Produced by Tapio Riikonen

VÄLSKÄRIN KERTOMUKSIA 4.2

Vaasan prinsessa.

Kirj.

ZACHARIAS TOPELIUS

Suomentanut Juhani Aho

Ilmestynyt ensimmäisen kerran
Porvoossa WSOY:n kustantamana v. 1897.

SISÄLLYS:

Vaasan prinsessa:

1. Hammarbyn kukkaset 2. Linné ja hänen oppilaansa 3. Eräänä iltana Hammarbyssä 4. Kirje, nimi ja mielilause 5. Perhosten ajelija 6. Eerikki Ljung pääsee hoviin 7. Sorvipenkin ääressä ja vierashuoneessa 8. Taisteluja vallasta 9. Kuninkaan oppipoika 10. Uusi seikkailu ja vanha tuttava 11. Juhlapidot Kiinassa 12. Kuningattaren valtioviisautta 13. Vaarallinen kiinalainen Kiinassa 14. Kapteeni Neptunus Gast 15. Merimies Långvikin kertomus 16. Kuningas Aadolf Fredrik Suomessa 17. Kahden kuninkaan päivä 18. Kuningas Daavidin kahdeksastoista psalmi 19. Sukuliitto 20. Kolme kosijaa 21. Kihlaus 22. Kapteeni Gastin kertomus 23. Kohtaus puutarhassa 24. Lemmen tili 25. Palosaaren väylällä 26. Lisätietoja kuninkaan seurueesta ja matkasta 27. Kuninkaan tulo ja rovastin puhe 28. Korsholman vallien luona 29. Eerikki Ljung kuninkaan keittiössä 30. Auringon paistetta pilvien lomitse 31. Husaari, lukiolainen ja porvariskuningas 32. Petojen kesyttäjätär 33. Eerikki Ljung kuninkaan luona 34. Kuninkaan puheilla 35. Kuninkaan päivänä Vaasassa 36. Valtakunnan ja porvariston majesteetit 37. Kaksi kirjettä 38. Vaasan prinsessa

VÄLSKÄRIN KAHDESTOISTA KERTOMUS.

VAASAN PRINSESSA.

Uusi valkea oli viritetty sillä tuohella, jota lasten oli tapana kiskoa kuuden äyrin viikkopalkalla, ja isoäiti, joka oli seuran ikäpresidentti, otti ensin puhuaksensa.

— Minusta on, — hän sanoi, — niinkuin istuisimme täällä häitä odotellen. Muistaakseni tulee niiden nyt seurata laillisessa järjestyksessä. Minkätähden muuten olisimmekaan saaneet niin paljon tietää tuosta pitkästä rakkausjutusta Kaarle Viktor Bertelsköldin ja porvariskuninkaan tyttären, Ester Larssonin välillä? Minulla ei ole mitään tätä nuorta ylhäistä herraa vastaan, vaikka olikin epäkristillistä ottaa henki ihmiseltä siellä Espanjan ravintolassa Hornin tullin ulkopuolella Tukholmassa. Muutoin hän näyttää olevan siivo nuori mies, joka pitää äitiään kunniassa, ja olkoon se kiitoksella mainittu. Mutta sitä enemmän on minulla tuota vallatonta nuorta tyttöä vastaan. Enpä tosiaankaan voi ymmärtää, kuinka serkku Bäck, joka on ymmärtäväinen ja rehellinen ihminen, voi asettaa nuorison eteen semmoisia esimerkkejä kuin Ester Larsson. Sopiiko nuoren tytön ensin ratsastaa virmalla hevosella, niin että niskansa taittaa — liki ainakin piti — ja sitten juosta ja laukata kuin mustalaistyttö keskellä yötä Vähäkyrön metsissä "utukuningattaren sukkanauhoineen"? Utukuningatar! Jopa nyt jotakin, kyllähän se kuuluu runolliselta, mutta se ei merkitse mitään muuta kuin että tyttö on jonninjoutava homssuttaja, joka lentelee sinne tänne metsässä, kengät lintassa ja hapset hajallaan. Sitten saamme kuulla, kuinka hän Tukholmassa koukuttelee saadakseen nähdä kuninkaan, hyppää neljännen kerroksen ikkunasta ulos, menee kutsumattomana hovinaamiaisiin ja pukeutuu joksikin Floraksi tai Frejaksi, joutuen ihmisten naurettavaksi! Sen minä vain sanon, että jos Ester Larsson olisi ollut minun tyttäreni, niin kyllä tiedän, mitä olisin tehnyt; vitsaa hän olisi saanut, vaikkapa olisikin ollut neljäntoista vanha, ja sitten — niin, mitä aioinkaan sanoa?

— Sitten isoäiti olisi pannut hänet luostariin, — puuttui Anna Sofia hymyillen puheeseen.

— Sitten kun hän olisi saanut vähän enemmän älyä ja ymmärrystä, olisin sanonut hänelle: sydänkäpyseni, niin ja niin on asiat, ja nyt on minun tahtoni, koska sinulla on niin monta kosijaa, että menet naimisiin jonkun ymmärtäväisen ja kelpo miehen kanssa, joka voi pitää sinua aisoissa, jos vielä yrität metsään karkaamaan. Eikä hänen olisi ollut hyvä ruveta sillä kertaa vastustelemaan.

— Olen aivan samaa mieltä kuin serkku siitä, että patukka on välttämättömän tarpeellinen ajattelemattoman nuorison kasvattamiseksi, — lausui koulumestari juhlallisesti.

— Ester-parka! — huokasi Anna Sofia. — Hän on kumminkin hyvä lapsi, vaikka onkin kiivasluontoinen; ja jos hän on hairahtunut, niin on hän saanut siitä kärsiäkin. En ikinä voi uskoa, että isoäiti sentähden olisi tahtonut naittaa hänet vastoin hänen tahtoansa.

— Se on asia, jota sinä kaikeksi onneksi et ymmärrä, rakas Anna Sofia, — jatkoi isoäiti. — Jos kelpo mies on niin hyvä, että ottaa tytön, jolla syystä tahi syyttä on liikoja maineita itsestään, niin tekevät minun mielestäni asianomaiset parhaiten siinä, että niiaavat ja kiittävät nöyrimmästi kunniasta. Tekisipä mieleni tietää, mitä siitä raukasta sitten tulee, kun isä on silmänsä ummistanut.

— Niinpä niin, — sanoi välskäri. — Serkku ajattelee ja puhuu kuin ymmärtäväinen ihminen ainakin, ja niin ajatteli ja puhui Falkbyn kreivitärkin, nuoren Kaarle Viktor Bertelsköldin äiti. Mutta joskin voi olla yhdeksän vallatonta ja ajattelematonta nuorta tyttöä, jotka kiittävät neuvosta ja ottavat miehen minkälaisen tahansa, kunhan hän vain on rehellinen mies, niin voi kuitenkin tapahtua, että kymmenes antaa hänelle rukkaset, enkä minä voi häntä sentähden sen pahemmaksi tuomita, sillä moinen riippuu aina siitä, mistä puusta mikin on veistetty. Yksi on pajua ja taipuu vaikka lattiamatoksi. Toinen on koivua ja antaa kurittajilleen vitsoja. Kolmas on haapaa ja taittuu, kun sitä tahdotaan taivuttaa. Jos Ester Larsson ei ollut haapaa, niin koivua hän kumminkin oli; minä pelkään, että siinä olisi pantu kova kovaa vastaan. Hänen äitinsä kuoli, kun tyttö oli vielä kapalossa; isä oli sekä ylen ankara että ylen heikko nuorinta lastaan kohtaan ja sen lisäksi vielä turhamainen ja ylpeä tuosta sukkelasta pennustaan. Semmoisia periaatteita noudattava kasvatus on aina nurja, ja se synnyttää ylpeitä, hillittömiä ja kiivaita luonteita, jotenkin semmoisia kuin Ester Larsson. Mutta kas, sitten tulee elämä kirpeine vitsoineen ja kurittaa lapsia vanhempain ja vanhempia lasten tähden; niin kävi Esterin ja porvariskuninkaan. Semmoista tapahtuu joka päivä; jota itsekukin punnitkoon ja noudattakoon.

Isoäiti myhäili. — Suokaa anteeksi, — sanoi hän; — kuullessani vanhainpoikain puhuvan lastenkasvatuksesta, muistuu mieleeni laivuri Nyström, joka rakensi leipomotuvan ja välttämättömästi tahtoi taklata sen fregatiksi. Saattaahan olla hitunen tottakin siinä, mitä serkku sanoo, mutta koska elämä on kovakourainen kouluttaja, niin on parasta, ettei anneta vitsaa sen käteen, vaan koetetaan tulla muutoin toimeen niin kauan kuin voidaan. Sentähden on ajatukseni se, ettei Ester Larssonin pitäisi saada tuota helläkouraista, haaveilevaa ja liiaksi rakastunutta kreiviä miehekseen. Mutta asiasta toiseen: kuinka kävi vanhan kreivi Torsten Bertelsköldin, tuliko se mies parka todellakin hulluksi?

— Ensin sokeaksi ja sitten mielipuoleksi; se oli hirmuista — huokasi
Anna Sofia.

— Nyt muistan. Ja ellen erehdy, oli kuninkaan sormus taas syynä siihen?

— Niin oli, — puuttui Jonathan innokkaasti puheeseen, — että presidentistä piti tulla Ruotsin kuningas, mutta sitten hän oli vannonut hankkivansa eräälle vanhalle sotamiehen leskelle eläkkeen, ja kun hän kieltäytyi sitä tekemästä; kadotti hän sormuksen ja niin hänestä tuli sokea ja sitten tuli hänestä hassu.

— Kuulkaapa vain, — sanoi isoäiti välskärille, — kuulkaapa vain noiden pikkupatain korvia! En voi hyväksyä, että serkku uskottelee nuorisolle kaikenlaista taikuutta. Heitä on opetettava luottamaan Jumalaan eikä vanhoihin vaskipalasiin.

— Ja sitten tulee heille opettaa kielioppia, — sanoi koulumestari,— eikä heitä saa viedä harhaan keittiölatinalla jommoista tuo Rex Regi Rebellis on. Sormuksen turmiota tuottava voima johtui juuri siitä, että siinä oli pukki. Niin anna anteeksi, veli on ollut ylioppilaana ja kuunnellut Porthania, ja itse Porthankin sanoi kerran hominorum, ja sentähden veli ei saata kieltää, että siinä pitää olla in regem eikä datiivi.

Kapteeni Svanholm, joka tähän asti oli mistään huolimatta katsellut espanjalaisen ruokokeppinsä hopeanuppia, veti nuo sanat kuultuaan punaiset viiksensä leveään hymyy eikä voinut vastustaa vanhaa kiusantekohaluaan. — Minulla oli kerran, — sanoi hän, — postinviejä, joka oli kuin vimmattu turkkilainen ajamaan hevosia kuoliaaksi, ja kun minä näin hyväksi istuttaa kepillä järkeä siihen lempoon, niin hän huusi: — Ei se ollut minun syyni, herra kapteeni, sillä ruoska oli pukin nahkaa! — Niin, niin. Ja nyt väittää veli Svenonius, että sormuksessakin oli pukki. Sillä nyt ei ole suurta väliä, onko pukki nominatuksessa vai dasitivuksessa; mielestäni veli tekee väärin, kun syyttää vanhoja tuttuja.

— Nominatuksessa ja dasitivuksessa! — huudahti koulumestari, nyt vuorostaan mahtavan ylenkatseellisesti naurahtaen. — Tällä kertaa veljen postimies ajoi kumoon sileällä maantiellä. Olisihan Karstulassa käynyt pakoon pötkiminen, tarvitsematta sentään ottaa toisen luokan poikasta latinassa kiinni.

— Tuhat tulimmaista, — aloitti postimestari, joka yhä vielä karahti tulipunaiseksi joka kerta, kun Karstulaa mainittiin; mutta hänet keskeytti välskäri.

— Jo luulin, — hän sanoi, — tarpeeksi asti selittäneeni, mitä sormus merkitsee; ymmärtäköön sen nyt sitten kukin miten tahtoo. Minusta se aina on ollut kuin itsekkyyden paha haltija, joka on yhtä kuolematon kuin ihmiskunta. Sormuksen suurin vaara ei ollut siinä, että se synnytti rajatonta kunnianhimoa ja tuotti ääretöntä onnea aina siihen saakka, kunnes odottamaton lankeemus seurasi; suurin vaara oli siinä, että kuninkaan sormus paadutti sydämet. Kaikki, jotka sen omistivat, tulivat mahtaviksi, rikkaiksi ja ihmisten mielestä onnellisiksi, mutta ainoastaan muiden ihmisten, jopa kaikkein läheisimpäinsäkin kustannuksella. Niinpä oli Torsten Bertelsköldkin kohonnut kunniaansa polkemalla lähimmäisiään. Kun hän itse rikastui, oli hänen sukunsa vähällä joutua mieron tielle; valtansa kukkuloille pääsi hän kukistamalla mestarinsa Arvid Hornin, jota hän sai kiittää loistavasta menestyksestään. Mutta on olemassa siveellinen painolaki, joka tekee kukistumisen sitä nopeammaksi kuta korkeammalla ollaan. Juuri kun Torsten Bertelsköld oli ehtinyt siihen päämäärään, mihin hänen hillitön kunnianhimonsa oli häntä kiihoittanut, juuri kun Ruotsin kuningas, Ruotsin kuningatar ja kaikki mahtavimmat puolueiden johtajat tunkeilivat hänen ympärillään hänen suosiotaan ja puoltolauseitaan kerjäämässä, niin hän luuli tarvitsevansa vain ojentaa kätensä kruunua tavoittaakseen ja sen saadakseen; juuri silloin olisi hänen kukistumisensa ollut varma ilman sormuksenkin vaikutusta. Siinä ei ole mitään yliluonnollista; se on aivan inhimillistä. Mutta se tulee selvemmin näkyviin, selvemmin käsitettäväksi, jos tämä kamala, pirullinen voima, tämä inhimillinen itsekkyys, joka aina asettaa oman itsensä maailman keskipisteeseen ja polkee muut säälimättä alleen, saa jonkin näkyvän muodon. Jos nyt tämä voima ajatellaan kätketyksi kuninkaan sormukseen, niin me ymmärrämme sen merkityksen, ja sitten ymmärrämme myöskin, minkätähden väärä vala on syynä sen katoamiseen. Sillä väärä vala tempaa jalat varmuuden valtaistuimen alta; väärä vala saattaa omantunnon, joka on sydämen kuningas, kapinoimaan ja nostaa ihmisen omaa itseään vastaan: Rex regi rebellis. Mutta olkoonpa nyt taikakalulla vertauskuvallista merkitystä tai ei, niin on sillä kumminkin suuri valta, kun sen vaikutukseen uskotaan. Pane hämähäkki pussiin, ripusta pussi rinnallesi ja usko, että siitä paranet, niin paranet.

"Tuonne mä sinut manoan: meren mustihin murihin, vaaran vaskisen sisähän, Kipuvuoren kukkulalle", manasi Anna Sofia.

