Produced by Tapio Riikonen

VÄLSKÄRIN KERTOMUKSIA 5

Vapaa-ajattelija. Iltamyrskyjä. Aamun valkeneminen.

Kirj.

ZACHARIAS TOPELIUS

Suomentanut Juhani Aho

Ilmestynyt ensimmäisen kerran
Porvoossa WSOY:n kustantamana v. 1898.

SISÄLLYS:

Vapaa-ajattelija:

1. Tohtori Martti 2. Elonkipinä 3. Suruton 4. Vanhoja ystäviä 5. Kasvattipoika 6. Rauhaton 7. Rikoksentekijä ja hänen tuomarinsa 8. Ensimmäisen ja toisen luokan tähtiä 9. Loistava pallo 10. Kullantekotaito 11. Nuori pankkiiri ja vanha ylioppilas 12. Neljä valtiosäätyä ja vanha tuttava 13. Lauri Larsson nuorempi 14. Kulta viettelee 15. Yliopistolliset väittäjäiset 16. Julkinen pahennus 17. Aurora-seura 18. Piispa Mennander 19. Suruja Suruttomassa 20. Sielujen kauppias 21. Erilaisia ylistyslauluja 22. Paulin uni 23. Kaksi kadonnutta 24. Nuhteet ja jäähyväiset

Iltamyrskyjä:

1. Falkbyssä Itä-Göötanmaalla 2. Kreivitär Ester 3. Bertelsköldin perhe vuonna 1771 4. Äitipuoli ja pojintima 5. Salama leimahtaa 6. Ero 7. Paimentytön laulu 8. Isänmaa huutokaupalla myytävänä 9. Suurin tarjous 10. Kustaa III:n puheilla 11. Paul Bertelsköldin kotiintulo 12. Vaarallinen kysymys 13. Selittämättömiä arvoituksia 14. Läheneviä myrskyjä 15. Jäänhalkeama 16. Myrsky puhkeaa raivoamaan 17. Vanha tarina kahdesta veljestä 18. "Svenska Botten" 19. Vehkeilijä vehkeilijää vastaan 20. Porvarinrouvat 21. Valtiorouvain penkki 22. Markiisitar Egmont 23. Rynnäköllä sydäntä valloittamassa 24. Viha ja rakkaus 25. Kuningas Kustaa III 26. Kirjeitä ja varoituksia 27. Juonia ja hämähäkinverkkoja 28. Asia numero viisi 29. Asian "numero viisi" loppu 30. Toinenkin kadonnut 31. "Aviisit" ja niiden yleisö 32. Hämähäkki verkossaan

Aamun valkeneminen:

1. Mammonan orja 2. Tähtien asema 14 p:nä tammikuuta 3. Brunnsvikin metsästäjämajassa 4. Iankaikkisuuden partaalla 5. Vanha ja uusi ihminen 6. Taistelu ihmissydämestä 7. Kahden naisen rakkaus 8. Kiusaaja erämaassa 9. Ensimmäinen koettelemus 10. Salavehkeilijä ja yksityissihteeri 11. Suuri näyttelijä 12. Eläintarhan juhla 13. Viisaiden kuningas hullujen joukossa 14. Toinen koettelemus 15. 18. p:nä elokuuta 16. Punamyssytonttu 17. 19. p:nä elokuuta 18. Riemuhuutojen kaikuessa 19. Hänen nimensä 20. Kolmas koettelemus 21. Flintan tuvan luona 22. Ihana ilta 23. Valtakunnan aamu 24. Aamun valkeneminen Falkbyssä

Viiteselitykset.

VÄLSKÄRIN KOLMASTOISTA KERTOMUS.

VAPAA-AJATTELIJA.

