurina juhlapäivinä, valmiina vetämään ne jalkaansa maan isän kunniaksi. Kylien keikareilla oli kukonsulkia lakissa; tytöt olivat seppelöidyt ruiskukkakiehkuroilla; ukot olivat kaapineet parran puukoillaan, ja muutamat emännät herättivät toisten kateutta koreasti huolitetuilla tykkimyssyillään, jotka silloin juuri olivat alkaneet tulla muotiin ja joita pidettiin niin sanomattomana ylellisyytenä, että papit usein ottivat näistä myssyistä aiheen nuhdesaarnoihinsa.
Koko Vaasassa oli ainoastaan yksi talo, joka ei näyttänyt ottavan osaa tähän yleiseen puuhaan, ja se tapahtui siitä syystä, että toinen kuningas tavallaan oli yhtä hyvä kuin toinenkin.
Vanha valtiopäivämies Lauri Larsson, tavallisesti porvariskuninkaaksi nimitetty, täytti tänään kuudennenyhdeksättä ikävuotensa. Hänen syntymäpäiväänsä oli lukuisa suku aina viettänyt suurin juhlallisuuksin. Kaupungin pormestari oli harvoin laiminlyönyt tulemasta raatimiestensä kanssa onnentoivotuksille tämän korkeassa arvossa pidetyn miehen luo, eikä itse maaherrakaan ollut katsonut arvoaan alentavaksi silloin tällöin yhtyä kaupungin viranomaisten onnentoivotuksiin. Näin oli vuosi vuodelta syntymäpäivä toisensa jälkeen hiljalleen liittynyt ja kasvanut tämän vanhan miehen harmaalle päälle, niinkuin venäläisessä helmitaulussa rengas vähitellen liittyy renkaaseen, kunnes lukumäärä on täysi. Larsson oli nähnyt sekä hyviä että pahoja päiviä, kokenut köyhyyttä ja rikkautta, surua ja iloa, kunniata ja nöyrtymystä; mutta hän oli kantanut elämänsä vaikeudet arvokkaasti, niiden alle murtumatta, ja sentähden ei kukaan ollut voinut kieltää häneltä kunnioitustaan hänen ahtaimpinakaan aikoinaan, kun köyhyys näytti tulevan olemaan hänen töittensä ja toimiensa palkka. Nyt oli hän taas, joskaan ei niin rikas kuin moni luuli, niin kuitenkin kaikin puolin paikkakuntansa etevin kauppias, mitä tuli varallisuuteen, kokemukseen ja yhteiskunnalliseen arvoon, ja sentähden hänen kuudesyhdeksättä syntymäpäivänsä ei suinkaan olisi ollut sen vähemmin tärkeä tapaus kuin edellisetkään Vaasan kaupungille, ellei se olisi sattunut juuri sille päivälle, jolloin porvarismajesteetin ehdottomasti piti joutua valtakunnan majesteetin varjoon.
Larssonin perhe ei siis tänä päivänä voinut odottaa kaupungin virastoja, eikä edes ketään muuta kuin oman suvun jäseniä; mutta juuri suvulle oli tämä päivä tavallista merkillisempi.
Vanha kantaisä — joka, vaikka olikin jättänyt enimmät asiat vanhemman poikansa hoidettavaksi, kuitenkin aina edelleen pysyi suvun päämiehenä — oli tuntenut vuosien painavan ja luullut huomaavansa, että tämä syntymäpäivä tulisi olemaan hänen viimeisensä. Hän oli sentähden jo keväällä ilmoittanut halunsa saada tänä päivänä, heinäkuun kahdeksantenatoista, nähdä kaikki tämän laajalle levinneen suvun jäsenet, suuret ja pienet, kokoontuneina ympärilleen Vaasaan. Tämä hänen halunsa oli käsky, jota ei kukaan tahtonut eikä tohtinut olla täyttämättä. Sukurakkaus oli silloin paljon kiinteämpi side kuin meidän aikanamme; neljännen tai viidennen polven heimolaisia pidettiin silloin vielä täysinä sukulaisina, jotavastoin meidän aikanamme kolmannen polven serkukset tuskin muistavat toisiaan. Mutta paitsi sitä, että kaikki Larssonit pitivät itseään saman rungon vesoina, oli se huhu kaukaisempien sukulaisten kesken käymässä, että porvariskuningas tahtoi viettää tätä syntymäpäiväänsä tekemällä testamentin, josta murusia kenties putoilisi loitommallekin rikkaasta emäpuusta, kun asianomaiset eivät vain poisjäämällä loukkaisi vanhusta — syy, jonka olemme nähneet mainittunakin siinä kutsussa, minkä Eerikki Ljung sai Hammarbyhyn äidiltään Munsalasta.
Jo useita päiviä ennen määräpäivää oli suku kokoontunut eri haaroilta, ja nyt olivat kaikki valmistuneet esittämään onnentoivotuksiansa.
Kello oli neljä aamulla; siihen aikaan tavallisesti Larssonin perheessä noustiin. Iso sali oli pesty ja lehditetty; se oli keskellä entistä asuinrakennusta, johon Larsson oli taas muuttanut asumaan, sittenkun hänen varallisuutensa oli korjautunut ja hänen pahin kilpailijansa, vävy raatimies Blom, oli sattunut ennen appeaan kallistamaan päänsä ikuiseen lepoon. Vastapäätä ovea kunniaistuimen yläpuolella riippui vieläkin, niinkuin entisinäkin aikoina, Kaarle XII:n muotokuva ja se oli nyt, samoin kuin aina ennenkin kaikissa juhlatilaisuuksissa, kukilla seppelöity. Tämä suuri nimi heijasti yhä edelleen valoaan yli koko kahdeksannentoista vuosisadan ja etemmäksikin.
Vaikka sali oli Vaasan suurin yksityishuone, ja vaikka ei ketään muuta kuin sukulaisia ollut läsnä näin varhain aamulla, oli huone melkein täynnä väkeä. Heitä oli yli yhdeksänkymmenen hengen, miehiä, naisia, ja lapsia, kaikki mielestään likeisessä sukulaisuudessa kantaisän kanssa.
Porvariskuninkaalla oli ollut kolme poikaa: Lauri, Matti ja Bertel. Vanhin poika Lauri, joka oli menettänyt toisen silmänsä Norjan sotaretkellä ja nyt oli kauppahuoneen johtaja, oli itse harmaantuva, seitsemänkuudettavuotias mies ja lukuisan perheen isä, jolla oli neljä poikaa, viisi tytärtä ja viisi tai kuusi lapsenlasta. Häntä lähin poika Matti, Isokyrössä asunut maanviljelijä, oli kuollut, mutta oli jättänyt jälkeensä vaimon ja kuusi tytärtä, jotka nyt olivat saapuvilla, kaksi heistä miehineen ja lapsineen.
Kolmas poika Bertel oli elossa ja näytti lisäksi erittäin hyvinvoivalta. Hän oli ainoa veljeksistä, joka oli astunut opin teitä, oli pappi, kuudenviidettä vuoden vanha, kirkkoherrana L:ssä, ja tuli kookkaana ja ruumiikkaana saapuville yhdeksän poikansa kanssa, joista kaksi vanhinta äskettäin oli tullut ylioppilaaksi.
Vielä oli vanhalla Larssonilla ollut kolme tytärtä: Kaisa, Veronika ja Ester. Molemmat vanhemmat sisarukset olivat kuolleet, Veronika naimatonna; mutta Kaisa oli ollut naimisissa raatimies Blomin kanssa ja jättänyt jälkeensä kolme nuorta kukkaa,[16] jotka eivät olleet laiminlyöneet saapumasta tänne, perinnön toivossa.
Sitäpaitsi oli valtiopäivämiehellä ollut kolme veljeä ja neljä sisarta. Nämä olivat kuitenkin kaikki kadonneet maan päältä, useimmat heidän jälkeläisistään samaten, mutta näistä oli täällä kuitenkin viidentoista tai kahdenkymmenen paikoilla saapuvilla. Näiden joukossa oli Maria Larsson, Elias Pietarinpojan leski Munsalasta, kuuden lapsensa kanssa, joiden joukossa nuori ystävämme, lukiolainen Eerikki, joka oli ottanut nimekseen Ljung.
Maria Larsson oli nyt lähes viidenkymmenen vuoden vanha, mutta hänessä näkyi yhä vieläkin jälkiä siitä tavattomasta kauneudesta, joka hänen nuoruudessaan oli saattanut hänet niin paljon vainon alaiseksi. Kun näki hänet Ester Larssonin rinnalla, niin näki kesän ja syksyn rinnakkain, molempien kasvoista surumielisyyden vivahduksen, mutta tämä vivahdus oli viehättävän kaunis. Ester Larsson ei ollut enää nuori hänkään — ei enää se huimapäinen villikko, joka ratsasti Korsholman vallien luona tai kadotti sukkanauhansa Vähäkyrön metsään — eikä myöskään se oikullinen, rohkea tyttö, joka heittäytyi ulos ikkunasta Tukholmassa, eikä se itkettynyt ja hylätty, joka taisteli kohtaloaan vastaan Falkbyn kartanossa — hän täytti kohta yhdeksänkolmatta vuotta. Mutta hän oli ulkonäöltään terve ja kukoistava niinkuin olisi ollut vasta kahdenkymmenen vanha. Merkkejä sydämen kovista taisteluista, joissa hän oli niin suurta rohkeutta ja kieltäymystä osoittaen päässyt voitolle, näkyi ainoastaan kauniiden silmäin syvällisessä totisuudessa ja eräässä huulien ympärillä olevassa piirteessä, joka muistutti isän lujaa, tarmokasta luonnetta. Ester Larsson ei ollut koskaan ollut täydellinen kaunotar, niinkuin hänen serkkunsa Maria, mutta monen mielestä he olivat hyvin toistensa näköiset. Vaikka oli kaksikymmentä vuotta väliä heidän iässään, pisti kuitenkin tämä yhdennäköisyys nyt, kun he seisoivat rinnakkain, heti kohta silmään. Kummallakin oli käytöksessään jotakin Pohjanmaan naisen päättäväisestä ryhdistä: ruotsalaista tarmoa, suomalaista alistumista. Molemmat olivat älykkäitä naisia, molemmissa oli hienoutta ja suloutta, mikä oli saavutettu seurustelemalla ylhäisempien yhteiskuntaluokkien parissa ja mikä tuntuvasti erotti heidät heidän nykyisestä ympäristöstään. Mutta kun Maria Larsson — me kutsumme häntä yhä edelleen näin — oli rakennettu pehmeämmästä aineesta ja näytti pikemmin olevan luotu rakastamaan ja kärsimään, todisti Esterin koko käytös tarmokasta, vastuksissa lannistumatonta luonnetta, jossa voimakkaat intohimot ja iäti kulumattomat tunteet taistelivat vallasta lannistumattoman tahdonlujuuden kanssa.
Tällaisiksi olivat elämän vaiheissa muuttuneet nämä naiset, jotka olemme nähneet heidän nuoruutensa ja heidän rakkautensa ensimmäisen suloisimman kukoistuksen aikoina ja jotka nyt kyllä olivat rakkaimmat toiveensa menettäneet, mutta kuitenkin seisoivat pää pystyssä jumalanpelkoon juurtuneina ja hyvän omatunnon rauhasta nauttien. He kohtasivat nyt toisensa ensi kerran monen vuoden kuluttua ja virkkoivat toisilleen muutamia sanoja, odottaessaan vanhaa valtiopäivämiestä, joka vielä viipyi kamarissaan tänä varhaisena aamuhetkenä.
18. KUNINGAS DAAVIDIN KAHDEKSASTOISTA PSALMI.
Maria Larsson talutti lapsensa Esterin luo.
— Tässä on minun vanhin poikani, Elias, neljänkolmatta vuoden vanha, kirjanpitäjä Kepon sahalla. Hän on isänsä näköinen.
Nuori Elias teki kumarruksen, kankean kuin sahatukki, joka on kymmentä tuumaa latvastaan.
— Tässä, — jatkoi Maria, — ovat minun neljä tytärtä Maria, Sigrid, Veronika ja Ester, tämä viimeinen kahdeksanvuotias. Hän on sinun näköösi, sentähden hän on sinun kaimasi.
Tytöt niiasivat niin, että heidän lyhyet punaraitaiset juhlahameensa lakaisivat katajanhavuja ympyröiksi lattialla. Kaikki he olivat erinomaisen kauniita lapsia, mutta Sigridistä, joka oli järjestyksessä toinen, uhkasi kerran tulla äitinsä veroinen kaunotar.
— Ja tässä, — jatkoi äiti ymmärrettävällä ylpeydellä, taluttaen esiin nuoremman poikansa — tässä on poikani Eerikki, jonka vast'ikään olen saanut Ruotsista takaisin.
Eerikki, pää vielä täynnä kuninkaallisia henkilöitä, teki kumarruksen, joka ei ensinkään tuntunut sahatukilta, mutta sen sijaan nosti makean hymyilyn Ester Larssonin huulilla. Tämä suuteli kaikkia tyttöjä, otti Eerikkiä leuan alta kiinni, oikaisi hänen päänsä ja sanoi: — Katso ylös sinä, jolla on äitisi leppeät silmät ja isäsi uljas otsa! Mutta missä ihmeessä sinä olet oppinut noin koreasti kumartamaan? Luulisipa, että olet ollut hovissa.
— Eipä aivan ilmankaan, — naurahti Eerikin äiti, kenties vähän, aivan vähän mielissään Eerikin ylhäisistä tuttavista, vaikka hänellä itsellään oli ollut niin kovin vähän iloa korkeista ihailijoistaan.
— Hovissa? — toisti Ester kummastuneena.
— Minä olen asunut kreivi Bertelsköldin luona Drottningholmassa, — vastasi Eerikki hämillään.
Molemmat naiset punastuivat, mutta eri syistä. Maria Larsson ajatteli sitä Bertelsköldiä, joka kerran oli ollut hänet häpeään heittää — Ester Larsson ajatteli sitä toista, jonka kuva oli niin lähtemättömästi kätkeytynyt hänen sydämensä sisimpään.
— Hän kyseli paljon tädistä ja sanoi tädin ja hänen olleen vanhat ystävät, — jatkoi Eerikki, tietämättä, minkä tunteiden myrskyn hän näillä sanoilla nostatti.
Ester Larsson kääntyi pois salatakseen sitä punastusta, joka tulvahti hänen kasvoilleen. Maria puristi ääneti hänen kättänsä. Maria yksin ymmärsi Esterin. Hänelle yksin oli Ester kertonut kaikki.
— Minä luulin sinua kyllin lujaksi voidaksesi unohtaa! — kuiskasi hän.
— Oi, minä olen taistellut muistoja vastaan hengen ja kuoleman uhalla! — kuiskasi Ester. — Mutta tämä ei ole enää vääryyttä, tämä on kohtalon ivaa.
Meidän tulee mainita, että Ester nyt kymmenen vuoden kuluessa — aina siitä asti, kun Bertelsköld herkesi hänelle kirjoittamasta — aina siitä asti, kun hän, eräänä katkerana päivänä, oli kuullut hänen naimisestaan — tahallaan oli välttänyt kaikkia kysymyksiä, kaikkia tietoja hänen myöhemmistä elämänvaiheistaan. Ja niin aava oli meri heidän molempien välillä, ettei Ester vielä tänäkään päivänä tiennyt että kreivi jo kolme vuotta oli ollut leskimies.
Onneksi aukesi samassa kamarin ovi, ja porvariskuningas astui sisään.
Tämä voimakas ja ylpeä mies oli paljon muuttunut niinä kahtena- tai kolmenatoista vuotena, jotka olivat kuluneet siitä, kun viimeksi näimme hänet. Tuo ennen niin jäykkä ja suora selkä oli köyristynyt vuosien taakan alla; hänen tukkansa oli käynyt lumivalkeaksi, hänen luja, ahavoitunut ihonsa oli kellastunut ja rypistynyt, hänen käyntinsä oli kompastelevaa, ja hänen luiseva, ryppyinen kätensä nojasi vankkaan keppiin. Kuitenkin hänessä oli vielä jäljellä paljon muinaista päättäväisyyttä ja mahtavaa ryhtiä, ja hänen katsantonsa oli yhtä luja kuin ennen, kun hän nyt tervehti lukuisaa, kokoontunutta sukuaan ja kävi kehenkään nojaamatta lehdillä ja kiehkuroilla peitetylle kunniaistuimelleen istumaan.
Lauri Larsson nuorempi aloitti nyt kovalla äänellä virren, johon kaikki yhtyivät. Virsi oli vanhuksen mielivirsi, n:o 301, kolmen miehen kiitosvirsi tulessa. Vuosi vuodelta, hyvinä ja pahoina aikoina, olivat lapset, lastenlapset ja lastenlastenlapset aina tänä päivänä veisanneet mainitun virren Larssonin kodissa, ja nytkin kuului vanhain ja nuorten huulilta samat voimalliset sanat: "Herra kiitett' olkoon, isäimm' Jumala!"
Kun tultiin laulukertoon: "Ylistäkäät hänt' tott'. Hän tuo hurskaat tuomiot, Eikä uskovit' unhot'!" — yhtyi vanhuksen vapiseva ääni virteen ja hän veisasi kaikki yksitoista säkeistöä aina virren loppuun saakka. Sitten astuivat kaikki sukulaiset esiin ja esiteltiin nimeltään — sillä monta noista vielä kasvavista näki vanhus nyt ensi kerran, toisten nimet oli hän unohtanut — ja lausuivat yksi kerrallaan onnentoivotuksensa. Kaikille oli harmaapäisellä vanhuksella jokin ystävällinen kysymys tai jokin rohkaiseva sana. Näin leppeänä ei oltu vielä milloinkaan ennen nähty tätä jäykkää, töykeätä, usein kovaa porvariskuningasta, ja moni päätteli siitä mielessään, että hänen päivänsä kohta oli päättyvät.
Sen kauemmin ei tämä juhlallisuus kestänyt. Sen päätyttyä annettiin lapsille rusinoita ja piparkakkuja, vanhemmille sitävastoin kahvia, joka kuningas Fredrikin aikana oli alkanut tulla jotenkin yleiseksi Ruotsin kaupungeissa, mutta jota vielä katsottiin niin kalliiksi ja erikoiseksi Suomessa, että sitä käytettiin vain varakkaissa taloissa ja juhlatilaisuuksissa. Sekä kahvi että rusinat nautittiin juhlallisesti vaiti ollen, sillä niin suuri oli kunnioitus suvun päätä kohtaan, että niin kauan kuin hän istui kunniaistuimella, ei kukaan muu tohtinut avata suutansa, ellei vanhus häneltä suorastaan kysynyt jotakin.
Hetkisen kuluttua viittasi vanhus "silmäinsä valon" Esterin luoksensa — Ester oli hänen silmäinsä valo kahdellakin tavalla — ja käski hänen lukea ääneen kuningas Daavidin kahdeksannentoista psalmin. Ester istuutui isänsä viereen, avasi Kaarle XII:n ison raamatun ja luki kuuluvalla, sointuvalla äänellä:
"Sydämestäni sinua rakastan, Herra, minun voimani, Herra minun kallioni, linnani ja auttajani. Jumalani, vuoreni, jonka turviin pakenen, kilpeni, autuuteni sarvi ja varustukseni… Silloin maa vapisi ja järkkyi, vuorten perustukset horjuivat; ne vapisivat, sillä hänen vihansa syttyi. Savu suitsui hänen sieraimistaan, kuluttava tuli hänen suustaan, salamoita kirnusi hänestä. Hän taivutti taivaan ja astui alas, musta pilvi jalkain alla. Ja hän ajoi keruubilla ja lensi, ja hän liiteli siivillä tuulen; hän pani pimeyden peitoksensa, verhoksensa mustat vedet ja paksut pilvet… Hän ojensi kätensä korkeudesta ja tarttui minuun, veti minut suurista vesistä ylös, hän pelasti minut voimallisesta vihollisesta, vainoojistani, jotka olivat minua väkevämmät. He hyökkäsivät kimppuuni hetkenä hädän, mutta Herrasta tuli mulle turva; hän toi minut ulos ahdingosta, hän pelasti minut, sillä hän on mieltynyt minuun… Niin, sinä soihtuni sytytät, Herra, Jumalani, joka valaiset pimeyteni… Eläköön Herra, kiitetty kallioni olkoon, ylistetty autuuteni Jumala!"
— Lapsukaiseni, — jatkoi vanhus psalmin hengessä, kun tytär oli lopettanut, — rakkaat lapsukaiseni, kun ne olemme koolla pyhän Raamatun, meidän linnamme ja kalliomme ympärillä, niin tahdon, ennenkuin teistä eroan, olla elävä todistus Jumalan sanan totuudesta. Katsokaa minuun, kun istun tässä vanhana ja harmaana jälkeläisteni keskellä. Koko minun pitkä elämäni on Herran edessä kuin savu, jota tuuli ajelee, eikä sen sijaa enää kohta löydetä ihmisten joukosta. Mutta ihmeellisesti minun on käynyt maailmassa, ja minä saanen sanoa kuningas Daavidin kanssa, että Herra on vetänyt minut suurista vesistä, pimeydestä ja maanjäristyksestä, ja auttanut minua monista vihollisista, jotka olivat minua väkevämmät. Viiden kuninkaan aikana minä olen elänyt ja nähnyt hyviä ja pahoja päiviä koko Ruotsin valtakunnassa ja erittäinkin tässä Suomenmaassamme. Lasna ollessani hallitsivat mahtavat herrat suurella komeudella köyhää kansaa, ja minä opin kehdosta alkaen, ettei lähde mitään hyvää herrain hallinnosta. Minusta tuli nuorukainen, ja silloin tuli tarmokas ruhtinas, jonka aikana maa oli onnellinen. Minusta tuli mies, ja minä näin valtakunnan onnen kuolevan yhdennentoista Kaarlen kanssa. Silloin tuli kovia nälkävuosia, jolloin pellot olivat mustat kuin haudat ja toinen puoli kansaamme surkastui pois kuin lehdet syksyllä, mutta eloon jääneet kuljeksivat siellä täällä niinkuin kummitukset, ja äidit söivät kuolleita lapsiaan. Ei suinkaan kukaan silloin uskonut niin kovaa aikaa koskaan enää tulevan, mutta Herra tiesi vielä panna mitan kukkuralleen. Kohta nälän jälkeen tuli rutto maahan, ja ruton jälkeen vyöryi sota kaiken Suomenmaan ylitse murhaten ja hävittäen. Silloin olin mies parhaassa iässäni, eikä minun ollut mahdollista itkeä naisen kyyneliä, mutta varjelkoon teitä Jumala, rakkaat lapseni, kokemasta koskaan niin surullisia aikoja. Sillä silloin totisesti maa vapisi ja järkkyi, ja vuorten perustukset horjuivat Herran vihan edessä, ja tuli suitsui hänen suustaan, ja musta pilvi oli hänen jalkainsa alla. Mutta katsokaas, tästä synkästä, vapisevasta pimeydestä, jolloin metsänpetoja oli paljon enempi kuin ihmisiä, jolloin hävityksen kauhistus täytti temppelit ja maamme oli erämaana ja näytti iäti kadonneen Jumalan Kaikkivaltiaan kuluttavassa tulessa, silloin Hän auttoikin meitä kaikesta tästä suuresta hädästämme ja lähetti meille viimein rauhan kaikissa meidän suruissamme. Minä näin suuren kuninkaan Kaarlen samoavan sotaan parrattomana poikana, minä kuulin maailman äärten kaikuvan hänen kiitostansa; minä näin hänen palaavan köyhänä, yksinäisenä pakolaisena tähän valtakuntaan, joka hänen tähtensä vuodatti verensä: — minä menetin, niinkuin monet tuhannet muut hänen tähtensä kaikki, mitä minulla oli, enkä kuitenkaan voi vielä tänäkään päivänä, hänen katsellessaan minua tuolta seinältä, sanoa hänestä muuta kuin: Jumala siunatkoon tuon sinisen takin alla olevaa rehellistä sydäntä.
Tässä ääni vavahti, ja vanhus oli hetken aikaa vaiti, mutta kohta hän jatkoi taas vakavalla äänellä:
— Niin, minä olen kuullut rottain jyrsivän hänen hautapatsastaan, ja kauppiaana saattanen sanoa, että köyhinä me sen luota lähdimme, mutta sen me siitä kuitenkin voitimme, että näimme Jumalan käden päällämme sekä vihassa että armossa. Lapsukaiseni: sitä maata, joka nääntymättä voi kantaa semmoisia kuormia, ei ihmisen käsi voi koskaan perin pohjin tuhota. Kansaa, joka on kokenut ja kestänyt semmoiset ajat ja jälleen noussut pystyyn, ei mikään voima tässä maailmassa voi pyyhkiä pois elävitten joukosta. Vaikka vuoret kaatuisivat päällemme ja majamme olisi pimeä ja sakea kuin musta pilvi, niin on Herra kumminkin ottava meidät siitä ulos ja saattava meidät avaruuksiin, sillä hän mielistyy tähän kansaan, ja Hän on tekevä pimeytemme valkeudeksi.
— Tämän jälkeen minä olin jo vanhaksi käynyt, mutta näin kruunuja ja mahtavuuksia — näin koko maamme toistamiseen vihollisen käsissä — näin noiden monien herrain jälleen hallitsevan, vaikka he hallitsivat kansan nimessä. Itsestäni en tahdo paljon sanoa: minä olen ollut niin köyhä, ettei minulla ollut kiveä, jota vasten olisin pääni kallistanut, ja kuitenkin on Herra uudelleen siunannut minua, halpaa työmiestä, tavaralla ja omaisuudella — minulla on ollut monta vihollista ja parjaajaa, minä olen paennut kodista ja konnulta niin köyhänä ja hylättynä, etten odottanutkaan enää kohtaavani rehellistä katsetta, ja kuitenkin on Jumala säästänyt minua kelvotonta syntistä tähän päivään asti, jolloin näen sukuni vihertävän kuin laakson viinipuun ja näen ympärilläni koko tämän huoneen täynnä sukulaisia ja jälkeläisiä aina kolmanteen ja neljänteen polveen. Herra elää, kiitetty kallioni olkoon, ylistetty autuuteni Jumala!
19. SUKULIITTO.
— Yhden asian lasken kumminkin teidän sydämellenne — jatkoi vanhus — ja se on — lähinnä kaikkea viisauden alkua — isien oppi, jota koko meidän sukumme aina on tunnustanut. Minun isoisäni isän aikana eli Isokyrössä eräs mies nimeltä Aaron Perttilä, joka oli ollut kuningas talonpoikain kesken ja jota sentähden sanottiin talonpoikaskuninkaaksi. Tämä Aaron Perttilä oli ollut yksi talonpoikain johtajia nuijasodassa, ja koko hänen elämänsä oli alinomaista taistelua kansan puolesta ja sitä valtaa vastaan, joka asettuu kuninkaan ja kansan väliin ja joka vielä tänäkin päivänä hallitsee Ruotsin valtakuntaa, nimittäin aatelistoa vastaan. Hänen heimostaan Herra antoi kaksi haaraa kasvaa. Perttilällä oli yksi ainoa tytär, ja hänestä polveutuvat Bertelsköldin kreivit, jotka kaikkina aikoina ovat kuuluneet niihin, jotka ylenkatsovat kuninkaan valtaa, samalla kun polkevat kansaa. Perttilällä ei ollut poikaa, mutta hän otti minun isoisäni ottopojakseen; antoi hänelle siunauksensa ja kodin ja konnun ja — nyt otti Larsson vanhan tammivartisen kirveen, joka riippui seinällä — antoi hänelle tämän kirveen.
Kaikki tunkeutuivat lähemmä, nähdäkseen suvun perityn kalleuden, ja vanhus jatkoi:
— Niin, katselkaa tätä kirvestä, lapseni, se ei tee pahaa kenellekään, siinä ei ole mitään noituutta. Se on vain työmiehen kirves, se ei merkitse mitään muuta kuin työn kunniaa. Teidän tulee tietää, että tuo talonpoikaiskuninkaan suvun ylhäinen haara on perinyt erään pakanallisin ja paavillisin loitsuin noidutun kuparisormuksen, joka tuottaa ajallista onnea, mutta iankaikkisen kadotuksen. Kirveen mukana ei seuraa mitään perkeleen kiusauksia, se antaa vain ahkeruutta ja työkykyä ja jokapäiväistä leipää, se synnyttää Herran pelkoa ja antaa hyvän omatunnon sekä hyvinä että pahoina aikoina. Tämä, rakkaat lapseni, on meidän perintömme. Ja kas, Herran pelko on siunannut työmme, siunannut sukumme, niin että meissä toteutuu Viisauden kirjan 5:1, että vanhurskas seisoo suurella rohkeudella niitä vastaan, jotka häntä ahdistaneet ja hänen työnsä hylänneet ovat. Tahdotteko pysyä siinä lujina kaikkina elämänne päivinä?
— Tahdomme, — vastasivat miehet ja naiset.
— Tahdotteko pysyä lujina sekä Herran pelossa, ahkeruudessa ja tyytyväisyydessä että myös kansan vapauden ja kuninkaan oikeuden puolella aatelistoa ja herroja vastaan, niinkuin vanhastaan on ollut tapana Pohjanmaalla?
— Tahdomme, — vastattiin.
— Tahdotteko, lapset, — jatkoi vanhus juhlallisesti, — luvata ja vannoa saman, minkä teidän isänne ja äitinne ovat vannoneet: että pelkäätte Jumalaa, kunnioitatte kuningasta, teette työtä kansanne hyväksi ja elätte ja kuolette sen vapauden puolesta?
— Tahdomme, — vastasivat lapset vapisevalla äänellä, sillä heitä peloittivat nuo vakavat sanat, joista he ymmärsivät vain sen verran, että niissä oli jotakin kuninkaasta. Ainoastaan Eerikki Ljung, joka tähän asti oli ollut ääneti, seisoessaan siinä kahden aikakauden välillä, ilmaisi myöntymyksensä miehuullisella äänellä.
— Otan siis Jumalan, joka kuulee meidät, lupauksenne todistajaksi, — jatkoi vanhus, ojentaessaan siunaten kätensä kokoontuneen joukon yli, — ja nyt, kun olette tämän luvanneet Jumalan Kaikkivaltiaan kasvojen edessä, on minulla lisättävänä vain: Herra, nyt sinä lasket palvelijasi rauhaan menemään, sillä nyt minä tiedän, että joskin kaikki horjuu, ei ainakaan tämä suku luovu sinun kunniastasi ja kansan asiasta. Rakkaat lapseni, ottakaa nyt minun siunaukseni, ennenkuin menen teidän luotanne. Jumala antakoon teidän lisääntyä ja varttua kaikessa hyvässä. Hän antakoon teidän kukoistaa kuin liljain vesiojain vierellä ja teidän kanssanne kaiken meidän maamme, että se olisi yksimielinen, vapaa ja onnellinen lain ja oikeuden turvissa ja Korkeimman varjeluksen alla aina ajan täyttymiseen asti. Kiitetty olkoon Hänen pyhä nimensä!
— Amen! — sanoi eräs ääni, ja kun kaikki katsahtivat taaksensa, seisoi oven suussa lyhyenläntä, roteva, noin viidenkymmenen vuoden ikäinen talonpoika.
Porvariskuninkaan katsanto synkistyi. Hän tunsi veljensä pojan Benjaminin, ennen Istvaniksi nimitetyn, saman, jonka kasakat hänen lapsena ollessaan ryöstivät ja joka sitten monien vaiheiden ja seikkailujen perästä tuli kotiin ja sukulunasti sedältään melkoisen suuren isän perinnön, Perttilän perintötilan Isokyrön pitäjästä. Tästä oli syntynyt monivuotinen oikeudenkäynti, jota Larssonin valtiolliset vihamiehet olivat käyttäneet hyväkseen köyhdyttääkseen hänet perin pohjin. Tämä paha hanke ei tosin ollut kaikinpuolin onnistunut; mutta porvariskuningas ei voinut unohtaa, että hän viimein menetti jutun korkeimmassa oikeudessa ja oli pakotettu luopumaan maatilasta. Molemmat riitaveljet olivat milloin kantajina milloin vastaajina, aina tähän hetkeen asti käräjöineet talon rappeutumisesta, uudisviljelyksistä ja sen semmoisista. Kaikesta tästä oli syntynyt katkera viha veljenpojan, sedän ja koko perheen välille; he eivät olleet tervehtineet toisiaan, kun joskus kohtasivat toisensa Vaasassa, ja Benjamin Perttilä oli tästä suuresta suvusta ainoa, jota ei oltu kutsuttu syntymäpäivää viettämään. Nyt hän seisoi kutsumatonna tämän hänelle vihamielisen talon kynnyksellä, ja kaikki odottivat kummastuneina ja hämmästyneinä, mitä tästä yhtymisestä seuraisi.
Vähän aikaa oli vanha Larsson ääneti ja näytti taistelevan kuohuvia tunteitaan vastaan. Silloin kallistui hänen tyttärensä Ester hänen puoleensa ja kuiskasi hiljaa: "Isä, sinä olet vaatinut meidän lupauksemme. Nyt on Jumala vaatinut sinulta sinun lupauksesi!"
Larsson oli yhä vieläkin vaiti. Mutta hänen luja tahtonsa sai voiton ja hänen kuultiin kysyvän äänellä, joka tuskin huomattavasti vapisten ilmaisi hänen sisällisen taistelunsa:
— Tuleeko veljeni Tuomaan poika huoneeseeni vihamiehenä vai tuleeko hän tänne Jumalan käskystä rauhan öljypuunoksa kädessään?
— Minä olen sanonut amen teidän sanoihinne, Lauri-setä, Ja lieneehän minussa miestä sanomaan se vieläkin kerran, jos niin tahdotte, — vastasi hän suorasukaisesti ja astui samalla pari askelta lähemmä.
— Niinpä tule sitten ja ojenna minulle kätesi, ja jääkööt kaikki unohduksiin! — sanoi Larsson.
Lautamies Perttilä — hänelle oli äskettäin annettu tämä arvo — astui heti vakaisin askelin joukon läpi, tarttui setää käteen ja puristi sitä niin, että pehmeämpi käsi olisi voinut palasiksi murtua. — Jumalan rauha teille, taattoseni, — sanoi hän jurosti, mutta hyväsydämisesti. — Jumala suokoon teille terveyttä ja antakoon koittaa sen päivän, jolloin viskaali Spolin roikkuu hirsipuussa. Ei liene pitkälti siihen, sitten kun hän nyt on joutunut kiinni vääristä rahoista. Taatto tietäköön, että hän se on saanut aikaan koko rettelön.
— Älkäämme enää siitä puhuko, — sanoi Larsson, pudistaen tarjottua kättä. — Kaikilla meillä on vekseleitä Herralle maksamatta, katsokaamme vain, että voimme ne lunastaa sinä suurena maksupäivänä. Olisipa häpeä Larssoneille, jos he eläisivät epäsovussa ja riitelisivät keskenään, niinkuin toinen haara Aaron Perttilän sukua tekee. Benjamin, — jatkoi vanhus, — sinä olet ottanut ensimmäisen askelen. Et ole turhaan ojentanut kättäsi vanhalle sedällesi. Minä ajattelin tänä päivänä vedota asiassamme kuninkaaseen, mutta nyt se jäänee tekemättä. Välillämme vallitkoon ystävyys, ja unohdettu olkoon vanha kina ja paha tahto. Lauri-poikani, Bertel-poikani, minä lasken sen omatunnollenne, että muistaisitte sen, kun ei minua enää ole olemassa. Ja takeeksi sitä, että kaikki Larssonin suvun kolme haaraa: papit, porvarit ja talonpojat, tekevät keskenään uskollisen liiton ikuisiksi ajoiksi, pitää Benjaminin, joka nimittää itseänsä Perttiläksi, saada kantaisämme kirves. Kas tässä, ota se mukaasi, ja siltä suvustamme, joka tästä lähtien nostaa kätensä toistansa vastaan — siltä hakkaa käsi poikki, hakkaa se poikki Aaron Perttilän kirveellä! Se on talon omaisuutta, ja oikea perillinen olet sinä, joka olet vanhemman veljen ainoa elossa oleva poika. Säilytä sitä hyvästi, sanon minä sinulle, ja muista sen tarkoitusta, sillä sen varassa on suvun onni.
Benjamin Perttilä — muuten tunnettu kotikylässään Pennan nimellä — punnitsi kirvestä karkeassa kourassaan, katseli sen vielä terävää terää ja arveli hämillään, että taatto saisi kernaasti pitää sen takanaan; Perttilässä oli kyllä kirveitä riittämiin.
Porvariskuningas rypisti otsaansa; hän ei ollut tottunut vastaväitteitä sietämään ja sanoi:
— Kun jumalanmies Elisa tuli Jordanille ja näki erään työmiehen, joka oli pudottanut kirveensä syvälle veteen eikä kukaan voinut ottaa sitä sieltä, nakkasi Elisa puun veteen, ja kirves kohosi veden pintaan. Katsos, se työmies on meidän sukumme, talonpoika on kirves, kauppias on varsi, pappi on Elisa, joka heittää veteen ristinpuun. Ja vaikka tämä kirves putoaisi syvimpään kaivoon, niin se jälleen nousee sieltä ylös sen puun tähden, joka heitetään sinne sen jälkeen. Muistakaa tämä, Benjamin ja lapseni! Tahdotko ottaa vastaan talonpoikaiskuninkaan perinnön?
— Minä ripustan sen sänkyni yläpuolelle ja olen muistava, mitä olette sanonut, taattoseni, — vastasi Penna.
Samassa näytti vanhus muistavan jotakin, ja hänen neuvokkaaseen päähänsä, joka aina oli kauppatuumia täynnä, iski salamana uusi aate, joka hänen mielestään tulisi turvaamaan koko suvun tulevaisuuden.
— Minkätähden pysyt naimatonna, Benjamin, — sanoi hän, — siksi, kunnes tarmo suonistasi kuivettuu? Ei ole miehen hyvä yksin olla, ja huonosti tulee ilman emäntää hoidetuksi maatila niin siunattu kuin on Perttilän talo.
Penna kääntelihe ja vääntelihe, kourasi korvallistaan ja vastasi, ettei hän ollut tullut sitä ajatelleeksi niin kauan kuin hänellä ei mitään ollut, ja nyt se taitaa olla myöhäistä.
— Mutta ilman poikaa, ilman lapsia, kenen hyväksi sinä puuhaat ja ponnistat? — jatkoi vanhus ystävällisesti. — Kuka perii sinun tilasi, kun kerta silmäsi ummistat? Niin no, kyllähän ymmärrät, että perillisiä ei tule puuttumaan; niitä seisoo täällä huone täynnä. Ne ovat sinun vertasi, Benjamin, mutta se veri on kuitenkin vetelämpää kuin oma veresi on, se on kylmempää kuin omain lasten veri, poikaseni. Sinun täytyy siepata vaimo, kuta pikemmin sen parempi; onko siellä sinun kylässäsi yhtään kelpo tyttöä, ei kovin nuorta eikä kovin vanhaa, joka osaisi hoitaa Perttilän taloa?
Penna vastasi, että sitä hän ei ollut joutanut tiedustelemaan; hänellä oli ollut yllin kyllin tekemistä hyviä hevosia ja oivallisia lehmiä hankkiessaan.
— Niinpä tahdon siis antaa sinulle hyvän vaimon, — sanoi setä, — vaimon, joka olisi Jumalan lahja paljon paremmalle miehille kuin sinä olet, Benjamin, ja joka voi tehdä Perttilästä oikean Herran paratiisin. Minä annan sinulla uuden sovinnon ja ystävyyden merkin kaikiksi ajoiksi, annanpa parhaimman, minkä mies saattaa toiselle antaa, sillä kaikki, mitä vanhalla sedälläsi on, ei ole mitään tämän hänen kalleimman aarteensa rinnalla. Kas tässä, Benjamin Perttilä, rakkaan veljeni Tuomaan poika, minä annan sinulle tyttäreni Esterin vaimoksi.
Syntyi hiljaisuus suuressa salissa. Ainoastaan Ester Larssonin huulilta pääsi hiljainen hämmästyksen huudahdus.
— Isä! — Mitä ajattelette! — kuiskasi hän tuskin kuuluvasti, ja närkästyksestä punastuen.
20. KOLME KOSIJAA.
Yhtä hämmästyksissään kuin hänelle luvattu morsiamensa, tapaili kunnon Penna pitkiä niskakarvojaan, kiskoakseen sieltä vastauksen sedän odottamattomaan ja imartelevaan tarjoukseen, kun samassa saapui sanantuoja, ilmoittaen kahdelle nuorimmalle Larssonille, jotka kuuluivat porvariston ratsuväkeen, että heidän heti kohta tuli kiiruhtaa harjoituksiin Korsholman luo. Syntyi liikettä kokoontuneessa joukossa, mutta kukaan ei tohtinut poistua, ennenkuin porvariskuningas näki hyväksi lopettaa kokouksen. Tämä sattuma pelasti Esterin ikävästä pulasta, niin ettei hänen tarvinnut istuvan oikeuden edessä nousta kapinaan yksinvaltaista isäänsä vastaan eikä kaikkien kuullen antaa orpanalleen rukkasia.