— Juuri niin. Tunnen useita sellaisia, jotka ovat päässeet vilutaudista, kun ovat liidulla ovensa ulkopuolelle kirjoittaneet: N.N. ei ole kotona. Mutta palataksemme Torsten Bertelsköldiin, älkäämme unohtako, että usko kuninkaan sormuksen voimaan oli jo neljännestä polvesta asti kulkenut isän perintönä ja että sillä oli juurensa aikakauden taikauskossa. Joka järkähtämättä uskoo onneen, hän raivaa, jos on tarmokas, itselleen tiensä kaikkien esteiden läpi. Siinä oli suuren Napoleonin menestyksen salaisuus. Mutta uskon sortuessa sortuu valtakin, ja maailman vallitsijasta on jäljellä vain kourallinen tomua.

Isoäiti pudisti harmaata päätänsä. — Tuo, — sanoi hän, — tuntuu minusta siltä kuin jos joku rupeaisi kourallisella keittosuoloja suolaamaan Oulujärveä. Mutta mikä siitä porvariskuninkaasta tuli? Järjetön isä vanha Larsson kyllä oli, siitä ei päästä, mutta hän oli kelpo mies, joka kaikissa kiusauksissa pysyi lujana siinä, minkä hän katsoi oikeaksi. Mieleni olisi paha, jos hänen täytyisi tehdä vararikko, menettää tuon oikeusjutun vuoksi kaikki, mitä hänellä oli; kuinka sen asian laita nyt oikein olikaan?

— Se oli niin, — sanoi välskäri, — että Lauri Larssonilla oli vanhempi veli, Tuomas, joka omisti Bertelsköldin suvun entisen perintötilan, Perttilän talon ynnä monta muuta tilaa viljavassa Isokyrössä. Tällä Tuomaalla oli kahdeksan poikaa ja kolme tytärtä. Seitsemän veljeä kaatui sodassa ja kahdeksannen, joka vielä oli lapsi, ryösti vihollinen ja vei mukanaan. Monta vuotta kului, Tuomas Larsson kuoli, tyttäret naitiin, ja nyt lunasti Lauri Larsson kaiken tämän suuren omaisuuden polkuhinnasta. Sitten tapahtui — niinkuin monesti tapahtui Isonvihan jälkiaikoina — että eräs nuori mies Istvan, joka oli ratsupalvelijana kreivi Kaarle Viktor Bertelsköldillä ja jonka elämä oli täynnä monenlaisia seikkailuja, seurasi herraansa Suomeen ja tuli Perttilän taloon. Siellä virkosivat yht'äkkiä hänen lapsuutensa muistot, hän tunsi kartanolla olevan kaivon, joen rannat ja paljon muuta. Tästä saivat Lauri Larssonin valtiolliset vihamiehet vihiä ja houkuttelivat Istvanin sukuoikeudella lunastamaan isänsä perinnön, koska saatiin selville, että hän todellakin oli Tuomas Larssonin ainoa elossa oleva poika, jonka vihollinen oli ryöstänyt. Samaan aikaan menetti Lauri Larsson kokonaisen viljalaivaston Hollannissa ja kaikesta tästä joutuivat hänen asiansa rappiolle, vaikka hän itse pysyikin murtumatonna. Edellisen kertomuksen lopulla hän seisoi vielä suorana ja jäykkänä taistellen kovaa onneaan vastaan.

— No, ja kuinka sitten kävi?

— Sitten tulivat taas maalle kovat ajat 1741 vuoden surkean sodan mukana. Ruotsin ja Suomen armeija antautui Helsingin luona, ja sill'aikaa kun vihollinen tulvasi maahan jatkoivat puolueet Ruotsissa hillitöntä taisteluaan, yhtyäkseen vain kerran yksimielisinä kenraalien Lewenhauptin ja Buddenbrockin verisen mestauslavan ympärillä.

— Tuhat tulimmaista! — kiljaisi postimestari. — Näkyy kyllä, että koulukarhut olivat päässeet valtaan.

— Niin, kun suunpieksäjät pötkivät kuin hätähousut ainakin vihollista pakoon, — vastasi koulumestari.

— Mustepullosta lähteneen komennon mukaan! — jatkoi julmistunut Svanholm. — Veli olisi hyvä ja kertoisi meille jotakin Lappeenrannan taistelusta.

— Kuulkaa, kuinka korpit ronkkuvat! — vastasi koulumestari.

— Minun mielestäni on meillä ollut jo tarpeeksi puhetta verestä, — vastasi välskäri vakavasti, — eikä minulla ole enää halua penkoa 1741 vuoden rikkaläjiä. Ne harvat kultarakeet, joita niistä voi löytää sieltä täältä loan seasta, ovat sitäpaitsi jo poimitut "Suomen herttuattaren" [1] kruunuun. Mutta voimmehan sen sijaan luoda silmäyksen isoäitimme äidin nuoruuden aikaan — 18. vuosisadan keskivaiheille, tuohon porisevaan pataan, jossa uuden ajan aatteet keitettiin pehmeiksi ja sittemmin vuoden 1789 vallankumouksen aikana syötiin jäähdyttämättä — Aadolf Fredrikin, Loviisa Ulriikan, Tessinin, Linnén aikaan, Kustaa III:n lapsuuteen ja pönkkähameiden aikakauteen. Puhummeko niistä?

— Puhukaa, puhukaa! — vastasivat kaikki yhteen ääneen, paitsi kapteeni Svanholm, joka oli ääneti siipeen ammutuita kotkia ajatellen.

Välskäri katseli vähän aikaa mietteihinsä vaipuneena takkavalkeaa. — Heikko on kykyni, — sanoi hän, — kuvaamaan tuota hehkuvaa ahjoa. Edessäni on palatsien täyttämä kaupunki, mutta minä kuvaan vain kuninkaanlinnan portaat ja erään porvaristalon eteisen. Hyödyn aikakautena istuu porvariskuningas valtaistuimella. Kaikki hänen kylmät laskunsa eivät kuitenkaan voi tukehduttaa sydämen elämää. Hänen jalkainsa juuressa on polvillaan nuori nainen, hiljaisia taistelujaan taistellen, ja tämän naisen ympärille kutoutuu nyt kertomuksen lanka. Sano, Anna Sofia, kuinka tulee minun nimittää tätä erään ihmissydämen iltatarinaa?

— Jos porvariskuninkaan tytär on arvoisensa, — vastasi Anna Sofia vilkkaasti, — niin antakaa tälle kertomukselle hänen nimensä.

— Mikä nimi?

— Vaasan prinsessa.

— Olenhan jo usein sanonut, — naurahti välskäri, — että Anna Sofia ei koskaan tyydy muihin kuin kuninkaallisiin!

VAASAN PRINSESSA.

1. HAMMARBYN KUKKASET.

Viime vuosisadan keskivaiheilla oli penikulman matkan päässä Upsalasta, Danmarkin pitäjässä, Hammarby niminen talo, jonka maine on säilynyt aina meidän päiviimme saakka. Itsessään ei tässä paikassa ollut mitään merkillistä: se ei ollut rumempi eikä kauniimpi kuin moni muukaan pienempi Uplannin herraskartano; siellä oli päivänpaistetta, vihreyttä ja vettä niinkuin muuallakin, kenties oli maanlaatu vähän lihavampaa, mutta mitään muuta erikoisempaa ei huomattu. Matala, yksikerroksinen asuinrakennus oli puusta ja tavallisen kappalaisen virkatalon tapaan rakennettu; muutkin rakennukset olivat yhtä yksinkertaiset; mutta kaikki oli kuitenkin somaa ja iloisaa niinkuin siellä olisi päivä paistanut silloinkin, kun taivas oli pilvessä, sillä kaikki oli hyvin hoidettua, puutarhan lauta-aita oli maalattu, ja kesyt kyyhkyset lentelivät yhtämittaa lakastaan pihamaalle ja pihamaalta lakkaan. Oli muitakin siivekkäitä asukkaita Hammarbyn talossa: harvinaisia ulkomaan helmikanoja, jotka juosta piipersivät kartanolla yhdessä hanhien, ankkain, kalkkunain ja kesyjen sorsain, parin pitkäjalkaisen kurjen ja yhden ylhäisen Brasilian papukaijan kanssa, joka joskus alentui eteisessä riippuvasta avonaisesta häkistään lähtemään katajoilla havutettujen portaiden eteen tallustelemaan. Puolikasvuinen messinkivitjoihin kytketty kettu tähysteli kopistaan ahnain silmin tuota räpyttelevää ja kaakottavaa seuraa. Pari jäniksenpoikaa ja muutamia kaniineja tirkisteli rautaristikon läpi, joka ympäröi pientä, heitä varten aidattua tarhaa. Karjapihassa vilahteli muun karjan seassa, joka juuri oli tuotu kotiin laitumelta, kesyn poron sarvet kauniin metsäkauriin ja muiden etelämaisten nelijalkaisten vieraiden rinnalla. Kaikki nämä elukat olivat tyytyväisiä ja hyötyvän näköisiä, ainoastaan eräs karhu ja muuan ahma, jotka olivat häkeissään eräässä kartanon nurkassa, ilmaisivat tuon tuostakin murahdellen tyytymättömyytensä siitä, etteivät saaneet läsnäolollaan kunnioittaa toisten iloista seuraa.

Jos olisimme rohjenneet luoda silmäyksen asuinhuoneeseen, olisimme varmaan tavanneet siellä tuhansittain harvinaisia esineitä, jotka olisivat herättäneet huomiotamme vielä suuremmassa määrässä kuin kartanolla olevat eläimet. Mutta puutarhan veräjä oli niin houkutteleva, vaikka olikin tällä kertaa suljettuna kartanolla olevien kutsumattomien vieraiden vuoksi; ja kuka voikaan siihen aikaan puhua Hammarbystä, muistamatta etupäässä sen puutarhaa, joka kieltämättä oli kaikista paikan merkillisyyksistä ensimmäinen? Iso se ei ollut, ja useat nuoret istutetut tammet, lehmukset, pyökit, vaahterat ja lukuisat ulkomaiset puulajit osoittivat, ettei laitos ollut monen vuoden vanha. Mutta siitä huolimatta oli Hammarbyn puutarhassa paljon ja harvinaisia esineitä nähtävänä.

Ensiksikin siellä oli pari somaa, erinomaisen hyvin hoidettua kasvihuonetta täynnä harvinaisia uhkeita kasveja kaikista maailman ääristä. Sitten taimilavoja raollaan olevine ikkunoineen, jotka oli vartavasten niin asetettu, että imisivät kaiken sen lämpimän, mikä pohjolan viileästä kesäilmasta liikeni. Vähän matkan päässä näistä oli pienoinen kalalammikko täynnä iloisia asukkaita. Sitten oli pitkiä, monenlaisia kasveja kasvavia pensas-aitoja, joiden seassa nähtiin ainakin kaksikymmentä lajia erivärisiä ruusuja. Sitten vielä näiden pensasaitain välissä, sekä kylmien, että lauhkeiden vyöhykkeiden kukkasia, kaikkia mahdollisia lajeja: Hollannin hohtavia tulppaaneja tai ujosti lemuavia pohjolan leukoijia — lukemattomia, monivärisiä, ihanoita, niin huolellisesti järjestettyjä, niin hartaasti hoidettuja, että ne näyttivät hengittävän, elävän ja menestyvän siinä rakkauden ilmassa, joka kaikilta haaroilta tuulahteli niiden ympärillä. Täällä — sanoi ohikulkeva katselija itsekseen — täällä on hyvä haltiatar liikkunut vesikannu kädessä sammuttamassa armastensa janoa; täällä on taivaan aurinko tuhlaillut suloisinta lämpöään, iltakaste virvoittavinta viileyttään. Eivät kuitenkaan ole haltiat, ei aurinko, eikä kaste yksin voineet kaikkea tätä saada aikaan; kukkaismaailman oma tuoksuva hengetär on täällä liikkunut ja lumonnut ihanat lapsensa iloitsemaan lyhyestä keväästä, ja kukat ovat hänet ymmärtäneet; ne ovat ojentaneet hoikat vartensa mullasta, kuullakseen hänen ääntänsä ja ilahduttaakseen hänen silmiään uhkeimmalla ihanuudellaan.

Tämä hengetär on vielä salainen ja tuntematon — mutta olkoon. Ajattele vain, että kukkien kuningas on lähtenyt suuriruhtinaskunnastaan Upsalan kasvitieteellisestä puutarhasta ja paennut tähän vähäiseen alusmaahansa, tähän hänen omaan armahimpaan vapaaherrakuntaansa, jossa hänen vaivoista ja huolista vapaana suodaan vuosittain viettää muutamia lyhyitä, onnellisia kuukausia kauneimpien ja rakkaimpien alamaistensa keskellä. Luokaamme sen sijaan silmäys kahteen nuoreen ihmiseen, jotka ahkerasti toimivat puutarhassa puhellen ja nauraen, ei isoäänisesti ja meluten, vaan iloisuudella, joka vivahtaa puutarhan omaan tyveneen rauhaan; ollen itse kaksi kaunista, puhkeamassa olevaa ihmishahmoista kukkaa.

Toinen näistä on poika eli nuorukainen — tai miksi häntä sanoisimme — seitsemäntoista-, korkeintaan kahdeksantoistavuotias, varreltaan hoikka, ei pitkä, vaaleatukkainen, sinisilmäinen ja hienokasvoinen ja ikäisekseen ainoastaan hiukan ahavoitunut. Hänen pukunansa on raitainen villaliivi ja harmaasta pumpulivaatteesta tehdyt housut, mikä oli tavatonta ylellisyyttä tänä aikana, jolloin teinit kävivät sarassa tai olivat puettu mustiin nahkahousuihin. Takin hän on ripustanut aidalle ja hän on nyt paitahihasillaan ja avopäin, mutta jalassa hänellä on vankat rasvanahkasaappaat. Koko hänen käytöksensä on ujoa ja kuitenkin reipasta; hän ei häikäile pistämästä paljasta kättään orjanruusupensaaseen, kun kuivat oksat on leikattava pois, vaikka se kenties on verisenä sieltä takaisin vedettävä. Kun juuri tämä oli hänen työtänsä, hänen kulkiessaan pensasaidalta toiselle, kädessä lyhyt suomalainen puukko, jonka tyhjä tuppi riippui vyössä hänen kupeellansa, alkoivat hänen kätensä näyttää siltä kuin kaiken maailman kissanpoikaset olisivat häntä hyväilleet.

Tämä herätti sekä tyytymättömyyttä että sääliä hänen nuoressa naistoverissaan, sievässä, avopäisessä, ruskeasilmäisessä ja hilpeäluontoisessa, noin 14- tahi 15-vuotiaassa tytössä, jolla oli yllään kotitekoinen, punarantuinen sininen villahame ja musta kamlottiliivi lumivalkoisine paidanhihoineen; kaulassa hänellä oli punaraitainen pumpulihuivi sitä lajia, jota juuri siihen aikaan alettiin Hollannista maahan tuottaa. — Voi sinun käsiäsi! — sanoi hän, jättäen kasteltavansa narsissit vähäksi aikaa siksensä, samoin kuin jasmiinitkin, joista hän kyyhkysen siiven nenällä huolellisesti puhdisteli matoja. — Olisit totellut minua ja ottanut kintaat käteesi, — jatkoi hän; — niin tekee eno, ja sentähden on hänellä aina hienot kädet.