Vielä kerran pyydän ystävällistä lukijaa viettämään iltansa tuossa tutussa ullakkokamarissa, jossa kaikki on entisellään, paitsi että seinät ja ikkunat ovat vähän rappeutuneet, niin että kolea marraskuun myrsky, enemmän kuin luvallista olisi, vinkuu sisään rei'istä ja toisinaan saa välskärin ruostuneen luotipyssyn helähtelemään seinää vasten ja hänen täytetyt lintunsa räpyttelemään siipiään. Valkean ympärillä, joka palaa suuressa avoimessa takassa, istuvat taas nuo vanhat ystävät muuttumattomina, kulumattomina ja ajan hampaan koskemattomina, niinkuin näyttää. Jos tarkastelee heitä tarkemmin, huomaa ehkä, että välskärin harmaat hiukset ovat alkaneet vaaleta, että vanhan isoäidin pehmoiset kädet ovat muuttuneet entistä ryppyisemmiksi, että oppineen koulumestarin mustapintainen hahmo yhä enemmän muistuttaa kuivettunutta varpua sekä että sotainen postimestari, punaisine viiksineen ja kankeissa jaloissaan olevine tuhannen tulimmaisine kiusauksineen yhä enemmän on muuttunut erään jönköpinkiläisen puupiirroksen näköiseksi, joka kuvaa Portugalin don Miguelia hänen tullessaan Lissaboniin. Mutta jospa ei voikaan epäillä, että välskäri vanhassa matka-apteekissaan säilyttäisi pullon tuota kallista elämän nestettä, joka antaa ikuisen nuoruuden, niin tapaamme täällä sen sijaan muutamia niistä aineista, joiden sanotaan pidentävän elämää, nimittäin hyviä omatuntoja, kuuntelevia korvia, myötätuntoisia sydämiä, osaansa tyytyväisyyttä, iloista pilaa silloin, kun sopii, tai sellaista suuttumusta, joka virkistää elinvoimia, mutta enin kaikesta noita vanhoja tapoja ja tottumuksia, hyviä tai pahoja, jotka järkähtämättä käyvät määrättyä kulkuansa niinkuin kellon viisari, myötä- tai vastapäivään.

Heidän seurassaan istuu ystävämme Anna Sofia yhtä nuorena, yhtä iloisena, yhtä varmana myötätuntoisuuden ja vastenmielisyyden osoittamisessaan kuin ennenkin ja yhtä hartaasti puuhaten mielityötänsä, morsiusvaatteidensa ompelemista. Hänen takanaan nähdään eräs seuraan vasta liittynyt henkilö, Abiel Halm, joka äsken ylioppilaaksi päästyään on saanut apulaisopettajan viran maisteri Svenoniukselta. Tämän käsivarsi on vihdoinkin väsynyt poikia selkään antamaan ja hän on sentähden tässä tärkeässä tehtävässä suostunut käyttämään nuoremman apulaisen myötävaikutusta. Jos lisään, että Abiel Halm, jonka aika ei vielä ollut tullut nimittää itseänsä Olkiseksi,[1] on harteva, vaaleatukkainen, kahdeksantoistavuotias maailmanmullistaja, jonka ylpeä omanarvontunto useinkin joutuu riitaan sen kunnioituksen kanssa, jota hän on velkapää osoittamaan koulumestarin korkeammalle opille, sekä että hän silloin tällöin heittää Anna Sofiaan ihastuneita silmäyksiä, joihin ei kuitenkaan vastata, niin olen kertonut melkein kaiken, mitä lukijan toistaiseksi tarvitsee tietää tästä toivehikkaasta nuorukaisesta. Jakkaroilla hänen takanansa sipisee ja supisee neljän tahi viiden hengen suuruinen parvi lukijalle vanhastaan tuttuja nuorempia kansalaisia, joista Kaarle XII:n ihailija Jonathan sekä pieni, vilkassilmäinen Liisa Kreeta-niminen pyryharakka ovat kasvaneet tuuman verran pitemmiksi siitä kuin viimeksi kuulimme heidän ullakkokamarissa mellastavan.

Välskäri oli juuri kutonut uuden verkon ensimmäiset silmät kuluneelle kalvoimelle ja kysynyt, tapansa mukaan puoleksi ivallisesti, puoleksi suopeasti hymyillen, mitä hänen kuulijansa ajattelivat kuningas Aadolf Fredrikistä.

— Hm, — vastasi koulumestari, vetäen hyppysellisen nuuskaa nenäänsä, — taisihan hänen majesteettinsa, kunnioittavasti muistettava Aadolf Fredrik olla lukenut mies, ja se on kuninkaan kaunistus. Hän piti myöskin tarkkaa huolta siitä, että hänen lapsensa saisivat oppineen kasvatuksen.

— Hyi saakeli semmoista kuningasraukkaa! — huudahti postimestari, joka edellisen kertomuksen kuluessa vaivoin oli voinut pidättäytyä ilmaisemasta suurinta halveksimistaan. — Kuningas Fredrik-vainajalla oli tosin vielä vähän kuntoa ja miehuutta ja voipa hän ampua korvat täyttä laukkaa juoksevalta jänikseltäkin, mutta hänen seuraajansa olisi saanut istua rukin ääressä, yömyssy korvissa. Hänhän oli akkavallan alla; minkä lemmon takia hän antoi akkansa hallita itseään?