Porvaristolla oli siihen aikaan sekä ratsu- että jalkaväkeä ja se oli niistä hyvin ylpeä. Nämä molemmat joukko-osastot kilpailivat jalosti keskenään sotaisissa harjoituksissa. Ratsastajat koettivat uupumatta totuttaa siivoja työkonejaan etäiseen ryhtiin, saada niitä pysymään rintamassa ja opettaa niitä astumaan torvensoittajan ja rumpalin tahdin mukaan, mutta erittäinkin he tekivät kaiken voitavansa, etteivät hevoset jossakin äkkipyöräyksessä karkaisi takaisin Larssonin, Bladhin tahi Blomin pihoihin, tai ryöstäytyisi portista sisälle johonkin viettelevään läheiseen kapakkaan, jossa konit olivat jokapäiväisiä vieraita. Jalkaväki puolestaan puhkui ja hikoili kesähelteessä kiväärin painon alla, ja sillä oli synnynnäiset vaikeudet voitettavana, kun tuli erottaa oikea puoli vasemmasta tai nostaa kankeita sääriä niin korkealle kuin vaadittiin alamaisen innon ja kuuliaisuuden osoittamiseksi. Kaikki olivat kumminkin mieheviä mielestään noissa ihan uusissa vaatteissaan, joitten valmistamisessa täksi suureksi päiväksi räätälit olivat nähneet uskomattomia vaivoja ja joita kaupungin tytöt ihailivat kuin korkeinta sotaista komeutta. Voihan olla, että päivän iloa hiukan häiritsi ratsu- ja jalkaväen välinen keskinäinen kateus, mikä ilmeni siten, että kumpikin puoli tuon tuostakin nakkeli kompasanoja ohi mennen toisilleen, mutta mitäpä tuosta. Vaasan poikia ei oltu vielä silloin sankarirunoissa ylistetty; mutta mahdollista on, että senkin ajan pojat äksyistä hevosistaan ja kankeista koivistaan huolimatta olisivat tarpeen tullessa kyenneet kunnostautumaan.
Ester Larsson oli käyttänyt tilaisuutta pakoon pujahtaakseen. Hän oli mennyt muiden muassa Korsholman valleille ja katseli kokonaan muuta, ajatellen näitä merkillisiä sotaharjoituksia, kun käheä ja epämiellyttävä ääni virkkoi ihan hänen korvansa juuressa: — Kaunis ilma tänään, neitsyt Larsson!
Ester kääntyi päin ja tunsi kapteeni Neptunus Gastin, jolla oli mahdottoman iso röyhelö rinnassa, kukkia hatussa ja monenlaisia muita helyjä yllään, niin että hän oli kuin juhlatilaisuutta varten koristettu keularaaka. Ester inhosi kapteenia, mutta nykyisessä asussaan oli tämä siihen määrin hullunkurinen, että Ester remahti nauruun, jota hän ei ensinkään huolinut salata.
Kapteeni Gast luuli tämän merkitsevän, että hän oli tehnyt miellyttävän vaikutuksen, ja jatkoi vastausta odottamatta: — Mastot ja märssyt, kuinka kuningas on mielistyvä Vaasaan tänä päivänä.
— Niin, varsinkin kun saa nähdä Gastin — vastasi Ester ja kääntyi selin.
Kapteeni siirtyi askelen lähemmä ja jatkoi samaan tapaan: — Kunpa hän ei vain saisi teitä itseänne kiikariinsa; niinhän te olette korea kuin vastamaalattu keulakuva.
— Se on isän syntymäpäivän vuoksi, jos välttämättömästi tahdotte tietää, — vastasi Ester yhä selin ollen.
— Isän? — jatkoi hänen ahdistelijansa. — Tiedättekö, punaisin ruusunnuppuseni, että minä olen purjehtinut teidän vanavedessänne aina siitä asti kuin tulin kotiin, ja minulla on teille mitä keltaisinta Tukholman kultaa. Minä koristan teidät komeilla viireillä kannesta mastonhuippuun saakka, kun vain osoitatte pienintäkin myöntymystä.
— Mitä nyt? — vastasi Ester närkästyen. — Enkö ole sanonut teille, ett'ette koskaan saa loruta mokomia tyhmyyksiä.
— Jos painaisin mieleeni kaikki neitojen laverrukset, olisi laivassani liiaksikin lastina höyheniä ja untuvia. Jos ette tahdo minua, niin näyttää kompassinne hulluun suuntaan, neitoseni; ei virta minua sentään väärään vie. Teidät pitää minun kumminkin saada, maksoi mitä maksoi, se on nyt kerta laivakirjaan kirjoitettu; nyt olen valmis purjehtimaan, ja nyt lasken suoraan isää kohti, kosimaan.
— Laskekaa kiviin ja kallioihin, niinkuin teitte Santahaminan luona! — vastasi Ester ylenkatseellisesti. — Ennenkuin Gast minut saapi…
Hän keskeytti lauseensa. Muuan ratsuväen hevosista, joka oli kannuksiin tottumaton, oli heittänyt ratsastajansa maahan ja karkasi pillastuneena kenttää pitkin heitä kohti.
— Sanokaa, mitä minun pitää tekemän saadakseni teidät? Minä teen vaikka mitä! — vakuutti omahyväinen kosija.
— Istukaa tuon hevosen selkään, joka tulee tuolta, ratsastakaa kotiin isäni luo; pyytäkää minun punaista kaulahuiviani ja olkaa ennen kymmenen minuutin kuluttua täällä jälleen! — vastasi Ester pilkallisesti.
Ester oli varma siitä, että tuo vanha juopottelija ei ikinä uskaltaisi hevosen selkään kiivetä. Kapteeni oli kuitenkin heti paikalla valmis, tarttui hevosen riippuviin ohjiin kiinni ja taisteli vastaan, kunnes sai sen seisahtumaan.
— Antakaa olla, te taitatte niskanne! — huusi Ester, joka jo katui ajattelemattomuuttaan. — Merimies hevosen selässä on kauhistus Herralle!
Mutta kapteeni Gast oli jo kiivennyt satulaan, melkein niinkuin hän olisi johonkin märssyyn kiivennyt. Ennenkuin kukaan edes aikoikaan häntä estää, lensi hän tiehensä täyttä neliä, riippuen kuin säkki hevosen selässä, nenällään satulassa ja pitäen molemmin käsin satulannupista kiinni. Kiljunaa ja naurua kuului katselijain joukosta. — Nyt se menee sinne, jonne sen kerta on mentävä! — huusivat muutamat, sillä se usko oli yleinen, että kapteeni Gast oli lupautunut paholaiselle.
— Saadaanpa nähdä, että se, joka on auttanut häntä vastatuulessa Vargön riuttain yli,[17] auttaa hänet eheänä hevosenkin selästä! — huusivat toiset.
Esteriä kauhistutti. Hän oli aikansa taikauskon alainen ja hänestä tuntui, niinkuin hän uhkamielisesti olisi kiusannut pahoja haltioita ja ajattelemattomalla lupauksella sitoutunut mieheen, jonka paljas nimikin jo häntä kauhistutti. — Juokse, Eerikki, juokse! — kuiskasi hän lukiolaiselle, joka seisoi hänen vieressään. — Riennä kotiin meille, ja sano Jumalan tähden, ettei kukaan saa antaa Gastille minun punaista huiviani.
Eerikki juoksi.
Samassa syntyi hälinää, joka etelätullista levisi aina Korsholman valleille asti. — Kuningas tulee! Kuningas tulee! — kuului kaikkien huulilta.
Vaunut ajoivat kaupunkiin. Se oli maaherra, joka ajoi edellä, ottaakseen vastaan hänen majesteettinsa residenssin portilla. Hänen rinnallaan istui ylhäinen, komean näköinen herra. Kansa päätteli, että se oli maan isä itse, ja alkoi hurrata. Maaherra tervehti ja viittaili, hänen seuralaisensa tervehti ja viittaili joka haaralle, niinkuin hänkin. Kansa hurrasi yhä hurjemmin, tunkeutui tielle, niin että vaunujen täytyi pysähtyä, ja alkoi riisua hevosia, vetääkseen vaunuja maaherran asuntoon.
Virta vei Ester Larssoninkin mukanaan ja kohta hän oli vain muutaman askelen päässä vaunuista. Turhaan huusi maaherra, että tämä oli erehdys, ja että hänen majesteettinsa vasta illalla saapuisi. Häntä ei kuultu, vaahtoiset hevoset riisuttiin, kansa oli hurjana ihastuksesta, satoja käsiä ojentui yht'aikaa vetohihnoihin tarttuakseen. Kaikki tämä tapahtui muutamissa minuuteissa. Ei kukaan huomannut, että Ester Larsson oli vajonnut voimatonna katuvierellä olevalle hirsiläjälle.
Nyt hyppäsi tuo outo herra alas vaunuista, tunkeutui väkijoukon läpi, sysäsi syrjään muutamia tanakoita merimiehiä, jotka välttämättömästi olisivat tahtoneet nostaa hänet olkapäilleen, ja seisoi samassa tuon uuvahtaneen tytön vieressä. — Rohkeutta Ester! — kuiskasi hän äkisti. — Tästä päivästä alkaen voi ainoastaan kuolema meidät erottaa!
Ester kuuli jokaisen sanan, ja ne sattuivat kuin puukonpistot hänen sydämeensä, mutta hän ei kyennyt vastaamaan. Eikä siihen ollut aikaakaan, joukko tunkeutui päälle, maaherra läheni, tarttui seuralaistaan käsipuoleen, ja niin kävelivät molemmat — sitten kun kansa viimeinkin oli saatu huomaamaan erehdyksensä — ilman sen enempiä esteitä, väkijoukon heitä yhä ällistellessä, Korsholmaan.
Nyt vasta Ester tointui. Hän oli taas nähnyt hänet, jonka tähden hän niin kauan oli kärsinyt petettynä, unohdettuna ja hylättynä. Hän oli tuntenut kreivi Kaarle Viktor Bertelsköldin; hän se oli, hänen olivat nuo kauniit, lempeät, siniset silmät — nuo silmät, jotka samalla voivat olla niin petolliset! — hänen oli tuo ennen muinoin niin armas ääni — hänen nuo huulet, jotka niin hyvin osasivat valehdella ikuista rakkautta! — ja hän oli kehoittanut Esteriä rohkeuteen, oli sanonut, että vain kuolema nyt voisi heidät erottaa — hän, joka oli pettänyt ja jo ammoin aikoja sitten oli toiseen puolisoon sidottuna! Oliko tämä pilkantekoa? Oliko tämä teeskentelyä? Ester ei tiennyt sitä, mutta kumpikin mahdollisuus tuntui hänestä musertavalta. Mutta oli miten oli — äärettömän julmaa se kumminkin oli, ja Ester tunsi, että nuo sanat, jos ne vielä toistamiseen lausuttaisiin, ehdottomasti tuottaisivat hänelle kuoleman.
Hän tahtoi rientää kotiinsa, mutta hänen tiellään seisoi nyt kapteeni Gast, heiluttaen riemuiten kädessään hänen punaista huiviansa.
— Tässä on huivi, neitoseni, — huusi hän, — ja minä otan kaikki tässä seisovat sen todistajiksi, että kello oli neljännestä yli yhdeksän, kun lähdin ratsastamaan, ja oli vielä seitsemän minuuttia vailla puolesta, kun palasin tänne tämä viiri kädessäni. Kahdeksan minuuttia, neitoseni, ja kymmenen oli minulla lupa viipyä. Minulla on ollut myötätuuli, niinkuin näette, tullen ja mennen. Nyt olette ottanut pestin ja kirjoittanut nimenne kontrahdin alle. Mastot ja märssyt, nyt on neitsyt Larsson minun sydänkäpyseni. Sunnuntaina kuulutetaan meidät kolme kertaa yhteen menoon, se on laissa niin kirjoitettuna, sillä Toivo on valmis purjehtimaan, ja minä otan hänet mukaani.
Ester ei huolinut vastata, vaikka nuo sanat häntä uudelleen kauhistuttivat. Eerikki Ljung, joka oli tullut liian myöhään ja nyt juoksusta palavissaan palannut takaisin, tarttui häntä käsivarteen ja lykkäsi kapteenin syrjään.
— Ruori alas, moukka, — kiljui merihärkä, — äläkä rohkenekaan ottaa minun ruusunnuppustani, muuten paha sinut perii! Minua ei kukaan pysäytä, saamatta vettä kokan yli!
Näin sanoen tunkeutui hän taas esiin saalistaan kaapatakseen. Eerikki töyttäsi häntä rintaan niin tuimasti, että hän horjahti taapäin; mutta samassa poika tunsi pistävää kipua oikeassa käsivarressaan, niinkuin sanotaan sähköisen ankeriaan turruttavan sitä, joka siihen koskee, ja heti sen jälkeen riippui käsi hervotonna hänen kupeellaan.
— Olkoon siinä täksi kerraksi! Palajan kohta taas kosimaan, — jupisi kapteeni Gast.
21. KIHLAUS.
Sill'aikaa, kun uskolliset vaasalaiset hurrasivat luullulle kuninkaalleen, oli valtiopäivämies Larsson vetäytynyt omaan kamariinsa ja levähti siellä tunnin ajan, sillä hän oli vanha, ja tuo juhlallinen puhuminen oli häntä väsyttänyt. Luonto vaati omansa takaisin tältäkin tarmokkaalta mieheltä, jota ei mikään näyttänyt voivan lannistaa. Hän ei mielellään näyttänyt ihmisille yhä enenevää raihnaisuuttaan; ei kukaan tiennyt, kuinka väsyneenä ja rauenneena hän lepäsi kovalla vuoteellaan. Ainoa, joka tässä ja kaikessa muussa nautti hänen täydellistä luottamustaan — hänen tyttärensä Ester — oli tällä kertaa, naimistuumasta säikähtyneenä, vasten tavallisuutta jättänyt hänet yksin.
Tämä teki vanhuksen äreäksi ja katkeraksi. Hän tunsi itsensä yksinäiseksi ja hylätyksi — hän, joka kaiken elinaikansa oli luottanut omiin voimiinsa ja ollut aina mies yksin kantamaan niin monta murhetta. — Herra, — huokasi hän, — ota pois palvelijasi täältä; hänen omaisensa ovat hänet hylänneet. Vanha, kuivettunut honka hän on, vanhuuttaan kaatunut tuulettomaan metsään, eikä kelpaa enää rakennuspuuksi mihinkään tässä maailmassa. Välinpitämättöminä seisovat kasvavat puut ja vahvat rungot hänen ympärillään; hän näkee nurmen vihannoivan ja kukkasten puhkeavan laaksossa, mutta sammalta kasvaa hänen ytimelleen, ja hän lepää kuivettuneena lakastuneine oksineen, rytöpuuna ihmisten tiellä.
Silloin aukeni ovi hiljaa, ja hänen tyttärensä astui sisään. Hän oli kalpea ja itkettynyt, mutta vanhus ei sitä huomannut; hän oli itsekäs mies, oli kaikkina aikoina ajatellut omaa täydellisyyttään, omaa lujaa, rehellistä tahtoaan, omia surujaan ja vaivojaan, ja kaikessa siinä jalossa, mitä hän oli ajatellut, kaikessa hyvässä, mitä hän oli maansa, sukunsa ja lastensa eduksi vaikuttanut, kaikessa siinä oli hänen sydämensä salainen peili kuitenkin näyttänyt hänelle hänen oman kuvansa.
— Kuinka on laitanne? — kysyi Ester lempeästi, hän, joka nyt eli ainoastaan muiden onnen vuoksi.
— Lopen kulunut — hyödytön — unohdettu kuin vanha työhevonen, joka ei parempaa ansaitse kuin että häntä kurikalla otsaan isketään, ettei enää rehuja kuluttaisi ja ottaisi muilta tallisijaa, — vastasi isä äreästi.
— Minä luulin sen tehneen teille hyvää, kun näitte, kuinka kaikki teitä kunnioittavat ja ovat kokoontuneet tänne teidän syntymäpäiväksenne, — sanoi tytär.
— Minua kunnioittavat? Niin, saadakseen periä jonkin repaleen. Mutta siinä he pettyvät. Täällä ei ole enempää kuin minkä Lauri tarvitsee — ja sinä, tyttö. Sinä juokset pois vanhan isäsi luota sill'aikaa, kun hän sinua ajattelee.
— Antakaa anteeksi, isäkulta! Minua niin peloitti — minua niin suretti se, mitä äsken sanoitte.
— Lauri tarvitsee varoja viljakauppaa varten, — jatkoi ukko, huolimatta kuunnella Esterin vastausta. — Ilman rahaa hän ei voi liikkua, ja tilinpäätös osoittaa, että me taas olemme saaneet tappiota. Toivo yksinään purjehtii rahaa taloon; Gast, eikä kukaan muu, munii kultaa. Mutta kuta enemmän Toivo ansaitsee, sitä enemmän täältä vuotaa ulos toisia teitä. Muut kapustat joutuvat haaksirikkoon toinen toisensa perästä, tervan hinta alenee, voin hinta laskee, ja me häviämme talonpoikain kanssa tekemissämme kaupoissa. Minä sanon sinulle, Ester, tässä ei kelpaa ruveta taloa jakamaan. Kaikki, mitä minulla on, sen olen itse ansainnut; minä annan sen kenelle tahdon. Lauri sen tulee saamaan; testamenttini on tuolla rauta-arkussa. Bertel on kirkkoherra, hän voi hoitaa itsensä, ja sinä, Ester, saat kunnon myötäjäiset sentähden, että olet hoitanut vanhaa isääsi. Muutoin saat sinäkin ajatella tulevaisuuttasi, lapseni, ja sentähden tahdon, että vihdoin viimeinkin menet naimisiin. Sinä olet jo vanha tyttö; on jo aika, että saat kelpo miehen.
— Minä tyydyn isäni tahtoon, — vastasi Ester nöyrästi. — Yksi tunti — tai oikeammin muutamat sanat — olivat muuttaneet hänen mielensä. Mikä vastikään oli näyttänyt hänestä onnettomuudelta, siitä oli nyt tullut hänelle pelastus.
— Hyvä on, — sanoi isä, ikäänkuin ei muusta olisi voinut olla puhettakaan. — Kutsu tänne Benjamin; minä tahdon tehdä tilini tämän maailman kanssa, enkä jouda vitkastelemaan.
Penna tuli.
Vanhus oikaisi selkänsä eikä hänessä näkynyt enää merkkiäkään vanhuuden raihnaisuudesta. — Poikani, — sanoi hän arvokkaasti, me olemme eläneet pitkällisessä vihollisuudessa ja se on ollut synti Jumalan ja ihmisten edessä. Se on nyt, Jumalan kiitos, loppunut, ja koska minä muuten tiedän sinut kunnolliseksi ja kelpo mieheksi, niin kysyn sinulta vielä kerran; tahdotko sanoa minua isäksi ja ottaa tyttäreni Esterin vaimoksesi?
Penna oli niitä miehiä, jotka eivät koskaan osaa ajatella kovin pitkälle omin päinsä. Hän katsoi jäykästi tuohon arvokkaaseen äijään, katsoi sitten kukoistavaan ja kauniiseen naiseen, jota hänelle tarjottiin ja vastasi, vähän aikaa aprikoituaan, miehevästi: tahdon.
— Anna hänelle kätesi, lapseni, — sanoi ukko. — Niin — nyt olette kihlatut. Minä annan tyttärelleni pitovaatteita, liinavaatteita, täydellisen huonekaluston, kuusi lypsävää lehmää, sata tynnyriä suoloja ja neljätuhatta talaria myötäjäisiä. Tyydytkö siihen?
— Tyydyn, — vastasi Penna. — Kyllähän hän oli toivonut saavansa paljon enemmän, mutta ei rohjennut antaa kieltävää vastausta.
— Sitäpaitsi, — jatkoi Larsson, — on minulla Hampurin pankissa talletettuna kymmenen tuhannen talarin pääoma, josta jälkeläiseni suoraan alenevassa polvessa saavat kantaa korot, jos voivat todistaa olevansa suurimmassa puutteessa. Mutta muutoin pitää tämän pääoman kasvaa korkoa korolle sata vuotta siitä päivästä lukien, kun rahat talletettiin, jolloin se on käytettävä sillä tavoin kuin testamentissani on määrättynä. Lupaatko, ettet tästä kohdasta etkä muistakaan testamentin säädöksistä nosta mitään riitaa ja rettelöä?
— Lupaan, — vastasi Penna.
— Uskon sanoihisi niinkuin kunnon miehen, — sanoi vanhus. — Ole hyvä mies vaimoasi kohtaan, Benjamin; hän on kelpo nainen kaikissa askareissaan, ja sydän hänellä on kuin kullasta. Ettei olisi mitään salattua välillänne, tulee minun sanoa sinulle, että hän nuoruudessaan oli joutua erään ylhäisen herran pauloihin.
— Isä hyvä! — puuttui Ester puheeseen.
— Minä sanon, — jatkoi vanhus, — että hän on ollut lankeamaisillaan ja minulle suuren surun tekemäisillään, mutta Jumalan kiitos, hän on päässyt siitä kunnialla, ja minä annan hänet sinulle puhtaana ja tahratonna. Et koskaan saa sanoa hänelle siitä pahaa sanaa! Hän ei ole sittemmin enää nähnyt viettelijäänsä ja hän kiroaa häntä sydämessään.
Ester peitti kasvonsa käsiinsä.
— Nyt tiedät, mitä sinun tulee tietää, — sanoi Larsson, — ja nyt on kaikki selvillä meidän välillämme. Mene nyt poikani; Jumala siunatkoon teitä. Mitä siihen tulee, että olette orpanukset, niin hankin teille kuninkaan oman luvan avioliittoonne. Tulevana sunnuntaina teidät kuulutetaan Vaasan kirkossa, ja kaksi viikkoa sen jälkeen ovat häänne, jos elän niin kauan.
Penna, joka tämän selityksen alussa oli seisonut silmät selällään, näytti olevan tyytyväinen ja tahtoi nyt esiintyä rakastettavana sulhasena. Hän tiesi kyllä, — sanoi hän, — että ukkovaari asettaisi kaikki oikein päin. Myös tiesi hän, ettei Ester ollut mikään kaupunkilaisvauva, vaikka oli saanutkin vähän enemmän oppia kuin hänen tuleva miehensä, ja hän tulisi kyllä viihtymään Perttilän uudessa tuvassa. Hänen mielensä tulisi kyllä käymään hyväksi hänen katsellessaan niitä kahtatoista kaunista lehmää, jotka olivat niin lihavia, että karva kiilsi, ja nyt niitä tulisi olemaan kahdeksantoista, ja maitohuone siellä oli myös ja uudet koreat hyllyt ja hulikat, ja sitten hän saisi ajaa Pokella, jonka vertaista ei ole koko Suomessa, sillä Poke on unkarilaista rotua, sen kantaisän nimi oli ollut Bogatir; ja hän saisi ratsastaa milloin haluttaisi, se olisi mieleen Pennasta, joka oli ollut husaarina. Tuota ylhäistä herraa Esterin ei tarvitsisi pelätä; herra kyllä kavahtaisi vanhaa husaarin sapelia, joka ei vielä ollut tuppeensa ruostunut. Sitten Penna kertoilisi hänelle kaikki merkilliset, Unkarin aroilla kokemansa nuoruudenkikkailut ja kertoisi suuresta Eugen-prinssistä ja… Niinpä niin, heidän onnestaan ei tulisi muuta puuttumaan kuin että Penna vielä kerran saisi nähdä entisen rakkaan herransa kreivi Bertelsköldin, ja kutsua hänet häihinsä. — Mitä appi siihen sanoo?
Larssonin harmaat kulmat rypistyivät tuimiksi. — Tyhmää lorua! — vastasi hän.
Penna loukkautui mielessään. Niin tyhmää se ei suinkaan ollut, arveli hän, koska kreivi oli pelastanut hänet turkkilaisten vankeudesta, ja koska hän oli ollut hyvä herra, jota Penna oli uskollisesti palvellut kahdeksan vuotta.
— Jumalan kiitos, että se herra on toisella puolen meren, muuten saattaisit tehdä suuremman tyhmyyden kuin itse voit käsittääkään, — sanoi Larsson.
— Niin, — sanoi Penna pelkäämättä, — jos kreivi sanoo minulle: Istvan — sillä se oli nimeni siihen aikaan — Istvan, tuossa on meri, hyppää siihen, poikaseni! — niin saa appi olla varma siitä, että paikalla hyppään. Ja jos hän sanoo minulle: Istvan, sinä voit antaa minulle Perttilän talon ja taas ruveta minun ratsurengikseni ja ruokota minun Bogatiriani, sillä sitä ei osaa kukaan muu tehdä niinkuin sinä, ja se ymmärtää, kun sinä vihellät ja tulee tulista laukkaa luoksesi, vaikka olisi sinusta penikulman päässä, niinkuin kerran tapahtui Vähäkyrön metsässä — niin, appi, silloin vastaan minä: ottakaa kaikki ja minut päällisiksi! Semmoista herraa ja semmoista hevosta en saa enää ikinäni!
— Mutta jos hän sanoo sinulle: Istvan, anna minulle vaimosi! — jatkoi vanhus, terävästi katsoen häneen.
Penna käsitti tämän hienoksi leikkipuheeksi, vilkutti viekkaasti silmiään ja sanoi: — Ei minun herrani pahimpia ollut. Mutta jos hän sattuisi sanomaan siihen suuntaan, tietääkö appi, mitä siihen vastaisin?
— Sinä vastaisit: tietäkää huutia!
— Ei, minä lataisin vanhan ratsupistoolini kahdella pienellä luodilla, pistäisin sen herrani käteen ja sanoisin hänelle: tässä on minun vaimoni — ottakaa hänet, mutta ensin ampukaa minua otsaan; silloin on kaikki niinkuin olla pitääkin.
— Se on koiran uskollisuutta eikä vapaan miehen! — ärjäisi vihastunut vanhus. — Ja mokomalle orjalleko minä annan tyttäreni! Mutta … olkoon niin. On vielä yksi, jolla myös on sananvaltaa siinä asiassa, ja se on sinun vaimosi, Benjamin! Tiedätkö, mitä hän vastaisi? Hän astuisi teidän molempain väliinne ja antaisi luotisi sattua omaan rintaansa. Olenko sinut ymmärtänyt, tyttäreni?
Ester nyökäytti surullisesti päätänsä.
— Niinpä saat olla huoleti, — vastasi Larsson. — Semmoista ei toki Jumalan avulla tulle koskaan tapahtumaan. Menkää, lapseni, ja rukoilkaa Korkeinta joka päivä, ettei hän johdattaisi teitä kiusaukseen.
Kihlatut menivät. — Sukuni ei ole pilautuva, — mutisi Larsson itsekseen.
Kohta sen jälkeen astui kapteeni Neptunus Gast sisään.
Hän oli koreaksi puettu ja kukoistava, jommoisena vast'ikään näimme hänet harjoituspaikalla, ja kopeaa itseensä tyytyväisyyttä osoitti hänen kömpelö käytöksensä.
— Vaari Larsson … aloitti hän jonkinlaisella juhlallisuudella.
— Mitä nyt? — sanoi vanhus tylysti. — Onko Toivo valmis purjehtimaan, tahtooko Gast muonaa? Menkää Lauri-poikani luo, hän hoitaa asioita. Mutta älkää vast'edes syöttäkö laivaväelle ummehtuneita ryynejä, eltaantunutta voita ja homehtunutta leipää. Gastin pitäisi itsensä parhaiten tietää, että merellä tarvitaan kelvollista ravintoa.
— Herra valtiopäivämies! — aloitti kapteeni uudestaan.
— Mitä nyt? — ärjäisi taas vanha porvariskuningas. Milloin minusta on herra tullut, minusta? — Kunniallista Porvaria sanottiin silloin vielä tavallisesti vaariksi ja hänen vaimoaan muoriksi.
— Ei olekaan nyt Toivosta puhe — tai oikeammin sanoen minun Toivoni on nyt valmis purjehtimaan! — jatkoi kapteeni, kooten kaiken rohkeutensa. — Vaari on kenties huomannut, että minä kotvan aikaa olen luovaillut erään ihmisen vanavedessä. Ja nyt minä tulen kosimaan kunnioitettavaa ja siveätä neitsyt Esteriä ja anomaan häntä aviovaimokseni, siihen on minulla varoja.
— Vai niin — sanoi Larsson kuivasti. — No, siispä saatan vastata teille yhtä lyhyesti, että saatte ajaa mokomat houreet mielestänne vanhoilla päivillänne. Ei kelpaa, että paikattu pikiröijy rupee tyttöjen narriksi.
— Minä sanon, että siihen minulla on varoja, — jatkoi kapteeni pelästymättä. — Ja koska tiedän vaari Larssonin pitävän äyristä kiinni, niin saatte merkitä lastikirjaan, että minussa on miestä ostamaan Toivo ja kaikki teidän laivanne lasteineen päivineen, ja jos ette usko minua, niin näytän teille velkakirjani ja nassakkani hollantilaisine kultalintuineen, ne kilahtavat hiukan paremmin kuin teidän rahamerkkinne, vaari Larsson. Sentähden huudan: priki, ohoi!
— Kiljukaa merellä, mutta pitäkää suunne kiinni täällä sisällä. Ei kannata vanhoja variksia ruudilla ampua. Tyttäreni on toisen morsian tästä päivästä alkaen, ja hänen miehekseen tulee Benjamin Perttilä.
— Väkipyörät ja plokit! Ajakaa se koira ovesta ulos, ennenkuin kadutte, vaariseni! Minä olen pestannut tytön ja minä otan hänet mukaani! — karjui kapteeni.
— Mies! Tiedätkö, ketä puhuttelet?
— Tiedän kyllä, tiedän, että puhuttelen miestä, joka saa kiittää minua kaikesta, mitä hänellä nyt on ja joka ilman minua on vajaassa vuodessa laivarottaa köyhempi. Kirjoittakaa lastikirjaan, vaari Larsson, että kaikki teidän onnenne riippuu minusta. Ilman minua menevät kaikki asianne hiiteen. Mutta minun kädessäni on onni, ja minä voin tehdä teidät vielä seitsemän kertaa rikkaammaksi kuin olette.
Kaikessa tässä oli jotakin totta, joka pani vanhuksen miettimään ja saattoi hänen tuleen syttyneen vihansa hiiltymään. Hän ei peräytynyt, mutta ei tahtonut myöskään teurastaa kukkoa, joka muni hänelle kultamunia. Hän jatkoi sentähden, antamatta hävyttömän palvelijan huomata voittoansa.
— Onni ja onnettomuus ovat Herran kädessä. Ja minä neuvon Gastia pitämään suurta suutaan pienempänä. Minua te ette voi peloittaa kerskauksillanne; mutta te voitte saada viskaalin niskoillenne, sillä yksinkertainen kansa sanoo teidän lupautuneen paholaiselle, ja laissa on kirjoitettu, että noituus rangaistaan kuolemalla. Teidän oma laivaväkenne on valmis tekemään kanteen teitä vastaan siitä, että yksi mies on aina hukkunut joka matkallanne, ja nyt viimeksi Aabraham Långvik, jota he sanoivat Långpytsiksi. Väistäkää vihuria, mies, ennenkuin otatte vettä sisään tuulen alta.
— Minäkö huolisin siitä, mitä ihmiset sanovat! Minäkö huolisin siitä, mitä laki tuomitsee! Minä purjehdin kaikissa tuulissa. Minä purjehdin matalikkojen ja luotojen yli, joihin kaikki muut laivat ovat särkyneet. Minä kuljen kuivin jaloin meren yli. Minä ojennan käteni tyhjään ilmaan ja vedän sen takaisin kultaa täynnä! Minuun ei tohdi kukaan koskea; jos joku koskee minuun, niin hän on hukassa; jos hän puhuu pahaa minusta, niin hänen loppunsa on tullut. Vanha Petterson tarttui minua rintaan ja suistui laivasta Itämereen. Kajuutanvahti matki minua, ja seuraavana päivänä söi hän rotanmyrkkyä. Långpyts sepitti minusta valheellisia juttuja ja sai kanuunan palasen otsaansa. Kaikki onnistuu minulle; kahden vuoden kuluttua ostan Vaasan ja siirrän sen Palosaareen. Minä voisin anastaa teidän talonne ja kaikki mitä teillä on, mutta mastot ja märssyt! käy säälikseni niin kunnon miestä kuin te olette ollut, ja sentähden pyydän vain tytärtänne ja teen teistä kaikkien porvarien keisarin, sen sijaan, että tähän asti olette ollut vain paljas kuningas.
Hän vaikeni ja koetti tarkastaa sitä vaikutusta, minkä luuli tehneensä. Mutta vanhasta porvariskuninkaasta oli mahdoton saada selkoa. Ei liikahtanut ainoakaan piirre hänen kasvoissaan, vaikka kyllä jokainen, joka tunsi hänet tarkemmin, olisi voinut sanoa, että hän aikoi viekkaudella voittaa tuon vaarallisen miehen.
22. KAPTEENI GASTIN KERTOMUS.
— Tahdon kysyä teiltä jotakin, — sanoi Larsson kapteeni Gastille. — Milloin te aiotte heretä kerskailemasta?
— Minä en koskaan kerskaile! — huudahti kapteeni. — Toivon menestys osoittaa parhaiten, kerskailenko?
— Teillä on aina ollut tuulta purjeissa ja onni matkoillanne. Mutta huomenna voitte saada vastatuulen ja jonakin kauniina päivänä te voitte menettää sekä laivan että miehistön.
— Minä en koskaan saa vastatuulta, minä en voi koskaan joutua haaksirikkoon, — vastasi kapteeni Gast hyvin varmasti.
Larsson naurahti ylenkatseellisesti.
— Sanalla sanoen, minä luulen, että tuo kaikki tyynni on valhetta.
— Valhettako?
— Niin, te itse uskotte omia tyhmyyksiänne ja tahdotte sitten syöttää niitä minullekin.
— Voisin kyllä sanoa valtiopäivämiehelle jotakin. Voisin näyttää toteen…
— Te ette voi mitään näyttää toteen.
— Voinpa.
— Ette voi, sanon minä. Te olette narri ja kerskailija, ja semmoista en tahdo vävykseni.
— Saanko tyttärenne, jos voin näyttää toteen, että minulla on onni vallassani? — kysyi kapteeni vähän aikaa epäröityään.
— Se olisi onnea onnen päälle. Mutta jos te kaikissa onnistutte, niin kai onnistutte kosinnassannekin. Minkä näköinen on se kapine, jota te sanotte onnenne todisteeksi?
— Siitäpä onkin kysymys, tahdonko näyttää sen.
— Pitäkää lorukalunne, minä en huoli siitä ja pysyn mielipiteessäni, että te olette suuri lörpöttelijä.
— Minä lörpöttelijä!
— Juuri te.
Kapteeni Gast taisteli silminnähtävästi itsensä kanssa, pisti useita kertoja kätensä poveen, mutta veti sen aina heti takaisin niinkuin olisi sormensa polttanut. Viimein hän sanoi:
— Lupaatteko, ettette kenellekään ihmiselle puhu siitä, niin sanon, kuinka asianlaita on.
Juuri tähän tahtoi Larsson tulla. Mutta hän vastasi välinpitämättömästi: — Voinhan tuon luvata. Ei se kuitenkaan ole muuta kuin lirun larua.
— Se nyt on niin — kertoi kapteeni vastahakoisesti — että minä olin hiukan hunningolla, niinkuin valtiopäivämies tietää…
— Sen tietää Jumala ja koko maailma — vastasi Larsson.
— Silloin sattui niin, — jatkoi Gast, — että tuuli kantoi minut Tukholmassa juomaretkille erään rappiolle joutuneen rentun kanssa nimeltä Kalle Sager, ja minä join viikon tai pari, kunnes laiva lakkasi odottamasta. Sen luovin perästä olin juuri kuin loppuni viimeisellä nikamalla. Olin ryypännyt kaiken taklaasini: lakin, röijyn, liivit, saappaat, sukat, ja viimein myin paitani pahanpäiväiseen ryyppyyn; enempää ei tahtonut kukaan siitä antaa. Repaleiset pikipöksyni oli minulla vielä jäljellä siitä syystä, ettei kukaan huolinut niitä lahjaksikaan. Mutta silloin oli syksy, ja alkoi olla hiukan koleata nukkua porttikäytävissä. Kolmeen päivään en ollut syönyt muuta kuin muutamia pois nakatuita sillinpyrstöjä, jotka poimin maasta Kornhamnin torilta. En kestänyt sitä tyrskyä, vaan sairastuin. Hyvästi, vanha pikinahkuri, sanoin minä itselleni; onnea matkalle, taitaa olla parasta, että nostat ankkurisi ja lähdet näiltä vesiltä. Mutta, kas, silloin näin unta.
— Päissäsi, tietysti.
— Minusta oli niinkuin joku ylhäinen herra olisi tullut luokseni ja sanonut minulle: Tahdotko elää ja viettää hyviä päiviä tässä maailmassa? — Sama se minulle, vastasin minä, olen saanut selkääni tarpeeksi elämäni päivinä, nyt aion nostaa purjeeni. — Mutta jos lupaan tehdä sinut rikkaaksi ja komeaksi? kysyi hän. — Sepä olisi hiiden outoa sille, joka imeskelee sillinruotoja, arvelin minä. — Hyvä, sanoi hän, mene yöllä kello kolmen aikana Mestari Samulin kujalle, niin saat nähdä. — Samassa meni hän tiehensä, niin että ratisi vanhassa vajassa, jossa viluissani makasin, lähellä Skansenin tullia, jossa hirttopaikka on. Heräsin ja tunsin tulikiven hajua kajuutassani. Vai niin, ajattelin minä, jos olet niitä miehiäsi, niin en otakaan pestiä sinulta; ennen menen pohjaan painolastineni.
— Mutta Gast otti kuitenkin pestin.
— Makasin, niinkuin jo sanoin, ja palelin kuin märkä koira, hampaat kalisivat suussani, ja minä jyrsin kuorta haloista; siinä oli illalliseni. Sitten kuulin Jaakopin kirkontornin kellon lyövän kaksitoista, lyövän yksi, lyövän kaksi, ja kun se oli puolivälissä kolme, silloin alkoi kaikkia ankkurikettinkejä repiä ja riuhtoa niin, etten enää kauemmin voinut pysyä paikoillani. Laskin sumussa ja pimeässä satamasta ulos, ja ennenkuin aavistinkaan, olin minä Mestari Samulin kujalla. Kello löi kolme.
— Ja sitten kolkutitte kapakan oveen?
— Siellä oli siihen aikaan jonkinlainen siistinpuoleinen kapakka, jossa suurten herrain palvelijain oli tapana pelata pois herrainsa rahoja. Sieltä näkyi valoa ikkunaluukun raosta ja tuntui häränpaistin hajua, mutta minä seisoin ulkopuolella ja ajattelin: istuapa nyt tuolla sisällä lautasellinen sianlihaa toisella ja maljallinen lämmintä totia toisella puolella! Juuri siinä seisoessani ja koettaessani ahmia vatsani täyteen tuota paistinhajua, kuului sisältä kauhea jytäkkä, ja minä ymmärsin, että siellä tapeltiin. Eikä kestänytkään kauan, ennenkuin sieltä syöksyi ulos miehiä kiljuen ja kiroillen. Minä kömmin likimmäiseen porttisuojaan, mutta en ollut siellä seisonut kahtakaan minuuttia, ennenkuin eräs mies tuli hyökäten perässäni, ja kun hän tuli kolmen askelen päähän minusta, tuupertui hän maahan kuin siipeen ammuttu kalalokki. — Auttakaa minua, huohotti hän, ja samassa juoksivat muut veijarit ohi, huomaamatta häntä pimeässä. Siihen aikaan minä olin hiukan helläsydäminen ja minä vastasin heti kohta: olkoon menneeksi; ja sitten minä yritin kuoria takkini hihoja tapellakseni, mutta niitä ei tarvittukaan kääntää, sillä minä olin juonut takkini. — Jo tuli loppu minusta, ähkyi mies, minun seisoessani ja ammentaessani sadevettä hänen verta vuotavaan päähänsä. — Vähätpä tuosta, sanoin minä ja koetin kantaa häntä erääseen kapakkaan, jonka tunsin. Mutta matkalla vuoti hänestä yhä enemmän verta, ja viimein hän pyysi minua hinaamaan itsensä Skeppsbron kivilaiturille. Minä kuolen, uikutti hän, ja se on sinun syysi, sinä kirouksen kapine.
— Vai niin, — virkkoi Larsson välinpitämättömästi.
Kapteeni huokasi syvään ja jatkoi:
— Kuullessani miehen vaikeroivan, tulin ajatelleeksi vajassa Skanssenin tullin luona tapahtunutta näkyäni ja kysyin, mitä hän tarkoitti. — Isännälläni oli eräs onnenkapine, — puuskutti tuo onneton, — jonka hän pudotti eräänä päivänä kamarinsa lattialle. Seuraavana päivänä minä löysin sen lattian raosta; en antanut sitä kuitenkaan takaisin, vaan pidin sen päästäkseni yhtä rikkaaksi kuin isäntäni oli. Ja rikas minusta on tullut ja kaikki minulle onnistuu; mutta sitten tein sen, jota ei saa tehdä, jos tahtoo säilyttää onnenkalun, ja niin karkasivat pelitoverini tänä yönä kimppuuni, voitettuani heiltä kaikki, mitä heillä oli. He ovat lyöneet pullonsa rikki minun päähäni, ja nyt on loppuni tullut. Mutta ei ikinä ole enää tuo pahus syntisiä ihmisiä kiusaava, — sanoi hän, ja samassa aikoi hän nakata jotakin virtaan, mutta hänen kätensä oli niin heikko, että kalu putosi alimmalle portaalle, niin että kivet helähtivät. Panin mieleeni paikan, mihin onnenkalu putosi ja luovailin sen jäljessä, kunnes sen löysin. Mutta kun koetin herättää miestä kysyäkseni häneltä, mitä ei saanut tehdä, ettei onneaan menettäisi, niin hän oli jo mennyt kaiken maailman tietä. Nähtyäni, ettei hän enää liikkunut, tuntui minusta kuin olisi laine Pohjanmeren vettä selkääni huuhtaissut ja minä nostin kaikki purjeeni painuakseni pakoon palovartijoita, jotka tulivat Itäisellä Pitkäkadulla. Ja silloin löi kello neljä aamulla.