— Kyllä minun karkeat käteni aina itselleni kelpaavat, — vastasi poika iloisesti, leikaten pois kourallisen kuivettuneita oksia; — ja minusta on hauskaa vuodattaa pisarainen verta sinun tähtesi, Riikka! Voit kuvitella, että minä olen sodassa sinun tähtesi.

— Siitä minä vähät, — nurisi tyttö, ruiskauttaen suihkukannusta vettä veriselle kädelle. — Sen sanon sinulle, Eerikki, että sinä olet niin itsepäinen, niin armottoman itsepäinen sinä olet, että sinut pitäisi panna lasikaappiin ja kirjoittaa ovelle: Herchepaeus Obstinatus, habitat in Finlandia frequenter. Olen kuullut, että Herchepaeus teidän raakalaiskielessänne merkitsee härkäpäätä.

— Niin, miksipä ei? — nauroi poika. — Kelvanneehan se siinä, missä teidän Svinhufvudit ja Oxehufvudit ja Oxenstjernatkin.[2] Mutta sitä en ole vielä tiennyt, Riikka, että sinä, joka osaat niin mainiosti latinaa, olet vielä päällisiksi suomeakin opetellut.

— Kuulehan, kuinka kehuu! Sentähden, että on ollut opettajanani kolme kesää, luulottelee hän minun jo tänään tai huomenna voivan päästä maisteriksi.

— Kyllä kai! Kun arkkiaatteri on lukenut kanssasi kaiken talvea ja minä kertailen läksyjäsi kesällä, niin luulet kai jo, että olet minulta oppinut Pliniuksen ulkoa. No — no, neitsyt Riikka, hyvä pää sinulla kyllä on, se kuuluu sukuun, mutta semmoinen ahma et kumminkaan ole, että ahmisit latinaa, niinkuin ahmitaan velliä, lukemalla yhden läksyn päivässä. Vai tahdotko uskotella minulle, että minä muka olen opettanut sinulle myöskin Species plantarumit ja Corollarium Generumit? Minäkö olen opettanut sinulle kaikki tämän puutarhan kasvit, ja niitä on täällä, luulen ma, liki tuhat eri lajia? Ja minäkö panin sinut kiistelemään suuren, siunatun enosi kanssa luonnollisista kasviheimoista ja väittämään, että orkideat muodostavat oman erinäisen heimonsa, eivätkä olisi sovitettavat muihin monogyneihin? Sano, sopiiko minua semmoisista syyttää?

— Se johtuu siitä, että olet kiusannut minua noilla monogyneilläsi ja monandreillasi ja yksiavioisillasi ja kaksiavioisillasi ja moniavioisillasi ja koko tuolla siitinjärjestelmälläsi, joka on tehnyt enoni kuolemattomaksi, mutta joka minua vain harmittaa. Tiedätkö, että minä olen siemenen itäessä tarkastellut, nouseeko siitä yksi vai kaksiko sirkkalehteä, vai eikö sirkkalehteä ensinkään, ja se ihmetytti enoakin ja hän sanoi: sitä sietää kyllä ajatella, Riikkaseni, mutta me tunnemme vasta seitsemäntuhatta lajia, meidän tulee tuntea viisikymmentä tai seitsemänkymmentätuhatta lajia, ennenkuin voimme siitä mitään varmaa väittää. Minä en voi kärsiä teidän moniavioisia kukkianne. Kas tuossa esim. eräs Bellis. Eikö ole inhoittavaa, että te luette tämän viattoman satakaunon polygamia superflua-luokkaan? Hyi, sanon minä. Mitä pahaa se on teille tehnyt, että panitte sen niin rumaan lahkoon? Mutta näetkö, minä olen huomannut, että se itää siemenestään kaksin sirkkalehdin — toinen lehti sitä itseään, toinen sen ystävää, esim. tuota pientä mehiläistä varten, joka nyt juuri surisee sen kukassa, sill'aikaa kuin apolloperhonen turhaan tekee kauniita kierroksiaan sen ympärillä. Se on kaunista ja sen voi ymmärtää, mutta moniavioisuus on jotakin, jota en ikinä saa päähäni ja ellei eno olisi vielä parempi kuin hän on suuri, niin olisin oikein vihainen hänen iljettävälle siitinjärjestelmälleen.

— Mutta se perustuu kumminkin luonnonlakeihin ja sentähden sen täytyy olla totta.

— Minä viis' teidän luonnonlaeistanne! Olen keksinyt jotakin parempaa, olen löytänyt sirkkalehdet. Mutta eivätkös olekin kaniinit taas olleet liikkeellä ja nakertaneet kastanjapuun kuorta? Tuo syöminen ja hävittäminen, se on sekin semmoinen luonnonlaki; se on juuri niitä teidän luonnonlakejanne! Hyi, mokomia raakalaisia!… Tiedätkö mitä, Eerikki? Sinunkin pitäisi noudattaa luonnonlakeja.

— Niin pitääkin. Minun alkaa tulla nälkä.

— Ei, mutta on sekin luontoa, että kun villi hedelmäpuu istutetaan puutarhaan, niin se jalostuu ja kantaa paljon kauniimpia hedelmiä. Ja jos otan orjantappuran niityltä ja hoidan sitä hyvässä maassa, niin se saa kauniimpia kukkia.

— Sen kyllä uskon, kun sinä sitä hoidat.

— Sentähden sinun pitää ottaa itsellesi parempi nimi. Mikä isäsi oli?

— Oli hiukkasen talonpoikaa, mutta enemmän merimiestä. Isonvihan aikana hän kuului Löfvingin sisseihin ja teki viholliselle vahinkoa enemmän kuin koko Lybeckerin johtama Suomen armeija, mutta sitten hän sai pienen tilan Munsalan pitäjästä Pohjanmaalta ja nai minun äitini, joka oli porvarintytär, ja kuningas Fredrik ja kuningatar Ulriika Eleonoora olivat heidän häissään. Mutta isälläni oli sittemmin pieni kuunarikin, jolla hän teki matkoja Tukholmaan, kunnes joutui haaksirikkoon Ratanin luona kuusi vuotta sitten ja jäi sille tielleen.

— Mutta kuinka sinä tulit Ruotsiin?

— Äitini jäi leskeksi monen lapsen kanssa ja hänellä oli sisar täällä Ruotsissa naimisissa. Eräänä kesänä tuli tätini Pohjanmaalle sukulaisiaan tervehtimään ja hän kun oli varakas ja lapseton, otti hän minut luoksensa ja kustansi Strengnäsin lukioon.

— Etkä ole sittenkään päässyt suomalaisesta itsepäisyydestäsi. Mutta nyt sanon sinulle jotakin. Nimesi on nyt Eerikki Pietarinpoika, ja sama nimi on sadalla muulla talonpojalla. Mutta sinä osaat latinaa, sinä olet lukiolainen, aiot syksyllä ylioppilaaksi, ja sitten saattaa sinusta tulla pappi tahi arkkiaatteri sinustakin, kuka sen tietää. Sentähden ajattelen, että tekisit niinkuin muutkin ja ottaisit paremman nimen, kreikkalaisen tai latinalaisen.

— Niinkö arvelet?

— Tietysti. En tarkoita semmoista naurettavaa nimeä, jonka otti eräs Långhundran kihlakunnasta kotoisin oleva ylioppilas, joka tahtoi olla oikein hieno herra ja nimitti itsensä Långhundrianderiksi, niin että toiset ylioppilaat sitten paransivat sen Långhundundrianderiksi. Enkä semmoistakaan kuin Wieselin suku, joka oli kotoisin Almesåsista ja nimitti itsensä ensin Almesåsiuseksi, mutta kun tämä kävi kovin soosiseksi, ottivat he nimen Almosius, kunnes häpesivät mokomaa kerjäläisen nimeä[3] ja kutsuivat itsensä Wieseliksi, joka ei ole sievä sekään. Mutta semmoinen nimi pitäisi sinun ottaa kuin esim. meillä on. Kantaisämme oli talonpoika nimeltä Jöns Linnegård ja hänellä oli kolme poikaa, jotka kaikki olivat oppineita miehiä ja ottivat nimensä siitä isosta Stenbrohultissa olevasta lehmuksesta. Yksi nimitti itsensä Tilianderiksi Tilia europaean mukaan; toinen kutsui itsensä Lindeliuseksi[4] joka ei ole ruma nimi sekään…

— Eriikka Lindelia on minusta kauniimpi kuin mikään muu nimi, — keskeytti hänet nuorukainen, ja hänen kasvoilleen lennähti heleä puna, ikäänkuin hän olisi ilmaissut suurimman salaisuutensa.

— Niinkö on? — jatkoi tyttö, päätänsä keikauttaen, mutta ei näyttänyt ollenkaan loukkaantuneelta. — No niin, kolmas otti nimekseen Linnaeus, ja nimi lienee kymmenen muun veroinen. Eikö niiden ole tapana siellä Suomessakin ottaa uusia nimiä?

— Kaikki, jotka rupeavat papiksi tai muuten herrasmiehiksi, muuttavat nimensä, — vastasi nuorukainen. — Olen kuullut sanottavan, että erään tilan nimi on Pakkanen, joka on ruotsiksi frost, ja siitä juontavat Frosterukset nimensä. Calamniukset polveutuvat eräästä kalastajasta eli kalamiehestä; Porthaneilla on nimensä Viipurin kaupungin portista, Cygnaeusten kantaisän nimi oli Svan (Joutsen), Laguksen suku on kreikankieleen kääntänyt kantaisänsä nimen Hare (Jänis), ja lukemattomat muut ovat tehneet samalla tavalla, latinalaiset liittämällä us- ja kreikkalaiset ander päätteen.

— Niinpä niin! Etsi siis sinäkin itsellesi nimi, joka joltakin kuuluu.
Miltä kuuluu sinusta Munsalius? Tahi Munsander?

2. LINNÉ JA HÄNEN OPPILAANSA.

— Munsalius! Munsander! — toisteli nuorukainen. — Paljon kiitoksia. Jos sanot sitä kunniallisen nimeni jalostamiseksi, niin kasvakoon se ennemmin itsekseen metsässä.

— Myönnän, — jatkoi nuori tyttö nauraen ja sitoi erään persialaisen ruusun vartta lujemmalle tukeen kiinni, — myönnän kyllä, että noissa nimissä on enemmän suuta[5] kuin mitä antelias luonto on sinulle suonut. Mutta miksi sanotaan Munsalaa teidän Suomen rengonkielellänne?

— Jos Munsala on rengonkieltä, niin se on ruotsalaisten syy. jotka ovat sen siksi vääntäneet Munisalosta, joka on sama kuin munasaari.

— Muniako! Kovaksi keitettyjä munia! Eerikki hyvä, ole nyt niin herttainen, että nimität itsesi Oveniuseksi taikka Ovanderiksi.

— Kun suutut minuun, otan nimekseni Ovenius, jos en muun vuoksi, niin kiusatakseni sinua.

— Joko taas olet pahankurinen? Nyt taas repäisit kätesi; katsohan, orjanruusun oka on uponnut keskisormesi juureen. Maltahan — kas noin! — Ja Riikka näpisti tuon syvälle pistäneen oan pois niin taitavasti kuin mikäkin haavalääkäri.

— Sano minulle, — sanoi tyttö veitikkamaisesti, — mistä tämän puutarhan kukasta pidät enimmin?

Eerikki Pietarinpoikaa oli helppo lepyttää. Hänen teki mieli vastata kysymykseen: — Sinusta itsestäsi! — mutta hän malttoi mielensä ja vastasi: — kaikkein enimmin pidän niistä, joiden vuoksi olen verta vuodattanut.

— Tahdonpa siis etsiä sinulle nimen. Annahan olla: Rosenius … Malaspina … Spinarosa … Centifolius … Lindros … kuinka tulin nyt sitä ajatelleeksi?

— Kiitoksia. Lindros ehkä sopii. Se on kaunis nimi, ja silloin saan vielä sinutkin kaupantekijäisiksi.

— Miksi ei yhtä hyvin Rospigg tahi Fingerros! Ei, latinaa sen olla pitää… Roseus … Spinosius … no, mutta autahan nyt minua!… Taerneus … Rosenlind … nyt se taas meni hongikkoon… Rosarius… Entä jos turvautuisimme kreikankieleen… Rhodius … Rhododaktylus…

— Herkeä jo, suuri oppisi panee pääsi pyörälle! Jos välttämättömästi tahdot kastaa minut uudestaan, niin tahdon minä semmoisen nimen, jossa sinäkin olet mukana. Sano minua Rosenlindiksi.

— Nyt tiedän. Eikö isäsi ollut merimies?

— Oli.

— Ja sinä olet meren rannalla syntynyt ja kasvanut. Rosmarin olkoon nimesi!

— Mutta eihän se johdu rosa-sanasta, vaan sanasta rhos, yökaste, ruotsiksi dagg. Mutta sana dagg merkitsee ruotsinkielessä myöskin pamppua eli köydenpätkää, ja koska isäni oli merimies, saattaisi joku luulla minun saaneen maistaa hänen pamppuaan.

— Sepä oli paha se; minä pidän paljon rosmarinista.

— Ja minä pidän kaikista lind-päätteisistä sanoista.

— Totta puhuen: aiotko todellakin ruveta papiksi, Eerikki?

— Etkö sinä sitä tahtoisi, Riikka?

— Se on kyllä korkea virka, mutta nykyaikana rupeavat melkein kaikki ylioppilaat papeiksi, niin ettei yksi siinä asiassa mitään vaikuta. Olen aina ajatellut, että maailmassa on kaksi Raamattua. Toisen on Jumala kirjoittanut lain tauluille ja pyhään evankeliumiinsa; toisen on hän kirjoittanut luonnon suureen kirjaan. Tosin on edellinen ylempi, koska maailma on langennut ja tarvitsee vapahtajaa. Mutta on toinenkin Jumalan tekemä ja suurenmoinen. Kaikki riippuu siitä, kuinka kumpaakin luetaan. Sanotaan, että monet papit ovat maailman miehiä; mutta minä tiedän oikein tosi Jumalan miehen, josta hänen vanhempansa tahtovat tehdä papin ja joka sitten kävi selittämään luonnon suurta Raamattua niin erinomaisen selvästi, ettei kukaan ennen häntä ollut sitä niin selvästi selittänyt. Oletko huomannut, Eerikki, että hän lukee Jumalan nimen jokaiselta luonnon kirjan lehdeltä.

— Näenhän ja kuulenhan sen joka päivä! Hurskaampaa ihmistä kuin enosi, suuri Linnaeus, ei ole koko avarassa maailmassa.

— Niin, tiedätkö! Semmoinen pappi pitäisi sinustakin tulla.

— Niinkö ajattelet? — sanoi nuorukainen säteilevin silmin. — Ei, Riikka, se on mahdotonta. Semmoista miestä kuin enosi on, ei synny toista edes sadankaan vuoden kuluttua.

— Niin minäkin luulen. Mutta suuripa on kirjakin, jota hän selittää, eikä yksi ihminen kaikkeen ennätä. Katsohan esimerkiksi minua. Mikä minä olen?

— Sinä olet enosi sisarentytär, sen ainakin tiedän.

