VÄLSKÄRIN KERTOMUKSIA 5

Vapaa-ajattelija. Iltamyrskyjä. Aamun valkeneminen.

Kirj.

ZACHARIAS TOPELIUS

Suomentanut Juhani Aho

Ilmestynyt ensimmäisen kerran Porvoossa WSOY:n kustantamana v. 1898.

SISÄLLYS:

Vapaa-ajattelija:

1. Tohtori Martti 2. Elonkipinä 3. Suruton 4. Vanhoja ystäviä 5. Kasvattipoika 6. Rauhaton 7. Rikoksentekijä ja hänen tuomarinsa 8. Ensimmäisen ja toisen luokan tähtiä 9. Loistava pallo 10. Kullantekotaito 11. Nuori pankkiiri ja vanha ylioppilas 12. Neljä valtiosäätyä ja vanha tuttava 13. Lauri Larsson nuorempi 14. Kulta viettelee 15. Yliopistolliset väittäjäiset 16. Julkinen pahennus 17. Aurora-seura 18. Piispa Mennander 19. Suruja Suruttomassa 20. Sielujen kauppias 21. Erilaisia ylistyslauluja 22. Paulin uni 23. Kaksi kadonnutta 24. Nuhteet ja jäähyväiset

Iltamyrskyjä:

1. Falkbyssä Itä-Göötanmaalla 2. Kreivitär Ester 3. Bertelsköldin perhe vuonna 1771 4. Äitipuoli ja pojintima 5. Salama leimahtaa 6. Ero 7. Paimentytön laulu 8. Isänmaa huutokaupalla myytävänä 9. Suurin tarjous 10. Kustaa III:n puheilla 11. Paul Bertelsköldin kotiintulo 12. Vaarallinen kysymys 13. Selittämättömiä arvoituksia 14. Läheneviä myrskyjä 15. Jäänhalkeama 16. Myrsky puhkeaa raivoamaan 17. Vanha tarina kahdesta veljestä 18. "Svenska Botten" 19. Vehkeilijä vehkeilijää vastaan 20. Porvarinrouvat 21. Valtiorouvain penkki 22. Markiisitar Egmont 23. Rynnäköllä sydäntä valloittamassa 24. Viha ja rakkaus 25. Kuningas Kustaa III 26. Kirjeitä ja varoituksia 27. Juonia ja hämähäkinverkkoja 28. Asia numero viisi 29. Asian "numero viisi" loppu 30. Toinenkin kadonnut 31. "Aviisit" ja niiden yleisö 32. Hämähäkki verkossaan

Aamun valkeneminen:

1. Mammonan orja 2. Tähtien asema 14 p:nä tammikuuta 3. Brunnsvikin metsästäjämajassa 4. Iankaikkisuuden partaalla 5. Vanha ja uusi ihminen 6. Taistelu ihmissydämestä 7. Kahden naisen rakkaus 8. Kiusaaja erämaassa 9. Ensimmäinen koettelemus 10. Salavehkeilijä ja yksityissihteeri 11. Suuri näyttelijä 12. Eläintarhan juhla 13. Viisaiden kuningas hullujen joukossa 14. Toinen koettelemus 15. 18. p:nä elokuuta 16. Punamyssytonttu 17. 19. p:nä elokuuta 18. Riemuhuutojen kaikuessa 19. Hänen nimensä 20. Kolmas koettelemus 21. Flintan tuvan luona 22. Ihana ilta 23. Valtakunnan aamu 24. Aamun valkeneminen Falkbyssä

Viiteselitykset.

VÄLSKÄRIN KOLMASTOISTA KERTOMUS.

VAPAA-AJATTELIJA.

Vielä kerran pyydän ystävällistä lukijaa viettämään iltansa tuossa tutussa ullakkokamarissa, jossa kaikki on entisellään, paitsi että seinät ja ikkunat ovat vähän rappeutuneet, niin että kolea marraskuun myrsky, enemmän kuin luvallista olisi, vinkuu sisään rei'istä ja toisinaan saa välskärin ruostuneen luotipyssyn helähtelemään seinää vasten ja hänen täytetyt lintunsa räpyttelemään siipiään. Valkean ympärillä, joka palaa suuressa avoimessa takassa, istuvat taas nuo vanhat ystävät muuttumattomina, kulumattomina ja ajan hampaan koskemattomina, niinkuin näyttää. Jos tarkastelee heitä tarkemmin, huomaa ehkä, että välskärin harmaat hiukset ovat alkaneet vaaleta, että vanhan isoäidin pehmoiset kädet ovat muuttuneet entistä ryppyisemmiksi, että oppineen koulumestarin mustapintainen hahmo yhä enemmän muistuttaa kuivettunutta varpua sekä että sotainen postimestari, punaisine viiksineen ja kankeissa jaloissaan olevine tuhannen tulimmaisine kiusauksineen yhä enemmän on muuttunut erään jönköpinkiläisen puupiirroksen näköiseksi, joka kuvaa Portugalin don Miguelia hänen tullessaan Lissaboniin. Mutta jospa ei voikaan epäillä, että välskäri vanhassa matka-apteekissaan säilyttäisi pullon tuota kallista elämän nestettä, joka antaa ikuisen nuoruuden, niin tapaamme täällä sen sijaan muutamia niistä aineista, joiden sanotaan pidentävän elämää, nimittäin hyviä omatuntoja, kuuntelevia korvia, myötätuntoisia sydämiä, osaansa tyytyväisyyttä, iloista pilaa silloin, kun sopii, tai sellaista suuttumusta, joka virkistää elinvoimia, mutta enin kaikesta noita vanhoja tapoja ja tottumuksia, hyviä tai pahoja, jotka järkähtämättä käyvät määrättyä kulkuansa niinkuin kellon viisari, myötä- tai vastapäivään.

Heidän seurassaan istuu ystävämme Anna Sofia yhtä nuorena, yhtä iloisena, yhtä varmana myötätuntoisuuden ja vastenmielisyyden osoittamisessaan kuin ennenkin ja yhtä hartaasti puuhaten mielityötänsä, morsiusvaatteidensa ompelemista. Hänen takanaan nähdään eräs seuraan vasta liittynyt henkilö, Abiel Halm, joka äsken ylioppilaaksi päästyään on saanut apulaisopettajan viran maisteri Svenoniukselta. Tämän käsivarsi on vihdoinkin väsynyt poikia selkään antamaan ja hän on sentähden tässä tärkeässä tehtävässä suostunut käyttämään nuoremman apulaisen myötävaikutusta. Jos lisään, että Abiel Halm, jonka aika ei vielä ollut tullut nimittää itseänsä Olkiseksi,[1] on harteva, vaaleatukkainen, kahdeksantoistavuotias maailmanmullistaja, jonka ylpeä omanarvontunto useinkin joutuu riitaan sen kunnioituksen kanssa, jota hän on velkapää osoittamaan koulumestarin korkeammalle opille, sekä että hän silloin tällöin heittää Anna Sofiaan ihastuneita silmäyksiä, joihin ei kuitenkaan vastata, niin olen kertonut melkein kaiken, mitä lukijan toistaiseksi tarvitsee tietää tästä toivehikkaasta nuorukaisesta. Jakkaroilla hänen takanansa sipisee ja supisee neljän tahi viiden hengen suuruinen parvi lukijalle vanhastaan tuttuja nuorempia kansalaisia, joista Kaarle XII:n ihailija Jonathan sekä pieni, vilkassilmäinen Liisa Kreeta-niminen pyryharakka ovat kasvaneet tuuman verran pitemmiksi siitä kuin viimeksi kuulimme heidän ullakkokamarissa mellastavan.

Välskäri oli juuri kutonut uuden verkon ensimmäiset silmät kuluneelle kalvoimelle ja kysynyt, tapansa mukaan puoleksi ivallisesti, puoleksi suopeasti hymyillen, mitä hänen kuulijansa ajattelivat kuningas Aadolf Fredrikistä.

— Hm, — vastasi koulumestari, vetäen hyppysellisen nuuskaa nenäänsä, — taisihan hänen majesteettinsa, kunnioittavasti muistettava Aadolf Fredrik olla lukenut mies, ja se on kuninkaan kaunistus. Hän piti myöskin tarkkaa huolta siitä, että hänen lapsensa saisivat oppineen kasvatuksen.

— Hyi saakeli semmoista kuningasraukkaa! — huudahti postimestari, joka edellisen kertomuksen kuluessa vaivoin oli voinut pidättäytyä ilmaisemasta suurinta halveksimistaan. — Kuningas Fredrik-vainajalla oli tosin vielä vähän kuntoa ja miehuutta ja voipa hän ampua korvat täyttä laukkaa juoksevalta jänikseltäkin, mutta hänen seuraajansa olisi saanut istua rukin ääressä, yömyssy korvissa. Hänhän oli akkavallan alla; minkä lemmon takia hän antoi akkansa hallita itseään?

— Niin on käynyt monelle suuremmallekin sotilaalle, — vastasi Svenonius, vilkaisten ystäväänsä, josta jokseenkin varmasti kerrottiin, että hän oli emännöitsijänsä komennettavana; — puolueethan ne sitäpaitsi, niinkuin veli muistanee…

— No, miksi hän salli puolueiden hallita itseään? Olisi ajanut nuo roistot ovesta ulos ja sanonut: tietäkää huutia, lurjukset, minä tässä olen kuningas!

— Mutta kuinka vapauden sitten olisi käynyt? — puuttui puheeseen Anna Sofia, joka samalla kertaa ihaili Kaarle XII:ta ja vapautta.

— Ja kuinka ajantietoisuuden olisi käynyt? — rohkeni Abiel Halm lisätä sen tietonsa nojalla, minkä hän jo oli saanut Hegelin kansia haistelemalla.

— Vapaus! — lausui postimestari ylenkatseellisesti. — Jos minä olisin ollut Aadolf Fredrik, olisin piessyt heistä vapauden, niin että olisi korvissa pölissyt.

— No, no, serkku, kohtuus kaikessa! — virkkoi isoäiti. — Minun täytyy sanoa, että olen siinä serkun kanssa samaa mieltä, että kun kerta pitää olla, niin olkoon kanssa, olipa sitten kuningas tai kengänpuhdistaja. Esivaltaa tulee pitää arvossa, ja ken ei tottele, saakoon ansaitsemansa rangaistuksen. Mutta, huomatkaa serkku, lain tulee hallita valtakuntaa, eikä kepin; ja nyt lieneekin asianlaita ollut kuningas Aadolf Fredrikin aikana niin, että hatuilla eli lakeilla eli miksi heitä lienee sanottu, oli laki puolellaan. Mikäli minä ymmärrän, oli kuningasvainaja vallan siivo ihminen, joka soi koko maailmalle hyvää, kun vain sai rauhan noilta monilta puheilta. Mutta kyllä niitä kirjoitettiin hirmuisen paljon runojakin siihen aikaan! Tahtoisinpa tietää, mitä muuta heillä oli Vaasassa hänelle tarjottavana kuin tuo suuri hauki: en ikinä voi uskoa, että se saatiin uunissa hyvin paistetuksi; on siinä tekemistä leiviskäisessäkin hauessa, kun tahtoo estää sitä palamasta tai raa'aksi jäämästä. Serkun olisi pitänyt tarkoin kertoa tuosta Lohtajan maantien varrella olevasta kivestä. Kovin merkillistähän oli, että kuningas söi aamiaista paljaan taivaan alla.

— Paljon merkillistä ei Aadolf Fredrik ole toimittanut, — vastasi välskäri — mutta kuitenkin hiukan enemmän kuin että söi aamiaista Lohtajassa. Hänen aikanansa ilmestyi lakikirja suomenkielellä, ja moni Suomen kaupunki sai silloin tapulikaupungin oikeudet, vaikka vanha porvariskuningas ei saanutkaan nähdä sitä päivää, jolloin hänen pitkän elämänsä kylvö kantoi hedelmiä. Rehellinen ihminen oli kuningas Aadolf Fredrik ja hän olisi ansainnut saada elää rauhallisempina aikoina. Mutta hänen aikanansa ei kansoilla ollut armahtavaisuutta rahtuakaan. Kuninkaan piti olla puolijumala, istuessaan valtaistuimellaan, olipa hän sitten syntynyt sorvausratasta tahi kruunua varten. Häntä moitittiin, ja hänen oli kunnia kaikesta, mitä tapahtui Ruotsin valtakunnassa, vaikka moni valtioneuvos ja moni pormestari salaisessa valiokunnassa oli häntä mahtavampi. Meidän aikanamme…

— Meidän aikanamme, — virkkoi isoäiti — saavat hallitsijat osaksensa moitteet, ministerit vallan ja sanomalehdet kunnian.

Välskäri hymyili. — Ei meillä, — sanoi hän. Mutta meri, joka ei ole suonut Ruotsin rannoille nousu- ja pakovettä, on sen sijaan asettanut luoteen ja vuoksen mainitun maan historiaan. Kansanvalta ja kuningasvalta, kansanvalta ja aatelisvalta eivät koskaan ole voineet pitää vaakaa oikein tasapainossa, ja Aadolf Fredrikin aikoina vaahtosi vapaus niinkuin puolikäynyt olut. Silloin nähtiin tuo merkillinen seikka, että kansa ja aatelisto näyttivät liittoutuvan kuningasta vastaan. Mutta vain näytti siltä; kansa oli niinkuin se aina on, sydämessään kuningasmielinen, ja siitä syntyi tuo liiallinen kursailu. Kansan nimessä hallitsi aatelisto, mutta ei enää tuo vanha suku-aateli, vaan kaikensäätyinen valtiopäivä-aateli, johon kuului aatelisia ja aatelittomia, pappeja, pormestareita, suurisuisia talonpoikia, sanalla sanoen, puoluepäälliköitä jälkijoukkoineen, joista kolme neljättä osaa eli ulkomaisista lahjuksista. Tämmöisten mielestä oli puolue kaiken sisältö ja pääasia, isänmaa vain maalattu kyltti.

— Kiitän nöyrimmästi, piru vieköön, siinä ne nyt ovat ne veli Svenoniuksen mallikirjurit! — huudahti postimestari, kapteeni Svanholm, leveästi nauraen.

— Olemme kuitenkin saaneet tutustua suureen Linnaeukseen, — vastasi koulumestari mielissään siitä, että hänellä oli ainakin yksi hätä-ankkuri siinä yleisessä haaksirikossa, joka uhkasi vapaudenaikaa.

— Ja Eerikki Ljungiin, joka tappoi käärmeen! — huudahti Jonathan jakkaraltaan.

— Ja Eriika Lindeliaan, joka keitti munia! Ja pikku prinssiin, joka pukeutui valepukuun! — lörpötteli Liisa Kreeta vuorostaan.

— Ja Ester Larssoniin! — lisäsi Anna Sofia innokkaasti. Hän oli kuitenkin isänsä tytär, ja vähän enemmänkin! Vai kuinka, isoäiti, eikö ollut?

— Olihan tuo, — vastasi isoäiti. Jäykkäniskaista porvariskuningasta en koskaan ole voinut oikein kärsiä, ja hänen tyttärensäkin laita oli vähän niin ja näin, kun hän juoksenteli metsässä utukuningattaren sukkanauhan kanssa ja niin edespäin. Mutta minua ilahduttaa, että tyttö ihmistyi, ja olihan jo aikakin; olihan hän jo 29-vuotias vihille mennessään. Olimmehan vasta nyt toisissa häissä mukana, vaikka olemme saaneet tässä takan ääressä istuessamme kuunnella kaiken maailman tarinoita, ja hyvähän on, että kaikki nuo nuorten hullutukset viimeinkin niin hyvin päättyivät. Eikä minua kummastuta, että hän pääsi niin ylhäisiin naimisiin, koska isä oli rikas. Kummallista oli, että kreivi piti niin vähän lukua perinnöstään (tunnenpa kreivejä ja paroneja, jotka pitävät enemmän huolta pesänkirjoituksesta), mutta sepä oli tietysti ahneitten sukulaisten mieleen. Jos minä olisin ollut kreivi Bertelsköldin sijassa, olisin katsonut, etteivät vain antaneet vanhoja reivaskankaita uusien asemesta, ja ehkä ehtyneitä emänautoja niiden kuuden lypsävän lehmän sijasta. No, toivokaamme, että kreivi ja kreivitär ovat terveitä ja tulevat hyvin toimeen. Serkun pitää kaikella muotoa kertoa enemmän pikku prinssi Kustaasta; se oli sukkelapäinen lapsi, ehkä vähän hemmoiteltu, mutta siihen oli hänen äitinsä syynä. Kuningatar Loviisa ei juuri päästänyt ketään nenällensä.

— Niin kyllä, — sanoi välskäri. — Ja kuitenkin on hän tänne Suomeen jättänyt itsestään mitä lempeimmän muiston: pienen hiljaisen Loviisan kaupungin.

— Onko kummi hyvin salaperäinen? — kysyi Anna Sofia.

— No, mistä on kysymys?

— Tahtoisin mielelläni tietää, kenellä nyt on kuninkaan sormus.

— Eerikki Ljungilla! Eerikki Ljungilla! — huusi neljä viisi pienokaista yhteen ääneen.

— Sen saamme kyllä nähdä, — sanoi välskäri. — Olemme tulleet aikaan, jolloin vanha taikausko alkoi hävitä ja sen sijaan tuli uusi, joka sanoi itseään valistukseksi tahi filosofiaksi.

Koulumestarin silmät aukenivat selkoselälleen, ja vihan purppura nousi Abiel Halmin poskille.

— Onko valistus taikauskoa! — huudahti hän.

— Niin, miksikä ei? — vastasi välskäri. — Olen nähnyt monta kultarahaa, jotka ovat olleet vaskesta. Eräs maailman taikauskoisimpia ihmisiä oli nimeltään Voltaire.

— Tuhat tulimmaista! — puhkesi itse postimestarikin sanomaan, samalla kun seurueen oppineet herrat eivät tahtoneet voida toipua hämmästyksestään.

— Malttakaa vähän mieltänne, älkääkä polttako huulianne, ennenkuin liemi on keitetty! — ivaili isoäiti. — Alkakaa vain, alkakaa vain, serkku, ja heittäkää aina välistä kourallinen suoloja pataan, se ei haittaa. On hauska kuulla…

Välskäri alkoi.

1. TOHTORI MARTTI.

Eräänä kauniina iltapäivänä toukokuun alussa anno mundi 1771 paistaa heloitteli kevätaurinko herttaisesti yli vanhan Turun kaupungin. Korkean, välkkyilevän, kuparilla katetun tuomiokirkon tornin ympärillä lenteli mustia naakkoja, kuljettaen ahkerammin kuin milloinkaan ennen korsia pesäänsä; äsken jäänsä luonut Aura kuohutteli sameita, mutta kimaltelevia aaltojaan siltojen alitse, ja ylioppilaita tuli iloisissa meluavissa parvissa kasvitarhan hoitajan, professori Gaddin luennoilta kasvitieteellisestä puutarhasta. Turku heloitteli akateemista menestyspäiväinsä alkavassa loistossa, ja tuskin huomattiinkaan sitä mustaa silkkiharsoa, jota jotkut ylhäisemmät henkilöt kantoivat käsivarressaan tahi hatussaan, sillä maalla oli silloin kuningassuru. Hyvä kuningas Aadolf Fredrik oli kuollut viime helmikuun 12. p:nä Tukholmassa, syötyään tuona päivänä vehnäsmaitoa, hapankaalia ja ostereita päivälliseksi, jonka tehtyään hän sitten pyörtyi pelipöytänsä ääreen illalla ja muutamien minuuttien kuluttua sanoi ikuiset jäähyvästit niin hatuille kuin myssyillekin. Suomi suri vilpittömästi hurskasta maanisää, ja maan ensimmäiset sanomalehdet alkoivat sentähden toimensa vetistävillä valitusvirsillä. Vaikka nuo tuntehikkaat runoilijat eivät millään muotoa voineet antaa "auringon" olla rauhassa laulaessaan:

Jo aurinkomme on meist' iäks' eronnut

tahi;

Sen auringon jo yö voitti, mi auvo oli Pohjolan, mi ilmakannen purppuroitti,

niin oli se varmaankin heidän sydämensä ajatus, kun he samalla lauloivat, että

Kuningast' ei parempaa

ja kuinka

Loiste hänen silmissänsä, väre hänen äänessään kertoi hänen hyvyyttänsä sekä suurta sydäntään.

Jonka jälkeen tuli korupuheita nousevalle auringolle:

Ellei KUSTAA armossansa verraksensa kelpoais. Ruotsi surupukuansa iät kaiket kantaa sais.

Tämä kaikki oli kuitenkin luonnon järjestystä: vanha aurinko oli laskenut yön helmaan, uusi nousi taivaanrannalle eikä siitä ollut sen enempää sanomista kuin että tämä uusi aurinko oli tätä nykyä matkoilla ja että häntä odotettiin kotiin tulevaksi. Hyvän vanhan Turun ei siis tarvinnut olla allapäin eikä saada halkeamia tuomiokirkkoonsa; se suoriutui kutakuinkin ajan vaivoista myssyjen hallituksen aikana ja odotti, samoin kuin koko valtakunta, parempia aikoja nousevan päivän valjetessa.

Yhdestä ikkunasta ei kuitenkaan iloisen kevätauringon valo päässyt sisään tunkeutumaan, ja se ikkuna oli rappeutuneessa vanhassa talossa lähellä Aningaisten tullia. Mainittua ikkunaa peitti läpinäkymättömän tarkasti paksu ruskea uudin, tai oikeammin sisäpuolelta kiinni naulattu peite, jota ohikulkijat katselivat kummastelevin, arastelevin, epäluuloisin silmin. Ehkä huvittanee lukijaa katsahtaa tämän esiripun taa?

Rappeutuneen yksikerroksisen rakennuksen omistaja oli muuan porvarinleski, joka ei siinä kuitenkaan itse asunut, vaan oli vuosi sitten vuokrannut sen eräälle vanhalle eriskummalliselle muukalaiselle, joka oli tullut Turkuun, kenenkään tietämättä mistä, ja jota ne harvat, jotka hänen tunsivat, sanoivat tohtori Martti Weissiksi, kun tahtoivat kunnioittaen puhua tuttavastaan. Mutta kun tohtorin nimi oli Turussa kovin suuriarvoinen tuhlattavaksi noin vain miehelle, jota moni luuli saksalaiseksi parturinsälliksi, pahempia luuloja mainitsemattakaan, niin tapahtui useammin, että hänen sointuva nimensä pilkalla käännettiin ja sanottiin häntä Viisaaksi Martiksi, tahi suorastaan "Viisaaksi", jolla nimellä hän myös oli enin tunnettu naapuristossaan. Ammatiltaan sanottiin hänen olevan lääkäri, vaikkei kukaan ollut nähnyt häntä lääkärintoimessa; mutta kun hän näytti puhtaan, jostakin Frankturtista tai Hampurista, mistä lienee ollutkaan, saamansa passin, sekä vielä paremmaksi varmuudeksi suostui käymään professori Juhana Haartmanin luona, colloqvium familiare'ssa, jonka mainittiin sujuneen tuon mainion lääkärin suureksi kummastukseksi, niin ei ollut mitään laillista syytä kieltää Viisasta Marttia asettumasta mainittuun taloon ja sulkeutumasta sinne vanhan renkinsä kanssa, joka, jos mahdollista, oli vielä harvasanaisempi ja umpimielisempi kuin isäntä itse. Ei kukaan tiennyt, mitä tointa hän siellä harjoitti, mutta naapureissa heräsi kaikenlaisia kummallisia arveluita, kun he huomasivat, että porttia pidettiin koko päivä suljettuna ja että himmeä valkean valo öillä loisti peitetyn ikkunan raoista. Yksi ja toinen, joka uteliaisuudesta oli uskaltanut raoista sisään tirkistellä, rohkeni vielä väittää, että hän oli tuntenut tulikiven hajua sieltä sisältä, ja tämä havainto ei ollut omiansa taikauskoisissa naapureissa entistä suurempaa luottamusta herättämään.

Rohkenemme nyt luoda silmäyksen sisimpään noista kolmesta huoneesta, joissa viisas Martti piti asuntoaan. Ulkoa päättäen ei yksikään kevätauringon säteistä olisi voinut tunkeutua ikkunan etuvarustusten läpi, mutta aivan niin ei kuitenkaan ollut asianlaita. Astuessaan tähän omituiseen huoneeseen huomasi tulija sen puolittain valaistuksi kahdelta taholta: ensiksi suunnattoman suuresta muuratusta, puolet huoneesta täyttävästä arina-uunista, jossa vahva hiillos hehkui, sekä sen jälkeen tuskin huomattavasta pyöreästä, ikkunanpielessä olevasta reiästä, jonka kautta ohut, huikaisevan kirkas auringonsäde tunki lasiseen tislausastiaan, joka näytti olevan vartavasten asetettu siihen sädettä vastaanottamaan. Tämän valaistuksen vaikutus, jossa oli kolme neljättä osaa hiilloksen hohdetta ja neljännes auringon loistetta, kaikki tämä hyllyillä ja tuntemattomilla, himmeillä esineillä täytetyiltä seiniltä lankeavien synkkien ja mustien varjojen ympäröimänä, olisi saanut maalarin epätoivoon, jos hänen ei olisi onnistunut sitä kuvata, ja herättänyt hänen suurinta ihastustaan, jos hänen olisi onnistunut kopioida se taululleen.

Tässä kahtalaisessa valaistuksessa liikkui hitaasti pienoinen, käyrävartinen mies, ulkonäöltään noin 50- tai 60-vuotias, puettuna ajan tavan mukaiseen tekotukkaan ja kankipalmikkoon, ruskeaan leveäliepeiseen ja suurinappiseen hännystakkiin, lyhyihin ruskeihin housuihin, pitkiin silkkisukkiin ja leveillä hopeasoljilla koristettuihin kenkiin.

Eteensä hän oli sitonut nahkaisen esiliinan; kädessä hänellä oli pihdit, joilla hän toisinaan siirteli upokasta paremmin hiillokseen. Hänen läpitunkevat, pienet, harmaat silmänsä näyttivät tarkkaavaisuudella seuraavan tulen työtä. Näkyi, että jotakin hyvin tärkeää oli tekeillä. Hetken kuluttua hän meni lasisen tislaimen luo, josta auringonsäde oli siirtynyt. Hän siirsi sen taas säteen valoon, tarkasteli sen sisällystä mitä suurimmalla huolella ja pudisteli tyytymätönnä päätänsä. — Nondum vita! — huokasi hän. — Quousqve tandem mors praevalebit?[2]

2. ELONKIPINÄ.

Auringonsäde pimeässä huoneessa siirtyi siirtymistään aina sen mukaan kuin sen loistava alkulähde muutti asemaansa taivaankannella, ja samalla kertaa kääntyi, taidokkaan konerakennuksen avulla, lävistetty ikkunapieli siten, että säde aina lankesi suoraan sisään. Sen tietä huoneessa osoitti asteihin jaettu, salaperäisiä neliöitä ja ympyröitä täyteen piirretty messinkilevy.

Säteen tällä tavoin ehdittyä lähelle messinkilevyn äärimmäistä reunaa, kuului soittokellon vieno helähdys, ja vanhus käännähti. Tällä hetkellä lankesi valo suoraan hänen kasvoilleen, ja nyt tuli näkyviin tuossa himmeässä valaistuksessa kyömyinen kotkannenä, luisevat posket, ryppyinen otsa ja voimakkaat, synkät, kovat kasvonpiirteet. Olisi voinut luulla häntä Manalan haltiaksi, Tuoneksi, sen auringonsäteen valaisemana ja sokaisemana, jonka Lemminkäisen äiti oli osannut houkutella alas hänen pimeään valtakuntaansa.

Joku oli tullut sisään ja astui varjosta uunin hiilloksen hohteeseen. Se oli ihmeen kaunis nuorukainen, tuskin kahdeksantoistavuotias, puettuna hienompaan siniseen takkiin kuin mitä hänen ikäistensä Turun nuorukaisten oli tapana pitää. Mutta tämä takki oli tomuinen, hieno kaulahuivi oli huolimattomasti solmittu, kalvosimet olivat repaleiset, kengät tahraiset, hiukset epäjärjestyksessä, hattu kallellaan, kauniit päättäväiset kasvot hyvin kalpeat ja silmät kovin kiiluvat. Hän astui esiin nopein, miltei uhkaavin askelin, viskasi luotansa kolmikulmaisen hattunsa ja sanoi:

— Tässä olen, tohtori!

— Olen sinua odottanut, — vastasi tohtori kylmästi.

— Minuako odottanut? — toisti nuorukainen. Kuinka tiesitte minua odottaa? Vannoinhan eilen täältä lähtiessäni, etten ikinä palaisi.

— Nuori mies, sinä ponnistelet turhaan, sinun täytyy totella kohtaloasi. Tiesin sinun tulevan. Mutta en ole sinua kutsunut; en tyrkytä kenellekään ystävyyttäni. Voit mennä, en tarvitse sinua.

— Ja tuon sanotte minulle niin välinpitämättömästi kuin jos ajaisitte kerjäläisen ulos ovestanne! Tehän kuitenkin ensimmäisenä annoitte minun katsahtaa tieteen salaisuuksien pohjattomaan kuiluun ja kiusasitte minua niinkuin paratiisin käärme tiedon puulla. Ennenkuin tunsin teidät, tohtori, olin levoton, janoava sielu, joka en missään löytänyt tarkoitusperääni enkä lepoani. Mutta minä olin puhdas, olin siveä, minä voin silloin vielä lukea äitini kirjeitä ja vastata niihin. Nyt en enää voi; minua kalvaa hehku, jota en ymmärrä. Olen tuon uunin kaltainen: sisällä liekkejä, päällä kuonaa. Ja se on teidän syynne, herra tohtori. Tehän opetitte minut kapinoimaan ihmiskuntaa vastaan, kohotakseni sen yläpuolelle. Olen totellut teitä liiaksi; suokoon Jumala, etten koskaan olisi tullut teitä tuntemaan.

— Rauhoitu, nuori mies; minua ei sinun tule moittia hairahduksistasi; minä olen opettava sinua ne sovittamaan. Sinussa on jonkin suuren siemen. Tutki, ja sinä olet ehtivä kauas — ehkä kauemmaksi kuin minä, kauemmaksi kuin moni kuolevainen ennen sinua on päässyt tunkeutumaan luonnon salaisuuksiin.

— Tutki, sanotte te? Tutki? Jos minusta tulisi viisaampi kuin kuningas Salomo, jos oppisin käsittämään maan sisimmät salaisuudet, mitä se minua hyödyttäisi, jos sieluni verta vuotaa? Tiedättekö, mitä olen tehnyt, tohtori? Olen pelannut…

— Houkko! Olenko minä sinua käskenyt sitä tekemään?

— Käskenyt? Oh, tiedättehän vallan hyvin, etten tottele mitään käskyjä. Mutta te neuvoitte minulle eilen pisteilemistaitoa. Te opetitte minua hallitsemaan sattumaa. Oi, se on jalo taito, sanoitte te! Sen avulla muuttuu orja herraksi, ihminen Jumalaksi… Hyvä, ajattelin minä eilen illalla, kulkiessani tuon salaisen biribiklubin ohi, tiedättehän, tuolla Hämeenkadulla. Eipä siksi, että välitän kullasta; mitä minä kullalla teen? Mutta minä tahdoin koettaa tuota uutta, ihanaa tiedettä, joka hallitsee maailmaa ja on kaikissa suhteissa niin erinomaisen hyödyllinen. Pahaksi onneksi oli minulla muassani kolmesataa riksiä, jotka kasvatusisäni oli käskenyt minun jättää yliopiston kamreerille. Rahat ovat rovasti Larssonin, ne olivat osa Piikkiön kirkkoherrakunnan arennista, joka pitää olla maksettuna viimeistään ylihuomenna. No hyvä, kuinka luulette käyneen erinomaisen taitoni ja kolmensadan riksini? Me pelasimme vuorotellen biribiä ja punaista ja valkoista. Minä voitin ja hävisin, voitin ja hävisin; ja kun tällä tavoin olin pisteillyt kokonaisen vuorokauden, huomasin vihdoin taskuni tyhjiksi.

— Narri!

— Älkää herjatko minua, tohtori, sillä nyt en ole siinä mielentilassa, että kärsisin sellaista. Tullessani ulos pelihuoneesta löi kello tuomiokirkon tornissa neljää. Aurinko paistoi niin herttaisesti, ja linnut lauloivat. Niin, tehän osaatte panna itse auringonkin vankeuteen. Mutta minun mielessäni asui talvi. Tiedättekö, että on hirmuista seisoa auringon paisteessa ja kuunnella linnunlaulua, kun on rikos omatunnolla! Silloin johtui mieleeni, että vielä kerran kävisin luonanne. Tässä olen. Te voitte tehdä kultaa; sehän on helppo asia teille. Tehkää minulle kolmesataa riksiä ylihuomenaamuksi, ja minä olen kiittävä teitä niin kauan kuin elän.

Tohtori kuunteli häntä yhä enenevällä kärsimättömyydellä. Vastausta antamatta vei hän nuorukaisen katoamaisillaan olevan auringonsäteen luo, tutki vielä kerran tislausastian sisällystä, pudisti päätään ja sanoi:

— Pane kätesi tislaimelle!

Nuorukainen totteli koneentapaisesti. Tämän toimituksen salaperäisyys sai hänet hetkeksi unohtamaan omat huolensa.

— Näetkö tuota auringonsädettä? — sanoi tuo eriskummainen mies. Kuusikymmentä kahdeksan minuuttia ja neljätoista sekuntia se on turhaan työskennellyt sytyttääkseen elonkipinää alkuaineihin, ja nyt on jäljellä ainoastaan neljä minuuttia, viisikymmentä neljä sekuntia. Jollei kipinä sitä ennen ole syttynyt, sammuu erään korkean henkilön elämä, ja useiden toiveet menevät hukkaan. Meidän tulee vielä koettaa viimeistä keinoa: sinun nuoren kätesi elonlämmintä. Minun käteni on kovin kylmä. Kaikki riippuu siitä, että suuntaat tahtosi voiman yhteen ainoaan asiaan.

Nuorukainen tunsi väristyksen jäsenissään. Tuo kummallinen lasiastia tuntui niin jäätävän kylmältä, että se vei hänen kädestään kaiken lämmön. Hän tunsi ikäänkuin osan elämästään hupenevan, eikä hän tiennyt mihin eikä kenen hyväksi.

Hän katseli tislainta. Sen sisällys muuttui nopeasti. Harmaa, tomunkaltainen aine, joka siihen saakka oli täyttänyt astian vähän enemmän kuin puolilleen, oli alkanut ikäänkuin käydä ja muuttaa väriänsä. Vaaleanpunainen verenkaltainen aine kohoili siinä ja nousi yhä korkeammalle, kunnes täytti koko tislausastian. Tohtorin otsa kirkastui.

— Se onnistuu, — kuiskasi hän. Viisitoista, kuusitoista, seitsemäntoista sekuntia … katso, kuinka elinvoimat nousevat! … kahdeksantoista, yhdeksäntoista! … nyt ne ehtivät reunoille saakka … kaksikymmentä! … vielä yksi suonentykytys vaikuttamaan seurauksia vastaan … kaksikymmentä yksi, kaksikymmentä kaksi … nyt riittää! Käsi pois, muutoin tislain halkeaa!

Nuorukainen totteli. Jähmettyneenä ja puoleksi tainnoksissaan vaipui hän vieressään olevalle kolmijalalle.

— Kiitän sinua, — sanoi mestari, — olet täyttänyt, mitä sinulta odotin. Tule takaisin huomenna kello 11 illalla, niin olet saava kultaa.

— En jaksa enää! — änkytti nuorukainen, kuolonkalpeana ja pyörtymäisillään.

— Ole huoleti, se on satunnainen vajaus elontoiminnassa; sinun iälläsi on sellainen helppo korvata. Kas tässä … juo! — Ja hän ojensi voipuneelle pienen, kullankarvaisella, läpikuultavan kirkkaalla nesteellä täytetyn pullon.

Nuorukainen joi ja tunsi jähmettyneissä suonissaan tulen virtaavan. Puna palasi hänen poskilleen, hänen sammuneet silmänsä kirkastuivat jälleen.

— Sepä oli hyvä juoma, tohtori! — sanoi hän, mielihyvästä huoaten. — Voitteko myös valmistaa lääkettä pahalle omatunnolle?

— Kenties! — hymyili tuo eriskummainen mies. — Älä unhota, huomenillalla kellon yhtätoista lyödessä!

— Minä tulen.

3. SURUTON.

Eteläpuolella Aurajokea vanhan Turun vieressä kohoaa kahdeksan suurempaa ja pienempää vuorenkumpua, Luostarinmäki, Vartiovuori ja miksi niitä kaikkia lieneekin nimitetty, sillä vaikka niillä kaikilla aikoinaan lienee ollutkin omat merkilliset nimensä, niin ovat kuitenkin useimmat niistä jo aikoja sitten unohtuneet. Nämä karut mäet ovat kauan vastustaneet kaikkia viljelemis- ja tasoittamiskokeita, kunnes vihdoin meidän aikanamme räjähdysruuti on saanut muutamat niistä nöyrtymään ja ahkeran huolenpidon on onnistunut peittää toiset ihanilla istutuksilla tähtitieteellisen tornin ympärillä. Kertomuksemme aikana kohosivat ne vielä enimmäkseen alkuperäisessä jylhyydessään, mutta niiden etelänpuolisella rinteellä, missä nyt Korpolaiskatu ja Arseninkatu (tosiaankin hyvin "myrkylliseltä" kuuluva nimi) pujottelevat, oli jo vuonna 1771 muutamia köyhän työkansan asumia taloja, joita kaali- ja naurismaat sekä vihannat humalikot ympäröivät. Lähistöllä samalla puolen ja siis kappaleen matkan päässä varsinaisesta kaupungista oli siihen aikaan suurenpuoleinen ja somasti aidattu puutarha sekä pieni, hauska, keltaiseksi maalattu asuinrakennus ja pari kasvihuonetta, ynnä niihin kuuluvat ja hyvästi hoidetut taimilavat; sanalla sanoen: pieni maatila, niin valoisa, suloinen ja kesäisen vihanta, ettei katujen pölyyn kyllästynyt kaupunkilainen olisi koskaan voinut itselleen parempaa toivoa, paikalla kun oli samalla kertaa kaikki kaupungin ja maaseudun edut. Tässä rauhaisessa asunnossa tuntui majailevan rauhan, viattomuuden ja kauneuden henki. Tänne eivät mitkään viluiset pohjoistuulet päässeet tuntumaan; sillä ne, jotka ryhmyisten vuorten yli tänne viileine siipineen laskeutuivat, olivat muuttuneet lauhkeiksi tuulahduksiksi, ennenkuin asettuivat levolle tammien latvoihin. Tuntui siltä kuin elämän taistelut olisivat täällä voimattomina kilpistyneet pois varjelevasta aitauksesta, täällä haihtuivat kaikki elämän huolet niin kuin kostean taimilavan vesihöyryt päiväpaisteessa. Täällä ei viihtynyt mikään ilkeä ajatus, ei mikään paha olento, täällä asuivat hyvät hengettäret, onnelliset ihmiset kateettomina, suruttomina, ja sentähden tämä pieni vuorten takana oleva asumus puutarhoineen oli saanut nimekseen Suruton.

Mutta Suruttomassa ei asunut ainoastaan hyviä, vaan samalla myöskin ahkeroita ihmisiä. Tuskin oli koko laajassa Suomenmaassa niin hyvästi hoidettua puutarhaa, niin hienosti sannoitettuja käytäviä, niin kauniita tammia, vaahteria ja lehmuksia, niin hedelmällisiä luumu- ja omenapuita, niin hyvin hoidettuja marja- ja akaasiapensaita, niin hyvästi kepitettyjä humalikkoja ja hernepenkkejä ja niin huolellisesti kasvatettuja ruusuntaimia. Siellä oli vielä enemmänkin: siellä oli harvinaisia ulkomaisia, Etelä-Euroopan, Amerikan ja Itä-Intian kasveja kasvihuoneissa, kahvi- ja teepensaita, pumpulipuita, silkkiäispuita silkkimatoineen ja sokeriruokoja, jotka korkeiden lasi-ikkunain läpi imivät makeutta auringosta. Siellä oli tuhansittain monivärisiä kukkia, jotka imivät tuoksunsa noista kovista Suomen vuorista, mitkä taitamattomille, kurjille ja laiskoille kasvavat ainoastaan niukkaa sammalta; ja tässä ihanain, täyteläisten, väliin kainojen, väliin reheväin, milloin kalpeiden, milloin loistoisten Floran tytärten kuningaskunnassa surisi monta tuhatta hauskaa pienoista mehiläistä, jotka, niinkuin kaikki hyvät olennot maan päällä, imivät mettä myrkystäkin ja kokosivat aarteitaan pieneen kaupunkiin, joka oli syntynyt sirotekoisista, kasvihuoneiden kupeelle riveihin rakennetuista koteloista.

Jos lukija, lukiessaan tätä kuvausta Suruttoman kukkaisvaltakunnasta, sattuu muistamaan toisen komeamman kukkaisvaltakunnan, jota mahtavampi kuningas hallitsee merten takana Uplannin lakeuksilla Ruotsissa, niin hän ehkä arvannee, että Suruton oli ainoastaan kaino, vaikkei suinkaan vähemmän viehättävä jäljennös Hammarbystä — kukkaiskuninkaan suuren, yleisvaltakunnan kaukainen alusmaa — eikä hän ole väärin arvannut.

Neljä lasta, 3 ja 9 vuoden vaiheilla, leikittelee puutarhassa. He ovat hyvin kasvatettuja, he tuntevat velvollisuutensa, he varovat juoksemasta noiden hyvin kitkettyjen kukkapenkereiden ylitse. Heidän mieleensä ei juolahdakaan temmata maasta hernekeppejä, kahmaista kouraansa intialaista nousuruohoa tai kutkutella toistensa nenänaluksia ryöstetyillä jalomintuilla. He varovat myös menemästä liian likelle mehiläispesiä; mutta he eivät silti ole hätäpoikia, he lentelevät kuin vauhkot kanat käytävien yli, kiipeävät puihin, hyppäävät harakkaa nurmikolla ja osoittavat ihmeteltävää taitoa vanteenheiton jalossa taidossa.

Silloin tapahtuu yksi noita pieniä elämän suruja, joista ei edes surutonkaan ole kokonaan vapaa, mutta jotka ovat noiden keveiden pilvien kaltaisia, mitkä ainoastaan tehostavat sinisen kevättaivaan loistoa. Nuorin tyttö, pieni nykerönenä, punaposkinen palleroinen, on istahtanut erään pensaan taa, ja pahaksi onneksi erääseen noista pienistä muurahaispesistä, joita Suruttoman omistaja vartavasten ylläpitää varjellaksensa puutarhaa käärmeiltä. Muurahaiset katsovat itsensä loukatuiksi tämmöisestä röyhkeydestä, vai arvellevatko lapsiparkaa isoksi vihamieliseksi hyönteiseksi, joka tulee heidän kotoista rauhaansa häiritsemään. Ne varustautuvat puolustukseen, rupeavat kiipeämään ylöspäin pienoista kenkää myöten, ja siitä edelleen sukkaa myöten, kunnes niiden läsnäolo käy kovin tuntuvaksi ja tyttö karkaa ylös kauhusta huutaen. Satojen kiusaajien ahdistamana, joita ei millään tavalla voi vastustaa, juoksee hän huutaen käytäviä pitkin, kunnes kompastuu lauenneisiin kengännauhoihinsa, heittää kuperkeikan ja lyö pienen nykerönenänsä pehmoiseen hiekkaan.

Toiset sisarukset rientävät pelästyneinä hätään. He ovat kuulleet paljon käärmeistä; ovatpa nähneetkin käärmeitä, väkiviinassa säilytettyjä. He ovat varmat siitä, että sisarta on purtu; vanhin poika asestautuu kepillä nuijiakseen pedon kuoliaaksi; nuoremmat nostavat maasta yhä vielä parkuvan pienokaisen. Kaikki itkevät ja huutavat, yleinen melu ja valitus vallitsee Suruttomassa.

Silloin tulee eräs mies läheisestä kasvihuoneesta. Hän on kaunis, voimakas mies, iältään 30-40 vuoden vaiheilla, vähän köyryssä jo ennen aikaansa ja hiukan likinäköinen. Hän on avopäin, paitahihasillaan, ilman kaulahuivia, ja pitää käsissään niiniköytteitä, joilla on sitonut kasveja keppeihin. Hämmästys kuvastuu hänen lempeissä osanottavaisissa kasvoissaan. Hän ei usko, että käärme on tyttöä purrut; hän luulee mehiläisten häntä pistäneen. Semmoista sattuu toisinaan Suruttomassa.

Hänen koettaessaan, itsekin neuvotonna, lohduttaa pienokaista, joka ei ota asettuakseen ja yhä vieläkin vain huutaa täyttä kurkkua, tulee asuinhuoneesta hänen muutamia vuosia nuorempi vaimonsa, hänkin tavallista kiireemmin askelin, mutta tyynenä ja neuvokkaana, vähintäkään hätäilemättä. Hän ei ole mikään kaunotar, mutta ei suinkaan rumakaan — miellyttävät, terveet, suloiset ja punakat kasvot, älykkäät, lämpöiset ja vilkkaat silmät; vartalo täyteläinen, lihavuuteen taipuvainen; puku yksinkertainen ja väljä, mutta hyvin hoidettu. Hän nostaa syliinsä parkuvan lapsen, pyyhkii sen kyynelet, pyyhkii hiekan pienestä nykerönenästä ja tutkii tottunein käsin onnettomuuden syytä. Pian hän on huomannut muurahaiset ja poiminut pois pahimmat rauhanhäiritsijät.

— Kas niin, älä itke enää, Roosa Maija! — sanoo hän. — Kaikki tulee hyväksi taas. Nyt menemme sisään ja riisumme vaatteet päältäsi, niin saat kylpeä omassa pikkuisessa kylpyammeessasi.

Nämä sanat kuullessaan tuntee tyttö olevansa turvassa. Hän lakkaa itkemästä, kietaisee käsivartensa äidin kaulaan, ja sateen perästä tulee päiväpaistetta. Roosa Maija on ihastuttava, kun hän nauraa, ja isä katsoo, salaamatta ihailuansa, vuoroin ihanaa lasta, vuoroin reipasta ja kukoistavaa äitiä.

— Niin käy aina — sanoo hän, ja onni päilyy hänen silmissään. Sinulla on aina neuvosi, kun minä olen niitä vailla. Sinä olet kaltaisesi, Eriika. Olipa oikein hyvä, etteivät ne olleet mehiläisiä; en olisi oikein hennonut myydä pesiä.

— Olet sinäkin luonnontutkija! — nauraa hänen vaimonsa. — Milloin olet nähnyt mehiläisten ryömivän kenkiin ja sukkiin. Ja sinun muurahaiskekosi alkavat jo harmittaa. Voisithan yhtä hyvin istuttaa carduus acanthoidesin tänne puutarhaan päästäksesi tussilago farfarasta. En tiedä, oletko ansainnut jotakin niin erinomaista, mitä minulla nyt on sinulle tarjottavana. Arvaa, jos voit!

Ja samalla kiikuttaa hän riemuiten isoa kirjettä ojennetussa kädessään.

— Se on suurelta mestariltani Kaarle von Linnéltä — huudahtaa Eerikki Ljung iloisen hämmästyksen tuntein.

— Niinpä kyllä, siltäpä melkein näyttää kuin se olisi enolta! — vastaa hänen vaimonsa, Eriika Lindelia leikillisen ylpeästi.

4. VANHOJA YSTÄVIÄ.

Pieni Suruton, jossa niin odottamatta olemme tavanneet kaksi vanhaa ystävää, oli hyödyn aikakauden tuote ja yksi niitä kuvastimia, joista ajan henki mielihyvikseen katseli ja ihaili itseänsä. Kun Ruotsin valtakunta ja Suomi sen helmassa viisikymmentä vuotta ennen kertomustamme oli pudonnut valtiollisen suuruutensa korkeuksista ja menettänyt kolmannen osan alaansa, täytyi ruveta miettimään, miten saataisiin nuo syvät haavat parannetuiksi ja sisällisessä varallisuudessa voitettaisiin takaisin, mitä valtakunta ulkonaisessa vallassaan oli kadottanut. Silloin alkoi täällä pohjolassa viljelyksen, rauhallisen maanvalloituksen aikakausi, ja yksi sen mielisanoja oli talous. Mutta taloudenhoitoon ei kuulunut ainoastaan varsinainen valtio- ja maatalous, vaan myöskin kaikki ne tieteet, joista on käytöllistä hyötyä maanviljelykselle, kaupalle ja teollisuudelle, siis etusijassa luonnontieteet. Kaikkea, mikä niitä koski, edisti hallitus kehoituksilla, ja yleinen mielipidekin kannatti sitä, sitten kun Celsius ja suuri Linné olivat astuneet tämän ajansuunnan etunenään. Kaikkialla tehtiin fyysillisiä kokeita ja kokeiltiin kemiallisilla laboratorioilla, kasvitieteellisillä puutarhoilla, eläin- ja kasvikokoelmilla, anatomiasaleilla, observatorioilla, ilmapuntareilla, lämpömittareilla, vesimerkeillä, salpietariaitoilla, potaskalla, kaivoksilla, pajoilla, talousseuroilla, kauppayhtiöillä, työhuoneilla ja muilla semmoisilla. Ei ollut kysymys ainoastaan hyödystä, se oli samalla muotiasia. Luonnontieteet saivat voimakasta tuulta siipiensä alle ja alkoivat lentää ennen aavistamattomia korkeuksia kohti, samalla kun ne mikroskooppeinensa ryömivät pitkin maata tai räjähdysporalla raivasivat itsellensä tien maan sisuksiin. Yhdeksästätoista kevätlukukaudella vuonna 1771 Turussa julkaistusta akateemisesta väitöskirjasta käsitteli kymmenen luonnontieteellisiä tai taloustieteellisiä asioita, joista mainittakoon Lebellin kirjoittama rahan puutteesta ja Souranderin muurauskalkista, Sundelinin kirjoittama siitä, miten voitaisiin edistää kauppaa Uudessakaupungissa ja Gjersin, kuinka voitaisiin parantaa lohenkalastusta Kokemäenjoessa j.n.e. Muiden yhdeksän väitöskirjan joukossa tavataan Gaddin "Erinäisiä kemiallisia muistutuksia valaistukseksi Ruotsin lakitieteeseen" ja samoin "kemiallisia" muistutuksia juris prudentia optificarian johdosta.

Tästä näkyy, mitä ajan kello osoitti.

Kasvitieteen, joka varsinkin oli muodissa, tuli olla käytöllinen, kuten kaikkien muidenkin. Harrastettiin varsinkin hyödyllisten talouskasvien tuottamista Amerikasta, ja kaikkina aikoina on Suomi kiitollisena muisteleva perunain maahantuontia. Tällaisten ruuaksi kelpaavien tahi lääkkeeksi käytettävien kasvien viljelemistä varten olikin nuo monet senaikaiset kasvitieteelliset puutarhat oikeastaan perustettu.

Ystävämme Eerikki Ljung, entinen Strengnäsin lukiolainen, joka sittemmin Turun ylioppilaana oli saanut kuninkaallisen stipendin, oli tuottanut suurelle opettajallensa kunniaa. Hän oli kasvikirja kainalossa, reppu selässä ja joitakuita plootuja enemmän tai vähemmän taskussaan kulkenut Suomet, Ruotsit ja suurimman osan Eurooppaa sekä sitten eräässä Vaasan laivassa, joka käytti hyväkseen uutta tapulikaupungin oikeutta, kyntänyt valtameren aaltoja Rio Janeiroon. Sitten hän oli tunkeutunut Etelä-Amerikan aarniometsien läpi valkeiden, mustien ja punaisten ihmisten seurassa, kaikkialla kooten siemeniä ja kasveja, rupikonnia ja torakoita, käärmeitä ja vampyyrejä, sähköankeriaita, monivärisiä papukaijoja, kolibreja ja muita samanlaatuisia harvinaisuuksia, kunnes hän oppi-isäänsä ja itseään varten oli lähettänyt kotiinsa useita tuhansia kaikenlaisia harvinaisuuksia ja satamäärin Euroopassa ennen tuntemattomia sekä kasvi- että eläinlajeja. Kaikesta tästä hänen oli onnistunut saavuttaa monta kadehdittavaa kunnioituksen osoitusta: ruohoja ja kuoriaisia oli hänen mukaansa nimitetty Ljungii; hänet oli kutsuttu kahden maanosan useitten oppineitten seurojen kirjeenvaihtajajäseneksi, ja, mikä oli sitäkin parempi, hänellä oli se kunnia, että hänen oppi-isänsä kunnioitti häntä isällisellä ystävyydellään ja että hänet luettiin tämän suuren miehen parhaimpien oppilaiden joukkoon. Korkeammalle ei Eerikki Ljungin kunnianhimo ulottunutkaan. Hän oli tyytyväinen, hän oli onnellinen, hän käpristäytyi kiinni kasvikuntaansa niinkuin kimalainen orjantappuran kukkaan, eikä hän huolinut huomisesta enemmän kuin nuori kuusi huolii syksyn myrskyistä — aina siihen saakka, kunnes hän eräänä päivänä taas näki Eriika Lindelian tämän enon luona Hammarbyssä.

Eerikki oli silloin 26 ja Eriika 23 vuoden ikäinen, molemmat olivat innokkaita kasvientutkijoita, molemmat vapaita ja huolettomia niinkuin puna-apilat aamukasteessa. Vanha ystävyys syttyi ilmituleen ja ennenkuin he ennättivät aavistaakaan, olivat he jo kihloissa. Se tapahtui empimättä ja arvelematta; enon suostumus pyydettiin ja saatiin; siitä päivästä alkoi hän, tavallisella herttaisella tavallaan, nimittää heitä dicotyledoneiksensa. Eriika Lindelia iti nyt kaksin sirkkalehdin, ja kun hän hamasta lapsuudestaan oli vihannut polygamia superfluata, tutki hän nyt sitä innokkaammin halveksittua hippurista, jolla yksinään meidän tavallisimpain kasvien joukossa on kunnia yhdistää monandria -luokka monogynia -lahkoon.

Ainoastaan yksi "jos" ja yksi "mutta" oli heidän onnensa tiellä, ja se oli se, ettei kummallakaan ollut muuta omaisuutta kuin iloinen mieli, uskollinen sydän ja merkilliset kasvikokoelmansa. Ensikerran pahoitteli Eerikki Ljung sitä, ettei ollut saanut mitään perinnöksi porvariskuninkaalta; ensikerran keksi Eriika Lindelia, että kasvien ruuaksikelpaavaisuus on tärkeä osa kasvitieteessä. Kunnon eno keksi toki keinoja kaikkeen. Tarvittiin ainoastaan hänen kuningatar Loviisa Ulriikalle antamansa viittaus, sekä sen tueksi kohtelias kirje kaikkivaltiaille neuvoskunnan hatuille, ja hänen oppilaansa nimitettiin kasvitarhantirehtööriksi, saaden samalla toimekseen hallituksen kustannuksella perustaa Turun seuduille puutarhan sekä ylläpitää sitä hyödyllisten kasvien totuttamiseksi meidän ilmanalaamme kestämään.

Ei ollut onnellisempia ihmisiä kuin meidän dicotyledonimme — thalamiflorae, niinkuin arkkiaatteri heitä sittemmin Eriikan suureksi harmiksi nimitti! Pitemmittä mutkitta tuli heistä mies ja vaimo, häät pidettiin eräänä kauniina toukokuun päivänä Hammarbyn kartanossa, ja useiden muiden ylhäisten vieraiden joukossa nähtiin tässä tilaisuudessa kreivi Bertelsköldin tanssivan menuettia arkkiaatteri Linnén rouvan kanssa ja suuren arkkiaatterin yhtä kohteliaasti ojentavan kätensä kreivitär Bertelsköldille. Eräs toinenkin läheinen sukulainen oli tullut häihin, ja se oli Eerikin äiti, tuo tätä nykyä kuusikymmenvuotias entinen kaunotar Maria Larsson — joksi yhä edelleen tahdomme häntä nimittää — mutta hän katsoi jo tanssineensa tanssittavansa, hän oli jo tanssinut liiaksikin neljäkymmentä vuotta sitten Tukholmassa ja oli nyt onnellinen voidessaan muiden huomaamatta äidillisen ylpeyden tuntein katsella lemmittyänsä.

Tämän iloisen päivän jälkeen oli sitten kasvitarhantirehtööri Ljung nuoren vaimonsa kanssa muuttanut Turkuun ja siellä perustanut kauniin Suruttoman huolella ja aistilla semmoisella, joka täydellisesti osoitti hallituksen luottamuksen oikeaksi. Sen muistutuksen olisi kuitenkin voinut tehdä, jos olisi tahtonut, että kasvitarhassa oli kukkasia silmän, nenän ja tieteen iloksi enemmän kuin ruokakasveja keittiön ja teollisuuden tarpeeksi. Tämän maailman hyvyyttä oli nuorella pariskunnalla juuri niin paljon kuin he vaatimatonta kotiansa varten tarvitsivat, ja kun kahden tytön ja kahden pojan tultua lisäksi alettiin tarvita ruokaa viljemmälti, ymmärsi kasvitarhantirehtööri kasvattaa sitä useampia kaalinpäitä, sitä enemmän pinaattia, porkkanaa, omenapuita ja karviaismarjapensaita, joista tulot (hallituksen suostumuksella) riittivät säntilleen niin moneen kenkäpariin, niin paljoihin puuroryyneihin ja muuhun semmoiseen kuin perheen enentyminen välttämättömästi vaati. Hammarbyn kanssa oli Suruton alinomaisessa kirjeenvaihdossa, ja silloin kun ei kirjoitettu, vaihdettiin kaikenlaisia harvinaisia kasveja ja kukkia, ja niin kului kymmenen onnellista vuotta, kummallista kyllä ilman vähintäkään murhetta, ellei siksi tahdo lukea semmoisia pieniä vastuksia kuin mikä tänään pikku Roosa Maijalle tapahtui.

— Tiedätkö, mikä päivä tänään on? — kysyi Eriika mieheltään, sitten kun kaikki Roosa Maijan muurahaiset oli hukutettu kylpyammeeseen, ja pieni nykerönenä paistaen kuin täysi kuu yhä edelleen pulikoi vedessä, niin että pärskyi äidin ympärillä.

— Nyt on toukokuun 8. päivä, saamme panna salkoja papulavoihin, — vastasi kasvitarhantirehtööri.

— Papulavoihin? Rakas herra mieheni, minun mielestäni voi panna salkoja papulavoihin, olematta itse mokoma papusalko. Hyi häpeää, oletpa nyt oikea pölkkypää, ja olisipa kuningasvainaja saanut sinusta sopivaa puuainetta sorvataksensa rasioitaan. Koko päivän olen pitänyt erästä muistoa mielessäni, ainoastaan nähdäkseni, kuinka pitkälle puutumisesi ulottuisi, etkä sinä ole sanonut minulle edes sen vertaa kuin: anna minulle muisku!

— Tänäkö päivänä, maltapas hiukan … mutta missä ajatukseni ovatkaan olleet? Nythän on kymmenes hääpäivämme! Kas niin … nyt olen ottanut sen, mihin olin oikeutettu. Jumala olkoon kiitetty näistä kymmenestä vuodesta ja siitä, että hän tänä päivänä ummelleen kymmenen vuotta sitten antoi minulle dicotyledonin, jonka vertaista ei ole Amerikan aarniometsissäkään. Tiedätkö, kerran näin unta. Oli kulunut kaksi kuukautta siitä, kun löysin tuon sormuksen, tiedäthän, ja minä olin juuri saanut stipendin täällä Turussa. Mutta minun ei pitäisi puhua sellaisista asioista tänä päivänä, jolloin meillä on niin paljon syytä iloitaksemme.

— Kerro sinä vain, minä en ole heikkohermoinen, — laski vaimo leikkiään.

— Se olikin vain mielikuvitusta. Unet utuina haihtuvat. Uneksin, että Bertelsköldien kanta-äiti tuli luokseni, sellaisena kuin lapsuudessani usein olen kuullut häntä kuvailtavan, ja sanoi minulle: anna minulle takaisin sormukseni, niin olen antava sinulle kymmenen onnellista vuotta. Minä en tahtonut siihen suostua, ja kun hän ei luopunut vaatimuksestaan, vannoin ja vakuutin minä, ettei minulla sormusta ollutkaan. Silloin lausui hän edelleen: nyt olet vannonut väärin ja sinun täytyy menettää sormus, mutta koska teit sen tietämättäsi unissasi, tahdon kuitenkin antaa sinulle ne kymmenen vuotta. Seuraavana aamuna johtui mieleeni etsiä sormusta, jonka olin pannut peililaatikkooni, mutta se oli poissa, eikä kukaan tiennyt, mihin se oli joutunut. Eikö se ollut ihmeellinen uni?

— Ystäväiseni, tuommoisia unia minä näen ainakin kerran viikossa. Mutta jos olet samaa mieltä kanssani, niin vietämme tätä päivää paistamalla ohukaisia lapsille. Ne ovat kumminkin niitä harvinaisimpia taimia, joita hyvä Jumala näinä kymmenenä vuotena on kasvatellut täällä Suruttomassa.

5. KASVATTIPOIKA.

— No niin, vaan se nyt ei käy ollenkaan laatuun! — vakuutti kasvitarhantirehtöörin rouva Ljung suurella varmuudella, luettuansa miehensä olkapään yli arkkiaatteri Linnén kirjeen. — Lähettää sinut Afrikkaan! Eno on suuri mies, sitä en tahdo kieltää, mutta suuretkin miehet voivat toisinaan kulkea yömyssy päässä.

— Asialla on huomattava puolensa, — vastasi Eerikki, vielä kerran lukien kirjeen alusta loppuun. — Hallitus lähettää taas fregatin viemään lahjoja Algerian deijille.

— Se on halpamielistä. Tuleeko vapaan kansan lähettää veroa merirosvoille vain sitä varten, ettei laivojamme rosvottaisi ja merimiehiämme myytäisi orjiksi barbaarivaltioihin?

— Kaunista se ei ole, mutta sitä pidetään valtioviisaana. Lähetyskunnan mukana lähtee luonnontieteellinen retkikunta Algeriaan, ja arkkiaatteri esittelee minua sen johtajaksi.

— Ja mihinkäs minä jään? — kysyi Eriika miltei itkien.

— Tule mukaan!

— Minäkö? Entä lapset?

— Se on totta; en tullut lapsia ajatelleeksi. Mutta voimmehan viedä ne äitini luo siksi aikaa.

— Äitisi on seitsemänkymmenen vanha, ja sinä tahdot, että lähettäisimme hänelle neljä parkujaa, jotka eivät silmänräpäystäkään voi olla valvontaa vailla. Ei, ystäväni, se ei käy. Mieti jokin toinen ehdotus.

— Me jätämme ne tänne Sillan ja vanhan Agaatan huostaan.

— Cecilia Larsson on 15-vuotias ja asuu isänsä, rovasti Larssonin pyynnöstä meidän luonamme. Uskollinen Agaattamme on 50-vuotias ja ymmärtää hyvin lehmien hoitoa, mutta ei laisinkaan lasten. Oi, te viisaat herrat ja aviomiehet, kuinka sukkeloita neuvoja te keksittekään suurella opillanne. Miten sitten Suruttoman kävisi meidän poissa ollessamme?

— Sitäkään en ole tullut ajatelleeksi. Voimme puhutella Pietari Gaddia.

— Professori Gaddilla on suuri kasvitieteellinen puutarhansa ja hän pitää Surutonta vain leikkikaluna. Mutta otaksutaan, että hän, tehden sinulle mieliksi, hoitaisi Surutonta; mitä sinä aiot Paulin suhteen tehdä? Mitä aiot Paul Bertelsköldin suhteen tehdä?

— Hänet otan mukaani, jos vanhemmat siihen suostuvat. Mutta kuulehan. Minä olen huolissani pojan tähden. Hän on viime aikoina ollut vähän kummallinen. Hänen täytyy päästä ulos hengittämään avaran maailman ilmaa, missä houreet pian hälvenevät.

— No, Jumalan kiitos, että silmäsi vihdoinkin ovat auenneet. Kuinka usein olenkaan sinulle sanonut, että Paul ei enää ole sama kuin ennen. Mutta sinä olet aina vastannut: hän lukee! Uskotko todella hänen lukeneen?

— Mitä muutakaan hän olisi tehnyt? Semmoista päätä ei ole toista koko yliopistossamme. Siitä on nyt kolme vuotta, kun otimme hänet vastaan hänen vanhemmiltansa, 200 riksin vuotuisesta maksusta sillä ehdolla, että pitäisimme häntä viisi vuotta kuin omaa poikaamme ja että taltuttaisimme hänen rajua, vallatonta luonnettansa. Se on meille onnistunut paremmin kuin toivoimmekaan, tai oikeammin, se on onnistunut sinulle, sillä sinua hän tottelee niinkuin lapsi. Mutta minä olen seurannut hänen opintojaan askel askelelta, ja olen kummastellut, olen hämmästynyt. Kaiken hän on oppinut ihmeteltävän helposti ja niin nopeasti kuin leikkiä lyöden. Latinassa hän voi kilpailla vanhan Hasselin ja nuoren Porthanin kanssa, matematiikassa Walleniuksen ja Lindqvistin, metafysiikassa Mestertonin, luonnontieteissä Gadolinin, Kalmin, Haartmanin ja Gaddin kanssa…

— Mutta ei sinun kanssasi!

— Sitä enemmän tietysti minun kanssani. Ja kaikki tämä tapahtuu kahdeksantoista vuoden iällä. Se ei ole enää luonnollista. Mikä sellaisesta ylioppilaasta vielä kerran on tuleva?

— Mielipuoli, sen olen aina sanonut, ja alku on jo hyvä. Mutta sinä olet niin kovin hemmoitteleva Paulia kohtaan. Olet niin ylpeä hänestä, että yhäti panet uusia puita siihen tuleen, joka häntä kuluttaa, ja sanot alinomaa: lue! lue! Se on samaa kuin: mietiskele! mietiskele!

— Minä en sano: lue! Minä sanon: tutki! Olen tehnyt kaiken vilvoittaakseni häntä tyynillä empiirisillä kokeilla, olen sanonut hänelle: tutki elämää, sillä elämä on kirjaa parempi! Ja siitä syystä haluan viedä hänet kanssani matkoille.

— Sitä vastaan ei minulla ole mitään sanomista. Mutta pelkään, ettet ymmärrä, kuinka tuommoisen palavan hengen kanssa on meneteltävä. Luulet, että häntä kiihoittaa sammumaton tiedonhalu. Mutta minä sanon sinulle, että kunnianhimon paha henki on saanut hänet valtaansa; hän tahtoo loistavana valona paistaa yli kaikkien muiden, ja semmoiset valot tavallisesti sammuvat pian pimeyteen. Mitä hän tekee, kun hän joskus on koko päivän poissa? Lukeeko hän? Sitä tuskin uskon. Käypikö hän luennoilla? Sitten kuukauden ajan ei häntä kukaan ole nähnyt mitään luentoja kuulemassa. Mitä hän sitten tekee? Ja täytyneehän minun siitä puhua, vaikka olin päättänyt toistaiseksi jättää sen mainitsematta: viime yönä hän ei ollut kotona. En ole nähnyt häntä sitten kuin eilen iltapäivällä.

— Olet oikeassa, se on varsin kummallista.

— Ja me olemme kuitenkin ottaneet hänet omaksi lapseksemme, meidän täytyy vastata hänestä niinkuin omastamme. Hän on kreivitär Esterin ainoa poika, sillä poikapuolesta en tahdo puhua. Ajattelehan, Eerikki, jos hänen kaikkein rakkain lapsensa joutuisi meidän luonamme turmion teille.

— Minua kauhistuttaa sitä ajatellessani. Hänestäkö siis tulisi se rauhanrikkoja, joka kymmenen levollisen, onnellisen vuoden kuluttua ensi kerran tuottaa murheita ja huolia rauhaisaan Suruttomaamme? Ei, älkäämme uskoko niin pahaa kauniista, lahjakkaasta Paulistamme, ylpeydestäni, ilostani. Mutta sinä olet minua tarkkanäköisempi. Olethan liiaksikin oikeassa siinä, että hän on palava sielu, ja häntä on pideltävä niinkuin tulta. Neuvo minua! Mitä on meidän tekeminen?

— Aluksi meidän täytyy tietää, mitä hän tätä nykyä miettii. Olisikohan hän ehkä rakastunut?…

— Ceciliaanko? Tuohon harrasmieliseen, hiljaiseen, haaveksivaan resedaanko? Se on mahdotonta. Onhan hän sitäpaitsi ihan lapsi.

— Turussa on muita, vanhempia ja keikailevampia tyttöjä. Eeva Lindqvist esimerkiksi. Hän on kaunis, sukkela ja tulinen, samoin kuin Paul.

— Se on mahdollista. Suokoon Jumala, että hän olisi rakastunut korviansa myöten; se on lastentauti, josta aikaa myöten paranee.

— Vai niin? Niinkö luulet?

— Niin, tarkoitan, että tauti muuttaa luontoansa ja käy terveyden ehdoksi, niinkuin esimerkiksi meissä. Mutta Paulin ikäisille nuorukaisille on rakkaus suojeleva enkeli, joka pelastaa monista hairahduksista. Nyt muistan jotakin, joka saa minut levottomaksi. Jätin Paulille eilen suurehkon summan rahaa, joka hänen tuli Larssonin puolesta maksaa yliopistoon. Se oli osa Piikkiön kirkkoherrakunnan arennista.

— Kuinka varomatonta! Mitä hän ymmärtäisi rahain arvoa! Rahat ovat hänestä numeroita niinkuin muutkin numerot. Sinun tulee heti käydä kuulemassa, onko ne todellakin maksettu. Ja koeta kaikin mokomin päästä poikaparan jäljille. En saa rauhaa ennenkuin tiedämme hänen taas olevan oikeilla teillä.

— En minäkään; lähden siis heti kaupunkiin.

Ja Eerikki Ljung lähti huolestunein mielin etsimään kadonnutta kasvattipoikaansa.

6. RAUHATON.

Samaan aikaan, kun kasvitarhantirehtööri Ljung ja hänen vaimonsa, niinkuin uskolliset ystävät ainakin, uskoivat toisilleen kaikki huolensa, käyskenteli puutarhan tammien siimeksessä eräs lukijalle vielä outo Suruttoman naisasujain. Se oli vaaleaverinen, miellyttävä tyttö, terveihoinen ja hilpeäliikkeinen, puettuna kotikutoiseen harmaapohjaiseen villahameeseen, ja samanlaiseen huiviin, ruiskukannu kädessä ja sukankudin hameentaskussa. Hän oli koko iltapäivän pitänyt silmällä puutarhan perällä työskenteleviä kitkijöitä, etteivät he saisi nykiä maasta taimia yhdessä rikkaruohon kanssa, ja nyt hän teki kierroksen katsoakseen, olivatko lapset ehkä jättäneet ympäristössä kuljeksivan karjan varalta kiinni pidettävän takaportin auki.

Myöhäinen toukokuun aurinko läheni yhä enemmän Airiston kimaltelevia aaltoja, kun Sillaksi nimitetty Cecilia Larsson — sillä hän se oli — nousi ohi mennessään kummulle, josta hän vuortenvälisen laakson kautta näki kaupungin ja tuomiokirkon kimaltelevan illan loisteessa. Odottiko hän jotakuta, vai minkätähden hän pysähtyi hetkeksi niin yhteen kohti, katsoen kaupunkiin päin. Hän ei luultavasti itsekään sitä tiennyt; häntä huvitti vain pysähtyä siihen. Hän istahti pienelle kuorimattomista koivuista tehdylle penkille ja katseli — ajatuksissaanko vai mitään ajattelematta — väliin sääskien tanssia auringon paisteessa, väliin äsken saapuneiden pääskysten nuolennopeaa lentoa.

Hänen istuessaan siinä kevätiltana, tietämättä juuri minkätähden, lähestyi häntä takaapäin suurin askelin raivaamattomia oikopolkuja vuorien yli nuorukainen, ja seisoi, ennenkuin hän sen huomasikaan, aivan hänen vieressään. Molemmat näyttivät hämmästyneiltä; mutta kun he kerran olivat kohdanneet toisensa, eivät he enää voineet välttää toisiaan.

Nuorukainen oli Paul Bertelsköld, kreivi Kaarle Viktor Bertelsköldin ja hänen jälkimmäisen puolisonsa Ester Larssonin poika ja siis Cecilian serkku, koska tämä oli kreivittären veljen Bertelin tytär. Molemmat oli, niinkuin tiedämme, kasvattilapsina otettu asumaan sukulaistensa Ljungien luo.

Paul oli vielä siinä samassa jotensakin villiytyneessä tilassa, missä näimme hänet tuon viisaan tohtorin laboratoriossa, eikä hän ollut ollenkaan sillä tuulella, että olisi halunnut tavata ketään. Hän seisahtui äkkiä ja kysyi, mitä hänen serkkunsa "istui töllistelemässä".

Silla oli tottunut rajun nuorukaisen pikaisiin ja loukkaaviin mielenpurkauksiin, mutta tuollaisena hän ei koskaan ennen ollut häntä nähnyt. Hänen riutunut ulkomuotonsa ja leimuava katseensa peloittivat viatonta tyttöä. Säikähdyksissään hän ei saanut sanaakaan vastaukseksi.

— Istutko sinä täällä vakoillaksesi minua? — jatkoi hän, suuttuneena tytön vaitiolosta, ja tarttui kovasti hänen käsivarteensa.

Tyttö pillahti itkemään.

— Niin, itke nyt siinä! — sanoi Paul ja työnsi hänet ylenkatseellisesti luotansa. — En käsitä, miksi luonto on luonut noin kurjia olentoja. Onko elämä mielestäsi riepu, koska alinomaa huuhdot sitä kurjilla kyynelilläsi. No niin, kenties olet oikeassa. Mutta minä en kärsi tuota ainaista ruikuttelemista. Mitä varten istut täällä?

— Ilman aikojani, — vastasi Silla vapisten.

— Ilman aikojasi? Se on sinun tapaistasi. Pitää tietää, mitä tekee ja minkätähden on olemassa. Mutta semmoisia te olette kaikki, matelevia muurahaisia olette, ja kumminkin voi ihminen ottaa tähdet alas taivaalta. Miksi katselet minua? Enkö ole sinusta tarpeeksi kaunis? Vai katseletko pölyistä takkiani? Kenties lasket, ovatko kaikki nappini tallella? Huolinko minä sinun napeistasi? Mene tiehesi, minulla on muutakin ajattelemista.

— Mutta mikä sinua vaivaa, Paul? Mitä pahaa olen sinulle tehnyt, kun puhut tuolla tavoin?

— Mikä minua vaivaa? Kaikki tai ei mikään. Minä en tahdo olla muurahainen, minä! Olen kyllästynyt Turkuun. Niin, tässä näemme sen edessämme, niinkuin silakkavadin hernerokkalautasen rinnalla. Se on jotakin tuo, sinun mielestäsi! Vanha törkyinen hiirenpesä, jota kunnioitetaan linnan nimellä, ja koristeltu hautaholvi, jota ne sanovat tuomiokirkoksi. Toisessa kahlehditaan ihmisiä raudoilla, toisessa pappien opetuksilla. Kädet ja jalat, ajatukset ja omatunnot, kaikki he tahtovat sitoa. Tämä on liian kurjaa. Ken ei tahdo olla orja, hänen tulee olla tyranni. Täällä ei ole, minua lukuunottamatta, ainoatakaan vapaata miestä koko Turussa; ehkä on vielä eräs toinenkin, mutta sitä en vielä varmaan tiedä. Mitä sanot, jos minusta kerran tulee Turun piispa? Silloin sinä sopisit piispan rouvaksi, sinä, joka iät kaiket kitiset ja vikiset. Mutta en halua piispaksi! En tahdo kontata piispan sauvaa saadakseni, en tahdo kumartua, en! Pökkelöpäitä on heillä tarpeeksi akatemiassa. Täällä on vuori hartioillani, mutta minä tahdon pudistaa sen päältäni niinkuin hämähäkinverkon. Minullakin on salama, vaikka sitä ei vielä kukaan tiedä. Mutta he saavat kerran nähdä sen iskevän tulta, ja hiirenpesän pitää vapiseman, ja hautojen aukeneman, ja piispansauvan pitää putoaman, ja hiusten peruukkipökkelöiden puupäissä nouseman pystyyn.

— En ymmärrä sinua, Paul. Olet hirmuinen tänään. Onko joku tehnyt sinulle pahaa, vai miksi olet noin vihoissasi?

— Sitä et sinä ymmärrä. Olen itse tehnyt pahaa itselleni, mutta se tapahtui sentähden, että tukehdun. Haluan myrskyä, myrskyä; en kestä enää näiden saivartelijain seurassa. En kärsi Surutonta; siellä on niin viheliäisen saivartelevaa ja niin kurjan siveää. Tule pois kanssani, Silla! Astumme ensimmäiseen veneeseen, minkä rannalla tapaamme, ja soudamme ulos ulapalle — ei tämmöiselle ojalle kuin Aura, eikä semmoiselle pesuvadille kuin Itämeri, vaan valtamerelle! Niin, sinne suurelle, siniselle valtamerelle, siellä saamme viivoitusta, siellä saamme lepoa!

— Tahdotko matkustaa pois tädin ja sedän luota, jotka sinua niin rakastavat? Hennotko, Paul, tuottaa surua niille, jotka ovat niin hyviä sinulle? Onko sinulla sydäntä sellaiseen?

— Minulla ei ole sydäntä, enkä tahdokaan sydäntä itselleni. Välitänkö minä hyväilyistä? Päätäni polttaa, tulenliekki kalvaa sieluani, ja minä tarvitsen valtameren sammuttaakseni sen hehkua. Vai niin, nyt itket taas! Anna minun olla rauhassa noilta solkkuvesi-tunteiltasi!

— Paul, Paul, laitasi ei ole nyt hyvä. Sinun tulee rukoilla Jumalaa, tullaksesi nöyräksi.

— Minäkö nöyräksi? Onko vuori nöyrä? Onko myrsky nöyrä? Kysy tulivuorelta, minkätähden laava polttaa kukat sen juurelta? Miksi minä olisin nöyrä? Miksi rukoilisin Jumalaa? Jos Jumala on tehnyt minut sellaiseksi, etten mahdu pähkinänkuoreen, niin pitäköön huolta, että saan sellaisen maailman, jossa viihdyn. En voi sille mitään, Silla, etten ole muiden kaltainen. Äitini on nuorena ollessaan myös ollut toisenlainen kuin muut. Mutta en tahdo olla paha. Anna minulle anteeksi; minä olen kovin onneton. Olen yksinäni maailmassa, eikä kukaan minua ymmärrä.

— Jumala sinua ymmärtää, jos häneltä sitä rukoilet. Tahdotko, että rukoilen kanssasi?

— Alatko taas vetistellä ja ruikuttaa! En tahdo rukoilla, en voi rukoilla; tahdon Jumalalta oikeutta. En minä ole luonut pyrstötähteä poikkeamaan ikuisesta kiertokulusta. Se on hirmuista, mutta en voi sitä auttaa. En ymmärrä itseäni. Ainoastaan yksi seikka on minulla selvillä: maailman ja minun itseni täytyy muuttua toisenlaiseksi, muuten ei käy päinsä. Voisin temmata maapallon radaltaan ja viskata sen kauas tähtisumujen äärettömiin avaruuksiin ainoastaan sentähden, että saisin kaikki toisenlaiseksi.

— Äitisi on itkevä, Paul!

— Luuletko? Hän ei ole pehmeäluontoisimpia. Mutta mahdollista on, että hän niin tekee. Itkisin itsekin, ellei se olisi niin kurjan kurjaa. Mikä herttainen nainen äitini onkaan! Silla, sinun pitäisi nähdä hänet, ylevine otsineen ja loistavine, tummine, säteilevine silmineen. Lapsena ollessani istuin usein hänen jalkainsa juuressa ja katselin häntä niinkuin korkeampaa olentoa, ja niin saatoin istua tuntikausia ja juoda hänen silmiensä loistetta. Silloin hän laski toisinaan kätensä pääni päälle ja sanoi: Paul, poikani, rukoile Jumalaa antamaan sinulle suuria ajatuksia.

— Mutta sitten olet unohtanut rukoilemisen

— Niin, Silla, ehkä on paha, että jo kauan sitten olen sen unohtanut. Ennen osasin minäkin rukoilla. Uskoin silloin niin paljon. En voinut syödä, ellen ollut lukenut ruokarukoustani. En voinut nukkua, ellen ollut lukenut siunausta. Uskoin enkelien seisovan näkymättöminä vuoteeni ympärillä; uskoin, että sateenkaari oli autuaitten silta taivaaseen. Se oli onnellinen aika, Silla, mutta se on mennyt, iäksi mennyt…

Ja villi, raju nuorukainen nojasi ihmeen kauniin päänsä tytön helmaan ja nyyhkytti ääneensä.

Cecilia varoi keskeyttämästä hänen kyyneleitään. Hän laski lapselliset kätensä ristiin hänen päänsä päälle ja rukoili aivan hiljaa: — Herra valistakoon kasvonsa meidän ylitsemme! Herra antakoon meille iankaikkisen rauhan!

7. RIKOKSENTEKIJÄ JA HÄNEN TUOMARINSA.

Saapuessaan Suruttomaan ei Paul alentunut hiipimään syrjäteitä kasvihuoneiden taitse, josta kautta hän olisi voinut päästä muiden huomaamatta portaille. Hän kulki isoa, suoraa tietä vielä lehdettömän lehmuskujanteen kautta, ja sattumalta hän kohtasi siellä kasvatusisänsä, joka pahoillaan ja suruisena palasi kaupungista. — Tule, — sanoi kasvitarhantirehtööri, — minulla on sinulle jotakin sanomista.

Paul seurasi häntä, ja he astuivat työhuoneeseen, joka oli rakennuksen kulmassa puutarhaan päin. Kaksi hopeapoppelia, tuomarin ja rikoksentekijän ainoat todistajat, varjostivat ikkunoita illan hämärässä.

— Olet ollut poissa siitä pitäen, kun eilen illalla läksit, — alkoi Eerikki Ljung, kulmat rypyssä.

— Olen, — vastasi Paul katsoen häntä suoraan silmiin.

— Missä olet ollut?

— Milloin missäkin, enimmäkseen eräässä pelipaikassa.

— Sen tiedän. Olet pelissä hukannut ne 300 riksiä, jotka eilen annoin sinulle kamreerille vietäväksi.

— Sen olen tehnyt. Puolet biribillä, puolet punaisella ja valkoisella.

— Onneton! Tiedäthän, että ne olivat toisten rahoja. Millä aiot ne maksaa?

— On minulla keinoja! Huomeniltana on kaikki selvitetty.

— Millä tavoin?

— Se on minun asiani. En ole mikään petturi.

— Oletko varma siitä? Jos sinun onnistuu maksaa velkasi, tapahtuu se tekemällä uusia velkoja. Kaikki, mitä sinulla on, on isäsi omaa.

— Itse olen itseni oma.

— Oletko siitäkään niin varma? Olet vanhempaisi oma. Sinä kavallat heiltä heidän rakkaimman toivonsa. Kavallat itseltäsi koko tulevaisuutesi. Petät meidät, jotka sinua rakastamme ja jotka olemme vastuunalaiset nuoruudestasi. Petät isänmaasi, jonka hyväksi olet velvollinen tekemään työtä miehenä ja kansalaisena. Petät taivaallisen Isäsi, joka on antanut sinulle jaloja lahjoja, tehdäksesi hänen töitänsä täällä maailmassa. Paul, Paul, ja sinä sanot, ettet ole mikään petturi.

Nuorukainen oli hetkisen vaiti, mutta hänen synnynnäinen uhkamielisyytensä voitti hänen paremmat tunteensa. Hän vastasi rohkeasti: — Niin sanonkin. En ole enää lapsi, jota korvasta talutetaan nurkkaan häpeämään. Olen oma herrani, ja jos olenkin nyt poliisitutkinnossa läsnä, olen läsnä vapaaehtoisesti. Minä vastaan siitä syystä, etten tahdo näyttäytyä paremmalta kuin olen; mutta ei kukaan ole pakoittava minua vastaamaan enempää kuin tahdon. Mikä oikeus on enolla tuomita tulevaisuuttani? En ole mikään kurkku, josta toukokuussa sanotaan, että se elokuussa on suolattava. Ei millään kaukoputkella saada selville, ja vielä vähemmän millään mikroskoopilla, idänkö minä vai enkö. Onko ketään, joka seisoessaan lähteen luona voi sanoa, tuleeko siitä puronen vai paisuuko kuohuva virta. Mutta sen tietää lähteen haltiahenki paremmin kuin kukaan, ja sentähden sanon enolle: minä en aio eksyä likaiseen suohon. Mitä tulee noihin 300 riksiin, niin ne ovat vain peukalonpään verta kurjaa kultaa. Semmoista on kaikilla raukoilla, ja suurimmilla raukoilla kaikista enin. Huolinko minä olla yksi heistä! Sanotaanhan, että maansydän on sulanut kultamöhkäle.

— Tuo on minulle tuttua puhetta, — virkkoi Eerikki Ljung ankarasti ja vakavasti. — Se on jokaisen uhmailevan nuorukaisen puhetta, enkä kiellä, että siinä on jotakin suurta. Näen kernaammin sinun uhmailevan kuin valehtelevan. Kaikki olemme kerran tunteneet käsivarressamme voiman temmata maan perustuksiltaan. Mutta järki se on eikä ylimielisyys, joka hallitsee maailmaa, ja ihmisen älyä ylempänä on korkeampi järki, jonka edessä rohkeimmankin vihdoin täytyy polvistua. On ikuisia lakeja, joita vastaan ei kukaan rangaistusta saamatta saa asettua, ja ne vaativat meiltä nöyryyttä. Nöyristy, Paul, sillä uhmasi on sokea. Sinä olet sokeassa itseluottamuksessasi haastanut taisteluun sydämesi pedot ja ne repivät sinut kerran palasiksi. Halpojen intohimojen loassa ei ihmishenki kasva suuruuteen ja valoon. Ei pelihuoneen mudassa, missä kehnoimmat intohimot jäytävät ihmisten onnea, ei maljojen kilinässä, ei hurjassa humalassa eikä likaisten intohimojen helmassa ylene nuorison voima miehuudeksi ja uljuudeksi. Etsi onneasi ennemmin työn kunniasta, rukouksen lohdutuksesta, omatunnon rauhasta ja puhdista tahtosi lapsellisen rakkauden nöyryydessä, jonka olet unohtanut luottaessasi omiin pettäviin voimiisi.

Paul katseli ulos ikkunasta. Hänestä tuntui kuin pirulliset äänet kuiskailisivat illan pimeässä, ja puiden toisella puolen hän oli näkevinään tohtori Martin ruskean viitan liehuvan.

— En ole pelannut rahoja voittaakseni, — virkkoi hän katkerasti. — Johonkin täytyi minun ryhtyä. Kaikki on niin ahdasta ympärilläni. Täällä on niin käsittämättömän siveää, että minun täytyi vilvoitella itseäni pienellä pahanteolla, koetellakseni kerran sitäkin.

— No hyvä, oletko nyt tyytyväinen koetukseesi? Tunnetko nyt huojennusta sydämessäsi?

— Melkeinpä luulen niin. En kelpaa kaivelemaan ongelmia akatemian kollegioissa, enkä kastelemaan kukkia Suruttomassa.

— Ryhdy sitten johonkin, joka on enemmän mieleesi. Suorita kandidaattitutkintosi. Se käy kuin karkeloiden.

— Entä sitten? Tulenko siitä sen paremmaksi? Sehän käy kaikki kuin nuottien mukaan, niinkuin mikäkin ulkoläksy. Eihän minulla ole lupa ajatella muuta kuin mitä nuo korkeastioppineet herrat itse ajattelevat, ja se saattaa minut raivoon. Minä olen vapaa henki. Tahdon ajatella vapaasti.

— Poika — olet lukenut Rousseauta!

— Olen lukenut Émilen — vastasi Paul, punastuen vasten tahtoansa.

— Vai niin; kyllä ymmärrän. Se kirja on vartavasten sinunlaisiasi huimapäitä varten. Koreaa, mutta järjetöntä. Rousseau on mielipuoli, ja sinä olet jo hyvällä alulla sellaiseksi tullaksesi. Sadan vuoden perästä nauretaan sellaisille hullutuksille.

— Sadan vuoden perästä on Rousseau uudistanut maailman! — huudahti Paul hehkuvin silmin.

— No, jos sellaisella ihastuksella olet lukenut Rousseaun Émilen, niin on sinun häneltä täytynyt oppia rakastamaan luontoa. Siinä löydät lääkkeen pahoille unelmillesi. Tutki luontoa, mutta tutki siinä olevaa elämää äläkä kuolemaa. Tutki ja kokeile. Ota vaari vähimmästä, tullaksesi vähitellen suurempaan ja suurimpaan. Etsi kokonaisuuden lakeja, niin löydät ehkä vihdoin niissä Jumalan.

— Olen löytävä vapauden! Olen paljastava sen, mikä salassa on. Olen vapauttava sen, mikä vangittu on. Olen pääsevä sen salaisuuden perille, jota kauan on aavistettu, mutta ei ikinä löydetty. Olen palauttava luonnon ihmiskuntaan ja ihmiskunnan luontoon.

— Siihen tarvittaneen aikaa, mutta käy käsiksi vain, kestä loppuun saakka! Tähän saakka olemme samaa mieltä. Olen aina uskonut, että sinussa asuu hengetär, joka on luotu jotakin suurta varten. Mutta nero ei voi, ei saa olla hyveitä vailla. Oletko koskaan kuullut, että suuret ajatukset viihtyvät pelipaikoissa?

Paul oli vaiti.

— Meidän tulee, — jatkoi vanhempi ystävä, — koettaa korvata hairahduksesi seuraukset. On jotakin, joka on 300 riksiä tärkeämpää, ja se on, ettei petetä ihmisten luottamusta. Millä aiot maksaa velkasi?

— Sitä en voi sanoa. En ainakaan vielä.

— Minulla on ehdotus. Ole avomielinen kuin päivän valo, ja usko minulle aikomuksesi, huolesi. Palkinnoksi aion vanhemmiltasi pyytää sinulle lupaa matkustaa ulkomaille ensi kesänä. Saat nähdä valtameren, Etelä-Euroopan, kenties Afrikan rannikot.

— Valtameren, niin, luvatkaa se minulle!

— Sen lupaan, mutta ainoastaan sillä ehdolla, minkä äsken mainitsin.

— En voi.

— Miksi et voi?

— Siksi, etten voi!

— Mitä se merkitsee? Unohdatko, että olen täällä isäsi sijassa?

— Isälleni vastaisin samoin kuin nytkin.

— Uppiniskainen poika. Siis täytyy meidän välillemme vielä jäädä yksi hämärä kohta. Mutta sitä en aio sallia. Niin kauan kuin olen sinusta vastuunalainen, ei välillämme saa olla mitään hämärää. Annan sinulle mietintäaikaa huomenillaksi. Hyvää yötä!

Ja Paul meni syvissä ajatuksissa ylös ullakkokamariinsa, josta oli mitä ihanin näköala merelle päin. Siellä hän istahti avoimen ikkunan ääreen ja katseli viileätä seutua ja sen keväistä vihreyttä. Kummallisia tunteita, kummallisia kysymyksiä liikkui nuorukaisen haaveksivassa mielessä.

— Mitä on elämä?

— Mitä on luonto?

— Mitä on henki?

— Mitä olen minä?

Hän ei saanut mitään vastausta? Koneenomaisesti otti hän käteensä kirjan, joka oli avoinna ikkunalaudalla. Se oli Arndtin "Paratiisin yrttitarha", — arvatenkin hurskaan Cecilian siihen asettama hienotunteiseksi viittaukseksi hänen ystävyydestään.

— Oh, tuommoista! — huudahti nuorukainen ja paiskasi kiivaasti avonaisen kirjan kiinni.

Hän ei ymmärtänyt "Yrttitarhaa". Hän ei ymmärtänyt Ceciliaa. Hän ei ymmärtänyt omaa itseään.

8. ENSIMMÄISEN JA TOISEN LUOKAN TÄHTIÄ.

Paul Bertelsköld vietti ullakkokamarissaan unettoman ja levottoman yön. Hänen mielessään ilveili yhä uusia utukuvia. Milloin ne olivat jättiläismäisiä ajatuksia uudesta maailmanjärjestyksestä, milloin aikoja sitten unohdettuja lapsuudenmuistoja; milloin matemaattisia tehtäviä, joista ei vielä kukaan ollut selville päässyt, mutta joiden ratkaisun hän yksin oli keksinyt. Väliin kuuli hän arpanoppain vierivän ja korttien kahisevan; väliin oli siinä hänen serkkunsa Cecilia, joka rukoili Herraa valistamaan kasvonsa hänen ylitsensä; väliin tuo salaperäinen tohtori, joka jäisen kylmästi tarttui hänen vastahakoiseen käteensä. Hänestä tuntui, ikäänkuin ristiriitaiset vallat taistelisivat hänen sielustaan. Siinä oli itämaisen sadun mustat ja valkoiset enkelit, jotka taistelivat ylivallasta.

Levotonna ja itseensä tyytymätönnä hän nousi vuoteeltaan. Hän tunsi itsensä väsyneeksi ja ikäänkuin rikki raadelluksi. Hän tahtoi valoa siihen pimeyteen, mikä peitti hänen sielunsa. Mutta mistä? Miten? Hän luuli kaikkien häntä tuomitsevan ja väärin käsittävän. Hänen ystävänsä ja kasvatusisänsä piti häntä haaveksivana narrina. Professorit katselivat häntä tylyin silmin, sitten kun hän oli lakannut käymästä heidän luennoillansa. Kenen luo hän kääntyisi, saadakseen sumun selkenemään? Kello oli 6 aamulla, ilma puhdas, taivas sininen. Miesmuistiin ei Turussa ollut ollut niin kuivaa toukokuuta. Paul otti hattunsa ja lähti kaupunkiin, aluksi kuljeksien ilman mitään määrättyä maalia, niinkuin niittyvillan untuvainen ajelehtaa aamutuulessa.

Muuan matala ikkuna oli auki kadun puolella. Kirjoituspöydän ääressä istui kynä kädessä kalpea, noin 20-vuotias nuorukainen, ja huoneen perällä oli pari kirjansa ääreen kumartunutta koulupoikaa. Nuorukainen katsahti ylös, huomasi Paulin ja sanoi hänelle:

— Hyvää huomenta, kuningas Midas!

— Hyvää huomenta, Faeton! — vastasi Paul, suutuksissaan tästä viittauksesta hänen kullantekotaitoonsa.

Ikkunassa oleva nuorukainen oli Turun ylioppilas Juhana Henrik Kellgren, jota siihen aikaan enemmän pelättiin kuin rakastettiin hänen sukkelien kokkapuheittensa vuoksi.

Paul jatkoi matkaansa. Hän kohtasi erään nuoren, vastaleivotun ylioppilaan, joka jo oli menossa yksityiselle luennolle. Se oli hento 16-vnotias nuorukainen, kalpea ja kivulloisen näköinen, mutta hänen piirteensä olivat älykkäät ja silmät kauniit, siniset. Hänen nimensä oli Jaakko Tengström; hänestä tuli myöhemmin Turun arkkipiispa.

— Menetkö Hasselin luo? — kysyi Tengström.

— En, vaan Gadolinin, — vastasi Paul umpimähkään, sillä häntä hävetti olla vähemmän ahkera kuin nuorempi kumppaninsa.

— Hyvästi.

— Hyvästi.

Turussa oli silloin kaksi jumaluusoppinutta, jotka samalla olivat mainioita luonnontutkijoita, nimittäin oppinut ja valistunut piispa Mennander ja yhtä oppinut mutta paljon koukkuisempi Jaakko Gadolin, siihen aikaan toinen jumaluusopin professori ja sittemmin Mennanderin toinen jälkeläinen piispanvirassa. Siihen aikaan kelpasivat teologit vaikka mihin, niinkuin meidän aikanamme kenraalit. Paulille pälkähti päähän käydä tuon oppineen miehen puheilla ja hän otti asiakseen lainata häneltä kirjan.

Hän tapasi kuuluisan professorin yömyssyyn ja paksuun yönuttuun pukeutuneena, palavan takkavalkean ääressä, paahtavan kuumassa huoneessa, kirjoittamassa tutkimusta — Turun pappeinkokoukseenko? Ei, vaan Tukholman tiedeakatemialle kuun parallaksista. Hänen vieressään oli metsänhoitoa koskeva, kohta alkavia valtiopäiviä varten laadittu mietintö ja valtioneuvos Ferseniltä vastatullut kirje, joka sisälsi erään valtiollisen juonen paljastuksen.

Gadolin oli noin 56-vuotias mies, älykäs ja pisteliäs; suurempi luonnontutkija kuin teologi, mutta suurempi poliitikko kuin luonnontutkija.

— Mitä Bertelsköldillä on asiaa? — kysyi professori, ei juuri tylysti, mutta aikaansa arvossa pitävän esimiehen äänellä.

Paul pyysi saada lainata Helvetiuksen mainion teoksen De l'esprit.

— Mitä hän sillä tekee? — kysyi professori, rypistäen kulmiansa.

— Minä haluaisin mielelläni oppia tuntemaan matemaattiset todistukset Jumalan olemassaolosta, — vastasi Paul teeskennellyn yksinkertaisesti.

— Ei kelpaa. Lukekoon hän Wolfia. Kuka on neuvonut hänelle Helvetiuksen?

— Olen kuullut kehuttavan häntä teräväjärkiseksi ajattelijaksi.

— Ne inducas nos in tentationem.[3] Tunteeko hän kirjaa, jota sanotaan Benzeliuksen teologiaksi?

— Tunnen.

— No, niin lukee hän sen vielä kerran. Ellei se maita, niin lukekoon Wolfia. Jumalan olemassa olo on jo aikoja sitten matemaattisesti todistettu. De axiomate non disputandum.[4]

— Mutta jos epäilee…?

— Niin lukee Benzeliuksen vielä kerran eikä nauti liharuokia, espanjan viinejä eikä muita kiihdyttäviä juomia. Epäilykset saavat alkunsa enimmäkseen vatsasta. Kuinka jaksaa hänen isänsä, se kunnon mies? Onko hän yhä vielä vilpitön hattu?

— Hän on jo aikoja sitten luopunut politiikasta hoitaakseen maanviljelystään.

— Ymmärrän. Kreivitär on synnyltään myssy. Tunsin hänen isänsä, porvariskuninkaan. Se oli jäykkä mies, tenax propositi vir. Valeas, studeas![5] Lukekoon hän Benzeliusta, se on neuvoni.

Paul meni pois, tuntien rinnassaan jotakin epätoivon tapaista. Melkein tietämättä, miten oli sinne tullut, seisoi hän professori Kaarle Mestertonin portilla. Myöskin Mesterton oli teologi, mutta hän oli ansainnut laakerinsa Wolfin filosofiassa.

Paul pyysi saada lainata hänen mainion, Saksassa julkaistun teoksensa: De essentiis rerum aeternis.[6]

Professori Mesterton, laihankalpea, Gadolinin ikäinen mies, istui paitahihasillaan avoimen ikkunan luona ja näytti ihailevan viileää aamuilmaa. Hänen huoneensa oli kylmä kuin kellari, hän itse oli, jos mahdollista, vieläkin kylmempi.

— Aikooko herra suorittaa tutkinnon? — kysyi hän.

— En vielä, — vastasi Paul. — Olen käynyt herra professorin luennoilla ja tahtoisin kerrata järjestelmän.

— Onko hänellä minun ontologiani?

— Osaan sen ulkoa.

— Niin lukekoon hän minun psykologiani ja luonnollisen teologiani. Kaikki riippuu predikamenttien tuntemisesta!

— Nekin tunnen kannesta kanteen. Mutta minä en voi onnettomuudekseni päästä minkäänlaiseen vakaumukseen. Etsin Jumalaa ja elämää ja olen toivonut löytäväni ne herra professorin essentioista.

— Kaikki realiteetit ovat tyhjiä ymmärryskäsitteitä. Jumala on absoluuttisen aatteen abstraktio. Paitsi ajattelemista ei ole mitään. Tyytykää siihen. Milloin haluatte suorittaa tutkinnon?

— En ole vielä päässyt selvyyteen ajatuksissani, — vastasi Paul, karvas tunne rinnassaan.

— Ei haittaa syventyä asiaan. Tässä on hänelle essentiani. Sieltä hän löytää termit. Termit ovat tietämisen lattia, seinät ja katto.

— Mutta pääsenkö niillä Jumalan olemassaoloon?

— Hän pääsee niillä ajatuksen perustukseen. _Cogito, ergo sum.[7]

Paul meni tiehensä, tuntien sydämessään kylmyyttä, joka tunki läpi koko hänen olentonsa, ja tuli vihdoin pieneen, Luostarikadun varrella olevaan taloon. Täällä asui maisteri Henrik Gabriel Porthan, siihen aikaan 32-vuotias ja kirjaston amanuenssi; sen aarteet hän tunsi paremmin kuin kukaan muu, sillä hän oli vast'ikään ruvennut julkaisemaan väitöskirjoja kirjaston historiasta. Tällä hetkellä valmisteli tämä ankara, klassillisesti oppinut mies kreikkalaisten kevytmielisimmän, miellyttävimmän pilarunoilijan, Anakreonin käännöstä. Itse vakavuuskin rakasti tähän aikaan ruusuilla leikkimistä.

Paul tapasi voimakkaan nuoren miehen, joka, ollen kooltaan keskinkertainen, oli ankarasta työstä jo vähän kumarruksissa, puettuna yksinkertaiseen harmaaseen takkiin ja istuen kirjoituspöytänsä ääressä, joukko foliantteja ympärillään. Ensi silmäyksellä näytti tämä nuori oppinut pikemmin rumalta kuin kauniilta, ja hänen tavattoman paksut huulensa tekivät hänen kasvonsa jotenkin karkean näköisiksi. Mutta kuta lähempää häntä katseli, ja varsinkin kun tuo ankara vakavuus lauhtui miellyttävän hyväntahtoiseksi hymyilyksi, sitä enemmän viehätti hänessä voimakas, melkein roomalainen suuruus, joka ilmeni koko hänen olennossaan.

— Minä tulen, — sanoi Paul, — pyytämään herra maisterilta erästä kirjaa, jota taitaa olla vaikea saada ilman erityistä lupaa kirjastosta. Se on Cornelius Agrippan: De occulta philosophia.[8]

— Mitä kreivi sillä tekee? Se on harhaanviepä kirja, kabbalistista taikauskoisuutta täynnä, ja minua on kielletty antamasta sitä muille kuin maistereille ja opettajille.

— Pyydän kuitenkin saada kirjan, jos se vain käy laatuun. En halua sitä uteliaisuudesta, vaan päästäkseni totuuden jäljille. Olen turhaan etsinyt sitä teologiasta, filosofiasta ja matematiikasta.

— Etsikää sitä historiasta. Mikä on todellista, se on järjellistä.

— Se on turhaa. En voi saada vakaumusta mistään.

— Niin lukekaa sitten vanhoja klassikoita. Platosta ja Senecasta on kreivi löytävä sata kertaa enemmän todellista viisautta kuin Occulta philosophiasta.

— Maisteri ei siis suostu antamaan minulle kirjaa.

— Minä pyydän kreiviä luopumaan pyynnöstään. Agrippa on kerännyt vähintäkään arvostelematta kaikenlaista turhanpäiväistä, mikä ei sovellu meidän aikaamme. Ilman arvostelua ei mitään tiedettä ole olemassa.

— Sen tiedän. Siksipä arvostelen Jumalaa ja Raamattua, tiedettä ja elämää, mutta en pääse milloinkaan muuhun kuin kielteisiin tuloksiin.

Porthan silmäili häntä tutkistellen.

— Kreivissä on alkua johonkin tavallista enempään, — sanoi hän puristaen nuorukaisen kättä. — Mutta uskokaa minua, kreivi käy harhaan. Jumalaa ei löydetä Raamatusta eikä tieteistä, ellei hän ole ennestään meidän omatunnoissamme. Tulkaa luokseni kirjastoon, niin hankimme yhdessä itsellemme vakaumuksen Occulta philosophian hullutuksista.

9. LOISTAVA PALLO.

Rappeutunut rakennus Aningaisten tullin luona oli koko päivän ollut ikäänkuin asumatonna. Portti pysyi suljettuna, eikä edes se vanha palvelijakaan, joka toisinaan näyttäytyi niinkuin tarhapöllö jonkin rosvolinnan raunioilla, ollut näyttänyt kuolonkalpeita, kuivettuneita kasvojaan tavallisella matkallaan leipurin luo, jonne hän meni joka päivä ostamaan leipää 6 äyrillä. Mutta kohta hämärän tultua — ja se tuli myöhään, sillä oltiin toukokuussa — alkoi elämä taas tuossa pahamaineisessa talossa. Jotakin kannettiin sisään ja jotakin kannettiin ulos; valojuova näkyi taas läpi suljettujen ikkunaluukkujen ja arveluttava tulikiven katku tunkihe ulos savupiipusta. Ne harvat naapurit, jotka vielä näin myöhään olivat kotimatkallaan, kiiruhtivat nopein askelin ohitse, ja eräs utelias piika, joka oli rohjennut käydä koettelemaan, kuinka hatara ikkunanluukun halkeama mahdollisesti voi olla, vetäytyi heti hölmistyneenä takaisin naarmu nenässään, varmasti vakuutettuna siitä, että oli satuttanut itsensä johonkin outoon aseeseen, joka ei voinut olla mikään muu kuin pukinsarvi.

Mutta siellä sisällä puuhasi tohtori Martti puettuna ruskeaan hännystakkiinsa ja nahkaiseen esiliinaansa innokkaasti tehden salamyhkäisiä valmistuksia. Uunin hiilloksella seisoi nyt neljä sulatinta, joiden sisältöä hän tuon tuostakin tarkasti katseli. Eräällä hyllyllä oli neljä pientä tahkotusta böömiläisestä lasista tehtyä pulloa, kaikki huolellisesti suljettuina samanaineisilla tulpilla, vuorotellen hänen erityisen huomionsa esineenä. Tähtitieteellisiä merkkejä täyteen piirretty kalendarium oli levitetty eräälle pöydälle huoneen nurkkaan, ja näkyi olevan käsillä sitä varten, että sen avulla joka neljännestunnin kuluttua voitaisiin nähdä tähtien asema taivaalla, samalla kuin iso, tavallista erikoisemman näköinen seinäkello, jolla oli neljäkolmatta tuntia taulussaan, raskailla, yksitoikkoisilla nappauksilla ilmoitti sekunteja. Keskellä lattiaa seisoi jonkinlainen vaskinen kolmijalka, ylinnä sen päällä pienempi, samasta metallista tehty kolmijalka, ja sen päällä lapsenpään kokoinen lasipallo.

Raskas kello oli juuri yhdellätoista alakuloisesti soivalla lyönnillä ilmoittanut puoliyötä lähimmän tunnin, kun ulko-oven kello kilahti, ja huoneeseen astui Paul Bertelsköld vakavin, päättäväisin, uhmailevin askelin.

— Tässä olen, tohtori! — virkkoi hän, viskaten hattunsa huolettomasti luotaan. — Olen tullut näkemään mihin taitonne kelpaa. Ellei se ole parempi Cornelius Agrippaa ja hänen occulta philosophiaansa, jota tänään olen kirjastossa tutkinut maisteri Porthanin kanssa, niin on parasta, että valitsette toisen narrin kuin minut, pettääksenne häntä silmänkääntäjän tempuillanne, sillä minä en aio uskoa enempää kuin mitä käsilläni voin tunnustella.

Vanhus nyökäytti ylenkatseellisesti päätänsä. — Semmoisia ne ovat kaikki, — jupisi hän, — kaikki ilman poikkeusta, tänä itseviisaana, ylimielisenä aikakautena. Kaikki he tahtovat oitis päästä päämaaliin, vaivaa näkemättä ja tutkimatta, niinkuin tarvitsisi heidän vain kumartua poimiakseen kadulta vuosisatojen viisauden. Usko, mitä haluat, nuori mies; en tyrkytä kenellekään taitoani. Mutta ensi ehto, jos tahdot olla läsnä kokeissani, on se, että siksi ajaksi sokeasti antaudut käskyjeni alaiseksi.

— Annatteko minulle, mitä olen pyytänyt? Annatteko minulle kultaa maksaakseni velkani? En tahdo sitä lahjaksi, tahdon sen lainaksi, ja korot voitte määrätä mielenne mukaan.

— Ja jos annan? — kysyi tohtori oudosti hymyillen.

— Niin suostun tuntikauden tai kaksi olemaan teidän käskettävänänne. Älkää luulko minun pitävän lukua siitä, millaiset käskynne ovat. Olittepa juutalainen tai kristitty, muhamettilainen tahi pakana, se on minulle yhdentekevää. Voitte kernaasti käskeä minua, kuten velhojen on tapana, polkemaan virsikirjaa tai verelläni allekirjoittamaan sopimuksen paholaisen kanssa; se ei minua vähintäkään huoleta. En usko tätä nykyä virsikirjaan enkä katkismukseen, en piruun enkä hänen mummoonsa. On vahinko, etten oikein voi uskoa teihinkään, tohtori, sillä jotakin pitäisi kumminkin uskoa, jollei muun niin ainakin häpeän vuoksi.

— Voisin kysyä sinulta, nuori mies, — jatkoi salataitojen mestari, näyttämättä vähintäkään kärsimättömältä, — voisin kysyä sinulta, minkätähden sinä, joka et usko muuta, uskot sitä, mitä käsilläsi voit koetella, mikä kuitenkin usein on epävarmempaa kuin se, mitä sielullasi käsität. Voisin myös kysyä itseltäni, mitä hyötyä siitä on, että tuhlaan viisauden helmiä semmoiselle, joka on päättänyt jäädä samaan raakuuteen kuin järjettömät eläimet. Mutta sinä olet nuori, minä annan anteeksi tyhmyytesi ja tahdon siitä huolimatta näyttää sinulle, kuinka väärin teet, epäillessäsi sen taidon voimaa, joka kautta vuosituhansien on perintönä kulkenut muutamien harvojen valittujen kesken ja syystä on saanut nimekseen jumalainen tiede, lapis philosophorum, viisaiden kivi. Oletko valmis tottelemaan käskyjäni?

— Tehkää tahtonne. Mutta sopimallamme ehdolla. Kolmestasadasta riksistä voitte myydä sieluni.

— Pane siis yltäsi pois kaikki rauta ja teräs. Peitä itsesi tällä suojelevalla viitalla, joka ei laske lävitsensä tulta, vettä eikä ilmaa. Ota käteesi tämä magneetti, joka varjelee sinua pahoilta vaikutuksilta. Kokoa ajatuksesi ja rohkaise itsesi. Ennen kaikkea, muista pysyä vaiti, kun hetki on tullut, sillä vähinkin turhaan lausuttu sana voi turmella kaikkien vaivannäköjeni hedelmät.

— Ja jos yksi ainoa ihmiskielen synnyttämä ääniparka riittää hävittämään kaiken taitonne hedelmät, mitä tulee minun sitten mielestänne uskoa sen luulotellusta voimasta? — virkkoi nuorukainen halveksivasti. Totellen mestarin käskyjä hän pani nyt kuitenkin pois kynäveitsensä, irroitti viilekkeittensä terässoljet, pukeutui jossakin liimantapaisessa aineessa kastettuun viittaan ja otti käteensä pienen ankkurinmuotoisen magneetin.

— Sana, — vastasi viisas tohtori, — on hengen miekka ja kilpi. Miekka hullun kädessä voi lävistää hänen sydämensä, ja kaikki riippuu siitä, kuinka sitä käytetään. Silmäile näitä pulloja. Ne eivät sisällä mitään muuta kuin kastetta, eri tähtimerkkien aikana kerättyä, joiden yhdistetyt voimat voivat saada aikaan suuria asioita. Tämä lasipallo sisältää maailman neljästä vyöhykkeestä saatujen harvinaisten kasvien mehustetta, ja nämä kasvit on kerätty suotuisten kuunvaiheiden aikana, mutta en voi niiden salaisuutta sinulle ilmaista. Nyt piirrän tämän kehän ympärillemme suojelevaksi muuriksi ja asetan sen reunaan suitsutuksen, joka vartavasten on valmistettu niiden vihamielisten valtain torjumiseksi, jotka voivat meidän hankkeitamme häiritä…

Tätä sanoessaan veti vanhus punaliidulla ympyrän tuhkankarvaiselle lattialle niin, että sen keskipisteenä oli kolmijalka, ja sen reunoille hän asetti seitsemän pientä suitsutusastiaa, mutta hän itse sekä hänen oppilaansa jäivät seisomaan ympyrän sisäpuolelle. Suitsutus sytytettiin, ja ennen pitkää tulvi huoneeseen hyvänhajuisia, hurmaavia höyryjä.

Iso seinäkello näytti puolta kahtatoista.

— Kiertotähdet ovat meille suotuisat, — jatkoi tuo eriskummainen mies, alentaen äänensä kuiskutukseksi. Aika on käsissä, ja nyt pidä varasi, poikani! Ei sanaakaan enää, jos henkesi on sinulle rakas, ennenkuin annan sinulle luvan puhua!

Paul seisoi, yhäkin ylenkatseellisesti hymyillen taikapiirin sisällä, pitäen tarkasti silmällä kaikkia tohtorin liikkeitä, ettei herkkäuskoisesti joutuisi silmänkääntäjän taikatemppujen leikkikaluksi. Hänen uteliaisuutensa oli kiihtynyt, hänen mielikuvituksensa oli liikkeessä, mutta hän torjui miehuullisesti kaikki ilveilevät näköhäiriöt ja päätti pysyä tyynenä ja kylmänä paljastaaksensa pettäjän heti kohta, kun huomaisi hänen vehkeensä.

Nyt otti tohtori käteensä nuo neljä böömiläistä pulloa ja kaatoi niiden vesikirkkaan sisällön hitaasti lasipalloon. Paul jännitti huomiotansa keksiäksensä tämän seoksen tekemän vaikutuksen, mutta hän näki ainoastaan sakkaisen, öljynkaltaisen nesteen, joka täytti lasipallon melkein kolmanneksi osaksi.

Tämän tehtyä sytytti tohtori lasipallon alla alimmaisella kolmijalalla olevan väkiviinalampun. Muutamia minuutteja kului hiljaisuudessa, keltainen neste rupesi kiehumaan ja sekosi yhä enemmän, kunnes se vihdoin tummeni ja sakeni mustanruskeaksi, tulikiveltä hajahtelevaksi massaksi.

Silloin otti mestari kolmijalan alta vaskisen rasian ja aukaisi kannen. Vaskirasian sisällä oli sinkkirasia, sinkkirasian sisällä hopearasia ja hopearasiassa pienoinen kultapullo. Tästä pullosta kaatoi hän verkkaan ja juhlallisesti seitsemän tippaa ruskeaan, lasipallossa olevaan aineeseen.

Siinä silmänräpäyksessä näki Paul tämän aineen joutuvan kovaan käyntiin ja muuttuvan yhä vaaleamman karvaiseksi. Muutamien minuuttien kuluttua oli tumma pohjasakka laskeutunut lasipallon pohjalle ja sen päällä kiehui kristallinkirkas, ihmeen loistava ja ihana neste. Lasipallosta levisi tämä loiste, joka melkein huikaisi silmiä niinkuin kirkkain kuutamo, yli kaikkien esineiden suitsutusta täynnä olevassa huoneessa. Kaikki noiden kahden miehen ympärillä tuntui liikkuvan ja alkavan elää. Lattia notkui, kolmijalka tärisi, hyllyt kohoilivat, pöytä ylentelihe, uuni siirtyi, sulattimet vierivät edestakaisin, hehkuvat hiilet näyttivät karkelevan keskenään ja varjontapaisia olentoja vilahteli savun seassa, ikäänkuin hapuillen ympyrää kohden ja taas aaveentapaisesti kadoten tyhjyyteen.

Kello löi kaksitoista.

Paul näki huoneen liikkuvan ja välkkyvän, hän näki olentojen vilahtelevan ja taas katoavan. Hän ei uskonut silmiään, hän kosketti otsaansa. Hänen ohimonsa tykyttivät, poskensa hehkuivat, hän tahtoi vastustaa tätä petollisen mielikuvituksensa ilveilyä, mutta hänen kielensä kieltäytyi tottelemasta. Hän tunsi olevansa täydellisesti valveillaan: hän näki kaiken, kuuli kaiken, mutta hän ei voinut liikkua ja oli kadottanut puolet arvostelukyvystään.

Tuskastuneena, suuttuneena, epäluuloisena loi Paul silmänsä velhoon, toivoen huomaavansa hänessä jonkin varomattoman liikkeen, joka osoittaisi, että hän oli sellaisessa liitossa jonkun huoneeseen kätkeytyneen apulaisen kanssa. Mutta tohtori Martti seisoi siinä yhtä äänetönnä ja liikkumatonna tuijottaen, läpitunkevia silmiään pois kääntämättä, erääseen ympyrän kehän kohtaan, josta varjot alinomaa uudestaan tulivat savun seasta näkyviin. Sillä kohdalla paloi suitsutusastia sammuvalla liekillä, ja Paul luuli huomaavansa, että mestarin katsanto osoitti pelkoa, jota hän turhaan koki salata. Mitä se merkitsi? Uskoiko loihtija itse aaveitansa? Pelkäsikö hän niiden voivan päästä hänestä voitolle? Riippuiko ehkä kummankin elämä ja onni siitä, että tuo heikko liekki ei sammunut. Vartoivatko yön vihaiset vallat ainoastaan sen viimeistä riutumista, hyökätäksensä noiden uhkarohkeiden kimppuun, jotka uskalsivat heidän uhallansa nostattaa luonnon salaiset voimat salaisuuksien syvyyksistä.

Paulia hävetti: hän tunsi kauheaa, epämääräistä pelkoa. Hän oli luonnostaan rohkea ja pelkäämätön; hän olisi ollut valmis kaikkeen, mutta tuo tuntematon vaara, tuo vihamielinen, ruumiiton, käsittämätön, joka liikkui savun takana ja joka ei voinut olla muuta kuin näköhäiriötä, mutta sentään koko ajan muuttumistaan muuttui joksikin muuksi, täytti hänet kauhulla. Yhä himmeämmäksi kävi liekki, yhä tuskallisemmiksi muuttuivat poppamiehen kasvot. Vihdoin sammui viimeinen lepatteleva liekki suitsutusastiassa, ja samalla hetkellä tunsi Paul lattian notkahtelevan jalkojensa alla. Sadat tuhannet valot rätisivät, sadat tuhannet kuiskaukset kuuluivat hänen ympärillään. Liekit ympäröivät häntä, korkeat aallot loiskuivat hänen ylitsensä, hänestä tuntui kuin hän vajoaisi vajoamistaan penikulmain syvyiseen kuiluun. Kaikki pimeni, ja hän vaipui tiedotonna tuon salaperäisen kolmijalan viereen.

10. KULLANTEKOTAITO.

Nuorukaisen taas herättyä seisoi tohtori Martti hänen vieressään, kostutellen hänen huuliaan samalla elähdyttävällä juomalla, joka eilen oli palauttanut elon ja lämmön hänen suoniinsa.

— Älä pelkää, — sanoi vanhus pyyhkäisten ikäänkuin ankaran ponnistuksen perästä hien kurttuiselta otsaltaan, — vaara on nyt ohitse. Se oli hirmuisinta, mitä ikänäni olen kokenut; me kaikkivaltiaat kuolevaiset olemme kuitenkin heikkoja olentoja. En voinut edeltäpäin arvata, että uunista käyvä ilmanveto leyhyttelisi osan suitsutusta tästä pienestä vadista pois, ja tuo näköjään noin vähäpätöinen sattuma oli vähällä viedä henkemme. Vielä sekunti, ja elementtien henget, jotka olivat joutuneet vihansa valtaan siitä, että koetimme niitä nöyryyttää, olisivat hyökänneet kimppuumme ja tuhonneet meidät. Mutta samassa silmänräpäyksessä, kun heidän onnistui murtautua ympyrän kehän läpi, oli myöskin heidän valtansa ratkaiseva hetki ohitse. Se elonkehitys, jota he tahtoivat hävittää, oli saanut aikaa elpyäkseen lasipallossa. Kun elonmehuste oli valmis, ja pallo lakkasi loistamasta, vaipuivat elementitkin takaisin luonnolliseen tasapainoonsa, ja me olimme pelastetut. Nyt on sinulla lupa puhua, nuori mies! Se, mikä vielä on tekemättä, on vain vähäpätöistä verrattuna siihen, mitä jo olemme kokeneet.

Paul tunsi olevansa ihmeellisen virkeä, samoin kuin eilenkin. Mutta hänen voimiensa keralla palasivat myöskin epäilykset.

— Tohtori, — sanoi hän, — ette vieläkään ole saanut minua uskomaan. Aistimeni olivat äkillisestä taintumuksesta huumautuneet, ja sellaisessa tilassa ovat kaikki näköhäiriöt mahdollisia. Minun tulee nähdä enemmän, tulee nähdä se kylmäverisenä, uskoakseni teidän taitoanne.

— No hyvä, oletko nyt niin kylmä ja rauhallinen, niin selväpäinen ja niin valveillasi kuin katsot tarpeelliseksi voidaksesi tutkia tyynesti asiata?

— Toivon olevani. Teillä on jaloa viiniä, tohtori! Onko se tokaijia vaiko lakrymakristiä?

Tohtori Martti naurahti omituisella kummallisella tavallaan.

— Yksi ainoa pisara, — virkkoi hän, — siitä pienestä kultapullosta, jota äsken käytin, riittää muuttamaan inhoittavimman veden, vieläpä väkevimmän myrkynkin nektariksi, jonka kanssa etelän jaloimmat viinit turhaan koettaisivat kilpailla. Mutta koska nyt hyväksi onneksi arvelet olevasi täydessä järjessäsi, niin katso tuota palloa, joka oli tulla meille niin kalliiksi, mutta joka nyt onkin antava meille aarteen, jota kuninkaat ja oppineet miehet turhaan ovat koko elämänsä ajan tavoitelleet. Sano minulle, mitä näet?

— Minä näen — sanoi Paul yhä enemmän kummastuen — alinna pohjalla mitä ihanimman, vihannan maiseman metsineen ja järvineen, vuorineen ja virtoineen. Olen erottavinani jok'ainoan puun, jok'ainoan kiven. Todellakin, maalari kadehtisi teiltä tuota kirkasta järveä… Mutta onko mahdollista? Luulen näkeväni veden väreilevän ja puiden notkuvan tuossa keinotekoisessa maisemassa. Eikö niin, tohtori, se on kai jokin optillinen näköhäiriö?