Näin puhuttuaan pyyhkäisi kapteeni hikeä otsaltaan, ollen melkein kuin pahantekijän näköinen, joka vasten tahtoaan on pakotettu tunnustamaan rikoksensa. Vanhan Larssonin kylmät, viekkaat, läpitunkevat silmät kammottivat häntä. Hän jo nähtävästi katui, että oli paljastanut itsensä. Mutta kun se nyt kerran oli tehty, jatkoi hän puolustelevasti:
— Katketkoot kaikki taljat ja touvit, jos olen tehnyt muuta kuin mitä kuka kunniallinen mies hyvänsä olisi minun sijassani tehnyt. Olen korjannut talteen kalun, joka oli jaloissani, enkä sen vuoksi suinkaan ole ottanut pestiä mustalta kapteenilta. Voinko minä sille mitään, että siitä alkaen asiani ovat hyvin menestyneet? Samana aamuna minä kohtasin Skeppsbron sillalla erään vanhan kojutoverin, joka otti minut laivaansa, antoi minulle vaatteita ja antoi minun syödä vatsani täyteen, mitä ei ollut tapahtunut kahteen viikkoon. Kun herkesin juomasta, oli minulla myötäinen tuuli kaikissa purjeissani. Nyt tietää valtiopäivämies, kuinka asianlaita on, ja nyt voitte hyvällä omallatunnolla antaa minulle tytön.
— Annetaan sen asian olla vielä toistaiseksi, — vastasi Larsson. — Te olette kertonut minulle tapauksen, mutta kuka takaa, että siinä on ainoakaan sana totta? Antakaapa tänne se, jota sanotte onnenkaluksenne, että kerrankin saisin minäkin nähdä, miltä semmoinen näyttää.
Kapteeni nauroi. — Ei, taattoseni, — sanoi hän, — teidän kettunne ei pure minun hanheani. Ei, ei vanhaa laivarottaa niinkään vain petetä.
— Mutta ettehän tahtone, että minun pitää näin vain umpipäähän uskoa sananne tosiksi. Kuka oli se mies, joka lyötiin kuoliaaksi pelihuoneessa, ja kuka oli hänen isäntänsä?
— Sitä en tiedä, eikä se kuulu minuun; yö oli pimeä, minun oli mahdoton tuntea ventovierasta miestä.
— Mutta te saitte kumminkin kuulla sen seuraavana päivänä. Tukholmassa puhutaan monesta vähäpätöisemmästäkin asiasta, saati sitten, kun mies löydetään murhattuna laivarannasta.
— Vantit ja partuunat! sanon minä. Minä en ole mitään kuullut.
— Eihän Gast itse liene lyönyt miestä kuoliaaksi?
— Kuulkaapa, valtiopäivämies…
— Hiljaa, minä en sano mitään, minä vain kysyn kaikessa ystävyydessä. Ette siis tiedä ensinkään mitään muuta miehestä tai hänen isännästään?
— En mitään, johan olen sen sanonut.
— Vannokaa se!
— Niin totta kuin Jumala minua auttakoon hengen ja ruumiin puolesta, en minä tiedä siitä asiasta mitään sen enempää kuin minkä jo olen sanonut.
Larsson naurahti tavalla, joka toisesta ei ollut mieleen. — No, — sanoi vanhus, — koska Gast on kertonut minulle sadun, niin minä kerron teille vuorostani toisen. Oli kerran jossakin Saksanmaalla noita, joka rupesi muuttamaan nauriinvarsia prinsseiksi ja ritareiksi. Nämä ylhäiset herrat ylvästelivät jonkin aikaa kaikessa komeudessaan, mutta kun kaikki varret alkoivat syksyllä lakastua, kiristyivät nuo ylhäiset herratkin, jotka eivät muuta olleet kuin nauriinvarsia, ja laihtuivat, kunnes heistä ei ollut jäljellä muuta kuin nuo kauniit vaatteet. Näin on teidänkin laitanne, Gastiseni. Paholainen otti teidät ylös teidän maatessanne kuin riepu katuojassa, ja puki teidät ihmiseksi, mutta kun aika on tullut, ottaa tuo antaja omansa takaisin, ja ihmisestä tulee jälleen ihan sama repale eli nauriinvarsi kuin mikä hän oikeastaan on. Gast sanoo tarvitsevansa vain ojentaa tyhjän kätensä ilmaan, vetääkseen sen kultaa täynnä takaisin. Katsokoon hän tarkoin eteensä: se kulta ei ole muuta kuin lakastuneita lehtiä.
Kapteeni näytti alakuloiselta, kaivoi povitaskustaan nahkakukkaron ja pudisti sen sisällön pöydälle. Sieltä ei tullut lakastuneita lehtiä, sieltä tuli kirkkaita Hollannin tukaatteja, ja hän huusi riemuiten: — Miksi näitä sanotte?
— Minä sanon niitä syntirahoiksi, — vastasi Larsson kylmästi. — Vielä on nauriinvarsi vihreä, mutta se on madonsyömä juureltaan. Minä tahdon auttaa muistianne, sillä minä olin siihen aikaan Tukholmassa. Tuota murhattua miestä ei oltu ainoastaan päähän lyöty, vaan sen lisäksi vielä kuristettukin. Huomatkaa, mitä sanon: kuristettu.
Kapteeni kalpeni. — Sitä en ole koskaan kuullut, — änkytti hän.
— Murhattu mies, — jatkoi Larsson, — oli ranskalainen, nimeltä Baptiste, ja hän oli ollut kamaripalvelijana presidentti, kreivi Bertelsköldillä, joka edellisenä vuonna ensin tuli sokeaksi ja sitten hulluksi, kun kadotti tuon onnenkalun.
— Niinkö? — kysyi kapteeni sammaltaen.
— Niin se oli, — jatkoi vanhus taipumattomasti. — Ja onnenkalu, jota Gast nyt kantaa kaulassaan, on pieni kuparisormus, joka on kulkenut perintönä Bertelsköldin kreiveillä. Siitä kuulutettiin kirkoissa, että löytäjä saisi 500 talaria löytöpalkkaa, mutta ei ketään ilmaantunut. Tahdotteko tietää vielä jotakin?
— En, sanoi kapteeni ja aikoi poistua.
— Kuulkaa kumminkin vielä yksi asia, jonka voitte panna mieleenne. Tiedättekö, mikä se on, jota ei saa tehdä, jos tahtoo säilyttää onnensa? On eräs vanha taikauskoinen tarina, joka kertoo, että sormus tuo onnea muassaan jokaiselle, joka sitä kantaa, mutta ainoastaan niin kauan, kun hän ei vanno väärää valaa.
Kapteeni Gast valahti valkeaksi kuin palttina
— Ja nyt te olette vannonut väärän valan! huusi Larsson yht'äkkiä jylisevällä äänellä.
Kauhistunut mies lankesi polvilleen ja alkoi nyyhkyttää.
— Ei siinä kyllin, että olette väärän valan vannonut, te olette myös kuristanut ranskalaisen, joka makasi haavoitettuna Skeppsbron laiturilla.
— Armoa! armoa! — änkytti kapteeni mitä suurimman kauhun valtaamana.
— Antakaa tänne se pahus, että saan nakata sen sinne, missä ei päivä paista eikä kuu kumota. Se on ainoa keino, mikä nyt enää voi teitä auttaa, — huusi Larsson ankarasti.
Kapteeni kaivoi vapisevin käsin esille tuon pienen kuparisormuksen, jota hän kantoi nauhassa kaulassaan.
— Hyvä, — sanoi Larsson. — Nyt saatte mennä.
23. KOHTAUS PUUTARHASSA.
Larssonin ison pihan takana, joka melkein aina oli täynnä talonpoikia, hevosia ja kuormia, oli vähäinen puutarha, niin kaunis ja hyvästi hoidettu, että se oli ainaisena ilon aiheena kaikille kukkia rakastaville. Tämä puutarha oli kokonaan Ester Larssonin laittama, ja juuri täällä oli hänen tapansa levähtää talouden ja äreän isänsä hoidon aiheuttamain huolien lomassa. Jokainen lava oli niin tasainen, jokainen polku niin hyvin puhdistettu, että oli riemu niitä katsella. Kolme osaa eli sarkaa oli omistettu hyödyllisiä kasveja niinkuin sipulia, dilliä, persiljaa, meiramia, porkkanoita, punajuuria, retiisejä ja monenlaisia hernepenkkejä varten; neljäs oli yksinomaan niin harvinaisten ja kauniiden kukkien hallussa, ettei kenelläkään muulla kuin rikkaalla Larssonilla ollut varaa tuotattaa sellaisia Tukholman puutarhureilta. Sarkain välissä oli sievästi sannoitetut polut; näiden reunoilla oli ruusupensaita, sireenejä ja houkuttelevia karviaismarjapensaita. Puille ei ollut paljon tilaa, mutta ne, mitä siellä oli, olivat sitä kauniimmat. Täällä näki muutamia Pohjanmaalla harvinaisia vaahteroita, lehmuksia ja jalavia parin puolikasvuisen kuusen rinnalla, jotka olivat Esterin erinomaisia lemmikkejä. Olipa vielä pari omena- ja kirsikkapuutakin, jotka ahnaasti koettivat ahmia lyhyen kesän lämpöä ja kukkivat joka kevät, mutta tekivät vain lämpiminä kesinä pieniä, jokseenkin happamia, mutta yhtäkaikki suuresti ihailtuja hedelmiä.
Puutarhan perällä oli uhkea humalatarha ja siinä vähäinen huvihuone — eli leikkitupa, joksi sitä tavallisesti sanottiin — niin pieni ja siro, että sitä paremmin olisi sopinut nimittää sieväksi nukkekaapiksi. Täällä oli kesällä Esterin harppu, ja täällä oli vanhan isänkin tapana istua jokin hetkinen kuuntelemassa kaunista soittoa, joka aina oli hänen sydämensä sulattanut. Mutta Larsson ei tiennyt, minkätähden Daavidin harppu oli käynyt hänen tyttärelleen yhä rakkaammaksi: sentähden, että niin monet nuoruuden muistot yhä vielä asuivat sen kielissä ja herättivät aikoja sitten karkoitettuja ajatuksia aina uuteen eloon. Hänelle oli harpunsoittoa opettanut eräs, jota hän ei voinut unohtaa, ja kun itätuuli humahteli nuorten kuusten oksissa — kun ilmanhenki huvimajan ikkunan läpi lehahtaen hiljaa kosketti harpun kieliä — silloin ajatteli Ester usein: — se on hänen näkymätön kätensä, joka kieliä koskettelee — se on minun ystävä-vainajani henki! Sillä hän, joka oli minun, on kuollut, ja se, jolla vielä on sama nimi ja samat kasvonpiirteet kaukana sinisen meren takana, hän on toinen, hän on vieras, jota on tunne!
Nyt oli Ester taas pujahtanut tähän viheriään puutarhaansa ja tähän somaan huvimajaansa, paetakseen isänsä hänelle tyrkyttämää miestä. Hän tarvitsi yksinäisyyttä, hän halusi kyyneleitä. Ah, nuo yksinäiset kyynelet ovat kuin iltakaste, joka huuhtoo päivän pölyn kasveilta ja pesee puhtaaksi niiden vihreyden.
Heinäkuun aurinko paahtoi lämpimästi. Yöllä oli satanut, ja huurua nousi kosteilta käytäviltä. Kaikki kasvit joivat valoa ja imivät lämpöä.
Suuret surut olivat opettaneet Ester Larssonin taivuttamaan jäykän sydämensä nöyryyteen kaikkien sydänten tutkijan edessä. Mutta tänään hänen mielensä oli niin raskas, hänen ajatuksensa niin sekavat. Hän ei voinut rukoilla, ei tyytyä, ei unohtaa. Koko hänen sielunsa oli kapinassa. Kuolleet olivat nousseet ylös; menneisyys oli noussut haudastaan. Hän oli kärsinyt, hän oli taistellut, temmatakseen tuon miehen muiston juurineen sydämensä yrttitarhasta — ja juuri silloin, kun hän luuli siinä onnistuneensa, seisoi tämä mies taas hänen edessään, kutsui häntä taas omakseen — ja poissa oli Esterin rauha. Taas tunsi Ester hänen läsnäolonsa kuusten huminassa ja harpunkielillä; mutta tämä ei ollut enää vainajan läsnäoloa, se oli elävän miehen, ja tuntui kuin ukkosena ilmassa hänen ympärillään.
Hän olisi mielellään antanut kaikki, mitä hänellä oli, saadakseen rauhassa itkeä, mutta hän ei voinut itkeä. Mustat pilvet eivät antaneetkaan siunattua sadetta. Hän tarttui harpun kieliin, hän veisasi saman Daavidin psalmin, joka aina oli asettanut hänen sielunsa levottomat laineet, mutta ne kuohuivat yhä yli äyräittensä, ja kielien ääni oli nyt katkera ja kova eikä vieno kuin ennen.
— Herra, — huokasi hän, — koska minä tahdoin vaieta, nääntyi minun sieluni.
— Ja minkätähden sinä vaikenit? — sanoi samassa tuttu ääni hänen vieressään, ja huvimajan ovella seisoi roteva, pitkään matkaviittaan puettu mies.
— Minkätähden sinä vaikenit? — toisti Bertelsköld, Esterin tuijottaessa häneen posket kalman kalpeina. — Johan sen tiedät: Tästä hetkestä alkaen olet sinä minun maailman edessä, niinkuin Jumalankin edessä, eikä ole kukaan meitä erottava.
— Kuinka tulitte tänne? — sanoi Ester, vielä vapisten, sillä närkästys rohkaisi hänen mieltään. Hän oli kumminkin nainen, sen miehen pettämä, jolle hän muinoin oli sanansa ja sydämensä antanut, ja nyt ajatteli tämä mies hänestä niin alhaisesti, että hän ottaisi häneltä petetyn onnensa lahjaksi.
— Minä tulin puhuttelemaan isääsi ja sinua, — vastasi kreivi. — Astuessani takakatua puutarhan sivu kuulin tuon harpun äänen ja tuon virren, joka ei koskaan ole mennyt muististani.
— Isäni asuu tuolla kadunpuoleisessa rakennuksessa ja on tavattavissa siellä, jos kreivi tarvitsee vekseliä, — sanoi Ester, tarkoittaen Bertelsköldin ensimmäistä, hänen lapsuutensa aikana tapahtunutta talossa käyntiä, ja nousi lähteäkseen.
Mutta Bertelsköld veti oven kiinni — Ei, — sanoi hän — minä en ole matkustanut maita ja meriä kadottaakseni sinut taas samassa, kun sinut tapasin. Ester — minä tiedän tuottaneeni sinulle paljon murhetta, olen tehnyt väärin, ja sinulla on oikeus puhutella minua kuin muukalaista isäsi talossa. Mutta sinun täytyy kuunnella minua, ja kuultuasi tulet ymmärtämään, etten olekaan niin syyllinen kuin ehkä voit luulla. Voi, monet vuodet on meidän välillämme vallinnut yö ja pimeys ja meren sumu, mutta usko minua, kaikki on taas selviävä ja parhaaksi kääntyvä. Et voi kieltäytyä minua kuulemasta.
Esterin ylpeä veri kuohahti niinkuin hänen nuoruutensa päivinä. Hänen kalpeat kasvonsa tummenivat yht'äkkiä, ja hän sanoi: — En tiedä, mitä hyötyä olisi selityksistä meidän välillämme. Jos herra kreivi on unohtanut olevansa nainut mies, niin en ainakaan minä ole unohtanut olevani kihlattu nainen.
— Eikö mitään muuta! — huudahti kreivi kevyesti — liian kevyesti.
— Keneksi te luulette minua? Ja keneksi on minun teitä luuleminen, herra kreivi? — kysyi Ester äänellä, jossa viha ja tuska taistelivat keskenään.
— Ymmärrä minut oikein! — sanoi Bertelsköld. — Minä pelkäsin sinun jo solmineen lujempia siteitä. Tuo ei voi estää onneamme.
— Minä pyydän teitä, kreivi, antakaa minun mennä, ennenkuin minun täytyy ylenkatsoa miestä, jota minä kerran…
Hän ei jatkanut; se kävi hänelle ylivoimaiseksi.
— Mutta onko mahdollista, Ester, ettet tiedä mitään myöhemmistä elämänvaiheistani. Eikö kukaan ole sanonut sinulle, että minä olen vapaa, että kohta on kolme vuotta kulunut siitä, kun kuolema vei minulta ensimmäisen puolisoni? Vai kuinka on minun ymmärrettävä nuo kovat sanasi, joilla tervehdit häntä, joka ei koskaan ole lakannut sinua rakastamasta, ei silloinkaan, kun tämä rakkaus oli ristiriidassa uusien velvollisuuksien kanssa?
— En ole tiennyt, että kreivittärenne on kuollut — ei saa loukata kuolleita eikä eläviä, — vastasi Ester. — Hän ei voinut olla syvään huokaisematta, keventääkseen surun raskauttamaa sydäntänsä. Tämä mies ei toki ollut niin kevytmielinen, niin rikoksellinen kuin hän oli ajatellut aina siitä asti, jolloin he ensi kerran olivat nähneet toisensa.
— Kuuntele minua, — sanoi kreivi vakavasti ja pakotti Esterin jälleen istumaan. — Minä olen antanut ensimmäiselle puolisolleni kaikki, mitä voin hänelle antaa: ystävyyteni, vilpittömän kunnioitukseni, jonka hän ansaitsi. Enempää hän ei voinut vaatia. Oletko koskaan aavistanut, millaisia taisteluja saa taistella mies, jonka täytyy uhrata elämänsä onni velvollisuudesta äitiään kohtaan? Sinä tunsit äitini; jalompaa, ylevämielisempää sydäntä ei ole sykkinyt maan päällä. Eikä kuitenkaan täällä maan päällä ole mitään niin ylevää, ei mitään niin jaloa ja voimakasta, että se kaikissa koetuksissa voisi inhimillisen heikkoutensa voittaa. Äitini heikkous oli siinä, että hänen ainoan poikansa, ainoan, joka enää kantoi loistavaa nimeämme, tuli valita sukuunsa nähden vertaisensa puoliso, voidakseen — niinkuin äiti ajatteli — jättää tämän nimen kaikin puolin himmentymättömänä perinnöksi tuleville sukupolville. Usko minua, hän kunnioitti sinua, hän rakasti sinua kuin tytärtä; mutta hän ei luullut voivansa muuttaa sitä, minkä hän katsoi luojan maailmanjärjestykseksi.
— Sen tiedän — vastasi Ester. — En ole ikinä unohtava, että juuri hän häpeässäni ja onnettomuudessani ojensi minulle pelastavan käden.
— No niin, sitten ymmärrät myöskin käytökseni, kun tiedät, että oli minun vallassani valmistaa hänelle surua tahi iloa. Minähän olin hänen ainoa onnensa tässä maailmassa; kuinka olisin voinut epäillä tehtävääni, kun viimein huomasin, ettei hänen ennakkoluuloaan käynyt muuttaminen? Ja uhristani olen saanut palkkani. Kaksi vuotta sitten lakkasi kaksi rakastavaa sydäntä sykkimästä: toinen oli hyvyydessä enkelin vertaisen ihmisen, tätini, kreivitär Ebba Liewenin sydän. Vajaan kahden viikon kuluttua seurasi häntä äitini autuaallisten majoihin. Ja ennenkuin hän silmänsä ummisti, siunasi hän poikaansa.
Esterin silmät kostuivat, mutta hän oli vaiti.
— Äidin siunaus, — jatkoi kreivi, — on kaikille kallis aarre, mutta Bertelsköldeille enemmän kuin muille. Meidän keskemme käy taru, että isien kirous ja äitien siunaus taistelevat suvustamme aina sen alkuajoista asti. Meillä ei ole yhtään keskitietä valittavana, ei kukaan meistä tohdi kieltäytyä, kun voi saada tuon paremman osan. Tästä hinnasta minä ostin korkeasukuisen puolisoni ja kun lupasin, etten enää näkisi sinua, etten enää kirjoittaisikaan sinulle, tyytyi kreivitär Malin oikealla puolella olevaan sydämeeni. Elämämme oli kahden ystävän elämää: viileätä, mutta onnellista. Hän lahjoitti minulle pojan ja tyttären.
Ester peitti silmänsä.
— Surettaako se sinua, Esterini? — kysyi kreivi.
— Ei. Ajattelin vain, että nuo lapsiraukat ovat menettäneet äitinsä.
— Sinun pitää korvata heille tämä vahinko. Sinun pitää ruveta heille hyväksi äidiksi.
Ester pudisti surullisesti päätänsä.
— Minä ymmärrän, — jatkoi kreivi. — Jokainen ajatteleva nainen pelkää tuohon edesvastuulliseen asemaan antautumasta. Juuri sentähden, että kauan epäröin, pyytäisinkö sinulta tätä, juuri sentähden viivyttelin käyttämästä heti kohta vapauttani ja rientämästä luoksesi. Mutta joka päivä on minulle selviämistään selvinnyt, ettei kenestäkään muusta kuin sinusta voi tulla puolisoa minulle ja äitiä lapsilleni. Älä pelkää, että hovi tai jalosukuiset sukulaiseni ylenkatseella kohtelevat sinua. Sinun sielusi aateluus on suurempi kuin heidän. Sinä olet enemmän jalosukuinen, sinä olet ylevä, jalo nainen: he oppivat sinut tuntemaan, oppivat kunnioittamaan sinua ja hätätilassa pelkäämään sinun etevyyttäsi. Ja muutoin minä aion vetäytyä pois hovista. Minä olen kyllästynyt kaikkeen tuohon ulkonaisen komeuden tavoittelemiseen, jolla koetetaan salata sisällistä voimattomuutta. Enkä minä ole, Jumalan kiitos, hattu enkä myssy. Niin, älä sitä kummastele; nuo nimet, joiden mukaan nyt kaikki merkitään, eivät minulle mitään merkitse. Me muutamme syksyllä kauniiseen Falkbyhymme, jossa muinoin vietit niin surullisia päiviä ja jossa nyt olet levittävä siunausta ja iloa ympärillesi. Sitten kun viimeksi olit siellä, olen minä perinyt rikkaan setäni. Me voimme nyt elää niin hauskasti kuin haluamme. Eikö niin, Ester, me tulemme hyvin onnellisiksi!
Ja omiin tulevaisuudentuumiinsa innostuneena Bertelsköld suuteli hellästi tulevan puolisonsa kättä. Mutta tämä veti sen verkalleen, miltei vasten tahtoaan takaisin ja sanoi, hetkisen vaiti oltuaan:
— Vapaa käsi, vilpittömästi tarjottuna, ei ole mikään häväistys, ja suokaa minulle anteeksi, jos sanani sattuivat toisin, ennenkuin tiesin, mitä nyt tiedän. Minä kiitän teitä, sillä minä uskon, minä uskon niin mielelläni teidän hyvää tarkoittavan. Mutta ettekö koskaan ole ajatellut, että jonkun toisen tahto kuin teidän voisi tulla kysymykseen tehtäessä tätä liittoa, jonka te jo katsotte niin varmasti päätetyksi sentähden, että te nyt olette vapaa?
— Luuletko minun unohtaneen, — sanoi kreivi, — että isäsi on kovaa puuta, jota ei ole helppo taivuttaa? Mutta kun me molemmat yhdessä häntä rukoilemme, niin hän ei saata meitä vastustaa.
— Pelkään, ettette vielä tunne häntä. Mutta jos saisittekin hänen suostumuksensa, jos toiselle annettu lupaukseni ei olisikaan esteeni, luuletteko meitä olevan kaksi, jotka sitä isältäni rukoilemme?
— Kuinka? Sinäkö, Ester? Sinäkö hennoisit sysätä vapaan, rehellisen käteni luotasi! — huudahti Bertelsköld hämmästyksissään, sillä se ei ollut hetkeksikään johtunut hänen mieleensä:
— Niin se on, — sanoi Ester tuskin kuuluvasti.
— Minua onnetonta! huudahti kreivi otsaansa lyöden. — Hän ei rakastakaan minua enää!
24. LEMMEN TILI.
— Ja kuka on sanonut, etten rakasta teitä? — kysyi Ester Larsson.
— Silloinhan teet julmaa pilkkaa miehestä, joka on valmis uhraamaan vaikka henkensä sinun edestäsi! — vastasi Bertelsköld.
— Kuulkaa minua, kreivi! — sanoi Ester, samalla kun hänen äänensä, joka alussa vapisi, vähitellen kävi yhä lujemmaksi ja täyteläisemmäksi. — On hyvä, että me molemmat opimme tuntemaan toisemme. Minä olen teidät väärin ymmärtänyt; tekin olette minut väärin ymmärtänyt.
— Puhu; mutta älä avaa mitään meitä erottavaa juopaa.
— Te olette sanonut minua jaloksi. Jumala tietää, että olen vain heikko naisparka, ja paras todistus siitä on se, etten tähän päivään asti ole voinut karkoittaa teidän muistoanne särjetystä sydämestäni. Mutta niin mahdoton teidän rakkauteenne en ole, niin kokonaan en ole toki naisen arvoa unohtanut, että ansaitsemattoman nöyryytyksen kärsittyäni tyytyisin hyvitykseen, joka minulle armona tarjotaan, te olette puhunut paljon itsestänne; minä kiitän teitä, te olette siinä tehnyt oikein, vaikka kenties vähän itsekkäästi, mutta semmoisia ovat kaikki miehet. Oletteko koskaan ajatellut, mitä minä olen kärsinyt niinä pitkinä vuosina, jolloin hän, joka vannoi minulle uskollisuutta kaikeksi elinajakseen, rikkoi valansa ja hylkäsi minut ilman ainoatakaan lohdutuksen tahi selityksen sanaa? Mies elää maailmaa varten; miehellä on satoja muita elämän päämääriä kuin rakkauden onni tahi onnettomuus, ja jos yksi niistä pettää hänet, niin hänen oikeutensa ja velvollisuutensa on suunnata sielunsa voima uuteen toimintaan. Nainen sitävastoin elää ja kuolee rakkauttaan varten; se on se ilma, jota hän hengittää, se auringonvalo, jossa hän kukoistaa, ja sen puutteessa hän kuihtuu ja kuolee. En sano, että hänen tulisi uhrata sielunsa maallisten epäjumalain alttarille, sillä hänelläkin on Jumalansa ja pyrkimyksensä. Mutta ilman rakkautta hän on tämän maailman yrttitarhassa juureton kasvi ja määrätty tiepuoleen heitettäväksi. Oletteko koskaan aavistanut, kreivi Bertelsköld, miltä tuntuu naisen sydämessä, kun se tällä tavoin reväistään irti juurineen ja heitetään lakastumaan — kun sitä ei repäise kuolema, joka aina sovittaa ja sulostuttaa suuretkin onnettomuudet, vaan kun sen tekee kylmä ihmiskäsi, joka ei edes tiedäkään, mitä tekee?
— Lakkaa jo, Ester, sinä muserrat minun sydämeni. En ole koskaan ajatellut…
— Niin, te ette ole sitä ajatellut, ja sentähden istun minä vielä täällä, ja sentähden olen vastannut yhtä suoraan kuin te olette kysynyt. Mutta päättäkää itse: mitä ajattelisitte naisesta, joka kärsittyään moisen häväistyksen — joka tultuaan niin muserretuksi kuin suinkin on mahdollista, kuitenkin olisi valmis heti ojentamaan kätensä sille, joka on hänet musertanut? Sanoisitteko sellaista naista jaloksi? Semmoiselleko uskoisitte lastenne hoidon ja velvollisuuden opettaa heille hyviä avuja ja jaloja mielipiteitä? Eikö hän pikemminkin olisi teistä kelvoton tulemaan edes halvimman torpparin kunnialliseksi vaimoksi?
— Olet oikeassa, — vastasi Bertelsköld, täydestä sydämestään ihmetellen tätä ylevää naista, jonka hän tunsi menettäneensä. — Olet oikeassa, ellei vain katumukseni ja rukoukseni voi sovittaa, mitä olen rikkonut. Sinä et ota vastaan tarjoustani; minä sen sijaan rukoilen sinua tekemään minulle ja perheelleni sen uhrauksen, että rupeat puolisokseni.
— Ja mitähän luulette ihmisten tulevan siitä sanomaan? He sanovat: tuo turhamainen, halveksittu porvarin tytär odotti vain tätä tilaisuutta, kietoakseen jälleen tuon ylhäisen hovimiehen verkkoihinsa. Kas, tuolla menee kreivitär Larsson! huutaisivat hovin pilkkakirveet. Larssonin tytär kreivittärenä! Uskokaa minua, teidän arvonimenne ja minun nimeni sopivat yhteen niinkuin punaiset ruusut kuusen kaarnaan. Se ei kelpaa. Sen verran olen toki perinyt sukuni katsantotapoja.
— Oli kumminkin aika, jolloin ajattelit toisin — jolloin itse itkit ja valitit tuon onnettoman sukuvihan olemassaoloa.
— Silloin olin vielä nuori — mutta nyt en enää ole. Ihmisten sanomisista en isosti välitä. Mutta niinkuin asiat silloin olivat, olisimme me raivanneet tiemme kaikkien jäämuurien läpi, jotka sydämiä erottavat. Nyt on asianlaita toisin: meillä ei ole enää tuota nuorten elämänuskallusta, joka pitää mahdottomimmankin mahdollisena. Meillä ei ole enää oikeutta eikä valtaa uudistaa maailmaa. Meidän täytyy astua eri teitämme: te kukkuloilla, minä laaksossa. Jos joskus tapaamme toisemme rinteillä, silloin te pysytte kreivinä, minä kansan naisena. Teidän vallassanne on, jos siitä huolimatta kohtaamme toisemme vanhoina ystävinä.
— Oi, Esterini, ensimmäinen, ainoa todellinen rakkauteni, pitääkö meidän iäksi erota, kun on omassa vallassamme yhtyä jälleen kaikeksi elinajaksemme! — huudahti Bertelsköld ja tarttui häntä käteen, voimatta enää hillitä liikutustaan.
— Teidän, joka olette mies ja aatelismies, tulisi toki kantaa välttämättömyyttä suuremmalla miehuudella kuin minun, joka olen heikko nainen! — vastasi Ester, eikä kukaan huomannut sitä kyyneltä, joka pusertui esiin hänen pitkien silmänripsiensä välistä.
— Älä puhu enää, sinä kova, tunteeton olento, — jatkoi Bertelsköld; — älä puhu enää minulle rakkaudestasi; et ole koskaan, et koskaan rakastanut minua niinkuin minä sinua.
— Niinkö luulette? — kysyi Ester surunvoittoisesti.
— Olen varma siitä! — huudahti kreivi. — Sydämesi on kylmä kuin jää. Rakkaus on herkkä antamaan anteeksi. Mutta sinä et muista muuta kuin sitä, mitä sanot häväistykseksi. Sinun surusi! Teeskenneltyjä ne ovat ja sinä tahdot niiden avulla vain salata uuden liittosi! Sinä olet toisen oma.
— Niin olenkin. Ja te olette antanut minulle kaksitoista vuotta valmistautuakseni siihen.
— Sinä rakastat tuota toista! Kas siinä kieltosi koko salaisuus! Ja se toinen on nuorempi ja rakastettavampi kuin minä! Hän on osannut valloittaa sydämesi paremmin kuin minä!
Vaikka suru hänen sydäntään kalvoi, ei Ester Larsson kuitenkaan voinut olla naurahtamatta, ajatellessaan tuota kuvausta, jonka Bertelsköld aavistamattaan antoi entisestä kömpelöstä ratsupalvelijastaan, kunnon Istvanista. Mutta hän varoi ilmoittamasta hänelle asian oikeaa laitaa.
— Luulenpa, että olette mustasukkainen! — sanoi hän naurahtaen.
Bertelsköld oli nyt synkeällä tuulellaan. — Saat olla varma siitä, — sanoi hän, — että minä haen käsiini sen miehen, ennenkuin lähden Vaasasta ja eroan sinusta. Minä tahdon tuntea sen rohkean, joka on tohtinut temmata minulta elämäni onnen. Jos hän on sinun arvoisesi — silloin on sallimus erottanut tiemme. Jos hän ei ole — sitä pahempi hänelle — ja sinulle. Jää hyvästi!
Ja kreivi Bertelsköld meni — kiukkuisena, vihaisena ja mitään kuulematta, jollaiseen mielentilaan tämä lempeä ja tunteellinen mies joskus joutui. Miettiväisenä näki Ester hänen poistuvan samaa tietä, jota hän oli tullut: puutarhan aidassa olevasta pienestä sivuportista. Tämän portin oli vastoin tavallisuutta jättänyt auki kaksi eukkoa, jotka varhain aamulla olivat puhdistaneet puutarhaa, sillä tänään ei saanut ainoatakaan rikkaruohoa näkyä Vaasassa.
Niin salaa ei kreivi kumminkaan ollut kadonnut, ettei Penna, joka tuli morsiantaan hakemaan, huomannut hänen viittansa lievettä. Pennan oli käynyt niinkuin monen muun hidasluontoisen, että kun hän oikein oli ennättänyt miettiä uutta ja odottamatonta onneansa, oli hän tuota pikaa silmittömästi rakastunut — tai ainakin luullut rakastuneensa.
Ja kun hän nyt näki oudon herran pujahtavan pois puutarhasta ja kun hänelle johtui mieleen, mitä vanha Larsson vähän ennen oli ilmaissut hänelle eräästä vanhasta lemmikistä, joka kenties voisi käydä kihlattujen onnelle vaaralliseksi, niin tapahtui se merkillisyys, mistä Penna ei eläessään ollut uneksinutkaan, että hän tuli yhtä mustasukkaiseksi kuin hän tähän asti oli ollut tyyni ja rauhallinen kaikissa lemmen asioissa.
Ester kohtasi hänet puutarhassa juuri silloin, kuu kunnon Pennamme oli ennättänyt tarpeeksi perehtyä näihin uudenoutoihin tunteisiin, käydäkseen niin järjettömäksi kuin mahdollista.
— Kuka oli se herra, joka meni ulos täältä? — kysyi hän, levittäen silmänsä Esteriä kohden selälleen kuin tarhapöllö.
— Kuka herra? — sanoi Ester, joka ei ollut halukas tunnustamaan totuutta.
— Hän, joka vast'ikään oli luonasi leikkituvassa.
— Tahdotko välttämättömäsi tietää sen?
— Minulla on mielestäni oikeus siihen.
— Penna hyvä, älä kysele minulta mitään. Tyydy siihen, kun sanon, että kaikki on niinkuin olla pitääkin.
— Mutta minä sanon, että minä tahdon tietää sen, ja tietää nyt heti kohta. En aio suvaita mitään koukkuilemisia.
— Vai niin. No, voinhan silloin sanoa sen. Mutta kenties kadut kysyneesi?
— Kuka se oli? — kysyi Penna uteliaasti.
— Älä säikähdä!
— Mitä sinä hulluttelet?
— Pidä lauta-aidasta kiinni, ettet kaadu!
Pennan täytyi nauraa vasten tahtoaan. — Sinusta taitaa tulla koko kiusankappale, kunhan kerta oikein kotiudut Perttilän taloon! — sanoi hän.
— Nyt korvat pörhölleen!
— Saanko siis tietää?
— Saat, se oli… Juokse, Penna, juokse!
— Mitä? Pitääkö minun juosta?
— Se oli…
— No?
— Kuningas!
Penna ei kaatunut eikä juossutkaan — sillä se oli vastoin hänen luontoaan — mutta kyllä hän mulkoili niinkuin se tunnettu hauki, jonka silmien sanotaan olleen lautasen kokoiset. — Kuningasko? — toisti hän.
— Mitäs kummaa siinä on? — nauroi Ester. — Etkö tiedä, että minä ja orpanani ja vielä Eerikkikin olemme olleet hovissa? Kuningas oli niin armollinen, että tuli kysymään, kuinka voimme, ja paitsi sitä hän lähetti sinulle terveisiä, ja käski sanoa sinulle, että teet hyvin siinä, kun noudatat minun ja muiden ymmärtäväisten ihmisten tahtoa. Pane se mieleesi!
Sen sanottuaan jätti Ester hänet yksinään miettimään tuota tärkeätä uutista, samalla kun hän itse puikahti pieneen kamariinsa, saadakseen tuon pienen pilan jälkeen rauhassa ja kenenkään näkemättä itkeä kyynelensä kuiviin.
Penna seisoi vähän aikaa hämmästyneenä, neuvotonna ja pää sekavana. Hän kyllä ymmärsi, että hänen morsiamensa oli vain tehnyt hänestä pilkkaa; mutta mitä se merkitsi, se oli hänelle käsittämätöntä. Hän ei luottanut Esteriin. Mustasukkaisuuden paha henki oli saanut hänessä vallan, ja hän päätti, ettei hän lepäisi ennenkuin oli saanut selvän asian oikeasta laidasta.
Kun hän nyt, mielessään julmistuneena, palasi taloon takaisin, kuuli hän vanhan Larssonin äänen, joka käski muutamien merimiesten soutaa hänet heti kohta Toivo-laivaan yhdessä kapteeni Gastin kanssa. Penna ei tullut panneeksi merkille, kuinka tavaton tuo matka oli tällaisena päivänä ja kuningaskiireen ylimmillään ollessa. Hän astui juhlallisin askelin kaupungille ottamaan selkoa luullusta kilpailijastaan.
25. PALOSAAREN VÄYLÄLLÄ.
Valtiopäivämies Larsson meri satamaan kapteeni Neptunus Gastin seuraamana. Tässä miehessä näytti satu nauriin varsista jo toteutuneen: hän oli kuin perunamaa hallayön jälkeen. Tuo äsken niin kankea hattu luuhotti korvilla, kiilloitettu paidan rintamus resotti ulkona liiveistä. Mies oli tunnin kuluessa käynyt kelmeäksi, ja kuin kokoon luuhistunut märkä koira hän seurasi ankaraa isäntäänsä, joka tuskin oli häntä huomaavinaan.
Lähellä satamaa he kohtasivat kreivi Bertelsköldin, joka oli lähtenyt kävelemään kaupungille, kenties vanhoja muistoja virkistääkseen, kenties myöskin tyynnyttääksensä mielensä myrskyisiä laineita. Larsson tunsi hänet heti kohta, ja kummallinen, ivallinen hymy värähti vanhuksen lakastuneilla huulilla.
Bertelsköldkin tunsi vanhan vihollisensa, jonka puheille hän vast'ikään oli aikonut pyrkiä, tarjotakseen hänelle loistavaa sovintoa pyytämällä porvarintytärtä kreivittärekseen. Nyt tuli tämä kohtaus hänelle sopimattomalla hetkellä ja oli hänelle vastenmielinen; mutta hän oli siksi sivistynyt ja kohtelias, ettei antanut huomata tunteitaan ja tervehti vastaantulijaa niinkuin vanhaa tuttavaa.
Larsson näytti niin ikään iloiselta ja pyylevältä. Tiedusteltuaan kreivin matkaa ja kuninkaan tuloa, joka ei tulisi tapahtumaan ennen iltaa, ehdotti hän kreiville, että tämä lähtisi hänen kanssaan tunnin ajaksi soutelemaan väylälle. Bertelsköld suostui, ja vene lähti rannasta.
Päivä oli paisteinen ja kaunis; vieno tuuli täytti valkoiset purjeet. Puheltiin valtiopäivistä ja puolueiden asemasta. Kreivi kysyi piloillaan, oliko valtiopäivämies vielä yhtä innokas myssy kuin ennen.
— Sielustani ja sydämestäni, — vastasi Larsson. — Ja kreivi on arvattavasti hattu, niinkuin aina on ollut?
— Kiireestä kantapäähän asti, — vastasi Bertelsköld pilkallisesti.
— Mutta hattu, joka ulottuu kiireestä kantapäähän asti, peittää silmät ja sokaisee ihmisen. Mitä sanoo hänen majesteettinsa kuningas — minä tarkoitan kaikessa alamaisuudessa, mitä sanoo hänen majesteettinsa kuningatar siitä?
— Hänen majesteettinsa kuningatar sanoo, että on oltava hyvällä kannalla kaikkien puolueiden kanssa, että voitaisiin toisella lyödä toista tarpeen mukaan.
— Silloin pelkään, että hattu ensin lyödään päästä pois, — sanoi Larsson.
— Se on mahdollista. Mutta tätä nykyä on myssy naulasta pudonnut, — vastasi Bertelsköld samanlaiseen leikilliseen sävyyn.
— On siis, — jatkoi valtiopäivämies, viekkaasti muhoillen, — on siis varmaa, että me pysymme vihollisina ja ettemme kumpainenkaan laiminlyö ensimmäisen sopivan tilaisuuden tultua syöksemästä toisiamme mereen. Mutta eikö ole mahdollista, että yhdeksi päiväksi teemme aselevon keskenämme?
— Miksei! Itse olen aikonut samaa ehdottaa.
— No, sitten olemme yhtä mieltä. Minulle ja perheelleni tulee olemaan suuri kunnia saada nähdä herra kreivi vieraanamme tyttäreni häissä, jotka pidetään jonkin viikon kuluttua.
Larsson oli hyvin harkinnut tämän piston, jonka hän tähtäsi vastustajaansa. Se ei kumminkaan tullut aivan niin odottamatta kuin hän oli luullut. Bertelsköldin kasvot synkistyivät hetkeksi, mutta hän vastasi kohta:
— Jos minun vain on mahdollista viipyä Vaasassa on minulla kunnia tulla häihin tavalla tahi toisella.
— Ei kukaan kykene paremmin kuin kreivi itse arvostelemaan tulemisensa tapaa, — sanoi vanhus painokkaasti. Hän ei ollut oikein selvillä siitä, mitä kreivi tarkoitti.
Bertelsköld puri huultansa. Nyt olisi ollut erittäin sopiva tilaisuus puhua kaikesta siitä, mikä hänen mieltään painoi. Mutta hänen vieressään veneen perässä istui Gast, joka surkean näköisenä ja äänetönnä tuijotti basiliskin silmillään valtiopäivämieheen. Se, mikä olisi pitänyt sanoa, jäi sanomatta.