— Enpä edes sitäkään, tiedätkö, vaan äitini oli enoni orpana, ja on hän hyvyydessään ottanut minut luoksensa isätönnä ja äiditönnä lapsena. Mutta voitko selittää sitä, että minä, joka en ole mitään, ja tuskinpa sitäkään, kuitenkin väittelen sirkkalehdistä hänen kanssansa, jota koko maailma ihmettelee?

— En, sitä en tosiaankaan voi käsittää, — naurahti Eerikki.

— Mutta sokeakin kana voi välistä löytää jyväsen, ja semmoisia jyväsiä ovat nuo pienet sirkkalehdet, sanoo eno. Sentähden ajattelen, että vaikka sinusta ei tulisikaan niin suurta ja mainiota miestä kuin eno on, niin voit sentään sinäkin keksiä selityksen johonkin sellaiseen tuon suuren kirjan sanaan, jota eno ei ole ehtinyt miettiä. Sinusta pitää tulla luonnontiedetten tohtori, Eerikki.

Eerikki Pietarinpoika oli vähän aikaa ääneti ja sanoi sitten arvellen: — Koko minun sukuni tahtoo nähdä minut kauhtanaan ja papin kaulukseen puettuna. Enkä minä ole koskaan mitään muuta ajatellutkaan, ennenkuin…

— Ennenkuin tulit Hammarbyhyn. Näetkös nyt! Aivan niinkuin enoni, ennenkuin tohtori Rothman Vexiössä sanoi hänelle: sinun pitää ruveta lääkäriksi! Se on: sinun pitää tutkia luontoa!

— Olisit siis iloinen, jos seuraisin neuvoasi? — kysyi Eerikki sydämellisesti.

— Iloinenko? Minä lentäisin sinua… Niin, minä tarkoitan — jatkoi tyttö hämillään — minä tarkoitan, että se olisi enosta hyvin mieleen; hän sanoo, että sinä olet hänen parhaita oppilaitaan.

Eerikki punastui. Näin paljon hän ei koskaan ollut rohjennut toivoa. Hän loi silmänsä alas kainommin kuin tuo nuori tyttö itse, ja tapaili turhaan sanoja lausuakseen mitä ajatteli. — Niinkö luulet, Riikka? — sanoi hän niin saamattomasti kuin rakastunut lukiolainen, joka ei koskaan vielä ole romaania lukenut, suinkin saattaa sanoa. Sillä romaanien lukemista eivät senaikaiset lukiolaiset vielä harjoittaneet.

Ei ole koskaan saatu tietää, mitä Riikka siihen aikoi vastata, sillä samassa tempasi hän jalkansa aidan luona olevasta risuläjästä ja kiljaisi: — Käärme! käärme!

Eerikki juoksi hätään. Pieni vaskenkarvainen käärme, tuskin kahdeksaa tuumaa pitkä, oli kiertynyt tytön jalan ympärille ja näkyi koettavan luikertaa sukan ja kengän väliin.

Lyödä käärmettä ei Eerikki voinut. Ei hän kuitenkaan kauan miettinyt, vaan tarttui petoa niskasta ja heitti sen hiekkakäytävälle niin nopeasti, ettei pahus ennättänyt purra. Samassa polki hän saappaallaan käärmettä hännälle ja yritti katkaista siltä kaulan rautalapiolla.

— Älä tapa sitä! — huusi nyt tyttö, joka jo oli toipunut säikähdyksestään. Kas kuinka kaunis kyykäärme! Noin kaunista viperata ei enolla ole koko kokoelmassaan!

— Olkoon tai älköön — vastasi Eerikki vihoissaan, — mutta ethän tahtone, että päästän sen irti täällä puutarhassa, että se kenties vielä kerran pääsee käymään kimppuusi!

— Älä hätäile, vaan anna tänne puukkosi! — Ja tuota pikaa oli Riikka halaissut kepin, johon hän niin taitavasti pisti käärmeen kaulastaan, ettei se päässyt siitä irti, vaikka kuinka olisi kiemurrellut.

— Eno! Eno, me olemme saaneet viperan! — huudahti Riikka heti sen jälkeen heiluttaen käärmettä korkealla ilmassa.

Läheisen niityn ojanreunaa pitkin lähestyi pikaisin askelin noin 50-vuotias mies, viheriä nahkamyssy päässä, keltainen kesätakki käsivarrella ja kainalossa jotenkin iso salkku. Hän aukaisi veräjän, antoi kahden häntä seuraavan nuorukaisen astua siitä sisään ja sulki sen huolellisesti jälkeensä. Sitten hän jäi seisomaan eräälle talon luona olevalle kukkulalle ja näkyi hyvin vilkkaasti osoittelevan jotakin muukalaisille.

— Enolla ei ole nyt aikaa meitä kuulla, — sanoi Riikka — Nyt hän on taas päässyt puhumaan mieliaineestaan, siitä uudesta museosta, jonka hän aikoo rakentaa tuonne kukkulalle, ja silloin hän unohtaa kaiken muun. Mutta maltahan, minulla on jotakin, jota hän ei voi vastustaa; saatpa nähdä.

Hän juoksi erääseen puutarhan nurkassa olevaan pihlajamajaan ja toi sieltä tuokkosen vast'ikään poimimiansa mansikoita, ei tavallisia puutarhamansikoita, vaan keski kokoisia, hyvin kypsyneitä marjoja, jommoisia itsestään kasvaa ahonrinteillä. — Saatpa nähdä! — huudahti hän uudelleen ja oli jo veräjän ulkopuolella.

Eerikki Pietarinpoika, joka ei ollut niin nopsa kuin hänen nuori toverinsa, läheni verkalleen, käärmekeppi kädessä, ja sai nähdä tytön onnistuvan pienessä, viattomassa kepposessaan. Tuskin oli arkkiaatteri Linnaeus — sillä hänhän se oli — huomannut mansikat, kun hän suopeasti hymyillen katkaisi keskustelunsa, istahti kivelle ja alkoi hyvillä mielin maistella niitä. Mansikat olivat hänen paras herkkunsa ja joka päivä hän nautti niitä pienen tuokkosen. Vuonna 1750 hän oli niillä parantanut ensimmäisen tautinsa ja aina siitä pitäen käytti hän mansikoita suojelulääkkeenä. Kerrotaan, että kuningatar Loviisa Ulriika, joka oli saanut siitä kuulla, antoi heti käskyn, että mansikoita oli viljeltävä kaikissa kuninkaallisten huvilinnain kasvihuoneissa, ettei tältä suurelta luonnontutkijalta talvellakaan puuttuisi näitä hänen mielimarjojansa.

Eriikka tiesi, kuinka hänen enonsa suosio oli voitettava. Hänen mansikkansa olivat tämän vuoden ensimmäiset viljelemättä kasvaneet ja täysikypsyneet mansikat, ja kun arkkiaatteri oli kiirehtinyt Hammarbyhyn ennenkuin hänen perheensä oli muuttanut kaupungista maalle, oli Riikka saanut toimekseen kaikkien hänen pienten mielitekojensa täyttämisen. Palkakseen sai hän sydämellisen suukkosen avonaiselle ahavoituneelle otsalleen. Tyytyväisyys loisti arkkiaatterin pienistä, mutta sanomattoman vilkkaista, kirkkaista ja leppeistä silmistä. — Kas tässä, — sanoi hän latinankielellä noille kahdelle muukalaiselle, joista toinen oli ranskalainen, toinen hollantilainen ja jotka vartavasten olivat saapuneet Ruotsiin tutustuakseen tähän mainioon mieheen, — kas tässä minun Hammarbyn Hebeni niin kauan kuin eukkoseni vielä viipyy kaupungissa! Oikea pikku noita hän on, se täytyy tunnustaa. Hän tuntee kaikki istutukseni yhtä hyvin kuin minä itse, rohkeneepa vielä arvostellakin järjestelmääni. No, veitikka, — virkkoi hän punastuvalle tytölle latinaksi, — oletko taaskin löytänyt sirkkalehtiä tuottaaksesi vanhalle enollesi päänvaivaa?

— En, — vastasi tyttö hämillään ruotsiksi; — mutta minä olen löytänyt käärmeen.

— Käärmeenkö? Vai niin, se ei ole lapsille sopiva leikkikalu. Mutta näytähän; kai se on vain meidän tavallinen coluber natrix, tarhakäärme?

— Oikea vipera se on, enoseni, ja se yritti juuri luikertaa kenkääni, kun Eerikki otti sitä niskasta kiinni ja pisti pihtiin.

— Vai niin, katsotaanpa; tämä olisi siis ensi kerran, jolloin tuollainen maleficus näyttäytyy täällä Hammarbyssä.

Eerikki tuli saaliineen. — Mehercle, — sanoi arkkiaatteri, — nuori Coluber — scutis abdominalibus 150, squamis caudalibus 34. Katsohan peikkoa, tuskin makkaratikkua pitempi ja kuitenkin vaarallisin peto koko Ruotsissa! Tämän me panemme väkiviinaan; se on kaunein kappale, minkä olen nähnyt, ja captus in Hammarby. Sepä on merkillistä! — Taas kiilsi luonnontutkijan ihastus noissa kauneissa ruskeissa silmissä.

Käärmeestä kääntyi arkkiaatterin hyväntahtoinen huomio äänettömään ja ujoon lukiolaiseen. — Ei tuostakaan, hyvät herrat, — sanoi hän latinaksi muukalaisille, — tule mikään kehno mies. Ingenium haud vulgare, peritia ac labore perficiendum. Kuinka olet käsiäsi hoitanut, poikaseni? Oletko otellut ahman kanssa vai karhuako olet näykkinyt?

— Eerikki tahtoi välttämättömästi sulin käsin leikellä kuivia oksia ruusuaidasta, — vastasi tyttö hänen puolestaan, — ja sentähden olen ehdottanut, että eno panee hänet lasiastiaan päällekirjoituksin: Herchepaeus obstinatus, habitat in Finlandia.

— Frequenter, frequenter, — nauroi arkkiaatteri. — Minä tunnen useita sen lajin kappaleita Suomessa: Kalmin, Montinin ja muita samanlaisia; härkäpäitä ne kaikki ovat, mutta kunnon poikia. Mene ja pese kätesi piimällä, Eerikki, ja ota toiste sormikkaat käteesi, muuten kenties luullaan sinun saaneen sormillesi täällä Hammarbyssä, ja se olisi häpeä noin pitkälle lukiolaiselle.

Nuorukainen meni, sekä hurmautuneena siitä kiitoksesta, jonka oli saanut mieheltä, jota hän ihaili ja kunnioitti enemmän kuin ketään muuta tässä maailmassa, mutta myöskin hämillään siitä hymyilystä, jonka oli huomannut muukalaisten huulilla, ja siitä pilanteosta, jonka esineenä hän oli ollut — ehkä hän myöskin oli hiukan mustasukkainen siitä huomaavaisuudesta, jota ranskalainen ja hollantilainen osoittivat Eriikka Lindelialle, sitten kun he olivat kuulleet puhuttavan tytön kasviopillisesta älystä ja huomanneet, että hän osasi latinaakin.

Arkkiaatteri Linnaeus vei sitten vieraansa puutarhaan ja alkoi näytellä heille kaikkia noita monia ja harvinaisia kasvejaan sekä selitellä heille sitä ihmeteltävää järjestelmää, jonka mukaan hän oli lajitellut ja luokitellut tämän kauniin, elävän kasvistonsa. Valpas kesäkuun aurinko aleni jo länttä kohti ihastuneesti silmäillen tätä puiden, pensaiden, kukkien ja vihannuuden uhkeaa ihanuutta, jossa eteläinen väriloiste oli yhtynyt pohjoisen kasvikuntamme himmeämpiin värivivahduksiin. Kaikki nämä suloiset kukkaislapset, kaikki nämä armaat, viattomat olennot, joita valo ja keväinen ilma kasvatteli, näyttivät tuntevan kukkasten kuninkaan läsnäolon, ja nauttivan hänen lempeiden silmäinsä loisteesta. Kaikkialla, missä hän vain käyskenteli niinkuin yksinvaltias valtakunnassaan, siellä näyttivät tammet ja vaahterat tervehtivän häntä hiljaisella huminalla, kastanjat notkistavan latvojaan ja lehtikuuset havuisia oksiaan; oli niinkuin olisivat poppelien lehdet ihastuksissaan lepattaneet, ruusuaidat lemunneet kahta ihanammin ja kaikki matalakasvuiset kukat varsiaan korkeammalle kohottaneet, hänet paremmin nähdäksensä. Itseäänkin liikutti häntä hänen rakkautensa aina kyyneliin asti. Kaikki nämä olennot, jotka hän oli nostanut maan mullasta esiin, olivat hänestä kuin eläviä, rakastavia ja onnellisia, niinkuin hänkin, mutta samalla myös niin nöyriä, niin hellämielisiä kuin hän itsekin oli. Ei hän nähnyt niissä omaa työtään, vaan sen suuren mestarin työn, jonka ääretöntä kaikkivaltiutta, ihanuutta, rakkautta ja hyvyyttä jokainen lehti julisti. — En minä, — sanoi hän itsekseen, unohtaen muukalaisten läsnäolon, jotka kunnioittaen varoivat häiritsemästä hänen syvällisiä mietteitään, — en minä, Herra, vaan sinä se olet, joka olet luonut kaiken tämän keväisen ihanuuden ympärilleni, antanut minun riemuita sen kauneudesta ja suonut minun paljastaa sen kätketyitä salaisuuksia. Sinä tiedät. Herra, etten ole oman kunniani tähden sitä tehnyt; sinun kunniaksesi on tämä kaikki tehty, niinkuin olet käskenyt minun toimia; minun nimeni hävitköön unhon yöhön, kunhan vain sinun nimesi elää kunnioitettuna ja ylistettynä ihmisten kesken kirkkaudesta niin kirkkauteen hamaan maailman loppuun.