— Niin on käynyt monelle suuremmallekin sotilaalle, — vastasi Svenonius, vilkaisten ystäväänsä, josta jokseenkin varmasti kerrottiin, että hän oli emännöitsijänsä komennettavana; — puolueethan ne sitäpaitsi, niinkuin veli muistanee…

— No, miksi hän salli puolueiden hallita itseään? Olisi ajanut nuo roistot ovesta ulos ja sanonut: tietäkää huutia, lurjukset, minä tässä olen kuningas!

— Mutta kuinka vapauden sitten olisi käynyt? — puuttui puheeseen Anna
Sofia, joka samalla kertaa ihaili Kaarle XII:ta ja vapautta.

— Ja kuinka ajantietoisuuden olisi käynyt? — rohkeni Abiel Halm lisätä sen tietonsa nojalla, minkä hän jo oli saanut Hegelin kansia haistelemalla.

— Vapaus! — lausui postimestari ylenkatseellisesti. — Jos minä olisin ollut Aadolf Fredrik, olisin piessyt heistä vapauden, niin että olisi korvissa pölissyt.

— No, no, serkku, kohtuus kaikessa! — virkkoi isoäiti. — Minun täytyy sanoa, että olen siinä serkun kanssa samaa mieltä, että kun kerta pitää olla, niin olkoon kanssa, olipa sitten kuningas tai kengänpuhdistaja. Esivaltaa tulee pitää arvossa, ja ken ei tottele, saakoon ansaitsemansa rangaistuksen. Mutta, huomatkaa serkku, lain tulee hallita valtakuntaa, eikä kepin; ja nyt lieneekin asianlaita ollut kuningas Aadolf Fredrikin aikana niin, että hatuilla eli lakeilla eli miksi heitä lienee sanottu, oli laki puolellaan. Mikäli minä ymmärrän, oli kuningasvainaja vallan siivo ihminen, joka soi koko maailmalle hyvää, kun vain sai rauhan noilta monilta puheilta. Mutta kyllä niitä kirjoitettiin hirmuisen paljon runojakin siihen aikaan! Tahtoisinpa tietää, mitä muuta heillä oli Vaasassa hänelle tarjottavana kuin tuo suuri hauki: en ikinä voi uskoa, että se saatiin uunissa hyvin paistetuksi; on siinä tekemistä leiviskäisessäkin hauessa, kun tahtoo estää sitä palamasta tai raa'aksi jäämästä. Serkun olisi pitänyt tarkoin kertoa tuosta Lohtajan maantien varrella olevasta kivestä. Kovin merkillistähän oli, että kuningas söi aamiaista paljaan taivaan alla.

— Paljon merkillistä ei Aadolf Fredrik ole toimittanut, — vastasi välskäri — mutta kuitenkin hiukan enemmän kuin että söi aamiaista Lohtajassa. Hänen aikanansa ilmestyi lakikirja suomenkielellä, ja moni Suomen kaupunki sai silloin tapulikaupungin oikeudet, vaikka vanha porvariskuningas ei saanutkaan nähdä sitä päivää, jolloin hänen pitkän elämänsä kylvö kantoi hedelmiä. Rehellinen ihminen oli kuningas Aadolf Fredrik ja hän olisi ansainnut saada elää rauhallisempina aikoina. Mutta hänen aikanansa ei kansoilla ollut armahtavaisuutta rahtuakaan. Kuninkaan piti olla puolijumala, istuessaan valtaistuimellaan, olipa hän sitten syntynyt sorvausratasta tahi kruunua varten. Häntä moitittiin, ja hänen oli kunnia kaikesta, mitä tapahtui Ruotsin valtakunnassa, vaikka moni valtioneuvos ja moni pormestari salaisessa valiokunnassa oli häntä mahtavampi. Meidän aikanamme…

— Meidän aikanamme, — virkkoi isoäiti — saavat hallitsijat osaksensa moitteet, ministerit vallan ja sanomalehdet kunnian.

Välskäri hymyili. — Ei meillä, — sanoi hän. Mutta meri, joka ei ole suonut Ruotsin rannoille nousu- ja pakovettä, on sen sijaan asettanut luoteen ja vuoksen mainitun maan historiaan. Kansanvalta ja kuningasvalta, kansanvalta ja aatelisvalta eivät koskaan ole voineet pitää vaakaa oikein tasapainossa, ja Aadolf Fredrikin aikoina vaahtosi vapaus niinkuin puolikäynyt olut. Silloin nähtiin tuo merkillinen seikka, että kansa ja aatelisto näyttivät liittoutuvan kuningasta vastaan. Mutta vain näytti siltä; kansa oli niinkuin se aina on, sydämessään kuningasmielinen, ja siitä syntyi tuo liiallinen kursailu. Kansan nimessä hallitsi aatelisto, mutta ei enää tuo vanha suku-aateli, vaan kaikensäätyinen valtiopäivä-aateli, johon kuului aatelisia ja aatelittomia, pappeja, pormestareita, suurisuisia talonpoikia, sanalla sanoen, puoluepäälliköitä jälkijoukkoineen, joista kolme neljättä osaa eli ulkomaisista lahjuksista. Tämmöisten mielestä oli puolue kaiken sisältö ja pääasia, isänmaa vain maalattu kyltti.