— Tänään on minun syntymäpäiväni, jatkoi Larsson hetkisen kuluttua. — Semmoisina päivinä johtuu monta vanhaa muistoa mieleen. Tänään olen hakenut esiin sen vanhan kirveen, joka on ollut kantaisäni kirves, ja antanut sen tulevalle vävylleni. En juuri usko taikoja, mutta sen tunnustan, etten mielelläni soisi tuon kuluneen kirveenterän menevän suvustani pois. Onhan se toki esi-isäin muistoja. Onhan kreivinkin suvulla jokin semmoinen muistokalu? Vanha sormus muistaakseni?
— Niin sanotaan, mutta minä en tiedä siitä mitään, — sanoi kreivi lyhyesti.
— Kuinka? Olisiko kreivi kadottanut sen vanhan kalleuden, joka on kulkenut perintönä niin monessa sukupolvessa?
— Setäni, presidentti, kuuluu sitä säilyttäneen, mutta hänen kuollessaan joutui se hukkaan, en tiedä kuinka, ja samantekevää se minusta onkin.
— Totta on, minä unohdan, ettei kreivi ole voinut kuulla kaikkia niitä tyhmiä juttuja, joita oli liikkeellä nuoruuteni aikana kuusi- tahi seitsemänkymmentä vuotta tätä ennen. Millaisia hullutuksia ihmiset saattavatkaan keksiä! Sanottiin, että Bertelsköldien sormus, jota kaksi Ruotsin kuningasta oli pitänyt, tuottaisi onnea kaikessa. Väitettiin, että kreivin koko suku seisoisi tahi kukistuisi sen sormuksen kanssa. Luulenpa, että sormusta pidettiin itsensä perkeleen keksintönä, jolla hän tahtoi saattaa ihmisiä ylpeyden vietteleminä häviöön. Vai kuinka, kapteeni?… Mutta kuinka te peräsintä hoidatte? Annattehan tuulen kantaa meidät suoraan Lemetinsaaren matalikolle!
Kapteeni Gast jupisi jotakin, jota ei kukaan ymmärtänyt ja käänsi tuuleen päin.
— Olen kuullut puhuttavan jostakin taiasta, — sanoi kreivi uteliaampana kuin miltä tahtoi näyttää, — mutta se on haihtunut muististani. Olisitteko kenties te, joka olitte Tukholmassa siihen aikaan, kun setä kuoli, kuullut jotakin sormuksen löytäjästä, tai oikeammin sen varastajasta?
— Minulla oli tosiaankin muuta ajattelemista siihen aikaan, kun hollantilaiset kaappasivat komean viljalaivastoni. Muistelen kuitenkin kuulleeni, että varas tahi varastetun kalun kätkijä sai rangaistuksensa. Vai kuinka, kapteeni, oletteko te kuullut siitä mitään?
Kapteeni Neptunus ei vastannut, vaan irvisti rumasti. Samassa törmäsi vene vedenalaiselle karille ja kallistui kyljelleen, mutta seuraava aalto irtautti sen heti taas, sillä nyt oli tultu tiukempaan tuuleen, joka puhalsi Palosaaren salmen läpi.
— Luovatkaa! — murahti Larsson. — Tehän pidätte perää kuin närpiöläinen. Ei paljon puuttunut, ettemme keikahtaneet kumoon… Mutta mistä me puhuimmekaan? Niin, ihmiset sanovat, että kreivin setä presidentti tuon onnenkalun avulla nousi korkeihin virkoihin ja tuli tavattoman rikkaaksi. Ei olisi hulluinta, jos olisi semmoinen haltia aina auttamassa!
— Älkäämme enää siitä puhuko.
— Suokaa anteeksi, että olen näin rohkea, — jatkoi valtiopäivämies, ja hänen äänensä, joka oli ollut pilkallinen, muuttui äkkiä vakavaksi. — Siinä on kreiville todistus siitä, mitä laatua se valta on, joka tahtoo asettua kuninkaan la kansan välille. Teidän isänne iso-isä oli talonpojantyttären poika, hänestä tuli sitten ratsumies kolmikymmenvuotisessa sodassa; sitten hän pääsi kenraalin arvoon ja nai ruhtinattaren. Sen sijaan, että syyksi tähän olisi sanottu hänen sotilasonneansa ja kunnon miekkaansa, pisti jonkun narrin päähän puhua onnenkalusta. Ja kuta enemmän ihmiset uskoivat asiaa, sitä kopeammaksi suku kävi tuosta suuresta onnestaan, jota sanottiin Luojan teoksi, vaikka minä yksinkertaisuudessani pidän Belsebubia sen onnen seppänä.
— Olkaa hyvä ja puhukaa omista asioistanne, vastasi Bertelsköld ylpeästi.
— Ei, suokaa anteeksi, minä olen sanonut isällenne ja isoisällenne totuuden, ja minä aion puhua suuni puhtaaksi teillekin. Minä luulen kreiviä ylipäänsä kelpo mieheksi, ja jollette olisi vihamieheni, te kenties olisitte ystäväni. Mutta niinkuin kaikkien vertaistenne, niin on teidänkin päänne ylpeydestä vähän pyörällä, ja Jumala teitä armahtakoon, jos joskus saatte sormuksen takaisin, sillä silloin käy teidän niinkuin kaikkien muidenkin. Minun mielestäni olisi hyvä teko, jos teidät iäksi päiväksi pelastettaisiin joutumasta tuon lemmon pahuksen valtaan.
— En ymmärrä teidän tarkoitustanne, — vastasi Bertelsköld. — Jos loukataksenne minua ja sukuani häväistäksenne olette kutsunut minut tänä päivänä seuraanne, niin olisi paremmin sopinut harmaille hiuksillenne, ettette pakottaisi minua…
— Mihinkä?
— Sanomaan teille jotakin, josta vanhan miehen pitäisi olla paremmin selvillä kuin minun. Ylpeydestä ei toisen kansanluokan tulisi koskaan toistaan syyttää. Se saattaa asua kerjäläisenkin ryysyjen alla; se saattaa paisua sangen korkealle porvarinkin kultavuorisen takin alla!
Larsson naurahti. — Siitä emme huoli väitellä, — sanoi hän kylmästi. — Tahdoin kysyä teiltä, ettekö sanoisi sitä, joka pelastaisi teidät tuosta onnettomasta, kuninkaan sormuksessa asuvasta ylpeyden hengestä, itsenne ja sukunne hyväntekijäksi?
— Minä vastaisin hänelle: hoitakaa omia asioitanne älkääkä sekaantuko siihen, mikä ei teihin kuulu.
— Vai niin, vai niin; no, älkäämme siitä enää puhuko. Tiedättekö, herra kreivi, että tässä on koko väylän syvin kohta; vettä luulisin olevan kolmekymmentä syltä. Meren syvyydeksi se ei ole paljon, mutta matalalle rannikolle, niinkuin meidän on, se kyllä riittää. Se, mikä tässä mereen putoaa, se ei tule ihmisten ilmoille ennen kuin tuomiopäivänä… Ohjatkaa oikeaa suuntaa te siellä peräsimessä; ettekö näe, että purjeet lepattavat?
Bertelsköld ei vastannut.
Larsson nousi nyt veneen peräistuimelta seisomaan ja piti jotakin himmeästi kiiltävää esinettä peukalon ja keskisormen välissä. — Tahtoisinpa tietää, sanoi hän, — kenellä olisi halua hakea merenpohjasta sitä, jota nyt pidän kädessäni.
Tuskin oli hän saanut nämä sanat sanotuksi, kun kapteeni Gast hurjimman raivon vallassa karkasi hänen kimppuunsa ja koki riuhtaista esinettä hänen kädestään. Hurja painiskelu syntyi. Peräsimetön vene nousi tuulta vasten ja alkoi peräytyä. Paitsi perässä olevaa kolmea henkilöä oli keulassa kaksi matruusia, mutta nämä eivät liikahtaneet paikaltaan luultavasti sentähden, että Toivon laivaväki varmasti oli vakuutettu siitä, että se, joka koski kapteeni Gastiin, armotta oli kuoleman oma.
Mutta kapteenipa sai toisen vastustajan, joka ei ollutkaan löyhäkätinen. Bertelsköld heittäysi näet vuorostaan Gastin kimppuun ja tempasi hänet pois, niin että leveät olkapäät rutisivat. Nähdessään joutuvansa allekynsin koetti Gast syöstä itsensä ja Larssonin yhtähaavaa mereen. Vanhus olisi ollut hukassa, ellei Bertelsköldin väkevä käsi juuri Larssonin kaatuessa olisi temmannut häntä takaisin kallistuvaan veneeseen. Eikä kestänyt kauan, ennenkuin kapteeni makasi mihinkään kykenemättömänä veneen pohjalla, kädet jollakin köydenpätkällä selän taa sidottuina. Vene ajautui maata kohden, mutta matruusit eivät liikahtaneet.
— Tiukentakaa purjenuoraa, koirat! Kreivi tarttuu peräsimeen! komensi Larsson ihmeteltävän kylmäverisesti.
Vene nousi taas tuuleen päin ja läheni samaa paikkaa, missä taistelu oli alkanut. Nyt nousi vanhus taas peräistuimelta seisomaan.
— Te teitte hyvän tempauksen vast'ikään, kreivi Bertelsköld, — sanoi hän, — ja minä olen osoittava kiitollisuuttani siitä. Me olemme nyt taas kolmenkymmenen sylen syvyydellä, mutta siinä lieneekin kyllin. Katsokaa nyt — ja te myöskin, te vanha ahma siellä veneen pohjassa! Näettekö, mitä minulla on kädessäni? Piu — nyt se on siellä, iäti haudattuna meren syvyyteen.
Kuului ääni niinkuin viulunkielen hiljainen näppäys, heikko, mutta selvä, kun tuo nakattu esine vajosi vedenpinnan alle.
— Mikä se oli? — huudahti Bertelsköld.
— Se oli kuninkaan sormus, — vastasi Larsson kylmästi.
— Mitä olette tehnyt! Tuollako lailla palkitsette minua siitä, että henkenne pelastin!
— Niin, — vastasi valtiopäivämies, — ja minä ajattelen, että huonommasti kuin minä on moni mies palkinnut pelastajansa. Nyt olemme kuitit. Kuulkaa minua! Minä otan taivaan ja maan todistajakseni tähän: Niin totta kuin tuo sormus ei ikinä enää näe päivän valkeutta, niin totta ei myöskään minkäänlaista liittoa synny Larssonien ja Bertelsköldien kesken ikuisiin aikoihin asti. — Me voimme nyt palata kaupunkiin takaisin. Pysy siellä, katala vaskipalanen, joka olet ollut syynä niin monen ihmisen ajalliseen ja iankaikkiseen turmioon! Pysy siellä, sinä perkeleen kilokalu, tuomiopäivään asti, ja kammotkoot meren kalatkin sitä paikkaa, jossa kirottu pahuutesi on hiekkaan haudattuna!
16. LISÄTIETOJA KUNINKAAN SEURUEESTA JA MATKASTA.
Myöhästyneet olivat nuo suuret sukupäivälliset Larssonin talossa toista tuntia isäntää odottaessa; liikkiö oli kuivanut, naurispaistikkaat liiaksi ruskettuneet, vasikanpaisti oli pohjaan palanut, kastike jähmettynyt ja leivokset jo kauan seisoneet juhlallisissa riveissä isolla hopeavadilla. Kaikki olivat kummastelleet, mitkä tärkeät asiat olivat pakottaneet vanhan valtiopäivämiehen tällaisena juhlapäivänä ja juuri ennen päivällistä satamaan lähtemään. Vihdoin hän palasi väsyneempänä kuin miltä tahtoi näyttää. Se, mitä Palosaaren väylällä oli tapahtunut, pysyi salaisuutena. Matruusit olivat saaneet rahaa pitääkseen suunsa kiinni, ja kapteeni Gast oli taas heti maihin laskettua päästetty irti ja edesvastuun uhalla käsketty lähtemään tiehensä kaupungista.
Tuon ison pöydän ympärille keräytyi nyt suku kolmeen osaan: ensiksi vanhemmat ja arvokkaammat, sitten nuoremmat, lopuksi lapset ja palkkaväki. Kunniaistuimella istui vanha perheenisä, oikealla puolen häntä pojat vaimoinensa, vasemmalla tytär Ester sulhasensa kanssa ja veljentytär Maria; sitten muut iän ja arvon mukaan. Toinen poika, pastori Bertel, siunasi ruoan, kaikki söivät hyvällä ruokahalulla, joka oli odottaessa yhä kasvanut, ja lopuksi veisattiin kiitosvirsi.
Kun tämä oli toimitettu, lähti perheenisä päivällislevolle, sill'aikaa kun vieraat hajausivat sinne tänne katselemaan kuninkaan kunniaksi tehtyjä valmistuksia.
Eikä viipynytkään kauan, ennenkuin airuita alkoi toinen toisensa perästä ilmaantua. Hovimestari Åberg, keittiömestari Björck, hovileipuri Kammecker, hoviviinuri Laurent ja pääkokit Severin ja Arelius palvelijoineen[18] olivat saapuneet jo aamupäivällä kuninkaan keittokalujen kanssa ja herättivät tärkeäntähdellisillä hankkeillaan koko kaupungin huomion. Kuninkaallisessa matkaohjelmassa oli näet määrättynä, että hänen majesteettinsa levähtäisi yhden päivän Vaasassa matkan vaivoista, ja koska maan isä ei halveksinut hyviä ruokia, niin oli kaupungin hellänä huolena ollut kaikkien niiden tarpeiden hankkiminen, jotka se suinkin voi hankkia. Jo keväästä asti oli sentähden vasikoita, porsaita, hanhia, jopa kalkkunakukkojakin maaherran asunnossa hoidettu mitä huolellisimmin ja ne olivat nyt valmiit uhraamaan henkensä kuninkaan ja isänmaan hyväksi. Huolta oli pidetty mitä oivallisimmasta maidosta ja kaikkein sakeimmasta kermasta, mitä vain kaupungin lehmistä suinkin oli saatavana, sillä nämä ymmärtäväiset Vaasan porvarit osasivat jo silloin niinkuin paljon myöhempinäkin aikoina tuottavan kaupan ohessa harjoittaa myöskin menestyksellistä maataloutta. Silloin, niinkuin uudempinakin aikoina, nähtiin nimittäin laumoittain hyvinvoipia lehmiä aamuin ja illoin vaeltavan pitkin kaupungin katuja kesälaitumilleen ja sieltä takaisin (mikä vaellus tätä nykyä kaupungin katujen siisteyden vuoksi tapahtuu kuitenkin syrjäteitä) — ja heinänteko, joka sattui juuri tähän aikaan vuodesta, oli täällä siitä syystä yhtä tärkeä aika kuin maaseuduillakin kaupungin ympäristössä. Paitsi näitä kestityksiä oli pidetty siitäkin huolta, että voitiin tarjota verestä pinaattia ja muita ruokakasveja, Ja koko valoisan heinäkuun yön oli lähimpäin kyläin nuoriso ollut muuraimia ja mansikoita poimimassa, voidakseen tarjota valtakunnan majesteetille jotakin oikein makeata maan tuotteista. Nämä kaikki tuotiin nyt noiden ylhäisten kokkien käytettäväksi, ja nämä mahtavat herrat, jotka rehentelivät hienoissa valkoisissa esiliinoissaan, suvaitsivat joskus päätään nyökäyttäen ilmaista armollisen mielihyvänsä kunnon ihmisten alamaisesta innosta.
Paitsi kreivi Bertelsköldiä, joka oli tullut maaherran kanssa, saapuivat myöhemmin päivällä hovimajoitusmestari, vapaaherra Forssner, eversti, vapaaherra Kaarle Adlerfelt, vänrikki, parooni Löwenhjelm y.m. herroja ja muutamia kuninkaallisia lakeijoita. Jokaiselle vaunulle, mikä tuli näkyviin Runsarin kylän luona, jossa ensimmäinen iso kunniaportti upeili päiväpaisteessa, nosti kansa, joka seisoi juhlavaatteissaan tiheissä laumoissa tien syrjillä, hurraahuudon, ja useat kiipesivät aidoille, kylästä alkaen aina kaupungin etelätulliin asti. Joka kerta vastasivat herrat ja lakeijat armollisesti hymyillen, ja joka kerta huomasi väestö pettyneensä toiveissaan. Joukossa oli käräjäkirjureita, merimiehiä ja muita perin viisaita politikoitsijoita, jotka olivat käyneet Tukholmassa ja tiesivät, miten asiat olivat. Nämä osoittelivat kansalle, mitkä noista saapuvista herroista katsottiin hatuiksi ja mitkä olivat valtiollisilta mielipiteiltään tunnetut myssyiksi. Nyt oli useilla miespuolisilla katselijoilla päässä lasihelmillä ja kukonsulilla koristetut myssyt; toisilla taas oli päivän kunniaksi paikkakunnan tekoa olevat hatut. Kun nyt väkijoukko oli hurrannut kuninkaalle, mutta huomasi pettyneensä, ryhtyi se harmissaan siihen sukkelaan ilveilyyn, että aina, kun hattu ajoi sivu, nakattiin paljaita myssyjä ilmaan, mutta joka kerta, kun myssy ajoi esiin, lensivät hatut taivasta kohden. Ja tämä oli kansasta sanomattoman hauskaa. Nekin, jotka eivät tienneet tarkoitusta, seurasivat iloissaan annettua esimerkkiä, ja siinä oli melua ja riemua, joka tietysti selitettiin alamaisen ilon ilmaukseksi. Valtiollisella taivaanrannalla vaeltavat pilvenkuvat kuvastelivat tällä tavoin niinkuin haihtuvat revontulet aina ylhäällä pohjolan kaukaisissa seuduissa asti.
Kuningas itse … mutta suotakoon meille anteeksi, että "mielin hiljaisin" vielä panemme tähän seuraavan runollisen kertomuksen hänen matkustuksestaan Suomen rajain sisällä.[19]
Degerby, Sottunga,[20] Korpo[21] ja muut saa sankarin haltuhunsa. Taivasta kiittävät lasten suut, toi heille kun voideltunsa. Hanko ja Barösund, Porkkalakin[22] ja Viapor[23] reittiä valvoo urhon, mi mielin hiljaisin vain hyvettä seuraa ja palvoo.
Sankari saapuvi Helsinkiin[24] ja hyvästi heittävi Ahdin, aallot oivat jok' antoi niin ja matkan suunnan ja tahdin. AADOLF kun maihin on astunut näin, soi rannoilta huudot vastaan: juhlivi riemuiten tervehtäin koko kaupunki kuningastaan.
— — — — — Suomen kansa kun kuninkaan näin saanut on vieraaksensa, hänelle uskollisuudessaan se antavi rakkautensa. Sitten tuo siunattu ruhtinas läks' ULRIIKAN[25] linnaa kohti; Långörnin[26] muurit ne myöskin, kas, kesäpäivän kullassa hohti.
Juhannus veisaten juhlitahan ja riemuiten Ruotsin malliin. AADOLFIN kaikkeen ihastuvan nyt nähdään. — Uskovi kalliin henkensä Siltavuorellekin[27] maan isä ja eelleen matkaa. Porvoossa[28] tavalla Daavidin käy templissä — kulkua jatkaa.[29]
Kiväärit, kanuunat kaikuvat ja laulut, hän täältä kun kulkee. Aurinko säteensä kirkkaimmat suo hälle. Syliinsä sulkee hänet jo Loviisa,[30] jolle soi nimen kuningattaren mukaan naisen tuon, johon ketään voi ei verrata koskaan kukaan.
Ahvenkoskelle, Anjalaan[31] käy sankari, rajalle asti. Keltinkoskikin[32] iloissaan niin kuohuvi kirkkahasti! Kansa käy isäänsä ihaillen hänen luoksensa täältä ja tuolta; saasta tuskin näet kymmenen niin heistä on pitänyt huolta.
Hämeenmaahan nyt matkaillaan ja luokse sen vanhan linnan.[33] Rahvas ei kursaile valtiataan, vaan kulkevi yhtä-rinnan. Kunnia-ammunta linnasta soi ja kaikuvi ruorilta vastaan; tervetulleheks' ilakoi kaikk' kuulua kuningastaan.
Isän tavalla tyydyttää hän kaikkia lahjoillansa; lapsetkaan niit' ilman ei jää. — Nyt Turkuhun[34] kulkuansa jatkaa hän kukkain ja seppelten ja kuusien oppaana ollen. Nuoriso vastass' on tanssien, käy vanhatkin hurmiollen.
Nymfeinkin parvi käy karkeloimaan, Mars, Phoibos ja Minerva vielä; kaikki nyt puolelta kuninkaan saa vainen armoa siellä, Ehemiskin maahan lankeaa hänen kärkkyen katsettansa. Hermes laivansa liputtaa näin näyttäen riemuansa.
Vielä mä mainita tahtoisin sen ammunnan, jota silloin sankari mielin ihastuvin sai kuunnella aamuin ja illoin. Savu ja ruuti ne haihtuu pois, siis niistä en kuluta kaulaa. — Muistos' ei Suomesta häipyä vois, ja siitä mä tahdon laulaa.
— — — — — Siksipä ihmiset, parveillen kevätkalojen hilpeäin lailla. syntymäpäivää viettäen LUDOVIKAN[35] on huolta vailla. Eessänsä näkevät kuninkaan ja hengessä kuningattarenkin. Taivasta yhtyvät rukoilemaan he onneksi kumpaisenkin.
Matka käy sankarin Huittisiin[36] ja eellehen Paskilahan. Niinisalo jää taakse niin, ja Kyröhön[37] saavutahan. Metsä saa hetkeksi AADOLFIN, ja sitten on Vaasan[38] vuoro. Kaikuvi saakka pilvihin ilohuutoina kansan kuoro.
Mutta koska lukija lienee saanut jo tarpeeksi, lopetamme toistaiseksi tähän.
27. KUNINKAAN TULO JA ROVASTIN PUHE.
Kun kansa tällä tavalla oli ollut liikkeellä aina varhaisesta aamusta, saapui maan isä, kuningas Aadolf Fredrik, vihdoinkin kello seitsemän ja kahdeksan välillä illalla. Ei mitään oltu laiminlyöty, että tulo tapahtuisi niin komeasti kuin mahdollista. Kuninkaan rinnalla istuivat neljän hevosen vetämissä komeissa vaunuissa hänen ylhäisyytensä, kreivi Claes Ekebladh ja henkilääkäri Petersen. Lähinnä näiden jäljessä ajoi kenraali, vapaaherra Ungern Sternberg adjutantti Rehausenin kanssa; sitten hovimarsalkka, vapaaherra Löwen asessori Schutzenin kanssa ja sitten tuli muu seurue ja palvelijat: kamaripaashi Tornerhjelm ja kamaripalvelija Bedat, kellarirenki Hornay ja pyssynvirittäjä Asmüs y.m., y.m., joiden merkilliset nimet niinikään ovat jälkimaailman iloksi säilyneet.[39] Maaherra oli hänen majesteettiaan vastassa vähän matkaa kaupungista, sill'aikaa kun paikkakunnan virkamiehet, papisto ja porvaristo seisoivat hatuttomin päin, hikisin otsin ja selkä koukussa vasta maalatun tulliportin luona, joka oli koristettu Vaasan kaupungin kunniakkaalla ja kuninkaallisella vaakunalla.
Syntyi siitä melu ja hälinä, kun ensiksi nimismies tuli ratsastaen, ajaen kuin luuta väkeä tieltä pois — kun sitten kuninkaalliset esiratsastajat vaahtoisilla hevosillaan ajoivat esiin täyttä karkua ja kun vaunut viimein näkyivät tien mutkassa Runsarin kylän luona. Kuningas ajatti hiljaa ja nyökäytti päätään joka haaralle. Väestön käytös oli arvokasta. Nuo selät eivät olleet tottuneet syvälle kumartamaan. Aadolf Fredrik oli kumminkin todella rakastettu — rakastettu toivovan rakkaudella, sillä hän ei ollut vielä tehnyt mitään muuta kuin vastaan ottanut kruunun — mutta tämänkin vuoksi häntä jo suosittiin Pohjanmaalla, jossa oli oltu tyytymättömiä herrojen valtaan ja valtiopäiväriitoihin kuningas Fredrik-vainajan aikana.
— Katsokaapa, kuinka armollisen näköinen hän on! — hälisi väkijoukko.
— Ja noin hiljainen! Eikä ylpeämpi kuin muutkaan kristilliset ihmiset! — arvelivat toiset.
— Jumala armahtakoon, luulenpa, että hän tervehti minua; mahtaneeko hän tuntea minut? — huudahti Martolan kestikievarin emäntä suuresti hämmästyksissään ja hyvillään, seisoessaan uudessa tärkätyssä kamlottihameessaan kuin vehnäpulla reikäleipäin keskessä.
— Suunne kiinni! — murahti eräs ryysyinen kerjäläinen, vanha vöyriläinen karoliini, ja kääntyi päin. — On noita nyt ennenkin kuninkaita nähty! Kuninkaan pitää olla ylpeä ja kopea. Valtakunnan majesteetilla pitää olla käsivarret kuin rautakanget ja hänen pitää osata iskeä. Ja ratsastaa hänen pitää, niin että kivet kipenöivät; eikä istua noin kuin villasäkki pehmeillä vaununtyynyillä! Toinen tarmo oli Kaarle-kuninkaassa! — Ja samalla kohautti hän repaleista hattuaan.
— Mutta katsokaapa, kuinka maaherra kumartelee! — kuiskailivat taas toiset. — Voi hyväinen aika, kuinka notkeaselkäisiä ne nyt ovat, nuo kopeat herrat, jotka muuten niin isosti pöyhkeilevät muille kunniallisille ihmisille! — Ja kansa hurrasi kahta kiivaammin maaherran kumarruksille.
Vaivoin saatiin nämä riemunosoitukset vaikenemaan, sillä syynä siihen, minkätähden kuninkaalliset vaunut pysähtyivät tullin luona, oli alamainen puhe, jonka kirkkoherra, maisteri Claudius Hedman — vanha hovimies ja tätä ennen Tukholman Klaran kirkon kappalainen — oli tähän tilaisuuteen valmistanut. Onneton kuningas, nuo ylenmäärin makeat ja imartelevat sekä suorasanaiset että runomittaan sepitetyt puheet olivat vainonneet häntä pahemmin kuin hyttyset aina siitä asti, kun hän astui jalallaan Suomeen. Nyt tuli hän Hämeen metsästä, helteisen päivän ajettuaan ja ikävöiden päästäkseen lepoon ja saadakseen vaihtaa pölyiset matkavaatteet silkkivuoriseen yönuttuun, kun taas putosi puhuja hänen eteensä kuin pilvettömältä taivaalta! Raskas kruunu, minkätähden oli sinulla monien piikkiesi seassa vielä kaunopuheisuuden ruusujakin kätkettynä!
— Vaikka[40] — sanoi puhuja, — lauhkeamman taivaan alla syntyneen tulen ottavan neron ja enemmän siistityn pään kuin mitä kylmältä pohjolalta käy odottaminen, tulisi olla tässä korkean harvinaisessa tilaisuudessa sen tavattoman ilon tulkitsijana, joka teidän kuninkaallisen majesteettinne — (syvä kumarrus) — tänne kokoontuneilla kaikkein nöyrimmillä, papistoon kuuluvilla alamaisilla on; niin rohkenen kumminkin syvimmässä alamaisuudessa teidän kuninkaallisen majesteettinne eteen — (uusi kumarrus) — minä halvin pappismies minun ja minun kanssaveljieni uskollisuuden ja alamaisuuden uhrin kanssa teidän majesteettinne armoalttarille tulla — (suorakulmainen kumarrus).
— Suuri kuningas! — jatkoi puhuja — sallikaa, niinkuin Aleksanteri suuri, köyhän alamaisen kantaa esiin kourallinen vettä lahjain ja antimien asemesta!
— Me kiitämme herra rovastia; me tulemme erittäin mielellämme — keskeytti hänet kuningas, joka tosiaankin paljon ennemmin olisi ottanut "kourallisen vettä"; mutta puhuja ei hätäytynyt, vaan jatkoi alinomaa kumarrellen:
— Alamaiset ovat saaneet luvan uhrata yksinvaltaiselle hallitukselle — (tässä nykäisi maaherra rovastia kauhtanan helmasta) — sekä kaiken heidän omaisuutensa että myös mikä heistä kaikkein rakkainta oli, minä tarkoitan henkensä. Teidän kuninkaallinen majesteettinne ei rakasta kumpaakaan…
— En, hyvä herra rovasti … puuttui taas kuningas puheeseen, pyyhkäisten hikeä otsaltaan.
— Jonkatähden myöskin alamaiset yleensä, mutta erittäinkin me papistoon kuuluvaiset, uhraamme itsemme teidän kuninkaalliselle majesteetillenne, niinkuin kalliille Herran voidellulle, kaikesta meidän sydämestämme.
Kuningas huokasi, luultavasti liikutettuna näin suuresta uhraavaisuudesta.
— Ei ikinä, — jatkoi puhuja, — ei ikinä osannut Orpheus niin hyvin soittaa kanneltaan, ettemme me vielä heleämmin äänin yhtyisi alamaisuuttamme osoittamalla maan sanomattoman hartaihin ilonilmauksiin.
— Suokoon luoja, että ne todella olisivat sanomattoman hartaita! — kuiskasi hänen ylhäisyytensä Ekebladh vierustoverinsa tohtorin korvaan, mutta puhuja jatkoi:
— Pakanallinen Diogenes rakastakoon vain auringon paistetta enemmän kuin Aleksanteri suuren varjoa. Me emme ainoastaan iloitse teidän kuninkaallisen majesteettinne armonsäteistä, vaan rukoilemme meillemme myös sitä korkeata etua, että rauhan levossa saisimme kuin lapset nauttia armollista suojaa teidän kuninkaallisen majesteettinne, meidän maanisämme avarassa varjossa…
— Herran tähden, ei mitään viittauksia hänen majesteettinsa lihavuuteen! — kuiskasi maaherra, joka huomasi kuninkaan alkavan kyllästyä. Puhuja jatkoi kuitenkin uupumatta ja lausui asiaan kuuluvin kumarruksin sen toivomuksen, ettei ainoastaan kuninkaallisen majesteetin terveydentila olisi hänen matkansa jälkeen hyvä, vaan myös koko kuninkaallinen huone ja meidän kaikkein armollisin kuningattaremme siunatussa tilassa; verraten kuninkaallista majesteettia Tornion sydänyön aurinkoon, ja — niin totta kuin on päivä, vaikka aurinko ei aina ole näkyvissä ja vaikuttamassa, niin totta me elämme siinä epäilemättömässä toivossa, että teidän kuninkaallinen majesteettinne ei koskaan väsy antamasta korkean suosionsa ja korkeimmasti myötäsyntyisen kuninkaallisen armonsa heloittaa…
Rauskis! Samassa romahti lahonnut lauta-aita tullihuoneen luona maahan niiden monien katselijain ja kuuntelijain painosta, joita puheen aikana yhä useampia oli sille kiivennyt kuningasta näkemään ja jotka nyt äkkiarvaamatta tulivat hänen majesteetilleen esitetyiksi mitä oudoimmissa ja kaikkia hovitapoja vastaan sotivissa asennoissa.
— Onko kukaan saanut vammoja? — kysyi heti kohta hyväsydäminen kuningas, samalla kun hevoset riuhtaisivat vaunuja, ja kaupungin poliisi, s.o. viskaali, yksi kaupunginpalvelija ja kaksi palovartijaa kiiruhtivat apuun.
— Se oli vain pieni kuperkeikka, teidän majesteettinne, — vastasi lukiolainen Eerikki Ljung, joka oli istunut ylinnä aidalla, mutta muita nopeammin oli päässyt jaloilleen ja taas seisoi lakki kädessä, valmiina hurraamaan, vaikkakin kättä vielä pakotti ja ääni oli käheä, hän kun oli kiljunut vuorottain sekä hatuille että myssyille ja majesteetille.
— Tuossahan on minun ylimääräinen hovisorvarini! — huudahti kuningas, joka oli unohtanut nimen, mutta heti kohta tunsi nuo raittiit ja iloiset kasvot.
— Teidän majesteettinne palvelukseksi, — vastasi poika. — Sen verran hän oli hovissa ollessaan jo oppinut sanojansa sovittelemaan.
— Tule luokseni huomenna, minulla on sinulle jotakin sanottavaa, — jatkoi kuningas armollisesti ja luontevasti, unohtaen kaikki nuo kankean juhlalliset vastaanottotemput.
Eerikki Ljung kumarsi niin, että hänen pitkä, vaalea tukkansa valahti hänen silmilleen.
— Koska siis Vaasan kaupungilla on se arvaamaton armo ja onni, että jälleen, puolentoista vuosisadan kuluttua, saa nähdä auringon … — aloitti hellittämätön puhuja, joka tuosta pitkästä ja koreasta johdannostaan ei vielä ollut ennättänyt päästä varsinaiseen aineeseensa.
— Sapperment! Sepä oli pitkällinen pimeys! — kuiskasi Ekebladh.
— … Auringon, sanon minä, virkistävillä säteillään valaisevan vanhaa Thulea…
— Me kiitämme, me kiitämme, — sanoi kuningas keskeyttäen.
Mutta puhuja ei voinut millään muotoa ottaa omatunnolleen sitä, ettei hänen majesteettinsa saisi kuulla vielä jäännöstäkin hänen ulkoa opitusta pitkästä, saarnantapaisesta puheestaan. — Koska, — aloitti hän jälleen, — aurinko nyt nousee kaikessa ihanuudessaan näiden pohjoisten seutujen yli…
— Sehän menee mailleen, hyvä herra rovasti, sehän menee mailleen, ja aika on jo mennä levolle, — ryhtyi taas onneton majesteetti puheeseen.
Maaherra nykäisi puhujaa kauhtanasta.
— Ja koska, — jatkoi itsepäinen puhuja, — koska tähdet samalla kadottavat valonsa ja suloinen kuu sammuttaa lyhtynsä nähdessään Phoibon loistavat vaunut…
— Aja! — sanoi kuningas.
Vaunut lähtivät liikkeelle, kaunis puhe hukkui väkijoukon hurraahuutoihin, ja siinä seisoi nyt tuo hämmästynyt puhuja, voimatta käsittää, kuinka kuninkaallinen majesteetti oli voinut jättää käyttämättä noin mainiota tilaisuutta kuullakseen puhetta, jota, puhujan mielestä, ei joka päivä tarjottu edes matkustaville ruhtinaillekaan.
Suurin osa väkijoukkoa riensi vaunujen jäljessä Korsholmaan, saadakseen, jos mahdollista, nähdä kuninkaan astuvan vaunuista. Toiset taas, joilla ei ollut halua juosta kilpaa, keräytyivät suuresti kummastellen Eerikki Ljungin ympärille, tahtoen välttämättömästi tietää, mitä kuningas oli hänelle sanonut.
— Se ei kuulu teihin, — sanoi Eerikki hämillään.
— Hän sanoi sinua ylimääräiseksi hovisorvarikseen, mitähän hänen majesteettinsa sillä tarkoitti? — kysyi eräsi raatimies, joka oli seisonut likellä vaunuja.
— Sanoiko hänen majesteettinsa hovisorvari? — kysyi Eerikki ollen kummastuvinaan.
— Sen kuulin omin korvin, — vakuutti raatimies.
— Minusta tuntui, että hän sanoi hovikarvari, arveli Eerikki.
— Karvari? Niin, niin se olikin. Hovikarvari? Sepä oli merkillistä. Mitä hän sillä tarkoitti?
— Asianlaita on se, — sanoi Eerikki tekeytyen mahtavaksi, — että satuin asumaan moniaita viikkoja hovin karvarin luona, ja kun kuningas tavallisesti joka kuukausi kävi kahta tuumaa paksummaksi vyötäisiltään, niin oli hänen majesteettinsa tapana aina tuon tuostakin käydä meitä tervehtimässä, antaakseen mittaa uusiin nahkavöihinsä. Sentähden hän sanoi minua ylimääräiseksi hovikarvarikseen.
— Mutta hän käski sinun tulla huomenna luoksensa?
— Sanoiko hän niin?
— Tottahan kuulin sen, kun seisoin aivan hänen vieressään.
— Vai niin — no, kai hän on taas tullut paria tuumaa paksummaksi pitkiä puheita kuunnellessaan, ja sentähden pitää minun nyt mennä sinne uutta mittaa ottamaan.
Näin sanoen puikahti Eerikki tiehensä.
28. KORSHOLMAN VALLIEN LUONA.
Oli sydänyön aika eräänä heinäkuun yönä Pohjanmaalla. Pohjolan yön sanoin selittämätön kirkkaus, jota ei voi verrata mihinkään muuhun luonnonilmiöön, valaisi heloittaen pientä kaupunkia, etäämpänä olevia ulapoita ja kaukaisia metsiä. Keveä kytömailta tuleva savu uiskenteli siellä täällä kuin sumu taivaanrannalla, ja välistä kuului hevosen hirnuntaa, lampaankellon kilinää tai tasaisia aironvetoja jonkun myöhään kotiinsa palaavan kalastajan veneestä.
Kaupungissa ei kumminkaan kaikki ollut niin elotonta kuin olisi voinut luulla. Näillä pohjoismaalaisilla on ihmeteltävä kyky, samoin kuin linnuilla, mukautua valoon ja pimeyteen. Talven he nukkuvat, kesällä tuskin tiedät, milloin he nukkuvat. Nyt oli sitäpaitsi kuningas vieraana Vaasassa; kukapa silloin tahtoi nukkumalla hukata aikaansa? Paljon ihmisiä oli liikkeellä; mutta niin hiljaa he liikkuivat kuin olisivat kaikki olleet sukkasillaan. Jos ei saanut nähdä majesteettia, niin voihan toki saada jonkun nauhustetun lakeijan näkyviinsä; jos ei niinkään käynyt, niin sai kenties katsoa ällistellä kuninkaallisia vaunuja, tai udella uutisia joltakin porvarisvartijalta, joka seisoi vahdissa Korsholman portilla. Ja jos siinäkin pettyi, niin oli ainakin se lohdutus jäljellä, että sai katsella linnan ikkunaruutuja ja tutkistella, minne seurue oli majoitettuna kaupunkiin ja ennen kaikkea ottaa selkoa kuninkaan makuuhuoneen ikkunoista ja odottaa, eikö jokin yömyssy sattuisi luomaan varjoansa alaslaskettuihin uutimiin.
Kun kesäyön kirkkaus paistaa pohjoisesta, oli eteläpuoli Korsholman valleja pimennossa. Alussa tämä pimento ei estänyt näkemästä ympärillä olevia esineitä, mutta puolilta öin nousi pilviä, ja silloin kävi se synkemmäksi.
Kaksi miestä puheli keskenään lähellä vallia. Heidän kasvojaan ei voinut erottaa, mutta äänet olivat tuttuja. Miehet olivat Pennaksi nimitetty Benjamin Perttilä, ja kapteeni Neptunus Gast.
— Oletteko varma siitä? — sanoi Penna.
— Niin varma kuin tässä seison ankkurissa, — sanoi kapteeni. Minä lokasin joka sanan leikkituvan seinän läpi. He puhuivat kauniisti vanhoista rakkaudenasioistaan. Vieras herra vannoi ja vakuutti, että neitsyestä piti tulla hänen vaimonsa, ja asia oli järjestettävä jo huomispäivänä, vaikka isäukko olisi kiljuva jalopeura.
— Niinkö sanoivat?
— Totta varmaan sanoivat. Ja kun neitsyt Ester mainitsi jotakin siitä, että hänellä oli sulhanen jo ennestään, vastasi herra: minä panen sulhasesi vesilastiin, jolloin ei kuu kumota eikä päivä paista.
— Mikä sen muukalaisen nimi on?
— Nimeä ei ole lokikirjassani, mutta kuninkaallisella lipulla hän kulkee, sen tiedän. Sentähden hän on niin suurenteleva ja aikoo huomenna purjehtia tiehensä morsiamesi kanssa.
— Ellei hän kuuluisi kuninkaan seurueeseen, niin…
— No niin, tietysti; sinä pelkäät. Jos se olisi joku tavallinen ruuhipekka, ampuisit hänet upoksiin iäksi päiväksi, mutta koska hän kulkee kuninkaallisella lipulla, niin et uskalla edes kantta huuhtoa. Tulee siitä hauska juttu, kun kaikki ihmiset Vaasassa sinua sormella osoittavat ja sanovat: kas tuossa menee se raukka, joka törmäsi matalikolle, kun kreivi vei hänen morsiamensa.
— Kreivi? Onko hän kreivi?
— Mistäpä minä sen tietäisin? Jonkinlainen ylhäisyys hän lienee. Siitä tehdään soma rekilaulu Isokyrössä:
"Näin, näin minä laivan seilaavan, kolme kreiviä laivassa."
Penna ei virkkanut mitään — mikä oli sen merkki, että viha jo kuohui hänessä. Hänen oli kovin vaikea päästä vihastumaan, mutta jos hän kerta niin pitkälle pääsi, ei hän määrää tiennytkään. Ja sangen pitkälle hän oli nyt tullut. Hän oli aina aamupäivästä asti ollut samoissa ajatuksissa; nyt ne olivat yli äyräittensä kuohahtamaisillaan.
— Te valehtelette! Te olette itse kosinut Esteriä, ja sentähden te valehtelette! — jupisi hän hammastensa välitse ja tarttui kapteenia kovasti käsivarteen.
— Minä olen kosinut tytön rahoja, sanoi Neptunus, — ja kuultuani, ettei hän mitään saa, helpotin minä köyttä. Ota hänet, kernaasti minun puolestani, ja katso, voitko pusertaa äyrinkään painolastia isästä, siitä vanhasta saiturista… Mutta niinhän se onkin, olin jo unohtaa, että toinenhan pitääkin komentoa siinä laivassa.
— Jos olisin kahdenkesken sen konnan kanssa! — ärjäisi Penna nyrkkiään puristaen.
— Sanon sinulle jotakin, — kuiskasi Gast. — Äsken kuulin kreivin lakeijan sanovan vahdille: herrani ei nuku öillä niinkuin muut ihmiset. Jos hän menee ulos, niin älä ole häntä näkevinäsi.