3. ERÄÄNÄ ILTANA HAMMARBYSSÄ.

Tämän kertomuksen aikana oli arkkiaatteri Linnaeuksella vielä tavallinen kansalaisnimensä (hänet aateloitiin 1757), mutta tämä nimi alkoi jo loistaa yli kaiken, mitä Ruotsissa siihen aikaan oli ylhäistä ja kuuluisaa. Ei siinä kyllin, että koko valtakunnasta tulvaili nuorempia ja vanhempia miehiä kuulemaan hänen luennoitaan ja katselemaan hänen kokoelmiaan; muistakin maista saapui joka vuosi oppineita tiedonhaluisia tahi uteliaita vieraita tutustumaan tähän mieheen, joka oli "luonnon järjestänyt".[6] Tällä väsymättömällä tiedemiehellä oli aikaa kaikkeen ja kaikille. Kateelliset syyttivät häntä suotta siitä, että hän enemmän suosi muukalaisia: mutta täytyihän hänen edustaa Ruotsin tiedettä. Luultavampaa on, että nämä vierailut, etenkin silloin, kun ne tapahtuivat paljaasta uteliaisuudesta, usein olivat tälle suurelle miehelle kiusaksi. Ne, joilla itsellään on runsaasti aikaa, eivät tavallisesti armahda muita, joille jokainen hetki on kallis, ja kukapa tietää, kuinka monta arvaamattoman kallista hetkeä nämä Linnén julkeat vieraat riistivät senaikaiselta ja tulevilta sukupolvilta! Mutta olivatpa nämä tiheät vierailut Linnén yksityisellekin elämälle haitallisia. Ollen hyväsydäminen, ystävällinen ja halukas ilmoittamaan ajatuksiaan kenelle hyvänsä, hän ei juuri koskaan sulkenut oveansa, ja silloin riistettiin häneltä ne harvat hetket, jotka hän olisi voinut käyttää perheensä ja taloutensa hoitoon. Hän oli säästäväinen mies jokapäiväisessä elämässään, mutta vaikka hän tuhlasikin varoja kokoelmiinsa, oli hän samalla siksi vieraanvarainen, että nuo monet vieraat melkoisesti vaikuttivat hänen yksityiseen talouteensa, vaikka sen ajan tavat olivatkin yksinkertaiset. Tätä hän ei koskaan itse ajatellut; mutta hänen puolisollaan, reippaalla, kunnon Saara Liisa Moraealla, jonka haltuun hän jätti koko taloudenhoidon, oli kaikesta tästä kovinkin usein huolta ja vaivaa. Mahdollistahan on, ettei emäntä aina voinut tyydyttää kaikkia vaatimuksia, sillä muutamat ulkomaalaiset olivat niin hävyttömiä, että levittivät juoruja hänen tylyydestään, hänen taloudellisesta itsevaltaisuudestaan ja että suuri Linné muka oli akkavallan alla. Siinä oli kiitos Saara Liisa Moraean vieraanvaraisuudesta ja hänen monista huolistaan. Mutta mitäpä hän siitä välitti. Hänen puolisonsa ihaili ja kunnioitti häntä, ja hänen nimensä on säilynyt arvossa pidettynä hänen miehensä nimen rinnalla.

Nyt oli, niinkuin sanottu, arkkiaatteri Linnaeus kiirehtinyt maalle ennen perhettään, ja emännän poissa ollessa oli taloudenhoito Hammarbyssä huonolla kannalla. Kartanokin oli vanha ja rappeutunut; sillä uuden Hammarbynsä hän rakensi vasta elämänsä lopulla. Ruokaa ei ollut vieraiden varalle varustettu; taloutta hoitamassa oli vain kaksi karjapiikaa ja kaksi renkiä. Mutta tämä ei huolettanut arkkiaatteria ensinkään. Illan tullen pyysi hän kaunistelematta ranskalaisen ja hollantilaisen vieraansa jäämään illalliselle.

Tätä valmistettaessa ei aika käynyt vieraille pitkäksi. Heillä oli Hammarbyssä yllinkyllin harvinaisia ja eriskummallisia asioita ihmeteltävänä, harvinaisia Surinamin ruukkukasveja ja harvoin nähtäviä Brasilian papukaijoja, jopa erään Itä-Intiasta kotoisin olevan Ostracion-nimisen kalan kuivattu nahkakin, joka riippui katossa ja oli siitä omituinen, että se kääntyili huoneessa tuulen mukaan. Enemmän kuin nuo harvinaisuudet ihastutti heitä kumminkin ilomielisen isännän puhelu. Kaikkien lukuisten luonnontuotteidensa johdosta hänellä oli, ei ainoastaan oppineita selityksiä, vaan samalla myös hupaisia kertomuksia. Linné oli kaunopuheinen, sukkela sanoissaan, vieläpä erinomaisen huvittavakin, kun oli puhe hänen tieteestään. Hänen silmänsä loistivat, hänen kasvonsa kirkastuivat; hän oli, kuten sanotaan, kuin "kala vedessä"; ja kuitenkin oli koko hänen olennossaan ja käytöksessään jotakin hänen rakkaiden kukkastensa viattomuutta, lauhkeutta ja rauhaa.

Arkkiaatteri oli käskenyt valmistaa illallisen, mutta jättänyt tavallisuuden mukaan ruokalajien määräämisen muiden huoleksi. Hänen oma illallisensa oli yksinkertainen ja kevyt: vieraat olisivat pitäneet kunnianaan tyytyä samanlaiseen. Mutta Eriikka Lindelia ei siihen tyytynyt. Hän oli nyt ensi kerran eläessään saanut tähdelliseksi toimekseen enonsa talouden hoidon ja hän päätti nyt esittää jotakin arvokasta, suurenmoista ja loistavaa.

Kovaksi onneksi oli nuori Riikka tutkinut latinaa, kreikkaa ja kasvioppia semmoisella menestyksellä, ettei ollut jäänyt aikaa ensinkään kotoisten tieteiden oppimiseen, ja kun keittotaito hänen mielestään oli maailman helpoin asia, komensi hän heti kohta laitettavaksi kolme paistia yhtä haavaa, vasikan-, porsaan- ja kananpaistia.

Karjapiiat, joiden keittotaito ei ulottunut herneitä ja läskiä ylemmä, kuuntelivat tätä ehdotusta suuresti kummeksien ja kysyivät, pitikö heidän heti käydä teurastamaan.

— Teurastamaanko? — toisti hämmästynyt Riikka. — Ei, sitä älköön kukaan uskaltako.

Piiat rohkenivat kumminkin kysyä, mistä paistit sitten saataisiin.

— Paistitko? — vara-emäntä sanoi. — Totta kai paistit ovat valmiina aitassa.

Nyt hän sai tietää, ettei ollut kesällä tapana säilyttää tuoreita paisteja aitoissa ja että Hammarbyn paistit juoksivat ja lentelivät vielä ilmi elävinä mikä missäkin. Riikka ei kuitenkaan ollut neuvoton; hän vastasi, että hän tyytyisi kuhaan, kampelaan ja haukeen. — "Voissa paistettuihin", lisäsi hän tärkeän näköisenä.

Kun kumminkin huomattiin, että nämä kalat vielä uivat järvessä, aikoi hän tyytyä pinaattiin ja herneihin. Mutta koska nämä vasta juuri olivat idulle nousseet — Riikka oli itse lukenut sirkkalehdet — oli hänen pakko käydä käsiksi talon munavarastoon, joka kaikeksi onneksi oli runsas. Hän panetti siis talon ison padan tulelle ja keitätti varmuuden vuoksi kolme tiuta munia. Mutta kun hän oli huomannut, että kaikki puolitekoinen työ, siis puolikiehunut ruokakin, oli enolle vastenmielistä, tahtoi hän välttämättömästi keittää munia kaksikymmentä minuuttia, että niistä tulisi oikein pehmeitä. Ja tarjotakseen jotakin parempaa kuin paljasta iltamaitoa keitätti hän maidon ja panetti siihen semmoisia mausteita, joita arkkiaatteri enin rakasti, nimittäin krassia, humaloita, sinappia ja kardemummaa. Ylpeänä tästä herkusta, jota oli määrä tarjota kaikeksi onneksi maustamattoman voin, leivän ja juuston kera, astui hän kainosti niiaten herrain luo ja ilmoitti, että ruoka oli valmis.

"Arkiselle ruualle" kutsutut vieraat istuivat paikoilleen, ja pöydälle tuotiin kaksi kukkuraista vadillista munia, joista kuitenkin suurin osa oli vedestä otettaessa haljennut. Oli ruvettava ruualle, mutta ensin piti saada veitsiä, suolaa, kahveleita, lusikoita, jotka pienet sivuasiat olivat unohtuneet pöytää katettaessa.

Vieraat naurahtelivat. Käytiin vatien kimppuun: niiden sisältöä oli mahdoton syödä; munia olisi voinut luulla joiksikin uusiksi tähän asti tuntemattomiksi kiviksi.

— Ei, pullula mea, — sanoi arkkiaatteri, — ota pois nämä piikivet ja tuo meille jotakin muuta. Nämä ovat kukonmunia.

Riikka sävähti tulipunaiseksi, mutta kuiskasi, varmasti toivoen sitä loistavampaa voittoa tämän ensimmäisen tappion jälkeen: — Eno saa vehnäsmaitoa.

— Vehnäsmaitoa keskellä kesää? — arveli arkkiaatteri. — No, tuohan sitten vehnäsmaitosi; me olemme paljon kävelleet ja tyydymme hätätilassa vaikka mihin — paitsi muniin.

Riikka kantoi salaisesti riemuiten pöytään tuon uuden keksimänsä keitoksen. Nyt vasta hän huomasi, että se oli ruskeata, syrjiltä viheriää ja että se haiskahti oudolta ja tuntui pohjaan palaneelta.

— Mitä tämä on olevinaan? — kysyi arkkiaatteri, joka mielellään söi hyvää, vaikka aina kohtuullisesti.

— Se on nyt sitä vehnäsmaitoa, — vastasi Riikka viattomasti.

Arkkiaatteri maistoi, mutta sylkäisi samassa. Näin hirveätä lääkettä hän ei toki ollut potilailleenkaan tyrkyttänyt.

Vaikka olikin hyväntahtoinen, oli hän kuitenkin jotenkin kiivasluontoinen. Hän sysäsi lautasen luotaan ja huusi. — Painu paikalla tiehesi ja tuo meille jotakin muuta! Mokoma myrkkyvelli voisi viedä hengen eskimoltakin!

Riikka purskahti itkemään. — Ei minulla enää ole mitään muuta! — nyyhkytti hän.

Hollantilainen katseli syviin mietteisiin vaipuneena tyhjää lautastaan, mutta vilkas ranskalainen nauroi niin sydämensä pohjasta ja rohkeni rukoilla niin leikillisesti onnettoman keittäjän puolesta, että arkkiaatterikin viimein nauroi hänen kanssansa. Onneksi oli pöydässä vielä juustoa, kylmää vasikanpaistia ja tavallista maitoa, siis kaikkea mitä tarvittiin. Huomattiinpa vielä, että rouva Saara Liisa Moraea oli kaupunkieväiden mukaan pannut pullollisen sitä harvinaista tokaijin viiniä, jota arkkiaatteri äskettäin oli saanut lahjaksi eräältä wieniläiseltä ihailijaltaan ja tämä löytö muutti äskeisen pienen epäsovun täydelliseksi iloksi — Älä itke enää, sinä pikku kananpoikain tappaja! — lohdutteli hellätunteinen eno, joka ei voinut nähdä edes maanmatosenkaan kärsivän. Ainoastaan aika on parantumaton. Nyt saat jättää Pliniuksen joksikin aikaa ja kuunnella Luculluksen oppilaiden luentoja.

Eriikka oli kuitenkin niin häpeissään, ettei häntä ollut helppo lohduttaa. Hän riensi ulos saadakseen vielä hiljaisuudessa vuodattaa katkeria kyyneliä, ja hän rauhoittui vasta sitten, kun oli hiljaisuudessa tehnyt sen päätöksen, että vielä kerran olisi tuleva sekin päivä, jolloin eno saisi ihmetellä yhtä paljon hänen keittiössä kuin kasvihuoneessakin osoittamaansa taitoa.

Hyvä mieli oli jo täydellisesti palannut oivallista tokaijinviiniä maistellessa, kun sanansaattaja saapui kaupungista, tuoden kirjeitä ja sanomalehtiä, jotka äskettäin olivat tulleet postissa Upsalaan.

Arkkiaatteri avasi kääröt tiedemiehen mielenkiinnolla ja uteliaisuudella. Valtiolliset asiat, joista ei muutenkaan ollut paljon sanomista, työnsi hän syrjään, silmäilläkseen sen sijaan noita monia tieteellisiä aikakauskirjoja ja yhtä tärkeitä kaikista maailman ääristä tulleita kirjeitä. Milloin synkistyi hänen katsantonsa hänen lukiessaan jostakin nuoresta luonnontutkijasta, joka oli tiedonhalunsa uhrina hävinnyt Afrikan erämaihin tahi Amerikan aarniometsiin; milloin kirkastui se jälleen jostakin kasviopillisesta löydöstä. — Mokomaa kiittämätöntä! — huudahti hän lukiessaan eräältä oppilaaltaan tullutta kirjettä; — hän on kerännyt niin paljon eikä lähetä minulle ainoatakaan kasvia.

Heti sen jälkeen hän avasi käärön, jossa oli harvinaisia puristettuja kanadalaisia kasveja, jotka eräs toinen hänen oppilaistaan, Kalm, oli lähettänyt, luvaten kohta toimittaa eläviä kappaleita. Tyytyväisyys loisti Linnén vilkkaista silmistä. Hän unohti kaiken muun, saadakseen vielä hämärän kesäillan valossa suurennuslasilla tutkia juurta, vartta ja lehtiä, mutta erittäinkin kukkaa ja siemenlaitetta. — Mikä ihana kaikkivaltiaan Jumalan luoma! — huudahti hän. — Kas tässä eräs dodecandria! Tässä ylen harvinainen monandria! Tässä eräs polygamia! Tässä uusi gladiolus! Tässä eräs aconitum! Ja kas tässä eräs uusi campanula — mikä loistava kainon sinikellomme sisar!

Näin olisi hän puhellut kenties kuinka kauan, ellei yö viimein olisi ruvennut pimenemään, ja elleivät hänen vieraansa, näön vuoksi, olisi tehneet lähtöä. Kovaksi onneksi heille — sillä he olisivat mielellään viipyneet täällä aina aamuun asti — nyt näin kesäkuussa ei ollut yhtään kynttilää koko Hammarbyssä. Ja kuitenkin oli vielä avaamatta useita kirjeitä, joiden joukossa kaksi isoa, komeilla sineteillä lukittua. Linnén uteliaisuus heräsi taas. — Olenhan luonnontutkija, — laski hän leikkiä; — enkä kuitenkaan voi kaikilla tiedoillani loihtia yhtä halpaa talikynttilää esiin! Riikka — pane tuli takkaan; minä tahdon nähdä, mitä nämä kirjeet sisältävät.

— Eerikillä on jotakin muuta tarjolla, vastasi tyttö ujosti ja hänen silmänsä olivat vielä äskeisen surkean tappion jäljeltä punaiset.

— No, saammepa nähdä, mitä Eerikki voi tehdä Hammarbyn valaistuksen hyväksi! — vastasi arkkiaatteri.

Eerikki astui sisään tuoden puolen tusinaa mitä komeimpia kiiltomatoja, jotka hän vast'ikään oli poiminut kasteiselta niityltä. Arkkiaatetri oikein ihastui tästä keksinnöstä. Kiiltomadot asetettiin niin, että niiden valo keskittyi niin paljon kuin mahdollista yhteen paikkaan ja kas, niiden avulla voi auttavasti lukea selvää käsialaa.

Nyt murrettiin nuo isot sinetit, ja luettiin kirjeet. Niissä kutsuttiin suuri Linnaeus erinomaisen imartelevin sanoin Pietarin ja Firenzen tiedeakatemiain kunniajäseneksi.