— Kiitän nöyrimmästi, piru vieköön, siinä ne nyt ovat ne veli
Svenoniuksen mallikirjurit! — huudahti postimestari, kapteeni
Svanholm, leveästi nauraen.

— Olemme kuitenkin saaneet tutustua suureen Linnaeukseen, — vastasi koulumestari mielissään siitä, että hänellä oli ainakin yksi hätä-ankkuri siinä yleisessä haaksirikossa, joka uhkasi vapaudenaikaa.

— Ja Eerikki Ljungiin, joka tappoi käärmeen! — huudahti Jonathan jakkaraltaan.

— Ja Eriika Lindeliaan, joka keitti munia! Ja pikku prinssiin, joka pukeutui valepukuun! — lörpötteli Liisa Kreeta vuorostaan.

— Ja Ester Larssoniin! — lisäsi Anna Sofia innokkaasti. Hän oli kuitenkin isänsä tytär, ja vähän enemmänkin! Vai kuinka, isoäiti, eikö ollut?

— Olihan tuo, — vastasi isoäiti. Jäykkäniskaista porvariskuningasta en koskaan ole voinut oikein kärsiä, ja hänen tyttärensäkin laita oli vähän niin ja näin, kun hän juoksenteli metsässä utukuningattaren sukkanauhan kanssa ja niin edespäin. Mutta minua ilahduttaa, että tyttö ihmistyi, ja olihan jo aikakin; olihan hän jo 29-vuotias vihille mennessään. Olimmehan vasta nyt toisissa häissä mukana, vaikka olemme saaneet tässä takan ääressä istuessamme kuunnella kaiken maailman tarinoita, ja hyvähän on, että kaikki nuo nuorten hullutukset viimeinkin niin hyvin päättyivät. Eikä minua kummastuta, että hän pääsi niin ylhäisiin naimisiin, koska isä oli rikas. Kummallista oli, että kreivi piti niin vähän lukua perinnöstään (tunnenpa kreivejä ja paroneja, jotka pitävät enemmän huolta pesänkirjoituksesta), mutta sepä oli tietysti ahneitten sukulaisten mieleen. Jos minä olisin ollut kreivi Bertelsköldin sijassa, olisin katsonut, etteivät vain antaneet vanhoja reivaskankaita uusien asemesta, ja ehkä ehtyneitä emänautoja niiden kuuden lypsävän lehmän sijasta. No, toivokaamme, että kreivi ja kreivitär ovat terveitä ja tulevat hyvin toimeen. Serkun pitää kaikella muotoa kertoa enemmän pikku prinssi Kustaasta; se oli sukkelapäinen lapsi, ehkä vähän hemmoiteltu, mutta siihen oli hänen äitinsä syynä. Kuningatar Loviisa ei juuri päästänyt ketään nenällensä.

— Niin kyllä, — sanoi välskäri. — Ja kuitenkin on hän tänne Suomeen jättänyt itsestään mitä lempeimmän muiston: pienen hiljaisen Loviisan kaupungin.

— Onko kummi hyvin salaperäinen? — kysyi Anna Sofia.

— No, mistä on kysymys?

— Tahtoisin mielelläni tietää, kenellä nyt on kuninkaan sormus.

— Eerikki Ljungilla! Eerikki Ljungilla! — huusi neljä viisi pienokaista yhteen ääneen.

— Sen saamme kyllä nähdä, — sanoi välskäri. — Olemme tulleet aikaan, jolloin vanha taikausko alkoi hävitä ja sen sijaan tuli uusi, joka sanoi itseään valistukseksi tahi filosofiaksi.

Koulumestarin silmät aukenivat selkoselälleen, ja vihan purppura nousi
Abiel Halmin poskille.

— Onko valistus taikauskoa! — huudahti hän.

— Niin, miksikä ei? — vastasi välskäri. — Olen nähnyt monta kultarahaa, jotka ovat olleet vaskesta. Eräs maailman taikauskoisimpia ihmisiä oli nimeltään Voltaire.