— Ei suinkaan. Toisella kerralla voisin näyttää sinulle eläviä joutsenia tuolla järvellä ja juoksentelevia hirviä tuossa metsässä; niin, eläviä ihmisiäkin alle neljännestuuman pituisia. Mutta se koe vaatii suuria valmistuksia. Mitä näet vuorien yläpuolella?

— Näen mustan pilven kirkkaansinisellä taivaalla uiskentelevan. Nyt se selkenee, nyt se hajautuu. Tohtori … taivaan nimessä … ei, tämmöistä en ikinä ole voinut mielessäni kuvitella!

— Kerro minulle, mitä näet!

— Auringon!… Auringon, joka on pienempi kuin leinikön kukka, ja kuitenkin se on niin kirkas, että tuskin voin sen loistoa sietää.

— Ymmärtääksesi, etten tahdo sinua pettää, — lausui oppi-isä, — tahdon sanoa sinulle, että se, mitä sanot auringoksi, todellakin on näköhäiriö, vaikka sen merkitys on suuri. Näet tässä sen salaperäisen liuoksen, joka minun niin paljolla vaivalla ja vaaralla on onnistunut koota kappalten sydämistä. Seitsemän tippaa sitä tähtimehuketta, jota olen kultapullossa tallettanut, on riittänyt voimistamaan ja elähdyttämään kasteen ja kasvien nukkuvia voimia, ja siitä syntynyt ilmiö oli tuo valonloiste lasipallossa. Tämä valo ja tämä voima ovat nyt yhdistyneet verrattomaksi nesteeksi, joka on erottautunut uudeksi, vaikka varsin pieneksi loistavaksi palloksi. Se paistaa kuin aurinko, sanot sinä. Sano mieluummin: kuin aurinkojen aurinko, sillä tämä pallo ei sisällä ainoastaan auringon valon ydintä, vaan tähtien, niin, koko maailman avaruuden ytimen. Nuori mies, sanot ylpeillen itseäsi ajattelijaksi: tässä on maailmanajatus ruumiillisessa muodossa silmäisi edessä! Sanot itseäsi luonnontutkijaksi: tässä ovat kaikki luonnon alkuaineet yhteensulaneina ja koottuina yhteen kohtaan. Etsit viisautta, sinä tomun muurahainen: minä sanon sinulle, että tässä on tulos vuosituhansien viisaudesta, jota vielä vastaisetkin vuosituhannet turhaan tavailevat. Nuo mielettömät ihmiset pyytelevät kultaa, tyydyttääkseen halpoja himojansa, eivätkä tiedä, että kulta on maailmaa koossa pitäväin voimain jähmettynyt ja eloton yhdistys. Kulta on ihmisten jumala, mutta se jumala on vain maailmansielun kuollut ruumis, ja ainoastaan salaisuuksiin tutustunut viisas voi hallita sen todellista olemusta.

— Siis, — kysyi Paul. — ette tunnusta minkään muun Jumalan olemista kuin maailmansielun?

— Uskotko sinä mitään muuta?

— En.

— Tiedä siis, — jatkoi tohtori huolettomasti, tuhlaamatta sen enempää sanoja noin selvään asiaan, — että tämä pallo sisältää kultaliuoksen. Jonkinlaisella varovaisuudella voi tämän liuoksen ottaa erilleen, ja silloin saan nestettä noin kaksisataa tippaa, joista jokainen riittää synnyttämään lähes kolmekymmentä luotia kultaa teidän painojenne mukaan. Jos laskemme jokaisen luodin 24 riksiksi, niin voimme kullakin tipalla synnyttää 720 ja koko tällä loistavalla pallolla 144.000 riksin arvosta kultaa. Se on tosin kyllä varsin vähän sen suhteen, mitä voimme saada aikaan suuremmin valmistuksin, mutta meidän nykyistä tarvettamme varten lienee siinä tarpeeksi. Pidä nyt silmällä, mikä muutos nesteessä tapahtuu siinä itsessänsä asuvan voiman vaikutuksesta!

Paul katseli taas tuota vihantaa maisemaa keinotekoisine aurinkoineen ja näki sen vähitellen pimenevän niinkuin ukkosilmalla. Aurinko peittyi pilviin, salamat välähtelivät, sade näytti virtanaan maahan vuotavan. Hetken kuluttua ei maisemasta ollut mitään näkyvissä, kaikki oli pimeätä, ja tuo äsken heloittava aurinko näytti himmennetyin valoin uivan suurena öljypisarana samean nesteen pinnalla.

— Nyt on aika erottaa liuos, — sanoi mestari, ja mitä suurinta varovaisuutta noudattaen onnistui hänen nostaa tuo öljymäinen pallo tuskin tuumankorkuiseen valkeasta kristallista valmistettuun pulloon, jonka hän otti poveltaan.

Kun tämä oli onnellisesti toimitettu, tarkasti hän kolmea ennenmainituista uunissa olevista neljästä sulattimesta ja sekoitti niiden sisällyksen neljänteen, joka pantiin kovaan kuumuuteen. — Näissä kolmessa sulattimessa — sanoi hän — on suolaa, rikkiä ja elohopeaa, jotka muodostavat kaikkien kappalten kokoomuksen. Kun liuos yhdistää niihin voimansa ja väkensä, syntyy se metalli, jota ihmiset ahnehtivat ja joka todellakin sisältää niin kasvi- kuin kivikunnankin ytimen, nimittäin kulta. Huomaa: ainemäärä on tällä kertaa vähäinen, ainoastaan kolmekymmentä luotia, tai juuri niin paljon, että yksi tippa liuosta riittää sitä voimistamaan. Nyt kaadan yhden tipan seokseen…

Hiljainen kihinä kuului, ja neljännessä sulattimessa oleva aine alkoi hehkua. Kuumuus eneni, kunnes sulattimen koko sisältö hehkui valkeana, ja tohtori näytti erinomaisen tarkkaavana laskevan määräsekunteja. Kun luku oli täysi, nosti hän sulattimen tulelta ja asetti sen jäähtymään.

Huolimatta kaikesta siitä eriskummallisesta, mitä hän äsken oli nähnyt, ei Paul ollut lakannut epäluuloisesti valvomasta kaikkia vanhuksen liikkeitä, ja nyt teroitti hän huomionsa kaksinkertaiseksi, katsoakseen, ettei velho vielä viime hetkellä saisi pistää kultaa sulattimeen. Mutta hän ei huomannut olevan mitään aihetta pelkoonsa. Tohtori pysyi tyynenä jonkin matkan päässä sulattimesta, joka viimein jäähtyi niin, että sen sisällys näytti jähmettyneeltä.

— Tarkasta itse! — sanoi mestari.

11. NUORI PANKKIIRI JA VANHA YLIOPPILAS.

Sen yön jälkeisenä aamuna, joka oli käytetty noihin kummallisiin kokeisiin tohtori Martin laboratoriossa, istui Paul Bertelsköld ullakkokamarissaan, vaipuneena sen kultakimpaleen katselemiseen, jonka hän oli saanut salatieteiden opettajaltansa. Hän oli punninnut tuon loistavan metallin herkällä ja luotettavalla vaa'alla; hän oli tarkkaan laskenut sen painon, joka tuon kokoisella kultakappaleella tuli olla ollakseen puhdasta kultaa; hän oli koetellut sen kovuutta muita metalleja vastaan, ja kaikki sai hänet vakuutetuksi siitä, että tuo pieni, mutta raskas kimpale, jota hän piteli kädessään, oli oikeata, sekoittamatonta, kemiallisesti puhdasta kultaa.

Tämä kiinnitti erinomaisesti Paulin mieltä. Mitä hän huoli kullan raha-arvosta? Olihan se kyllä jotakin, jota hän voi käyttää maksaakseen velkansa tai pudistaakseen päältään omatunnon nuhteet; muutoin se oli hänestä jonninjoutavaa. Mutta tiede, kullantekotaito ja kyky uhmata sillä maailmaa — mikä ääretön ala nuorukaisen kunnianhimon tyydyttämiseksi!

Vuosituhansia olivat ihmiset madelleet tuon viheliäisen metallin edessä. Viisaat ja hullut olivat kumartaneet sen kaikkivaltiutta. Kuinka monta hyvettä ja kuinka monta vielä useampaa rikosta olikaan kulta maailmaan tuonut, työmiehen vaivalloisesti säästetystä rahasta aina ahnaan koronkiskurin aarteisiin, joita leskien ja isättömien kyynelet olivat kostuttaneet! Nyt oli hänellä vallassaan tuo taikavoima. Nyt voi hän mielensä mukaan luoda aarteita, joiden edessä valtakunnat ja kansat nöyrtyisivät, taistella rikkaan röyhkeyttä vastaan, äärettömästi lieventää köyhäin hätää, hävittää kaikki yhteiskunnalliset erotukset, auttaa heikkoja, musertaa hirmuvaltiaat, tehdä tyhjiksi kaikki kuolevaisten laskelmat, ja levittää valoa ja rikkautta näille pohjolan raukoille rajoille, hänen syntymäseuduilleen. Ei mikään näyttänyt hänestä olevan mahdotonta sille, jolla vain oli kultaa; hän tahtoi antaa kannatusta tieteille, tukea taiteita, viljellä erämaat. Kaikki muuttuisi, kirkastuisi, tulisi täydelliseksi ja loistaisi ennen aavistamattomassa sivistyksen valossa: hän olisi se, joka antaisi maailmalle toisen muodon, ja miljoonat nimittäisivät häntä hurmautuneina pelastajaksensa, uudistajakseen…

Kun hän toisekseen ajatteli, kuinka monien vuosisatain kuluessa turhaan oli mietitty tuota suurta keksintöä, kuinka monet viisaat koko elämänsä turhaan olivat työskennelleet päästäksensä tämän keksinnön perille ja mikä neron ja ponnistuksien paljous turhaan oli uhrattu tämän viisasten kiven keksimiseen, silloin laajeni hänen nuori sydämensä, silloin tunsi Paul olevansa tiedemies ja voivansa Arkimedeen tavoin sanoa hämmästyneelle maailmalle: minä olen sen keksinyt. Hän ei tosin ollut sen keksijä; mutta hän tekisi keksinnön hedelmälliseksi. Hän selvittäisi kemiallisesti kullantekotaidon mahdollisuuden; tätä tietä hän tulisi sitten kappalten alkulähteelle. Hän ymmärsi vallan hyvin, että Martti-tohtorilla oli sangen vanhentuneet käsitykset kappalten kemiallisesta kokoomuksesta; kyllä siinä oli muitakin alkuaineita kuin suola, rikki ja elohopea! Olihan siinä flogiston, tuli-ilma, ja kaikenlaisia muita merkillisiä aineita, joita kemia juuri siihen aikaan sai ilmi. Mutta oppilas näki tässä pitemmälle kuin mestari; hän tahtoi laatia uuden järjestelmän, ja kun hän taisi muuttaa suolan, rikin ja elohopean kullaksi, niin merkitsi se samalla sitä, että hän voi palauttaa kaiken aineen sen yksinkertaisimpaan muotoon ja anastaa sen taikasauvan, joka avaisi ja valaisisi luonnon kaikki salaisuudet.

Kiintyneenä näihin suuriin aatteisiin, Paul tuskin kuuli, että ovi aukeni, ja sisään astui henkilö, joka siihen aikaan oli siksi tunnettu Turun ylioppilaiden kesken, että hän kyllä ansaitsee lähemmän tuttavuuden tekemistä.

Ajateltakoon kuuden jalan ja kuuden tuuman pituista jättiläistä, jonka paksuus oli pituuden mukainen, partaista, punaposkista, iloista ja hyvänsävyistä, joka kasteessa oli saanut nimen Eudoksius Lejonfäll, mutta jota kumppanien kesken lyhyyden vuoksi sanottiin Leoksi. Itse nimessäkin ilmautui jo taistelu Marsin ja Minervan välillä, ja Leon tyly kohtalo vaati, että tämä taistelu jatkuisi kautta koko hänen elämänsä. Ollen vanhan, Lappeenrannassa kaatuneen karoliinin poika, oli hänet ottanut huostaansa hänen armelias enonsa, joka oli pappina Hollolassa, ja vihasi sotilasammattia pahemmin kuin syntiä. Näin ollen piti Leosta, tahtoipa hän sitten tai ei, tulla pappi, ja mitäpä muutakaan varten hän sitten opintoja harjoittaisi? Mutta Leolla oli yhtä huono pää kuin hyvä sydän ja vahvat käsivarret. Sen sijaan, että hänestä olisi tullut sotamies, talonpoika tai käsityöläinen, pantiin hänet kuudentoista vuotiaana kouluun ja hän oli kuudenkolmatta ikäisenä ehtinyt niin pitkälle, että nipin napin pääsi ylioppilaaksi. Nyt hän oli jo kolmenneljättä vanha, vankka ja lujakourainen, mutta edistyminen opin tiellä sujui häneltä huonosti. Leo pystyi vaikka mihin, paitsi lukemaan. Hän nikkaroi ja sorvasi, teki suksia ja luistimia, hioi partaveitsiä, hoiti hevosia, hakkasi halkoja ja valmisti punssia. Ollen rauhallinen kuin lammas, ei hän omiin hoteisiinsa jätettynä loukannut ketään ihmistä; mutta kun oli ryhdyttävä noihin tulisiin otteluihin Turun kaduilla kisällejä ja merimiehiä vastaan, silloin työnnettiin Leo taistelun eturintaan, ja hän otti leveään selkäänsä kaikki iskut, jotka oli tarkoitettu hänen ystäviään kaatamaan, samalla kun hän itse, sitten kun hänen hidas verensä kerran oli päässyt liikkeelle, unhotti rauhaisan luonteensa ja jakeli järeällä nyrkillänsä sellaisia hyväilyjä, että ne olisivat voineet häränkin kaataa, saati sitten vaskisepänsällin. Kaikkien näiden ansioittensa tähden olikin Eudoksius Lejonfäll kaikkien kumppaniensa suosikki, eikä liene koko yliopistossa ollut ketään, joka ei mielellään olisi suonut hänelle mitä parhainta menestystä tukalassa papintutkinnossa — ei ketään, lukuunottamatta noita pöyhkeitä ja jäykkäniskaisia teologian professoreja, sillä he olivat toista mieltä, eikä mikään papin puute ollut silloin vielä voinut taivuttaa heidän kivikovia sydämiään. Papinkokelas oli jo kymmenkunnan vuotta kahdesti viikossa ajanut partansa, eikä vieläkään näkynyt hänen leukansa alla vilahdustakaan tuosta kunnianarvoisesta papinkauluksesta.

Tämä arvoisa civis academicus se nyt tunki kookkaan ruumiinsa kaitaisesta ullakkokamarin ovesta sisään ja keskeytti Paulin niistä suurenmoisista mietteistä, joita tuo merkillinen kultakimpale oli hänessä herättänyt. Huoli kuvastui Leon rehellisiltä kasvoilta, ja hänen näytti olevan vähän vaikea ilmoittaa asiaansa.

— Tarvitsetko rahaa? — kysyi Paul, joka oli tottunut sellaisiin asioihin ja nyt ensi kerran voi tehdä tämän kysymyksen pankkiirin tyynellä itseluottamuksella.

— En, — vastasi Leo rutistellen armottomasti kulunutta sarkalakkiaan. — Olen joutunut pahempiin pinteisiin kuin härkä teurastuspenkissä. Alanus tahtoo minua respondentiksi.[9]

Henrik Alanus oli luonnollisen teologian dosentti ja häntä pidettiin lutherilaisen oikeauskoisuuden pylväänä.

— Vastaa niinkuin paavi vastaa: non possumus!

— Ei käy päinsä. Hän olisi tahtonut Arenanderia, mutta Arenander sairastui. Väitöskirja on jo naulattu seinälle ja tulee ylihuomenna tarkastettavaksi.

— No, respondoi sitten. Olethan vanha teologi: käyneehän se sinulta niinkuin tupakoiden vain.

— Ei, se ei käy. Ymmärränkö minä hänen heprealaista codexiaan, johon kärpäset ovat tehneet niin monta schevataa, ettei Gadolinkaan voi sitä lukea! Mutta jos kieltäydyn, niin häpäisee hän minut koko tiedekunnan edessä, ja minulla on aikomus suorittaa tutkinto ensi kevännä. Katso, Paul, siksi olen nyt ajatellut, että sinä kerran voit tehdä minulle hyvän vastapalveluksen korvaukseksi kaikista niistä kerroista, jolloin olen takonut sinulle perpetuum mobilea ja auttanut sinua valamaan luoteja ja paistamaan kissoja haaskoiksi ketuille, kun viime syksynä olimme Paraisissa metsästelemässä. Nyt voit ruveta respondentiksi minun sijastani; niin voittaa Alanuskin siinä kaupassa, ja minun tulevaisuuteni on turvattu.

— Vai niin. Ja ylihuomenna sanot? Mitä väitöskirja käsittelee?

— Ontologiaa. Se käsittelee todistuksia Jumalan olemassaolosta contra atheistas. Koko akatemia tulee sinne. Siitä tulee vallan merkillinen väittely. Opponentteina[10] ovat Janne Seleen ja Nisse Hjelt.[11] Sanotaanpa vielä, että tuomiorovasti Prysskin esiintyy ylimääräisenä.

— Mutta en ole lukenut hepreaa sitten kuin koulussa.

— Vähät siitä, tietäähän koko maailma, että sinä taidat, mitä vain tahdot. Mene minun sijastani, niin leikkaan sinun uuteen purteesi purjeen, jonka vertaista ei ole koko Turussa.

— Olkoon menneeksi, minä rupean respondentiksi sinun sijastasi. Contra atheistas? Kiitän nöyrimmästi. Olipa hyvä, Leo, että tuo johtui mieleesi. Nyt me kerran saamme pitää hauskaa. Saatpa nähdä, kuinka minä panen kirkkoisien päät pyörälle.

12. NELJÄ VALTIOSÄÄTYÄ JA VANHA TUTTAVA.

Oli siis päätetty, että Paul Bertelsköld ystävänsä Eudoksius Lejonfällin sijasta olisi respondenttina tuossa juhlallisessa väittelytilaisuudessa. He menivät yhdessä suoraa päätä dosentti Alanuksen luo, ja kun tämä oppinut mies samoin kuin moni muukin kuolevainen ihaili heliseviä nimiä ja oli kuullut nuorta Bertelsköldiä mainittavan Suomen yliopiston nousevaksi tähdeksi, suostui hän kernaasti vaihtamaan paksupäisen papinkokelaan nuoreen sukkelapäiseen kreiviin.

Nuorukaiset kulkivat edelleen kaunista aamua ihaillen ja joutuivat niin huomaamattaan rantakadulle Auran siltojen alapuolelle. Ihastuksissaan tahtoi Leo tarjota ystävälleen tuoretta ahvenanmaanjuustoa, joka oli sen ajan viattomia herkkuja ja jota ruokahaluisten ylioppilaiden oli tapana ostaa suoraan pursista.

Rannassa olikin ihan äsken tullut saaristolaislaiva, ja nuorukaiset kapusivat lautaa myöten kannelle. Mutta he olivat erehtyneet: se ei ollutkaan ahvenalainen, vaan pohjalainen, lastattuna siemenohrilla, joista silloin sattui olemaan puute Turussa.

— Odotapas, — sanoi Leo. — Kysytään noilta pohjalaisilta silakansyöjiltä, mitä hyvää heillä on. Saako ostaa hyvää voi-onnea kolmella äyrillä kappaleen?

— Saapa niinkin, — vastasi nuori rivakka talonpoika, joka työskenteli suuren luukun luona. — Ja kaupantekijäisiksi saa jämeätä kankea tai pehmoista patukkaa.

— Sinulla on varmaankin ollut hyvä tuuli matkalla, koska vielä on ilmaa suupielissäsi, — vastasi Leo. — Lohenne on kai tavallisuuden mukaan puoleksi päitä ja puoleksi pyrstöjä.

— Minä talletan herran varalle ensimmäisen päättömän ja pyrstöttömän lohen, jonka saan, — vastasi talonpoika.

— Mistä olet kotoisin? — kysyi Paul, jota nuoren miehen reippaat vastaukset miellyttivät.

— Isokyröstä, jos oikein muistan, — vastasi talonpoika.

— Oletko täällä omalla laivallasi?

— Tuuli on Herramme oma, laiva on enon ja toinen puoli lastia on minun.

— Kuka on enosi?

— Sen voi herra kysyä häneltä itseltään, jos hänellä on halua ruveta satuja juttelemaan, — vastasi talonpoika.

Pienestä huononpuoleisesta, laivan perässä olevasta kajuutasta kompuroi nyt vanha, kookas mies, puettuna kuluneeseen lammasnahkaturkkiin ja kääntyi puhuen nurkuvalla, äreällä äänellä, suuren luukun luona olevan talonpojan puoleen. — Kuka on antanut sinulle luvan panna uuden laudan rantaportaaksi? — murisi hän, — vanha lauta olisi ollut yhtä hyvä. Ja mihin olet pannut köydenpätkän, sinä tuhlaava lurjus? Sanon sinulle, Joonas, että minusta tulee köyhä mies tämmöisten tuhlarien käsissä. Älä otakaan vain ostaaksesi piimää väelle sentähden, että olemme tulleet maihin.

— Mutta miehet ovat kärsineet paljon vanginmuonasta matkalla; eivätköhän he voisi saada vähän tupakkaa mielensä iloksi? — kysyi Joonas tyhmäksi tekeytyen.

— Tupakkaako? Oletko ihan hullu? Mistä me ottaisimme rahaa kalliiseen tupakkaan? Mutta maltapas; voit antaa heille venäjänlehtiä miestä kohden puoli naulaa tai niille paikoin, sillä ehdolla, että pidätät yhdeksän talaria kuukauspalkasta.

— Eiköhän se tee kaksi kertaa enemmän kuin mitä tupakka maksaa Turussa? — kysyi Joonas yhä yhtä tyhmänä.

— Se ei kuulu sinuun. Jollakinhan pitää ansaita. Minusta tulee keppikerjäläinen näiden ahmattien käsissä; eiväthän he tee muuta kuin syövät aamusta iltaan. Ja nyt he luulevat tulleensa Kaanaanmaahan, kun tulimme Turkuun! Saatpahan nähdä, että nämä ahneet turkulaiset vaativat sekä satamarahan että tuulaakin! Kuka se sitten saa kaiken maksaa? Ja nyt miehet aikovat mennä maihin juomaan, niin että minä saan palkata väkeä purkamiseen. Mutta siitä ei tule mitään, sanon minä. Aion jäädä laivaan; se käy sitäpaitsi huokeammaksi.

— Ei eno voi asua kajuutassa Turussa ollessaan, — rohkeni Joonas taas huomauttaa. — Mitä ihmiset sanoisivat, jos Vaasan rikkain kauppias asuisi niin kurjasti tullessaan maan pääkaupunkiin. Se vahingoittaisi enon luottoa.

— Niinkö luulet? — No, minun täytynee sitten muuttaa Eerikin luo, vaikka siellä saanenkin maksaa kauniit juomarahat. Mutta voinhan ottaa venepojan mukaani, niin pääsen samalla maksulla. Sisareni poika, sen vietävä, kuuluu myöskin olevan Turussa. Mitä nuo junkkarit tuossa seisovat meitä töllistelemässä?

— He ovat tulleet kysymään, onko meillä täytettyjä ahmoja akatemiaa varten, — vastasi Joonas.

— Ehkä herrat voivat neuvoa meille tien Ljung-nimisen puutarhurin luo?

— Oletteko valtiopäivämies Larsson Vaasasta? — kysyi Paul, joka tarkasti oli kuunnellut tuota tuttavallista keskustelua.

— Palvelijanne, — vastasi ukko äreästi.

— Nimeni on Paul Bertelsköld, ja pyydän toivottaa enon tervetulleeksi Turkuun! — sanoi Paul ja ojensi odottamattomalle sukulaiselleen kätensä, vaikkei ollutkaan häneen erittäin ihastunut.

— Vai niin, on hupaista tutustua sinuun, — sanoi vanha Larsson, jonka lukija tuntenee entiseksi tuttavaksi ja melkoisesti epäonnistuneeksi jäljennökseksi isästään, tuosta komeasta porvariskuninkaasta. Lauri Larsson nuorempi ei hänkään enää ollut mikään maitovasikka; hänestä oli niinä yhdeksänätoista vuotena, jotka ovat kuluneet siitä, kun hänet viimeksi näimme, tullut kullanhimon harmaannuttama ukko.

— Oletpa kasvanut pitkäksi pojaksi, — jatkoi vanhus leppeämmin ja pudisti nuorukaisen kättä. — Noissa vilkkaissa silmissäsi on jotakin, joka muistuttaa äidistäsi, poika. Jäykkä nainen oli äitisi nuoruutensa päivinä, ja kaunis kuin synti, sen voin sanoa, vaikka hän onkin sisareni. No, siinä ei ollut mitään pahaa. Sanotaan, että äitisi ja velipuolesi välit eivät ole oikein hyvät. Mutta siitähän saamme puhua sittemmin.

— Varsin hyvin, — sanoi Paul. — Jos enoa haluttaa, voimme mennä yhdessä Suruttomaan.

— Ei vielä, lapsi, ei vielä. Minun täytyy pitää väkeäni silmällä, sillä jos jätän heidät omiin valtoihinsa, seisovat he täällä töllistellen koko päivän, niinkuin eivät milloinkaan ennen olisi nähneet taloja ja katuja. Mutta minä tulen päivälliselle; jos tulet minua noutamaan, niin en tarvitse opasta.

Nuori talonpoika astui nyt suuren luukun äärestä pari rohkeaa askelta eteenpäin ja tarttui tervaisella kourallaan Paulin hienoon kreivilliseen kätöseen. — Kas, hyvää päivää, Pertensölt, — sanoi hän suomalaisella murteellaan. — Näyttääpä siltä kuin olisimme sukua toisillemme. Minä olen Joonas Perttilä, Eerikki Ljungin nuorempi veli ja Perttilän Pennan ottopoika.

Paul ojensi kätensä tuolle avosydämiselle miehelle, kenties vähän hämillään, sillä niin kokonaan ei Paul vielä ollut vapautunut perimistään ennakkoluuloista, ettei olisi muistanut olevansa kreivi talonpojalle kättä antaessaan. Mutta hän oli sekä äidiltään että Suruttomassa oppinut vapaamielisempiä mielipiteitä kuin mitä siihen aikaan oli tavallista hänen säädyssään, ja hän lausui vain sen leikillisen huomautuksen, että jos hänen toinen enonsa, rovasti Larsson, nyt olisi läsnä, edustaisivat nämä neljä sukulaista kaikkia neljää valtiosäätyä.

— Niin tekisimmekin, — vastasi talonpoika reippaasti.

— Eikä sinun tarvitsisi sitä hävetä, sillä Lauri-eno on ollut, ja minä olen valtiopäivämies.

— Sinäkö, joka tuskin olet kolmenkymmenen vuoden vanha! — huudahti Paul kummastuen.

— Juuri ummelleen kolmenkymmenen, — vastasi talonpoika. — Mutta se ei estä, että kihlakunta kolme viikkoa sitten valitsi minut, ja nyt aion lähteä täältä valtiopäiville Tukholmaan, saatuamme ohramme myydyksi.

— Mutta miksi ei Lauri-enoa uudelleen valittu? — kysyi Paul.

— Asia on, nähkääs, semmoinen, — kuiskasi Joonas, — että eno on vuosi vuodelta tullut rikkaammaksi ja vuosi vuodelta ahneemmaksi, mutta se ei miellyttänyt vaasalaisia, ja sentähden he ovat tänä vuonna valinneet Grönbergin. Taitaa syntyä kuumat ottelut Tukholmassa. Herrat aikovat pitää kurissa nuoren kuninkaan, mutta me talonpojat emme aio sitä sallia; hän kuuluu olevan hyvä ja kansanomainen nuori mies, ja sentähden me tahdomme päästää hänet hallitsemaan. Sukumme on aina pitänyt kuninkaan puolta herroja vastaan, ja Jumalan avulla aion minäkin tehdä samoin. Mutta etkö sinä aio valtiopäivämieheksi?

— En ole tullut tuota ajatelleeksi, — vastasi Paul hymyillen. — Minulla on tätä nykyä muuta ajateltavaa.

— No, toinen toimi voi olla yhtä hyvä kuin toinenkin, kun vain pelkää Jumalaa ja kunnioittaa esivaltaa. Mutta olisipa hyvä, jos saisitte jonkun kunnon papin täällä Turussa puhumaan Lauri-enon kanssa, sillä hän on niin kauhean itara, että se on jo aivan liikaa. Hänellä on vähintäänkin viisi tynnyriä kultaa eikä raatsi itse syödä muuta kuin kuivaa leipää, kun voi on kallista ja silakka maksaa rahaa. Kun hän tahtoo oikein herkutella, juo hän kaljaa päälle, ja kun kaljaa pannaan, mittaa hän maltaat tuopin mitalla. Jos en minä vastoin hänen selvin sanoin lausuttua tahtoansa olisi salaa hankkinut laivaamme muutamia lampaanlapoja ja silakkanelikkoa ja tynnyrillistä kotona pantua olutta, niin olisimme matkalla kuolleet nälkään.

13. LAURI LARSSON NUOREMPI.

Vanha, ihmiskunnan lapsuuden ajoilta polveutuva tarina kertoo meille, että kaikki pahat henget alkujaan ovat langenneita enkeleitä. Samoin kuullaan joskus sanottavan, että kaikki paheet ovat ainoastaan liioiteltuja hyveitä. Mutta kun tätä lienee vaikea todistaa, koska useat paheet ovat ainoastaan liioiteltuja itsekkäitä luonnonviettejä, niin ei voitane kieltää, että muutamat niistä tahroista, jotka pahimmin pimentävät ihmissydäntä, ovat alkujaan olleet luvallisia, vieläpä kiitettäviäkin ominaisuuksia, jotka oikeaan määräänsä kehittyneinä ovat olleet omistajilleen kunniaksi.

Larssonit olivat miespolvien kuluessa suurella uutteruudella, säästäväisyydellä ja toimeliaisuudella kohonneet melkoiseen varallisuuteen, ja nämä hyvät ominaisuudet olivat kehittyneet korkeimmilleen porvariskuninkaassa. Mutta jo hänessä oli tämä vireys, tarkkuus ja säästäväisyys ehtinyt korkeimman jyrkänteen partaalle. Jo hänessäkin läheni tavaran hankkimisen halu sitä pistettä, jossa se lakkaa olemasta hyve ja muuttuu paheeksi; mutta hänessä hillitsivät sitä muut voimakkaat vaikuttimet, etupäässä hänen järkähtämätön oikeudentuntonsa ja suuri isänmaanrakkautensa. Pojassa nämä hillitsevät voimat eivät enää vaikuttaneet; tässä meni tuo hyvä ominaisuus jo yli rajainsa ja muuttui samassa vastakohdaksensa. Kaikki muuttui itsekkääksi: toimelias ahkeruus muuttui levottomaksi voitonhimoksi, tarkkuus itaruudeksi, säästäväisyys ahneudeksi, ja Larssonin suvun johtava periaate vajosi yht'äkkiä alas työn korkeasta kunniasta häpeällisimpään kaikista paheista: ahneuden sammumattomaan, kaiken muun syrjälle sysäävään kullanjanoon.

Tuskin löytynee pahetta toista, jonka juuret tunkeutuvat niin syvälle sydämen sisimpään sopukkaan. Ylpeä voi väliin olla nöyrä, kostonhimoinen tuntee tarvitsevansa rakkautta, hekumallinen voi hävetä, juopunut katua; mutta saituri ei koskaan nöyrry, rakasta, häpeä eikä kadu. Nukkuipa tai valvoi, hänellä ei ole muuta kuin yksi ajatus, yksi epäjumala, yksi tarkoitusperä, jonka tähden hän elää ja puuhaa: kultaa, kultaa, ja vielä enemmän, yhä vieläkin enemmän, eikä ikinä tarpeeksi kultaa, kultaa. Säälittävä, langennut kuva ennen muinoin ihanasta enkeliolennosta — ihminen, kuinka syvälle voitkaan vaipua tomun jumaloimiseen!

Vanha patruuna Larsson oli tavattoman hyvällä tuulella tulla tuiskahdettuaan rauhalliseen Suruttomaan vanhan, kuivettuneen haapapuun tavoin, jonka tuuli on kaatanut vihantaan hernemaahan. Hänen hyväluontoiset sukulaisensa olivat hänet vieraanvaraisesti ja ystävällisesti vastaanottaneet. Hän oli ensi kerran kahteen viikkoon syönyt tarpeeksensa, eikä se hänelle mitään maksanut. Hänelle oli tarjottu vapaa huone ja elanto Ljungilla, niin kauan kuin hän viipyisi Turussa, eikä sekään mitään maksanut. Hän oli saanut sijoitetuksi juoksupoikansa, Jeppe Flatnabbin, renkitupaan asumaan: täten säästyi miehen ruoka ja patruunan juomarahat. Hänen oli vihdoin, vaikka puutarhurilla ei milloinkaan ole niin kiire kuin toukokuussa, onnistunut houkutella avuliaalta sukulaiseltaan hänen hevosensa ja puutarharenkinsä siemenlastin purkamiseen, ja siten säästyi vielä enemmän rahaa.

Tässä kaikessa oli pihti, joka puristi ja jonka Larsson vallan hyvin ymmärsi, ja se oli se, että Eerikki Ljung oli tarvinnut yksityisiä varoja, paitsi mitä kruunu oli määrännyt kasvitarhaa varten, naimisiin mennessään. Muut olisivat ehkä ymmärtäneet kruunun kustannuksella säästää itsellensä mitä tarvitsivat, mutta sitä tehdäkseen oli Eerikki Ljung ollut liian tunnollinen. Käytettyään rakastettuun puutarhaansa enemmänkin kuin oli kruunulta saanut, ja sen lisäksi perustettuaan vähäisen kotinsa tyhjästä, huomasi hän olevansa tuhannen riksin velassa rikkaalle vaasalaiselle sukulaiselleen, kauppias Larssonille, ja tuhat riksiä oli aika suuri summa. Velkakirja oli täysin laillisessa kunnossa, korot oli säännöllisesti suoritettu, mutta pääoma oli maksamatta, ja kun velkakirja oli tehty kolmen kuukauden irtisanomiselle, oli se kuitenkin, niinkuin helposti voi käsittää, rautainen pihti, joka piti rehellistä kasvitarhantirehtööriä arveluttavassa pinteessä.

Suruttoman asukkailla oli siis monta syytä pitää vierastaan hyvällä tuulella, ja hänen edessään kursailtiin kaikella mahdollisella tavalla. Eriikka oli paremmalla menestyksellä kuin ennen Hammarbyssä käyttänyt hyväkseen kaikkia talon varoja. Cecilia oli ottanut patruunan kaikki kapineet — lammasnahkaturkinkin — erityiseen huostaansa. Lasten nenät oli puhdistettu, ja heidät oli työnnetty esiin esiteltäviksi. Paulkin oli kaikkeen tähän katsoen vapautettu velvollisuudestaan tehdä tiliä siitä, miten hän aikoisi maksaa velkansa, eikä rauhaisessa Suruttomassa nyt ajateltu muuta kuin sitä, miten vierasta parhaan mukaan voitaisiin kestitä ja hänelle osoittaa ystävyyttä ja kohteliaisuutta.

Ainoastaan pikku Roosa Maijaa ei millään ehdolla saatu niiaamaan vieraalle sedälle. Hän parkui täyttä kurkkua, kun tämä yritti ottaa hänet syliinsä.

— Tule katsomaan koreita ketjujani! — sanoi ukko, mielihyvin helistellen raskaita kultaisia kellonperiään, jotka olivat hänen ainoa ylellisyytensä.

Roosa Maija seisoi oven suussa makaavan pihakoiran Kaaron vieressä ja taisteli hetkisen itsensä kanssa, sillä kullanloistolla on mahtava, vaistomainen taikavoima lapsiinkin, ja noin kiiltävää kalua ei Roosa Maija ikinä ollut nähnyt. Lopulta hän sanoi:

— Anna se Roosalle!

— Mitä sinä tekisit näin koreilla ketjuilla? — kysyi ukko hyvillä mielin.

— Roosa antaisi ne Kaarolle syötäväksi, — vastasi lapsi.

Ukko Larsson pudisteli tyytymätönnä päätänsä ja kääntyi pois. Hänkin ymmärsi tuon tietämättä lausutun, mutta katkeran, lapsen vastauksessa olevan ivan.

Aterian jälkeen saatettiin hänet Paulin kamariin lepäämään siksi, kunnes ehdittäisiin laittaa järjestykseen häntä varten Eerikin oma työhuone, joka oli annettava kunnioitetun vieraan käytettäväksi. Rikas mies otti kaiken tämän kohteliaisuuden vastaan niinkuin hänelle tulevan veron konsanaankin. Hänellä oli nähtävästi jotensakin vähäpätöiset ajatukset Suruttomasta ja sen asujaimista. Olivathan ne hänelle tuhannen riksiä velkaa.

— Kuinka täällä tullaan toimeen? — kysyi hän Paulilta, heidän noustessaan portaita ullakolle. — Vähän tuloja, vai kuinka?

— Kyllähän tuo käy, kun ollaan tyytyväisiä, — vastasi Paul.

— Oppineet ihmiset eivät ymmärrä afäärejä, — jatkoi kauppias ylenkatseellisella äänellä. — Heitä miellyttää parhaiten loikoilla kirjoineen auringon paisteessa, meidän muiden raataessa orjain tavoin, äyrinkään vertaa säästääksemme. Mitä hyötyä on noista tuolla puutarhassa olevista renkunrankuista? Jos se olisi niitty, saataisiin siitä edes hyvää karjanrehua.

— Sieltä myydään aika paljon vihanneksia kaupunkiin, — arveli Paul.

— Vai myydään sieltä edes jotakin? Siinä nyt on toki vähän järkeä. Mutta köyhyys siitä kuitenkin lopuksi tulee; ei ole mitään, millä velat maksetaan, ja niin satutaan kuolemaan, ja sukulaiset saavat lesken ja lapset niskoillensa.

Paul ei vastannut mitään, ja nyt astuttiin ullakkokamariin. Siellä, niinkuin joka paikassa muuallakin talossa, piti Larsson ajatuksissaan jonkinlaisen pesänkirjoituksen. Huonekalut olivat Paulin; niitä ei siis voinut ryöstättää noiden tuhannen riksin suorittamiseksi.

Larsson ei kuitenkaan ollut monta askelta huoneessa astunut, ennenkuin hänen aina valppaat silmänsä keksivät sen kiiltävän kultakappaleen, jonka Paul oli jättänyt paperien ja kaikenlaisen romun joukkoon pöydälle.

— Mitä tuo on? — kysyi äijä tarttuen petolinnun ahnain kynsin kiiltävään metalliin ja punniten sitä sormiensa välissä.

— Onpahan vain palanen kultaa, — vastasi Paul välinpitämättömästi.

— Kultaa? Ja mitä sinä teet kultapalasilla? Mistä saat kultapalasia? Kuinka voit noin huolettomasti jättää niin paljon rahaa lukottomaan huoneeseen? — kysyi jälleen vanhus, ja hänen silmänsä kiiluivat.

— Se on vain turhanpäiväinen palanen. Tuommoisia jonninjoutavia kimpaleita teemme joka päivä, — sanoi Paul hymyillen.

— Teette? Teette? — kertoi ukko. — Mitä se merkitsee? Tämähän on puhdasta kultaa?

— Tietysti se on puhdasta. Mutta se ei estä meitä sitä tekemästä, milloin vain tahdomme.

— Kultaa tekemästä! Mitä loruilet, poika? Tahdotko kenties tehdä minusta pilaa?

— Se on täyttä totta. Eikö eno ole kuullut kemian uusimmista keksinnöistä?

— Loruja! Paljasta lorua ja lörpötystä! Paljasta oppineiden raukkojen kerskailemista, joilla ei ole Jumalaa eikä takkia. Tehdä kultaa? Semmoisia tyhmyyksiä! — Ja ukko punnitsi metallikappaletta ojennetuissa, kynnentapaisissa sormissaan.

— Tuon olemme tehneet viime yönä, eikä se ole muuta kuin vähäinen koe, — vakuutti Paul, jota huvitti ärsyttää vanhan saiturin voitonhimoa.

14. KULTA VIETTELEE.

Larsson oli vaiti. Häntä hävetti näyttää, kuinka hänen sielunsa oli kiintynyt tuohon keltaiseen metalliin.

— Toivotan enolle hyvää ruokalepoa, — virkkoi Paul, aikoen lähteä.

— Odotahan vähän, — jatkoi vanhus, vielä kerran punniten kultakimpaletta peukalon ja keskisormensa välissä. — Paljonkohan tämä kappale voi painaa?

— Noin yhdeksänkymmentä tukaattia.

— Tahdotko myydä sen minulle?

— Miksen. Mitä eno siitä maksaisi?

— Sinä et voi sille laskea samaa arvoa kuin leimatulle rahalle. Annan sinulle kolmesataa riksiä, jos se on oikeaa kultaa.

— Eno laskee leikkiä. Se ei vastaa puoltakaan kappaleen arvosta.

— Jos menet kultasepän luo, niin tarjoaa hän sinulle tuskin kahtasataa viittäkymmentä. Mutta minä en tahdo saivarrella: annan sinulle kolmesataa viisikymmentä.

— Ei, suokaa anteeksi, minussakin on vähän liikemiehen vikaa; tiedän, että Ruotsin seteliraha nyt on halvempaa kuin milloinkaan ennen. Kahdeksan riksiä on tasa-arvo, mutta eno saa nyt tukaatin tuskin kahdestatoista. Minä myyn sen seitsemästä.

— Mitä pakiset, poika? Kurssi on hyvä, ja seteli on kullan arvoinen. Annan sinulle neljäsataa riksiä; ne saat kuin lahjaksi.

— Se on totta, ja enon tähden myyn koko roskan kuudestasadasta, — sanoi Paul veitikka silmissään, sillä häntä huvitti sanomattomasti yhä edelleen paistaa vanhusta tulisilla hiilillä.

— Mutta oletko aivan mieletön? Huolinko minä sinun kultakappaleestasi, jos se edes onkaan kultaa, mikä vielä on sekin todistettava! Pidä omasi; en tarvitse sitä.

— Niin kuin eno vain tahtoo. Minullekin se on ihan yhdentekevä.

— Ei puhuta enää siitä. Mutta sanopas minulle, hyvä Paul, koska teillä on niin paljon kultaa tässä talossa: mikä on syynä siihen, ettei Eerikki voi minulle maksaa velkaansa?

— Syynä on se, että vasta nykyjään olemme tämän taidon keksineet. Paljonko hän on velkaa?

— Tuhat riksiä. Tai oikeammin tuhat kaksisataa, sillä hän sai rahat täysiarvoisissa seteleissä, ja nyt hän saa maksaa kurssin mukaan, kun setelien arvo on alentunut. Tarvitsen rahani; aion sanoa lainani irti tänään tai huomenna.

Paul säpsähti. Hän ei ollut koskaan tiennyt, että Ljung oli velkaa. Tuulen vihurin tavoin lensi hänen mieleensä ajatus, että hän nyt voi palkita osan niistä huolista, joita oli tuottanut hyvälle kasvatusisällensä, jota hän ei koskaan ollut lakannut rakastamasta, vaikka olisi ollut hänen kanssaan epäsovussakin. Tarvitsi vain tehdä enemmän kultaa, eikä hän epäillyt, että Martti-tohtori opettaisi hänelle sen taidon täydellisesti, tai ainakin tekisi hänelle useampia kultakappaleita.

— Minulla on ehdotus tehtävänä, — sanoi hän. — Eno maksaa minulle kuusi riksiä tukaatista, se on 540, ja voittaa siten vähintäänkin 30 prosenttia, mutta samalla eno sitoutuu ostamaan 270 tukaattia, se on kaksi tämmöistä kimpaletta lisäksi.

— Mistä sinä ne saat?

— Minä teen ne.

— Sinäkö?

— Niin, miksikä ei? Sanoinhan enolle, että olen tehnyt tuon viime yönä klo 12:n ja 1:n välillä.

— Älä uskottele minulle lastenloruja!

— Kummastuttaako se enoa? Voisin näyttää merkillisempiä seikkoja, mutta eno uskoo vain tosiasioita. No hyvä, tässä on enolla yhdeksänkymmenen tukaatin painoinen tosiasia, ja jos huomenna tuon yhden tahi kaksi täsmälleen samanpainoista, niin eihän enon tarvitse uskoa minun sanojani, vaan ainoastaan kultaani.

Vanhus oli taas vähän aikaa ääneti; näkyi, että hän taisteli itsensä kanssa. — Jos asia todellakin on niin, — sanoi hän vihdoin, — silloin on varma, että elämme maailman viimeisiä aikoja. Mitä nyt hyödyttäisi tehdä työtä ja ahertaa kurjia äyrejä saadakseen? Jok'ikinen laiskuri voi ojentaa kätensä ja poimia kultarahoja uunista. Jokainen apteekkari voi tehdä pilkkaa meistä. Mutta se on mahdotonta. Tahdon saada todistuksia, ja jos voit sen todistaa niin suostun mihin ehtoihin tahansa.

— On siis päätetty, että eno ostaa 270 tukaattia?

— On. Mutta kappale kultaa ei ole mikään todistus. Olethan voinut ostaa sen kultasepältä; olet voinut esimerkiksi sulattaa vanhat ketjut. Minun tulee itse olla läsnä metallia valmistaessa. Muuten en usko sinua. Missä teet kokeesi?

— Ei sitä tehdä täällä kotona, — vastasi Paul kartellen.

— Missä se tehdään?

— Sitä en voi sanoa.

— Jos et voi vastata niin yksinkertaiseen kysymykseen, niin ei sinun kullantekosi ole mistään kotoisin. Poika, sinä uskallat tehdä pilkkaa minusta. Et voi tehdä kultaa paremmin kuin tuo minun tyhmä Jeppenikään.

— Mutta jos voin?

— Sinä et voi. Sellaisia typeriä juttuja olen kuullut ennenkin, enkä huoli niistä tuon taivaallista. Pidä kultapalasesi.

Paul mietti ja yhä kyti hänen mielessään ajatus, että hän voisi silmänräpäyksessä maksaa kasvatusisänsä velat, tarvitsematta tarjota aarteitansa kultasepälle, mikä niin puheliaassa kaupungissa kuin Turussa olisi voinut herättää arveluttavaa huomiota. Vihdoin hän sanoi:

— Antaako eno minulle pyhän lupauksen, ettei kenellekään ilmaise, mitä minä tiedän tästä asiasta?

— Vakuutan sen kunniasanallani, jos olet tyytyväinen sellaiseen takaukseen, — vastasi kauppias.

— En tahdo, että kukaan epäilee minun sanaani, — sanoi Paul ylpeästi, — enkä siis epäile muidenkaan sanoja. Sanon sentähden enolle, että kultaa tehdään erään oppineen, Martti-tohtoriksi sanotun saksalaisen tai juutalaisen luona. Se on mitä suurin salaisuus.

— Ymmärrän. No, missä asuu tuo tohtori?

— Aningaisten tullissa. — Ja Paul kertoi lyhyesti, missä tuo vanha rakennus oli.

— Hyvä. Seuraan sinua sinne, milloin aikasi myöntää.

— Tätä nykyä, — sanoi Paul, — täytyy minun valmistua erästä väitöstilaisuutta varten. Mutta tulevan viikon alussa seuraan enoa sinne sillä ehdolla, että nyt heti saan viisisataa riksiä tästä kultakappaleesta.

— Vai niin, sinä panet yhä useampia ehtoja. Mutta olkoon. Minä ostan tuon palasen, jos se on oikea.

Ja tuo saita mies otti povitaskustaan paksun nahkaisen setelilompakkonsa, jossa niin monen velallisen omaisuus oli saanut varman turvapaikan, ja joka oli pahoin kulunut pitkällisestä käyttämisestä. Sieltä hän luki mitä suurinta tarkkuutta noudattaen setelin toisensa perästä, kastellen aina väliin peukaloansa, tullakseen vakuutetuksi, etteivät setelit olleet yhteen tarttuneet. Oli nähtävästi katkeraa luopua niin paljosta rahasta, mutta silmäys tuohon välkkyvään metalliin, jolla hänen silmissänsä oli vielä paljon korkeampi arvo, rohkaisi häntä. Kun hän näin oli laskenut puolen summasta pöytään, pysähtyi hän äkkiä, katsahti Pauliin epäluuloisin silmin ja sanoi jyrkästi:

— Mutta jos petät minut?

— En voi koskaan pettää, — vastasi nuorukainen osoittaen sitä ylhäistä ryhtiä, jonka hän oli isältään perinyt.

Vanhus alkoi taas laskea, mutta keskeytti laskunsa taas ja kysyi:

— Mitä teet näillä rahoilla?

— Maksan erään velan.

— No hyvä, annan sinulle tässä neljäsataa riksiä erityistä lainmukaista kuittia, allekirjoitusta ja sinettiä vastaan. Sata riksiä pidätän siksi, kunnes olen kultasepällä tutkituttanut tuon kalleuden.

Paul puri huultansa. — Niinkuin eno tahtoo, — vastasi hän.

He erosivat nyt. Mutta ei saanut kauppias virvoittavaa unta silmiinsä. Hän nousi ylös ja meni lastinsa luo satamaan, nuhteli Joonasta, torui miehiänsä, nurkui kaikkea, niinkuin hänen tapansa oli; mutta keskellä kaikkea vaikeni hän taas ja näytti niin outoihin ajatuksiin vaipuneelta, että tuskin huomasi, mitä hänen ympärillänsä tapahtui. Lasti purettiin, alkoi tulla ilta, ja yhä vielä seisoi vanha Larsson syviin mietteihin vaipuneena laivansa suuren maston juurella.

— Tänään ei ole äijä oikein tolkussaan, — sanoi Joonas itsekseen.

15. YLIOPISTOLLISET VÄITTAJÄISET.

Laajalle heittävät haavat ja pajut keväällä siemeniensä untuvia, joita tuuli kuljettaa tuntemattomia avaruuksia kohden, eikä kukaan voi määrätä, mihin ne kerran pysähtyvät ja juurtuvat. Niin heittävät myös ihmiskunnan korkeat haavat ja matalat pajut umpimähkään siemenensä aikakausien helmaan. Niin kauan kuin nuorisoa on olemassa, on aina tarpeeksi myöskin kevättuulia siemeniä levittämään ja kevätaurinkoa niitä idättämään. Jotkut vuodet ovat suotuisammat kasvien siemenille ja jotkut aikakaudet aatteiden. Ne näyttävät toisinaan tulevan parvissa, joita katselija hämmästyy ja kysyy itseltään, tullevatko ne peittämään maan. Mutta niiden lait ovat elämän lakeja; sadat ja tuhannet kuolevat juurettomassa maassa, kymmenen pääsee lyhyeen kukoistukseen, ja yksi ainoa noista tuhansista juurtuu, kukkii ja kypsyy vuosisatoja varten.

Kautta koko sivistyneen maailman kävi tämän kertomuksemme aikana kummallinen aavistus ihmiskunnassa tapahtuvista suurista muutoksista. Harvat voivat vielä aavistaa niiden merkitystä, ei kukaan voinut selvästi käsittää, mitä hämärä tulevaisuus kantoi helmassaan, mutta kaikki tunsivat vaistomaisesti, että jotakin erinomaista oli tekeillä. Vanhat katselivat epäluuloisesti jokaista aikakaudessa huomattavaa ilmanmuutoksen merkkiä; nuoret ilmaisivat mitä rohkeimpia toiveita. Syvimmän rauhan petollisen pinnan alla vallitsi kaikkialla salainen tyytymättömyys, hämärä ikävöiminen johonkin toiseen ja parempaan. Ja samoin kuin melkein jokaisen miespolven aikana viimeistä tuomiota ennustetaan piakkoin tulevaksi, niin uskoi moni myöskin vuonna 1771 suuren mullistuksen ajan olevan kohta käsissä. Sittemmin, kun se vielä muutamia vuosia viipyi, luuli taas moni, että kaikki oli ollut vain mielenhouretta — aivan niinkuin Raamatun sanojen mukaan viimeisinä aikoina on tapahtuva.

Turussa ja Suomessa elettiin kiireestä kantapäähän hyödyn aikakaudessa. Jumaluusoppi uinaili kuihtuneilla laakereillaan; klassilliset tutkimukset eivät olleet vielä päässeet oikein selviämään vanhanaikaisesta pedanttimaisuudesta, historia tonki Mooseksen kirjoja; lakitiede oli kuollutta ulkolukua, lääketiede syntymätön sikiö. Tieteiden kentällä vallitsi filosofia, kemia, kasvitiede, niinkuin jo ennen on kerrottu.

Silloin alkoivat teologit, vaikka useat heistä itsekin olivat karanneet luonnontieteiden turviin, vainuta katkua ajan ilmassa. Useita epäiltäviä oireita huomattiin nuorisossa; vaarallisia filosofisia harhaluuloja, herjaavia kaikuja ranskalaisesta ensyklopedismistä alkoi kuulua Turun tähän saakka niin oikeauskoisten ylioppilaiden piirissä. Äkillinen pelko valtasi tuon niin kauan makeassa unessa torkkuneen oikeaoppisuuden, ja vasten tahtoansa täytyi Suomen kirkon isien avata hengellinen varushuoneensa ja etsiä käsiinsä ruostuneet aseet kirkon puolustukseksi, Henrikki Alanus, tuo nuori, innokas teologi määrättiin käyttämään Gideonin miekkaa filistealaisia vastaan ja hän julkaisi ankaran tutkimuksen contra atheistas, jumalankieltäjiä vastaan. Siitä oli nyt väiteltävä yliopiston suuremmassa oppisalissa (täällä oli ainoastaan kaksi), ja uskovaiset ja uskottomat odottivat kiihkeällä innolla tätä taistelua näkymättömiä vihollisia vastaan. Sillä siitä oltiin kyllä jo ennakolta varmoja, ettei kukaan jumalankieltäjä uskaltaisi antautua taisteluun. Mutta sitä suuremmalla voimalla saataisiin ajan jumalattomien oppien salaiset tunnustajat vaikenemaan, sortumaan ja kukistumaan; epäilijät palautettaisiin oikeauskoisen kirkon helmaan, ja oikeaoppiset saisivat tämmöisestä loistavasta voitosta uutta rohkeutta kumoamaan kaikki julkiset ja salaiset vastustajansa.

Tuo merkillinen päivä tuli. Outo silmä ei olisi huomannut mitään muutosta Suomen vanhan yliopistokaupungin ulkomuodossa. Ei yhtäkään kauppapuotia ollut suljettu, karttuunit, palttinat ja pitkätupakka, lakinnauhat ja savipiiput kävivät kaupaksi niinkuin ennenkin; rannassa olevat kaljaasit eivät nostaneet lippujaan; matruusit olivat yhtä pikiset kuin eilenkin; talonpojat torilla voikuormainsa vieressä eivät näyttäneet vähänkään juhlallisilta; viilipiimä oli yhtä pitkää Paraisten akkain pytyissä; naakat lentelivät tosin mustassa juhlapuvussa, mutta se oli heidän tavallinen tapansa semmoinen. Ainoastaan oppineet näyttivät tärkeännäköisiltä vakavina kulkiessaan akatemiaan kello 1/2 8 aamulla, ja ylioppilaat katselivat toisiaan puolittain leikkisin, puolittain salaperäisin silmäyksin, ikäänkuin olisi toinen tahtonut kysyä toiselta: koskeeko se sinua? Tunnusta, pahantekijä: oletko ateisti?

Kellon kahdeksaa lyödessä istui dosentti Alanus auditorium majusen ylemmässä kateederissa ja Paul Bertelsköld alemmassa: edellinen puettuna papinkauhtanaan ja päässänsä vast'ikään puuteroitu irtotukka; jälkimmäinen puettuna aatelispukuunsa. Heitä vastapäätä istuivat molemmat varsinaiset vastaväittäjät, prior ja posterior, dosentit Seleen ja Hjelt, heilläkin yllään kauhtanat ja päässä kankeat tekotukat. Erityisellä kunniaistuimella istui piispa Mennander, akatemian varakansleri, kaunis, kunnianarvoisa 60 vuoden vanha mies, jonka lempeät siniset silmät vielä olivat nuorekkaan eloisat, ja hänen rinnallaan akatemian rehtori, vanha komea roomalainen, mutta kuitenkin jo iän taakan alle kumartunut professori Hassel, joka oli yhtä vanha kuin se vuosisatakin, jossa hän eli. Eräällä kolmannella tuolilla nähtiin 65-vuotias, kuuro ja melkein sokea tuomiorovasti Samuli Pryss, josta ilkeä huhu tiesi kertoa, että hän oli aikeissa esiintyä ylimääräisenä vastaväittäjänä. Hänen takanaan istuivat penkeillä jumaluusopin professorit Gadolin ja Mesterton; sitten lakitieteen ainoa virallinen pylväs, professori Olavi Pryss, tuomiorovastin veli, ja lääketieteen ainoa Atlas, mainio lääkäkikirjan tekijä Juhana Haartman viisaine kotkankatseineen ja kauniine, älykkäine kasvoineen. Edelleen nähtiin täällä kaksi mainiota taloustieteen tutkijaa, professorit Kalm ja Gadd, vähemmän tunnetut professorit Roos ja Nääf sekä heidän takanaan akatemian nuoremmat opintähdet Porthan, Calonius ja Lindqvist, sekä toisen ja kolmannen luokan tähdet, dosentit Justander, Welonius, Deutsch, Weman ja Arelin. Olivatpa vielä ranskankielen opettaja, kapteeni De la Mothe, piirustuksen opettaja Gabriel Nordberg ja director musices Kaarlo Lenning, joka sitäpaitsi oli tuomiokirkon urkuri, saapuneet kuulemaan ateistien tappiota. Ja ylioppilaiden taajassa parvessa, joka seisoen tunkeili salin perällä, nähtiin kolmet valkoveriset, älykkäät kasvot, ivallisesti hymyilevä Juhana Henrik Kellgren, hento ja kaino Jaakko Tengström ja hänen ikäisensä, hienosti sivistynyt kaunis nuorukainen Aabraham Niklas Clewberg.

Väittelytoimitus alkoi, niinkuin tavallista, latinalaisella rukouksella, ja sen perästä tuli ylisteleviä puheita piispalle ja varakanslerille, tuomiorovastille, rehtorille, professoreille ja kaikille kuulijoille, jotka silloin nousivat seisoalleen. Sitten seurasi lectio praecursoria, eli aineen valmistava esitys, jossa ei säästelty voimakkaita, luulotelluille vastustajille aiottuja sivuiskuja, ja sitten ensimmäiselle vastaväittäjälle pidetty puhe, jossa kehuttiin hänen suurta oppiansa ja uutteruuttansa sekä pyydettiin teoksen virheiden suosiollista tarkastusta. Vastaväittäjä nousi nyt ylös ja vastasi kohteliaisuuksiin yhtä liikuttavasti pyytämällä kärsivällisyyttä, ensin tekijältä, sitten respondentilta, ja kaikkien näiden valmistusten perästä, joita kesti noin tunnin ajan, alkoi vihdoin itse väittelytoimitus.

Väitöskirja koski n.s. ontologista todistusta Jumalan olemassaolosta ( argumentum ontolugicum ), jonka avulla ihminen oman järkensä puuttuvaisuudesta päättää, että täytyy olla olemassa jotakin täydellisempää ja korkeampaa. Tämä oli pääkohta, jossa teologia sattui yhteen filosofian kanssa, koettamalla samalla kertaa omistaa sen päätelmiä ja kumota sen vastustelemishenkeä. Aine oli siis hyvästi valittu ja muistutti kukkulalle tehtyä linnoitettua leiriä, josta voitiin ampua koko alempana olevassa laaksossa sijaitsevaa vihollisen asemaa ja samalla vahvistaa omaa sotajoukkoa vangeilla tai karkureilla.

16. JULKINEN PAHENNUS.

— Minä tunnen mitä vilpittömintä kunnioitusta ( sincerissimam venerationem ) tekijän oppia ja perinpohjaisuutta kohtaan, — alkoi maisteri Seleen sointuvalla latinalla. — Tunnustan myöskin kernaasti hänen teoksensa ansiot in amplissima forma. Ainoastaan muutamia vähäpätöisiä puutteellisuuksia, jotka ovat ikäänkuin varjostavat pilvet kirkkaan auringon edessä ( nubila Phoebi ), katson velvollisuudekseni keveästi kosketella ( leviter tangere ), antaakseni tekijälle enemmän tilaisuutta paljastamaan loistavaa tietovarastoansa ( praeclaram eruditionem ). Mitä ensiksi ulkoasuun tulee, on useampia painovirheitä luettava muuten hyvin huolellisen ( scrupulosissima ) Frenckellin kirjapainon viaksi (jotka lueteltiin).

Nyt oli respondentin eli puolustajan vuoro. Hän nousi ja piti tavanmukaisen puheen, jossa hänen velvollisuudenmukaisesti tuli pyytää suopeata arvostelua nuoruutensa ja kokemattomuutensa vuoksi sekä sovittaa puheeseensa mahdollisimman heliseviä korulauseita opponentin etevämmyydestä. Paul lausui tämän läksynsä hyvin täsmällisesti ja vakavasti, mutta hänen sanansa sattuivat niin kummallisen kaksimielisesti, ettei oikein tiedetty, hänenkö vai opponentinko suhteen suopea arvostelu oli tarpeen. Siitä oli nyt kuitenkin päästy, ja nyt oli hänen velvollisuutensa luoda lyhyt yleissilmäys opponentin vastaväitteisiin, sill'aikaa kun tekijä mietti puolustustaan.

— Korkeasti oppinut ja arvoisa opponentti, — sanoi respondentti — ilmoittaa, että tekijän teos tosin on erinomainen, mutta kuitenkin tarkemmin katsottuna näyttää hänestä suurelta painovirheeltä.

— Nequaquam, ei suinkaan, — keskeytti opponentti, suuresti kummastuneena tuollaisesta väärinkäsityksestä, ja kuulijain joukossa huomattiin heti epäiltävää iloisuutta,

— Opponentti selittää, että tekijän teos ei suinkaan ole erinomainen, — selosteli Paul.

Maisteri Seleen sävähti tulipunaiseksi, mutta onneksi puuttui nyt tekijä puheeseen ja selitti mitä perinpohjaisimmin painovirheiden oikean merkityksen ja tarkoituksen.

— Sitten, — sanoi opponentti, — on tekijä minun mielestäni vähemmän tyydyttävästi tehnyt selkoa ontologisen todistuksen historiallisesta pohjasta. Tekijä sanoo sen piispa Anselm Canterburylaisen keksimäksi, vaikka toiset pitävät Origenesta sen sepittäjänä. Tässä on kirkkoisillä hämäriä kohtia…

— Opponentti väittää, että kirkkoisät ovat hämäriä, — selosti Paul.

— Minä en sano, että kirkkoisät ovat hämäriä, — sanoi maisteri Seleen kovasti suuttuneena, — ja pyydän että respondentti käyttää verba formalia. Tässä on hämäriä kohtia, jotka tarvitsevat valaisemista…

— Opponentti väittää, että tässä on hämäriä kohtia, jotka tarvitsevat valaisemista, — toisti respondentti hyvin vakavasti.

Kuulijakunta purskahti nauruun.

Tekijä, joka nähtävästi oli hämillään, koetti kiitettävän rohkeasti palauttaa kuulijoita aineeseensa, perinpohjin todistaen, kuinka keskiajan skolastikoille on annettu se kunnia, että he ensin ovat todistamalla todistaneet korkeimman olennon olemassaolon. Mutta hänen vastustajansa oli tulistunut ja keskeytti hänet kiivaasti tiuskaisten: nego, minä kiellän!

— Opponentti kieltää korkeimman olennon olemassaolon, — selosti Paul järkähtämättömän tyynesti.

— Nego, iterumque nego! — huudahti maisteri Seleen.

— Opponentti kieltää vieläkin ja mitä jyrkimmästi, ettei mitään korkeinta olentoa ole olemassa, — jatkoi tuo taipumaton respondentti.

Eri mielipiteitten kova kohina kuului kuulijain laajasta ryhmästä. Vanhemmat olivat vihoissaan, ylioppilaat ihastuksissaan; kaikki olivat kummissaan nuoren respondentin uskomattomasta, varakanslerin, rehtorin, tuomiorovastin ja kaikkien professorien läsnäollessa osoittamasta rohkeudesta.

— Dominus respondens käsittää väärin korkeasti oppinutta opponenttia, — puuttui tekijä, maisteri Alanus, puheeseen, haluten saada tämän kiusallisen kohtauksen loppumaan. Onnettomuudeksi hän hymyili samalla pulassaan tavalla, jota tuittupäinen opponentti katsoi uudeksi loukkaukseksi, ja sitten kun hänen vihaansa oli turhaan koetettu lepyttää, keskeytti maisteri Seleen vastaväitöksensä selittäen, ettei hän enempää aio tuhlata todistuksiansa kuuroille korville.

Nyt tuli toisen opponentin, maisteri Hjeltin, eksegetiikan (Raamatun selitysopin) dosentin vuorostaan esiintyä. Hän oli pitänyt luennoita Vanhan Testamentin vaikeimmista kohdista ja oli kaikissa sanakiistoissa kokenut taistelija. Hän arvosteli tekijän todistuksina käyttämiä raamatunlauseita niin menestyksellisesti, että pahanilkinen respondentti ei pitkään aikaan voinut löytää yhtään heikkoa kohtaa hänen vankassa varustuksessaan. Silloin tuli kysymys tekijän mainitsemain raamatunlauseiden tulkinnasta.

— Korkeasti oppinut opponentti väittää, että Vanha Testamentti on epäiltävä kirja — sanoi respondentti.

— Kysymys on vaikeasti käsitettävistä paikoista profeetta Jesaiassa, — oikaisi vastaväittäjä.

— Korkeasti oppinut opponentti katsoo profeetta Jesaian epäiltäväksi, — sanoi Paul.

— Minä väitän, että selitys on vaikeasti käsitettävää — oikaisi Hjelt.

— Korkeasti oppinut opponentti selittää, ettei hän käsitä profeetta Jesaiasta.

Taas syntyi hälinää, joka oli vallan tavatonta auditorium majusen hiljaisilla penkeillä. Alanus sai taas sananvuoron, ja pidettyään tavanmukaisen puheen, astui opponentti pois menettämättä sotakunniaansa.

Nyt kehoitti tekijä akatemian lakien mukaan ketä tahansa kuulijoista, joka vain siihen olisi halukas, tuomaan esiin muistutuksia hänen teostansa vastaan. Syntyi yleinen hiljaisuus, sillä merkillisiä asioita odotettiin.

Ja katso, professori Mesterton nousi, kylmäverisenä ja tyynenä kuin itse logiikka, jonka valantehnyt virallinen puolustaja hän oli, ja ryhtyi, lausuttuaan muutamia kuivia sanoja tekijälle, arvostelemaan hänen teoksessaan olevia loogillisia todistuksia.

— Korkeasti kuuluisa ja korkea-arvoinen opponentti sanoo, että tekijän tutkimuksessa ei ole logiikkaa eikä järkeä, — lausui respondentti yhtä kylmäverisesti.

Tekijä toivoi jo mielessään, että Baabelin Bel nielaisisi hänen respondenttinsa, mutta ei ollut pistosanaa kuulevinaankaan, vaan vastasi muistutuksiin suurella arvokkuudella. Wolfin oppilas Mesterton oli vaarallinen vastustaja matemaattisen varmuutensa vuoksi. Hänen sanansa putoilivat terävinä kuin jääpuikot, mutta etsiessänsä teologian etevintä tukea ajattelemisesta hän ei huomannut kuinka hän itse koversi sen rakennuksen perustuksia, jota tahtoi pystyssä pysyttää.

— Suuresti ylistetty ja korkea-arvoinen opponentti selittää teologian metafyysilliseksi oppijärjestelmäksi, jossa ei ole mitään todellisuutta aatteen ulkopuolella eikä aatetta termien ulkopuolella. Siis selittää korkea-arvoinen opponentti koko teologian termeiksi, — selosti Paul terävällä, kumoamattomalla johdonmukaisuudella, joka pani kuulijat kauhistumaan. Itse piispakin näytti kalpenevan; ainoastaan tuo kylmäkiskoinen filosofi papillisessa puvussaan jatkoi, välittämättä vähänkään respondentista, todisteluaan ajatuksen rajattomasta hallitsijavallasta, tähdäten siten kuoliniskun sille asialle, jota tahtoi puolustaa.

Alanus istui kuin neuloilla; teologit punastuivat ja kalpenivat. Silloin nousi Gadolin, tuo voimakas, jonka terävän neron edessä tähän saakka kaikki vastustus oli hajonnut kuin tuhka tuuleen. Hän ikäänkuin kannatti jättiläiskäsivarsillaan kaatuvaa kirkkoa. Voimakkaassa puheessa hän osasi varmalla silmällä itse asian ydinkohtaan ja kuritti ateismiä murhaavalla ivalla. Hän osoitti selvästi, kuinka jumalankieltäminen on käytännöllisesti ja tietopuolisesti mahdoton; kuinka jumalankieltäjät pettävät itseään, kun he iankaikkisen Jumalan asemesta rakentavat itsellensä pieniä, kurjia epäjumalia, joita rukoilevat; kuinka putoava lehti heitä säikäyttää ja kaksi ristissä olevaa oljenkortta saa heidät vapisemaan; kuinka he luulevat itsensä kaikkivaltiaiksi, ja jokainen tarve muuttuu heidän hallitsijakseen, jokainen himo heidän tyrannikseen; kuinka tuulenleyhäys heidät lakaisee pois; kuinka jälkimaailma heitä pilkkaa; kuinka lapsi kätkyessään nauraa heidän luulotellulle viisaudelleen. Hän puhui voimakkaasti, loistavasti, terävästi, ja ainoastaan yhtä puuttui, että tämä puhe olisi ollut täydellinen mestariteos — siitä puuttui ainoastaan kristillisen rakkauden lämmintä henkeä.

Kuulijat olivat ihastuneita; lyhyt, haihtuva, nuoren ylioppilaan pilkanteon aiheuttama vaikutus oli kerralla hälvennyt. Paul itsekin alkoi melkein hävetä, mutta siihen hän oli liian ylpeä. Hänen tuli selostaa puheen sisällys, ja sen hän teki sitä rohkeammin, kun hän tahtoi saada vaikenemaan itsessään jotakin, joka oli melkein kuin paha omatunto.

— Korkeasti kuuluisa ja korkea-arvoinen opponentti, — sanoi hän, — julistaa ensin ateismin mahdottomaksi ja taistelee sitten tulella ja miekalla sitä vastaan. Korkeasti kuuluisa ja korkea-arvoinen opponentti tahtoo palauttaa ihmiskunnan rintalapsen viattomuuteen ja julistaa kaiken muun ravinnon, paitsi kirkon äidinmaidon, ehdottomasti tappavaksi myrkyksi.

Näiden julkeiden sanojen jälkeen, jotka kahdeksantoistavuotias nuorukainen lausui eräälle maan ja yliopistoin arvokkaimmalle miehelle, joka sen lisäksi oli pappi ja opettaja, syntyi salissa sanoin selittämätön meteli. Ensimmäisinä hypähtivät teologit penkeiltään, ja heidän esimerkkiään seurasivat kohta kaikki opettajat, ylioppilaiden jakautuessa kahteen leiriin: toinen puolustaen, toinen vastustaen tuota uhmailevaa puhujaa. Väittely keskeytyi näissä rauhan saleissa perin harvinaisella tavalla. Tungos ja hälinä oli yleinen.

Silloin nousi piispa Mennander, arvokkaana ja kunnioitettavana. — Nuori mies, — sanoi hän Paulille, — sinä tulet tänään kello 4 luokseni yksityiseen selontekoon. Ja te, herra maisteri, — lisäsi hän Alanukselle, — päätätte toimituksen rukouksella kuninkaan puolesta.

17. AURORA-SEURA.

Turussa oli sen päivän iltapuolella tavaton liike. Kaikkialla oppineiden ja ylioppilaiden seuroissa puhuttiin ainoastaan väittelystä: vähän tekijästä, mutta sitä enemmän respondentista. Mielipiteet erosivat suuresti toisistaan. Melkein kaikki opettajat moittivat ankarasti nuorta ylioppilasta; useat arvelivat, että hän sopimattoman pilkkansa takia olisi yliopistosta erotettava. Ylioppilaat jakautuivat kahteen leiriin. Puolet heistä kuuluivat jumaluusopilliseen tiedekuntaan. Siinä oli Paul Bertelsköldillä kiivaita vihamiehiä, ja nuo kovakouraiset tappelijat, joiden virkana kerran oli oleva saarnata rauhan evankeliumia, näyttivät olevan varsin halukkaita kouraan tuntuvalla tavalla rankaisemaan nuorta pilkkaajaa. Mutta kolmen muun tiedekunnan ylioppilaat pitivät Paulin puolta ja ilmoittivat, että kuka vain uskaltaisi häntä hätyyttää, joutuisi heidän kanssansa tekemisiin. Kaikissa kadunkulmissa, kaikissa ylioppilasasunnoissa nähtiin joukkoja, jotka mitä kiihkeimmin väittelivät tästä tärkeästä kysymyksestä. Näytti siltä kuin olisi julkinen meteli oppineessa kaupungissa puhkeamaisillaan: rehtorilla ja varakanslerilla oli levoton päivä.

Aurora-seura — tämä nuoren suomalaisen kirjallisuuden ensimmäinen kehto ja aamurusko — oli kokoontunut maisteri Porthanin luo. Sen lähimpänä tarkoituksena oli toimittaa "Tidningar, utgifna af ett sällskap i Åbo" (Sanomia, erään turkulaisen seuran toimittamia) — joka oli lukuisain jälkeen tulevaisten emäpuu, mutta kuitenkin niin pieni, että koko sen lehdistö, s.o. yhden numeron koko sisältö, nyt mahtuisi puoleentoista palstaan meidän suuremmissa sanomalehdissämme. N:o 9 oli pantu painoon ja sen korjausvedos oli nähtävänä. Siinä oli luettavana: "Todistus jalomielisestä ystävyydestä", "Sananen Kivimuurien rakentamisesta Maaseudulla", kirjastonhoitaja Lefrénin kuulutus kansantapojen ja kansanpukujen muistiinkirjoittamisesta sekä uutisia kuolemantapauksista, nimityksistä, ynnä se puhe, minkä lehtori Alopaeus vähän ennen oli pitänyt hänen majesteettinsa autuaallisesta kuolemasta.

— Tarjoatpa jotensakin niukkaa ravintoa lukijoillemme, veli Porthan! — lausui sukkela Calonius ivallinen hymy pyöreillä, älykkäillä huulillaan. — Mitä sanot, jos höystäisin numeroamme muutamalla palalla iloista tiedettä.

— Se on kai taas jokin hautauspuhe kuningasvainajasta? — kysyi Porthan, jonka vakavat piirteet nyt myöskin kirkastuivat. Olen tähän saakka saanut kuusi kappaletta sitä lajia, paitsi niitä kahta, jotka jo olemme julaisseet 7:nnessä ja 8:nnessa numerossa. Ja sitä sinä nimität "iloisen tieteen" viljelemiseksi.

— Olet oikein arvannut, — sanoi Calonius, — se on todellakin hautakirjoitus, mutta laadultaan vähän erikoinen. Minulla on tässä paperi niin tuore, että tapaus tuskin vielä on ehtinyt tapahtua eikä muste ole vielä ennättänyt kuivua. Arvostelkaa itse; se kuuluu näin:

Tuo Cleon, joka leukahansa sai parrattomaan kaulustan, kas, ruumissaaton unissansa hän näki verkkaan kulkevan. Ol' arkuss' sanat: "Eräs makaa täss' epäuskon, juonten takaa mi löysi rauhan; huolii viis niist' Theologia Naturalis."

— Se on nuoren Kellgrenin terävän kynän jälkeä! — huudahtivat muutamat. — Meidän tulee kuta pikemmin sitä parempi kutsua hänet seuraamme.

— Kärsivällisyyttä, kuunnelkaamme jatkoa! — hymyili Calonius.

Luuvalo eukon tappoi, oi! hälle laulun puhetaito soi, historia kaivoi hälle hau'an, toi metafysiikka surusauvan ja juridiikka mitalit. Ol' lääketiede riemuissansa, näin taudiss' onnistuttuansa. Ol' eksegetiikka suruinen, taloustiede toi havuja haudallen, ja sitten seurasi botaniikka ja kemia, astronomia, fysiikka, ja lopuksi vielä matematiikka. Mut kahdeksannentoista, kas, vuossadan henki istuipas siin' ylimpänä punaviirein, soi piiska, vaunut läksi kiirein. Ja tuossa tieteet ällistyin nyt seisoi kaikki suruissansa. Mut Cleon heräs' unestansa ja tunsi, leukaans' sipaisten, siin' yhä papinkauluksen, vaikk' kohta teologia kai jo iäks päiväks surman sai.

— Ei, se on epäilemättä Clewbergin kirjoittama, sanoi Porthan nauraen. — Minä tunnen sen veitikan. Poikamainen vekkuli, ja kuitenkin todellinen runottaren lemmikki!

— Auctor anonymus, — nauroi Calonius. — En ainakaan neuvoisi häntä esittämään teostansa opinnäytteenä tuomiokapitulille. Mutta mitä arvelet, jos julkaisisimme runon otsakkein: "Käännös ranskasta"?

— Ei, — sanoi Porthan, joka piti nuorisoa ankarassa kurissa. — Ne gutta quidem, ei pisaraakaan siitä saa tipahtaa julkisuuteen Auroran vaiteliailta huulilta.

— Ymmärrän, — naurahti Lindqvist. — Ei pisaraakaan tuosta "ehdottomasti tappavasta myrkystä", jonka voi karkoittaa ainoastaan kirkon äidinmaitoa puhdistusaineena käyttämällä.

— Me, — jatkoi Porthan, — voimme sietää melkoisen määrän attikalaista suolaa, mutta nuorisoomme se, luullakseni, tänään vaikuttaisi pahemmin kuin tupakka. Se on häväistys, jollaista ei aikoihin ole yliopistossamme tapahtunut. Tuo parraton kreivinulikka on pannut akatemian isät ihan pyörälle.

— Jos isien laita on niin huonosti, — virkkoi Kustaa Weman, suomalaisen kirjallisuuden dosentti, — niin herkeän vannomasta "isiemme luiden kautta". Mutta vanhat herrat käyvät rasvanahkaisissa saappaissa eivätkä keikahda niinkään vain nurin jokaisen pikkukreivin edessä.

— Niin minäkin luulen, — vastattiin. — Poika yksinään ei ollut vaarallinen, mutta vaara oli siinä, että hän oli Mestertonin paha omatunto. Mesterton käytti nuijaa kuin riehuva Herkules omaa leiriänsä vastaan, ja Bertelsköld suuntasi iskun. Huolimatta kaikesta Gadolinin kaunopuheisuudesta, kärsi teologia murhaavan tappion.

— Oikein. Ja siitäpä syystä anonymus on hänet haudannut, — myönsi Calonius.

— Hyvät herrat, — puuttui Porthan taas vakavasti puheeseen, — voimme leikitellä tulen kanssa ja hetkisen huvitella itseämme liehuvilla säkenillä, mutta pahoin pelkään, että vielä näemme sen päivän, jolloin tästä leikittelevästä liekistä tulee hävittävä palo. Minua ei huoleta ylimielinen ylioppilas eikä termeihinsä kuivettunut professori. Mutta minua huolettaa tuo pintapuolinen ranskalainen ajanhenki, joka kaikista ikkunoista virtaa sisään ja kerran on hävittävä kaiken perusteellisen tieteilemisen. Vuosisata epäilköön ja arvostelkoon, minulla ei ole mitään sitä vastaan; päinvastoin pidän kritiikkiä sinä kiirastulena, joka on tieteet uudestisynnyttävä. Vähäisen korren aion minäkin kekoon kantaa; olen äsken ryöstänyt Suomen kansalta sen luulon kuuluisasta polveutumisestaan Israelin kymmenestä heimosta. Mutta totuuteen emme pääse tyhjin metafyysillisin termein, jotka ovat niin pitkät, että niillä voi koiria tappaa, emmekä myöskään vielä tyhjemmin ranskalaisin kieltämyksin. Rousseau väittää, että sivistys turmelee ihmisen. Siihen juuri tahdotaan tulla, ja teologian poistaminen on vain ensimmäinen askel.

— Mitä siihen tulee, — virkkoi Calonius, — niin en pelkää ketään Rousseauta niin kauan kuin meillä täällä Turussa on Cerberus, nimeltä Porthan, latinan kielioppia vartioimassa. Taloustiedettä lukuunottamatta on se varmaankin paras vastamyrkky ranskalaisia vallattomuuksia vastaan.

— Mitä sinä tekisit kreivipojalle, jos rehtori määräisi sinut lisäjäseneksi kurinpitotoimikuntaan? — kysyi Lindqvist Caloniukselta.

— Minä häntä nuhtelisin ja laskisin hänet menemään, koska ei voida selvään todistaa häntä mihinkään syypääksi, vastasi mainio lakimies. — Sanoisin hänelle: mene kotiisi ja juo piimää! Haartmanin mukaan on tuo lääkärikirjan keino erinomaisen hyödyllinen kuumalle verelle.

— Ja sinä, Porthan? — kysyi Weman.

— Erottaisin hänet yliopistosta vuoden ajaksi, — vastasi ankara tutkija tyynesti.

— Saadaanpa nähdä, että rehtori on samaa mieltä, — lausui Lindqvist. — Porthan on Hasselin korva ja käsivarsi. Mutta sääli on nuorta Bertelsköldiä; hän on matematiikkaa kiireestä kantapäähän.

— Voisin lisätä, — sanoi Porthan, — että hän on roomalainen sydämestä kieleen, ja Gadd taikka Kalm sanoisivat hänen syntyneen luonnontutkijaksi. Mutta jos hän olisi vaikka itse Apollon poika ja omistaisi kaikki tieteen salaisuudet, niin täytyy hänen nöyrtyä sen edessä, joka on enempi kuin hän, ja se on meidän yliopistomme. Aikakautemme vaara on siinä, että yksilö ei anna arvoa yleiselle. Veli Lindqvistin pitäisi matemaatikkona myöntää, että kokonainen on kutakin osaansa suurempi, ja Calonius ei tahtoisi antaa laista pois yhtä i-pilkkuakaan. Fiat justitia …

— … et pereat mundus[12] — nauroi laintulkitsija. — Kun kuuntelee Porthania tänään, niin luulisi häntä Dracoksi tahi vähintäänkin Catoksi; mutta minä olen nähnyt hänen rakastuneen paimenen lailla itkevän, kun hänen sisarensa viime syksynä sairastui rokkoon ja oli menettää ihonsa ihanuuden.

— Sinä vääristelet asiat! — nauroi Porthan. — Sisareni oli menettämäisillään silmänsä.

— No niin, — jatkoi Calonius, — kuulettehan nyt, että hän tunnustaa. Ja hän, joka tänään tahtoo yliopistosta erottaa neron, johon hän itsekin on rakastunut, syystä että poika sattui hiukan liikoja pakisemaan, hän on huomenna valmis antamaan ainoan takkinsa juopolle, jonka edestä ylihuomenna hän saa maksaa puolet palkkaansa takauksesta. Mutta koska perinpohjaisuus tuli puheeksi, niin on minulla tässä toinen runoelma, jonka hyvällä omatunnolla voit julkaista, sillä siinä ei ole tikun vertaakaan teologiaa. Kuulkaapa vain:

Jos sukkelaa ois kaikki perinpohjainen, ja hyvä äly turva hyvän sydämen, ja kuntoa jos kainous aina todistais, ja kohtelias häveliäs olla osoais, niin vaaraa ei se tois herkkäuskoinen jos ois.[13]

— Kas, siinä nyt on Calonius taitoansa näyttämässä! — huudahti Porthan riemuiten, ja Aurora-seura yhtyi iloon sydämellisesti nauraen.

18. PIISPA MENNANDER.

Paul Bertelsköld lähti väittelystä yhtä ylpeänä kuin nuori sotahevonen, joka on ensi kerran ollut taistelussa. Hän oli kostanut noille pöyhkeille teologeille, jotka olivat häntä moittineet ja pilkanneet. Hän oli viskannut vapaan sanan vasten otsikkoa tuon lahonneen laitoksen, joka tahtoi kahlehtia hänen vakaumustansa. Hän oli ollut ensimmäinen, joka oli uskaltanut tehdä vastarintaa noille vanhentuneille opeille, joiden edessä kaikki muut laskeutuivat polvilleen, ja hän oli pannut yliopiston vapisemaan. Pää pystyssä, hehkuvin poskin ja säkenöivin silmin hän tunkeutui taajan ylioppilasparven läpi, jossa hän yhdellä iskulla oli voittanut itselleen useampia vihollisia ja useampia ystäviä kuin kukaan muu hänen ikäisisensä, ja riensi ystävänsä Clewbergin luo, sillä hänellä oli syynsä, joiden vuoksi hän ei nyt kernaasti halunnut mennä kotiinsa Suruttomaan.

Matkalla sinne hän tunsi raskaan käden laskeutuvan olkapäälleen ja kuuli Leon karkean äänen, — saman Eudoksius Lejonfällin, jonka sijaisena kateederissa hän juuri äsken oli herättänyt niin yleistä huomiota.

Tämä lauhkealuontoinen mies oli kummallisessa ja kovin liikutetussa mielentilassa. Hän itki ja nauroi, hän kiroili ja siunaili. Olihan hän papinkokelas, ja hänen tutkintonsa oli vaarassa, koko hänen tulevaisuutensa oli vaarassa, jos teologiset isät huomaisivat, että juuri hän viattomuudessaan oli saanut aikaan tämän hullutuksen. Omasta ja tiedekunnan puolesta hänellä oli syytä olla vihoissaan Paulille, ja kuitenkin hän oli ihastunut ystävänsä uljuuteen. Hän ei voinut sille mitään, hänen täytyi pitää ystävänsä puolta, koska Paul juuri hänen tähtensä oli joutunut näihin rettelöihin.

— He huusivat tuolla akatemiassa aikovansa antaa sinulle selkään, — sanoi Leo; — mutta joka vain sormensa ojentaa, saa nyrkillä vastaan. Arvelen parhaaksi kulkea seurassasi vähän matkaa, sillä Hellmanilla ja Aulinilla ja noilla muilla papinsälleillä, jotka tulevat tuolla, ei ole mitään hyvää mielessä sinua kohtaan.

Paul kiitti arvellen tulevansa toimeen apulaisettakin, mutta Leo oli itsepintainen. He tulivat Clewbergin portille, ja Leo jäi vartijaksi portin pieleen.

Tuo sittemmin niin kuuluisa Abraham Niklas Clewberg, aateloituna Edelcrantz, oli siihen aikaan seitsemäntoistavuotias ylioppilas, onnen suosima aina lapsuudestaan saakka. Hän oli melkoisen omaisuuden, kauniin talon ja suuren kirjaston ainoa perillinen; oli itse varustettu luonnon jaloimmilla lahjoilla ja oli saanut mitä huolellisimman kasvatuksen. Vapaasti ajattelevana, hienosti sivistyneenä, viehättävänä, nerokkaana koko olennossaan, hän oli syntynyt valtiomieheksi, seuramieheksi, hovimieheksi; ja kuitenkin olivat runottaret valinneet hänet erityiseksi lempilapsekseen. Vaikka hän olikin nuori, ei Turussa eikä koko Suomessa siihen aikaan ollut kuin yksi mies, nimittäin Kellgren — ja hän oli vielä tuskin muuta kuin raaka-ainetta — jossa tuleva kustavilainen aikakausi olisi jo kuvastunut niin selvään kuin Clewbergissä.

Clewberg oli samalla kertaa luonnontutkija, filosofi ja kirjallisuushistorioitsija. Paul tapasi hänet valoisassa, viileässä huoneessa, josta oli näköala puutarhaan päin, järjestämässä runsasta perhoskokoelmaa, samalla kun hänen vieressään pöydällä oli auki nidos ranskalaista ensyklopediaa ja Raynal'in intialaisten siirtokuntain historia.

— Tulet juuri parahiksi vilvoittaaksesi itseäsi ensyklopedialla, kestettyäsi nuoren Herkuleen taistelun jättiläisiä vastaan; jollet mieluummin tahdo auttaa minua järjestämään perhosiani! — huudahti Clewberg iloisesti. — Katsopas, mitä Diderot kirjoittaa teologeista, hakusanan Christianisme kohdalla.

Ja molemmat nuorukaiset istahtivat arvostelemaan muuatta noista ivallisista, kaiken kristinuskon kieltävistä kirjoituksista, joita ranskalaisessa ensyklopediassa on niin runsaasti. Hetkisen kuluttua tuotiin heille yksinkertainen, mutta senaikaisten Turun ylioppilasten oloihin nähden tavattoman hyvin valmistettu päivällinen. Nerokas ystävä ymmärsi niin hyvin kääntää aamupäivän kuuman taistelun leikiksi, että Paul vihdoin, kun kello läheni neljää, kevein sydämin lähti piispan luo mielessään vakaa päätös, ettei antaisi tuon mahtavan papin vaikuttaa vakaumukseensa eikä myöskään suostuisi millään tavalla pyytämään anteeksi loukatuilta teologeilta.

Leo seurasi häntä piispan talolle. — Parasta on, että sinulla on kunnon mies lähitienoilla, kun pistät pääsi jalopeuran kitaan, — sanoi uskollinen ystävä.

Kaikista päätöksistään huolimatta tunsi Paul kuitenkin sydämensä kiivaasti tykyttävän, seisoessaan akatemiaa mahtavan varakanslerin edessä, joka rehtorin, professori Hasselin kanssa, odotti häntä.

— Nuori mies, — sanoi piispa ystävällisen arvokkaasti, — olet tänään suuressa määrässä rikkonut sitä kunnioitusta vastaan, jota olet velkapää osoittamaan opettajillesi ja pyhälle uskonnollemme. Kun toivon, että olet tehnyt sen enemmän ymmärtämättömyydestä ja nuoruuden kevytmielisyydestä kuin harkinnan jälkeen, niin olen kutsunut sinut tänne kuullakseni, mitä sinulla on puolustukseksesi sanottavana.

— Kiitän nöyrimmästi, että teidän korkea-arvoisuutenne suvaitsee ajatella minusta niin hyvää, — sanoi Paul hienolla ivalla, vaikkakin hänen äänensä alussa oli hiukan epävakainen. — Osoittaakseni, että sen ansaitsen, tunnustan vapaasti tehneeni vakaumukseni mukaan. Olen luullut ajatuksen olevan vapaan. Olen luullut, että julkisessa väittelyssä on oikeus käyttää kaikkia aseita niitä mielipiteitä vastaan, joita katsoo vääriksi.

— Ei kaikkia aseita, — sanoi piispa ankarasti. — Ainoastaan raakalaiset käyttävät myrkytettyjä nuolia, ja Ruotsin laki rankaisee kuolemalla Jumalan sanan pilkkaamisen. Vapaa ajatuksesi on vastuunalainen ainoastaan Jumalan edessä, mutta sinun vapaa sanasi on teko, jonka täytyy alistua lain alle. Tavallisesti ei sinun ikäiselläsi ihmisellä ole vakaumusta, mutta vaikkapa sinulla se olisikin, ei se anna sinulle oikeutta herjata toisten vakaumusta; kaikkein vähimmin opettajiesi. Olet vääristellyt ja tehnyt naurunalaisiksi opponenttien esitykset; olet pilkannut pyhää sanaa, ja ainoastaan täydellisellä anteeksipyynnöllä voit vielä väistää ansaitsemasi rangaistuksen.

Paul oli vaiti. Hän oli odottanut tätä.

— Tahdon olla lempeä nuoruutesi vuoksi, — jatkoi piispa ystävällisemmin. — Sano minulle tässä rehtorin läsnäollessa että kadut malttamattomuuttasi, ja minä sallin sinun huomenna konsistoriossa esittää anteeksipyyntösi väittelyyn osaaottaneille.

— Minä rikkoisin sitä kunnioitusta vastaan, jonka olen velkapää teidän korkea-arvoisuudellenne, — sanoi Paul, — jos teeskentelisin katumusta, jota en tunne. Loukkaisin itseäni, jos suostuisin anomaan anteeksi sitä, mitä pidän jokaisen vapaan miehen oikeutena.

Piispan jalo otsa synkistyi hetkeksi, mutta selkeni jälleen, ja hän jatkoi osaaottavalla vakavuudella:

— Niin nuori ja jo niin ajan erehdysten eksyttämä! Tunnen sen uhmailevan ajanhengen enteet, jonka mielestä ei mitään pyhää enää ole maailmassa. Mutta kehoitan sinua, nuori mies — en esimiehenäsi, vaan isällisenä ystävänäsi, joka toivoo parastasi — älä usko tuota uhman ja kieltämisen itsekästä henkeä, joka liikkuu maailmassa! Ole nöyrä, se on todellinen kunniasi. Nöyristy velvollisuutesi edessä; se on todellista vapautta eikä halvenna rohkeuttasi. Luovu sokeasta ylimielisyydestäsi. Kunnioita opettajiasi ja sitä pyhyyttä, joka järkähtämättömänä kuin vuori kestää kaikkien aikojen myrskyt. Minulle on sanottu, että olet toivehikas nuorukainen. Älä hukkaa ajallista ja iankaikkista menestystäsi röyhkeällä uhmalla. Ajattele isänmaatasi, jota voit hyödyttää, ja vanhempiasi, jotka odottavat sinulta vanhuutensa iloa. Tunnusta malttamaton hairahduksesi ja pyydä anteeksi, niin olkoon kaikki unohdettu!

Niin paljon hyväntahtoisuutta, niin paljon arvokkuutta oli piispan sanoissa, että Paul vastoin tahtoansa heltyi. Tätä sydämellistä varoitusta, joka oli niin toisenlaista kuin se kohtelu, jota teologiset isät olivat hänelle ennen osoittaneet, hän ei ollut odottanut. Hänhän oli kuitenkin kokematon, hyväsydäminen nuorukainen, ja hyvyydellä voi kietoa hänen uhmailevan luonteensa sormensa ympärille. Hän horjui päätöksessään.

Pahaksi onneksi katsoi rehtori, vanha rehellinen Hassel, velvollisuudekseen käyttää hyväkseen nuorukaisen hetkellistä katumusta, ja virkkoi kuivalla, päättävällä äänellä:

— Kiitä hänen korkea-arvoisuuttansa, Bertelsköld, ja pyydä häneltä vallattomuuttasi anteeksi. Sitten saavut huomenna kello 10 konsistorioon.

Se vaikutti kuin kylmä kylpy Paulissa heränneihin jalompiin tunteisiin. Silmänräpäyksessä hän oli taas tuo uhmaileva nuorukainen, joka tunsi taistelevansa ajatuksenvapauden puolesta tyranniutta ja omatunnonpakkoa vastaan.

— Kiitän teidän korkea-arvoisuuttanne hyväntahtoisuudestanne, — sanoi hän, — mutta olen jo sanonut, etten voi sitä hyväkseni käyttää.

— Mieti tarkoin, nuori mies; tässä on kysymys tulevaisuudestasi! — sanoi piispa pahoillaan.

— Olen miettinyt ja toivon itse pitäväni huolen tulevaisuudestani, — ilmoitti Paul vakavalla äänellä.

— Niin ollen, — vastasi piispa, — erotan sinut vuoden ajaksi Turun yliopistosta, ja sen jälkeen voit palata tänne jälleen, jos pyydät anteeksi.

19. SURUJA SURUTTOMASSA.

Iltapuoleen samana päivänä palasi Eerikki Ljung kaupungista Suruttomaan. Hänen otsansa oli synkkä, katsantonsa alakuloinen, käyntinsä hidas. Hän huomasi tuskin lapsia, jotka iloiten ja meluten juoksivat häntä vastaan.

Portailla kohtasi hänet hänen uskollinen vaimonsa, toveri kaikissa riemuissa ja suruissa. — Mitä on tapahtunut? — kysyi hän, samalla kun hänen hellä tutkiva silmänsä koetti katsoa puolison otsalla olevien pilvien lävitse.

— Pelkään, — vastasi Eerikki, — uneni käyneen liiaksikin toteen. Muistathan Bertelsköldien kantaäidin luvanneen minulle kymmenen onnellista vuotta — ne ovat menneet, ja nyt tulevat surut onnelliseen Suruttomaamme.

— Oletpa sinä aika luonnontutkija, kun uskot taikauskoisesi unia! — nuhteli häntä uskollinen puoliso. — Ole mies, Eerikki, ja kerro, mikä sinua huolestuttaa!

— Suuri enosikin, Eriikka, uskoo yliluonnollisiin vaikutuksiin, samoin kuin hän uskoo nemesis divinaan; ja mitenkä muutoin voisi ollakaan, jos uskoo kaitselmukseen? Minulla on eräs yksityinen huoli: Lauri-eno on tänään sanonut irti lainani.

— Mutta sehän on synti ja häpeä! Sitä vartenko me olemme vieraana vastaanottaneet ja kaikin tavoin suosineet tuota vanhaa, jumalatonta saituria talossamme? Olet luovuttanut hänelle oman rakkaan työhuoneesi, jossa työskentelet kahta helpommin kuin muualla ja johon olet kotiutunut kuin simpukka kuoreensa. Olet nöyrästi ja ilman palkkiota lainannut hänelle hevoset ja rengit. Olet tuhlannut kalliin aikasi hänen moniin hommiinsa ja kuluttanut vähiä varojamme lihoittaaksesi hänen nälkäistä ruumistansa, samalla kun minä hänen tähtensä olen laiminlyönyt monta tärkeää asiaa. Siinä on meille kiitos kaikesta. Mutta älkäämme siitä hätäytykö. Hyvä Jumala on auttanut meitä aina tähän saakka: hän on niin vastakin tekevä. Minä kirjoitan enolle Hammarbyhyn; hän lainaa meille niin paljon kuin voipi, sitten me myymme morsiushameeni, jota en enää tarvitse, ja kultaketjut, jotka olen äidiltä perinyt, ja sitten teemme työtä ja säästämme, Eerikki. Saatpa nähdä, että kaikki vielä käy hyvin!

Eerikki suuteli reipasta vaimoaan, ja kyynelet herahtivat hänen silmiinsä. — Tuo on sinun tapaistasi, Eriikka! — sanoi hän. — Olenhan aina sanonut, ettei koko kasvitieteessä ole ainoatakaan niin oivaa kasvia kuin sinä.

— Mitä joutavia! — nauroi vaimo ja kietoi käsivartensa miehensä kaulaan salataksensa hänkin kyynelen, joka tahtoi pujahtaa esiin hänen veitikkamaisten silmäripsiensä alta. — Tuo ei ole mitään, jos Jumala edespäinkin suo meille terveyttä.

— Niin uskon minäkin, — sanoi mies, — enkä joutuisikaan epätoivoon, kun kanssani olet sinä, joka olet syntynyt raha-asiain ministeriksi. Mutta velkapa ei minua nyt huoletakaan enin.

— Vai niin? Siis Paul! — virkkoi Eriikka, joka aina käsitti asiat nopeasti ja selvästi.

— Hänet on erotettu yliopistosta! — vastasi Eerikki.

— Mitä sanot? Pelaamisenko tähden?

— Toivoisinpa melkein sen tapahtuneen jonkin semmoisen tyhmyyden tähden, vaikka hän jo onkin hankkinut minulle monta unetonta yötä. Mutta tänään hän on ollut Alanuksen respondenttina, pilkannut Raamattua ja ollut röyhkeä professoreille. Piispa olisi päästänyt hänet anteeksipyynnöllä, mutta luuletko Paulin siihen suostuneen?

— Hän ei suostunut, sen olisin voinut jo ennakolta heille sanoa.

— Se tapahtui aivan äsken. Hän ei suostunut, ja seuraus siitä oli, että hänet erotettiin vuodeksi yliopistosta, ehdolla, että hänen kuitenkin tulee pyytää anteeksi, jos haluaa tulla takaisin. Sanotaan Hasselin neuvotelleen Porthanin kanssa, ja Porthan on tuollaisissa asioissa ankara kuin roomalainen.

— Se on ruma juttu. Käyttäytyä nenäkkäästi professoreja kohtaan, no, se on jo tyhmää ja poikamaista, sen myönnän, mutta se nyt ei ole niin kauhean kauheata. Toista on se Raamatun laita: se on hirmuista, Eerikki! Onko tuo poikaraukka todellakin niin pitkälle joutunut?

— Jumala parhaiten tietää, ettei hän sitä ole ainakaan meidän talossamme oppinut. Mutta ken voi ennakolta laskea, mihin kaikki lumihiutaleet talvi-ilmassa putoavat. Paul on jo vuoden ajan lukenut useita ranskalaisia kirjailijoita, jotka eivät ole hyviä, ja sitäpaitsi on hänestä tullut hyvä ystävä tuon Clewbergin kanssa, jonka tunnet.

— Se siivo, kunnon ylioppilas!

— Niin, Paulkin on rakastettava poika, mutta lyhyesti sanoen, se on ajan ilmassa, ja juuri parhaimpiin tarttuvat taudit ensin. Jos Paul olisi ollut tavallinen kyky, kohtalaisen älykäs ja kohtalaisen kunnianhimoinen, olisi hänestä arvatenkin tullut kunniallinen jokapäiväinen ihminen, kuten hänen isästään ja monesta muusta hyvästä miehestä. Mutta nyt hän on perinyt äidiltään erinomaisen terävän pään ja myrskyisen, uhmailevan sydämen. Hänestä tulee joko ensi luokan nero tai roisto, ei milloinkaan tavallista ihmistä, ja sitä olisi meidän pitänyt ajatella, meidän jotka tunnemme hänet.

— Te, hyvät herrat, olette aina niin viisaita jäljestäpäin, — vastasi Eriikka, hymyillen kesken kaikkea suruansa. — Mutta nyt ei ole kysymys siitä, mitä meidän olisi pitänyt tehdä, vaan siitä, mitä meidän nyt on tekeminen. Uskoni on että Herramme lähettää myrskyn puhdistamaan ilmakehää ja vastoinkäymisen karaisemaan ihmistä. Paulin päähän on kerääntynyt turmiollisia höyryjä ajan ilmasta; pilvet olivat panostuneita, ukonilma oli välttämätön, mutta se tekee hänelle hyvää. Nyt riippuu kaikki siitä, ettemme jätä häntä oman onnensa nojaan tässä pälkähässä. Hänen tulee siis matkustaa, sanot sinä?

— Kolmen päivän kuluessa tulee hänen lähteä kaupungista.

— Hyvä. Pitihän hänen matkustaa joka tapauksessa. Ensin hän tietysti matkustaa vanhempainsa luo. Mutta sinä matkustat hänen kanssansa.

— Minäkö? — sanoi Eerikki hämmästyen. — Juuri sinähän niin vakaasti vastustit ensimmäistä matka-aikomustani?

— Edellisellä matkahankkeellasi ei ole mitään tekemistä tämän kanssa, — vastasi Eriikka päättävästi. — Et matkusta Afrikkaan, ystäväni. Matkustat Paulin kanssa hänen vanhempainsa luo Falkbyhyn. Siellä teet tilin heidän sinulle uskomastansa kalleudesta ja neuvottelet heidän kanssansa, mitenkä Paulin suhteen tämän jälkeen on meneteltävä. Meno- tai paluumatkalla käyt Hammarbyssä ja neuvottelet eno Linnén kanssa meidän asioistamme.

— Ja sinä jäät yksin, Eriikka?

— Minä hoidan sill'aikaa lapsia ja Surutonta, istutan kaalia ja panen rahoja säästöön. Mieheni väittää minun syntyneen raha-asioita hoitamaan.

— Sinä olet syntynyt valtaistuinta varten! — huudahti Eerikki ihastuneena. — Katariina II ei voi hallita paremmin kuin sinä hallitset valtakuntaamme Surutonta. Kun oikein ajattelen, on sinun ehdotuksesi nyt, niinkuin ainakin, ainoa käytännöllinen. Se on päätetty. Paul ja minä matkustamme ylihuomenna. Onneksi joutunee vieraammekin matkustamaan samaan aikaan.

— Vieraamme saa ennen matkalle lähtöänsä kuulla kunniansa kukon laulavan! — sanoi Eriikka harmistuneena. — Minusta näyttää kuin olisi tuolla saiturilla jokin aie mielessään. Hän istuu toisinaan pitkät ajat kuulematta tai näkemättä, mitä hänen ympärillään tapahtuu. Pelkään hänen tulevan hupsuksi pelkästä itaruudesta.

— Hänellä on luultavasti jokin uusi kauppatuuma mielessään.

— Ei, jotakin muuta se on, vaikka en voi saada selville, mitä. Onko Paul maksanut pelivelkansa?

— Tiedustelin eilen, ja hän on juuri viimeisellä hetkellä maksanut kaikki säntilleen. Mutta miten, sitä en tiedä.

— Se tulee sinun tietää. Hän ei saa jättää velkoja Turkuun.

— Se on minunkin ajatukseni. Minulla on epäluulo, jota tuskin uskallan tunnustaa.

— Olisiko hän ehkä joutunut tuon saksalaisen ihmetohtorin käsiin?

— Onpa ihmeellistä, että heti pääset jäljille. Kuulin vasta tänään, että hänen on nähty käyvän tuossa pahamaineisessa talossa.

— Kuka tuo tohtori Martti siis oikeastaan on? Ja mitä hän täällä tekee?

— Passinsa mukaan hän on muuan noita tusinapuoskareita, jotka Göttingenissä tai Jenassa ostavat itselleen tohtorinarvon, ja ainoa, mitä hänestä tiedetään, on se, että hän harjoittaa kemiallisia tutkimuksia. Mutta mitä varten hän Turussa oleskelee, sitä ei kukaan tiedä. Mitä ihmiset juttelevat, siihen ei ole paljon luottamista, mutta en kernaasti haluaisi, että Paul olisi tehnyt tuttavuutta niin epäiltävän henkilön kanssa ja ehkä lainannut häneltä rahoja.

— Annahan kun minä koetan ottaa siitä selkoa. Tuolla näen Paulin puutarhan veräjällä tulevan. Näyttääkö hän semmoiselta, joka on tappion kärsinyt? Ei, ylpeänä kuin sotapäällikkö tappelun voitettuaan hän avaa portin ja tulee tännepäin…

20. SIELUJEN KAUPPIAS.

Kello 10 ja 11 vaiheilla illalla, samana päivänä, jolloin niin ratkaiseva käänne tapahtui Paul Bertelsköldin nuoressa elämässä, hiipi pitkä, mutta koukistunut haamu varovaisin askelin portista sisään, jossa tohtori Martti Weis asui. Hän helisytti kelloa, päästettiin sisään ja tapasi viisaan tohtorin valmistelemassa kemiallisia keitoksiaan samassa laboratoriossa, jossa Paul muutamia päiviä ennen oli ollut niin salaperäisten tapausten todistajana. Uunin valossa voi tuntea vanhan Larssonin kasvonpiirteet, jotka osoittivat ankaraa mielenliikutusta, jotavastoin ei vähinkään lihasten liikahdus tohtorin kylmissä, kurttuisissa kasvoissa ilmaissut, oliko tämän vieraan tulo hänelle vastenmielinen vaiko mieluinen.

— Minä tulen, — sanoi Larsson, — eilisen välipuheemme mukaan kuulemaan sopimuksemme lähempiä ehtoja, sekä samalla saamaan vakuutusta siitä, kestääkö herra tohtorin taito koetuksen.

— En muista tehneemme mitään välipuhetta, — vastasi tohtori kylmästi. — Te olette halunnut oppia kullantekotaidon, ja minä olen teille vastannut, ettei tämä taito ole mitään käsi- tai tehdastyötä, vaan pieni osa siitä luonnon salaisuuksien käsittämistaidosta, joka on vain harvoille kuolevaisille suotu. Olen sen lisäksi teille sanonut, ettei tätä käsittämistaitoa voi oppia samalla tavalla kuin opitaan rautaa sulattamaan tai potaskaa keittämään, vaan se on tulos kokonaisen pitkän elämän aikana harjoitetuista syvistä tutkimuksista ja vaivalloisista ahkeroimisista. Ehtoni, sanotte te? Riisukaa viisikymmentä vuotta elämästänne, niinkuin riisutte kuluneen takin yltänne; tulkaa kerran vielä kahdenkymmenen ikäiseksi, ja minä olen katsova, mitä teistä voisi tehdä.

— Tiedän olevani liian vanha, — sanoi Larsson ujosti, — enkä pyydäkään, että opettaisitte minulle taitonne. Mutta jos olisi mahdollista, että valmistaisitte minulle sellaista ainetta, sellaista roppia tai tinktuuria eli liuosta vai miksi sitä nimitätte, joka voisi taitoon perehtymättömänkin kädessä muuttaa kaikki metallit kullaksi, niin tahtoisin kysyä teiltä sen hintaa, jos haluaisin sitä teiltä ostaa.

— Hintaa? Ja ostaa, sanotte te? Millä te sitten ostaisitte itsellenne tuota kultaliuosta? Kenties samalla kullalla, jota te sillä valmistatte? Vai ehkä poloisilla paperilipuilla, joita sanotaan seteleiksi ja jotka ovat merkitsevinään kullan arvoa? Mikä on tiedon hinta? Voitteko ostaa päivän paistetta? Voitteko ostaa terveyttä tai pitkää ikää? Minun taitoani ja liuoksiani voi ostaa yhtä vähän kuin niitä.

— Ymmärrän, ettei tässä voi olla kysymys tavallisesta kaupasta, — virkkoi Larsson nähtävästi nolostuneena, — mutta juuri sentähden tahdoin kysyä, voisinko jollakin muulla tavalla tehdä teille vastaavan palveluksen. Haluaisitteko esim. arvonimiä ja kunniapaikkoja? Minä olen rikas, en tarvitse kultaanne, mutta se huvittaisi minua … viattomasta halusta saada luonnon salaisuudet ilmi. Sentähden tahtoisin auttaa teitä vaikutusvallallani, puoltolauseillani. Minä olen ollut valtiopäivillä, kuulun vallassa olevaan myssypuolueeseen. Ette tulisi katumaan minulle tekemäänsä palvelusta.

Tohtori kohautti ylenkatseellisesti olkapäitään. — Arvonimiä? Kunniapaikkoja? Uskotteko, että mikään arvonimi tai mikään kunniapaikka on sen veroinen kuin viisaan miehen tieto siitä, että hän hallitsee ja vallitsee sekä jumalallisia että inhimillisiä asioita?

— Suokaa anteeksi, en tahtonut teitä loukata. Mutta kun näen teidän asuvan tässä köyhässä talossa, niin arvelen, että teillä voisi olla paljon mukavampi … tutkimuksianne varten…

— Ja mikä estää minua ostamasta koko köyhän Turkunne, niin, koko aution ja jäisen maanne? Siihen ei minulta puutu valtaa eikä rahoja, jos tahdon. Mutta minä en tahdo; minä olen tyytyväinen saadessani elää ja työskennellä rauhassa. Sentähden olen etsinyt itselleni tämän köyhän asunnon, samoin kuin jalo helmi kätkeytyy halpa-arvoiseen raakkuun.

— Mutta terveytenne, herra tohtori, voisi hyötyä kauniista ja terveellisestä maalaisasunnosta, jonka voisin teille hankkia.

— Terveyteni? Kuinka vanhan luulette minun olevan?

— Neljänkymmenen, korkeintaan viidenkymmenen vuoden, ellen erehdy.

— Pankaa neljäkymmentä ja vieläkin neljäkymmentä vuotta lisäksi, niin pääsette vähän totuuden jäljille. Minä olin lapsi, kun suuri Kustaa Aadolf lähti Saksanmaalle ja muistan hänet vielä vallan hyvin. Äitini kantoi minua sylissään, kun kansa suuteli hänen hirvennahkaista sotisopaansa Naumburgissa. Taistelin nuorukaisena Pragin sillalla, kun Königsmark koetti valloittaa kaupunkia väkirynnäköllä. Olen taistellut Piccolominin, Turennen ja Conden johdolla. Sitten vetäysin tieteellisiin töihin takaisin; työskentelin Leibnizin johdolla Saksassa ja Newtonin johdolla Englannissa. Sanalla sanoen, olen nykyjään sadan neljänkymmenen neljän vuoden vanha enkä ymmärrä, miksi en eläisi kahta vertaa vanhemmaksi, tai miksi en voisi pidentää ikääni niin monella vuosisadalla kuin itse tahdon. Siitä voitte päättää, minkä verran asunto teidän erämaissanne hyödyttäisi terveyttäni.

Larsson katseli häntä epäillen ja kuitenkin äänetönnä kauhistuksesta. Tuskin huomattava hymy, joka muistutti jääpuikon välähdystä, leikki tohtorin huulilla ja hän lisäsi:

— Se kummastuttaa teitä? Minä myönnän, aivan tavallista se ei ole. Mutta siitä, joka on silmännyt esirippujen taakse, ei siinä ole vähintäkään ihmeteltävää. Ettekö koskaan ole kuullut puhuttavan elämännesteestä?

— Olen kuullut puhuttavan kaikenlaisesta petoksesta, jota puoskarit harjoittavat sellaisilla tavaroilla, — vastasi Larsson jyrkästi, sillä hän ei suinkaan ollut helposti petettävissä, niin pian kuin lakattiin puhumasta siitä asiasta, joka hänen sieluansa kahlehti. — Muutoin, — lisäsi hän, — minä olen kristitty ihminen, joka en tahdo olla missään tekemisessä noituuden kanssa.

Tohtorin kasvot vääntyivät jonkinlaiseen ystävälliseen hymyyn. — Hagelwetter! — sanoi hän, — kenpä ei olisi kristitty! On vain monta luonnollista asiaa, joista ei Raamatussa puhuta. Ja koska olette kristitty, niin tahdon vastata teidän kysymyksiinne, etten voi elämännestettä, tuota verratonta elämännestettä, joka on suurin kaikista salaisuuksista ja osa siitä alkuaineesta, josta maailma elää, millään ehdolla antaa pois. Mitä sitävastoin tulee kultaliuokseen, joka on kemiallista ainetta ja tähtien vaikutuksen voimistamaa, niin voitte saada sen lahjaksi ilman suurempia vaikeuksia.

— Lahjaksiko? — kysyi kauppias.

— Olenhan jo sanonut, ettei sitä voi ostaa. Kaikki rikkautenne eivät voisi korvata minulle edes teekupinkaan täyttä tätä liuosta. Voin lahjoittaa sen teille. Mutta ainoastaan pienellä ehdolla.

— Mikä se olisi?

— Te annatte minulle pantiksi sielunne.

Larsson luuli kuulleensa väärin. — Suokaa anteeksi, — sanoi hän, — olen viime vuosina käynyt hiukan huonokuuloiseksi.

— Te annatte minulle sielunne pantiksi, — toisti tohtori kylmästi.

— Mitä uskallatte pyytää? — huudahti kauppias suuttuneena. — Olenko minä narri, vai oletteko itse paholainen?

— Jompikumpi; mutta edellinen olettamuksenne on todennäköisempi, — vastasi tuo salaperäinen mies, kasvonvärettäkään muuttamatta. — En tyrkytä lahjojani kenellekään. Jos te voitte olla ilman minua, niin olkaa varma, että minä vielä helpommin tulen toimeen ilman teitä.

— Herra, jos ostatte sieluja, niin olette joko roisto taikka mielipuoli. En tahdo olla kanssanne missään tekemisissä.

— Menkää sitten tiehenne! Mitä on minulla teidän kanssanne tekemistä?

Larsson oli kahdella päällä. — Millä tavoin minun tulisi antaa teille sieluni pantiksi? — kysyi hän ilmeisesti epäröiden.

— Aivan yksinkertaisesti, tavallisella tavalla. Raapaisette vähän neulalla käsivarttanne ja teette sitten tohtori Martti Weissin nimelle kontrahdin, jonka allekirjoitatte verellänne. Se on ainoastaan muodollisuus, jonka me kemistit tarvitsemme asettaaksemme sen henkilön, jolle annamme liuoksen, tähtien vaikutuksen alaiseksi. Nyt tiedätte, mitä olette halunnut tietää ja voitte vapaasti mennä matkoihinne. Minulla on muutakin tekemistä kuin tuhlata aikaani kamasaksan kanssa.

— Paljonko annatte minulle liuosta, jos suostun ehtoihinne?

— Aluksi tämän pullon, — vastasi tohtori, ottaen esille saman pienen kristallipullon, jota hän oli Paulille näyttänyt. — Se sisältää 199 tippaa, ja sillä voitte saada 5970 luotia kultaa. Se ei ole enemmän kuin 143.280 riksiä, mutta heti ette voi sitä kaikkea aikaansaada.

— Ettekä te vaadi mitään muuta?

— En mitään.

Kauppias oli hetken aikaa vaiti ja mietti, mitä hän ehkä voisi tässä kaupassa menettää. Toisella puolen muodollisuus, jolla ei voinut olla todellista tarkoitusta; toisella puolella tuo siihen aikaan ääretön summa 143.280 riksiä.

— Minä suostun sopimukseen, — vastasi hän.

21. ERILAISIA YLISTYSLAULUJA.

Paul Bertelsköld oli eronnut niistä meluavista ystävistä, jotka olivat häntä odottaneet piispan kartanon ulkopuolella aikoen kuljettaa häntä riemusaatossa kaupungin läpitse. Hän palasi Suruttomaan voittajan ylpein katsein, mutta tappio sydämessään. Ensimmäisen hurmauksen haihduttua seurasi levottomuuden tunne, jota hän turhaan koetti karkoittaa. Hän oli tyytymätön kaikkeen: Turkuun, Suruttomaan, siihen hiljaiseen perheeseen, jossa oli elänyt; tyytymätön elämään ja taistelussa itsensä kanssa. Hänen sydämessään oli tyhjyys, ja kevään ihanuus näytti hänestä elottomalta erämaalta.

Hän kulki puutarhan kautta. Ensimmäiset lehdet olivat juuri puhjenneet koivuihin, vaahteriin ja karviaispensaihin. Ensimmäiset huolellisesti kastellut narsissit levittivät illan ilmaan surumielistä tuoksuaan. Pääskyset lentelivät, peipot lauloivat, sääsket tanssivat. Ennen hän oli iloinnut kaikesta tästä; nyt se synnytti hänessä yksinäisyyden tunteen; ilmassa oli kummallinen, painostava helle, ja hän kiirehti kulkuaan.

Kasvihuoneiden vieressä olevalla kunnaalla kasvoi nuori tammi, jonka hän itse oli istuttanut kaksi vuotta sitten. Kuinka hän olikaan tätä puuta rakastanut! Millä hellällä tarkkuudella hän vuosi sitten olikaan tarkastellut sen ensimmäisiä lehtisilmikoita, jotka todistivat hänelle, että hänen lemmittynsä eli eikä ollut paleltunut talven kylmässä! Tammi oli vielä lehdetön: oli aika kysyä siltä: elätkö vielä? Mutta tänä vuonna ei Paul muistanut katsahtaakaan sinne päin. Hänellä oli muuta ajattelemista; hajamielisenä hän kulki ohi.

Hän saapui portaille. Salin ovi oli auki, ehkä tahallaan auki jätettynä. Hän ei voinut muiden huomaamatta päästä sen sivu huoneeseensa. Piiloon pujahtaminen ei myöskään koskaan ollut hänen tapaistaan; nyt hän olisi tahtonut sen tehdä, mutta kun se oli mahdotonta, astui hän uhmaten sisään.

Suruttomassa pidettiin joka aamu ja joka ilta rukouksia. Nyt oli iltarukouksen aika. Koko perhe ja kaikki talon palvelijat olivat saapuvilla. Cecilia Larsson luki tavallisuuden mukaan luvun Raamatusta. Se oli profeetta Jesaian 28. luku.

"Voi Efraimin juopuneiden komeata kruunua, ja sen loistavaa kaunistetta, kukkaa kuihtuvata, joka on viinistä päihtyneiden päässä! Katso, mies on Herralla valmiina, väkevä ja voimallinen; niinkuin raesade, murskaava myrsky, rajuilma valtavine tulvavesinensä, hän kourallansa kaataa kaikki maahan! Jalkoihin tallataan Efraimin juopuneiden komeat kruunut ja sen loistavan kaunisteen kuihtuva kukka, joka on viljavan laakson kukkulalla. Sen käy kuin varhaisen viikunan, joka on kypsynyt ennen korjuuaikaa: joka sen näkee, poimii sen, ja tuskin on se hänen kädessään, niin jo sen nielaisee!

"… Sentähden kuulkaa Herran sanaa, te pilkkaajat! — Koska te sanotte: Me olemme tehneet liiton kuoleman kanssa, tehneet tuonelan kanssa sopimuksen; kun vitsaus tulee tulvan lailla, ei se saavuta meitä, sillä olemme tehneet valheen turvaksemme ja piiloutuneet petoksen suojiin! sentähden Herra sanoo näin: Katso, minä lasken Siioniin perustuskiven, koetellun kiven, kallisarvoisen, lujasti perustetun kulmakiven! Joka uskoo, hän ei häpeään joudu! Minä otan oikeuden mittapuuksi, panen vaa'aksi vanhurskauden; rakeet hävittävät valheen turvan, vedet huuhtovat mukaansa suojan. Teidän liittonne kuoleman kanssa puretaan, sopimuksenne tuonelan kanssa ei astu voimaan, kun vitsaus tulee tulvan lailla, niin se tallaa teidät maahan. Yhtä usein kuin se tulee, se sieppaa teidät, sillä aamu aamulta se tulee, jopa päivällä ja yöllä. Olkaa siis pilkkailematta, etteivät siteenne lujenisi vielä; sillä olen kuullut Herralta Seebaotilta, että hävitys rangaistustuomiona tulee kohtaamaan koko maata".

Cecilian lukiessa alkoi kuulua kaupungin puolelta lähenevää hälinää. Se kasvoi äänekkäämmäksi, se levisi puutarhaan, se tuntui ympäröivän taloa. Lukeminen lakkasi, Paulin levottomat silmät vilkuilivat ikkunaan päin: hän tunsi tuon hälisevän parven. Toista sataa käsittävä joukko ylioppilaita, joiden luku alinomaa oli lisäytynyt matkalla piispan kartanosta, levisi lumivyöryn tavoin tiheissä riveissä rauhaisen Suruttoman alueelle.