4. NIMI, KIRJE JA MIELILAUSE.

Epäilemättä on kahdeksannentoista vuosisadan pysyväisimpiä ansioita — paljon pysyväisempiä kuin sen filosofiset järjestelmät — sen luonnontieteiden alalla suorittama työ. Meidän aikamme, jolloin nämä tieteet joka vuosi, miltei joka päiväkin niin loistavasti edistyvät ja niin suunnattomin voimin vaikuttavat jokapäiväisenkin elämän koneistoon, on jo ammoin ehtinyt unohtaa sen ajan, jolloin nämä samat tieteet sata vuotta sitten vielä olivat nuoruutensa kukoistuksessa ja niiden harjoittajia elähytti nuoruuden rakkaus, samalla kuin ne oppimattomissa herättivät enemmän hämmästystä kuin osanottoa. Tuskin oli Linnén suuri "luonnonjärjestys" tullut tunnetuksi, kun jo hänen nimensä lennähti kuin valon välähdys yli Euroopan. Kaikki kuuluisimmat ja etevimmät tieteiden harjoittajat riensivät osoittamaan hänelle kunnioitustaan ja pyytämään hänen apuaan ja neuvojaan semmoisella innostuksella, jota nykyaikana osoitetaan ainoastaan suurille valtiomiehille. Etenkin oppineet seurat kilpailivat saadakseen hänet kunniajäseneksensä, eivätkä Pietarin ja Firenzen akatemiat olleet ensimmäiset eivätkä ainoat, jotka katsoivat kunniakseen päästä lähempään yhteyteen tämän pohjolan tiedemiehen kanssa.

Linné itse oli mielissään näistä kunnianosoituksista eikä salannut niistä johtuvaa iloansa. Hän puhui niistä usein ja mielellään, kopeilematta, kadehtimatta, lapsellisella vilpittömyydellä, tavallisesti niinkuin puhutaan jostakin kolmannesta henkilöstä. Tällä syvämielisellä tiedemiehellä oli lapsen mieli ajattelijan ryppyisen otsan alla. Kukkaset, joita hän niin suurta oppia osoittaen tutki, elähyttivät samalla hänen vilkasta mielikuvitustaan. Yksin nuo kutsumuskirjeiden isot sinetitkin ilahuttivat ja huvittivat häntä. Minkätähden? Sentähden, että ne olivat todisteita hänen järjestelmänsä menestyksestä, sentähden, että ne olivat tieteen kuninkaana kirjeitä, jotka vahvistivat hänen uusien keksintöjensä totuuden.

Tavallista myöhemmin meni Linné levolle edellämainittuna iltana ja nukkui niin keveästi kuin ei Eriikka Lindelian keittotaito olisi yrittänytkään häiritä hänen yölepoaan. Ainoastaan yksi kaino ja unohdettu reseda sai kunnian levittää hienoa lemuansa kukkasten kuninkaan vuoteen ympärille.

Tuskin oli aamuaurinko ehtinyt nousta lehmusten latvain tasalle, kun arkkiaatteri jo oli jalkeilla ja tavallisella kävelyllään. Myös hänen molemmat oppilaansa ja koko Hammarby olivat liikkeellä jo kello neljältä aamulla. Puutarhassa oli aina niin paljon järjestämistä, kasvihuoneissa kastelemista ja talon siivellisten ja nelijalkaisten asukkaiden jälkiä oli aina siivottava ja heitä itseään puhdistettava. Vasta kello kuuden aikana syötiin aamiainen. Sitten ryhtyi arkkiaatteri hetkiseksi tarkemmin silmäilemään eilispäivän postia, ja katso, silloin löytyi sieltä noiden monien kääröjen joukosta pieni, karkealle paperille kirjoitettu kirje, joka oli osoitettu lukiolaiselle Eerikki Pietarinpojalle Strengnäsiin, josta joku tuttava oli käännyttänyt sen arkkiaatterille, tohtori Linnaeukselle, Upsalaan.

Kirje oli Eerikin äidiltä ja kirjoitettu Vaasassa. Se sisälsi tuon suuren summan kahdeksan plootua sekä hellän äidillisen tervehdyksen, että pojan tuli viipymättä lähteä Tukholmaan ja sieltä ensi tilaisuuden tullen pyrkiä meren poikki Pohjanmaalle, syystä että hänen äitinsä vanha setä, hyvin kunnioitettu valtiopäivämies Lauri Larsson Vaasasta, halusi vielä kerran nähdä kaiken sukunsa, sekä nuoret että vanhat, ympärillään ennen kuolemaansa. Ukko Larsson, niin sanottiin vielä kirjeessä, tahtoi kaikin mokomin, ettei kukaan jäisi pois, hän itse lähetti nämä kyytirahat, ja koska hän vielä vanhoillaankin oli jäykkä mies, tulisi Eerikin muistaa, että hänen köyhällä äidillään voisi olla vahinkoa mahtavan setänsä tyytymättömyydestä, mutta hyötyä hänen suosiostaan. Muutoin tulisi Eerikin anoa tädiltään lupaa tähän lähtöön eikä millään muotoa tehdä mitään vastoin hänen tahtoaan, koska täti suuresta hyvyydestään oli ottanut hänet pojakseen ja luvannut tehdä hänet perillisekseen, jos Eerikki hyvin käyttäytyisi. Lopuksi sanottiin, että Eerikin veljet ja sisaret ja muut sukulaiset voivat asianhaarain mukaan jotenkin hyvin.

Arkkiaatteri, joka sill'aikaa oli uudelleen innostunut Kanadasta saamiaan kasveja tutkimaan, ei huomannut, että hänen oppilaansa tätä kirjettä lukiessaan kävi yhä murheellisemmaksi, kunnes pari isoa vesikarpaloa valahti alas Eerikin poskille. Oli siinä kuitenkin muuan, joka kaiken huomasi, ja se oli Eriikka Lindelia. Hän laski kätensä Eerikin olalle ja kysyi osaa ottavasti, "oliko hänen äitinsä kipeä".

— Ei, — sanoi poika; — mutta hän tahtoo, että minun heti kohta pitää lähteä täältä hänen setänsä luo Pohjanmaalle.

— Se ei käy laatuun, se on aivan mahdotonta, — vastasi Riikka hyvin varmasti.

— Mutta äidin onni on kysymyksessä, — huokasi poika.

— Mitä se merkitsee? — jatkoi Riikka närkästyneenä. — Eikö hänen etupäässä tule ajatella sinun parastasi? Koko maailma kadehtii sinua, että saat olla kuin oma lapsi enon kodissa ja joka päivä nähdä ja kuulla semmoista miestä.

— Eno! Sanokaa toki, enoseni, ettei se ensinkään käy laatuun!

— Mikä ei käy laatuun? — kysyi arkkiaatteri.

— Eerikki tahtoo lähteä Suomeen. Hänen äitinsä tahtoo ottaa hänet meiltä pois ja lähettää hänet jonnekin erään vanhan tervasudin luo taikoja oppimaan.

Arkkiaatteri otti kirjeen ja luki sen hyvin tarkkaavaisesti. — Mieltäni pahoittaa, rakas Eerikki, että minun täytyy sinusta luopua, — sanoi hän; mutta äidin tahto on pyhä; sinun tulee totella häntä heti kohta ja arvelematta.

— Ja kuka auttaa minua sitten kantamaan vettä kaivosta ja kirjoittamaan nimiä taimipuikkoihin ja siivoamaan pensasaitoja, ja kitkemään saviheinää ja ruokkimaan ahmaa ja valikoimaan parahiksi isoja ruukkuja kasvihuoneisiin ja puristamaan kasvejani tarpeeksi kovasti ja liisteröimään niitä paperille ja pyytämään sisiliskoja, joihin en tohdi käsin koskea, ja panemaan sammakoita väkiviinaan ja pistämään hyönteisiä neuloihin, mitä en myöskään tahdo tehdä? — puhkesi kiivastunut ja kielevä tyttö päivittelemään. — Vai pitäisikö minun ehkä ottaa puutarharengikseni Tuomas, joka mennä kesänä nyhti pois enon harvinaisimmat nuoret hopeapoppelit ja vastasi, kun häntä siitä toruin: onhan häpeä antaa haapain pilata puutarhaa!

Arkkiaatteri naurahti. — Kalle tulee tänne ylihuomenna ja auttaa sinua.

Kalle oli arkkiaatterin vanhin poika, Eerikin ikäinen.

— Mutta kuka selittää minulle Pliniusta? Kalle tekee minusta vain pilkkaa, — päivitteli Eriikka.

— Plinius saa levätä laakereillaan, kunnes olet oppinut munia keittämään, — vastasi eno; ja Eerikki saa hevoseni Tukholmaan.

Tätä ratkaisevaa päätöstä vastaan ei ollut mitään sanomista. Eerikki ja hänen nuori ystävänsä menivät alla päin, pahoilla mielin kokoamaan ja laukkuun panemaan niitä harvoja kaluja ja kapineita, jotka kuuluivat senaikaisen lukiolaisen vaatevarastoon. Kun tämä oli tehty vajaassa puolessa tunnissa, ryhtyivät he vaihtamaan kasvikokoelmiaan ja siihen meni aikaa paljon enemmän. Eerikki valikoi harvinaisimmat ja parhaat kasvinsa antaakseen ne Eriikalle, ja Eriikka teki samoin. Vaihdettaessa lupasivat molemmat yhä edelleen lähettää toisilleen kalleimpia kasvejaan ja kirjoittaa toisilleen niin usein kuin mahdollista.

He olivat vielä kerran käyskennelleet läpi kasvihuoneiden ja puutarhan; he olivat heittäneet hyvästit joka puulle, joka pensaalle, joka kukalle, joka heidän hoitaessaan oli kukkimaan puhjennut; vielä kerran olivat he tarkastaneet mehiläispesiä, ruokkineet kyyhkysiä, taputelleet poroa kaulalle, antaneet karhulle hunajaa ja nakanneet palasen hevosenlihaa ahmalle. He olivat lopuksi istuneet pienelle penkille pihlajamajaan, joka juuri nyt oli ihan valkeana tuoksuvia kukkia, ja täällä oli Eerikki lohduttanut itkevää tyttöä sillä lujalla lupauksella, ettei hän rupeaisi papiksi, vaan ensin lääkäriksi ja sitten luonnontutkijaksi, niinkuin hänen suuri esikuvansakin oli tehnyt. Tämän lupauksen vahvistukseksi he olivat lyöneet kättä, ja siinä oli tarpeeksi. He ymmärsivät toisensa pitemmittä puheitta; ja mitäpä hyötyä niistä olisi ollutkaan? Nuorten sydänten hellimmät ja pyhimmät tunteet eivät sanoja tarvitse, ne pikemminkin karttavat niitä — ne eivät tahdo lehdon kukkastenkaan edessä nostaa rakkaimman salaisuutensa hienoa, läpikuultavaa, lumoavaa huntua.

Antamastaan lupauksesta tunsi Eerikki oikein miehistyvänsä ja nousi lähteäkseen. Mutta ennenkuin hän lähti, tarttui hän tyttöä käteen ja sanoi:

— En saanut ollenkaan unta viime yönä sentähden, että maatessani alinomaa ajattelin sitä uutta nimeä, jonka aioit antaa minulle. Munsalaa en usko aiotun ihmiseen nimeksi; jos sanoisin itseäni Lohilahtiukseksi, isäni Lohilahti-nimisen tilan mukaan, kuuluisi se kovin kummalliselta. Hortulan, Rosenius, Delphin tahi Lilius olisivat kyllä puutarhasta ja kukista otettuja nimiä, mutta semmoisia on ennestään, etkä sinä suinkaan hyväksy semmoisia nimiä kuin Aquilegius, Digitalis, Helianthus tai Verbascus. En myöskään tahdo ryöstää mestariltani pienintäkään osaa hänen suuresta nimestään, ja sentähden, Eriikka, olen ajatellut, että jos nimittäisin itseäni — arvaapas!

— Herchepaeus; sehän on jo päätetty.

— Älä luulekaan; minä otan nimeni sinusta.

— Minustako? Erica vulgaris! Mutta sinusta ei saa tulla mikään vulgaris, ei mikään tavallinen ihminen. Sinusta, pitää tulla suuri ja mainio mies, Eerikki!

— Tahdon koettaa. Ja sentähden olkoon nimeni paljas Ljung, onhan se kukkasen nimi ja päälle päätteeksi vielä sinun nimesi.

— Mutta se ei ole latinaa.

— Se on oleva minun salaisuuteni. Ei kukaan aavista, että joka kerta, kun kuulen nimeni, minä ajatuksissani käännän sen Ericaksi.

— Ljung … Eerikki Ljung … Ericus Ljungius … tavaili tyttö. — Ruma se ei ole, mutta se ei kuulosta suurelta. Ajattelepas, Eerikki: Carolus Linnaeus! Se kalskahtaa joltakin se!

— Jos kilinä on pääasia, niin olisi paras olla Klingeliklangius taikka
Pekka Paukkenius. Vähempäänkin minä tyydyn.

Eriikka mietti vähän aikaa. Sitten hypähti hän syrjään ja huusi: — Jos saat minut kiinni, niin saat pitää sen nimesi!

Eerikki lähti jälkeen, mutta tyttö oli jo matkojen päässä. He juoksivat kautta kaikkien puutarhan koukkuisten käytäväin tyttö edellä, Eerikki jäljessä, niinkuin leikkivät lapset, niinkuin siivekkäät pääskyset, ajattelematta muuta kuin sitä hetkeä, jossa elivät. Pensasaidat taivutettiin syrjään, kasvien yli hypittiin, pihlajat, tuomet ja omenapuut, joita he juostessaan koskettelivat, varistelivat heidän päällensä valkoisia kukkiaan, mutta poika jäi jälkeen. Lopuksi he alkoivat kiertää erästä suurta puutarhan veräjällä olevaa lehmusta, ja siinä syöksähti Eriikka enonsa syliin, tämän juuri astuessa veräjästä sisään. Mutta samassa saavutti hänet ajajakin.

— Lapset, mitä te mellastatte? — torui arkkiaatteri, mielihyvin katsellen nuorten vereviä, juoksusta hehkuvia poskia.

— Eerikki tahtoi täydessä laukassa kaapata itselleen suuren nimen, — nauroi tyttö.

— Ja nyt olen sen saavuttanut, — vastasi poika.

Arkkiaatteri naurahti. — Ei suuria nimiä saavuteta ruusupensaiden yli hyppimällä, — sanoi hän. — Sitä varten täytyy astua monta vaivalloista askelta yli ohdakkeiden ja orjantappurain; mutta astu vain eteenpäin, Eerikki, astu lujasti, rehellisesti ja pelkäämättä, Jumala sydämessäsi ja ylevä päämäärä aina silmäisi edessä, ja sinun on kerran onnistuva tangere astra.[7] Vähäisestä juuresta kasvaa lehtevä puu. Sinä astut nyt ensi kerran omin päin maailmaan; kenties tulet joskus taas takaisin meidän kukkaisaan Hammarbyhymme, tahi ehkä et enää palaakaan; meri on Ruotsin ja Suomen välillä, ja jos voit enemmän hyödyttää toista rantaa, niin en tahdo sinua siitä kieltää. Jos sukulaisesi antavat sinun harjoittaa opinnoitasi Turussa, niin annan sinulle suosituskirjeen Turun akatemian kanslerille, kreivi Tessinille, jonka luona sinun on käytävä Tukholmassa; ja jos vast'edes tarvitset joitakin neuvoja, niin käänny aina minun puoleeni. Hevonen on valjaissa.

Nuorukainen kiitteli heltynein mielin, mutta vastasi, että hän ennemmin tahtoi kulkea jalan, saadakseen kerätä kasveja matkalla.