— Kreivi? Taaskin kreivi!
— No, olkoon sitten parooni, se on minusta samantekevä. Mutta katsopa tuonne … kareja keulan edessä! Se on hän, joka tulee tuolla vallilla!
Bertelsköldin pitkä vartalo kuvastui samassa selväsi yöllistä taivasta vasten. Hänelle ei ollut lepoa suotu viimeisten mielenliikutusten jälkeen. Siitä oli jo aikoja, kun hän oli nähnyt valoisan kesäyön, ja täällä ulkona oli niin viileää, niin ihanaa.
— Kuinka monet vuosisadat lienevät tuiskuttaneet luntaan näille valleille? — sanoi hän itsekseen. — Sitä ei kukaan tiedä. Niiden ikä ulottuu kuin lapsuudenmuisto kauas muinaisuuteen, eikä kukaan tiedä sanoa milloinka, ei kukaan, mitenkä. Ne ovat yhtä vanhat kuin kristinusko näillä tienoilla ja ne ovat aikoinaan suojelleet sen kehtoa. Vanhat vallit — juuri teidän vierellänne minä ensi kerran näin hänet, jonka muistoa en enää voi poistaa mielestäni! Tänään seison täällä minä lyhytaikaisine muistoineni — eilen seisoi täällä joku toinen, huomenna taas toinen — kaikki olemme hetken lapsia, mutta te olette vuosisatain!
— Hän lähtee oijustamaan vallin yli Larssonin leikkituvalle; hän tietää, kuka siellä odottaa, — kuiskasi kiusaaja vierustoverilleen.
Penna murahti kuin kahlekoira.
— Olisinpa vanha husaari, kyllä minä tietäisin, mitä tekisin, — jatkoi toinen.
Mutta Penna ei tiennyt enää mitä teki. Hän kiipesi vimmoissaan vallille ja seisoi Bertelsköldin selän takana, ennenkuin tämä häntä huomasikaan.
— Minä opastan sinut leikkituvalle! — jupisi hän, ja karkasi samassa niin voimakkaasti luullun vihollisensa kimppuun, että tämä — ihan valmistumaton kun oli mokomaan hyökkäykseen — tupertui alas vallilta, joka tällä kohdalta oli sangen jyrkkä.
Hiljainen huudahdus kuului alhaalta, ja Penna voi erottaa pudonneen, joka nyt makasi kivilohkareitten seassa, joita sinne oli luultavasti täytteeksi vedätetty.
— Joudu, anna hänelle viimeinen isku, niin ei kieliä kantele! — kuiskasi Gast, joka oli hiipinyt hänkin vallille.
Penna seisoi liikkumatonna. Hänen vimmansa oli kadonnut hänen kilpailijansa pudotessa: hänellä oli sekava aavistus siitä, että hän pikaisuudessaan oli tehnyt tyhmän tekosen, ja hänen luonnollinen hyvyytensä alkoi jälleen päästä voitolle.
Kapteeni Gast puolestaan loi aran silmäyksen maaherran asunnon ikkunoihin. Ei ole hyvä liian kauan seistä tuulta vasten, ajatteli hän. Tuo kopea herra tuolla alhaalla on saanut maksun aamullisesta, Palosaaren väylällä tekemästään tempauksesta. Hän on kosija numero yksi. Vahti pistänee talteensa kosijan numero kaksi. Sitten tulee apen vuoro. Gast ei olekaan vielä se lakastunut nauriinvarsi, joksi häntä luulevat. Jos en enää purjehdikaan mieleni mukaan onnen merellä, niin tahdon näyttää heille, että olen vedenalainen riutta, ja he joutuvat haaksirikkoon minuun törmätessään. He saavat maksun kaikesta, ja hyvän hyyryn he saavatkin kuninkaan sormuksesta!
Näitä kostontuumia hautoen riensi Gast tiehensä valoisassa yössä, Pennan häntä huomaamatta.
Mutta nyt kuului muutamia sanoja tuolta alhaalta.
— Jos olet rosvo, niin ota kukkaroni, mutta auta minua täältä, sillä minä en pääse liikkumaan! — valitti Bertelsköld.
Penna kuunteli. Hän luuli tuntevansa tuon äänen. Hän seisoi kuin kivettyneenä.
— Pölkkypää! — sanoi taas pudonnut matalalla äänellä, etkö tiedä, että kuningas nukkuu muutamain askelten päässä täältä. Täytyykö herättää koko linnan väki apua huutamalla?
Penna oli kuullut tarpeeksi. Hän harppasi, niinkuin olisi tuli häntä polttanut, ja hyppäsi yhdellä loikkauksella vallilta alas, samaa tietä, jota hän oli pannut kilpailijan menemään. Onnistuen paremmin kuin tämä, tuli hän jokseenkin eheänä alas eikä huomannut edes sitäkään, että nyrjäytti jalkansa ja sai pari mustelmaa polviinsa. Tuskin hän oli tullut alas, kun hän heittäysi kaatuneen päälle ja alkoi täyttä kurkkua ulvoa.
— Lurjus, pidätkö suusi kiinni! kuiskasi Bertelsköld, joka luuli yhtyneensä hulluun ihmiseen, joka panisi koko linnan väen liikkeelle.
Mutta Penna ulvoi vain, ja töin tuskin voi kreivi erottaa muutamia katkonaisia sanoja: — Minun oma isäntäni! Minun rakas herrani!…
Pilvet olivat tällä aikaa kevenneet, eikä pimeys enää ollut niin synkkä. Suureksi ihmeekseen tunsi Bertelsköld miehen vanhaksi palvelijakseen, jota hän ei ollut nähnyt kahteentoista vuoteen. — Sinäkö, Istvan, olet täällä? —- sanoi hän. — Ajaako sinua painajainen, kun heität minut vallilta alas?
— Kun olisin tiennyt teidän siinä olevan! — ulvoi Penna taas nyyhkyttäen… Lemmon Kasti… Koira minä olen, hullu koira, joka olen omaa herraani puraissut!… Rakas, armollinen isäntä, elättekö vielä?
— Vaiti, junkkari, niin annan sinulle anteeksi. Olen taittanut jalkani, kenties käsivarteni, enkä pääse liikkumaan. Kanna minut heti kohta huoneeseeni; se on linnan sivurakennuksessa, ja kuninkaan henkilääkäri asuu viereisessä huoneessa. Mutta heitä pois, mies, tuo ulvominen, muuten lyön sinulta kädet ja sääret poikki, kun taas pääsen jaloilleni. Meidän täytyy sanoa, että olen vahingossa pudonnut.
Penna oli puoleksi tainnoksissa surusta ja säikähdyksestä. Kuitenkin hän nosti, niin varovasti kuin taisi, rakastetun isäntänsä väkeville karhunkäpälilleen ja vaelsi linnaan, kokien kovin hullunkurisesti niellä nyyhkytyksiään, joita ei tahtonut saada millään lailla tukahdutetuiksi.
29. EERIKKI LJUNG KUNINKAAN KEITTIÖSSÄ.
Eerikki Ljung oli muiden Larssonin talon miespuolisten vierasten kanssa majoitettu isoon tupaan, jonka lattialle oli olkia levitetty. Oljilla lepäsi kahdeksan poikaa ja nuorta miestä, kullakin pienoinen villapeitto katteenaan. Seinään kiinnitetyissä sängyissä, joita aina oli kaksi päällekkäin, makasi kahdeksan vanhempaa henkeä ruovonröyhyillä täytetyillä matrasseilla. Höyhenpatjoja oli yllinkyllin arvokkaampien vierasten varalle.
Nukkuessaan ajatteli Eerikki vain sitä, että hänen huomenna piti mennä kuninkaan luo. Merkilliseltä se tuntui hänestä, mutta miksi antaisi hän sen untansa häiritä. Hän oli ollut liikkeellä varhaisesta aamusta ja nukkui sentähden niin raskaasti, että hänen puolestaan olisi voinut vierittää vaikka koko talon mereen ja purjehtia niin Länsipohjaan. — Herätä minut kello kolme, — oli hän sanonut vanhalle Sannalle, joka palveli makuutupalaisia ja jolla enemmän kuin kellään muulla oli se linnun luonto, ettei kukaan tiennyt, milloin hän kesällä nukkui.
Palovartija oli juuri huutanut talon nurkalla, kun Sanna suurella vaivalla sai nuoren herran käsiinsä peittojen ja olkien rykelmästä. — Kello on kolme, — sanoi hän.
Mutta Eerikki käännähti toiselle kyljelleen eikä ollut mistään milläänkään.
— Aiotteko nousta? — jatkoi eukko ja pudisteli häntä jalasta.
Mahdotonta saada häntä virkoamaan.
— Kuningas odottaa!
Kuin nuoli oli Eerikki jaloillaan. Hänen parhaat vaatteensa, hänen hienoin paitansa tärkättyine kauluksineen ja isän hopeinen kaulahakanen olivat jo valmiina hänen vierellään.
Kymmeniä kertoja oli äiti, joka ei ollut saanut unta silmiinsä koko yönä tätä kuninkaallista armoa ajatellessaan, kysynyt, mitä kuninkaalla mahtoi olla hänelle sanomista, ja kymmeniä kertoja oli Eerikki vakuuttanut, että hän yhtä vähän kuin äitikään voi sitä arvata. — Pahaa se ei voi olla, hän oli iloisen näköinen, — vakuutti Eerikki.
— Et saa unohtaa kutsumasta häntä hänen majesteetikseen, — varoitti äiti. — Kampaa tukkasi eteisessä ennen kuin menet sisään ja pyyhi tomu tarkasti saappaistasi. Älä puhu ennenkuin hän kysyy, ja katso häntä suoraan silmiin. Jos hän kysyy sinulta jotakin vanhemmistasi, niin sano hänelle, että isäsi palveli Ruotsin kruunua siihen aikaan, jolloin ei kenelläkään muulla tässä maassa kuin Löfvingillä ja hänellä ollut siihen rohkeutta. Näytä sitten, että voit pitää suusi kiinni, kun uteliaat hovilakeijat kyselevät, ja riennä heti kotiin. Varo paidan kaulustaa, pane takki oikein nappiin, äläkä pidä käsiäsi taskussa.
— Hyvästi, nyt en enää jouda! — sanoi Eerikki ja oli jo eteisessä.
— Jumala olkoon kanssasi, lapseni! — huusi huolestunut äiti hänen jälkeensä ja palasi tytärtensä luo, jotka kuningashuolista vapaina nukkuivat luhdissa lähellä makuutupaa.
Oli neljän aika aamulla, kun Eerikki, kaikki nämä varoitukset kilpenään, saapui Korsholman linnaan, peläten, että kuningas kenties jo oli häntä odottanut. Hänen kummastuksekseen olivat kaikki muut paitsi vahdit vielä sikeässä unessa, ja hänen tahtoessaan mennä sisään sanottiin portilla: "seis".
Nyt vasta muisteli Eerikki kuulleensa, ettei Aadolf Fredrikin hovissa ollutkaan tapana nousta näin varhain. — Milloin portti avataan? — kysyi hän.
— Odota! — vastattiin.
Ei auttanut muu kuin odottaminen. Hän meni valleille kävelemään ja valleilta niityille. Aamuaurinko paistoi kirkkaasti metsän yli Veikkaalaan päin, ja kastehelmet kimaltelivat ruohistossa. Vanha rakkaus kasveihin ja kukkiin virkosi Eerikin sydämessä, ja vaikkei ollutkaan enää paljon oppimista tuossa satoja kertoja tutkitussa seudussa, lähti hän kuitenkin keräämään kasveja vallien ympäriltä. Ei kestänyt kauan, ennenkuin kaikki Hammarbyn iloiset muistot taas virkosivat eloon. — Jos minulla nyt olisi Eriika Lindelia täällä, — ajatteli hän itsekseen, — niin tutkisimme tämän anthylliksen arkkiaatterin suurennuslasilla… Kukahan nyt auttanee häntä kirjoittamaan nimiä kasvien puikkoihin, kuka puristamaan kasveja ja selittämään Pliniusta? Kai tekee sen Kaarle… Kaarle Linnaeus pieni, erotukseksi suuresta, — lisäsi hän huokaisten kaipuun ja mustasukkaisin tuntein.
— Hyvä on, ettei kukaan tiedä, minkätähden nimeni on Ljung! — ajatteli hän heti sen jälkeen. — Entä jos lähettäisin Eriikalle linnaean Vaasasta, puristettuna yhteen jonkin hienon erica vulgariksen kanssa? Senpä teenkin. Molempia lajeja kasvaa tuolla läheisellä männikkömäellä.
Tuumasta toimeen. Eerikki meni Lemetinsaaren puolella olevalle männikkömäelle ja oli pian kiintynyt kasviopillisiin tutkimuksiinsa niin, että unohti sekä kuninkaan että kaikki äidilliset neuvot. Viimein hän kuuli tornikellon lyövän. Hän luki lyönnit. Kello oli kahdeksan.
— Kuningas on odottanut minua! — ajatteli hän säpsähtäen. Hän juoksi läpi pensaiden ja risukoiden ja oli kohta linnan portilla.
Nyt hän pääsi sisään. Kaikki olivat nyt liikkeellä. Adjutantteja ja hovimestareita, kokkeja ja palvelijoita juoksenteli ristiin rastiin, ja Vaasan porvaristo kysytti alamaisuudessa, milloin hänen majesteettinsa näkisi hyväksi laskea heidät puheillensa. Mutta hänen majesteettinsa ei ollut vielä pukeutunut. Porvariston käskettiin tulla kello kymmenen tienoissa. Töin tuskin pääsi Eerikki puhuttelemaan ensin erästä kamaripalvelijaa, sitten hovimarsalkkaa, parooni Löweniä, jolle hän ilmoitti, että hänen majesteettinsa oli käskenyt hänet tänne. Hän sai käskyn odottaa tuolla alhaalla, kunnes häntä kutsuttaisiin.
Minne hän menisi? Huoneet ja eteiset, vieläpä pihakin, olivat täynnä väkeä. Eerikki meni keittiön nurkkaan seisomaan.
Tämä tärkeä osa linnaa ja maaherran asuntoa oli tätä tilaisuutta varten laajennettu yhdellä tai kahdella viereisellä huoneella, ja kaikissa oli kova kiire. Vaikka suurin osa seuruetta asui kaupungissa, oli mestarikokeilla ja pöydänkattajilla täysi tekeminen, sillä paitsi aamiaishommia täytyi jo pitää huolta päivällisistäkin, joille kaupungin virkamiehet ja etevimmät porvarit oli käsketty. Kaikki olivat sentähden liikkeessä, arvokkaalla tavalla ylläpitääkseen kuninkaallisen pöydän arvoa, ja meren, metsän ja karjan parhaat ja tuoreimmat antimet kerättiin nyt keittiöihin ja kellareihin asiaankuuluvasti tarkastettaviksi ja valmistettaviksi.
Eerikin sisään tullessa oli keittiössä täysi kapina. Pahaa ennustava sisällinen sota oli syttymässä keittiömestari Björckin ja mestarikokki Areliuksen välillä. Syynä oli se, että viimeksimainittu alhaisempi virkamies oli ollut niin kuulumattoman rohkea, että oli tehnyt muutoksen korkeiden asianomaisten vahvistamaan ja niin muodoin peruuttamattomasti voimassa olevaan kuninkaalliseen ruokalistaan. Björck toi esiin kumoamattomia todistuksia siitä, että tässä tärkeässä asiakirjassa, jonka hovimestari Åberg oli allekirjoittanut, oli selvin sanoin kirjoitettuna: uunissa paistettua haukea. Ja kuitenkin oli Arelius ollut kyllin rohkea tahtoakseen tehdä siitä mureketta!
Puolustuksekseen muistutti loukkautunut mestarikokki, että hän oli palvellut jo viisikolmatta vuotta kuninkaallisessa keittiössä. Kuningas Fredrik-vainaja, jonka makuaisti oli erinomaisen tarkka ja joka kieltämättä ymmärsi nämä tämmöiset asiat, oli usein kiitellyt hänen kalaruokiaan, ja mitä uunissa paistettuun haukeen tuli, luuli hän kykenevänsä kilpailemaan sen valmistuksessa itsensä keittiömestarin kanssa. — Mutta, jatkoi hän, — minä otan Ruotsin valtakunnan sen seikan todistajaksi, kuinka sopivaa mahtanee olla panna kuninkaan pöytään tuommoisia viiden tai kuuden naulan painoisia haukia uunissa paistettuina! Sen sijaan, että taitoani pilkataan, tulisi minua polvillaan kiittää siitä, että olen pelastanut kuninkaallisen majesteetin ja valtakunnan arvon ja laatinut murekkeen, joka ei voi muuta kuin herättää asiantuntijain suurinta ihastusta!
— En epäile mestarikokin erinomaista kalamurekkeen valmistamistaitoa; sitähän syödään kaikissa talonpoikaishäissäkin, — vastasi keittiömestari vähän pilkallisesti. — Mutta koska ei käy kieltäminen, että uunissa paistettua haukea on käsketty valmistaa päivälliseksi, lienee mestarikokin alamainen velvollisuus mukautua hänen majesteettinsa armollisen määräyksen mukaan. Sentähden saan velvoittaa mestarikokin ehdottomasti ottamaan sanotunlaisen hauen valmistettavaksensa.
— Mutta silmästänikö minä sen hauen nyt kaivan, tässä katalassa kaupungissa ei ole isompia, ja suurimmat on jo hienoiksi hakattu! — huudahti mestarikokki tuskissaan.
— Se on mestarikokin oma asia, — sanoi keittiömestari esimiehen ylemmyyttä äänessään. — Hauki on kokonaisena pöytään tuotava, vaikkei se olisi hollannin silliä isompi.
— Olkoon minun puolestani vaikka särjen kokoinen, — jupisi mestarikokki ja syöksyi ulos tarkastamaan vielä kerran kaikkia kalastajaveneitä.
— Mitä sinä täällä teet? Miksi seisot tiellä? — kysyi keittiömestari mahtavasti Eerikki Ljungilta.
— Hänen majesteettinsa on armossa käskenyt minun odottamaan puheillepääsyä, — vastasi Eerikki.
— Se on toinen asia, — vastasi tuo mahtava mies leppeämmällä äänellä. — Istu, jos sinulla lie tuolia muassasi.
— Kiitän, saatan minä seisoakin, — sanoi Eerikki.
Kohta sen jälkeen aukeni ovi, ja mestarikokki astui riemuiten sisään, mukanaan eräs vanha kalastaja, Lauri eli Laurikainen, tuo vanha tuttavamme, joka nyt harjoitti tätä elinkeinoa ja kantoi jotakin kammottavaa otusta selässään.
— Mikä se on? — tiuskaisi keittiömestari.
— Se on hauki, — vastasi mestarikokki.
Ja haukihan se olikin, mutta haikalaksi sitä olisi saattanut luulla. Se oli niin pitkä, että kun pää julmasti ammotti miehen olan yli, laahasi pyrstö pitkin lattiaa. Ei mikään puntari ottanut sitä nokkaansa. Se punnittiin vaa'alla, ja painot osoittivat kolmea leiviskää ja kuutta naulaa. Semmoista haukea sopi kuninkaalle tarjota! Vaasan kaupungin ja mestarikokki Areliuksen kunnia oli pelastettu.
— No, peratkaa ja paistakaa se, niinkuin mestarikokki hyväksi näkee, mutta minun väkeni ei siihen jouda, — sanoi keittiömestari äreästi.
Arelius kävi kohta työhön käsiksi. — Joku tulkoon tänne, — huusi hän, — samalla kun kalastajan avulla veti hirviön takapihalle ja laski sen laudalle.
Eerikillä oli aikaa ja hän seurasi mukana. Ei koskaan hän ollut nähnyt mokomaa veden venkaletta. Sen kita oli niin suuri, että se olisi voinut hoklaista kahlekoiran; lujat hampaat ja halkinainen pyrstö osoittivat, että se oli ollut monessa ottelussa. Yksitoista koukkua ja puolen leiviskän hauki löytyi vatsasta sitä perattaessa: vähintään yksitoista kertaa se oli siis elämänsä aikana, joka oli arvioitava vähintään kahdeksaksikymmeneksi vuodeksi, pelastunut, kunnes kahdennellatoista kerralla yhtyi koukkuun, jota oli mahdoton katkaista.
Mutta paitsi yhtätoista koukkua oli hauen vatsassa vielä pieni esine, jonka mestarikokki pudotti maahan siitä välittämättä. Eerikki otti sen ja pyyhki sitä. Se oli pieni ja himmeästi loistava sormus.
— Katsokaapa, — sanoi hän mestarikokille, — hauen vatsassa oli sormus.
Mestarikokki katseli sitä. — Vaskipalanenhan tuo vain on, — sanoi hän ja nakkasi sen ylenkatseellisesti luotansa.
— Saanko pitää sen? — kysyi Eerikki.
— Pidä hyvänäsi, — nauroi kokki. — Mutta mistä Lauri sai tämän hirveän hauen?
— Palosaaren salmesta, — vastasi kalastaja.
30. AURINGON PAISTETTA PILVIEN LOMITSE.
Sill'aikaa, kun Eerikki Ljung näin odottamatta tuli saamaan tuon "vaskipalasen", jota mestarikokki Arelius ei katsonut arvonsa sallivan ottaa edes maasta ylös, oli eräs toinen tämän kertomuksen taittunut säie yhtä odottamatta solmiutunut yhteen muutamain askelten päässä hänestä.
Linnan kylkirakennuksessa oli nimittäin kolme huonetta järjestetty kuninkaan henkilääkärille, tohtori Petersenille ja sivusadjutantille, kreivi Bertelsköldille, jotka hänen majesteettinsa tahtoi pitää läheisyydessään. Tänne kantoi siis tuo lohduton Penna — eli Istvan, joka oli hänen entinen nimensä — haavoittuneen herransa tuon ikävän linnan valleilla tapahtuneen erehdyksen jälkeen. Henkilääkäri herätettiin heti unestaan eikä hän voinut muuta ajatella kuin että hänen majesteettinsa oli syönyt liiaksi mansikoita edellisenä iltana ja että nuo mansikat nyt uhkasivat valtakunnan rauhaa. Niin pian kuin hän kuuli, että kysymyksessä oli vain taittunut käsivarsi, kirkastui hänen otsansa ja hän kävi tottuneesti haavoja tarkastamaan.
Valitettavasti ei ollut ainoastaan oikea käsivarsi pahoin vahingoittunut, vaan oikea jalkakin oli ihan poikki. Tohtori kävi totiseksi ja murahti, että asia oli arveluttava.
— Ette siis luule minun voivan seurata hänen majesteettiaan matkalle? — kysyi Bertelsköld ranskaksi.
— Matkalle? — murisi tohtori. — Toiseen maailmaan te tulette matkustamaan, jos liikautatte jännettäkään kuuteen viikkoon.
— Entä sitten? — kysyi Bertelsköld levottomasti.
— Sitten saadaan nähdä, halpautuuko käsivartenne, mikä on todennäköistä. Onnittelen teitä, ettei teidän koskaan enää ole pakko käydä kaksintaisteluun, kreiviseni. Mitä sääreen tulee, ei sen tila ole niin vaarallinen; minulla on täällä lastoja matkaa varten. Te tulette vain käymään kainalosauvan varassa niin kauan kuin elätte.
— Ihania toiveita! — huokasi kreivi.
— Joutavia! — älkää olko millännekään! Onnellinen mies, te annatte nyt palttua hoviseuruelle — minäkin soisin voivani tehdä samoin! Te säästytte tulemasta murhatuksi kylmillä kotleteilla, kelvottomalla viinillä, yön seisoneella kaljalla ja loppumattomilla puheilla. Sen sijaan siirrytte maatiloillenne ja elätte siellä kuin pasha syöden viiliä ja vastakirnuttua voita. Jos sitten vaihteen vuoksi tahdotte niskanne taittaa, niin ette muuta tarvitse kuin viskaatte kainalosauvanne pois. Mutta sanokaapa minulle, olitteko hullu vai kuljitteko unissa ryhtyessänne heittämään kuperkeikkaa alas valleilta?
— Jalkani lipesi kasteisella nurmella, ja minä luiskahdin vallilta alas.
— Kuka käski teidän mennä sinne? Ikäänkuin ihminen olisi muuliaasi, luotu jyrkänteitä kävelemään. Ja miten te elätte? Täytyy nukkua silloin, kun on nukkumisen aika, syödä syönnin aikana, kävellä, kun on kävelyn aika — ja kävellä siellä, missä sopii kävellä ja panna piste siihen, missä on pisteen paikka. Haavat on sidottu. Toivotan teille hyvää yötä.
Näin puhuen meni henkilääkäri haukotellen keskeytettyä lepoansa jatkamaan. Bertelsköld koetti turhaan nukkua. Hänen taittuneet, nyt kankeiksi lastoitetut jäsenensä tuottivat hänelle kipua, ja pohjolan kesäyö oli hänelle liian valoisa. — Istvan! — sanoi hän entiselle palvelijalle, joka surullisena ja katuvaisena oli hiipinyt kuin koira huoneen nurkkaan.
Penna nousi ylös.
— Mikä sinua riivasi, mies, kun sysäsit minut vallilta alas? Oliko kukaan palkannut sinut siihen?
Pennan povesta pääsi huokaus, joka hyvin paljon muistutti erään nelijalkaisen eläimen rintaääniä, ja hän kertoi omalla tavallaan mustasukkaisuudestaan, joka oli alkanut leikkituvan luona Larssonin puutarhassa, vahvistunut Esterin pilkanteosta, yltynyt kapteeni Gastin puheista ja viimein soaissut hänen järkensä niin, että hän kadotti kaiken mielenmalttinsa. Nyyhkytykset ja kiroukset keskeyttivät aina tuon tuostakin hänen kertomustaan.
Bertelsköld oli käynyt yhä tarkkaavammaksi. Hän alkoi luulla miestä hulluksi. Tuo yksinkertainen tomppeliko olisi se mies, jonka Ester Larsson oli katsonut paremmaksi häntä, korkeasukuista, hienosti sivistynyttä — häntä, joka oli valmis uhraamaan kaikki säätynsä ennakkoluulot koroittaakseen hänet puolisona rinnalleen! Mahdotonta; jo paljas ajatuskin jostakin semmoisesta tuntui hänestä häpeälliseltä.
Hän koetti päästä tästä tuskallisesta ajatuksesta ja sadoilla syillä todistaa itselleen, että Istvan iloissaan kuninkaan tulosta oli maistellut liiaksi. Mahdotonta; tuo ajatus ei antanut hänelle lepoa eikä rauhaa. Hän kyseli — Istvanin teeskentelemättömät tunnustukset sopivat vain liiankin hyvin yhteen Esterin omain viittauksien kanssa.
Tämä pahensi hänen tilansa. Välttämätön haavakuume tuli aamupuoleen, ja hän alkoi hourailla.
— Ester! — huudahti hän. — Minä tahdon puhutella Ester Larssonia!
Penna kuuli joka äännähdyksen ja pelästyi kovin. Entä jos hänen rakastettu herransa nyt kuolee, ja Penna saa hänen kuolemansa omatunnolleen. Mitä oli tehtävä?
Kreivi huuteli yhä Esteriä. Vaikka Penna ei ensinkään tätä ymmärtänyt, päätti hän noudattaa sitä, minkä hän käskyksi käsitti. Hän kutsui kreivin palvelijan sisään ja juoksi varhain aamulla Larssonin taloon. Ester oli jo valveilla.
— Herrani on kuolemaisillaan ja tahtoo sinua puhutella! — huusi hän sydän kurkussa.
— Sinun herrasi? — kysyi Ester kalveten.
— Minun isäntäni, kreivi Pertensöld! — vastasi Penna.
Muuta ei tarvittu. Muutamien minuuttien perästä oli Ester lainkaan ajattelematta tällaisen ja tähän aikaan päivästä tapahtuvan käynnin tavattomuutta, linnassa haavoitetun luona.
Bertelsköld oli nukahtanut; tunnin lepo vahvisti vähän hänen voimiaan. Ester istui hänen päänalustansa vieressä välittämättä palvelijan kummastelevista katseista ja sai Pennan katkonaisista kuiskeista jonkinlaisen selon siitä, mitä oli tapahtunut.
Nyt heräsi kreivi, katseli häntä pitkään ja surullisesti ja viittasi molemmat miehet poistumaan. Hän jäi kahden kesken nuoruutensa lemmityn kanssa.
— Onko totta, — kysyi hän, — mitä Istvan on minulle sanonut? Hänkö se on, joka…
Hän ei jaksanut jatkaa. Mutta Ester vastasi hiljaa:
— Se on isäni tahto.
— Isäsi tahto? Eikä siis sinun!
— Ei.
Sairas huokasi helpotuksesta. — Suo minulle anteeksi, — sanoi hän, — että hetkenkään ajan saatoin epäillä sitä! Kuitenkin lienee asia päätetty? Onko se päätetty?
Ester ei vastannut.
— Se on siis päätetty, — jatkoi kreivi. Minä toivottaisin sinulle onnea, mutta minä en voi sitä tehdä. Millaista elämää tuletkaan viettämään tuon miehen kanssa?
Ester oli yhä ääneti.
— Sinä olet jalo nainen. Jaloutta ei käy koskaan alhaisuuteen yhdistäminen, jos mieli jalon jalona pysyä. Ja vaikka kohottaisit tuon miehen niin korkealle kuin se hänelle on mahdollista, tulet sinä kuitenkin vajoamaan, ja mieleni on siitä paha. En puhukaan enää halveksitusta rakkaudestani. Minä olen hukkaan joutunut mies, jonka täytyy valita kuolema tai kainalosauva. Sentähden en voi enää tarjota sinulle taitettua käsivartta ja tukea, kun itse tukea tarvitsen. Mutta minä vannotan sinua, Ester, kallis ystäväiseni, älä vajoa siitä jaloudesta, minkä Luoja on sieluusi istuttanut! Käy ennemmin yksinäsi elämän läpi, tai valitse kelvollisempi, semmoinen, joka ainakin ymmärtää sinut, semmoinen, jonka kanssa joskus voit ajatuksia vaihtaa, ajatuksia, jotka eivät aina koske tämän maailman ajallisia murheita ja jotka edes hiukan eroavat siitä aatepiiristä, jossa orja elää huolissaan jokapäiväisestä leivästä.
Esterin silmät loistivat. Oli vain yksi sana, jonka hän oli käsittänyt ja joka yht'äkkiä kasvoi päätökseksi hänen tarmokkaassa sielussaan.
— Hukkaan joutunut mies? — kertasi hän. — Miksi niin? Ei kukaan ole hukkaan joutunut, joka ei ole itse itseään hukannut!
— Elämä kainalosauvain nojassa, yksinäinen, iloton elämä, ja aina mieltä kalvamassa tieto siitä, mitä elämäni olisi voinut olla sinun rinnallasi — ei sellainen elämä ole minkään arvoinen!
— Eläkää lastenne hyväksi!
— Lapseni ovat pieniä eikä heillä ole äitiä!
— Hakekaa, niin löydätte heille äidin omasta säädystänne.
— En ikinä. Tulkoon sieluni yhtä raajarikoksi kuin ruumiini nyt on, jos koskaan valitsen toisen puolison kuin sinut.
— Onko se teidän luja ja peruuttamaton päätöksenne?
— On. Ja sinä, sinä kysyt sitä vielä?
— Kenties tulee se päivä, jolloin taas olette terve ja ajattelette toisin!
— Monta vuotta olen tätä päätöstä valmistanut, ja kuitenkin sinä luulet sitä vain oikuksi!
— No hyvä — tahdon siis näyttää teille, ettette olekaan hukkaan joutunut mies.
— Sinäkö? Millä lailla?
— Minä tahdon ruveta teidän lastenne äidiksi.
— Suuri Jumala — onko se mahdollista, että onni vielä voi hymyillä minulle sinun huuliltasi? Siis tahdot…
Ester katseli rakkaudesta lämpöisin ja itsetunnosta ylpein silmin haavoittunutta aatelismiestä. — Kuulkaa minua, — sanoi hän. — Niin kauan kuin vielä olen vapaa, ja ennenkuin nöyrästi taivun miehen tahdon alamaiseksi, niinkuin vaimon tulee tehdä, on tarpeellista, että puhumme suoraan ja vapaasti ymmärtääksemme toisemme nyt ja vastedes.
— Ah, sano mitä tahdot, kun et vain enää ota sanaasi takaisin!
— Te olette lempeä, ylevämielinen ja jalosti ajatteleva mies, kreivi Bertelsköld, mutta te olette heikko.
— Sinun suhteesi … se on totta.
— Te olette herkkä vastaanottamaan vaikutuksia ja kuulemaan ihmisten arvosteluja. Se päivä on tuleva, jolloin teitä moititaan siitä, että olette koroittanut halvan porvarintyttären rinnallenne ja jolloin sanotaan, että juuri hän on sitä tahtonut. Sanokoot mitä sanovat: minä en pelkää itseni vuoksi, minuun eivät herjaukset ulotu. Mutta teillä ei ole kyllin terästä tahdossanne käydäksenne omaa tietänne ja seurataksenne omaa vakaumustanne, huolimatta siitä, mitä siitä sanotaan. Semmoinen puhe kenties kerran rikkoo rauhanne.
— Ei koskaan!
— Mikä on ihmisten ei koskaan! Hetkinen, joka luulee olevansa iankaikkisuus — ei sen enempää! Mutta kun te kerta horjutte, niin muistakaa, että kieltäydyin suostumasta tarjoukseenne silloin, kun teillä oli tarjottavana minulle kaikki ja myönnyin siihen silloin, kun sanoitte itseänne hukkaan joutuneeksi mieheksi!
— Jos sen joskus unohtaisin, on sinulla oikeus muistuttaa minua siitä.
— Ei, kreiviseni, olkaa varma, etten sitä tee. Vaimo ei saa katsella mieheensä ikäänkuin ylhäältä käsin eikä vallita häntä edes menneillä muistoillakaan. Puhun teille tästä viimeisen kerran, niinkauan kuin vielä olen vapaa. Koroitettuanne minut vertaiseksenne tulee minusta teidän palvelijanne ja minä alistun kaikkeen, mihin naisen tulee alistua.
— Ojenna minulle kätesi merkiksi siitä, että olet minun omani!
— Ota se, Jumalan kaikkivaltiaan nimessä!
Ja Ester ojensi hänelle kätensä, jota kreivi suuteli. Tämä kädenpuristus oli heidän kihlauksensa, ja se oli peruuttamattomampi kuin jos olisi ollut tuhansien todistajien vahvistama.
— Nyt paranen pelkästä ilosta, — kuiskasi haavoittunut vesissä silmin.
— Niin, sinä paranet ilosta ja sinä paranet paremmasta lääkkeestä kuin mitä itse kuninkaan henkilääkärikään voi tarjota sinulle, — vastasi Ester Larsson lämpimästi.
— Sano uudestaan minua sinuksi. Siitä on kauan, kun kuulin noin suloisen sanan. Tuo sinä-sana tulee olemaan minun lääkkeeni ja sinä minun henkilääkärini.
— Toinen ei estä toistaan. Minä tiedän tohtorin — paremman kuin kuninkaan tohtorin, tai oikeastaan tohtorittaren.
— Se ei voi olla kukaan muu kuin sinä.
— Kuka tietää? Mutta nyt tulee meidän valmistautua kalliota murtamaan.
— Sinä luulet siis, että kuningas…
— Kuningas on kankaalle maalattu vuori, mutta minä tiedän vuoren, joka on harmaata kiveä. Ja se vuori on isäni.
31. HUSAARI, LUKIOLAINEN JA PORVARISKUNINGAS.
Odotus alkoi käydä pitkäksi. Vaskipalanen taskussaan meni Eerikki Ljung isoille portaille hänen majesteettinsa käskyä odottamaan.
Siellä seisoi hänen enonsa Penna, synkkänä kuin syksyinen yö. Minkä kummallisen sattuman johdosta miehen ymmärrys aivan äkkiä oli selvinnyt — oliko hän ollut niin rohkea, että oli kuunnellut, vai oliko muuten jokin valonvilahdus saanut hänen hämärät käsityksensä selviämään — siitä ei ole koskaan saatu mitään varmaa tietoa. Se vain on varmaa, että hän nyt ymmärsi, minkätähden Ester Larsson oli kutsuttu linnaan, ja minkätähden Ester oli tätä kutsumusta totellut ja minkätähden Penna itse oli käsketty ulos. Sitä ei Penna sitävastoin ensinkään ymmärtänyt, mitä hänen nyt tulisi tehdä. Ollen mustasukkainen kuin korsikalainen — mikä ei ole harvinaista näissä osissa maatamme — oli tämän kunnon miehen vähän vaikea ajatella, että hänet noin juhlallisen kihlauksen jälkeen oli näin hylyksi heitetty. Neljäkymmentä vuotta oli hänessä yksi ainoa intohimo, ensimmäinen koko hänen elämässään hänen tietämättään kytenyt, ja nyt oli satunnainen tuulenpuuska puhaltanut sen ilmituleen. Kivinen kalliokin voi haljeta kuumuudesta, märkää suotakin voi kulovalkea kärventää, ja Pennako olisi voinut pysyä kylmänä, ruvettuaan vihdoin viimeinkin kiehumaan!
Mutta kun hänelle johtui mieleen, että hänen onnensa ryöstäjä ei ollut kukaan muu kuin hänen oma entinen herransa ja isäntänsä — ainoa ihminen, johon hän tähän asti oli rajattomasti kiintynyt — sama isäntä, joka muinoin oli pelastanut hänet turkkilaisten vankeudesta, ja jota hän vast'-ikään oli palkinnut siitä taittamalla häneltä kädet ja jalat, — silloin roiskahti kuin kylmä raekuuro hänen mustasukkaisuutensa lieskaan, ja Penna oli sillä päällä kuin hän olisi ensin tahtonut lyödä kuoliaaksi koko maailman, paitsi herraansa, ja sitten itse hypätä lähimpään kaivoon.
Tässä mielentilassa tapasi hänet Eerikki Ljung. He olivat vanhoja ystäviä, ja Penna oli Eerikin lapsuuden aikana ajatellut ottaa sisarensa pojan Perttilän talon perilliseksi, kun päätös siitä, että Eerikistä piti tulla lukumies teki kaikki nämä tuumat tyhjiksi.
— Miksi eno on noin tuiman näköinen? — kysyi poika iloisesti. — Ei nyt saa olla nurpealla mielin, kun kuningas on täällä. Kuningas voi kaikkia auttaa, ja minä menen kuninkaan luo, — lisäsi poika, oikaisten vartensa korttelia pitemmäksi.
— Aiotko mennä kuninkaan luo? — kysyi Penna.
— Tietysti; hän on itse käskenyt minua tulemaan, — vastasi Eerikki.
Pennan päässä eivät neronleimaukset juuri usein välähdelleet, mutta tällä kertaa hän oli kuin poissa saranoiltaan, oli kuin toinen mies, ja oma ajatus iski hänelle päähän.
— Jos tapaat kuninkaan, — sanoi hän, niin pyydä häneltä, että saisin ruveta husaariksi.
— Eno tahtoo ruveta husaariksi! — huudahti Eerikki hämmästyen.
— Entä sitten? Husaarina olen ollut ennenkin, — vastasi Penna.
— Mutta eno on jo viidenkymmenen vuoden vanha.
— Se ei tee mitään. Luulen pysyväni vielä satulassa, ja vanha miekkani riippuu sänkyni päällä.
— Kuka sitten Perttilän taloa hoitaisi?
— Se hoitakoon itse itsensä.
— Mutta minkätähden?
— Se ei liikuta ketään. En rupea enää koirana olemaan. Tahdon kuolla sotamiehenä.
— Mutta nythän on rauha.
— Se on sama. Minä tahdon tapella. Kai kerta tulee sotakin.
— Mutta ei kai kuningas voi sotaa hankkia, antaakseen enolle tilaisuutta tapella.
Pennan täytyi myöntää, että se ei juuri ollut luultavaa.
— Mutta se on sama, — arveli hän. — Kauemmin en voi elää; sentähden tahdon kuolla niinkuin olen elänyt, miekka kädessä.
Hänen näitä sanoja sanoessaan vierähti pari isoa kyyneltä hänen ruskeille poskilleen. Tämä liikutti Eerikin hellää sydäntä.
— Mikä se on, joka noin raskauttaa teidän sydäntänne? — kysyi hän.
— Sitä sinä et käsitä. Mutta sama se — lisäsi hän hetken kuluttua — saatatpa yhtä hyvin olla ensimmäinen ja viimeinen, jolle sen kerron. Minä en kosinut Esteriä, orpanaani. Se oli hänen isänsä valtiopäivämies itse, joka tyrkytti häntä minulle.
— Ja nytkö hän ei huolikaan teistä?
— Nyt on hän tullut tänne…
— Kuka on tullut tänne?
— Entinen isäntäni, ratsumestari — Pertensöld. Onhan se päivänselvä asia.
— Minä en ymmärrä mitään.
— Ajatellessani, että tyttö on ollut hänen henttunsa — ja että he leikkituvassa kohtasivat toisensa — ja että olen sysännyt hänet vallilta alas — ja että olen tehnyt hänet raajarikoksi kaikeksi hänen elinajakseen — ja että olen heitetty roskaläjään kuin lopen kulunut luuta — ja että hän voi sanoa minulle: tuossa on meri, hyppää siihen! — tai: tuolla on turkkilainen, huimi häntä hornan lailla, ja anna hänen keihästää itsesi kuin silakka! — sillä jos ei minua olisi ollut, mitäpä tällä hetkellä olisit muuta kuin kurja orja Adrianopolissa? — onhan se päivänselvä asia, että minun täytyy kuolla, ja sentähden tahdon ruveta husaariksi.