Kaikki nämä olivat ajan vastustushengen kannattajia. Harvat heistä olivat hankkineet itselleen selvää käsitystä siitä asiasta, jota puolustivat, vielä harvemmilla oli sen suhteen minkäänlaista todellista vakaumusta. Enemmistö oli iloisia nuorukaisia, jotka aina mitä suurimmalla riemulla ottivat osaa pieneen rähinään ja seurasivat johtajiansa sokeasti minne tahansa.

Tarkoituksena oli panna päivänsankarin kunniaksi toimeen jonkinlainen mielenosoitus, jotakin serenaadin tapaista. Mutta akateeminen laulu, niinkuin moni muukin asia, oli silloin vielä kapalolapsi ja sitä viljeltiin enimmäkseen kirkkomusiikin tai juomalaulujen muodossa. Paciuksen edeltäjä, tirehtööri Lenning, joka otsansa hiessä muokkasi tätä viljelemätöntä alaa, saavutti loistavimmat voittonsa, kun ylioppilaat adventtisunnuntaina veisasivat tuomiokirkossa, tai sillä välin kävivät varakansleria, hänen korkea-arvoisuuttansa piispaa, jollakin latinalaisella hymnillä tervehtimässä.

Hetken aikaa vallitsi joukossa epätietoisuus siitä, mikä kappale parhaiten soveltuisi tilaisuuteen. Kuultiin jonkun esittelevän vanhaa koululaulua Caeperit faustis avibus; toinen tahtoi virttä Puer natus in Bethlehem. Toiset huusivat, että laulettaisiin Gaudeamus, ja heidän mielipiteensä pääsi voitolle. Koko tämä suuri kuoro rupesi nyt, välittämättä siitä, oliko kaikilla laulunääntä vai ei, laulamaan suurella innolla, mutta huonolla menestyksellä tuota ikivanhaa ylioppilaslaulua:

Gaudeamus igitur, juvenes dum sumus. Post jucundam juventutem, post molestam senectutem nos habebit humus.

Mutta nyt tuli pieni muutos:

Vivat Academia, vigeant studentes! Pereant theologi! Floreant haeretici, nec non respondentes![14]

— Hurraa! Hurraa! Eläköön Paul Bertelsköld! — kaikui huuto myrskyilman tavoin läpi rauhallisen puutarhan.

Päivä oli ollut tavattoman lämmin niin varhaiseksi kevätpäiväksi, ja iltapuoleen oli taivas mennyt pilveen. Juuri ylioppilaiden laulamasta lakattua seisoi musta pilviseinä lännessä meren yllä, ja pari loistavan valkeaa salamaa välähti taivaalla, ja niitä seurasi juhlallinen ukkosenjyrähdys loitompana.

Muutamat ylioppilaat seisoivat äänettöminä katsellen tätä loistavaa näytelmää, jotavastoin toiset yhä innoissaan hurrasivat Paul Bertelsköldille.

— Cecilia, — sanoi Eerikki, — avaa Psaltari, — laulakaamme mekin ylistysvirsi.

Cecilia luki:

"Herra hallitsee. Riemuitkoon siitä maa! Iloitkoot saaret, niin monta kuin niitä on! Hänen ympärillään on pimeys ja pilvi; vanhurskaus ja oikeus ovat hänen valtaistuimensa perus. Tuli käy hänen edellänsä ja polttaa ylt'ympäri hänen vihamiehensä. Hänen salamansa valaisevat maan piirin; maa sen näkee ja vavahtelee. Vahan lailla sulavat vuoret edessä Herran, edessä kaiken maailman Herran. Taivaat julistavat hänen vanhurskauttaan, kaikki kansat näkevät hänen kunniansa."

"Kiitä, sieluni, Herraa! Herra, minun Jumalani! Sinä olet mahtavan suuri; sinun pukusi on kunnia ja kirkkaus. Sinä verhout valoon niinkuin viittaan, sinä levität taivaat niinkuin teltan; sinä vesiin salisi salvat, vaunusi pilvistä laitat ja tuulen siivillä kuljet. Airuiksesi teet sinä tuulet, panet palvelijoiksesi tulen leimut. Maan sinä asetit perustuksillensa, niin että ei se ikinä horju. Sinä alkumerellä sen kuni vaatteella peitit; vedet aaltoili vuorien yllä. Sinä lähetät henkesi, ja kaikki luodaan, sinä annat maalle uuden muodon. Iankaikkisesti pysyköön kunnia Herran! Saakoon Herra iloa töistään, hän, jonka katsahtaessa vapisee maakin, jonka koskettaessa vuorista savua suitsee. Tahdon ylistää Herraa ikäni kaiken, tahdon veisata Jumalani kiitosta eloni loppuun… Herra, älä meille, älä meille vaan omalle nimellesi kunnia anna, armosi ja laupeutesi tähden!"

Cecilia vaikeni, ja vielä pari kaunista salamaa iskettyänsä poistui ukonilma merelle päin. Ulkona oli hälinä vähitellen hälvennyt, meluava nuorukaisparvi oli palannut kaupunkiin, ja illan rauha oli jälleen päässyt valtaansa.

Lapset tulivat toinen toisensa perästä suutelemaan vanhempainsa käsiä ja sanomaan hyvää yötä. Sanaakaan sanomatta puristi Paul ystäviensä käsiä ja meni huoneeseensa. Hän tunsi olevansa vieras tässä onnellisessa kodissa, jossa Herran pelko ympäröi kaikkea niinkuin muuri, ja kaikki, narsissin matalasta varresta aina ihmisen ylevään otsaan, kukoistivat siunauksen suojassa.

22. PAULIN UNI.

Paul istui avonaisen ikkunan ääressä ja katseli ulos keväiseen yöhön. Hänen harhailevat ajatuksensa etsivät satamaa, eivätkä löytäneet. Hänen levottomasti sykkivä sydämensä etsi rauhaa, mutta etsi sitä turhaan taivaasta ja maasta.

Hänen ruumiinsa oli väsynyt, hänen sielunsa vielä väsyneempi. Yö, yksinäisyys, hiljaisuus vaikuttivat nukuttavasti. Hänen ajatuksensa hämmentyivät, ja hän vaipui uneen, istuessaan käsi posken varassa ja pää nojautuneena vasten ikkunapieltä.

Nukkuiko hänen sielunsa? Ei, hiljaa irtausi se kahleistaan, liihoitteli pois ja näytti hänelle unessa kummallisen näyn.

Hän oli kävelevinään puutarhassa, jossa hän eilen käveli. Hän etsi jotakin, hän ei tiennyt mitä, mutta hän etsi ikäänkuin hänen elämänsä olisi siitä riippunut. Hän saapui kunnaalle, jolle hän oli istuttanut nuoren tammensa. Tammi oli eilisestään pukeutunut täyteen lehtipukuunsa, mutta kaikki lehdet olivat keltaisia. Se ihmetytti Paulia. Joko nyt on syksy? ajatteli hän itseksensä.

Hän katsoi ympärilleen: koivut, lehmukset, vaahterat seisoivat keltaisina niinkuin tammikin; nurmikko oli lakastunut ja kaikki kukat paleltuneet. Eivät linnut laulaneet, eivät sääsket tanssineet: kaikki oli kuollutta ja autiota hänen ympärillään.

Hän katsoi etäämmälle, ja joki oli kuivunut, meri näytti äärettömältä laaksolta, jonka kuivalla pohjalla näkyi kaljuja vuoria. Hän kohotti silmänsä: ilmakehä oli kadonnut, kun hän huiskutti kättään, ei se tuntenut mitään vastarintaa; hengitys ei kohottanut hänen rintaansa. Ennen muinoin sininen taivas oli nyt musta — ei ukonpilven tavoin, jonka uhkaavia reunoja aurinko kultailee, vaan musta kuin paarivaate haudalla.

Paul pelästyi ja katsahti kaupunkiin päin. Siellä missä vanha Turku oli ollut, oli hävitetty erämaa, ja soraläjien keskellä oli tuo muinoin niin ihana, kunnianarvoisa tuomiokirkko raunioiksi kukistuneena.

Hän kysyi itseltään, mitä tämä merkitsi. Oliko siirretty tuhat vuotta takaisin vai tuhat vuotta eteenpäin ajassa? Oliko maapallo temmattu radaltaan ja heitetty niin äärettömän kauas rajattomiin avaruuksiin, ettei mikään aurinko eikä mikään elämä enää voinut koskettaa sen autiota pintaa. Kuka oli "antanut maalle uuden muodon"?

Kaikki oli kuollutta, ainoastaan hän oli elossa. Hän sanoi itselleen: "ajattelen, siis olen olemassa". Entä sitten? Siinä ei ollut kylliksi; hän uiskenteli kuin juureton untuva rannattomalla merellä: hän tarvitsi pohjaa. Hän tarvitsi jotakin rakastaakseen ja jotakin, jota varten eläisi.

— Kuka on sinut kuolettanut? — sanoi Paul nuorelle tammelle, sillä hänen sydämensä oli murheellinen.

— Sinä! — sanoi tammi.

— Minäkö? — Ja hän teki saman vapisevan kysymyksen jalkainsa juuressa oleville kukille, kaupungin raunioille, hävitetylle erämaalle, maalle, taivaalle ja merelle.

— Sinä! — sanoivat ne.

Paul vihastui ja vapisi samalla kertaa. Hän kumartui, otti maasta ukonkiven, joka ei milloinkaan ollut elänyt elimellistä elämää ja kysyi kiveltä: kuka sinut on kuolettanut?

— Sinä! — sanoi kivi.

— Sinä! sinä! sinä! kaikui koko luonnossa, mutta ne eivät olleet ääniä, joita korva kuuli, ne olivat sanattomia tuskallisia hätähuutoja, jotka kappalten olemuksesta kohosivat Paulia kohti. Ja ikäänkuin kaikki olennot olisivat yht'äkkiä saaneet puhelahjan, kaikui joka haaralta hänen ympärillään:

— Sinä olet ottanut meidän Jumalamme. Anna meille takaisin Jumalamme! Jumalamme!

— Onhan teillä aine! Ja aine on ikuinen! — huudahti nuorukainen.

Syvyydet huokailivat. Itse ukonkivi häpesi ikuisuuttaan.

— Onhan teillä vielä ihmishenki; eikö se ole teille tarpeeksi? — sanoi Paul.

Hänen tätä sanoessaan näkyi murhaava ivahymyily koko luonnossa. Keltainen tammi kohosi juuriltaan ja palveli jumalankieltäjää; näivettyneet kukat suutelivat hänen jalkojansa, vuoret kumartuivat, erämaat vavahtelivat, maa halkesi hänen allansa ja hän vajosi hirmuisen kauhistuksen vallassa pohjattomaan syvyyteen…

Paulista tuntui kuin hän olisi kuollut ja enemmän kuin kuollut — tyhjäksi muuttunut. Kangistunein, raukein siivin koettivat hänen ajatuksensa turhaan kohota tietoisuuteen itsestään. Syvä, synkkä pimeys peitti koko hänen olentonsa. Ja kuitenkin eli hänessä vielä jotakin, joka ei voinut kuolla, ei tyhjäksi raueta. Mutta se oli sama elämä, joka siemenessä uinailee.

Pilkkopimeästä alkoi silloin kaksi kiiltävää pistettä tähtinä loistaa öisellä taivaalla. Ne selkenivät, ne näkyivät yhä lähempää, ja vihdoin Paul tunsi äitinsä ihanat silmät, jotka katsoivat häneen mitä hellimmän rakkauden tuntein. Hän lepäsi äitinsä rinnoilla, ja äiti suuteli ilosta itkien hänen kaunista kiharaista päätänsä. Hän oli taaskin pieni lapsi, hänen sielunsa oli taas terve niinkuin aamukasteinen ruusun kukka; hän oli iloinen, onnellinen, viaton. Kaikki oli taas hyvin; kaikki suru unohdettu; mitä hän voi enempää toivoa?

Silloin vei äiti hänet ulos vihannalle kunnaalle ja näytti hänelle auringon kirkastaman taivaan, sinisen meren, kukoistavan maan. Kaikki linnut laulelivat niinkuin ennenkin, kaikki tuoksui, kaikki loisti nuoruutta ja ihanuutta. — Katso, — sanoi äiti, — kaikki tämä todistaa Jumalata! Kaikki ylistää luojaansa! Paul, poikani, lupaatko minulle, ettet ikinä kiellä, et koskaan hylkää Jumalaasi?

— Lupaan, — sanoi lapsi.

— Niinpä notkista sitten polvesi tällä viheriöivällä kunnaalla ja kiitä Jumalaasi hänen äärettömästä armostaan, — sanoi äiti. Ja he notkistivat kumpikin polvensa — ja kun Paul heräsi kummallisesta unestaan, olivat hänen poskensa kosteat kyynelistä.

23. KAKSI KADONNUTTA.

Aamulla varhain tuli Paulin ystävä ja kasvatusisä herättämään häntä ja kehoitti häntä valmistautumaan matkalle, koska nyt oli tilaisuus päästä laivalla Tukholmaan. Joonas Pietarinpojan kuljettama pohjalainen kaljaasi oli aikeissa lähteä jo illalla.

— Matkalleko? — kysyi Paul. Sitä hän ei ollut ajatellut.

— Olethan erotettu yliopistosta, poika parka! — vastasi Eerikki. Lähtöä ei voi lykätä tuonnemmaksi. Yliopisto ei rauhoitu niinkauan kuin olet täällä.

Paul oli ääneti. Eilispäivän tapaukset, joita yön unet olivat himmentäneet, muistuivat nyt selvästi hänen mieleensä. Niin, hänen täytyi lähteä pois, kauas pois, sen hän ymmärsi vallan hyvin; mutta ero noista hyvistä ihmisistä, jotka niin sydämellisesti olivat häntä rakastaneet, Ja joille hän oli niin paljon huolia tuottanut, täytti hänen sydämensä odottamattomalla kaiholla. Hän puristi Eerikin kättä ja riensi ulos.

Hän meni etsimään kullantekijää. Olihan hän päättänyt maksaa Eerikin velan. Kuinka hän oli voinut unohtaa tämän kiitollisuudenvelkansa!

Hän tuli tuolle rappeutuneelle talolle. Portti oli auki, eikä ketään elävää olentoa näkynyt. Paul astui sisään. Kaikki ovetkin olivat auki. Hän meni laboratorioon. Kaikki oli tyhjää ja autiota; mestari, hänen vanha renkinsä, hänen pullonsa, tislaimensa ja ympyränsä, kaikki olivat kadonneet. Ainoastaan tyhjä sammunut uuni oli jäljellä sekä muutamia lasisirusia ja kuonapaakkuja.

Paul meni naapureilta tiedustelemaan. Ei kukaan tiennyt mitään tohtorin katoamisesta. Ainoastaan eräs vanha akka — ja hän oli kuuro — oli yöllä kuullut kummallista kolinaa tuosta epäluulonalaisesta talosta. Paulin tiedustellessa pudistivat naapurit vain päitänsä ja arvelivat: olipa hyvä, että tuo tuolla vihdoin oli mennyt sinne, mihin hänen oli mentävä. Parasta olisi, että nuori herra siihen tyytyisi, eikä sekaantuisi asioihin, joista ei kenenkään pitäisi olla tietävinäänkään.

Nähdessään, ettei mitään ollut tehtävänä, kävi Paul muutamain ystäväinsä luona sanomassa heille jäähyväisensä.

— Matkusta, — sanoi Clewberg, — ja palaa takaisin, kun teologian viimeinen hetki on lyönyt. Voit Epaminondaan tavoin sanoa: jätän jälkeeni Leuktran tappelun!

Toiset toverit kokivat lohduttaa häntä sillä, että professorit vielä katuisivat — ja Porthankin! — lisäsivät he. Iloiset nuorukaiset olivat vielä tuskin selvinneet eilisten seikkailujen huumauksesta. He ilmoittivat, etteivät päästäisi häntä hurraamatta hänelle vielä kerran satamassa.

— Siihen yhdyn minäkin! — vakuutti Leo. — Papinkaulus jää ehkä iäksi päiväksi saamattani, mutta siitä minä viis, mukana tulee minunkin olla! Ja jos noilla, tiedäthän, olisi jotakin pahaa mielessään sinua vastaan, niin luota nyrkkeihini! Luota näihin käpäliin, veikkoseni! — Ja itku pulppusi tuon kunnon jättiläisen kurkkutorvessa.

Palatessaan Suruttomaan kuuli Paul kummastuksekseen, että vanha Larsson oli noutanut kapineensa, palataksensa Pohjanmaalle. Ukon laita ei ollut oikein. Hän oli ollut koko yön poissa, ja palattuaan hän oli ikäänkuin hourioissa höpissyt, että häneltä tahdottiin varastaa jokin suunnaton aarre.

— Minulla on sinulle jotakin sanomista, — lausui Eriikka Paulille, laittaessaan matkalaukkuja kuntoon, pannen niihin sukkia ja paitoja, käärien kokoon nenäliinoja, tarkastaen vaateluetteloa, antaen piioille porkkanapenkereiden perkaamista koskevia määräyksiä ja saaden muutamilla mahtavilla voileivillä lapset vaikenemaan. — Tule, Paul, istu tähän viereeni ja auta minua nuorittamaan matkalaukkuja, niin puhelemme niinkuin vanhat ystävät ainakin.

24. NUHTEET JA JÄÄHYVÄISET.

Eriikka Ljung, omaa sukuaan Lindelia, oli miehensä sanojen mukaan syntynyt raha-asiain ministeriksi, mutta hän oli myöskin niitä, joita voisi kutsua sydämen poliisimestareiksi. Hänen samalla kertaa kirkkaissa ja lämpöisissä silmissään oli sellainen ihmeellinen voima, että ne voivat nähdä sumujen läpi ja tuntea, enemmän kuin tutkimalla tutkia ihmissydämen tilan. Hän ei ollut jutellut vielä puolta tuntiakaan Paulin kanssa, heidän yksissä tuumin täyttäessänsä ja sulkiessansa matkalaukkuja, ennenkuin hän jo näki läpi hänen sielunsa, ja pääsi muun muassa selville hänen tuttavuudestaan tuon salamyhkäisen kullantekijän kanssa. Se antoi hänelle aihetta seuraavaan hänen tapaiseensa nuhdesaarnaan:

— Ja jos vaivatta voisitkin tehdä itsellesi vuoria kullasta, — sanoi hän, — mitä se sinua auttaisi? Pelaajan voitolla ei ole mitään siunausta. Espanjaan virtasivat muinoin kaikki Perun aarteet, mutta joutuisammin kuin tulivat, vuotivat ne jälleen pois, ja maa tuli köyhemmäksi ja kansa turmeltuneemmaksi kuin milloinkaan ennen. Ihmistä ei rikastuta kulta, vaan rukous, työ ja vilpitön elämä. Jos kastelen ruukkujani lämpöisellä vedellä, niin pian voin saada neilikkani ja leukoijani kukkimaan, mutta sen perästä ne pian kuihtuvat. Olet tahtonut maksaa Eerikin velan, mutta hyvä aikomuksesi on valinnut huonon keinon. Tahdoit hakata pihlajan maahan päästäksesi kukkiin käsiksi. Mutta siihen ei Eerikki olisi koskaan suostunut. Kullan tekeminen ei tosin liene ehdottomasti mahdotonta, sillä kerran on kemia niin kauas ehtivä, että voi jakaa alkuaineisiin kaikki metallit ja niinmuodoin myös yhdistää ne jälleen. Mutta tämän keksinnön, joka kerrassaan muuttaa ihmiskunnan aseman, on sallimus säästänyt tuleville vuosisadoille, jolloin ihmiskunta on kypsynyt tällaiseen muutokseen. Tohtorisi on, niinkuin sadat muut ennen häntä, joko petturi tahi semmoinen, joka pettää itseänsä. Jos hän voisi kultaa tehdä, ei hän hautaisi itseään minnekään maailman soppeen.

— Mutta minä olen nähnyt hänen sitä tekevän, — huomautti Paul.

— Olet nähnyt hänen ottavan kultakimpaleen sulattimesta, mutta et ole nähnyt, mitä hän siihen on pannut. Siinä olisi arvostelu, siinä olisi epäilys ollut paikallaan. Sinä uskot kullantekijää ilman todistuksia, mutta epäilet Jumalaa, jonka olemassaoloa todistaa koko luotu maailma. Onko se ajattelevan ihmisen arvolle soveliasta?

— Kaiken vakaumuksen tulee alkaa epäilyksellä.

— Ei suinkaan. Elämä, samoin kuin matematiikka, alkaa selviöillä. Vai oletko milloinkaan epäillyt omaa olemassaoloasi? Jumala on selviö: häntä ei ikinä voida todistaa, hänet tutaan.

— Mutta teologit tahtovat todistaa…

— Teologit käyttäytyvät niinkuin sokea, joka, sen sijaan, että nojautuisi sauvaansa, tahtoo mitata, kuinka pitkä ja paksu se mahdollisesti on. Semmoinen menettely on mielestäni samaa kuin yrittää ammentaa kauhalla valtamerta kuiviin. Mutta nyt ovat matkalaukut valmiit. Kun näemme toisemme jälleen, silloin sinä uskot, Paul.

— Toivon voivani sen tehdä.

— Tule tänne. Roosa Maija! — sanoi äiti. — Kerro Paulille, kuka taivaassa asuu ja joka ilta kirkkaista tähdistä katselee sinua.

— Siellä asuu Jumala, — sanoi tyttö ja nyökäytti päätänsä, kirkkaasti ja vakavasti katsellen hämmästynyttä nuorukaista.

— Mistä sinä sen tiedät, Roosa Maija?

— Roosa kyllä tietää, — vastasi lapsi.

— Mutta kuinka sinä sen tiedät, kun et milloinkaan ole nähnyt Jumalaa?

— Roosa tietää vain, — vastasi pienokainen hyvin vakavasti.

— Tuossa nyt kuulette, oppineet herrat! — sanoi äiti päätänsä nyökäyttäen. Kirjoitettu on, että lasten ja imeväisten suu on saattava maan viisaat häpeämään. Mene, Paul, sinä levoton, etsivä sielu, mene valkeuteen. Jumala, kaikkiviisas, on kerran antava valonsa sinullekin koittaa.

Ilta alkoi jo hämärtää, kun kaikki oli valmiina matkalle lähtöön, ja Paulin tuli ottaa hyvästit Suruttomalta. Niin rauhaiselta ja rakastettavalta ei hänestä koskaan ollut näyttänyt tuo vuorien välissä oleva suloinen laakso. Niinkuin raittiin havumetsän vihannuus näyttää meistä kahta kauniimmalta autioon talvilumeen verrattuna, niin kuvastui nyt keväinen puutarha ihmeellisen ihanana Paulin jäähyväissilmäykseen. Kaikki nuo pensastojen ja kukkapenkereiden nuput olivat kauniita lupauksia lumoavasta tulevaisuudesta, mutta hän ei enää saanut niistä iloita. Tämä ilma niin lauhkea, tämä taivas niin puhdas: niin, täällä hän tunsi sen, täällä rauhassa, rakkaudessa, hurskaudessa, niin, myöskin tuon illanloisteessa kohoavan tuomiokirkon kimaltelevan kupulaen alla, täällä asui kuitenkin se Jumala, jonka hän oli kieltänyt! Ja nyt täytyi hänen harhailevan purtensa jättää tämä tyven satama, yksinään taistellaksensa elämän aaltoja vastaan.

— Hyvästi! Hyvästi, kunnes kerran ymmärrämme toisemme! — huokasi hän, heittäen pitkän ja kostean jäähyväissilmäyksen tuohon rakkaaseen seutuun.

— Sen suokoon Jumala! — sanoi ääni hänen vieressään, ja poski nojautuneena tammen runkoa vasten seisoi Cecilia Larsson vesissä silmin hänen rinnallaan.

— Sinä, Cecilia, sinä minun hyvä hengettäreni! — huudahti nuorukainen kuohuvien tunteidensa vallassa. — Uskotko todellakin, että me kerran ymmärrämme toisemme?

— Uskon, — virkkoi nuori tyttö teeskentelemättä, — ja jos et pane pahaksesi, niin pyytäisin sinua, ettet hylkäisi pientä jäähyväislahjaa, jonka annan sinulle muistoksi.

— Sinä lempeä sielu! — sanoi Paul liikutettuna. — Kuinka minä milloinkaan voisin panna pahakseni ystävyyttäsi!

— Minulla on kaksi Raamattua, — jatkoi Cecilia hämillään. — Toisen olen perinyt äidiltäni, ja toisen sain kumminlahjaksi, ja — et saa suuttua — minä olen pannut toisen sinun matkalaukkuusi ja merkinnyt muutamia paikkoja, joita voit matkalla lukea.

— Sano minulle hyvästiksi yksi noista raamatunlauseista, niin jäävät ne paremmin muistiini! — pyysi Paul.

— Muistan kaksi lausetta Topiaan kirjasta, — vastasi Cecilia, oltuaan hetkisen vaiti. — Ne kuuluvat näin:

"Koska olit Jumalalle rakas, niin täytyy niin olla: ahdistuksitta et saa jäädä, jotta koetelluksi tulisit…"

"Mutta sen tiedän varmaan: joka Jumalaa palvelee, hän lohdutetaan kiusauksen perästä ja vapahdetaan murheesta, ja rangaistuksen jäljestä löytää hän armon."

— Kiitos, hyvä, rakas lapsi; tapahtukoon minulle niinkuin sanot! — kuiskasi Paul, painaen suudelman hänen puhtaalle enkelimäiselle otsalleen, ja riensi pois.

Koko perhe käveli nyt Auran rannalle saattamaan matkamiehiä. Suuri väkijoukko oli kokoontunut rannalle uteliaisuuden viettelemänä, sillä puoli ylioppilaskuntaa — se puoli, joka suosi Paulia — oli lähtenyt liikkeelle vielä kerran häntä tervehtiäkseen ja osoittaakseen hänelle myötätuntoisuuttaan ennen hänen lähtöänsä. Vaivoin ja monia sydämellisiä kädenpuristuksia saaden tunkeutui Paul taajan joukon läpi. Ihmeeksensä hän huomasi ylioppilaiden joukossa myöskin maisteri Porthanin.

— En ole tullut muiden muassa, — sanoi tuo ankara mies ystävällisesti hymyillen, — ottaakseni osaa heidän suosionosoituksiinsa, joita paheksin, sillä sinä kärsit syystä rangaistuksesi, ja minä olen itse vaatinut sinun erottamistasi. Mutta olen tullut pyytämään sinua, ettet antautuisi epätoivoon tulevaisuutesi tähden. Kahdeksantoistavuotisina voimme kaikki hairahtua, ja se on oikeutemme, että loukkaamamme laki meitä rankaisee. Mutta kymmenen vuotta myöhemmin katselemme maailmaa toisin silmin. Katso, Bertelsköld, minäkin olen ankara arvostelija ja kuitenkin uskon vakaasti kaikkivaltiaaseen Jumalaan. Mutta parempi on ylevin, etsivin mielin taistella väärän mielipiteen puolesta kuin olla kokonaan taistelematta ja pitää maailmaa ajattelemattomain, sieluttomain eläinten laitumena. Minulla on se toivo sinusta, ettet koskaan alennu halpoihin tarkoitusperiin, ja sentähden, rohkeutta, nuori mies, rohkeutta! Jumala olkoon kanssasi vastoin tahtoasikin!

— Hurraa! Hurraa! — kajahti kaikuva jäähyväishuuto sadasta viidestäkymmenestä nuorukaissydämestä Auran rannoilla, ja heilutellen hattuansa näki Paul Bertelsköld Suomen vanhan pääkaupungin katoavan harmaiden vuorten taa.

VÄLSKÄRIN NELJÄSTOISTA KERTOMUS.

ILTAMYRSKYJÄ.

Kun välskäri oli lopettanut "Vapaa-ajattelijaksi" nimittämänsä kertomuksen, pudisti vanha isoäiti tyytymätönnä päätänsä. Semmoinen ajatuksen vapaus kuin Paul Bertelsköldin ei ollut hänelle mieleen, ja kaikista vähimmin hän tahtoi kertoa semmoisista ajatuksista lapsille. Hän oli sentähden pieniä uteliaita kuulijoita vähääkään säälimättä lähettänyt heidät yölevolle, kohta kun kertomus Turun väittäjäisistä alkoi, ja hän aprikoi jo mielessään, sallisiko hän heidän enää ollenkaan kuunnella niin arveluttavia tarinoita. Ainoastaan sillä ehdolla, että välskäri varmasti vakuutti, ettei enää tulisi puhetta jumalankieltämisestä, antoi ullakkokamarin ankara sensuuri luvan kertomuksen jatkamiseen alaikäisen yleisön kuullen. Omasta puolestaan hän kieltäytyi yhtä jyrkästi vast'edes kuulemasta tuollaisia herjauksia.

— Mutta kuinka voimme, serkku hyvä, puhua kahdeksannentoista vuosisadan tapahtumista kuulematta kajahdustakaan siitä jyrkästä, yleisestä kieltämishengestä, joka siihen aikaan oli vallannut maailman ja oli samalla aikakauden heikkous ja sen voima, sen lankeemus ja parannus — se palava kiirastuli, josta sitten puhdistunut usko kirkastuneena astui esiin? — huomautti välskäri sävyisästi.

— Jos oikein ymmärrän, — vastasi isoäiti, — emme me lutherilaiset tunnusta mitään kiirastulta, ja sentähden saakoot kaikki entisten aikojen typerät jaaritukset haihtua ilmaan. Nuoruudessani olen kuullut paljonkin, minkä sitten mielelläni olen unohtanut, ja jos onkin ollut herjaajia ja parjaajia, jotka ovat huvitelleet lukemalla katkismusta takaperin ja pilkkaamalla sitä, mikä pyhää on, niin jätettäköön heidät sen tuomarin haltuun, jonka edessä he jo aikoja sitten seisovat vastaamassa jumalattomista harhaopeistaan, ja älköönkä herätettäkö heitä haudoistaan sekoittamaan totisten kristittyjen yksinkertaista uskoa. Mutta mikä on sanottu, se on sanottu, ja serkku voi jatkaa kertomalla säädyllisemmistä asioista. Tunnustan olevani utelias kuulemaan, miten kreivitär Ester tulee toimeen tuossa ylhäisessä suvussa. Pelkään hänen, ihmisraukan, vielä saavan tarpeeksi tekemistä lapsipuolensa kanssa.

— Se on mahdollista, — vastasi välskäri, — ja minä aion siitä syystä heti siirtyä meren yli Ruotsiin, jossa tapaamme tuon kreivillisen pariskunnan aikana semmoisena, jota voi valtakuntaan ja ystäviimme katsoen hyvin verrata monien myrskyjen täyttämään iltahämärään, josta kerran kuitenkin on aamukin koittava.

1. FALKBYSSÄ ITÄ-GÖÖTANMAALLA.

Muistatteko vielä muinoista, kaukana Itä-Göötanmaalla sijaitsevaa pientä Falkbytä, jossa Kustaa Bertelsköldin leski, jalo ja ylpeä kreivitär Eeva, vietti niin monta yksinäistä vuotta surupuvussa puolisonsa jälkeen; jossa hänen poikansa, kreivi Kaarle Viktor, oli leikkinyt onnellisena lapsena ja jonne hän eräänä kylmänä talvipäivänä oli tuonut Ester Larssonin, joka pakeni isänsä vihaa ja Ruotsin pääkaupungin panettelijoita?

Sen päivän jälkeen oli ajan aalto huuhtaissut pois 33 vuotta, ja Falkby oli kokonaan toinen kuin ennen. Kreivitär Eevaa oli hänen lankonsa, kreivi Torsten Bertelsköld, kovasti vainonnut, ja suurin osa omaisuudesta oli joutunut vasaran alle aina Görtzin raudankovan hallituksen ajoilta asti rästinä olevista veroista. Silloin oli Falkby ainoastaan varjo ruotsalaisen aatelismiehen maakartanosta, ja sen omistaja taisteli suurella uljuudella, mutta huonolla menestyksellä köyhyyden rasitusta vastaan. Mutta sittemmin oli Falkbyn kohtalo muuttunut paljon valoisammaksi.

Kreivitär Eeva oli nähnyt sen päivän, jolloin hänen kovasydäminen lankonsa temmattiin pois toteuttamasta korkealle tähtääviä hankkeitaan ja jolloin hänen täytyi jättää melkoinen omaisuutensa veljensä pojalle perinnöksi, ja hän oli päättänyt vaihtelevan elämänsä levossa ja onnellisuudessa, varallisuuden ja poikansa rakkauden ympäröimänä. Hänen poikansa Kaarle Viktor Bertelsköld ei ollut ainoastaan liittänyt maatilaan kaikkea, mitä siihen ennen oli kuulunut, vaan myöskin rakennuttanut vähän matkaa entisestä vaatimattomasta yksikerroksisesta rakennuksesta kolmikerroksisen komean linnan, jota laaja ja kallis puutarha ja puisto ympäröi. Kaikki oli laitettu vanhan piirustuksen mukaan, joka vielä oli tallella Bertelsköldien entisestä perintökartanosta, Suomessa sijainneesta Mainiemen linnasta. Nykyinen kreivi oli pitänyt tarkkaa huolta siitä, että uusi Falkby rakennettiin aivan samaan malliin, ja se oli maksanut hänelle melkoisia summia, mutta niin olikin linnasta tullut mestariteos 1600-luvun rakennustapaan, kauneine päätyineen, kalleine pronssisine kuvapatsaineen ja muine komeuksineen, joista tarkemmin kerrotaan kuudennessa näistä kertomuksista. Puiston tammen takana seisoi kuitenkin vielä vanha rakennus aivan samassa asussa kuin mikä sillä oli nykyisen omistajan äidin siinä asuessa, ja lähellä sitä asui puutarhuri, rehellinen Bergfykt, jonka asianomaiset kerran olivat määränneet nykyisen kreivittären mieheksi. Se oli niitä naimiskauppoja, joita syystä voi sanoa "onnistuneimmiksi", koska jäivät tekemättä, mutta jonka muisto ei millään tavalla häirinnyt emännän ja palvelijan keskinäistä ystävällistä luottamusta.

Rehellinen puutarhuri oli nyt rattoisa, kuusikymmenvuotias vanhus, joka ei ollut rukkasiaan sen enempää pahaksensa pannut kuin että vuoden päästä oli valinnut vaimoksensa Linköpingistä punaposkisen satulasepän tyttären, jonka seurassa hänen hiljainen elämänsä kului kuin kukoistava kaalimaa, jossa eivät liiat madot lehtiä jäydä, kunnes hän sai kunniakkaaksi, mutta huolenalaiseksi toimekseen uuden suurenmoisen, tuohon hiukan vanhentuneeseen Ludvig XIV:n aikakauden tyyliin tehtävän puutarhan perustamisen. Hyväluontoinen mies tiesi silloin saaneensa seitsemän päivää viikkoon, sillä hänen herransa oli siinä asiassa taipumaton, ja Jumal' armahda sitä pensastoa, joka ei ollut mallinmukaisesti leikattu, sitä polkua, joka ei kulkenut supisuoraan päämaaliaan kohti tai sitä puuta, joka ei ollut juuri siinä, missä sen oli oltava. Monet monituiset kerrat syvään huokailtuaan oli Bergflyktin vihdoinkin onnistunut kahlehtia luonto siihen taiteelliseen muotoon, jota Ludvig XIV:n aikana katsottiin hienostuneen aistin korkeimmaksi asteeksi, ja hän oli, niinkuin usein tapahtuu, rakastunut omaan aikaansaannokseensa niin, että oli valmis vannomaan, ettei maailmassa voinut olla mitään sen kauniimpaa eikä täydellisempää kuin juuri tämä puutarha. Mutta kun hän juuri oli saanut valmiiksi tämän korkeampaan peruukkikuosiin tehdyn erinomaisen malliteoksensa, tapahtui, että hänen herransa eräänä kauniina päivänä 19 vuotta sitten toi taloonsa hänen entisen armahaisensa, nuoren kreivittären, ja tämä tapaus aiheutti vallankumouksen Falkbyssä.

Kreivitär Ester Bertelsköldillä, omaa sukua Larsson, oli näet niin porvarillinen aisti, että hän piti luonnon omia malleja ranskalaisten puutarhurien sukkelimpia keksintöjä parempina ja kun hän sai miehensä suostumaan kaikkiin mielipiteihinsä, niin täytyi Bergflykt-paran jo seuraavana keväänä tehdä valmis ja vaivalloinen työnsä uudestaan. Suorat käytävät laitettiin jälleen mutkikkaiksi, typistetyt pensaikot saivat jonkin määrän vapautta, peruukkikuosi tuomittiin hylättäväksi, ja puutarhan muoto läheni niin paljon kuin mahdollista maaseudun yksinkertaisuutta. Kaksi vuotta nurisi Bergflykt hiljaisuudessa "tuota suomalaista vasikkahakaa", joka härille kelvatkoon; kolmantena vuotena hän huomasi sen jo jotakuinkin mukiin meneväksi; vuotta myöhemmin hän myönsi, että muutkin kuin härät voivat ihailla hänen uusia laitoksiansa, ja lopuksi — kun suuri Linné eräänä kesänä oli käynyt Falkbyssä ja sanonut hänelle muutamia ystävällisiä kiitteleviä sanoja tuosta onnistuneesta laitoksesta — väitti Bergflykt jo kiven kovaan, ettei missään koko avarassa maailmassa ollut puistoa, joka olisi voinut Falkbyn kanssa kilpailla. — Sitähän minä aina olen sanonut, — arveli hän, — että puutarhan tulee olla ihmisiä, eikä kivipatsaita varten, mutta kreivi ei tahtonut ottaa sitä korviinsakaan, ennenkuin minä sain kreivittären puolelleni.

Nyt on kaunis kesäkuun aamu, ja puutarhuri Bergflykt puuhailee innokkaasti puistossa koristellen siellä olevaa sievää huvimajaa kukilla ja lehdillä, sillä tänään juhlitaan kahden merkillisen tapauksen johdosta hänen herransa perheessä. Toinen näistä tapauksista käy kohta ilmi seuraavasta keskustelusta puutarhurin ja hänen skoonelaisen renkinsä välillä, joka pistelee seipäitä papupenkkeihin.

— Hitto vieköön,— sanoi skoonelainen, — kylläpä vaarikulta nyt koristelee! Kai tapahtuu se armollisen kreivin kunniaksi, arvaan mä?

— Niinpä niin, Rasmus, — vastasi mestari, — nyt on armollisen herran syntymäpäivä. Tiedät kai, että hän täyttää tänään viisikymmentäkuusi.

— Enpä, jumal'avita, ole sitä tiennyt. Kyllä hän näyttääkin hiukan vanhanpuoleiselta. Hän voisi huoleti olla vaarikullan isä.

— Hän on minua viisi vuotta nuorempi, Rasmus. Mutta hän taittoi jalkansa yhdeksäntoista vuotta sitten; eikä hänen terveytensä ole aina ollut niin kovin hyvällä kannalla.

— Hitto vieköön, taittoiko hän jalkansa? Ei hän ainakaan lie sitä juovuspäissään tehnyt, niinkuin isäni.

— Häpeä, poika, ja hillitse kitasi, kun puhut armollisesta kreivistä. Hänellä on ollut semmoista ajattelemista joka tuottaa kyllä harmaita hapsia.

— Mitä sanottekaan, vaari! Juuri kuin noin ylhäisellä herralla olisi muuta ajattelemista kuin syödä silavaa viisi kertaa päivässä ja nukkua valoisaan päivään asti ja pukeutua koreihin vaatteihin. Mutta se on varmaan armollisen kreivittären syy, joka kuuluu olevan niin pystypäinen ja uppiniskainen.

— Minä sanon sinulle, Rasmus, että jos uskallat unohtaa sen kunnioituksen, jota olet velkapää armolliselle kreivittärelle osoittamaan, niin koettelen näiden pihlajasauvojeni kestävyyttä kovaan selkääsi. Jos sopisi puhua armollisesta herrasväestä niinkuin puhutaan muista alhaisista ihmisistä, niin sanoisin sinulle, ettei koko Ruotsin valtakunnassa ole parempaa vaimoa paremmalla miehellä. Ymmärrätkö sen, lurjus?

— Aivan niin, kyllä ymmärrän. Kyllähän hän on toimekas talossaan, sanotaan, ja antelias köyhille, vaikka sanovat hänen osaavan noitua. Ja kyllä kai hän tiennee, että leiviskässä on kaksikymmentä naulaa, kun hänen isänsä kuuluu olleen venäläinen voikauppias.

— Minä sinut voitelen! — huudahti puutarhuri ja tarttui jo pihlajasauvaan pannakseen uhkauksensa täytäntöön.

Rasmus herkesi hyväksi. — Pidän nokkani kiinni kuin myyrä, — vakuutti hän ja näytti nyt peltohiirtä tyhmemmältä.— Sanoittehan itsekin, vaarikulta, että hänen armonsa tukka on harmaantunut.

— Sen sanoin, — virkkoi Bergflykt. — Mutta se ei ole armollisen kreivittären syy; syy on nuoren Bernhard-kreivin.

— Niin, niinhän se olikin. Sanotaanhan, että armollinen nuori kreivi on kauhean ilkivaltainen ja kovakourainen. Ja sanotaanpa vielä, ettei hän voi kärsiä äitiänsä, kun tämä on oppinut puntaria käyttämään.

Puutarhuri hujahutti pari kertaa pihlajasauvaansa, mutta ajatteli varmaankin itsekin pakisseensa enemmän kuin viisasta oli ja tyytyi siihen, että sanoi ihmisten lörpöttelevän tyhmyyksiä. Armollinen kreivitär aikoi juuri tänään viettää nuoren kreivin paluuta Espanjasta, ja siitä pitäisi kaikkien nähdä, että kaikki on niinkuin olla pitääkin.

— Hitto vie, hän on nyt varmaankin musta kuin murjaani! — tokaisi ilkipintainen renki. — Mitä hänellä oli Espanjassa tekemistä?

— Hän on ollut kuninkaallisen majesteetin lähettilään kirjurina, ja nyt hän tulee takaisin valtiopäiville katsomaan, kuinka uusi kuningas vannoo vapautta pyhänä pitävänsä.

— Mitä, vannooko kuningas vapautta pyhänä pitävänsä: — kysyi renki. — Kas, se on oikein se! Mutta silloin ei varmaankaan nuori kreivi ole yhtä mieltä hänen kanssaan, sillä seikka on se, sanovat ihmiset, että vapaus on vain herroja varten.

— Aasi!

— No no, vaarikulta, yhtä hyvin voisi minua sanoa hevoseksi, sillä minä en ole ollut Espanjassa. Onko totta, että kreivillä on toinenkin poika, joka on matkustanut Suomeen noituutta oppimaan. Hitto vie, nytpä tajuan, minkätähden armollisen kreivin hiukset ovat harmaat, sillä johan se on vähän liikaa, kun sekä vaimo että lapset rupeavat ihmisten silmiä kääntämään.

Nyt loppui sävyisän puutarhurin kärsivällisyys ja tarttuen suulasta renkipoikaa niskaan, opetti hän häntä pihlajakeppinsä avulla pitämään kunniassa sekä isäntäväkeään että suomalaista noituutta.

2. KREIVITÄR ESTER.

Fihlajasauvan vielä hauskasti huristessa skoonelaisen korvien ympärillä sai hän äkkiä liittolaisen hätäänsä. Kahdeksanvuotias tyttö, huima, iloinen, mustasilmäinen, kaunis kuin yö ja päivä, huomasi etäältä rangaistustoimituksen ja lensi kuin raketti yli mutkikkaiden käytävien. Ennenkuin puutarhuri aavistikaan, seisoi tyttö jo hänen takanaan, tarttui pihlajasauvaan, sieppasi sen häneltä ja katkaisi sen kahdeksi kappaleeksi. — Bergflykt ei saa lyödä Rasmusta! Ei kukaan saa tapella puistossa! — sanoi hän puoleksi vihassa puoleksi nauraen.

Hämmästynyt mies päästi pahantekijän vapaaksi, kääntyi päin ja murahti: — Onko hän nyt taas täällä! Pikku neiti ei tee muuta kuin hullutuksia. Rasmus on lurjus, joka olisi ajettava pois palveluksesta.

— Bergflykt on paha! — huusi tyttö. — Minä pidän Rasmuksesta, minä. Hän on tehnyt minulle veneitä ja myllyjä puron rannalla. Älä itke. Rasmus! Kas, tässä saat Teljen-rinkilän.

— Hitto vieköön, — sanoi skoonelainen häpeissään ja veitikkamaisesti, — enhän minä itke. Olin saanut vähän multaa takkiini ja vaarikulta tomutti sitä vähän. Hän on niin armottoman siistiä miestä.

— Minä opetan sinua olemaan siisti! — sanoi hänen julmistunut esimiehensä, tapaillen toista keppiä. Seuraus tästä uhkaavasta liikkeestä oli se, että tyttö tarttui Bergflyktin molempiin käsivarsiin, pyöritti häntä ympäri ja nauroi niin sydämellisesti, että ukonkin vihdoin täytyi yhtyä nauruun, — Minä kerron äidille, mitä ilvettä pikku neiti pitää juuri, kun meillä on kiire, — murahteli hän.

— Kertokaa vain — kas, tuolla tuleekin äiti! — vastasi tyttö uhkamielisesti.

Vähän matkan päässä näkyi pitkä, muhkea nainen käyskelevän puistossa. Niinä yhdeksänätoista vuotena, jotka ovat kuluneet siitä, kun viimeksi näimme kreivitär Esterin, ei hänen ulkomuotonsa ole paljonkaan muuttunut. Loistava, tumma, lämpöinen katse on sama kuin ennenkin. Hän on hiukan lihonut; kasvonpiirteet ovat käyneet päättäväisemmiksi, käynti ja ryhti ovat ehkä hiukan arvokkaammat. Koko hänen olennossaan on jotakin samalla kunnioitusta herättävää ja miellyttävää, ja häntä katsellessa johtuu mieleen hänen puolisonsa entinen sana, että porvaristyttö on syntynyt prinsessaksi. Mutta sitä ylhäisyyttä, joka jumaloi itseänsä teeskennellyssä alentuvaisuudessa, ei Falkbyn kreivittäressä ollut rahtuakaan.

— Mitä se on? — kysyi kreivitär, nähdessään tyttärensä vallatonna ja tanssien pitävän puutarhuria kiinni.

— Hän tahtoo lyödä Rasmusta! Hän tahtoo ajaa pois Rasmuksen! — huusi tyttö.

— Renki on hävytön, ja teidän armonne näkee itse, miten minun aikani menee hukkaan, — virkkoi puutarhuri.

— Anna Bergflyktin olla, Vera! — sanoi kreivitär. Ja teidän, hyvä Bergflykt, ei tarvitse panna pahaksenne kaikkia turhia sanoja. Monta sadepisaraa putoaa mereen, ja monta liikaa vesaa versoo puun varjossa. Oletteko lopettanut työnne?

— Puolen tunnin kuluttua olisivat kaikki teidän armonne määräykset täsmällisesti suoritetut, kun vain saisin armon olla rauhassa, — huokasi Bergflykt, vilkaisten kiusaajaansa.

— Hyvä on, — jatkoi kreivitär tarkastaen valmistuksia. — Tehkää kaikki valmiiksi, älkääkä olko millännekään tuosta pienestä pyryharakasta! Tunnin perästä juomme suklaata huvimajassa, ja sitten odotamme harvinaisia vieraita. Vanhin tyttäreni on jo tullut ja kreivi Bernhardia odotetaan iltapäivällä. Toivon heidän kiittävän teidän hyvää aistianne, sillä te olette nähnyt paljon vaivaa, hyvä Bergflykt.

Puutarhuri kumarsi kursastellen, mutta hänen tyytyväinen ilmeensä osoitti, että hänen lyhyt vihansa jo oli haihtunut.

— Sisar nukkuu vielä ja kello on jo yhdeksän! — huudahti neiti Vera, pyörähtäen kantapäällään.

— Sisar on väsynyt matkasta, ja hovissa nukutaan kauemmin, koska siellä valvotaankin kauemmin kuin meidän on tapana valvoa täällä Falkbyssä, — sanoi äiti. — Tule, sinun on jo aika pukeutua vieraitamme varten.

— Kelpaanhan minä semmoisena kuin olen, äiti, — sanoi tyttö viattomasti. — Eihän tänne tule muita kuin sisareni ja veljeni.

— Sisaresi ja veljesi eivät ole tottuneet näkemään linttaisia kenkiä eikä vaalenneita hameita, — vastasi äiti. — Sitäpaitsi on nyt isäsi syntymäpäivä.

Äiti ja tytär lähtivät toistensa seurassa linnaan. Tyttö kulki hetken äänetönnä ja kysyi sitten:

— Äiti, onko Bernhard ylpeä?

— Miksi hän olisi ylpeä? — sanoi äiti vältellen.

— Niin, minä muistan, kuinka hän kerran sanoi äidille minun piennä ollessani: madame, teidän tulee kiittää isääni siitä, että suutelen kättänne.

— Voi teitä pieniä patoja ja teidän korvianne! — sanoi kreivitär hämillään. — Olihan Bernhard oikeassa: hän pitää minusta sentähden, että pitää isästä.

— Mutta, — arveli tyttö itsepintaisesti, — jos hän pitää äidistä, miksi hän sanoo aina madame?

— Niin sanotaan keisarinnoille ja kuningattarille. Siinä ei ole mitään pahaa; se on päinvastoin hyvin kohteliasta.

— No, jos se on kohteliasta, niin rupean minäkin sanomaan madame … madame… Ei, hyi! Kuinka voisin sanoa niin omalle äidilleni? Sisar Louise, niin, hän on viisas, hän ei sano äitiä miksikään. Mutta kuinka Paul tekee? Sanooko Paulkin madame?

— Se on toista. Paul on tottunut sanomaan minua äidiksi aina lapsesta alkaen, mutta Bernhard ja Louise kadottivat pahaksi onneksi äitinsä aivan pieninä, ja sentähden he eivät ole tottuneet sanomaan minua äidiksi.

Vera kulki miettiväisenä muutamia askelia, mutta vaiti oleminen ei ollut hänen luonteensa mukaista. — Eikö äiti sitten olekaan heidän oikea äitinsä? — kysyi hän.

— Heidän hyvä äitinsä kuoli, ja silloin pyysi isäsi minua rupeamaan heille toiseksi äidiksi, — sanoi kreivitär. Isommaksi tultuasi, Vera, olet käsittävä, että harvoin voi toista äitiänsä rakastaa niin sydämellisesti kuin ensimmäistä on rakastanut. Mutta me voimme siitä huolimatta olla hyviä ystäviä ja kunnioittaa toisiamme.

— Voiko velipuoltansa ja sisarpuoltansa rakastaa niin kuin oikeata veljeä ja oikeata sisarta rakastetaan?

— Voi kyllä, ja niin pitääkin tehdä. Lupaa olla hyvin ystävällinen, hyvin hyvä ja sydämellinen Bernhardille ja Louiselle. Se käy hyvin helposti, kun vain tulette enemmän toisianne tuntemaan. Et ole nähnyt Louisea kolmeen etkä Bernhardia viiteen vuoteen. Sentähden olet heille vieras, etkä heitä oikein ymmärrä. Mutta kyllä siitä hyvä tulee. Louise on erittäin siivo ja ymmärtäväinen ja voi kertoa sinulle kauniita asioita hovista, sillä hän oli kuningattaren hovineitinä, ennenkuin kolme vuotta sitten joutui naimisiin saksilaisen ministerin, parooni Clairfeldin kanssa.

— Mutta minä pidän kuitenkin enemmän Paulista.

— Ja Bernhard, — jatkoi äiti, joka ei ollut häntä kuulevinaankaan, — Bernhard on uljas nuori herra, joka on nähnyt paljon maailmaa ulkomaanmatkoillaan. Hän voi kertoa sinulle vielä kauniimpia asioita koreista espanjalaisista ritareista ja härkätaisteluista ja mustista maurilaisista ja Afrikan leijonista. Olet ihastuva häntä kuunnellessasi.

— Mutta minä pidän kuitenkin enemmän Paulista! — toisti tyttö itsepäisesti ja ravisti tyytymättömänä kaunista kiharapäätänsä.

— Sinussa taitaa olla vähän suomalaista itsepintaisuutta! — naurahti äiti. — Rakasta sinä vain sydämellisesti kaikkia sisaruksiasi; voit sinä silti Paulistakin pitää.

— Mutta ettekö usko, äiti, että Paul on sata kertaa parempi kuin sekä Louise että Bernhard? Paljon kauniimpi hän on ja paljon reippaampi ja paljon ystävällisempi ja paljon avomielisempi! Voi, minun on niin ikävä omaa veljeäni Paulia! Eikö hän kohta palaa tuolta ilkeästä Suomesta?

— Odotan kohta kirjettä; ehkä hän tulee kesällä meitä tervehtimään. Mutta miksi olet niin suutuksissasi Suomelle? Sekä isäsi että minä olemme siinä maassa syntyneet.

— Vanha Beata sanoo, että suomalaiset ovat vain puoleksi ihmisiä. Ja sitäpaitsi he osaavat noitua. Ihmiset sanovat äidinkin osaavan noitua ja että äiti on taioilla lumonnut isän. Mutta sitä en minä ikinä usko, — vakuutti Vera hyvin tosissaan.

Kreivitär punastui. Hän tunsi vallan hyvin nuo typerät, herjaavat huhut. Ja nyt hän sai kuulla ne omalta lapseltaan!

3. BERTELSKÖLDIN PERHE VUONNA 1771.

Juhla, jonka kreivitär Bertelsköld oli järjestänyt puolisonsa syntymäpäiväksi, oli yksinkertainen, kaunis ja arvokas, niinkuin hän itsekin. Ohjelma oli tämmöinen: 1) onnentoivotus huvimajassa, 2) päivälliset köyhille, 3) pari vanhaa ystävää, jotka oli kutsuttu illaksi vanhaa unkarilaista viiniä nauttimaan ja katsomaan pientä ilotulitusta, sekä vihdoin juhlalahjana 4) vanhimman tyttären ja vanhimman pojan kotiintulo, jonka ilahduttavan tapauksen kreivitär vartavasten oli saanut asetetuksi juuri täksi päiväksi.

Kreivi Kaarle Bertelsköld istui lehditetyssä huvimajassa ja kukilla koristetussa nojatuolissaan. Hän oli vanhentunut; hänen muinoin pitkä ja suora vartalonsa oli köyristynyt, hänen mustat hiuksensa olivat harmaantuneet, katsantonsa käynyt raukeammaksi, kasvonsa kalpeammiksi. Mutta vieläkin hän oli tarpeeksi komea esiintyäkseen paikkakunnan etevimpänä ylimyksenä. Hänen ryhtinsä oli, niinkuin aina, jalo ja lempeä, ja joka kerta, kun hän loi katseensa puolisoonsa, kirkastuivat hänen kasvonsa ja osoittivat selvästi, kuinka suuresti hän tätä rakasti ja kuinka tämä oli koko hänen elämänsä onni.

Huvimaja oli lehdistöillä jaettu kahteen osaan, ja sisimmäinen, joka muodosti jonkinlaisen lehtimajan, oli aluksi piilossa. Mutta tuskin oli kreivi istahtanut, kun lehvät keskeltä jakautuivat ja siellä sisällä seisoi hänen vanhin tyttärensä, paroonitar Louise, isoäitinsä, kreivitär Eevan muinoisessa puvussa prinsessa Ulriika Eleonooran hovinaisena. Vaikutus oli sitäkin todellisempi, kun paroonitar paljon muistutti isoäitiänsä sellaisena kuin tämä oli ollut nuorena; ja jotta tämän äidin muisto, jota kreivi niin hellästi oli rakastanut, viriäisi vielä elävämpänä, oli kreivitär Eevan onnistunut asettaa luonnollista kokoa olevan kuvan ruusuilla seppelöitynä, jossa vainaja oli juuri samassa puvussa, koristamaan yht'äkkiä lehtimajaksi muutetun huoneen peräseinää.

Nyt seurasi pieni vaatimaton onnentoivotusruno. Vainaja sanoi saaneensa luvan vielä kerran laskeutua alas valoisasta taivaasta siunataksensa rakasta poikaansa ja hänen vanhuutensa onnea. Runoa oli vain kahdeksan riviä, mutta ne lausuttiin erinomaisen hyvin. Manalle mennyt äiti, joka siunasi poikaansa hänen tyttärensä muodossa ja hänen puolisonsa läsnäollessa — se oli niin kaunis ja liikuttava ajatus, siinä oli yhteen kuvaan koottuna kaikki, mikä ihmissydämelle on elämässä kallista, että tämän yksinkertaisen kunnioituksen esine puhkesi kyyneliin. Kreivi nousi seisoalleen iloisesti hämmästyneenä, sillä hän ei ollut tiennyt mitään paroonittaren tulosta eilen illalla myöhään. Hän syleili ja suuteli väliin tytärtänsä, väliin puolisoansa, joka oli valmistanut hänelle tämän odottamattoman yllätyksen, ja sen jälkeen hän ei osannut kyllikseen katsella äitinsä molempia kuvia, maalattua ja elävää, vertaillen niitä toisiinsa ja tuntien lämpöisen sydämensä uhkuvan yli reunojensa muistoista, uhkuvan rakkaudesta. Mitä puhtain onni kuvastui hänen kasvoillansa: ei mitään puuttunut hänen onnestansa, ei mitään muuta kuin hänen molemmat poikansa.

— Haluaako teidän armonne ostaa karpaloita? Meillä ei ole muuta tähän vuodenaikaan, — kuului hänen vierestänsä lapsen ääni, ja siinä seisoi pikku Vera, kiireestä kantapäähän lehtikiehkuroilla koristettuna. Mutta hänen tarjottavansa eivät olleet karpaloita, vaan harvinaisia rypäleitä, jotka Bergflykt oli loihtinut esiin kasvihuoneessa. Hän oli koko talven tehnyt valmistuksia, ja oli nyt voitostansa ylen ylpeä.

Isä nosti pienen veitikan syliinsä ja suuteli häntä suutelemistaan. Tyttö samoin! Ei ainoatakaan pilveä ollut hänen taivaallansa; mutta yksi oli tulossa — vähäinen pilven hattara, joka pian haihtui.

— Etkö tarjoakaan marjoja sisarellesi? — kysyi äiti, — Vera meni paroonittaren luo, niiasi syvään, kenties vähän pilkallisesti, ja virkkoi: — Suvaitseeko madame? — Kreivitär punastui, mutta paroonitar ei ymmärtänyt pistosanaa; hänenkin sydämensä oli nyt lämmennyt isän onnesta, ja hän vastasi: — Sinä pieni sinipiika! Taitaa olla oiva suo, joka kasvattaa tuollaisia karpaloita.

— Marikkoni on kullattu, niinkuin hovissa on tapana, vastasi Vera, nakaten niskaansa.

Louise veti hänet hyväillen luoksensa ja alkoi järjestää hänen metsäisiä, kymmenestä eri lehtilajista laitettuja koristuksiansa. Näytti siltä kuin ystävällisempi tuttavuus olisi syntymässä molempien sisarusten välillä. Mutta kreivittären valpas silmä huomasi, että Vera tahallaan sotki ne kauniit kukkaköynnökset, joilla paroonitar poimutteli hänen valkoista pukuansa. Oli jotakin rikkinäistä, mutta sitä ei huomannut muu kuin äidin silmä.

Niin kului aamupäivä rauhallisesti ja iloisesti. Käytiin kävelemässä puistossa. Tänään kehui kreivi kaikkea, mitä näki. Bergflykt sai kiitoslauseen uusista istutuksista ja oivallisista rypäleistä. Louise sai imarteluja somasta vaatetuksestansa. Ja ne hän ansaitsikin, sillä puku oli hänestä ylen tärkeä asia. Harvoin oli niin hieno suuren maailman nainen ja niin viehättävä neljänkolmattavuotias paroonitar leyhytellyt viuhkallaan Falkbyn puistossa.

Tyttären ja äitipuolen keskinäisissä väleissä ei kukaan voinut havaita muuta kuin ystävyyttä ja luottamusta. Kreivitär teki puolestaan kaiken, ollakseen tyttärelleen mieliksi. Ja se näyttikin hänelle onnistuvan. Laskettiin leikkiä, tehtiin toinen toiselleen noita vähäisiä palveluksia, jotka tekevät seurustelun niin hauskaksi. Puuttui vain vielä rahtunen rakkautta, ja kaikki olisi ollut hyvin…

Päivä oli herttainen ja poutainen. Köyhille oli katettu pitkä pöytä puistoon, ja kunniapaikalla istui kahdeksankymmenvuotias vaimo, sotamies Flintan leski, hän, joka niin omituisella tavalla oli ottanut osaa presidentti Bertelsköldin kohtaloon — hän, jonka luona Ester-kreivitär pakolaisena, epätoivoisena ja vilusta kangistuneena kerran oli saanut suojan koleana talviyönä. Neiti Vera luki ruokarukouksen, ja kreivitär itse kävi paikasta paikkaan, köyhän luota toisen luo, katsoaksensa, että kaikki runsaalla mitalla saivat, mitä tarvitsivat. Kaikille hänellä oli ystävällinen ja rohkaiseva sana, ja useimmat tunsivat hänet entuudestaan: olihan hän niin usein käynyt heidän mökeissään ja ollut lohduttavana enkelinä heidän kurjuudessaan. Senpätähden kohtasikin hän kiitollisia katseita kaikkialla, missä kulki. Hänen tulessaan Flintan luo tahtoi vanha vaimo, niinkuin tapana oli suuremmilla herrastiloilla, kumartua suutelemaan kreivittären hametta. Mutta kreivitär ei ollut niitä, jotka sallivat sellaisia alentavia kunnianosoituksia. Hän pakotti eukon istumaan, pani itse hänen lautasellensa voimakasta hernerokkaa ja kuiskasi hänelle korvaan: — Tahdotteko nyt pakottaa minut kertomaan kaikille, kuinka kerran olin nälissäni, ja te annoitte minulle ruokaa, kuinka minua paleli, ja te lämmititte minua, kuinka olin onneton, ja te lohdutitte minua? Sallinettehan minun palkita hyvän hyvällä, kykyni mukaan.

Kyynelet valuivat pitkin eukon kuihtuneita poskia. Hän tahtoi puhua, mutta voi ainoastaan änkyttäen sanoa: — "Autuaita ovat laupiaat, sillä heille tapahtuu laupeus."

Paroonitar Louisesta ei tämä ollut ihan outoa; hän oli nähnyt semmoista ennenkin. Mutta nuo hänen silkkipukuna lyhyet, avarat, riippuvilla koristeilla kaunistetut hihat eivät sallineet hänen koskea karkeihin vateihin eikä lähestyä pöydän epäsiistejä vieraita. Hän teki kierroksen pöydän ympäri tarpeellisen matkan päässä siitä ja meni sitten taas luomaan ikävöivän silmäyksen maantieveräjälle päin.

Kreivillinen herrasväki aikoi juuri palata linnaan päivällisille, kun maantiellä näkyi tomupilvi. Portti avattiin, ja siitä ajoi täyttä karkua ratsastava sanantuoja sekä muutamain minuuttien perästä upeat neljän hevosen vetämät vaunut. Näissä vaunuissa istui nuori, hieno herra vanhan sotilaan rinnalla.

Kaikki riensivät portaille, ja kreivi Bertelsköld meni itse vastaanottamaan kauan kaivattua, nyt niin odottamatta jälleen näkemäänsä vanhinta poikaansa. Isän sydän sykki ilosta ja ylpeydestä. Tämä tapaus oli juhlapäivän riemujen kruunu.

Keveästi, mutta arvokkaasti hyppäsi kreivi Bernhard vaunuista ja heittäytyi isänsä syliin — myöskin arvokkaasti. Nuori herra tuli Espanjasta. Mutta väärin tekisimme jos sentakia tahtoisimme pitää häntä espanjalaisena grandina, jonka on mahdoton unohtaa hovitapojen vaatimuksia edes silloinkaan, kun syleilee isäänsä nelivuotisen poissaolon jälkeen. Kreivi Bernhard oli vain täydellinen hovi- ja seuramies, joka aina pienestä pitäen oli ollut prinssi Kustaan paashina, ja senjälkeen ensin kamarijunkkarina ja sitten diplomaattina useissa hoveissa ja valituimmissa seurapiireissä. Hänen ylhäinen käytöksensä oli siitä syystä niin luonteva, hänen arvokkuutensa niin sujuva, hänen kohteliaisuutensa niin viehättävä, että missä muussa tilaisuudessa tahansa tuskin olisi huomattu sitä lämmön ja antaumuksen puutetta, jota ei tällaisessa tilaisuudessa olisi odottanut. Hänen isänsä sitä ei huomannutkaan; hän vain iloitsi sydämensä pohjasta katsellessaan komeaa, toivehikasta poikaa, joka oli tuottava hänen nimellensä kunniaa, sulostuttava hänen vanhuutensa päiviä ja itse kerran nouseva korkeimmille kunniasijoille.

Nuorella kreivillä oli kaikki ne ominaisuudet, jotka lupaavat onnea maailmassa. Ruotsissa ei ollut rakastettavampaa ja kunnioitettavampaa nuorta miestä, eikä toista, jonka kasvatus olisi ollut täydellisempi. Hän oli kookas, niinkuin kaikki Bertelsköldit; kaunis, miehevä, uljas, ritarillinen, älykäs ja kokenut. Missä hän vain näyttäytyi, katsottiin hänet eteväksi henkilöksi; Falkbyssä häntä kohdeltiin kuin itsevaltiasta heti kohta, kun hän sinne ilmautui.

4. ÄITIPUOLI JA POJINTIMA.

On vastakohtia elämässä, jotka tuntevat vetoa toisiinsa ikäänkuin luonnon pakosta, on samanlaisuuksia, joiden välttämättömästi täytyy työntää toisiaan poispäin. Syy on siinä, ettei mikään inhimillinen olento ole täydellinen, eikä yksinään riittävä itselleen. Kaikki tarvitsevat täydentää itsessään jotakin vajavaisuutta, mutta kaksi yhtä voimakasta iskee yhteen kuin teräs ja piikivi.

Kreivitär Ester ja hänen pojintimansa kreivi Bernhard olivat molemmat suuressa määrin ylpeitä, voimakkaita ja lujaluonteisia henkilöitä. Siinä oli heidän samanlaisuutensa ja siinä syy heidän huonoihin väleihinsä — sillä että heidän välinsä olivat huonot, on helppo arvata. Ei kumpikaan siinä suhteessa tarvinnut täytettä luonteeseensa, ja kun he kohtasivat toisensa, iski kova kovaa vastaan.

Mutta se teräs, mikä kalskahti kreivitär Esterissä, oli paljon enemmän jalostunutta. Se ei ollut teräväsärmäistä, se voi taipua kuin kellon vieteri ja heti ponnahtaa luonnolliseen asemaansa. Vaihtelevat kohtalot, runsas kokemus, rakastettava sydän olivat opettaneet tämän voimakkaan luonteen taipumaan, kieltäytymään, uhrautumaan; teräs oli kätkössä, mutta se kalskahti kuitenkin, kun siihen koskettiin, ja ilmoitti niinkuin äänirauta hänen olentonsa perussävelen.

Metalli kreivi Bernhardissa oli hienosti kiilloitettua ja hohti kuin hopea. Mutta tämä sileä pinta oli hauras kuin kivi. Taipumaan ja kieltäytymään ei hänen sydämensä ollut koskaan oppinut hovin saleissa ja diplomatian liukkaissa luikerteluissa. Hän voi olla hyvä, rakastettava ja hellä niin kauan, kuin kaikki taipui hänen tahtonsa edessä, mutta jokainen itsepäinen luonne oli hänen luonnollinen vihollisensa. Ja semmoinen oli hänen äitipuolensa. Kreivitär Ester voi uhrata kaikki paitsi vakaumustansa siitä, mikä oli oikeaa; hän voi olla nöyrä, mutta ei koskaan nöyrtyä. Heidän täytyi siis olla vihamiehiä.

Vaikka olikin pakotettu mielistelemään aatelittomia säätyjä, oli vapaudenajan aateli yhtä ylpeä kuin kuningatar Kristiinan. Että kreivi otti avioksensa porvaristytön, ei tosin ollut mitään ennen kuulumatonta eikä laissa kiellettyä, mutta kuitenkin yhä vielä tumma tahra loistavassa sukukilvessä. Tuo porvaristyttö, tuo "suomalainen noita", oli sekoittanut perheen aatelisen veren, oli tunkeutunut isän ja pojan väliin, oli tuonut linnaan kaksi uutta perillistä, joiden täytyi olla vieraita puhdasveriselle rodulle. Vähemmästäkin voi nuori mies vihata äitipuoltansa. Eikä mikään — ei hellyys, ei nöyryys, ei mikään yritys hänen ystävyytensä saavuttamiseksi — ollut voinut haihduttaa tätä vihaa, joka yhdeksänätoista vuotena, aina hänen lapsuudestaan alkaen oli kytenyt nuoren kreivin mielessä tuota halpasukuista, hänen jalosukuiseen perheeseensä ilmestynyttä tulokasta kohtaan.

Nyt tapasivat he toisensa neljän vuoden eron jälkeen, ja kaikki näytti olevan kirkasta kuin auringonpaiste. Kreivi Bernhard suuteli äitipuolensa kättä; tämä toivotti hänet tervetulleeksi ystävällisin sanoin. Ehkä hän toivoi vielä, että neljän vuoden kypsyttävä kokemus oli saanut entiset tunteet hälvenemään.

Keskipäivä ja iltapäivä kuluivat häiritsemättömässä sovussa. Kreivi Bernhard kertoi niin sukkelasti, niin viehättävästi niistä vieraista maista ja ulkomaisista hoveista, joissa hän oli poissaolonsa aikana käynyt, että hänen isänsä oli aivan ihastuksissaan. Paroonitar Louise oli miellyttävämmällä tuulella kuin milloinkaan ennen ja kilpaili veljensä kanssa sukkeluudessa ja viehättäväisyydessä. Pientä Veraa hyväiltiin ja saatiin hänen suosionsa jo puolittain voitetuksi. Itse kreivitärkin unohti hetkeksi pelkonsa ja yhtyi kaikkien muiden kanssa osoittamaan suosiota koko talon hemmoittelemalle ja ihailemalle pojalle.

Seuraan liittyi vielä muutamia lähellä asuvia vanhoja ystäviä. Se upseeri, joka oli ollut kreivi Bernhardin toverina vaunuissa ja joka oli juuri sama majuri Lejonram, tuo vanha peluri, joka kolmekymmentäkolme vuotta sitten oli ollut Kaarle Viktor Bertelsköldin todistajana kaksintaistelussa Espanjan ravintolassa Tukholman ulkopuolella, oli olevinaan vanha tuttava ja tarjosi kreivittärelle käsivartensa, kun lähdettiin puistoon kävelemään.

— Te vallitsette täällä kuin kuningatar, armollisin kreivitär, — sanoi Lejonram. — Tahtoisinpa, vieköön minut turkkilainen, olla Falkbyn omistaja, ainoastaan voidakseni laskea sen jalkojenne juureen kunnioitukseni osoitteeksi. Pahaksi onneksi on minulla aina ollut hyvä onni pelissä, mutta huono onni rakkaudessa. Ystäväni Kaarle on aina ajanut edelleni. Hän omistaa Falkbyn, hän omistaa teidät! Linnoitustiede oli aina hänen mieliaineensa, ja sentähden hän on rakentanut tämän vihannan linnoituksen suojellaksensa aarrettansa. Hiton kaunis puisto. Täällä ei puutu mitään muuta kuin metsäkauriita vanhoja metsämiehiä varten.

— Jos setä on niin mieltynyt näihin vaivaisiin puunrunkoihin, jotka seistä sojottavat kuin talonpojat saarnatuolin ympärillä, niin ei liene mahdotonta toimittaa tänne metsäkauriitakaan, — sanoi kreivi Bernhard huolettomalla äänellä kulkiessaan aivan heidän jäljessään sisartaan taluttaen. — José, — virkkoi hän espanjalaiselle kamaripalvelijalleen, joka seurasi muassa kantaen hänen levättiään, — nouda pyssyni!

José juoksi ja tuli kolmen minuutin kuluttua takaisin. Oli tultu lähelle puiston aitausta, jonka takana haassa muutamia lampaita oli laitumella.

— Kas siinä seuraus siitä, että kuuntelee espanjalaisia romansseja! — laski isä leikkiään. — Bernhard näkee metsäkauriita siinä, missä me muut emme voi havaita muita kuin lampaita.

— Tehkää hyvin, majuri hyvä! — sanoi nuori kreivi ja ojensi tälle pyssyn. Tuossa näette otuksenne, ne ovat täydellisessä sopusoinnussa puiston kanssa. Pyydän, koettakaa onneanne!

— Ei kiitos, — vastasi Lejonram, — se sopii paremmin poikasille. Voit itse koettaa, hieno herraseni! Tarkoitan, jos armollinen rouva äitisi sallii.

— Armollinen rouva äitini on kyllin armollinen, ollakseen kieltämättä meiltä viatonta huvitusta, — virkkoi kreivi Bertelsköld, joka luultavasti oli ärtynyt Lejonramin kohteliaisuudesta äitipuolta kohtaan ja tahallaan haki tilaisuutta osoittaakseen ylimielisyyttänsä. Samassa hän tarttui pyssyyn ja tähtäsi.

Kreivitär punastui ja oli vaiti. Mutta Vera kiiruhti esiin säikähdyksestä huudahtaen. — Se on minun Bijouni! — kiljaisi hän, ja tarttui kiivaasti veljensä käsivarteen.

Bijou oli mitä sievin ja toivehikkain karitsa, valkea kuin pumpuli, nimenomaan lahjoitettu Veralle kaksi viikkoa sitten ja hänen hartaimman ihailunsa esine.

— Anna olla! — huudahti isä; — mutta se oli jo myöhistä. Pyssy pamahti; pikku Bijou, joka ei mitään pahaa aavistanut, hypähti korkealle ja kaatui verisenä viheriälle nurmikolle.

— Fi donc! — sanoi Lejonram, — tuon olisit voinut jättää teurastajan tehtäväksi.

— Pyh, — vastasi kreivi Bernhard huolettomalla äänellä, mutta itsekin jo häveten pikaisuuttaan; — näkisipä setä vain härkätaisteluja!

Vera oli aivan raivoissaan. Hänellä oli kädessään pähkinäpuinen keppi; hän löi sillä veljeänsä käsivarteen.

— Tyttärenne, madame, ei ole hyvin kasvatettu, — lausui Bernhard kylmästi ja irroittihe hurjistuneesta lapsesta.

Kreivittären mustat silmät säihkyivät. Hän ymmärsi hyvin kyllä, kenelle nuoren kreivin luoti oikeastaan oli aiottu. Mutta hän hillitsi mielensä ja sanaakaan vastaamatta lähetti pois itkevän tytön.

Myös kreivi Kaarle Viktor oli tuosta vallattomuudesta pahoillaan ja koetti selittää kaikki leikinteoksi. Se ei tahtonut häneltä onnistua, ja kävelijät saapuivat nyreillä mielin huvimajalle. Täällä seisoi Bergflykt lakki kourassa salaisesti toivoen saavansa uusia kiitoksia onnistuneista laitoksistaan.

— Vai niin, — sanoi kreivi Bernhard halveksivasti, — tekö olette Bergflykt? Mitä rojua te olette tänne kasannut. Tiedättekö, hyvä ystävä, tekisitte hyvin, jos pitäisitte huolta vain nauriista ja porkkanoista, sillä puiston olette, senjälkeen kun täältä lähdin, kokonaan pilannut, ja näyttäähän tämä pieni kyhäys tässä ihan kanakopilta. Mistä taivaan nimessä olette saanut päähänne ruveta ripustelemaan kukkasia seinille. Sehän on naurettavaa! Sehän näyttää ihan nimipäivä onnentoivotukselta jossakin kestikievarituvassa.

— Se on kaikki tehty armollisen kreivittären käskystä, — vastasi puutarhuri, sisimpään sydämeensä loukkautuneena tästä odottamattomasta moitteesta.

— Armollinen kreivitär on tosin tavattoman nerokas ja ansaitsee, että hänellä on noin uuttera palvelija, — vastasi kreivi samaan tapaan, — mutta se ei estä, että teidän huomenna täytyy korjata pois kaikki nämä korut. Te olette sitä paitsi vanha ja höperö; saatte pian seuraajan, ymmärrättehän?

— Ymmärrän, — sanoi syvästi loukattu mies, — enkä aio virkaeroani odottaa, minä pyydän sitä. Olen uskollisesti palvellut heidän kreivillisiä armojansa viisineljättä vuotta, eikä kukaan ole vielä milloinkaan sanonut minua hutilukseksi ammatissani.

— Todellako? No, koska sen kerran täytyy tapahtua, niin sallikaa minun kunnioittaa teitä sillä ansaitsemallanne arvonimellä.

— Anna jo olla; äitisi ja minä pidämme tuota siivoa miestä suuressa arvossa, — virkkoi Kaarle Viktor kärsimättömästi ranskankielellä.

— Tekö, isäni? Se on toinen asia. Siinä tapauksessa annan tuolle hupsulle anteeksi. Hänellä on paljon ansioita. Onhan hän ollut kihloissa teidän kanssanne, madame?

Viimeiset sanat lausuttiin niin hiljaa, että ainoastaan kreivitär ne kuuli, mutta hän oli kuullut tarpeeksi.

5. SALAMA LEIMAHTAA.

Ei mikään voitto ole niin vaikea kuin oman itsensä voittaminen. Loukattu mies voi tappaa vastustajansa, ärsytetty nainen häntä voi pistellä sanoilla, jotka ovat puukonpistoja terävämmät; mutta vaikeneminen silloin, kun sydän on haavoitettu, tyynenä ja aseetonna vaikeneminen, se on vaikeampaa kuin mitä yksikään mies ja enemmän kuin useimmat naiset voivat.

Kreivitär Ester oli vaiti.

Oli ihana kesäkuun ilta. Kaste lankesi maahan, ruoho kimalteli, käki kukkui ja nuoret lehdet puistossa loistivat kauneuttaan. Järvi oli aivan lähellä ja lepäsi kuin sulanut hopea illan hehkussa. Lähdettiin veneretkelle.

Kreivi Bernhardilla oli poikasena ollut purjevene, Delfiniksi nimitetty, jota hän oli rakastanut melkein yhtä paljon kuin ratsuhevostaan. Delfin oli jo monta vuotta ollut maalle vedettynä venehuoneessa, piilossa ja unohdettuna, mutta nyt oli kreivitär, ilahduttaakseen poikapuoltansa, laitattanut kuntoon ja uudestaan maalauttanut vanhan purren. Se oli nyt rannassa entistänsä kauniimpana; sen viiri liehui vienossa ilman hengessä, ja sen masto oli kukilla seppelöity.

— Delfin pyytää kunnian vielä kerran saada kantaa herransa järven yli, — lausui kreivitär niin iloisesti kuin ei epäystävällinen sana koskaan olisi häirinnyt hänen sydämensä rauhaa.

Kreivi Bernhard loi äitipuoleensa kummastuneen katseen, tarkasti sitten venettä, katsoi taas kreivittäreen ja vastasi kylmästi: — Eihän tuo ole mikään vene; sehän on talonpoikaismorsian.

— Mitä! — huudahti isä, — etkö tunne enää vanhaa Delfiniäsi? No, myönnän kyllä, että Venetsian dogi voi matkustaa komeammin kullatussa airolaivassaan, mutta katsoen siihen, että ollaan Itä-Göötanmaalla, voimme mielestäni tyytyä Delfiniin. Äitisi on sinua ilahduttaakseen kaivanut esiin tuon vanhan kapineen. Minä olin jo aikoja sitten unohtanut, että semmoista oli olemassakaan.

— Jos isäni suvaitsee, — vastasi poika, — astun kernaammin veneeseen, jossa on vähemmän koristuksia, mutta luotettavammat laudat. Olen matkustanut siksi paljon merellä, etten uskalla antautua kukkasten varaan. Tule Louise! — Ja hän ojensi sisarelleen kätensä astuakseen vieressä olevaan suurempaan purteen, toisten uskoessa henkensä Delfinin epäiltäväin lautojen varaan.

Soudettiin Flintan lesken pienelle torpalle, joka oli lahden toisella puolella. Suunta ei ollut viisaasti valittu, silla kreivi Bernhard oli jo viime kerralla Falkbyssä ollessaan tahtonut revittää maahan torpan, rakennuttaakseen sen sijalle metsästysmajan, koska metsässä niillä seuduin oli runsaasti riistaa. Hänen äitipuolensa oli kuitenkin onnistunut pelastaa köyhän lesken turvapaikka, eikä kreivi Bernhard ollut sitä unohtanut.

Hän oli tuskin astunut maihin ja nähnyt eukon sukankutimineen istuvan portailla, kun hän tavallisella huolettomalla äänellänsä virkkoi isälleen, mökkiä osoittaen:

— Tuon me, isä, revitämme maahan ensi viikolla.

Ja vastausta odottamatta lisäsi hän, eukkoon kääntyen:

— Saatte valmistautua muuttamaan huomenna.

— Se olisi eukkoparalle kovin raskasta; mietitään asiaa! vastasi isä, vähän hämillään tuosta päättävästä äänestä.

Mutta Flintan leski, jolla oli kahdeksankymmenen vuoden paino hartioillansa, oli kuitenkin sotamiehen vaimo, eikä hän ollut ollenkaan halukas katsomaan asiaa päätetyksi.

— Pitääkö minun muuttaa huomenna? — kysyi hän,

— Pitää, eukkoseni, sillä tänä iltana on jo myöhäisenlainen, ja me suomme teille yörauhan, — vastasi kreivi Bernhard.

— Minunko muuttaa! Minunko, joka olen asunut tässä viidettäkymmentä vuotta! — puhkesi vanha vaimo sanomaan. — Ja minkätähden pitää minun muuttaa?

— Sentähden, että armollinen herranne niin hyväksi näkee. Hän tarvitsee tätä paikkaa.

— Eikö hänellä ole metsää ja maata niin kauas kuin silmä kantaa? Eikö hänen armonsa mahdu suureen, tilavaan Falkbyhyn, karkoittamatta minua pois viheliäiseltä turpeeltani?

— Eukkokulta, te tarvitsette liikuntoa, voitte hiukan kävellä, niin maistuu uni paremmin, — ivaili nuori kreivi, joka hyvin huomasi, että jokainen sana sattui kuin neulanpisto hänen äitipuolensa sydämeen.

— Pitääkö minun lähteä? Ja minne minä lähden? — vaikeroi eukko, hämmästyksestä aivan tyrmistyksissään.

— Ruodille, eukkokulta, — ilvehti kreivi Bernhard. — Elämänne on liian yksitoikkoista, tarvitsette vaihtelua.

— Minäkö ruodille! — ja toivotonna väänteli eukko käsiänsä.

Kreivi Kaarle Viktoria hävetti poikansa sydämettömyys. Itseksensä hän päätti, että antaisi eukon asua entisellä paikallaan, mutta meni kinailun kestäessä muiden luo, ettei enää mikään uusi soraääni pääsisi turmelemaan illan hauskuutta. Ainoastaan kreivitär oli kuullut viimeiset pilkalliset sanat.

Nyt astui hän esille, tarttui ystävällisesti eukon käteen ja sanoi: — Ettekö ymmärrä, että nuori kreivi vain pilan vuoksi tahtoo teitä peloitella? Ei, eukkokulta, ei teidän koskaan tarvitse lähteä ruodille, eikä myöskään muuttaa köyhästä mökistänne niin kauan kuin elätte.

— Niinkö luulette, madame? — virkkoi kreivi Bernhard terävästi.

— Olen siitä vakuutettu, vastasi kreivitär tyynesti.

— Nous verrons; saammepahan nähdä.

— Minä en tule sitä koskaan näkemään, etkä sinä myöskään. Se ei voi olla tarkoituksesi.

— Jos ei se tätä ennen olisi ollutkaan tarkoitukseni, niin olkaa vakuutettu siitä, että nyt se on, — vastasi nuori kreivi, alentaen äänensä kuiskaukseksi. — Olette niin kauan hallinnut ja vallinnut Falkbyssä, että olette kokonaan unohtanut todellisen asemanne. Teidän tulisi kuitenkin muistaa kuka te olette ollut ja kuka olette, madame. Te kalpenette? Sitä parempi. Jos teille kävisi vaikeaksi olla niin vaatimaton, niin katson itseni pakotetuksi teitä siitä muistuttamaan. Vannon, että isäni tähden teen sen varsin vastenmielisesti, mutta teidän tulisi ymmärtää, että teidän kaltaistanne henkilöä ei teidän asemassanne ikinä voida muuta kuin korkeintaan suvaita.

Kreivitär Ester oli todella kalvennut, mutta ainoastaan hetkeksi. Kohta hän sai taas takaisin tuon ihmeteltävän mielenlujuutensa, joka niin monet kerrat oli hänet pelastanut hänen vaiherikkaan elämänsä aikana. Hän katsoi vastustajaansa vakavasti silmiin ja vastasi tyynesti:

— Jos kalpenin, niin tapahtui se siitä syystä, että nyt selvästi näen jo kauan aavistamani onnettomuuden, joka on katkeroittava kokonaisen perheen elämän. Bernhard, ystäväni, poikani — sillä vasten tahtoasi täytyy minun sinua siksi sanoa — on siis todella tultu niin pitkälle, ettei edes kunnioitus isääsi kohtaan, ei edes osanotto hänen onneensa eikä rakkaus nuorempiin sisaruksiisi voi sydämestäsi haihduttaa sitä vihaa, jota en ole ansainnut. Tiedät vallan hyvin, etten ole tunkeutunut tähän perheeseen. Sinun tulisi myöskin tietää, etten koskaan ole tuottanut enkä koskaan ole tuottava suvullesi mitään häpeää. Mistä syystä tahdot siis katkaista tämän siteen, jonka pitäisi olla sinulle pyhä? Miksi tahdot vihata minua, joka en milloinkaan ole osoittanut sinulle muuta kuin rakkautta? Minkätähden puhut tuolla tavalla minulle, jota et voi solvata isääsi solvaisematta?

— Puhutte niinkuin kirjasta lukien, madame, — vastasi kreivi Bernhard, — mutta unohdatte vielä kerran, että ei ole kysymys arvostanne, vaan vallastanne. Mielellänihän myönnän teille kaikki oikeutenne: suutelen kättänne; teitä sanotaan armolliseksi kreivittäreksi, ja luulisin sen riittävän tyydyttämään itserakkauttanne, sillä tyydyittehän kerran vähempäänkin. Teillä on hyvä asemanne; teidän ei tarvitse huolehtia muusta kuin huvituksistanne, pukeutumisistanne, ei muuta kuin kuunnella kohteliaisuuksia ja antaa isäni jumaloida itseänne; hän todella teitä hemmoittelee niin, että hän on muuttunut jo puolittain plebeijiksi. Mielestäni tulisi teidän tyytyä siihen eikä koettaa hallita talossa, jossa muinoin olette ollut kamaripiikana. Vaikka isäni onkin heikko niin pitäisi teidän älytä, etten minä ole aivan yhtä myöntyväinen. Teidän pitäisi johtaa mieleenne jostakin lasten lukukirjasta, jota ehkä Vaasassa olette lukenut, Kustaa Vaasan tunnetut sanat: "Teidän armonne ja minun armoni eivät mahdu saman katon alle." Olkaa kaino ja nöyrä, madame, se kaunistaa teitä sanomattomasti, enkä minä ymmärrä, mikä estäisi meitä sitten ystävinä seurustelemasta. Minkätähden vihaisin teitä? Ainoastaan vertaisiansa voi vihata. Muita — ne pudistetaan pois, kun ne rupeavat käymään liian lähenteleviksi.

Kreivitär hymyili surullisesti.

— Jo riittää. Olen jo kuullut enemmän kuin mitä minun olisi tarvinnut kuulla. Tässä en voi sinulle vastata. Mutta välimme täytyy tulla selviksi. Sen täytyy tapahtua kohta.

— Eläköön Carolus! — kuului samassa Lejonramin hiukan pöhmeröinen ääni rannalta, ja ystävykset tyhjensivät maljan jaloa unkarinviiniä isännän syntymäpäivän kunniaksi.

6. ERO.

Aurinko oli jo laskenut, pieni ilotulitus oli poltettu pihalla, vieraat olivat iloisen illan vietettyään hajaantuneet eikä kellään ollut aavistustakaan niistä tummista pilvistä, jotka olivat keräytyneet perheen onnen taivaalle, ei kellään paitsi niillä kahdella, joita asia lähinnä koski, ja heistäkin käsitti ainoastaan toinen seikan koko merkityksen.

Heidän jouduttuaan kahden kesken tarttui kreivitär Ester puolisonsa käteen sanoen: — Minulla on sinulle pyyntö tehtävänä!

— Mitä voit pyytää, jota en heti paikalla olisi valmis iloiten täyttämään? — kysyi kreivi.

— Että luovut jostakin, — vastasi hän.

— Minä suostun ehdottomasti. Sinun tähtesi voin luopua kaikesta paitsi sinusta itsestäsi.

— Mutta jos minä nyt juuri sitä ainoata sinulta pyytäisin?

Kreivi katseli häntä nuhdellen.

— Sitä et voi koskaan pyytää, — vastasi hän.

Ester oli kauan ääneti. Hänen sydämensä oli liian täysi.

— Kaipaisitko minua paljon, jos minä … esimerkiksi lähtisin pitkälle matkalle? — kysyi hän hetken kuluttua.

— Se on mahdotonta. Mistä syystä sinä matkustaisit?

— Voisihan minulla olla tärkeitä syitä. Jos se esim. koskisi meidän kaikkien onnea.

— Hyvä Jumala, oletko sairas? Jos tarvitset lähteä kylpemään Spaahan taikka Pyrmontiin, niin virka vain sananen, ja minä seuraan sinua sinne.

— Älä ole levoton, minä olen ihan terve. Mutta ajattele, että minun kuitenkin täytyisi jättää sinut joksikin aikaa… Lupaatko minulle, että tyynesti kestät tuon murheen? Näemmehän toisemme jälleen!

— Mutta rakas ystäväni, en ymmärrä sinua! — huudahti kreivi pahoilla mielin.

— Lähinnä sinua itseäsi huolettaa minua enin Veran kasvatus, — jatkoi kreivitär eikä ollut huomaavinaankaan sitä pilveä, joka peitti hänen puolisonsa otsan. — En jättäisi häntä mielelläni Louisen haltuun. Louise rakastaa häntä, siitä olen vakuutettu, mutta me käsitämme maailman eri tavalla. Haluan, että Vera kasvatetaan vilpittömään vakavuuteen, yksinkertaisiin tapoihin ja totiseen jumalanpelkoon. Sentähden olen tuuminut, että hankkisimme hänelle mielemme mukaisen opettajattaren. Mitä sanot neiti Sjöbladista. Hän on köyhä, mutta hyvästi kasvatettu, vähän päälle kahdenkymmenen vuoden ikäinen tyttö; tarpeeksi ylhäistä sukua voidakseen esiintyä talossasi, mutta vaatimaton luonteeltaan, hyvä, älykäs ja lempeä. Hänen äitinsä oli muistaakseni aatelitonta sukuperää. Kirjoitammeko hänelle huomenna?

— Tee niinkuin tahdot, minulla ei ole mitään sitä vastaan. Silmäsi, armas Esterini, näkevät selvemmin kuin minun, ja minulle on aina ollut hyväksi, kun olen totellut sinun neuvojasi. Mutta taivaan tähden, selitä minulle, mitä oikeastaan tarkoitat noilla hämärillä kysymyksilläsi!

— Huomenna saat sen tietää. Ja nyt hyvää yötä, sinä nuoruuteni lemmitty, sinä elämäni ystävä. Rakastatko minua vielä, Kaarleni?

— Minun pitäisi rangaistukseksi semmoisesta kysymyksestä vastata — en!

— Niin, sinä rakastat minua! Älä siis vihastu puolisoosi, jos hän joskus tuottaa sinulle surua. Jumala kaikkitietävä tuntee, että minä sata kertaa tahtoisin ostaa sinun onnesi uhraamalla omani… Hyvää yötä! Muista, mitä pyysin sinulta Veran suhteen. Ole isänä Paulillemme, sillä hän tarvitsee rakkautta elämässä ja pidä minua aina rakkaassa muistossa!

Ja voimatta enää hillitä itseänsä nojautui hän tätä sanoessaan puolisonsa olkaa vasten, suuteli hänen harmaantuneita hiuksiansa ja kasteli hänen poskiaan kyynelillään. Mies sulki hänet liikutettuna syliinsä. Hänenkin silmänsä kostuivat, eikä hän tiennyt mistä syystä.

— Ei, — sanoi hän, — en voi päästää sinua menemään, ennenkuin olet minulle ilmoittanut, mikä mieltäsi niin liikuttaa. Sano se minulle!

— Älä minulta nyt mitään kysele! Kaikki, kaikkihan on selvenevä, ja olenhan jo luvannut, että saat sen huomenna tietää, — vastasi kreivitär, pyyhkäisi nopeasti pois kyyneleensä ja katseli häntä rauhallisin, melkein hymyilevin kasvoin, jotka hehkuivat hellyyttä. Ei milloinkaan, ei nuoruutensa kauniimmillaankaan kukoistaessa ollut hän ollut kauniimpi kuin nyt.

— Hyvää yötä! — kuiskasi hän vielä kerran ja kiiruhti pois, ikäänkuin olisi pelännyt omaa hellyyttänsä, jos kauemmin viipyisi.

Hän meni tyttärensä makuuhuoneeseen. Vera uinaili viattomuuden unta pienellä sievällä vuoteellaan, joka oli pähkinäpuusta tehty ja punaisilla uutimilla verhottu. Äiti kumartui nukkuvan lapsen puoleen ja painoi sen huulille tulisen suutelon. — Mitä aionkaan tehdä? — huokasi hän käsiänsä väännellen. — Miten on mahdollista, miten on mahdollista luopua sinusta, lapseni, jonka Jumala kaikkivaltias on antanut minun hoitooni ja josta minun on Hänelle tili tehtävä? Ja kuitenkin täytyy niin tapahtua, vaikka sydämeni siitä pakahtuisi. Mutta anna minulle merkki, hyvä Jumala, anna minulle merkki, etten tee väärin, niin noudatan nurisematta tahtoasi!

Hän odotti, odotti kauan, hengittämättä ja tuskissaan. Ainoastaan nukkuvan lapsen keveä hengitys kuului kuin suloinen kuiskailu hiljaisessa huoneessa. Silloin liikahtivat lapsen huulet, ja Vera sanoi, surren vielä unessaankin: — Bijou! Bijou!

Äidin kasvot selkenivät. — Kiitos, sinä lapseni suojelusenkeli, — sanoi hän hiljaa; — nyt ymmärrän sinut. Se luoti, joka oli aiottu äitisi sydämeen, ei ole surmaava, niinkuin luoti tänään, viatonta riemuasi. Voi hyvin! Jumalan pyhät enkelit siunatkoot ja varjelkoot sinua, rakas lapseni!

Lausuttuaan tämän hiljaisen rukouksen hiipi hän pois ja sulkeutui huoneeseensa, siellä vielä "neuvotellaksensa Herransa ja Jumalansa kanssa", niinkuin hän oli oppinut aikoja sitten manalle menneeltä hurskaalta sisareltansa Veronikalta, jonka mukaan Vera oli saanut nimensä, vaikka hiukan lyhennettynä.

Kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld vietti unettoman, levottoman yön. Hän ei ollut tottunut näkemään vaimossaan naisen oikkuja. Voimakas, etevä ja kuitenkin nöyrä nainen oli oppinut itsensähillitsemisen vaikean taidon, ja kuitenkin hän näytti nyt horjahtaneen jalosta tasapainostaan. Minkätähden? Hän ei tiennyt sitä. Hän koki turhaan keksiä siihen selitystä. Usean kerran aikoi hän nousta vuoteeltaan, kiiruhtaa puolisonsa luo, ja vielä kerran rukoilla häntä uskomaan hänelle kaikki huolensa. Mutta nyt oli yö … hänen vaimonsa nukkui; hän oli luvannut hänelle selityksen, pitäisihän hänen kärsivällisesti odottaen antaa vaimolleen uusi todistus rajattomasta luottamuksestaan…

Tuskin oli kuitenkaan kesäaamu koittanut ja palvelija alkanut salissa liikkua siivoten sitä eilisen juhlan jäljeltä, kun kreivi nousi vuoteeltaan ja hiipi varpaillaan puolisonsa huoneeseen, joka oli toisessa kerroksessa ja jonne kapeat rautaiset kiertoportaat veivät kreivin huoneesta. Hän huomasi huoneen tyhjäksi. Kreivittären sänky oli koskematon. Yksi lipaston laatikko oli vedetty auki, se oli tyhjä. Kreivi Bertelsköldin sydän tykytti nopeammin. Kummallinen epämääräinen pelko valtasi hänen mielensä. — Hän on ehkä mennyt puistoon, — ajatteli hän rauhoittaakseen itseään. Hän haki häntä puistosta: hänen vaimonsa ei ollut siellä. Kreivi palasi linnaan; hän ei kysellyt palvelusväeltä, ettei kukaan huomaisi hänen levottomuuttansa. Ei kukaan virkkanut kreivittärestä sanaakaan. Luultiin kai hänen menneen tavanmukaiselle varhaiselle aamukävelylleen jonkun sairaan tai köyhän luo. Kreivin korvissa soivat nyt kuitenkin yhä vain nuo selittämättömät, merkilliset sanat, jotka hänen puolisonsa oli sanonut hänelle heidän eilen erotessaan. Kauhistavat aavistukset kouristelivat hänen sydäntänsä. Kalpeana, mutta ilmoittamatta kenellekään jäädyttävää pelkoaan, riensi hän takaisin kreivittären huoneeseen.

Vaimonsa kirjoituspöydältä löysi hän nyt sinetillä suljetun kirjeen, jota hän ensi hämmästyksessään ei ollut huomannut. Se oli osoitettu hänelle. Hän aukaisi kirjeen vapisevin käsin ja luki:

"Rakastettuni!

Lue nämä rivit levollisin mielin ja lue ne yksinäsi! Ole mies, rakas Kaarieni, ja kaikkivaltias Jumala, joka meitä koettelee, on antava sinulle rohkeutta elää ilman vaimoasi.

Sinä, Kaarleni, et ole minua koskaan väärin tuominnut, et koskaan väärin ymmärtänyt. Sinä, joka minua kohtaan aina olet ollut lempeä ja luottavainen, josta olen sinulle kiitollinen niin kauan kuin sydämeni sykkii — sinä tiedät, etten milloinkaan ole pyytänyt sinun arvoasi, nimeäsi, rikkauksiasi, vaan ainoastaan rakkauttasi. Mutta muistatko, mitä sanoin sinulle kerran isäni puutarhassa, kun pyysit minua vaimoksesi? Se oli onnettomuus, sanoin minä, ettemme päässeet yhteen nuoruudessamme; silloin olisimme raivanneet itsellemme tien jäämuurienkin läpi. Myöhemmin ei meillä ole ollut voimaa eikä oikeutta uudistamaan maailmaa. Välillämme oli nyt kaksi, joilla oli sinuun vanhemmat oikeudet, ja nämä kaksi lasta asettivat kokonaisen maailman välillemme. Heidän täytyi katsella aikansa silmillä, heidän täytyi ajatella aikansa ennakkoluulojen mukaan, ja sentähden en voi heitä moittia, en kantaa heitä vastaan vähintäkään kaunaa siitä, etteivät he nähneet selvemmin, eivätkä ajatelleet ylevämmin kuin se aika, jossa he elävät. Olen rehellisesti koettanut heitä kohtaan täyttää äidin velvollisuuksia. Olen kauan toivonut, että rakkauteni lopulta murtaisi sen muurin, jonka sukuperän ennakkoluulot ovat välillemme pystyttäneet. Mutta minä olen pettynyt. Kuinka heikko nainen voisi muuttaa sitä maailmaa, jossa niin monet viisaat ajattelijat eivät ole kyenneet saamaan aikaan tasa-arvoa ihmisten välille! Vanhempain lastesi, armas Kaarleni, täytyy siis aina ylenkatsoa sitä alhaista naista, jonka sinä olet koroittanut heidän äidikseen. Mutta jos tämä alhainen äiti onkin voinut luopua kaikista omista kunnioituksen ja arvonannon vaatimuksista, niin ei hän olisi ansainnut tulla kutsutuksi sinun vaimoksesi, jos hän olisi sallinut itseänsä maahan tallattavan. Hänen kunniansa on sinun, ja hänen omat lapsensa saavat kerran tietää, ettei heillä ole oikeutta halveksia äitiänsä.

Sentähden, rakkaani, on minun, kahden velvollisuuden jouduttua ristiriitaan, täytynyt uhrata toinen niistä. Suo anteeksi, rakas ystävä, että luovun sinusta, etten menettäisi sinun omaasi ja lastemme kunnioitusta! Minun kanssani katoaa kaikki eripuraisuus, kaikki rauhattomuus tästä talosta. Alhainen porvaristyttö palaa siihen huomaamattomaan asemaan, jota hänen ei koskaan olisi pitänyt jättää, eikä hän ole ikinä lakkaava rukoilemasta siunausta sinulle ja koko sinun perheellesi. Älä ilmoita maailmalle meidän perhesurujamme. Sano minun matkustaneen ulkomaille terveyteni tähden. Älä myöskään koeta tiedustella, mihin olen paennut: päätökseni on järkähtämätön. Mutta en voi elää, tietämättä teidän vielä minua rakkaudella muistelevan, ja sentähden olen aika-ajoin kirjoittava sinulle ja lapsillemme sekä kyynelsilmin suuteleva niitä rivejä, joita minulle lähetätte. Elä onnellisena, sinä sieluni lemmitty! Jospa voisin olla puolisonasi, punastumatta lapsiesi edessä. Tervehdä Pauliani, Veraani. Tervehdä myös Bernhardia, tervehdä Louisea, ja pyydä heitä antamaan minulle anteeksi, rakkauteni tähden, kaiken sen surun, minkä olen teille tuottanut.

Ester Larsson, entinen kreivitär Bertelsköld."

— Isäni, — sanoi kreivi Bernhard, joka samassa astui huoneeseen, — suvaitsetteko tulla alas? Veljeni Paul on juuri saapunut opettajansa, erään vähän hajamielisen kirjatoukan seurassa, joka sanoo itseään Eerikki Ljungiksi.

— Paul! Tulen heti! Mitä vastaan hänelle, kun hän kysyy äitiänsä?

— Madame varmasti ihastuu, sanoi kreivi Bernhard ivallisesti. — Hän saa poikansa yliopistosta karkoitettuna.

7. PAIMENTYTÖN LAULU.

Yksi päivä on Herralle kuin tuhat vuotta ja kansoille kuin viisikymmentä. Heidän päivänsä kuluu, heidän iltansa tulee, niinkuin kaikkien muidenkin. Ja eräänä aamuna herätessään he huomaavat kummastuksekseen, että kaikki on uudeksi muuttunut.

Vapaudenajan kellotaululla pohjolassa osoitti viisari yhdettätoista tuntia vuorokaudesta, ja sen pitkä, myrskyinen päivä oli melkein lopussa, kun monet uskoivat sen olevan vielä keskipäivänsä auringon paisteessa. Ainoastaan siellä täällä seisoi vartija korkeassa tornissa, jossa ihmisten häärinä ei näköalaa sulkenut, ja tarkasteli, sydän täynnä levotonta odotusta, merkkien tarkoitusta.

Ne olivat kyllin selvät niille, jotka tahtoivat ymmärtää, eikä niitä kuitenkaan ymmärretty. Asiain nykyinen tila ei voinut kauan semmoisenaan pysyä. Valtakunta sairasti sisällistä eripuraisuutta, ja ohuen poskimaalin takaa näkyivät ajan kasvot kuolonkalpeina. Toinen käsi painiskeli toista vastaan; minne toinen jalka tahtoi, sinne ei toinen tahtonutkaan lähteä. Toinen silmä katsoi ja toinen korva kuunteli vasemmalle puolelle, samalla aikaa kuin toinen silmä ja korva kääntyivät oikealle. Kaikki hermot olivat liiaksi kiihoittuneet, kaikki lihakset uupumuksesta veltostuneet. Sydän sykki epätasaisesti, kaikki pahat intohimot näkyivät nousseen päähän ja pimittivät katseen. Pohjolan jalopeura oli vanhalla iällään muuttunut satapäiseksi lohikäärmeeksi, ja kaikki nämä päät purivat ja repivät toisiansa.

Mitä varten kaikki tämä? Oliko vapaus niin suuri onnettomuus, että paremmat päivät voivat koittaa ainoastaan sen haudalla? Ei, vapaus — todellinen vapaus! — on kansojen terveys ja onni, heidän maallinen tarkoitusperänsä, heidän ylin elämänehtonsa, jota ilman ei mitään pysyväistä menestystä, ei mitään todellista kehitystä ole olemassa. Mutta vapauden menestys riippuu sen siveellisestä pohjasta. Rakenna se sellaiselle, ja se on lämmittävä ja valaiseva kuin tuli. Tempaa tämä perustus pois sen alta, ja se on kuin tuli polttava ja hävittävä. Vapaus on niinkuin ilma, jonka näkymättömät joukot aina pyrkivät tasapainoon. Missä tasapaino rikotaan, siinä syntyy myrsky. Vapaudenaika Ruotsissa ja Suomessa sortui siitä syystä, että vapaus oli kadottanut siveellisen perustuksensa, ja samalla se oli huomaamatta mennyt yli määränsä ja muuttunut vastakohdakseen. Vapaudenaika sortui siitä syystä, että valtakunnan kultamalja, joka oli kahdelle jalalle perustettu, asetettiin seisomaan vain toiselle niistä.

Myöhään eräänä kesäkuun iltana vuonna 1771 käveli kaksi miestä tammien ja kastanjain suojassa Ekolsundin puistossa.

Vanhempi heistä oli kookas, komea herra, iältään noin viidenkymmenen, puettuna silmäänpistävän, melkein turhantarkan huolellisesti sen ajan hovipukuun, joka pysyi samanlaisena maaelämän vapaudessakin. Hän kuunteli kunnioittavasti nuoremman sanoja, samalla kuin huolien pilvet näyttivät synkistävän hänen korkeaa otsaansa. Kun hän joskus virkkoi muutamia sanoja vastaukseksi, tapahtui se lyhyesti ja määrämittaisesti ikäänkuin jonkin kaavan mukaan, mutta hänen sanansa ilmaisivat hänet kokeneeksi valtiomieheksi ja osoittivat samalla kertaa sekä selvää älyä että järkähtämätöntä mielenmalttia.

Nuorempi mies oli ainoastaan viidenkolmatta ikäinen, hänkin senaikaisessa ranskalaismuotisessa kirjavassa puvussa. Lyhyiden, mustain, punaisilla nauharuusuilla solmittujen samettihousujen, keltaisen silkkiliivin ja sinisen samettitakin päälle oli hän huolettomasti heittänyt lyhyen espanjalaisen, mustasta verasta valmistetun viitan. Hänellä oli pitsinen kaulahuivi, kalvosimet, tekotukka, hiuspussi ja kolmikulmainen hattu, mutta kaikkea tätä kantoi hän mitä luontevimmalla ja hempeimmällä somuudella, ja puhuessaan hän teki erittäin vilkkaita liikkeitä, väliin kiirehtien askeleitaan, väliin äkisti seisahtuen, toisinaan tarttuen seuraajansa käsivarteen, toisinaan vetäytyen taapäin ja viittoen käsillään, ikäänkuin hän tarvitsisi kaikkia näitä kaunopuheisia merkkejä täydentääksensä kielen köyhyyttä. Hänen kauneissa, hienoissa ja älykkäissä kasvoissaan liikkui alinomaa jokainen jäntere mitä vaihtelevimpia mielialoja ilmaisten, ja erittäinkin oli hänen suurilla, sinisillä kiiltävillä silmillään ihmeellinen kyky kuvastaa jokaista hänen sisimpien tunteidensa vivahdusta, niinkuin meri tyynenä ollessaan vuorotellen kuvastaa auringon loistoa ja hattaroita. Ja kuitenkin oli näistä silmistä sanottu, että ne olivat yhtä käsittämättömät kuin elävät, yhtä selittämättömät kuin viehättävät, sillä semmoinen oli tämän nuorukaisen koko olento. Luonto oli muodostanut hänet avoimeksi kuin päivän valon, mutta elämä oli tehnyt hänestä suljetun kirjan. Hän oli kasvanut niin vehkeilevänä aikana ja oli niin alinomaa salaisten vihollisten ympäröimänä, että teeskentely tuli hänelle välttämättömyydeksi, johon hän jo pienestä lapsesta asti oli harjaantunut, eikä koskaan ole nähty näennäisesti luontevamman vilpittömyyden verhoavan salatumpaa sielua.

Oli kuitenkin hetkiä, tosin ani harvoin, jolloin tämäkin salaperäinen luonne selvisi ja avautui niille harvoille uskotuille, joiden sallittiin luoda silmäys sen kätköihin. Kreivi Schefferille, kuninkaan entiselle kasvattajalle, Kustaa III juuri nyt tuollaisena hetkenä paljasti, jollei koko sydäntään, niin kuitenkin kolme neljännestä siitä.

Asema oli molemmille selvä. He katselivat sitä kuin shakkilautaa, jolla kuningas, kaikilta puolin vallanhimoisten ja vallitsevain vastustajain piirittämänä, ei voinut paikaltaan hievahtaa, panematta kruunuaan, kenties henkeänsäkin alttiiksi. Pakotettuna pysymään liikkumatonna hän tässäkin asemassa hitaasti, mutta varmasti menettäisi kruununsa, ja ainoana neuvona oli panna toisia nappuloita liikkeelle ja siten valmistaa kuninkaalliselle shakkinappulalle tilaisuutta vapaampiin liikkeisiin ja suurempaan itsenäisyyteen.

Ollessaan juuri Parisin iloisimpien, nerokkaimpien ja loistavimpien piirien ihailun ja ylistelyn esineenä, oli nuori kuningas kolme kuukautta sitten saanut tiedon isänsä äkillisestä kuolemasta ja omasta raskaasta, voimattomasta kruunustaan. Sen jälkeen hän oli kiiruhtanut hankkimaan varmuutta Ludvig XV:n myötätuntoisuudesta ja tuesta; hän oli arvelematta allekirjoittanut sen kuninkaanvalan, minkä Ruotsin neuvoskunta hänelle joutuin esitti; hän oli kotimatkallaan käynyt mainion ja vaarallisen enonsa, kuningas Fredrikin puheilla Potsdamissa, ja nyt hänen oli avattava Ruotsin valtiopäivät, joilla hänen leppymättömät vihollisensa myssyt, kaksi vuotta kärsimänsä tappion jälkeen, olivat nyt jälleen saaneet vallan käsiinsä ja joille Venäjä ja Englanti täysin kourin kylvivät rahoja estääkseen kaikki yritykset valtakunnan kohottamiseksi sen syvästä alennustilasta.

Tästä kaikesta oli kuningas neuvotellut uskottunsa kanssa, ja asema oli niin toivoton, ettei muuta pelastusta näyttänyt olevan odotettavissakaan kuin ehdoton nöyrtyminen puolueiden mahtisanan alle. Oli ollut puhetta siitä, että aluksi koetettaisiin rakentaa sovintoa puolueiden kesken ja mielistellä kiukustuneita myssyjä, ottamalla heistä muutamia neuvoskuntaan.

Hallituksen alkaminen tällä tavoin olisi ollut katkera nöyryytys, sitä katkerampi, kun myssyt vaativat kuningasvainajan neuvonantajia kanteenalaisiksi. Nuoren kuninkaan posket hehkuivat vihasta. — Voi, — huudahti hän lyöden otsaansa, — onko maailmassa onnettomampaa kuningasta kuin se, joka ei voi muuta kuin joko hävetä itseään tai jättää valtakuntansa alttiiksi?

— On, sir, — vastasi kreivi Scheffer arvokkaasti, — on onnettomampikin, nimittäin se, jonka täytyy taipua molempiin.

— Se on totta, — virkkoi kuningas tyynemmin. — Valtakuntani on voimaton, jokainen tuulenhenkäys saa kruununi horjumaan, enkä kuitenkaan tahtoisi vaihtaa Ruotsia Puolaan enkä kruunuani Stanislain kruunuun. Vielä on kolmas keino, ja vielä voin vapaasti valita.

— Sitä uskallan epäillä, — sanoi kreivi.

— Mitä? Jos kaikki hankkeeni menevät mitättömiin; Jos näen minulle käyvän niinkuin Stanislaille, enkö voi luopua hallituksesta?

— Teidän majesteettinne tietää paremmin kuin minä, että Ruotsin kohtalo silloin vallan varmaan on oleva sama kuin Puolan.

— Olkoon niin! Kunniani pelastuu jälkimaailman silmissä.

— Ei mikään kunnia voi teidän majesteetillenne olla suurempi kuin se, että olette valtakunnan pelastanut.

— Niinkö luulette? — kysyi kuningas miettiväisenä. — Voi, hyvä kreivi, pahanpäiväinen myssy on tällä hetkellä enemmän arvoinen kuin koko minun kruununi!

Puhellessaan he olivat tulleet lähelle puiston aitausta, ja ennenkuin Scheffer ennätti vastata, kaikui sen toiselta puolelta paimentytön raikas laulu, kun hän polkua pitkin ajoi lehmiään laitumelta. Kävelijät kuulostivat. Se oli muuan noita sulosointuisia lauluja, jotka Ruotsissa niin usein ikäänkuin leikittelevät lehdissä ja puunlatvoissa:

Ja kun morsian oon, kun kruunun saan, — mä kukissa loistan — niin sorjana tanssin mä, valio maan, — pois huoleni poistan.

On kruununi vihanta, kaunoinen, — mä kukissa loistan. — Ei kruunua toist' ole vertaa sen, — pois huoleni poistan.

Mua kumohon tanssi ei poikaset nuo, — mä kukissa loistan. — En kruunuain kultaista peikolle suo, — pois huoleni poistan.

— Kas siinä ennustus! — naurahti kreivi Scheffer.

— Niinpä todellakin, — vastasi kuningas Kustaa hymyillen. Minäkin olen pitävä huolta siitä, ettei kukaan minua kumohon tanssi, ja toivonpa silloin, etteivät peikot saa kruunuani.

8. ISÄNMAA HUUTOKAUPALLA MYYTÄVÄNÄ.

Tukholman valtiopäivät puhallettiin alettaviksi kesäkuun 13. p. 1771, ja jokainen valtiopäivämies valmistautui, jollei juuri hyödyttämään isänmaatansa, niin kuitenkin siitä hyötymään.

Samana päivänä tuli myös porvarien ja talonpoikien valita puhemiehensä.

Nuori valtiopäivämies, Isokyrön Joonas Perttilä oli noussut vuoteeltaan ja istui juuri lukemassa Raamatusta aamulukuansa, kun joku koputti hänen köyhänpuoleisen, kaupungin eteläosassa olevan asuntonsa ovelle, ja sisään astui päässään sievästi käherretty tekotukka muuan nuori varatuomari, hattujen päällikön, parooni Höpkenin yksityiskirjuri.

— Oletteko valtiopäivämies Perttilä? — kysyi käherretty mies mielistelevällä äänellä.

— Olen. Millä voin teitä palvella?

— Tahdoin vain kysyä, kuinka on terveyden laita, kun valtiopäivämies ei ollutkaan eilen illalla Punaisen Kukon ravintolassa. Kunnianarvoisen talonpoikaissäädyn useimmat jäsenet olivat siellä saapuvilla ja pakinoivat valtakunnan menestyksestä parhaalla rostockinoluella täytetyn haarikan ääressä, mitä milloinkaan on hyvän asian onneksi tyhjennetty. Arvelen valtiopäivämiehen tuntevan asian. Äänestetään Eerikki Anderssonia, ja rahallinen kiitollisuudenosoitus on sata plootua, jotka pyydän tässä saada suorittaa.

— Mitä tämä merkitsee? — kysyi nuori, vielä kokematon valtiopäivämies, kun käherretty vieras pitemmittä mutkitta alkoi lukea seteleitä pöytään.

Hieno herra ymmärsi kysymyksen väärin. — Summa ei kyllä ole niin iso kuin minkä päämieheni haluaisi maksaa ja mitä niin vaikuttava mies kuin valtiopäivämies olisi oikeutettu odottamaan, — jatkoi hän vähintäkään hämmästymättä, — mutta ajat ovat ahtaat, ja valtiopäivämies voi olla vakuutettu siitä, että häntä ensi tilassa erityisesti muistetaan. Meidän kesken sanoen meillä on kuningas ja vapaus puolellamme! Siis äänestätte Eerikki Anderssonia, sehän on päätetty?

— Niin kyllähän minä olen ajatellut äänestää Eerikki Anderssonia, mutta ei herran eikä kenenkään muun tarvitse sitä korvaani soittaa,— vastasi rehellinen Joonas, jonka hidas suomalainen veri nyt vihdoinkin rupesi kiehumaan. — Mitä herra tarkoittaa noilla viheliäisillä setelilipuilla? Aikooko herra ostaa minun ääneni?

— Arvasin heti, että se on liian vähän! Suomalaiskonna tulee kalliimmaksi kuin luulinkaan, mutta täytyy pitää häntä hyvällä tuulella, hän voi vaikuttaa toisiin! — mietti hattujen asiamies harmitellen, ja veti esille, nyt toki hiukan enemmän kursaillen, toisen setelitukon. — Olen varma, että kaikki kunnianarvoisen talonpoikaissäädyn suomalaiset jäsenet äänestävät niinkuin valtiopäivämies Perttilä hyvän asian puolesta, — lisäsi mies, merkitsevästi paukauttaen setelit pöytään.

Tämä oli jotenkin selvää. Perttilä oli kyllä harvinaisen viattomana tullut tähän huutokauppakamariin, jota sanottiin valtiopäiviksi, mutta hän olisi ollut suorastaan pölkkypää, jollei olisi käsittänyt näin kaunopuheista merkkikieltä. Hän oli myös vähitellen ehtinyt tehdä päätöksensä, ja seuraus siitä oli, että hän tarttui hienoa herraa käsivarteen, talutti hänet ovelle ja nakkasi setelitukot hänen jälkeensä portaille.

— Tuossa on herralle repaleensa! huusi vihastunut talonpoika hänen peräänsä. — Toisella kertaa herra tietäköön huutia, kun puhuu vapaille talonpojille.

— Lempo soikoon, ettei minulla ollut kultarahoja, murisi hattujen lähettiläs pahoilla mielin, portaita alas mennessään. Ajat huononevat huononemistaan, ja nuo talonpoikaislurjukset käyvät päivä päivältä yhä röyhkeämmiksi. Ennen sai heidät tanssimaan pillinsä mukaan oluthaarikasta, nyt ei edes riitä, että tukkii heidät setelirahoilla täyteen kuin makkarat; pitää, mukamas, olla hopeakannu tai rannerengas emännälle tai kukkaro täynnä oikeita tukaatteja! Olen varma, että myssyt ovat ehtineet ennen meitä ja antaneet tyhmän suomalaistolvanan kuulla kullan helinää. Hän äänestää vastustajaamme, se on päivänselvää, ja sen saa kuningas siitä, että kitsastelee.

— Jos hattujen rehellisyyden laita on tuollainen, niin heitän heidät helkkariin, — ajatteli puolestaan Joonas Perttilä, istuutuen päivän kunniaksi kaapimaan pois partaansa omassa pajassaan taotulla partaveitsellä. — Myssyt ovat varmaankin rehellisiä ihmisiä, jotka eivät salateitä konttaile päämaaliinsa. Siirryn myssyjen puolelle; saammehan me köyhät suomalaiset talonpojat silloin edes elää rauhassa venäläiseltä.

Tuskin hän oli tullut tähän mielestään viisaaseen päätökseen, kun taas koputettiin ovelle, mutta tällä kertaa melkoista jykevämmällä nyrkillä. Ovi aukeni, ja sisään saapasteli eräs entinen talonpoikaissäädyssä toiminut valtiopäivämies, joka, sitten kun hänen talonsa oli joutunut myytäväksi, oli perustanut viinapolttimon kenraali Pechlinin tilalle ja jota käytettiin juoksemaan myssyjen johtajain asioita vanhojen ystävien luona talonpoikaissäädyssä. Mies oli röyhkeä ja raaka ja omansa vaikuttamaan talonpoikiin tungettelevalla käytöksellään, joka oli olevinaan suoruutta, ja verrattomalla hävyttömyydellään, joka oli olevinaan perehtymistä asioihin.

— No, mitäs kuuluu, äijäseni, — sanoi tämä arvoisa asiamies istuutuen toiselle noista kahdesta maalatusta tuolista, sillä useampia ei huoneessa ollut. — Terveys hyvä ja runsaasti rahaa? Mitä hittoja, Perttilä, aiotteko laittautua keikariksi? Antakaa parran kasvaa, ukkoseni, ja antakaa kuninkaan lellikkien nuolla leukojaan. Me olemme vapaita talonpoikia, jotka emme osaa sanojamme sieviksi sommitella, ja naamamme saa kelvata semmoisenaan. Onko tapanne ottaa ryyppyä aamutuimaan? Minä puolestani juon mieluummin ruotsalaista olutta.

— Kuka te olette? kysyi Perttilä, joka ei ollut miestä ikinä nähnyt ja jota tämän tungettelevaisuus harmitti.

— Kukako olen? Sepä oli kysymys. Kuuluupa, että olette vielä nahkapoika valtiopäivillä. Muuten tuntee koko Ruotsi rehellisen vanhan Hallbergin, joka ei ilmoisna ikänään ole kumarrellut ylhäisiä eikä alhaisia. Mutta sama se; jos tahdotte ystävän, johon voitte luottaa ja joka on talonpoika sekä sielun että ruumiin puolesta, niin sanokaa vain sana. Miksette tullut eilen Auringon ravintolaan? Me talonpojat neuvottelimme siellä valtakunnan parhaasta, niin että nurkissa natisi. Tässä on tuleva toinen ääni kelloon, saattepa nähdä, ja nyt me aiomme pistää kuninkaan oikeaan saappaaseemme ja herrat vasempaan. Aiomme äänestää Elfsborgin läänistä kotoisin olevaa Jooseppi Hanssonia; se on miesten mies, ja senpätähden hänet äänestettiin pois säädystä kaksi vuotta sitten, kun hatut syöttivät meille ranskalaisia makeisia. Lyönpä vetoa tulevaksi jouluksi aiotusta juottoporsaasta, että ajattelette samoin kuin minäkin. Köyhiä he ovat kuin heinäsirkat ja lumihuttua he meille tarjoilevat; mutta rehellinen mies ansaitsee päivärahansa, se on minun katkismukseni, ja te olette saava, mitä teille on tuleva, Perttilä. Mitä sanotte viidestäkymmenestä plootusta? Sillä saatte kyllä aika härän ja sitäpaitsi silkkihuivin tervetuliaisiksi emännälle.