— Tee niin — sanoi arkkiaatteri; — olen minäkin kulkenut pitkiä taipaleita reppu selässä. Kas tässä muutamia talareita matkarahojesi lisäksi; kenties saat odottaa laivaa Tukholmassa kauemmin kuin luuletkaan. Tässä annan sinulle kasvisäiliöni. Ilmoita minulle, jos löydät jotakin harvinaista. Muuten, poikaseni, on minulla vain yksi neuvo sinulle annettavana, ja sen voit lukea oveni päältä.

Näin sanoen seurasi Linné oppilastaan puutarhahuoneen portaille ja osoitti tuota tunnettua kaunista oven päällä olevaa kirjoitusta:

INNOCUE VIVITO. NUMEN ADEST.

— Niin, — jatkoi hän; olkoon tuo tuossa sinun elämänviisautesi, niinkuin se on minunkin elämänviisautenani ollut:

"Elä nuhteettomasti! Jumala on kanssasi."

Ja hetken kuluttua oli Eerikki Pietarinpoika eli Eerikki Ljung, joksi hän nyt itseään nimitti, matkalla Tukholmaan, kulkien sinne jalan ja reppu selässä.

5. PERHOSTEN AJELIJA.

— Voitteko ajatella, Bjelke, kuinka mainion aatteen minä juuri keksin. Heinäkuun 7. päivänä on Fredrikin syntymäpäivä. Kuningatar ja hovimestarinrouva menevät puistoon kävelemään, ja kamaripalvelija Åberg työntää Fredrikiä lastenvaunuissa. Silloin pukeutuu Kaarle metsänhaltiaksi, juoksee pensasaidan takaa esiin ja ryöstää prinssin. Suuri kohtaus, ollaan pyörtyvinään, mutta se ei ole niin vaarallista. Minä olen piilossa jonkin tammen takana ja olen pukeutunut — sanokaa, Bjelke, mihin pukuun minä pukeutuisin? Haltian, dryadin tai ehkä pelottoman ja nuhteettoman ritarin pukuun? Malttakaahan — minä olen olevinani joku Azorien saarilta kotoisin oleva prinssi — jousi ja nuolet, keihäs ja kilpi — minä saan lainata viheriän takin Dübeniltä — sandaalit me leikkaamme niistä kuningasvainajan metsästyshansikkaista, jotka ajelehtavat vinnillä — ja sitten pitää minulla olla viheriä samettinen lakki, johon korea perhonen on otsaan kiinnitettynä. Kaikkein kauneimmat perhoset kuningattaren kammiossa ovat Azorien saarilta.

Se, joka näin puhui, oli vilkasliikkeinen, kaunis, noin kuusivuotias, suurisilmäinen ja hienokasvoinen poikanen, Puettuna ruumiinmukaiseen, siniverkaiseen ihokkaaseen, keltaisesta silkistä ommeltuihin alusvaatteihin ja silkkisukkiin. Hän käveli Ulriksdalin puistossa erään hoviherran seurassa.

— Mutta mitä hänen majesteettinsa kuningatar siitä sanoo? — kysyi saattajaherra.

— Sen Bjelke saa kuulla. Ei se olekaan kuningatar, joka pyörtyy, se on Fredrikin hoitajatar, hovimestarinrouva. Luuleeko Bjelke hänen pyörtyvän?

— Enpä luulisi.

— Mutta minäpä luulen. No niin, hän menee tainnoksiin, ja kuningatar huutaa: Au secours! aux armes! lapseni! lapseni! — tai mitä muuta hänen majesteettinsa suvainnee huutaa — hiukset hajallaan ja tehden tämän suuren liikkeen, kas näin, juuri niinkuin mademoiselle Duroche tekee "Zenaidessa". Silloin juoksen minä tammen takaa esiin — mutta luuleeko Bjelke, että Åberg voi ehtiä ennen minua?

— Voihan hänkin pyörtyä, koska se on välttämättömästi näytelmään kuuluvaa.

— Ei, hänen tulee vain ilmaista äänetöntä toivottomuuttaan — kas näin! Nyt tiedän. Minä juoksen tammen takaa esiin — syöksähdän metsänhaltian jälkeen — tempaan häneltä hänen saaliinsa — se tulee näyttämään aivan oikealta tappelulta…

— Jossa ei kuitenkaan toivoakseni keihästä käytetä?

— Ei kuin vartta vain; mutta tappelutta voittaminen ei olisi minulle mikään kunnia. Minä tempaan Fredrikin ryövärin käsistä — hän huutaa täyttä kurkkua, se on tietty — kuningatar syöksähtää kuin raivotar — ei, kuin madonna minua kohti — minä lasken pelastetun uhrin hänen jalkainsa eteen — notkistan polvea, niinkuin herra Lafleur tekee näytelmässä, ja huudahdan:

Hyvettä kun vainoo väkivalta, apuun rientää perho taivahalta.

— Juuri sentähden, Bjelke, minun täytyy kiinnittää perhonen lakkiini.

— Teidän korkeutenne on unohtanut erään seitsemännen henkilön näytelmästä — kreivi Tessinin.

Prinssi Kustaa loi suuret silmänsä kysyjään, ikäänkuin tutkiakseen, puhuiko tämä leikkiä vai totta. — Lukija on jo arvannut, että poika oli prinssi Kustaa, sittemmin Kustaa III, ja että hänen seuralaisensa oli hänen aliopettajansa kreivi Niilo Bjelke, jotka molemmat nyt olivat tavallisella aamukävelyllään Ulriksdalin puistossa. Prinssin ensimmäisenä opettajana oli silloin vielä valtakunnanneuvos, kreivi Kaarle Kustaa Tessin.

— Jos kuningatar taputtaa käsiään, tulee kreivi Tessinin huutaa: da capo! — jatkoi prinssi ylpeästi nakaten kaunista päätänsä. — Hänhän juuri on opettanut minua näytelmiä esittämään. Kai hän tahtoisi yhä vieläkin kertoa minulle satuja maalaisrotasta ja kaupunkilaisrotasta. Se oli kauhean opettavaa, Bjelke; on s'endorme. Mutta katsokaa, kun maalaisrotta pääsi hovineitien kamariin ja söi heidän makeisensa ja marmelaadinsa; oi, Jumalani, kuinka minä saatoin nauraa sille piennä ollessani.

— Teidän korkeutenne ei ole enää pieni; hänen tulee jo ajatella vakavampia asioita.

— Juuri niin, Bjelke. Ja sentähden on minulla osa Tessinillekin, jos hän tahtoo esiintyä näytelmässäni. Eikö Bjelke jo arvaa sitä?

— Hänen tulee olla se, joka jakaa hyveen palkinnon.

— Ei, anteeksi, hänen tulee olla hattumestarina, jota on pyydetty tekemään hattuja Ulriksdalin puistoon, mutta joka kummastuu siitä, että hyvä Jumala on antanut tammille kruunut. Ymmärtääkö Bjelke? Hänen tulee olla kuningas Midas, mahdottoman suuri hattu … tekotukalla.

— Teidän korkeutenne ei saa puhua noin kevytmielisesti kuuluisasta miehestä. Opettajaa tulee kunnioittaa hänen poissa ollessaankin.

Prinssi ei virkkanut mitään. Vaikka hän ei rakastanutkaan ensimmäistä opettajaansa, pelkäsi hän kumminkin häntä ja hänellä oli siksi ymmärrystä, ettei jatkanut pilantekoa, joka luultavasti oli ollut säkissä, ennenkuin tuli pussiin. Hän kulki puoleksi hyppien edelleen, pienellä ratsuvitsallaan huvikseen katkoen nurmikolla tiepuolessa kasvavien kukkasten latvoja.

Kreivi Bjelke ehdotti, että kerättäisiin ja tutkittaisiin kasveja, se huvitus oli nyt Linnén vaikutuksesta tullut hyvin muotiin. Prinssi Kustaa tunsi jo koko joukon kasveja, ja ne, joita hän ei tuntenut, tuli hänen poimia ja kotona tutkia.

Ehdotus miellytti hilpeää poikaa, mutta vain vähäksi aikaa. Nypittyään irti joukon kasveja, joita hän ei tuntenut, alkoi hän taas nakella pois niitä, joilla ei ollut kauniita kukkia, arvellen, ettei Linnaeus itsekään tuntenut kaikkia rikkaruohoja. Silloin pyrähti kaunis perhonen, machaon, akasia-aidan takaa ilmaan, ja prinssi muisti, että hän tarvitsi semmoisen Azorien saarilta saatavaan näyttelijäpukuunsa. Heti paikalla hän lähti hattu kädessään saalistaan ajamaan.

Perhonen oli kuitenkin häntä nopeampi, lensi yhä edemmä puistoon päin, ja prinssi ajoi sitä takaa. Näin hän tuli vihdoin aivan puiston laitaan asti ja oli juuri saamaisillaan pakolaisen vihdoinkin kiinni, kun kompastui johonkin pitkässä heinikossa piilevään esineeseen, kaatui pitkäkseen maahan ja sai eräästä kannosta aika naarmun poskeensa.

Vihoissaan nousi hän ylös, huomasi heinikossa henkilön, jota luuli puutarhurin rengiksi, ja sivalsi häntä ensi kiukussaan tuota pikaa ratsuvitsallaan ympäri korvia. Rengiksi luultu, yksinkertaisesti puettu seitsemän- tai kahdeksantoistavuotias nuorukainen nousi seisoalleen, enemmän ihmeissään kuin hämmästyksissään, eikä tehnyt ensin muuta kuin varjelihe lyönneiltä, mutta kun ratsuvitsa yhä vain vingahteli hänen korvainsa ympärillä, menetti hän kärsivällisyytensä, väänsi vitsan prinssin kädestä, taittoi sen ja nakkasi palaset kauas orapihlaja-aitaan, joka tältä puolen ympäröi puistoa.

Kaikki tämä tapahtui niin äkkiä, että kun kreivi Bjelke, joka vaivoin seurasi kuninkaallista oppilastaan kintereillä, ennätti paikalle, oli prinssi jo aseetonna, juoksusta ja närkästyksestä punaisena ja valmiina omin korkein käsin käymään hävytöntä renkiä tukkaan, opettaakseen hänelle tarpeellista kunnioitusta kuninkaallista korkeutta kohtaan.

Nuorukaisen käytöksessä oli kumminkin samalla sekä jotakin nöyrää että jotakin uhkaavaa, joka pidätti prinssiä. Mutta hänen nuori sydämensä kuohui yhä, hän alkoi itkeä suuttumuksesta ja kykeni änkyttämään vain: "Hän … taittoi … ratsuvitsani!"

Kreivi Bjelke — pikavihainen hänkin — näki prinssin posken verta vuotavan ja oli vakuutettu heti siitä, että häntä oli pahoin pidelty. Vimmoissaan tempasi hän lähellä olevan karahkan ja astui uhaten rikoksentekijää kohti. — Kuinka rohkenet sinä, lurjus, tehdä väkivaltaa hänen kuninkaalliselle korkeudelleen? — huusi hän. Ja vastausta odottamatta suuntasi hän iskun, joka olisi voinut hyvinkin kipeästi koskea, ellei se, jolle se oli aiottu, olisi väistänyt lyöntiä nopeasti syrjään hypähtämällä. Heti sen jälkeen oli rikoksentekijä keikahtanut orapihlaja-aidan yli ja oli nyt toistaiseksi hyvässä turvassa.

— Antakaa anteeksi, teidän kuninkaallinen korkeutenne, sanoi outo nuorukainen, pakenematta enää sen edemmä — minä en tiennyt tulleeni kuninkaalliseen puistoon.

— Kuka sinä olet, ja mitä sinä täällä teet? — kysyi kreivi, hienolla hollantilaisella nenäliinallaan pyyhkien verta prinssin poskelta.

— Minä olen lukiolainen Strengnäsistä ja nimeni on Eerikki Ljung, vastasi nuorukainen avomielisesti. — Lähdin kasveja keräämään enkä tiennyt sitä tehdessäni tulleeni puistoon. Laskeutuessani maahan tutkimaan erästä harvinaista convolvulus sepiumia, tuli hänen kuninkaallinen korkeutensa juosten ja sattui kovaksi onnekseen minuun kompastumaan, ja kun olen jo liian vanha selkään saadakseni, niin…

— Niin rohkenit lyödä takaisin, sinä maanpetturi! — karjaisi kreivi, uudelleen vihastuneena.

— Jumala minua siitä varjelkoon! — vastasi Eerik vilpittömästi. — En tiennyt, että se oli prinssi; mutta lasta en löisi koskaan.

— Olenko minä lapsi, minä! keskeytti hänet kiivaasti prinssi, loukkautuen.

— Sinä valehtelet, riivattu konna! Tunnusta heti, että olet jonkun petturin palkkalainen! — kiljaisi kreivi uudestaan, sillä hovilla oli siihen aikaan paljon salaisia vihollisia.

— Ennenkuin mitään muuta sain oppia, — vastasi Eerikki silmiään räpäyttämättä — opin minä äidiltäni puhumaan totta Jumalan ja ihmisten edessä. Ja kun olen varma siitä, että hänen kuninkaallinen korkeutensa on oppinut samaa, niin voi hän todistaa, että olen puhunut totta.

— Olet, — sanoi prinssi Kustaa, taistellen suuttumuksensa kanssa tavalla, joka tuotti hänen sydämelleen kunniaa, — totta on, ettei hän minua lyönyt, minä kaaduin kantoon, mutta hän taittoi vitsani.

— Sen tein vasta sitten, kun olin saanut muutamia aika sivalluksia, — vastasi Eerikki, osoittaen vasenta poskea, jossa oli punainen juova kuninkaallisen kurituksen jäljeltä.

Tuosta tuli prinssi hyvilleen. Hän oli antanut noin pitkää poikaa selkään, ja tämä oli luultavasti hänen ensimmäinen urotekonsa. Hän ei ollut pitkävihainen ja tunsi jo leppyvänsä. — Voinhan saada toisenkin ratsuvitsan, — sanoi hän.

— Tulkaa, teidän korkeutenne, kreivi Tessin odottaa meitä. Mutta sinä seuraat minua linnaan, junkkari! — lisäsi Bjelke, jolla oli vielä pahoja epäluuloja nuorukaisen tarkoituksista.

— Onko kreivi Tessin Ulriksdalissa? — kysyi Eerikki.

— On, — vastasi Bjelke, katsoen häneen terävästi.

Eerikki hyppäsi pensasaidan yli takaisin puutarhaan, — Jos teidän
armonne suvaitsee, niin pyydän saada tavata hänen ylhäisyyttänsä.
Minulla on kirje hänelle ja minä olen kauan ja turhaan etsinyt häntä
Tukholmasta.

Vakuutettuna kreivi Tessinin suojeluksesta ei Eerikki nyt enää epäillyt lähteä linnaan. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että tämä hänen asiansa hattupuolueen mahtavalle johtajalle ja hovin vihatulle holhoojalle ei suinkaan ollut omansa kohottamaan hänen osakkeittensa hintaa näiden kahden mahtavan henkilön silmissä, joita hän vast'ikään oli loukannut. Kreivi Bjelke astui tuimana hänen edellään ja prinssi Kustaa valmistihe saamaan nuhteita pelätyltä yliopettajaltaan.