— Kertokaa minulle koko asia! — sanoi Eerikki, jonka kävi sydämen pohjasta sääliksi tätä onnetonta miestä, ja veti hänet eteisen nurkkaan, jossa ihmisten häärinä vähemmin häiritsi heitä. Eerikki oli siksi viisas, että hän jo edeltäkäsin äitinsä puolinaisista sanoista ja Bertelsköldin monista Esteriä koskevista kysymyksistä Drottningholmassa oli arvannut enemmän kuin toiset olivat luulleetkaan, mutta enonsa sekavasta puheesta selvisi hänelle vain sen verran, että jotakin tavatonta oli tapahtunut. Ei kestänyt kauan, ennenkuin hänellä oli koko asia tiedossaan. Kreivi Bertelsköld, Ester, hänen enonsa, kaikki nämä tähän asiaan näin läheisesti kuuluvat henkilöt olivat hänelle rakkaat. Mikä ilo, mikä onni, voida tehdä jotakin kaikkien heidän hyväkseen! Tämä ajatus kypsyi Eerikissä tuota pikaa päätökseksi, ja kenties emme tee hänelle väärin, jos arvaamme, että se samalla hiveli hänen itserakkauttaan ja turhamaisuuttaan ja sai siitä uutta yllykettä.
Mutta kuinka hän, köyhä lukiolainen, voisi heikolla kädellään tarttua tapausten menoa ohjaamaan?
Hänelle johtui jotakin mieleen.
— Tiedänpä neuvon! — huudahti hän riemuiten. — Joka ei ole lahjaa pyytänyt, voi helpommin antaa sen takaisin. Menkää heti kohta, menkää, ennenkuin kukaan tietää, kuinka asia on, valtiopäivämiehen luo ja sanokaa hänelle, että olette tarkemmin miettinyt asiata — ettei teillä ole halua mennä naimisiin, niin pääsette kunnialla koko jutusta.
Penna alkoi tapansa mukaan miettiä.
Samassa tuli eräs kamaripalvelija, ajoi kuin lumireki kaikki tieltään pois ja julisti, että korkea majesteetti itse aikoi tulla tiedustelemaan kreivi Bertelsköldin terveydentilaa.
Ester Larsson ehti tuskin ulos haavoittuneen huoneesta, Penna ehti tuskin tehdä kunniaa, ja Eerikki Ljung oli parahiksi saanut lakin päästään, kun kuningas, vapaaherra Löwenin seuraamana, astui ohitse. Hänen majesteettinsa oli vielä aamupuvussaan ja niin suopean ja tavallisen ihmisen näköinen kuin joku Vaasan raatimies, ennenkuin raastuvankello on soinut yhdeksää maanantaiaamuna.
— Odota tuolla ylhäällä! — nyökäytti hän Eerikille päätänsä. Samassa aukaisi ja sulki kamaripalvelija oven.
Sen sijaan, että seuraisimme hänen majesteettiaan tai valvoisimme lukiolaisen tottumattomia askelia hovin portaissa, seuraamme Ester Larssonia, joka nopein askelin riensi kotiinsa, huomaamatta Pennaa, joka pää riipuksissa ja hitain askelin lähti samaan suuntaan kömpimään.
Vanha porvariskuningas istui huoneessaan, papereita ja sinettejä edessään kirjoituspöydällä, kun tytär astui sisään. Ester astui esiin ja suuteli hänen kättänsä, jonka jälkeen ukko samaten laski kätensä hänen päänsä päälle. Tämä oli tavallinen aamutervehdys, jota ei koskaan laiminlyöty. Mutta tänään painoi Ester erinomaisen lämpimästi suukkosensa kurttuiselle kädelle.
— Missä olet ollut? Minä olen jo kaksi tuntia odottanut sinua, — nurisi taas tuo ylen säntillinen isä, joka oli tottunut siihen, että tytär viimeistään kello kuuden aikana toi hänelle hänen aamujuomansa, lasillisen puoleksi maidolla sekoitettua kaljaa.
Kysymys oli mutkaton, mutta vastaukseen tarvittiin nyt tavallista enemmän rohkeutta. Ja Esterin rohkeus lannistui kokonaan, kun hän näki vanhan rakkaan isänsä kuihtuneempana ja vanhentuneempana kuin koskaan ennen. Hän oli tuntenut hänen kätensä vapisevan päänsä päällä; kuinka voi hän vielä tuottaa hänelle surua hänen elämänsä ehtoona!
Mutta toden puhuminen oli ensimmäinen ohje, jonka hän oli pienuudestaan pitäen oppinut, ja Ester Larsson ei voinut valehdella. Hän vastasi siis vapisevalla äänellä:
— Kävin erään sairaan luona.
— Olisit voinut käydä siellä sopivampaan aikaan, — sanoi isä. — Kun sinä unohdit minut, olen minä sinua ajatellut. Kas tässä, olen lukenut läpi testamenttini ja pannut sinun osallesi entisen lisäksi vielä kuusi lypsävää lehmää. Huoletta voin nyt lähteä täältä; tulevaisuutesi on turvattu.
— Isä hyvä!
— Tulevaisuutesi on turvattu. Et lähde tyhjin käsin isäsi kodista, ja sinä tulet rikkaaseen taloon, joka sinun huolenpitosi avulla on tuleva kahta vertaa rikkaammaksi. Älä keskeytä minua, minä tiedän, mitä tahdot sanoa. Rikkaus ei merkitse kaikkea, mutta merkitsee kuitenkin paljon tässä maailmassa. Rikas on itsenäinen ja muista riippumaton, samalla kun voi tehdä hyvää muille. Käytä rikkautta hyvästi ja älykkäästi, niin se tekee sinut onnelliseksi. Se on omassa vallassasi, sillä sinä tulet talossasi hallitsemaan. Miehesi on kunniallinen mies, ja se riittää. Että hän muutoin on sinua heikompi ymmärryksen ja opin puolesta, sitä hyvä vaimo älköön koskaan surko, sillä se on molempain eduksi.
— Suokaa minulle anteeksi, isä hyvä, mutta joka kerta, kun olen nähnyt pariskuntia vihittävän, olen aina kuullut papin sanovan: vaimon tulee olla miehellensä alamainen, niinkuin Saara, joka miestänsä Abrahamia kutsui herraksi. — Te ette koskaan olisi taipunut naisen tahdon alaiseksi.
— Se on totta, mutta kaikki riippuu siitä, mitenkä Herra jakaa lahjojansa. Yksinkertaiselta mieheltä, jolla on yksinkertainen vaimo, menevät kaikki asiat päin mäntyyn. Toisen heistä tulee ajatella toisen puolesta, ja jos tämä on tullut vaimon osaksi, niin noudattakoon hän Jumalan nimessä kutsumustaan.
— Mutta se on Raamattua vastaan. Ja kuinka sellainen vaimo voi rakastaa, kunnioittaa ja pitää arvossa miestänsä.
— Tässä maailmassa ei aina kunnioiteta sitä, mikä on järkevää, vaan sitä, mikä on oikein. Kelpo mies on voinut saada vain vähäisen leiviskän älyä, mutta on kuitenkin kunnioitettava. Muuten on asia sinun suhteesi jo päätetty ja suvun vuoksi se on välttämätöntä, sillä meidän pesäämme ei saa hajoittaa. Kyllä kerran ymmärrät, että olen etuasi valvonut.
Isän päättävän varma puhetapa viritti Esterin murtuneen vastustuksen uuteen eloon. Että hänet myytäisiin suvun hyväksi, että hänet lahjoitettaisiin pois, häneltä itseltään sitä edes kysymättäkään — se oli jo liikaa.
— Suokaa anteeksi, isäni, — aloitti hän taas. — Ei ole pappi vielä sulkenut sitä lukkoa, joka sitoo minut. Vielä olen vapaa ihminen. Minä voin muuttaa päätöksen, jota en ole ollut tekemässä.
— Muuttaako päätöksen! Mitä oikkuja nämä ovat? Milloin on kukaan meidän suvustamme sanansa peruuttanut?
— Kuulkaa minua, isä, älkää tuomitko minua liian ankarasti! Taipuessani teidän tahtoonne minä en tiennyt, että hän, jonka minä luulin hylänneen ja unohtaneen minut, samana päivänä oli palaava Vaasaan, toistamiseen pyytämään minua vaimoksensa.
— Minä jo arvasin. No, ja sinä olit heti valmis uskomaan tuota viekastelijaa, valmis unohtamaan kärsimäsi vääryyden ja pettämään vanhan isäsi hänen selkänsä takana? Sinä niiasit ja kiitit kaikkein nöyrimmästi?
— En, minä vastasin niinkuin isäni tyttären sopi vastata. Minä hylkäsin hänen tarjouksensa.
— Hyvä. Ja minä sanoin hänelle lennättäessäni tuon pahuksen, kuninkaan sormuksen, meren syvyyteen: niin totta kuin tuo sormus ei ikinä enää päivän valkeutta näe, niin totta ei myöskään minkäänlaista liittoa synny Larssonien ja Bertelsköldien kesken ikuisiin aikoihin asti.
— Te olette tehnyt väärin, isäni, tahtoessanne estää sallimuksen menoa. Liitto syntyy niiden kesken, jotka luulitte iäti erotetuiksi.
— Tyttö! Älä sano tuota sanaa toistamiseen!
— Taivuttakaa mielenne! Minä olen ollut tahdollenne kuuliainen niin kauan kuin ihminen suinkin voi. Minä olen hylännyt sen ainoan miehen tarjouksen, jota olen koskaan rakastanut ja tulen koskaan rakastamaan. Hänen onnellisena ja mahtavana ollessaan minä työnsin hänet luotani, mutta kun hän makasi onnetonna, voimatonna, melkein kuoliaaksi runneltuna, kun hän sanoi olevansa hukkaan joutunut mies, ja kun minä selvästi tunsin, että hän todella sellainen olikin ilman minua, mutta että minä voisin antaa hänelle elämän, terveyden ja onnen takaisin — silloin en voinut enää kieltää, ja — suokaa, isä, anteeksi! — silloin ojensin hänelle käteni!
— Sinä lupasit hänelle…
— Ruveta hänen vaimokseen. Niin, isä hyvä. Sen lupasin hänelle. Ja minä aion pitää sanani.
32. PETOJEN KESYTTÄJÄTÄR.
Joka tunsi Ester Larssonin, tiesi myöskin, että hän oli perinyt jommoisenkin määrän isänsä rautaista tahtoa. Mutta on terästä, joka pystyy rautaankin, ja kahdesti ennen oli isän tahto voittanut tyttären tahdon asioissa, jotka ovat kaikista tärkeimmät naisen elämälle ja onnelle. Vanha porvariskuningas luotti varmasti siihen, että hänen kuninkaansanansa kolmannellakin kerralla voittaisi kaiken vastustuksen, mutta tällä kerralla hän erehtyi.
— Ja sinusta tulisi kreivitär Bertelsköld! — sanoi hän kylmästi, miltei ylenkatseellisesti.
— Niin, isäni.
— Totuta ajatuksesi pois tuosta koreasta arvonimestä. Sinä et ikinä tule sitä kantamaan.
— Vielä kerran, isä hyvä, minä rukoilen teitä, minä rukoilen polvillani — ja Ester polvistui ja suuteli hänen kättänsä — antakaa suostumuksenne! Te tiedätte, kuinka kalliilla hinnalla minä olen sen ostanut, kuinka olen totellut teidän tahtoanne, vaikka sydämeni on ollut siitä pakahtumaisillaan. Minä olen teidän tyttärenne, en koskaan ole lakkaava rakastamasta, tottelemasta teitä ja tahtoanne kunnioittamasta; älkää vain kieltäkö minulta suostumustanne tässä ainoassa asiassa, joka koskee koko minun elämääni! Minä tiedän, että luulette minun parastani tarkoittavanne, tahtoessanne sitoa minut toiseen mieheen. Se on mahdotonta, isä hyvä! Minä rukoilen teitä, älkää tehkö tytärtänne niin äärettömän onnettomaksi. Mitä on minulla toiselle miehelle antaa? Murtunut sielu, särkynyt sydän, kylmyyttä rakkauden, inhoa kunnioituksen sijasta. Ja vaikkei oma onneni olisikaan kysymyksessä — olisiko oikein menetellä näin kunniallista miestä kohtaan?
Larsson mietti; hän ei kysynyt kuitenkaan neuvoa sydämeltään, vaan järjeltään. Hän oli viisas kauppias, olisiko ehkä edullista tinkiä? Ei, tässä ei käynyt äyrinkään vertaa myöten antaminen, koko kauppaa menettämättä. Hän antoi tyttärensä pysyä polvillaan.
— Tuon kyllä tiedän ja tunnen, — sanoi hän välinpitämättömästi. — Kaikki tytöt ajattelevat niinkuin sinä. Jos he eivät saa sitä tahi sitä, ovat he "äärettömän onnettomia". Mutta tuo ääretön onnettomuus ei ulotu sen etemmä kuin sen miehen kynnykselle, jonka ymmärtäväinen isä on heille valinnut. He sulavat kyyneliin niinkuin voi auringon paisteessa, mutta kun ovat sulamiseensa kyllästyneet, jäähtyvät he ja alkavat katsella asiaa käytännölliseltä kannalta. Sinä, tyttäreni, et tule olemaan muita kummempi. Ensi viikon kuluessa kuljet tietysti happamena Perttilän pihoilla. Seuraavalla viikolla on sinulla jo niin paljon askaroimista, että unohdat typerät kyynelesi, ja kolmannella viikolla sinä heloitat kuin aurinko tuleentuneella ruisvainiolla. Usko minua, lapseni, parasta on, että ripustat nuoruutesi haaveet rojukamarin naulaan, samoin kuin naulataan uljas kotka hajasiivin tallinoven päälle.
— Eikö teillä ole minulle mitään muuta vastausta, isäni, kun polvillani rukoilen teiltä elämäni onnea! — huusi Ester tuskissaan.
— Ei ole, — sanoi isä, — minä vastaan sinulle niinkuin täytyy vastata jokaisen viisaan isän, joka katsoo lastensa onnea.
Ester nousi ylös.
— Kuulkaa siis minunkin vastaukseni, — sanoi hän, — ja olkaa varma siitä, että se on peruuttamaton, sillä minä olen teidän tyttärenne, enkä ole mikään lapsi, joka nakkaa yhden leikkikalun pois valitakseen toisen. Minä en voi mennä naimisiin serkkuni kanssa sentähden, että olemme niin kokonaan erilaiset kaikessa, mikä tekee yhdyselämän puolisoiden välillä pysyväiseksi ja onnelliseksi, ja etten koskaan voi rakastaa häntä niinkuin velvollisuuteni olisi. Minä en myöskään voi peruuttaa kreivi Bertelsköldille antamaani lupausta. Minä voisin sen tehdä, jos vain oma onneni olisi kysymyksessä, mutta minä en voi, kun tiedän, että ennen kaikkea on kysymys hänen onnestaan. Sentähden rikon minä siteet Pennan ja minun välillä. Sentähden täytyy minusta tulla Bertelsköldin puoliso.
— Se ei tule tapahtumaan, ei, se ei tule tapahtumaan, niin kauan kuin minä elän! — huudahti nyt yht'äkkiä kiivastunut isä. — Ja minun kuolemani jälkeen on veljesi Lauri naittajasi.
— Teitä minä olen rukoillut polvillani, — vastasi Ester päättävästi; — mutta veljeni kerjäläiseksi en aio ruveta. Ottakaa henkeni — se on teidän — mutta rakkauttani ette myy ettekä surmaa!
— Uppiniskainen lapsi, tahdotko siis, että vielä kerran kiroan sinut?
— Voi, isäkulta, enhän ole muuta rukoillut kuin siunaustanne.
— Ja sen sanot minulle samalla hetkellä, kun asetut isäsi käskyjä vastaan. Vielä kerran: tahdotko mennä naimisiin serkkusi kanssa ja iäksi päiväksi luopua mielettömästä taipumuksestasi tuohon kopeaan aatelismieheen?
— En.
— Etkö? — Sinä sukupatto tytär, jonka isä kaiken elinaikansa on taistellut kansan puolesta! Kelvoton aatelisnukke — kelvoton kantamaan isiesi kunniallista porvarillista nimeä! — tee niinkuin tahdot, herjaa vanhaa isääsi ja polje hänen käskynsä jalkoihisi, mutta otakin sitten syntisille retkillesi hänen kirouksensa matkaeväiksi! Pudotkoon kerran päällesi tuo korea vaakuna, jonka taa sinä tahdot peittää kunniallisen nimemme, jota häpeät, ja musertakoon se alleen kurjan turhamielisyytesi!
— Ne olivat laihoja eväitä ne! — sanoi tuttu ääni, ja ovella seisoi Penna. Hänen muotonsa oli happamen ja äreän näköinen. Hänen röyhkeä käytöksensä, tavaton puheliaisuutensa ja epävakainen ryhtinsä osoitti, että tämä muuten raitis mies nyt oli tavattomasti hairahtunut.
— Tulet oikeaan aikaan, — sanoi Larsson aivan toisella äänellä. — Tunnin perästä minä menen porvariston kanssa kuninkaan puheille. Hänen majesteettinsa lupa teidän, serkuksien vihkimiseen annetaan iltapäivällä. Sunnuntaina kuulutetaan yht'aikaa kaikki kolme kertaa. Ja tiistaina ovat häät.
— Ei niillä ole kiirettä, — vastasi Penna. — Minullakin on asiassa jotakin sanomista. Suoraan sanoen, vaari ja valtiopäivämies — on tarpeetonta vaivata kuningasta häiden tähden, joista ei tule mitään.
— No mitä nyt? Ovatko kaikki ihmiset tulleet hulluiksi tänä päivänä?
— Sanokaa ennemminkin, että olen hiukan viisastunut eilisestäni. Hiukan kyllä laihtunut, mutta myös lasillisen lihonnut. Luuletteko minun huolivan tytärtänne? En välitä hänestä enemmän kuin siitä kengästäkään, jonka hevoseni pudotti kaksikymmentä vuotta sitten Debreczinin arolle.
— Mies, sinä olet juonut lasillisen liikaa kuninkaan onneksi.
— Kaksi, jos niin tahdotte, neljäkin — en lainkaan kursaile. — Tämän talon ja linnan välillä on kapakka. Koira olen ollut ja minua on piesty kuin koiraa ja petetty kuin koiraa — ja kun Kasti usutti minua, puraisin minä. Mutta nyt aion minä juoda itseni kuoliaaksi; siitä minä vähät. Pitäkää tyttönne ja naittakaa hänet kreiville. Kyllä minä telttaa pidän ja tanssin häissä.
— Etkö häpeä tulla silmäini eteen tuommoisessa tilassa? Mene tiehesi ja pane maata.
— Sen teenkin; minä menen kapakkaan nukkumaan ja näen unta, että olen hakattu neljäksi kappaleeksi. Kuulkaahan nyt, appiseni — tahdoittehan ruveta minulle apeksi? Minä sanon teille jotakin. Te aiotte työntää minulle tuon tyttönne, koska tiesitte hänen mielensä kultakauluksiin palavan. Mutta katsokaas, Penna oli viisaampi kuin luulittekaan ja sattui näkemään herransa jalan jäljen hietapolulla leikkituvan luona. Kernaasti minun puolestani, se oli minun herrani, ja joka sanoo ainoankaan pahan sanan hänen saappaansa kannasta, se saapi minun kanssani tekemistä. Mutta pankaa tytölle suitset suuhun ja pitäkää ohjat tiukalla. Perttilän talosta älkää huoliko; jos ette saa sitä sillä tavalla, niin saatte sen sitten, kun olen kapakkaan nukkunut. Täällä tulee hauska elämä, ja te tulette ansaitsemaan rahaa. Kuinka paljon maksaa kunnon miehen onni ja menestys? Ja mitä maksatte ihmisen sielusta?
Larsson avasi oven ja huusi renkejään. Mutta Penna oli nyt pahalla päällään.
— Älkää huutako tänne janitsaarejanne, — sanoi hän; — sillä niin totta kuin eilen annoitte minulle tuon kirveen, joka tuossa riippuu, niin on minulla nyt halu koetella, mihinkä se kelpaa, Kas, kuinka vihaisesti se minuun muljottaa, tuo vanha, ryppyinen ihmiskauppias! Onpa hauska, onpa nimessä pyhän Tapanin, niinkuin unkarilaiset sanovat, hauska nähdä, kuinka nolona hän nyt seisoo siinä, tuo vanha verenimijä, kun kerrankin olin liian viisas onkeen tarttuakseni. Mitä teitte isälleni, jota juoksutitte ympäri maailmaa — mitä veljilleni, jotka kasakoilla hakkautitte palasiksi — mitä sisarilleni — joilta peijasitte heidän isän perintönsä — mitä Perttilän talolle, jonka tahdoitte ryöstää isäni pojalta? Ihmissaksa, minne hävititte sukuni?
Hän tarttui kirveeseen ja heilautti sitä hurjasti. Yhä vimmaisemmin pyörivät tuon juopuneen miehen silmät, kuta enemmän nuo kauan itäneet — niinkuin tiedämme, suurimmaksi osaksi väärät — ajatukset saivat hänessä valtaa ja kuta enemmän hän itse kiihoitti kiukkuaan, joka oli niin ylen tavatonta hänen hitaalle luonteelleen.
Vanhus kuuli kirveen hujahtavan päänsä päällitse. Hän väisti, kasvojaan vähänkään värähyttämättä — silloin heittäytyi Ester heidän väliinsä. Hän iski kiinni aseelliseen käteen; hän katsoi juopunutta miestä lujasti silmiin ja sanoi tyynesti:
— Mene makuutupaan nukkumaan.
Penna tuijotti häneen. Hän koetti kiskoa kättänsä irti, mutta ei voinut. Tuo syvä, tyyni ja luja katse tunki läpi humalan sumujenkin ja vei häneltä luonnon.
— Pitääkö minun mennä? — kysyi hän.
— Pitää, sinun pitää mennä, — vastasi Ester ja työnsi häntä hiljaa edellänsä. Penna ei vastustellut. Voimakkaampi tahto oli voittanut hänet.
Hetken kuluttua nukkui hän jo sikeässä unessa. Ester palasi hiljaa takaisin vanhuksen luo. — Isä, — sanoi hän, — tuommoiselle miehelle te tahdoitte uskoa tyttärenne!
33. EERIKKI LJUNG KUNINKAAN LUONA.
Sill'aikaa, kun Larssonin perheen sisälliset asiat kääntyivät vanhalle valtiopäivämiehelle odottamattomaan suuntaan, kiipesi lukiolainen Eerikki Ljung pelkäämättä ylös Korsholman linnan portaita. Aluksi hän sai odottaa salissa muiden ylhäisten, kuninkaan seurueeseen kuuluvain herrain kanssa, sill'aikaa kun eteinen oli täynnä armonanojia, vanhoja Isonvihan aikaisia invaliideja, köyhiä, kruununrästeistä ahdistettuja talonpoikia, varpaansa palelluttaneita merimiehiä, ja eukkoja, jotka oivallisen puhelahjansa avulla olivat valmistautuneet laskemaan huolensa ja kipunsa valtakunnan majesteetin isälliseen helmaan. Kaikki nämä olivat silminnähtävästi kateellisina katselleet sitä onnellista, joka pääsi sisään, sen sijaan kuin vartija käännytti heidät itsensä ovelta takaisin, ja hänen jälkeensä kirkui puheliain akka joukosta: "Sanokaa maan isälle, että minä seison täällä".
Saliin kokoontunut hoviväki oli sekin yhtä ihmeissään lukiolaisen puheille pääsystä. Koetettiin urkkia syitä siihen, mutta huonolla menestyksellä. Eerikki piti salaisuutensa omanaan. Maaherrakaan ei malttanut olla sinnepäin viittaamatta. Eerikki vastasi, että hänen majesteettinsa oli kutsuttanut hänet.
— Onko kysymys eläkkeestä teidän äidillenne?
— En tiedä.
— Mistä on kysymys?
— En tiedä.
— Oletko anonut puheillepääsyä?
— En, teidän armonne.
Maaherra Piper oli kuusikymmenvuotias sotavanhus, oli seitsentoistavuotiaana joutunut vangiksi Dnieperin luona ja kuusi vuotta Venäjällä oltuaan päässyt sieltä pois vankien vaihdossa. Hornin hallituksen aikana hän oli kauan ollut syrjäytettynä, oli jo sentähden ollut innokas hattu ja oli nopeasti noussut arvosta arvoon, kun hatut pääsivät valtaan. V. 1746 hän oli tuolta vallassa olevalta puolueelta saanut toimekseen Pohjanmaan maaherrana pitää tätä levotonta maakuntaa kurissa. Pohjalaiset pitivät näet kovasti myssyjen puolta muistellessaan, mitä vuosina 1742 ja 1743 oli tapahtunut, kuin myöskin siitä syystä, että he vihasivat Etelä-Suomen aatelisia, jotka enimmäkseen olivat jyrkkiä hattuja. Kaupunkien porvaristot, Vaasan porvaristo etukynnessä, kallistuivat nekin yhä edelleen myssyjen puolelle, ja Vaasassa oli tuo vanha myssyjen johtaja Larsson vielä vanhoillaankin kaikkivaltiaiden hattujen vaarallinen vastustaja.
Maaherralla oli sentähden syytä kyllin jonkinlaiseen pelkoon, että kuningas saisi Vaasassa kuulla asioita, jotka eivät juuri tienneet hyvää hattujen hallinnosta. Hän pelkäsi pahaa porvariston kohta tapahtuvasta puheille pääsystä ja näki tarpeelliseksi vartioida hänen majesteettinsa molempia korvia niin huolellisesti kuin suinkin. Luultavasti hän tiesi myöskin — niinkuin pikkukaupungissa kaikki tiedetään — että Eerikki Ljung oli sukua vanhalle porvariskuninkaalle ja ajatteli kai, että poikaa kenties käytettiin aseena herratiesi minkälaisiin salaisiin vehkeisiin.
— Onko valtiopäivämies Larsson lähettänyt sinut tänne? — kysyi hän, terävästi katsoen poikaan.
— Ei, — sanoi Eerikki.
— Käytyäsi kuninkaan puheilla tulet sinä heti kohta minun luokseni, — sanoi maaherra käskevästi.
Eerikki kumarsi eikä virkkanut mitään.
Hetken kuluttua tuli hänen majesteettinsa takaisin, ja neljännestuntia myöhemmin sai Eerikki käskyn astua kuninkaan makuuhuoneeseen. Lukiolaisen sydän sykki levottomasti sinisen takin alla. — Mitä asiaa mahtanee hänellä minulle olla? — kysyi Eerikki itseltään ja oli kysynyt samaa jo ainakin kaksikymmentä kertaa.
Ovi avattiin, kamaripalvelija jäi ulkopuolelle, ja Eerikki oli nyt valtakunnan keskuksessa eli — puhuaksemme hovirunoilijain tapaan — silmätysten "auringon" kanssa.
Tämä pohjolan aurinko ja "Aleksanteri suuri" istui tai oikeammin oli pitkällään sohvalla, puettuna keltaiseen silkkiseen yönuttuun, aamusaappaihin ja tekotukkaan, joka oli melkoista pienempi ja keveämpi kuin se raskas ja avara tekotukka, jota hän käytti juhlallisesti esiintyessään. Lähimmässä nojatuolissa istui henkilääkäri Petersen, ainoa, joka tällä kertaa oli hänen majesteettinsa luona. Etteivät mitkään korkeat kivut tällä kertaa olleet vaatineet hänen läsnäoloaan, näkyi selvästi kuninkaan muhoilevasta muodosta. Tuo viekas lääkäri, joka hyvin kyllä ymmärsi, että terveydestään nauttivaa majesteettia on huviteltava toisilla resepteillä kuin majesteettia, jolla on jalkaleini, oli luultavasti juuri kertonut jonkin hauskan kaskun, sillä Aadolf Fredrikillä oli vielä Eerikin sisään astuessa huulet hymyssä, kun hän sanoi:
— Verfluchte Geschichten! Ist der Kerl denn geradezu toll? Mutta sairaanne odottaa teitä, tohtori!
Henkilääkäri meni, ja Eerikki Ljung seisoi ihan ypöyksin "auringon" paisteessa.
— Tule likemmä, — sanoi kuningas lukiolaiselle, joka tehden mahdollisimman sievän kumarruksen, raapaisi mattoa oven edessä.
Eerikki siirsi niin hyvin kuin voi jalkansa muutamia askelia eteenpäin.
— Mikä on nimesi?
— Eerikki Ljung.
Kuningas silmäili kirjettä, jonka hän otti esiin salkustaan. — Ljung? — toisti hän. — Olisinko erehtynyt?
— Isäni nimi oli Pietarinpoika. — vastasi Eerikki vähän peloissaan.
— Pietarinpoika, niin juuri. Sinä olet sorvarin kisälli?
Eerikki vastasi kaikessa alamaisuudessa olevansa Strengnäsin lukiolainen.
— Mutta sinä osaat sorvata?
— Olen vähän oppinut isältäni.
— Sinähän se olit, joka — annas olla, Ulriksdalissa? Niin, ja sitten Drottningholmassa? Sinä sorvasit nappeja?
Eerikki kumarsi.
— Jotenkin hyvin… Sinulla on kykyä siihen. Sinusta voi tehdä jotakin. Sinut voisi lähettää Hannoveriin tahi Braunschweigiin oppimaan tuota taidetta. Se on kaunista taidetta.
Ja samassa huokasi kuningas Aadolf Fredrik syvään. Oli hetkiä, jolloin matkavaunujen ratas, puhumattakaan pyörivästä rattaasta näytti hänestä sekä epämiellyttävämmältä että epäluotettavammalta kuin sorvipenkin ratas.
Eerikki vastasi kaikessa alamaisuudessa, että hän toivoi syksyllä pääsevänsä ylioppilaaksi.
Hyvän kuninkaan kasvot synkkenivät. — Minä tiedän, — sanoi hän. — Kreivi Tessin puoltaa ja suojelee sinua. Kuinka kauan olet ollut tekemisissä kreivi Tessinin kanssa?
— Minulla ei ole ollut sitä kunniaa, että hänen ylhäisyytensä olisi tuntenut minut ennen kuin Ulriksdalissa, kun jätin hänelle erään kirjeen.
— Nuori mies, sinä olet antanut viekoitella itsesi vaaralliselle tielle, ja ainoastaan vilpitön tunnustus voi vielä sinut pelastaa. Saat kiittää minun armoani ja omaa nuoruuttasi siitä, ettet joudu ruusukammioon. On olemassa niitä, jotka ovat ajatelleet sen paremmaksi keinoksi. Mutta sinussa on jotakin, joka minua miellyttää ja minä tahdon kuulla, mitä sinulla on sanottava puolustukseksesi.
Eerikkiä puistatti. Jo lapsena hän oli kuullut äitinsä puhuvan ruusukammiosta — tuosta pahassa huudossa olevasta Tukholman vankilasta, jossa oli tapana kiduttaa vankeja tunnustukseen.
Kuningas jatkoi: — Keneltä oli kreivi Tessinille tuomasi kirje?
— Arkkiaatteri Linnaeukselta.
— Linnaeukselta? Mitä se merkitsee? Voitko näyttää sen toteen?
Onneksi oli Eerikillä taskussaan Eriika Lindelialta saamansa kirje, jossa tämä muun muassa kertoi, että arkkiaatteri oli saanut kirjeen kreivi Tessiniltä, joka oli luvannut pitää Eerikkiä mielessään, niin että tämä saisi jonkin kuninkaallisen stipendin. Punastuen otti Eerikki esille tämän kirjeen.
Kuningas luki sen, ja hänen otsansa kirkastui. — Eikö sinulla ole ollut mitään muuta tekemistä kreivi Tessinin kanssa?
— Ei mitään muuta, teidän majesteettinne.
— Entä ottelusi kruununprinssin kanssa? Ja valhepukusi Drottningholmassa?
Eerikki kertoi lyhyesti sen, mitä lukija jo tietää. Hänen majesteettinsa kävi yhä tyytyväisemmän näköiseksi ja remahti viimein nauruun.
— Sanoinhan minä sen! — huudahti hän iloisesti. — Mutta he tahtoivat kaikin mokomin saada sinut valtakunnan pettäjäksi. Yhden neuvon tahdon antaa sinulle, poikaseni. Kavahda naisia; he eivät saata koskaan antaa anteeksi sille, joka kerta on loukannut heidän turhamielisyyttään. Ja ennen kaikkea, kavahda kuninkaallisen balettijoukon tanssijattaria, sillä ne neitoset osaavat käyttää kieltään yhtä nokkelasti kuin jalkojaankin. Sacre nom, ellen olisi pitänyt sinun puoltasi, olisivat he tehneet sinut pari tuumaa pitemmäksi tahi lyhyemmäksi ruusukammiossa, ja minun olisi ollut sääli nuorta miestä, joka on osoittanut niin suurta taipumusta sorvaamiseen. Menehän nyt kuitenkin Turkuun. Sinne tultuasi tahdomme armollisesti katsoa, mitä voimme tehdä hyväksesi. Yksi stipendi tullee vapaaksi syksyllä.
Eerikki luuli tätä merkiksi siitä, että saisi mennä ja kumarsi kaikkein alamaisimmasti kaikkien taiteen parhaiden sääntöjen mukaan.
— Odota, — sanoi hänen majesteettinsa. — Muistelen, että kreivi Bertelsköldkin on puhunut puolestasi. Tunnetko kreivi Bertelsköldin?
Eerikki kertoi kiitollisesti kreivin häntä kohtaan osoittamasta hyvyydestä.
— Tunnetko myöskin erään Larssonin, entisen täällä Vaasassa asuvan valtiopäivämiehen, jota sanotaan porvariskuninkaaksi?
— Hyvin hyvästi, teidän majesteettinne.
— Hänellä sanotaan olevan tytär. Minkälainen ihminen hän on?
Ensi kerran elämässään oli Eerikki nyt joutunut antamaan toisen mainetodistusta. Hän ei voinut vastata muuta kuin: — Kyllä hän on hyvä ihminen.
— Tyhmiä juttuja, — virkkoi kuningas, puoleksi nauraen, puoleksi harmissaan. Eerikki ymmärsi, että kuningas oli saanut kuulla kreivin kummallisesta rakkaudesta. Hänen sydämensä säpsähti, sillä hän odotti uusia kysymyksiä samaan suuntaan.
Mutta kun hänen majesteettinsa ei jatkanut, pisti Eerikin päähän kovin rohkea tuuma. — Nyt tai ei koskaan, — ajatteli hän.
— Teidän majesteettinne, — julkeni hän sanoa, — kreivi Bertelsköld tahtoo naida Ester Larssonin.
Kuningas naurahti. — Niin sanotaan, — virkkoi hän.
— Parempaa kreivitärtä ei hän saa ikinä, — vakuutti Eerikki, jonka mieltä kuninkaallinen hymyily yhä rohkaisi. — Ester Larsson on kasvatettu aatelisneidin tavoin Tukholmassa, eikä kellään aatelisneidillä ole parempaa sydäntä.
— Huomaan, — sanoi kuningas, jota tämä keskustelu huvitti, — että hänellä tänään on hyvä puolustaja. Mikä estää häntä sitten kreivittäreksi tulemasta?
— Hänen isänsä.
— Hän ei tahdo? Sehän on mainiota.
— Hän on liian ylpeä.
— Kuinka? Liian ylpeä antaakseen tyttärensä tulla kreivittäreksi?
— Niin. Hänen mielestään porvari on yhtä hyvä kuin kreivikin, jopa joskus parempikin.
34. KUNINKAAN PUHEILLA.
Meidän kunnioitettavalla Vaasa-serkullamme näkyy olevan oma politiikkansa, — vastasi kuningas nauraen sukkeluudelleen. — Porvariskuninkaankin tulee olla itsevaltias valtakunnassaan; ei saa puolustaa kapinan tekijöitä. Neitsyt Larsson ei saa alentua niin, että rupeaisi kreivittäreksi. Meidän suuri Linnae'uksemme sanoisi: tuosta kaalimadosta ei tule Apolloa.
— Jos teidän majesteettinne on niin armollinen, että sanoo sanankaan, niin on kaikki kääntyvä hyvinpäin, — sanoi Eerikki rohkeasti. — Ei ole ensi kerta, kun kuninkaan sana oikaisee sen, mikä on vinoa suvussamme.
— Vai niin? — sanoi kuningas, josta tuo suorapuheisuus lienee tuntunut raittiilta kaiken sen alamaisen sanatulvan perästä, joka matkalla oli hänen korviaan kiusannut. — Se mahtoi tapahtua kuningas Teiren hallituksen aikana?
— Kuningasvainaja ja kuningatar Ulriika Eleonoora panivat toimeen minun vanhempaini häät ja ne pidettiin Tukholman linnassa, — vastasi Eerikki hätäytymättä. Jos teidän majesteettinne tahtoo olla niin armollinen…
— Ja noudattaa esimerkkiä? Käänny kuningattaren puoleen, poikaseni, hän on taitavampi tällaisissa hallitustoimissa, vaikka epäilenkin, olisiko hänellä tällä kertaa halua auttaa noita rakastavia. Mutta kerro minulle jotakin vanhempaisi saamasta kuninkaansanasta.
Eerikki kertoi, mitä tiesi tästä tapauksesta eikä unohtanut äitinsä käskyä muistaen mainitsemasta isän ansioita. Kuningas kuunteli häntä tarkkaavasti ja armollisesti ja sanoi sitten:
— Sano äidillesi, että hän iltapäivällä jättää paperinsa hovimarsalkka vapaaherra Löwenille, niin saadaan nähdä, mitä voimme tehdä hänen hyväkseen. Se on oleva meidän asiamme; urhoollisen sotamiehen leski ei saa puutetta kärsiä. Tuo toinen asia ei kuulu minuun.
— Teidän majesteettinne ei tiedä, kuinka asianlaita on, — jatkoi Eerikki itsepintaisesti, ja nyt hän kertoi omalla tavallaan, kuinka erään kilpailijan kosto oli tehnyt kreivi Bertelsköldin raajarikoksi.
Kuningas pudisteli päätänsä ja näytti käyvän kärsimättömäksi. Oli tullut porvariston puheille pääsyn aika.
Mutta Eerikki ei aikonut päästää tilaisuutta käsistään ja turvautui nyt apukeinoon, jonka hän varalta oli kätkenyt taskuunsa kotoa lähtiessään. — Teidän majesteettinne oli niin armollinen ja lupasi suostua pyyntööni, kun ensikerran toisin jotakin nähtäväksi, sanoi hän punastuen.
— Mitä se on?
— Se on rasia, jonka teidän majesteettinne armollisesti lahjoitti minulle, — vastasi Eerikki, ojentaen rasian esiin.
— Minä muistan sen, — sanoi kuningas nauraen. — Mutta minä olen jo suosiollisesti myöntänyt sinulle kaksi asiata.
— Ei kahta kolmannetta, teidän majesteettinne! — sanoi poika rohkeasti. — Antakaa Ester Larsson kreivi Bertelsköldille, niin kolme hyvää ihmistä siunaa teidän majesteettianne.
— Sitä en epäile, koska minulle on sitä niin usein vakuutettu, — jatkoi kuningas, — ja minä huomaan, että sinä osaat sorvata pikku juonia samalla menestyksellä kuin nappejakin. Mene — saadaan nähdä, mitä voin tehdä.
Eerikki oli siksi kokenut, että ymmärsi, kuinka vähäiset hänen toiveensa olivat tuossa asiassa. Hän kumarsi kaikkein alamaisimmasti ja kysyi, suvaitsiko hänen majesteettinsa, että hän saisi tehdä maaherralle tilin hänen majesteettinsa armollisista sanoista.
— Mitä sinulla on maaherran kanssa tekemistä? — kysyi kuningas otsaansa rypistäen.
— Hänen ylhäisyytensä näytti haluavan tietää, mitä teidän majesteettinne on nähnyt hyväksi lausua minulle ja hän on käskenyt minun, teidän majesteettinne puheilla oltuani, tulla hänen luoksensa.
— Mitä hän sillä tarkoittaa?
— Sitä en rohkene arvata, — vastasi Eerikki viekkaasti, — mutta minä luulen, ettei kaikkia, mitä täällä Vaasassa sanotaan, suotaisi saatettavan teidän majesteettinne armollisiin korviin.
— Poika — sinä olet viekkaampi kuin sinun on lupa olla. Mitä sanotaan täällä Vaasassa?
— Jos ei teidän majesteettinne pane pahakseen…
— Puhu. Sallin sinun puhua.
— Täällä sanotaan, että maaherra puolustaa erästä puoluetta, jota nimitetään…
— Minä tiedän, minä tiedän. No, mitä sanotaan hattujen hallinnosta?
— Sanotaan, että hatut pettävät teidän majesteettianne, että kansa on tyytymätön ja että kauppa kituu ja kuolee, jos asiat menevät entistä menoaan.
— Ah, — murahti Aadolf Fredrik huoaten, — kyllä ymmärrän. Piperkin tahtoo opettaa minua valtakuntaani hallitsemaan! — Mutta mitä kansa sanoo minusta?
— He sanovat, että teidän majesteettinne tekisi maan onnelliseksi ja rikkaaksi, jos teidän majesteettinne saisi vallita, — vastasi Eerikki.
— Hyvä on — mene ja sano maaherralle, että olen myöntänyt sinun äidillesi eläkkeen, — sanoi kuningas synkein silmin.
Eerikki meni. — Mitähän tuo viimeinen merkitsi? — tuumi hän mennessään.
Mutta kuningas Aadolf Fredrik mietti hetkisen, ennenkuin soitti kamaripalvelijataan. — Joka paikassa noita kirottuja, vallanhimoisia hattuja! — sanoi hän. Milloin se päivä koittanee, jolloin tämän hyvän kansan tahto täytetään ja minä itse saan sen onnesta huolta pitää? Malttakaa, herrat kreivit ja maaherrat, se päivä on ehkä lähempänä kuin luulettekaan! Sillä välin on tarpeellista, että suosittelemme myssyjä puolellemme. Larsson kuuluu olevan niiden johtaja porvarissäädyssä… Olkoon … saas nähdä … hyvä puolisoni … mutta pitääkö minun aina olla oikkujen heiteltävänä?… Sepä tulee olemaan oivallista: Vaasan prinsessa alentunee kyllä rupeamaan kreivittäreksi.