— Viisikymmentä plootua? — vastasi Joonas, joka nyt rupesi oivaltamaan, mihin päin puhe kääntyi. — Täällä oli äskettäin herra, joka tarjosi sataa.

— Vääriä seteleitä, pelkkää peijattua varkaan tavaraa, uskokaa se, Perttilä, niin totta kuin olen talonpoika ruumiiltani ja sielultani. No, olitte kai niin viisas, että annoitte hänelle matkapassin alas portaita.

— Niin tein.

— Sanoihan minä sen! Te olette valtiopäiväimme kaunistus, ja senpätähden saatte seitsemänkymmentä plootua oikeata käypää rahaa, josta ette joudu hirteen.

— Mistä hyvästä?

— Mistä? Rehellisyydestänne, kunnollisuudestanne ja siitä, että puollatte valtakunnan etua.

— Mutta jos nyt en myykään ääntäni?

— Jos? Niin, te olette hauska veitikka, Perttilä. Kuulkaapa, sanon teille sanasen tässä meidän kesken. Saatte sata plootua sillä ehdolla, ettette hiisku siitä kellekään mitään. Mitä sanotte siitä, häh?

— Tietäkää huutia! Minä en ole mikään varas.

— Vai niin. Jos sitä nuottia vedätte, on se oma vahinkonne. Minun puolestani voitte kernaasti antaa varkaiden ja roistojen valtakuntaa hallita. Minä sanon suoraan ajatukseni ja neuvon teitä ystävänä. Ette suinkaan voi sataa viittäkymmentä vaatia? Täällä on kyllä muitakin, jotka katsovat isänmaan parasta. Ja sitten kuiskaisen teille jotakin korvaan; kuningas on meidän puolellamme! Niin, mitä arvelette, eikö se ole saakelia? No, menköön sadasta viidestäkymmenestä te itsepäinen suomalainen!

— Onko huutokauppa jo loppunut? — kysyi Perttilä pannen pois partaveitsensä ja nousten uhkaavasti seisoalleen.

— Tepä vasta turkkilainen olette! — vastasi kaupanhieroja, joka taas ymmärsi tarkoituksen väärin ja kopeloi irvistellen povitaskuaan. — Tosiaankin, äijäseni, olette hiukan koiramainen. Mutta jos ei vähemmästä apua ja jos lupaatte tehdä totta puolestanne, niin — olkoon menneeksi kaksisataa! Se on viimeinen sanani, niin totta kuin olen talonpoika ruumiiltani ja sielultani.

— Ja niin totta kuin minä olen talonpoika ruumiiltani ja sielultani, opetan minä teille, kuinka rehellinen mies vastaa tuommoisiin konnankujeihin! — vastasi Perttilä, tarttui miestä kaulukseen ja heitti hänet ulos ovesta.

— Kirottu suomalaistolvana! — mutisi asiamies, hieroen selkäänsä. — Hatut ovat tarjonneet hänelle kaksisataa viisikymmentä.

— Myssyt ja hatut näkyvät olevan yhtä hyviä! — sanoi Perttilä ylenkatseellisesti. — Voi onnetonta isänmaata!

9. SUURIN TARJOUS.

Mieli harmia kuohuen meni Joonas Perttilä sukulaisensa, porvariskuninkaan pojanpojan Tuomas Larssonin luo, joka edusti Vaasan kaupunkia Grönbergin kieltäydyttyä siitä toimesta. Vielä oli aikaa tunti tai pari, ennenkuin oli mentävä säätyihin äänestämään, ja nuori talonpoika tahtoi kuulustella porvarin mielipidettä.

Tuomas Larsson oli jäykkä, harvapuheinen mies, iältään noin 40-vuotias ja, niinkuin isä ja isoisä, kauppias kiireestä kantapäähän. Hän oli toimellinen, ahkera, ymmärtäväinen, niinkuin koko sukunsa, eikä siitä syystä lainkaan taipuvainen tuhlailemaan isänsä omaisuutta, mutta se rautasuoni, joka tähän saakka oli tämän suvun selkää tukenut ja isoisässä kovennut teräväksi teräkseksi, oli alkanut pehmetä kahdessa viimeisessä polvessa. Tuomas Larssonista ei tiedetty sen pahempaa kuin muistakaan rikkaista pikkukaupunkien ylimyksistä, joita kateus mielellään hämmästelee; arveltiin kuitenkin, ettei hän ollut niin vaikeasti ostettava kuin olisi voinut hänen varallisuuteensa nähden luulla, ja sentähden menikin Joonas hiukan epäillen tämän pikkuserkkunsa luo, häneltä neuvoa pyytämään.

— Tee tahtosi, — sanoi varovainen kauppias, — minä äänestän myssyjen puolella. Sukumme on ollut myssyjä viisikymmentä vuotta, ja sentähden minut valittiin.

— Oletko saanut maksun siitä? — kysyi Joonas synkein mielin.

— Maksusta taikka maksutta, minä äänestän sitä, minkä katson parhaaksi.

— Ja omatuntosi sallii sinun ottaa venäläistä rahaa!

— Taikka englantilaista, — naurahti Tuomas jurosti hymähtäen. — Sitä ei niin tarkoin tiedä; eivät ne haiskahda anturanahalle eivätkä kivihiilellekään. Ei haittaisi sinunkaan asioitasi, jos olisit vähemmän ulkokullattu. Jos et sinä ota, niin ottaa joku toinen. Rahat tulevat maahan, ja se on pääasia.

— Onko se pääasia? Mihinkäs sitten joutuu kansan kunnia ja menestys? Mihinkä joutuu omatuntosi?

Kauppias pudisti kärsimättömästi päätänsä. — Semmoista se on, kun lähetetään poikia valtiopäiville! — murahteli hän. — Korupuheita ja taaskin korupuheita, eikä mitään muuta kuin korupuheita! Kansan kunnia? Maan menestys? Se kuuluu kaikki kauniilta, mutta semmoista saamme kuulla aamusta iltaan jokaiselta veijarilta, sanoipa hän itseänsä hatuksi tai myssyksi. Omatuntoni on kymmentä vuotta vanhempi kuin sinun, ja kun sinun omatuntosi tulee kymmentä vuotta vanhemmaksi, opit valvomaan maan etua samalla kertaa kuin omaa talouttasikin.

Sen pituinen se. Ja sen vastauksen saatuaan meni nuori talonpoika säädyn kokoushuoneeseen, ja katso, siellä pidettiin todellakin mitä kauneimpia puheita valtakunnan menestyksestä, isänmaan todellisesta hyödystä ja kansalaisten velvollisuuksista, jotka puheet paikoittain olivat aina tarpeen mukaan höystetyt kauneilla lupauksilla laajennettuja oikeuksien saamisesta kunnianarvoiselle talonpoikaissäädylle. Kaikki puhujat käyttivät samoja lauseita, ainoastaan sillä erotuksella, että hattujen ystävät kuvasivat myssyjä mitä ilkeimmiksi maankavaltajiksi; myssyt taas vuorostaan vakuuttivat, että kaikki valtakunnan onnettomuudet johtuivat noista pahasisuisista hatuista, sekä ettei maa milloinkaan pääsisi rauhaan ennenkuin nämä hirviöt oli perinpohjin hävitetty. Häpeä ja inho täyttivät rehellisen Joonas Perttilän mielen: tiesihän hän, että kaikki nämä puheet oli kirjoitettu näkymättömissä pysyttelevien puoluejohtajain kanslioissa. Hän tiesi nyt, että kaikki tai melkein kaikki noista isoäänisistä isänmaanystävistä olivat myyneet isänmaallisuutensa puhtaasta rahasta, yksinkertaisemmat viidestäkymmenestä plootusta, viekkaammat sadasta, sadasta viidestäkymmenestä tai kahdesta sadasta, aina sen mukaan, miten taitavia olivat olleet peijaamaan asiamiehiä, jotka summakaupalla olivat ottaneet toimittaakseen niin tai niin monta ääntä, ja jotka saivat niinkuin oikein olikin — oman osansa siitä, mitä voivat tinkiä.

Toisilleen vihamieliset puolueet näyttivät alussa melkein tasaväkisiltä, s.o. yhtä hyvin lahjotuilta. Mutta kohta tuli ilmi, että myssyt olivat maksaneet runsaammin, ja he voittivat siis äänestyksessä 84 äänellä 41 vastaan. Joonas Perttilä oli kuulunut vähemmistöön. Hän ei pitänyt hatuista, mutta vielä vähemmän hän piti myssyistä.

Samalla tavalla kävi porvarissäädyssä. Myssyt voittivat 72 äänellä 55 vastaan. Eivät milloinkaan olleet puolueet olleet hävyttömämpiä, eivät ikinä rohkeammin käyttäneet kaikkia mahdollisia keinoja temmataksensa voiton itsellensä. Englannin ja Venäjän ministerit ammentelivat kultaa täysin kahmaloin, turvataksensa myssyjen voittoa, ja Ranskan ministeri, hattujen suojelija, käänsi turhaan koko kukkaronsa nurin. Samaan aikaan, kun kreivitär Du Barryn sylikoiralla oli kalleista kivistä tehty kaularengas, ei hänen herransa ministerillä, parooni Vergennes'llä ollut enempää kuin 200 000 frangia syötettävänä noille ahnaille valtiopäivämiehille, ja kuningas Kustaa oli pakotettu lainaamaan Vergennes'ltä.

Nyt tuli pappien valita puhemies. Heitä oli vähän ja siitä syystä he olivat kalleimmat ostaa. Mutta heillä oli neljäs osa vallasta: miksikäs he myisivät maansa polkuhinnasta? Nuo kunnon hengenmiehet, joiden valtakunnan ei kuitenkaan olisi pitänyt olla tästä maailmasta, myivät itsensä semmoisella taidolla, että heidän pöytänsä pitkät ajat sen jälkeen oli raukeamaisillaan hopeiden painosta, samoin kuin he itse vatsansa painosta.

Omituinen sallimus oli sovittanut niin, että Larssonin suvun jäseniä näillä valtiopäivillä istui kaikissa kolmessa aatelittomassa säädyssä: talonpoikaissäädyssä Perttilä, porvarissäädyssä Tuomas Larsson ja pappissäädyssä hänen setänsä, rovasti Bertel Larsson, porvariskuninkaan nuorempi poika. Tämän papin luo meni Joonas Perttilä päivää ennen puhemiehen vaalia. Joonaan oli käynyt niinkuin monen muunkin miehen myrskyisinä aikoina: hän oli päättänyt olla mihinkään puolueeseen kuulumatta, mutta tuli kuitenkin vähitellen pakotetuksi liittymään jompaankumpaan taistelevista puolueista. Hän oli koetteeksi ruvennut hatuksi, hän niinkuin muutkin, ja meni nyt rovastin luo, joka oli hänen äitinsä serkku, pyytääkseen neuvoa tältä arvossa pidetyltä mieheltä, jota Joonas hamasta lapsuudestaan oli kuullut mainittavan säätynsä etevimpänä.

Rovasti Larsson oli kuitenkin niin täydellinen vastakohta hurskaalle tyttärellensä Cecilialle kuin maan tomusta muodostunut vatsa voipi olla taivaan kirkkaalle silmälle. Hän oli jättiläiskokoinen vanhus, kahden seitsemättä vanha, leppeä ja muhoileva, hyvin harrasmielinen, kun niin tarvittiin, mutta ei milloinkaan ajatellut muuta kuin omaa etuaan. Hän oli nyt kolmatta kertaa valtiopäivämiehenä, ja siitä hän oli saanut maksaa kauniit rahat säätyveljilleen kotiseudullaan, mutta se olikin tuottava toimi, jota hän osasi hoitaa erinomaisella taidolla. Kun hattujen asiamies tarjosi 500 plootua, kohautti hän vain olkapäitään ja selitti, ettei hän halunnut mitään ajallista voittoa, vaan aikoi äänestää myssyjen kanssa, jolloin tarjousta nostettiin vähitellen aina 3.500 plootuun, jotka paikalla puhtaassa rahassa luettiin hänen pöydälleen ja mitä kainoimmin katsein pyyhkäistiin sen suureen laatikkoon. Silloin tuli rovasti vihdoin vakuutetuksi siitä, että hatut olivatkin oikeassa. Ja kun myssyjen lähettiläs seuraavana päivänä tuli tarjoamaan hänelle yhtä suurta rahallista palkkiota, selitti rovasti Larsson, uusien periaatteidensa mukaisesti, ettei hän suinkaan tahtonut vastaanottaa mitään syntirahoja, koska hänen omatuntonsa käski häntä äänestämään hattujen puolella. Seuraus siitä oli se, että tarjousta koroitettiin aina 500 plootua kerrallaan, ja kun sillä tavoin oli päästy tuohon sievoiseen summaan, 5.000 plootuun, ja kun alkoi näyttää siltä, että mitta oli täysi, rupesi rovasti suureksi kummastuksekseen huomaamaan, että myssyt eivät olleetkaan aivan väärässä. Pitäisi vain ajatella sitä surullista mahdollisuutta, että vanha, puolisokea Turun tuomiorovasti Pryss jonakin kauniina päivänä menisi kaiken maailman tietä, ja niin surkuteltavan tapauksen varalta olisi tärkeätä, että hänen paikkansa joutuisi isänmaallismieliselle miehelle, joka ymmärtää valvoa säädyn etua, jonkatähden hän, Larsson, olisi valmis uhrautumaan tähän raskaaseen ja edesvastuulliseen virkaan, jos hän sen saamisesta saisi kirjallisen vakuutuksen. Sitoumus annettiin — sillä myssyt voivat antaa mitä tahansa — ja nyt vihdoinkin huomasi tuo kunnianarvoisa mies, että hatut olivat ihan väärässä ja myssyt sitävastoin isänmaan ainoat todelliset pylväät. Kauppa ei ollut huonoimpia. Mikä verraton aarre onkaan moinen vakaumus, joka ensin toisella, sitten toisella taholla tuottaa yhteensä 8.500 plootua ja tuomiorovastin arvon!

Joonas Perttilä tapasi sukulaisensa mitä mainioimmalla tuulella ja rohkeni viattomuudessaan lausua paheksumisensa tuosta hävyttömästä, valtiopäivillä vallitsevasta lahjomisjärjestelmästä.

Rovastin leveät huulet vetäytyivät mitä suloisimpaan hymyyn. — Älähän muuta sano! — huokasi hän luoden hartaasti katseensa kattoon. — Maailma on täynnä pahuutta, eivätkä mammonan orjat ajattele muuta kuin lihallisia himojaan. Meidän täytyy varustautua kovaan sotaan emmekä myöskään saa halveksia maallisia aseita. Meidän tulee katsoa, että edes vähäinen osa tämän maailman hyvyyksistä joutuu hyviin käsiin, hyvän asian hyödyksi. Me emme saa lykätä luotamme niitä ajallisia lahjoja, joita taivas meille voi lähettää, edistääkseen kirkon ja maamme menestystä.

— Se on tietty, mutta ei suinkaan arvoisa isä ottane lahjuksia? — kysyi talonpoika viattomasti.

— Taivas varjelkoon! — vastasi rovasti hiukan hämillään, vaikkei hänen tapansa suinkaan ollut hävetä. Kuka nyt toki lahjuksia ottaisi? Tarkoitan vain, ettei pidä halveksia pientä ropoa, joka voi tulla köyhän seurakunnan hyväksi, olletikin, kun tietää siten maataan hyödyttävänsä.

— Arvoisa isä ottaa siis lahjuksia? — kysyi Joonas vielä kerran, sillä hän luuli tuntevansa pahan omantunnon katkua noissa kiertelemisissä.

— Ei pidä olla ylen ankara, poikaseni, — varoitti rovasti isällisellä äänellä. — Me olemme kaikki heikkoja kuolevaisia; meidän tulee ajatella köyhiä lapsiamme eikä hylkiä sitä, mitä taivas näistä maallisista hyvyyksistä meille suo.

— Ja arvoisalla isällä on kuitenkin suuret tulot ja suuri perintö! — huudahti Joonas närkästyneenä.

— Minä olen köyhä Herran palvelija, joka vaivoin ansaitsen jokapäiväisen leipäni, tiedäthän sen vallan hyvin, rakas poikani!

— Perkeleen palvelija sinä olet, kirottu pappi, joka myyt isänmaasi! — huudahti Joonas Perttilä raivoissaan, paiskasi oven lukkoon ja syöksyi ulos.

10. KUSTAA III:N PUHEILLA.

Kaikki hattujen rahat oli turhaan käytetty; nuo kaksisataa tuhatta frangia oli kuin kaivoon heitetty. Myssyt voittivat pappissäädyssä yhden äänen enemmistöllä, ja Skaran piispa Forssenius tuli heidän puhemiehekseen. Voitto oli maksanut heille kolme tynnyriä kultaa ruplissa ja punnissa, mutta heillä olikin nyt kolmeneljäsosaa vallasta. Viimeinen neljännes oli jäljellä: aateliston oli valittava maamarsalkkansa. Se oli tekevä voiton toisella puolen ja tappion toisella täydelliseksi.

Ruotsin ritarihuoneessa, sen vanhojen loistavien sukujen pyhäköissä oli siis huutokauppa päätettävä. Kaikki varustautuivat voittamaan tai kuolemaan — isänmaanko puolesta? Ei, vaan oman saalisosuutensa puolesta.

Rehellinen Joonas Perttilä oli nyt viikon kuluessa nähnyt ja kuullut paljon sellaista, jota hän ei ollut voinut uneksiakaan, mutta yhtä asiaa hän ei käsittänyt, nimittäin sitä, mitä kuningas kaikesta tästä arvelisi. Joonas ymmärsi vallan hyvin, että herrat riitelivät saadakseen hallita valtakuntaa, että toinen sääty tahtoi hankkia itsellensä etuoikeuksia toisen kustannuksella ja että toinen oli toistansa ahnaampi rahoja anastamaan; mutta hän ei ymmärtänyt, mitä kuninkaalla, josta kukaan ei julkisesti välittänyt, mutta jota kaikki salaa sanoivat puoluelaisekseen, oli noiden vehkeiden kanssa tekemistä. Vanhan perityn, maan isää kohtaan osoitetun kunnioituksen läpitunkemana ei Joonas voinut muuta uskoa kuin että kuningas Kustaa ei tiennyt siitä iljettävästä kaupanteosta, jota täällä joka taholla harjoitettiin, ja hän katsoi velvollisuudekseen uskollisena alamaisena ilmaista petetylle hallitsijaparalle, kuinka pahoin hänen säätynsä häpäisivät maan kunniata.

— Tuo hyvä kuningas on vielä niin nuori ja tottumaton, mietti Joonas mielessään. — Hän ei tiedä mitään, hän luulee, että kaikki käy rehellisesti, ja hänen hoviherransa varovat kyllä, ettei hän saakaan mitään tietää. Mutta minä tahdon mennä hänen puheilleen ja sanoa hänelle suoraan, kuinka asia on, vaikkapa rakas orpanani porvarissäädyssä kiukkuunsa pakahtuisi ja vaikka kunnianarvoisa enoni pappissäädyssä manaisikin minut alimmaiseen helvettiin.

Sanottu ja tehty. Joonas oli äskettäin lukenut Posttidningistä, että kuninkaallinen majesteetti armossa suvaitsi kaikkien alamaistensa, niin ylhäisten kuin alhaisten, henkilökohtaisesti esittää hänelle valituksiaan tai toivomuksiaan joka maanantai, tiistai ja keskiviikko kello 4:n ja 5:n välillä jälkeen puolen päivän kuninkaallisessa linnassa. Nyt oli juuri keskiviikko, ja Joonas lähti suoraa tietä majesteetin luo.

Kun hän lähestyi linnanporttia, kun hän näki vartijat ja tuon suuren, majesteetillisen kivirakennuksen, joka ikäänkuin musersi hänet alleen, silloin tunsi Joonas ensi kerran sydämensä sykkivän tavallista kiivaammin. Mitä hänellä oli täällä tekemistä? Eiköhän olisi viisainta palata takaisin?… Mutta ei — näkihän hän pääskysten lentävän sisään tuosta korkeasta portista yhtä pelottomina kuin oli nähnyt niiden lentävän hänen matalan katonharjansa alle Isokyrössä, ja olihan hän toki pääskysiä parempi! Olihan hän valtiopäivämies! Tulihan hän rehellisissä aikomuksissa! Hän astui sisään.

Etuhuoneessa hän sai vartoa sill'aikaa, kun päivystävä kamarijunkkari saattoi anojia kuninkaan puheille siinä järjestyksessä kuin nämä olivat ilmoittautuneet. Täällä oli raajarikkoisia puujalkasotilaita Pommerin sodan ajoilta, virkamiesten leskiä, joilla oli 8 plootua eläkettä, köyhiä kirkkoherroiksi pyrkiviä kappalaisia, vararikkoon joutuneita kauppiaita, jotka tahtoivat perustaa saippuatehtaita, matameja, jotka harjoittivat kapakkaliikettä ja valittivat poliisia vastaan, ruudin sokaisemia kivenporaajia, virkaheittoja näyttelijöitä, jotka lausuivat kappaleita Don Ranudo di Colibradosta, nälkäisiä runoilijoita, joilla oli taskussa kyynärän pituisia ilorunojen sepustuksia, suutarin oppipoikia, joilla oli korvat lukossa mestariensa korvapuusteista, nuohoojia, jotka olivat romahtaneet alas takanpiipusta, sanalla sanoen, siinä oli näytteitä kaikesta todellisesta tai luulotellusta viheliäisyydestä, ja kaikki nämä olivat edeltäkäsin oppineet ulkoa pitkiä läksyjä, joilla aikoivat herättää kuninkaan sääliä. Mutta kun lyhyt tunti tällä tavoin olisi riittänyt tuskin useammalle kuin yhdelle tai kahdelle, käskettiin jokaisen ajaa asiansa kahdessa minuutissa, jollei hänen majesteettinsa suvainnut heiltä jotakin erittäin kysellä, ja sentähden seisoivat nyt kaikki hiessä päin, miettien, miten voisivat puhua lyhyesti ja selvästi, kamarijunkkarin seisoessa taipumatonna kello kädessä valmiina keskeyttämään puhelun. Ihmeellistä oli kuitenkin nähdä, kuinka useimmat menivät sisään tyhmistyneinä ja tulivat takaisin ilosta loistaen, sillä kuningas Kustaan kuuluisa taito voittaa ihmissydämet jollakin ystävällisellä sanalla tai armollisella silmäyksellä oli tämmöisissä tilaisuuksissa yhtä suuri kuin muulloinkin, ja hänellä oli syytä nyt enemmän kuin koskaan voittaa sydämiä puoleensa, sillä kaikki ne olivat pääomana hänen liikkeessään. Hän ei hylkinyt halvintakaan, hän tarvitsi noita ihmisiä ehkä enemmän kuin he häntä.

Joonas luuli tuntevansa yhden anojista. Se oli myssyjen juoksija, hänen korkea-arvoisuutensa Hallberg. — Maltahan mies! — ajatteli rehellinen talonpoika.

Vihdoin tuli Joonaan vuoro, ja ennenkuin hän oli ajatuksissaan saanut valmiiksi sen merkillisen puheen, jonka aikoi pitää kuninkaalle valtiopäivillä vallitsevasta vallattomuudesta, seisoi hän jo Ruotsin, Suomen ja Isokyrön hallitsijan edessä.

Kuningas Kustaa istui tavallista hiukan yksinkertaisemmassa puvussa vähäisen ebenpuisen työpöydän ääressä, ja hänen vieressään seisoi vartioivan adjutantin kanssa kirjuri, joka otti anojien hakemukset vastaan.

Odottaen kuulevansa, että nuori sarkatakkinen talonpoika tahtoi jättää jonkin anomuksen verojen helpottamisesta, loi kuningas sisääntulijaan pikaisen kysyvän katseen. Mutta Joonas ei ollut niin paikalla valmis; minuutti kului ja samalla puolet hänen käytettäväkseen määrätystä ajasta.

— Kuinka on laitasi, ystäväni? — kysyi kuningas, osoittamatta vähintäkään maltittomuuden merkkiä. Hänellä oli erityiset syyt pysyä talonpoikain suosiossa.

Vaikka asuikin Isokyrössä, puhui Joonas Perttilä, joka oli Munasalossa syntynyt, yhtä sujuvasti ruotsia kuin suomeakin, ja tämä kielitaito oli ollut hänelle hyvänä apuna valtiopäivillä, joilla ne talonpojat, jotka taisivat ainoastaan suomea, olivat pahemmassa kuin pulassa ollessaan tavallisesti yksi kahdeksaa tahi kymmentä vastaan yhdistetyssä Ruotsin ja Suomen talonpoikaissäädyssä. Joonas raapaisi siis jalallaan lattiaa ja vastasi:

— Jumala varjelkoon teidän majesteettianne! Huonosti on laita.

— Mitä sinulla on valittamista? Joutuuko talosi ryöstettäväksi kruununrästeistä, vai onko sinua rasitettu pitkillä maantieosuuksilla? — kysyi kuningas.

— Kiitän kysymästä, — vastasi Joonas, joka nyt pääsi puheen alkuun. — Minä tulen välttävästi toimeen, vaikka manttaali rasittaakin, mutta pahempi on valtakunnan laita. Sen asiat menevät päin mäntyyn, sanon armolliselle majesteetille.

Kuningas hymyili ja viittasi kamarijunkkarille, joka kello kädessä jo oli katkaisemaisillaan tämän uhkaavan alun. — Missä suhteessa ovat nyt asiat niin huonosti? — kysyi hän.

— Niin, — sanoi Joonas, — seikka on semmoinen, että ne lypsävät toisten lehmiä oikealta ja vasemmalta täällä valtiopäivillä. Armollinen majesteetti tietäköön, että ne elävät pahemmin kuin katsastuskirjurit. Täällä hiiviskelee ihmisiä, jotka supisevat talonpojille ja supisevat porvareille ja supisevat papeille ja joilla on taskut täynnä seteleitä ja hopeatalareita, liirum laarum vain, kaikille, jotka tahtovat. Ja talonpojat kumartavat ja porvarit kumartavat ja papit kumartavat ja sanovat: kiitoksia paljon, ketä minun tulee äänestää? Äänestä Hanssonia! Äänestä Sebaldtia! Äänestä Forsseniusta! vastataan, ja hullu tekee niinkuin hupsu käskee. Kas, sillä tavoin täällä menetellään. Mutta se ei käy päinsä, armollinen majesteetti, ja vaikka tappaisivat minut tähän paikkaan, niin sanon kumminkin: se on sulaa koiruutta. Sillä siinä vyyhdessä on vielä muuan solmu, josta ne eivät hevillä juttele, ja senpätähden ei armollinen majesteetti ilmoisna ikänä voi saada vihiä kaikista koiruuksista.

— Mikähän se solmu olisi? Puhu vapaasti, rehellinen talonpoika! — sanoi kuningas huvitettuna talonpojan ujostelemattomasta puheesta ja oivaltaen hänen rehellisen tarkoituksensa.

— Pyydän armoa, jos haastelen pääni poikki, sillä voi sattua, että puhun pään poikki muiltakin, — vastasi Joonas varovaisesti, — mutta näettehän, asia on sellainen, että kyllä se on ollut säkissä ennen kuin se tuli pussiin. Armollinen majesteetti ei voi uskoa, miten asia on!

— No, kuinka se sitten on?

— Niin, että ranskalainen on ostanut osan valtakuntaa, englantilainen kaksi, ja ryssä kaksi ja puoli. On ihmisiä, jotka ovat myyneet valtakunnan kaikille kolmelle. Sillä näettehän, ne ovat heidän rahojansa!

— Mitä, onko se mahdollista? Sitä en ole koskaan tiennyt, — vastasi kuningas hyvin vakavana.

— Arvasinhan sen, — sanoi Joonas päätänsä nyökäyttäen. — Ja parasta on, että armollinen majesteetti saa tietää sen aikanaan, ennenkuin ne peijaavat häneltä kruunun. Minusta se on hävytöntä.

— Niin minustakin, — vastasi kuningas. — Mutta mitä pitää minun mielestäsi tehdä tuollaisille ihmisille? Enhän voi hirttää koko valtiopäiviä.

— Ei, — arveli Joonas katsahtaen varovaisesti ympärilleen. — Armollisen majesteetin tulisi ottaa niiltä valta pois.

— Millä tavoin?

— Sitä minä en tohdi ymmärtää. Armollinen majesteetti on viisaampi kuin on olevinaankaan; kyllähän hän sen parhaiten ymmärtää. Sanon vain niinkuin entinen pelimanni.

— Miten entinen pelimanni sanoi?

— Hän sanoi: peli kaikki, kun sormet on poikki.

Pikainen, tutkiva salama välähti noista kiiltävistä, suurista sinisistä silmistä ja iski rohkeaan puhujaan. Kenties arveli kuningas Kustaa, että tämä talonpoika, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan ei ollut älyä vailla, oli myssyjen lähettämä vakooja. Mutta hän malttoi mielensä ja sanoi entisellä armollisella äänellään: — Minä olen kuullut toisen sananlaskun: hätätilassa tanssitaan puujalallakin. Kiitos kuitenkin hyvästä tarkoituksestasi. Haluatko muutoin jotakin omasta puolestasi?

— Kiitos kysymästä. En mitään muuta, kuin että armollinen majesteetti ajaa Hallbergin pellolle, sillä niin minä olen tehnyt. Toissapäivänä hän juoksi myssyjen asioita ja nyt hän seisoo tuolla ulkona ja tahtoo kumartelemalla päästä sisään.

— Hyvä, hyvä, olen pitävä sinua mielessäni!

Puheillaolo oli loppunut, ja Joonas astui ulos. Suurimmaksi kummastuksekseen hän näki, että se, joka hänen jälkeensä pääsi kuninkaan puheille oli juuri — Hallberg.

11. PAUL BERTELSKÖLDIN KOTIINTULO.

Vallan samaan aikaan, kuin puolueet Tukholmassa kiivaimmin ampuivat toisiaan kultaisilla luodeilla, oli se kerrassaan odottamaton tapaus, josta puhutaan tämän kertomuksen alussa, synnyttänyt sanomatonta häiriötä Bertelsköldin kreivillisessä perheessä sen omistamalla Falkbyn tilalla Itä-Göötanmaalla. Muistamme, että perheen päämies sai kauhean tiedon puolisonsa paosta samalla hetkellä kuin hänen nuorin poikansa Eerikki Ljungin seurassa saapui kotiin.

Jaloon, mutta heikkoluontoiseen mieheen teki tämä uutinen sellaisen vaikutuksen kuin olisi maa vaipunut hänen jalkainsa alla ja kuin hänet olisi perheonnen kodista äkkiä heitetty autioon erämaahan. Hänen ensimmäinen epätoivonsa ilmaus kääntyi vanhinta poikaa Bernhardia vastaan, joka tietämättä, mitä oli tapahtunut, lisäsi hänen suruansa puhuen kylmän ivallisesti hänelle Paulin erottamisesta yliopistosta.

— Kelvoton poika, — sanoi onneton kreivi, — sinä olet särkenyt isäsi sydämen; olet karkoittanut hänen talostaan maailman jaloimman naisen!

Tässä syytöksessä oli jotakin, joka sai — vastoin tavallisuutta — kopean nuoren miehenkin posket kalpenemaan. Hän otti äänetönnä kirjeen, jonka hänen isänsä hänelle antoi ja joka sisälsi selityksen hänen äitipuolensa päätökseen.

Kreivi Bernhard luki, ja hänen poskensa kävivät yhä kalpeammiksi. Tätä hän ei ollut odottanut. Hän oli arvostellut äitipuoltansa tavallisten ihmisten kannalta älykkääksi, mutta kunnianhimoiseksi naiseksi, jonka julkean vaatimuksen yhdenvertaisuudesta hänen kanssaan hän tahtoi tehdä tyhjäksi ja rangaista häntä ei ainoastaan itsensä, vaan myös isänsä ja sisarensa vuoksi, jotka saivat maailman silmissä kärsiä tästä epäsäätyisestä avioliitosta. Jos hänen isänsä heikkoudessaan oli joutunut tämän kunnianhimoisen porvaristytön pauloihin, niin oli hänen, vanhimman pojan ja perillisen, velvollisuus ylläpitää perheen kunniaa. Ja vaikkei hän enää voinutkaan saada tehtyä tekemättömäksi, niin tahtoi hän ainakin tehdä sen vaarattomaksi antamalla äitipuolen tuntea oman riippuvaisuutensa ja hänen etevämmyytensä — pakottamalla hänet suvaitun henkilön nöyrään asemaan, jota korkeammalle kreivittären ei huolinut pyrkiäkään. Että hänen äitipuolensa niin kauan kuin mahdollista koettaisi säilyttää vertaisen asemaansa, siitä oli kreivi Bernhard ollut varma; mutta että hän vaatisi kaikki tai ei mitään, ja että hän mieluummin kuin nöyrtymällä ostaisi itselleen arvonimen, noin rohkean päätöksen tehden katkaisisi sen solmun, jota ei muuten voinut avata, se ei ikinä ollut hänen mieleensä johtunut. Liian myöhään hän nyt huomasi erehtyneensä tämän jalon naisen suhteen, joka oli yhtä ylpeä kuin hän, mutta häntä ylevämpi, ja katumuksen tai oikeastaan hämmästyksen tunne valtasi hetkeksi hänen mielensä. — Minun olisi pitänyt toimia varovammin, — ajatteli hän itsekseen. — Jos tämä tapaus tulee tunnetuksi, seuraa siitä häväistys; karanneesta tehdään kohta hurskas marttyyri, perheemme kunnia joutuu vaaraan, itse voin sen johdosta joutua ikävyyksiin, eikä ole hauskaa tällaisen riidan jälkeen tavata tuota rajupäätä Paulia. Sanalla sanoen, nyt ovat hyvät neuvot tarpeen; pitää käyttää kaikki keinot tämän tyhmyyden salaamiseksi.

Pian oli kreivi Bernhard tehnyt päätöksensä. — Rauhoittukaa, isäni! — sanoi hän kunnioittavalla, melkein hellällä, äänellä. — Tämä kaikki on tapahtunut valitettavasta väärinkäsityksestä, jonka kohta toivon saavamme korjatuksi. Tämä rikkouma ei ole parantumaton, kunhan vain voimme antaa sille lempeämmän sävyn. Sallitteko minun toimia sijastanne?

— Tee niinkuin tahdot, — sanoi sortunut isä. — Älä vain ryhdy mihinkään, joka voi häväistä äitiäsi, sillä hänen kunniansa on meidän!

— Se on minunkin ajatukseni. Jättäkää vain asia minun huostaani, ja minä lupaan, että kaikki on taas korjautuva.

Nämä sanat sanottuaan kiiruhti kreivi Bernhard alas yläkerrasta ja lausui tiuskaisevalla äänellä isänsä kamaripalvelijalle, joka tuli häntä vastaan portailla:

— Mikset ollut toimessasi yöllä, kun kreivitär lähti matkalle?

— Kun kreivitär lähti matkalle? — kysyi palvelija hyvin hämmästyen.

— Onko tapanasi nukkua, nahjus, kun herrasi sinua tarvitsee? Tännehän tuli sana yöllä, että kreivittären tuota pikaa piti matkustaa Norrköpingiin; laiva, jonka tuli viedä hänet terveyslähteille Pyrmontiin, oli lähtöön valmiina.

— Vakuutan armolliselle herra kreiville, etten minä eikä kukaan muukaan palvelijoista ole tiennyt siitä mitään, — vakuutti kamaripalvelija vielä enemmän hämmästyneenä.

— Ja semmoisille lurjusmaisille unikeoille tässä vielä palkkaa maksetaan, — jatkoi kreivi Bernhard yhä vihaisemmaksi tekeytyen. — Hänen armollansa ja minulla ei ollut muita kuin espanjalainen Joséni auttamassa kreivitärtä vaunujen tullessa häntä noutamaan. Mutta jos hänen armonsa on ollut liian leväperäinen teitä kohtaan, olen minä paneva toimeen täällä toisen järjestyksen. Muista se toistaiseksi, hyvä Söderlund, jos haluat pysyä paikassasi, ja sano samat sanat tovereillesi. Missä kreivi Paul on?

— Hän meni ruokasaliin ja kysyi kreivitärtä. Mutta tuoltahan nuori kreivi tuleekin!

Paul tuli samassa juosten portaita ylös, syleili innokkaasti veljeänsä ja huudahti niin ihastuneena kuin voi olla vain kahdeksantoistavuotias, joka juuri on palannut syntymäkotiinsa:

— Tässä olen nyt, Bernhard! Oi, kuinka iloinen olen ollessani taas luonanne! Missä on äitini? Ja kuinka isämme voi, Bernhard?

— Onpa hauska nähdä sinut taas; olethan pitkä kuin krenatööri! Isämme ei voi oikein hyvin, mutta ei pahoinkaan, ja hän on ihastuva saadessaan sinua syleillä, — vastasi kreivi Bernhard taitavasti kiertäen sitä kysymystä, johon oli vaikea vastata.

— Entä äitini, Bernhard, äitini? Toivon hänen voivan hyvin? Missä hän on, sano? Miksi en ole häntä vielä saanut syleillä? Minä kysyin heiltä tuolla alhaalla, mutta sain epäselviä vastauksia.

— Toivon, että äitimme voi hyvin, — vastasi veli tekeytyen hyvin osanottavaksi.

— Sinä toivot? Mitä se merkitsee? Onko hän kipeä, vai minkätähden sinä toivot, sano? Mutta missä hän sitten on?

— Et siis tiedäkään, että kreivitär on matkustanut pois! Olet kulkenut kirjeen ohitse! Mutta miksi et kirjoittanut tänne tulostasi? Jos äidillämme olisi ollut vähintäkään aavistusta siitä, niin hän varmaan olisi siirtänyt matkansa tuonnemmaksi, sillä niin kiire ei hänellä suinkaan ollut; olisihan hän voinut lähteä toisessa laivassa.

— Lähtenyt matkalle? Äitini lähtenyt matkalle! — huudahti Paul hämmästyneenä, kyynelten noustessa hänen silmiinsä. — Ja minä kun olin niin sydämestäni iloinnut saadakseni nyt nähdä hänet! Voi, Bernhard, mikä onnettomuus juuri nyt, kun niin hyvin olisin tarvinnut saada suudella hänen kättänsä ja avata hänelle koko sydämeni!

— Minä tiedän sen, kuulin sen vast'ikään Ljungilta, että olet erotettu yliopistosta. Et tehnyt oikein käyttäytyessäsi niin ajattelemattomasti; mutta me neuvottelemme yhdessä jostakin keinosta ja siitä, mihin sinun nyt on ryhtyminen. Neuvottelemme isämme kanssa tulevaisuudestasi.

— Tulevaisuudestani! Se on minulle yhdentekevä, se kyllä selviää. Mutta äitini, Bernhard, taivaan tähden, miksi on äitini matkustanut pois? Ja mihin hän on matkustanut? Viimeisessä kirjeessään hän ei maininnut siitä sanaakaan.

— Se on luonnollista, hän ei tahtonut saattaa sinua levottomaksi. Kenties et tiedä, että hänellä jo muutamia vuosia on ollut heikko rinta.

— Hänelläkö heikko rinta? Se on mahdotonta. Olen tutkinut anatomiaa ja vakuutan sinulle, Bernhard, että äitini on niin lujarakenteinen kuin niin soreavartaloinen nainen voi olla. Potipa hän mitä hyvänsä, mutta rinnan heikkous häntä ei voi vaivata.

— Et ole nähnyt häntä kahteen vuoteen. Hänestä on tullut hyvin heikkohermoinen.

— Hänestäkö heikkohermoinen? Mutta sehän on hullutusta. Luuletko, että häntä on hemmoiteltu niinkuin meidän aikamme muotinukkeja. Ei kellään ole niin voimakkaita ja terveitä hermoja kuin äidilläni.

— En tiedä. Ratkaiskoon sen lääkäri. Tohtori Winge puhui myös jostakin maksataudista. Lyhyesti sanoen, hän sanoi, että matka Pyrmontiin olisi välttämätön hänen terveydelleen. Me tiedustelimme hänelle laivan, ja viime yönä tuli arvaamatta sana, että laiva on lähtövalmiina, ja tuuli myötäinen. Sentähden täytyi kreivittären lähteä semmoisella kiireellä, että tuskin palvelijatkaan siitä tiesivät, ja siinä syy, minkätähden sinä sait epäselviä vastauksia.

12. VAARALLINEN KYSYMYS.

— Eikö mitään kirjettä minulle? — kysyi Paul mietteisiinsä mennen.

— Luultavaa on, että kreivitär on kirjoittanut postissa; hänen lähtönsä tuli niin odottamatta… Mutta isämme odottaa sinua.

— Ei riviäkään minulle! — valitti helläsydäminen poika. — Kuinka kauan hän viipyy Pyrmontissa?

— Se riippuu siitä, miten parannuskeino häneen vaikuttaa. Lääkärin mielestä voimme toivoa parasta, ja luultavasti hän tulee takaisin jo syys- tai lokakuussa. Pyydän sinua, Paul, älä ruikuttele noin lapsellisesti vähäpätöisestä asiasta, jolla ei ole mitään merkitystä. Isämme täytyy saada nähdä iloisia kasvoja; voithan arvata, että hän on piintynyt tapoihinsa ja kaipaa nyt tavallista seuraansa. Huvittakaamme häntä, saattakaamme hänet toisiin ajatuksiin. Louise on siinä suhteessa apunamme; hän on ihastuva nähdessään sinut jälleen.

— Suo anteeksi, Bernhard, vielä yksi kysymys! Mikä oli syynä siihen, että äitini matkusti niin yksinään … ettei yksikään hänen läheisimmistään, ettei kukaan ystävä häntä saattanut, vaikka hän, kuten sanot, oli sairas?

— Sekä isämme että Louise tarjoutuivat seuraamaan häntä Pyrmontiin, — vastasi kreivi Bernhard rohkeasti, — mutta hän epäsi tarjouksen niin päättävästi, että meidän viimein täytyi myöntyä. Mitä minuun tulee, niin tiedäthän, että minun aivan ensi tilassa on matkustettava valtiopäiville edustamaan sukuamme ritarihuoneessa. Sanotaan, että siellä tulee esille hyvin tärkeitä asioita, ja minä olen, niinkuin muistat, jyrkkä hattu. Meidän tulee, maksoi mitä maksoi, estää myssyjä pääsemästä valtaan, ja uuteen kuninkaaseen ei ole luottamista. Hän halunnee lentää korkeammalle kuin siivet kantavat.

— Ymmärrän, — sanoi Paul surullisesti. — Mutta ei mikään olisi estänyt minua seuraamasta äitiäni. Miksi en tullut jo eilen? … niin, niin se on. Nyt tiedän. Tule, menkäämme isämme luo.

Hetken kuluttua lepäsi Paul isänsä sylissä. Vilpitön rakkaus oli aina yhdistänyt kreivi Kaarle Viktor Bertelsköldin ja hänen nuoremman poikansa. Jälleennäkemisen riemu oli nyt kumminkin varsin sekava. Kreivi katseli sydämellisen mielihyvän tuntein kaunista nuorukaista, jonka kaikki piirteet, olletikin nuo mustat, loistavat silmät, muistuttivat hänen äitiänsä; mutta juuri tämä muisto täytti hänet kaiholla ja hämmästyksellä, jota hän turhaan koki salata. Paul puolestaan iloitsi isänsä hellyydestä, mutta hän huomasi hänen vanhentuneen niiden kahden vuoden kuluessa, jotka olivat vierineet siitä, kun he viimeksi kohtasivat toisensa, ja pian hän huomasi myöskin tarkalla silmällään, että kreivi jostakin oli hämillään. Molemmat he odottivat ja toinen pelkäsi selitystä tähän hämärään tapaukseen, joka niin paljon katkeroitti heidän yhtymisensä hetkeä.

— Paul tietää jo kaikki, — virkkoi kreivi Bernhard, luoden pikaisen silmäyksen isäänsä. — Olen puhunut hänelle tohtori Wingen määräyksestä, joka pakotti äitimme niin kiireesti jättämään meidät, hakeakseen parannusta maksataudilleen Pyrmontista, ja minä olen hänelle sanonut, kuinka kernaasti isäni olisi halunnut seurata madamea, jollei tämä niin päättävästi olisi sanonut toivovansa matkustaa yksin. Paul ei enää ole mikään lapsi, isäni; älkää siis pelätkö hänen joutuvan epätoivoon. Hän osaa malttaa mielensä näin tavallisessa asiassa, ja me olemme päättäneet toivoa parasta. Onnettomuutensa, joka häntä Turussa kohtasi, hän aikoo korvata sitä suuremmalla edistymisellä Upsalassa tai Lundissa.

— Kerro minulle pelkäämättä hairahduksestasi, sanoi isä iloissaan, kun voi johtaa puheen pois tuosta vaarallisesta kysymyksestä. — Mitä hyvänsä joku Bertelsköld lieneekin rikkonut siitä olen varma, ettei hän ole voinut menetellä kunnian vaatimuksia vastaan.

— Kiitän teitä, isäni. Olette arvannut ihan oikein: — vastasi Paul ja kertoi lyhyesti Turun tapahtumista salaamatta sitä malttamatonta tekoaan, johon oli antanut hurmata itsensä. — Mutta, — lisäsi hän, — pyydän saada korvata erehdykseni toisella tavalla kuin veljeni on ehdottanut. Tukholmasta lähtee pian luonnontieteellinen retkikunta Espanjaan ja Afrikkaan. Ystäväni Ljung on jo ennen tarjoutunut arkkiaatteri Linnén välityksellä hankkimaan minulle tilaisuuden ottamaan siihen osaa. Hylkäsin silloin tämän tarjouksen, koska en odottanut niitä tapauksia, jotka sitten sattuivat; mutta nyt matkustaisin mielelläni, varsinkin kun siten saisin käydä äitini luona Pyrmontissa.

Kreivi Bernhard vilkaisi taas merkitsevästi isäänsä ja riensi vastaamaan:

— Mutta, hyvä Paul, mahdotonta on, että heti paikalla taas tahdot jättää isämme, joka niin hyvin tarvitsee sinun seuraasi, ja jos välttämättömästi tahdot matkustaa, niin jätä matkasi ainakin tulevaan syksyyn.

— Suostun isäni tahtoon, — vastasi Paul. — Mutta jos voin olla äidilleni joksikin hyödyksi, jos voin valmistaa hänelle pienintäkään iloa hänen nyt ollessaan yksinään ja kenties sairaana vieraalla maalla, niin olen varma siitä, ettei isäni hylkää pyyntöäni.

— Sinä olet hyvä poika, Paul, ja voimmehan me tarkemmin miettiä ehdotustasi, — sanoi kreivi kovasti hämillään tästä vaarallisesta puheenaiheesta. — Mutta huomannethan kohtuulliseksi, etten heti paikalla tahdo päästää sinua luotani, saatuani sinut takaisin. Unohtakaamme täksi päiväksi kaikki huolemme ja ajatelkaamme vain hetken iloa. Missä on Eerikki Ljung? Ei ole vieraanvaraista näin unohtaa hänen täällä oloansa.

Huolet, jotka kreivi sanoi tahtovansa unohtaa, kuvastuivat liiankin selvästi hänen otsallaan, kun hän meni tervehtimään puolisonsa sukulaista, joka vaatimatonna ja tottumatonna olemaan näin suuren komeuden keskellä odotti salissa, kunnes joku näkisi hyväksi muistaa hänen olemassa olonsa.

Kreivi Bertelsköld puristi sydämellisesti rehellisen ystävän kättä ja kiitti häntä lämpimin sanoin niistä kahdesta vuodesta, jotka Paul oli hänen talossaan viettänyt kuin kotonaan. Kohta he olivat innostuneet puhumaan tästä asiasta, ja Paul lähti hakemaan pientä Vera-sisartaan, joka yöllisten tapausten häiritsemättä ja aavistamatta, että ne olivat vieneet häneltä äidin, oli nukkunut viattomuuden unta veljensä saapuessa.

Kello oli vasta kahdeksan aamulla, ja Paul aikoi hiipiä Veran makuuhuoneeseen, kun hän ovella tapasi paroonitar Louisen, joka oli vasta puoleksi pukeutunut ja jonka kamarineiti juuri oli herättänyt kertomalla hänelle oudon huhun kreivittären katoamisesta.

— Mitä näen? Paul? — huudahti hän. — Ja missä on äitisi?

— Ah, Louise, — sanoi Paul. — Miksi kysyt sitä minulta?

— Luulin sinun tietävän … vastasi hän hämmästyneenä. Eikö kreivitär ole lähtenyt sinua vastaan?

— Minua vastaan? Hyvä Jumala, mitä tämä merkitsee? Onhan äitini lähtenyt matkalle; pitäisi kai sinun tietää se paremmin kuin minun.

— Matkalleko? Niin, sinä olet oikeassa; niin tuota, kai hän on matkustanut Tukholmaan, — vastasi paroonitar, joka kyllä huomasi, että tässä kaikessa oli jotakin salaperäistä, mutta ei tietänyt, mitä ajattelisi tai sanoisi siitä. Onneksi tuli samassa kreivi Bernhard, jolla oli syynsä olla päästämättä veljeänsä hetkeksikään näkyvistään.

— Mutta Louise, en ymmärrä, mitä tarkoitat! — huudahti Paul säikähtyneenä tästä tietämättömyydestä.

— Erehdyt, ystäväni, — kiiruhti kreivi Bernhard keskeyttämään. — Madame ei viime yönä lähtenyt Tukholmaan, vaan Norrköpingin kautta Pyrmontiin. Ja kun hän nimenomaan kielsi herättämästä sinua, niin voi Paul ymmärtää hämmästyksesi tuosta odottamattomasta lähdöstä, — lisäsi hän vilkaisten sisareensa ja tietämättä, missä määrin tämä jo oli tässä vaarallisessa asiassa sotkeutunut sanoihinsa.

13. SELITTÄMÄTTÖMIÄ ARVOITUKSIA.

Paul ei vastannut mitään, mutta jotakin selittämätöntä jäi hänen mieleensä. Hän meni sisarensa Veran luo ja tapasi pienokaisen juuri heränneenä, mutta vielä makaamassa ja katselemassa pientä sievää jalkaansa, jonka hän itsekseen veikistellen oli pistänyt esille peitteen alta.

Kun Vera ovella huomasi tuon pitkän, vieraan nuorukaisen, veti hän peitteen korvilleen eikä häntä saatu millään muotoa tulemaan näkyviin tästä rauhoitetusta satamastaan. Mutta kun veli lempein väkivalloin veti esiin hänen ruskeakutrisen päänsä piilosta ja hän vihdoinkin tunsi tuon rakkaan äänen, jota ei pitkään aikaan ollut kuullut, silloin säteilivät Veran silmät niinkuin hänen äitinsä silmät olivat säteilleet hänen nuorena ollessaan, eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän lensi ylös vuoteesta ja kavahti, väliin nauraen, väliin itkien, rakkaan veljensä kaulaan. Olihan Bertelsköldin perhe aina nuorempain lasten syntymästä saakka ollut kuin kaksi saman omenan halaistua puoliskoa, ja nämä molemmat olivat aina liittäytyneet yhteen vanhempain sisarusten kylmäkiskoisuutta vastaan. Nyt oli Veralla jälleen Paulinsa, nyt oli taas kaikki hyvin, nyt leikittelisivät he taas niinkuin ennenkin vihannassa puistossa, ja nyt — siitä hän oli varma — ei tuo häijy Bernhard enää tohtisi ampua hänen pieniä vuoniansa. Muutamien minuuttien kuluessa hän oli kertonut ja kysellyt tuhansia asioita, vastausta odottamatta, ja lopuksi tuli aina ilonhuudahdus — äidin ilosta.

— Mutta olethan pitempi kuin äiti, — keskeytti hän äkkiä pakinansa, punastuen ja häpeissään hiipien takaisin suojelevan peitteen alle. Nyt saat siivosti mennä matkoihisi, kunnes olen pukeutunut, eikä siihen mene viittäkään minuuttia. Tahdon nähdä, miltä äiti näyttää katsellessaan sinua. Miksei hän tullut kanssasi, sano? Miksei hän ole tullut lukemaan rukousta kanssani, niinkuin hän joka aamu tekee? Eräänä aamuna viime talvena se unohtui häneltä, kun isä oli kipeä, ja sinä aamuna jäi rukous lukematta, mutta sinä päivänä kävi pahoin. Minä löin rikki Bergflyktin kauneimman kukkaruukun, nyrjäytin jalkani, olin hammastaudissa, riitelin pitkän Kaisan kanssa keittiössä ja sain ankaria toria. Ei ole milloinkaan hyvä, kun unohtaa aamurukouksensa.

— Etkö tiedä, että äiti on matkustanut pois? — kysyi Paul, joka tunsi itsensä kummallisen levottomaksi.

Vera katseli häntä suurin, ihmettelevin silmin.

— Matkustanut pois? — sanoi hän. — Sitä ei kukaan saa minua uskomaan; luuletko, että minä olen niin helposti narrattavissa kuin ennen?

— Ymmärrän. Hän ei tahtonut herättää sinua, kun hänen viime yönä täytyi niin äkkiarvaamatta lähteä matkalle.

— Niinkö luulet? Kuinka saatat olla niin yksinkertainen? Äitinikö matkustaisi pois sanomatta minulle hyvästiä? Ei, sitä he ovat uskotelleet sinulle, tehdäksensä sinulle jonkin kepposen. Saatpahan nähdä, että ulos mennessäsi äiti on oven takana piilossa ja panee molemmat kätensä silmiesi eteen ja sanoo: arvaapas, kuka olen! Kas, silloinpa he nauravat sinulle, kun annoit narrata itseäsi.

Kuinka ihmeellisen voimakas onkaan lapsen usko! Pikku Veran lujassa luottamuksessa oli jotakin niin tartuttavaa, että Paul nopeasti aukaisi oven katsoakseen, eikö tämä kaikki ollutkin ainoastaan häijyä pilaa ja eikö hänen äitinsä seisonut hymysuin oven takana valmiina molemmilla käsillään peittämään hänen silmiänsä ja sanomaan nuo rakkaat sanat, joita hänen oli tapana sanoa Paulin lapsena ollessa: arvaapas, kuka olen!

Mutta oven takana ei seisonut ketään, ja hän istahti taas alakuloisena Veran vuoteen laidalle.

— Sanoi kai äitimme kumminkin joskus, että hänen täytyisi matkustaa pois terveytensä tähden? kysäisi hän.

— Sitä hän ei milloinkaan sanonut. Miksi hän olisi sanonut semmoista, jota ei koskaan aikonut tehdä? Äitini ei voi valehdella, — vastasi tyttö vakavasti.

— Muistelehan kuitenkin! Ehkä hän sanoi jotakin, esimerkiksi eilen, että sinun tulisi olla tottelevainen hänen poissa ollessaan, tai ettet saisi unohtaa aamu- ja iltarukoustasi, vaikka hän joksikin aikaa olisikin estetty sitä kanssasi lukemasta.

— Sitä hän ei sanonut. Näin vain, että hän oli toisinaan kovin pahoillaan, kun Bernhard oli ilkeä hänelle ja sanoi häntä madameksi. Äidistä ei ollut mieleen, että häntä sanottiin madameksi, vaikka se on kohtelias sana, sanoi hän, ja vaikka sitä käytetään keisarinnoja ja kuningattaria puhuteltaessa.

— Eikö Bernhard ollut kohtelias äidille?

— Olipa kylläkin. Hän on aina kohtelias, kun on oikein pilkallinen.

— Mitä äiti sanoi, kun tulit sanomaan hyvää yötä?

— Minä suutelin hänen kättänsä, ja hän painoi suudelman otsalleni. Nuku makeasti, sanoi hän.

— Eikö mitään muuta?

— Niin, sitten hän sanoi: sano Beatalle, että hän muistaa sammuttaa kynttilän. Yöllä oli pimeä, vaikka nyt onkin kesä: meillä oli vieraita, ja me menimme levolle tavallista myöhemmin. Kun äiti meni, kääntyi hän ovessa ja sanoi: Jumala sinua varjelkoon!

— Mutta ei mitään matkasta?

— Sinä siinä matkoinesi! Mene tiehesi, että pääsen vuoteelta, niin saatpa nähdä, että kyllä löydän äitini!

Paul lähti hänen luotansa mennen puistoon, etsiäkseen luonnosta sitä selvyyttä, jota ei löytynyt omasta itsestään. — Niin se kuitenkin on, — sanoi hän itsekseen. — Hän on matkustanut jäähyväisiä heittämättä, säästääksensä sekä itseltään että Veralta ensi eron kaihon.

Sill'aikaa sai kreivi Bernhard kutsun isänsä luo.

— Tämä teeskentely käy sietämättömäksi ja inhoittavaksi, — sanoi vanha kreivi, jonka avonainen, ritarillinen luonne ei voinut suostua näihin salaisiin vehkeisiin, joihin hän vastoin tahtoansa näki kietoutuneensa. — En voi kauemmin teeskennellä levollisuutta Paulin edessä, kun epäilys ja rauhattomuus mieltäni kalvavat. Meidän täytyy tehdä tästä loppu, ja minä olen valmis sanomaan hänelle kaiken.

— Rukoilen teitä, isäni, malttamaan mielenne, — pyysi kreivi Bernhard. — Ennenkuin tiedämme mitään varmaa kreivittären katoamisesta ja millä keinoin hänen tekonsa on parannettava, panisimme kaiken alttiiksi, jos uskoisimme tämän perhesalaisuuden tuolle tuittupäiselle pojalle, tuommoiselle Gil Blasille ja Don Quixotelle, joka panee taivaat ja maat liikkeelle löytääkseen äitinsä. Vielä hiukan kärsivällisyyttä, isäni; Louise tuntee nyt jutun juonen, ja me kolme koetamme kaikin keinoin löytää pakolaisen ja palauttaa hänet. Jos se onnistuu, niinkuin minulla on syytä luulla, niin on meidän sitten helppo sanoa, että madame esim. oli tullut liian myöhään Norrköpingiin. Laiva oli jo lähtenyt ennen hänen sinne tuloansa, ja hän palaa takaisin, koska joku kuuluisa lääkäri on määrännyt hänelle toisenlaisen parannuskeinon, esim. Ramlösassa, jos se nyt on niin välttämätöntä. Taivaan tähden, ei mitään levottomuutta, ei mitään kysymyksiä, jotka voivat ilmaista asian oikean laidan, sillä palkolliset ovat vielä epäilevällä kannalla! Mutta nähdessään meidät aivan tyyninä ja rauhallisina he uskovat vihdoin sepittämäni selityksen; me voitamme aikaa, ja siitä riippuu kaikki.

— Mikä häpeä, kun täytyy kuin pahantekijä karttaa ja kavaltaa omia palvelijoitaan, omia lapsiaan!

— Ja kenen tähden sen teemme? Eikö se kaikki tapahdu hänen tähtensä, joka meidät on tähän pulaan saattanut.

— Unohdat oman osuutesi siinä, sinä, joka olet ajanut toisen äitisi kurjuuteen ja maanpakoon! — huudahti isä närkästyneenä.

— Voisin minäkin, isäni, vastata teille tähän jotakin, mutta meillä ei ole nyt aikaa moitteihin siitä, mitä on tapahtunut; meidän täytyy yksissä neuvoin koettaa korjata sen seurauksia. Vielä kerran, sallikaa minun toimia, ja kaikki on muuttuva hyväksi; mutta jos te ennen aikojanne turmelette minun toimeni, niin on rikkouma auttamaton ja häväistystä mahdoton välttää.

— Tee sitten, mitä voit, — sanoi kreivi vastahakoisesti. — Mutta kolmen päivän kuluessa olkoon kaikki selvillä. Kauemmin en voi näytellä petturin osaa.

Ilkkuva, tuskin huomattava hymy väreili kreivi Bernhardin huulilla, kun hän lähti isänsä luota ja meni antamaan espanjalaiselle kamaripalvelijalleen, jolla yksin oli hänen luottamuksensa, tarpeellisia ohjeita. Itse kävi hän mitä suurinta varovaisuutta ja viekkautta noudattaen tiedustelemaan jälkiä, mitkä voisivat johtaa kreivittären paon ja nykyisen olinpaikan perille.

Hänen pakonsa oli nähtävästi tapahtunut klo 1 jälkeen, jolloin hän lähti puolisonsa huoneesta, ja ennen neljää aamulla, jolloin palvelusväki rupesi liikkumaan. Hän oli ottanut mukaansa osan vaatteistaan, tosin ainoastaan vähän liina- ja pitovaatteita, mutta kuitenkin enemmän kuin hän itse on kyennyt kantamaan. Hänellä on siis täytynyt olla auttaja; mutta kuka?

Kreivi Bertelsköld tuli vakuutetuksi siitä, ettei yhtään verestä rattaanjälkeä johtanut Falkbyn kartanosta maantielle, lukuunottamatta niiden kärryjen jälkiä, joilla Paul ja hänen opettajansa olivat tulleet. Kreivittären oli siis täytynyt joko kävellä maantielle tai paeta järven poikki, ja viimeksimainittua arvelua näkyi vahvistavan se seikka, että yksi niistä veneistä, jotka eilen oli laituriin kiinnitetty, oli tietymättömissä. Mutta ei ollut mahdollista, että hän yksinään olisi uskaltanut järven poikki. Joku oli arvatenkin soutanut hänet yli eikä kenties vieläkään tullut takaisin. Kuka oli tämä soutaja?

Kreivi Bernhard kuulusteli salaa, oliko kukaan talon palvelijoista sattumalta poissa. Ei kukaan ollut poissa. Hänen epäluulonsa kääntyivät Bergflyktiin: vanha puutarhuri tavattiin äreänä, mutta levollisena askaroimassa kukkainsa kanssa, niinkuin ennenkin.

14. LÄHENEVIÄ MYRSKYJÄ.

Iltapäivällä tuli espanjalainen José takaisin tiedusteluretkiltään ja kertoi havaintonsa. Hän oli kuljeksinut halki koko seudun, ollen muka hevosia ostelemassa, mutta kaikki turhaan. Hän oli lupaillut suuria palkintoja sille, joka pääsisi erään luulotellun varkaan jäljille, joka viime yönä oli varastanut hänen isäntänsä pyssyn, ja hänelle oli osoitettu muuatta kuljeksivaa länsigöötalaista, joka samana yönä oli ollut niillä seuduin.

— Sinä olet taitamaton pöllö, — sanoi hänen herransa suuttuneena. — Minä olen nähnyt enemmän kuin sinä: yksi laiturin luona olevista veneistä on poissa.

— Per dio, sennor, — sanoi espanjalainen, tahdon mennä hirsipuuhun, jos kukaan muu on venettä käyttänyt kuin minä itse soutaessani järven poikki teidän armonne käskystä.

Kreivi Bernhard puri huultansa. — Tässä, — sanoi hän, — on kymmenen talaria siitä, ettet ole mitään toimittanut. Saat neljäkymmentä, jos jotakin toimitat ja sata, kun hankit minulle täyden varmuuden etsittävästämme.

— Gratias, sennor, tulette olemaan minuun tyytyväinen, — vastasi kamaripalvelija viekkaasti silmää iskien.

Falkbyssä oli vielä toinenkin, joka kulutti koko päivän tiedusteluihin, ja se oli Vera. Häntä ei millään tavalla voitu saada uskomaan, että hänen äitinsä oli matkustanut hänen luotaan jäähyväisiä sanomatta. Hän aloitti tutkimalla tarkkaan koko talon, ullakolta kellariin, suuresta saksanpähkinäpuisesta vaatekaapista aina oman nukkekaappinsa laatikoihin asti. Kun hän ei mitään löytänyt, toimitti hän tarkastuksen puutarhassa ja kasvihuoneissa siinä salaisessa toivossa, että tapaisi äitinsä jonkin pensaan tai kukka-astian taakse kätkeytyneenä. Puutarhasta hän meni puistoon, sieltä Bergflyktin luo, sieltä työmiesten majoille ja hovin alustalaisten luo, alinomaa kysellen, eikö kukaan ollut nähnyt hänen äitiänsä, joka oli häneltä varastettu. Ja kun ei kukaan kyennyt vastaamaan tähän eriskummaiseen kysymykseen, selitti Vera, että hän aikoi kulkea "niin kauas kuin tietä riitti", kunnes viimein nälkä paremmin kuin hänen hoitajattarensa Beata sai hänet palaamaan kotiin.

Ellei kreivi Bernhard niin suuresti olisi halveksinut niitä kuolevaisia, jotka eivät vapaasukuisina maailmaan synny, olisi hänellä ollut syytä kuulostaa kaikkia niitä kuiskeita, jotka Veran lapsellisista tiedusteluista vain yltyivät. Falkbyn palvelusväki uskoi, niinkuin hän itse aivan oikein oli huomauttanut, vain puoleksi tuota kummallista Pyrmontin ja Norrköpingin matkaa, josta näihin saakka ei kukaan ollut sanaakaan tietänyt; ja mitä heidän oli ajatteleminen, kun nuorin neiti, kreivittären hellikko ja lempilapsi, tiesi siitä vielä vähemmän kuin he? Ennenkuin päivä oli lopussa, oli huhu kreivittären äkillisestä katoamisesta, liioiteltuna ja senkin seitsemällä tavalla selitettynä levinnyt Falkbystä koko ympärillä olevalle laajalle hovintilalle.

Mutta nyt olivat mielipiteet kreivittärestä hyvin erilaiset. Hänen suuri, kaikkia kohtaan osoittamansa hyväntekeväisyys ja hänen arvokas käytöksensä oli hankkinut hänelle monta harrasta ystävää, jotavastoin toiset eivät olleet unohtaneet niitä huhuja, jotka olivat liikkeessä hänen suomalaisesta noituudestansa. — Hän oli taivaan enkeli, ja sentähden hän ei saanut elää! — huudahtivat muutamat. — Hän oli noita-akka, hornasta kotoisin, ja hänen aikansa oli loppunut, — arvelivat toiset.

Sillä se huhu tuli kohta yleiseksi, ettei kreivitär enää ollut elävien ilmoilla ja että hän viime yönä äkkiä oli kadonnut, ei tiedetty minne; ja kun jotkut otaksuivat hänen heittäytyneen järveen, uskalsivat toiset lausua arveluita väkivaltaisesta kuolemasta — kenen käden kautta, sitä varoi jokainen ääneensä sanomasta, mutta kullakin oli omat ajatuksensa. Sanalla sanoen, koko tienoo joutui yleisen hämmästyksen valtaan. Sillä olihan kreivitär kuitenkin ollut hyvä äiti kaikille alustalaisilleen, eikä edes noitakaan, joka oli niin hyvä ja herttainen, voinut kadota maailmasta niin pian ja niin salamyhkäisesti, kaipuuta ja katkeruutta herättämättä.

Kaikesta tästä mitään aavistamatta lähti Paul illalla käyskentelemään ystävänsä Eerikki Ljungin seurassa, näyttääksensä tälle linnan ihania ympäristöjä ja nähdäksensä itse taas ne paikat, jotka olivat olleet hänelle rakkaita aina lapsuuden ajoilta. He kulkivat puiston kautta järvelle ja sieltä niittyjen poikki pienelle kirkolle ja kirkonkylään, jotka olivat ihanassa laaksossa sen kukkulan juurella, jonka huipulla kreivin linna loisti kaikessa komeudessaan. Ilta oli lauhkea ja kirkas, maisema lepäsi vaalean vihantana kesän ensi kukoistuksessa. Molemmat vaeltajat olivat ihastuksissaan; Paul unohti surunsa iloiten nähdessänsä niitä kauniita viljelyksiä ja uudisrakennuksia, joilla hänen sukutilaansa oli kaunistettu näinä viimeisinä vuosina, ja hänen kasvitieteeseen innostuneessa ystävässään herätti seudun runsasaarteinen kasvisto iloa, joka voitti kaikki sen muut ihanuudet.

— Tule, — sanoi Paul, — lähtien kirkolle päin, — nyt on lauantai-ilta, ja silloin on kylän poikien tapana olla pallosilla kirkonmäellä.

Kohta seisoivat he kirkon läheisyydessä laakson rinteellä, jossa oli nuorison tavallinen leikkipaikka; mutta leikkivien sijasta olikin siellä nyt kahteen- tai kolmeenkymmeneen nouseva parvi kylän asukkaita, jotka tavallista aikaisemmin olivat jättäneet työnsä. He näyttivät haastelevan jostakin tärkeästä asiasta; huolten pilvi varjosti useimpain kasvoja, ja jotkut naisista vuodattivat kyyneleitä.

— Nuo hyvät ihmiset, — sanoi Paul ystävällensä, — heillä on varmaankin mielessään jotakin, joka saattaa heidät levottomiksi. Tule, kysykäämme heiltä syytä heidän huoliinsa; ehkä voimme antaa heille hyvän neuvon.

Paul Bertelsköld oli, samoin kuin hänen sisarensa Vera, ollut hovin alustalaisten erityisessä suosiossa. He olivat jo äitinsä takia rahvasta lähempänä kuin heidän ylhäisaateliset sisaruksensa, ja olivat pienestä pitäen oppineet antamaan ihmisarvon matalain majojenkin asukkaille. Paul oli usein ottanut osaa kylän poikien leikkeihin; kaikki hänet tunsivat, kaikilla oli tapana sydämellisesti vastata hänen ystävälliseen tervehdykseensä, ja nyt, kun hän palasi niin pitkän poissaolon jälkeen — nyt vaikenivat yht'äkkiä kaikki hänet nähdessään; ei kukaan tervehtinyt häntä, ei kukaan toivottanut häntä tervetulleeksi, kaikki olivat hämillään, ja jokainen, joka vain voi, hiipi hiljaisuudessa tiehensä.

— Mitä nyt, Pekka, — sanoi Paul nuorelle rengille, joka oli hänen entisiä leikkitovereitaan, ja joka vastahakoisesti tarttui siniseen lakkiinsa, — oletko tullut sokeaksi tyttöjä töllistellessäsi, kun et enää tunne minua, vaikka viimeksi tavatessamme löimme kiekkoa tienristeyksessä?

Renki kyhni tukkaansa ja pyörähti selin, mitään vastaamatta.

— Ja sinä, Martinpoika, — jatkoi Paul, kääntyen päin rotevaan talonpoikaan, joka muinoin oli ollut hovissa työvoutina, — kuinka on laitasi, ukkoseni? Vieläkö vanha ruunasi elää, se, joka heitti minut mäkeen, kun tahdoin taitoani näyttää, ja joka aina potkaisi, kun kutkutteli sitä kaulaan.

— Kiitän kysymästä, — vastasi talonpoika silmät selällään, — meille ei ole mitään pahaa tapahtunut.

Sanassa meille oli äänenpaino, joka vaikutti, että Paul taas kysyi:

— Mistä syystä seisotte täällä jurottaen, ikäänkuin vihollinen olisi maassa. Mistä tärkeästä asiasta te nyt tänä iltana neuvottelette?

— Mistäpä me neuvoteltaisiin? — oli vastaus. — Kun suuret herrat ratsastavat, väistyy talonpoika tiepuoleen.

— Jos minä olisin talonpoika, ratsastaisin minäkin, — laski nuorukainen leikkiään. — Ja te Risa-muori, joka valmistatte koko kylän parhaat juustot, oletteko unohtanut, että minä olin parhaita ostajianne?

— Jumala varjelkoon nuorta armollista herraa kaikesta pahasta näinä pahoina aikoina! — vastasi ämmä ja niiasi aina maahan asti, kyynelten vieriessä pitkin hänen kuihtuneita poskiansa.

— Oletteko niin pahoilla mielin siitä, että näette minut jälleen vai onko Martinpojan koira hoklinut kaiken viilipiimänne?

— Katso, kun on nuori, niin voi olla iloinen, vaikka on tapahtunut, mitä ei ikinä olisi pitänyt tapahtua, — huokasi akka ja itki vielä katkerammin.

— No, mitä sitten on tapahtunut?

— Jumala varjelkoon sen koskaan tulemasta minun suustani. Hän oli niin sydämellisen lempeä ja kaunis katsella; hänenlaistaan emme enää ikinä saa. Mutta me olemme kaikki viheliäisiä ihmisiä. Ei kenkään tiedä aikaansa eikä hetkeänsä, milloin Herra meidät kutsuu.

— Eukkoparka! Onko tyttärenne kuollut? Muistaakseni hän meni manalle jo neljä vuotta sitten.

Vanhus ei virkkanut mitään. Paul huomasi kummastuksekseen kaikkien muiden pujahtaneen pois, ja olevansa kahden kesken eukon kanssa; hänen toverinsakin oli käyttänyt tilaisuutta tutkiakseen muutamia kivien kyljessä kasvavia sammallajeja.

— Mitä tarkoitatte? Ja minkätähden hiipivät kaikki pois, ikäänkuin heillä olisi paha omatunto?

Eukko katseli varovaisesti ympärilleen, ja kun luuli olevansa varma siitä, ettei kukaan häntä kuulisi, nojautui hän nuorukaisen olkapäähän ja kuiskasi hänen korvaansa:

— Kavahtakaa tuota Espanjan mustalaista!

— Josétako? Mitä se merkitsee'

— Se on hän!

— En ymmärrä teitä.

— Jumala suokoon teille avoimet silmät ja korvat, armollinen herra, sillä me elämme pahassa maailmassa, eikä kenkään ole turvassa pimeyden nuolilta. Olkaa varuillanne ja muistakaa minun niin sanoneen. Sama kirves, mikä on kaatanut täysikasvuisen puun sen voiman vuosina, voi kaataa taimenkin kaikessa sen ihanuudessa. Katso, miten vihollinen on käynyt tuleentuneiden tähkäpäiden ylitse; miksi ei hänen jalkansa tallaisi hentoa orastakin?

— Mutta, Risa-muori, en ymmärrä sanaakaan tuosta!

— Niin, suokoon Jumala, ettette ikinä ymmärtäisi siitä sanaakaan, — jupisi akka ja lähti niiattuaan tallustelemaan takaisin kylään.

15. JÄÄNHALKEAMA.

Elämää on toisinaan verrattu jäätyneeseen järveen, jota pitkin huoleton ihminen astelee kevein jaloin ja jota myöten reet liukuvat kenenkään ajattelematta sillan heikkoutta tai veden syvyyttä, kunnes jää joko hitaasti sulaa tai äkkiä murtuu, ja tuo huoleton joukko hukkuu.

Toisinaan myöskin, luistelijan kiidellessä välkkyvää rataansa, kuuluu kumea jyminä, ja kun hän kääntyy katsomaan, on jäähän ilmaantunut halkeama. Ehkäpä se on varoitus, ehkäpä se ei merkitse mitään. Ajattelematon jatkaa huoletonna matkaansa; viisas pyrkii rantaan.

Paul Bertelsköld oli nyt tuommoisella jäällä, ja ne selittämättömät viittaukset, ne salaperäiset varoitukset, joita hän oli kylässä saanut, olivat hänen alakuloiseen mieleensä tehneet syvemmän vaikutuksen kuin mitä hän itsekään tahtoi myöntää. Mietteissään ja sanatonna käveli hän Eerikki Ljungin rinnalla takaisin linnaan, kun hän sillä kapealla tiellä joka vei rantaan ja jota tallirengit tavallisesti ajoivat hevosia juottamaan mennessään, näki skoonelaisen Rasmuksen tulevan oudolla tavalla hevosen selässä roikkuen.

Poika ei ollut juomariksi tunnettu, ja Paul kysyi, mikä häntä vaivasi.

Vastausta antamatta rupesi Rasmus nyyhkimään hullummin kuin silppukone — jos sellaisia siihen aikaan olisi käytetty.

Hänen nuori isäntänsä ei ollut hyvällä tuulella ja kohotti uhkaavasti ratsuruoskaansa.

— Pidä hevosesi paikallaan, äläkä riuhdo päitsistä! Vastaa minulle: oletko kipeä?

— Minä olen riivattu! — nyyhki poika.

— Mitä se merkitsee?

— Olen noiduttu.

— Kuka on sinut noitunut?

— Lempo vie, sitä en uskalla sanoa. Armollinen nuori herra on niin kiivas.

— Aiotko vastata? — Ja ratsuruoska kohosi.

— Lupaako nuori herra olla vihastumatta, niin totta kies'avita sanon sen, — jatkoi poika tehden hurjan yrityksen saadakseen silppukoneen vaikenemaan.

— Lupaan sinulle selkäsaunan, jos olet vaiti, ja plootun, jos puhut totta, — vastasi Paul, joka aavisti, että pojan hurja nyyhkiminen oli jossakin yhteydessä kyläläisten eriskummaisen käytöksen kanssa.

— Niin, niin kies'avita juttelen minä kaikki niinkuin se on, — sanoi Rasmus, — sillä nuori herra saa sen kuitenkin tietää, eikä se ole minun syyni, että armollinen kreivitärvainaja osasi loihtia niin hyvin. Sillä nähkääs, kyllä hän oli kristitty ihminen, vaikkei asianlaita kuulu olevan aivan oikein Suomessa ja Venäjällä, mistä hän kuuluu olleen syntyisin, niinkuin ihmiset hokevat. Jumala hänen sieluansa siunatkoon!

— Kuka armollinen kreivitär?

— Niin, siinäpä solmu oli, sanoi suutari, kun sai kirpun pikilankaansa. Hitto vie, kukas muu se olisi, kuin kreivitärvainaja, äitinne?

— Oletko hullu, vai onko paksu Hannu houkutellut sinut mukaansa kapakkaan?

— Kas, nyt kiivastui herra taas, — sanoi poika ja siirtyi varovaisesti syrjään.

— Näethän, että olen levollinen! — sanoi Paul, vaikka hänen verensä kuohui.

— Kah, minähän luulin, että hän jo tiesi sen, jatkoi Rasmus yhä vielä valmiina hädän tullen pakenemaan. — Sillä, näet sen, minä jaarittelin eilen jotakin kreivitärvainajan noituudesta, ja siitä sain palkkani mestarilta. Mutta kieli on paha kappale, sanoi akka, kun nautti lääkkeitä, ja viime yönä ahdisti minua painajainen. Ylös noustessani oli pääni kuin lyijystä, ja paholainen on nipistellyt minua koko päivän yksin pikkusormestakin. En minä voi seistä, enkä minä voi käydä, ja kun koetan ratsastaa, tanssivat aidan seipäät niinkuin kuokkavieraat pidoissa. Näet sen, se tuli minulle siitä, kun en osannut suutani sulkea.

— Mene makaamaan, sinä olet sairas! — sanoi Paul, joka nyt alkoi ymmärtää, että poika puhui houreissaan.

— En minä ole häntä tuhonnut, — jatkoi Rasmus yhä sekavammin. — Sen on Jooseppi tehnyt. Yöllä, kun en voinut nukkua, menin ikkunan luo, ja oli vielä hämärä, kun näin armollisen kreivittären menevän kartanon poikki, aivan niinkuin hän kulki näillä ilmoilla ollessaan, ja hänen seurassaan oli mies, joka kantoi hänen kapineitaan, ja järvelle päin he menivät. Mutta järveltä hän ei koskaan palannut, ymmärrättehän. Ihmiset hokevat, että sellaiset ihmiset uivat jonkin aikaa vedessä kuin lastut, ja sitten, kun heidän aikansa on lopussa, uppoavat he äkisti kuin kivet pohjaan.

— Laittau kotiisi, — huudahti Paul, tarttui hevosta marhamintaan ja talutti sen pihaan, missä Rasmus toimitettiin huoneeseen lukon taa ja vietiin vuoteeseensa.

Hänen sekavissa sanoissaan oli yksi, joka oli kuin jään halkeama, ja se sana oli kreivitärvainaja.

Vera odotti veljeänsä portaiden luona. — Minulla on sinulle jotakin sanomista, — kuiskasi hän. — Minä seisoin kenenkään huomaamatta keittiön ovella ja kuulin pitkän Kaisan kertovan toisille, ettei täällä ole ollut mitään vaunuja yöllä. Ei ole totta, että äiti on lähtenyt matkalle, sanoi hän. Ei täällä ole käynyt mitään vaunuja, eikä kukaan koko talossa ole niistä mitään tiennyt. En voinut kuulla, mitä muuta hän kertoi, mutta hän puhui pahoja sanoja Bernhardin Josésta.

— Oletko sinä neiti Bertelsköld ja kuuntelet keittiön ovella piikojen loruja? — torui veli, tuntien väristyksen kaikissa jäsenissään.

— Suo anteeksi! — rukoili tyttö. — En enää toiste sitä tee. Nyt kuulet, ettei äitimme ole matkustanut pois; hän on kätkeytynyt, säikähdyttääksensä meitä, että sitten oikein ilostuisimme, kun hän tulee takaisin.

Paul suuteli sisartaan mitään vastaamatta. Nyt oli hänen vuoronsa menettää malttinsa. Hän kiiruhti hakemaan isäänsä, lujasti päättäen hankkia valoa tähän hirvittävään pimeyteen, josta tuo kamala sana kreivitärvainaja alinomaa kuin hautauskellot soi hänen korviinsa.

Kreivi oli ratsain lähtenyt katselemaan erästä uudisviljelystä eikä ollut vielä palannut. Paul tapasi sen sijaan sisarensa Louisen, joka säpsähti hänen riutunutta ulkomuotoaan.

— Hyvä Jumala, kuinka sinä olet kalpea! Oletko sairas? — kysyi paroonitar, joka rakasti kaunista nuorempaa veljeänsä kaikella sillä hellyydellä, jota hänen huikenteleva, maailmaan mieltynyt sydämensä voi tuntea ja jota hän ei jo ollut antanut vanhemmalle veljelleen.

— Missä on äitini? — kysyi Paul.

— Madame? — vastasi Louise hämillään ja hämmästyksissään. — Miksi kysyt sitä minulta? Mitä minä siitä tiedän?

Tämä sana madame, jota hänen äitinsä ei ollut voinut kärsiä lapsipuoliltaan, oli kuin öljyä tuleen.

— En kysy sinulta madamea, minä kysyn sinulta: missä on äitini? huudahti Paul tarttuen sisartansa kiivaasti käsivarteen.

— Mutta, Paul, rakas Paul, rukoilen sinua malttamaan mielesi. Sinä olet sairas; olet vilustunut matkalla.

— Kuule minua, Louise: en ole sairas, en ole mielipuoli, vaikka olisin saattanut siksi tulla kaikesta siitä, mitä nyt tunnin kuluessa olen kuullut. Tahdon olla levollinen; näet hän, että olen levollinen. Kaikki on niinkuin ennenkin: aurinko loistaa, Falkby on paikallaan, minä en revi maahan sen muureja, en kulje miekalla ja pistooleilla varustettuna, niinkuin rosvojen luolassa. Kysyn sinulta ainoastaan: missä on äitini? Olethan sinä sisareni, ja Bernhard on veljeni, ja isäni on isäni ja minä olen minä itse; mutta missä on äitini? Tahdon tietää, mihin olette äitini panneet?

— Päästä käsivarteni. En ymmärrä, mitä sanot; — valitti paroonitar melkein yhtä kalpeana kuin veljensä ja pyörtymäisillään.

Samassa astui sisään kreivi Bernhard, joka laajan kirjevaihtonsa vuoksi ei ollut voinut vartioida Paulia, niinkuin olisi tahtonut.

— Pelasta minut! Pelasta minut! Paul on tullut mielipuoleksi! — vaikeroi Louise ja vaipui tainnoksissaan kreivi Bernhardin syliin.

Paul hellitti hänen käsivartensa ja kääntyi säihkyvin silmin veljensä puoleen:

— Ota hänet! Säilytä lasikaapissa häntä, tuota naisparkaa, jolla ei ole rohkeutta vastata minulle: minä olen valehdellut! Nyt on sinun vuorosi!

16. MYRSKY PUHKEAA RAIVOAMAAN.

Bernhard Bertelsköld ei ollut turhaan tutkinut valtiomiesten ylistettyä taitoa pysyä tukalimmissakin tilanteissa järkähtämättömän kylmäverisenä, mitä suurinta tyyneyttä osoittaen väittää mustaa valkoiseksi, väliin ärsyttää, väliin lepyttää, ja viimein väsyttää vastustajansa, saattaakseen hänet ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa aseettomaksi ja anastaaksensa menetetyt maat takaisin. Hän oivalsi, että Paul tiesi jotakin, ja päätti antaa hänen mielin määrin raivota, siinä toivossa, että tämä jotakin ei olisi kaikki.

— Rakas Paul — sanoi hän, — jos olet oppinut Suomessa tuommoisia rajuja kotitapoja, niin ei minua laisinkaan ihmetytä, että Turun oppineet ystäväsi ovat lähettäneet sinut tänne sivistymään… Kas tässä, Louise, lasi vettä! Älä mene enää tainnoksiin, armas ystäväni, vaikka näytätkin siinä niin miellyttävältä. Kas niin … istu! Paul odottaa vain saadakseen suudella kättäsi ja pyytää anteeksi.

— Älä ole levoton, se on jo ohi, — sopersi paroonitar, tointuen taidolla sellaisella, joka osoitti, ettei hän ensi kertaa pyörtynyt. — Läsnäoloni lienee tarpeeton, ja minä pyydän saada jättää herrat kahden kesken.

Kreivi Bernhard tarjosi hänelle käsivartensa. — Ole varoillasi, — kuiskasi sisar, — hän on hirveän raju.

— Olen tottunut kesyttämään virmoja varsoja, — vastasi diplomaatti.

Paul sai aikaa rauhoittuakseen. Mutta yhä edelleen kuohui raivo hänen rinnassaan. Hän oli kuin palavaa öljyä täynnä oleva astia, jonka sisältö pienimmästäkin liikahduksesta läikähtää yli laitainsa.

— Olen kysynyt Louiselta, missä äitini on, — sanoi hän synkän päättävästi, luoden tummat silmänsä vaarallisen, turmiota ennustavan tyynesti veljeensä.

— Vai niin, — vastasi kreivi Bernhard käyttäen tuota mainiota vai niin sanaa, joka voi olla kiehuvan kuuma tai jääkylmä, ystävällinen tai vihamielinen, kohtelias tai ivallinen, aina sen mukaan, kuinka se lausutaan. — Ja mitä sisaremme vastasi?

— Ei mitään. Ja ei mitään on liian vähän.

— On kysymyksiä, joihin ei mitään on paras vastaus, — vastasi kreivi Bernhard välinpitämättömästi. — Ole järkevä, hyvä Paul, ja karkoita mielestäsi tyhjät houreet. Toivon, että madame voi vallan hyvin.

— Missä?

— Norrköpingissä tietysti, jollei hän, niinkuin arvelen, jo ole mennyt laivaan.

— Valehtelet.

— Mitä? Taas näyte suomalaisesta kasvatuksestasi. Pyydän sinua, nuori herra, vähän paremmin punnitsemaan sukkeluuksiasi. En aio mennä tainnoksiin niinkuin Louise, mutta minä en pidä kohteliaisuuksista, jotka haiskahtavat hollituvalle.

— Minäkin tahdon pyytää sinulta jotakin, — sanoi Paul. — Jätä pois tuo mahtavan huoleton ääni, jota voit käyttää puhutellessasi lapsia tai naisia tanssiaisissa. Minuun se ei tehoa yhtään mitään. Et tunne minua. Minä en ole enää sama kuin viimeksi erotessamme. Minussa on jotakin, joka sanoo, että meistä täytyy tulla viholliset, ja se olisi ikävää, Bernhard; olemmehan veljekset! Rukoilen sinua, puhu rehellisesti, puhu suoraan, puhu minulle kuin veljelle, ja vastaa minulle: missä on äitini?

— Vallan mielelläni. Soyons amis, Cinna, en halua parempaa. Mutta täytyykö minun välttämättä olla yhtä tunteellinen ja haaveksivainen kuin sinä itse, saavuttaakseni armollisen hyväksymisesi? Mitä huudahduksia tulee minun käyttää, puhuakseni mielesi mukaan? Mitkä valat tulee minun vannoa, että minua uskoisit? Vannon Jupiterin nimeen, että olet erehtynyt! Vakuutan Odinin, Thorin ja Frejan nimessä, että olet saanut päähäsi joukon hullunkurisia houreita. Tyydytkö siihen, vai täytyykö minun vielä etsiä toisia jumal'olennoita? Pelkään, että lukuunottamatta Olympoa, jossa olen kuin kotonani, jumalani joutuvat tappiolle sinun jumaliesi rinnalla.

— Eikö sinulla ole minulle mitään muuta vastaamista? Asettaudu minun asemaani. Ajattele, että sinulla on, niinkuin minullakin, äiti, jota rakastat enemmän kuin kaikkea muuta maailmassa, ja että hän äkkiä katoaa, kenenkään tietämättä minne. Etkö pakottaisi vaikka kiviäkin puhumaan kysyessäsi heiltä: missä on äitini?

— Mene kysymään maantien kiviltä ja ne vastaavat sinulle, kivikirjaimilla tietysti: hän matkusti Norrköpingiin.

— Äitini ei ole matkustanut Norrköpingiin.

— Hyvä, sinä vastaat itse kysymykseesi. Mitä tahdot siis minulta?

— Tahdon tietää totuuden. Tahdon tietää, missä äitini nyt on. Minulla on oikeus sitä vaatia, eivätkä mitkään liukastelevat verukkeet voi minua enää pettää.

— Rakas Paul, täytyneehän sinun myöntää, että minä olen mitä ihmeteltävimmän kärsivällisesti kuunnellut järjetöntä puhettasi. Tule nyt järkiisi ja sano minulle taivaan nimessä: mitä minä voin enää muuta vastata? Madame on matkustanut, meidän tietääksemme, astuakseen laivaan siellä ja siellä, ja nyt sinä vaadit, että minun pitäisi olla näkijä, tietäjä, Svedenborg, jonka tulee kertoa sinulle, missä hän tällä hetkellä katsoo hyväksi oleskella. Myönnä, ystäväni, että se on naurettavaa.

Paul oli vaiti. Eihän hänellä ollut mitään todistuksia. Hänhän joutuisi naurunalaiseksi, jos kävisi kertomaan veljelleen niistä kulkupuheista, joihin perusti epäluulonsa.

Mutta kreivi Bernhard luuli liian varhain päässeensä voitolle ja pilasi asemansa. — Tahdon osoittaa suurempaa suvaitsevaisuutta kuin olet ansainnutkaan, — sanoi hän. Lähetän Josén jo tänä iltana Norrköpingiin hankkimaan tarkkoja tietoja madamen lähdöstä, ja huomenna ennen päivällistä tulee hänen olla jo kotona. Oletko siihen tyytyväinen?

— José? — huudahti Paul, ja kaikki hänen synkät epäluulonsa virisivät eloon. — José, sanot sinä? Nyt minä käsitän sinut. Tässä on siis kuitenkin jotakin, jota tahdot salata, ja saadaksesi minut harhaan sinä tahdot saada minut uskomaan roistoa, joka on sinun kuuliaisin juhtasi ja valmis mihin tahansa. Nimessä taivaan, jota huudat todistajaksesi, Bernhard, nyt rupean uskomaan, että sinä olet suurin roisto, mitä maa pinnallansa kantaa! Mutta minua et petä. Vannon, — en kurjien jumaliesi nimessä, vaan kautta kunniani ja aateliskilpeni, joka on omasi vertainen — että jos et heti tässä tuokiossa puhu minulle totta, niin matkustan itse Norrköpingiin, ennenkuin aurinko on laskenut, ja voi sinua, jos saan sinut valheesta kiinni. Sillä jos vähimmälläkään sanalla olet uskaltanut loukata äitini henkeä tai kunniaa tai onnea, niin ei se, että olet isäni poika eikä mikään muukaan maailmassa ole suojeleva sinua, ja minä olen vaativa sinut siitä tilille, vaikka se maksaisi sinun, minun ja kaikkien meidän elämämme ja onnemme. Tahdotko nyt vastata minulle?

Palava öljy oli läikähtänyt yli laitojensa. Paulin mustat silmät säkenöivät, hän tarttui veljeänsä käteen — hän oli kaunis ja kauhistava sillä hetkellä.

Mutta ennenkuin kreivi Bernhard ehti keksiä uuden kelvollisen tekosyyn, väistääksensä tuota raivoavaa, hurjapäistä varsaa, joksi hän olisi häntä nimittänyt, jos olisi ehtinyt, kuului ulkoa portailta ihmisten hälinää, ja huoneeseen syöksyi espanjalainen kamaripalvelija José, verissään, rikkirevityin vaattein, hurjasti tuijottavin silmin ja laihat, ruskeat kasvot säikähdyksestä väännyksissä, samalla kun hänen pitkä, musta tukkansa hurjassa epäjärjestyksessä liehui hänen otsallaan.

— Pelastakaa minut! Pyhän neitsyen ja kaikkien pyhimysten nimessä, pelastakaa minut, sennor! — änkytti hän ja syleili suurimmassa tuskassa herransa polvia.

Syy tähän kohtaukseen selvisi pian, sillä avonaisessa ovessa näkyi kiljuva, riehuva ja meluava väkijoukko, joka pysähtyi huomatessaan molemmat kreivit ja jäi seisomaan kynnyksen taa, uskaltamatta tunkeutua sisään. Paul ymmärsi kohta heidän tarkoituksensa. Uutinen kreivittären katoamisesta oli aluksi herättänyt vain äänetöntä hämmästystä hovin alustalaisissa. Päivän kuluessa olivat sitten huhut, toinen toistaan liioitellummat, muuttaneet hämmästyksen kuohuvaksi kiihkoksi, joka oli saanut uutta sytykettä Paulin käynnistä kylässä ja vihdoin viimein vimmannut nuo muuten rauhalliset itägööttalaiset täyteen raivoon. Suusta suuhun lensi kertomus rakastetun kreivittären surkeasta kuolemasta, ja luullun ilkityön aiheuttamat epäluulot kääntyivät heti kohta vastatulleeseen Espanjan mustalaiseen, joksi rahvas häntä nimitti ja jonka ruskeat, oudot kasvot ja eriskummaiset silmät jo heti ensi näkemässä olivat herättäneet kammoa, inhoa, ehkä kateuttakin. Kaikki olisi luultavasti kumminkin jäänyt paljaisiin uhkauksiin, jollei José, noita epäluuloja aavistamatta, olisi näyttäytynyt kylässä, jossa kiukustunut rahvas heti paikalla hänet ympäröi ja alkoi häntä pahoin pidellä.

17. VANHA TARINA KAHDESTA VELJESTÄ.

— Hävyttömät moukat, mitä he tahtovat? Kuinka he ovat uskaltaneet tehdä väkivaltaa kamaripalvelijalleni? — kysyi kreivi Bernhard, koneentapaisesti ottaen esille pari ladattua pistoolia, joita hän Espanjassa oli tottunut aina pitämään povellaan.

— Siinä ovat maantien kivet, jotka puhuvat, kun sinä olet vaiti, — kuiskasi Paul surusta ja vihasta vapisevalla äänellä. — He eivät voi käsittää, että ihminen katoaa ilman syytä, ja he kai arvelevat, että Josélla on ollut osansa siinä.

— Siis sinun liittolaisiasi! — virkkoi Bernhard kylmästi. — Mene tiehesi, José! Ei kukaan rohkene sinua enää loukata, ja ennenkuin lähden Tukholmaan, aion rangaista noita uppiniskaisia lurjuksia niin, että tuntuu. Söderlund, — ja hän kutsui kelloa soittaen isänsä vanhan uskollisen palvelijan saapuville, — sulje ovet ja sano tallirengeille, että he ruoskilla ajavat tuon häpeämättömän roistoväen takaisin kylään!

— Sitä ennen on sinun näytettävä toteen, että he ovat väärässä, — keskeytti Paul hänet uhkaavasti.

— Mainiota! Minun pitäisi siis hieroa sovintoa talonpoikien kanssa! Ja mistä, jos saan kysyä? Tiedätkö, ystäväni, että alan saada yhtä huonon ajatuksen ymmärryksestäsi kuin muista viehättävistä ominaisuuksistasi. Mutta eihän minun pitäisi kummastella myötätuntoisuuttasi roskaväkeä kohtaan. Sehän on luonnollista: olet vain tullut sukuusi.

Tuskin hän oli saanut tämän sanoneeksi, kun Paul puristi niin rajusti hänen vasenta kättänsä, että kolme sormea nyrjähti sijoiltaan ja veri tunkeutui esille kynsien alta. — Olen sanonut, että sinun tulee vastata pienimmästäkin häväistyksestä äitiäni kohtaan! — sanoi nuorukainen hammasta purren.

Onneksi he olivat kahden salissa, sillä se verisen vihan ilme, joka yht'äkkiä leimahti kreivi Bernhardin ylpeissä ja tylyissä kasvoissa, oli niin hirmuinen, että Paul itsekin väistyi ja heitti irti sijoiltaan menneen käden. Vihan leimahdusta kesti vain sekunnin verran, mutta sekin jo riitti valaisemaan sitä pohjatonta kuilua, joka tästä hetkestä alkaen ainaiseksi olisi erottava veljekset toisistaan.

— Mieletön poika! — huudahti kreivi Bernhard, joka nyt tarvitsi kaiken kuuluisan taitonsa voittaakseen vihansa raivon ja ruumiillisen kipunsa. — Vielä minulla on oikea käteni tallella kurittamaan sinua vasemmankin puolesta, ja jollen minä onnettomuudekseni olisi pakotettu sanomaan kurjaa sukupattoa veljekseni, ei minua mikään pidättäisi vastaamasta sinun kädenpuristukseesi niin, kuin jokainen aatelismies tekisi minun sijassani. Mutta täksi kertaa voi jo olla siinä tarpeeksi, että saat tietää, minkätähden sinä hullun tavoin olet rynnännyt ulos huutamaan omaa häpeätäsi. Se olkoon minun kostoni ja sinun rangaistuksesi.

— Enhän ole puoleen tuntiin tahtonut muuta kuin saada kuulla totuuden valheellisilta huuliltasi, — vastasi Paul yhtä ylpeästi, — ja sinä olisit voinut säästää itsesi minun kädenpuristukseltani, jos olisit suostunut pyyntööni. Sano pahinta, mitä tiedät, herjaa minua niin paljon kuin tahdot, mutta älä vain herjaa äitiäni, ja puhu totta. Mistään häpeällisestä teosta et ikinä voi minua moittia.

— Arvostele itse, — sanoi kreivi Bernhard ja heittäytyi olkapäitänsä kohauttaen lähimpään nojatuoliin. — Suvaitsetko istua, sillä sinun hyväilysi ovat sitä laatua, että ne uuvuttavat.

Paul istahti hänen viereensä. Ainoastaan jalan pituus erotti heidät toisistaan, ja kuitenkin oli matka heidän välillään muutamien minuuttien kuluessa kasvanut moneksi penikulmaksi.

— Niin, — alkoi kreivi Bernhard, — olkaamme nyt, vaihteen vuoksi, suoria ja vilpittömiä toisiamme kohtaan. Enkähän oikeastaan tiedä, mitä varten näihinkään saakka olen vaivautunut säästämään sinun hienotunteisuuttasi, koska luonto näyttää niin emintimän tavoin antaneen sinulle tätä kykyä. Mutta emintimästä puheen ollen muistanet ehkä, että äitisi oli kerran kamaripiikana Falkbyssä, jossa hän sai turvapaikan muutamain pienten Tukholman-seikkailujen perästä, joista ei maksa vaivaa kertoa.

— Sinä unohdat sopimuksemme! — huudahti Paul uhkaavasti. — Aloitat valheella ja jatkat solvauksilla.

— Pyydän päästäkseni kaikista enemmistä hyväilyistä, herraseni. Mutta paina puuta, minä pyydän, ja palatkaamme asiaan. Niinkuin tietänet, oli isäni niin heikko, että kahdenkolmatta vuoden vanhana rakastui erääseen halpasäätyiseen tyttöön — en muista nyt tällä hetkellä hänen nimeänsä — ja tämä hauska suhde keskeytyi, kun hän meni naimisiin äitini kanssa. Pahaksi onneksi ei hänen kauan suotu elää puolisonsa kanssa, joka oli kaikin puolin hänen arvoisensa; kreivitär kuoli ja jätti jälkeensä kaksi lasta, sisareni ja minut. Joku aika sen jälkeen seurasi isäni kuningas-vainajata tämän matkalla Suomessa, ja tuolla mainitulla tytöllä — on tosiaankin kiusallista, että olen unohtanut hänen nimensä; oliko se nyt Österlund tai Äppelros, mutta se nyt on oikeastaan yhdentekevää—- oli miten oli, hänellä oli vähän omaisuutta, voista ja talista, sulatettua, ja kun isäni sattui taittamaan jalkansa, oivalsi tämä älykäs, jo hieman elähtänyt neito, että hyvää tilaisuutta ei saisi jättää käyttämättä. Hän pani palsamia isäni hellälle jalalle, isäni taas hänen hellälle sydämelleen. Sanalla sanoen: hän saavutti tarkoituksensa ja tuli kreivittäreksi.

— Kurja herjaaja!…

— Ei, Herran tähden, ei mitään kohteliaisuuksia. Minä olin siihen aikaan ainoastaan kuuden vuoden ja sisareni neljän vuoden vanha, mutta me olimme kuitenkin siksi vanhat, että tunsimme itsemme onnettomiksi tästä avioliitosta, joka teki isämme naurunalaiseksi. Mahdollisesti oli meidän ja äitipuolemme väli hieman viileä; sydämelliseksi se ei koskaan tullut. Mutta kaikkeen tottuu ja me totuimme vihdoin siihen kunniaan, että saimme lukea pappeja, talonpoikia ja kauppiaita, lyhyesti sanoen, koko joukon halpasukuisia moukkia läheisimmiksi sukulaisiksemme. Nuori kreivitär lahjoitti isällemme kaksi lasta — mielilapsia niinkuin mekin — ja näytti siltä kuin välimme tulisi hyvinkin ystävälliseksi. Sillä välin minä matkustin ulkomaille, sisareni joutui naimisiin, ja isämme, joka on erittäin myöntyväinen mies…

— Sinä parjaat isäämmekin!

— Hiukan kärsivällisyyttä, jos saan pyytää. Isämme, joka on myöntyväinen mies perheellisissä asioissaan, tottui vähitellen poissaolomme aikana antamaan urhoollisen äitipuolemme hallita ja vallita Falkbyssä niinkuin itse tahtoi. Eräänä päivänä minä tulen takaisin ja näen joukon typeriä, epäaistikkaita laitoksia, jotka maistuvat puolittain kanakopilta, puolittain markkinakojulta, ja minä rohkenen niiden suhteen lausua vähäpätöisen mielipiteeni. Tämä ei tietystikään ole mieleen entiselle kamaripiialle, nykyiselle kreivittärelle…

— Jos sanot sen vielä kerran, niin minä, niin totta kuin olet ilkeä valehtelija, lähetän oikean kätesi tekemään vasemmalle seuraa.

— Paljon kiitoksia; minulla on korvaukseksi tuollaisista ystävyydenosoituksista pari leikkikalua povellani. No niin, nykyinen kreivitär piti minun makuani varsin ala-arvoisena verrattuna omiin yleviin mielipiteisiinsä kanakoppiarkkitehtuurista, ja muistelenpa, että vaihdoimme sen johdosta muutamia sydämellisiä sanoja. Rohkeninpa päälle päätteeksi epäillä hänen ehdotonta itsevaltiuttaan tässä talossa, ja sellaista majesteetinrikosta ei keittiökeisarinna katsonut uudelle arvolleen sopivaksi. Ja silloin hän teki meille pienen odottamattoman kepposen: hän karkasi Falkbystä viime yönä.

— Mitä? Äitinikö? — huudahti Paul ja hypähti vaaleten istuimeltaan.

— Juuri hän. Arvatenkin hän katsoi toisen meistä kahdesta jotenkin tarpeettomaksi, ja kun ei minun mieleeni juolahtanut arvella sitä itsestäni, piti hän minua kapinoitsijana ja päätti luopua hallituksesta.

— Äitini?

— Niin, sanopas, eikö se ollut aate, jota Maria Teresian tai Katariina II:n sopisi häneltä kadehtia? Hän lähti, käveli, souti tai ratsasti, en tiedä oikein kuinka, mutta joka tapauksessa hän riisti meiltä suloisen seuransa, jäähyväisiä sanomatta. Hän karkasi kuin karkasikin ja teki sen taidolla semmoisella, joka osoitti, ettei hän ensi kertaa tällä tavalla kunnioittanut maantietä läsnäolollansa.

— Voi äitini, voi, hylätty äitiparkani: vaikeroi Paul käsiänsä väännellen.

— Malta mielesi; kaikki itsevaltiaat ovat arkoja vallastaan, ja ennemmin kuin tahtoi luovuttaa pykälääkään oikeuksistaan, ennemmin kuin laskeutui valtaistuimen toiselle astimelle, jättääksensä isällemme ensimmäisen, luopui madame kodistaan ja talostaan toimeenpannen melun, joka ei voi olla pahennusta aikaansaamatta, ja häpäisemättä sitä perhettä, joka on tehnyt madamelle sen kunnian, että on koroittanut hänet puotineidistä kreivittäreksi. Minä olin kuitenkin turhanpäiten niin jalomielinen, että koetin peittää hänen hairahdustaan sillä, että sanoin hänen matkustaneen Pyrmontiin, mutta oiva veljeni on ponnistanut kaikki voimansa repiäkseen rikki tämän suojelevan hunnun ja paljastaakseen äitinsä koko luonnollisen suloisuuden. Se on onnistunut hänelle roskaväen avulla, johon häntä vetää syntyperäinen taipumus — ja kas tässä, nuori herraseni, mitä minulla on vastattavaa haaveiluihisi. Olet tahtonut kuulla totuuden ja olet saanut, mitä olet tahtonut.

— Kiitän sinua, — vastasi Paul murtuneella äänellä. — Solvaustesi välistä ammottaa liiankin selvään kauhea todellisuus. Hän, jota rakastan enemmän kuin elämääni, hän, jonka ylevätä sielua sinä kaikkine kokemuksinesi olet liian halpa ymmärtämään, hän harhailee nyt hylättynä, onnetonna ja yksinäisenä maailmassa. Nyt tiedän kaikki; olen toimiva sen mukaan.

18. "SVENSKA BOTTEN".

Sortuvat vallat, sortuvat kruunut, aina on kohtalonne samanlainen! Siteet irtautuvat, voimat murtuvat, tahdot riitaantuvat, itsekkäät renkaat murenevat ketjuista ja lyömistään lyö ajan vasara vasten lain kuolleita muureja, jotka aitana ympäröivät kokonaisuutta. Puu on laho, nesteet ovat kuivuneet, myrsky tulee, oksat ryskivät — tuulenpuuska! Ja jymisten sortuu vanha tammi, ja sen lankeemus on suuri.

Vanha tammi oli Ruotsin valtakunta keväällä 1772. Vielä seisoi se pystyssä, vielä näytti se tietämättömien mielestä majesteetilliselta ja kunnioitustaherättävältä kohotessaan sillä kunnaalla pohjolan lumessa, jota se vielä kutsui omakseen ja jossa sen syvimmät juuret levisivät maanpinnan alle. Mutta kuinka kalvoivatkaan madot sen lakastuvia lehtiä, kuinka ravistelikaan tuuli sen kuivia oksia! Valtakunta oli kuin keuhkotautinen, jonka verten tähteet virtailevat poskiin, luodakseen niihin terveyden varastettuja ruusuja, sill'aikaa kun sydän sykkii epätasaisesti, ja kädet ja jalat kylmenevät.

Valtiopäiviä jatkettiin. Nyt oltiin jo kappaleen matkaa huhtikuussa, eivätkä nuo loppumattomat riidat näyttäneet vielä lainkaan laimenevan. Päinvastoin ne kävivät yhä uhkaavammiksi, sitten kun kansanvalta oli päässyt voitolle ja uhkasi niellä aatelin, niinkuin aateli ennen oli niellyt kuninkaanvallan. Nyt oli puolet vanhan porvariskuninkaan aatteesta — yksi kuningas, yksi kansa — toteutunut, eikä ollut kysymys vähemmästä kuin koko aatelisen neuvoston viraltapanemisesta.

Ylhäisaateliset myssyt seisoivat epäröivinä ja pelosta kalpeina sen peikon edessä, jonka he itse olivat avukseen loihtineet. Vielä ylhäisempi-aateliset hatut vapisivat kauhistuksesta ja käpristäytyivät hädissään suonenvedon tapaisella innolla valtiolaivan mastoon, jota he sitä ennen olivat olleet niin valmiit kumoon hakkaamaan ja mereen syöksemään. He eivät huomanneet enää pelastusta muualla kuin pilkatun, sidotun ja pahoinpidellyn kuninkaanvallan turvissa.

Tähän aikaan kokoontui eräänä iltana erääseen Tukholman ravintolaan se nuorten aatelismiesten perustama kerho, joka oli tunnettu nimellä Svenska Botten ja joka suurimmaksi osaksi eli ranskalaisilla apurahoilla. Kerhoon kuului kirjava kokoelma kaikenlaisia aineksia. Siellä oli kaikenasteisia täysverisiä ylimyksiä, nuorempia poikia, joilla ei ollut perintöä eikä tulevaisuudentoiveita ja joista useimmat olivat virkaatekeviä alempia upseereja, rehellisiä, mutta helposti kiivastuvia miehiä ja nuorukaisia;[15] ja näiden rinnalla taas rappiolle joutuneita kortinlyöjiä ja maatilanomistajia, virkanimityksissä syrjäytettyjä virkamiehiä, tyytymättömiä vehkeilijöitä — sanalla sanoen: kummallinen kokoelma hyviä ja huonoja aineksia, joita kaikkia yhdisti tyytymättömyys vallitsevaan yhteiskuntajärjestykseen ja joiden tarkoituksena oli kuninkaan avulla kumota vallitsevat olosuhteet, kuitenkaan sen selvemmin ajattelematta, mitä sijaan asetettaisiin. On nimittäin lisättävä, että kaikki kerhon jäsenet alkujaan olivat hattuja, jotka ennen kaikkea olivat halukkaat lopettamaan myssyjen vallan — siis jotakin sellaista, mitä Puolassa oli sanottu konfederatioksi. Kerhon johtaja oli sittemmin niin kuuluisa Jaakko Maunu Sprengtporten.

Nuorimmat ja innokkaimmat herroista olivat kokoontuneet höyryävän maljan ympärille ravintolan saliin, jossa savu viidestäkymmenestä savipiipusta tupruili kattoa kohden; hienommat herrat, jotka inhosivat tupakansavua, väittelivät päivän kysymyksistä reininviinin tai limonaatilasien ääressä sivuhuoneissa. Aika oli täynnä tulenarkoja aineksia, jotka pieninkin kipinä voi sytyttää, ja semmoisia ei suinkaan puuttunut tässä nuoressa ja kuumaverisessä kerhossa, jonka tarkoitus oli tehokkaasti ja, jos tarve vaati, väkivaltaisestikin sekaantua päivän valtiollisiin kysymyksiin.

Vilkkaasta, joskus kiivaastakin sananvaihdosta päättäen oli nyt maljan ääressä jotakin tärkeää keskusteltavana. Aluksi luettiin sanomalehden Svenska Uppsyningsmannen uusin numero, jossa aatelisia varsin peittelemättä nimitettiin maankavaltajiksi, ryöväreiksi, tuhlareiksi, ja Ruotsin kansaa neuvottiin niin pian kuin mahdollista seuraamaan Sveitsin esimerkkiä ja luomaan niskoiltaan tuo maanvaiva.

Vihan ja ivan sekainen nauru, johon sekaantui uhkauksia, kaikui äänekkäästä seurasta.

— Vapaasyntyisillä on nyt sananvuoro! — puhkesi eräs nuori luutnantti puhumaan, heittäen halveksivasti lehden luotaan. Kuului nimittäin aatelittomain tapoihin sanoa itseään vapaasyntyisiksi erotukseksi vapaasukuisista.

— Varo itseäsi, Pfeiff, — virkkoi eräs toinen, — kosiskelemasta rikasta porvaristytön tallukkaa Skeppsbron luona. Muista pormestari Sundbladin esitystä, että semmoinen on hyvin sopimatonta; porvarisveri on pysytettävä puhtaana.

— Ja sinä, Gripenmark, — huusi kolmas, — varo hakemasta tuomarinvirkaa Göingeen; talonpojat tahtovat, että heidän vertaisensa tuomitsevat heille 40 paria.

— Minä esittelen, — lausui neljäs — että me tästä puoleen heitämme pois miekan ja ripustamme kyynäräkepin vyöllemme. Se on uudenaikaista, ja voihan sitä käyttää ainakin koirien kolhimiseen.

— Ja minä, — virkkoi eräs vänrikki, joka turhaan oli kahdesti viikossa ajanut partansa, saamatta sittenkään hanhenhaiveniaan versomaan maidonkarvaisilla poskillaan, — minä ehdotan, että koristaudumme puukengillä kannusten asemesta ja ripustamme papinkauluksen viiriksi selkään.

— Ja yömyssyn peruukin päälle! — lisäsi sotaoikeuden auditööri, jolla oli irtotukka niin tuuhea, että se olisi sopinut malliksi Göötan jalopeuran harjalle.

— Lempo vieköön kaikki myssyt! — huusi muuan punaverinen kapteeni, joka oli tottunut käymään suoraan asiaan. — Menkäämme huomenna suoraan kuninkaan luo ja pyytäkäämme tekemään loppu akkain loruille! Jos se ei auta, tiedän keinon, jota meidän sopii käyttää myssyjä vastaan.

— Olkaa hyvä ja saattakaa meidät osallisiksi viisaudestanne, Mihin toimiin meidän on ryhtyminen myssyjen suhteen? — kysyi eräs pisteliäs asessori, joka enemmän harrasti mutkateitä.

— Tämmöisiin! — virkkoi kapteeni, veti esiin taskustaan sinisen nuuskanenäliinan ja solmisi sen nurkat kiinni, niin että siitä tuli myssy, teki sillä sitten liikkeen, jota ei voi kuvata, ja heitti sitten tuon tekaistun myssyn suureen avonaiseen uuniin, jossa liekit sen tuossa tuokiossa nielivät.

Äänekkäillä hyvä-huudoilla vastasi osa seurueesta tähän temppuun, joka liiankin hyvin sopi kiihtyneeseen mielialaan, jotavastoin toiset menivät päällikön luo pyytämään, että hän estäisi ajattelemattomien päätöksien tekemistä.

Eversti Sprengtporten istui sivuhuoneessa kiintyneenä tuttavalliseen keskusteluun kreivi Bernhard Bertelsköldin kanssa, joka — ollen rikas, korkeasukuinen ja älykäs — heti ensi esiintymisellään oli kohonnut huomattavaan asemaan hattujen johtajien joukossa.

— Olkoon niin, — sanoi eversti matalalla äänellä ranskaksi. — Te teette ensi aluksi parastanne pappien suhteen. Jos onnistumme erottamaan heidät toisista, on meillä kaksi säätyä kahta vastaan, ja voitto on meidän. Jos se ei onnistu, niin koetatte talonpoikia; jos ei sekään onnistu, on asemamme epätoivoinen, ja meidän täytyy ryhtyä muihin keinoihin.

— Unohdatte, hyvä parooni, että käytettävänämme on vielä kolmaskin sääty, jota raha vallitsee ja hallitsee, virkkoi Bertelsköld.

— Älkää toivokokaan voivanne vaikuttaa porvareihin, — virkkoi taas olkapäitään kohauttaen Sprengtporten. — Porvarissäädyssä on kansanvallan varsinainen ahjo, se ei koskaan ole tyytyvä vähempään kuin koko valtaan ja se tahtoo yksin nauttia koko voitosta. Mitä teihin itseenne, hyvä kreivi, tulee, niin voitte olla varma neuvoksen paikasta, mutta ei vielä!

— Niinkuin suvaitsette. Olen nöyrin palvelijanne.

Herrojen puhelu keskeytyi tähän, kun muutamat maltillisemmat tulivat pyytämään puheenjohtajaa tyynnyttämään salissa syntynyttä myrskyä. Sprengtporten meni sinne. Hänen kotkansilmänsä kiiti yli aaltoilevan väkijoukon ja oivalsi heti aseman vaarallisuuden.

— Hyvät herrat, — sanoi hän tyynesti, mutta voimakkaalla äänellä, jonka kuuluessa hälinä vaikeni, — olemme täällä keskustelemassa isänmaan pelastuksesta emmekä puolueriidoista. Tahdotaan panna koko neuvoskunta viralta, ja me olemme siitä yksimielisiä, että se on vievä koko valtakunnan häviöön.

— Ynnä aatelin, — murahtivat muutamat.

— Ynnä aatelin, se on totta. Ja sen vuoksi valtakunta on pelastettava, ynnä aateli; eikö se ole kaikkien meidän ajatuksemme?

— Niin on! — huudettiin joka taholta.

— Huhtikuun 11. p. on asia käsiteltävänä aatelittomissa säädyissä ja meillä on nyt jo 8. p. Jos herrat tahtovat syistä, joita en nyt voi ilmoittaa, mutta jotka kohta tulevat kaikille tunnetuiksi, myöntää minulle kolmen päivän lisäajan järjestääkseni asian, niin lupaan, että, ellemme silloin ole onnistuneet, kaikki menemme lähetystönä kuninkaan luo ja pyydämme valtiopäiväin lakkauttamista.

— Kolmen päivän kuluttua se on liian myöhäistä, — väittivät moniaat.

— Kolmen päivän kuluttua on kerho ehkä lakkautettu, — nurisivat toiset.

— Päinvastoin — hymyili johtaja — on minulla varma tieto siitä, että kerhon kannatusrahat, jotka on uhattu pidättää, maksetaan taas ylihuomenna.

— Olkoon menneeksi, me odotamme! — oli vastaus, sillä iloinen uutinen kerhon kannatuksesta oli yht'äkkiä tehnyt merkillisen rauhoittavan vaikutuksen mieliin.

— Eläköön kuningas! — huusi johtaja.

— Eläköön kuningas! — kaikui kohta kaikkien huulilta.

19. VEHKEILIJÄ VEHKEILIJÄÄ VASTAAN.

— Neuvoksen paikka! Voitte olla varma neuvoksen paikasta, mutta ei vielä! — virkkoi kreivi Bernhard Bertelsköld, huulilla tuo ivallinen hymy, joka hänelle sopi niin oivallisesti hänen omasta mielestään ja jota hänellä nyt ei ollut vähintäkään syytä peitellä, sillä hän istui yksin työhuoneessaan, silmäillen muutamia kirjeitä, jotka hänen palvelijansa José juuri oli hänelle tuonut. — Ei vielä? Olen teille suuressa kiitollisuudenvelassa, hyvä parooni Sprengtporten. Olette epäilemättä viisaimpia miehiä ja, jos itseänne saa uskoa, paras vehkeilijä koko Ruotsissa. Mutta te unohdatte, että teille mahdollisesti voisi löytyä kilpailijakin. Pidätte itseänne niin voittamatonna ja meitä muita vähäisiä kuolevaisia niin vartavasten kuonokoppaa varten luotuina, että luulette voivanne heittää meille muille tuommoisia pieniä sokeripaloja, tuommoisia jos ja koska, niinkuin on tavallista, kun tahdotaan rakkikoiria istumaan. Minua todellakin haluttaa vähän kujeilla kanssanne, jos ei muuta varten, niin pitääkseni teille tarpeellisen luennon kainoudesta… Neuvoksen paikka! Sepä on, kautta kunniani, pauvre offert näihin aikoihin, ilman välipuheitakin. Puuttui vain tuo ei vielä, joka teki suorastaan naurettavan vaikutuksen. Ja kuinka erinomaisen maltillisesti minä vastasinkaan, koettaessani pysyä totisena: "Niinkuin suvaitsette; olen nöyrin palvelijanne!" Olisipa voinut luulla minua Espanjan grandiksi, joka pitää jalustinta tyhmälle infantille. Minun täytyy tosiaankin ihmetellä itseäni.

— Mutta katsokaamme, — jatkoi hän, avaten keveällä kädellä kirjeen toisensa perästä. — Isältäni? Tietysti taaskin nuo vanhat valitusvirret… Oikein. Hän on sairas surusta ja ikävästä. Madame on tietysti korvaamaton, kuka nyt katsoisi karjaa ja hoitaisi kanoja ja lukisi illalla ääneen mon cher papalle. Hän on ottanut kotiopettajan Veralle — erään neiti Sjöbladin. No, siinä nimessähän on toki hiukan sointua. Saadaanpa nähdä, että vanha Celadonimme rakastuu häneen ja vielä naipi hänet. Enhän juuri ole, par hasard, ihastunut emintimiin, mutta jos ei Pohjanmaan tervanhajua saa muuten haihdutetuksi talosta, niin à la bonheur! … Paul on Upsalassa ja harrastaa tieteitä erään nuoren, Thorild-nimisen miehen kanssa…

Kreivi Bernhardin katsanto synkistyi. Hän sytytti yht'äkkiä kirjeen väkiviinalampusta, joka tätä varten aina paloi hänen pöydällään. Kirjeessä oli sana, joka poltti hänen kättänsä. Hän ei saattanut lukea veljensä nimeä.

— Mitä näen? — jatkoi hän avaten uusia kirjeitä. — Rakastettavalta markiisittareltani! Ja niin tuoksuva! Hän kutsuu minua huomenillalla soirée en familleen. Olisi sydämetöntä loukata häntä refusellä. — Lejonramilta! Hän pyytää viittäsataa riksiä. Hyvä! Hän saa sata. Minä ehkä tarvitsen häntä… Hägerflychtiltä? Hän lähettää minulle miekkailuhaasteen pienen Lisetten vuoksi. Tyhjää touhua, me syömme päivällistä yhdessä ja lasi tokaijia on ainoa hyvitys, minkä hän vaatii… Asessori Mannelinilta. Hän pyytää puoltolausettani hovioikeudenneuvoksen virkaan. Hyvä on! Aletaan jo aavistaa vaikutusvaltaani. Voisimmepa tehdä poikkeuksen tuon aatelittoman suhteen, jos ei muuta varten, niin tehdäksemme kiusaa. Aha, rovasti Larsson! Hän on yksi niitä kaloja, joiden eteen nerokas esimieheni on kehoittanut minua nuottaani potkemaan… Arvasinhan sen: kokonainen saarna neljällä neljännessivulla. Jättäkäämme lukematta kolme ja puoli sivua ja ottakaamme selko lopussa olevasta sens moralista …

— Aika liukasta semmoisen paksun lihamakkaran puheeksi! — jatkoi kreivi silmäiltyään viimeisiä rivejä. — Hurskas mies antaa kaikkein nöyrimmästi kumartaen tietää, että hän on valmis julistamaan pirun pyhimykseksi, kunhan vain uskollisesta palveluksestaan aikoinaan saa piispan hiipan palkakseen. Mutta tätä nykyä ei voida mitään tehdä; sääty on rutihullu … ei, kuules kuinka hän ylistelee arvoisia virkaveljiään!… Ja hänen itsensä täytyy tätä nykyä ulvoa susien kanssa — hän tarkoittanee paimenia — kunnes hän korkeasukuisen herra kreivin y.m. eteen voi laskea alamaisen kunnioituksensa kiitosuhrina uskollisuuden alttarille… Oivallista! Mies on saanut myssyiltä paremman maksun, mutta tahtoo pitää paluumatkan avoinna siinä tapauksessa, että vielä sattuisimme pääsemään rahoihin. C'est fini, hyvä Svenska Bottenin parooni! Sitä porttia ette korupuheilla murra. Mitä minun on tekeminen? Minä panen eteenne tämän kallisarvoisen, dogmaattisen mestariteoksen, ja te tulette ymmärtämään, että pappien suhteen emme voi muuta kuin pyytää heiltä rippiä ja synninpäästöä.