6. EERIKKI LJUNG PÄÄSEE HOVIIN.

Vähän ennen tämän kertomuksen alkua oli uusi hallitsijasuku ja nuori kuninkaallinen pariskunta astunut Ruotsin valtaistuimelle. Elähtänyt ja ruumiin ja sielun puolesta rappeutunut vanha kuningas Fredrik oli v. 1751 jättänyt tämän maailman kaikkine ikävine valtiopäiväpuuhineen, joihin hän ikänsä lopulla oli puuttunut niin vähän kuin mahdollista. Hänen v. 1743 valittu jälkeläisensä, Holstein-Gottorpin hallitsijasukua oleva Aadolf Fredrik sai perinnökseen paitsi valtakuntaa, suurellisen ja mahtavan neuvoskunnan, kaikkivaltiaat säädyt ja täysin kehittyneen puolue-elämän, jota hatut ja niiden johtaja, kreivi Tessin hallitsivat. Perintöprinssinä oli Aadolf Fredrik lohduttanut mieltänsä perheen keskuudessa älykkään puolisonsa Loviisa Ulriikan, Preussin prinsessan seurassa, ja valmistamalla leikkikaluja kolmelle prinssilleen, Kustaalle, Kaarlelle ja Fredrikille. Puolueet pyrkivät jo silloin valtaansa näyttämään; ne olivat hävyttömyydellä, joka olisi voinut saada hiljaisimmankin miehen raivostumaan, tunkeutuneet aina perintöprinssin kehdon ääreen ja kahdeksan päivää hänen syntymisensä jälkeen pakottaneet vanhemmat vaihtamaan lapsen imettäjää. Aadolf Fredrik alistui, mutta hänen puolisonsa ei alistunut. Ollen pikaluontoinen, vallanhimoinen ja itsevaltiaassa hovissa kasvatettu hän ei salannut sydämensä kiukkua ja osoitti selvää selvemmin, että jos valtakunta saisikin myöntyväisen kuninkaan, se tulisi saamaan sitä lujemman kuningattaren. Niin kävikin; Aadolf Fredrik kantoi kuninkaallista manttelia — jonka päällys kiilsi purppuraa ja kuninkaallista korkeutta, mutta jonka nurealla puolella oli köyhyyttä ja nöyryytystä — mutta Loviisa Ulriika kantoi kruunua. Kuningas oli heikko käsi, kuningatar oli neuvokas pää. Monien ja rohkeiden tuumiensa vahingoksi tämä kuningatar oli liian pikainen valitakseen oikean aikansa ja liian vilpitön ollakseen valtiollisesti viisas. Koko hänen elämänsä tulikin olemaan korkealle pyrkivän hengen säännötöntä, keskeneräistä pyrkimistä valtaan ja kunniaan. Jos hän olisi ollut mies, olisi hän kukistanut ruotsalaiset, jotka voivat vuodattaa verensä kuiviin suurten kuninkaiden puolesta, samalla kun he kieltä pieksäen kaatavat kumoon pienet kuninkaansa. Mutta hän oli nainen, ja Kristiinan ajat olivat olleet ja menneet. Fredrik II:n sisar osasi taistella, mutta ei voittaa. Emäkotka kietoutui ajan pauloihin ja jätti viimein uupuneena tulevaisuuden perinnöksi kasvaville pojillensa.

Näin oli tämä nuori hovi jo hallituskautensa alussa siinä kierossa ja kireässä asemassa, joka aina seuraa valtaa puuttuvia vaatimuksia ja vilpittömyyttä vailla olevia myönnytyksiä. Sen ympärillä seisoi epäluulo vaanimassa, puolueet kadehtivat valtaa eivätkä vehkeilijät lakanneet paulojaan kutomasta. Se oli surullista valtaa, vaikka sen pinta vielä kimmeltelikin. Ei koskaan ole itsenäinen kansa alamaisemmin kumarrellut paperikruunua. Ei koskaan ole enemmän liehakoitu kuninkaallisen korkeuden edessä kuin juuri tähän aikaan, jolloin oltiin niin kärkkäitä ryöstämään siltä kaikki todellinen merkitys. Kotkalta hakattiin nokka, kynnet leikattiin mutta höyheniä varottiin kynimästä. Olihan kansalle jätettävä edes jonkinlaista silmänhuvia. Ja tuo siivo Aadolf Fredrik oli alussa tyytyväinen. Hän oli iloinen, kun sai toki olla kuningas — Kiinassa.

Me palaamme kertomukseemme.

Lukiolainen Eerikki Ljung oli luonnostaan rohkea ja pelkäämätön, joka muun muassa lienee ollut johtunut hänen omantuntonsa puhtaudesta. Eikä hänestä ollut niin kovin vaarallista se, että oli taittanut pojan ratsuvitsan, vaikka poika olikin prinssi, ja hän seurasi sentähden alussa jotenkin tyynin mielin ylhäisiä johtajiaan Ulriksdalin puiston kautta. Mutta kuta enemmän hän läheni linnaa, kuta komeammiksi ja jäykemmiksi kävivät paikat hänen ympärillään, sitä enemmän alkoi hänen sydämensä sykkiä; hänen oikein tietämättä syytä siihen. Kun hän viimein seisoi linnan korkean ja komean julkipuolen edustalla ja seurasi prinssiä ja hänen opettajaansa puutarhan portista sisään, olisi hänen mielensä jo tehnyt kääntyä takaisin ja juosta tiehensä. Mitä hänellä olisi täällä tekemistä, hänellä, joka ei ikinä ollut hovista edes uneksinutkaan! Mutta juuri, kun kiusaus oli pääsemäisillään voitolle, katsahti kreivi Bjelke taaksensa — ja Eerikki astui portista sisään.

— Onpa hauska nähdä, mitä he aikovat tehdä minulle, — ajatteli hän itsekseen.

Kartanolle tultuaan sanoi Bjelke: — Sinulla on kirje kreivi
Tessinille?

— On.

— Anna se tänne. Minä vien sen kreiville.

— Mieluimmin minä itse antaisin sen, — arveli Eerikki.

— Kirje tänne! — toisti Bjelke lyhyesti ja komentavasti.

Eerikki katseli korkeita linnan ikkunoita, katseli portaiden kupeella olevaa vahtia ja noita monia livreapukuisia kamaripalvelijoita, jotka askaroivat isossa etehisessä. Siitä huolimatta hän vastasi: — En tahdo vaivata teidän armoanne, minä kyllä itse vien kirjeen perille.

Luultavasti olisi tästä itsepäisyydestä ollut Eerikille pahemmat seuraukset kuin hän voi arvatakaan, elleivät eräät vaunut juuri samassa olisi ajaneet kartanolle. Heti kohta, kun Bjelke tunsi korean kuskin ja komeat espanjalaiset hevoset, riensi hän kuninkaallisen oppilaansa kanssa ylös linnaan, ettei tämä alentaisi arvoaan ottamalla alamaista portailla vastaan.

Yksinään jäätyään seisoi Eerikki uteliaasti katsellen noita komeita vaunuja, joista nousi eräs vielä komeampi herra. Hän oli viiden- ja kuudenkymmenen vuoden välillä oleva mies, puvultaan ja ryhdiltään erinomaisen hieno ja sorea, mutta samalla niin luontevan ylhäinen ja niin kunnioitusta herättävä, että Eerikki heti kohta päätti mielessään: Tuo ei voi olla kukaan muu kuin kuningas itse!

Huomaamattaan oli Eerikki asettunut linnan portaiden viereen ja seisoi siinä lakki kädessä kunnioituksen ja ihmettelyn ilme kasvoillaan. Kun tuo ylhäinen herra astui hänen ohitsensa, huomasi hän nuorukaisen, joka lienee näyttänyt hänestä vähän oudolta täällä Ulriksdalissa, ja kysyi ystävällisesti:

— Tahdotko jotakin, ystäväiseni?

— Hänen ystävänsä! — ajatteli Eerikki ja hänen sydämensä sykähti. Kuitenkin rohkaisi hän mielensä ja vastasi: — Teidän majesteettinne, minulla on kirje kreivi Tessinille.

Ylhäinen herra naurahti, mutta ei näyttänyt ollenkaan pahastuvan erehdyksestä.

— Anna minulle kirje, — sanoi hän.

Eerikillä ei ollut siihen halua. Hän ei tahtoisi kuninkaalle itselleenkään antaa kirjettään. Hän pyysi saada jättää sen kreivi Tessinille.

— Minä olen kreivi Tessin, — jatkoi tuo alava herra hiukan kärsimättömästi.

Vihdoin viimein tuli nyt tuo tärkeä kirje esiin. Eerikki kertoi puolustuksekseen, että kreivi Bjelke oli vast'ikään vaatinut kirjettä, mutta että hän ei ollut nähnyt hyväksi totella.

— Bjelke? — virkkoi mahtava valtakunnanneuvos luoden nopean ja terävän katseen linnan ikkunoihin. Ja hän silmäsi pikimmältään päällekirjoitusta.

— Tämä on rakkaalta arkkiaatteriltani, sanoi hän. — Odota tuolla ulompana, kunnes kutsutan sinut. Rydin, laske poika sisään ja anna hänelle aamiaista.

Valtakunnanneuvos, kreivi Tessin komensi täällä Ulriksdalissa niinkuin kotonaan. Tosin hän oli perintöprinssin ensimmäinen opettaja ja siis tavallaan perheeseen kuuluva, mutta tämä linna oli kumminkin turvapaikka, johon kuninkaallinen pariskunta oli vetäytynyt päästäkseen aina kauneimmaksi vuodenajaksi valtakunnanneuvoston tuskallisesta holhouksesta.

Kreivi meni suoraan perintöprinssin huoneisiin, mutta ei tavannutkaan häntä sieltä. Päivystävä hoviherra ilmoitti että hänen kuninkaallinen korkeutensa oli kuningattaren luona.

Kreivi meni hänen majesteettinsa kuningattaren huoneisiin ja ilmoitutti tulonsa. Ei kukaan vastannut. Hovipalvelijat näyttivät olevan hämmästyksissään. Jokin onnettomuus oli tapahtunut.

Kreivi meni sisään; se oli hänen velvollisuutensa prinssin opettajana.

Hän tapasi kuningattaren itkemässä ja kamarirouvain avustamana hautomassa prinssi Kustaan verta vuotavaa poskea kylmällä vedellä ja eau de Cologne'lla.

Loviisa Ulriika, joka oli äärettömän pikainen ja aina valmis syyttämään prinssi Kustaan virheistä hänen opettajaansa, kääntyi kreivin puoleen, ennenkuin tämä ennätti mitään kysyä, ja huusi ranskaksi:

— Siinä nyt näette, herra kreivi, kasvatuksenne seuraukset. Perintöprinssi antautuu tappeluun poikanulikkain kanssa ja tulee kotiin verta vuotaen, poskessa naarmu, joka iäksi päiväksi tulee hänet rumentamaan.

Kreivi vastasi arvokkuudella, joka sopi hänelle erinomaisesti, mutta jota kuningatar ei voinut hänelle anteeksi antaa: — Jos hänen kuninkaallinen korkeutensa on siihen määrin unohtanut arvonsa, silloin hän on myöskin unohtanut ne varoitukset, joita minä en koskaan ole lakannut hänelle antamasta.

Äänen paino minä-sanan kohdalla suututti kuningatarta vielä enemmän. Hän oli juuri vastaamaisillaan, ja vastaus olisi epäilemättä saanut aikaan pahennuksen hoviväen läsnäollessa, ellei kreivi sitä estääkseen olisi pyytänyt kahdenkeskistä keskustelua.

Kuningatar huomasi kiivastuneensa liiaksi ja suostui pyyntöön, jätettyään prinssin kreivitär Wrangelin hoitoon ja varoitettuaan häntä hautomaan haavaa niin, ettei siitä jäisi arpea.

Sillaikaa oli Eerikki Ljungille osoitettu eräät sivuportaat linnan toisessa kylkirakennuksessa, eikä kukaan hänestä sen enempää välittänyt. Palvelijain kesken oli levinnyt hämärä huhu, että joku tuntematon pahantekijä oli puistossa karannut kruununprinssin kimppuun ja lyönyt häntä. Kaikki riensivät isoon eteiseen, saadakseen tarkempia tietoja tästä merkillisestä uutisesta, eikä kukaan aavistanut, että koko tämän metelin viaton aikaansaaja yksinään ja esteettömästi ravasi linnan portaita pitkin.

Eerikki ei tavannut ketään, jolta olisi voinut kysyä, mistä hänen oli sisään mentävä. Hän aukoi oven toisensa perästä, mutta paikat näyttivät hänestä niin koreilta, ettei hän rohjennut mennä sisään, ja niin hän tuli viimein erääseen jotensakin siivoamattomaan huoneeseen, jossa kaikenlaisia lastuja ja työkaluja ajelehti hujan hajan lattialla. Täällä tuntui hänestä hiukan kodikkaammalta ja hän kiipesi rohkeasti kynnyksen yli.

Tässä huoneessa oli yhtä vähän kuin muissakaan niin ristinsielua, mutta viereisestä huoneesta kuului jonkinlaista, ikäänkuin surisevan rattaan jyrinää. Eerikki astui sisään.

Siellä oli jonkunlainen vahtimestari tai puuseppä, tai mikä hän lienee ollut, joka sorvasi. Tosin hänellä oli päällään sinisilkkinen yönuttu, mutta sen hän oli luultavasti saanut kaupanpäällisiksi jostakin työstä, sillä se oli vaalennut ja tahrainen. Tekotukkansa oli mies ripustanut naulaan, hänellä oli kauniilla ruskealla tukallaan yömyssy ja edessään pitkä nahkainen esiliina, joka peitti alaosan ruumista. Mies oli muutoin ystävällisen ja suopean näköinen, ja tuon tosin hiukan ylhäisen kyömynenän ylitse katseli kaksi varsin tavallista silmää, jotka tuskin malttoivat vilkaista tulijaan, niin oli hän kiinni työssään pieniä puurasioita sorvatessaan.

— Sinäkö se olet, Feif? — sanoi hän saksanvoittoisesti, kun Eerikki astui sisään; mutta vastausta odottamatta hän lisäsi: — Vai niin, tulehan tänne ratasta polkemaan; nuo lurjukset ovat kaikki juosseet tiehensä, eikä minulla ole ketään, joka auttaisi minua.

Sorvarin hikinen otsa osoittikin, että hän tarvitsi apua eikä Eerikki, joka ennen kotona Munsalassa oli oppinut sorvaamaan isänsä sorvipenkissä, kauan vitkastellut. Ratas hurisi nyt kahta kiivaammin, ja mies, jolla oli yömyssy päässään, näytti olevan erittäin tyytyväinen uuteen apumieheensä.

7. SORVIPENKIN ÄÄRESSÄ JA VIERASHUONEESSA.

Sorvipenkin ääressä seisovalla miehellä näkyi olevan paljon vaivaa eräästä oksaisesta puupalikasta, joka alinomaa halkeili oksanreiän kohdalta. Suutuksissaan nakkasi hän sen pois ja meni hakemaan toista hyllyltä, jonne useita harvinaisia, ulkomaisia puulajeja oli pinottuna sopiviin palasiin halkaistuina. Sill'aikaa rupesi Eerikki sorvaamaan tuota pois nakattua puupalasta ja teki siitä pienen teevadin kokoisen komean napin.

Hänen tuntematon ystävänsä katseli nappia mielihyvin ja kysyi: —
Osaatko sorvata?