Kuningas soitti. Kamaripalvelija astui sisään.
— Porvaristo saa tulla sisään!
Hetken kuluttua näki hänen majesteettinsa hyväksi seurueensa ympäröimänä, joka oli loisteliaampi kuin kuningas itse, päästää Vaasan kaupungin maistraatin ja porvariston puheilleen. Tuo ainoastaan kahtatoista kyynärää pitkä, yhtä leveä ja vain 5-3/4 kyynärää korkea huone oli täynnä kuninkuuden varjoa ja kansan alamaisuutta.
Vahingoksi jälkimaailmalle on tarkka kertomus sekä tästä tärkeästä tapahtumasta että myöskin kuninkaan koko olosta Vaasassa joutunut hukkaan, jonka tähden lukijakin, paha kyllä, jääpi osattomaksi kaikista niistä alamaisista puheista ja kaikista niistä huokauksista, joita nöyryys ja into, yhdessä todellisten tarpeiden kanssa, lienee tässä tilaisuudessa pusertanut kaupungin viranomaisten huulilta. Kerrotaan — kuinka luotettaviin historiallisiin lähteisiin nojautuen, jääköön sanomatta — että valtiopäivämies Larssonin harmaantunut, koukistunut, mutta vielä kookas ja kunnioitusta herättävä vartalo ennen muita oli kiinnittänyt kuningas Aadolf Fredrikin huomiota; että kuningas armollisimman kärsivällisesti oli kuunnellut uudistettuja alamaisia anomuksia, että Vaasa saisi tapulikaupungin oikeudet — että vanha Larsson hartaasti, kaunopuheisesti ja rohkeasti oli puolustanut tätä pyyntöä, joka oli hänen elämäntehtävänsä, ja että kuningas oli luvannut, valtakunnan säätyjen suosiollisella luvalla ja suostumuksella, ottaa tämän asian vakavan harkinnan alaiseksi. Sekin on tunnettu asia, että hatut sitkeästi vastustivat tätä oikeutettua pyyntöä — jonka vuoksi Pohjanmaan kaupungit vihasivat heidän hallitustaan — ja että vasta sitten, kun myssyt olivat päässeet valtakunnan peräsimeen, Vaasa y.m. Suomen kaupungit vihdoin viimein saivat tämän ikävöidyn oikeuden vuonna 1765, vaikkei Larssonin oltu sallittu nähdä tämän hänen hartaimman toiveensa toteutumista.
Kerrotaan myös, että maaherra Piper tämän vastaanoton aikana oli ollut korvat höröllään; ollen kuitenkin tarpeeksi taitava hovimies ymmärtääkseen kuninkaan mielialan; hän ei sekaantunut puheisiin, vaan pani kuitenkin tarkasti mieleensä, mitä hän katsoi salaisiksi vehkeiksi puoluettaan vastaan, muun muassa senkin kummallisen seikan, että hänen majesteettinsa oli nähnyt hyväksi suoda vähäpätöisen lukiolaisen, jonka korvantaustat tuskin vielä olivat kuivat, olla puolen tuntia kahdenkesken puheillansa, sill'aikaa kun hänen ylhäisyytensä itse ja niin moni muu huomattava mies sai odottaa eteisessä.
Kun vastaanotto oli päättynyt, suvaitsi hänen majesteettinsa armossa käskeä maistraattia ja porvariston päivällisille ja yhtä armollisesti kutsua valtiopäivämies Larssonin erityisesti puheilleen.
Maaherra oli tuskin saanut viiden minuutin verran aikaa hengähtääkseen, kun hän käsketti Eerikki Ljungin erääseen huoneeseen ja vaati äänellä, joka ei mitään vastustelemista suvainnut, tarkkaa selontekoa siitä, mitä kuninkaan luona oli puhuttu.
Eerikki näytti tätä kysyttäessä tuiki tyhmältä, sormieli lakkiaan ja tunnusti, että hänen majesteettinsa isällisessä armossaan oli myöntänyt eläkkeen hänen äidillensä, jonka vuoksi äidin tuli jättää paperinsa iltapäivällä.
— Eikö mitään muuta? — kysyi ankara herra katsoen terävästi lukiolaista silmiin.
— Enpä muista muuta olleen, — vastasi Eerikki.
— Sinä valehtelet, poika! — sanoi vihastunut maaherra. — Sinä olet käynyt muiden asioilla. Hänen majesteettinsa ei tarvinnut puolta tuntia myöntyäkseen niin mutkattomaan anomukseen.
— Kah — nyt muistan, — jatkoi Eerikki haraisten korvallistaan. — Kuningas oli niin armollinen, että…
— Totuus ilmi, lurjus! Mitä se oli?
— Hänen majesteettinsa oli niin armollinen, että antoi minulle rasian.
— Mitä sinä lörpöttelet?
— Tässä teidän ylhäisyytenne saa nähdä. Minä en tätä ymmärrä, mutta luulen sitä — nuuskarasiaksi!
— Ulos ovesta, — riivattu konna, kyllä minä vielä joskus toiste otan sinusta selvän! — ärjyi maaherra.
35. KUNINKAAN PÄIVÄNÄ VAASASSA.
Kuningas Aadolf Fredrik oli ottanut valtiopäivämies Larssonin yksityisesti puheilleen. Vanhus näytti tuntevan, että hän nyt viimeisen kerran puhui maansa ja kaupunkinsa asioissa. Hän oli ankarasti arvostellut hattujen koko hallitusjärjestelmää — oli lämpimästi ja kaunopuheisesti puolustanut myssyjen politiikkaa — oli erittäinkin mitä välttämättömimpänä asiana laskenut kuninkaan sydämelle, että kauppa vapautettaisiin niistä kahleista, joilla Tukholman kateus koki sitoa kilpailijoitansa. Hän oli päästänyt ilmoille juurtuneen vihansa kaikkea aatelisvaltaa vastaan — oli harmin ja inhon tuntein lausunut mielipiteensä neuvoskunnan, Aadolf Fredrikin valtaistuimelle noustessa toimeenpanemista uusista kuninkaan vallan rajoituksista — oli vakuuttanut kuninkaalle aatelittomain säätyjen suostuvan kuningasvallan laajentamiseen neuvoskunnan, joskaan ei säätyjen kustannuksella. Ja kuningas oli hetken aikaa mielihyvin kuunnellut tätä puhetta. Aadolf Fredrikillä oli herkkä ja tunteellinen sydän; hän ymmärsi kunnioittaa tätä rohkeamielistä puhetta, joka muutenkin oli sopusoinnussa hänen omien mielipiteittensä kanssa, ja tätä harmaantunutta patriarkkaa, joka noin arvokkaasti asetti elämänsä kokemuksien aarteet kuninkaansa eteen.
Mutta valitettavasti Aadolf Fredrik ei ollut rakennettu siitä puusta, joka lujuudellaan perustaa valtakuntain menestyksen. Vaikka hänellä olikin hyvä tahto, kyllästyi hän pian vakaviin asioihin, ja kun hän aina oli tottunut tärkeissä asioissa turvautumaan puolisonsa terävään älyyn, epäili ja pelkäsi hän omin päin mitään päättämästä. Vanhan Larssonin tuumat, jotka eivät tarkoittaneet sen vähempää kuin aatelittomain säätyjen avulla toimeenpantavaa vallankumousta neuvoskuntaa ja vallitsevaa ylimyskuntaa vastaan, tekivät hänet neuvottomaksi. Hän ei oikein tiennyt, mitenkä hänen tuli kohdella tätä miestä, joka rohkeni sanoa hänelle: vallitse! ja valtakunnan etevimmille miehille: luopukaa vallasta! Oman heikkouden tunto tuon voimakkaan luonteen rinnalla saattoi hänet hämilleen. Ja tästä pulasta päästäkseen hän turvautui toiseen asiaan.
— Me kiitämme teitä ilmoituksistanne. Kuninkaan tulee kuunnella totuuden puhetta, varsinkin luotettavan ja uskollisen alamaisen suusta, ja me tulemme sitä sopivassa tilaisuudessa muistelemaan ja punnitsemaan. Te olette rehellinen ja kuninkaanne suosion hyvin ansainnut mies. Me haluamme antaa teille todistuksen siitä. Te tulette olemaan ensimmäinen kauppias, joka saa Pohjantähden ritarikunnan arvomerkin.
— Kiitän teidän majesteettianne, mutta minä olen liian vanha leikkikaluja kantamaan.
— Kuinka? Jokin arvonimi siis miellyttäisi teitä enemmän? No niin, minä nimitän teidät kauppaneuvokseksi.
— Kiitän teidän majesteettianne, mutta korkeammaksi kuin minkään muun arvioin minä sen arvonimen, jonka teidän majesteettinne vast'ikään näki hyväksi antaa minulle: rehellisen miehen arvonimen.
— Jokin palkinto tulee teidän kumminkin vastaanottaa, — sanoi kuningas käyden tyytymättömäksi.
— Vähäiset palvelukseni ovat moninkertaisesti palkitut, jos teidän majesteettinne näkee hyväksi myöntää Vaasalle tapulikaupungin oikeudet.
— Minä kunnioitan teidän epäitsekkyyttänne; mutta, hyvä Larsson, tämä asia ei ole meidän vallassamme. Me tahdomme tehdä, mitä voimme. Te tiedätte, kuinka vähän voimme. Jos kaitselmus ja kansan luottamus joskus antavat meille mahdollisuuden vaikuttaa maamme hyväksi, on teidän toivomuksenne ennen muita otettava huomioon. Mutta älkäämme enää siitä puhuko. Onko teillä perhettä?
— On, teidän majesteettinne; kaksi poikaa ja yksi tytär elossa, paitsi lastenlapsia.
— Me haluamme tutustua niin ansiokkaan miehen perheeseen. Jos teille sopii, tahdomme illalla kello kuuden aikana käydä luonanne.
— En voi sanoin kiittää teidän majesteettianne armosta.
— Olemme iloiset voidessamme olla muutamia hetkiä teidän vieraananne. Mutta minä panen erään ehdon, — jatkoi kuningas sillä herttaisella äänellä, joka sopi hänelle niin hyvin ja jolla hän niin usein voitti alamaistensa sydämet, — ei mitään muodollisuuksia! Ennen kaikkea, ei mitään puheita!
— Me olemme halpaa porvarillista väkeä, — vastasi Larsson. — Koko vähäinen taloutemme on teidän majesteettinne palvelukseksi, mutta alamainen kunnioituksemme ei osaa koreita sanoja käyttää.
— Hyvä on. Älkääkä antako liikkeenne ja asiainne menon häiriytyä tulostamme. Auf Wiedersehen; tulettehan päivällisille luoksemme?
Valtiopäivämies kumarsi, ja vierailu oli päättynyt.
Kohta sen jälkeen ratsasti kuningas, loistavan seurueensa kanssa, porvariskaartin katselmusta pitämään. Kukapa ei silloin olisi tahtonut olla muassa! Kaikki, jotka Vaasassa kynnelle kykenivät, olivat liikkeellä, yksin kapalolapsetkin, joita heidän äitinsä kantoivat sylissään. Päivä oli lämmin, ja porvarisotilaat hikoilivat surkeasti uusissa sarkatakeissaan, jotka olivat maksaneet räätäleille niin monta unetonta yötä. Siitä huolimatta ottelivat nämä sen ajan Vaasan pojat urhoollisesti kuninkaan ja isänmaan puolesta — juoksivat lihavina, punaposkisina ja hikihatussa ja tekivät temppunsa tavalla semmoisella, mikä kenties ei olisi herättänyt yhdeksännentoista vuosisadan korpraalien ihastusta, mutta mitä pidettiin mestarillisena Fredrik II:n aikakaudella. Kuningas suvaitsi useita kertoja lausua korkean tyytyväisyytensä — sotajoukot hurrasivat, ja nuo monet tuhannet katselijat, jotka jo olivat ehtineet lepuuttaa keuhkojaan eilisestä, yhtyivät sydämen pohjasta tähän sotahuutoon.
Vaasassa kerrotaan vieläkin eräs juttu tästä ylen merkillisestä tilaisuudesta. Herrat Bladh ja Thölberg — molemmat mahtavia miehiä ja molemmat hyvin sotaisella tuulella siitä kunniasta, että olivat saaneet "Aleksanteri suurelle" näyttää sota-asioissa neroaan, mitä kukaan ei tätä ennen ollut tiennyt näillä rauhan miehillä olevankaan — johtivat joukkoja: Bladh ratsuväkeä ja Thölberg jalkaväkeä. Kaikki kävi mainiosti aina siihen asti, kunnes Thölberg innoissaan tuli asettuneeksi joukkoineen ratsuväen eteen, niin että tätä arveluttavasti estettiin liikkumasta. Molempain joukkojen välillä oli, niinkuin muistamme, jo ennen ollut olemassa kateutta. Kun siis ratsuväki ei päässyt paikaltaan liikahtamaan ja kun jalkaväki kuuli hevosten puhkuvan juuri selkänsä takana, oli luultavasti vain tämä juhlallinen tilaisuus ja kuninkaan läsnäolo syynä siihen, etteivät nämä urhot käyneet kiväärinperillä ja miekanterillä huimimaan toisiaan, niinkuin Pohjanmaalla on tapana, kun ystävät joutuvat riitaan pitopaikoissa — vaikkakin taistelu silloin tavallisesti toimitetaan aidanseipäillä. Erittäinkin oli Bladhin vaikea sulattaa tätä hänen joukkoaan kohtaan tapahtunutta herjausta ja hän haastoi Thölbergin kaksintaisteluun Korsholman hakaan. Molemmat oli kumminkin käsketty päivällisille kuninkaan luo. Thölberg, joka oli uskollinen alamainen ja piti hyvän päivällisen miekaniskuja parempana, totteli käskyä, Bladh sitävastoin ei totellut. Miekkailuhaaste tuli tunnetuksi, Bladhia lähetettiin hakemaan ja hänet löydettiin määrätyltä paikalta, jossa hän kiroillen oli kävellyt ja odottanut hidasta vastustajaansa. Sovinto lienee sitten tehty, mutta kuitenkin olivat kuninkaan päivälliset, ainakin Bladhin silmissä, arveluttavasti vahingoittaneet Thölbergin sotaista mainetta.
Nyt olisi aika käydä arvokkaasti kertomaan näistä erinomaisista päivällisistä, joilla ei ole vertaistaan Pohjanmaan keittotaidon historiassa ja joilla tarjottiin niin peräti toisenlaisia ruokia kuin sillä yksinkertaisella aterialla, jonka Kaarle IX — ollen silloin vielä kruununtavoittelija — 152 vuotta sitä ennen valmistutti itselleen "Mussarinkylässä" ollessaan paluumatkalla Pohjanlahden ympäri. Olkoon vain mainittu, että mestarikokki Arelius esitti loistavan näytteen verrattomasta kalakastikkeen valmistamistaidostaan — että hänen esimiehensä, keittiömestari Björck kovin kehuskeli mainiosti onnistuneesta juottovasikasta, maukkaasta ja todellisesti kotimaisesta kalkkunasta ja että hän vielä päälliseksi piti kunnianaan tuon ison hauen, joka herätti sanomatonta ihailua. Jos tähän lisäämme, että hänen majesteettinsa suvaitsi kuninkaallisesti nauttia laitoksista — että seurue niin ikään osoitti, että matkustukset edistävät ruokahalua — että porvarit laskivat ruokalajeja sormillaan, osatakseen tehdä niistä tiliä rouvilleen kotona — että maistraatti sulasta alamaisesta kunnioituksesta tuskin rohkeni viedä kahvelia suuhunsa ja läikäytti joka toisen lusikallisen lihalientä lautaselle, koska herrat eivät tohtineet siirtää silmiään hänen majesteetistaan soppaan — ja että kaikki tämä tapahtui julkisessa ateriapöydässä avonaisten ikkunain edessä lukemattoman, ulkopuolella seisovan väkijoukon läsnäollessa — niin saatamme jossakin määrin mielessämme kuvailla tämän muistettavan tapauksen. Nähdä kuninkaan syövän, oikein syövän — suokaa anteeksi, aterioivan — niinkuin muutkin ihmiset, se oli jotakin tuiki merkillistä! Kun ihmisten on mahdoton muistaa, mitä on tapahtunut 150 vuotta sitten, oli monella varsin kummalliset ajatukset kuninkaasta ja hänen elämäntavoistaan. Että noin ylhäinen henkilö söisi muuta kuin rusinoita, viikunoita ja lakeria tahi joisi muuta kuin kirkkoviiniä, sitä oli monen katselijan mahdoton käsittää. Että hän alentui aina siihen määrin, että käski tuoda lasillisen vettä ja todella joikin sen, sitä oli vielä mahdottomampi ymmärtää. Ainakin olivat he odottaneet kuninkaan vaativan, että joku kenraali häntä syöttäisi ja joku valtioneuvos palvelisi häntä. Kuninkaan leveähelmainen, kullankirjailtu hännystakki, hänen komea tekotukkansa siroine kankipalmikkoineen (hännystakki ja kankipalmikko olivat uudenaikaisia laitoksia), sinettisormus hänen sormessaan, kankea rintaröyhelö, hienot pitsikalvosimet, hänen armollinen hymyilynsä, ja erittäinkin hänen hyvä ruokahalunsa herättivät yleistä ihmettelyä. Pohjanmaan kansanvaltaiset katselivat taas, samoin kuin kuninkaan tullessakin, oikein sydämen ilolla noita suuria herroja, jotka majesteetin rinnalla näyttivät niin kovin pieniltä; itse maaherrakin kutistui siinä kääpiöksi ja rovasti Hedman, joka seisoi niin suorana saarnatuolissa, seisoi nyt selkä koukussa turhaan etsien tilaisuutta saadakseen lopettaa puheensa, joka eilen niin äkkiarvaamatta oli keskeytynyt.
Yksi puhe siellä kumminkin pidettiin, mutta aivan lyhyt, ja sen piti maaherra, joka alamaisuudessa esitti hänen majesteettinsa maljan. Sitten jyskivät kanuunat valleilta, sitten herättivät ruokasalissa kohotetut hurraahuudot raikuvan vastakaiun noiden lukuisain katselijain joukossa tuolla ulkopuolella, ja yli avarain, Pohjanmaan viljavain lakeuksien kulki sinä päivänä riemuhuuto, joka olisi voinut herättää nuijasodan ammoin aikoja maaksi maatuneet urhotkin haudoistansa.
Yhdellä ainoalla talolla Vaasassa ei ollut aikaa lähettää katselijoita Korsholman päivällisille, ja se oli valtiopäivämies Larssonin talo. Siellä odotettiin kuningasta, siellä lakaistiin, pestiin, pudisteltiin tomua ja pyyhittiin, siellä lehditettiin — siellä oli nuorilla ja vanhoilla sydän kintaan peukalossa. Molemmat isännät, isä ja poika, olivat menneet kuninkaan päivällisille, mutta ennen lähtöään he olivat antaneet väelleen mitä tarkimmat määräykset. Nämä eivät olleetkaan helpot täyttää. Ei yhtään kauppa-asiata saanut keskeyttää, ei yhtään talonpoikaa pantu menemään pois, ennenkuin hän oli saanut tervatynnyrinsä merkityksi, suolansa tahi tupakanlehtensä oikein kärryihin pannuksi. Tämä oli kunnia-asia: porvariskuninkaan talo ei saanut, niinkuin muut, nelinkontin ryömiä ylhäisten vallanpitäjäin edessä; sen tuli kunnioittavasti ja kuitenkin selkä suorana avata porttinsa maan isälle. Mutta se, joka näki miten tuolla sisällä puuhattiin, mikä hyörinä ja pyörinä siellä vallitsi ja millä maltillisella neuvokkuudella Ester Larsson kälyjensä avulla koki saada sekasortoa järjestykseen, se huomasi kyllä, että tässäkin kopeassa talossa oli ruvettu kuninkaan vierailun johdosta suurempaan puuhaan kuin mitä sen esimiehet tahtoivat näyttää.
Inhimillinen turhamielisyys, kuinka monenlaisissa puvuissa sinä liikutkaan! Kerjäläismunkin harmaan viitan alla piilee paavin vallanhimo; käräjäkirjurin nöyrään kumarrukseen kätkeytyy virkavaltaisen armollinen alentuvaisuus; tylyn liikemiehen vekseleitä miettivän otsan alta luikahtaa syrjäsilmäys siihen tyhjään turhuuteen, jota hän niin syvästi ylenkatsoo. Ei ole yhtään kansanvaltaista, jonka takin alla ei olisi taipumuksia täydelliseen itsevaltiuteen.
36. VALTAKUNNAN JA PORVARISTON MAJESTEETIT.
Kuninkaan aiottua käyntiä valtiopäivämies Larssonin luona ei käynyt salassa pitäminen. Kaupunki alkoi uudestaan liikehtiä, kansaa keräytyi portin ulkopuolelle, yrittäen tunkeutua pihamaallekin, josta se saatiin vain vaivoin peräytymään. Kateus menestyy liian hyvin pikkukaupungeissa, ja rikkaalla Larssonilla oli monta vihamiestä, ja nämä keksivät kummallisia juorujuttuja. Muutamat väittivät, että tämä kopea porvari oli heittäytynyt polvilleen kuninkaan eteen ja ostanut aateliuden arvokirjan kuudella kultatynnyrillä. Toiset tiesivät kertoa, kuinka hän oli saanut yksinoikeuden viedä viljaa ulkomaille ja tuoda suoloja maahan. Toiset taas olivat kuulleet, että Larsson oli ottanut lahjoja, tiettiin kyllä keneltä, ja hieroi kauppaa maan myymisestä venäläiselle.
Kuninkaan seurue ei ollut juuri milläänkään tästä vierailusta, joka ei ollut mitään tavatonta. Ainoastaan maaherra Piperillä oli syynsä sen johdosta epäillä joitakin erityisiä tarkoituksia, eikä hän kokonaan erehtynytkään. Kello neljä minuuttia yli kuuden näki hänen majesteettinsa hyväksi, ajeltuaan kaupungin ympäristössä, pysäyttää vaununsa Larssonin portille ja astua ulos väkijoukon ympärillä hurratessa. Valtiopäivämies oli hänen majesteettiaan vastassa, nuorempi Larsson piteli vaunujen astuinlautaa, ja he molemmat saattoivat asuntoonsa tämän korkean ja armollisen vieraan, jonka mukana oli vain maaherra ja pari kamariherraa.
Piha oli koivuilla lehditetty, ja portista portaille vei hieno, siniverkainen käyntimatto. Muutamain askelten päässä siitä seisoivat kärryt, joiden kuormana oli tervatynnyrejä, ja edempänä toiset, joiden kuormana oli suoloja. Kauppapuoti oli auki ja siellä ostettiin ja myytiin. Portaat, eteinen ja koko salin lattia oli peitetty kallisarvoisilla flanderinmatoilla, joita tämän kauppahuoneen hollantilaiset liiketuttavat olivat sille lahjoittaneet. Salin seinille, samoin kuin sen kattoonkin oli levitetty hienoja hollantilaisia reivaskankaita, niinkuin vieläkin on tapana talonpoikaishäissä Pohjanmaalla. Kaikki ikkunat, tuolit ja pöydät olivat sitävastoin paljaat, ja perimpänä kunniaistuimen luona seisoi, niinkuin ainakin ilman mitään koristeita, isännän vanha, kulunut, visasta tehty nojatuoli. Yhtä yksinkertaiset ja koristelemattomat olivat isäntäin ja perheen jäsenten juhlavaatteet. Tahdottiin näyttää, että tässä kyllä voitiin loistaa, jos tahdottiin, mutta ei tahdottu — kaikessa.
Ensimmäinen, joka salissa kohtasi kuninkaan, oli talon tytär, Ester Larsson, joka tarjosi hänen majesteetilleen siselöidyltä tarjottimelta tervetuliaismaljan, joka niin ikään oli hopeasta ja valiotekoa. Aadolf Fredrik ei halveksinut hyviä ruokia, niinkuin olemme jo nähneet, ja hän kerskaili, samoin kuin edeltäjänsäkin, olevansa hyvä viinintuntija. Hän maistoi kohteliaisuuden vuoksi tuota valkoista viiniä, luullen sitä tavalliseksi ranskanviiniksi, sillä muuta viiniä Suomessa tuskin tunnettiinkaan. Mutta kasteltuaan huuliaan näytti hän hämmästyvän, ryyppäsi vielä kerran — tällä kertaa melkoista enemmän — ja kysyi, mitä viiniä se oli.
— Vuoden 1648 rüdesheimiläistä, vastasi isäntä tyynesti.
— Kuinka, hyvä Larsson? Onko teillä Westfalin rauhanteon aikaista viiniä? Sitä ei ole edes meidän kuninkaallisessa kellarissammekaan.
— Minä ostin sen Hampurissa Altonan ryöstämisen jälkeen neljäkymmentä vuotta takaperin, — vastasi Larsson. Katsoisin sen suureksi kunniaksi, jos teidän majesteettinne suvaitsisi minun lähettää, mitä minulla vielä on tätä lajia kellarissani jäljellä, vähäiseksi vaihteluksi teidän majesteettinne matkaeväiden joukkoon.
— Minä kiitän teitä, — sanoi kuningas tuttavallisesti, maistaen vielä kerran tuota erinomaista juomaa. En ole juonut näin oivaa viiniä sitten kuin tulin Ruotsiin, ja olisin utelias näkemään, ovatko pullot samanlaisia kuin ne satavuotiset reiniläiset pullot, joita säilytettiin autuaan isävainajani viinikellarissa.
— Eerikki, — sanoi Larsson lukiolaiselle, joka seisoi suorana kuin seiväs oven pielessä, — juokse kellariin n:o 3 perimmäiseen kolkkaan oikealle kädelle, neljäs hylly alhaalta päin, ja tuo pari pulloa.
Eerikki livahti ulos.
Nyt vasta sattuivat kuninkaan silmät siihen pitkään, komeaan naiseen, joka oli hänelle maljan ojentanut — ja vaikka kuningas Aadolf Fredrik olikin tunnettu uskollisuudestaan puolisoaan kohtaan, eroten siinä kohden surullisen kuuluisasta edeltäjästään, oli hänellä kuitenkin tarkka silmä huomaamaan kauniita naisia.
— Tyttäreni, — esitti isä Larsson.
— Ah, — sanoi kuningas, joka mielellään höysti puhettaan pienillä sukkeluuksilla, — se on siis meidän serkkumme, Vaasan prinsessa? Olen ihastunut saadessani tutustua häneen.
— Tyttäreni on aivan liian halpa ansaitsemaan sitä kunniaa, jonka teidän majesteettinne näkee hyväksi hänelle antaa, — vastasi isä, jonka mielestä moinen leikkipuhe ei sopinut edes kuninkaallekaan.
Mutta kuningas oli tänään hyvällä tuulella. Hän puhutteli Esteriä edelleen samaan armolliseen leikilliseen tapaan ja häntä näkyi huvittavan tämän oppimattoman, yksinkertaisesti puetun porvaristytön hämilleen saattaminen. Mutta hän pettyi. Ester vastaili niin taitavasti, niin viisaasti, niin nöyrästi ja kuitenkin niin varmasti, että kuningas — melkein yhtä hämmästyneenä kuin viiniä maistaessaan — muutti kohtelutapansa ja näki hyväksi tiedustella hänen kasvatustaan ja aikaisempia elämänvaiheitaan.
Hyvä kuningas Aadolf Fredrik kävi yhä armollisemmaksi, yhä uteliaammaksi. Hänestä näytti niinkuin tässä "kaalimadossa", joksi hän kerran oli suvainnut häntä nimittää, olisi ollut alku korkeampiarvoiseen perhoseen. Hän päätti suoraan ottaa asian puheeksi.
— No, rakas Larsson, — sanoi hän, ja läsnäolevat saivat viittauksen poistuakseen, — vastatkaa minulle suoraan, minkätähden ette anna tytärtänne kreivi Bertelsköldille, joka pyytää häntä puolisoksensa?
Vanha porvari oli vähän aikaa ääneti. Hän epäili tämän kysymyksen olleen säkissä, ennenkuin se tuli pussiin. — Tulta ja vettä — vastasi hän — ei sovi yhdistää, siitä seuraa vahinko jommallekummalle tai molemmille.
— Antaa niiden sähistä, — hymähti kuningas; — se ehkä rauhoittaa molempia. Tiedättekö, rakas Larsson, että minä olen nähnyt aviopuolisoita, jotka eivät ole sopineet senkään vertaa yhteen. Meidän serkkumme, teidän tyttärenne puhuu oivallisesti saksaa. Minä olen vakuutettu siitä, että hän muihinkin ominaisuuksiinsa nähden ansaitsee korkeamman yhteiskunnallisen aseman, ja koska kreivi Bertelsköld on kunnioitettava mies, jota pidän suuressa arvossa, niin en voi käsittää, mitä teillä voi olla sitä vastaan.
— Kaikki on sitä vastaan, teidän majesteettinne. Yhdistää kaksi yhteiskuntaluokkaa, jotka vuosisatain kuluessa ovat käyneet toistensa ikuisiksi vastustajiksi, olisi yhtä mieletöntä kuin perustaa lapsensa onni tyhjän nimen voittamiseen.
— Päinvastoin on ennakkoluulojen voittaminen hyödyllinen teko. Minä takaan teidän tyttärenne onnen ja pyydän häntä puolisoksi sivusadjutantilleni, eversti, kreivi Bertelsköldille.
— Suokaa anteeksi, teidän majesteettinne — se on mahdotonta.
— Kuinka, hyvä Larsson? Kuninkaanne on teidän vieraananne, ja te panette niin vähän arvoa hänen toivomuksilleen.
— Ottakaa kaikki, mitä minulla on, ja käskekää minua tekemään kaikki, mitä voin; käyttäkää jäljellä oleva elämäni mihin tahdotte, mutta suvaitkaa jättää minulle isänoikeuteni. Minä olen vannonut kalliin valan, etten koskaan anna suostumustani tuohon liittoon niin kauan kuin elän; minä olen ottanut siihen taivaan todistajaksi, ja ainoastaan ihme voisi saada minut muuttamaan päätökseni.
— Me olimme odottanut enemmän järkeä vanhalta mieheltä ja enemmän tunnustusta armollisen myötätuntoisuutemme johdosta, — sanoi kuningas vihastuneena. — Emme tahdo kauemmin kuluttaa kallista aikaanne ja toivotamme teille hyvää iltaa.
Ja sangen epäsuosiollisesti päätänsä nyökäyttäen astui hänen majesteettinsa muutamia askelia ovea kohti. Mutta siellä seisoi Eerikki Ljung, tulipunaisena ja pullo vanhaa rüdesheimiläistä kummassakin kädessään.
— Me käskemme hovimestarimme maksamaan viinin, — jatkoi kuningas, puoleksi suuttuneena, mutta tuosta harvinaisesta lahjasta jo puoleksi leppyneenäkin, samalla kun hän tuntijan silmällä katseli pulloja. Samassa huomasi hän, että Eerikin oikeasta kädestä vuoti vahvasti verta siihen käärityn nenäliinan läpi.
— Mitä se on? — kysyi hän.
— Lasinsirpale raapaisi kättäni, — vastasi Eerikki.
Mutta Aadolf Fredrik oli hyväsydäminen mies ja hänen mielestään kädestä vuoti siksi paljon verta, ettei hän voinut jättää haavaa tutkimatta, varsinkin kun se oli saatu hänen asioillaan. Tuota pikaa hän oli unohtanut vihansa, viittasi Eerikkiä ikkunan luo ja näki hyväksi käskeä kamaripalvelijansa purkamaan nenäliinan auki.
— Ei tämä ole lasin leikkaama haava, se on koiran purema, — sanoi kamaripalvelija, näyttäen vanhalle Larssonille pojan kättä, joka vuoti verta syvästä, peukalon ja etusormen välillä olevasta haavasta.
— Ehkä siellä oli koira pimeässä, — vastasi Eerikki hämillään.
— Minä lähetän tänne henkilääkärini, sanoi kuningas huolestuneena. — Mätäkuu alkaa, eikä tiedä, vaikka koira olisi ollut vesikauhuinen.
Vanha Larsson oli tällä välin tullut katsahtaneeksi Eerikin käteen ja alkanut samassa kovasti vapista, muuttuen kasvoiltaan tuhkanharmaaksi. — Älkää hätäilkö, — sanoi kuningas, luullen, että Larsson oli haavaa pelästynyt; — Petersen osaa parantaa vesikauhun, hän on täällä muutamien minuuttien kuluttua.
Ja silmähtäen Larssoniin paljon armollisemmin kuin äsken poistui hyvä kuningas Aadolf Fredrik, jolla tavallisesti aina oli jokin lohduttava sana sanottavana surujen lieventämiseksi. Mutta minkätähden väkijoukko nyt hurrasi paljon kiihkeämmin kuin äsken? Minkätähden lensi nyt kahta enemmän hattuja ja lakkeja ilmaan? Ei yksistään kuninkaan vuoksi — ei sen osanottavaisuuden tähden, jota hän oli osoittanut köyhälle pojalle — nyt hurrattiin sentähden, että vanha porvariskuningas, niinkuin huhu jo tiesi kertoa, oli joutunut epäsuosioon — sentähden, että hän oli turhaan ponnistellut — sentähden, ettei hänestä tehtäisikään aatelismiestä — sentähden, ettei hän tulisikaan yksinään viemään viljaa ulkomaille ja tuomaan suoloja maahan — sentähden, ettei hän saisikaan myydä maata venäläiselle. Eikä tämä vanha porvari kuitenkaan ollut käyttänyt suurta vaikutusvaltaansa muuhun kuin Vaasan kaupungin ja Suomen kaupan hyväksi. Mutta tätä ei tuo rahvas ymmärtänyt, tuo rahvas, joka kaikkialla on kaltaisensa.
Tuskin oli kuningas mennyt, kun Larsson horjuvin askelin viittasi Eerikkiä mukaansa kamariin ja kysyi, mistä hän oli saanut tuon pienen vaskisormuksen, joka oli hänen etusormessaan.
Eerikki kertoi sen, minkä lukija jo tietää. Hän oli vain huvikseen pistänyt sormuksen sormeensa.
— Jumalan käsi! Jumalan käsi on minun päälläni! — huokasi vanha porvariskuningas ja vaipui tainnoksiin mennen vuoteellensa.
Ei kukaan muu kuin Ester ymmärtänyt näitä sanoja. Kalveten ja kauhistuen kätki hän ne sydämeensä, kokiessaan saada isäänsä virkoamaan.
Mutta niin pian kuin hän oli vähän tointunut tästä odottamattomasta kohtauksesta, pyysi Eerikki saadakseen puhua muutamia sanoja nuoremman Larssonin kanssa. — Minä en lasiin loukkautunut, eikä koirakaan ole minua purrut — sanoi hän — vaan varas. Hän selitti, kuinka hän pimeässä oli hamuillut kellarin perälle ja siellä yhtynyt mieheen, joka iski tulta. Luullen häntä varkaaksi, oli Eerikki käynyt kiinni mieheen, ja kiivaan painiskelun jälkeen, jossa häntä oli sormeen purtu, oli hänen onnistunut sulkea hänet erääseen syrjäkellariin. Varmaan oli hän siellä vielä nytkin.
Seurattiin Eerikin opastusta, kellarin ovi avattiin ja kuollut mies löydettiin hirttäytyneenä seinältä riippumasta. Hänet vedettiin päivänvaloon: se oli kapteeni Neptunus Gast.
— Ja hän aikoi varastaa? — kysyi hämmästynyt Eerikki.
Nuorempi Larsson pudisteli päätänsä ja kuiskasi: — Kiitä omaa onneasi ja meidän kaikkien ikuista onneamme, poika, että tulit oikeaan aikaan, mutta pidä suusi kiinni siitä asiasta, jos henkesi on kallis. Kellarissa oli neljä ruutitynnyriä, jotka tulivat eilen ja olivat tänään makasiiniin vietävät, mutta unohtuivat kiireessä. Kai oli kapteeni Gast saanut siitä vihiä, ja kun hän viime aikoina vihasi meitä kaikkia vereen ja henkeen asti, puikahti hän hämmingin aikana kellariin, lähettääkseen … se on hirmuista ajatella!
— Kuninkaan täällä ollessa…?
— Niin. Hän aikoi räjäyttää talon ilmaan, ja ilman sinua, se on: ilman Jumalan, sinun kätesi välityksellä asiaan puuttunutta kättä, olisi Ruotsin valtakunta nyt leski. Mutta katso, se toinenpa sentään ottikin omansa.
37. KAKSI KIRJETTÄ.
Larssonin talossa oli yksi henkilö, jolla ei ollut kuningaskiireestä aavistustakaan, ja se oli Penna. Niinkuin muistamme, oli tämä kunnon mies ryypännyt vähän liikaa murheeseensa ja nukkui yhä makuutuvassa. Saattoi olla puolenyön aika, kun hän vihdoin heräsi ja tapasi Eerikki Ljungin viereltään nukkumasta.
Pennan pää oli sangen sekava ja verrattava matalaan, sumun peittämään järveen, josta siellä täällä jokin kivi pistää näkyviin, mutta josta ajatukset turhaan koettavat rantaan soutaa. Hänellä oli jonkinlainen hämärä käsitys siitä, että hän oli tyhmästi käyttäytynyt, mutta mitenkä, sitä hänen oli mahdoton muistaa.
Hän pudisti Eerikkiä. — Eerikki ei ollut niitä, jotka heräävät aivastuksesta, mutta neljännestunnin häntä muokkailtuansa sai Penna hänen silmänsä raolleen.
— Mitä minä tein eilen? — kysyi Penna.
— Nukuitte, — vastasi Eerikki.
— Mitä muuta?
— Anna minun olla rauhassa.
Mutta Pennan täytyi välttämättömästi saada selko siitä, mitä hän oli tehnyt, ja päästäkseen hänestä rauhaan täytyi Eerikin vihdoinkin luetella hänen urotekonsa, alkaen hyökkäyksestä kreivi Bertelsköldiä vastaan aina siihen, kun hän alkoi juovuspäissään mellastaa ja uhkasi valtiopäivämiestä kirveellä.
Penna mietti hetken aikaa, tarttui sitten Eerikkiä olkapäähän, asetti hänet suorana lattialle seisomaan, vei hänet pöydän ääreen, painoi hänet tuolille istumaan ja sanoi: — Kirjoita!
— Mitä minun pitää kirjoittaa? — kysyi Eerikki, nauraen suuttumuksensa sekaan, sillä ensi kerran kuuli hän Pennan — joka ei ollut mikään kynämies ja tuskin osasi piirtää puumerkkiäänkään — tahtovan käyttää kirjoitusmiehen apua.
— Kirjoita niinkuin minä sanon, — vastasi Penna tärkeännäköisenä. Ja Eerikki kirjoitti kääreessä olevalla kädellään:
"Koska olen nauta ja olen pukannut isäntääni. Minä ollut kapakassa. Minä olen juonut itseni juovuksiin. Ja koska he ovat huilanneet pois morsiameni kanssa. Mutta sepä on minulle sama. Sillä minä olen pukannut isäntääni. Se on Kastin syy. Minä olen ollut tyhmä. Kuninkaallisen majesteetin pitää sanoa vältvääpelille…"
— Onko tämä kirje kuninkaalle?
— Kellekäs se olisi? Kirjoita vielä: Vältvääpeli, antakaa miehelle viisikymmentä paria rintaman edessä. Sillä hän on pukannut isäntäänsä…
— Nyt on tässä jo kolmannen kerran isännästä.
— Kirjoita vielä kerran: pukannut isäntäänsä. Mutta koska olen ollut husaari. Kuninkaallisen majesteetin pitää antaa minun taas ruveta husaariksi. Kuninkaallinen majesteetti antakoon minulle koiranruokaa. Onko siinä nyt koiranruokaa?
— Onko siinä nyt koiranruokaa? — kirjoitti Eerikki.
— Ja kerran päivässä selkään. Koska en ole kelvannut talonpojaksi. Koska minulla on ollut enemmän hevosia kuin lehmiä. Jospa kuninkaallinen majesteetti näkisi minun raudikkoni. Koska sen nimi on Poke. Sillä on valkoiset etujalat. Hevosenkengät minä taon itse. Ne tomppelit eivät osaa takoa hevosenkenkiä Isokyrössä. Ja minkälaisia heidän naulansa ovat? Koskeivät kelpaa sioillekaan. Sillä ne turmelevat kavioita. Ja koska heillä on hevosenkengittäjä Komssilassa. Hän olisi omansa pässejä keritsemään…
— Ehkä olisi hyvä, jos alkaisimme tulla pääasiaan, — arveli Eerikki.
— Heti tullaan, — sanoi Penna. — Kirjoita vielä: minä olen ollut tyhmä. Minä olen pukannut isäntääni.
— Tämä on jo neljäs kerta.
— Kirjoita vain: Minä tahdon, että Pertensöld saapi morsiameni. Koska tyttö tahtoo ottaa hänet. Kyllä Pertensöld hänelle kelpaa. Ja hän tulee saamaan Perttilän talon. Kyllä se hänelle kelpaa. Siellä on talli kuudelletoista hevoselle. Koska tahdon ruveta husaariksi. Setäni ei saa haistaakaan sitä taloa. Sillä hän on veijari. Mutta se ei liikuta kuninkaallista majesteettia, mikä setäni on. Piste. Tämän on Eerikki kirjoittanut minulle. Jumala varjelkoon teidän majesteettianne. Minä olen kalmankalpeaan kuolemaan asti uskollinen
Istvan. Jota kutsuvat Penjami Perttiläksi. Harjaantunut Husaari.
— Ja mitä aiotte tehdä tällä kirjeellä? — kysyi Eerikki, taittaen sen kokoon ja kirjoittaen osoitteen kuninkaalle.
— Sinä osaat kumartaa paremmin kuin minä; sinun pitää viedä se kuninkaalle nyt heti kohta, — sanoi Penna.