— Tahdon kuitenkin, niin paljon kuin mahdollista, totella käskyä, — mietti kreivi edelleen. — Nyt on siis tullut talonpoikain vuoro… José!

Kamaripalvelija tuli.

— Oletko kutsuttanut tänne sen miehen sieltä Saunakadulta?

— Hän odottaa tuolla ulkona teidän armonne käskyjä.

— Tuo hänet sisään.

José meni ja palasi kohta tuoden muassaan nuoren talonpojan, hyvän, rehellisen ja päättäväisen näköisen. Kreivi loi häneen huolettoman katseen ja näytti kummastuvan hänen nuoruuttaan.

— Nimesi? — kysyi hän.

— Joonas Perttilä, valtiopäivämies Isokyröstä, — vastasi talonpoika hämmästymättä.

— Olette jotenkin nuori hoitamaan noin tärkeää luottamustointa, — virkkoi kreivi hiukan kohteliaammin.

— Pitäjäläisteni mielestä olin tarpeeksi vanha, — vastasi talonpoika.

— Hyvä. Tiedättekö, mistä on kysymys. On henkilöitä, jotka tarkoittavat talonpoikain parasta ja arvelevat, että he ovat aivan liiaksi verotettuja. Kunnes kruununmaksut vähenevät, johon ei liene enää pitkää aikaa, on tärkeätä estää papiston suunnattomia vaatimuksia. Nykyisten olojen vallitessa paimenet keritsevät paljaiksi lampaansa. Nuo vastikejyvät, ymmärrättehän…

— Siitä oli eilen puhe. Mutta me talonpojat kynnämme ja kylvämme mieluummin omia peltojamme.

— Tietysti. Mutta jos joku hyvä ystävä osoittaa teille paremman auran, joka kyntää syvemmän vaon, niin sehän on teidän omaksi eduksenne.

— Onpa se niin ja näin. Meillä on tätä nykyä niin monta hyvää ystävää, eikä ole koiraa karvoihin katsominen.

— Vai niin. Olette myssy?

— En. Hattu olen, jos välttämättömästi tarvitaan päähinettä.

— Sen parempi. Silloin olemme samaa mieltä. Perttilä? Muistelen joskus kuulleeni tuon nimen.

— Olettepa saattanut kuullakin, koska omistan sen maatilan, josta teidän armonne suku polveutuu kuudennessa polvessa ja josta se on saanut nimensä, — vastasi talonpoika häikäilemättä.

Kreivi puri huultaan. — Se on mahdollista — lausui hän välinpitämättömällä äänellä — ja sitä enemmän meillä on syytä vetää samaa köyttä. Talonpojat eivät suostu esitykseen, sanoitte?

— Eivät.

— Sanon teille jotakin näin meidän kesken, ystäväni. Siinä talonpojat tekevät varsin oikein. He ovat niin kauan tanssineet herrojen pillin mukaan, että he nyt vihdoin voivat ruveta itse soittamaan.

Perttilän viekkaasta ilmeestä saattoi nähdä, että hän pidätti itselleen oikeuden uskoa kreivin sanoista sen verran kuin itse tahtoi.

— Kummastuttaako tämä teitä? — jatkoi Bertelsköld. — Osoittaisitte minulle enemmän luottamusta, jos tietäisitte, että olen elänyt ulkomailla vapaiden kansojen keskuudessa, jotka ovat hävittäneet kaiken aatelin ja ovat siitä hyvin hyötyneet. Niiksi meilläkin menee, rakas Perttilä. Kunhan aluksi saamme aatelisen neuvoskunnan tieltä pois ja aatelittomia heidän sijaansa, niin käy loppu kuin tanssi; vai mitä luulette?

— En luule mitään, — virkkoi talonpoika.

— Voinko luottaa vaitioloonne?

Perttilä nyökäytti päätään.

— Kuulkaa siis. Osoittaakseni, kuinka totta tarkoitan, tahdon kuiskata teille jotakin korvaan. Kuningas on puoltavinaan neuvoskuntaa, mutta hiljaisuudessa hän ei toivo mitään sen hartaammin kuin että koko neuvoskunta joutuu viralta. Käyttäytykää sen mukaan, hyvät maamiehet, älkääkä osoittako sääliä, mitä ikinä herrat tahtovat teille uskotellakin! Ymmärrättekö nyt minua?

— Ehkä. Ääni on Jaakopin ääni, mutta kädet ovat Esaun kädet.

— Hyvästi. Jos jotakin tarvitsette, kääntykää minun puoleeni. Ja muistakaa, mitä olen sanonut: jos talonpojat yhtyvät pappeihin ja porvareihin, niin neuvoskunta pistää pian pillit pussiin, ja valta on teidän!

Talonpoika raapaisi jalallaan ja meni tiehensä, hämillään ja epätietoisena siitä, mitä hänen oli ajatteleminen tuosta noin odottamattomasta kehoituksesta. Bertelsköld puolestaan heittäytyi selkäkenoon sohvaan ja nauroi niin sydämellisesti kuin hänen oli mahdollista nauraa.

— Kauniita opetuksia — ajatteli hän itsekseen. — Olisinpa, kautta kunniani, maksanut tynnyrin kultaa saadakseni koko Svenska Bottenin kuulijaksi ja nähdäkseni noiden kunnon isänmaanystäväin hämmästyksen. Vakoillessani pappeja ja talonpoikia olen mainiosti onnistunut. Osasin panna niin kömpelön syötin, että kalat tunsivat ongen. Nyt ovat porvarit vielä jäljellä; esimieheni tulee kyllä olemaan tyytyväinen. Tahdomme pyöritellä heitä niin, etteivät ainoastaan he, vaan koko neuvoskuntakin joutuu ymmälle. José!

Kamaripalvelija tuli.

— Nämä piletit sinä viet heti pormestarien Sebaldtin ja Sundbladin rouville sekä kauppias Larssonin rouvalle. Mutta varo tarkoin antamasta heidän tietää, kuka sinut on lähettänyt. Uskottele heille, että tulit suoraan piispa Forsseniuksen tai jonkun muun myssyjen johtajan luota. Sen jälkeen viet tämän piletin Suurkirkon ensimmäiselle vahtimestarille ja annat hänen tietää, että parooni Höpken tai joku muu hattujen johtajista on sinut lähettänyt. Muista tarkoin, että ensimmäiset kolme pilettiä tulevat myssyiltä, mutta viimeinen hatuilta. Ei haittaa, jos virkat sanasen kuninkaasta vahtimestari Östergrenille; hän on hattu, siis nykyisin kuningasmielinen. Ymmärrätkö?

— Sennor tulee olemaan tyytyväinen.

— Hyvä. Myöskin Svenska Bottenin parooni tulee olemaan tyytyväinen.

20. PORVARINROUVAT.

Voisi suuresti erehtyä, jos luulisi, että siihen aikaan, kun niin tärkeitä asioita oli tekeillä, naiset olisivat olleet välinpitämättömiä miestensä keskusteluista. Päinvastoin he seurasivat puolueiden voittoja ja tappioita miltei yhtä tarkkaavasti kuin päivän näytelmän varsinaisetkin näyttelijät ja varmaankin usein vielä kiihkoisemmasti. Ainakin sanottiin, että moni myssyrouva oli riitaantunut entisen ystävättärensä kanssa, joka oli joutunut naimisiin jonkun hatun kanssa ja päinvastoin taas kerrottiin, että moni armollinen hatutar piikaa pestatessaan tarkoin kuulusteli, oliko kysymyksessäoleva henkilö palvellut oikeauskoisissa taloissa, vai voiko hänen epäillä nielleen huonoja mielipiteitä edellisessä palveluspaikassaan jonkun hänen armonsa myssyttären luona.

Ei ollut juuri tavallista, että maalta kotoisin olevat valtiopäivämiehet toivat rouvansa Tukholmaan, kun nämä monessa suhteessa ehkä olisivat voineet olla haitaksi valtion asioita käsiteltäessä tai vähemmän luotettavia tärkeitä valtiosalaisuuksia säilytettäessä. Mutta näillä valtiopäivillä oli tästä säännöstä tapahtunut monta poikkeusta sekä valtiopäiväin pituuden vuoksi, joka teki eron arveluttavaksi, että varsinkin sen tähden, että oli odotettavissa kaikenlaisia juhlallisuuksia uuden kuninkaan kohta tapahtuvan kruunauksen yhteydessä. On sentähden ymmärrettävää, että pääkaupunkiin oli saapunut tavaton määrä uteliaita valtiopäivärouvia, ja siinä on ehkä myöskin selitys siihen, ettei valtiopäivistä lainkaan tahtonut tulla loppua ja että väittelyt, joita ehkä jo edeltäkäsin oli harjoitettu pienissä puheliaissa perhekerhoissa, nyt kävivät erittäin kiihkeiksi.

Niiden valtiopäivämiesten joukossa, jotka näin jakoivat huolensa isänmaan onnesta puolisojensa kanssa, oli myöskin kauppias Tuomas Larsson, jonka uskollinen emäntä ei ollut päässyt rauhaan, ennenkuin hän edellisenä syksynä oli saanut jättää taloudenhoidon tyttäriensä huostaan ja itse lähteä Tukholmaan, hajoittaakseen siellä talven kuluessa niitä pilviä, joita huolet maan asioista voisivat koota hänen ukkonsa otsalle. Porvarillinen pariskunta asui pienessä talossa Kungsholmassa, josta mies joka aamu soudatti itsensä virran yli tärkeihin toimiinsa, samalla kun hänen vaimonsa seurasi häntä Punaisten puotien luo tai tallusteli omin päinsä jyvätorille ostaakseen päivän ruokatarpeita.

Kun nyt hänen Tuomaansa usein viipyi ulkona suurimman osan päivää eikä aina illallakaan ollut vapaa kerhoista ja kokouksista, tapahtui niin, että aika kävi kunnon "rouva" Larssonille pitkäksi — sillä vanha rehellinen "muorikulta", joka oli välttänyt hänelle Vaasassa, ei enää kelvannut hienostuneessa Tukholmassa — ja silloin hän aina löysi jonkun porvarinrouvan, joka, ollen samassa asemassa, mielellään jaaritteli hetkisen kahden äyrin piparikakun ääressä tai, kun piti hienosti elettämän, arboganrinkeliä pureskellen inkiväärihillon ja sokerijuoman kanssa. Ja kun kunnon porvarinrouvat ensi viattomuudessaan tuskin tiesivät erotusta hattujen ja myssyjen välillä, muodostuivat heidän aamupäiväkokouksensa ensi alussa puolueettomaksi alueeksi, jossa politiikka sai väistyä tärkeämpien, voin ja lihan hintaa, parasta palttinaa, huolimattomimpia piikoja tai edullisinta kunkin läheisyydessä olevaa maustepuotia koskevien kysymysten tieltä.

Tämä ihana aika päättyi kuitenkin talven kuluessa, kun aatelittomat säädyt alkoivat päästä valtaan. Heidän rouvansa saivat nyt joka päivä kuulla niin paljon miestensä, ja siis omastakin merkityksestään valtiossa, että itsekin pian tulivat aivan vakuutetuiksi siitä, että valtakunnan kohtalo riippui heidän arvokkaasta käytöksestään. Porvarinrouvat eivät enää tahtoneet väistyä kenenkään tieltä ja alkoivat ylhäisten tavoin käyttää pitkää triumfanttiröijyä, punakahtaisia kenkiä ja leveitä myssynnauhoja, ja kun he, ajaen vaunupahasissaan niinkuin muutkin, kohtasivat Humlegårdin tiellä jonkun aatelisista armoista kaikessa heidän komeudessaan, oli vaikea sanoa, kumpiko osoitti itsetietoisempaa oman arvon tuntoa tai kumpiko alentuvammin ja suojelevammin toista tervehti. Jos sattui, että porvarinrouvan pysty pää tavallista enemmän kumartui, niin se tapahtui vain piispan rouvan edessä, jolla oli kunnia olla aateliton, tai puhemiehen rouvan, pormestarinna Sebaldtin edessä, joka oli pieni ja palleroinen pikkukaupungin kuningatar ja verrattoman itseensätyytyväisesti esiintyi koko säädyn puolesta semmoisissa tilaisuuksissa.

Nyt istui hyväluontoinen ja pohjaltaan siivo, mutta uudesta merkityksestään mahtava Larssonin rouva eräänä yksinäisenä lauantai-iltapäivänä rinkelinsä ja sokerijuomansa ääressä, kiintyneenä hartaaseen keskusteluun erään hyvän ystävän kanssa siitä, mitenkä neuvoskunnan odotettu viraltapano mahdollisesti vaikuttaisi norrlanninpalttinoihin ja tanskannisujauhoihin, kun hänelle jätettiin ruusunpunaiselle paperille kirjoitettu kirje, jonka palvelustytön puheen mukaan oli tuonut pappissäädyn puhemiehen, piispa Forsseniuksen kamaripalvelija. Kummastellen, mitä tällä myssypuolueen korkeasti kunnioitetulla johtajalla oli hänelle kirjoittamista, avasi Larssonin rouva hyvälle hajahtavan kirjeen ja luki:

"Kunnioitettu ja Hyvinarvoisa Rouva!

"Kun Rouvani huomenna epäilemättä ei absenteeraa Suurkirkosta profiteeratakseen rovasti Wijkmanin edifiantista saarnasta, olisi isänmaan conditioneille ja aatelittomain säätyjen reputationille erittäin encourageraavaa, jos arvokas Rouva ynnä Pormestari Sebaldtin rouva sekä moniaat muut Porvarissäädyn precieusit rouvat tahtoisivat olla niin gratieusit, etteivät placeeraisi itseään Säädyn tavallisiin penkkeihin, vaan Valtion Neuvoskunnan jäsenten rouvain penkkiin, joka on sitä varten disponible, ja joka, niinkuin toivotaan, kohta luovutetaan kunnioitettujen Rouvain ja heidän hyvin arvokkaiden vertaistensa continuerliseen dispositioniin ".

Piste eikä mitään allekirjoitusta. Rouva Larsson luki ja luki uudelleen tämän erittäin huvittavan kirjeen, mutta ei voinut oikein ymmärtää sen sisältöä noiden monien ja koreiden ranskankielisten sanojen vuoksi. Sen hän kyllä oivalsi, että siinä oli kuin jotakin valtiollisen inkiväärin makua, samoin kuin senkin, että porvarinrouvat täst'edes pääsisivät neuvoksien arvoon, mikä oli tavallaan kuin sokeria pohjalla ja mikä ei suinkaan tuntunut hänestä mahdottomalta. Mutta kun hänen Tuomaansa oli poissa, ja niin tärkeä asia vaati perinpohjaista keskustelua, katsoi eukko parhaaksi pukeutua kaikkein koreimpaan pyhämyssyynsä ja lähteä pormestari Sebaldtin rouvan luo pyytämään hyviä neuvoja.

Sinne saavuttuaan hän tapasi pormestari Sundbladin ja pormestari Haeggströmin rouvat aivan samalla asialla. Kun sitten rouvat suuresti kursaillen olivat asettuneet istumaan, kävi ilmi, että puhemiehen rouva oli saanut muutoin aivan samanlaiset kutsut, paitsi että lopussa oli ollut viekas valtiorouvain penkkilisäys, että "jos Kunnioitettu Rouva dependeeraisi Hyvinarvoisan Pormestarin consentementistä, tahdotaan täten ainoastaan suurimmassa confidencessä esiintuoda se obligeanti propos, että Kunnioitettu Rouva ja muut suurimmasti precieusit Säätyrouvat tulisivat animeeratuiksi occupeeraamaan sen arvon ja paikan kirkossa, joka oikeuden mukaan on heille cedeerettava ".

Oli siinä nyt ajattelemista! Mahtava puhemiehen rouva oli hyvin innostunut siihen loistavaan aatteeseen, että saisi istahtaa neuvoksettarien penkkiin eikä katsonut ollenkaan tarvitsevansa siinä asiassa kysyä herransa ja miehensä suostumusta. — Sebaldtini, — virkkoi hän hyvin suurella arvokkuudella, joka oli olevinaan ranskalaista, mutta joka sentään sattui olemaan smoolantilaista, — mieheni tosin on henkilö, joka nykyjään voi embrasseerata yhden neuvoskunnan jäsenen kumpaankin saappaansa kaulukseen, ja koko maailma tietää, että hänestä pian tulee oikeusosaston kansleri, mutta sillä ei ole sanottu, että hänen tulee olla talossaan mikään Kristoffer Tyranni ja kieltää puolisoltaan pientä viatonta amusementiä. Aikovatko rouvat persvadeerata miestensä protectionia promeneeratakseen kirkkoon ja placeeratakseen itsensä sille paikalle, mille heitä conventioneeraa?

— Olisin tahtonut kysyä, mitä Tuomas sanoo, mutta hän ei ollut kotona, — virkkoi rouva Larsson sävyisästi.

— Mieheni on aina samaa mieltä kuin minäkin — virkkoi rouva Sundblad nakaten tulipunaisella nauharuusulla koristettua niskaansa.

— Ja minun mieheni, — virkkoi pormestari Haeggströmin rouva, — kysyy minulta aina neuvoa valtion asioissa. Eilen juuri neuvottelimme kuninkaanvakuutuksen sanamuodosta.

— Koska niin on, — lausui taas puhemiehen rouva niin juhlallisesti kuin olisi sanellut sanojaan pöytäkirjaan pantavaksi, — niin ei kukaan meidän miehistämme tahtone konstrueerata meidän vapauksiamme ja oikeuksiamme. Mutta ettei dependeerattaisi heidän consentementistään (sanat lausuttiin hyvin ranskalaisittain) olisi ehkä execrabelia olla invenieeraamatta miehiämme asiaan, joka ei heihin koske; vai mitä rouvat ajattelevat?

Rouva Larsson lausui muutamia epäilyksiä, mutta enemmistö yhtyi puhemiehen rouvan mielipiteeseen.

— On siis instrueerattu, että me huomenna kello 9 precideeraamme itsemme Suurkirkkoon ja confundeeraamme tulevan situationimme? — kysyi edelleen puhemiehen rouva.

— Olkoon menneeksi, — vastattiin.

— Haluavatko rouvat abstraheerata itsensä tänne luokseni matkalla kirkkoon? Koska satun logeeraamaan Kauppatorin luona aivan lähellä kirkkoa, niin voimme accompagneerata toistemme conduitiä.

— Kiitämme nöyrimmästi, jos saamme luvan, — vastasivat rouvat ja poistuivat syvään niiaillen.

21. VALTIOROUVAIN PENKKI.

— Menetkö tänään kirkkoon, rakas ystäväni? — kysyi rouva Larsson mitä viattomimmin katsein ukoltaan pyhäaamuna, sittenkun hän koko yönä ei ollut saanut unta silmiinsä ajatellessaan uutta salaperäistä valtioneuvoksettaren arvoaan.

— Ei ole aikaa, — vastasi ukko jurosti.

— Aion Suurkirkkoon, ellei sinulla ole mitään sitä vastaan, — lisäsi hänen uskollinen, hyvin kasvatettu puolisonsa.

— Vai niin.

— Rovasti Wijkman saarnaa taivaan valtakunnan suurimmasta. Hän on hyvä saarnamies ja niin isänmaallinen!

— Vai niin.

— Kaikkien meidän tulisi muistaa olla nöyriä, kun meille on suotu niin korkeita arvoja. Etkö haluaisi kuulla Wijkmanin saarnaavan?

— En.

— Mikset, rakas Tuomas?

— Hän saarnaa joka päivä säädyssä.

— Onko totta, että kaikki aatelittomat valtiopäivämiehet tästälähtien tulevat valtakunnanneuvosten vertaisiksi?

— Tyhmyyksiä.

— Mutta olen kuullut sanottavan, että kaikki valtiopäivämiesten rouvat tästälähtien saavat istua kirkossa paremmilla paikoilla.

— Tyhmää lörpötystä.

— Mutta, rakas —

— Anna minun olla rauhassa.

Hyvä puoliso tiesi, mitä tämä merkitsi. Hän ei uskaltanut hiiskua enää sanaakaan siitä tärkeästä salaisuudesta, joka oli hänen sydämellään, vaikka se kaikin mokomin pyrki esiin. Suuressa huolessaan hän päätti vieläkin kuulustella muiden rouvain neuvoa, pukeusi koreimpaan päällysnuttuunsa ja meni rouva Sebaldtin luo.

Täällä olivat jo rouvat Sundblad ja Haeggström uudessa neuvottelussa puhemiehen rouvan kanssa. Kävi selville, etteivät he yhtä vähän kuin rouva Larssonkaan olleet voineet olla puhumatta suuresta salaisuudestaan miehilleen, vaan he olivat kumpikin säikähtyneet heidän vastaväitteistään niin, että vaikenivat, ennenkuin vielä olivat kerenneet ilmoittaa asian koko laadun ja tärkeyden. Kaikki kolme odottivat siis ratkaisevaa päätöstä puhemiehen rouvan viisailta huulilta.

— Minä puolestani, — virkkoi pormestari Sebaldtin rouva hyvin tärkeänä, — minä puolestani olen päättänyt obstrueerata miestäni agreablilla surprisilla. Hän on niin modifieerattu, että hän mahdollisesti pelkästä modestiasta on cedeeraava sen estiméen, jonka säädyt suvaitsevat pretendeerata hänelle ja meille. Minä proponeeraan, että me possideeraamme situationimme, niinkuin jo on sanottu. Ei itsemme vuoksi, Jumala varjelkoon, vaan sauvreerataksemme vapauden ja isänmaan.

— Tietysti, — yhtyivät siihen rouvat Sundblad ja Haeggström. — Sen teemme sauvreerataksemme vapautta.

Larssonin rouva oli ääneti. Hänen suunsa oli tukittu ennenkuin hän oli ehtinyt sen avatakaan.

Ja niin lähtivät nuo neljä rouvaa, jotka olivat toinen toistaan komeammin puetut, puhemiehen rouvan johtamina marssimaan lähellä olevaan Suurkirkkoon, kuullakseen rovasti Wijkmanin saarnaavan taivaan valtakunnan suurimmasta.

Ennenkuin seuraamme rouvia heidän toivehikkaalla matkallaan valtiorouvain arvoa kohti, on meidän puhuminen eräästä kirjeestä, jonka Suurkirkon vahtimestari Östergren oli saanut edellisenä päivänä ja jota hän luuli hattujen johtajan, parooni Höpkenin lähettämäksi. Tässä kirjeessä, tai käskyssä, jommoisena hän sitä piti, ilmoitettiin vahtimestarille, että eräät porvarissäätyyn kuuluvat rouvat aikoivat häpeämättömyydessään ensi puolipäiväsaarnan aikana tunkeutua valtioneuvoksetarten penkkiin, jonka vuoksi hänen. Östergrenin, tulisi ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin sellaisen röyhkeyden estämiseksi. Saadakseen varmuutta siitä, että aatelittomain säätyjen rohkeus todellakin oli niin suuri, neuvottiin häntä aluksi jättämään penkinovi auki, että nähtäisiin, ketä olivat ne, jotka tällä tavoin aikoivat rikkoa lakia ja säädyllisyyttä vastaan.

Enempää ei tarvittu. Vahtimestari Östergren oli joutunut nykyiseen ammattiinsa tosin kunniakkaasta, mutta vähemmän vapaasta kamaripalvelijan toimesta valtakunnan suurimman ylimyksen, kreivi Aksel Fersenin luota. Tämä kirkonpalvelija ei siis ollut ainoastaan hattu kiireestä kantapäähän asti, vaan myöskin niin paljon kuin suinkin mahdollista ylimysmielinen, joka vihasi kaikkia aatelittomia enemmän kuin syntiä, varsinkin jos nuo roistot, niinkuin hänen oli tapana sanoa, olivat niin hävyttömiä, että kuuluivat myssyjen puolueeseen.

Aavistamatta sitä vaaraa, joka heitä uhkasi, saapuivat rouvat Suurkirkkoon astuen rohkeasti sisään Pyhän Yrjänän ynnä lohikäärmeen alitse.

Jumalanpalvelus ei vielä ollut alkanut, mutta kuitenkin oli kirkko jo täynnä kuulijoita, jotka olivat tulleet saapuville saadakseen kuulla valtiopäivämiehen saarnaavan. Niinkuin tavallista on näin jumalanpalvelusta odotettaessa, olivat seurakunnan ajatukset tällä hetkellä varsin maallista laatua. Useimmat kuluttivat aikaansa töllistelemällä sisääntulevia ja tekemällä huomautuksia siitä tai siitä, joka tahtoi tunkeutua jo ennestään täyteen penkkiin, tai toisista, jotka eivät antaneet sijaa, vaikka penkki oli vain puolillaan.

Tätä nykyä on Tukholmassa tapana, että melkein kaikki istumapaikat on ennakolta tilattu erityistä penkkimaksua vastaan, ja vasta kun saarnavirsi alkaa, avaa vartija osan penkkejä, joiden omistajat eivät ajoissa ole saapuneet. Tämän kertomuksen aikana oli semmoisia penkkejä varattu ainoastaan aatelille ja valtion korkeammille virkamiehille sekä valtiosäädyille. Kuninkaan lehterin alla, alttariin päin seisoessa oikealla kädellä, olivat neuvoskunnan jäsenten ja heidän perheidensä penkit; sen jälkeen oli muilla ylhäisemmillä henkilöillä ja vihdoin säädyillä tarkoin määrätyt paikkansa kullakin.

Yhtä suurta huomiota herättäen kuin muutkin lähenivät rouvat puhemiehen rouvan johtamina porvariston tavallisia penkkejä, mutta menivät kaikkien — myöskin pormestarien Sebaldtin, Sundbladin ja Häggströmin — suureksi kummastukseksi ohi ja tunkeutuivat arvostaan ylpeillen pitkin väen täyttämiä käytäviä yhä eteenpäin, kunnes vihdoin pääsivät valtioneuvoskunnan jäsenten rouvain penkkiin.

Pari kreivitärtä istui siellä jo kaikessa komeudessaan, mutta kun ovi huomattiin olevan lukitsematta, tarttui pormestarin rouva Sebaldt rivakasti ripaan, avasi oven ja astui arvelematta sisään. Muut seurasivat häntä itsekin hämmästyneinä rohkeudestaan, mutta järkähtämättömästi päättäneinä uskaltaa kaikki "vapauden puolesta".

Kuvaillakseen penkissä jo istuvien armojen kasvonilmeitä, ja muidenkin kirkossaolijain, tämän Tukholman ja Suurkirkon historiassa ennen kuulumattoman omavaltaisuuden aiheuttamaa hämmästystä, tarvittaisiin ainakin Hogarthin sivellin. Lähinnä olevat katsojat uskoivat tuskin silmiään ja edempänä istuvat nousivat seisomaan penkeissään. Jos apina olisi ilmestynyt kuninkaan lehterille, ei se olisi saanut aikaan suurempaa kirkkorauhan häiriötä.

— Ei, hyvät ystävät, menkäämme ulos, — rukoili siivo rouva Larsson, peloissaan ja hämillään tästä heidän herättämästään huomiosta.

— Me istumme, missä istumme, — vastasi puhemiehen rouva häikäilemättä.

Tuskin hän oli sen sanonut, kun vahtimestari Östergren ilmaantui synkkänä ja tuimana kuin Pyhän Yrjänän lohikäärme penkinovelle.

— Matamit astuvat ulos; tämä on valtioneuvoskunnan jäsenten rouvain penkki, — sanoi ylimystön arvon uskollinen vartija niin lujalla äänellä, että sadat kirkossaolijat sen kuulivat.

Matamit! Se sattui puhemiehen rouvan korvaan kuin hävyttömin solvaus. Mutta rouvat tekeytyivät kuuroiksi eivätkä olleet tietävinäänkään.

— Matamit astuvat ulos! — uudisti vahtimestari uhkaavasti.

Puhemiehen rouva katsahti taaksensa. Porvaristo istui liian kaukana voidakseen tulla apuun, mutta kuitenkaan hän ei tahtonut luopua oikeuksistaan, varsinkaan kun kaikki voi olla vain erehdystä.

— Minä olen pormestari Sebaldtin rouva, — vastasi hän siinä varmassa vakaumuksessa, että joskin tässä tapahtuisi jotakin hänen tovereilleen, hän ainakin saisi istua koskemattomana.

— Se ei liikuta minua. Minä sanon, että matamit astuvat ulos! — toisti vielä kerran jäykkä palvelija, ja kun ei tämä kolmaskaan käsky näyttänyt vaikuttavan sen enempää kuin edellisetkään, tarttui hän kursailematta vastaankarustelevia rouvia käsipuoleen ja talutti heidät toisen toisensa jälkeen ulos penkistä.

Muut heistä tottelivat kuin pelästyneet karitsat, mutta puhemiehen rouva pani vastaan. — Tiedättekö, hävytön mies, että mieheni on porvarissäädyn puhemies ja että minä olen piispa Forsseniuksen inventeeraama ja että valtiosäädyt panettavat teidät Ruusukamariin! — huusi hän vimmoissaan.

— Ja minä panen matamin jalkapuuhun, jos hän seisoo tässä kirkkorauhaa häiritsemässä! Tahtooko hän mennä tiehensä ja pitää turpansa kiinni!

Rouvat hiipivät, harmista ja häpeästä tulipunaisina, ulos kirkosta. Rouva Sebaldt-parka, jos Tukholman Suurkirkon seurakunta olisi voinut tietää sydämesi tunteet yhtä hyvin kuin se näki äärettömän tappiosi, minkä suunnattoman lankeemuksen se olisikaan huomannut tapahtuneen sinun suistuessasi kunnian korkeimmalta kukkulalta nöyryytyksen syvimpään laaksoon!

22. MARKIISITAR EGMONT.

Porvarien rouvilta kun riistettiin valtioneuvoksetarten arvo, oli soirée en famille markiisitar Egmontin luona Kuningattarenkadun varrella. Niinkuin loistava meteoori oli tämä nuori ranskatar kohonnut taivaanrannalle himmentääkseen kaikkien muiden valon. Leskeksi joutuneena vähän yli kahdenkymmenen vuoden vanhana erään vanhan everstin jälkeen, oli hänellä vuosi sitten miehensä veljentyttären, mainion kreivitär Egmontin luona Parisissa ollut kunnia tulla esitetyksi Ruotsin kruununprinssille. Tämä ylhäinen tuttavuusko lienee ollut syynä siihen vaiko halu nähdä pohjolaa vai oikkuko vain — sillä kukapa ylhäinen nainen hänen asemassaan ei olisi pitänyt viimeistä syytä aivan riittävänä! — oli miten oli, markiisitar oli edellisenä kesänä tehnyt huviretken Ruotsiin muutamiksi viikoiksi ja nämä viikot kestivät yhä vieläkin. Hän vuokrasi kauniin asunnon, sisusti sen loistolla ja komeudella, joka ilmaisi hänen omistavan äärettömiä rikkauksia ja vastaanotti vierainaan Tukholman loistavimpia ja ylhäisimpiä miehiä ja naisia. Kuningas Kustaa itse, hänen ylpeä, mutta nerokas äitinsä, leskikuningatar, koko hänen hovinsa, kaikki valtiomiehensä, sotilaansa ja etevimmät puolueiden johtajat, taiteilijat, runoilijat, kirjailijat, kaikki kärvensivät siipensä tuon etelämaisen auringon paisteessa tai ainakin kilpailivat osoittaessaan hänelle kunnioitustaan — kaikki muut paitsi yksi ainoa — ja tämä oli kuningatar Sofia Magdaleena, kuninkaan nuori, jumalinen, mutta ujo puoliso. Hän yksin ei ollut suostunut esittelyttämään itselleen uutta hurmaajatarta, saati sitten kunnioittanut häntä käynnillään. Ja aina valmiit hovijuorut luulivat hyvin tietävänsä syyn siihen. Sanottiin, että kuningatar oli mustasukkainen — eikä sanottu suotta.

Ja miksi olisivat kuningattaren tunteet olleet erilaiset kuin muiden naisten? Kaikki nuoret ja monet vanhemmat ylhäiset naiset olivat sitä mieltä, että markiisitar Herminie Egmontia olisi voitu pitää jotensakin kaunisvartaloisena, jopa miellyttävänä naisena — ellei hänellä olisi ollut pahana tapana räpyttää silmiään — jos eivät samat silmät olisi olleet liian epämääräiset — jos ei hänen nenänsä olisi ollut liian iso, hänen suunsa liian pieni, hänen hiuksensa liian mustat, hänen ihonsa liian ruskea, hänen vartalonsa liian täyteläinen, hänen käyntinsä liian tanssiva, hänen hameensa liian lyhyet, hänen jalkansa liian pienet, jne., jne. Voiko kukaan kieltää, että hän sammalsi puhuessaan? Eikö hän ollut liian keimaileva? Eikö hän mielellään kuunnellut imarteluja? Ja sittenhän hän nauroi liiaksi, itki liiaksi, puheli liian paljon ja — sanalla sanoen; hänellä olisi naisten silmissä ollut kaikenlaisia etuja, ellei hänellä sen sijaan olisi ollut kaikenlaisia vikoja. Suurin puute oli tietysti se, että hän rohkeni ihastuttaa kaikkia miehiä, nuoria ja vanhoja, jotka tulivat hänen läheisyyteensä.

Mitä kaikkea olikaan ehditty kertoa ja valehdella tuosta suloisesta, iloisesta ranskattaresta sen vuoksi, ettei hän kävellyt, istunut, seisonut, ajatellut, puhunut, itkenyt ja ajatellut aivan niin kuin kaikki muut! Mitä solvauksia olikaan jo pantu liikkeelle, mitä lemmenseikkailuja olikaan jo ehditty panna hänen syykseen, voimatta niitä vähääkään todistaa! Ja hän tiesi sen vallan hyvin, mutta hän vain hymyili sille, Hän oli tuon tarujen joutsenen kaltainen, jonka päälle kateus heittämistään heitti lokaa, mutta joka sukelsi leikitellen kirkkaaseen aaltoon ja uudestaan nousi sieltä näkyviin yhtä valkoisena kuin ennen.

Nyt oli hänen luonaan pieni seurue läheisiä tuttavia, arviolta noin sata henkeä. Täällä hatut unohtivat hattunsa ja myssyt myssynsä; puolueet luopuivat vallastaan lemmetärten valtaistuimen edessä; ajan meluava rauhattomuus näytti pysähtyneen kuin juopunut lakeija eteiseen. Näissä valoisissa, miellyttävissä saleissa, tämän rakastettavan tenhottaren ympärillä, joka leikkien leyhytteli kukkaistuoksua ympärilleen, missä kulki, sarasti jo sen päiväpaisteen aamurusko, joka kohta oli valaiseva Kustaa III:n aikakautta. Sen vuoksi kuningas viihtyi siellä hyvin, niinkuin perhonen, joka hakee auringon valoa; mutta kankeat, turhantarkat naiset entisen hovin ajoilta, jolloin joka askelta selitettiin politiikaksi, jolloin vilpittömyys oli syntiä ja sovinnollinen hymyily vastalause valtiopäiväriitoja vastaan — he eivät viihtyneet markiisitar Egmontin saleissa, vaikka niissä usein kävivät joko uteliaisuudesta tai "pelastaakseen vapauden".

Yksi tämän valitun seuran valituimpia oli kreivi Bernhard Bertelsköld, joka oli tutustunut markiisittareen Parisissa ja oli ollut ensimmäinen kehoittamassa häntä käymään pohjolassa. Ne, jotka meidän tavallamme ovat nähneet nuoren keikarin hänelle vähemmän edullisessa valossa, olisivat ehkä olleet taipuvaisia oikaisemaan arvosteluaan jos olisivat nähneet hänet semmoisissa salongeissa, jonka kauneimpia miehiä hän oli. Hän loisti siellä kaikin sellaisin ominaisuuksin, jotka tekevät nuoren miehen miellyttäväksi seuraelämässä: hän oli iloinen, hauska, sukkela, ja kun tarvittiin, ilkeäkin, hän kertoi hyvin ja tyhjentymättömästi, mutta ei koskaan liiaksi; hän osasi osoittaa tuota hienoa kohteliaisuutta, joka ei tunnu mielistelevän ja kuitenkin samassa mielistelee; hänellä oli loistavat tiedot, joista hän ei koskaan näyttänyt mitään tietävän; hän kuunteli koko sielunsa tarkkuudella sitä, jonka kanssa hän puheli, ja vaikka hän joka askelella valvoikin omia etujaan, ei hän koskaan näyttänyt ajattelevan omaa itseään.

Mutta joskin kreivi Bernhard kaiken tämän takia oli täydellinen ranskalainen, varsinkin siinä taidossa, joka silloin oli ajan hienon sivistyksen ja seuraelämän kukka, nimittäin keskustelutaidossa, niin oli markiisitar Egmont kuitenkin siinä häntä etevämpi. Eipä sillä, että markiisitar olisi ollut kreiviä etevämpi sukkelasanaisuudessa ja muissa ulkonaisissa avuissa; mutta hänellä oli jotakin, jota kreiviltä puuttui — hänellä oli lämmin sydän, joka luo eloa kaikkiin kykyihin ja lahjoihin ja jota ei kimmeltelevä pinta voi koskaan korvata. Niinkuin kaikki muutkin oli kreivi alussa pitänyt häntä tuollaisena suuren maailman naisena, joilla yhtä vähän kuin kukkamaljakolla on muuta sisältöä kuin niitä koristavat kukkakimput. Mutta hän erehtyi: hän löysi tästä naisesta jotakin, mikä uhmasi hänen terävänäköisyyttään ja mitä hän ei voinut voittaa katseellaan eikä viekkaudellaankaan, ja se oli naisen sydän.

Olisiko tämän pitänyt karkoittaa hänet markiisittaren luota? Mitä merkitsi hänelle naisen sydän? Eikö hän satoja kertoja ollut pusertanut semmoisia sitrooneja ja sitten heittänyt ne tyhjinä luotaan? Mutta tämä kummallinen ranskatar ei antanutkaan pusertaa itseään tyhjäksi. Hänellä näytti kyllä olevan sydän kielen kärjessä eikä sitä kuitenkaan voinut saavuttaa paremmin kuin lähteestä kuutamoa. Kreivi Bernhardin turhamielisyyttä ärsytti tämä uhka. Hän koetti olla vuoroin sukkela ja tunteellinen, vuoroin alakuloinen ja vakuuttava, mutta kaikki turhaan. Hän ampui kaikki nuolet viinestään, ja kaikki kimmahtivat yhtä voimattomina takaisin tuosta pienestä, vähäpätöisestä naissydämestä, joka kuitenkin näytti voivan joutua ensimmäisen narrin saaliiksi, niin pian kuin tämä vain tahtoi sen anastaa ja joka samalla teki vain pilkkaa maailman tottuneimmalle tällaisen tavaran tukkukauppiaalle.

Kreivi Bernhard ei ollut tottunut poistumaan voitettuna taistelutanterelta. Hän vannoi itselleen, että hän vielä kerran tulisi omistamaan tuon käsittämättömän olennon, joskaan ei muuta varten, niin ainakin rangaistakseen häntä; ja kun tämä ajatus kerran oli juurtunut hänen diplomaattipäähänsä, ei se ollut hänestä hulluimpia. Hän mietti mielessään, että lukuunottamattakaan naisellista sulouttaan olisi markiisitar, joka oli niin ylhäistä sukua ja niin rikas ja jolla sekä Parisissa että Tukholmassa oli niin mahtavia suojelijoita, hänelle varsin sopiva puoliso. Mikä estäisi siis tekemästä markiisittaresta kreivitär Bertelsköldiä? Ei mikään muu kuin hänen oma suostumuksensa.

— Nous verrons, — ajatteli kreivi. — Saammepa nähdä.

Sinä iltana olivat mielet Tukholmassa politiikasta niin kuohuksissa, ettei edes markiisitar Egmontin salonkikaan voinut säilyttää tunnettua puolueettomuuttaan. Kun markiisittaren lähimmässä ympäristössä laulettiin, tanssittiin tai sekanaisen ihastuksen tuntein ja olkapäitä kohautellen kuunneltiin Kustaa III:n ensimmäisen oopperan "Thetis ja Peleen" säkeitä, lankesi ajan synkistä pilvistä varjo salongin ja sivuhuoneiden etäisempiin osiin, joissa muutamat Svenska Bottenin herroista hiljaisuudessa keskustelivat päivän kysymyksistä johtajansa, parooni Sprengtportenin kanssa.

— Nuo kolme päivää ovat jo kuluneet, — sanoivat he hänelle — ja asema käy päivä päivältä yhä uhkaavammaksi. Mitä meidän on tekeminen?

— Odottakaa, — oli vastaus.

— Fredrik Aminoff on äsken tavannut henkilöitä, jotka ovat tulleet myssyjen kerhoista. Kansan yllyttäjät käyttävät mitä hävyttömintä kieltä sanoen julkisesti, että aateli on hävitettävä. Talonpojat murisevat, porvarit puivat nyrkkiä ja papit soittavat kuin hullut hätäkelloa. Johonkin meidän on kai ryhtyminen. Mutta mihin?

— Odottakaamme.

— Odottakaamme? Se on mahdotonta. Roistoväki raivoaa. Neuvoskunta joutuu varmaankin tappiolle huomispäivän äänestyksissä ja ylihuomenna saamme nähdä rovasteja, pormestareita ja lautamiehiä heidän entisillä istuimillaan. Uskooko parooni tosiaankin, että me voimme kädet ristissä katsella kaikkea tuota hullutusta? Mitä herran nimessä meidän tulee tehdä?

— Odottaa!

Tavallista meluavampi nauru vähän tuonnempana olevan seuran piiristä keskeytti heidän puheensa. Kreivi Bertelsköld kertoi juuri neljän porvarinrouvan vastoinkäymisestä Suurkirkossa.

23. RYNNÄKÖLLÄ SYDÄNTÄ VALLOITTAMASSA.

Kasku neljästä rouvasta otettiin vastaan suurella suosiolla. Kaikista oli erinomaisen hauskaa, että porvarisylpeys vihdoinkin oli mennyt niin pitkälle, että se oli herättänyt yleistä kirkkohäiriötä, ja kaikki koettivat kilvan ivata rouvaparkoja.

— La Fontainen sadun sammakko ei olisi paremmin suorittanut tehtäväänsä, — arveli joku.

— Naisilla on aina etuoikeus lausua herrojen ajatuksia, — virkkoi toinen.

— Ja kärsiä siitä, — lisäsi kolmas.

— Seurakunnan olisi pitänyt nousta ylös ja laulaa Te Deum, — ilvehtivät muutamat.

— Siihen olisi ollut kyllä syytä, kun rovasti Wijkman samassa tilaisuudessa kuuluu pitäneen hyvin mieltäylentävän saarnan taivaan valtakunnan suurimmasta, — säesti siihen kreivi Bertelsköld. — Porvarinrouvain jäljestä ovat kieltämättä rovastit taivaan valtakunnan suurimmat.

— Mutta mikseivät porvarinrouvat saaneet istua paikoillaan? — kysäisi nuori emäntä vähän malttamattomasti nakaten kaunista päätään,

— Miksi? — jatkoi Bertelsköld. — Siksi, etteivät kaikki naiset tyydy hallitsemaan ainoastaan suloudellaan. Porvarinrouvat saivat kirkonpalvelijasta kavaljeerin, joka täydelleen oli heidän arvoisensa ja joka osoitti heille kaikkea sitä kohteliaisuutta, jota he voivat käsittää. Myöntäkää, että hän osoitti heille todellisen ritarin kohteliaisuutta. Ellei hän tänään olisi pakottanut heitä poistumaan neuvosten rouvien penkistä, olisivat he tulevana pyhänä kunnioittaneet läsnäolollaan kuninkaan lehteriä.

— Entä sitten?

— Kuninkaallista lehteriä?

— Niin. Miksi ei? Eivätkö kaikki ole yhtäläisiä kuningasten kuninkaan edessä? Eikö kaikilla kirkon paikoilla pidä oleman sama arvo?

— Sen voitte sanoa te, joka olette yläpuolella kaikkia arvoluokkia, — vastasi kreivi, — mutta meillä muilla kuolevaisilla on ennakkoluulomme. Me esimerkiksi uskomme, ettei kyynärkeppi oikein sovellu valtikaksi.

— Oletteko siitä varma? Luulen muistavani, että Medicien kauppahuone ei niinkään huonosti esiintynyt valtaistuimella. Ja joskin porvaristo tekee meille kumarruksen kadulla tai eteisessämme sen vuoksi, että meillä on arvonimi, niin missä laissa on määrätty, että meidän tulee kantaa turhamielisyytemme Kaikkivaltiaankin valtaistuimen eteen? Luuletteko todellakin, hyvä kreivi, että jälkimaailma yhtä juhlallisen vakavasti kuin me arvostelee arvopaikkojamme kirkossa? Ja kun me menemme niin kauas nöyrässä vallan kunnioittamisessa, että sanomme kuolleita ruhtinaitamme ja kuninkaitamme korkeimmasti autuaiksi, eikö ole koskaan johtunut mieleenne, että tulevaisuudessa vielä hymyillään kuolematon hymyily semmoisille hullutuksille?

— Olettehan Rousseaun kansalainen, armollinen rouva. Teillä on oikeus olla kapinoitsija.

— Ei, suokaa anteeksi, Rousseau on syntynyt Genévessä, pienessä maassa, jolla on kunnia olla Ruotsin tavalla tasavalta. Ero on vain siinä, että Genévessä kunnioitetaan neroa kuninkaallisin kunnianosoituksin, kun taas Ruotsissa valitetaan sitä, että nero istuu valtaistuimella… Suvaitsetteko?

Ja markiisitar tarttui kreivin käteen sillä ujostelemattomalla vapaudella, jota ruotsalaiset vanhan ajan naiset pitivät niin sopimattomana.

He kulkivat läpi salongin ja istuivat erään komean, heikosti valaistun kabinetin hämärään. — Nyt tai ei koskaan! — ajatteli kreivi Bernhard. Hän oli turhaan koettanut valloittaa tuota oikullista olentoa kaikenlaisilla korupuheilla. Hänen täytyi keksiä jotakin uutta.

— Madame, — sanoi hän, — te olette todellakin pahin kapinoitsija, minkä olen nähnyt. — Ei siinä kyllin, ettette vähääkään välitä sen miehen ihailusta, joka teitä jumaloi; te asetutte sen lisäksi vastustamaan kokonaista valtakuntaa.

— Todellakin? Onko tuo olevinaan jokin kohteliaisuus?

— Käsittäkää se miksi tahdotte. Te sanotte olevanne kansanvaltainen ja vehkeilette salaisesti kuningasvallan eduksi.

— Minäkö?

— Te juuri. Olette kunnioittanut Ruotsia käynnillänne, vain kumotaksenne sen tasavaltaisen valtiomuodon, joksi te sitä sanotte asettaaksenne valtaistuimelle jälleen itsevaltaisen kuninkaan.

— Oh, hyvä herra, te osoitatte minulle liian suurta kunniaa.

— Puhun täyttä totta. Koko maailma tietää, että olette yhtä vaarallinen kuin rakastettava. Mutta sitä ei koko maailma tiedä, että olette poliittinen henkilö. Suokaa anteeksi, että uskallan olla ensimmäinen sanomaan sitä teille.

— Mutta mitäs te sanottekaan? Minä poliittinen henkilö! Oh, sepäs oivallista! Minä ihmettelen teidän tarkkanäköisyyttänne, mutta olisin teille suuresti kiitollinen, jos haluaisitte kertoa minulle hiukan enemmän tästä tärkeästä keksinnöstänne.

— Ensiksikin on teillä kaikki ne ominaisuudet, joita vaaditaan poliittisen juonen sepittämiseen. Te olette yhtä nerokas kuin kaunis, yhtä rohkea kuin nerokas ja yhtä viisas kuin rohkea. Niin uskomattomalta kuin näyttääkin on teillä kyky säilyttää salaisuuksiakin. Ei kukaan epäile teitä, ja te saatte vapaasti ylläpitää yhteyttä kaikkien puolueiden kanssa, samalla kun te kokoatte ympärillenne kaikista leireistä henkivartijoita, jotka kaikki ovat valmiit sokeasti tottelemaan teidän pienintäkin viittaustanne. Olenko arvannut oikein?

— Jatkakaa! Olen hyvin utelias kuulemaan luettelon kaikista ansioistani.

— Te valmistatte valtiokaappausta, madame. Ja miksette uskaltaisi sitä, jonka niin monet kauniit naiset ennen teitä ovat uskaltaneet ja toteuttaneet! "Kaitselmushan vaikuttaisi liian välittömästi maailman menoon, jos sallisi vallankumouksen tapahtua ilman naisia ja pappeja." En kuitenkaan tahdo ruveta rippi-isäksenne. Olettehan kreivitär Dashkovin persoonallinen ystävä, hänen, jolle Katariina II on kiitollisuuden velassa valtaistuimestaan. Olen varma siitä, että hän on antanut teille hyviä neuvoja, kuinka esimerkiksi voitte saada puolellenne kuninkaallisen kaartin tai Svenska Bottenin. Mutta kuitenkin täytyy minun varoittaa teitä, madame, sillä olette hyvällä alulla joutuaksenne — joko luostariin tai mestauslavalle.

Markiisitar loi puhujaan pienet, veitikkamaiset, ruskeat silmänsä, ja ivallinen hymy väreili hänen viehättävillä huulillaan. Kreivi Bernhard luuli kuitenkin huomanneensa, että ruusut hänen poskillaan menettivät punansa, kun hän nyökäytti päätään:

— Jatkakaa! Kertomuksenne käy yhä romanttisemmaksi.

— Olette kaiken tarkoin laskenut ja ottanut lukuun, madame, — paitsi niitä silmiä, jotka näkevät lävitsenne, Yksi ainoa vika on riittävä hävittämään kaikkien teidän erinomaisten ominaisuuksienne vaikutuksen, ettekä tekään ole aivan virheetön. Suokaa minun sanoa, että olette hyvin varomaton.

— Ah! Siis vihdoinkin yksi heikkous tässä poliittisessa henkilössä!

— Niin. Olette varomaton. Teidän ei olisi pitänyt toissapäivänä ratsastaa Haagaan muka vain huvitellaksenne. On saatu ilmi, että teillä on salaisia kohtauksia kuninkaan kanssa. Ja paluumatkalla ei teidän olisi pitänyt antaa hevosenne pillastua sulkeutuaksenne huoneeseenne koko päiväksi siitä syystä muka, että olitte säikähtänyt tai ehkä loukannut itsenne putoamalla maahan.

— Näen, että olette hankkinut tarkkoja tietoja. Saladin, nuori arapialaiseni, säikähti akkaa, joka toi hakoja kaupunkiin, niin että todellakin olin vähällä pudota satulasta. Miksi en pudonnut, se ei voine teitä huvittaa. Siinä on syy, minkä vuoksi en eilen voinut ottaa ketään vastaan. Mutta, niinkuin näette, olen tänään siksi tointunut, että vaaratta voin jatkaa tietäni luostariin tai mestauslavalle.

— Sanon vielä kerran, madame, etten ole teidän rippi-isänne. Enkä ole koskaan epäillyt teidän rohkeuttanne, mutta minä epäilen teidän onnistumistanne. Älkää luottako kuninkaaseen; koko hänen ritarillisuutensa ei estä häntä hylkäämästä teitä, kun hänen kruununsa tarvitsee uhrin. Yhtykää ennemmin mieheen, joka ei koskaan ole teitä hylkäävä, ja joka on pitävä onnenaan palvella teitä, kun hän siten voi tehdä isänmaansakin onnelliseksi.

— Kuinka? Olisitteko niin jalomielinen, että rupeaisitte valtiolliseen kauppayhtiöön henkilön kanssa, jota ehkä huomenna syytetään maankavalluksesta.

— Kuulkaa minua, madame! Minä kuulun puolueeseen, jonka kohtalo nykyjään on läheisessä yhteydessä kuninkaan kohtalon kanssa ja joka sentähden on kaikin mokomin koettava saada onnistumaan sen hankkeen, josta juuri olemme puhuneet. Hattupuolue pysyy tai kaatuu nykyisen kuninkaanvallan kanssa. Ilman meitä ette te eikä kuningas voi aikaansaada valtiokeikausta. Meidän avullamme taas on kaikki mahdollista. Ei myöskään liene teille tuntematonta, että minulla on vaikutusvaltaa, joka voi olla hyödyksi tai vahingoksi aina sen mukaan, kuinka sitä käytetään. Siis — en tahdo rasittaa teitä puhumalla rakkaudestani, vaikkapa vallassanne onkin tehdä minut onnellisimmaksi kaikista kuolevaisista, mutta suokaa, että osoitan ansaitsevani ystävyytenne!

— Ja jos pistäisi päähäni olla tekemättä teitä siitä osalliseksi, niin tulee teistä luonnollisesti katkerin viholliseni.

— Miksi niin? Olkaamme aivan vilpittömiä toisillemme. Te olette nuori ja viehättävä, mutta samalla kunnianhimoinen, enkä minä moiti teitä viasta, joka on kaikille yleville sieluille yhteinen. Kuulkaa siis, madame, minä tarjoan teille kaikkea, mitä oikeutettu kunnianhimo voi katsoa toivottavaksi elämässä. Te tulette kumoamaan huonon valtiomuodon ja sen sijaan asettamaan mallin kaikkien aikakausien noudatettavaksi. Tulette pelastamaan nuoren kuninkaan, jolla on yksi ainoa virhe, se, ettei hän voi olla teidän omanne, yhtä vähän kuin tekään voitte olla hänen omansa, ja teitä tullaan ihmettelemään ei ainoastaan Ruotsissa, vaan koko Euroopassakin. Kaiken tämän tarjoan teille, jos te…

— Heittäydytte maahan ja palvotte minua?

— En luullut teidän kirjastossanne olevan sitä kirjaa, josta nuo sanat lainasitte. — Minunhan tulee teitä palvoa, madame! Kaiken tämän tarjoan teille, jos lahjoitatte minulle tuon ihastuttavan käden, jota koko maailma on minulta kadehtiva.

Markiisitar oli hetken aikaa vaiti, hypähti sitten kevyesti kuin lintu kukkien luo ikkunaan ja palasi sieltä hymyillen kreivin luo, kädessä pieni kori[16] täynnä viinirypäleitä.

— Saanko luvan tarjota, monsieur le comte? Olette kiihoittunut, tarvitsette vähän virvoitusta.

— Markiisitar! — kuiskasi kreivi Bernhard, vihan puna levisi hänen poskilleen ja koko hänen diplomaattinen mielenmalttinsa oli vähällä pettää hänet, — minun kanssani ei rankaisematta leikkiä lasketa!

— Leikkiäkö teidän kanssanne laskisin! Mitä minusta luulette? Istukaa, minä pyydän. Olen valmistava teille pienen, mieluisan ilon, jota varten otin vapauden tuoda teidät tänne. Muistelen kertoneeni teille että toissapäivänä olin vähällä lentää satulasta, kun muuan nuori mies äkkiä riensi esiin ja oman henkensä uhalla pidätti pillastuneen hevoseni. Voitteko ehkä arvata, kuka pelastajani oli?

— En koskaan arvaa arvoituksia, madame.

— Se voi kuitenkin huvittaa teitä, niinkuin se huvittaa minua, sillä nuori mies suvaitsi pitää minulle seuraa eilen, kun olin yksin, ja hän oli minulle ystävällinen ja suora. No, monsieur le comte, ettekö vieläkään arvaa? Ette edes ole mustasukkainen? Älkää olko noin nurpalla nenin, sillä se ei teitä ollenkaan kaunista. Saatte tutustua tuohon nuoreen mieheen. Minä vakuutan, että hän on rakastettava nuorukainen. Päättäkää itse!

Näin sanoen markiisitar avasi pienoisen sivuoven ja virkkoi: — Olkaa hyvä ja tulkaa ulos, monsieur; täällä on eräs, joka haluaa tutustua teihin!

Mustiinpuettu nuorukainen astui hämärään huoneeseen.

— Paul! — huudahti kreivi Bernhard kalveten.

Se oli Paul.

24. VIHA JA RAKKAUS.

Samassa silmänräpäyksessä, kun kreivi Bernhard tunsi veljensä, selvisi hänelle, että markiisitar tiesi heidän perhesalaisuutensa. Hän luuli ymmärtävänsä, miksi markiisitar oli hylännyt hänen tarjouksensa. Ehkä hän oli jo lahjoittanut Paulille sydämensä palkinnoksi siitä ritaripalveluksesta, jota nuorella miehellä oli ollut onni hänelle osoittaa, Olkoon niin, markiisitar on hänkin saava osansa siitä vihasta, jota kreivi Bernhard tunsi sydämessään ja joka äkkiä kasvoi niinkuin ohdakkeet kasvavat ruusujen yli, nousten paljon korkeammalle kuin se haihtuva tunne, jota hän äsken oli nimittänyt rakkaudeksi.

Hän kumarsi kylmästi ja ylpeästi ja poistui sanaakaan sanomatta.

Markiisitar kääntyi Paulin puoleen, joka äänetönnä ja kalpeana oli pysähtynyt oven luo.

— Olen nyt maksanut osan velastani teille, — virkkoi hän lämpimästi Pauliin katsahtaen, — veljenne pyysi juuri minua omakseen, ja minä ojensin hänelle tämän korin. Hän vihaa nyt minua yhtä sydämellisesti kuin teitä, ja se ilahduttaa minua, sillä se antaa minulla ehkä oikeuden pitää teitä ystävänäni.

— Kuinka voi teitä vihata? — virkkoi Paul matalalla äänellä.

— Voisin vastata teille, — jatkoi markiisitar, — että hylätty rakkaus melkein aina synnyttää vihaa. Mutta jos niin sanoisin, osoittaisin veljenne tunteille liian suurta kunniaa. Loukattu itserakkaus, aioin sanoa. Semmoisia ovat miehet. He imartelevat meitä vain kiinnittääkseen meidät sitten voitonmerkkeinä omiin riemuvaunuihinsa. He sanovat meille: te teette minusta maailman onnellisimman ihmisen! Olkoon! Mutta meidän onnemme tai onnettomuutemme ei heitä liikuta. Jos he olisivat älykkäitä, koettaisivat he edes ansaita kunnioituksemme. Mutta he luulevat meitä hajuvesipulloiksi, joilla ei ole muuta tarkoitusta kuin levittää hyvää lemua heidän jumalalliseen itsekylläisyyteensä. He kohtelevat meitä kuin viuhkoja, joita levitetään tai pannaan kokoon tarpeen mukaan ja joiden koko merkitys on ilmanhenkäys. Olette vielä niin nuori, monsieur, ettette ole ehtinyt tuota oppia ja sen vuoksi voin olla teille avosydäminen. Mutta tekin opitte vielä leikkimään naissydämillä, ja muistakaa silloin, mitä sanon teille: emme kaikki ole posliininukkeja. Emme ole sylikoiria, joita saadaan sokeripalojen avulla istumaan, emmekä kissanpentujakaan, joita houkutellaan lankakerän jäljessä juoksemaan. Me vaadimme, että meitä kohdellaan niinkuin ajattelevia olentoja.

Markiisitar Egmont oli tällä hetkellä kaunis ja jalo. Hänen poskensa hehkuivat, hänen silmänsä loistivat, hän unohti kaiken muun ajatellessaan sitä asiaa, joka hänen mieltään nyt kiinnosti. Paul ei voinut kääntää hänestä silmiään. Hän oli ihastunut niin, ettei voinut puhua. Poikaparka, hänen sydämensä ei vielä ollut hehkunut muista tunteista kuin niistä, joita hänessä herättivät hänen äitinsä ja kirjansa. Hän oli ollut vapaa kuin metsän lintu, mutta nyt — nyt kärventyivät hänen siipensä ensi kerran.

Miksi hän olikaan kohdannut juuri tämän vaarallisen naisen, kun hän eräänä päivänä oli matkustanut Upsalasta Tukholmaan, seuratakseen kadonneen äitinsä jälkiä, joiden perille hän luuli päässeensä? Miksi hän olikaan pidättänyt markiisittaren pillastuneen hevosen? Miksi hän suostui tulemaan tämän luo seuraavana päivänä ja miksi hän vietti melkein koko sen päivän tuon seireenin seurassa, joka kymmenessä minuutissa pani vanhain tottuneiden valtiomiestenkin päät pyörälle, saati sitten tämmöisen nuoren haaveksijan? Ja miksi hän antoi markiisittaren rakastettavan, ranskalaisen avosydämisyyden vietellä itseään vastaamaan siihen samalla vilpittömyydellä ja kertomaan hänelle kaikki sydämensä salaisuudet? Turhia kysymyksiä! Ei hän itse noin kysellyt, hänen ajatuksensa pysyivät liikkumatta; hän lensi sokeasti kuin sääski tuleen.

— Mutta unohdanhan aivan, miksi tänä iltana olen kutsunut teidät luokseni, — jatkoi kaunis tenhotar hetkisen aikaa vaiti oltuaan. — Toinen puoli velastani on vielä maksamatta. Monsieur de Bertelsköld, pyydän saada kunnian esitellä teidät hänen majesteetillensa!

— Minut? — kysyi Paul hämillään ja kummastuneena.

— Miksi muuten olisin ollut niin epäkohtelias, että annoin teidän odottaa kabinetissani? Meidän tulee käyttää tilaisuutta; tämä aate syntyi minussa eilen, sitten kun olitte mennyt. Hänen majesteettinsa on ollut niin armollinen ja luvannut kunnioittaa iltamaani läsnäolollaan tänään kello 11, ja nyt on kello neljännestä vaille. Valitettavasti en voinut olla kutsumatta veljeänne ja tahdoin säästää teitä kohtauksesta, joka olisi ollut teille tuskallinen, jos se olisi tapahtunut monen läsnäollessa. Kas siinä syy, miksi kirjoitin teille ja pyysin teitä olemaan hyvä ja tulemaan pieniä portaita sisähuoneisiini ja miksi minun täytyi antaa teidän odottaa niin kauan. Nyt sitävastoin, kun olen joutunut veljenne epäsuosioon, ja hän on vapauttanut meidät molemmat seurustelemasta kanssansa, ei mikään estä minua sanomasta teidät tervetulleeksi muiden vierasteni joukkoon. Olette tapaava siellä sisarenne paroonitar Clairfeldin. Minun tulee vain vielä pyytää, että taas menette alas ja tulette suuria portaita ylös salonkiin, sillä minun ei tarvinne sanoa teille, mikä olisi seurauksena siitä, että nuori mies, joka ei ole seuralle esitetty, arvaamatta astuisi esiin minun sisähuoneistani…

Ja kaunis markiisitar nyökäytti päätään niin ystävällisesti, niin tuttavallisesti, kuin olisivat he olleet jo vanhoja tuttuja. Paulilla ei enää ollut omaa tahtoa; hän lupasi totella.

— Au revoir siis! — kuiskasi markisitar ja katosi.

Sill'aikaa oli kreivi Bernhard, ylpeänä ja hymyillen kuin riemuretkeltä palaava sotapäällikkö, kulkenut salongin kautta ja aikoi juuri poistua, kun käsi laskeutui hänen olkapäällensä ja eversti, parooni Sprengtporten seisoi hänen vieressään.

— Sananen vain, herra kreivi!

— Palvelijanne, herra parooni!

— Olen juuri saanut kuudennen raportin myssyjen kerhoista. He ovat suunniltaan raivosta, muun muassa sen häväistyksen vuoksi, joka tänään aamupäivällä kohtasi neljää porvarinrouvaa. Tämä tapaus ei koskaan olisi voinut sattua sopimattomammalla hetkellä. Väitetään, että tämä kaikki on vain vehkeitä, että on pantu liikkeelle väärennettyjä kirjeitä aatelittomien säätyjen häväisemistä varten, ja se pisara on saanut tunteet kuohumaan yli laitojensa. Kenties tiedätte te sattumalta jotakin semmoisista vehkeistä?

— Olen kuullut jutun kamaripalvelijaltani, joka käy huvikseen kirkossa, vaikka onkin katolilainen, katsellakseen neitosia; se on paha tapa, jonka hän on oppinut Madridissa. Vehkeitä, sanotte? Mitä hyötyä siitä olisi ollut? Porvarinrouvat eivät tarvinneet mitään kehoitusta. He ovat tarpeeksi vaateliaita ilmankin!

— Kuitenkin on pari näistä vääristä nimettömistä kirjeistä kierrellyt kerhoissa ja seikka on siis epäilemättä jokin coup de main. Tahdotteko kuulla ajatukseni asiasta?

— Se minua suuresti huvittaisi.

— Minä luulen, että te olette tuon kujeen toimeen panija.

— Charmant! Ja mistä syystä, jos uskallan kysyä?

— Sen tiedätte te paremmin kuin minä. Olette onnistunut huonosti kaikessa, mitä olette ottanut tehdäksenne.

— Suokaa anteeksi, hyvä parooni, minä olen palvelijanne oman huvini vuoksi, en pakosta, enkä siis aio ottaa vastaan moitteitanne. Olettehan muuten lukenut rovasti Larssonin vastauksen.

— Olette luopio, herra kreivi!

— Pyydän päästä…

— Olette pettänyt puolueemme, joka nykyjään on myöskin kuninkaan.

— Riittää, herra parooni. Jos tarkoituksenne oli hakea riitaa, olisitte voinut valita sopivamman tilaisuuden. Mutta jos haluatte, olen valmis.

— Minä kiitän teitä. Teillä on hyvä onni rakkaudessa, herra kreivi; sen vuoksi teillä on huono onni pelissä. Markiisitarta olisi mahdoton lohduttaa, jos teille tapahtuisi jokin onnettomuus. Ainakin te sitä luulottelette.

— Oh, — virkkoi kreivi Bernhard vetäen suunsa ivalliseen hymyyn, mikä olisi voinut kivenkin kuumaksi ärsyttää, — luulen tosiaankin, että parooni on mustasukkainen. Olisihan minun pitänyt se arvata, kun noin syyttä suotta käytte kimppuuni. Jos voin niin vähällä olla mieliksenne, niin luovun suurimmalla mielihyvällä oikeuksistani suloiseen emäntäämme. Niinkuin lienette huomannut, ei minulla ole ollut syytä valittaa hänen kylmäkiskoisuuttaan! Mutta helpot voitot eivät koskaan ole olleet mieleeni. Minä luovutan laakerini Svenska Bottenin päällikölle.

— Kuinka? Luulen teidän uskaltavan häväistä markiisitar Egmontia?

— Itsehän luulette, että minulla on onnea rakkaudessa. Ja kuka meistä tässä on lausunut toisen herjaussanan toisensa perästä?

— Hyvä. Määrätkää aika ja paikka, missä tavataan!

— Solnan metsässä. Aikani on jotensakin täpärällä, mutta huomenna klo 10, kun olen syönyt eineeni, luulen saavani puolen tuntia aikaa toimittaakseni hullun paroonin toiseen maailmaan.

— Huomenna? Se ei sovi. Meidän täytyy kummankin elää ottaaksemme osaa äänestykseen. Mutta ylihuomenna?

— Niinkuin haluatte.

— Ase?

— Pistoolit.

— Au revoir, herra kreivi.

— Au revoir, herra parooni!

— Hänen majesteettinsa kuningas! — ilmoitti samassa kamaripalvelija, ja puheen solina salissa vaikeni kuin taikaiskusta. Kaikkien huomio kääntyi isoon oveen päin.

25. KUNINGAS KUSTAA III.

Ovet avattiin, ja kuningas astui sisään emännän seuraamana, joka oli ollut häntä vastaanottamassa suuren sisäänkäytävän yläpäässä.

Kustaa III oli tähän aikaan 26 vuoden vanha, ja hänen olemuksensa oli vielä kaiken sen nuoruudensulouden kirkastama, joka ei milloinkaan hänessä kokonaan sammunut, ei edes silloinkaan, kun vuodet ja huolet olivat verhonneet sumuunsa hänen elämänsä. Korkea, avoin otsa, jota vaaleat, taapäin pyyhkäistyt, hienosti puuteroidut suortuvat ympäröivät päättyen erittäin huolelliseen taideteokseen — suuret, erinomaisen loistavat siniset silmät — hienopiirteiset kasvot, joiden kuuluisaksi tullutta vinoutta huomasivat tuskin muut kuin ne, jotka puutteita hakivat — hienosti hymyilevät, hyvyyttä osoittavat huulet — valkoinen, miltei naisellinen hipiä, pysty ja kuitenkin aina liikkuva pää — tuo omituinen niskan nakkaus, joka oli niin luonteenomainen — kauniiden, sormusten koristamien, pitsikalvosinten ympäröimien kätten liikkeet — elävät, aina arvokkaat, aina miellyttävät, aina ilmeikkäät kasvoneleet, jotka säestivät joka sanaa, joka liikettä — vapaa, teeskentelemätön ryhti, joka kuitenkin aina pysyi arvokkaana — kaikki tämä muodosti kokonaiskuvan, jota ei koskaan se, joka sen oli nähnyt, voinut unohtaa. Hänessä oli kuin olikin neron omituinen viehätys, jota eivät koskaan pienet tahrat voi himmentää ja joka vastustamattomasti vallitsee ihmisiä vastoin heidän tahtoansakin.

Mitä kaikkea onkaan sanottu tästä kuninkaasta ja hänen ulkonaisesta esiintymisestään! Kuinka halukkaasti onkaan etsitty pienintäkin varjoa, joka voisi himmentää hänen kuvaansa jälkimaailman silmissä! Kuinka onkaan hänen vartaloaan, hänen liikkeitään, hänen sanojaan vääristelty, samoinkuin on vääristelty hänen historiallista persoonaansa, hänen luonnettaan ja hänen ihmisarvoaan, lähtien hänen kasvojensa kaksinaisuudesta ja hänen pukunsa nauharuusukkeista aina hänen omantuntonsa kaksinaisuuteen ja hänen hallituksensa kevytmielisyyteen saakka! Sillä mitä merkitsee kaikki hänen korealle silkkitakilleen heitetty loka verrattuna siihen alennuksen pohjattomuuteen, jonne häntä siveellisenä ihmisenä on koetettu syöstä! Elämässä tuskin on niin mustaa rikosta, niin mieltäliikuttavaa ilkeyttä, jota ei olisi juljettu sanoa tämän kuninkaan tekemäksi. Kaikki, mitä mielikuvitus mustaa ja kamalaa keksii, kaikki, mitä siveellinen tunto syvimmin inhoaa, kaikkea kurjinta, jota on voitu hirmuvaltiaan tai kerjäläisen ajatella himoinneen, kaikkea sitä on uskottu Kustaa III:sta, ja jos ei ole voitu ajatella mitään vielä kauheampaa tai vastenmielisempää, niin ei vika ole ollut niissä, jotka ovat häntä semmoiseksi kuvailleet, vaan syynä on ollut vain ihmisen mielikuvitusvoiman puutteellisuus, se kun ei ole enää voinut keksiä voimakkaampia värejä tai häpeällisempiä vaikuttimia.

Ja nyt hän kuitenkin astui tähän kauniiseen salonkiin aavistamatta vähääkään sitä, että häntä kerran tultaisiin sanomaan maansa Neroksi, Caligulaksi tai Heliogabalukseksi. Ei näkynyt vähintäkään veren tahraa hänen lumivalkeilla käsillään. Ei mitään myrkkyä tippunut hänen kiharaisista, kiemurtelevista kutreistaan. Hänen sinisen silkkitakkinsa taskusta ei pistänyt esiin minkään piiloitetun tikarin kahvaa. Hänen sinisistä silmistään ei singonnut mitään julkeita katseita, jotka olisivat ilmaisseet tyrannia, joka kylmäkiskoisesti tappaa miesten kunnian ja naisten viattomuuden. Ei mikään salaovi auennut hänen viittauksestaan hautaamaan vihollisen ikuiseen vankilaan. Kuinka hyvästi hän osasikaan teeskennellä, tuo vilpillinen " komediantti ". Koko hänen olennossaan oli tuollaista valoisaa arvokkaisuutta, että heti hänen sisään astuessaan vahakynttilät näyttivät palavan kirkkaammin, suuret peilit loistavan, kukat ikkunoissa tuoksuvan voimakkaammin ja selittämätön valo leviävän yli koko salongin. Ja samoinkuin kaikki kasvit kallistuvat kohti päivää, niin kaikkien läsnäolevien silmät seurasivat hänen keveätä, miellyttävää astuntaansa heidän alamaisesti peräytyvien riviensä keskitse.

Hän tervehti kaikille puolille päätään nyökäyttäen. Riennettiin saamaan osaa hänen pienimmästäkin silmäyksestään; kuunneltiin jokaista sanaa hänen huuliltaan, ikäänkuin jotakin sulosointua. Kaikki tunsivat olevansa ikäänkuin lumottuja ja kuitenkin vapaita, huolettomia ja iloisia.

Oliko tämä se hirmuhallitsija, josta luetaan niin monessa puoluekirjoituksessa? Ei, vastaavat ajan kaiut, ei vielä. Hän oli vain kohta siksi tuleva. — Tuliko hän siksi? Siihen ei kukaan osannut vastata huhtikuussa 1772.

Tervehdys kummallakin puolen tehtiin hovitapain ja tanssikoulun ankarien sääntöjen mukaan. Tuttavuuskin oli täynnä monenlaisia temppuja. Kuninkaan arvon piti vapauden aikana korvata kaikki se, mitä hänen vallastaan puuttui. Hänen vartiovuorossa oleva kamaripalvelijansa seurasi häntä tähän tuttavalliseen iltamaankin, ja kaksi kamaripalvelijaa odotti ovella kuninkaallisen herransa käskyjä.

— Tulen myöhään, mutta älkää antako häiritä itseänne hallitustoimissanne, hyvä markiisittareni, — virkkoi kuningas tuolla kohteliaalla ja leikkiä laskevalla äänellä, jolla hän tavallisesti puhutteli ylhäisiä naisia. — Näen teillä olevan koko hovinne ympärillänne. Olette tosiaankin kadehdittava. Hallitsette yksinvaltiaasti eikä teillä kuitenkaan ole yhtään kapinoitsijaa valtakunnassanne. Mutta mitä uutta Parisista? Toivon rakastettavan tätinne voivan hyvin?

— Niin hyvin kuin saattaa voida sadan penikulman päässä teidän majesteetistanne, — vastasi markiisitar samaan tapaan. — Tätini ei vielä ole niin vanha, että olisi menettänyt muistinsa ja hän muistelee kaipauksella viime talvea, jolloin hänellä oli armo kiistellä teidän majesteettinne kanssa.

— En minäkään koskaan voi unohtaa kahakoitamme, — jatkoi kuningas, ilostuen noista hauskoista muistoista. — Kreivitär de la Marckin jälkeen ei minulla Parisissa ollut pelättävämpää vihollista kuin kreivitär Egmont, ja voinpa lisätä, ei myöskään luotettavampaa ystävää. Uskotteko, että nuo viehättävät naiset ahdistivat minua ankarasti, niinkuin sanoivat, yksinvaltaisten mielipiteitteni vuoksi. Tiedätte, ettei missään olla niin vapaamielisiä kuin Parisissa. Aina haaveksitaan siitä, jota ilman itse ollaan. En koskaan ole nähnyt innokkaampaa tasavaltalaista kuin tätinne on. Hänen loosissaan vastaanotin surusanoman Tukholmasta ja kuinka luulette hänen minua lohduttaneen? Hän varoitti minua yksinvaltaisesta kuninkaanvallasta.

— Suokaa anteeksi hänelle, teidän majesteettinne! Hänen olisi pitänyt viettää tämä talvi Tukholmassa tarkistaakseen mielipiteitään.

— Niinkö luulette? Mutta Parisi on kuitenkin aina Parisi. Minä näytän teille mitä viehättävimpiä kirjailukaavoja, jotka juuri sain postista. Muistatteko nuorta Vestristä, tuota kaunissääristä tanssijaa, isänsä poikaa? Hän kirjoittaa ja ehdottelee minulle toden teolla, että tilaisin balettiseuran Tukholmaan. Ja pieni, sievä Morelli — kuningasvainajan ensimmäisen tanssijattaren tytär, sen, joka oli mukana Kiinaa vihkimässä ja jonka hänen kilpailijansa sitten myrkytti Bolognassa — mitä luulette hänen haluavan? Hän tahtoo kaikin mokomin tulla tänne ja tanssia kruunausjuhlassa.

— Eipä haittaisi, jos teidän majesteettinne tilaisi hänet tanssin opettajattareksi esim. porvarissäädylle. Mutta haluaako teidän majesteettinne istua? Meillä on pieni, hyvin vaatimaton pas de printemps. Se on vanha nouveauté, jota kuulemma tanssittiin Tukholmassa kolmekymmentä vuotta sitten kreivi Tessinin luona.

— Kreivi Tessinin luona? Ah! Minä muistelen kuulleeni siitä puhuttavan. Se oli silloin, kun kuningatarvainaja meni tainnoksiin tuntiessaan neiti Tauben. Silloin tanssi kevään osaa eräs pieni, suloinen parvenue, eräs bourgeoisien tytär, joka kuuluu escamoleeranneen neiti Stenbockin puvun. Hänet sitten nai kreivi Bertelsköld, meidän espanjalaisen chevalierimme isä. Kreivi Tessin kertoi minulle siitä kerran siihen aikaan, kun minä ja hän vielä olimme hyvät ystävät.

— Ah! — huudahti markiisitar, ilmeisesti hämmästyen. — Aioin juuri pyytää saada teidän kuninkaalliselle majesteetillenne esittää nuoren henkilön, joka, ellen erehdy, on saman kreivi Bertelsköldin poika hänen toisesta naimisestaan mainitun henkilön kanssa.

— Ai, ai, hyvä markiisittareni, kun teidän ikäisenne nainen suosittelee nuorta miestä, niin voi vannoa, että hänellä on siihen hyvin vaikuttavia syitä. Toivon ainakin hänen olevan ruman, yksisilmäisen, köyryselkäisen tai ainakin maisterin, sillä silloin voivat muut ihailijanne olla huoleti.

— Teidän majesteettinne suvaitsee tehdä hyvin ja arvostella itse. Tässä hän on… Kreivi Paul Bertelsköld…

Kuningas katseli mielihyvin solakkaa, kaunista nuorukaista, jonka yksinkertainen musta puku, kaino puna ja mustat, surulliset haaveksivat silmät enemmän muistuttivat jonkin murhenäytelmän päähenkilöä kuin sitä kohteliasta ja keikaroivaa kaartinupseeria, jonka kuningas luultavasti oli odottanut näkevänsä.

— Madame, — sanoi Kustaa III hymyillen ja sanomattoman viehättävästi, — minä surkuttelen teidän ihailijoitanne!

— Uskallan uskoa, että teidän majesteettinne erehtyy ensi kerran elämässään, — virkkoi kaunis markiisitar peittäen viuhkallaan osan kasvoistaan, jotka eivät vielä olleet unohtaneet punastumisen taitoa.

Kuningas katseli katselemistaan nuorta miestä. Hän ihaili kaikkea kaunista, ja onhan huomautettu, että kaikki Kustaa III:n suosikit olivat komeita miehiä. — Onko teillä mitään toivomusta, jonka voisin toteuttaa? — kysyi hän Paulilta. — Tunnen isänne ja veljenne. — Iloitsen saadessani nähdä teidät hovin palveluksessa.

— Kiitän teidän majesteettianne, — vastasi Paul. — Mitä tätä nykyä toivon, sitä ei teidän majesteettinne voi täyttää.

— Mitä se on?

— Etsin äitiäni.

— Ken tietää? Kertokaa minulle tuo asia. Minäkin tavallani tunnen äitinne.

26. KIRJEITÄ JA VAROITUKSIA.

Kolmantena päivänä niiden tapausten jälkeen, joista edellisessä luvussa on kerrottu, istui Paul Bertelsköld varhain aamulla yksinkertaisessa huoneessaan Pienen Uudenkadun varrella Tukholmassa, kun hänelle tuotiin kirje, joka oli tullut postissa Upsalasta edellisenä iltana. Hän tunsi isänsä käsialan, mursi sinetin ja luki kirjeen sekavin tuntein. Se sisälsi, paitsi ilmoituksia yksitoikkoisesta elämästä Falkbyssä, joukon isällisiä neuvoja, muun muassa sen, että Paulin heti kohta pitäisi sopia veljensä Bernhardin kanssa, koska muussa tapauksessa veljesten eripuraisuus oli vievä heidän isänsä hautaan.

— Ei sanaakaan äidistäni! — huokasi nuorukainen synkästi.

Mutta hän erehtyi. Kirjeen kolmannella sivulla oli jälkikirjoitus, jota hän ei heti ollut huomannut.

— "Rakas poikani", — kirjoitti kreivi neuvottomuuden ja liikutuksen sekaisin tuntein, minkä helposti voi lukea jokaisen rivin välistä. — "En tahdo jättää sinua tietämättömäksi siitä, että me olemme saaneet kirjeen kreivittäreltä, äidiltäsi. Se tuli postissa Tukholmasta ja kertoi, että hän on terve ja joka päivä sulkee meidät kaikki rukouksiinsa. Meidän ei pidä, kirjoittaa hän, koettaa saada selkoa hänen asuinpaikastaan: hän asuu hyvien ihmisten luona eikä kaipaa mitään muuta kuin sitä onnea, että vielä kerran elämässä saisi syleillä meitä, minkä kaiken hän jättää Jumalan kaikkivaltiaan käteen. Hän sanoo usein saavansa tietoja meistä, vaikken tosiaankaan ymmärrä, miten se on mahdollista. Sinun suhteesi näyttää hän olevan hyvin huolissaan, mutta ilmaisee tyytyväisyytensä neiti Sjöbladin tapaan kasvattaa Veraa ja antaa siinä asiassa tarkkoja määräyksiä. Neiti Sjöblad onkin varsin rakastettava ja älykäs ihminen, johon voi kaikessa luottaa. Voi hyvin, rakas poikani! Uskollinen isäsi K.V.B."

Lopussa oli jotakin, josta Paul ei oikein pitänyt. Mutta mitäpä tämä merkitsi tuon suuren häntä niin syvästi liikuttavan uutisen rinnalla, että hänen äidiltään oli tullut kirje! Äiti siis eli vielä! Varmuutta siitä ei olisi voinut maksaa kullalla millään. Hän eli alistuen kohtaloonsa, hän eli muistoistaan, hän ajatteli lapsiaan. Oi, missä, missä hän sitten eli ja miksi hän ei tullut pyyhkimään poikansa kyyneliä, ainoan maan päällä, joka hänen edestään oli valmis kaiken uhraamaan?

Pieni lapsellisella ranskankielellä kirjoitettu kirjelippu seurasi Veralta…

"Sachez, mon tres cher frère, que notre mère nous à écrit et qu'elle se porte bien, quoiqu'elle pleure tous les jours notre absence et prie le bon Dieu de nous garder. C'est que j'avais parfaitement raison, n'est-ce pas, qu'elle n'était nullement partie, qu'elle reste encore pres de nous, et qu'elle reviendra un jour nous embrasser, si nous sommes très sages et très obéissants. Quant à moi, je ferai mon possible, et vous le ferez mille fois mieux que moi. Sachez aussi, que mon père m'a donné, le jour de ma naissance, un autre petit agneau, qui se nom me Bibi, au lieu de mon pauvre Bijou, qu'on m'a si affreusement fué, et il est tout blanc, c'est à dire que la tête seule est toute noire comme le pot de Pitkä Kaarina, vous vous en souvenez. Adieu, mon plus cher ami, je vous baise soixante-dix fois les moustaches, si vous en avez quelques-unes, et je suis votre très petite, très sotte et très obéissante soeur

"Vera Bertelsköld."

Paul suuteli kirjettä. — Onhan meitä toki kaksi, jotka elämässä ja kuolemassa pidämme yhtä puolta — sanoi hän itsekseen. Mutta kuinka hänen olisi käytettävä niitä viittauksia, joita nämä kirjeet sisälsivät hänen äitinsä olinpaikasta?

Joku tarttui hänen ovensa lukkoon. Se aukeni, ja sisään astui yksi noita repaleisia kerjäläislapsia, joita joukoittain parveili Tukholman kaduilla. Se oli Veran ikäinen tyttö ja tämä yhdennäköisyys liikutti Paulin herkkätuntoista sydäntä. Ennenkuin tyttö vielä oli ehtinyt ruveta lanttilahjaa ruikuttamaan, oli Paul jo antanut hänelle hopearahan, joka hänen varoihinsa nähden oli melkoinen uhraus.

Tyttö niiasi ja ojensi hänelle äänetönnä palasen karkeaa paperia. Hän kehitti sen auki ja luki suurimmaksi kummastuksekseen:

— "Joutukaa heti Solnan metsään. Veljenne henki on vaarassa."

Ei mitään allekirjoitusta, ja käsiala tuntematon. — Kuka sinut on lähettänyt? — kysyi Paul.

Tyttö viittasi, ettei hän voinut vastata. Hän oli kuuromykkä.

— Siinä tapauksessa jäät tänne huoneeseeni, kunnes palajan, — viittasi Paul ja tarttui heti hattuunsa, mennäkseen Solnaan. Tulipa kehoitus keneltä tahansa, hänen täytyi sitä noudattaa, hänellä oli siihen kaksi voimakasta syytä: kysymys oli hänen veljestänsä ja tämä veli oli hänen katkerin vihollisensa.

Mutta ovessa tuli häntä vastaan markiisitar Egmontin ranskalainen kamarineitsyt, pieni Babette, josta huhu kertoi, että hän tiesi rouvansa salaisuuksia enemmän kuin kamarineitsyen oikeastaan tulee tietää. Hän asettui rohkeasti poisrientävän Paulin tielle. — Sananen vain, monsieur! — virkkoi hän varmasti kuin suosikki, joka ei mitään esteitä häikäile.

Paul pysähtyi.

— Madame pyytää, että monsieur olisi hyvä ja heti tulisi hänen luokseen. Hänen vaununsa odottavat tuolla alhaalla.

— Tulen tunnin tai kahden kuluttua; tällä hetkellä se on mahdotonta, — vastasi Paul.

— Suokaa anteeksi, madame käskee minun lisätä, että monsieurin ei pidä menettää hetkeäkään. — Asia on hyvin tärkeä.

— Onko Babettella mitään aavistusta siitä, mitä asia koskee? — Ja kultaraha, ainoa mikä hänellä oli, solahti mahtavan kamarineitsyen tällaisiin tottuneeseen käteen.

— En tiedä. Luultavasti jokin kirjausmalli, josta madame haluaa neuvotella, — vastasi Babette viisastelevin ilmein.

Paul epäili. Hän katsahti taakseen kuuromykkää tyttöä etsiäkseen: tämä oli kadonnut. Hän tarttui toisen kerran hattuunsa ja kiiruhti ulos.

— Mitä monsieur tekee kahdella hatulla? — kysyi nenäkäs sanansaattaja.

Muutamain minuuttien kuluttua istui Paul vaunuissa, jotka kiitivät ensin Norrbrota ja sitten Kuningattarenkatua kohden, niin että katukivet tulta iskivät.

— Odota ulkona! — sanoi Paul ajajalle, kun he pysähtyivät hotellin eteen.

Kello oli juuri lyönyt 9. Tämä oli tavattoman varhainen aika markiisitar Egmontin luona, joka ei koskaan ottanut vastaan vieraita ennen klo 12:ta. Hän oli kuitenkin jo pukeutunut, mihin toimitukseen meni ainakin tunnin aika, kun tukan laittaminen siihen aikaan oli niin ylen mutkallista. Hänellä oli keveä, mutta huolellisesti tehty aamupuku. Hän näytti erinomaisen totiselta eikä häntä kuitenkaan koskaan oltu nähty viehättävämpänä.

Hän istui suklaansa ääressä Paulin sisään astuessa ja näytti kärsimättömästi häntä odottaneen.

— Suokaa anteeksi itsepäisyyteni, — sanoi hän, — en ole vaivannut teitä tänne itseni vuoksi, vaan teidän tähtenne. Olkaa hyvä ja istukaa. Minun täytyy tehdä teille hiukan arkaluontoinen kysymys. Onko teillä ketään vihollista täällä Tukholmassa?

— Ehkä — vastasi Paul.

— Siinä tapauksessa on niinkuin olen aavistanut. Se ei voi olla kukaan muu kuin veljenne.

— Ah, madame. Minun täytyy tunnustaa teille että olen kovin levoton. Olen juuri saanut nimettömän kehoituksen heti kiiruhtaa Solnan metsään, koska veljeni henki on vaarassa.

— Mitä sanotte? Nimettömän?… Näyttäkää, se ei voi olla muuta kuin silmukka siinä vehkeiden verkossa, johon teitä näytään ruvetun kietomaan. Kuulkaa, miksi olen pyytänyt teitä tänne. Niinkuin muistatte, oli hänen majesteettinsa toissapäivänä hyvin armollinen. Kun olitte mennyt, suvaitsi hän kysyä minulta paljon teistä, ja minä — minä en kuvaillut teitä aivan villipedoksi, sen voitte ymmärtää. Mitä voin tehdä nuoren miehen eduksi? — hänen majesteettinsa vihdoin kysyi. Sire, sanoin minä, antakaa hänelle tilaisuutta osoittaa, mihin hän kelpaa. Antakaa hänelle jokin pieni toimi teidän majesteettinne läheisyydessä… Mats si, sanoi kuningas hienosti hymyillen, luuletteko, että häntä voisi miellyttää kamarijunkkarin arvo? Sitä rohkenen epäillä, vastasin minä, mutta pieni yksityissihteerin virka, luulen ma, sopisi hänelle paremmin, vaikkei hän saisikaan muuta tehtävää kuin kirjoittaa osoitteita teidän majesteettinne kirjeisiin…. Hän saapi sen, virkkoi kuningas, ja teidän edesvastuullanne, madame, sillä ainoa paikka, mikä minulla on avoinna, on juuri salaista kirjeenvaihtoani varten. Onko hän fidéle ja discret?… Niinkuin hauta, vastasin niinä. Hyvä on, sanoi kuningas.

— Mutta, madame…

— Ei mitään muttia. Teidän tulee tietää, hyvä Bertelsköld, että semmoisesta paikasta on tie aina avoinna mihin muuhun paikkaan tahansa. Ei mikään estä teitä muutamain kuukausien kuluttua pyytämästä kaartinupseerin valtakirjaa, ja se sopii teille paremmin. Minä ajattelin sitä heti, mutta katsoin paremmaksi, että saatte miettimisen aikaa.

— Kuinka voin kiittää teitä niin paljosta hyvyydestä?

— Siten, että kuulette, mitä sanon teille, ettekä näytä siltä kuin olisitte ajatuksinenne kuussa. Lyhyesti sanoen: paikka oli jo melkein teidän, kun minä tanssiaisissa leskikuningattaren luona sain kuulla jonkun panetelleen teitä hänen majesteetilleen. Oli kerrottu kuninkaalle, että olitte jonkin sanomattoman ilkeän kujeen vuoksi ajettu pois yliopistosta jossakin Liivinmaalla tai Suomessa, en muista oikein missä; sanalla sanoen, että olette hyvin indiscret ja epäluotettava henkilö. Onnettomuudeksi ei hänen majesteettinsa enää ollut tanssiaisissa ja tänään puolenpäivän aikana hän matkusti Ekolsundiin. Teidän tulee siis hetimmiten rientää hoviin ja pyytää yksityistä puheillepääsyä; olen toiminut niin, että saatte sen. Siellä selitätte peittelemättä karkoituksenne syyn, joka ei voi olla häpeällinen. Hänen majesteettiansa on ennakolta valmistettu, hän on kuuleva teitä lempeästi, hän on antava teille tämän luottamustoimen, joka kiinnittää teidät joka päivä hänen seuraansa, ja onnenne on valmis.

— Mutta minä en voi mennä hoviin nyt. Unhotatte veljeni…

— Ah, veljenne! Ja millä hän on ansainnut sen, että häntä nyt muistatte?

27. JUONIA JA HÄMÄHÄKINVERKKOJA.

— Jos olisitte minun asemassani, — virkkoi Paul, — olen varma siitä, että sydämenne heti sanoisi teille, mitä teidän olisi tekeminen. Isäni kärsii onnettomasta eripuraisuudestamme ja käskee minua sopimaan. Äitini … niin, miksi salaisin teiltä aavistukseni? Nimetön kehoitus tulee ehkä äidiltäni.

— Ja te luulette, että äitinne käskisi teidän pelastaa verivihollisensa!

— Juuri siitä hänet tunnen, madame. Falkbyhyn on tullut kirje äidiltäni. Joko hän on täällä tai on hänellä täällä joku tuttava.

— Ei, hyvä kreivi, — jatkoi markiisitar hetken mietittyään, — olette kovin tottumaton vehkeilijäin korttikonsteihin. Se henkilö, joka on kehoituksen kirjoittanut, tietää luultavasti varsin hyvin, että hänen majesteettinsa puolen päivän aikana lähtee kaupungista, ettei teille tule tilaisuutta puolustaa itseänne ja että kadehdittava paikka, joka oli teille aiottu, sill'aikaa annetaan toiselle. Ehtiäksenne Solnaan, jossa teitä kyllä osataan viivyttää, ja sieltä takaisin tarvitsette vähintään kaksi tuntia. Kun palaatte, on kuningas poissa ja onnenne mennyt. Kas, siinä syy, miksi teille on lähetetty tuo kavala kirje.

— Suotteko minun käyttää vaunujanne ja hevosianne?

— Mielelläni. Mutta minä vakuutan, että todella pahastun teihin, jos olette niin itsepäinen, että ylenkatsotte hyvän neuvon. Älkää menkö Solnaan, vaan suoraan hoviin, ja sitten vasta, kun olette paljastanut sen hävyttömän parjauksen, joka on laskettu kuin ruutimiinaksi onnenne alle, voitte matkustaa, mihin tahdotte.

Ja markiisitar tarttui häntä käteen ja katseli häntä niin rukoilevasti, niin hurmaavasti, että se olisi voinut saada kardinaalinkin luopioksi.

— Ei, madame, — vastasi Paul. Lisätkää hyvyyttänne antamalla anteeksi tottelemattomuuteni. Koetan sovittaa sitä koko elinaikani.

— Bertelsköld, minä pyydän teitä kaiken pyhän nimessä, tehkää se minun tähteni, jos ette itsenne — älkää menkö Solnaan! Menkää hoviin!

— Onko teillä muuta käskettävää?

— Kuinka? Te menette?

— Jos viivyn kauemmin, en täytä velvollisuuttani. Te, joka niin hyvin ymmärrätte naisen sydämen, oppikaa, madame, myös ymmärtämään miehen sydän.

Paul syöksyi ulos. Markiisitar Egmont nousi ylös kalpeana vihasta ja soitti kamarineitsyttänsä. — Babette, — sanoi hän, — kun kreivi palaa, en ota häntä vastaan.

— Mutta jos hän tulee pieniä portaita? … kysyi tyttö, vetäen huulensa kurttuun.

— Ei, ei, ei, sanon minä. Häntä ei millään ehdolla oteta vastaan. Hän on kiittämätön…

— Mutta jos hän katuu?… Jos hän ampuu itsensä kuoliaaksi? Hän voi tehdä vaikka mitä … ja hän on kaunis silloin, kun hän on raju, — jatkoi Babette, johon kauniit miehet vaikuttivat yhtä paljon kuin kauniit kultarahat.

— Mene, minä tahdon olla yksin!

Babette meni. — Sieltäpäinkö nyt tuuli puhaltaa? — mutisi hän mennessään. — No, pieni riita silloin tällöin tuottaa vain vaihtelua. Mutta olenpa talonpoikaispiika, ellen saa vastakäskyä tunnin kuluessa… Nyt jo? Vai niin.

Kello soi.

— Babette, ottiko kreivi vaununi?

— Otti, teidän armonne. Hän oli tosiaankin siksi hävytön.

— Minä hänelle ne tarjosin. Hän tulee varmaan takaisin, mutta sinä voit sanoa hänelle, että juuri läksin ratsastamaan.

— Ja jos hän tulee illalla?

— Niin en ole kotona.

— Mutta jos hän tulee huomenna?

— Olet sietämätön. Huomenna saamme nähdä.

Babette meni, mutta ei ollut vielä ehtinyt sulkea ovea, kun kello soi kolmannen kerran.

— Olen tänä iltana kotona. Mutta voit sanoa hänelle, että olen hyvin pahoillani.

— Pitääkö minun palauttaa hänet, jos hän tulee jo aamupäivällä?

— Sinä sen takiainen! No, tulkoon hän sitten. Mutta isoja portaita, ymmärräthän?

— Tapahtukoon niin, teidän armonne.

— Odota… En ota vastaan ketään muita tänään. Pääni on kipeä.

— Minusta ei teidän armonne koskaan ole ollut niin kukoistavan näköinen kuin nyt.

— Totteletko?

— Teidän armonne käsky täytetään täsmälleen.

— Mene tiehesi.

Babette katosi. — No, tiesinhän sen, — napisi vallaton palvelija, nyrpistäen nykeröä nenäänsä. Se oli yhtä varmaa kuin päivänpaiste ukkossateen jäljestä.

Meidän tulee nyt kuitenkin hetkeksi jättää markiisitar Egmont yksin rakastettavien oikkujensa kanssa, astuaksemme erääseen toiseen muhkeaan Kuningattarenkadun varrella olevaan huoneistoon, jossa kreivi Bernhard Bertelsköld samana aamuna istui silmäillen kirjeitä, jotka näyttivät erityisesti herättävän hänen huomiotaan.

— Asia numero yksi, — puheli hän itsekseen järjestäessään kirjeitä. — Kuta enemmän sitä ajattelen, sitä luonnollisemmalta, sitä välttämättömämmältä minusta tuntuu, että isäni nai neiti Sjöbladin. Ainoastaan siten saadaan madamen kaikki toiveet ainaiseksi raukeamaan. Hän pitää itseänsä välttämättömästi tarpeellisena, hän odottaa, että polvillamme pyydämme häntä palaamaan. Tietysti hän odottaa, että hänet silloin kutsutaan takaisin niin loistavasti, että se antaa hänelle täyden tyydytyksen. Mutta hän pettyy. Pidämme huolta siitä, että heidän välinsä rikotaan niin, ettei sitä enää voida korjata, ja se tapahtuu parhaiten kuuluttamalla häntä Posttidningissä. Eihän ole hauskaa julkaista nimeämme lehdissä, mutta mitäpä emme tekisi isämme onnen vuoksi. Tullaan vielä ihmettelemäänkin uhrautuvaisuuttani. Vaikeaa, ehkä mahdotontakin on saada mon cher papa niin ratkaisevaan tekoon. Minä tunnen hänet; ei tarvita muuta, kuin että Vera vetistelee tai Paul deklamoi, niin hän jo heltyy. Sentähden on parasta, että minä astun ratkaisevan askelen. Hän on nostava melun, se on selvä asia, mutta hän on mukautuva siihen, mitä ei enää voida muuttaa. Siis tämmöinen ilmoitus:

"Koska vaimoni Ester, syntyisin Larsson", — täytyy panna: vaimoni, — "tuntemattomalla tavalla on lähtenyt asunnostani eikä ole tunnettua, missä hän nykyjään oleilee" — oleilee, se on hyvä! — "niin häntä, Ester Larssonia, täten laillisesti kehoitetaan vuoden ja yön kuluessa saapumaan luokseni yhdyselämään, muussa tapauksessa", — muussa tapauksessa olisi harmillista, jos hän palaisi näin tilattaessa, — "muussa tapauksessa menen minä uusiin naimisiin. Falkby 6 p:nä huhtikuuta 1772. Kaarle Viktor Bertel…" kynä ei anna mustetta! — "Bertelsköld; kreivi, kenraalimajuri ja Kunink. Miekka-ritarikunnan, Kunink. Tanskan Dannebrogin ritarikunnan ja Keis. Venäjän Pyhän Annan ritarikunnan ensimmäisen luokan ritari."

— Kas niin, nyt on kaikki järjestetty. Avis au lecteur. Niinkuin kaikissa hyvissä ilveilyissä, on toisen näytöksen lopussa alku seuraavan sisällykseen. José!

— Sennor!

— Tämän paperin viet tänään Posttidningin painoon ja sanot, että se otetaan huomispäivän numeroon.

— Se tapahtuu, sennor.

— Asia numero kaksi, — jatkoi kreivi Bertelsköld. — Siinä tapauksessa, että herra veljeni voisi tunkeutua hänen majesteettinsa suosioon sittenkin, vaikka olen levitellyt huhuja hänen arvokkaasta entisyydestään, on tarpeellista kreivi Schefferin välityksellä antaa ajoissa hänen majesteetillensa tieto huomispäivän ilmoituksesta. Armollisella kuninkaallamme on, vaikkakin hän teeskentelee paljon aatelittomien edessä, hyvin hieno nenä vainutessaan puhdasveristä aatelia ja vielä suurempi kauhu kaikkea julkista häväistystä kohtaan. Merci, mon genie! Tämä ilmoitus on kuin hevonen shakkilaudalla: se lyö vinoon, mutta se lyö joka haaralle ja hyppää, jos tarvitaan, itse kuninkaankin yli… José!

— Sennor!

— Tämän kirjeen viet valtioneuvoston jäsenelle, Schefferille.

— Se tapahtuu, sennor!

— Asia numero kolme. Nyt on teidän vuoronne, armollinen markiisittareni! Minulla on tässä suunnitelma, joka toivoakseni on tuottava teille odottamatonta huvia. Kas näin: "Kuinka kauan pitää rehellisten ruotsalaisten antaa ulkomaalaisten Tartuffien", — ei, se ei kelpaa, kielen tulee olla lukijain mukaan, siis törkeää kuin teurastajan koiran haukunta. — "Kuinka kauan pitää rehellisten ruotsalaisten sietää, että ulkomaalaiset konnat, kujeilijat ja irstas roskaväki, joka lihottaa itseään rehellisen kansan hiellä ja verellä, hutiloivat maan onnen kanssa? Hyvin tunnetaan eräs K——kadun varrella oleva huonomaineinen talo, jossa joka ilta häpeämättömyys levittelee riikinkukon pyrstöään kuninkaallisen armon päiväpaisteessa ja jossa pahe herkuttelee itkevän hyveen verisillä kyynelillä". — Hyvä, tuota lukiessaan roskaväki varmaankin alkaa nyyhkiä. — "Tunnetaan myös eräs ylevä patarouva, joka nimittää itseään Mark——r E——t ja joka kertoo jokaiselle, joka vain viitsii kuunnella, että kaikki ruotsalaiset ovat tyhmempiä kuin teurassonnit, minkä hän sitovasti todistaa sillä, että hän nyt yli puolen vuotta on heitä niin sanoaksemme potkinut portaista alas. Tiedetään myös, että mainittu patarouva, jolla on hyvä silmä ruutukuninkaaseen, ennen tänne tuloaan on ollut kehruuhuoneen prinsessana ja antanut houkutella itsensä kunnioittamaan" — kunnioittamaan se on makkarantekijäin kirjoitustapaa — "Ruotsia läsnäolollaan sillä ehdolla, että hän täällä saa kantaa kolmenkymmenentuhannen riksin suuruisen" — se on liian vähän — "viidenkymmenen tuhannen riksin suuruisen eläkkeen, opettaaksensa meitä, tyhmiä koneja, tekemään askeltemppuja uusimman muodin mukaan. Hänellä on nykyjään kaksikymmentäneljä — olkoon kaksikymmentäyhdeksän — tiettyä rakastajaa, jotka vehkeilevät hänen puolestaan ritarihuoneessa kukistaakseen aatelittomat säädyt, jonka jälkeen mainittu patarouva koroitetaan valttiässäksi ja hallitsee valtakuntaa Nälkäisen Revon kanssa. Kuinka kauan pitää rehellisten ruotsalaisten" jne. — Lisätkäämme loppuun hieno kehoitus, että kansa itse kostakoon hyveittensä ja oikeuksiensa puolesta, joita niin hävyttömästi tallataan. José!

— Sennor!

— Tämän paperin sinä viet sanomalehti Riksfiskalenin toimittajalle ja sanot terveisiä minulta, että hän julkaisee sen nimettömänä ja ensi tilassa. Sano hänelle, että sovittu summa tulee tällä kertaa olemaan kaksinkertainen.

— Se tapahtuu, sennor.

28. ASIA NUMERO VIISI.

— Asia numero neljä, — jatkoi kreivi Bernhard. — Neuvoskunta on miltei pantu viralta, kiitos olkoon sen pienen kolahduksen, jonka aatelittomain ylpeys sai kädestäni. Tuo niin sanottu isänmaa on pelastettu ja tuo niin sanottu vapaus voi olla tyytyväinen. Tähän sameaan veteen on moni kalastaja verkkonsa heittävä. Älykkäin ja rohkein tulee saamaa suurimmat kalat. Tiedän yhden, joka on älykäs, mutta ei ole rohkea ja se on armollinen hallitsijamme näyttelijäneleineen. Tunnen toisia, jotka ovat rohkeita, mutta eivät älykkäitä ja niitä on Svenska Bottenin ritarillinen johtaja. — Ah! Olinpa unohtaa, että meidän tuli tavata toisemme Solnassa ja kello on jo 9. Se on siis asia numero viisi; kello 11:n aikana lienee siitä päästy ja silloin on maailmassa yksi narri vähemmän tai kaksi narria enemmän, jotka menevät syömään päivällistä, kun ensin ovat hiukan jaloitelleet. Koko tämä narripeli tapahtuu ainoastaan numero neljän sulkumerkkien välissä. Mitä siihen asiaan tulee, tiedän yhden, joka on sekä älykäs että rohkea; voitto ei siis voi olla epätietoinen. Neuvoksen arvo — ça n'est plus mon grade. Mutta ettei mitään keinoa jätettäisi käyttämättä, on tässä vielä asia numero kuusi.

Kreivi Bernhard haki käsiinsä joitakin vanhoja ja kellastuneita muistiinpanoja ja vertaili niitä juuri äsken tulleeseen kirjeeseen. Melkein kamala ilme vaihteli hänen kasvoillaan vuorotellen hänen tavallisen ivahymynsä kanssa, joka nyt miltei alinomaa asui hänen huulillaan.

— En tosiaankaan tiedä, — jatkoi hän, — oliko isäni setä, kreivi Torsten Bertelsköld, niin hienon kavala valtiomies kuin hän on olevinaan näissä salaisissa muistiinpanoissaan; mutta se ainakin on varmaa, että hän oli taikauskonsa ja vilkkaan mielikuvituksensa uhri. Millä naurettavalla taikauskoisuudella hän puhuukaan tuosta sormuksesta, jonka avulla hän luuli saavuttavansa kaiken maallisen onnen, kunnian ja vallan! Ja mitä vaivaa hän onkaan nähnyt sepittäessään kaikista noista ihmeistä tuota legendaa, joka voisi olla kunniaksi kapusiinimunkinkin kekseliäisyydelle. Muistiinpanot päättyvät himmeällä viittauksella toiveista niin rohkeista, että pienet ministeritoiveeni niihin verraten ovat kuin koulupojan korttirakennukset. Mutta kas täällä laidassa on muistiinpano toisen käden tekemä: "menetetty väärän valan takia Flintan leskelle…" Flinta? Luultavasti sama piikivi,[17] joka sai emintimäni säkenöimään; olipa hyvä, että muistin tuon vanhan noidan…

— Enkä kuitenkaan voi kieltää, — jatkoi kreivi vähän mietittyään, — että rakkaan isosetäni legenda on minussa herättänyt jonkinmoista uteliaisuutta. Olisipa par curiosité aika hauskaa omistaa pieni osa monopolia siihen kauppatavaraan, joka käy parhaiten kaupaksi. Mikä naurettava päähänpisto tutkituttaa tuon vanhan kuparipalasen vaiheita! Ystävämme Ljung näkyy olleen sen viimeinen omistaja. Tässä hän minulle kirjoittaa, että sormus on häneltä varastettu kaksikymmentä vuotta sitten. Hän on minun pyynnöstäni turhaan kuuluttanut sitä kirkoissa perheaarteena ja neuvoo minua olemaan huolimatta mitään tuosta vanhasta taikauskosta, joka vain on tehnyt ihmisiä hulluiksi. Neuvoskunta on epäilemättä hyvin älykäs, mutta … eikö täällä ole yhtään onnen tiettyä suosikkia, jolta voisin vaatia laillisen perintöni? Neljännestä yli yhdeksän. Onpa aika suorittaa asia numero viisi.

Kreivi Bernhard otti esille pari kullattua pistoolia, joita Espanjan kuninkaan vaakuna koristi, tarkasteli niitä huolellisesti, muutti uutta piitä lukkoihin, pisti ne pitkän, nahkakauluksisen päällystakkinsa taskuun, astui odottaviin vaunuihinsa ja käski kuskin ajaan Solnaan.

Luoteiseen päin Tukholmasta, siinä hiljaisessa maaseudussa, jossa nyt Choraeus lepää lähellä vanhankirkon muuria ja jonne harvoin kaiku kaupungin hälinästä tunkee, oli kevätaurinko jo sulattanut lumen, ja ensimmäiset leivoset visertelivät korkealla sinisessä avaruudessa. Länteenpäin kirkosta oli pieni männikkö ja sen vieressä talonpoikaistalo, jonne kunnon tukholmalaiset kesäisin tulivat lapsineen ja joukkoineen syömään viilipyttyä tai makeita, virvoittavia mansikoita; mutta nyt kelirikon aikana oli seutu niin alakuloisen näköinen, että tuskin sopivampaa paikkaa voi valita senkaltaisille asioille kuin "numero viisi", jotka olivat aatelin jokapäiväistä ajanviettoa, mutta joihin ylhäisaatelinen kreivi Bertelsköld näkyi niin vähän huomiota kiinnittävän.

Molemmat taistelevat tulivat paikalle kellon juuri kymmentä lyödessä, parooni Sprengtporten avustajansa kapteeni Wagenfeltin seuraamana. Ei leivojen liverrys, ei iloinen päivänpaiste eikä luonnon kevättunnelma näyttänyt tekevän näihin herroihin vähintäkään vaikutusta. He tervehtivät toisiaan kohteliaasti, mutta kylmäkiskoisesti, ja paikka mitattiin männikön juureen, sata askelta talonpoikaistalosta, jonka asukkaat olivat niin tottuneet tämmöisiin vieraisiin, että heitä tuskin sivumennenkään silmäilivät.

Neljäs henkilö kuitenkin vielä puuttui. Bertelsköldin avustaja, auditööri Hägerflycht, joka oli luvannut saapua määrätyllä ajalla, viipyi vielä.

Herrat kävivät kärsimättömiksi. — Avustajanne, herra kreivi, näkyy unohtuneen eineelle, — virkkoi Sprengtporten.

— Hän luultavasti tarkistaa neuvoskunnan viraltapanopöytäkirjaa, — vastasi Bertelsköld, viitaten pisteliäästi heidän riitansa aiheeseen. — Se ei estä meitä suorittamasta asiaa, jos kapteeni Wagenfelt tahtoo olla hyvä ja auttaa meitä molempia.

— Ei, herra kreivi, sellaista kohteliaisuutta en voi ottaa vastaan, — vastasi vastustaja. — Sallitteko minun tarjota lasillisen madeiraa odottaessamme? — Ja hän otti taskustaan matkapullon, jonka ruuvitulppaa sopi käyttää pikarina.

— Varsin kernaasti, — vastasi Bertelsköld, sillä kevättuuli puhalsi kylmästi kaupungista päin ja Jaakopin kirkontornin kello kuului lyövän puolta yhtätoista.

— Sanotaan, että herra kreivillä on Ruotsin parhaat pistoolit, — virkkoi taas Sprengtporten. — Ammummeko ajan kuluksi pilkkaan?

— Jos paroonia huvittaa. Minulla oli onni eräällä metsästysmatkalla Aranjuezissa ampua villisika, joka oli käynyt Espanjan infantin kimppuun, ja hänen korkeutensa suvaitsi lahjoittaa minulle nämä pistoolit muistoksi vähäisestä palveluksestani. Niillä tosiaankin osuu aika hyvin. Kas tuolla…

Varpunen pyrähti lentoon läheiseltä aidalta. Laukaus pamahti, ja siivekäs Solnan metsän asukas putosi pää murskana maahan.

— Bravo! Hyvin osattu, kreivi hyvä! — huudahti Sprengtporten. — Espanjan infantti ei olisi paremmin ampunut. En tosiaankaan tiedä, uskallanko enää kilpailla, mutta ehkä saan kuitenkin pyytää kapteeni Wagenfeltia pitämään tätä louisdoria peukalon ja keskisormen välissä. Niin, olkaa levollinen, minä vastaan sormistanne!

Kapteeni epäili hetkisen, mutta nähdessään Bertelsköldin ivallisen katseen, hän tarttui vastahakoisesti kultarahaan ja asettui kahdeksan askelen päähän.

— Ei, viisitoista, olkaa hyvä, — nyökäytti parooni hymyillen päätään. — Sehän on tämänpäiväisen taistelun välimatka.

Ja melkein tähtäämättä hän kohotti pistoolin. Samassa tuprahti kevyt sininen savu sen piipusta, ja kultaraha löytyi vähän matkan päästä maasta kuulan litistämänä. Sprengtportenia taitavampaa ampujaa oli siihen aikaan tuskin olemassa.

— Minä annan herra paroonille takaisin kohteliaisuutenne, — virkkoi Bertelsköld kylmästi. — Tämä laukaus olisi palkittava sotamarsalkan sauvalla. Herra parooni suvainnee kuitenkin, ettei avustajani selittämätön viipyminen estä meitä alkamasta. Aikani on täpärällä.

— Minun myöskin. Mutta enhän voi teitä tappaa ilman laillisia todistajia, herra kreivi.

— Minä puolestani en vähääkään häikäile tappamasta teitä, herra parooni!

— Tuollahan Hägerflycht vihdoinkin tulee! — huusi kapteeni Wagenfelt, osoittaen vaunuja, jotka uupuneiden hevosten vetäminä verkalleen lähenivät huonoa tietä myöten.

— Ei se ole hän, — virkkoi Bertelsköld, — se on joku vieras.

Vieras tuli lähemmäksi, ja vaunuista hyppäsi kiireisesti mustiinpuettu nuorukainen. Se oli Paul Bertelsköld.

— Ah, tämähän sopii mainiosti! Tuossa on herra kreivi, veljenne, joka tarjoutuu avustajaksenne.

— Kenenkä luvalla olette täällä? — huudahti kreivi Bernhard vihasta kalveten. — Menkää heti tiehenne! — Paul ei ollut kuulevinaan näitä sanoja tai hän ei huolinut niihin vastata. Hän kääntyi kohteliaasti tervehtien parooni Sprengtportenin puoleen ja sanoi:

— Sallikaa, herra parooni, minun ensiksi taistella kanssanne.

— Oletteko hullu, herra? Mistä perhanasta me taistelisimme?

— Ei mistään. Mutta minä uudistan kuitenkin pyyntöni.

— Kuulkaa, hyvä ystäväni, kello on tuossa paikassa yksitoista, eikä meillä ole aikaa kuluttaa päiväämme lastenloruihin. Olkaa hyvä ja mitatkaa paikka kapteeni Wagenfeltin kanssa ja asettukaa sitten paikallenne veljenne avustajaksi.

— Herra parooni, — jatkoi Paul, — minä en ole mikään lapsi, jota voitte möröillä peloitella, ja minä julistan, että jos aiotte tapella Bernhard Bertelsköldin kanssa, niin täytyy teidän ensin tapella minun kansani. Jos kieltäydytte, niin julistan teidät näiden herrain läsnäollessa roistoksi ja raukaksi.

— Huuti, herra! Kuulkaahan vain tuota maitopartaa! — virkkoi Sprengtporten, puoleksi vihoissaan, puoleksi hymyillen. — Hänhän puhuu kuin vanha mies. Onko teillä sitten niin suuri halu ammuttaa itsenne kuoliaaksi, nuori herra?

— Se on yhdentekevää. Tahdon tapella kanssanne.

— Mitä sanotte, herra kreivi, tästä ehdotuksesta? Teillä on epäilemättä vanhempi oikeus tulla ammutuksi. Teidän on siis joko suostuminen tai kieltäytyminen.

— Minä vastaan, että poika on hullu ja että se, joka pyytämättä sekaantuu kunnia-asiaan, ansaitsee, että ajatamme hänet pois lakeijoillamme. Mutta koska avustajani vielä viipyy, suon herra paroonille täyden vapauden toimittaa hänet täältä, niinkuin parhaaksi näette.

— Minä kiitän teitä, — virkkoi Paul. — Ehkä saan pyytää kreivi Bertelsköldiä olemaan avustajani. Minä teen sitten teille saman palveluksen, jos voin.

— Kuulkaa nyt, hyvät herrat, — huudahti parooni silminnähtävästi kummastuksissaan, — olenko kuullut väärin vai eivätkö herrat olekaan veljeksiä?

29. ASIAN "NUMERO VIISI" LOPPU.

Olenko kuullut väärin? Eivätkö herrat olekaan veljeksiä?

Tämä kysymys koski Paul Bertelsköldiin, hän astui neljä askelta eteenpäin, läheni kreivi Bernhardia ja tarjosi hänelle kätensä, sanallakaan ilmaisematta niitä tunteita, jotka riehuivat hänen rinnassaan.

— Veljenne tarjoo teille kätensä, herra kreivi, — virkkoi Sprengtporten.

— Niin, mitäpä voimme tehdä noille tyhmille aatelispenikoille? — sanoi kreivi Bernhard Wagenfeltille, tekeytyen tietämättömäksi siitä epäitsekkäästä sovinnon tarjouksesta, jonka Paul hänelle teki. — Parasta lähettää heidät kotiin ja pyytää isää antamaan heille vitsaa.

Paul veti takaisin kätensä ja sanoi Sprengtportenille:

— Herra eversti ampuu ensiksi.

— No, koska kerran olette elämään kyllästynyt, niin à la bonheur. Mutta en ota mitään etua, vaan ehdotan, että ammumme yht'aikaa. Voitte luottaa minun pistooleihini: toinen ei koskaan petä, kun toinen laukeaa; ne kaksi ovat veljeksiä!

Avustajat mittasivat paikan; sitä ystävän palvelusta ei kreivi Bernhard voinut kieltää veljeltään. Jaettiin tasan tuuli ja aurinko; sovittiin siitä, että taistelevat kahdenkymmenen askelen päästä lähenisivät toisiaan ja viidentoista askelen päästä ampuisivat kumpikin yht'aikaa.

Niin tapahtui, merkki annettiin, ja aina tarkat aseet pamahtivat niin yht'aikaa, että olisi luullut kuulleensa vain yhden laukauksen.

Paul oli seisonut lähellä erästä mäntyä. Kun savu haihtui, nähtiin hänen horjuen tapailevan puun runkoa.

— Lihashaava! — Yksi ylimääräinen kotletti vasemmassa lapaluussa. Ei se mitään, paranee parissa viikossa! — huudahti parooni Sprengtporten iloisesti kiiruhtaessaan esiin, sillä hän oli tottunut arvaamaan täsmälleen, mihin kuula sattuisi.

— Ei se mitään, — sanoi Paul. Samassa hänen poskensa kalpenivat, ja hän vaipui maahan; hänen voimaton kätensä liukui alas puunrunkoa myöten.

Kaksi herroista riensi Paulin luo; kolmas seisoi liikkumatonna. Kuula oli sattunut melkein siihen paikkaan, johon se oli tähdätty, ainoastaan puolen tuumaa alemma, ja tämä puoli tuumaa teki "kotletin" lapaluussa varsin arveluttavaksi.

— Sepä oli perhanaa, — virkkoi Sprengtporten. — Aurinko sittenkin huikaisi hiukan silmiäni. Tahdotteko olla hyvä, herra kapteeni, ja hankkia nuorelle miehelle hoitoa tuossa talossa, kunnes ehdin toimittaa lääkärin. Minä itse tarvitsen nyt räätälin sekä takkini että nahkani kiinni kuromiseksi, mutta kas tässä side, joka minulla on aina mukanani. Ja hän näytti verta vuotavan oikean kätensä, jonka päältä Paulin kuula oli ratkonut hihan kyynärpäästä aina hartioihin niin taitavasti, etteivät mitkään sakset olisi voineet tehdä sitä sen paremmin.

— Mikä onnettomuus! Olette haavoittunut, hyvä parooni! — huudahti nyt kreivi Bernhard, joka tähän saakka ei ollut ilmaissut mitään osanottoa.

— Niin, — vastasi toinen, — tällä kertaa täytyy teidän, herra kreivi, suoda minulle anteeksi, etten voi upottaa kuulaa otsaanne, mihin minulla tuntuu tulevan sitä enemmän halua, kuta enemmän olen saanut tutustua teihin. Niinkuin näette, en nyt voi asetta liikuttaa. Saatte siis kiittää veljeänne hengestänne, jonka edestä hän ehkä on uhrannut omansa. Herrat olivat kuitenkin veljeksiä, näen mä.

— Pyydän teitä muistamaan, että tilimme on vain lykätty eikä päätetty! — virkkoi kreivi Bernhard synkästi.

— Sitä toivon minäkin, jos on vähänkään jumalallista oikeutta olemassa, — vastasi Sprengtporten. — Miksi luulette, että tuo nuori mies, teidän veljenne, jonka toissapäivänä näin ensi kerran ja jonka kanssa en ole vaihtanut poikkipuolista sanaa, haki meidät käsiinsä ja lensi kuin ampiainen silmilleni? Tuo ei ole juuri tavallista, herra kreivi, sillä huhut entisistä kaksintaisteluistani pitävät kummallisella voimalla syöpäläisiä ulohtaalla. Mutta tahdon vaihtaa miekkani kuorimattomaan porkkanaan ja aatelisen nimeni mustalaisen papinkirjaan, jos ei tämä nuori narri tullut juuri teidän vuoksenne vaatimaan etusijaa. Ja kuitenkin, kun hän tarjosi teille kättä, ette ollut häntä näkevinänne. Hyi, herra kreivi, se ei ollut jalosti tehty! Vaikka veli olisi kuinka pahasti tahansa veljeä vastaan rikkonut, ryöstänyt rakastajani, hutiloinut perintöni, solvannut kunniaani, ja jos mahdollista, tappanut yhteisen isämme tai yhteisen äitimme — niin pahasti ei voi luonto erehtyä, että teillä kahdella voisi olla sama isä ja äiti — ja jos hän kuitenkin tulisi luokseni tämmöisenä hetkenä, kun ei kumpikaan tiedä, kuka elää seuraavana hetkenä — ja jos hän tulisi pelastaaksensa henkeni tarjoamalla omansa — ja ojentaisi minulle kätensä semmoisena hetkenä — ei, herra kreivi, jos minä semmoisena hetkenä kieltäytyisin tarttumasta häntä käteen, silloin en enää ikinä ilkeäisi katsoa rehellistä ihmistä silmiin ja katsoisin olevani pyyhitty kuin häpeäpilkku pois ihmissuvusta, jonka pyhimpiä käskyjä olen tallannut kuin ihmissyöjä jalkojeni alle!… Siinä teille hyvästini, teille, joka olette olevinanne kreivi, mutta jolla ei ole suonissanne niin paljon jaloa verta kuin huonoimmalla kuormarengilläni ja joka ette Espanjanmatkallanne ole oppinut muuta kuin ylpeyttä, vehkeitä, tikarin käyttämistä ja verikostoa ja ehkä myöskin kaikkien näitten verrattomien ominaisuuksien kruununa taidon poimutella vaippaanne niin, että näytätte ryövärijohtajalta … pitäkää huolta tästä nuoresta miehestä, Wagenfelt! Lähetän heti tänne vaununi ja lääkärin.

Sen sanottuaan käänsi parooni Sprengtporten ylenkatseellisesti selkänsä vastustajalleen ja palasi takaisin kaupunkiin, hyräillen mielisäveltään oopperasta "Zenaïde", samalla kun Bernhard Bertelsköld aivan välinpitämättömän näköisenä seurasi häntä vaunuissaan muutaman askelen jäljempänä. Paul vietiin talonpoikaistupaan, jossa kapteeni Wagenfelt tarkasteli haavaa ja huomasi kuulan kulkeneen oikean keuhkon liepeen läpi tai ainakin hyvin sen läheltä. Verenvuoto oli runsas ja sitä oli miltei mahdoton saada taukoamaan.

Tuvassa oli ainoastaan vanhanpuoleinen pariskunta lastenlapsineen ja keski-ikäinen nainen, joka vierasten sisään astuessa istui lukemassa ääneen.

— Tuon paikkaisi Östanlidin muori kyllä niin, että pysyisi, sillä muuten hän vuotaa verensä kuiviin puolisiin mennessä, — arveli ukko, päätään pudistaen.

Nämä sanat kuultuaan nosti lukeva nainen hitaasti silmänsä kirjasta, pani hyvin huolellisesti kirjan kiinni ja läheni haavoitettua, vielä tiedotonta nuorukaista. — Tahdotteko antaa hänet minun hoitooni? — kysyi nainen ja vastausta odottamatta hän sysäsi muut syrjään.

— Muori korjaa elukoita ja muita ihmisiä, — virkkoi ukko yhtä arvokkaasti kuin collegium medicum silloin, kun se antaa todistuksen jollekin kamarijääkärille tai saippuankeittäjälle. — Herra voi nyt mennä kaupunkiin joksikin tunniksi, jos tahtoo; kyllä muori vastaa siitä, että henki pojassa pysyy.

30. TOINENKIN KADONNUT.

Markiisitar Egmontin mielestä kului aika hirmuisen hitaasti. Kerta toisensa perästä hän soitti Babettea tiedustellakseen, oliko kukaan käynyt häntä kysymässä, oliko vaunut lähetetty takaisin, odottiko sanansaattaja alhaalla eteisessä ja tuhansia muita asioita, joilla malttamattomat ja ikävöivät ihmiset tavallisesti kiusaavat itseään ja muita. Babetten kunniaksi täytyy myöntää, että hän jotensakin taitavasti osasi vaihdella yksitoikkoisia vastauksia. Kerran hän sanoi: — Ei, madame! — Toisen kerran: — Oh, kyllä kai! — Sitten taas: — Kukahan se olisi ollut? — ja niskannakkaus säesti eri sanoja eri tavalla.

— Babette! — virkkoi markiisitar vihdoinkin; — minusta tuntuu kuin olisin kuullut vaunujen tulevan.

Babette meni ja palasi kertoen, että nuori kreivi oli lähettänyt vaunut takaisin Solnasta.

— Mene ja kysy kuskilta, ketä hän tapasi Solnassa.

— Rohkenin tiedustella sitä jo omasta puolestani, — vastasi Babette ilkamoisesti, — ja Andersson luulee tunteneensa eversti Sprengtportenin, mutta kahta muuta herraa hän ei tuntenut. He lienevät huvitelleet maaliinammunnalla.

— Käske Anderssonin taas valjastaa hevoset; minä tahdon heti lähteä ajelemaan; — sanoi markiisitar kalveten. Hän ymmärsi nyt kaikki ja hän vapisi ajatellessaan, miten taitava ampuja parooni Sprengtporten oli.

— Hevoset ovat väsyneet, madame!

— Anna sitten satuloida arapialaiseni.

Käskyä toteltiin, mutta se puolituntinen, joka kului ennenkuin markiisitar istui hevosensa selässä ja pääsi ratsupalvelijansa seuraamana ajamaan Kuningattarenkatua pitkin, ylös Kungsbackenia ja sitten ohi Rörstrandin Carlbergiin ja Solnaan päin, tämä puolituntinen tuntui hänestä pitemmältä kuin se kuukausi, joka oli kulunut matkalla Parisista.

Lähellä Carlbergia tuli häntä vastaan ratsastaja; se oli kapteeni Wagenfelt, joka palasi kaupunkiin aamiaiselle. Nuori ratsastajatar huomasi heti, että kapteeni oli hämillään, ja sen sijaan, että olisi häntä tervehdittyään antanut hänen mennä ohi, käänsi hän äkkiä hevosensa poikki tien keskeyttäen siten kapteenin matkan.

— Suokaa anteeksi, — sanoi hän, — joko kaikki on päättynyt, kun herra kapteeni tulee yksin takaisin?

— Kreivi Bertelsköld ja parooni Sprengtporten palasivat kaupunkiin jo noin tunti sitten.

— Vahingoittumattomina? Vastatkaa minulle suoraan, minä olen selvillä kaikesta ja jos en olisikaan, ei kapteenin onnistuisi johtaa minua harhaan.

— Siinä tapauksessa, — vastasi Wagenfelt kohteliaasti kumartaen, — voin rauhoittaa teidän armoanne sillä vakuutuksella, että kaikki oli vain leikkiä. Parooni Sprengtporten sai pienen naarmun oikeaan käteensä; se naarmu on ylihuomenna terve.

— Entä kreivi Bertelsköld?

— Hän ei ole saanut naarmuakaan nahkaansa, ellei hän mahdollisesti olisi ajanut kumoon kotimatkalla, sillä tällä kelillä on kaikki mahdollista.

Markiisitar silmäili tarkasti uteliaisuutensa uhria. — Parooni Sprengtporten ei tänään ole ollut onnellinen. Hän on haavoittunut, ja hänen vastustajansa on vahingoittumaton. Myöntäkää, herra kapteeni, että se on — kuinka sanoisin — vähemmän uskottavaa.

— Teidän armollanne tulee olemaan tilaisuus saada luotettavammat ilmoitukset kreivi Bertelsköldiltä itseltään, sillä ellen erehdy, palaavat hänen vaununsa ja hän itse tuolla kaupungista, — sanoi kapteeni koettaen taitavasti päästä pakoon, siinä kuitenkaan onnistumatta.

— Tunti sitten, sanotte, ajoi kreivi Bertelsköld Solnasta kaupunkiin ja nyt hän palaa kaupungista Solnaan. Selittäkää, herra kapteeni, miten hän niin yht'äkkiä on mieltynyt maalaiselämään.

— Hänellä lienee siihen jokin syy, jonka hän tuntee paremmin kuin minä.

— Missä on hänen veljensä, nuori Paul Bertelsköld?

— Teidän armollanne on erittäin kaunis hevonen. Mitä se on maksanut?

— Minä kysyn vielä kerran kapteenilta: missä on Paul Bertelsköld?

— Ja minä vastaan vielä kerran alamaisimmasti, että en koskaan ole nähnyt noin solakkaa algieriläistä.

Markiisitar veti esiin satulakotelosta pienen, mitä sievimmän, simpukan kuorilla koristellun tertserolin, viritti hanan ja käänsi piipun suun arapialaisen vilkuilevaa korvaa kohden.

— Hevoseni näkyy voittaneen herra kapteenin suosion — virkkoi hän sormiellen pistoolia. — Sallitteko, että teen teille pienen ehdotuksen. Joko sanotte minulle heti muitta mutkitta, missä on nuori mies, jonka herrat ovat tappaneet, tai minun Saladinini on tuossa tuokiossa makaava kuoliaana jalkainne juuressa. On siis teidän vallassanne, tahdotteko jättää minut jalkaisin maantietä kulkemaan…

Wagenfelt oli kahdella päällä. Hän tiesi varsin hyvin, että päättäväinen pieni ranskatar voi pitää sanansa, kun kerran oli saanut jotakin päähänsä.

— Jos teidän armonne ajaa edelleen Solnan kirkolle päin, niin näkyy kirkon länsipuolella pieni männikkö ja sen laidassa punaiseksi maalattu talonpoikaistupa. Mutta minä pyytämällä pyydän teidän armoanne…

— Onko hän kuollut?

— Ei vielä.

— Hyvä. Minä kiitän teitä Saladinini hengestä ja toivon teille onnellista matkaa, herra kapteeni.

Sen sanottuaan markiisitar Egmont väistyi kapteenin tieltä ja antoi arapialaisensa puhaltaa semmoiseen menoon kuin olisi sillä jalkojensa alla ollut erämaan polttava hiekka. Pian oli hän kadonnut Solnaan menevälle tielle.

— No, lempo vieköön! — huudahti kapteeni. — Mikä nainen! Kuinka ylpeä, kuinka miellyttävä! Olisinpa, kautta kunniani, valmis vaihtamaan paikkaa sen nuoren narrin kanssa ja ottamaan hänen kuulansa ruumiiseeni. Markiisitar on rakastunut häneen — hän on suorastaan hullu rakkaudesta. Ja kuitenkin — mikä nainen, mikä lumoojatar! Ei koko Ruotsissa ole hänen vertaistansa.

Hetken kuluttua oli markiisitar talonpoikaistalon luona, jätettyään läähättävän ratsupalvelijansa kauas jälkeensä. Hän astui tupaan. Vanha pariskunta oli yksin ja näytti kummastellen katselevan tätä uutta vierasta.

— Missä on se haavoitettu nuorukainen? — kysyi markiisitar kalpeana kuin kuihtunut ruusu, vaikka olisi luullut ratsastuksen saaneen hänen poskensa purppuranpunaisiksi.

Ukko pudisti päätään eikä ollut ymmärtävinään hänen murteellista ruotsiaan.

— Kas tässä, — jatkoi markiisitar ja heitti hänelle kukkaron, joka kilahti vanhaa puupöytää vasten. Viekää minut heti hänen luokseen; minä olen — hänen sisarensa.

— Nuori herra on, uskokaa minua, poissa; luultavasti ne olivat hänen sukulaisiaan, jotka hänet veivät, — vastasi ukko epäröiden, vaikka nähtävästi heltyen kukkaron sisällöstä.

— Mitä se tietää? Mitkä sukulaiset?

— Kas, siitä emme tulleet hullua hurskaammaksi. Heti kun kapteeni oli mennyt kaupunkiin syömään, sillä korkeat herrat ovat nälkäisiä kuin sudet aamusilla, ajoivat tänne vaunuromut ja veivät hänet tohtorin luo, kuulemma.

— Minnepäin?

— Maantietä.

— Minnepäin maantietä?

— Kas, siitä en saanut selvää.

Epäluuloinen ajatus välähti markiisittaren mieleen. Olisiko kreivi Bernhard…? Mutta tuossahan hän itse tuli; hän astui ovesta sisään. Hän oli kaupunkiin palatessaan ehtinyt ajatella, kuinka vahingoittaisi hänen arvoansa, jos tulisi tunnetuksi, että hän oli jättänyt veljensä semmoiseen tilaan, ja sen vuoksi hän kiiruhti Sprengtportenin edelle ja toi nyt itse, osoittaen veljellistä rakkautta, jota maailman täytyi ihmetellä, lääkärin Solnaan.

— Ystävyytenne tulee liian myöhään; Paul on kadonnut! — huudahti markiisitar.

— Kadonnut? Se on mahdotonta! — virkkoi kreivi Bernhard suuresti kummissaan — ja epämiellyttävästi.

— Te olette älykkäämpi kuin luulinkaan. Te olette itse toimituttanut hänet pois, ollaksenne varma hänen kuolemastaan, — vastasi markiisitar terävästi.

31. "AVIISIT" JA NIIDEN YLEISÖ.

Myssyjen porvarikerhossa istui moniaita arvoisia valtiopäivämiehiä savipiippujensa ja oluthaarikkainsa ääressä, tärkeitä asioita tuumien. He olivat juuri jakaneet avonaiset valtioneuvosten virat ja järjestäneet Puolan asiat, kun kyypparipoika astui sisään, päivän "aviisit" kädessä, ja kantoi niistä tavallisen saatavansa, kaksi äyriä hengeltä. "Aviisit" olivat silloin vielä lapsuutensa toivehikkaalla nupulla, mutta rotu oli jo sama kuin nyt, ja lukijain uteliaisuus niin ikään sama. Herrat istuivat hetken aikaa hiljaa, kukin lehteänsä tutkien.

— Veli Larsson! — huudahti vihdoin eräs raatimies.

— Mitäs nyt? — kysyi valtiopäivämies.

— Tässä on jotakin, joka ensi sijassa koskee veljeä, toisessa säätyä… "Koska vaimoni Ester, syntyisin Larsson, tuntemattomalla tavalla on lähtenyt asunnostani eikä tunnettu ole, missä hän nykyjään oleilee…"

— Anna tänne, — sanoi Tuomas Larsson, joka niinkuin kaikki pohjalaiset oli sukulaisrakas ja arka perheen kunniasta. Hänen päivettynyt, ankara otsansa rypistyi ja hänen huulensa puristuivat yhteen, kun hän luki ivallisen kuulutuksen, jossa joka sana oli tarkoitettu tappamaan erään naisen sydämen.

— Eikö hän ole veljen oikea täti? — kysyi raatimies.

Larsson nyökäytti päätään.

— No, olihan luonnollista, että niin kävisi, kun hän lähti haukan pesään. Maailmanlopun ajat ovat tosiaankin jo käsissä. Onko veli kuullut, mitä huhutaan Bertelsköldeistä?

— En.

— Huhutaan, että siinä suvussa ei koskaan ole ollut kahta veljeä, jotka eivät olisi olleet toistensa ankarimmat viholliset, eikä ole vielä kulunut päivää enemmän aikaa siitä, kun kaksi heistä ampui toisensa kuoliaaksi ja kaivoi toisensa maahan Carlbergin luona.

— Vai niin.

— Raatimies Falkberg on taalalainen, — hymyili pormestari Haeggström, joka katsoi kaskun niin onnistuneeksi, että tarjosi hyppysellisen espanjannuuskaa.

— Kiitos tarjoamasta, — jatkoi raatimies, — se kuuluu tapahtuneen siitä syystä, että he riitaantuivat erään markkreivittären vuoksi…

— Asiasta toiseen, hyvät herrat, kas täällä on aivan erinomainen makupala Riksfiskalenissa, — virkkoi hoikkasäärinen norrteljeläinen apteekkari, tunnettu valtiopäivärunoilijana. — No tämä nyt vasta on oikein pontevasti ja rehellisesti kirjoitettu ilman mitään turhia koukuttelemisia. On sitä koko kanalja mieheksi kirjoittamaan kauniisti ja opettavasti: "Kuinka kauan pitää rehellisten ruotsalaisten sietää, että ulkomaalaiset konnat, kujeilijat ja irstas roskaväki, joka lihottaa itseään rehellisen kansan hiellä ja verellä, hutiloivat maan onnen kanssa?…" Kas, se koskee, hyvät herrat. Tuo on jo hiukan terävämpää kuin Cicero, vai kuinka?

— Lue eteenpäin! — jatkoi muuan maustekauppias, joka myi aatelittomille tavaraansa.

"Hyvin tunnetaan eräs K——kadun varrella oleva huonomaineinen talo, jossa joka ilta häpeämättömyys levittelee riikinkukon pyrstöään kuninkaallisen armon päiväpaisteessa ja jossa pahe herkuttelee itkevän hyveen verisillä kyynelillä. Tunnetaan myös eräs ylevä patarouva, joka nimittää itseään Mark——r E——t ja joka kertoo jokaiselle, joka vain viitsii kuunnella, että kaikki ruotsalaiset ovat tyhmempiä kuin teurassonnit, minkä hän sitovasti todistaa sillä, että hän nyt yli puolen vuotta on heitä niin sanoaksemme potkinut portaista alas. Tiedetään myös, että mainittu patarouva, jolla on hyvä silmä ruutukuninkaaseen…"— Olkaa hyvä ja huomatkaa: Rouva ja Kuningas! Se on komeaa. Hyvät herrat, olen niin lainkuuliainen alamainen kuin muutkin, mutta minä väitän, että Riksfiskalen on Ruotsin paras sanomalehti ja sen toimittaja, maisteri Bollfras, on todellinen isänmaanystävä, jota hänen kansansa aina tulee kiittää.

— Tietysti, — jatkoi pormestari uudestaan nuuskaten.

— Tätä nykyä hän kynsii aatelisia, mutta eikös se ollut sama Bollfras, joka syksyllä kynsi kaiken kunnian aatelittomilta säädyiltä?

— Oli, oli! — huusivat muut vuoroonsa.

— Olkaa hyvä ja huomatkaa; "K——kadun varrella". Sitä ei kukaan voi arvata. Ja kas täällä: "Mark——r E——t"

— Sitäkään ei kukaan voi tulkita. Myöntäkää, että hän on sukkela mies!… Ja viisikymmentä tuhatta riksiä se kantaa palkkaa siitä, että saattaa valtakunnan häviöön!

— Voiko se olla mahdollista?

— Mahdollista? Se on yhtä varmaa kuin että rauhallisinkin kansa viimein menettää malttinsa. Kuulin eilen illalla kuiskailtavan jotakin Kornhamnin torilla. Skeppsbron pikikourilla ei ollut hyviä mielessä. En tahtoisi olla patarouvan sijassa klo 10 tänäiltana…

— Äläs. Voisivatko he tosiaankin…

Ja seuran nuoremmat jäsenet hiipivät toinen toisensa perästä ulos ovesta.

— No, aikooko raatimies tehdä mitään tuon hävyttömän kuulutuksen johdosta? — kysyi pormestari Haeggström.

— En tiedä, — vastasi Larsson. — Ei ollut koskaan suvun tahto, että tätini antoi itsensä ja omaisuutensa tuolle ylpeälle kreiville. Niinkuin hän on kartannut, niin hän saa nyt kehrätä. Nyt tahtovat ne päästä hänestä. Kernaasti minä sen suon. On minulla, Jumalan kiitos, leipäpalanen tädillenikin. Ei hänen tarvitse nälkää nähdä niin kauan kuin minä elän.

— Mutta aatelisroistojen ei pitäisi saada ilkeitä aikomuksiaan toteutumaan. Mitä arvelee raatimies oikeudenkäynnistä? Se kukistaisi ylpeät kreivit.

— Se ei käy laatuun, — arveli Larsson.

— Ei tiedä taata, — virkkoi taas lakimies. — Mutta jos ei muuta voitetakaan, niin saadaan ainakin hävyttömiä puheita liikkeelle. Tuo eilinen juttu kreiveistä tulee juuri sopivaan aikaan.

— Hm. Minä kirjoitan isälleni Vaasaan.

— Isästä muistuu mieleeni — onko totta, että ukko on joutunut juutalaisen käsiin, joka pettää ja puijaa häntä tehdäkseen muka kultaa?

— Loruja!

— Sen parempi — en minäkään voi sitä uskoa ukosta, joka aina on ollut ymmärtäväinen mies ja tarkka etujaan valvomaan… Mutta mikäs melu kadulta kuuluu?

Meluavan väkijoukon isoääninen sorina kuului ulkopuolella kokoushuonetta, joka sijaitsi syrjäkadulla, lähellä Kuningattarenkatua.

Markiisitar Egmontin hotellin eteen oli vähitellen kokoontunut yhä kasvava väkijoukko, alussa viskellen vähemmän vahingollisia kompasanoja, jotka kuitenkin kohta muuttuivat huudoiksi ja uhkauksiksi sitä mukaa kuin väkijoukko — niinkuin sen tapa on semmoisissa tilaisuuksissa — vähitellen pääsi kiihoittumaan ja kiukustumaan omista sanoistaan. Tuo usein niin valoisa hotelli oli tosin kyllä tänä iltana aivan pimeä, eikä ollut mitään ulkonaista syytä, joka olisi voinut herättää roistoväen vihaa, mutta Riksfiskalen ei ollut turhaan vedonnut "rehellisiin ruotsalaisiin", joiden piti estää patarouvaa tulemasta "koroitetuksi valttiässäksi hallitakseen valtakuntaa Nälkäisen Revon kanssa". Kaikkialla kuohuva tyytymättömyys haki jotakin esinettä, sama se mitä, johon voisi kohdistua, ja kääntyi nyt turvatonta naisparkaa vastaan, jolla oli nuo viisi anteeksiantamatonta vikaa, että oli nuori, kaunis, rikas, rakastettava ja muukalainen Tukholmassa.

— Morsian ulos! Morsian ulos! — huusivat useat äänet niinkuin häissä.

— Rouva ulos; se on vain hakku kuninkaaseen verrattuna! — huusivat toiset.

— Hakut pois! — melusivat toiset, ja samassa sattui kivi erääseen yläkerran ruutuun.

Merkki oli annettu. Ensimmäistä kiveä seurasi heti viisikymmentä muuta, ja ruutujen kilinään sekaantui särjettyjen peilien ritinä muhkeassa rakennuksessa. Yksi ja toinen pelästynyt poliisi hiiviskeli varovasti katukulmissa uskaltamatta edes näyttäytyäkään vihastuneelle väkijoukolle.

Onneksi ei markiisitar ollut kaupungissa. Hän oli aamupuolella mennyt jonnekin, ei tiedetty minne, ja hänen palvelusväkensä piileskeli pihanpuoleisissa huoneissa. Kun kaikki kadunpuoleiset ikkunat oli rikottu, koetti joukko rynnätä porttia vastaan, mutta sen lujat, raudoitetut tammilankut pitivät tanakasti puoliaan kaikilta rynnistyksiltä.

— Katsokaa, tuolla on valkeata ikkunoissa, — menkäämme sinne tervehtimään kreiviä, — huusivat muutamat, jotka olivat väsyneet turhaan työhön.

— Hän on siellä! Hän on siellä! Patarouva on tänä iltana ristisoltun luona! — huusivat toiset hurjasti ihastuneina.

Nyt oli rahvas sen kummallisen mielenmuutoksen johdosta, joka on niin tavallista sen raivotessa, saanut päähänsä, että markiisitar oli kreivi Bertelsköldin hotellissa, joka oli siinä aivan lähellä; ja kun kaikenlaiset synkät huhut veljenmurhasta, joka muka oli tapahtunut Solnassa edellisenä päivänä, olivat kiihoittaneet mielialan luultua murhaajaa vastaan, niin ei muuta tarvittu, ja aivan odottamatta kääntyi nyt koko sokea vimma Bertelsköldiä vastaan. Tukholman katujen roskaväki ei itsekään tiennyt, kuinka oikeaan sen vaisto tällä kertaa osui. Ei kukaan aavistanut, että nyt käännyttiin juuri sitä salaista kiihotinta vastaan, joka omaa kostoansa tyydyttääkseen oli pannut kaikki nämä meluavat joukot liikkeelle syytöntä vastaan.

— Hakut pois! Alas kaikki kreivit ja markiisit! — karjui eteenpäin ryntäävä joukko, ja ilman muuta sodan julistusta alkoi kiviä sinkoilla kirkkaasti valaistua rakennusta kohti, jonne kreivi Bernhard Bertelsköld juuri tänä iltana oli koonnut parhaat valtiolliset ystävänsä näkemään markiisitar Egmontin häväistystä ja sortumista. Tämän alkulaukauksen vaikutus lienee ollut yhtä nopea kuin odottamaton, sillä hätääntyneitä varjoja näkyi vilahtelevan ikkunaverhojen takana ja tuokion kuluttua oli asunto tyhjä.

Mutta joukko ei tyytynyt siihen, se tahtoi saada näkyvän uhrin ivattavakseen tai tuhotakseen.

— Morsian ulos! Morsian ulos! — huudettiin taaskin entistä hurjemmin.

32. HÄMÄHÄKKI VERKOSSAAN.

Kreivi Bernhard Bertelsköld oli seisonut ikkunassaan ja kuunnellut melua, huulillaan tuo ivallinen itserakas hymyily, joka niin hyvästi kuvasteli hänen luonnettaan. — Ne ovat vain markiisitar Egmontin ihailijoita, jotka pommittavat häntä sokeriherneillä, — oli hän vastannut, kun joku hänen vieraistaan kysyi syytä meluun, ja kun läsnäolevat eivät kuuluneet markiisittaren ihailijoihin, oli tätä pilaa pidetty hyvin onnistuneena.

— Se on "Zenaïden" kuoro, joka osoittaa kunnioitustaan majesteetin opera comiquen ensimmäiselle näyttelijättärelle, — lisäsi eräs kamarijunkkari, joka turhaan oli odottanut tulla kutsutuksi markiisittaren viimeisiin iltahuveihin.

— Kätten taputtajilla on hyvät kourat, näyttelijätär on saava tarpeensa! — huudahti muuan madonsyömä presidentti, joka kuului nuoren ranskattaren moniin hylättyihin ihailijoihin.

— Kuulkaa, yleisö tulee tännepäin! He tuovat hänet mukanaan riemukulussa, — huomautti toinen samanlainen.

— Parooni Vergennes on ihastuva madamen voitosta yhtä paljon kuin hän itse! — lisäsi Bertelsköld.

Tuskin oli hän sen sanonut, kun kivi lensi sisään läpi ruudun ihan läheltä häntä ja musersi vastaisella seinällä olevan viehättävän, alabasterisen Venus kuvan.

— Mitä tämä merkitsee? — kysyivät vieraat kalveten.

— Harhaan ammuttu kuula, joka oli aiottu toisaalle, — vastasi Bertelsköld. Mutta samassa lensi toinen kivi toisesta ikkunasta, ja kohta niitä alkoi tulla tuiskuamalla tämmöisiä tervehdyksiä, mikä pannen tekotukkia epäjärjestykseen, mikä musertaen milloin seinäpeilejä, milloin kynttiläkruunuja.

— Morsian ulos! Morsian ulos! — huudettiin ulkona.

Vieraat pakenivat pelästyksissään läheisiin huoneisiin.

Isäntä itsekin näytti ensin vähän pelästyvän. Mutta mistä Bernhard Bertelsköldiä lieneekään voitu syyttää — pelkuri hän ei ollut. Hän lähetti salaa sanan kaupungin ylipäällikölle pyytäen, että tämä puhdistaisi kadut, mutta siihen mennessä hän tarvitsi aikaa. Hän avasi parvekkeen oven ja astui ulos.

Katua valaisivat vain muutamat kurjat öljylyhdyt, joista sitäpaitsi useita oli rikki, mutta kreivi tunnettiin hänen oman salonkinsa valossa. Hurja ulvonta kuin tuhannen irtipäästetyn villipedon suusta, kohosi hänen tullessaan näkyviin, tumman, aaltoilevan väkijoukon keskestä kadulta.

— Kuolema veljenmurhaajalle! Pois kreivikonna! Morsian esiin! — huusi vimmastunut joukko, ja taaskin suhisi kivisade, tiheä kuin ukkospilven sadekuuro, tuon rohkean miehen pään ympärillä, joka uskalsi uhmata vapaata kansaa.

Bertelsköld seisoi kylmänä, kädet ristissä ja odotti kärsivällisesti, kunnes kauhea melu oli vähän tauonnut. Sitten hän koroitti korkean äänensä ja huusi:

— Minä kiitän jokaista rehellistä ruotsalaista, joka on täällä läsnä, siitä, ettei hän säästä ylhäisiä eikä alhaisia, kun on kysymyksessä kostaa isänmaan puolesta.

— Missä on veljesi, konna! — huusivat muutamat

— Hiljaa! Kuunnelkaamme, mitä hän meille valehtelee! — huusivat toiset.

— Minä kiitän jokaista rehellistä ruotsalaista, — jatkoi Bertelsköld, — siitä, että hän on käynyt kostamaan häväistyn hyveen ja loukatun isänmaan puolesta ulkomaalaiselle petturille, joka on tullut tänne riistämään hikemme ja työmme hedelmät, varastaakseen leivän köyhän työntekijän suusta. Se on rehellisesti ja kunniallisesti tehty, pojat! Itse olen jo lopettanut kaiken seurustelun tuon hävyttömän naisen kanssa, jota tänä iltana haette, enkä ole lepäävä ennenkuin hän on raipoilla ja vitsoilla ajettu vanhasta Ruotsistamme, joka on liian hyvä ja vapaa vierasten varkaiden raadeltavaksi!

— Hyvä! Hyvä! Ei, kuulkaahan, hän puhuu kuin mies! — rähisi helposti petettävä joukko, samalla kun äänet loitompana vielä jupisivat: — Se on hänen luonaan piilossa! Missä on hänen veljensä?

— Lähettäkää joitakuita joukostanne tänne tutkimaan taloani, ja jos kavaltaja on luonani, niin älkää jättäkö kiveä kiven päälle! — jatkoi puhuja. — Kuka kysyy veljeäni? Emmekö minä ja veljeni ole vaatineet kaksintaisteluun ylhäistä herraa, jota en tahdo mainita, vaan joka asuu tuolla Pallohuoneen luona, koska hän häpäisi kansan oikeuksia ja sanoi, että kaikki aatelittomat säädyt olisi ruoskittava pois valtiopäiviltä? Enkö ole puolustanut kuningasta hänen vihollisiaan vastaan, jotka tahtovat hallita Svean valtakuntaa ranskalaisten ja venäläisten määräysten mukaan? Eläköön kuningas! Eläköön kansa! Eläköön vapaus! Vanha Ruotsi eläköön! Hurraa!

— Hurraa! Hurraa! — melusi mielensä muuttanut väkijoukko, joka oli täysin vakuutettu siitä, että mies, joka noin kauniisti puhui sorretusta hyveestä ja loukatusta isänmaasta, mies, joka niin miehuullisesti oli taistellut kansan ja vapauden puolesta, ei mitenkään voinut olla se murhaaja tai kavaltaja, joksi häntä äsken oli luultu. Ja tähän yleiseen kaikuvaan hurraahuutoon sekaantui kohta joukko käheitä, juopuneita ääniä, jotka kaikin voimin huusivat: eläköön Bertelsköld!

— Minä kiitän teitä, — jatkoi kreivi melkein kuninkaallisesti kumartaen, mikä sopi hänelle sitä paremmin kuin ei kukaan heikossa valaistuksessa voinut erottaa hänen huulillaan väreilevää ivallista hymyä, — minä kiitän teitä vapautetun isänmaan nimessä ja pyydän teitä kaikkia viettämään iloista iltaa hyvän käytöksenne palkinnoksi.

Näin sanoen hän heitti kolme kukkaroa, täynnä hopearahoja, luultavasti arvoltaan kolme tai neljäsataa riksiä, väkijoukon keskeen. Hurraahuudot eivät tahtoneet loppua, joukko repaleisia hattuja lensi ilmaan, ja jos puhuja olisi seisonut tuolla alhaalla, olisi häntä varmaankin kannettu riemusaatossa pitkin katuja.

— Kapakkaan! Kapakkaan! — kuului nyt pauhaava huuto, johon yhtyi ääniä vaatien, että ensin olisi rangaistava Pallohuoneen luona asuva kavaltaja, Sprengtporten, hän, joka oli aikonut ajaa aatelittomat säädyt valtiopäiviltä, Syntyi riita, ja metelin raivoisat aallot alkoivat kääntyä toisiaan vastaan.

Bertelsköld seisoi yhä vielä huoneensa parvekkeella, sydämessään ivallisesti nauraen herkkäuskoiselle roskaväelle, jonka sokeaa vihaa hän osasi niin hyvin käyttää tarkoituksiinsa. — Hyvin käy, — sanoi hän itsekseen. — Huomenna merkitsee nimeni Tukholmassa vapauden puolustajaa ja tuon tyhmän roistoväen hartioilla minä tahdon kiivetä niin korkealle, että itse majesteetti on vapiseva… Vihdoinkin! Tuolla tulevat uudet, minun kutsumani, tämän sepittämäni ilveilyn näyttelijät. Roistoväki saa nyt maksaa kulungit särjetyistä ruuduistani. Mutta minä pesen käteni. Voinko minä estää rakuunoita murhaamasta vapautta? Minähän olen sitä puolustanut.

Sana, jonka Bertelsköld oli salaa lähettänyt ylipäällikölle, oli sattunut kuulevaan korvaan. Tämä herra kuului myssypuolueeseen, joka vallitsevan kovan tyytymättömyyden vuoksi joka hetki pelkäsi valtiopäivien hajoamista vallankumouksen puhkeamisen muodossa, eikä siis tarvittu muuta kuin viittaus, niin hän riensi jo kukistamaan uhkaavaa kapinaa. Hän oli antanut käskyn, että erään osaston henkirakuunoita oli heti noustava satulaan ja riennettävä puhdistamaan katuja maksoi mitä maksoi.

Meluavan väkijoukon vielä kiistellessä siitä, olisiko mentävä kapakkaan vai Pallohuoneelle, ratsasti osasto Norrmalmin torilta vasempaan ja sitten Kuningattarenkadulle ajaen edellään kaikki, jotka sen tielle tulivat. Närkästyksen ja hämmästyksen huuto kulki ratsastajain edellä ja saapui hotellin edustalla olevan väkijoukon kuuluville, joka äkkiarvaamatta huomasi olevansa peloittavan ylivoiman ahdistamana. Raivoisimmat asettuivat vastarintaan ja repivät kiviä kadusta, mutta ennenkuin he vielä ehtivät järjestäytyä, olivat rakuunat heidän niskassaan ja hakkasivat sokeasti tiheisiin joukkoihin, ensin miekan lappeella, mutta pian jo teräpuolellakin. Kaikki vastustus oli turhaa. Oikealla ja vasemmalla kaatui väkeä hevosten kavioiden alle, kirouksia ja valitushuutoja kuului sekaisin, ja muutaman minuutin kuluttua oli ratsuosasto ajanut sivu, karkoittaen edellään pakenevia joukkoja, jotka vihdoin hävisivät etäisemmille syrjäkaduille.

Bertelsköld oli vetäytynyt hiukan taapäin, mutta seisoi vielä parvekkeen ovella tuntien salaista vahingoniloa, semmoista, jota ei hän pitkään aikaan ollut kokenut. Kaikki oli hänelle onnistunut: hän nautti täysin rinnoin siitä kostosta, jonka hän oli valmistanut kaikille vihollisilleen, vaarasta, jonka hän niin taitavasti oli välttänyt ja siitä kansansuosiosta, jonka hän niin äkkiä oli saavuttanut tuolta halveksittavalta roskaväeltä, joka oli tervehtinyt häntä puolustajanaan, aavistamattakaan, että hän kohta heittäisi sen katuun verta vuotamaan ja hevosten kavioiden alle tallattavaksi. — C'est tout accompli, kaikki on valmista! — sanoi hän itsekseen.

Mutta hän erehtyi. Kaikki ei ollut vielä valmista. Jotakin vielä puuttui.

Väkijoukossa hotellin edustalla oli myöskin eräs markiisitar Egmontin palvelijoista, joka oli hiipinyt katsomaan, mitä järjetön joukko vielä aikoi toimittaa. Piiloutuneena vastapäätä olevaan porttiholviin, oli uskollinen palvelija äärettömäksi mielikarvaudekseen kuunnellut niitä herjaussanoja, joilla kreivi oli parvekkeelta häväissyt hänen jumaloitua emäntäänsä, ja hän mietti mielessänsä kostoa. Kun sitten meteli kadulla oli tauonnut, ja Bertelsköld vielä seisoi parvekkeen ovella, kaappasi mies porttikäytävästä kiven ja heitti sen niin pirullisella taidolla, että kivi sattui kreiviä keskelle vasenta ohimoa ja kaatoi hänet verta vuotavana parvekkeen oven eteen.

Harvat jäljelle jääneet vieraat kiiruhtivat hätään. Kreivi Bertelsköld eli vielä, mutta hänen tilansa oli toivoton. Hämähäkki oli surmattu keskellä omaa verkkoaan.

VÄLSKÄRIN VIIDESTOISTA KERTOMUS.

AAMUN VALKENEMINEN.

— Ei, serkkuni, ei, nyt ei olla oikeassa, — sanoi vanha isoäiti epäilevästi pudistaen kaunista harmaata päätään, jota verhosi hänelle niin erinomaisesti sopiva, Anna Sofian ompelema yksinkertainen, valkoinen arkimyssy.

— Miksi ei olla oikeassa? — kysyi välskäri vähän veitikkamaisesti ja katsoi häntä terävästi silmiin.

— Karkaapas kuin hupsu miehen ja lasten luota, kun on vielä talouskin hoidettavana ja tiedät jättäväsi kaikki piikain varaan. Ei, kiitoksia! Semmoisen voi antaa anteeksi lapselle, joka ei ajattele omaa nokkaansa pitemmälle, mutta ei vanhalle ihmiselle, jolla pitäisi olla enemmän ymmärrystä. Ajattelin kyllä, ettei siitä hyvää seuraisi, kun Ester Larsson meni naimisiin omaa säätyään ylemmä, sillä samanlaiset ne parhaiten yhteen sopivat, ja jos toinen jalka kulkee villasukassa, ei toista pidä silkkiin pistää. Parasta on, kun antaa ylpeiden ajatusten mennä menojaan. Kyllähän tyttö puhui aika järkevästi, kun kreivi tuli Vaasaan kosimaan, mutta katsopas, aina hänen korvissaan soi, että hänen piti päästä kreivittäreksi. Hän oli "syntynyt prinsessaksi" sanoo serkku? Suokaa anteeksi, tuo on aivan perätöntä lörpötystä. Kunniallinen kauppiaan tytär hän oli, ei enempää eikä vähempää, mikäli minä ymmärrän, ja minusta tuntuu, että hänen olisi pitänyt siihen tyytyä, kun oli leipäkin loppuiäksi tiedossa. Mutta kas, eipä kelvannut hienon neidin seisoa puodissa voita punnitsemassa, niinkuin muiden rehellisten ihmisten; hänen piti vielä kerran päästä tavoittelemaan "utukuningattaren sukkanauhaa" ja niin hän tulikin rukkasillaan hienoon sukuun. Mitä hänellä oli siellä tekemistä?

— Eikö isoäiti muista, että hän antoi kreiville rukkaset ja otti hänet vasta kauan mietittyään, kun uskoi koko kreivin onnen siitä riippuvan! — virkkoi Anna Sofia lämpimästi.

— Onnen? Niin aina sanotaan. Mikä raukka se oli sellainen kreivi, joka ei voinut itseänsä hoitaa? Sanottiinhan häntä siivoksi mieheksi, vaikka hän olikin leskimies ja asui hovissa ja oli rikas kuin ruhtinas. Olisi hän nyt aina saanut jonkun köyhän neidin. Silloin kävi niinkuin maailmassa käy, että ylpeät lapsipuolet nyrpistivät nenäänsä, ja kansa puhui kaikenlaisia tyhmyyksiä. Mutta kun nyt kerran oli tapahtunut se, mitä ei enää voitu muuttaa, niin tuntuu, että uuden kreivittären olisi pitänyt antaa asiain mennä menojaan eikä olla tietävinäänkään tyytymättömistä katseista. Minä kysyn: mitä hän siitä huononi, kun hänellä oli puhdas omatunto? Olisin sanonut hänen sijassaan, koska hän nyt kerran oli niin miehevä: kuulepas, hyvä Bernardus vai mikä lienet, neuvon sinua kunnioittamaan isääsi!

— Mutta niinhän hän sanoikin! — huudahti pieni Liisa Kreeta, joka oli vuodattanut katkeria kyyneliä kuunnellessaan edellisen kertomuksen alussa esitettyä surullista tapausta.

— Pidä sinä pieni nokkasi kiinni, kun vanhat puhuvat, — jatkoi isoäiti kiivastuen. — Niin minä olisin kreivittären sijassa sanonut, enkä olisi neuvonut herra Bernardusta mutisemaan, vaikkapa hän olikin niin miestä mielestään. Ja sen jälkeen olisin pysynyt omassa laillisessa kodissani ja pitänyt oman avainkimppuni ja pitänyt huolen miehestäni ja lapsistani ja opettanut piikoja tottelemaan. Mutta lentää tuolla tavalla yösydännä kotoaan kuin mustalaisakka, kun on saanut kuulla vähän nuhteita ja hävyttömyyksiä, sitä kreivitär Esterin on vaikea puolustaa Jumalan ja ihmisten edessä. Oliko se ihminen ihan hullu? Sen minä vain sanon serkulle, että jos ei serkku toimita häntä kohta takaisin, niin serkku saa omatuntonsa edessä vastata, että on erottanut miehen ja vaimon, äidin ja lapset ja asettanut kallelleen sen, minkä aina pitäisi olla kohdallaan maailmassa. Kyllähän silloin on hyvä syyttää kohtaloa ja ennustuksia ja sormuksia ja muuta kurjaa taikauskoa, kun ei huolita Jumalan ja ihmisten laillisesta järjestyksestä. Kas niin oli sen asian laita. Mitähän serkulla voisi olla sitä vastaan sanomista?

— Saanko nyt sanoa ajatukseni? — kysyi välskäri sävyisästi.

— Olkaa niin hyvä. Olenpa utelias kuulemaan, miten serkku koettaa tehdä mustan valkeaksi.

— Olen kerran ennen sanonut, että on suuri merkitys sillä, mistä aineesta ihminen on tehty. Jos hän on haavasta, niin hän pian taittuu, jos pajusta, niin voi hänestä palmikoida vaikka lattiamaton, mutta jos joku on tehty koivusta, niin voi tapahtua, että hän antaa vitsaa kurittajalleen. Ja minä arvelen, että meidän olisi jo pitänyt nähdä, mistä puusta Ester Larsson oli tehty. Hän tuli, eikä suinkaan ylpeydestä, korkeasukuisen kreivin perheeseen tavaten siellä vastassaan aikansa voimakkaimmat ennakkoluulot miltei täysikasvuisissa lapsipuolissaan. Jos hän olisi tuntenut heidät oikein, olisi hän alusta alkaen varustautunut heitä vastaan ja vaatinut itselleen oman pesän, lapsipuolten tultua lailliseen ikään. Mutta hän luotti rakkauden voimaan, luotti siihen, että se voi luoda uuden maailman ja olikin oikeassa, vaikka tosin vähän liian varhain, sillä uusi tapa tarvitsee monta sukupolvea itääkseen. Hän teki, mitä suuret sielut tavallisesti tekevät: hän ei ryhtynyt minkäänlaisiin varokeinoihin ja siten hän tuli riippuvaiseksi ennakkoluulosta, joka oli häntä itseään voimakkaampi. Tämä olisi voinut häiritä, mutta ei murtaa hänen onneaan, jos hänellä vain olisi ollut mies, joka olisi ollut kyllin voimakas hänen tähtensä uhmaamaan turhia ennakkoluuloja ja tukemaan häntä rautaisella kädellä. Mutta kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld oli yhtä heikko kuin hyvä. Hän häilyi itsekkäässä rakkaudessaan ihailemansa puolison ja jumaloimansa pojan välillä; hän ei nähnyt syvää juopaa, joka ammotti heidän välillään; hän näki pinnan eikä mitannut syvyyttä; hän ei ymmärtänyt, mitä hänen puolisonsa kärsi. Tämä on ikävää, ajatteli hän, mutta kyllä se siitä paranee; koetamme välttää kohtauksia, jotka vain saattavat meidät pahaan huutoon.

— Oli sekin mies! — virkkoi isoäiti. — Olin luullut Kaarle Viktor Bertelsköldiä kunnon mieheksi ja nythän hän käyttäytyy kuin mikäkin raukka. Eikö hän olisi voinut sanoa Bertrandukselleen tai mikä hän oli: tässä olen, poika, ja tässä on äitisi: ymmärräthän! Tahtoni on, että osoitat äitipuolellesi kaikkea hänelle tulevaa kunnioitusta ja sillä hyvä.

— Ja jos hän olisi sen sanonut, — jatkoi välskäri, — ei hän olisi tehnyt sitäkään muun kuin näön vuoksi, niinkuin hän nytkin vain näennäistä rauhaa saavuttaakseen koetti olla taipuvainen. Mutta kreivitär Ester oli niitä syviä luonteita, jotka eivät tyydy ulkonaiseen muotoon; hän tahtoi totuutta. Kun hän sentähden näki erehtyneensä rakkauden "muurejamurtavasta" voimasta, niin hän valitsi keinon, joka oli sekä outo että kummastuttava, väkivaltainen ja tuskallinen, ja samalla semmoinen, jonka piti murtaa muurit, mikäli se on ihmisten vallassa. Ja jos hän ei mitään muuta saavuttanutkaan, niin saavutti hän ainakin selvyyden; hän katkaisi kahleen, joka muuten olisi hänet hitaasti tappanut. Hän käsitti heti koko asemansa: tänne hän ei voinut jäädä alati seisomatta, itse poljettuna, erottavana muurina isän ja lasten, sisarusten ja sisarusten välillä. Jos hän sitävastoin poistuisi, niin ei mikään estäisi ylimyksellistä perhettä taaskin yhteen sulautumasta. Hänen miehensä oli heikko, hänen omat lapsensa olivat nuoria; hänen menettämisensä heitä surettaisi, mutta ei murtaisi. Aallot kuohahtaisivat hänen päänsä päällä, mutta järvi tyyntyisi jälleen.

— Olen vihainen, niin vihainen Bernhardille, että tahtoisin häntä purra! — huudahti Anna Sofia. — Paul parka!

— Vera parka! — nyyhkytti Liisa Kreeta.

— No, minä ennustan, että heidän äitinsä vielä palaa, kun ajattelee asiaa; vai kuinka, serkku? — kysyi isoäiti.

— Mistä minä sen tiedän? — virkkoi välskäri. — Ei juuri siltä näytä.

— Niin, Bertrandus on saanut kolauksen vehkeistään; mutta mitä Pauliin tulee, — jatkoi isoäiti, — niin hän näyttää siivolta nuorukaiselta, vaikkakin liian romanttiselta. Antaa ampua itsensä kuoliaaksi ilkeän veljensä vuoksi, se nyt oli kerrassaan ihmeellinen päähänpisto. Miten oikein lienee ollut kasvatuksenkaan laita, kun hän yhteen aikaan ajatteli niin jumalattomia asioita. Ei mahtanut poika saada tarpeeksi kuria katkismusta oppiakseen. Entä Larsson, se vanha kitupiikki. Saadaanpa vielä nähdä, että hän antaa tuon saksalaisen tohtorin peijata itseään, se näyttää olevan vanha veitikka. Kuinka voi serkku uskotella meille, että ihminen voi elää sadanneljänkymmenen vuoden vanhaksi?

— Niin, — sanoi välskäri, — minä kerron vain, mitä muut ennen minua ovat luulleet. Sata vuotta sitten uskottiin elämän nesteeseen ja kullantekotaitoon aivan yhtä paljon kuin Kaarle XI:n aikana noitiin. Juuri silloin, kun uusi valo koitti, pääsi pimeys taas hetkeksi valloilleen entistä mustempana. Kustaa III:n aikana valaisivat maailmaa luonnontieteet kuin uusi aamurusko. Aivan luonnollista oli, että vanha taikausko silloin leimahti uudelleen. Siihen aikaan polvistuivat ihmiset enemmän Cagliostron kuin Jumalan edessä. Ei koskaan ole alkemiaa uutterammin harjoitettu kuin juuri siihen aikaan, jolloin Scheele ja Bergman kantoivat kasteelle sen parempaa tytärtä kemiaa, eivätkä ihmiset koskaan ole enemmän tavoitelleet elämän nestettä kuin Voltairen ja Holbachin opettaessa, että sielu on aine, joka häviää, kun ruumis häviää.

— Kummin pitää kertoa enemmän kuninkaasta! — virkkoi Jonathan, joka ei oikein ymmärtänyt alkemiaa ja kemiaa. — Voi, jos saisin nähdä hänet kerran oikein likeltä!

— Saathan sen, tämän näköinen hän oli, — virkkoi välskäri ja nosti poikaa korvista tämän takertuessa vanhan sedän käsivarsiin.

1. MAMMONAN ORJA.

Valtiopäivämies Joonas Perttilä oli aikoja sitten kyllästynyt valtiopäiviin ja Ruotsin pääkaupunkiin. Kuta pitemmälle kevät kului, sitä miettivämpänä hän astuskeli joutohetkinään — ja niitä hänellä oli paljon — katseli sinistä taivasta ja jäätynyttä järveä, kuuli leivojen lirittelevän ja ajatteli oivaa Isokyrön taloaan, ajatteli, miltä rukiin oraat nyt mahtoivat näyttää, kun lumi oli sulanut, olivatko rengit ymmärtäneet ajaa mitä tarvittiin ohrapelloille, mahtoivatko hevoset nyt keväällä olla hyvin laihoja, olivatko lehmät ja vasikat saaneet tarpeeksi ruokaa ja oliko jo alettu keritä lampaita. Näitä ajatellessaan hän huokasi syvään tämän maailman kaikkia vaivoja hattuineen ja myssyineen, ollen hyvin halukas toivomaan takaisin sitä aikaa, jolloin talonpoika astui auransa kurjessa ja porvari puuhasi purtensa ääressä ja pappi selitti katkismusta ja ritaristo ja aateli piirustivat sukutauluja ja kuninkaallinen majesteetti ja kruunu hallitsivat maata lakien mukaan. Niin peräti kyllästynyt hän oli ja moni muu hänen kanssaan vapauteen — tai oikeammin sen ajan vapauteen — että hän puolestaan olisi vaihtanut koko valtiomuodon vaikka puituun akanakuormaan, joka ainakin kelpasi hevosten appeeksi.

Kun hän eräänä kauniina huhtikuun iltapäivänä kulki näissä mietteissään ulos Roslagin tullista ilman mitään erityistä matkan määrää, näki hän nelipyöräisten, kahden hevosen vetämäin talonpoikaisvaunujen vaivalloisesti kahlaavan pohjattoman lian läpi kelirikkoisella maantiellä. Menihän tuo vielä, kun käyden ajoi, ainakin siihen saakka, kunnes vaunut olivat tulleet kaupungin alueelle, jossa kadut oli laskettu jollakin, joka oli olevinaan kivitystä, mutta jota yhtä hyvin sopi nimittää hyvinarvoisan maistraatin laatimiksi kaatamislaitoksiksi, sillä niin tuiki vaarallisia olivat siihen aikaan useimmat Tukholman kadut. Tässä ei auttanut ajajan taito eikä hevosten unelias astunta, vaunut luovailivat niin kauan vuorten ja laaksojen välissä, kunnes erään pojan paperileijaa pelästyneiden hevosten yht'äkkinen nykäys vihdoin joudutti tapausten kulkua sikäli, että vaunut kömpelösti köllähtäen tyhjensivät sisältönsä keskelle katua.

Joonas meni lähemmä nähdäkseen, oliko mahdollisesti joku vahingoittunut ja tapasi kaksi vanhaa miestä, jotka olivat kapineineen vierähtäneet isonlaiseen vesilätäkköön ja nyt vaivalloisesti kömpivät siitä kuivalle maalle. — Mitä ihmeitä? — huudahti hän, — eikös se ole Lauri-eno Vaasasta?

Ja aivan oikein, hänen edessään seisoi laiha, valkotukkainen äijä, joka ei voinut olla kukaan muu kuin ennen niin kookas ja kankeanuhkea kauppias Lauri Larsson, valtiopäivämies Tuomaan isä ja toisen valtiopäivämiehen, Bertel Larssonin veli, joka kuitenkin nyt, tuskin vuoden kuluessa, oli kutistunut kummalliseksi, kyyryselkäiseksi, kaarimaiseksi olennoksi ja jonka väljän, ruskean hylkeennahkalakin alta pari terävää harmaata silmää varkain ja levottomasti katseli ympärilleen. Vastausta antamatta kiiruhti tuo elävä muumio poimimaan kadulta kaikenlaisia kaatuessa pudonneita esineitä ja löysi pari kakkua karkeaa leipää, pari kulunutta rukkasta ja puupullon, jossa oli piimää, samalla kun hän hätäisen huolellisesti tarkasteli, ettei vaunujen pohjalla oleva suuri matkakirstu vain olisi vahingoittunut kaatuessa. Tässä toimessa häntä ei auttanut hänen seuralaisensa, kummallisen ja vieraan näköinen mies, joka sekä iältään että voimiltaan näytti paljon nuoremmalta, mutta joka välinpitämättömän ylenkatseellisesti odotti sitä hetkeä, jolloin hän taas saisi astua vaunuihin ja jatkaa matkaansa.

— Eikö eno enää tunne minua? — kysyi nuori valtiopäivämies. — Minä olen Joonas Perttilä ja olen iloinen saadessani opastaa enon Tuomaan luo, ellei eno mieluummin tahdo mennä yöksi rovasti Bertelin luo.

— Enpä tunne, enpä tunne tätä pahaa maailmaa, — vastasi koukistunut ukko. — Olen köyhä mies, perin köyhä äijä, jolla ei ole varaa asua niin korkeiden herrojen luona.

— Aja! — sanoi toinen matkustaja kyytimiehelle eikä näyttänyt olevan ollenkaan halukas tekemään uusia tuttavuuksia Tukholmaan tullessaan.

Vaunut lähtivät taaskin liikkeelle, mutta niin hitaasti, että Joonas helposti voi seurata niitä vähän matkan päässä. — Olisikohan eno tullut höperöksi vanhoilla päivillään? — ajatteli hän. — Tahdon katsoa, minne he menevät.

Tie oli kylläkin pitkä, sillä vaunut eivät pysähtyneet ennenkuin kaukana kaupungin eteläpäässä, mutta Joonas oli itsepäinen ja merkitsi muistiinsa talon. Se oli jonkinlainen parturitupa, jonka omistaja harjoitti kaikenlaisia ammattiinsa kuuluvia toimia, niinkuin suoneniskentää, kuppausta, hampaiden kiskomista, hevosten pattien parantamista ja essentia dulciksen, tuon sekä ruumiille että sielulle yleisenä parannusaineena käytetyn lääkkeen kauppaa.

Joonaalla oli hyvää aikaa ja hän lähti astuskelemaan Tegelvikiin päin. Tunnin kuluttua hän palasi mennen parturitupaan ostamaan essentia dulcista.

— Olette saanut kaukaisia vieraita? — kysyi hän, suoritettuaan hyvän maksun ostoksistaan.

Parturinsälli, joka seisoi tiskin takana, nyökäytti salaperäisesti päätään.

— Eikö toinen heistä ole tohtori?

Sälli nyökäytti taas päätään.

— Tahtoisin mielelläni kysyä häneltä neuvoa selänkolotukseen, — jatkoi Joonas, ostaen vielä varmuuden vuoksi pullollisen "Hjärnen testamenttia"

— Astukaa sisään, — sanoi sälli.

Joonas astui matalaan, rappiolle joutuneeseen huoneeseen ja kuuli vanhan Larssonin äänen kamarista.

— Kuusi killinkiä vuorokaudessa huoneesta ja ruuasta! — jupisi vanhus. — Kuusi killinkiä? Oletteko hullu, ihminen? Minä köyhdyn keppikerjäläiseksi semmoisesta ylellisyydestä. Rakkaat ystävät, minä olen köyhä mies, jolla ei ole varaa ottaa vastaan mitään palvelusta. Eikö täällä asu ketään nuorta herraa, joka tarvitsee kengänkiilloittajaa tai vaatteiden puhdistajaa? Minä palvelisin halvasta hinnasta. Sano hänelle, että juoksen asioita kolmesta äyristä kappaleelta, vaikka kulutankin kenkiä neljän äyrin edestä, mutta kerjäläisraukan, sellaisen kuin minun, ei auta olla niin tarkka. Minä tunnen Tukholman, minä tuon hänelle joka aamu aviisit ja kuljetan rakkauskirjeitä erityistä juomarahaa vastaan.

— Ei täällä asu muita kuin mestari ja hänen säliinsä, — kuului palvelijatar, jolle valitusvirsi oli esitetty, vastaavan.

— No, sano sitten mestarille, että palvelen renkinä ruoka- ja asuntopaikalla. Tyydyn silakkaan ja leipään ja kauhalliseen vettä eikä minulla ole varaa kuluttaa lakanoita. Minä sahaan mestarille puita ja palvelen hänen liiketuttaviaan erityisestä juomarahasta. Nuoret herrat, jotka ajattavat partaansa, armahtavat kyllä miesparkaa, joka on kuluttanut kaiken, mitä hänellä on, kustantaakseen kalliin matkan Tukholmaan.

— No, mitä hänellä on tuossa suuressa, raskaassa arkussa? — kysyi piika nenäkkäällä äänellä.

— Minullako? — huudahti äijä aika tavalla säikähtäen. — Mitäpä minulla olisi? Ei mitään, rakas lapsi, ei mitään. Mitäpä minulla olisi muuta kuin vanhoja vaatteita ja kirjoja, jotka aion myydä Tukholmassa, hankkiakseni itselleni, mitä välttämättömimmin tarvitsen?

— Minä luulin siinä olevan rahaa, — kuului piika sanovan samalla äänellä.

— Jumala varjelkoon, kuinka syntisesti hän puhuu! — virkkoi taas vanhus surkealla äänellä. — Mistä semmoinen Lasarus kuin minä ottaisin rahoja! Rakas ystävä, jos olet kristitty ihminen, niin neuvo, kuinka voisin ansaita kaksitoista killinkiä viikossa, niin teet armotyön, ja minä kiitän ja ylistän sinua niin kauan kuin elän. Rahaa! Jumala armahtakoon, kuinka voi noin puhua!

— Vannokaa! — ilvehti piika.

— Minä vannon sieluni autuuden kautta, minä vannon taivaan ja maan nimessä, rakas ystäväni, ettei tuossa vanhassa arkussa ole mitään muuta kuin riepuja ja kirjoja, — virkkoi taas Larsson ilmeisesti tuskissaan. — Rahaa! Minä vannon, ettei minulla ole enempää kuin mitä päälläni kannan, minulla kurjalla ja perin köyhällä miehellä. Köyhin Tukholman köyhäinhoitolaisista on rikkaampi kuin minä, rakas ystävä.

— No, sitten kai minun pitää häntä uskoa, — mutisi piika pujahtaen ovesta.

Joonas kauhistui ja epäröi, ilmaisisiko itsensä. Siihen oli siis ahneus vienyt tämän vanhan miehen, joka elinaikansa oli koonnut aarteita aarteiden päälle eikä varmaankaan ollut tullut Tukholmaan muuta varten kuin yhä vielä kartuttaakseen sitä mammonaa, joka oli ollut samalla hänen epäjumalansa ja hänen vitsauksensa. Mutta ennenkuin Joonas vielä oli ehtinyt tehdä päätöksensä, kuuli hän sisähuoneesta toisen miehen äänen, joka tähän asti oli ollut vaiti ja jonka hän luuli tuntevansa enonsa matkatoverin ääneksi.

— Olette vannonut väärän valan, — sanoi toinen ääni. — Teillä on arkussa kahdeksantoista tuhatta riksiä rahaksi lyötyä kultaa ja kolmekymmentä tuhatta lyömätöntä.

— Minullako? Rakas ystävä, älkäämme siitä puhuko, puhukaamme yrityksestämme, — virkkoi Larsson. — Olemmehan tulleet Tukholmaan hankkiaksemme itsellemme lisäaineksia suuren, jumalallisen taitomme toteuttamiseksi. Meidän ei pitäisi laiminlyödä hetkeäkään. Joka päivä maksaa meille vähintäänkin tuhat riksiä, jotka voisimme ansaita muuttamalla rautaa kullaksi. Tuhat riksiä, se on hirmuinen summa. Köyhdymme kerrassaan, jos odotamme vielä tuntiakaan kauemmin.

— Mutta nyt olette vannonut väärän valan ja tiedättekö, mitä se merkitsee? — jatkoi toinen.

— No, no, rakas ystävä, se on vain puheenparsi. Huomenna panen plootun vaivaiskassaan. Ei meidän Herramme ole niin ankara köyhää miesparkaa kohtaan, joka sattui epähuomiossa sanomaan luvallisen ja anteeksi annettavan hätävalheen.

2. TÄHTIEN ASEMA TAMMIKUUN 14. P:NÄ 1318.

Tuo kummallinen vieras, joka tällä tavoin ikäänkuin pahana omanatuntona puhutteli vanhaa Larssonia, avasi nyt varovasti oven katsoakseen, oliko ketään viereisessä huoneessa. Mutta ovi aukeni ulospäin kätkien Joonas Perttilän, joka istui lähellä. Häntä ei huomattu, eikä hän itsekään ilmaissut itseään. Ei hän ensinkään ujostellut kuuntelemasta, hän katsoi sen päinvastoin velvollisuudekseen muistaessaan, ettei vieras voinut olla kukaan muu kuin kullantekijä ja ihmeitätekevä tohtori Martti Weis, joka edellisenä kesänä oli Larssonin tahdosta seurannut vanhaa miestä Turusta Vaasaan.

Mikä oli syynä siihen, että tohtori Weis koko vuodeksi oli hautautunut taitoineen ja tietoineen pienoiseen kaupunkiin kaukana pohjolassa? Joonas oli kyllä kuullut huhun, että tohtori riisti ja peijasi vanhaa Larssonia tuolla luulotellulla kullantekotaidollaan; mutta nyt hän sai tietää, että Larsson oli tuonut mukanaan koko arkullisen tuota kallista metallia. Jos tohtori Weis oli se konna ja petturi, joksi häntä moni luuli, mikä olisi estänyt häntä, joka oli paljon nuorempi, voimakkaampi ja kavalampi, pitkällä Pohjanlahden ympäri suoritetulla matkalla murhaamasta vanhusta tai varastamasta vanhalta saiturilta hänen rahojansa? Molemmat olivat he kuitenkin tulleet tänne terveinä ja niinkuin näytti, hyvässä sovussa. Joonas oli utelias saamaan selityksen tähän arvoitukseen.

Hän ymmärsi kohta, ettei tuo ylen varovainen tohtori Weis kuitenkaan ollut kaikkitietävä. Ihmeiden tekijä ei aavistanut, että ohuen oven takana oli outo kuuntelija, joka kuuli joka sanan, vaikka matkatoverit puhuivatkin matalalla äänellä.

— Olen nyt teitä palvellut enemmän kuin puoli vuotta, sanoi tohtori. — Olen tehnyt teille mieliksi ja teidän hyväksenne muuttanut yksitoista leiviskää rautaa kullaksi. Se, mikä teillä on tuossa arkussanne, on vain vähäinen osa aarteistanne, sillä suurimman osan olette kaivanut maahan Vaasassa enkä minä ole kysynyt teiltä mihin paikkaan…

— Jumalan tähden, — änkytti Larsson, — ajatelkaa mitä sanotte, jos seinillä olisi korvat! Eihän minulla köyhällä miehellä ole yhtään mitään, ei kerrassaan mitään! Mihin olisin kaivanut niin paljon rahaa?

— Se on totta, — virkkoi tohtori kylmästi, — köyhä olette, perin köyhä kaikkine kultinenne, köyhempi kuin kerjäläinen, joka köyhyydessään kuitenkin laulaa, kun on syönyt vatsansa täyteen. Olette köyhempi kuin kurjin ruotiukko, joka ainakin voi nukkua ja unohtaa, mutta sitä te ette voi. Olette köyhempi kuin koira, jonka mieltä rikkatunkiolta löytämänsä luu ilahuttaa, sillä koira voi murista, kun sitä lyödään, mutta te silittelette sitä kättä, joka teitä lyö korvalle, senvuoksi, että se käsi tarjoaa teille kultaa. Kas, niin kurja te olette, että jos olisin katkerin vihollisenne ja olisin tahtonut pyyhkiä teidät ihmisten kirjoista, minä en olisi voinut upottaa teitä syvemmälle onnettomuuden ja alennuksen kuiluun. En ole ystävänne, sillä jos olisin sellainen, en olisi heittänyt kultapalaa toisensa perästä teidän aina nälkäiseen kitaanne ja siten tehnyt teitä yhä janoisemmaksi. Mutta en myöskään ole vihollisenne, sillä miksi vihaisin noin kurjaa olentoa? Johan riittää, kun halveksin teitä. Ystävyys ja viha eivät merkitse minulle mitään; en vihaa enkä rakasta ketään kuolevaista; tieni kulkee korkealla ihmisten päitten yllä ja minä katson heihin alas, niinkuin matkustaja metsässä katselee muurahaisten teitä varisseiden ja kuivuneiden havunneulain välissä. On kuitenkin olemassa jotakin, joka on sitonut minut niin kurjaan olentoon kuin te olette. Eikö teitä ole kummastuttanut, etten koskaan ole tahtonut korvausta vaivoistani?

— Korvausta? — huudahti Larsson säpsähtäen. — Mitä minä köyhä mies voisin tarjota teille muuta kuin kiitollisuuteni ja ihailuni?

— Huolinko minä kiitollisuudestanne ja ihailustanne? Kun ette enää minua tarvitse, toivotte minut sinne, missä pippuri kasvaa.

— Mutta ettehän aio minua jättää? Se on mahdotonta! tohtori, meillä on vielä niin paljon tekemättä! Kun olemme hankkineet itsellemme uudet ainekset, teemme kultavuoria, eikö niin? Ja te saatte kohtuullisen osanne, tohtori. Tehkäämme sopimus. Saatte kymmenen prosenttia, sillä nähkääs, minä olen liikkeen päämies ja te olette yhtiömieheni. Mitäs siitä sanotte, tohtori? Eikö se ole hyvä sivutulo ja ehkä … ehkä, jos olette hyvin ahkera, saatte yksitoista prosenttia! — lisäsi vanhus, syvään huoahtaen omaa auliuttaan.

— Mikä estäisi minua ottamasta vaikka yhdeksänkymmentä yhdeksän prosenttia ja jättämästä teille vain raudan arvon? — ivaili tohtori.

— Ei, sitä ette voi tehdä, rakas tohtori! Ette voi niin peijata köyhää vanhaa miestä, joka on osoittanut teille niin paljon luottamusta. Mutta jos ette tyydy vähempään, niin — saatte kaksitoista prosenttia!

— Kuulkaa minua! Jos teillä on vielä rahtunenkaan tervettä järkeä kuivettuneissa aivoissanne, niin pitäisi teidän toki ymmärtää, etten huoli kullasta. Mikä estää minua laskemasta vaikka Tukholman kadut tuolla metallilla, jos se minua vain huvittaa? Mutta teillä on jotakin, jolla ei teille nyt ole mitään merkitystä, mutta joka minulle on arvokkaampi kuin kaiken maailman kulta. Sen minä nyt vaadin korvaukseksi pitkällisistä vaivoistani, ja te voitte itse määrätä, mitä muuta vielä tahdotte.

— Mitä se voisi olla? — kysyi vanhus hätäisen uteliaasti. — Onko se nuorin tyttäreni Katri? Ottakaa hänet, tohtori, ottakaa! Olkoon hän omanne, jos lupaatte minulle, odottakaahan — vielä yksitoista leiviskää. Tarkoitan, yksitoista leiviskää tänä vuonna ja sitten yhtä paljon vuosittain, vai mitä itse arvelette?

— Kas sitä koronkiskojaa! Hän voi myydä oman lapsensakin! Mutta olkaa huoleti, minä välitän yhtä vähän naisista kuin kullasta. Sulattimessani minä voin tehdä itselleni naisen niin kauniin, ettei maailmassa ole hänen vertaistaan nähty sitten äitimme Eevan aikojen! Mutta minä halveksin semmoisia leikkikaluja. Muuta minä tarvitsen.

— Puhuitte kerran sielustani, — jatkoi Larsson, vapisten pelosta, että voisi menettää liittolaisensa. — Se on syntinen kauppa, tohtori; mutta ehkä … ehkä voisimme sopia.

Tohtori nauroi. — Sen kyllä uskon, — sanoi hän. — Olisitte valmis myymään sielunne väärästä tukaatista. Mutta vaikka minä olisin itse paholainen, niin mitä hyötyä olisi minulle ostaa niin huonoa tavaraa, joka kuitenkin on minun? En ole paholainen, olen ihminen niinkuin tekin tai oikeammin enemmän kuin te, joka olette ainoastaan ihmisolennon kuivettunut kuori. Tahdon olla teitä kohtaan vilpitön, sillä tämä on ratkaiseva. Ymmärrättekö minua?

— Tahdon koettaa

— Olen suoraan sanoen mies, joka on asettanut elämänsä tehtäväksi tunkeutua luonnon salaisuuksiin, ei kuitenkaan niinkuin nykyajan oppineet, jotka kaivelevat käsiinsä pieniä ilmiöitä eivätkä näe niitä salaisia voimia, jotka hallitsevat maailmankaikkeutta. Niinkuin tiedätte, olen onnistunut yhdessä ja toisessa, mutta minulta puuttuu vielä yksi välikappale hallitakseni tähtien vaikutusta. Olen lukenut ympyröistäni, että kerran joka viidessadas vuosi tapahtuu kolmen mahtavimman kiertotähden, Marsin, Jupiterin ja Saturnuksen yhtymys, ja talismani, joka on taottu semmoisen tähtien aseman aikana, voi niiden yhdistetyn voiman avulla hallita kaikkia muita kiertotähtiä. Mutta semmoinen tähtien asema kestää ainoastaan 8 minuuttia, 14 sekuntia ja 49 tersiä eikä yhtään tersiä enemmän eikä vähemmän saa kulua takomiseen. Vaikeus olla ratkaisevalla hetkellä niin varustettuna ja niin nopeasti sitä käyttää, on saanut aikaan, että ainoastaan yksi semmoinen talismani on tullut taotuksi, ja sen on täytynyt tapahtua silloin, kun tähdet viimeksi olivat siinä asemassa, s.o. 14. tammikuuta 1318 kello 3 ja 28 minuuttia jälkeen puolenpäivän. Ympyräni ovat minulle sanoneet, että tuo mahtava tulos kiertotähtien vaikutuksesta on vielä olemassa, ja tähtikompassi on minulle sanonut, että sen pitää olla jossakin pohjolassa. Tämä on syynä siihen, että minä Sisiliasta, jossa tein havainnon, lähdin Suomeen…

Tässä tohtori vähän pysähtyi ja jatkoi sitten:

— Tulin Turkuun ja etsin turhaan harvinaista aarretta. Kansa piti minua noitana, oppineet pitivät minua puoskarina. Mitä minä siitä huolin? Etsin, mutta en löytänyt. Kompassi ilmaisi minulle, että nuori narri Bertelsköld oli jossakin yhteydessä aarteen kanssa; minä tutkin häntä, mutta huomasin pettyneeni. Eräänä päivänä kävi kompassini erinomaisen levottomaksi; kohta senjälkeen se pysähtyi ja viittasi suoraan alaspäin. Silloin ymmärsin, että se, mitä hain, oli jollakin henkilöllä läheisyydessäni, ja samassa te tulitte sisään. Mutta aarre ei ollut mukananne; se oli Vaasassa. Kas siinä syy, miksi olen teitä seurannut ja palvellut teitä ja hankkinut teille kuormittain kultaa. Nyt vaadin palkkani.

— Kuinka minä köyhä mies voisin omistaa niin mahtavan kapineen? — kuiskasi Larsson.

— Älkää luulko, — jatkoi tohtori, — että olen laiminlyönyt hankkimasta itselleni tarkkoja tietoja. Kreivi Bertelsköldin kuulutus kirkoissa johti minua edelleen ja nyt tiedän kaikki. Kaksikymmentä vuotta sitten te varastutitte sormuksen nuorelta ylioppilaalta Turussa. Sitä sormusta minä juuri olen hakenut kautta puolen maailman. Se sormus taottiin 14. tammikuuta 1318 kello 3 ja 28 min. i.p. Marsin, Jupiterin ja Saturnuksen yhteisen vaikutuksen aikana ja sen voimaa on vielä lisätty suomalaisen loihtutaidon ja pyhimysten ihmeitä tekevän voiman avulla. Kaksisataa vuotta sitä kantoi sormessaan eräs neitsyt Maarian kuva, mutta kun kuvat hävitettiin, joutui se yksityisiin käsiin ja on sitten ollut Bertelsköldien ja muiden hallussa, osoittaen kaikkialla samaa ihmeitä tekevää voimaa, jota kuitenkaan ei kukaan ole ymmärtänyt oikein käyttää. Kaikki hullut, jotka sitä ovat pitäneet, ovat sillä etsineet ainoastaan omaa onneaan, ja te itse olette sitä käyttänyt lisätäksenne aarteita aarteiden päälle. Sen valta luontoon on kuitenkin seitsemän kertaa suurempi kuin sen valta ihmisiin. Sanalla sanoen: se sormus täytyy teidän antaa minulle.

— Sitä en voi, — vastasi Larsson odottamattoman päättäväisesti. — Pyytäkää jotakin muuta!

— Ette voi? — kysyi tohtori terävästi. — Ette siis tiedä, että sormus välttämättömästi menetetään väärän valan takia ja ainoastaan väärän valan takia. Miksi te luulette minun vuosikausia kärsivällisesti odottaneen, että hukkaisitte taikakalunne voiman? Miksen olisi voinut sitä varastaa tai ryöstää teiltä, niinkuin te olette sen varastanut tai ryöstänyt joltakin muulta? Sen vuoksi, että te olette ollut varovainen. Mutta tänään te olette tehnyt väärän valan, ja nyt on minun hetkeni tullut. Nyt teidän täytyy antaa minulle sormus. Ymmärrättekö? Sen täytyy tapahtua.

— Ei koskaan! — huusi Larsson.

— Kuinka uskallat, kurja orja, uhmailla alkuaineiden hallitsijaa vastaan! — huusi tohtori tarttuen vanhusta rintaan.

— Auttakaa! auttakaa! — huusi Larsson tukehtumaisillaan.

Joonas Perttilä ei sen enempää vitkastellut. Hän mursi oven, hyökkäsi sisään ja kävi painiskelevain kimppuun. Ankaran taistelun jälkeen pääsi nuorempi ja voimakkaampi mies vihdoin voitolle. Raivosta kalpeana täytyi tohtorin hellittää saaliinsa ja hän kiiruhti uhaten pois.

— Tulkaa, minä vien teidät poikanne Tuomaan luo! — sanoi Perttilä, nostaen ylös melkein tainnoksissa olevan vanhuksen, joka tuskin voi puhua, mutta joka kuitenkin kuiskasi: — Arkkuni! arkkuni!

Jonas kumartui ja otti lattialta himmeästi kimmeltävän esineen.

Se oli kuninkaan sormus.

3. BRUNNSVIKIN METSÄSTÄJÄNMAJASSA.

Tukholman kaunis huvipuisto, tuo niin huolellisesti hoidettu ja ahkerasti käytetty, huviloilla ja kesäpalatseilla koristeltu Eläintarha, oli vielä Kustaa III alkuhallituksen ensiaikoina varsin viljelemätön ja karu metsästysalue, josta ainoastaan lounaisranta eli tuo niin sanottu Eläintarhan kaupunginosa laivaveistämöineen oli rakennettu pienille, meriasiain-viraston omistamille vuokratonteille. Koko muussa osassa laajaa puistoa nähtiin vain siellä täällä pieniä, punaiseksi maalattuja puurakennuksia, joissa asui metsästyspalvelijoita ja joita maaseutumaisen kauniit tammet ja lehmukset varjostivat.

Yksi näistä syrjäisistä rakennuksista, joista oli näköala Brunnsvikiin päin, oli suunnilleen siinä, missä nyt Rosendahlin linna suurine porfyyrimaljoineen kohoaa hiekoitettujen käytävien ja pyöristeltyjen kukkaislavojen takana. Täällä asui eräs puiston metsästyspalvelijoista, hovimetsästäjä Grenman, joka oli Larssonin liikkeessä Vaasassa aikoinaan palvelleen vanhan kirjanpitäjän Grenmanin poika. Hovimetsästäjä Grenman oli hyväluontoinen ja uskollinen mies, niinkuin isänsäkin ennen, eikä ollut unohtanut sitä, että porvariskuningas oli ennen muinoin puoltanut häntä pieneen virkaan metsästysvirastossa, josta hän sittemmin oli kohonnut nykyiseen, tärkeään toimeensa. Hän oli siis sydämellisesti iloinen voidessaan kerran maksaa jonkin osan kiitollisuudenvelastaan, kun hänen asuntoonsa eräänä kauniina kevätpäivänä tuotiin pahasti haavoittunut nuorukainen nimeltä Paul Bertelsköld.

Nuori vieras oli alussa tuottanut hänelle paljon huolta, sillä välskäri oli jo menettänyt kaiken toivonsa, kun ei kuulaa voitu ottaa pois. Mutta onneksi oli olemassa toinen sekä hellempi että rohkeampi henkilö, joka ei ensinkään ottanut uskoakseen, että yhdeksäntoistavuotiaana voidaan kuolla niin vähäpätöisestä syystä kuin kuulasta, joka oli vikuuttanut ainoastaan oikean keuhkon lievettä ja pysähtynyt lähelle selkäpiitä. Tämä oli sama "Östanlidin muori", joka Solnassa oli ottanut hoitaakseen haavoittunutta nuorukaista ja joka nyt, kun välskäri oli kohteliaasti toimitettu pois, saatuaan kohtuullisen maksun vaivoistaan ja vaitiolostaan, yksin otti vastatakseen nuoren miehen parantumisesta.

Hovimetsästäjä huomasikin kohta ilokseen, ettei hänen hoidettavansa olisi voinut joutua parempiin käsiin, Östanlidin muori ei ollut mikään vasta-alkaja. Ei olisi ammattiaan harjoittava oikea haavalääkärikään voinut taitavammin kuin hän panna sidettä tai parantaa haavakuumetta eikä paraskaan Asklepioksen oppilas olisi voinut vetää hänelle vertoja hänen väsymättömässä, sairaan kaikki pienimmätkin toiveet täyttävässä huolenpidossaan. Hän valvoi ensi viikon yötä päivää sairaan vuoteen ääressä ja vasta yhdeksännen vuorokauden kuluttua, kun vaara oli ohitse ja haava nopeasti alkoi parantua, hän soi itselleen muutamain hetkien levon laskeutuen patjalle hoidokkinsa viereen.

Ja kuinka hellästi, kuinka sanomattoman kiitollisesti katsoivatkaan nuorukaisen silmät Östanlidin muoriin! Ne, jotka luulevat, ettei nuoren miehen rakkaus mitenkään voi koko sydämen voimalla kohdistua vanhempaan naiseen, ne erehtyvät suuresti. Ei ole mitään sydämellisempää, mitään puhtaampaa rakkautta kuin se, jolla Paul Bertelsköld palkitsi armaan hoitajansa rakkauden, ja jos milloinkaan maan päällä välähtelee heijastus siitä rakkaudesta, jolla taivaan enkelit toisiaan rakastavat, niin se on tuommoinen puhdas, uhrautuva, kaikkea jalostava rakkaus, joka on olemassa — äidin ja lapsen välillä.

Sillä miksi salaisimme lukijalta sen, minkä hän luultavasti jo kauan on aavistanut? Kuka muu kuin äiti voisi tuolla hellällä, kaikkea aavistavalla valppaudella seurata tottumattoman, haaveksivan, kiihkoilevan nuorukaisen askelia? Kuka muu kuin hylätty, sorrettu nainen, voisi löytää ilonsa ja lohdutuksensa semmoisessa yhtymisessä? Kuka muu kuin "Ester Larsson, entinen kreivitär Bertelsköld" voisi tällä tavalla omistaa kaiken rakkautensa yksin olevalle lemmikilleen, sydämensä lapselle, Paulilleen?

Oli vielä toinenkin nainen, joka harhaili levotonna etsien hänen jälkiään, mutta hänen lempensä oli toista laatua.

Yksinäisessä metsästäjänmajassa oli ollut hetki, jota kreivitär Ester sekä pelkäsi että hartaasti odotti. Se oli se hetki, jolloin Paul ensi kerran tuntisi äitinsä.

Yhdeksän pitkää vuorokautta hän oli, vaikka se olikin hänestä ylen vaikeaa, tuntemattomaan talonpoikaispukuunsa pukeutuneena huolellisesti peittänyt häneltä kasvonsa siinä pelossa, että ilo ja hämmästys voisivat tappaa pojan hänen syliinsä. Näiden yhdeksän päivän kuluessa oli Paul aavistamatta, kuka hänen hoitajansa oli, vastaanottanut hänen vapisevasta kädestään rohdot ja kiitollisin tuntein seurannut hänen ainaista huolenpitoaan. Hän tunsi selittämätöntä mieltymystä tuohon outoon talonpoikaisnaiseen, jonka musta huivi aina oli vedettynä niin syvään otsalle ja joka ei hänen kysymyksiinsä koskaan vastannut muutoin kuin äänettömällä, suopealla päännyökkäyksellä. Mutta eräänä päivänä, kun hän istui sairaan vuoteen ääressä ja luuli tämän nukkuvan, oli hän väsyneenä rasituksesta ja valvomisesta nojannut päänsä sängynlaitaa vastaan, hänen silmänsä olivat vasten hänen tahtoaan sulkeutuneet, hän oli nukahtanut siitä mitään tietämättä. Paul ei nukkunut, hän oli hetken aikaa katsellut naista ääneti ja kummastellen, sitten hän oli hiljaa siirtänyt mustaa huivia hiukan syrjään hänen otsaltaan nähdäkseen kerrankin, kuka oli tuo salaperäinen nainen, jolle hän oli kiitollisuudenvelassa hengestään — ja kuta kauemmin hän katseli noita kalpeita, mutta kauniita kasvonpiirteitä ja suljetuita silmäkulmia mustine silkkiripsineen, sitä korkeammalle oli tunteitten lämmin vuo kohonnut hänen sydämessään, hänen kyynelensä olivat alkaneet virrata kuin tulvehtimallaan oleva lähde, joka kumpuilee salatusta syvyydestään ja hän oli laskenut käsivartensa tuntemattoman, nyt tunnetun nukkuvan naisen kaulan ympärille. Silloin oli nainen herännyt, silloin olivat hänen mustat silmänsä, joita Paul lapsuudessaan oli niin suuresti ihaillut ja joilla ei hänen mielestään ollut vertaisiaan koko suuressa maailmassa — silloin olivat nuo kaksi loistavaa aurinkoa yht'äkkiä tulleet pilvien takaa näkyviin ja katselleet häntä sanomattomalla rakkaudella — ja silloin lepäsivät äiti ja poika, pitkien murheiden ja vuosikausia kestäneen eron jälkeen, taas toistensa sylissä. Semmoisia hetkiä ei voi koskaan unohtaa, ne kestävät ikuisesti eikä niitä voida muistista hävittää, ei tässä eikä tulevassa elämässä.

Mutta sitten oli vihdoin äiti hellällä väkivallalla taaskin työntänyt poikansa luotaan ja peittänyt hänen otsansa suudelmillaan ja pakottanut hänet lepäämään ja olemaan rauhassa, ja Paul oli taas nukahtanut tuntien olevansa onnellisempi kuin koskaan ennen. Mitä nyt enää merkitsi hänen lyhyt, ohimenevä ruumiillinen tuskansa! Nyt oli taas kaikki hyvin, nyt hänellä oli taas äitinsä, nyt ei hän ollut yksin, eikä hänen äitinsä ollut yksin maailmassa, nyt he eivät enää koskaan eroaisi toisistaan, nyt hän voisi omistaa äidilleen koko elämänsä, tehdäkseen hänet onnelliseksi. Ja Paul kiitti sitä kuulaa, joka oli kulkenut niin liki hänen sydäntään ainoastaan valmistaakseen sille näin suuren ilon; jopa hän tunsi kiitollisuutta kovaa veljeäänkin kohtaan, sillä ilman hänen lemmetöntä käytöstään hän ei olisi päässyt nauttimaan sitä autuutta, jonka äidin tapaaminen hänelle nyt tuotti.

Seuraavana päivänä olivat äiti ja poika tyyntyneet niin paljon, että voivat avata toisilleen sydämensä ja kertoa kaikki, mitä heidän erossaolonsa aikana oli tapahtunut. Paul kertoi avomielisesti kaikki seikkailunsa; hänen äitinsä ei voinut olla yhtä suora. Hänen täytyi säästää heikkoa isää ja sydämetöntä veljeä — ja hän teki sen niin hienotunteisesti, että syy hänen murheisiinsa näytti johtuvan ainoastaan ajan ennakkoluuloista ja sääty-ylpeydestä, joita vastaan yksityiset vielä turhaan koettivat asettua. — Olemmehan kaikki kuitenkin sokeita, heikkoja olentoja, — virkkoi hän. — Miksi hakisimme täydellisyyttä maailmassa? Se aika on kyllä tuleva, Paulini, jolloin ei toinen synny toistaan parempana tai pahempana ja jolloin ei ole olemassa muuta aatelia kuin miehen tai naisen oma ihmisarvo. Mutta yksin jo tämä tieto sisältää kokonaisen uuden aikakauden ja miksikä valittaisimme sitä, ettei korkea tammi heti kohoa täyskasvaneena, kun näemme sen siemenen juurtuvan jalkaimme juuressa? Monet kyynelet vielä vuotavat ja monet huokaukset kohoavat taivaaseen, ennenkuin säätyerotus sulaa kuin talven kinos kevätauringossa. Odottakaamme kärsivällisesti parempaa aikaa, ja sinä, Paulini, joka olet mies, työskentele uskollisesti ihmiskunnan eduksi, niin on tulevaisuus sinun!

— Niin, äitini, — vastasi Paul, — olen sitä jo ajatellut. Olen Upsalassa tutustunut erääseen nuoreen ylioppilaaseen, nimeltä Thorild. Jos tietäisitte, kuinka usein olemme puhuneet juuri samasta asiasta ja kuinka kaikki ihmiset kerran tulevat vapaiksi ja tasa-arvoisiksi… Mutta ette ole vielä kertonut mitään paostanne Falkbystä.

— Puhelkaamme jotakin hauskempaa, — virkkoi äiti vältellen. — Ainoastaan sen tahdon nyt sinulle uskoa, että lähtöni edellisenä iltana olin sopinut leski Flintan ja hänen tyttärensä pojan kanssa. Poika souti minut järven yli, ja muista seikoista kerron toiste.

— Mutta emmekö nyt, kun taas olemme toisemme tavanneet, kohta palaja Falkbyhyn, Veran ja isäni luo?

Kreivitär Ester kääntyi pois. Oli jotakin, jota hän ei vielä voinut ilmoittaa. Hän vastasi ainoastaan:

— Älä puhu niin paljon, Paul; se väsyttää sinua. Kun paranet, niin neuvottelemme meidän kummankin tulevaisuudesta.

Paulin parantuminen edistyi tästä päivästä alkaen kahta nopeammin. Kuula oli yhä paikoillaan, mutta sisälliset vammat olivat miltei kokonaan parantuneet, ja hän sai luvan ikkunan ääressä katsella puita ja nurmikoita, jotka alkoivat kevätauringossa viheriöidä.

— Nyt jätän sinut muutamaksi päiväksi, — sanoi hänen äitinsä. — Lupaatko tarkoin muistaa kaikki määräykseni?

— Lupaan. Mutta minne menet, äiti?

— Täyttämään toista velvollisuutta, josta sitten saat kuulla. Jumala varjelkoon sinua, sydänkäpyni. Hyvästi!

4. IANKAIKKISUUDEN PARTAALLA.

Jos olisi nyt, kun puisto vielä oli lehdetön, Brunnsvikin pienen metsästysmajan ullakon ikkunasta tarkoin katsellut tornien ja savupiippujen harmaita haamuja, jotka tuolla kaukana lännessä edustivat Tukholmaa, olisi ehkä voinut erottaa erään Kuningattarenkadun varrella sijaitsevan ison talon katon. Kreivi Bernhard Bertelsköld makasi siinä talossa sen kiven pahasti päähän haavoittamana, jonka tuntematon käsi oli heittänyt häntä kohti yöllisen metelin aikana noin kaksi viikkoa sitten. Joka päivä olivat Tukholman taitavimmat lääkärit kokoontuneet hänen eteiseensä neuvottelemaan, kaikkia keinoja oli käytetty eikä kuitenkaan mitään parannusta ollut huomattavissa. Vasenta silmää pidettiin menneenä, ja kolaus oli vaikuttanut aivoihin niin voimakkaasti, etteivät lääkärit siinä tapauksessa, että haavoitetun henki olisi pelastettavissa, luulleet voivansa ennustaa muuta kuin että potilas tulisi menettämään järkensä. Vähitellen heistä toinen toisensa perästä vetäytyi pois, ja ainoastaan kuninkaan henkilääkäri tuli vielä korkeimmasta käskystä joka päivä kyselemään sairaan tilaa ja määräämään niitä lääkkeitä, joita tohtorit antavat, kun ovat menettäneet kaiken toivon ja tahtovat vain niin kauan kuin mahdollista pitää potilasta hyvällä tuulella.

Kreivi Bernhardilla oli muutamia valtiollisia ystäviä, jotka kohteliaisuudesta tulivat hänelle osoittamaan osanottoaan. Persoonallisia ystäviä hänellä ei ollut ainoatakaan, ja kun hänen sisarensakin, paroonitar Clairfeld, tähän aikaan oli pakotettu lähtemään Tukholmasta, matkustaakseen ensi avovedellä miehensä luo Saksaan, ei ollut ketään, joka olisi hänelle osoittanut todellista osanottoa. Kamaripalvelija Joséta, joka tähän saakka oli ollut hänen uskollinen kätyrinsä, ei kreivi enää voinut sietää; espanjalainen täytyi erottaa talosta, ja uudet, Tukholmassa otetut palvelijat olivat nyt haavoitetun ainoat hoitajat.

Kreivi Bernhard kärsi usein niin kovia ruumiillisia tuskia, että hän toivoi kuolevansa; mutta vielä enemmän hän rauhallisempina hetkinään kärsi siitä sanomattoman toivottomasta tunteesta, että oli yksin maailmassa. Semmoisina hetkinä hän olisi antanut kaiken, mitä hänellä oli, voidakseen ostaa itselleen edes ainoankaan todellisen ystävän, yhden ainoan ystävällisen kädenpuristuksen, jopa yhden ainoan sydämestä lähtevän sanankaan, mutta kaikki se häneltä puuttui! Ja silloin hänet valtasi taas tuo synkkä, katkera ylpeys, hän kiroili Jumalaa ja ihmisiä ja vannoi, kerran terveeksi tultuaan, kostavansa tuolle kylmälle, sydämettömälle maailmalle, joka hylkäsi hänet hänen onnettomuudessaan — hän usuttaisi ihmiset toistensa kimppuun, hän sytyttäisi maailman tuleen ja sen raunioilla hän uhmaillen ja ivaillen katselisi, kuinka kurja, halveksittava ihmiskunta sukupuuttoon häviää.

Eräänä yönä hänen unetonna ja tuskaisena maatessaan alkoivat nuo hurjat kuumehoureet häntä taas repiä ja raastaa. Hän oli lääkäriltä tiedustellut tilaansa ja saanut välttelevän vastauksen, josta hän hyvin ymmärsi, että hänen elonhetkiensä mitta nyt oli täysi. Hänellä ei siis ollut edes sitä lohdutusta, että olisi voinut kostaa. Hänen loistava ratansa olisi nyt yht'äkkiä päättyvä, hän kuolisi kurjan salamurhaajan surmaamana, ei kenenkään kaipaamana, ei kenenkään itkemänä. Korkeintaan isä häntä ajattelisi, mutta hänkin unohtaisi hänet pian muun perheensä piirissä. Ja kuka hänet perisi? Paul, jota hän vihasi — mikä nöyryytys! Hänen äitipuolensa, jota hän inhosi — mikä kohtalon iva! Miksei hän ollut nainut, jättääkseen jälkeensä edes pojan, joka olisi voinut riistää noilta vihatuilta sukulaisilta heidän oikeutensa? Olihan hän ainoastaan kolmenkymmenen vuoden vanha — hän voisi vieläkin korjata sen, mitä oli laiminlyönyt — mutta ei — hänellähän ei enää ollut elettävänään kuin muutamia tunteja! Mitähän, jos hän käyttäisi nuo tunnit vihittääkseen itsensä tautivuoteella? Kenen kanssa? Kenen tahansa. Hänen leskensä tulisi Paulin ja äitipuolen harmiksi saamaan osansa perinnöstä. Mistä hän nyt pian löytäisi sopivan kreivittären? Sen pitäisi tietysti olla aatelissukua, sen pitäisi halveksia perheeseen tunkeutuneita aatelittomia aineksia; mutta kukapa huolisi ruveta hänen kostonsa välikappaleeksi? Hän ajatteli sinne tänne keksimättä kuitenkaan ketään sopivaa.

Hänen näitä miettiessään painoi väsymyksen unenhorros aamupuolella hänen silmäluomensa umpeen. Hän ei nukkunut eikä valvonut, hän tunsi vielä selvästi joka esineen huoneessa, näki palkatun, vanhan hoitajan, jonka tuli valvoa hänen kanssaan, mutta joka torkkui kamarin nurkassa.

Hän lepäsi tuossa tietoisuuden ja tiedottomuuden välisessä horrostilassa, joka peittää kuin harso aistimien toiminnan sitä kuitenkaan kokonaan pysähdyttämättä.

Silloin hän vastapäisen seinän viheriällä paperilla huomasi heikon, vaaleansinisen valon, joka näytti olevan heikosti tuikkivan lampun heijastus. Mutta jos se oli vain heijastusta, niin miksi se lisääntyi, miksi se vähitellen selveni ja miksi se yhä selvemmin muodostui ihmishahmoksi? Kreivi Bernhard ei voinut kääntää siitä silmiään. Hän ei ollut kyllin tajussaan miettiäkseen mitään sen johdosta, mitä näki; ei se häntä kummastuttanut, ja kuitenkin hän oli ollut siksi kauan uuden ranskalaisen filosofian vaikutuksen alaisena, ettei uskonut aaveita eikä mitään muutakaan. — Hän katseli välinpitämättömästi tuota outoa ilmiötä saattamatta kuitenkaan kääntää siitä silmiään.

Hetken kuluttua oli valo ikäänkuin sulautunut kalpean, lempeän ja surullisen naisen kuvaksi, joka oli puettuna jo kauan sitten menneen aikakauden pukuun. Hän leijaili pois seinältä ja läheni kuulumatonna sairaan vuodetta. Nainen kumartui vuoteen yli ja näytti suutelevan sairaan sidottua päätä. Sairas ei sitä kuitenkaan oudoksunut eikä vetäytynyt takaisin; hän tunsi ikäänkuin suloisen kukkaistuoksun koskettelevan polttavia ohimoitaan ja huokuvan niiden yli virvoittavaa viileyttään.

Silloin hän oli kuulevinaan ikäänkuin sanoja, mutta ne eivät olleet ääniä, jotka sattuivat hänen korvaansa, ne olivat ennemminkin ajatuksia, jotka kuulumatta yhtyivät hänen omiin ajatuksiinsa ja samalla olivat ikäänkuin ihmishuulten ilmilausumia sanoja. — Bernhard Bertelsköld, — sanoi kalpea surullinen ja lempeä haamu. Minä olen sukusi kantaäiti. Miksi olet niin syvästi mieleni murehduttanut?

Kreivi Bernhard ei vastannut. Mitäpä hän olisikaan vastannut?

— Tiedä, — jatkoi haamu, — kirous ja siunaus ovat alusta alkaen taistelleet sukusi kohtalosta. Kaksi esivanhemmistasi on erinnyt kirottuna, kaksi siunattuna täältä maan päältä. Kolmas, jota kirous painaa, olet sinä, ja tänään puolenpäivän aikana on sinun hetkesi tullut. Mutta minä olen syleillyt Vapahtajamme polvia ja rukoillut Hänen nimessään, että sinulle suotaisiin vielä vuosi parannuksen aikaa. Käänny, käänny, käänny syntiseltä tieltäsi! Katso, se käsi, joka on sinut parantava, on sinua lähellä. Sinulle on suotu vielä vuosi, jonka kuluessa voit taivaassa ja maassa hakea sovintoa, mutta jos vuosi on kulunut etkä ole sieluasi kääntänyt pimeydestä valkeuteen, niin saakoon pimeys saaliinsa ja kolmas kirous on toteutuva suvussamme…

Näin puhuessaan haamu tuli yhä kapeammaksi ja läpikuultavammaksi, vartalon ääriviivat näyttivät haihtuvan ilmaksi ja kohta näkyi vastapäisellä seinällä vain entinen, heikko, vaaleansininen valo, kunnes sekin vihdoin hälveni pois, ja ainoastaan riutuva lamppu valaisi himmeästi hämärää huonetta.

Kreivi Bernhard tunsi, kuinka kaksi vastakkaista virtaa tulvaili esiin hänen sielunsa salaisista lähteistä. Kun vanha ivallinen hymy toisaalta tahtoi hiipiä hänen huulilleen, hiipi taas toisaalta jotakin aivan toisenlaista hänen silmäluomiensa alta, jotakin, jota ei ollut siellä näkynyt sitten hänen lapsuutensa päivien: se oli melkein kuin kyynel. Jos hän olisi ollut tajussaan, olisi hän sanonut itselleen: tämä johtuu taudin tuomasta heikkoudesta. Nyt ei hänellä ollut voimaa siitä suuttua, hänen uupuneet silmänsä sulkeutuivat ja hän vaipui oikeaan uneen, jota kesti useita tunteja.

Hänen herätessään oli jo täysi päivä, ja lääkäri seisoi hänen vuoteensa ääressä. Epäselvä muisto yön näystä väikkyi vielä sairaan mielessä ja hän kysyi jyrkästi:

— Tänäänkö puolenpäivän aikana minä kuolen?

— Älkää häiritkö lepoanne semmoisilla ajatuksilla, herra kreivi! — vastasi lääkäri taaskin kierrellen. — Tahdomme koettaa kaikkea, mitä taitomme voi.

— Kun taitonne voi niin vähän, — huudahti kreivi katkerasti, — niin tekisitte rehellisemmin, tohtori, jos sanoisitte minulle totuuden. Olen mies enkä pelkää kuolemaa. Sanokaa siis suoraan, montako tuntia saan vielä elää?

— Jos herra kreivi välttämättömästi tahtoo sen tietää, — vastasi tohtori, — niin täytyy minun tunnustaa, että tulehdus lisääntyy. Tunnin kuluttua te alatte houria, ettekä siitä enää virkoa. Jos tahdotte notarion kirjoittamaan viimeistä tahtoanne, niin täytyy sen tapahtua pian.

— No hyvä, sinä kurja puoskari, jommoisia te kaikki olette, — jatkoi haavoittunut, — koska minä vielä voin käskeä, niin käsken teidät heti tiehenne. En tarvitse teitä enää!

Lääkäri pudisti päätään ja kuiskasi mennessään hoitajattarelle: houraileminen on jo alkanut. Parasta on kutsua tänne vankka mies, sillä häntä on vaikea pidellä.

Hoitajatar meni, ja kreivi jäi yksin. — Mene, minä halveksin sinua ja koko taitoasi, kurja kerskailija! — huusi hän poistuvan lääkärin jälkeen. — Olen kolmenkymmenen vuoden vanha, ja kurja katukivi lopettaa päiväni. Hyvä on, minä näytän voivani halveksia elämää, niinkuin minä halveksin teitä kaikkia! Olen iloinen kerrankin saadessani lopettaa tämän kurjan narripelin.

— Te ette kuole, te tulette elämään, — kuiskasi hiljainen ääni, ja hänen vieressään seisoi talonpoikaisnainen, jonka musta huivi oli syvään silmille vedettynä.

— Kuka olette? — kysyi kreivi, samalla muistaen yöllisen näkynsä.

— Minua sanotaan Östanlidin muoriksi, ja minä olen tullut tekemään teidät terveeksi.

5. VANHA JA UUSI IHMINEN.

Kuninkaan henkilääkäri, joka koko päivän turhaan oli odottanut ilmoitusta kreivi Bertelsköldin kuolemasta, ei seuraavana aamuna enää voinut voittaa uteliaisuuttaan vaan meni sairaan luo. — Milloin kreivi kuoli? — kysyi hän eteisessä hoitajattarelta.

— Herra tohtori, — vastaa matami nyökäyttäen päätään, — hän on nukkunut koko yön ja äsken hän pyysi saada kupillisen lihalientä.

— Se on mahdotonta, — vastasi tohtori. — Tieteen kaikkien sääntöjen mukaan täytyi hänen heittää henkensä viimeistään yöllä.

— Sitähän juuri olen sanonut, — arveli hoitajatar. — Mutta niinhän aina käy, kun ylenkatsotaan kuninkaallisen majesteetin lääkkeitä ja antaudutaan noitien käsiin.

— Vai niin. Niinkö ovat asiat? No, siinä tapauksessa hän kuolee ennen iltaa.

— Älkäähän muuta! Kun heitetään kaikki rohtopullot ulos ikkunasta ja ajetaan parturi suonirautoineen pellolle, ja kipeä pää sidotaan märillä pellavasiteillä! — mikä muu kuin kuolema voi olla semmoisesta seurauksena?

— Mikä on noita-akan nimi?

— Häntä sanotaan Östanlidin muoriksi ja kerrotaan hänen parantaneen paljon ihmisiä, joille eivät tohtorit ole mitään voineet. Mutta kerran ne vielä nekin, jotka hän on parantanut, päättävät päivänsä.

— Se on hyvin luultavaa, — virkkoi henkilääkäri hymyillen ja lähti pois, vähän vihoissaan kaikille noille älykkäille ämmille, jotka siihen aikaan rohkenivat parantaa tai tappaa ihmisiä ilman lääkärin apua.

Näytti kuitenkin siltä kuin henkilääkäri olisi ollut oikeassa, sillä monta päivää oli kreivi Bernhard elämän ja kuoleman vaiheilla, Östanlidin muorilla oli kova taistelu taisteltavana, paljon kovempi kuin Paulia parantaessa. Mutta huolimatta tiedekunnan yksimielisestä tuomiosta virkosi kreivi Bernhard kuitenkin virkoamistaan, kuume väheni, tulehdus hävisi, silmäkin näytti alkavan parantua, ainoastaan suuri voimattomuus oli jäljellä. Hänen entinen tarmonsa vain ei ottanut oikein toipuakseen. Kova ja ylpeä mieli oli saanut kovan kolauksen sinä yönä, jolloin hän oli ollut kuoleman kielissä ja nähnyt tai luullut näkevänsä tuon kummallisen näyn. Eriskummaiset, äänettömät sanat: "käänny" ja "yksi vuosi" olivat jättäneet jälkeensä kaiun, joka ei oikein ottanut kadotakseen. Hän oli itselleen suutuksissa noista lapsellisuuksista, jotka eivät suoneet hänelle mitään rauhaa. Mutta se ei auttanut; ne olivat yhäti hänen mielessään.

— Muori! — virkkoi hän eräänä päivänä hiljaiselle mustiin puetulle talonpoikaisnaiselle, joka niin herkeämättömällä huolenpidolla oli valvonut hänen vuoteensa vieressä yötä ja päivää, — milloin luulette minun paranevan?

— Ruumiinne paranee silloin kun sielunne, — vastasi hän matalalla äänellä.

— Mitä sillä tarkoitatte? Mikä minun sielultani puuttuu?

— Jumalan armo, joka on sielun terveys, — vastaa vaimo totisesti.

Kreivi Bernhard olisi tahtonut nauraa, mutta se ei onnistunut, hän oli liian heikko. Taas hän muisti tuon kauhistavan sanan: "käänny", ja hän oli vaiti. Hänessä iti jotakin, iti syvällä hänen entisen rohkeutensa raunioiden alla, mutta siellä sydänalassa oli kova, kivinen maaperä, eikä siemen tahtonut juurtua.

— Jos voitte tehdä minut terveeksi, muori, — sanoi hän seuraavana päivänä, — niin teen teidät rikkaaksi. Saatte itse määrätä palkkanne.

— En pyydä mitään, — oli vastaus.

— Niin ne kaikki sanovat, — jatkoi kreivi, — mutta ottavat kuitenkin. Mistä olette kotoisin?

— Suomesta.

— Olette oikeaa lajia. Kuulkaa, muori, Suomessa on jotakin, joka voi parantaa minut pikemmin kuin te, ja se on vanha, mitätön sormus. Jos voitte hankkia minulle sen, niin … malttakaas … niin silloin tahdon … naida teidät!

Tämä oli hämärää jatkoa sairaan edellisiin houreisiin, mikä miellytti häntä juuri siitä syystä, että se oli niin hullunkurista. Mutta Östanlidin muori kysyi, osoittamatta vähintäkään kummastusta:

— Miksi tahtoisitte sen tehdä?

— Miksi? Siksi, että se on tapana suvussani. Minulla on äitipuoli, joka iloitsisi saadessaan teidät miniäkseen. On vanha sääntö, että paha on pahalla poistettava: pakkasen purema lumella, tulen polttama kuumalla raudalla ja suomalaiset noidat suomalaisilla noidilla. Älkää kursailko sen vuoksi, että olette ehkä seitsenkymmenvuotias! Kuta vanhempi, sitä parempi. Se on paras parannuskeino äitipuolelleni.

— Miksi vihaatte äitipuoltanne?

— Miksi? Siksi, että… Mutta se ei kuulu teihin.

— Ehkä hän tällä hetkellä rukoilee puolestanne

— Siihen hän on liian pahasisuinen ja ylpeä. Hän vihaa minua enemmän kuin minä häntä.

— Niinkö luulette? Ehkä tuomitsette häntä väärin?

— En. Maailmassa ei ole ketään, joka minusta huolisi, — ei ketään muita kuin te, muori! Sisareni on minut hylännyt, veljeni minua inhoo, ja isäni… Johtuu jotakin mieleeni. Te olette liian vanha minulle, mutta jos hankitte minulle sormuksen, niin tahdon naittaa teidät isälleni. Hän ei pidä niin suurta väliä ja minä olen tottunut äitipuoliin.

— Muistakaa sieluanne. Tuommoiset ajatukset ovat kuin kiviä lastatussa veneessä ja semmoisin sanoin ette koskaan parane! — nuhteli hoitajatar sairastaan totisesti, melkein ankarasti. Hän näki kyllä, että kova sydän ei vielä hetikään ollut nöyrtynyt.

Taaskin koetti haavoittunut hymyillä, mutta ei voinut.

— Päätäni pakottaa, — hän valitti.

Hoitaja meni noutamaan raitista vettä. Eteisessä tuli häntä vastaan nuori talonpoika, joka pyysi puhutella kreiviä.

— Sanokaa minulle asianne, niin vien sen perille, — vastasi Östanlidin muori.

— Voinhan tulla toiste uudestaan, — arveli talonpoika. — Olisin tahtonut antaa kreiville erään hukkaan joutuneen kapineen.

— Onko se sormus? — kysyi talonpoikaisnainen yht'äkkisen, hänelle ominaisen mielijohteen vaikutuksesta.

— On, sormushan se on, — vastasi talonpoika kummastellen.

— Antakaa se sitten minulle. Kreivi siitä juuri äsken puhui. Hän kaipaa sormustaan, hän puhuu siitä yötä päivää. Mutta se ei ole onneksi hänelle.

Joonas Perttilä pudisti päätään. — En tunne teitä, — sanoi hän — ja siinä vanhassa kuparipalasessa kuuluu olevan joitakin salaisia taikoja. — En anna sitä kenellekään muulle kuin kreiville itselleen,

Sen kuullessaan heitti talonpoikaisnainen taapäin huivin, joka peitti hänen otsansa ja paljasti kasvot, joiden ilmeessä oli niin paljon jaloa ja ylevää, että Joonas vasten tahtoaan tunnusteli, oliko hän unohtanut lakin päähänsä.

— Olenko sen näköinen, että voisin pettää? — kysyi hän.

— Suokaa anteeksi, — sopersi Joonas. — Tässä on sormus, ja koska kreivi on määrännyt 500 talarin palkinnon sille, joka hankkii hänelle tuon romukalun takaisin, niin olkaa niin hyvä ja sanokaa hänelle, että hän lahjoittakoon rahat Isokyrön pitäjän köyhille. Eipä sillä, että meillä juuri olisi köyhiä Isokyrössä, — lisäsi talonpoika viekkaasti, — mutta ovathan rahat hyvät olemassa, jos sattuisi tulemaan hallavuosi tai pari.

— Sano terveisiä äidillesi, Joonas — sanoi talonpoikaisnainen, otti sormuksen, peitti taas kasvonsa ja katosi lähimmästä ovesta. Joonas seisoi siinä aika tavalla ällistyneenä. — Olenko tehnyt viisaasti vai tyhmästi? Missä olen ennen nähnyt nuo kasvot? — ajatteli hän, mielessä jokin himmeä muisto lapsuuden ajoilta.— Mutta samapa se. Olen iloinen, että olen päässyt tuosta jumalattomasta taikakalusta. Siitä pitäen, kun sen parturin lattialta löysin, on painajainen jok'ainoa yö ratsastanut kahareisin sänkyni laudalla.

Östanlidin muori seisoi samaan aikaan viereisessä huoneessa katsellen sormusta, joka kerran niin mahtavasti oli vaikuttanut hänen omaan kohtaloonsa. Hän oli silloin ollut valmis siunaamaan sen voimaa, ja kuitenkin — kuka tohtisi sanoa, ettei hänen ehkä olisi ollut parempi, jos tämä sormus yhä vieläkin olisi ollut haudattuna kolmenkymmenen sylen syvyydessä Vaasan sataman pohjahiekassa.

Hän oli tuskin ennen nähnyt sormusta, eikä koskaan pitänyt sitä kädessään. Nyt hän katseli sitä päivää vasten. Kuinka se olikaan kummallista tekoa! Kuinka kummallinen olikaan sen himmeä loiste! Ja nuo kirjaimet, joista hän niin usein oli kuullut puhuttavan, kuinka selvästi voikaan ne vielä erottaa sormuksen sisäpuolella.

Häntä puistatti, kun hän muisti Neptunus Gastin. Olikohan tässä mitättömässä kuparipalasessa todellakin se salainen voima, joka siinä sanottiin olevan? Oliko totta, että se oli vienyt jo monta ihmistä ajalliseen ja iankaikkiseen turmioon? Oliko totta, että jokainen; joka sitä piti, voi muuttaa onnettomuuden synkimmän yön onnen valoisimmaksi päiväksi; oliko totta, että samassa, kun sen otit käteesi, kohtalosi muuttui?

Kummallinen kiusaus valtasi hänet. Eikö haavoittunut tuolla sisällä juur'ikään ollut luvannut hänelle, että jos hän saisi sormuksen, hän naittaisi hänet hänen — puolisolleen? Jos hän nyt antaisi sairaalle tuon salatun aarteen, silloin hänellä olisi poikapuolensa oma sana takeena siitä, että hän saisi takaisin kaikki oikeutensa ja voisi palata puolisonsa luo. Tai jos hän pitäisi sormuksen, eikö sen ylistetty voima veisi häntä kaikkien pyrintöjensä perille: onneen, sovintoon ja rauhaan? Hän taisteli lyhyen hetken kiusausta vastaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo vapisi niiden pahain ajatusten voimaa, jotka melkein kuin magneettisesti tuntuivat säteilevän tuosta pirullisesta taikakalusta.

Östanlidin muori seisoi siinä vielä vaipuneena näihin ajatuksiin, kun hän takanansa kuuli äänen — äänen, joka kaikkia muita ääniä voimakkaammin tunki hänen sydämeensä. Se oli hänen puolisonsa, kreivi Kaarle Viktor Bertelsköldin ääni.

— Kuinka on kreivin laita? Elääkö hän? — kysyi vapiseva ääni.

— Elää, — vastasi talonpoikaisnainen tuskin kuuluvasti ja nojautui ikkunanpieltä vasten pystyssä pysyäkseen.

— Onko hän jo niin parantunut, että ilman vaaraa voi nähdä isänsä? — kysyi Bertelsköld malttamattomasti, huomaamatta oudon naisen liikutusta.

Hoitajatar sai sekunnin pari tointuakseen. — Kylli hän voi, — kuiskasi nainen. — Sillä ehdolla, että teidän armonne ei puhu mitään, mikä häntä liikuttaa tai surettaa; sillä hän on vielä kovin heikko.

— Hyvä. Tahdon olla varovainen, — vastasi kreivi astuen sairaan huoneeseen.

Hänen tuntematon puolisonsa seurasi häntä hiljaisin askelin. Nurkassa oli varjostin, ei kukaan huomannut häntä sen takaa. Hän kuuli, hän näki kaiken enemmän sydämensä kuin silmäinsä ja korvainsa avulla. Oi, kuinka hänen nuoruutensa rakastettu olikaan vanhentunut näiden kymmenen kuukauden kuluessa sen jälkeen, kun he viimeksi näkivät toisensa! Miten olivat käyneet kalpeiksi hänen kasvonsa! Kuinka koukistunut oli nyt hänen muinoin komea ryhtinsä! Ja kuinka himmeästi hänen lempeät siniset silmänsä loistivatkaan entiseen verraten! Mutta kuitenkin hänen vaimonsa rakasti häntä, tunsi rakastavansa häntä enemmän kuin koskaan ennen, sillä hänhän oli syypää noihin murheisiin, hän, joka kuitenkin oli vannonut olevansa hänen elämänsä ilo!

Isän ja pojan kohtaus oli lämpimämpi kuin heidän näkymätön todistajansa uskalsi toivoakaan. Isä unohti kaikki saadessaan nähdä esikoisensa; poika tunsi rakkauden kaipausta, jota hän ei koskaan ennen ollut tuntenut.

— Isäni, — sanoi Bernhard, — olen pahasti teitä loukannut…

— Puhukaamme siitä sitten, kun olet parantunut, — sanoi kreivi. — Luoja on lähettänyt meille nämä koettelemukset meitä rangaistakseen ja poistaakseen meidän suuria puutteellisuuksiamme: sinun ylpeyttäsi ja minun heikkouttani. Olen rientänyt Tukholmaan pelastaakseni kaikki, mitä minulle on rakasta maailmassa; kadonneen puolisoni, molemmat poikani ja perheemme kunnian. En tule omin voimineni, vaan Jumalan voimalla, jonka itsessäni tunnen. Ei enää saa olla pimeyttä ja vainoa ympärillämme. Kaikki, kaikki rukoilkaamme Kaikkivaltiaan armoa!

Kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld oli jalo tällä hetkellä. Kaikki se epämiehekäs heikkous, joka oli himmentänyt hänen totuutta rakastavaa, pohjaltaan ylevää luonnettaan, näytti nyt, kun hän oli menettämäisillään kaikki, joka antoi arvoa hänen elämälleen, kerrassaan kadonneen. Hän seisoi nyt miehuullisena, pää pystyssä ja vakavasti päättäneenä taistella kohtaloaan vastaan ja pelastaa perheensä.

— Kuinka hän on kaunis! kuinka hän on kaunis! — ajatteli hänen näkymätön, tuntematon puolisonsa salaisessa nurkassaan ja oli valmis heittäytymään hänen syliinsä ja suutelemaan niinkuin ennen hänen rakkaita, harmaita hapsiaan ja hänen korkeaa, lempeää, huolten uurtamaa otsaansa.

6. TAISTELU IHMISSYDÄMESTÄ.

Sinä päivänä, jona Östanlidin muori istui vain muutamain askelten päässä kadotetusta puolisostaan, joka ei aavistanutkaan hänen läsnäoloansa, ja kun oli ainoastaan hänen itsensä vallassa heittäytyä hänen syliinsä ilokyynelin vastaanotettavaksi, sinä päivänä kiusaaja tuli hänen luoksensa mahtavana kuin se vain harvoin lähenee naissydäntä. Kavalat ajatukset palasivat kaksinkertaisella voimalla. Mene, sanoi kiusaaja, ilmaise itsesi ja lopeta katkera surusi! Vieläkö pelkäät poikapuolesi vihaa? Houkko, onhan sinulla kuninkaan sormus! Etkö tiedä, että sinulle tästä lähtien kaikki onnistuu? Ei voi niin rohkeaa ajatusta aivoissasi syntyä, ettei se heti toteutuisi, ja oletko sitäpaitsi unohtanut Bernhardin lupauksen antaa sinut tuntematonna miehellesi, jos annat hänelle sormuksen?

Mikä kiusaus! Mikä kova taistelu! Mutta kurja, hylätty vaimo ei langennut. Hän ymmärsi, ettei hänen aikansa vielä ollut tullut. Sormus poltti hänen kädessään ja hän ymmärsi, että siitä mahdollisesti voisi tulla hänen valvattinsa ajallinen pelastus, mutta sitä varmemmin hänen ikuinen häviönsä. Hän istui liikkumatonna ja hiljaa ja kuuli isän ja pojan hänestä puhuvan.

— Minun täytyy mennä henkilääkäri Dahlbergin luo kiittämään häntä hänen sinua kohtaan osoittamastaan huolenpidosta, — sanoi kreivi.

— Tehkää niin, isäni, ja kiittäkää häntä hänen erinomaisista yrityksistään lähettää minut kuolemattomuuteen, — vastasi Bernhard entisellä, ivallisella äänellään. — Mutta jos isäni tahtoo kiittää sitä, joka on pysyttänyt minut maan päällä, niin miettikää jotakin palkintoa sille suomalaiselle noidalle, joka on ollut hoitajanani. En pidä noidista, mutta Östanlidin muori on harvinainen poikkeus, sillä hän yksin on katsonut minun ansaitsevan elää, kun kaikki muut katsoivat minun ansainneen kuolla.

— Olen muistava häntä ja antava hänelle sopivan palkinnon, — vastasi kreivi ja nousi mennäkseen, sillä vierailu ei saanut kestää kauan.

Mennessään huomasi hän Östanlidin muorin, joka turhaan koki kätkeytyä varjostimen taa.

— Tekö olette poikaani hoitanut? — kysyi hän.

Muori nyökäytti päätään mitään virkkamatta, huivi silmille vedettynä.

— Kiitän teitä, — sanoi kreivi. — Hoitakaa häntä edelleenkin ja voitte olla varma siitä, että olen vaivanne palkitseva. Ottakaa aluksi tämä todistukseksi siitä.

Painaessaan kultarahan naisen käteen tunsi hän sen vapisevan.

— Olette paljon valvonut, teidän tulee vähän levähtää, — jatkoi kreivi ystävällisesti ja poistui sen enemmän sitä asiaa ajattelematta.

— Voi! — ajatteli hän, jota ei oltu tunnettu, — jos hän olisi seisonut minun edessäni kuinka hyvin naamioituna tahansa, ja minä olisin painanut hänen kättänsä ja tuntenut sen vapisevan — minä olisin heti hänet tuntenut!

Useita päiviä kului. — Kreivi Bernhardin voimat lisääntyivät ja aika alkoi käydä hänelle pitkäksi.

— Hankkikaa minulle jokin ranskalainen romaani! — virkkoi hän hoitajalleen käskevällä äänellä.

Tämä meni ja toi palatessaan kirjan, mutta se ei ollut ranskalainen romaani, se oli Tuomas Kempiläinen. Ja hän istui lukemaan ääneen tuomaansa kirjaa.

— Mitä? — kysyi haavoittunut vihastuneena. — Uskallatteko ilvehtiä kanssani?

Mutta vaimo jatkoi lukuaan:

"Jumalani, katso puoleeni, äläkä ole minusta kaukana. Pahat ajatukset ovat minussa syntyneet, ja suuri kauhistus ahdistaa sieluani. Kuinka voin vahingoittumatta ne voittaa?"

"Tahdon käydä edelläsi, sanoo Herra, ja alentaa suuret ja mahtavat maan päällä. Tahdon avata sinulle vankilasi portit ja ilmoittaa sinulle salatuita asioita."

Kreivi ei helposti kiivastunut, mutta nyt hänet valtasi ankara viha. Yöpöydällä vuoteen ääressä oli puukantinen ja messinkihakasilla varustettu virsikirja. Hän otti sen ja paiskasi sen hoitajaansa kohden niin voimakkaasti, että veri purskahti tämän nenästä ja suusta.

Nainen kääntyi pois pyyhkiäkseen kasvojaan ja jatkoi sitten tyynesti, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut:

"Herra, tee minulle niinkuin sanonut olet, ja kaikki pahat ajatukset pakenevat kasvojesi edestä. Katso, en ole ansainnut lohdutustasi ja huolta, jota minusta pidät. Olen paljon syntiä tehnyt, ja kaikki haluni on ollut maallisiin asioihin. Olen ylentänyt itseni taivasta korkeammalle ja olen alennettava maan syvyyteen. Kaikki, mitä minussa on, on syntiä ja pimeyttä, jos ei pyhä henkesi valaise minun pimeyttäni. Herra, ole minulle armollinen ja valaise minua kasvoillasi. Kurita ilmat ja myrskyt! Sano merelle: ole tyven! ja pohjoistuulelle: älä puhalla — niin kaikki vaikenee."

— Hullu akka kurjine munkkisaarnoinesi! — jupisi sairas ja kääntyi seinään päin, päästäkseen häntä kuulemasta.

Mutta vaimo jatkoi lukuaan:

"Poikani, sanoo Herra, kiellä itsesi, niin minut löydät! — Herra, kuinka usein minun pitää itseni kieltämän ja missä suhteessa minun pitää kieltämän? — Aina ja joka paikassa, pienessä ja suuressa. En jätä mitään lukuunottamatta, vaan kaikessa tahdon kohdata sinut paljaana ja alastomana. Kuinka voit muutoin olla minun ja minä sinun?"

"Olen usein sinulle sanonut ja sanon taas: hylkää itsesi, kiellä itsesi, niin saat maistaa paljon sisällistä rauhaa. Anna kaikki kaikesta: älä salaa mitään, älä mitään takaisin vaadi; pysy ainoastaan minussa, niin tahdon olla sinun. Ja sydämesi on tuleva vapaaksi ja pimeys ei enää ole sinua valtoihinsa saava."