— Keskellä yötä! Hän nukkuu.
— Niin herätä hänet. Nythän on valoisa päivä.
Vaivoin sai Eerikki tämän merkillisen kirjeen kokoonpanijan vakuutetuksi siitä, ettei käynyt herättäminen kuninkaita niin helposti kuin lukiolaisia heidän makeimmasta unestaan, ja houkutelluksi hänet malttamaan mielensä vielä muutamia tunteja. Mutta kello oli tuskin lyönyt viittä aamulla, kun Eerikki jo seisoi Korsholman portilla, kirje taskussa. Jotakin hän tahtoi uskaltaa sen asian vuoksi, jonka oli ottanut ajaakseen, ja hän oli kyllin viisas luottaakseen enemmän hullunkuriseen kirjeeseen kuin jonkun virkamiehen tekemään monimutkaiseen anomukseen.
Kuninkaan oli määrä kello seitsemän aikaan jatkaa matkaansa pohjoiseen päin, ja kaikki olivat jo Korsholmassa liikkeellä. Vaunut vedettiin esille, kuninkaalliset keittiö- ja muut kapineet pantiin kokoon, lakeijoita, kuskeja ja kamaripalvelijoita juoksenteli hätiköiden ristiin rastiin kartanolla. Kuinka onnistuisi Eerikin tässä sekasorrossa saada kirje kuninkaan omaan käteen?
Hän rohkaisi mielensä ja puhutteli keittiömestari Björckiä. Tämä mahtava mies muisti hänen, katseli häntä halveksivasti ja käänsi hänelle selkänsä sanoen: — Mene mestarikokin luo ja kysy, tarvitseeko hän tänään kalansiivoojaa.
Siinä seisoi nyt ystävämme, kun hän samassa näki mestarikokki Areliuksen häärivän kuormavaunujen luona kädet täynnä tavaraa. — Saanko auttaa? — kysyi Eerikki.
Mestarikokki muisti hänen hänkin, ja hänen kasvonsa kirkastuivat. — Pitele näitä niin kauan kuin minä pidän silmällä noita kuhnuksia, — sanoi hän.
Eerikki esitti asiansa eikä unohtanut kertoa keittiömestarin herjaavia sanoja. — Sanoiko hän niin? — huudahti mestarikokki. — No, sitten näytän, että kirje ennen puolen tunnin kuluttua on kuninkaan omissa käsissä. Niinkuin ei muilla kuin keittiömestarilla olisi hovissa mitään sanomista!
Tunti kului, ja kaikki oli lähtöön valmiina. Silloin suvaitsi hänen majesteettinsa vielä kerran käydä armollisesti katsomassa raajarikkoista kreiviä ja tiedustelemassa hänen tilaansa. Se oli pahennut ja oli arveluttavalla kannalla. Henkilääkäri Petersen veti oppineen otsansa ryppyihin ja jupisi jotakin kylmänvihoista, jotka kohta muka tulisivat. Tämä liikutti ja huolestutti hyvää Aadolf Fredrikiä. — Eikö siis ole olemassa yhtään inhimillistä keinoa, joka voi hänet pelastaa? — kysyi hän.
— Ei, — sanoi henkilääkäri kuivasti.
— On, — sanoi ääni huoneen nurkasta, ja varjostimen takaa astui Ester Larsson esiin.
— Ah, — sanoi kuningas hämmästyen, — minun kaunis serkkuni, Vaasan prinsessa! Te luotatte siis, ystäväiseni, rakkauden voimaan! Soisin teidän olevan oikeassa.
Korkeasti oppinut henkilääkäri käänsi ylenkatseellisesti selkänsä, mutta Ester sanoi luottavasti: — Teidän majesteettinne on kenties kuullut, että me täällä Pohjanmaalla osaamme taikoa. Kreivi Bertelsköld on paraneva, mutta ei pimeyden, vaan valkeuden valtain avulla.
— Jos kaunis serkkuni voi pitää lupauksensa, niin antaisin teille mielelläni sairaan itsensä lääkärinpalkkioksi, — laski kuningas leikkiä. — Mutta valitettavasti ei se asia ole minun vallassani. Kuulkaahan, voiko serkkuni sanoa minulle, mitä tämä kirje merkitsee? Kirjeen kirjoittajan sopii tosiaankin luottaa kuninkaalliseen suosioomme, sillä hän on tuottanut meille paljon hauskuutta ja oivan ruokahalun aamiaiseksi.
— Kirje on kunnialliselta oppimattomalta mieheltä, jolle isäni oli luvannut minut vaimoksi — sanoi Ester punastuen.
— Minä ymmärrän. Siltä taholta ei siis ole mitään pelkäämistä. Mutta isänne, ihana serkkuni, isänne on raudasta. Häntä ei saa edes hänen kuninkaansakaan esirukous taipumaan.
— Ei, teidän majesteettinne. Häntä ei saa taipumaan, hän voi vain murtua. Suvaitkoon teidän majesteettinne silmäillä näitä rivejä, jotka hän on pyytänyt minua antamaan teidän majesteettinne käteen.
Kuningas luki: — Taivaallisen tuomion musertamana rukoilen minä Herraani ja kuningastani armollisimmasti antamaan anteeksi, että minä, joka aina olen tahtonut kuninkaan ja isänmaan hyväksi uhrata kaikki, eilen hylkäsin hänen armollisen toivomuksensa, kun hän suvaitsi korkealla läsnäolollaan kunnioittaa taloani. Heti sen jälkeen minä tunsin päälläni kuningasten kuninkaan käden ja ymmärrän vihdoin, etten minä, ettei heikko kuolevainen, jonka lujat päätökset ovat pelkkää voimattomuutta, vaan ainoastaan sydänten ja tahtojen tuomari se on, joka määrää ihmisten kohtalot. Jos minun kuninkaani vielä pysyy eilen lausumassaan armollisessa tahdossaan, niin pidän itseäni onnellisena, voidessani antaa siihen isällisen suostumukseni ja siunaukseni ja rukoilen nöyrimmästi saadakseni elämäni kohta lähenevään loppuun asti, yhdessä lasteni kanssa, olla teidän majesteettinne korkeaan suosioon ja armoon suljettuna. Olen alati j.n.e.
Lauri Larsson, entinen valtiopäivämies.
— Jumala siunatkoon sitä kivistä sydäntä, joka vihdoinkin pehmeni, — sanoi kuningas liikutettuna. — Tervehtikää isäänne, ystäväiseni, ja sanokaa, että me pysymme hänelle kaikella kuninkaallisella armolla suosiollisina, emmekä suinkaan aio jättää hänen suostumustansa käyttämättä. Tässä, kreivi Bertelsköld, annan minä teille enemmän kuin mitä olette Vaasassa käydessänne menettänyt. Serkkuseni — suvaitsettehan, että vielä käytän tätä tuttavallista sanaa? — minä pyydän, että annatte tulevalle puolisollenne hänen terveytensä takaisin, että hän taas voisi palvella isänmaatansa ja kuningastansa, joka häntä kunnioittaa tosi aatelismiehenä ja uskollisena palvelijana. Jääkää hyvästi! Iloista ja mieluisaa on minun oleva kerran taas nähdä kreivi ja kreivitär Bertelsköld onnellisina kuninkaallisessa pääkaupungissamme. Nyt menen sanomaan jäähyväiset uskolliselle Vaasalleni!
Nyt, niinkuin usein muulloinkin, oli näissä sanoissa niin paljon mutkatonta arvokkuutta, niin paljon todellista kuninkaallisuutta, etteivät nekään, joilla ei ollut suuria ajatuksia Aadolf Fredrikin hallitsijaominaisuuksista, voineet olla häntä ihmisenä kunnioittamatta. Hetken kuluttua istui kuningas vaunuissaan, seurueensa ja hurraavan väkijoukon keskellä. Niiden joukossa, jotka kauimmin ja innokkaimmin heittelivät lakkejaan ilmaan, oli lukiolainen Eerikki Ljung. Erehtyikö hän, vai kunnioittiko kuningas todellakin häntä armollisella päännyökkäyksellä? Eerikki oli siitä varmasti vakuutettu, ja niin kauan kuin vielä vähääkään näkyi pölyä Uudenkaarlepyyn tieltä, kuultiin Eerikin huutavan: Eläköön kuningas! Hurraa! kunnes hänen äänensä viimein oli kuin käheän kukonpojan, joka turhaan kokee hellittämättömällä laulamisella ylläpitää miehenarvoansa.
Mutta pohjolan "aurinko" jatkoi matkaansa Pohjanmaan kautta, niinkuin jo tätä ennen mainittu hovirunoilija siitä kertoo seuraavin kaunopuheisin sanoin:
Uusikaarlepyy[41] sitten saa maan sankarin ottaa vastaan. Kansa ei kylliksi tuijottaa voi armasta kuningastaan. Pietarsaari[42] jo satasen on täyttää ehtinyt vuotta; onnentoivotus porvarien siis hälle ei kaiu suotta.
Kokkolan pitäjä, kaupunkihin[43] saa kestitä sankariansa;[44] riemusta sitovi hattuihin nyt tähkiä koko kansa, saatuhun satoon näin viitaten, mi sankarin saapuessa kypsyi. — Sä lahja taivainen pysyt muistossa ikuisessa.
Raaheen hän saapuu ja Metalahan;[45] on tuhannet vastassa siellä. Hurraa pilvihin kimpoavan saa vuoretkin kerrata vielä. Sata ja viisikymmentä kai jo vuotta on kulunut varmaan, kuninkaan jolloin nähdä sai tää maa; nyt AADOLFIN armaan.
Oulussa[46] kunniaporttikaan ei ehtinyt kohdallensa, valtias Ethonin-vaunuissaan[47] kun saapui jo vierainensa. Armollisesti luo katseitaan hän mielellä iloisella kansaan, mi sulaa hartauttaan hänt' tahtoisi kanniskella.
Sankari saapui Torniohon;[48] saa sielläkin hauskaa myötä: Tääll' on se paikka, miss' auringon tapa paistaa on päivää ja yötä. — Ethän vielä siis Sinäkään pois hennone Pohjolasta? Seutumme luopuis ei ikänään Sun valostas kirkkahasta!
Pariksi päiväksi jäätävä on näin sankarin Pohjan maille.[49] Tuntuu kuin vanhan auringon hän tehnyt ois valoa vaille. Paha on katsoa päivää päin: se näköhön vikoja saapi. Aurinko tää ei teekään näin, vaan silmiä vahvistaapi. J.n.e.
38. VAASAN PRINSESSA.
Se taikavoima, josta Ester Larsson semmoisella luottamuksella oli puhunut kuninkaalle, ei ollut ainoastaan rakkauden voima, sillä oli myöskin eräs tavallisempi — tai jos niin tahdotaan,— todellisempi muoto. Pohjanmaalla on näet — niinkuin melkein kaikkialla muuallakin Suomessa — vanhan taikauskon juuresta kasvanut eräänlainen lääketaitokin. Vanhimmat lääkkeet olivat loitsut, sauna, hieronta ja uudemmalla ajalla paloviina. Hieromisesta kehittyi ajan ollen muutamain harvain käsissä kirurgia, jota ei oppineidenkaan lääkärien pitäisi kokonaan halveksia, sillä heillä voisi siitä olla paljonkin opittavaa.
Yksi noita harvoja oli siihen aikaan Uudenkaarlepyyn pitäjästä kotoisin oleva Riitta Seppälä eli "Sepän Riitta", vanhastaan tunnettu Larssonin talossa Vaasassa, jonne hänet usein ennenkin oli tarvittaessa kutsuttu tehokasta apuaan antamaan. Hän oli, niinkuin useimmat muutkin hänen ammatissaan, ensi alussa toimittanut koko joukon ihmisiä iankaikkisuuteen, mutta sittemmin hän passitti vielä useampia elämään ja terveyteen, kun opillinen taito jo oli allekirjoittanut heille matkapassin manalaan. Tätä kunnon vaimoa oli nyt lähetetty noutamaan, mutta häntä ei tohdittu näyttää niin kauan kuin henkilääkäri vielä oli Vaasassa. Hänen tullessaan oli kreivi Bertelsköldin tila siinä määrin pahentunut, että sairas, henkilääkäri Petersenin häntä hoidettua, odotteli varmaa kuolemaansa. Ester yksinään oli pysynyt rohkeana toivoaan menettämättä, ja kun hän vihdoin astui Bertelsköldin vuoteen ääreen Sepän Riitan seuraamana, huudahti hän:
— Tässä tuon minä nyt terveyden ja elämän!
Bertelsköld loi epäilevän silmäyksen rotevaan, rumaan, rokonarpiseen ämmään ja kuiskasi surullisesti:
— Minua ei enää mikään inhimillinen voima voi pelastaa.
— Ja kuka sanoo sinulle, että toivoni perustuu inhimillisiin voimiin? — sanoi Ester lämpimästi. — Tässä minä tuon muassani Jumalan voiman, joka on heikoissa väkevä.
Sepän Riitta ei ollut lainkaan huolestuneen näköinen, ja kun hän kääri harmaan röijynsä hihat ylös, huomattiin hänet hartiakkaaksi kuin mies ja hänen lihaksensa olivat kuin pohjanahasta. Eikä hän ollut tottunut kursailemaankaan ihmisten edessä; torppari tai maaherra, ne olivat hänelle samoja luita ja jänteitä, ja kun hänen kovat kätensä kopeloivat murtuneita jäseniä, pääsi sairaalta tuskan huuto.
— Ei tässä parku auta, — sanoi Sepän Riitta, omalla tavallaan lohduttaen. — Jos mieli teistä miestä tulla, täytyy teidän vähän kärsiä.
— Kuinka on? — kuiskasi Ester, vasten tahtoaan vapisten.
— Mitä joutavia, — sanoi ämmä. — Oikea käsivarsi ei ole katkennut, on vain nyrjähtänyt sijoiltaan. Mokoma vamma paranee kuudessa päivässä. Sääri on prapaala[50] ja kahdesta kohden taittunut, mutta tohtori ei ole huomannut kuin yhden taittuman. Se on huonosti lastoitettu ja täytyy taittaa uudelleen. Sen lisäksi siinä on irtonainen luunsiru, josta kaikki tuska johtuu. Olipa hyvä, että tulin. Huomenna olisi herrasta tullut loppu.
Sen enempiä sanoja tuhlailematta tarttui Riitta kipeään jalkaan, laski sen hätäilemättä tuolille ja naksahutti sen vielä kerran poikki. Tällä kertaa puri kreivi hampaansa yhteen eikä ääntä päästänyt.
— Mitä teette! — huusi Ester säikähtäen.
— Ei mitään, — sanoi taas Sepän Riitta, — se oli vain hitunen rustoa, jota oli kasvanut väärälle paikalle. Sillä lailla olisi miehestä tullut nilkku kuin nuolella ammutusta kurjesta, jos olisi sattunut eloon jäämään.
— Te näette turhaa vaivaa, — huokasi Bertelsköld. — Minä en ole mikään hevonen; minä en kestä tätä.
— Lörpötystä vain! — jupisi ämmä. — Mutta minä sanon teille, että teistä tulee mies vieläkin, kun vain pidätte suunne kiinni ja teette niinkuin minä sanon. Ei tämä ole mitään essenssa tulssista tämä?
Sitten kun turvotus oli saatu kylmillä kääreillä laskeutumaan, asetteli ämmä hyvin huolellisesti tuon taittuneen paikan sijoilleen ja pani päälle uuden kääreen, niin yksinkertaisen ja mutkattoman, että haavalääkäri olisi sanonut sitä leikkikaluksi. Mutta pian näkyi, että Sepän Riitta oli ymmärtänyt tehtävänsä. Kovat tuskat lakkasivat miltei heti kohta ja kun luunsirpale muutamien päivien kuluttua saatiin pois, oli sairas pelastettu. Rakastavan naisen väsymätön hoito sekä yöllä että päivällä sai sairaan terveeksi. Jalka parani helposti, ja jos käsivarresta olikin enemmän vaivaa, tapahtui se vain sentähden, että sitä oli "hierottava" illoin ja aamuin tavalla semmoisella, joka pani hienon kreivillisen ihon kirvelemään.
— Enkö sitä sanonut! — huudahti Ester ilosta säteilevin silmin eräänä päivänä elokuun alkupuolella, kun viimeinen side otettiin pois, ja viileä kesäilma avatusta ikkunasta sattui kreivin kasvoihin, jotka taas alkoivat punoittaa, — enkö sitä sanonut: Jumala on heikoissa väkevä!
Bertelsköld hymyili. — Tässä ei ole aivan niinkuin pitäisi olla: mies on heikko ja nainen on väkevä!
— Sinustakin tulee väkevä kantamaan alhaista halpasukuista vaimoa käsilläsi maailman läpi, — naurahti Ester vuoroonsa.
Laurin päivänä, 10. päivänä elokuuta kuulutettiin Vaasan kirkossa ensi kerran avioliittoon kuninkaan sivusadjutantti, eversti ja kamariherra, korkeasti vapaasukuinen kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld sekä siveä ja kunnianarvoisa neitsyt Ester Larsson — "kristillisesti toivottamalla armoa ja siunausta heidän luvalliselle aikomukselleen". Vaikka on jo vanhastaan tunnettu asia, etteivät kihlaukset koskaan pysy Vaasassa kahta viikkoa salassa ja tämä kihlaus jo aikoja sitten oli ollut yleisenä puheenaiheena, niin oli uteliaisuus ja hämmästys kuitenkin suuri tästä uutisesta. Kuninkaan pilapuhe tuli tunnetuksi ja "Vaasan prinsessa" oli kaikkien huulilla. Tietysti ei puuttunut selityksiä tähän näin ylen outoon tapaukseen. Kun tuskin kukaan tiesi kihlattujen aikaisemmasta nuoruudenrakkaudesta, jäivät useimmat siihen lujaan uskoon, että Sepän Riitta, joka osasi loihtia — sillä kaikki pohjalaiset ämmät, mutta etenkin puoskariämmät osaavat loihtia — oli antanut tälle ylhäiselle sulhaselle lemmenjuoman hänen raajarikkona sairastaessaan Korsholmassa. Tämän oli ämmä tehnyt kopealta porvariskuninkaalta ja tämän yhtä kopealta tyttäreltä saamaansa hyvää maksua vastaan, koska tytär oli ollut vähällä jäädä vanhaksi piiaksi, kun mukamas ei sen vähempi mies kuin kreivi kelvannut hänelle. Ja kaikkihan olivat sanoneet: mitäpä Penna kelpaisi mokomalle, joka osasi saksaa ja kenties espanjaakin! Tiettiinhän sitäpaitsi, että kuninkaan seurueen herrat elivät kansan hiestä ja vaivasta. Kreivi oli tietysti elänyt ja juopotellut niinkuin kaikki muutkin, ja olihan selvää, että kun hän ei kyennyt erottamaan aurinkoa kuusta, hän suistui Korsholman valleilta alas ja taittoi jalkansa. Sillä tavoin ne suuret touhuavat, ja kai nyt Sepän Riitan vaivat maksetaan kruunun rahoilla. Mitä Riittaan tuli, niin oli paha kyllä, ettei noita-akkoja enää poltettu; moni oli ennen maailmassa kärvennetty vähemmästäkin!
Näin jaariteltiin tässä kunnon kaupungissa, ja näin jaarittelivat erittäinkin ne, joiden käsiä tai jalkoja Sepän Riitta oli paikkaillut tai joilla oli ollut paras toimeentulonsa Larssonin suuresta ja laajalle ulottuvasta kauppaliikkeestä. Mutta kaikesta tästä huolimatta istui porvariskuninkaan tytär, Vaasan prinsessa, kaiket ajat, milloin isä ja sulhanen eivät häntä tarvinneet, kangastuoliensa ääressä omin käsin myötäjäisiään valmistamassa. Olihan se anteeksiannettavaa kunnianhimoa, ettei hän toki tahtonut tyhjin käsin tulla kreivilliseen taloon, ja kun hänellä oli ollut hyvää aikaa sitä ajatella, niin olikin kaikki, mitä näihin myötäjäisiin kuului, runsaampaa ja täydellisempää kuin useimmissa paljon ylhäisemmissäkään perheissä.
Kuukauden keskipalkoilla alkoi kreivi liikkua ulkona, ja Loviisan päivänä, elokuun 25:ntenä, kuningattaren nimipäivänä, koristettiin Vaasan prinsessa morsiameksi. Sinä päivänä olivat kaikki paikat vihreiksi lehditetyt ja kauniisti koristetut Larssonin talossa. Kaikki kalliit matot, kaikki hopeakannut ja kalliit tarjottimet oli otettu esiin lukuisain vierasten ihmeeksi ja kateudeksi; ainoastaan vanha kulunut visainen nojatuoli seisoi entisessä kunnossaan komean morsiusjakkaran edessä. Morsian itse oli puettu valkoiseen silkkiin, niin paksuun, ettei semmoista nykyaikana kudota eikä saada edes rahallakaan. Paksuun tukkaansa pujotetussa myrttikruunussa kantoi hän morsiuslahjaa, jonka kuningas itse äskettäin oli lähettänyt, ja se oli iso, pieneen, mutta välkkyvään timanttiseen kreivinkruunuun kiinnitetty kultaneula. Ei koskaan ollut Ester Larsson ollut näin kaunis, mutta ei koskaan niin nöyräkään sisimmässä sydämessään. Kun tarkasti hänen syvällisiä, vakavia, helliä silmäyksiään, niin ymmärsi, että hän tänä päivänä tunsi olevansa halvintakin halvempi, ja että hän, joka oli noin komea ja noin kaikkien kunnioittama, ennemmin olisi tahtonut langeta polvilleen ja sanoa Jumalalleen: "Sinä tiedät sen, Herrani ja Jumalani, etten ole tätä kunniata etsinyt. Minä kannan sitä sinun tahtosi mukaan niinkuin taakkaani, ja Sinun Kaikkivaltiaan eteesi, joka yksin ansaitset kiitosta ja ylistystä, minä lasken nämä myrtti- ja timanttikruunut. Herra, katso armossa köyhää palvelijaasi ja ole hänen johdattajansa aina edelleenkin tällä oudolla polulla!"
Sulhanen itse koreassa univormussaan oli yhtä vakava hänkin, ja hänen kasvonsa olivat vielä kalpeat äskeisten kärsimysten jälkeen. Hän ei vielä saanut oikein nojata äsken parantuneeseen jalkaansa, ja sentähden ei ollutkaan varsinaisia tansseja häissä. Ainoastaan lehtimajoissa kartanolla saivat nuoret, Eerikki Ljungin johtamina, illan suussa huvitella itseään iloisilla tanssileikeillä: "Fria vill Simon i Sälle", "Ungersvennen sig i dansen går", ynnä muilla, jotka sittemmin ovat joutuneet unohduksiin.
Morsiamen talutti esille ja jätti sulhaselle hänen vanhin veljensä Lauri. Nuorempi veli, pastori Bertel, toimitti vihkimisen. Se oli juhlallinen vihkitoimitus kolmine tai neljine virsineen, joita veisaamaan kaikki läsnäolevat yhtyivät, ja suvun nuorimmat jäsenet pitivät punaista silkkitelttaa. Sitten menivät vastavihityt vanhan, nojatuolissa istuvan isän luo, polvistuivat hänen eteensä ja vastaanottivat hänen siunauksensa.
Vanha porvariskuningas ei ollut jaksanut — tai ei ollut tahtonut — taluttaa tytärtään vihittäväksi. Hänen sitkeä voimansa oli murtunut sisällisestä taistelusta enemmän kuin viimeisestä taudista. Ester oli ollut oikeassa: vanhus voi murtua, mutta ei taipua. Kuinka hän olikaan vielä vähän ennen halveksivasti puhunut kuninkaan sormuksesta! Ja kuinka varma hän luulikaan olevansa haudattuaan tuon pahuksen Palosaaren salmeen! Mutta ei kukaan kuolevainen voi kokonaan irtautua aikansa heikkouksista, ja tuohon aikaan oli taikausko vielä voimallinen Suomessa. Sen ruminta kuonaa oli vain jonkin verran pinnalta kuorittu. Noita-akkoja ei enää poltettu, mutta noituuteen uskottiin. Kuninkaan sormuksella oli vielä täysi tehonsa, ja voimakkaimmatkin luonteet olivat sen vaikutuksen alaisina. Sen kummallinen löytyminen heti seuraavana päivänä sen jälkeen, kun Larsson luuli sen ikuisesti haudatuksi, oli yhdellä iskulla musertanut tämän jäykän ukon koko itseluottamuksen ja — niinkuin hän itse lausui — asettanut hänet Jumalan tuomion alle. Hän ei tahtonut tunnustaa itselleen, kuinka suuri osa hänen taikauskollaan oli siinä asiassa; hän ei tahtonut taipua oman heikkoutensa alaiseksi; sentähden hän katsoi sormuksen Jumalan rangaistukseksi. Ja tämän korkeamman voiman painon alla, joka oli hänen viisauttaan pilkannut, sortui hän maahan. Tästä päivästä alkaen ei Larsson enää katsonut olevansa oman tahtonsa herra. Kun hän nyt suostui antamaan pois tyttärensä, näytti hänestä kuin hän tottelisi korkeain, ikuisten voimain ankaraa käskyä, mutta itse hän sydämessään oli ja pysyi samana järkähtämättömänä Pohjanmaan kansanvaltaisten johtajana, ja niin muodoin aateliston ja aatelisvallan vihollisena, mikä hän aina oli ollut.
Mutta juuri tämä, että hän piti itseään korkeampain valtain tahdottomana välikappaleena, vaikutti sen, että tässä ennen niin kopeassa porvariskuninkaassa oli jotakin juhlallista ja outoa. Oli tavatonta nähdä tämä kova mies pehmeänä. Kun tuo pitkä, mutta nyt köyristynyt äijä, jonka tukka oli lumivalkea ja otsa vakava ja rypistynyt, laski kuivettuneet kätensä vastanaineiden päitten päälle, puistatti juhlallinen hartauden tunne läsnäolevia; tiedettiin, mitä se merkitsi. Ei koskaan ennen ollut porvariskuningas näyttänyt paremmin ansaitsevan kuninkaan nimeänsä kuin sillä hetkellä, jolloin hän ensi kerran näytti olevan sille uskoton. Hän oli sillä hetkellä ristiriidassa koko entisen elämänsä kanssa; mutta samalla hän oli kuin kuningas, joka sallimuksen tahdosta kaatuu kansansa johtajana.
Ymmärrettiin, mitä hän tarkoitti, kun hän, siunatessaan vastanaineita ja kaunistaessaan tyttärensä porvarillisen nimen kreivinkruunulla, virkkoi:
— Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto!
Sillä nyt hän lopetti sen pitkällisen riidan, joka vuosisatoja oli erottanut aateliston ja kansan Suomessa, ja rauhan henki alkoi saarnata sovintoa noiden eripuraisten kansanluokkain välillä. Totta kyllä on, että samaa riitaa kesti vielä kauan, mutta se oli vain myrskyn maininkia. Kahdeksannentoista vuosisadan vapaamman hengen ensimmäinen aamuvartio oli murtanut vastakohtain kärjen.
Kreivitär Bertelsköldiä ei voitu saada vanhasta isästään eroamaan, ja koska kreivikin tarvitsi vielä levähtää täysin tervehtyäkseen, niin päätettiin, että vastanaineet toistaiseksi jäisivät Vaasaan. Vanha porvariskuningas ei kumminkaan kauan tarvinnut tyttärensä hellyyttä hyväkseen käyttää. Eräänä päivänä syyskuun alkupuolella — se oli Reginan päivä, seitsemäs — nukkui hän, vuoteensa vieressä istuvan tyttärensäkään sitä huomaamatta, pois pitkästä, vaivalloisesta ja levottomasta elämästään. Hänen viimeiset sanansa olivat muistoja tuosta hänen nuoruudessaan vallinneesta suuresta nälänhädästä. — Lakaiskaa vilja-aitta, — kuiskasi hän — ihmiset näkevät nälkää — kultatynnyri ruistynnyristä!
Niinkuin tavallisesti käy, tunnustettiin tämän toimeliaan miehen ansiot hänen kuolemansa jälkeen. Huuto hänen karuudestaan, hänen viljakaupalla kiskomastaan liiasta voitosta ja muista semmoisista vaikeni vähitellen, ja ymmärtäväiset ihmiset alkoivat huomata, että kauppiaan voitto, hyvästi ansaittuna ja viisaasti käytettynä, on samalla koko yhteiskunnan voitto. Rovasti Hedman ei jättänyt tätä tilaisuutta käyttämättä antaakseen ainakin vaasalaistensa nauttia pitkästä puheestaan, joka niin nolosti oli keskeytynyt kuninkaan tullessa. Ja koska osaava puhuja ei koskaan joudu pulaan vanhoja tähteitä tarjotessaan, taisi rovastikin niin taitavasti asetella sanansa, että kärsivälliset kuulijat kahden tunnin kuluessa luulivat kuuntelevansa hautauspuhetta Larssonista, vaikka varsinaisena aineena oli "auringon" matka Pohjanmaan kautta ja papiston erinomainen kunnioitus, uskollisuus ja mielihartaus — "Phoibosta" kohtaan.
Kreivi Bertelsköld oli ylimys raha-asioissa niinkuin kaikessa muussakin. Hän ei siis tinkinyt vaimonsa perinnöstä, ja panettelu, joka nyt oli jättänyt vainajan rauhaan, kääntyi sen sijaan hänen poikiansa vastaan. Väitettiin — emme tiedä, kuinka suurella syyllä — että veljekset, ja erittäinkin Lauri, isänsä testamentin nojalla osasivat käyttää kreivin auliutta hyväkseen ja laskivat sisaren osan tästä rikkaasta pesästä jotenkin niukaksi. Varmaa vain on, että perunkirjoitus kävi nopeasti, että lukuisa suku sai tyytyä muutamiin vähäisiin lahjoihin ja että kreivitär Bertelsköld kyllä vei muassaan runsaat myötäjäiset hopeaa, liina- ja pitovaatteita ja huonekaluja, mutta sitävastoin ainoastaan neljätuhatta taleria puhdasta rahaa. Talon oma laiva, Toivo, joka oli käynyt Englannissa sen jälkeen, kun viimeksi kuulimme siitä puhuttavan, varustettiin nyt, niinkuin sanottiin, vartavasten viemään kreivillistä pariskuntaa myötäjäisineen Tukholmaan. Mutta luultavasti ei matka tulisi laivan isännistöllekään tappiota tuottamaan.
Sitten kun Sepän Riitta oli runsaasti palkittu, lähtivät kreivi ja kreivitär Bertelsköld syyskuun lopulla Vaasasta ja tulivat kaksiviikkoisen myrskyisen matkan jälkeen Tukholmaan, jonne toistaiseksi voimme heidät jättää varmoina siitä, että he olivat onnelliset rakkaudessaan, onnelliset keskinäisessä kunnioituksessa ja luottamuksessa.
Eerikki Ljung oli täll'aikaa ollut jo kuukauden ajan Turussa, oli kunnialla tullut ylioppilaaksi ja odottamattomaksi ilokseen vielä saanut kuninkaalta viidenkymmenen plootun suuruisen vuotuisen stipendin, joka riitti hänen kirjainsa ostoon ja siihen, että jonkin kerran sai kaljalla ja talonpoikaisjuustolla maustaa sitä leipäsäkkiä ja voitynnyriä, jonka hänen äitinsä, reipas ja hellä Maria Pietarintytär — entinen Maria Larsson — oli Lohilahdesta lähettänyt kultanupulleen Turkuun. Hän oli myös saanut ystävällisen kirjeen jalolta suosijaltaan, arkkiaatteri Linnaeukselta, joka antoi hänelle hyviä, hänen opintojaan koskevia neuvoja ja lupasi tulevana kesänä lähettää hänelle rahaa Satakuntaan ja Hämeeseen tehtävää kasvitieteellistä retkeä varten. Kirjeessä oli myös muutamia tervetulleita rivejä Eriika Lindelialta, joka kertoi, että hän kesällä oli tutkinut kuusi uutta sienilajia ja pannut neljätoista käärmettä väkiviinaan, ja sitten vielä oppinut munia keittämään. Mainitsi Eriika myöskin sivumennen, että hänellä oli Hämeessä täti, jonka luona hän oli saanut luvan käydä tulevana kesänä, jolloin kenties saattaisi niin sopia, että Eerikki niillä tienoin tutkisi kasveja. Hauskaa olisi kohdata toisiaan, arveli hän, mutta Eerikin ei pitäisi millään muotoa antaa häiritä itseään hänen tähtensä. Ja tätä toisteli pikku Eriika niin monta kertaa kirjeessään, että Eerikki viimein alkoi epäillä, että juuri Eriika eikä kukaan muu ensiksi oli tehnyt hänen uuden kasvitieteellisen retkensä suunnitelman, vaikka siinä olikin menetelty niin nokkelasti, että näytti aivan siltä kuin eno arkkiaatteri olisi sen keksinyt.
Vielä on yksi henkilö, jonka vaiheista meidän tulee kertoa, ja se on Penna. Tämä kunnon mies oli nyt ehtinyt selvitä unestaan tuon sekavan yön jälkeen, jolloin hän kirjoitti kuninkaalle ja samalla kertaa lahjoitti sekä morsiamensa että maatilansa isännälleen, jota hän oli "pukannut". Edellinen lahja oli kiitollisesti otettu vastaan, mutta toista ei ollut kukaan korviinsa ottanut, ja tarkemmin ajateltuaan päätti Penna itsekin ennemmin elää varakkaana talonpoikana kuin köyhänä husaarina, jonka vielä päälliseksi — oman ajattelemattoman pyyntönsä mukaan — piti saada koiran ruokaa ja selkäsauna kerta päivässä. Kreivin paranemisesta kävi tämän rehellisen miehen mieli niin hyväksi, ettei hän ainoastaan tyytyväisin mielin ollut läsnä entisen morsiamensa häissä, vaan lahjoitti vielä sulhaselle kuuluisan, sukkajalka Pokensakin. Mutta Penna oli saanut naimishuolista kyllänsä, pysyi sentähden koko elinaikansa vakavana vanhanapoikana ja otti kasvatikseen ja perillisekseen yhden Eerikki Ljungin nuoremmista veljistä, Munsalan pikku Pietarinpojista.
Näin puhkesi vähitellen uusi suku Perttilän talossa nupulle, uusi suku Suomen saloilla ja kankailla, ja kenties me kerran vielä saamme nähdä noiden nuppujen kukkivan. Yksi aikakausi haarautuu loitolle toiseen. Satavuotisen, lakastuneen, myrskyn kaataman hongan rinnalla nousee maasta vaaleanvihreä vesa ja vankka runko. Minkätähden emme loppuun kuluneen elämän ohella, jommoinen porvariskuninkaan elämä oli, kukoistavan kesän ohella, jommoinen Ester Larssonin elämä oli, myös viipyisi muutamia iloisia hetkiä Kustaa III:n perhosajeluakin katsellen, miksi emme tarkastaisi lukiolaisen tulevaisuudentoiveita ja Eriika Lindelian vihreitä sirkkalehtiä? Korkealla näiden yllä, näiden takana, näiden edessä kaareutuu selkenevän ajan taivaanranta, ajan, joka luo väriensä heijastusta niihin kaikkiin. Erämaissa on päivä koittanut, vapauden aika on Ruotsissa ja Suomessa korkeimmillaan. Milloin ja mitenkä on uusi aamu koittava? Ammoin aikoja vastauksenne saaneet kysymykset, joihin ei kukaan osannut silloin vastata, mitä muuta te olette kuin ihmiskunnan samoja iäti uudistettuja kysymyksiä elämälle? Putoa, lakastunut lehti, ja idä piilossa, heikko siemen, kun vain putoat jalosti ja idät suuruuteen! Joko sitten ennustanet iltaa tahi aamua, niin se kaikki on kaikkivaltiaan päivää, jonka sadot tuleentuvat iankaikkisuutta varten.
Neljännen jakson loppu.
VIITESELITYKSET:
[1] Topeliuksen v. 1850 ilmestynyt kertomus. Suoment. muist.
[2] Sianpää, Häränpää ja Häräntähti. Suom. muist.
[3] Almosa = almu. Suom. muist.
[4] Lehmus = lind. Suom. muist.
[5] Mun = suu. Suoment. muist.
[6] Kasvientutkija Liljeblad sai oppineilta toisenlaisen todistuksen. Kun Linnén oppilas, kuuluisa Daniel Thunberg, sittemmin arvosteli Liljebladin ruotsalaista Floraa (kasviota), lausui hän, tosin vähän liian ankarasti: "Deus creavit, Linnaeus ordinavit et Liljeblad perturbavit." — Jumala loi, Linné järjesti ja Liljeblad sotki (kasvikunnan).
[7] Koskettaa tähtiä = tulla kuolemattomaksi.
[8] Kreivi Tessin y.m. perustivat sen v. 1735.
[9] Vihamiehen voitan ma alhaisen ylenkatsein ja kilvellä hyveiden.
[10] Kreivi Tessinin isoisän isä oli Stralsundin raatiherra.
[11] Välskäri olettaa sen Ulriikan päiväksi, 4:nneksi päiväksi heinäkuuta. Senaikaiset aikakirjat sitävastoin sijoittavat juhlan Loviisan päivään, 25:nteen päivään elokuuta, mistä tässä on huomautettava siitä syystä, ettei niin merkillistä tapausta kuin Kiinan vihkiminen oli, sijoitettaisi väärään päivään. Heinäkuun 4 päivä ei sovi yhteen kuninkaan Suomeen tekemän matkan päivämäärien kanssa.
[12] Hän lisää päiväkirjassaan: " J'ai vu un temps, on il avait pas 20 jolis visages dans tout Stockholm ". (Olen nähnyt ajan, jolloin koko Tukholmassa ei ollut kahtakymmentäkään kaunista naista.)
[13] Gast merkitsee oikeastaan peikkoa, aavetta sekä laivamiestä, mutta myöskin reuhakkoa, metelöitsijää.
[14] Aura, nyt otsasi nostaos, riemuiten tanssios. Suomi! Kunnia mimmoinen! Päivä mik' onnellinen! Päiv' ikävöity! Nyt uudet vuos'sadat koittavat sulle, maan Isä kun haluaa tulla sun rannoilles.
[15] Kukkuraisimman yhteisen ilon, syvimmän alamaisuuden, vilpittömimmän uskollisuuden ja täydellisimmän kuuliaisuuden todistukseksi, Porvoon Runottarien pyhittämä.
[16] Blom = kukka. Suoment. muist.
[17] Vaarallisia matalikkoja Pohjanlahdessa.
[18] Kellarirenki Hornay, teurastajarenki Ekerman y.m. Vaasassa säilytetään vielä täydellinen, tässä merkillisessä tilaisuudessa kuningas Aadolf Fredrikin mukana olleen seurueen luettelo. Koko seurueen lukumäärä nousi Suomessa matkustettaessa 78 henkeen, mutta kaikki ne eivät olleet mukana Vaasassa.
[19] Sen nimi on suomennettuna: "Kuninkaan Onnellinen Matka Tukholmasta Ahvenan Meren yli, Uudenmaan, Hämeenlinnan, Torun ja Porin läänien, sekä Pohjanmaan, Norrbottenin, Länsipohjan, Ångermanlannin, Medelpadin, Helsinge-, Gestrike- ja Uplannin kautta Drottningholmaan. Alettu 12 päivänä Kesäkuuta, päättynyt 10 päivänä Elokuuta 1752. Sepittänyt Hjalmar. Lauletaan kuin: Rest hafver jag över vatten j.n.e. Tukholmassa, painettu P.J. Nyströmin kirjapainossa 1752." Nämä nyt ylen harvinaiset laulut, joista kaksi säkeistöä jo tätä ennen on tähän kirjaan otettu, olivat välskärille tuntemattomat, mutta säilytetään Suomen yliopiston kirjastossa jälkimaailman mielen ylennykseksi.
[20] 15 p. kesäkuuta.
[21] 16 ja 17 p.
[22] 18 ja 19 p.
[23] 19 ja 20 p.
[24] 20 p.
[25] 21 p.
[26] 23 p. H.K.M.:n korkea nimipäivä.
[27] 23 p.
[28] 27 p.
[29] 28 p.
[30] 29 ja 30 p. kesäk. ja 1 p. heinäk.
[31] 3 p. heinäk.
[32] 4 p.
[33] 7 p. heinäk.
[34] 10 p.
[35] 13 p.
[36] 15 p.
[37] 16 p.
[38] 18 p. heinäkuuta.
[39] Aadolf Fredrik rakasti komeutta matkoillaan. Tessin huomauttaa siitä päiväkirjassaan: "Preussin kuningas Fredrik matkusti, ollen itse kahdeksas, Pyrmontiin; Aadolf Fredrik kulki v. 1761 Lokaan 450 hevosella."
[40] Välskäri näkyy tässä käyttäneen puhetta, jonka kappalainen Tunaes Anundsjössä Ångermanlannissa aikoi pitää hänen majesteettinsa matkustaessa sen kautta ja joka on otettuna "Lärda Tidningariin" vuoden 1752 100:nteen numeroon. Olisi ehkä liian rohkeata väittää, että arvoisan rovasti Hedmanin sanat sattuivat aivan samoin, mutta luultavaa kuitenkin on, että ne kirjaimen ja hengen puolesta sointuivat hyvinkin hyvästi yhteen tämän mainitun puheen kanssa, joka on oikea loistonäyte sen ajan alamaisesta kaunopuheisuudesta.
[41] 20 p. heinäk.
[42] Samana päivänä.
[43] Samana päivänä.
[44] Kauppias Kyntzellin talossa, jossa viime paloon asti eräässä kirjoituksessa oli säilynyt muisto kuninkaan yösijasta.
[45] 22 p. heinäk.
[46] 23 p. heinäk.
[47] Ethoniksi sanotaan erästä hevosta.
[48] 24 p.
[49] 25 ja 26 p. heinäk.
[50] Venäläinen sana husaarivuosilta: pilalla.