Hetken kuluttua sulki lukija kirjan, sillä sairas tarvitsi lepoa. Mutta seuraavana päivänä hän alkoi uudelleen.

Kreivi Bernhardin hairahdus joudutti hänen sisällistä muutostaan. Jos hän ei, vastoin tapaansa, olisi käyttäytynyt niin raa'asti, ei hän ehkä olisi sietänyt niin suurta itsepäisyyttä. Mutta nyt hän häpesi kiivauttaan ja jossakin määrin sitä sovittaakseen hän päätti tällä kertaa olla kärsivällinen. Tätä lukemista seurasi toinen ja taaskin toinen, päivä päivältä, Östanlidin muori ei päästänyt häntä päiväksikään hänen entisten ajatustensa valtaan. Hänen ensi inhonsa munkkisaarnaa kohtaan, joksi hän sitä sanoi, alkoi vähitellen vähetä. Hän myönsi nyt, että siinäkin voi olla jotakin hyvää, vaikka se olikin "sietämättömän liioiteltua". Vastoin hänen tahtoansakin aukeni hänelle aivan uusi kärsimysten ja kieltäymysten maailma, josta hänellä ei ollut koskaan ollut aavistusta, ja selittämätön, ennen kokematon tunto Jumalan läsnäolosta vaikutti kummallisesti hänen sielunsa syvyyksiin, milloin herättäen voimakasta katumusta ja nöyrtymistä, milloin lohdutuksen esimakua, joka tuntui kuin suloisen kevättuulosen virvoittava viileys murtuneessa, rauhattomassa, levottomassa omassatunnossa.

Eräänä päivänä tuli vanha kreivi takaisin, kun Östanlidin muori tavallisuuden mukaan istui äänetönnä varjostimen takana. — Minulla on hyviä uutisia, — sanoi kreivi otsa kirkkaana. — Paul elää ja on melkein parantunut haavastaan. Hän kirjoitti minulle, ja minä kävin hänen asunnossaan erään hovimetsästäjän luona, jonka nimi on Grenman. Niin pian, kun hän saa luvan mennä ulos, tahtoo hän tulla käymään luonasi — jos hänet otetaan vastaan. Hän on itse sitä pyytänyt.

— Hän on tervetullut. Virtaahan hänenkin suonissaan jaloa verta, — vastasi Bernhard liikutettuna vasten tahtoaan.

— Niin, — sanoi kreivi totisesti, — hänen suonissaan virtaa jalompaa verta kuin sinussa ja minussa, hänen äitinsä verta.

Bernhard oli vaiti. Tämä oli kovin kaikista pähkinöistä, joita kasvoi hänen sielunsa orjantappurain keskessä.

— Isäni, vastasi hän puoleksi vältellen. — Muistelen kuulleeni, että äitipuoleni ennen muinoin luki teille ääneen. Mitä kirjoja hän luki?

— Useimmittain Raamattua. Joskus myöskin Tessinin Kustaa III:lle, tämän prinssinä ollessa kirjoittamia kirjeitä, tai muita opettavaisia, maallisia kirjoja. Mutta paitsi raamattua luki hän mieluimmin Juhana Arndtia ja Tuomas Kempiläistä.

— Mitä pidätte Tuomas Kempiläisestä? Eikö hän ole liian ankara?

— Hän vaatii ainoastaan sitä, mitä kaikki kristityt opettajat vaativat: sydämen täydellistä kieltäytymistä ja antautumista Jumalalle.

— Mutta sehän on mahdotonta. Eihän ihminen voi luopua koko entisestä elämästään ja alkaa, niinkuin uusi lapsi, uutta olemista.

— Ei omin voimin. Mutta Jumalalle ei mikään ole mahdotonta. Miksi sitä kysyt?

— Siksi, että … älkää vain naurako; tauti tekee minut hermostuneeksi. Se suomalainen noita, tiedättehän, lukee minulle usein sen vanhan munkin kirjaa. — Minä tulen silloin niin kummalliseksi, jopa taikauskoiseksikin. Minusta joskus tuntuu kuin olisin maailman suurin pahantekijä ja niinkuin oudot vallat olisivat lähettäneet taivaan enkelin johtamaan minua paremmalle tielle. Se kai johtuu taudista. Eikö totta, isäni: sehän on naurettavaa tuo, kun muistaa, että olen filosofi ja lähettiläs Madridissa?

— Se ei ole naurettavaa, — vastasi kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld arvokkaan totisesti, — mutta se on naurettavaa, että meidän aikamme tahtoo repiä Kaikkivaltiaan Jumalan hänen ikuiselta valtaistuimeltaan ja tehdä kristinuskosta kuivan siveysopin. Esivanhempamme eivät niin ajatelleet. Lapsena ollessani kertoi minulle äitini usein, kuinka isävainajani, suuren kuninkaansa esimerkin mukaan, ei koskaan lähtenyt monille sotaretkilleen ilman Raamattua, jota hän joka päivä lueskeli. Itse olen palvellut prinssi Eugenin johdolla ja nähnyt monen tekevän samoin. Ei koskaan vielä ole aatelismiehen kilpi tahraantunut elävän Jumalan sanan tuntemisesta, mutta usein kyllä siitä, ettei Hänestä ole tahdottu mitään tietää.

Kreivi Bernhard oli vaiti, mutta salattu siemen hänen sydämessään alkoi itää. Kun hänen isänsä oli mennyt pois, kutsui hän esille Östanlidin muorin.

— Vaimo, — sanoi hän yht'äkkiä, — tahdon nähdä kasvosi.

Nainen säpsähti ja peräytyi. — En voi niitä näyttää, armollinen herra, — vastasi hän. — Eräs lupaus…

— Kuulkaa minua, — jatkoi kreivi. — Häpeän sitä tunnustaa, mutta minä olen joskus herkkä uskomaan aavistuksia, olen taikauskoinen. Kuka olette? Mitä minulta tahdotte? En tunne teitä; näytätte köyhältä talonpoikaisnaiselta, mutta teissä on jotakin, joka puhuu pukuanne vastaan.

— Jos teidän armonne kysyy minulta vielä jotakin, niin menen tieheni.

— Ei, älkää menkö! Lukuun ottamatta äitiäni, jota tuskin muistan, olette ainoa nainen maailmassa, jota koskaan olen kunnioittanut. — Ette ole se, joksi itseänne sanotte. Jos on hyviä henkiä, jotka ihmisiä suojelevat, niin täytyy teidän olla suojelushenkeni. Paljastakaa kasvonne; en ansaitse nähdä olentoa, joka on jalompaa sukua kuin minä, mutta se tekisi minulle hyvää. Oppisin uskomaan.

— Uskokaa Jumalaan älkääkä ihmisiin. En ole enkeli, olen se, jolta näytän, köyhä nainen, heikko ja puutteellinen. Sinä päivänä, jolloin teoin ettekä vain sanoin osoitatte, että Jumalan armo on päässyt sieluunne vaikuttamaan, silloin, mutta en ennen, tahdon kasvoni paljastaa. Henkeänne ei enää uhkaa mikään vaara, ja te voitte tulla toimeen ilman minua. Jätän nyt siis teidät! Mutta jos tahdotte, tulen silloin tällöin takaisin lukemaan teille.

— Ei, älkää minua jättäkö! Olette minulle tehnyt suurimman hyvänteon, minkä kuolevainen voi toiselle tehdä. Olette antanut minulle takaisin ruumiini ja sieluni.

— Hyvästi! Minä tulen takaisin. — On jo aika mennä, sillä hän aavistaa jo liian paljon, — ajatteli Östanlidin muori mennessään.

7. KAHDEN NAISEN RAKKAUS.

Paul Bertelsköld istui eräänä iltana pienen metsästäjänmajan ikkunassa katsellen kaihoten kevään ensimmäistä viheriöivää ruohoa. Oli kulunut kohta kaksi viikkoa siitä, kun hänen äitinsä oli hänet jättänyt. Hän oli joka päivä kirjoittanut pojalleen ja saanut vastauksen hänen terveydentilastaan; mutta Östanlidin muori oli kieltänyt häntä ilmoittamasta isälleen äidin täällä oloa. Kreivi oli kuitenkin sattumalta tavannut Grenmanin, joka ei ollut hennonut häneltä salata pojan olopaikkaa. Paul sai taas tavata isänsä; ei ollut hänen syynsä, että puolet salaisuudesta oli tullut ilmi. Hän oli totellut äitinsä tahtoa; hänelle ei mikään maan päällä ollut niin pyhää kuin äitinsä rukous.

Vähitellen hänen terveytensä palasi ja hän oli saanut avata ikkunan, kun aurinko loisti lämpimästi sen ruuduille. Mutta nyt oli ilta, ilma oli viileä, ja Paul oli kuitenkin unohtanut sulkea ikkunan. Hän näki puitten varjojen käyvän yhä pitemmiksi hienolla nurmikolla, ja aurinko laski länteen Ruotsin pääkaupungin etäällä häämöttävien kattojen taa.

Sen sijaan kohosi täysikuu valaisemaan sitä idyllistä maisemaa, joka näkyi Paulin ikkunasta ja josta Bellman ei vielä ollut laulanut, että

Brunnsvikin heleät nuo lainehet läikkyvät.

Paul katseli juuri äskettäin jäistä vapautuneen lahden pinnassa kimaltelevaa kuun kuvajaista. Oli niin yksinäistä, niin hiljaista, niin surullista ja kuitenkin niin suloisen ihanaa. Kevään aavistus se ohiliitävänä Vellamon neidon karkelona vilahteli peilikirkkaalla vedenpinnalla. Ken osaisi tavailla näitä piirtoja, ken kykenisi lukemaan näitä välkkyviä, hopeanhohtavia, äänettömiä sanoja!

Paul oli haaveksija, joka aina näki esineiden pintaa syvemmälle. Hänestä tuntui, että hän oli lähellä luonnon sydäntä. Hän ymmärsi sen hiljaista kieltä. Hän oli surullinen ja hän oli iloinen kuin illan kuutamo. Hän luki aaltojen hohteesta koko elämänsä tarun.

Äkkiä pimeni kuutamon kuvajainen järven pinnalla ja keveä varjo näytti livahtavan sen yli. Varjo katosi, ja kaikki oli taas niinkuin ennen. Oliko vene lahdella vai sukelsiko Vellamon neito hetkeksi esiin aaltojen alta?

Kohta senjälkeen näkyi kaksi henkilöä ikäänkuin nousevan vedestä ja lähenevän metsästäjänmajaa. Milloin olivat he puitten suojassa, milloin taas liikkuivat eteenpäin kuutamossa, ja Paul näki kaksi naista. Luultavasti he olivat soudattaneet itsensä lahden yli.

Kun he olivat tulleet lähemmä, sanoi toinen toiselle: — tässä se on! — ja toinen jäi ikäänkuin vartioimaan, kun toinen meni eteenpäin avonaista ikkunaa kohden.

— Oletteko te kreivi Bertelsköld? — kysyi muuan tutulta kuulostava ääni ranskankielellä, ja ääni vapisi huomattavasti. Himmeä kuutamo valaisi markiisitar Egmontin viehättäviä kasvoja, ja se punakin, joka äkkiä valoi hänen kasvoihinsa purppuransa, näytti tässä valaistuksessa aavemaisen kalpealta.

— Te täällä, madame! — huudahti Paul peräti hämmästyneenä tästä odottamattomasta näystä.

— Oi, kuinka olen teitä etsinyt, kuinka olen teitä etsinyt neljä pitkää viikkoa! — jatkoi vilkas ranskatar matalalla äänellä. — Minun pitäisi teitä vihata, jopa inhotakin, te kiittämätön ihminen, kun ette näin pitkään aikaan ole rivilläkään ilmoittanut minulle elämästänne ja olinpaikastanne! Mutta siihen ei nyt ole aikaa. Minulla on hyvin tärkeä asia teille uskottavana ja minua ilahduttaa, etten ole tullut liian myöhään. Vasta tänä iltana minun onnistui saada selko olinpaikastanne enkä tahtonut menettää yhtään hetkeä.

— Miten hyvä te olette, madame! — vastasi Paul sydämellisesti.

— Eikö ole paikkaa, jossa voimme kahden kesken puhella? Nämä varjot minua kammottavat ja minä pelkään jonkun olevan piilossa puiden runkojen takana! — jatkoi markiisitar katsoen arasti hämärään puistoon.

— Tahdotteko tulla pieneen huoneeseeni? — kysyi Paul hämillään ja punastuen, sillä hän ei ollut valmistautunut ottamaan vastaan semmoista vierasta.

— Tahdon, tahdon, neuvokaa minulle ovi! — kuiskasi kaunis ranskatar malttamattomin kiireisin elein.

Paul neuvoi hänelle portaat ja otti heti sen jälkeen hänet vastaan kamarissaan.

— Mitä minusta ajattelette? — kysyi markiisitar vaipuen väsyneenä yksinkertaiselle puutuolille.

— Madame…

— Niin, te kankeine tapoinenne ja ennakkoluuloinenne, mitä ajattelette henkilöstä, joka tähän aikaan ja tällä tavalla tunkeutuu luoksenne?

— Olen siitä kiitollinen, — vastasi Paul viattomasti.

— Oi, rukoilen teitä, ymmärtäkää minut oikein! Olkaa siitä vakuutettu, että ainoastaan mitä tärkeimmät syyt voivat… Mutta se on samantekevä. Ette ole muiden sydämettömien miesten tapainen. Olette ainoa, jolle voin puhua täydellä luottamuksella. Teidän pelastettu henkenne on taaskin vaarassa, herrani!

— Oh, madame, haavani on jo mennyt umpeen.

— Ymmärtäkää minua oikein. Palkkasin kolmekymmentä poliisin parhaista nuuskijoista teitä hakemaan, ja he johtivat minut harhaan Upsalaan. Minä matkustin sinne.

— Minun vuokseni!

— Tahdoin nähdä kuuluisan Linnén. Kun tulin takaisin, sain tietää, että veljenne espanjalainen kamaripalvelija tunsi olinpaikkanne ja oli puhunut teistä uhkaavasti. Annoin vielä tutkia häntä ja tunti sitten kuulin, että hän joka yö asestettuna väijyi teitä Brunnsvikin puistossa tappaakseen teidät. Ei saanut menettää hetkeäkään. Lähetin väkeä vartioimaan puistoa ja kiiruhdin itse ilmoittamaan teille vaarasta. Veljenne vaino on menettänyt yhden uhrinsa ja tähtää nyt toiseen.

— Ei, se on mahdotonta. Veljeni on vaarallisemmin haavoitettu kuin minä, ja isäni on kertonut minulle, että hän on muuttanut mieltään.

— Isänne on voinut erehtyä, ja haavoitettu vihollinen voi käyttää toisen tervettä kättä. Ette ole hetkeäkään varma hengestänne ja teidän täytyy sen vuoksi heti lähteä täältä.

— Suokaa anteeksi, sitä en voi.

— Miksi ette?

— Olisi pelkurimaista paeta luuloteltua vaaraa, enkä tahdo myöskään loukata rehellistä metsästäjää, joka on ottanut minua suojellakseen.

Markiisitar nousi ylös, heitti yltään samettiviittansa, istui ikkunan ääreen, jossa kuutamo valaisi hänen kalpeita kasvojaan ja kimmelteli kummallisesti hänen pienissä, ruskeissa, kirkkaissa silmissään.

— Ette voi? — toisti hän. — Sitten jään minä teidän luoksenne.

— Madame! … — huudahti Paul hämmästyen.

— Ja te luulette, kiittämätön, että minä vielä kerran jättäisin teidät ja menettäisin teidät ehkä ainiaaksi! Ettekö sitten aavista, mitä olen kärsinyt näiden loputtomasti pitkien viikkojen kuluessa, kun en tiennyt, olitteko elossa vaiko kuollut? Ja te luulette, että vielä kerran suostun kitumaan kuoliaaksi ainoastaan sitä varten, ettei tuo kunnon metsästäjä pahastuisi tai että joku voisi sanoa teidän paenneen salamurhaajaa. Oi, herrani … tänä iltana on varsin kaunis kuutamo!

— Teitä kaivataan…

— Asutte varsin somassa paikassa, teillä on kaunis näköala. Mainioita poppeleita nuo tuolla etäällä. Minä pyydän: älkää olko huolissanne, minä tulen viihtymään täällä erittäin hyvin.

Paul tunsi rinnassaan jotakin, jossa oli kolmasosa suuttumusta, toinen kolmasosa pelkoa, ja jäännös ihastusta.

— Ei, — vastasi hän, — olisin maailman kiittämättömin olento, jos sallisin teidän uskaltaa henkenne minun tähteni.

— Siis seuraatte minua?

— En, madame! Maineenne…

— Entä sitten! Vähät maineestani! Mitä on maine? Valhetta! Mutta minä vihaan valheita, herrani. Kyllä minusta jo on tarpeeksi kauniita juttuja liikkeellä! Kertokoot kernaasti vielä lisää; en siitä välitä. Te ette seuraa minua enkä minä luovu teistä. Siis jään tänne huomiseksi. Mistä nyt puhelisimme? Mitä pidätte esim. Tukholmasta? Varsin paljon jäätä, vai kuinka?

— Herminie! — huudahti Paul innoissaan ja tarttui häntä käteen.

— Sanotaan, että teillä on täällä kesällä jonkinmoinen aurinko. Kuunne on inhoittavan alakuloinen. Se tekee meidät kaikki kalpeiksi kuin peikot. Jos ei teillä olisi noita mustia kutreja, olisitte marmoripatsaan näköinen. Suotteko minun järjestää niitä à l'antique. Olkaamme olevinamme menneitten vuosisatojen haamuja, jotka ovat palanneet maahan, käydäkseen katsomassa muinaisia mielipaikkojaan. Keitä olimme ennen eläessämme maan päällä? Minä olin — odottakaas! Cecilia Vaasa. Ja te, kuka te olitte? Hoyan kreivi. Oi, on suloista olla kuollut, kun ei tarvitse olla yksin haudassaan!

Paul suuteli hienoa, lumivalkoista kättä. Kuutamo valaisi hänen mustaa tukkaansa, ja poppelit kuuluivat suhisevan yötuulessa.

— Lienee suloista rakastaa kuoleman jälkeen, varsinkin jos ei ole löytänyt rakkautta elämässä, — kuiskasi kaunis ranskatar haaveilevan kaihomielisesti.

— Ken ei rakastaisi teitä, Herminie! Ken ei ilolla kuolisi tehdäkseen teidät onnelliseksi.

— Entä eläisi, Paul? Eikö sitten ole ketään, ketään koko avarassa maailmassa, joka tahtoisi elää minun puolestani?

Ja hänen kaunis kutrinen päänsä vaipui Paulin rinnoille.

Silloin aukeni ovi kuulumattomasti, ja sisään astui hiljaisin askelin talonpoikaispukuun puettu nainen. Huomaamatta hän astui esiin polvistuneen nuorukaisen luo, joka painoi huulensa markiisitar Egmontin vasempaan käteen, jota tämä ei vetänyt takaisin, oikean käden levätessä nuorukaisen hartioilla. Markiisittaren loistavat silmät olivat kokonaan kiintyneet kauniin nuorukaisen kasvoja katselemaan.

Pilvi kulki kuun editse, ja huoneessa oli melkein pimeä, Östanlidin muori — sillä hän se oli — laski hiljaa kätensä nuorukaisen pään päälle ja kuiskasi: — Paul!

Paul ja markiisitar hypähtivät yht'aikaa ylös. Jos ei varjo olisi ollut niin synkkä, olisi heidän kummankin kasvoilla voinut nähdä polttavan punan.

Mutta markiisittaressa seurasi sana ulkonaista vaikutusta yhtä nopeasti kuin jyrähdys salamaa. Mustasukkaisuuden paha henki iski heti häneen kouransa, ja hän virkkoi kätkien jokaiseen sanaansa tikarin kärjen:

— Ettekö kuule, herra, että lemmittynne mainitsi nimenne? Nyt ymmärrän, miksette voi seurata minua.

Huone tuli taas valoisaksi, Östanlidin muori oli avannut salalyhdyn, jota oli pitänyt kätkössä ja sytytti lampun.

— Markiisitar Egmont, — virkkoi Paul, — minulla on kunnia esittää teille äitini, kreivitär Bertelsköld. Äitini, minä pyydän teitä osoittamaan ystävyyttä tälle jalolle, kunnioitettavalle naiselle, joka on tullut tänne suojelemaan minua salamurhaajalta.

— Kiitän teitä, madame, hyvyydestänne poikaani kohtaan, — virkkoi kreivitär tyynen arvokkaasti, ojentaen hänelle kätensä. — Pelkonne ei ollut turha: kamaripalvelija Josén vangitsi väkenne vähän matkan päässä täältä. Käyntinne on ehkä pelastanut Paulin hengen, ja te olette tehnyt kauniin ja jalon työn. Minä en voi, madame, käsittää teitä väärin.

Markiisitar Egmont osasi antaa arvoa näille hienotunteisille sanoille. Hän puristi luullun kilpailijansa kättä ja sanoi hiukan hämillään, jolloin hän oli entistään kahta kauniimpi: — Kiitän teitä, että olette minut oikein ymmärtänyt ja sanoistanne olisin teidät esittelemättäkin tuntenut. Olen onnellinen saadessani tutustua teihin, madame, ja kun olette täällä, ei ole minulla enää syytä olla levoton kreivi Paulin suhteen. Luovutan huolenpitoni hänen onnestaan sille, jolla on siihen suurempi oikeus kuin minulla. Hyvästi, kreivitär; hyvästi, herra kreivi. Au revoir!

— Hyvästi, markiisitar! — Tulin oikeaan aikaan! — ajatteli itsekseen Östanlidin muori.

8. KIUSAAJA ERÄMAASSA.

Tukholman Suurkirkon ison oven edustalla seisoi eräänä sunnuntaiaamuna vanhanpuoleinen mies, puettuna pitkään, ruskeaan takkiin ja leveäliepeiseen, otsalle painettuun hattuun. Hän oli seisonut siinä kauan samassa asennossa; kellot soivat, urut ja virret kaikuivat juhlallisesti kirkossa, mutta tästä ei ruskea mies näyttänyt vähääkään välittävän. Hän ei liikahtanut paikaltaan; hän tuskin näytti huomaavan niitä useita satoja ihmisiä, jotka menivät hänen ohitsensa. — Hän vain katseli tukevan keppinsä kädensijaa, ja kirkkoon menijät katsoivat häneen epäilevästi, luullen häntä höperöksi.

Mutta hänen keppinsä kädensijaan oli upotettu hyvin pieni rasia ja siinä rasiassa oli kompassi, jota ruskeatakkinen mies tarkasti tähysteli joka kerta, kun joku meni hänen ohitsensa.

— Eilen se viittasi koilliseen, tänään melkein suoraan alas vähääkään liikkumatta! — jupisi mies itsekseen.

Jumalanpalvelus läheni loppuaan, ja kansa alkoi virrata ulos kirkosta. Äkkiä alkoi neula vähän väristä. Talonpoika kulki ohitse. Ruskea mies nosti silmänsä ja sanoi. — Hänellä se on ollut, mutta ei ole enää.

Talonpoika huomasi hänet kuitenkin ja kääntyi päin. Se oli Joonas Perttilä.

— Hyvää päivää, tohtori Weis, sanoi hän. — Tai oikeammin: pahaa päivää. Tiedättekö, tohtori, että enoparkani, vanha Larsson, vietiin eilen hullujenhuoneeseen, ja te olette tehnyt hänet hulluksi. Neuvon teitä antamaan hänelle järkensä takaisin, sillä muutoin voin teistä todistaa jotakin, joka ennen iltaa voisi viedä teidät Ruusukamariin.

— Annan enollenne järkeä niin paljon kuin hänelle voi antaa, jos sanotte, kenelle olette antanut hänen sormuksensa, — vastasi tohtori.

— Minkä sormuksen?

— Sen, jonka löysitte parturintuvasta ja sittemmin annoitte pois.

— Vai sen, — virkkoi Joonas viekkaasti silmää iskien. — Sen myin kahdesta äyristä eräälle Harmaidenveljestenkujan kuparisepälle.

Tohtori pudisti päätään. — Olette kuullut liian paljon myydäksenne semmoisen kalliin kalun kahdesta äyristä. Sanokaa, kenelle olette sen antanut ja määrätkää hinta!

— Se maksaa partasi, sinä pinttynyt konna! — vastasi Perttilä. — Ellet pötki ennen iltaa tiehesi, toimitan sinulle majan "Valkeassa Hevosessa".[18]

— Kiitän teitä, — sanoi tohtori kylmästi. — Jos olisin kostonhimoinen, voisin antaa teille toisen majan. Mutta saatte mennä. Olette kurja maan matonen, niinkuin kaikki muutkin.

Näin sanoen asettui ruskea mies taas kirkonoven luo. Mutta tuskin oli hän luonut silmänsä kompassiin, ennenkuin hänen muotonsa muuttui, sillä neula oli mitä kiivaimmassa liikkeessä.

— Kuka? Kuka? — jupisi tohtori näyttäen tahtovan silmillään niellä kirkosta virtaavan väkijoukon.

Ainakin neljäkymmentä henkeä kulki yht'aikaa hänen ohitsensa. Hän seurasi tätä väkijoukkoa, näki sen jakaantuvan lähimmässä kadunkulmassa ja kysyi kompassilta neuvoa joka askelella. Neula osoitti järkähtämättä alas linnaan päin, sitten Skeppsbrohon. Ruskea mies seurasi samaa suuntaa. Skeppsbron luona oli silloin niinkuin vielä meidän päivinämmekin[19] soutuveneitä niiden mukavuutta varten, jotka tahtoivat kulkea yli virran Kastelholmaan, Ladugårdslandetiin ja Eläintarhaan. Kirkkoväki täytti useat veneistä. Ruskea mies seurasi mukana.

Hänen veneessään istui, paitsi häntä itseään, kaksi miestä ja kolme naista. Vene laski useissa kohden maihin ja matkustajia hupeni pois. Lopuksi oli jäljellä ainoastaan muuan talonpoikaisnainen ja hän soudatti itsensä Eläintarhaan. Mutta mies, joka oli tarkannut neulan suuntaa, oli jäänyt hänen kanssaan veneeseen ja astui hänen perässään maihin nykyisen n.s. Allmänna Grändin luona.

Nainen kulki oikeanpuolitse veistämön ja venemiesten tonttien, kulki ohi Hasselbackenin ja erosi vasemmalle kaitaista polkua, joka aution, viljelemättömän puiston läpi vei suoraan Brunnsvikiin.

— Koilliseen, se on oikein, — mutisi ruskea mies seuraten häntä.

Kun he olivat tulleet niin kauas kukkuloiden ja puunrunkojen väliin, että kaupunki oli kadonnut näkyvistä eikä läheisyydessä ollut huomattavissa muita eläviä olentoja kuin rastaita ja peippoja, jotka räpistelivät puoleksi vielä lehdettömien puiden latvoissa, joudutti mies kulkuaan ja oli kohta naisen rinnalla.

— Mihin matka?

— Perille, — vastasi nainen, vähän tyytymätönnä tähän odottamattomaan seuraan.

— Oikein vastattu, — virkkoi ruskeapukuinen, — Me kuolevaiset emme tiedä, mistä tulemme ja mihin menemme, mutta yksille perille me kaikki pyrimme — hautaan. Sinnekö menette?

— Sinne. Mutta en jäädäkseni sinne.

— Eräät kuitenkin väittävät atomin katoavan äärettömyyteen.

— He suuresti erehtyvät.

— Hän ilmaisee itsensä, hän ei ole talonpoikaisnainen. Hyvä, — ajatteli itsekseen ruskea ja jatkoi sitten ääneen:

— Tiedättekö, hyvä ystävä: ette olekaan se, jolta näytätte. Ette puhu niinkuin talonpoikaisnainen.

— Kuinka minun sitten pitäisi puhua?

— Olette aatelinen ja sivistynyt. Liikutte valhepuvussa salaisilla retkillä.

— Niinkö luulette?

— Olen varma siitä. Ei teidän käyntinne, ei äänenne, ei puhetapanne eikä mikään soinnu yhteen teidän pukunne kanssa.

— Luulkaa mitä luulette.

— Olen pahoillani, mutta kun olen salapoliisi, on minun pakko panna teidät kiinni, ellette voi antaa minulle selvää todistusta siitä, että liikutte laillisissa asioissa. Vannokaa, että olette talonpoikaisnainen, ja minä myönnän erehtyneeni.

Nainen katseli häntä hetken aikaa hämmästyneenä, mutta joudutti sitten kulkuaan eikä vastannut.

Ruskea mies katseli ympärilleen. Puistossa oli autiota ja hiljaista. Silloin tarttui hän naista käsipuoleen ja sanoi uhaten:

— Jos teillä on niin paha omatunto, ettette voi edes vannoa viattomuuttanne, niin tulee teidän seurata minua poliisin luo. Siellä on sopivia keinoja, joilla totuus saadaan ilmi. Mitä arvelette peukalonpuristimesta? Mutta minä säälin teitä. Vannokaa olevanne se, joksi pukunne teidät osoittaa, niin annan teidän esteettömästi jatkaa matkaanne.

— Olen kreivitär Bertelsköld ja käsken teitä päästämään käteni! — sanoi vaimo heittäen pois päähineensä ja katsellen miestä suurilla, tummilla silmillään.

Mutta ruskeapukuinen taisteli tässä elämänsä hurjimman intohimon puolesta eikä aikonut päästää varmaa saalistaan. — Te olette siis se, — sanoi hän, — josta on puhuttu sanomalehdissä ja joka olette karannut miehenne luota. Sitä enemmän syytä minulla on viedä teidät poliisin luo, josta luultavasti tulette vaeltamaan suoraan ojennuslaitokseen.

Nainen punastui kovasti, mutta oli vaiti. Tähän soimaukseen hän ei voinut mitään vastata. — Oi Bernhard, Bernhard! — ajatteli hän sydämensä syvyydessä.

— Ymmärrätte siis, — jatkoi poliisiksi tekeytynyt — että on minun vallassani saada Tukholman katupojat osoittamaan teitä sormellaan. Teillä on vain yksi ainoa keino päästäksenne vaarasta. Antakaa minulle kuninkaan sormus ja te olette vapaa.

— Ette ole mikään poliisi, olette ryöväri! — huudahti nainen koettaen riuhtaista itsensä irti, mutta ruskeapukuisen käsi piti häntä kuin pihtien välissä.

— Olen ehkä erehtynyt, — sanoi mies taas ikäänkuin nöyrtyen. — Jos teillä ei ole sormusta, niin vannokaa, ja minä uskon teitä.

— Tiedätte hyvin kyllä, että minulla on tuo kurja taikakalu, — vastasi nainen ylenkatseellisesti, — muutoin ette kerta toisensa perästä yrittäisi sitä minulta väärällä valalla houkutella. Mutta koska tiedätte sormuksen voiman, niin pitäisi teidän myöskin tietää, että kaikki uhkauksenne ovat voimattomat. Ette voi minua murhata, ettekä ryöstää; joudutatte vain omaa onnettomuuttanne.

— Armoa, armoa! — huusi ruskea mies, päästäen äkkiä hänen kätensä ja heittäytyen polvilleen. — Te olette oikeassa, te olette tähtien suojeluksen alainen, enkä minä voi teiltä aarrettanne ryöstää, ennenkuin itse menetätte omistusoikeutenne siihen. Mutta olkaa minulle armollinen! Olen tutkinut kaikki luonnon salaisuudet, paitsi tuota ainoata ja suurinta, joka on jäljellä. Sitä löytääkseni olen penkonut maat ja meret, niin, olen uhrannut puolet elämästäni… En voi elää ilman sitä aarretta; sen olemassaolo tekee kaikki pyrintöni tyhjiksi, niin kauan kuin minä en ole sen omistaja. Antakaa minulle siis se sormus, niin tahdon olla orjanne, koiranne, tahdon antaa teille onnea ja kultaa, tahdon puolestanne valloittaa itse taivaan portit!

— Jos antaisin teille sormuksen, — virkkoi talonpoikaisnainen, — niin rikkoisin Jumalan ensimmäisen käskyn ja saisin sielunne häviön omalletunnolleni. Mutta tämä sormus on jo aikaansaanut tarpeeksi pahaa maailmassa. Sen vuoksi ei kukaan maailmassa tule sitä enää kantamaan, ei edes se, jonka oma se perintöoikeuden mukaan on. Tahdon sen tulessa polttaa, koska vesi ei sitä hävitä.

Näin sanoen hän oli tietämättään irroittanut sormuksen sormestaan, ja ruskea mies huomasi sen. Heti ryntäsi hän raivoissaan naisen kimppuun, temmatakseen itselleen aarteen, ja se olisi luultavasti hänelle onnistunutkin, ellei vaimo samassa olisi heittänyt tuota vaarallista koristetta niin kauas kuin jaksoi puistoon.

Ruskea päästi hänet heti ja tarttui kiireesti keppiinsä kysyäkseen neuvoa kompassiltaan ja sen avulla hakeakseen aarrettaan nurmikosta. Mutta tämän liikkeen käsitti väärin eräs mies, joka samassa läheni polkua pitkin nopein askelin. Hän heittäytyi ruskean miehen kimppuun, väänsi hänen kädestään kepin ja löi sen kädensijan lähimpään kiveen niin, että pienen rasian pirstaleet sinkoilivat pitkin maata.

Se oli taaskin Joonas Perttilä.

— Voi, voi, tähtikompassini! Kaikki on hukassa! — vaikeroi ruskeapukuinen mies vaipuen masentuneena mättäälle.

— Olipa hyvä, että pidin silmällä konnaa Suurkirkon luona ja näin hänen seuraavan teitä, — sanoi Joonas vaimolle. — Odotapas, veitikka, ajattelin itsekseni, sinulla ei ole hyvää mielessäsi. Ja sitten seurasin teitä toisessa veneessä, mutta se laski maihin veistämön luona, ja minä olin jo vähällä haihtua teistä, kun kuulin äänen ja näin tuon ruskean roiston kohottavan keppiänsä. Tahdotteko, että mäikytän häntä vähän selkään. Tarvitsisi hän selkäsaunan enonkin vuoksi ja pienen lisälöylytyksen teidän tähtenne.

— Älä koske häneen! Hänen kanssaan kaatui maahan jotakin suurtakin, — sanoi vaimo totisesti.

— Suurta? Niin, jos tarkoitatte suurta konnantyötä, niin olette aivan oikeassa! Mitä muuta suurta se voisi olla?

— Siinä on, — sanoi vaimo, — ylevä, mutta murskautunut pirstale ihmishenkeä. Siinä on tutkimus ilman Jumalaa!

9. ENSIMMÄINEN KOETTELEMUS.

Kas niin, nyt alkaa muori olla aika hieno, — sanoi hovin hiustenleikkaaja ja naamioittaja Cederberg talonpoikaisnaiselle, joka oli saapunut häneltä apua saamaan. Cederberg oli käynyt oppia Parisissa ja ollut teatterissa kuningasvainajan aikana. Ei kukaan osannut paremmin kuin hän muuttaa ihmisten muotoa ja hänen taidokkaan kätensä muodostaessa oli kookkaasta, vielä kukoistavasta naisesta mustine hiuksineen ja kauneine, eloisine kasvoineen tullut kahdeksankymmenvuotias Sibylla, jonka hiukset olivat ohuet ja lumivalkeat, otsa kurttuinen ja posket kuopalle painuneet.

— Nyt saa ukko suuret silmät, kun tulette povaamaan hänelle kädestä hänen nimipäivänään — ja jos hän tuntee teidät tulen valossa, niin saatte sanoa minua konvehtimaalariksi. Mutta älkää syyttäkö minua, että olen maalannut teidät kolmekymmentä vuotta vanhemmaksi sen sijaan, että olisin maalannut teidät saman verran nuoremmaksi. Noine silminenne ja hampainenne olisitte yhtä helposti voinut muuttua kaksikymmenvuotiseksi neitoseksi. Neuvon teitä lukemaan lattialautoja, jos tahdotte ukkoa pettää, sillä jos hän vain saa nähdä nuo lyhdyt kahdeksankymmenvuotiaan povariämmän päässä, niin tulee hän tekemään pahaa pilkkaa minusta ja minun taidostani.

— Mitäs maksaa? — kysyi nainen ilmeisen vastenmielisesti peiliin katsahtaen.

— Yhdeksän talaria maalauksesta ja yhdeksän irtotukan vuokrasta. Se on mitätön hinta semmoisesta työstä, kun on lisännyt ihmiselle ikää kolmekymmentä vuotta.

Kahdeksankymmenvuotias maksoi, peitti päänsä ja poistui, mutta ei mennyt, niinkuin naamioittaja luuli, ukkonsa luo Rospiggin kaupunginosaan eteläpuolelle kaupunkia, vaan pohjoiseen Kuningattarenkadulle päin. Siellä hän poikkesi erääseen suureen taloon Östanlidin muorin nimellä.

Oli iltapäivä, ja kreivi Bernhard Bertelsköld istui kirjoituspöytänsä ääressä, tarkastellen paperia, joka oli hänen edessään. Hän oli nyt melkein parantunut; loukkaantunutta silmääkin voi taas käyttää; ainoastaan syvä arpi vasemman silmän yllä rumensi hänen kaunista otsaansa, Mutta hänen huuliltaan oli muinoinen ivanhymy kadonnut; hän oli kalpea ja totinen; voi nähdä, että hän oli taistellut kovia taisteluja luonteensa pahoja puolia vastaan.

— Olipa hyvä, että tulitte, muori, — sanoi hän. — Tarvitsen suojelushenkeni tukea, Kas tässä hakemukseni, jossa pyydän eroa kaikista toimistani hovissa ja valtiomiehenä.

— Oletteko tarkoin punninnut, mitä teette? — kysyi uskollinen hoitaja matalalla äänellä.

— En ole ajatellut mitään muuta kokonaiseen viikkokauteen, — vastasi kreivi. — Voitte arvata, että lujalle ottaa, kun täytyy juurineen kiskoutua irti entisestä elämästään aloittaakseen uutta. Satoja kertoja olen koettanut miettiä jotakin välimuotoa, jolla palvelisin yht'aikaa vanhoja ja uusia jumalia. Mutta se ei käy päinsä. Muori, se ei käy. Entiset tuttavani ovat käyneet luonani ja pilkanneet näitä mietteitäni. En voisi kauemmin tätä kestää, häpeäisin heitä ja muuttuisin taas samaksi kuin ennen olen ollut. Kas, niin heikoksi olen tullut minä, joka luulin itseäni jättiläiseksi! Ja sen vuoksi vetäisen nyt suuren, mustan viivan yli koko menneisyyteni, muutan johonkin maalle ja antaudun kokonaan maanviljelykseen. Hyväksyttekö päätökseni?

— Teitä sanotaan silloin haaveilijaksi, uskonnolliseksi intoilijaksi.

— Sen tiedän. Mutta jos en siitä välitä, jos pysyn Jumalalle ja omatunnolleni uskollisena, teenkö oikein?

— Teette.

— Minua ilahduttaa, että olette samaa mieltä. — Mutta tiedättekö, muori, minulla on raskaita huolia ja paljon hyvitettävää. Valtiollisen sekasotkun voin selvittää, markiisittarenkin voin lepyttää. Paulinkin kanssa voin sopia; hän on nuori ja voi antaa anteeksi, odotan häntä tänä iltana luokseni. Mutta äitipuoleni ei koskaan voi antaa minulle anteeksi.

— Luuletteko häntä niin kovaksi ja kostonhimoiseksi?

— En, mutta ajatelkaa, mitä pahaa olen hänelle tehnyt, kuinka syvästi olen häntä loukannut. Olen ajanut hänet pois kotoaan, puolisonsa ja lastensa luota, olen häväissyt häntä kahdenkesken, häväissyt häntä muiden läsnäollessa, häväissyt häntä koko Ruotsin nähden sanomalehdissä. Olisi luonnotonta, jos hän voisi antaa minulle anteeksi.

— Koettakaa!

— Koettakaa? Enhän saa häntä käsiini. Ei kukaan tiedä, missä hän on; ainakaan ei minulla ole siitä mitään aavistusta. Tahdon tunnustaa teille, muori, että oli hetkiä, jolloin luulin teitä äitipuolekseni. On jotakin teidän äänessänne ja olennossanne, joka muistuttaa häntä. Mutta samassa nauroin hullunkuriselle luulolleni. Ei, muuta en voi vaatia emintimältä kuin ettei hän minua kiroa. En voi toivoa, että hän koskaan tulee sietämään minua ja senvuoksi olen ajatellut ostaa itselleni maatilan Suomesta, jättääkseni hänet rauhaan Falkbyhyn. Hän on levollisempi, kun meri on välillämme.

— Hyväksyn teidän tarkoituksenne, mutta sen toteuttaminen on jätettävä Jumalan ja tulevaisuuden varaan. Tahdotteko, että luen teille jotakin?

— Tehkää niin. Tarvitsen valoa, sillä haparoin suuressa pimeydessä.

Ja muori luki taas tuosta lohduttavasta kirjasta, jossa puhuttiin korkeimmasta hyvästä, rauhasta ja sovusta, itsensäkieltämisestä ja täydellisestä antautumisesta Jumalalle, jota ilman ei mitään vakavaa perustusta ole tässä maailmassa. Hänen vielä lukiessaan ilmoitettiin tulleiksi kreivit Bertelsköld, isä ja poika.

— Kas, — sanoi muori, vetäytyen varjostimen taa, — nyt lähenee ensimmäinen koettelemuksenne. Rakkaus kolkuttaa suljetulle ovellenne, ja teidän vallassanne on avata tai sulkea se.

Tuskin oli hän lausunut nämä sanat, kun Paul astui sisään ja nopein askelin meni veljeänsä kohti, ikäänkuin heittäytyäkseen hänen syliinsä. Mutta niin voimakas oli kalpean, pöydän luona olevan laihan miehen vaikutus häneen ja niin suuri se pelon ja vastenmielisyyden tunne, jota Paul aina lapsuudestaan asti oli tuntenut vanhempaa veljeänsä kohtaan, että hän jäi liikkumatonna ja epäilevänä seisomaan keskelle lattiaa.

Bernhard huomasi sen, nousi ylös ja astui pari askelta Paulia vastaan. Mutta häneenkin vaikutti piintyneen vihan muisto niin voimakkaasti, että jo ojennettu käsi vaipui alas ja hän pysähtyi epäilevänä ja liikkumatonna Paulin eteen.

Tässä oli kaksi ylpeää, voimakasta virtaa, joiden tuli toisiinsa sekoittaa kuohuvat aaltonsa; tässä oli kaksi vinhaa myrskyä, joiden tuli kohdattuaan toisensa kulkea samaan suuntaan. Hetki oli ratkaiseva; varomaton sana, epäiltävä silmäys olisi voinut kaikki turmella. Vielä ei kukaan voinut varmuudella sanoa, tuntisivatko veljet toisensa veljikseen vai kääntyisivätkö he toisistaan verivihollisina.

Silloin vanha kreivi, heidän isänsä, astui heidän luoksensa ja sanoi totisesti:

— Bernhard Bertelsköld, tuossa on veljesi Paul! Paul Bertelsköld, tuossa on veljesi Bernhard! Minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako.

Enempää ei tarvittu sulattamaan jäätä veljien sydämistä — olihan sitä jo kauan kaivertanut se lämmin aurinko, joka valaisi heitä molempia. Nyt avasivat he yht'aikaa sylinsä ja seuraavalla hetkellä sykki rinta rintaa vasten.

Kolmas, joka sulki heidät syliinsä, oli heidän isänsä.

— En häpeä itkeä, — virkkoi harmaapäinen, jalo vanhus, — kun taivaan enkelitkin nyt ilosta itkenevät.

Neljäs — hän istui äänetönnä, tuntematonna ja piiloutuneena niinkuin yksi noita näkymättömiä enkeleitä, jotka seuraavat iankaikkisen rakkauden voittoja maan päällä, mutta hänen riemunsa oli nöyrin ja sen vuoksi kaikista puhtain.

Hänen aikansa ei vielä ollut tullut.

— Ja nyt, — virkkoi Paul reippaasti, pyyhkiessään kirkkaita kyynelhelmiä kauneista, tummista silmistään — nyt on kaikki taas tuleva hyväksi jälleen, nyt ja'amme toistemme kanssa kaiken elämän ilot ja surut ja uuden liittomme vahvistaa…

Hän keskeytti lauseensa hämilleen mennen. Hän ei vielä tiennyt, mitä kaikkea uskaltaisi ajatella veljestään.

— Äitimme! — sanoi Bernhard reippaasti.

Ensi kerran kuuli Paul hänen sanovan: äitimme.

— Kiitän sinua, — sanoi hän lämpimästi veljensä kättä puristaen.

— Ja minä siunaan sinua, poikani, suurimman voiton johdosta, jonka kuolevainen voi voittaa: kun voittaa itsensä.

— Isäni, — virkkoi Paul, jonka oli mahdoton enää tunteitaan hillitä, — en voi teille vielä kaikkea sanoa, mutta sen tiedän, että äitimme ei poissaolonsa aikana ole ollut meistä välittämättä ja toivon, että sovintomme on saava hänet taas palaamaan.

— Se toivo on minuakin ylläpitänyt kaikissa huolissani, — sanoi vanha kreivi, — ja minä olen lakkauttanut kaikki kuulustelemiseni, antaakseni hänen palata silloin, kun hän itse sen sopivaksi katsoo.

— Jospa olisin sittenkin oikein arvannut! — virkkoi Bernhard miettien. — Jospa mieletön aavistukseni ei sittenkään olisi minua pettänyt! Ehkä jälleennäkemisen ilo on lähempänä kuin luulemmekaan. Östanlidin muori, pyydän teiltä jotakin.

Vanha nainen astui vavisten esiin.

— Muistatteko, mitä minulle lupasitte? Kun olen teoin enkä vain sanoin todistanut, etten enää ole sama kuin ennen, silloin lupasitte paljastaa kasvonne. Katsotteko minun nyt täyttäneeni ne ehdot, jotka minulle määräsitte?

— Olette hyvällä alulla, — kuiskasi vanha nainen.

— On siis teidän vallassanne täyttää minulle antamanne lupaus.

Ainoastaan kirjoituspöydällä oleva yksinäinen lamppu valaisi heikosti huonetta, sillä Bernhardin silmä ei vielä sietänyt voimakkaampaa valoa. Östanlidin muori astui esiin ja nosti pois huivin, joka peitti hänen päänsä. Paul vapisi, sillä hän tunsi puvun; Bernhardin paha omatunto puistatti häntä, ja vanha kreivi katseli tätä kohtausta äänettömästi kummastellen.

Mutta kun päähine oli poissa, näkivät kaikki sen alla kahdeksankymmenvuotiaan vaimon, jonka hiukset olivat lumivalkeat, otsa ryppyinen, kasvot lakastuneet ja silmät maahan luodut.

Pettymys valtasi kaikkien mielen, ja herännyt toivo oli muuttunut alakuloisuudeksi. — Olin hullu, kun luulin saavani nähdä hänet! En ole sitä ansainnut! — huudahti Bernhard Bertelsköld. — Mutta kuka lienettekin, tuntematon, salaperäinen olento, niin olen teille ikuisesti kiitollinen ja ihailen teitä koko elinaikani!

Kahdeksankymmenvuotias ei vastannut. Hän peitti pian taas kasvonsa ja riensi ulos itsesoimauksen orjantappuran oka sydämessään. — Mitä olen tehnyt? — huokasi hän. — Jumalani, anna minulle anteeksi, sillä tein ehkä väärin; salainen ääni minussa sen selvästi sanoo. Tiedät, Jumalani, että olen sen hyvässä tarkoituksessa tehnyt, sillä Bernhard seisoo vielä epäröiden valtakuntasi portilla. Mutta olen kuitenkin pettänyt rakkahimpani … oi, se oli kauhea hetki! En ole syntynyt pettämään…

10. SALAVEHKEILIJÄ JA YKSITYISSIHTEERI.

— Asia edistyy, teidän majesteettinne, asia edistyy! — sanoi eversti Jaakko Maunu Sprengtporten eräänä iltana toukokuun keskipalkoilla, kun hänellä oli salainen keskustelu kuninkaan kanssa. — Veljeni matkustaa näinä päivinä meritse Suomeen valmistaakseen keikausta ja vähän myöhemmin seuraan minä jäljessä. Viaporin linnaväen upseerit ovat suurimmaksi osaksi hattuja, siis tyytymättömiä ja valmiita mihin muutokseen tahansa. Luulen heidän avullaan voivani saada vartioväen kapinaan, ja kun asia kerran on alulla, toivon voivani vastata myöskin Porvoon keveästä ratsuväestä.

— Onko niin helppoa saada suomalaiset kapinaan? — kysyi kuningas. — Olen kuullut sanottavan, että se kansa on itsepäinen kaikessa, jopa uskollisuudessaankin.

— Juuri sen vuoksi, teidän majesteettinne. Nuo karhut tuolla meren takana ovat kuningasmielisempiä kuin ruotsalaiset itse. Uskottomuus hallitusmuodolle merkitsee tätä nykyä uskollisuutta kuninkaalle. Ja jos on kysymys pienestä vehkeestä, on kyllä keinoja, joilla tuokin kansa saadaan liikkeelle. Sen valtioneuvos Reuterholm parhaiten tietää. Hän on tehnyt ihmetyön, hän on yllyttänyt siivot ja uneliaat rusthollarini Gammelbackassa nostamaan jutun minua vastaan säätyjen edessä, ja hän on siinä niin hyvin onnistunut, että olen hukassa, jos ei teidän majesteettinne suvaitse vastaanottaa mahtavampaa kruunua. Kas siinä syy, — lisäsi eversti hienosti — miksi minun jo pelkästä epätoivosta täytyy olla kuningasmielinen, ellen olisi sellainen jo vakaumuksesta ja miksi teidän majesteettinne voi luottaa minuun kuin miekan kahva terään.

— Ja sitten on ajatuksenne…

— Sitten on ajatukseni viedä luotettava sotaväki meren yli muutamilla armeijan laivaston laivoilla, jotka ovat Viaporin luona. Suomalaiset nousevat maihin Erstanlahden luona täällä lähellä. Minulla on vartijani valmiina, laivoille annetaan merkki, joukko luotettavia valtiopäivämiehiä ja upseereja kiiruhtaa suomalaisia vastaan…

— Mutta silloinhan heittäytyisimme à tout prix suomalaisten syliin! Ei, hyvä parooni, ruotsalainen sotaväkeni pitäisi sitä epäluottamuksen osoituksena.

— Suomalaiset, teidän majesteettinne, ovat juuri luodut käytettäviksi kiiloina, joita ajetaan sisään honkaa halkaisemaan, ja sitten täydentää kirves työn. Sen vuoksi täytyy ruotsalaiselle sotaväelle jättää varsinainen coup de main. Tukholman vartioväkeä on varovasti edeltäpäin valmistettu ja se marssii yöllä vastaanottamaan suomalaisia.

— Mutta yöt ovat valoisat.

— Se kirottu valo, — pyydän anteeksi, — teen vain tyhmyyksiä. Mutta onneksi ei ole muilla kuin Pechlinillä silmiä päässä ja häntä varten kyllä keinot keksitään. Muut eivät ole vaarallisia, he vetävät yömyssyt korvilleen ja aina nenään saakka.

— Jatkakaa!

— Sittenkun vartijaväki on liittynyt suomalaisiin, on pöytä katettu ja teidän majesteettinne käsketään alamaisimmasti aterialle. Se on: teidän majesteettinne on armollinen ja saapuu maallenousupaikalle ja pitää puheen sotaväelle, sitten heidän etunenässään marssiakseen pääkaupunkiin. Täällä teidän majesteettinne asettuu kaartin etupäähän. Neuvoskunta ja myssyjen johtajat vangitaan, kuuluttajat kutsuvat säädyt valtiosaliin ja uusi hallitusmuoto esitetään heidän vahvistettavakseen. Se käy kuin huvinäytelmä. Loppukohtauksena tulee, niinkuin kohtuullista on, häät vallan ja kruunun välillä, ja katsojat taputtavat käsiään.

— Tiedättekö, parooni, että semmoiset huvinäytelmät joskus muuttuvat murhenäytelmiksi. Olen lasna ollessani semmoisiakin nähnyt.

— Oh, teidän majesteettinne, kaikki riippuu siitä, etteivät näyttelijät joudu hämilleen, ja täytyy pitää huolta siitä, että kuiskaaja tekee hyvin tehtävänsä. Muuten ei aikomukseni suinkaan ole jättää kaikkea yhden yrityksen varaan. Täytyy ottaa haltuunsa jokin eteläisistä linnoista, esim. Kristianstad. Kukistaakseen tämän vaarallisen kapinan, kokoaa teidän majesteettinne armeijan; ja armeijan etupäässä olevalla kuninkaalla on ihmeellinen valta saada kansa uskomaan hänen isänmaalliseen ajatuskantaansa.

Kuningas Kustaan suuret siniset silmät katselivat omituisella varovaisen älykkäällä ilmeellä uskaliasta vehkeilijää. Vielä hän ei ollut mihinkään suostunut, vielä hän ei ollut laskenut kruunuansa ja mainettaan alamaisen käsiin.

— Tahdon ajatella esitystänne, — sanoi hän.

— Suokaa anteeksi, sire, puutarhurin nukkuessa rikkaruoho kasvaa. Teidän majesteettinne ajatellessa toimivat muut. Nyt tai ei milloinkaan.

— Ja kuka vastaa siitä, ettette syökse valtakuntaa kansalaissotaan ja saata itseänne ja uskollisimpia alamaisiani onnettomuuteen?

— Kuka? Caesarin onni ja raha, teidän majesteettinne. Minä tarvitsen paljon rahaa.

— No hyvä, tahdotteko rehellisten kasvojeni takuuta vastaan lainata minulle sata tukaattia.

— Vaikka satatuhatta, teidän majesteettinne, — jos minulla vain olisi! Mutta vallankumouksissa samoinkuin sodissakin tarvitaan ensiksi rahaa, toiseksi rahaa ja kolmanneksi vielä sittenkin rahaa. Rahaa täytyy hankkia, vaikkapa kuutamoa pitäisi rahaksi lyödä. Eikö teidän majesteetillanne ole semmoista silmänkääntäjää? Olen kuullut kerrottavan, että ranskalaiset samoinkuin suomalaisetkin osaavat loihtia.

— Voyons. Tahdon koettaa muuatta loihtua.

— Teidän majesteettinne siis suostuu?

— Mihin sitten?

— Alamaiseen ehdotukseeni.

Kuningas Kustaa hymyili. — Minä suostun, — sanoi hän, — olemaan seuraamatta rusthollarienne esimerkkiä ja nostamatta juttua teitä vastaan säätyjen edessä. Muutoin voitte olla vakuutettu kuninkaallisesta suosiostani.

— Ja valtakirja?

— Niin, saatte valtakirjan matkustaa Suomeen ostamaan hevosia tykistölle.

— Kiitän nöyrimmästi ja olen seuraava teidän armollista tahtoanne.

Keskustelu oli päättynyt.

— Hän on kunnianhimoinen kuin äitinsä ja pelkuri kuin isänsä, mutta minä ajan häntä edelläni kuin kanuunasta ampuen, — ajatteli Sprengtporten mennessään.

— Hän on sytytyslanka, joka johtaa ruutitynnyriin, mutta pitää varoa, ettei kaikki räjähdä ilmaan, — ajatteli kuningas heittäessään hyvästiä rohkealle ja vaaralliselle alamaiselleen.

Kello soi, ja vartiovuorossa oleva adjutantti astui sisään.

— Kutsu tänne se nuori mies, joka odottaa päästäkseen puheilleni.

Kohta sen jälkeen tuli Paul Bertelsköld, vielä kalpeana haavastaan.

— Nimenne on Bertelsköld, Falkbyn kreivin poika?

— Niin on, teidän majesteettinne.

— Ylioppilas?

Paul kumarsi myöntäen.

— Mitä olette lukenut?

— Luonnontieteitä, historiaa ja filosofiaa.

— Siinä tapauksessa ette liene harrastanut vieraita kieliä?

— Jossakin määrin, teidän majesteettinne.

— Mitä kieliä?

— Ranskan, saksan, englannin, italian ja venäjän kieliä.

— En effet, onhan siinä aluksi. Kuinka on päähänne pistänyt lukea venäjää?

— Tutustuin Turussa erääseen venäläiseen karkuriin.

— Hyvä. Kas tässä erään venäläisen ritarikunnan diploomi, joka on minulle lähetetty. Kääntäkää se.

Paul käänsi sen sujuvasti.

— Hyvä on, — sanoi kuningas hymyillen. — Minulle on sanottu, että tietonne ovat erinomaiset, enkä ole teitä kutsunutkaan tänne suorittamaan tutkintoa. Oletteko luotettava?

— Jos teidän majesteettinne tahtoo minua koettaa, niin en aio nimeäni pilata.

— Ah, on monenlaisia aatelismiehiä. Veljenne esimerkiksi. Mutta voitteko säilyttää salaisuuksia, joista riippuu henkenne ja vielä enemmänkin?

— Voin mennä kuolemaan sen puolesta, jota pidän oikeana.

Kuningas katsoi häneen terävästi. — Ja jos ette pidä jotakin oikeana, mitä silloin teette?

— Minä kieltäydyn luottamuksesta, jota en voi vastaanottaa.

— Kuinka? Olette suorasukainen, nuori herrani!

— En voi tinkiä omatuntoni kanssa, mutta en myöskään pettää kuninkaani tai jonkun toisen luottamusta.

— Tiedättekö ystäväni, että kuninkaan palveluksessa ei aprikoida, vaan totellaan.

— Suokaa anteeksi, teidän majesteettinne! En voi muilla ehdoilla palvella.

— Au diable, semmoisilla palvelijoilla en tee mitään! Menkää tiehenne! Teistä voi tulla lavertelija valtiopäivillä niinkuin kaikista muistakin, mutta minun palvelukseeni ette kelpaa.

Paul kumarsi aikoen mennä.

— Odottakaa, — sanoi kuningas rypistäen kulmiaan. — Osaatte venäjää ja siitä voi ehkä olla hyötyä. Tiedättekö, että teitä on suositettu yksityissihteerikseni Gyllengahmin jälkeen, jota en voi käyttää.

— En uskaltanut sitä enää toivoa.

— No miksi, taivaan nimessä, sitten turmelette tulevaisuutenne puhumalla tyhmyyksiä?

— En koskaan sano teidän majesteetillenne muuta kuin totuuden.

— Foi de gentilhomme, — sanoi helposti lepytettävä kuningas nauraen, — jos aiotte esiintyä semmoisena kummana hovissani, niin tekee todellakin mieleni koettaa, mihin kelpaatte. Mutta varokaa, nuori mies, minä varoitan teitä muista messieurs et mesdames de la cour. Ne tulevat vähintäänkin repimään silmät päästänne. Enfin, saavutte huomenna klo 10 kreivi Schefferin luo saadaksenne määräyksiä ja sitten tahdomme pitää teitä armollisessa muistissamme.

Paul luuli nyt käyntinsä päättyneen ja aikoi taas poistua. Mutta kuningas viittasi häntä jäämään.

— Johtuu mieleeni jotakin, — sanoi hän. — Voitteko virheettömästi kirjoittaa äidinkieltänne?

Paul luuli osaavansa tuon merkillisen taidon, johon, niinkuin kaikki tiesivät, kuningas ei ollut täysin perehtynyt.

— No, kai piirtelette variksenvarpaita paperille niinkuin kaikki muutkin nuoret maisterit? Kirjoittakaa jotakin; tahdon nähdä käsialanne.

Paul tarttui kynään ja kirjoitti loistavan kauniilla käsialalla säkeen Henriadista:

La verité seule est grande, la vertu seule est aimable.[20]

— Hm, — sanoi kuningas nähtävästi tyytyväisenä, — saatte alkaa virkanne varsin tärkeällä luottamustoimella. Saatte kirjoittaa puhtaaksi "Thetis ja Peléen" vuorosanat.

11. SUURI NÄYTTELIJÄ.

Eräänä aamuna tahi oikeammin eräänä päivänä, sillä kello oli lähes kaksitoista, istui kuningas Kustaa sinisilkkisessä aamutakissaan kirjoituspöytänsä ääressä, lukien kirjettä, jonka oli sepittänyt unettoman yön aikana. Parin tunnin lepo aamuyöstä ei ollut voinut kohottaa punaa hänen poskilleen. Hän oli kalpea ja alakuloinen; mutta hänen nuoren puolisonsa pehmeä käsi ei saanut tasoittaa hänen otsansa ryppyjä. Vaarat uhkasivat joka taholta; mistä saisi hän sen voiman, joka ne torjuisi? Tässä ei auttanut usko sallimukseen eivätkä Voltairen mietelmät. Todellisuus oli hänen edessään kuin uhkaava peikko; hän tiesi vihollistensa hierovan liittoa Venäjän ja Englannin kanssa ja tämä liitto tulisi olemaan kaikkien hänen ylpeitten toiveittensa hauta, ehkä hänen omansakin. Toiminnan hetki oli tullut ja kuitenkin oli toimiminen uhkapeliä, joka pani kaiken alttiiksi.

Se kirje, jota kuningas vastoin tavallisuutta niin huolellisesti luki, ennenkuin se oli lähetettävä, oli salakirjaimilla osoitettu Ranskan kuninkaalle ja sisälsi epäselvin sanoin kirjoitetun ilmoituksen tärkeästä muutoksesta, joka oli tapahtuva Ruotsissa ja jota varten kuningas pyysi Ranskan ystävyyden tukea.

Hetken aikaa vaiti oltuaan taittoi kuningas Kustaa paperin kokoon, pani sen erinomaisen huolellisesti kuoreen, sulki kuoren omakätisesti ja antoi sen sitten sihteerilleen, joka oli valvonut hänen kanssaan koko yön kirjeitä laatien.

— Kreivi Creutzille Parisiin, — sanoi hän.

Sihteeri otti kirjeen ja kirjoitti siihen osoitteen.

— Oletteko muistanut kreivin kaikki arvonimet? — kysyi kuningas.

— Olen, teidän majesteettinne, — vastasi Paul Bertelsköld.

— Hyvä. Onko sanansaattaja valmis?

— Hän odottaa eteisessä.

— Katso, että hän lähtee heti, ketään puhuttelematta.

— Se tapahtuu, teidän majesteettinne.

Kuningas heittäytyi väsyneenä sohvaan ja hänen muutoin eloisat kasvonsa osoittivat miltei epätoivoista alakuloisuutta. — Ollapa minulla yksikään lauta, yksi ainoakaan lauta, jolle voisin huoleti astua! — huokasi hän miltei kuulumattomasti.

Ilmoitettiin, että kanslianpresidentti, parooni Düben, eräs myssyjen johtajista, pyysi päästä puheille.

— Kähertäjäni! — huudahti kuningas, sillä hän ei ollut vielä pukeutunut ja näin aamuasussaan hän ei voinut vastaanottaa kanslianpresidenttiä.

Kähertäjä teki tehtävänsä taitavasti, ja kamaripalvelija osoitti yhtä suurta intoa. Hienoa, tuskin huomattavaa ihomaalia pantiin hänen kalpeille poskilleen ja kohta astui kuningas loistavin kasvoin vastaanottohuoneeseen.

— On mieluista nähdä teidät, hyvä parooni, — sanoi hän. — Toivon että voitte hyvin ja että rakastettavat naapurimme, Venäjän ja Tanskan majesteetit, suovat meidän nukkua rauhassa. Mitä arvelette, olen tänä yönä nähnyt unta keisarinnasta.

— Pelkäisikö teidän majesteettinne mitään? — kysyi parooni Düben levottomasti. Hänen olivat miehet viisaammat kuin hän itse lähettäneet nuuskimaan kuninkaan hankkeita ja saamaan selkoa, vehkeilikö valtion majesteetti vapautta vastaan.

— Pelkäisinkö? Ah, hyvä parooni, mitä ajattelette minusta? — sanoi kuningas keveästi. — Olen nainut mies; luuletteko minun voivan olla mustasukkainen kreivi Orloville? Ei; tahdon uskoa teille asian, joka toistaiseksi jääköön entre nous. Mitä sanotte, jos lähettäisimme hänen majesteetillensa kuninkaallisen serafiimitähtemme?

— Olisihan se eräs keino tuon mahtavan naapurin kiinnittämiseksi itseemme, vastasi kanslianpresidentti hyvin tyyntyneenä.

— Kiinnittäisimme hänet kultaketjuihin, se on minunkin ajatukseni. Mutta tämä asia on antanut minulle paljon päänvaivaa. Jos lähetämme serafiimiketjun naiselle, — joka on tavatonta, vaikkei se tapahdukaan nyt ensi kertaa — niin seuraa kysymys: kuinka hänen tsaarillinen majesteettinsa kantaa tähteämme! Pitääkö hän sitä ritarikunnan puvun kanssa vai ilman sitä, mitä arvelette? Kantaako hän ketjua paljaalla kaulallaan vai olkapäillä ja kureliivin päällä? Eikö olisi syytä kysyä neuvoston mieltä näin tärkeässä asiassa. Olisi valtion arvoa loukkaavaa, jos meidän ensimmäistä ritarimerkkiämme kannettaisiin huolimattomasti.

— Teidän majesteettinne on aivan oikeassa, se on varsin tärkeä kysymys, — virkkoi parooni Düben hyvin totisena, mutta itsekseen hymyillen kuninkaalle, joka lapsellisesti haaveili tuommoisia asioita silloin, kun hänen kruunuansa tavoiteltiin.

— N'est ce pas? — jatkoi kuningas hyvin vilkkaasti.

— Meidän tulee hankkia tarkat tiedot sukkanauhatähdistön ja kultaisen taljan ritarikunnan säännöistä. En voi ymmärtää, miksi ei keisarinna voisi sovittaa pukuaan ritarikunnan puvun mukaan, varsinkin jos me lähettäisimme kaavakuvan väreineen. Hänen majesteettinsa saisi silloin tilaisuuden nähdä näytteen meidän erinomaisesta aististamme.

— No, Jumalalle kiitos, tuo ei ole vaarallinen! — ajatteli kanslianpresidentti, ja poistui hetken kuluttua esitettyään kuninkaalle näön vuoksi muutamia nimitysasioita.

Hänen mentyään antoi kuningas käskyn, ettei ketään olisi päästettävä hänen puheilleen. Hän heittäysi vielä enemmän väsyneenä sohvaan, hänen ulkomuotonsa eloisuus raukeni ja hän vaipui synkkänä miettimään onnetonta asemaansa.

— Se voi maksaa verta, paljon verta! — kuiskasi hän, ja hänen hellä sydämensä vapisi seurauksia ajatellessa.

— Mutta minun täytyy päästä puheille, minulla on hyvin tärkeitä asioita ilmoitettavana! — kuului pirteä naisääni eteisestä, ja kuningas tunsi markiisitar Egmontin äänen.

— Markiisitar saa tulla sisään, — sanoi kuningas hämillään olevalle kamaripalvelijalle.

Ja katso, kun rakastettava ranskatar tanssi sisään niin keveästi ja veitikkamaisesti kuin olisi hän ollut täällä kuin kotonaan, tapasi hän, samoin kuin presidenttikin, kuninkaan, joka loisti nuoruuden viehätystä: tasainen otsa oli taas kirkas, ja veitikkamaisuus leikki hänen suurissa, kauneissa silmissään.

— Teidän majesteettinne suvaitkoon suoda anteeksi rohkeuteni, — virkkoi markiisitar niin välinpitämättömästi kuin olisi astunut kadetin varpaille. — En tule suotta, minulla on siihen hyvin tärkeitä syitä.

— Käyntinne, madame, on jo semmoisenaankin tärkeä syy, — vastasi kuningas kohteliaasti hymyillen, vaikka äänessä olikin kätkettynä tyytymättömyyden kärki, sillä hän oli erittäin arka kuninkaallisesta arvostaan. — Onko sitäpaitsi jotakin, joka on suonut minulle ilon saada nähdä teidät?

Markiisitar niiasi kaikkien taiteen sääntöjen mukaan ja vastasi pelkäämättä:

— Ei mitään muuta kuin Venäjän sodanjulistus.

— Kuinka! — huudahti kuningas vasten tahtoaan kavahtaen, sillä ilma oli täynnä kummallisia huhuja, ja korkeimman ylimystön naiset olivat siihen aikaan politiikan parhaimmat ilmapuntarit.

— Venäjän, Englannin, Ranskan…

— Silloin voin olla levollinen.

— Sanalla sanoen: koko Euroopan. Ollaan erittäin kiukustuneita teidän majesteettiinne. Väitetään teidän majesteettinne tahtovan muuttaa valoisan kevään talveksi, vetäytymällä pois maailmasta ja rupeamalla taas uudelleen erakoksi Chaussée d'Antinin varrelle. Kahdeksan päivää ilman vastaanottoa hovissa — maailman loppu on käsissä! Tuskin kurjaa paraatiakaan, eikä mitään huvimatkaa Drottningholmaan tai Ulriksdaliin: — uskallanpa sanoa sitä täydelliseksi auringonpimennykseksi! Ministerit napisevat, runoilijat kietovat kantelensa suruverhoon, koko Ruotsi on epätoivoissaan. Mitä minun sukupuoleeni tulee, niin sillä on kunnia kulkea kapinoitsijain etupäässä lähestyvän vallankumouksen aikana.

— Sukupuolenne, madame, ei vältä ansaittua rangaistustaan, ja te itse saatte aluksi suorittaa Calypson osan tulevissa iltahuveissa, edellyttäen kuitenkin, että tyydytte siihen Telemakhokseen, jonka olen teille aikonut.

— Kuka hän on, jos uskallan kysyä?

— Uusi sihteerini. Muistelen teidän puoltaneen häntä virkaansa kaunopuheisuudella, joka erinomaisesti teitä kaunisti.

— Eikö teidän majesteettinne ole tyytyväinen suosikkiini? — kysyi markiisitar levähyttäen keveällä kädellä auki erinomaisen kauniin merihelmillä koristetun viuhkansa.

— Minulla on jotakin häntä vastaan. Ainoastaan keskinkertaiset kelpaavat koneiksi.

— Käyttäkää häntä sitten sellaisiin toimiin, missä hänen sydämensä voi palvella teidän majesteettianne yhtä uskollisesti kuin hänen päänsä.

— Olen aivan ihastunut, että te jo harjoittelette osaanne noin luontevasti, noin suurella taidolla. Tulette olemaan verraton Calypso. Mutta à propos des bottes, — jatkoi kuningas, äkkiä muuttaen äänensä, — mitä Parisista kirjoitetaan?

— Käy eikä käy, — vastasi markiisitar madaltaen ääntään. — Aiguillon on puolellamme.

— Olin siitä vakuutettu.

— Rochefoucauld hyväksyy hankkeemme. Kaikki Choiseulin vanhat ystävät työskentelevät mitä suurimmalla innolla teidän majesteettinne eduksi.

— Choiseul-parka! Mutta se on meille huono suositus.

— La Brillière ja hänen puolueensa ovat meitä vastaan.

— Diable! Sitä minä jo aavistin.

— De la Marck ja de Boufflers panevat parastaan. Tätini on väsymätön.

— Sitten ei ole hätää. Teidän tädillänne, madame, on maailmassa yksi ainoa kilpailija — te itse.

— Ah, sire, pahin uutinen tulee viimeiseksi. Englannin ministeri on ostanut Du Barryn.

— Mitä sanotte? Du Barryn? — Taivasten tekijä! Silloinhan on kaikki hukassa! Du Barry voi enemmän kuin kuningas itse.

— Niin on, teidän majesteettinne. Hän on ehtinyt unohtaa tuon komean jalokivikaulanauhan, jonka lahjoititte hänen sylikoiralleen. Pitää tarjota hänelle enemmän kuin Englanti tarjoaa, ja siihen eivät kultavuoretkaan riitä.

— Olette oikeassa, — sanoi Kustaa-kuningas synkästi. — Ollaan siis siinä, että minun täytyy kumartaa naista, jota halveksin.

— Ei koskaan teidän majesteettinne! — virkkoi markiisitar pää pystyssä. — Kerran te olette sen tehnyt, sire, ja nyt näette, mitä olette sillä voittanut. Jos olisin teidän asemassanne, niin ennen kukistuisin kuin nöyrtyisin — häpeälliseen tekoon.

Hetken äänettömyys seurasi, ja taaskin vaipui kuningas alakuloisuuteen, jota hän ei enää koettanut salata. Silloin virkkoi markiisitar entisellä iloisella äänellään:

— Luuleeko teidän majesteettinne todellakin, että olen tullut tänne ainoastaan sanoakseni teidän majesteetillenne näin ikäviä asioita? Ei, suokaa anteeksi, alamainen aikomukseni oli kysyä, suvaitseeko teidän majesteettinne suoda minulle sen armon, että saapuu pieneen déjeuner dinatoireen, jonka olen pannut toimeen Brunnsvikissa. Ilma on ihana, ja teidän majesteettinne tapaa siellä ainoastaan uskollisia ystäviä.

— Olkoon menneeksi, — sanoi Kustaa-kuningas, ja pilvet hänen otsaltaan katosivat taaskin hetkeksi niinkuin sumut auringon paisteessa.

12. ELÄINTARHAN JUHLA.

Pientä, Brunnsvikin luona olevaa metsästysmajaa ei olisi voinut tuntea entisekseen. Sen vanhoja seiniä oli vaikea erottaa lehtien ja kukkien alta; ikkunoista liehui pieniä sinikeltaisia silkkilippuja; portaat olivat yhtenä ainoana ruusupensaana. Ja kuitenkin oli tämä vain mahdollisen sateen suojaksi varustettu. Se paikka, jonka markiisitar Egmont oli valinnut déjeuner dinatoireansa varten, oli sisempänä puistossa, kauniilla, viheriällä niityllä lehväisten kukkulain välissä, josta oli näköala lahdelle päin.

Tänne oli katettu pöytä kolmellekymmenelle hengelle; sen isompi ei seura ollut, mutta sitä herkullisemmat olivat ruokalajit. Markiisitar tunsi kuninkaallisen vieraansa: hän eli niinkuin perhonen hunajasta ja kukkien tuoksusta, hän söi vähän ja nopeasti, mutta rakasti makeisia; joi yhtä vähän ja voi kuitenkin viettää tuntikausia pöydän ääressä. Karkeampaa nautintoa hän halveksi; mutta hienoa älyä, iloa ja suloa, sukkelasanaisia miehiä, viehättäviä naisia, aistikkaita laitoksia, huolellisia pukuja, kaikkea uutta ja kekseliästä, nerokasta ja hämmästyttävää; eloisia, koreita värejä ja mielistelyä niin hienon hienoa, että se tuntui vain kuin oranssien tuoksu, jonka tuuli toi ja toinen vei — kas, semmoista rakasti Kustaa III ja sitä koetti hänen kekseliäs emäntänsä hankkia hänelle.

Hän oli tuhlannut rahoja kuninkaallisesti. Hän oli tyhjentänyt ruusut ja narsissit kaikista Tukholman kasvihuoneista ja kun nämä loppuivat, oli hän tyhjentänyt kaikkien muotikauppiasten tekokukkavarastot. Eikä nyt ollutkaan sitä tammea eikä niinipuuta ja poppelia, joka ei olisi ollut kukilla koristettu juuresta latvaan. Saksankuuset ja kaikki muutkin kuuset, jotka siellä täällä seisoivat tummina ja totisina vaaleamman lehtimetsän keskessä, huomasivat kummakseen olevansa koristettuja kuin joulukuuset ruusu- ja kultapaperikiehkuroilla. Oli hupaista nähdä pienten laululintujen sadoittain parveilevan kaikkialla ja ihmeissään ja uteliaina hyppivän oksalta oksalle noissa oudosti koristelluissa puissa ja noukkien tutkivan, mihin kaikki nuo kummalliset koristeet oikeastaan mahtoivat kelvata.

Ainoastaan ranskattaren päähän voi pälkähtää koristaa luontoa keinotekoisilla kukkasilla. Mutta sitä ei markiisitar ajatellut. Olihan se jotakin uutta ja näytti hyvältä.

Hän oli myöskin hankkinut pienen lammaslauman. Siihen kuului kuusi lumivalkeaa karitsaa, joita pienet paimentytöt taluttivat punaisista silkkinauhoista. Tarjoilijat oli puettu fauneiksi, satyyreiksi, bakkanteiksi ja metsänneidoiksi. Kaksi murjaania varjosti pöytää leveällä auringonvarjostimella. Sievä perulaistyttö seisoi joka hetki valmiina leyhyttelemään viileyttä suurella viuhkalla, joka kuvasi paratiisilintua. Pieni, sinisilmäinen vedenneito ammensi limonaadia sitä varten valmistetusta lähteestä vanhan tammen juurella. Pieni fauni puhalsi pilliä. Pöytä oli tehty G:n muotoon[21] ja roomalaisena kolmosena oli kolme pientä peräkkäin olevaa soikulaista pöytää, joille oli asetettu kolmet ruokaneuvot kullekin: ensimmäinen kuninkaalle, prinsessa Sofia Albertinalle ja kreivitär de la Gardielle; toinen emännälle, prinssi Fredrikille ja kreivi Schefferille; kolmas suosikille, parooni Sinclairille, kreivitär Lewenhauptille ja neiti Fersenille. Kaarle-prinssi oli poissa laivastolla Karlskronassa.

Oli ihana päiväpaiste ja puhalsi lauhkea kevättuuli, joka keinutteli kaikkia kukilla koristettuja puitten latvoja ja liehutteli kaikkia lippuja. Kustaa III:l1a oli hyvä ilmaonni, niinkuin kaikilla suurilla tai suuremmilla Ruotsin kuninkailla.

Päivällinen oli päättynyt mitä hilpeimmän mielialan ja kaikkein iloisimman pilan vallitessa, joka kosketti hovietiketin äärimmäisiä rajoja, mutta ei mennyt hiuskarvaakaan siitä sivu, sillä kuningas ei suvainnut arvostansa leikkiä laskettavan. Hän sanoi itseään "vapaan kansan ensimmäiseksi kansalaiseksi", mutta jos valtakunnan toinen kansalainen käänsi ensimmäiselle selkänsä, oli kaikki kuninkaallinen suosio loppunut.

Aterian jälkeen tarjosi kuningas markiisittarelle käsivartensa, ja nyt lähdettiin puistoon kävelylle. Eräälle kukkulalle, josta oli vapaa näköala, oli markiisitar asettanut leposohvia.

— Näettekö, — sanoi kuningas, — pientä torppaa tuolla lahden toisella puolen? Eihän se vedä vertoja Versaillesille eikä Trianonille, mutta palatkaa tänne kymmenen vuoden kuluttua, niin saatte nähdä, mitä olen tehnyt Hagastani.

— Sanokaa yhtä hyvin vuosisadan kuluttua, sillä jos elän kymmenen vuotta, elän varmaankin sata ja v. 1872 on minulla kunnia pyytää teidän majesteettinne käsivartta, ihaillakseni teidän majesteettinne istutuksia.

— Suotte minulle runsaasti aikaa, — sanoi kuningas hymyillen, — mutta voi olla vaara tarjona, että 1872 saatte nähdä raunioita huviloiden sijasta. Mutta mitä pidätte Eläintarhasta?

— Aivan yhtä paljon kuin Ruotsista, — vastasi markiisitar. — Ihana erämaa, sekasorto, jonka tuhannet kauneudet vain vartovat järjestäjäänsä. Tämä puisto on kuningaskunta, jonka valtaistuin oli avoinna siihen saakka, kunnes teidän majesteettinne suvaitsi syntyä.

— Ja tänään, tarkoitatte, suoritan kruunauskulkuni. Senvuoksi ovat viheriät alamaiseni pukeutuneet tanssi-pukuun.

— Ja teidän majesteettinne siivelliset alamaiset veisaavat tedeumia.

— Minä lupaan teille, madame, että Eläintarha ei enää kauemmin pysy erämaana. Antakaa minulle vapaat kädet, ja ennustuksenne käy toteen. Mutta — tässä kuningas puhui hiljemmin — Du Barry, Du Barry ei ole samaa mieltä kuin te.

— En minäkään ole koskaan ollut samaa mieltä kuin hän, — vastasi markiisitar viehättävän ylenkatseellisesti.

— Ilman Ranskaa minä olen hukassa!

— Ja ilman säätyjä on teidän majesteettinne pelastettu! Mutta säädyistä muistuu mieleeni toinen asia: suvaitseeko teidän majesteettinne suoda hetken huomion osalle uskollista kansaansa, jonka näen lähenevän tuolla lehtimajan luona?

Kuningas katsahti osoitettuun suuntaan, ja neljä kummallisesti puettua pariskuntaa nähtiin lähenevän pitkin pientä, kummun alla olevaa kenttää, johon he asettuivat leskisille. Ensimmäinen pan esitti Don Quixotea ja hänen Dulcineaansa, toinen oli kardinaali ja abbedissa, kolmas kauppamatkustaja ja olutmatami, neljäs länsigöötalainen ukko ja suomalainen noita-akka. Kaikilla heillä oli päässään hullunkuriset myssyt.

— Mutta en näe mitään leskeä, — huomautti kuningas, joka hyvin hyvästi ymmärsi tarkoituksen.

— Täällä hän on, teidän majesteettinne!

Ja esiin hyppäsi keveäjalkainen nuori herra, puettuna yleiseksi mielipiteeksi, minkä voi huomata hänen sievässä, mustassa samettihatussaan olevasta tuuliviiristä. Tämä herra asettui parien eteen ja huusi: viimeinen pari ulos!

Länsigöötalainen ja hänen suomalaisnaisensa rupesivat juoksemaan kaikin voimin erilleen toisistaan siinä tarkoituksessa, että taaskin saavuttaisivat toisensa, mutta he juoksivat niin kömpelösti, että kumpikin joutuivat vangiksi ja heidät talutettiin kukkaiskahleisiin sidottuina kuninkaan eteen, jossa he polvistuivat. Vaikkei se ollut aivan leikin sääntöjen mukaista, hyväksyttiin se armollisella suosiolla.

Näiden jäljestä tulivat kauppamatkustaja ja olutmatami. He hölkyttelivät vähän kauemmas, mutta heidänkin kohtalonsa oli sama. Eikä käynyt sen paremmin kardinaalille ja abbedissallekaan, vaikka he näyttivät panevan vastalauseensa kaikella sillä arvolla, jota heidän virkansa vaati.

— Viimeinen pari ulos! — huusi yleinen mielipide, ja Don Quixote ja hänen Dulcineansa saivat jalat alleen. He juoksivat tarmonsa takaa, he tekivät jos jonkinmoisia mutkia mättäiden ja esteiden yli, mutta ei mikään auttanut; yleinen mielipide oli nopeampi, heidät saavutettiin, vangittiin ja vietiin sidottuina, niinkuin heidän edeltäjänsäkin, kuninkaan jalkojen juureen.

Markiisitar nauroi kuin huima lapsi, ja kaikki muut pitivät nenäliinoja suunsa edessä, etteivät remahtaisi sopimattomaan riemuun. Mutta se ei ollut niin vaarallista. Hänen majesteettinsa suvaitsi kaikkein armollisimmasti avata suunsa ja nauraa muiden mukana.

— Tässä, sire, — lausui yleinen mielipide, — saan teidän majesteettinne jalkain juureen tuoda moniaita kapinoitsijoita, jotka ovat tulleet kärsivällisimmältä ja armollisimmalta kuninkaaltaan anomaan anteeksi monia hairahduksiaan ja pyytävät saadakseen teidän majesteettinne eteen laskea alamaisimmat antimensa.

— Allons, — virkkoi kuningas. — Mitä kaikkein uskollisimmat kapinoitsijani voivat minulle tarjota?

Länsigöötalainen toi pienoisen tynnyrin, täynnä pähkinöitä; kauppamatkustaja tarjottimen samppanjapulloineen; kardinaali toi juuston ja Don Quixote kantoi suurella juhlallisuudella esiin muhkean, rintasokerista tehdyn kruunun.

— Minä kiitän teitä, — sanoi kuningas, taittaen palasen kruunusta ja maistaen sitä. — Ja palkinnoksi teidän osoittamastanne alamaisuudesta minä lahjoitan teille vapauden.

Yleinen riemuhuuto seurasi näitä paljon merkitseviä sanoja, ja kaikista oli leikki yhtä mainiosti keksitty kuin se oli rohkea.

— No, eikö teillä ole minulle mitään ennustettavaa, rakas Sibylla? — kysyi kuningas noita-akalta.

— Teidän majesteettinne löytää jotakin, — vastasi Sibylla, joka ei ollut kukaan muu kuin yksi hovin kolmesta sulottaresta, Ulla Fersen.

— Mitä sitten?

— Särjetyn sydämen — vastasi hän viitaten hienosti ja jalosti hylättyyn kuningattareen Sofia Magdalenaan, jonka hovineiti hän oli.

Kuningas ei vastannut. Hän istuutui nurmikolle markiisitar Egmontin viereen.

— En ole saituri, — kuiskasi hän, — mutta olisin kiitollinen, jos teidän keijukaisenne voisivat lahjoittaa minulle Perun käytettäväkseni.

— Uskooko teidän majesteettinne kullantekotaidon mahdollisuuteen?

— Teatterissa se ehkä lienee mahdollista!

— Minä tarkoitan todellisuudessa. Täällä Tukholmassa kuuluu äskettäin olleen muuan kullantekijä. Olen kuullut luotettavain henkilöiden vakuuttavan, että hän oli muuttanut rautakankeja puhtaaksi kullaksi eräälle Larsson-nimiselle valtiopäivämiehelle.

— Missä on se mies? — kysyi Kustaa-kuningas, joka uskoi kaikenlaista, paitsi sitä, mitä papit sanoivat.

— Hänen nimensä on tohtori Weis ja hän on nykyjään kullantekijäin oikeassa kotimaassa — Danvikenissä.[22]

— Sehän oli arvattavaa, — sanoi kuningas käyden taas tavattoman miettiväksi.

Markiisitar kumartui huolimattomasti pehmeään ruohoon ja nyppi irti viattoman valkovuokon lehdet. Taivuttaessaan ruohonkortta hän löysi maasta pienen, kummannäköisen kuparisormuksen.

Hänen vilkas mielikuvituksensa keksi heti uuden aatteen. — Minulla on armo toivottaa onnea teidän majesteetillenne, — sanoi hän.

— Minkä johdosta?

— Kihlauksenne johdosta Eläintarhan kanssa.

— __Qu'est-ce que c'est?_

— Kas tässä sormus, joka on asettunut teidän majesteettinne jalkain juureen ja joka aina muistuttaa teidän majesteettianne lupauksestanne — ennen vuotta 1872.

Kuningas hymyili tarkastellen näöltään vähäpätöistä sormusta.

— Minä säilytän sen muistona teistä, madame, ja teidän rakastettavasta vieraanvaraisuudestanne.

— Ja säätyjen kruunusta, — laski markiisitar leikkiään. — Mutta, sire, olen oppinut epäilemään kaikkien miesten lupauksia, jopa teidänkin. Sallikaa minun siis kätkeä kihlasormuksenne tähän medaljonkiin, joka ehkä saa kunnian tulla säilytetyksi valtion kalleuksien joukossa.

— Sanokaa mieluummin sydämelläni, — nauroi kuningas Kustaa kätkien sormuksen.

13. VIISAIDEN KUNINGAS HULLUJEN JOUKOSSA.

Danvikenissä näytti kaikki olevan ylösalaisin. Siellä pestiin lattioita ja lakaistiin kuin hengen uhalla. Hullut raukat syöstiin ulos pihalle, että viimeinkin saataisiin puhtaaksi heidän kammoksuttava tallinsa, jossa he olivat eläneet kuin eläimet parsissaan, ja he katselivat tylsin, suurin silmin ihanaa kevätaurinkoa. Tähän saakka ei hallitus juuri ollut pitänyt huolta tuosta elävien haudasta, vaikka se myöskin oli tavallinen sairaala; kaikki oli rappiolle joutunutta, huonosti hoidettua, inhoittavan kurjaa, ja nyt oli kaikki tämä yht'äkkiä laitettava kuntoon; nyt oli hauta saatava ihmisasunnon näköiseksi, talli vivahtamaan edes vähän armeliaisuuslaitokselta. Ja senvuoksi tuuletettiin kaikki parret, katajanhavuja ripoteltiin kaikille lattioille, mielivikaiset pestiin puhtaiksi ja puettiin ihmisiksi. Eipä silti, että heitä olisi pidetty semmoista huolenpitoa ansainneina — uudempain aikain ihmisystävällinen huolenpito semmoisista onnettomista oli tuohon aikaan tuntematonta — vaan senvuoksi, että tieto oli iskenyt alas kuin ukonnuoli hoitolan huolettomiin vartijoihin, tieto siitä, että kuningas, itse kuningas aikoi käydä Danvikenissä tänään kello 3 jälkeen puolenpäivän.

Aika tuskin riitti korjaamaan sitä, mitä oli vuosikausia laiminlyöty. Tehtiin mitä voitiin, ja nyt tuli se pelätty hetki, kun majesteetin vaunut vyöryivät kivetylle pihalle.

Kuningas adjutanttiensa, lääkäriensä ja yksityissihteerinsä seuraamana tarkasteli laitosta ja lausui ankaran tyytymättömyytensä sen rappeutumisesta, jota eivät mitkään puhdistamiset eivätkä mitkään katajanhavut olleet voineet häneltä salata. Johtaja sai muistutuksen, ja käsky annettiin laitoksen asettamisesta tarkoituksenmukaisempaan kuntoon.

Sen jälkeen kävi hänen majesteettinsa katsomassa hullujen koppeja ja kuulusteli merkillisimpien kohtaloita. Siellä oli hylätyitä naisia, jotka hulluudessaan olivat tappaneet lapsensa; omaisuutensa menettäneitä pelureita, jotka nyt pelasivat lastuista ja kivistä; rappiolle joutuneita valtiopäivämiehiä, jotka yhden talarin hinnasta tarjoutuivat hankkimaan hänen majesteetillensa äänten enemmistön maamarsalkan vaalissa. Muuan sanoi olevansa Lutherus, toinen paavi, kolmas Antikristus, neljäs Suuri Moguli. Eräs teurastaja luuli olevansa Preussin Fredrik II; eräs lukiolainen sanoi olevansa Kaarle XII, muuan vanha hovineiti keimaili viuhkallaan ja ilmoitti olevansa Pompadour; eräs onneton maustekauppias, joka oli lukenut romaaneja, julisti itsensä Alarikiksi ja Göthildaksi; eräs partainen merimies oli saanut päähänsä, että hän oli Englannin Elisabeth; muuan houraileva maisteri pyysi kuningasta auttamaan häntä valtaistuimelle, sillä hän oli kruunun tavoittelija Stuart. Näiden inhimillisten intohimojen ja erehdyksien raunioiden joukossa oli myös vanha herkuttelija nimeltä Kalle Sager, joka sanoi odottavansa virkaylennystä, koska oli naisten suosiossa ja soitti huilua.

— Onko täällä eräs henkilö nimeltä tohtori Weis? — kysyi kuningas.

Johtaja rykäisi ja selitti, että mainittu henkilö oli salvattu erään toisen hullun kanssa erityiseen huoneeseen, koska häntä pidettiin vaarallisena.

— Miksi häntä pidetään vaarallisena?

— Hän kuuluu olevan julma noita, eikä hänen kristinuskonsakaan ole kehuttavalla kannalla, — sanoi johtaja.

— Viekää minut hänen luokseen, — käski kuningas. — Te, hyvät herrat, jäätte tänne siksi aikaa.

— Salliiko teidän majesteettinne minun seurata mukana, koska tunnen miehen? — kysyi Paul Bertelsköld.

— Olkoon menneeksi. Allons!

Eräässä sairaalan kaukaisessa kylkirakennuksessa oli isohko huone, jonka ikkunat oli varustettu rautaristikoilla ja joka oli väliaidalla jaettu kahteen osaan. Kumpaisessakin puoliskossa asui hullu, ja he voivat kumpikin väliaidan yli puhutella toisiaan. Vasemmalla puolella oleva hullu, pitkä, vanha, valkeatukkainen ukko istui vapaana, vaikka kyyryllään nurkassaan, jotavastoin oikean puolen asukkaalla, joka näytti melkoista nuoremmalta, oli raskaat kahleet ja rautakanki käsissä ja jaloissa.

Kuningas ja hänen seuraajansa pysähtyivät hetkeksi avonaisen oven taa ja kuulivat hullujen puhelevan keskenään.

Valkotukkainen hullu soudatteli halkoa sylissään ja tarkasteli sitä suurella huolella. — Tämä on puhdasta kultaa — sanoi hän, — hienoa 24 karaatin kultaa, mutta mitä se mahtanee painaa? Saatte tehdä minulle vielä moniaita tankoja, tohtori Weis. Olenhan sanonut teille, että saatte kunniallisen palkinnon. Saatte tyttäreni ja tyttäreni tyttären ja lapseni ja lasteni lapset, jos tahdotte, mutta katsokaa, sieluani en voi myydä polkuhinnasta, ymmärrättehän? Mitä tarjoatte sielustani?

— Annatteko minun olla rauhassa, vanha narri, tai pudotan katon niskaanne! — jupisi toinen hullu vihoissaan; hän oli nelinkontin lattialla ja piirusteli kynnellään kolmioita ja ympyröitä kovaan siltalautaan.

— Saatte kuusitoista prosenttia nettoa, — jatkoi toinen itsepintaisesti. — Olen köyhä mies, minulla on tuskin jokapäiväinen leipäni. Ettekö tunne jotakuta armeliasta ihmistä, joka tahtoisi lahjoittaa minulle neljä äyriä, jotta saisin tuopin kaljaa? Mutta katsokaa, meidän pitää ansaita, meidän pitää tehdä työtä, hankkia itsellemme enemmän kultaa. Oi, sinä kaikkein kaunehin kultakimpale! — jatkoi hän hyväillen halkoa sylissään. Oi, sinä kaikkein kaunehin kultakimpale, kuinka kauniisti loistat! Kas, eihän minulla ole koko maailmassa muita kuin sinä, pieni kultamuruseni! Ei ole toisessakaan maailmassa muuta kuin kirkkaita tukaatteja. Kas, senvuoksi tahdon minäkin mennä taivaaseen, rakas kultaseni! Anna meidän täältä autuaasti eritä. Amen.

— Jos ei tuo kirottu kulta olisi niin aivan pilannut päätänne, — sanoi toinen, — niin sanoisin teille jotakin, Larsson! Ne konnat ovat panneet minut kahleisiin sentähden, että olen maailman valtias, ja jos minun oikea käteni olisi vapaa, nykäisisin minä Skandinavian tunturit maasta juurineen ja heittäisin ne kuin kiven muruset Jäämereen. Mutta te olette vapaa, Larsson, ja voitte tehdä minulle sen palveluksen, josta olen puhunut. Menkää Eläintarhaan ja hakekaa siellä heinikosta, hakekaa yötä päivää, hakekaa sata vuotta, ettekä tule sitä katumaan. Hakekaa se sama sormus, jota ennen kannoitte sormessanne, se, jonka sisäpinnassa on R.R.R., ja se on, niinkuin tiedätte, kuparista ja kaiken maailman kulta on tyhjää siihen verraten, Mutta varokaa sitä itse pitämästä, sillä silloin muutan teidät kuonaksi! Tuokaa se minulle, niin teen teille vuorittain kultaa, valtamerittäin puhdasta kultaa, Larsson! Sillä katsokaa, minä olen kadottanut tähtikompassini, joka aina viittasi, mistä se oli löydettävissä ja sen vuoksi olen tullut tänne kirottuun pohjolaan. Tähdet, nähkääs, hallitsevat maailmaa, mutta tuo kallis kalu, joka on Eläintarhan heinikossa, hallitsee tähtiä, ja ne höperöt, jotka tähän asti ovat sen omistaneet, eivät ole sitä ymmärtäneet. Minä yksin ymmärrän käyttää näin ääretöntä valtaa ja silloin se minulta ryöstetään; eikö se ole katalaa, sanokaa?

— Minä lähden heti, jos annatte minulle ennakolta viisi leiviskää oikeita ja väärentämättömiä kultaharkkoja! — sanoi Larsson iskien viekkaasti silmää.

— Kas, tässä on, — vastasi tohtori tosissaan ja ojensi, niin hyvin kuin hänen kahleensa myönsivät, viisi uutta halkoa toverilleen aitauksen taakse.

Hullut koettivat pettää toisiaan, kumpikin tyydyttääkseen sydämensä salaisinta halua, joka oli ainoa valoisa kohta heidän kauheassa pimeydessään.

Kuningas astui nyt esiin ja käski irroittaa oikeanpuolisessa huoneessa olevan vangin kahleista. Tämä tapahtui, mutta ei näyttänyt tekevän sen erinomaisempaa vaikutusta.

— Nyt olette vapaa, — sanoi kuningas, — ja jos olette se, joka sanotte olevanne, niin pääsette kohta tästä paikasta. Vastatkaa minulle: voitteko todistaa todella voivanne muuttaa rautaa kullaksi?

— Se ei kuulu teihin, — vastasi tohtori äreästi.

— Tiedättekö, kuka minä olen?

— Olette noita tavallisia narreja, jotka töllistelevät suunsa sijoiltaan himoitessaan tomua ja tuhkaa.

— En huoli kullasta sen itsensä vuoksi, vaan tahdon tehdä sillä jotakin hyvää, — sanoi kuningas, joutuen hämilleen hullun edessä.

— Viiniä, naisia, arpanappuloita … niitäkö halutaan? Onhan teillä semmoista ilman minun avuttanikin. Valtaa, kunniaa, voittomaita … haluttaako enempää? Menkää maata kotianne, köyhä kuningas! Se, joka tulee, se tulee teidän nukkuessanne. Muistakaa kuningasten kuninkaan sanoneen teille sen!

— Tunnetteko minut?

Tohtori hymyili halveksivasti.

— No, — sanoi kuningas, tahtoen vielä kerran yrittää, — jos voitte muuttaa rautaa kullaksi, tahdon tunnustaa teidän olevan minua mahtavamman. Enkä tahdo semmoista apua ilmaiseksi.

Hullu nauroi ivallisesti. — Mitä te, pieni, vähäinen lumimajesteetti, voisitte tarjota viisaiden kuninkaalle, joka on salvattu hullujen sekaan?

— Haluatte saada takaisin sormuksen?

Hullun ruskeat silmät välähtivät.

— Saatte sen, kun olette täyttänyt aarreaittani.

Taaskin nauroi ivallisesti viisaiden kuningas, joka oli salvattu hullujen joukkoon.

Kuningas otti esille medaljongin, joka riippui silkkinauhassa hänen povellaan ja näytti sormusta.

— Varokaa itseänne, sire, — huudahti Paul Bertelsköld. Mutta se oli liian myöhäistä. Hullu heittäytyi salaman nopeudella hämmästyneen kuninkaan päälle, tarttui häntä tiikerin raivolla kaulaan, ja jos ei Paul, joka oli seurannut kaikkia hänen liikkeitään, äkkiä olisi heittäytynyt väliin ja riistänyt villipedolta hänen uhriansa, niin olisi Kustaa III:n hallitus päättynyt siihen, Ruotsin kaiken mahdin voimatta sitä estää.

— Ma foi, sanoi kuningas teeskennellyn tyynesti, posket kalpeina, — viisaiden kuningas ei ole suosiollinen meitä muita, epäviisaita hallitsijoita kohtaan. — Tulkaa Bertelsköld; olen kuullut tarpeekseni.

Ovi suljettiin, ja kuningas poistui. Hän oli saanut tarpeensa kullantekotaidosta.

Hullu jäi sinne. Mutta hänen synkkä mielensä kuohui kauheasti. Hän juoksi kuin hurja seiniä ja ovia vasten. Hän kiipesi notkeudella, jota ei olisi voinut aavistaa, sileää seinää myöten korkeaan pienoiseen ristikkoikkunaan ja takoi päätään sen rautoihin. Hän huusi täyttä kurkkua tahtovansa murskata koko maailman, jollei hänelle annettaisi sitä kallista kalua, joka hallitsi tähtiä ja mielin määrin muutti, ylläpiti tai kukisti koko maailman rakennuksen.

Vasta myöhemmin illalla kuulivat vartijat melun hiljenevän ja uskalsivat mennä sisään, pannakseen raivoisan hullun kahleisiin. He löysivät hänet makaamasta liikkumatonna lattialla. Viisaiden kuningas oli kuollut hullujen joukkoon.

Kyyristyneenä nurkkaansa istui vanha Larsson katsoen hämmästyneenä toveriaan. Järjen kipinä näytti välähtävän hänen hulluutensa yön läpi. Himmeät muistot menneistä ajoista, jolloin Raamattua joka päivä luettiin hänen isänsä talossa, näyttivät kohoavan hänen huulillensa ja hän jupisi hiljaa itsekseen:

"Hanki itsellesi viisautta, sillä se on kultaa parempi, ja äly on jalompi omistaa kuin hopea."

"Mutta tämän maailman viisaus on Jumalan edessä hulluus. Niinkuin kirjoitettu on: Hän vangitsee viisaat heidän hulluudessaan."

14. TOINEN KOETTELEMUS.[23]

— Missähän kreivi Bertelsköld, jota ei täällä pitkiin aikoihin ole näkynyt, nyt oleskelee? — kysyi eräänä iltana joku Svenska Bottenin miehistä.

— Hän on kipeä, — sanoi toinen.

— Hän on hullu, — virkkoi kolmas.

— Hän on tullut jumaliseksi, — säesti neljäs, — ja se nyt on melkein samaa.

— Olen kuullut sanottavan, että hän on kääntynyt katolinuskoon, — arveli viides. — Valhepukuinen nunna on hänet kääntänyt.

— Tuhat tulimmaista! Se nyt sentään jo joltakin kuuluu. Hän on kai nuori ja kaunis? Niin ollen on hyvin järkevää muuttaa uskontoa.

— Jos nimittäin sattuu sitä olemaan. Eikös meillä ole olemassa asetus komeutta ja ylellisyyttä vastaan?

— Hahhahaa! Puhupas noin piispoille.

— Piispat ovat samaa mieltä.

— Toivotan onnea. Eipä olisi hulluinta hakea kirkkoherran paikkaa, kun on saanut kyllänsä valtiopäiväriidoista. Minä kyllä talonpojille paukuttaisin.

— Se olisi mainiota. Mistä tekstistä puhuisit?

— Valistuksesta tietysti. Kertoisin heille, että Raamattu on vanha, kulunut papinvalhe, että katkismus on keksitty tyhmien talonpoikien päihin päntättäväksi, että kirkko on tehty pientä aamupäiväunta varten ja että ns. uskonto on varsin hyödyllinen, osittain kuonokopaksi itsepäisille ihmisille, osittain varta vasten tehdyksi lampaan keritsemiskoneeksi.[24]

— Ai ai, kuulkaahan tuota harhaoppista! — huusivat useat äänet. — Jos hän noin jatkaa, niin tulee hänestä aikaa voittaen ainakin kardinaali.

— Mutta mitäs jää jäljelle, kun tuo vanha roska on lakaistu pois?

— Vapaus, valistus, filosofia — ja siveysoppi.

— Hyvä! Montako tukaattia ansaitsit eilen biribi pelissä lähimmäiseltäsi?

— Ainoastaan kuusikymmentä, — vastasi kysytty tyvenesti.

— Ja kuinka monta tyttöä on sinun tähtesi hypännyt Norrströmiin?

— En ole tullut heistä lukua pitäneeksi.

— Ei, hyvät herrat, kardinaali on liian vähän; hänestä täytyy tulla paavi! — solisi ääneensä iloinen seura.

Keskellä tätä ilvettä astui Bernhard Bertelsköld sisään kysyen eversti Sprengtportenia. Hän oli kalpea, totinen ja hänellä oli arpi vasemman silmän yläpuolella.

Entisestä ivahymystä ei hänen huulillaan näkynyt jälkeäkään.

Melu lakkasi. Vasta tulleessa oli jotakin, joka sitoi kaikkien kielet. Hänen kerhotuttavansa eivät olleet hänestä koskaan pitäneet, mutta sitä enemmän pelänneet hänen terävää kieltänsä ja sietämätöntä ivahymyään. Oltiin siis hyvin halukkaita häntä nöyryyttämään, varsinkin kun luultiin, että hän oli vehkeillyt kerhoa vastaan.

Oli kuitenkin yksi, joka katkaisi äänettömyyden, ja se oli se sama nuori kornetti, joka oli tahdottu nimittää paaviksi ja jolla oli se lahja, että hänen oli erinomaisen vaikea pitää suutansa kiinni.

— No älähän mitään, siinähän on Bertelsköld, — huudahti hän, — juuri kuin kutsuttuna ratkaisemaan hyvin pulmallista kysymystä. Täällä väitetään, että nunna, joka on kääntänyt kreivin katolinuskoon, on kaunis ja hieno kuin kuutamoilta Espanjassa, mutta toiset sanovat, että hän oli morsiusneitinä silloin, kun Ludvig XIV meni naimisiin madame Maintenonin kanssa noin seitsemän tai kahdeksankymmentä vuotta sitten.

Bertelsköld oli vaiti. Hän ei ollut läheskään vielä selvillä omasta itsestään. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut leopardi, jonka kynnet oli katkaistu.

— Pyydän anteeksi, jos olemme erehtyneet, — jatkoi kornetti ivaten. — Toiset väittävät, että kreivistä on tullut muhamettilainen. Allah on suuri, ja Muhammed on hänen profeettansa.

— Onko parooni Sprengtporten kerhossa? — kysyi Bertelsköld.

— Odotamme häntä joka hetki, ja sill'aikaa voi kreivi viettää aikansa kertomalla meille kääntymyksestään, — vastasi joku toinen seurueesta, josta tämä pilanteko alkoi tuntua hupaiselta. — Osaako kreivi ulkoa ensimmäisen pääkappaleen?

— Olkaa hyvä ja messutkaa meille jotakin; se olisi mieltä ylentävää! — virkkoi toinen.

— Tai saarnatkaa meille saddukealaisten hapatuksesta, — ehdotteli kolmas, joka tahtoi pöyhkeillä raamatuntuntemisellaan. — Olemme kaikki saddukealaisia; emme usko lihan ylösnousemista muussa muodossa kuin pihvilihan, joka palaa haudastaan.

— Ja me olemme juuri huvitelleet itseämme panemalla viralta Herramme. Ukko on vanha, ja kellon sisus tarvitsee korjausta. Eikö kreivi tunne ketään toista kelloseppää?

— Uskooko kreivi piruun?

— Tietysti. On revient toujours à ses premiers amours. Kreivi ja piru ovat vanhoja veljiä.

— Fi donc, hyvät herrat! täällä käryää tulikivelle. Tuokaa siirappia! Kreivi Bertelsköld pyörtyy!

Kreivi Bernhard ei pyörtynyt, mutta oli sen näköinen kuin että olisi voinut pyörtyä. Hän oli hyvin kalpea.

Hänen entinen elämänsä kääntyi nyt häntä vastaan terävänä kuin orjantappuran piikit. Tämä oli hänen ensimmäinen ulkonainen taistelunsa sitä maailmaa vastaan, jonka hän oli kieltänyt ja nyt tuli hänen valita lippunsa.

— Hyvät herrat, sanoi kreivi Bernhard, voimakkaalla ponnistuksella hilliten kuohuvaa vihaansa, — en aio saarnata teille, vaan tahdon kertoa teille pienen matkaseikkailun Espanjasta.

— Tehkää niin, tehkää niin! Kertokaa meille jokin huvittava rakkaudenseikkailu, ivailivat kuulijat.

— Matkustin kerran, — kertoi Bertelsköld, — Uuden Kastilian ja La Manchan kuivien vuoriarojen läpi Toledosta Andalusian Villa Francaan. Maisemat olivat maalauksellisen kauniita, ja muulinajaja, joka oli oppaanani, ei lakannut ylistelemästä kotimaataan kauneimmaksi maaksi auringon alla. Usein, kun näin korkeat vuorenkukkulat ilta-auringon kultaamina, tai kun tie mutkitteli kauheiden syvänteiden ohi, olin valmis yhtymään hänen ylistyksiinsä. Mutta kun näin tämän maan olevan niin aution ja hedelmättömän enkä löytänyt yhtään virvoittavaa lähdettä, josta olisin janoni sammuttanut paahtavassa auringon paisteessa, en muuta kuin sameaa vettä tai huumaavaa viiniä, silloin ikävöin sieltä pois, vaikka koetinkin vakuuttaa itselleni, ettei mikään ole ihanampaa kuin matkusteleminen näissä vuoriseuduissa. Vihdoin laskeuduimme vuorilta ja lähestyimme Andalusian ihania lakeuksia, joiden läpi lukemattomat vedet virtailevat, joiden välissä kirkas Guadalquivir mahtavana ja tyynenä kulkee hiljaista kulkuaan mereen. Kuinka toista olikaan tämä maa verrattuna niihin polttaviin erämaihin, joista tulin! Ilma oli niin puhdas, taivas niin sininen, linnut lauloivat ja niityt tuoksuivat tuoreuttaan. Minusta tuntui kuin rauha ja siunaus olisivat kaareutuneet taivaallisen kirkkauden tavoin tämän ihanan seudun yli; mutta oppaani oli toista mieltä. Hänestä tuntui Andalusia yksitoikkoiselta ja ikävältä, hän halusi takaisin erämaihin ja niiden sameille lähteille ja hän ivaili minua kuin hupsua, kun en tahtonut palata hänen kanssaan. Mitä arvelette, hyvät herrat? Kumpiko meistä oli oikeassa?

Kuulijat olivat vaiti.

— En usko, — jatkoi Bertelsköld, — että moni teistä olisi ollut toista mieltä kuin minä. Mutta kun näette matkustajan astuvan tämän maailman kuivista erämaista, sammumattomasta janosta ja yöllisistä kuiluista ihanille, eläville vesilähteille Jumalan valtakuntaan, silloin sanotte niinkuin muulinajaja: mikä hupsu! En tahdo tästä kanssanne väitellä. Mutta jos tuntisitte valtakunnan, jota ylenkatsotte, silloin moni teistä ehkä seuraisi iankaikkista tienopasta ja kummastuisi sokeuttaan, että niin kauan on nähnyt elämän valon ja kuitenkin on jäänyt varjoon.

— Amen, — sanoi nuori kornetti ivallisen juhlallisesti

— Mutta, hyvä Bertelsköld, — virkkoi eräs vanhemmista ja vakavammista, — uskotteko tosiaankin, että semmoinen lastensatu kuin kristinusko on kestävä järjen tutkimuksen edessä tällä valistuksen aikakaudella? Kahdenkymmenen vuoden kuluttua ei enää ole olemassa kristinuskoa.

— Kahdenkymmenen vuoden kuluttua,[25] — sanoi Bertelsköld, — sanotaan ehkä niinkuin kerran ennen, kun maailmanhistoria kääntyi saranoillaan: "Nyt on teidän hetkenne ja pimeyden valta." Mutta kun hetki on ohitse, niin iankaikkinen totuus taasenkin tunkee esiin kirkkaampana kuin koskaan ennen ja sata tai tuhat vuotta tämän jälkeen kristinusko voitollisesti levittää valtaansa kaikkiin maailman ääriin, kun sitävastoin "valistuksen vuosisata" pysyy aikakirjoissa vain katoavana pilkkuna ihmiskunnan edistymisessä.

— Olkoon menneeksi! — sanoi kornetti. — En voi väittää eläväni niin kauan, mutta jos kahdenkymmenen vuoden kuluttua kristinuskosta on jäljellä muuta kuin enintään papinkaulus, niin tarjoan herroille korin samppanjaa.

— Hyväksyn tarjouksenne, jos silloin enää voin juoda samppanjaa, — sanoi Bertelsköld hymyillen.

Mutta muut eivät juuri vastanneet hymyilyyn. Tuo iloinen Svenska Bottenin seura ei ollut enää oikealla tuulellaan, ja samassa astui parooni Sprengtporten sisään.

— Herra parooni, — sanoi kreivi Bernhard, — olen teidän läsnäollessanne häväissyt markiisitar Egmontia, ja te olette pyytänyt minulta hyvitystä. Minä julistan näiden herrain läsnä ollessa, että olen ollut väärässä ja kysyn, katsotteko minun tällä tyydyttäneen kunnian vaatimukset?

— Täydellisesti, herra kreivi! — vastasi Sprengtporten hämmästyneenä. — Ja minä lisään yhtä julkisesti, etten ole hyväksynyt tekoanne, mutta etten myöskään ole epäillyt rohkeuttanne.

— Kiitän teitä, — sanoi kreivi tavalla, joka muistutti entistä hovimiestä. — Ja koska herroja täällä luultavasti ei huvita jatkaa äskeistä keskusteluamme, katson käyntini tarkoituksen saavutetuksi ja toivotan herroille hyvää yötä.

— Perhana vieköön, kuinka juhlallisilta herrat näyttävät! — sanoi Sprengtporten, kun hänen vastustajansa oli mennyt.

— Se johtuu siitä, että olemme istuneet kirkossa ja saaneet kelpo löylytyksen, — virkkoi kornetti.

— Oikean parannussaarnan, — jatkoi toinen.

— Hän on höperö, — sanoi kolmas.

— Ei, kertokaa nyt jokin mehevä nuorenmiehen kasku, muutoin hukumme kaikki siirappiin! — huudahti neljäs.

— Malttakaa, — sanoi johtaja. — Meidän on keskusteltava tärkeämmistä asioista. Aika lähenee.

— Vihdoinkin! — huudettiin yht'aikaa monelta taholta, ja kohta oli pieninkin jälki Bernhard Bertelsköldistä ja hänen kääntymisestään haudattu politiikan palavaan uuniin.

15. 18. P:NÄ ELOKUUTA.

Kesäillan aurinko oli juuri laskeunut Meelarin ulapoihin Riddarholman taa, kun vahakynttilöitä jo alettiin sytyttää Tukholman kuninkaallisessa linnassa. Siellä oli suuri vastaanotto; ruotsalaisen ylimystön kerma, diplomaattikunta ja muutamat puolueiden arvokkaimmat valtiopäivämiehet oli "käsketty" linnaan.

Kauniit, komeat salit loistivat tulien valossa; kuninkuuden puuttuvaa valtaa oli komeudella korvattava. Kaikki oli ylellisyyttä, kohteliaisuutta, seremoniaa, eivätkä hovitapain kahleet kuitenkaan tuntuneet raskailta muille kuin niille, jotka olivat niihin tottumattomat. Päiväpaiste hovilaisten kasvoilla oli yhtä pysyväinen kuin se on Perussa, jossa ei koskaan sada muuta kuin kultaa. Tänne ei kuulunut mitään valituksia koko Ruotsin valtakunnasta, ei mitään nälkäisen kansan hätähuutoja, ei mitään melua valtiopäiväin suuresta sanatehtaasta, ei yhtään uhkausta kaikkialla kaupungissa kokoontuvista kerhoista. Valtakunnassa oli rauha, hovissa oli rauha, tyyneys asui kaikkien kasvoilla.

Mutta miksi tunkeilivat kaikki niin uteliaasti nuoren kuninkaan ympärille, kun hän kello 9 illalla näyttäytyi, hymyillen armollisemmasti kuin koskaan ennen? Miksi häntä kaikkialla tarkasteltiin salaisin, tutkivin silmäyksin? Mitä tahdottiin lukea noista kahdesta, suljetusta kirjasta, noista kahdesta suuresta, sinisestä, brandenburgilaisesta silmästä, jotka hallitsivat, ihastuttivat ja pettivät kaikkia? Koetettiin lukea niistä Ruotsin huomenta, mutta sitä oli yhtä vaikea lukea kuin aaltojen kimallusta kirkkaalla järvellä.

Eriskummallinen rauha vallitsi. Näytti siltä kuin olisivat kaikki meluavat voimat sukeltaneet illan tyynen pinnan alle, näkymättöminä taistellakseen hiljaisessa syvyydessä. Kaikki tiesivät, että jotakin tulisi tapahtumaan; moni tiesi senkin, mitä tapahtuisi. Eikä kuitenkaan kukaan ollut mitään aavistavinaan.

Harjoitettiin "Thetis ja Peléetä". Tämä oli ensimmäinen ruotsalainen ooppera; kaikki olivat ihastuksissaan, ainakin siltä näytti, kuningas enin. Hän huomautti vikoja; hän kiitti laulajia, etenkin laulajattaria. Hän taputti käsiään kappaleen kauneimmille paikoille, hän selaili nuottivihkoja ikäänkuin uudestaan lukeakseen korvaahiveleviä säveleitä.

— Ja tuo ajattelisi vallankumousta, tuo! — kuiskasi ylimaaherra Rudbeck.

— Kuka tietää? — kuiskasi valtioneuvos Kalling takaisin. — Olisimme kuitenkin tehneet viisaimmin vangitessamme hänet.

— Hänet! Tiedättekö, mitä hän teki, kun aamupäivällä olin hänen puheillaan? Puhuessaan kanssani Kristianstadin tapauksista piirusteli hän koruompelukaavoja neiti Posselle.

— Mutta meillä on varmat tiedot…

— Sitä en usko! Uskokaa mitä tahdotte muista, mutta itse hän on pelkuri. Ajatelkaa, olisihan väärin valtion onnen vuoksi keskeyttää uuden oopperan harjoitukset. Kas, nyt hän istuutuu pelipöytään paroonitar Pechlinin kanssa. Jos hänellä on rahtunenkaan miehensä neroa, niin hän kyllä saa selon, mitä kortteja kuninkaalla on kädessään…

Paul Bertelsköld seisoi siinä lähellä. Hän oli kalpea rasituksesta, sillä hän oli kirjoittanut myöhään yöhön, kirjoittanut osia, vaikkei kuitenkaan tavallisia tällä kertaa. Hänen silmänsä seurasivat markiisitar Egmontia. Ei koskaan ollut Paul nähnyt häntä niin rakastettavana, niin loistavan kauniina. Kaikkia hän häikäisi, kaikkia hän ihastutti. Kateuskin unohti teroitetun tikarinsa, ja ihmiset kuiskasivat keskenään: tuommoinen puoliso olisi Kustaa III:lla pitänyt olla, silloin olisi hänellä ollut vertaisensa: mahtavampi muita, sukkela, iloinen, miellyttävä ja arvokas joka liikkeessään!

Paul oli onnellinen ja tunsi samalla olevansa nöyryytetty. Sehän oli sama lumoojatar, joka illan kuutamossa niin haaveksivasti oli nojannut päänsä hänen olkaansa vastaan! Mutta nyt tuo kaikkien ihailema, hymyilevä ja kuitenkin niin ylpeä ei suvainnut katsahtaakaan häneen.

Silloin pistettiin paperi hänen kouraansa. Hän kääntyi, mutta tuoja oli jo kadonnut.

Pieni tuoksuva kirje poltti hänen kättään. Paul hiipi ikkunan luo ja luki ranskankielellä: "Teitä odotetaan keltaisessa huoneessa".

— Se on hän! — ajatteli Paul itsekseen, ja hänen sydämensä alkoi valtavasti sykkiä. Hetken kuluttua vetäytyi hän kenenkään huomaamatta osoitettuun huoneeseen. Mutta hän ei tavannut siellä markiisitarta; sen sijaan istui siellä vanhanpuoleinen sotaherra, huolimattomasti sohvassa venyen. Tämä henkilö oli niitä, joita täytyy kolmesti katsella. Ensi silmäyksellä hän näytti tyhmältä, toisella iloisen veltolta, kolmannella viekkaalta. Se oli kuninkaan ja hattujen vaarallisin, viekkain ja leppymättömin vastustaja, kenraali Pechlin.

— Istukaa, nuori mies, minulla on teille jotakin sanottavaa, — virkkoi kenraali sotamiehen suoruudella ja esimiehen äänellä, joka ei siedä vastaväitteitä.

Paul jäi seisomaan.

— No, niinkuin haluatte, — virkkoi kenraali välinpitämättömästi. — Tunnen isänne, nuori herrani. Olemme olleet valtiollisia vastustajia, mutta minä kunnioitan hänen vakaumustaan, enkä sen vuoksi tahtoisi nähdä hänen poikaansa mestauslavalla.

— Mitä teidän ylhäisyytenne sillä tarkoittaa? — kysyi Paul enemmän kummastuneena kuin säikähtyneenä.

— Minä tarkoitan, — jatkoi kenraali, — että vuoden viidenkymmenen kuuden tapahtumat kohta tulevat uudistumaan. Ette voi, nuori mies, muistaa sitä aikaa, koska silloin vielä kuljitte mekossa; tahdon sen vuoksi kertoa teille muutamin sanoin sen historian. Kuningas tahtoi tehdä itsensä itsevaltiaaksi, mutta vapaus oli liian kova pähkinä rikkipurtavaksi; se ei onnistunut, ja kaikki hänen lähimmät apulaisensa saivat nousta mestauslavalle.

— En ymmärrä, teidän ylhäisyytenne.

— Älkää tekeytykö tyhmemmäksi kuin olette; ymmärrätte varsin hyvin. Sanalla sanoen: olette kuninkaan yksityissihteeri ja tunnette salaisuuden. Te siis menetätte päänne, kun ratkaiseva hetki on ohi huomenna tai ylihuomenna.

— Teidän ylhäisyytenne…

— Jättäkäämme korupuheet. Tiedän kaikki ja säälin isäänne. Olen sentähden päättänyt pelastaa teidät, kun vielä on aika. Tahdotteko pitää päänne? Jaa tai ei.

— Jos se voi kunnialla tapahtua, tahdon mielelläni sen pitää, — vastasi Paul hymyillen.

— Kunnia ja vapaus ovat erottamattomia. Kuulkaa siis, mitä ystävänä aion teille uskoa. Sanotaan teidän olevan haaveksiva nuorukainen, mutta minä puhun teille kuin järkevälle miehelle. Jos ette ennen aamun koittoa jätä minulle koko vallankumoussuunnitelmaa, jonka tiedän voivanne minulle hankkia, niin olette auttamattomasti hukassa.

Paul oli vaiti. Hän tunsi veren kohoavan poskilleen, mutta hänellä ei ollut sanoja hämmästyksensä ilmaisemiseen.

Kenraali ymmärsi väärin hänen vaitiolonsa. — Huomatkaa, — sanoi hän, että vaadin teiltä tätä isänmaan ja vapauden nimessä. Kas siinä syyni, jonka myöskin täytyy olla teidän. Mutta teidän palkintonne ei sen vuoksi tule olemaan pienempi. Te saatte korvaukseksi palveluksestanne valita majurin viran kaartissa tai vastaavan siviiliuralla ja kummassakin tapauksessa 40.000 talaria vaaterahaa. Luulen sen riittävän.

— 40.000 talaria! Minulle?

— Mitä nyt? Niin nuori ja jo oppinut noin tinkimään! Voin nostaa summan 50.000:een, mutta en talariakaan siitä yli. Oletteko hullu, herrani? Onhan siinä kultaa kyllin kokonaisen säädyn ostamiseen. Ja sitäpaitsi, — jatkoi hän oikaisten itseään, — tässä ei ole kysymys siitä, vaan tout bonnement isänmaan pelastamisesta. Ymmärrättekö?

— Täydellisesti. Minulla on heti kunnia…

— Mitä? Ehkä on teillä suunnitelma taskussanne?

— Minulla on heti kunnia antaa hänen majesteetillensa tieto teidän ylhäisyytenne jalosta tarjouksesta.

— Kuulkaa, ystäväni, — sanoi kenraali kylmästi, — oletteko järkevä vai hullu?

— Aioin juuri teidän ylhäisyydeltänne kysyä sitä samaa.

— Vai niin. Avosydämisyys avosydämisyyttä vastaan. Tahdotteko siis ennemmin menettää päänne kuin päästä majuriksi? Tahdotteko ennemmin tuhota kuin pelastaa isänmaanne?

— Teidän ylhäisyytenne voi ennemmin kääntyä niiden raukkain puoleen, jotka tahtovat myydä itsensä enimmän tarjoavalle. Uskallan olla sitä mieltä, että kunnon miehet ne ovat, jotka pelastavat isänmaan, eivätkä suinkaan petolliset petturit.

— Oh, kuinka opettavaista! Mutta voihan hyväntahtoinen ehdotukseni nyt sentään jäädä meidän salaisuudeksemme?

— En ymmärrä, miksi olisin siihen velvoitettu.

— No, pitäkää sitten kaikkea leikkinä. Hyvästi, herrani. Toivotan teille paljon onnea, kun vasta tapaamme toisemme paremmassa paikassa.

Paul kumarsi kylmästi ja käänsi hänelle ylpeästi selkänsä.

Mutta kenraali Pechlinin viekkailla kasvoilla vilahti Paulin mennessä ivallinen hymy. — Juuri semmoinen kuin arvasin! — sanoi hän itsekseen. — Minä pidän ihmisistä, jotka lyövät päänsä seinään; ne säästävät meiltä paljon vaivaa. Kaikki oopperat menevät tänä iltana nuottien mukaan. Kuningas saa nyt tietää, ettei meillä ole vallankumoussuunnitelmaa, joka jo kolme tuntia on ollut taskussani. Hän tulee siten heittäytymään huolettomaksi ja lykkää kaikki ylihuomiseen. Sill'aikaa ehtivät luotettavat rykmenttimme Tukholmaan; monseigneur astuu siviiliarestiin, ja tasavalta on valmis. C'est à merveille! Noita aaseja tuskin kannattaa kuolaimista taluttaa.

Paul pistäytyi taas muitten seuraan ja päätti käyttää ensimmäistä tarjoutuvaa tilaisuutta varoittaaksensa kuningasta. Mutta hänen majesteettinsa istui vielä niin huoletonna pelipöydän ääressä kuin ei hänellä olisi ollut muuta kruunua näkyvissä kuin herttakuninkaan. Markiisitar pelasi kahden diplomaatin ja kreivi Hornin kanssa.

Samassa markiisitar pudotti kortin. Paul riensi nostamaan sitä lattialta. Kumartuessaan hän tunsi lämpimän henkäyksen ja kuuli kuiskauksen, niin hiljaisen kuin lehtien suhina kesäiltana:

— Huomatkaa, kun lopetan pelin!

— Ah, monsieur le comte, — sanoi markiisitar ääneen, — minä kiitän teitä. Ensi kerran näen teidän kumartuvan noin syvään.

— Nuoruus tekee kunniaa kauneuden valtaistuimen edessä, virkkoi kohtelias kreivi Horn.

— On niin paljon kapinoitsijoita, — virkkoi kaunis ranskatar huolettomasti. — Mutta mimmoisia kortteja olette minulle antanut! Pelkkiä talonpoikia ja porvareita! Sehän on kauheaa. Yksi kuningas, yksi rouva ja yksi sotamies, kaikki muut hakkuja!

Paul vetäytyi takaisin asettautuen ikkunankomeroon. Sieltä hän seurasi hiljaista äänten solinaa, ihmisten huulilla väikkyvää hymyilyä, liehuvia pukuja, kuninkaan vilkkaita liikkeitä ja iloisia sukkeluuksia, tuolla taempana oleilevan Pechlinin kasvoilla karehtivaa hyväntahtoista ja tyhmäksi tekeytyvää ilmettä ja markiisitar Egmontin huoletonta keikailemista. Eikö koko tämä valtakunta nukkunut ruusuilla?

16. PUNAMYSSYTONTTU.

Paul Bertelsköld seisoi hiljaa ja haaveillen ikkunan luona, kun raikas nauru sattui hänen kuuntelevaan korvaansa. Se oli markiisitar Egmont, joka nousi pöydästä ja laski leikkiä siitä tukaattikääröstä, jonka hän oli voittanut Englannin lähettiläältä. — Myöntäkää, mylord, — sanoi hän, — että nämä ovat hyvin käytettyjä rahoja! Huomenna ostan kullallanne puolet valtiopäivistä, mylord, ja asetan vallantavoittelijan Stuartin Englannin valtaistuimelle.

— Pelkään, että teidän armonne menettää pelin, —. vastasi kankea englantilainen, joka ei pitänyt leikinlaskusta.

— Kuka tietää? Minulla ei koskaan ole ollut onnea rakkaudessa; siis on minulla onni pelissä. Asiasta toiseen, teillä on, kreivi Horn, huono muisti. Muistelen, että hänen majesteettinsa, joka rakastaa vaihtelua, välistä kirjoittaa kuninkaallisen nimensä f:llä, välistä v:llä. Mutta tuossahan on se, joka voi ratkaista riitamme! Mitä sanotte siitä, hyvä kreivi?

Näin sanoen hän lähestyi Paulia.

— Hänen majesteettinsa kirjoittaa ruotsalaisen nimensä Gustaf ja ranskalaisen Gustave, — vastasi Paul, ja hänen kasvoillaan näkyi markiisittaren hymyn heijastus.

— Sanoinhan sen! Teidän pitää kertoa minulle, onko totta, että hänen majesteetillaan on eräs esprit familier, eräs hirveän ruma, punamyssyinen kotitonttu, joka istuu kahareisin hänen tuolillaan ja kuiskaa hänelle hänen runolliset aatteensa. Käsivartenne, jos suvaitsette!

Ja kaunis markiisitar tarttui huolettomalla tavallaan nuorukaisen käsivarteen, jatkaen leikinlaskuaan kuninkaan kotitontusta.

Mutta vähitellen he olivat huomiota herättämättä päässeet pois tungoksesta ja olivat nyt yksin syrjähuoneessa, jossa "Thetis ja Peléen" näyttelijättäret vähän ennen olivat pukujaan muuttaneet. Siellä vaipui markiisitar lähimmälle tuolille ja purskahti itkuun, niin katkeraan, hillittömään ja teeskentelemättömään kuin koulutyttö, joka itkee kuollutta kanarialintuaan.

— Mutta mikä teitä vaivaa, madame? — kysyi Paul, hämillään tästä aivan odottamattomasta tunteenpurkauksesta.

— Ei mikään, älkää minusta huoliko! — vastasi hän. — Itken ainoastaan tätä kurjaa elämää ja itseäni. Jos tietäisitte, niin itkisitte minun kanssani, vaikka olettekin mies; ja se teitä kaunistaisi, Bertelsköld! Teillä on sydän! Mutta en tahdo tuottaa teille mitään surua ja senvuoksi olkaamme iloiset. Katsokaa nyt minuun — onko taas kaikki hyvin? Enkö taas ole iloinen?

Ja hän hymyili niin alakuloisesti, hymyili niin viehättävästi, kyynelten vielä kimmeltäessä hänen silmäripsissään, että tämä hymy paljon enemmän kuin tuo outo surunpurkaus sai nuorukaisenkin silmät kostumaan.

— Uskokaa minulle, mikä teidät tekee levottomaksi! — pyysi Paul. — En paljon voi, mutta koko elämäni on teidän.

— Ei, — vastasi markiisitar, — ei nyt, ei kaikkea. Huomenna ehkä saatte kuulla enemmän. Ja jos odottamattomia tapahtuisi … jos emme enää näkisi toisiamme … niin en tahdo, että minusta pahaa ajattelette. Tiedätte meidän seisovan vallankumouksen partaalla?

— Sen tiedän, madame.

— Kaikki voi onnistua, kaikki voi mennä myttyyn. Ja onnistuakseen on Kustaa-kuningas tarvinnut aikaa ja rahaa. Kumpaakin olen hänelle hankkinut. Älkää kysykö minulta, kuinka. Tyytykää siihen selitykseen, että neuvosto aikoi tänään vangita kuninkaan, mutta se teko on nyt lykätty ylihuomiseen, kun sotaväki tulee, ja tämä lykkäys voi pelastaa kaikki. Mitä rahoihin tulee, oli hän vielä tänään puolenpäivän aikana köyhempi kuin Kaarle Stuart, mutta kolme tuntia sitten sai hän niitä yllin kyllin. Oi tätä kansaa, tätä kansaa, joka köyhyydessään kerran oli Euroopan ritarillisin ja ylpein; nyt sitä ostetaan ja myydään kuin mitäkin kauppatavaraa! Mutta mitä se minuun kuuluu? Minä olen ranskalainen. Olen palvellut Kustaa III:ta, koska hän on ylevämielinen kuningas ja koska kerran luulin rakastavani häntä… Ei teidän tarvitse katsoa minuun noin synkästi, Bertelsköld. En sanoisi sitä teille, jos minun tarvitsisi punastua edessänne. Olen häntä rakastanut, niinkuin rakastetaan loistavaa meteoria, ja ihailuni on elänyt lempeni unelmaa vanhemmaksi. Sanalla sanoen: hänet on pelastettava. Voinko muuta? Eikö minun tule uhrata hänen edestään kaikkea?

— Tulee, madame. Kaikki, paitsi kunnianne.

Markiisitar hypähti ylös. Hän vapisi vihasta.

— Ja mikä antaa teille, herrani, oikeuden lävistää minut myrkytetyillä nuolilla? Taivahan tekijä, milloin olen langennut niin syvälle, että ensimmäinen, jolle avaan sydämeni, uskaltaa muistuttaa minua kunniastani! Tiedättekö, herrani, miksi minun täytyi poistua Ranskan hovista? — niin, poistua, saatuani siihen käskyn kohteliaassa kirjeessä Noaillesin herttualta! Siitä ei täällä tiedetä mitään, koska en ole alentanut itseäni rupeamalla siitä kerskailemaan. Minut käskettiin sieltä pois sentähden, että minä eräässä hovin vastaanotossa, kun kaikki kumartuivat maahan kreivitär du Barryn edessä, olin ainoa, joka uskalsin kääntää hänelle selkäni.

— Ymmärrätte minut väärin, madame. En voi teitä loukata salaisimmalla sydämeni ajatuksellakaan. Sanoin ainoastaan sen, mitä joka päivä olen sanonut itselleni.

— Tahdon uskoa teitä, herrani; en uskoisi ketään toista. Miten hirveä onkaan tämä aika, jossa elämme! Missä on miehen kunnia? Missä naisen itsetunto? Toinen ostetaan arvonimellä, toinen kuninkaallisella hymyllä ja molemmat ovat kullalla ostettavissa. Tiedättekö, Bertelsköld, olen väsynyt kaikkeen tähän kurjuuteen. Olen nähnyt sitä tarpeekseni. Tahdon palata tyhjään olemattomuuteen; on suloista kadota. Sanovathan filosofimme, ettei ole mitään haudan toisella puolen; eikö ole niin? Muistelen teidänkin tahtovan olla jonkinlainen filosofi.

Paul hämmästyi. Hän ei ollut viime aikoina sitä asiaa ajatellut. Hän oli vain kuullut äitinsä lukevan ääneen Raamatusta, kun hän makasi haavoitettuna pienessä metsästysmajassa. Nyt hänelle äkkiä selvisi, että hänellä oli edessään kauhean tyhjyyden kuilu. Mitä hän vastaisi? Ajanhengen synkkä epäilys oli tuossa hänen edessään kauneimmassa hahmossaan, varustettuna kaikella sulouden ihanuudella, ensi rakkauden koko viehättävällä lumousvoimalla, ja esitti hänelle keveästi, sivumennen, kysymyksen elämästä ja kuolemasta, ajasta ja iankaikkisuudesta. Väristys kävi hänen sisimmän sielunsa läpi; hän olisi tahtonut vastata: niin, niin, ei ole mitään haudan toisella puolen!… Mutta hän ei voinut vastata, hän kammoksui sitä ajatusta, että tuo suloinen olento katoaisi iäksi.

— Ei, — sanoi hän vasten tahtoaan, — se ei voi olla niin. Täytyy toki olla olemassa Jumala ja elämä tämän elämän jälkeen.

— Uskotteko niin? Onhan se mahdollista, sillä filosofit eivät ole parempia kuin muutkaan. Toivoisin sen olevan niin. Tässä maailmassa ei ole mitään rauhaa. Olen neljänkolmatta vuoden vanha, olen nauranut elämälle enemmän kuin moni muu, mutta uskokaa minua, en ole koskaan ollut onnellinen. Minut kasvatettiin eräässä luostarissa ja heitettiin sieltä, vielä lapsena ollessani, vanhan elähtäneen miehen syliin, jota vihasin, kunnes opin häntä halveksimaan. Kaksi vuotta sen jälkeen kuoli markiisi; olin leski ja kiiruhdin ottamaan takaisin sukuni nimen. Mutta nämä kaksi vuotta riittivät myrkyttämään luottamukseni elämään. Päätin nauraa kaikelle ja pidin sanani. Ohimenevä ihailuni kohtasi nerokasta, rakastettavaa Ruotsin perintöruhtinasta hänen ollessaan Parisissa, mutta sydämeni jäi yhtä tyhjäksi ja kylmäksi kuin hänenkin. Ja kuitenkin olin luotu, minäkin, rakastamaan, niinkuin ainoastaan nainen voi rakastaa. Minäkin tunsin joskus kaipausta uhrautua toisen edestä. Mutta en ymmärtänyt itseäni. Matkustin, haluten vaihtelua ja ollen utelias näkemään tarumaista maata, joka ei ollut meidän maamme näköinen. En tiennyt, että näiden kylmien jäiden keskestä kerran löytäisin teidät!

— Madame…

— Oi, herrani, — jatkoi kaunis ranskatar surumielisesti, — teidän ei tarvitse minulle vastata, että surkuttelette onnetonta naisparkaa, joka on luullut itseään voimakkaaksi ja joka kuitenkin on kyllin heikko uskoakseen teille sen, mikä hänen ainiaaksi olisi pitänyt sulkea sydämeensä. Ymmärrämme toisemme, enkä tiedä, mikä nyt enää estäisi minua sanomasta teille kaikkea. Olen rakastanut teitä, Paul, ensi näkemästä asti, ja te olette ensimmäinen, ainoa rakkauteni. En tiedä, pitääkö minun kirota vai siunata sitä hetkeä, jolloin teidät näin; tiedän vain, että koko sieluni on teidän omanne.

— Herminie…

— Älkää sanoko enempää! On pyhiä tunteita, jotka yksi ainoa sana voi haavoittaa kuoliaaksi. Luuletteko, että olisin sanonut teille, minkä nyt olen sanonut, kerjätäkseni teiltä rakkauttanne? Oi, jos sen uskoisitte, niin se surettaisi minua enemmän kuin jos julistaisitte minua vihaavanne kuolemaan asti! Ei, ystäväni — suokaa minun nimittää teitä niin, se on viileä sana, se ehkä tyynnyttää meidät molemmat — minä sanon teille tämän, koska me luultavasti tulemme iäksi eroamaan. Jos te yhdeksäntoistavuotiaana voisittekin unohtaa minun olevan teitä viittä vuotta vanhemman, niin olen liian ylpeä väistyäkseni kerran nuoremman kilpailijan tieltä, ja rakastan teitä liian paljon, tahtoakseni nähdä teidän pettyneen siitä ohimenevästä tunteesta, jota nyt luulette tuntevanne minua kohtaan. Ei, ystäväni, ainoastaan se tieto antaa minulle rohkeutta elämään, ettemme koskaan tule toistemme omiksi. Älkää sanoko, älkää kysykö enempää! Luvatkaa minulle ainoastaan, että jos tämä kohtauksemme olisi viimeinen, te joskus tahdotte ystävän tuntein muistella naista, joka ei ole niin kevytmielinen kuin maailma luulee ja joka ehkä on ansainnut kunnioituksennekin…

— Ja jos te vaikka sata kertaa musertaisitte minut noilla hämärillä sanoillanne erostamme, jota en ymmärrä, niin se ei estä minua sanomasta, Herminie, että rakastan teitä, että elän ainoastaan teidän tähtenne ja että te tulette omakseni, vaikka minun täytyisi taistella koko maailmaa ja teitä itseännekin vastaan, kerran omistaakseni teidät! — puhkesi Paul sanomaan yhdeksäntoista vuotensa ja hehkuvan sydämensä koko innolla. — Ja te uskotte, että luopuisin teistä juuri tällä hetkellä, kun ensi kerran olen saanut katsahtaa sielunne syvyyteen ja kun ensi kerran ymmärrän, että olette jaloin, yleväluontoisin nainen, minkä koskaan olen tuntenut — paitsi yhtä! Niin, Herminie, niin, madame, saatte kilpailijan, mutta ei semmoista kuin äsken sanoitte, vaan semmoisen, joka siunaa rakkautemme ja jonka sydäntä vastaan voitte nojata turvallisena kuin lapsi. Se on äitini, Herminie. Hän ymmärtää teidät, hän ajattelee kuin te eikä kukaan koko avarassa maailmassa ole rikkaampi kuin minä, joka omistan kaksi semmoista sydäntä!

Paul oli tarttunut hänen käteensä ja painoi sitä huuliansa vasten. Silloin ilmaantui ovelle kamaripalvelija ilmoittaen illallisen olevan valmiin.

Paul ei häntä huomannut. Hän tunsi kuuman kyynelen tipahtavan kädelleen.

Mutta markiisitar nousi ylös. — Hyvästi! — sanoi hän murtuneella äänellä. — Huomenna tähän aikaan on kohtalomme ratkaistu.

Sen sanottuaan tarttui hän Paulin käsivarteen ja meni taas vieraiden joukkoon, astuen sinne yhtä keveästi kuin ennenkin, kauneilla huulillaan tuo viehättävä hymyily. — Nyt tiedän kaikki, teidän majesteettinne! — laski hän leikkiään. — Nyt tunnen sen ruman punamyssytontun, joka ratsastaa teidän majesteettinne tuolilla teidän kirjoittaessanne, sire, ja joka kuiskaa teille noita ihmeteltäviä asioita, joilla ihastutatte maailmaa. Olisin hyvin utelias tietämään, mitä hänellä tänä yönä on teille sanottavana.

17. 19. P:NÄ ELOKUUTA.

Kuningas oli käyttänyt osan yöstä kirjeiden kirjoittamiseen ja sen jälkeen tarkastanut vartijoita. Hän oli nyt palannut retkeltään ja istui miettiväisenä ja unetonna työhuoneessaan.

— Paljonko kello on?

— Puoli kolme aamulla.

— Joko sarastaa?

— Ei vielä, teidän majesteettinne.

— Pankaa maata etuhuoneeseen, Bertelsköld. Olette paljon valvonut, ja se päivä, joka koittaa, voi koettaa voimiamme.

— Kiitän teidän majesteettianne. Minua ei nukuta.

— Nukkukaa, ystäväni, nukkukaa. Kun peltomies nukkuu, tuleentuu vilja leikattavaksi. Lupaattehan varmaan laittaa kirjeeni Södermanlannin herttualle ja Vergennesin kreiville?

— Ne lähetetään päivän koittaessa.

— Hyvä. Olette uskollinen ja luotettava Bertelsköld. Luulin teidän tahtovan kaikkea saivarrella, niinkuin nuo muut tekevät.

— Koirakin on uskollinen, teidän majesteettinne. En palvele kuningastani yksinvallan, vaan vapauden vuoksi.

— Se on hyvä. En unohda teitä, jos elän iltaan asti. Jos kaadun, niin jättäkää herttualle verinen paitani.

— Sen teen.

— Luuletteko siis minun kaatuvan?

— Luulen teidän majesteettinne voittavan.

— Rukoilkaa sitä Jumalalta. Parooni Pechlin petti teidät tahtoessaan ostaa vallankumoussuunnitelman. Hänellä oli se jo, hän tunsi Ranskan kuninkaalle lähettämäni kirjeen. Egmont oli oikeassa: Du Barry on kavaltanut meidät.

— Uskallanko kysyä teidän majesteetiltanne, mistä markiisitar Egmont on hankkinut rahaa?

— Markiisitar? Mitä siitä tiedätte?

— Tiedän vain, että hän on saanut lykätyksi neuvoskunnan vehkeet ja hankkinut rahaa tavalla, joka hänelle itselleen on vaarallista.

— Jumalani! Ja sitä ette ole minulle ennen sanonut! Hän ei ole siitä sanaakaan puhunut. Nyt ymmärrän kaikki.

— Minä rukoilen teidän majesteettianne valvomaan hänen henkeään ja turvallisuuttaan. Salavehkeet ja kateus kietovat häntä pauloihinsa. Hän on jo ennen ollut joutumaisillaan niiden uhriksi. Vartija hänen hotellinsa edustalla ei olisi ehkä haitaksi.

— Annan käskyn siitä Taubelle. Mutta mikä vaara voi häntä uhata? Kummallista… Paljonko kello on?

— Kolme.

— On aika nukkua. Te odotatte lisäkäskyjä.

Kuningas heittäytyi riisuutumatta sohvalle, ja Paul poistui. Etuhuoneen sohvalla torkkui vartiovuorossa oleva adjutantti. Vanha kamaripalvelija tarkasteli alakuloisesti kenkänsä solkia. Kattolamppu läähätti kuin sairashuoneessa. Valtakunta oli sairas.

Paul asettui ikkunan ääreen. Hänen edessään lepäsi Ruotsin pääkaupunki vielä kätkettynä yön hämärään ja ainoastaan kaukana idässä näkyi heikko, vieno viiva taivaan rannalla meren tasalla julistavan sitä koittavaa päivää, joka oli ratkaiseva Ruotsin ja sen kuninkaiden kohtalon miespolveksi eteenpäin.

Kaikki oli hiljaa. Tukholma nukkui, Ruotsi nukkui, Suomi nukkui. Pitkä ilta oli kulunut, vapauden aikakauden kellon viisari osoitti sydänyötä, ja Kustaa III:n aikakauden aamu sarasti taivaanrannalla.

Kahdenkymmenen minuutin kuluttua kuningas soitti, ja Paul kutsuttiin sisään.

— Mitä luulette markiisittaren sormuksesta?

— Uskon sen arvon riippuvan antajastaan, — vastasi Paul, joka tässä kohden oli täydellinen vapaa-ajattelija eikä aavistanut, kuinka likeisesti tämä kallis kalu koski hänen oman sukunsa kohtaloa.

— Kuulitte kuitenkin hullun kullantekijän sanovan, että sormuksella on yliluonnollisia ominaisuuksia.

— Niin. Miksi hän muutoin olisi ollut hullu?

— On kuitenkin asioita, joita emme voi selittää. Mutta … istukaa kirjoituspöydän ääreen! — virkkoi kuningas vähän mietittyään.

Paul totteli luullen, että oli kysymys jostakin tärkeästä vallankumousta koskevasta käskystä. — Kuningas saneli: "Paras paroonini! Tulin keskiviikkona siihen päätökseen, että vanha pallohuoneemme on Euroopan kurjin teatteri ja että sen siinä kohden voittavat vain sen asukkaat, nimittäin Stenborgin ruotsalainen teatteriseurue. Sääli kaunista taidetta ja kaunista kieltä. Jos minä menettäisin henkeni jonkin odottamattoman tapauksen johdosta, niin testamenttaan teille täten aatteeni uuden teatterin rakentamisesta Norrmalmin torille, jonne myös olen aikonut pystyttää kuningas Kustaa Aadolfin kuvapatsaan. Minun ajatukseni on, että ruotsalainen teatteri ei voi tunkea pois ranskalaista muussa muodossa kuin oopperan, jossa teatterin, musiikin, maalaustaiteen ja kuvanveistotaiteen kaikki apukeinot yhtyvät ja miellyttävät korvaa kovemmallakin kielellä kuin meidän. Sopivina, ylevinä aiheina esittelen meidän näyttämöllemme Birger Jaarlin ja Kustaa Vaasan. Tämän lausun siltä varalta, ettemme enää voisi tästä neuvotella. Muutoin tahdon teidän avullanne pitää huolta siitä, että Ruotsi ei enää kauan ole ilman runotarten kotia.

"Teidän hyvin ystävällinen"

Kuningas kirjoitti alle "Kustaa". — Hänellä oli aikaa ajatella kaikkea. Samalla hetkellä, kun kruunu horjui hänen päässään ja vaarat lähenivät joka kellonheilurin lyönnillä, oli hän unetonna yönä ajatellut Ruotsin runottaria.

— Kenelle on kirje osoitettava? — kysyi Paul.

— Parooni Ehrensvärdille… Paljonko kello on?

— Neljännestä vailla neljä.

— Sanokaa, että herättävät minut kello seitsemän.

Paul meni. Etuhuoneen lamppu paloi yhä himmeämmin, ja varhainen kesäaamu alkoi sarastaa koillisessa Valdemarin niemen takaa Eläintarhasta päin. Yön valvonnasta väsyneenä vaipui nuorukainen tuolille, pää nojautuneena ikkunanpieleen, ja nukkui vasten tahtoaan niin sikeästi, ettei herännyt ennenkuin aurinko jo oli korkealla taivaalla.

Hämmästyneenä hän hyppäsi ylös. Kello oli jo kahdeksan, tukankähertäjä oli tullut, ja kamaripalvelija puki kuningasta. Kustaa III oli tänä merkillisenä päivänä puettuna mustiin silkkisukkiin ja soikeilla hopeasoljilla koristettuihin kenkiin, mustiin housuihin, siniseen, yksinkertaiseen, kullatuilla napeilla varustettuun takkiin, tavallinen upseerinmiekka kupeellaan; hiukset olivat puuteroimatta, ja päässä hänellä oli kolmikulmainen hattu ilman höyhentöyhtöä.

Tehtyään pienen ratsastusretken jätti kuningas huoneensa ennen klo 10. Hänen muutoin tyven ja kirkas katsantonsa oli nyt kyynelten tummentama. Mutta Kustaa III oli kaunis tällä hetkellä, jolloin hän pannen alttiiksi kruununsa lähti pelastamaan valtakuntaansa Puolan kohtalosta.

Hän meni neuvoston kamariin, ja valtioneuvosto alkoi vallankumouksen sillä uhkaavalla vaatimuksella, että kuningas lukisi sen kirjeen, jonka hän edellisenä yönä oli vastaanottanut Kaarle-herttualta. Hän kieltäytyi, ja vilkas sananvaihto syntyi. Kiivaimmat valtioneuvoston jäsenet tahtoivat heti vangita hänet ja ottaa häneltä hänen miekkansa. Olivathan he jo antaneet panna kuntoon ne huoneet, joissa häntä pidettäisiin vankina Kastenhofissa.

Valtioneuvoston jäsen, kreivi Kalling, jolle neuvosto oli antanut rajattoman vallan Tukholman kaupungissa, tahtoi estää kuningasta poistumasta neuvostosta. Vihasta vavisten, jommoisena häntä ei koskaan ennen oltu nähty, riuhtaisihe Kustaa III irti, heittäysi odottavan ratsunsa selkään ja ratsasti tykistöasemalle, jossa hän tarkasti sotaväen. Svenska Botten ja monet muut upseerit olivat jo kokoontuneet hänen ympärilleen, ja tämän hänelle uskollisen joukon etupäässä läksi kuningas jalkaisin takaisin linnaan. Tästä hetkestä lähtien vyöryivät tapaukset kuin alamäkeä, ja mielipiteiden myötätuuli yltyi myrskyksi.

Paul Bertelsköldillä oli koko aamupäivän ollut työtä kuninkaan käskyjä toimeenpannessa ja vasta klo 11 ap hän pääsi ulos. Hän kiiruhti markiisitar Egmontin hotelliin Kuningattarenkadulle, mutta sinä päivänä ei ollut helppoa päästä kulkemaan. Koko Tukholma oli liikkeellä, ja kaikki suurimmat kadut olivat täynnä väkijoukkoja. Ukkospilven tavoin oli yli kaupungin kohissut huhu siitä, että jotakin oli tekeillä, ei valtion, vaan kuninkaan turvallisuutta vastaan.

Kun Paul Norrmalmin — nykyisen Kustaa Aadolfin — torin yli tahtoi kääntyä vasemmalle, kääntyäkseen sitten oikeaan käteen Kuningattarenkadulle, salpasivat häneltä tien monet sadat merimiehet, kisällit ja raudankantajat, jotka epäröiden olivat kokoontuneet erään tavattoman ison ja rotevatekoisen miehen ympärille. Mies oli puettu kuluneeseen, siniseen sarkatakkiin, rasvattuihin pieksuihin ja jonkinmoiseen ylioppilaslakkiin, joka oli kallellaan korvallisella. Tämä ilmiö, puolittain herra, puolittain renki, muutoin hyväntahtoisen ja rehellisen näköinen, oli suotta kylläkin — sillä hän oli päätänsä pitempi kaikkia muita — kavunnut erään puodin rappusille ja piti sieltä puheentapaista, jonka hyvin tunnettu murre heti ilmaisi hänet Turun seuduilta kotoisin olevaksi suomalaiseksi. Vahinko vain, että etäämpänä seisojat voivat kuulla puheesta ainoastaan katkonaisia ääniä, sillä kuulijat rähisivät ja huusivat kilvan puhujan kanssa.

— Mitä hän sanoo? — kysyi Paul, joka ei päässyt eteenpäin ja ihmeekseen tunsi vanhan ystävänsä, rehellisen Eudoksius Lejonfällin, Leoksi nimitetyn, Turun akatemian entisen jumaluusopin ylioppilaan.

— Hän lörpöttelee, että laivan ruumassa vuotaa, että laiva kallistuu ja että suomalaiset kääntävät keulapurjetta, — vastasi se, jolta oli kysytty, eräs laivaston matruusi, suunnaton mälli kumpaisessakin poskessa.

— Taitaisimmepa kaikki saada tuulta tarpeeksi ja tekisimmepä viisaimmin, jos kääntäisimme peräsimen ja nostaisimme mastoon kuninkaallisen lipun, jatkoi Paul samaan tapaan. Hän tunsi vallan hyvin Sprengtportenin salaisen lähettämisen Suomeen, ja tiesi, että sen tarkoituksena oli aloittaa vallankumous Porvoossa ja Viaporissa.

— Emme, lempo vieköön, purjehdikaan suomalaisten vanavedessä! — noitui matruusi, jonka ruotsalaista ylpeyttä tämä puhe loukkasi.

— Eläköön vapaus! Suomalaispöllöt hiiteen! — huusivat useat äänet.

— Heittäkää alas portailta tuo lurjus! Ruusukamariin se mies! — huusivat toiset.

Leo-veikon asema näytti arveluttavalta, ja samoin — ja se oli pahempi — näytti arveluttavalta kuninkaankin asema.

— Eikö täällä ole yhtään ylioppilasta? — kuului epäonnistuneen puhujan karkea ääni melun läpi, sillä hän alkoi joutua ahdinkoon vaarallisten uutistensa vuoksi. Mutta jos siellä olisi ollutkin ylioppilaita joukossa, olivat he viisaasti vaiti, sillä joukko oli juuri semmoista väkeä, joiden kanssa Upsalan ylioppilaat joka ilta kaduilla tappelivat.

Paul tunkihe lähemmä ja hänen onnistui päästä portaiden luo juuri parahiksi, kun jo kymmenet käsivarret olivat tarttumassa suomalaisen jättiläisen kuluneeseen sarkakaulukseen, ja tämä huitoi ympärilleen tottuneella kädellä ja järkähtämättömän levollisesti, vaikka toivo ylivoiman voittamisesta olikin vähäinen.

Yhdellä hyppäyksellä oli Paul hänen rinnallaan ja sysäsi takaisin rohkeimmat ahdistajat, huutaen korkealla äänellä: Eläköön kuningas!

— Kas perkele! Oletko sinäkin täällä? — huusi Leo ihastuen. — Kääri hihasi, ja me möykytämme heidät mustelmille jok'ikisen! Eläköön kuningas!

Mutta sen sijaan kääntyi Paul päin vihastunutta väkijoukkoa ja koroitti taas äänensä niin paljon kuin mahdollista:

— Jokaisen rehellisen ruotsalaisen, joka tänään huutaa: eläköön vapaus! tulee myöskin huutaa: eläköön kuningas! Meidän kuninkaamme tahdotaan vangita, mutta se ei saa tapahtua, niin kauan kuin rehellinen ruotsalainen sydän sykkii. Ja siis huudan vielä kerran: eläköön kuningas!

18. RIEMUHUUTOJEN KAIKUESSA.

Paul Bertelsköldin lyhyt puhe teki nähtävästi paremman vaikutuksen kuin edellisen puhujan. Joukko melusi niinkuin ennen, mutta mielipiteet olivat ristiriitaiset.

— Hän valehtelee, tuo aatelispenikka! — huusi hoikka räätälinsälli ja kohotti uhaten kauhean kätensä.

— Survokaa hänet mäsäksi! — huusi muuan urhea makkarantekijä.

— Eläköön vapaus! — kirkui kyynärän korkuinen leipurin oppipoika.

— Mutta kuningasta he älkööt retuutelko, — jupisi mälliposki-matruusi.

— Hän on hyvä kuningas — hän pitää kansan puolta herroja vastaan, — arvelivat raudankantajat.

— Senvuoksi herrat aikovat katkaista häneltä kaulan, — virkkoi parturi, joka ajoi ainoastaan kuningasmielisten partoja.

— Tietäkää huutia, älkääkä sokaisko ihmisten silmiä! — huusi muuan vastapuolueeseen kuuluva hiustenkähertäjä.

Kansan mielipiteet horjuivat sinne tänne, kun kuninkaan valta taas sai vaarallisen vihollisen eräästä myssypuolueen viekkaimmista ja taitavimmista kätyreistä. Se oli Hallberg, joka lahjoi talonpoikia valtiopäivillä. Hän kiipesi toisille portaille ja piti puheen omalla tavallaan.

— Katsokaa, kyllä kuningas on hyvä, — sanoi hän. — on hyvä sille, joka tahtoo olla koirana ja saada takkiinsa, mutta minä olen tyhmä talonpoika ja minusta tuntuu, että ruotsalaiset yhtä hyvin voivat olla vapaita kuin totella ruoskaa. Minä en ymmärrä, mitä valtion neuvoskunta toimittanee, mutta täällä kaupungissa puhutaan, että kuningas aikoo myydä Suomen ryssälle ja kun hän kerran pääsee yksinvaltiaaksi, aikoo hän myydä hollantilaiselle kaiken tupakkakaupan ja englantilaiselle kaiken suolakaupan ja kantaa kaksi riksiä henkirahaa kaikilta työmiehiltä, niinkuin turkkilaisilla kuuluu olevan tapana, sillä herra tarvitsee rahaa, näette sen. Ja vaikka minä olen vain köyhä talonpoika, niin arvelen, että neuvoskunta ja säädyt ovat saaneet vihiä asiasta ja aikovat lyhentää ruoskan siimaa.

— Eläköön vapaus! — huusivat myssyjen puoluelaiset voimainsa takaa alkaen siellä täällä jaella rahaa maljan tyhjentämistä varten neuvoskunnan kunniaksi.

Paul ja hänen ystävänsä eivät saaneet sananvuoroa ja saivat kiittää onneaan, että heidät unohdettiin tuossa melussa. Kuninkaan asiat näyttivät olevan huonolla kannalla.

Silloin kuului äkkiä Jaakopin kirkolta päin hurraahuutoja ja muita huutoja ja kohta nähtiin kuninkaan monen sadan upseerin ja lukemattoman kansanjoukon seuraamana tulevan jalkaisin tarkastuksestaan tykistöasemalta. Hän oli lämminnyt kävelemisestä, hänen suuret siniset silmänsä katselivat ympärilleen rohkeasti ja luottavasti ja hän tervehti alinomaa joka haaralle. Niin vastustamaton oli hänen esiintymisensä vaikutus, että kaikki teeskennelty viha silmänräpäyksessä suli kuin kinokset kevätauringossa. Joka kadunkulmassa kasvoi riemuhuuto, lisäytyi väkijoukko. Kaikki ikkunat olivat täynnä ihmisiä, katoillakin oli katsojia, kukkia heitettiin alas kadulle. Tämä oli voittoretki, sitä viehättävämpi, kun se oli aivan odottamaton ja aivan valmistamaton.

Niinkuin kaikkinielevä hyrskyaalto tulvasi tämä väkijoukko yli Norrmalmin torin, vetäen kaikki mukanaan linnaan. Mutta innostus tarttuu. Samojen käsityöläisten, matruusien, raudankantajain, jotka juuri äsken olivat olleet valmiina kivittämään sitä, joka huusi: eläköön kuningas, nähtiin nyt, väentulvan mukaansa tempaamina, huutavan samaa. Tuuliviiri oli muutamissa tuokioissa kokonaan kääntynyt osoittaen nyt aivan täyttä myötäistä kuninkaan vallalle.

— Katsokaa, — sanoi kuningas Kustaa seuraajilleen, — tuulee pohjoisesta.

Pohjoistuulta pidettiin kaikkina aikoina onnellisena enteenä ja pohjoisesta tuuli silloinkin, kun Kustaa Vaasa muinoin alkoi vapaussodan Taalainmaassa.

Paul Bertelsköldinkin tempasi yleinen innostus mukaansa, hän lykkäsi käyntinsä markiisittaren luona toistaiseksi, tarttui ystävänsä kainaloon ja seurasi väkijoukon mukana. Mutta paitsi kuningasta ja hänen upseerejansa päästi vahti sisään ainoastaan moniaita tunnettuja henkilöitä, ja niiden joukossa oli Paul, joka veti muassaan Leon.

He pysähtyivät linnan pihalle, sill'aikaa kun kuningas linnassa piti upseereille ja alipäälliköille lyhyen salamoivan puheensa, jonka kautta vallankumous ensin julistettiin ja jossa hän juhlallisesti luopui yksinvallasta, samalla kun hän vaati sulkua anarkiaa vastaan. Kaikki, paitsi parooni Cederström, vannoivat hänelle uskollisuudenvalan. Heidän hurraahuutonsa kuuluivat alas linnan pihalle.

— Mitä tämä merkitsee? — kysyi Leo.

— Se merkitsee sitä, että olemme saaneet kuninkaan sen sijaan kuin meillä ennen oli vain nimileimasin, — vastasi Paul.

— Mutta miksi nuo vanhat herrat kurkistelevat noin levottomasti ulos ikkunasta?

— Ne ovat valtioneuvoston jäseniä, jotka keskustelevat neuvoston kokoushuoneessa siitä, eikö olisi ollut viisainta vangita kuningas kaksi tuntia sitten. Huomaa herrojen hätäytyneet kasvot! Heille eivät hurraahuudot tuolla sisällä ole mieleen. Valta on niin houkutteleva; he ovat niin kauan itse olleet kaikkivaltiaita, etteivät sydämenahdistuksetta voi ajatella itseään taas alennettuina alamaisiksi niinkuin me muut. Arvelen, että heillä jo on vartijat oven edessä.

Niin olikin. Neuvosto, joka oli tahtonut vangita kuninkaan, oli nyt itse vartioituna ja salpain takana. Etteivät viralta pannut pikkukuninkaat ainakaan kärsisi ruumiillista puutetta, tuotiin heille päivällinen linnaan, mutta "ruokahalu ei ollut erikoinen", sanoo tästä eräs senaikainen silminnäkijä.

Ei viipynyt kauan, ennenkuin kuningas taas tuli näkyviin lukuisine seuralaisineen, nousi ratsaille ja ratsasti, paljas miekka kädessä, ympäri kaupunkia, riemuitsevan väkijoukon seuraamana. Hän oli sitonut valkean nenäliinan käsivartensa ympäri ja kohta nähtiin monta tuhatta samanlaista sotasidettä. Tukeuduttiin kuninkaan ympärille, suudeltiin hänen vaatteitansa, itkettiin ja hurrattiin yht'aikaa. Kaikki sotaväenosastot vannoivat hänelle uskollisuudenvalan, ketjuja pingoitettiin linnan porttien eteen ja tykkejä ajettiin esiin. — Mistäs sen tiesi, etteivät ne olleet ladatuita, kun tykkimiehet seisoivat niiden ääressä palavat sytyttimet kädessä.

Oli vielä yksi valta, joka olisi voinut tehdä vastarintaa, säätyjen salainen valiokunta, joka niin kauan oli ollut korkeimman, itsevaltiaan kansanvallan edustajana. Mutta nämä herrat menettivät, samoin kuin neuvostokin, kaiken malttinsa, ja kun he hetken aikaa olivat huutaneet sinne tänne, tulematta mihinkään päätökseen, lukitsi kirjuri juhlallisesti pöytäkirjat kaappiin, julistaen, että hänen toimensa nyt oli loppunut.

Vallankumouksen näin levitessä yli koko kaupungin ja Tukholman lainehtiessa kuin myrskyinen meri, kiiruhti Paul Bertelsköld sykkivin sydämin markiisitar Egmontin hotelliin. Hän tapasi vartijan seisomassa portilla tyynenä, kivääri olalla. Ei mitään rynnäkköä ollut tapahtunut, ei mitään vaaraa ollut nähtävissä. Melkoisesti rauhoittuneena riensi Paul salaisia portaita ylös.

Ovi oli suljettu. Hän kolkutti. Ei kukaan avannut.

Hän kiiruhti jälleen alas ja juoksi suuria portaita ylös.

Täällä oli ovi lukitsematta. Sitä ei koskaan ennen ollut tapahtunut, mikäli Paul voi muistaa. Mutta tänään oli kaikki selitettävissä. Kaikki palvelijat, myöskin Babette, olivat ulkona kadulla.

Nopein askelin astui Paul iloisen, komean, aution salongin läpi, tuli sieltä suureen vierashuoneeseen, sitten parin, kolmen sisähuoneen kautta, jotka olivat yhtä autiot kuin sali, kunnes hän hiljaa ja henkeään pidättäen avasi markiisittaren sisimmän kabinetin oven.

Mikä näky! Kaunis ranskatar makasi siinä puettuna vaaleaan aamupukuunsa, mutta itse miltei vielä vaaleampana, pienoisella leposohvalla, joka oli vaaleansinisellä silkillä päällystetty. Hän näytti nukkuvan, mutta hänen rintansa ei kohoillut; tuuheat, ruskeat hiukset tulvivat, puoleksi palmikoimattomina, alastoman olkapään yli. Timanttinen hiusneula, joka piti hänen aamupäähinettään, säkenöi päivää kohden, valkea ruusu oli povelle kiinnitetty. Silmät olivat kiinni, huulet suljetut. Kasvojen ilme oli ankara ja totinen — hymyilevä, eloisa olento, joka äsken näytti elävän ainoastaan huvitellakseen ja iloitakseen, oli nyt marmorinen patsas, ja iankaikkisuuden totisuus oli levinnyt hänen kauneille kasvoilleen.

Paul pysähtyi hetkeksi, ollen itsekin kuin mykkä marmoripatsas. Seuraavassa tuokiossa hän heittäytyi polvilleen nukkuvan viereen ja suuteli hänen kättään. Käsi oli vielä lämmin. Hän suuteli hänen otsaansa, hänen huuliansa, nekin olivat lämpimät. Mutta hän ei enää hengittänyt. Hän oli kuollut.

Tätä ei Paul voinut käsittää. Hänen ajatuksensa olivat pysähtyneet. Aikakin näytti hänestä pysähtyneen juoksussaan ja kaikki näytti hänestä unelmalta. Hän ei itkenyt. Hän ei raivonnut. Hän ei koettanut saada häntä henkiin. Hän istui siinä mykkänä, liikkumatonna, ajattelematta, myötäänsä katsellen tuota kaunista kuvapatsasta, jonka valkealla otsalla ja suljetuilla silmäkulmilla asui ylevä totisuus.

Sohvan ääressä oli pieni simpukanhelmillä silattu mahonkipöytä. Pöydällä oli kirje. Kun Paulin silmät sattuivat siihen, näki hän nimensä sen kuoressa.

Hän mursi paperin, tietämättä mitä teki, ja luki, tietämättä mitä luki, seuraavat ranskankielellä kirjoitetut rivit:

"Ylevästi rakastettuni! Emme voi saada toisiamme; miksi minä eläisin? Älä suutu minuun, että luovun elämästä samalla kertaa kuin sinusta. Elämäni ei ole ollut miksikään hyödyksi, tahdon, että edes kuolemani tuottaisi jotakin hyötyä. Tiedä siis, että olen hankkinut Ruotsin kuninkaalle sen ajan ja ne rahat, joita ilman hän ei olisi voinut pelastaa valtakuntaansa, olen hankkinut ne valaa vastaan, jota en voi rikkoa. Olen vannonut tästä päivästä alkaen olevani miehen oma, jota inhoan. Mutta Herminie d'Egmont ei myy itseään. Velkojani saa ainoastaan hengettömän ruumiini.

Oi, rakkahani, me olemme kumpikin eläneet syvälle vajonneella aikakaudella. Surkuttelen sinua, joka vielä puhtaine sydäminesi jäät eloon. Mutta elä, Paulini, elä jalona, vaikuta sen hyväksi, joka on todella suurta tässä maailmassa! Elä toisen ajan hyväksi, jolloin mies taas rakastaa kunniaansa, nainen itsetuntoaan, kansat vapauttaan! Vie tämä sama tervehdys Ruotsin kuninkaalle ja äidillesi. Ja sitten — ajattele joskus ystävän tuntein onnetonta naisparkaa, joka on rakastanut sinua liian paljon tahtoakseen kahlehtia sinua hukkaan menneeseen onneensa ja joka hamaan kuolemaan asti on tahraamattoman kunniansa kautta sinun

Herminie, markiisitar d'Egmont."

19. HÄNEN NIMENSÄ.

Huimaavan riemun vallassa oli näinä päivinä koko Tukholma! Se ei ollut vallankumous, vaan kansanjuhla. Se ei ollut iloa, se oli hurmausta. Ei valunut verta, vaan sitä enemmän olutta, viinaa ja viinirypäleen mehua. Muuan viisas mies sanoi vuoden 1772 riemuhumalasta, että se oli aivan liian raju kestääkseen kauan.

Olihan kaikki käynyt onnellisemmin kuin oli voitu odottaa. Palavia tykinsytyttimiä ei tarvinnut viedä sankkireikiin. Valmiita ammuksia ei oltu ammuttu. Suljetut tullit eivät olleet muuttaneet Tukholmaa vankilaksi. Ketjut linnan porttien edustalla kielsivät olevansa vapauden kahleita. Olihan kuningas itse juhlallisesti vakuuttanut pitävänsä suurimpana kunnianaan olla "vapaan kansan ensimmäinen kansalainen". Ja kuinka lempeästi, kuinka maltillisesti hän käyttikään voittoaan! Yksin vangitut pikkukuninkaatkin vapautettiin pian, ja samat herrat, jotka aamulla olivat tahtoneet estää hallitsijaansa lähtemästä omasta linnastaan, saivat illalla armon suudella hänen kättänsä.

Ensimmäisten uhkaavain toimien, vangitsemisten ja varoitusten jäljestä tuli kohta tyynnyttäviä kuulutuksia, vapaaehtoinen hallitsijavakuutus, armahdukset, palkinnot ja ylhäisten sekä alhaisten uskollisuudenvalat. Kuinka ihailtiinkaan nuorta, kaunista hallitsijaa ja hänen armollista ja kuitenkin niin arvokasta ryhtiään! Kuinka tungettiinkaan hänen ympärilleen, missä hän vain näyttäytyi! Naiset suutelivat hänen jalkojaan, kun hän pysähdytti hevosensa keskelle väkijoukkoa, ja moni ylpeä aatelinen, joka äsken oli puhunut kuninkaasta halveksivasti, kilpaili nyt kunniasta saada kantaa hänen viittansa lievettä lähestyvissä juhlamenoissa.

Oli vain yksi ainoa ihminen, joka ei välittänyt ympärillään vallitsevasta yleisestä riemusta, ja se oli Paul Bertelsköld. Hän oli tointunut ensimmäisestä tuskastaan ja eli nyt toisen, sitä läheisesti koskevan aatteen valtaamana. Ollen haaveksiva rakkaudessa, haaveksiva vihassa, riippui hänen sielunsa nyt kiinni siinä katkeransuloisessa toivossa, että kun hän ei ollut saanut elää rakastettunsa edestä, hän ainakin tahtoi kostaa hänen kuolemansa.

Myöhään tuon merkillisen päivän iltana kutsuttiin Paul kuninkaan luo. Hänen täytyi totella ja hän meni.

Kustaa III oli ollut suuri sinä päivänä — ei senvuoksi, että hän oli voittanut, vaan senvuoksi, että hän oli anteeksi antanut. Hänen otsallaan loisti vielä se voiton kuninkaallinen ylpeys, jota jalostutti tieto siitä, että hän oli pelastanut kansansa eikä vain kruununsa. Mutta tuo aivan ihmeellisen odottamaton menestys näkyi täyttäneen hänen rintansa sillä nöyryyden tunteella, joka vastustamattomasti valtaa voittajan mielen taistelutanterella, kun hän tuntee korkeampien, näkymättömien voimien, jotka ovat hänen omaa tahtoansa, hänen aseitansa ja johtajaneroansa mahtavammat, kuljettavan häntä päämäärää kohti. Hän katseli kalpeaa nuorukaista ylevin, jaloin kuninkaansilmäyksin ja sanoi hänelle:

— En ole kutsunut teitä, kreivi Bertelsköld, sitä varten, että te ottaisitte osaa minun ilooni, vaan ottaakseni itse osaa teidän suruunne. Minä iloitsen, että onnellinen vallankumouksemme ei ole maksanut ainoatakaan veripisaraa ja nyt kuulen, että voitto on kalliisti ostettu. Olen voittanut valtakunnan, mutta menettänyt ystävän. Jos en olisi kuninkaana velvoitettu asettamaan kansani onnea korkeammalle kuin omia tunteitani, niin ehkä tunnustaisin teille, että olen kadottanut enemmän kuin olen voittanut. Ilman markiisitar Egmontia olisin nyt vankina omassa linnassani. Tämä on ainoa lohdutus, jonka voin kirjoittaa kreivittärelle, hänen tädilleen Parisiin.

— Minulla on tervehdys tuotavana teidän majesteetillenne, — sanoi Paul matalalla äänellä ojentaen kuninkaalle markiisittaren viimeisen kirjeen.

Kuningas luki sen, ja hänen katsantonsa synkkeni.

— Älkää pyytäkö enempiä tietoja tästä salaisuudesta, — sanoi hän. Se henkilö, jota markiisitar tarkoittaa, on valtakuntani lakien ulkopuolella, ja vaikkei niin olisikaan, ei ole olemassa todisteita. Rikollisten omatunto olkoon heidän tuomarinsa.

— Hänen nimensä, teidän majesteettinne! Armonne osoituksena ainoastaan hänen nimensä!

— Mitä minulta tahdotte? Tämän onnellisen päivän on jo suru synkentänyt; sumentaisinko sen vielä kostolla? Ei, Bertelsköld, kosto ei tässä tapauksessa koskaan saavuttaisi maaliaan, vaan se kukistaisi teidät, syöksisi ehkä minut häviöön ja panisi valtakuntani vaivalloisesti saavutetun onnen alttiiksi.

— Teidän majesteettinne suvaitsi viime yönä lausua armollisen mielihyvänsä minun vähäisistä ansioistani ja suvaitsi lisätä muistavansa minua tänä iltana. Jos saan tietää tuon nimen, tuon yhden ainoan nimen, niin on palkintoni mielestäni jo kuninkaallisen runsas.

— Ei, ei nyt, ainakaan ei tänään. Ette voi vielä hillitä tunteitanne ja teidän pitää kuitenkin tehdä niin. Mutta jos muutamien päivien kuluttua vielä pyydätte saada tietää salaisuuden, niin tahdon täyttää toivonne, vaikka teille olisikin onnellisempaa, ettette sitä edes aavistaisikaan. Tänään muistelemme kaipauksella sitä jaloa naista, joka on paljon suurempi kuin te tai joku muu paitsi minä voitte aavistaakaan, mutta joka ennen tahtoi kantaa huikentelevan ja huolettoman nimeä kuin olla aikalaistensa ihailun esineenä. Niin, hän oli oikeassa: meidän on eläminen todellisen suuruuden hyväksi; vapauden, valistuksen, tieteiden, taiteen, ihmisyyden hyväksi. Tahdon seurata hänen neuvoansa… Minä ja teidän äitinne, sanoo hän! Teidän äitinne lienee siis tavaton henkilö, sillä markiisitar Egmont oli ankara omaa sukupuoltaan kohtaan. Viekää kreivittärelle, äidillenne, tervehdykseni ja sanokaa hänelle, että tahdon nähdä hänet esiteltynä hovissa. Muistelen hänen olevan syntyisin kreivitär Stenbock?

— Isäni ensimmäinen puoliso oli syntyisin kreivitär Stenbock, mutta minä olen hänen jälkimmäisestä avioliitostaan, — vastasi Paul, punehtuen vastoin tahtoaan. Oli olemassa henkilö, joka saattoi hänet unohtamaan markiisitar Egmontinkin, ja se oli hänen äitinsä.

— Ah, nyt muistan, — jatkoi kuningas, joka tunsi kaikki valtakuntansa aatelissuvut, — teidän äitinne on omaa sukuaan Falkenberg.

— Se oli minun isäni äiti, — vastasi Paul lisäten varmalla äänellä: — äitini on syntyisin Larsson, vaasalaisen porvarin tytär.

Kuningas hymyili, ehkä salatakseen pulaa, johon oli joutunut, sillä eihän juuri voinut tulla kysymykseen esitellä hovissa porvarintytärtä, vaikka tämä olikin kreivittäreksi koroitettu. Mutta hän tointui kohta ja lisäsi kohteliaasti: — Te polveudutte äidin puolelta siis Vaasan suvusta. Nimi on minulle, samoin kuin jokaiselle ruotsalaiselle, niin rakas, että toivoisin voivani tehdä jotakin Vaasan kaupungin hyväksi ja siitä tahdon tilaisuuden tullessa keskustella äitinne kanssa. Mutta te tarvitsette lepoa ja rauhaa, rakas Bertelsköld. Kuinka pitkäksi aikaa haluatte virkavapautta?

— Olen kiitollinen, jos teidän majesteettinne suo minun kuukauden päivät viipyä Falkbyssä.

— Se myönnetään. Toivotteko mitään muuta? Esimerkiksi kamarijunkkarin arvoa?

— Kiitän teidän majesteettianne. En osaa panna sille arvoa.

— Äitinne on suomalainen, suon anteeksi, että teillä on oma päänne, — virkkoi kuningas ystävällisesti. — Saan siis mukautua siihen ja koetan keksiä jotakin, joka olisi enemmän mieleenne. Au revoir!

Paul meni, haava sydämessään.

Tämän jälkeen seurasivat nuo merkilliset päivät, jolloin vallankumous laillisesti vahvistettiin. Elokuun 20. p:nä vannotettiin kaikki valtakunnan kollegiot ja Tukholman porvaristo. Elokuun 21. p:nä kokoontuivat nuo vielä äsken niin yksinvaltaiset säädyt asettamaan kuningasta kansan valtaistuimelle. Historia on siitä päivästä antanut lausuntonsa, ja kertomus astuu kainosti syrjään, poimiakseen vain poljetun, unohdetun kukkasen leveältä kuninkaantieltä.

Sinä päivänä piti kuningas Kustaa kauneimman kaikista monista kauneista puheistaan ja kuin auringon säde välähti se kautta koko Euroopan. Silloin hän näet luki vapaaehtoisen hallitsijavakuutuksensa ja esitti säädyille uuden hallitusmuodon, joka hyväksyttiin kolminkertaisella jaa-huudolla ja allekirjoitettiin kohta. Ei koskaan ole hallitusmuutosta onnellisemmin suoritettu eikä nopeammin tunnustettu. Yli koko väsyneen valtakunnan lensi tämä huhu iloisena kaikuna, ja Sprengtporten suomalaisineen saapui suomalaisten totuttuun tapaan vasta seuraavana päivänä. Ainoastaan muutamat ulkomaisista ministereistä mutisivat vihaisia, uhkaavia sanoja naapurien velvollisuudesta "puolustaa Ruotsin vapautta".

Ei kukaan kiinnittänyt huomiota siihen. Kansan riemuitessa kannettiin vapauden aika hautaan, ja samana päivänä kätkettiin katoliseen kirkkomaahan lakastunut naisen sydän, murtunut vieraiden joukossa, joiden edestä hän oli tuntematonna kuollut.

Seuraavana aamuna pyysi Paul Bertelsköld päästä kuninkaan puheille. Kuningas oli jo ehtinyt unohtaa hänet ja se oli anteeksi annettavaa semmoisten päivien jälkeen.

— Mitä haluatte, ystäväni?

— Hänen nimensä, teidän majesteettinne!

— Ah! Olette oikeassa! Olen sen teille luvannut. Mutta oletteko myös valmis kuulemaan sen nimen sillä mielenmaltilla, jota maanne ja kuninkaanne on oikeutettu teiltä vaatimaan? — kysyi kuningas vakavasti, melkein ankarasti.

— Olen, teidän majesteettinne.

— Hyvä. Voin nyt levollisemmin kuin muutamia päiviä sitten uskoa teille tuon salaisuuden. Valtaistuimeni seisoo nyt vankasti kansan rakkauteen juurtuneena; ei kukaan uskalla sitä minulta riistää. Mutta se on kaikissa tapauksissa vakava asia. Muistatte ehkä, että Choiseulin herttua kaksi vuotta sitten yht'äkkiä joutui Ranskan kuninkaan epäsuosioon?

— Muistelen siitä kuulleeni.

— Tunnetteko syyn?

— Sanotaan, että kreivitär Du Barry kukisti hänet.

— Aivan niin. Choiseul oli aina osoittanut tälle naiselle halveksimistaan, ja paitsi häntä oli Ranskassa ainoastaan yksi henkilö, joka uskalsi sen tehdä. Te tunnette sen henkilön?

— Tunnen, teidän majesteettinne.

— Du Barrya vihattiin niinkuin kaikkia suosikkeja, mutta kaikki yritykset tuon uuden Pompadourin kukistamiseksi menivät myttyyn. Choiseul ja hänen muut vihollisensa liittoutuivat silloin hankkimaan hänelle pelättävän kilpailijan, erään nuoren ylhäisen naisen, kaunottaren jonka erinomainen nero jo jonkin aikaa oli herättänyt kaikkien, etenkin Ranskan kuninkaan huomiota ja ihailua. Du Barryn kukistumista pidettiin varmana, mutta liittoutuneet olivat laiminlyöneet ottamasta lukuun erään tärkeän asianhaaran, kysymyksessä oleva nainen kieltäytyi suostumasta heidän ehdotukseensa.

— Ah, teidän majesteettinne … alan ymmärtää.

— Niin, tuo nainen oli liian ylevä, liian jalo tahtoakseen semmoisilla ehdoilla nousta valtaistuimelle. Hänelle tehtiin mitä loistavimpia tarjouksia, hänelle tarjottiin miljoonia, jos hän suostuisi, mutta hän pysyi taipumatonna ja matkusti Ruotsiin kreivitär Du Barryn pelon ja kostonhimon vainoamana. Silloin hän eräänä päivänä huomasi valtaistuimeni horjuvan, valtakuntani olevan häviön kuiluun syöksymäisillään, ja kaikki riippui siitä, että ratkaisevalla hetkellä olisi aikaa ja rahaa. Oli ainoastaan yksi keino ja kysymyksessä oleva nainen päätti, minun tietämättäni, käyttää sitä keinoa. Sain liian myöhään tietää, että hän oli minun pelastuksekseni käyttänyt ne miljoonat ja sen vallan, jotka olivat tarjona hänen suostumuksensa maksuksi. Rahat olivat ainoastaan laina, jonka minä maksan; mutta te ymmärrätte, että tämä laina hänen luonteensa mukaan merkitsi lainanottajan kuolemantuomiota. Hän oli liian suuri, liian puhdas elämään loistavassa häpeässä — hän tahtoi ennemmin kuolla tuntematonna Ruotsin pelastajana kuin nousta Ranskan tahratulle valtaistuimelle. Nyt tiedätte nimen. Kostakaa, jos voitte — Ranskan kuninkaalle, Ludvig XV:lle.

20. KOLMAS KOETTELEMUS.

Kauniina kesäpäivänä, heti jälkeen puolenpäivän, istui Vera Bertelsköld opettajattarensa, neiti Sjöbladin kanssa, ruohosohvalla Falkbyn rannassa ja luki ääneen erästä opettavaista kirjaa. Kirja sisälsi kreivi Tessinin kirjeet Kustaa III:lle tämän lapsena ollessa: totuuksia ja hyviä neuvoja, puettuina kaikkein keveimpään, miellyttävimpään kielelliseen asuun, mitä vielä "vanha mies" on käyttänyt "nuorta prinssiä" puhutellessaan. Mutta niin miellyttävää kuin tämä lukeminen olikin tai kuin sen olisi pitänyt olla, ei kirja voinut kiinnittää vilkkaan lapsen huomiota. Veran elävät, iloiset silmät kääntyivät usein opettajattareen ikäänkuin kysyen, eikö jo riittäisi, ja kun hän ei saanut vastausta, lensi katse salaa siniselle ulapalle, vihertäviin saariin, sorsiin, jotka uivat tuolla lahdella, tai valkeaan, järven toisella rannalla näkyvään purjeeseen. Verassa oli jotakin äidistään siltä ajalta, jolloin Ester Larsson ratsasti Korsholman valleilla, ja tyttö oli noiden kesyttömien varsojen näköinen, joille ensi kerran on pantu suitset suuhun ja jotka hillittömästi tempovat outoja ohjaksia.

Luontokin oli niin kaunis, että se ikäänkuin loi viheriän varjon kirjan lehdille.

Suloinen kesälämpö lepäsi kuin rakkauden hengitys yli koko miellyttävän seudun; vieno kaakkoistuuli väreili veden pinnalla; keinuvassa aallokossa karkelivat salakat; metsä tuoksui tuoreutta ja pellolla lähellä rantaa oli leikkuuväki iloisesti sitomassa runsastähkäisiä elolyhteitä.

Kreivitär oli osunut oikeaan valitessaan Lotten Sjöbladin lapsensa opettajattareksi. Hän oli hiljainen, totinen tyttö, vähän yli kahdenkymmenen, ei tosin kaunis, mutta hyvä ja älykäs. Juuri tuo tämän köyhän, vastoinkäymisissä koetellun tytön hiljainen, hyvä, tyven ja totinen olemus veti vallatonta lasta puoleensa ja hillitsi yhdellä ainoalla silmäyksellä pienokaisen uppiniskaisen mielen. Vera oli silminnähtävästi edistynyt eikä kuitenkaan tuntenut mitään painavaa iestä; hän oli vapaa kuin pyrstöänsä viipoittava västäräkki rannan kivillä.

— Mitä näet tuolla etäällä? — kysyi neiti Sjöblad hetken kuluttua, huomattuaan oppilaan maltin olevan loppumaisillaan.

— Ajattelen, että jos olisin heinäsorsa, — vastasi Vera.

— Ja miksi tahtoisit olla heinäsorsa?

— Silloin uisin yli järven ja sitten virtaa alas mereen ja sitten meren yli ympäri koko maailman. Etsisin äitiäni kaikkien maiden ja merien takaa.

— Haluat siis kovasti nähdä äitisi jälleen?

— Haluan, haluan, — sanoi Vera, ja hänen loistavat silmänsä täyttyivät kyynelillä.

— Kuka tietää, ehkä äiti kohta palaa pitkältä matkaltaan. Se riippuu siitä, onko hän sinuun tyytyväinen.

— Kuinka ma bonne sen tietää?

— Olenhan saanut usein kirjeitä äidiltäsi. Hän kirjoittaa minulle joka viikko, mitä minun pitää sinulle opettaa, ja joka viikko minä kirjoitan hänelle ja kerron, oletko ollut hyvä vai paha.

— En tahdo olla paha! En tahdo olla paha! — huusi tyttö polkien pienellä, vallattomalla jalallaan pehmeää ruohoa.

Kotiopettajatar hymyili. — Mitä pahaa on tuo puna-apilaraukka sinulle tehnyt, kun niin säälimättä sitä poljet ja ryöstät mehiläiseltä ravinnon? Mutta tule, saat hetkisen olla olevinasi kirkkaan järvemme heinäsorsa.

He menivät somaan, viheriäksi maalattuun uimahuoneeseen järven rannalle ja kohta oli kumpikin kainaloitaan myöten raikkaassa, viileässä vedessä. Vera polski kaikin voimin sekä käsillään että jaloillaan.

— Mutta ethän sinä ole heinäsorsa, vaan sammakko! — laski kotiopettajatar leikkiä.

Kun Vera hetkisen oli saanut opetusta uimataidossa, pyysi hän saada polskaroida "vielä vähän aikaa" opettajattaren noustua vedestä uimahuoneeseen. Se oli niin sanomattoman hauskaa. Vesi roiskui hänen ympärillään delfiinin suihkujen tavoin. Hän pisti nauraen sakarisormet sieraimiinsa ja peukalot korviinsa ja oli sukeltavinaan, vaikka kastelikin vain nenänsä. Sitten hän katsoi ylpeillen taidostaan ylös ja huomasi erään herran aivan lähellä rannalla. Vähän, ei paljon, hän hämmästyi, ja sukelsi taas, ruskeat kutrit vedenpinnalla, mutta tunsi kohta oman veljensä Paulin.

— Hyvää päivää! — nyökäytti Paul päätään.

— Tahdotko nähdä, kuinka uin? — huusi Vera, unhottaen kaiken muun uudesta taidostaan iloitessaan. Ja kädet pohjassa hän suoritti omasta mielestään niin merkillisiä kokeita, että hänet vähintäinkin olisi ollut vihittävä uimamaisteriksi, jos semmoisia siihen aikaan olisi ollut olemassa.

Paulin täytyi nauraa. Oli pitkä aika siitä, kun hän oli nauranut ja se oli kuin päiväpaiste pitkän synkän päivän perästä.

Kun Vera sitten oli pukeutunut ja sisarukset olivat syleilleet toisiaan, kysyi Paul isäänsä ja veljeään.

— He ratsastivat tunti sitten vanhan Flintan mökille tuonne niemelle, — vastasi Vera.

— Eikös Bernhard ennen ollut kova vanhaa Flintaa kohtaan? — virkkoi Paul.

— Oli ennen, — vastasi neiti Sjöblad. Paul ei enää tunne veljeään entisekseen.

— Niin, — toimitti Vera, — se oli siihen aikaan, kun Bernhard oli pahankurinen; niin ilkeä, niin ilkeä hän oli, että olisin voinut häntä purra, mutta nyt häntä suutelen joka päivä. Arvaas, mitä hän tekee tuolla niemellä! Hän rakentaa Flintalle paljon paremman tuvan kuin muorin vanha tupa oli.

— Emmekö voi soutaa tuonne järven yli?

— Voimmepa tietenkin. Jos nimittäin ma bonne'lla ei ole mitään sitä vastaan.

— Olit liian kauan vedessä, saat soutaa taas lämmetäksesi, — virkkoi kotiopettajatar päätään nyökäyttäen.

— Oi, kuinka hauskaa! — huudahti vilkas lapsi ja haihdutti ilollaan pois uuden pilven veljensä otsalta. — Saatpa nähdä, kuinka osaan soutaa! Ja minulla on omat pienet aironi! Saanhan soutaa kahdella airolla, ma bonne? Olen nyt tullut paljon voimakkaammaksi kuin viime kesänä, kun soudin yhdellä airolla.

— Ja ensi kesänä sinä soudat kolmella! — laski Paul leikkiään. Minä soudan kokkatuhdolla, sinä alahangoilla ja ma bonne pitää perää. Se käy kuin espanjalainen katrilli.

Tuumasta toimeen. Pieni vene kolmine huvimatkailijoineen kiisi kuin kalalokki yli väreilevän järven pinnan suunnaten kulkunsa vastakkaisella rannalla olevaa Flintan lesken tupaa kohden.

Sill'aikaa olivat vanhemmat kreivit Bertelsköld, isä ja poika, ratsastaneet tavalliselle iltapäiväretkelleen, osaksi katsoakseen leikkuuväkeä, osaksi mennäkseen tervehtimään kahdeksankymmenvnotista sotilaan leskeä ja hänen äsken salvettua tupaansa. He keskustelivat matkallaan uusista maanviljelystä koskevista parannuksista ja kansakoulun perustamisesta talven ajaksi Falkbyhyn.

— Isäni, — sanoi kreivi Bernhard, — neuvo minulle, kuinka voisin sovittaa kaiken, mitä olen rikkonut. Minusta tuntuu usein siltä kuin ei koko elämäni siihen riittäisi. Mitä merkitsee kaikki katuminen ja kaikki päätökset, ellei niitä työssä ja toimessa toteuta? Tahdon olla mies, isäni, tahdon pysyä ylimyksenä sen sanan suuressa merkityksessä ja toivon, etten sen takia joudu vieraaksi Jumalan valtakunnassa.

— Onhan sinulla kokonainen maailma, jossa voit vaikuttaa ja kokonainen ihmiskunta, jolle voit maksaa sen, mitä olet velkaa yksityisille ihmisille. Vaikuta aikasi ja kansasi eduksi, ja loukattu äitisi sinua siunaa, vihastunut Jumala antaa sinulle anteeksi, ei sinun tekojesi vuoksi, vaan Hänen, joka vuoti verta ristinpuussa.

Kun he olivat tulleet sille kohdalle maantietä, missä kaitainen polku erosi vasempaan käteen Flintan torpalle järven rantaan, tuli heitä vastaan vaunut, joiden vaahtoavia hevosia ahkerasti ruoskittiin. Vaunuissa istui vanhanpuoleinen herra, joka huomattuaan ratsastajat pysähdytti hevosensa ja huusi heitä nimeltä. Se oli kenraali Pechlin.

— Käännös vasempaan ja takaisin kylään, hyvät herrat! — huusi kenraali innokkaammin kuin hänen, tuon viekkaan ja kylmäverisen valtiomiehen oli tapana tehdä. — Koko kansa aseihin! Soittakaa hätäkelloja! Lähettäkää mies joka talosta sotaan ja näyttäkää, että herrat ovat sotilaita ja isänmaanystäviä!

— Laskeeko teidän ylhäisyytenne leikkiä, vai onko vihollinen maassa? — kysyivät isä ja poika yht'aikaa, sillä postit oli pidätetty Tukholmassa, eikä suuri uutinen vallankumouksesta ollut vielä ehtinyt tähän etäiseen seutuun.

— Mitä? — huusi Pechlin. — Eivätkö herrat tiedä, että kuningas mitä häpeällisimmällä tavalla on loukannut hallitusmuotoa, vanginnut isänmaanystävät ja julistanut itsensä itsevaltiaaksi muutamien kurjain sotilaiden, aatelittomien lurjusten ja Svenska Bottenin avulla.

— Emme ole kuulleet siitä sanaakaan.

— Mikä viattomuus! Lempo vieköön koko holsteinilaisen liiton! Tulen suoraan Tukholmasta ja minua on pidättänyt tiellä se kavaltaja, parooni Hjerta, joka tahtoi vangita minut, mutta minä näytin hänelle kuninkaan käskyn. Mies talosta, sanon minä, muutoin on vapaus mennyttä kalua! Älkää mitään pelätkö, minä asetun Jönköpingin rykmentin etupäähän, me kutsumme kokoon nostoväen, marssimme suoraan Tukholmaa vastaan ja hakkaamme palasiksi ne koirat ja heidän ilveilijäkuninkaansa. Kolmen päivän kuluessa puhallamme koko Ruotsin ilmiliekkiin.

— Mutta, teidän ylhäisyytenne, meidän täytyy saada tarkempia tietoja, ennenkuin voimme ryhtyä semmoisiin äärimmäisyyksiin. Säätyjen hallitus on todellakin ollut niin kurja kuin suinkin mahdollista, — virkkoi kreivi Bernhard.

Kenraali tulistui. — Kuinka? — huusi hän. — Herrani puhuu vapautta vastaan? Olkaa hyvät ja varokaa päätänne. Herrat ovat olevinaan aatelismiehiä eivätkä ymmärrä, että kuningas tahtoo hallita aatelittoman roistoväen avulla, joka voidaan ostaa muutamalla plootulla! Niinpä niin, herrat tulevat sukuunsa. On oltu ystävällisellä kannalla roistoväen kanssa. Perhe ylpeilee tuttavuuksistaan voisaksamaailmassa ja tervatynnyri on kruunattu kreivillisellä vaakunalla. Mutta minä voin jo ennakolta ilmoittaa herroille, että semmoiset aateliset äänestetään ulos ritarihuoneesta.

— Teidän ylhäisyytenne! — huudahti kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld, mutta hänen poikansa keskeytti hänet.

— Suokaa minun vastata hänelle, isäni, — sanoi kreivi Bernhard, — koska minulla tähän saakka on ollut kunnia kuulua puhdasrotuisiin. Tuolla työskentelee työväkemme. Minä julistan teidän ylhäisyydellenne, ettemme ota työstä ainoatakaan miestä, ennenkuin varmuudella tiedämme, onko hänen majesteettinsa todellakin sortanut vapauttamme. Ja mitä niihin herjaussanoihin tulee, jotka teidän ylhäisyytenne suvaitsi lausua meidän sukulaisuuksistamme, niin torjun ne ylenkatseella luotani. Aatelittomissa säädyissä on yhtä paljon kunniaa kuin aatelisissa, ja todistuksena siitä ilmoitan teidän ylhäisyydellenne ja koko maailmalle, että meillä on kunnia lukea perheeseemme muuan aateliton henkilö niin jalo ja ylevämielinen, että moinen sukulainen olisi kunniaksi mille ruhtinaalle ja muulle aatelismiehelle tahansa.

— Aja! — huusi kenraali vihapäissään eikä edes nyökäyttänyt roskaväen puolustajille päätään hyvästiksi.

— Kiitän sinua, poikani! — sanoi kreivi Kaarle Viktor liikutettuna.

— Älkää minua kiittäkö, isäni, — vastasi kreivi Bernhard. — Minulla on suuri rikos sovitettavana ja tahdon sen sovittaa.

He jatkoivat, mietteihinsä vaipuneina ja suuren uutisen valtaamina, ratsastustaan rantaan. He eivät olleet huomanneet erästä talonpoikaisnaista, joka männyn suojassa tien vieressä oli kuullut heidän keskustelunsa kenraalin kanssa ja nyt seurasi heitä.

21. FLINTAN TUVAN LUONA.

Kaunis kallioinen niemi, jossa Flintan lesken tupa oli männikön keskellä, oli puoleksi lastujen peitossa, ja uudesta tuvasta, jonka piti valmistua syksyksi, kuului salvumiesten kirvesten kalketta ja sahojen sihinää. Mutta Flinta asui vielä rappiolle joutuneessa tuvassaan; hän ei mielellään olisi muuttanut siitä. Kun muutan, sanoi hän, niin muutan "edemmäksi".

Nyt istui hän penkillä portaiden vieressä, kehräsi villalankaa talveksi ja hyräili itseksensä virttä. Rannassa puuhaili hänen poikansa poika, Martti, kaksikymmenvuotias kalastaja, viheltäen iloista laulua ja tervaten kumollaan olevaa venettä. Rukin hyrinä, virsi, hyttysten surina, tuulen tohina männyissä ja aaltojen yksitoikkoinen loiskina rantaa vasten — kaikki nämä olivat luonnon elämän ääniä ja virittivät säveliin illan ihanuuden, joka levitti herttaista loistoaan päivän kirkastaman seudun yli.

Silloin lakkasi vanhus kehräämästä, kuunteli hetkisen jotakin, jota ei kukaan muu kuullut ja kysyi pojanpojalta:

— Onko hän jo palannut?

— Ei, — vastasi poika.

— Mene katsomaan, mihin hän on mennyt. On jotakin pahaa tekeillä metsässä.

— Mitäpä se olisi, isoäiti?

— En tiedä. Mutta siellä on jotakin pahaa tekeillä, ja hän on vaarassa. Tunnen sen.

— Onhan nyt selvä päivä!

— Mene, sanon minä. Jumalan enkeli sanoo minulle, että sinun pitää mennä.

Vastahakoisesti lakkasi poika työstään, jupisten jotakin kaikenlaisista hullutuksista, joita pistää vanhojen päähän, kun he tulevat uudestaan lapsiksi. Mutta hän oli tottunut tottelemaan, ja lähti viheltäen kulkemaan kapeaa polkua, joka vei maantielle.

Hänen hetken aikaa näin kuljeskeltuaan huomaamatta mitään eriskummaista, tuli häntä vastaan yht'äkkiä jättiläinen, jolla näytti olevan kaksi suurta kyttyrää, toinen edessä, toinen niskassa. Martti ei ollut hätäpoikia, mutta moisen nähdessään hän herkesi viheltämästä ja katseli taakseen mihin paeta.

Mutta jättiläinen läheni lähenemistään ja osoittautui olevansa tavattoman suuri, rotevajäseninen mies, jolla oli edessään kujekaappi marakatteineen ja selässä hintelä, mustaverinen mies, puettuna kummalliseen ilveksen nahasta tehtyyn ja puoleksi korville vedettyyn puuhkaan.

— Hei, talonpoika! — huusi hän Martille, — onko täällä missään pirttiä? Löysin tämän koppakuoriaisen maantien vierestä.

Mutta Martti, joka oli ehtinyt tarkemmin silmäillä miestä ja hänen kuormaansa, vastasi, puolittain kummastuneena, puolittain pelästyneenä:

— No älähän, musta Jooppihan se on!

Nämä sanat kuultuaan näytti pieni mustaverinen mies säpsähtävän, kiskaisihe jättiläisen selästä, luikahti maahan ja kiiti kuin käärme pensaiden väliin. Se tapahtui niin nopeasti, ettei jättiläinen ehtinyt muuta kuin hölmistyneenä katsoa taakseen ja sanoa, korvallistaan kynsäisten: — Kas perkele!

Ja sen sanottuaan heitti Paul Bertelsköldin vanha ystävä Leo kaapin marakatteineen maahan. Mutta sen enempää miettimättä lähti Martti ajamaan takaa pakenevaa.

Tultuaan vähän matkaa metsään näki hän mustan Josén kyyristyneenä kiven taa kurkistelevan polkua pitkin. Espanjalainen, joka tässä asemassa oli eksyttävästi väijyvän ilveksen näköinen, irroitti pitkän veitsen vyöltään. Hän oli tunnettu erinomaisesta taidostaan heittää tuota vaarallista asetta, joka häneltä aina osui maaliinsa.

Polkua pitkin tuli nopein askelin talonpoikaispukuun puettu nainen. Hän ei aavistanut mitään vaaraa, hän kiiruhti vain Flintan mökkiä kohti.

Silloin kohosi musta José maasta kyyrysiltään, ja tähtäsi kostosta välkkyvin silmin vaimoon kuolettavan iskun. Martti tahtoi juosta apuun, mutta hänet ehkäisi siitä äkkiarvaamaton tapaus. Kuului pamaus noin viidenkymmenen askelen päästä, keveä savu kohosi pajupensaiden takaa, ja espanjalainen solahti verisenä alas kiveltä. Joku oli nähtävästi luullut häntä siksi otukseksi, jota hän niin paljon sekä ulkonaisesti että sisällisesti muistutti.

— Mitä se oli? — kysyi nainen Martilta.

— Musta Jooseppi tuossa tahtoi tappaa teidän armonne, — vastasi Martti, ja hänen rehellinen kalastajasydämensä vavahti.

Talonpoikaisnaisen jalo otsa synkkeni hetkeksi, mutta pian hän oli taas selvillä siitä, mitä hänen oli tehtävä.

— Vie minut hänen luoksensa! — sanoi hän.

Martti saattoi hänet kaatuneen salamurhaajan luo, joka makasi kiven takana. Tämä hengitti vielä. Luoti oli mennyt hänen oikean olkapäänsä läpi.

— Hän on pelastettavissa, jos luoti saadaan ulos, — virkkoi nainen tutkittuaan haavaa tottunein käsin ja revittyään hienon nenäliinansa ensi siteeksi. — Mistä saamme apua, viedäksemme hänet kylään?

— Minä huudan tänne tuolta tuon pitkän roikaleen, — arveli Martti, osoittaen Leoa, joka vielä seisoi polulla epätietoisena, pitäisikö hänen jättää marakattiraukka yksin metsään nälkään kuolemaan.

Mutta ennenkuin Leo kerkesi paikalle, oli jo kaksi ratsumiestä lähestynyt polkua pitkin ja toinen heistä, laukaistu espanjalainen pyssy olallaan, oli laskeutunut hevosen selästä hakeakseen riistaa, jonka luuli kaataneensa. Se oli kreivi Bernhard Bertelsköld.

— Östanlidin muori! Ja José! Mitä tämä merkitsee? — huudahti Bernhard kummastuksissaan, kun hän kiven luona tapasi naisen sitomassa haavoitettua.

— Tahdoin kostaa teidän ja itseni puolesta, sennor! — sanoi espanjalainen matalalla äänellä. — Hän ja veljenne ovat kaikkeen syypäät. Caramba! Vielä minä heille maksan, jos saan elää.

— Sinä jäät eloon, José, mutta et kostaaksesi, vaan katuaksesi ja rukoillaksesi! — kuiskasi nainen vakavasti.

— Eikö minua teidän tähtenne ajettu palveluksestani? — jupisi haavoitettu.

— Niin. Ja sen vuoksi tahdoit tappaa minut ja poikani. Mutta mekin kostamme. Me parannamme haavasi.

Kohta olivat puiden oksista valmistetut pehmeät paarit kunnossa, ja niillä kantoivat Leo ja Martti haavoitetun kylään.

— Herra on hyvä ja sanoo tuolle ihmiselle, että hän pitää huolta marakatista! — sanoi Leo, osoittaen talonpoikaisnaista. Hän ei voinut jättää irvistelevää suosikkiansa yksin metsään.

Kreivi Bernhard nousi sanaakaan sanomatta satulaan ja ratsasti isänsä vieressä rantaan usein pysähtyen ja vaipuen mietteihinsä.

— Eikö se ollut Östanlidin muori? — kysyi isä.

— Oli, — vastasi kreivi Bernhard.

Talonpoikaisnainen oli sill'aikaa kulkenut oikotietä vuorien yli ja saapunut ennemmin tuvalle. Vanha Flinta istui vielä penkillään lähellä tupaa. Hän kuuli tulevan askelet, rukki hyrisi, aallot välkkyivät, pääskyset lentelivät ja päiväpaiste välähteli kuin hopea ulapalle.

— Oletteko vahingoittumaton? — kysyi hän.

— Olen, — sanoi talonpoikaisnainen ja seisoi kuin katuvainen tämän hurskaan vanhuksen edessä.

— Jumalalle kiitos! Ääni minussa sanoo, että vaikein koettelemuksenne tässä elämässä lähenee loppuaan.

— Niin, äitini. Ja kuitenkin minä vapisen.

— Älkää kutsuko minua äidiksenne, sillä aika on tullut, jolloin ne, joiden oma olette, saavat teidät takaisin. Miksi vapisette? Eikö Jumalan siunaus ole teitä seurannut sekä myötä että vastoinkäymisissä?

— Aina, aina, äitini.

— Eikö maailman kovin ja kivettynein sydän, joka ei ehkä mitenkään muuten olisi pehmennyt, ole voitettu Jumalalle ja ihmisille teidän pakenemisenne välityksellä?

— Ah! Ei minun ansiostani!

— Ei, vaan Jumalan voimalla. Ja eikö se mies, jonka Jumala on asettanut puolustajaksenne, mutta joka unohti kalleimman velvollisuutensa, ole palannut järkiinsä teidät menetettyään ja eikö hän nyt rakasta teitä enemmän kuin koskaan ennen?

— Minä uskon sen. Mutta se ei tapahtunut minun ansiostani.

— Ei, taasen ja aina Herran käden avulla, joka johti matkaanne.

— Se on totta.

— Ja ettekö ole valvonut nuoremman poikanne onnea paremmin ja tehokkaammin kuin jos olisitte pysynyt kotonanne?

— Ehkä. En tiedä.

— Ja ettekö ole kuin näkymätön enkeli aina huolehtinut nuorimmasta lapsestanne, joka ajaksi tarvitsi vierasta hoitoa, koska hänen sielunsa oli liiaksi teidän sielunne kaltainen?

— Olette ehkä oikeassa.

— Ja eikö Jumala kaikkivaltias nyt suruin ja murhein ole puhdistanut teitä kaikkia, puhdistanut teidät itsenne ja tasoittanut sen syvän juovan, joka kerran uhkasi haudata miehenne koko suvun keskinäiseen eripuraisuuteen?

— Toivon niin olevan!

— No, miksikä sitten vapisette? Miksi vielä vitkastelette kiittämästä Jumalaa?

— Koska olen köyhä, syntinen nainen, joka ei ole puhdas hänen pyhäin kasvojensa edessä. Oi, äitini, olen kerran pettänyt!

— Oletteko te pettänyt? Se on mahdotonta.

— Se tapahtui kerran Tukholmassa. Tahdoin koetella poikapuoltani ja hän kesti koetuksen. Mutta minä ajattelin: heikko on ihmissydän, hänen pitää kestää vielä useampia koetuksia. Ja koska se ei voinut toisin tapahtua, niin muutin muotoni enkä ilmoittanut, kuka olin. Sitä olen sittemmin katkerasti katunut. En muista valhetelleeni kuin sen ainoan kerran koko elinaikanani.

— Jos niin on, — sanoi vanhus lempeästi, — niin olkaa hyvässä toivossa ja oppikaa siinäkin huomaamaan Jumalan ääretöntä armoa. Kas, olette luopunut enemmästä kuin useimmat naiset, olette vapaaehtoisesti luopunut rakkahimmasta, mitä täällä maan päällä on, olette kärsinyt yksin, hylättynä, soimattuna kiittämättömyydellä palkittuna ja missä olette liikkunut olette kuitenkin kostanut pahan hyvällä. Mutta Herra näki, että te siitä voisitte tulla itsevanhurskaaksi ja hyveistänne ylpeileväksi, ja senvuoksi hän lähetti teille tämän kiusauksen, johon lankesitte. Luulitte olevanne liian viisas ja voimakas, ja Herra rankaisi teitä synnillä.

— Se on totta. Tunnen sen tarvinneeni. Ja vielä tällä hetkellä asuu minussa nuoruuteni ylpeä, uhmaileva henki, jota vastaan olen taistelemistani taistellut koko elinaikani. On niin raskasta palata takaisin sinne, mistä olen ajettu pois, tulla sinne kutsumatta — vaikka siellä on kaikki, mikä minulle tässä elämässä on kalleinta. Kas, niin syntinen, niin ylpeä minä sydämeni pohjalta vielä olen.

— Jättäkää se huoli minulle, — sanoi vanhus. — Menkää tupaani. Kuulen hevosten kavioiden töminää, ja ne tuovat teille teidän rauhanne päivät.

22. IHANA ILTA.

Herrat laskeutuivat alas ratsujensa selästä ja tarkastelivat uutta tupaa. He olivat vaiti ja totisia: valtakunnat ja sydämet kapinoivat.

Kun he olivat työtä tarkastaneet, menivät he hetkeksi pakinoimaan vanhuksen kanssa, niinkuin heidän tapansa oli melkein joka päivä. Olihan vanhus uljaan karoliinin leski, miehen, jonka sotaveikot nyt melkein kaikki olivat kadonneet maailmasta. Hän oli nähnyt ja tuntenut majuri Kustaa Bertelsköldin, nykyisten kreivien isän ja isoisän. Hän muisti vielä kahdennentoista Kaarlen: hän tiesi kertoa niin monesta ihmeellisestä urotyöstä, jotka jo olivat haihtuneet muiden mielestä. Hänen vaalenneita hapsiaan valaisi vielä menneen aikakauden loisto. Syvän vaikutuksen olivat karoliinien ajan mahtavat taistelut, suuri uljuus ja äärettömät koettelemukset todellakin mahtaneet tehdä, kun sen jäljet vielä näin kauan jälkeenpäin niin selvään näkyivät niidenkin jälkeenjääneiden mielen jaloudessa, jotka olivat sen ajan pienimpiä. Tämä sotilaan leski oli vain hyvin vanha ja köyhä kansannainen, ilman muuta oppia kuin Jumalan elävä sana sydämessään ja menneiden päiväin muisto huulillansa; mutta hänessä oli jotakin suurta ja kunnioitusta herättävää, jota ei voi nykyajan mitalla mitata ja joka ikäänkuin peitti vuosisadan "erään nimen varjoon".

Bertelsköldin kreivit, jotka itse olivat karoliinien sukua, viettivät siis mielellään hetken sotilaan lesken, Flintan, luona. Kreivi Bernhard oli häntä kohtaan ruvennut tuntemaan kunnioituksen tapaista ystävyyttä, ja liikuttavaa oli nähdä, kuinka hartaasti hän koetti muorista haihduttaa muinaisten loukkausten muistoa. Hän oli ollut innokkaimpia hankkimaan hänelle mukavampaa asuntoa. Hän oli toimittanut leskelle neljäntoista plootun vuotuisen eläkkeen, joka oli suuri summa sotilaan leskelle. Hän oli hankkinut hänelle uudet kartat, uuden kehruurukin, pienen maatilkun pellavanviljelystä varten ja kuusi kaunista lammasta puhumattakaan punaisen- ja valkeankirjavasta lehmästä, joka oli muorin lemmikki. Ja muutamia viikkoja sitten oli Martti hänen toimestaan saanut mitä kauneimmat kalaverkot, joten mökin asukkaat nyt olivat yhtä hyvin varustettuja ja riippumattomia kuin ennen olivat olleet köyhiä ja puutteessa.

Nyt istuivat kreivit, isä ja poika, tavallisuuden mukaan portailla, ja kun he olivat pakinoineet vähän aikaa tuvasta ja kalastuksesta, alkoi vanhempi kreivi kertoa suurta Tukholman-uutista, kuinka kuningas oli anastanut vallan. Vanha Flinta pudisti valkoista päätään ja sanoi:

— Jumala varjelkoon kuningasta! Sitä rukousta kuulin lapsena ollessani luettavan aamuin ja illoin. En ymmärrä uusia aikoja, mutta minusta tuntuu, että sopu sijaa antaa. Sitä tulisi jokaisen Jumalaltaan rukoilla. Sillä rakkaudessa ja rakkaudesta meidän täytyy elää. Jumala palkitkoon niitä, joilla on uskollinen sydän.

Herrat eivät vastanneet. He tunsivat mielensä heltyneen.

— Ja siksi minä sanon: Jumala palkitkoon kaikki kreivittärelle, teidän armonne vaimolle, sillä hänellä varmaankin on uskollinen sydän, — jatkoi vanhus kiinteästi kehräten. — Ajattelen usein, missä hän lienee ja milloin hän palannee.

— Tuolla lähtee vene liikkeelle Falkbyn valkamasta, — sanoi vanhempi kreivi, ottaessaan taskustaan kiikarin, mutta hän ei voinut mitään nähdä, sillä oli jotakin kosteaa joko lasissa tai hänen silmässään.

— Mitä tiedätte kreivittärestä? — kysyi kreivi Bernhard, joka aavisti jotakin ikäänkuin ohimennen lausuttujen sanojen takaa. — Muori, te tiedätte jotakin ettekä tee oikein sitä nyt salatessanne.

— Tiedän, että paljon on muuttunut sen jälkeen, kun hänen armonsa lähti, — virkkoi vanhus tyynesti ja jatkoi kehräämistään. — Mutta tiedän myöskin, ettei hän mennyt mielellään eikä suotta. Katsokaa, naisen sydämessä on jotakin sellaista, jota miehet eivät ymmärrä. Kun miehillä on jotakin mielessä, niin he hyökkäävät tiehensä ja ovat valmiit ruhjomaan taivaan ja maan, jos se olisi heidän vallassaan. Mutta kun hyvällä naisella on sydämensuru, niin hän menee pois hiljaisuudessa itkemään. Tapahtui minun nuorena ollessani, että Pietari Stålilla, joka seisoi lähinnä Flinta-vainajaa ruodussa, oli tapana sanoa vaimolleen: olisin voinut saada paremmankin kuin sinä, Kaarina, — sillä hänen isänsä oli ollut kersantti, mutta Kaarina oli kotoisin Falkbyn torpasta. Ei hän oikeastaan mitään pahaa tarkoittanut, mutta Kaarina oli sitä lajia, joka kärsi nuo sanat yhdeksäntoista ja kaksikymmentä kertaa, mutta ei enempää eikä vähempää. Kun hän yhdennenkolmatta kerran kuuli samat sanat meni hän pois ja pyysi erokirjaa. Ja koko pitäjä oli kummissaan, sillä kaikki tiesivät Kaarinan olevan viisaan ja nöyrän ja miehelleen hän oli alamainen kaikessa, paitsi kunniassa. Mutta nyt herää kysymys: tekikö hän oikein vai väärin?

— Hän teki oikein, — sanoi kreivi Bernhard vakavasti.

— Pelkään hänen tehneen, mitä vaimon tulee tehdä, — lisäsi isä surullisesti.

— Mutta mitä luulee teidän armonne Pietari Stålin tuon kuultuaan tehneen? — jatkoi vanhus. — Hän meni papin luo eräänä pyhänä, kun jumalanpalvelus oli päättynyt ja väkeä oli vielä paljon kirkossa ja Kaarina myös, ja silloin hän sanoi niin kovasti, että kaikki sen kuulivat: minulla on vaimo, joka on minulle liian hyvä, ja vaikka olisin nainut kuningattaren kamarineitsyen, en koskaan olisi voinut saada niin hyvää vaimoa kuin Kaarina. Minä pyydän erokirjaa minäkin, sillä en ansaitse häntä.

—- Ja mitä Kaarina vastasi? — kysyivät kreivit yht'aikaa.

— Niin, mitä hän vastasi? —- jatkoi vanhus, hetken ääneti oltuaan, jolloin nainen, joka tuvasta oli kuunnellut puhetta avonaisen ikkunan kautta, sai aikaa herrain huomaamatta astua ulos ja hiljaa hiipiä heidän taakseen. — Niin, mitä hän vastasi? Hän vastasi sulkemalla miehensä sydämellisesti syliinsä.

Tuskin oli nämä sanat lausuttu, kun kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld tunsi kaksi pehmeää käsivartta kietoutuvan kaulansa ympäri, ja kyynelet, lämpimät kuin suloisin kesäsade, tippuivat hänen poskilleen. Se oli niin odottamatonta, niin kummastuttavaa, ettei kukaan noista neljästä voinut pitkään aikaan hiiskua sanaakaan. Rukki herkesi surisemasta, hyttyset hyräjämästä, linnut livertelemästä; aallot tuntuivat keinuvan niin hiljaa kuin rakkauden syleily vihreää rantaa vasten, ja keveät pilvetkin taivaalla näyttivät hellyydestä punehtuen heijastavan lyhyen ihmiselämän autuaallisimpia hetkiä — kun kaksi synnin ja surun erottamaa sydäntä jälleen tapaavat toisensa ei koskaan enää elämässä erotakseen, ei koskaan enää lakatakseen sykkimästä toisilleen.

Ensimmäinen, joka keskeytti äänettömyyden, oli vanha kahdeksankymmenvuotias, joka nyt oli suorittanut_, hänkin, velkansa kaikista kokemistaan hyvistä teoista. Hän kohotti taivasta kohden vapisevat kätensä ja rukoili hiljaisen, palavan rukouksen, yhden niitä sanattomia ylistyslauluja, jotka kuuluvat aina enkeleiden asuntoihin asti ja johon kaikki läsnäolevat yhtyivät. Kun suurin kaikista velvollisuuksista oli täytetty ja neljän sydämen palava kiitos oli lähetetty Iankaikkisen valtaistuimen eteen, silloin vanhus pyyhki kyynelet ryppyisiltä poskiltaan ja virkkoi hellästi, lempeästi hymyillen: — No, mitä Kaarina vastasi miehelleen kirkonkäytävällä?

— Hän vastasi, — sanoi kreivitär Ester, joka nyt oli heittänyt otsaltaan talonpoikaisnaisen huivin ja paljastanut suuret loistavat silmänsä, — hän vastasi: — Kas, Jumalan käsi on armollinen meissä heikoissa! Kaikki kannamme velkakuormaa omallatunnollamme Hänen tuomionsa edessä: ylistäkäämme hänen nimeään ja antakaamme toisillemme anteeksi! Ja niinkuin nyt hänen kasvojensa edessä lupaan sinulle, etten epäilevän ajatuksen varjollakaan loukkaa rakkauttasi, niin pyydän myös sinua antamaan minulle anteeksi kaiken surun, jota olen sinulle tuottanut, kaikki ne yksinäiset hetket, jotka olet kaivannut puolisoasi, joka kuitenkin oli vannonut ei koskaan sinusta luopuvansa. Sinä rakkain ystäväni, minä olen sinut jättäessäni rikkonut enemmän kuin sinä; ja usko minua: tuntui sydämessäni kuin olisin menettänyt kaiken maailmassa, kun ei minulla ollut sinua! Mutta nyt sinä olet taas luonani, enkä enää koskaan luovu sinusta; en enää voisi kantaa semmoista surua. Ja senvuoksi minä rukoilen saadakseni tulla takaisin luoksesi. Tahdotko suoda minulle niin suuren ja ansaitsemattoman ilon?

— Se oli oikein, aivan niin sanoi Kaarina, — virkkoi vanhus rukin äärestä — Ja siihen vastasi hänen miehensä…

— Hänen miehensä vastasi, — virkkoi kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld, — ettei hän Jumalan eikä ihmisten edessä ansainnut semmoista vaimoa. Ja muistatko, — sanoi hän, — että sinä kerran, kaksikymmentä vuotta sitten, ennustit kaiken tämän? Mutta minä en sokeassa rakkaudessani sinua ymmärtänyt. En tuntenut ihmisten ennakkoluuloja enkä omaa heikkouttani. Luulin itseäni voimalliseksi, ja siksi lähetti Jumala minulle tämän koettelemuksen. Nyt vasta tunnen sinut ja itseni. Nyt en enää uhmaile, ja katso, kuitenkin on meillä, Ester, kuitenkin on meillä voimaa yhdessä voittaa maailma.

— Entä minä, äitini! Kuinka minä uskallan luoda teihin silmäni? — sanoi kreivi Bernhard aivan toisella äänellä kuin vuosi sitten samassa paikassa.

Vastauksen sijasta kietoi kreivitär Ester käsivartensa hänen kaulaansa ja suuteli häntä niinkuin äiti suutelee rakastettua, kadotettua ja jälleen löydettyä lastansa.

— Jos koskaan olen tuntenut heikkouteni ja Jumalan voiman, — sanoi hän, — niin on se tapahtunut nähdessäni hänen tekonsa sinussa. Etkö tiedä, Bernhard, että elämässä enin rakastetaan sitä, jonka tähden enin on kärsitty? Näin sinun palaavan siltä tieltä, jolta niin harvat palaavat ja jolla kaikki näkyi liittoutuneen erottamaan sinua meistä. Näin sinun syleilevän veljeäsi, jota kerran vihasit — ja minäkö en rakastaisi sinua! Kuulin toisesta koettelemuksestasi ajan uskottomuuden keskellä; pysyit järkähtämättä uskossasi — ja minäkö en kiittäisi Jumalaa sinun tähtesi! Vihdoin, aivan äsken, kuulin sinua soimattavan ja uhattavan minun tähteni ja sinä puolustit minua — ja vielä luulet, ettet olisi minulle rakas! Bernhard, Bernhard, jospa tietäisit, miltä tuntuu, kun on löytänyt pojan semmoisen kuin sinä, niin, usko minua, sinä kadehtisit sitä minulta, sillä tänään näen selvästi siunauksen, joka meitä seuraa!

Hänen vielä puhuessaan läheni vene tuoden ne kolme, jotka olivat tavanneet toisensa Falkbyn uimahuoneen luona. Ei kukaan olisi ajatellut Veraa, ellei Flinta-muori äkkiä olisi nykäissyt kreivitärtä ja hienotunteisuudella, jonka ainoastaan nainen oivaltaa, kuiskaissut hänelle: — menkää tupaan!

Kreivitär meni.

Kohta sen jälkeen tuli vene maihin. Paul vaipui isänsä syliin ja puristi herttaisesti veljensä kättä, huomaamatta heidän mielenliikutustaan. Vera sen sitävastoin heti huomasi. Hän silmäili heitä hämillään, miltei pelokkaasti.

— No, — virkkoi Flinta-muori, — eikö pieni neiti tahdo tervehtiä hyvää ystäväänsä tuolla tuvassa?

Muorilla oli aarre, jolla hän aina oli houkutellut Veraa tänne mäntyniemelle ja se oli mitä sievin kissanpenikka. Sitä nyt Vera meni hämillään silittelemään. Mutta astuessaan tupaan hän näki talonpoikaisnaisen istuvan ikkunan luona ja katsovan häneen hiiskumatta sanaakaan.

Vera katseli häneen ja punehtui korvia myöten — katsoi sitten pois, luullen erehtyneensä, — katsoi taaskin vieraaseen ja kävi yhä punaisemmaksi ja yhä enemmän hämilleen. Hän ei uskaltanut liikahtaa, hän seisoi kuin kynnykseen naulattuna…

Silloin vieraan vaimon kädet hitaasti kohosivat. Ei hän vielä virkkanut sanaakaan, ei hän liikkunut paikaltaan … hän vain avasi sylinsä.

— Äiti! — sopersi Vera melkein kuulumattomasta

— Vera! — kuiskasi vieras yhtä hiljaa.

Ja samassa lepäsi tytär äitinsä hellässä helmassa — ja kun he kaksi kohtasivat toisensa, niin sitä ei nähnyt kukaan muu kuin Hän, joka näkee salatuimmatkin.

23. VALTAKUNNAN AAMU.

Elokuun lopulla nousee aurinko kello viisi aamulla ja jo heti neljän jälkeen alkaa sarastaa. Sekä Bernhard että Paul Bertelsköld olivat eräänä semmoisena aamuna ylhäällä ennen aurinkoa.

Ihanan aamun ensimmäinen lapsuudenihanuus oli kirkastuksen tavoin levinnyt yli koko tienoon. Kuinka vilpoista olikaan! Ja kuinka raikasta! Ilma oli niin puhdas kuin olisi se tulvaillut iankaikkisista terveyslähteistä ja niin läpikuultava, että voi erottaa kaakkurin siivet korkeuden sinessä. Kaste kimmelteli suurina, kirkkaina helminä heinikossa, niin että pihamaalle ja puistoon oli kuin seulottu säihkyviä jalokiviä. Järven rannan alla lepäsi vielä viileän yösumun hieno harso; sumujen ylitse kuvastuivat koivujen keveät lehdet ja kuusien tumma vihreys vasten ruskottavaa aamutaivasta. Joka lehti, joka havunneulanen näkyi ja kaikki olivat hopeanhohtavia, ikäänkuin ilon ja kauneuden kyyneltämiä.

Niistä, jotka eivät ole tottuneet nousemaan vuoteeltaan ennen auringon nousua, on omituista nähdä, kun puiden ja rakennusten varjot lankeavat pitkinä länteen idän purppuraisten pilvien heijastamina. Pitkät varjot ovat muutoin kuin ilta-ajatukset ja ennustavat yötä; mutta kun ne ennustavat katoavaa pimeyttä ja koittavaa päivää, kuinka peräti toisenlainen onkaan silloin niiden herättämä tunnelma! Paul tunsi selvästi, kuinka hänen sielunsa yö alkoi valjeta, kuinka uusien aikain aamu alkoi hänelle koittaa.

Puistossa oli jo monta tuntia parvi nuoria kylän poikia ja tyttöjä ahkerasti laitellut kukkaissalkoja ja lehtikoristeita ja siellä oli tekeillä jotakin muutakin salaperäistä uuden rakennuksen luona tuolla portin pielessä. Sama lehtimaja, joka edellisenä kesänä oli koristeltu kreivin syntymäpäiväksi oli taas tapahtuvan juhlan keskustana ja koko tämän tärkeän toimituksen johtaja oli vanha, siivo puutarhuri Bergflykt, joka ei tähän saakka — ollen vähän pitkävillainen kaikessa siivoudessaan — ollut voinut unohtaa kärsimäänsä vääryyttä, mutta joka nyt vihdoinkin oli taipunut kuultuaan, että hänen vanha emäntänsä oli palannut pitkältä matkaltaan. Oli kuin olisi hän nyt kaksinkertaisella innolla koettanut sovittaa itsepintaisuuttaan ja häntä auttoi tässä kömpelösti, mutta sydämensä pohjasta eräs rotevajäseninen mies, joka otsansa hiessä työskenteli neljän miehen voimalla.

— No, Leo, — sanoi Paul, — et viihtynyt kauan Tukholmassa?

— On vaikea viihtyä, kun ei ole syötävää.

— Mutta miksi tulit Ruotsiin?

— Miksi? Siksi, että sain seitsemännen kerran repat papintutkinnossa. Kärpäset olivat pilkuttaneet Gadolinin kodeksin; ei hevonenkaan olisi voinut lukea semmoista hepreaa. Silloin ajattelin: olkoon. Minä lähden ja rupean kuninkaan rakuunaksi.

— Ja senvuoksi hurrasit niin riivatusti kuninkaalle. Mutta eihän sinusta tullutkaan rakuunaa.

— Mitäs vielä! Kuningas nauroi nähdessään minut ja sanoi: jos minulla olisi elefantti, poikaseni, tulisi sinusta heti rakuuna, mutta ei ole koko Ruotsin valtakunnassa sellaista konia, joka jaksaisi sinut kantaa. Tahdotko ruveta sivusmieheksi jalkakaartiini? En, kiitoksia, vastasin; se ei sovi arvolleni; olen saanut seitsemän kertaa reput papintutkinnossa. Menen Paul Bertelsköldin luo, sanoin mä, ja rupean ennemmin hänen rengikseen, sillä, kas, hänkin on academicus. — Katsos vain noita oppineita, sanoi kuningas, ne ovat ylpeitä, ne.

— Tahdotko, Leo, ruveta koulumestariksi uuteen kansakouluumme?

— Kiitos vain. Ei taitaisi olla hulluinta! Kyllä minä isken järkeä poikiin.

— Olkoon menneeksi. Isäni on käskenyt minua hankkimaan kelpo miehen siihen toimeen ja jos lupaat, ettet sulasta hyväntahtoisuudesta lyö poikia kuoliaaksi, niin käy kaikki kuin itsestään. Voithan katsoa, etteivät kärpäset pilkuta katkismusta.

— Jumala sinua siunatkoon; tiesinhän, että olet civis sinä ja kun me vasta tappelemme kisällien kanssa, niin huuda vain minua, — sanoi Leo niistäen ihastuksissaan neljästi nenäänsä.

Aurinko oli sillä välin kohonnut ihanana ja majesteetillisena kuin satujen kuningatar metsän yli. Järvi välkkyi, metsä hohti, ihmisten kasvot loistivat ilosta. Tuli ihana aamu sumuisen yön jälkeen.

Vähitellen heräsivät muutkin Falkbyn asukkaat, ja varhaisimpia oli itse kreivitär. Hän oli kuin hyvä haltiatar läsnä kaikkialla; hän muisti kaikkea ja kaikkia, paitsi itseään. Mutta kreivitär Ester ei aavistanut, että juhla suureksi osaksi oli häntä varten.

Sillä tänäänhän Falkbyssä, samoinkuin kaikkialla muuallakin Ruotsin valtakunnassa, oli aikomus viettää iloista kansanjuhlaa sen muistoksi, että isänmaa oli pelastunut anarkiasta ja hajaantumisesta. Varmat viestit olivat nyt tulleet Tukholmasta, ja kenraali Pechlinin ajatukset kansan mielipiteistä osoittautuivat kerrassaan paikkaansa pitämättömiksi. Ei kukaan aikonut tarttua aseihin; kaikki olivat kyllästyneet säätyjen loppumattomiin riitoihin ja tervehtivät yksimielisellä ihastuksella nuoren, rakastetun kuninkaan nousua valtaan, jota hän käytti niin maltillisesti ja joka enemmän kuin puolueiden lahjottavissa oleva hallitus ja leppymätön vainoamishalu lupasi kansan vapaudelle todellista varmuutta. Koko Ruotsin valtakunta kulki tähän aikaan ikäänkuin ihastuksen hurmauksessa, tutut ja tuntemattomat syleilivät toisiaan vastaan tullessaan ja hurraahuudot kuninkaan kunniaksi etenivät Ruotsin pääkaupungista pitkinä, toistuvina kaikuina vuoresta vuoreen ja laaksosta laaksoon, Pohjanmeren rannikoilta Saimaan ulapoille ja Öresundin lippuja liehuvilta aalloilta Lapin kalastajamökkeihin kauas Inarin järven yksinäisille rannoille.

Kun siis kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld myöhemmin kirkkaana aamuna ilmestyi kauniille, lehdillä koristetulle parvekkeelle Falkbyn puistoon ja puhui kokoontuneelle kansalle miehuullisia, jaloja sanoja valtakunnan vaarasta, vieraiden valtojen vehkeistä, onnettomasta eripuraisuudesta, joka nyt puoli vuosisataa oli erottanut kansalaiset toisistaan ja nuoren kuninkaan urhoollisuudesta, siitä, että hän oli uskaltanut panna kruununsa ja henkensä alttiiksi valtakuntansa pelastukseksi — ja kun hän sitten kehoitti kaikkia vapaasti ja rohkeasti vannomaan valan uudelle hallitusmuodolle ja uskollisesti kaikissa vaiheissa elämään ja kuolemaan lain ja vapauden, kuninkaan ja isänmaan puolesta — silloin nousi tämänkin kokoontuneen kansan sydämestä yksi ainoa ääretön, yksimielinen riemuhuuto ja vala vahvistettiin huutamalla: eläköön kuningas! joka kaikui äänekkäämmin kuin koskaan ennen sitten Kustaa Aadolfin aikojen. Kunnon itägöötalaiset olivat ilosta humauksissaan; he huusivat äänensä painuksiin, ja heidän hurraahuutoihinsa sekaantui suomalais-jättiläinen basso kuin jalopeuran karjunta.

Tämä päivä oli vapaapäivä koko Falkbyn väelle, ja puistoon oli pitkille pöydille katettu muhkea juhla-ateria kaikelle kansalle. Kunniasijan sai Flinta-muori: ei auttanut, että hän kursasteli, hänen piti istua ylimmäisenä kreivin ja kreivittären väliin ja hän istui siinä niin kauniina ja kunnianarvoisena kuin mennyt aikakausi, tukka lumivalkoisena ja katse nöyränä. — Heidän kummallakin puolellaan istuivat Bernhard ja Paul Bertelsköld; lähinnä heitä pitäjän kirkkoherra, ja tämän rinnalla Vera, joka oli pyytänyt, että hänet herätettäisiin klo 4 aamulla, mutta joka oli erehdyksestä nukkunut klo 9:ään. Lähinnä heitä nähtiin pari Tukholmasta palannutta valtiopäivämiestä, jotka söivät ja joivat toivottaen säädyille onnellista kotimatkaa, ja sitten Bergflykt, Leo, Martti ja talon muut läheiset ystävät, jopa itse skoonelainen Rasmuskin, joka vannoi että tammakin tallissa oli hurrannut kuninkaalle.

Pila ei ollut juuri hienoa, mutta sillä oli tarkoituksensa. Sillä jos siihen aikaan maan eläimet, ilman linnut, veden kalat tahi Ruotsin ja Suomen ikivuorten harmaa graniitti olisivat voineet puhua, niin ne olisivat maiden ja merien yli huutaneet: eläköön Kustaa-kuningas!

Ja niin tuli ehtoo ja aamu Ruotsin valtakunnassa.

24. AAMUN VALKENEMINEN FALKBYSSÄ.

Juhla ei vielä ollut päättynyt: sen valtiollista osaa seurasi perheellinen.

Aterian päätyttyä astui Falkbyn kreivi vielä kerran ulos parvekkeelle ja sanoi tahtovansa puhua. — Ystäväni, — sanoi hän, — minulla on vielä jotakin teille sanottavaa. Jumala on antanut minulle sen, jota joka miehen täytyy itselleen toivoa, on antanut hyvän vaimon. Hän on kansan lapsi eikä hän sitä häpeä, mutta minä pidän sitä kunniana. Katsokaa, senvuoksi seisoo sukumme hänen kauttansa keskellä kansaa niinkuin minä seison täällä teidän keskellänne, ja meillä ei enää ole ylhäisiä eikä alhaisia, vaan jokaista arvostellaan hänen ihmisarvonsa mukaan. Kun nyt vaimoni matkusti pois toista vuotta sitten, tein itsekseni sen lupauksen, että jos hän Jumalan avulla onnellisesti palaisi, niin me yhdessä säilyttäisimme ikuisiksi ajoiksi muiston hänen palaamisestaan. Nyt tämä on tapahtunut, ja tuolla portin luona on uusi rakennus, jolle annetaan nimeksi Esterin talo. Sen toiseen osaan sijoitetaan kansakoulu, toiseen köyhien, äidittömien lasten hoitola. Jos tahdotte seurata minua sinne, niin pyydämme hyvää pastoriamme siunaamaan tuon uuden talomme, "Esterin talon".

Sanomaton riemuhuuto remahti kansan keskestä, kun nämä sanat oli lausuttu. Kansa tunki kreivittären ympärille kilvan suutelemaan hänen vaatteitaan, mutta hän ei sallinut sen tapahtua; hän vain kätteli heitä kutakin ja muistutti heille, että hänhän oli alhaisen miehen tytär ja että heidän tulisi pitää häntä vertaisenaan. Ja sitten kaikki menivät uudelle rakennukselle.

Tämä oli niin kukkien ja lehtien vallassa, että sitä olisi voinut luulla lehtimajaksi. Kuusi köyhää, kukilla koristettua lasta tuli Veran johtamina kreivitärtä vastaan portailla ja he antoivat hänelle talon avaimet laulaen vanhalla yksinkertaisella sävelellä muutamia Paulin sepittämiä säkeitä, jotka loppuivat seuraaviin sanoihin:

Taloss' Esterin koti kultaisin. Sen kauniimpaa ei onnelaa. Luon' Esterin hovi herttaisin, siell' orvot saa ain' asustaa. Ilo ihanin syliss' Esterin.

— Niin, — kuiskasi kreivi Bertelsköld liikutetulle puolisolleen, — tästä tulee sinun hovisi! Sanottiinhan sinulle kerran, että sinä olet syntynyt prinsessaksi? Totta silloin sanottiin; tämä on sinun kuningaskuntasi; tämä kruunu on sinun!

— Tässä on minulle iloa liiaksikin! — kuiskasi kreivitär, — ei tätä rakennusta ole päivässä pystytetty; lienet jo kauankin sitä ajatellut.

— Ja mitäpä olisin ajatellut tänä pitkänä aikana sinua kaivatessani, ellen palaamistasi? On vielä jotakin, jonka tahdon uskoa ainoastaan sinulle. Vanha Flinta ei kauan tarvitse uutta tupaansa. Olen määrännyt pienen pääoman, jolla hänen kuolemansa jälkeen tullaan ylläpitämään jotakin vanhaa, köyhää ja nöyrää vaimoa hänen tuvassaan. Ja nientä, jossa hän asuu, sanotaan tästälähin Rauhaniemeksi. Suostutko siihen?

Kreivitär puristi hänen kättään.

Kirkkoherra piti sitten puheen kansalle, aikoen ensin ajan tavan mukaan ylistää kreivillistä herrasväkeä, mutta huomatessaan heidän otsansa synkkenevän hän muutti suunnitelmaa ja puhui niin kauniisti kristillisestä kasvatuksesta ja pienistä, köyhistä lapsista, jotka täällä olivat löytäneet kodin, että kaikki seisoivat taas kyynelsilmin vastarakennetussa tuvassa. Sen jälkeen luettiin siunaus Esterin talolle, kansa lauloi virren, ja toimitus oli päättynyt.

Kun kreivi ja kreivitär astuivat portaille, huomasivat he siellä vastatulleen rakkaan vieraan, paroonitar Louise Clairfeldin, syntyisin Bertelsköld, joka juuri oli palannut Berlinistä. Hän kantoi surupukua miehensä muistoksi ja hänen oikullinen, vaikka ei suinkaan paha sydämensä oli surusta lauhtunut. Hänen miehensä oli jättänyt jälkeensä ainoastaan velkoja; hänen lyhyt ylhäisyytensä aika oli nyt ohi ja hän tuli viettämään loppuelämäänsä vanhassa kodissaan.

— Kas, nyt olemme täällä kaikki! — huudahti kreivitär Ester iloisesti. — Ainoastaan sinua vielä kaipasimme, rakas Louise.

— Äitini! — virkkoi tuo ennen niin ylhäinen ja ylpeä nainen liikutettuna ja vaipui äitipuolensa syliin. Hänkin oli lakannut sanomasta madame.

Louise Clairfeld oli tottunut saamaan kaikki mielipiteensä ja elämänsä ohjeet ihaillulta veljeltään Bernhardilta. Kun hän nyt näki tämän entisestään niin kokonaan muuttuneena kuin ihminen voi muuttua ainoastaan mielen, sydämen ja ajatuksen perinpohjaisesti uudistuessa, vetäytyi hän aluksi säikähtyneenä syrjään. Mutta kohta hän alkoi naisen vaistolla ymmärtää veljeään. Tämä hymyili huomatessaan sisarensa hämmästyksen.

— Sinä kummastut nähdessäsi minut näin muuttuneena, — sanoi hän. — Se johtuu siitä, ettet koskaan ole tuntenut Östanlidin muoria.

Kansan huviksi toimeenpantiin sitten puistossa kaikenlaisia leikkejä aamusta iltaan. Ainoastaan Paulin kauniita tummia silmiä varjosti alakuloisuuden harso, sillä hän tunsi paroonittaren uuden kamarineitsyen, joka astua sipsutteli pihan yli yhtä itsetietoisen ylpeästi kuin ennenkin. Se oli näet tuo parantumaton, sukkela ja nenäkäs Babette.

Mutta hänen ajatuksensa muuttuivat taas iloisemmiksi, kun kreivi Bernhard näytti hänelle juuri äsken Eerikki Ljungilta tulleen kirjeen. Tämä voi hyvin onnellisessa Suruttomassaan reippaan Eriikkansa kanssa ja lähetti sellaiset terveiset, että hän nyt oli ostanut puheena olleen tilan Suomessa kreivi Bernhardia varten. "Cecilia Larsson", — sanottiin vielä kirjeessä, — "tervehtii ystäväänsä Paulia kertoen, että Suruttoman tammi on kasvanut kattoa korkeammalle, ja lähettää hänelle nämä mukaanliitetyt kauneimman ruusunsa lehdet."

Paul ei enää nähnyt Babettea. Hän suuteli ruusunlehteä.

Ja näin tuli ehtoo ja aamu Falkbyn kartanossa. Mutta tuolla ulkona puistossa kuuluivat vielä lasten äänet laulavan:

Taloss' Esterin koti kultaisin. Sen kauniimpaa ei onnelaa. Luon' Esterin hovi herttaisin, siell' orvot saa ain' asustaa. Ilo Ihanin syliss' Esterin.

VIITESELITYKSET:

[1] Halm = olki.

[2] Ei vielä elämää! Kuinka kauan pysyy kuolema voitolla?

[3] Älä johdata meitä kiusaukseen.

[4] Selviöstä ei ole väiteltävä.

[5] Päätöksessänsä pysyvä mies. Voi hyvin, opiskele!

[6] Kappalten iäisistä alkuaineista.

[7] Ajattelen, olen siis olemassa. Cartesius.

[8] Salaisesta viisaudesta.

[9] Väitöskirjan puoltaja.

[10] Vastaväittäjä.

[11] Teologian dosentteja.

[12] Tapahtukoon oikeus, ja hävitköön maailma.

[13] Tidningar, utgifna af ett sällskap i Åbo 1771, n:o 10.

[14] Alkuperäinen teksti, joka esittelee eläköönhuudon professoreille ja kuulijoille sekä pereatin paholaiselle, oli tässä muutettu eläköönhuudoiksi ylioppilaille ja harhaoppisille, mutta pereatiksi teologeille.

[15] Näiden joukossa tavataan Suomessa tunnetut nimet: de Caraall, Stålhandske. Pinello, Nordensköld, von Becker, Creutz, Ramsay, Gripenberg. Boije, Finckenberg, Aminoff, Kuhlefelt, Rehbinder, von Kothen, Lagerborg, Jägersköld, Essen, Wadenstjerna, Tigerstedt, Döbeln, Sprengtporten (J.M.), Ehrenroth, Ehrenström, von Gerdten, Tandefelt, Uggla, Konow, v. Schantz, De la Mötte, Cedersköld, Cremer, Nassokin, Cronhjelm, v. Cristierson, Armfelt, Edelfelt ja Benzelstierna.

[16] Korin antaminen — rukkasten antaminen.

[17] Flinta = piikivi.

[18] Samoinkuin Ruusukamari, oli Valkea Hevonen huone, jossa vankeja kidutettiin.

[19] Välskärin, ei meidän. Latojan muist.

[20] Ainoastaan totuus on suuri, ainoastaan hyve rakastettava

[21] Kuninkaan nimen ruotsalainen muoto: Gustaf. Suoment. muist.

[22] Danvikenissä oli mielisairaala.

[23] Muistaen vanhan isoäidin tyytymättömyyden 13:nteen kertomukseen, oli välskärillä nyt sopiva syy lähettää lapset alakertaan kiskomaan hänelle tuohta, jonka vuoksi he olivat poissa tätä lukua kerrottaessa.

[24] Tässä välskäri huomautti:

Suuri erehdys on luulla, että uskonnon halveksiminen tuli Ruotsiin Kustaa III:n aikana. Se tunki maahan ajan avonaisten saumojen kautta Ranskasta koko edellisenä vapauden aikana, varsinkin sen loppupuolella, ja sen siemen oli kylvetty jo paljon ennen kuin se alkoi tehdä tähkää Kustaa III:n aikana ja kypsyi Ranskan vallankumouksen aikana valmiiksi viljaksi.

[25] 1792. Välskärin muist.