— Tuhat tulimmaista! — puhkesi itse postimestarikin sanomaan, samalla kun seurueen oppineet herrat eivät tahtoneet voida toipua hämmästyksestään.

— Malttakaa vähän mieltänne, älkääkä polttako huulianne, ennenkuin liemi on keitetty! — ivaili isoäiti. — Alkakaa vain, alkakaa vain, serkku, ja heittäkää aina välistä kourallinen suoloja pataan, se ei haittaa. On hauska kuulla…

Välskäri alkoi.

1. TOHTORI MARTTI.

Eräänä kauniina iltapäivänä toukokuun alussa anno mundi 1771 paistaa heloitteli kevätaurinko herttaisesti yli vanhan Turun kaupungin. Korkean, välkkyilevän, kuparilla katetun tuomiokirkon tornin ympärillä lenteli mustia naakkoja, kuljettaen ahkerammin kuin milloinkaan ennen korsia pesäänsä; äsken jäänsä luonut Aura kuohutteli sameita, mutta kimaltelevia aaltojaan siltojen alitse, ja ylioppilaita tuli iloisissa meluavissa parvissa kasvitarhan hoitajan, professori Gaddin luennoilta kasvitieteellisestä puutarhasta. Turku heloitteli akateemista menestyspäiväinsä alkavassa loistossa, ja tuskin huomattiinkaan sitä mustaa silkkiharsoa, jota jotkut ylhäisemmät henkilöt kantoivat käsivarressaan tahi hatussaan, sillä maalla oli silloin kuningassuru. Hyvä kuningas Aadolf Fredrik oli kuollut viime helmikuun 12. p:nä Tukholmassa, syötyään tuona päivänä vehnäsmaitoa, hapankaalia ja ostereita päivälliseksi, jonka tehtyään hän sitten pyörtyi pelipöytänsä ääreen illalla ja muutamien minuuttien kuluttua sanoi ikuiset jäähyvästit niin hatuille kuin myssyillekin. Suomi suri vilpittömästi hurskasta maanisää, ja maan ensimmäiset sanomalehdet alkoivat sentähden toimensa vetistävillä valitusvirsillä. Vaikka nuo tuntehikkaat runoilijat eivät millään muotoa voineet antaa "auringon" olla rauhassa laulaessaan:

Jo aurinkomme on meist' iäks' eronnut

tahi;

Sen auringon jo yö voitti, mi auvo oli Pohjolan, mi ilmakannen purppuroitti,

niin oli se varmaankin heidän sydämensä ajatus, kun he samalla lauloivat, että

Kuningast' ei parempaa

ja kuinka

Loiste hänen silmissänsä, väre hänen äänessään kertoi hänen hyvyyttänsä sekä suurta sydäntään.

Jonka jälkeen tuli korupuheita nousevalle auringolle:

Ellei KUSTAA armossansa verraksensa kelpoais. Ruotsi surupukuansa iät kaiket kantaa sais.

Tämä kaikki oli kuitenkin luonnon järjestystä: vanha aurinko oli laskenut yön helmaan, uusi nousi taivaanrannalle eikä siitä ollut sen enempää sanomista kuin että tämä uusi aurinko oli tätä nykyä matkoilla ja että häntä odotettiin kotiin tulevaksi. Hyvän vanhan Turun ei siis tarvinnut olla allapäin eikä saada halkeamia tuomiokirkkoonsa; se suoriutui kutakuinkin ajan vaivoista myssyjen hallituksen aikana ja odotti, samoin kuin koko valtakunta, parempia aikoja nousevan päivän valjetessa.

Yhdestä ikkunasta ei kuitenkaan iloisen kevätauringon valo päässyt sisään tunkeutumaan, ja se ikkuna oli rappeutuneessa vanhassa talossa lähellä Aningaisten tullia. Mainittua ikkunaa peitti läpinäkymättömän tarkasti paksu ruskea uudin, tai oikeammin sisäpuolelta kiinni naulattu peite, jota ohikulkijat katselivat kummastelevin, arastelevin, epäluuloisin silmin. Ehkä huvittanee lukijaa katsahtaa tämän esiripun taa?

Rappeutuneen yksikerroksisen rakennuksen omistaja oli muuan porvarinleski, joka ei siinä kuitenkaan itse asunut, vaan oli vuosi sitten vuokrannut sen eräälle vanhalle eriskummalliselle muukalaiselle, joka oli tullut Turkuun, kenenkään tietämättä mistä, ja jota ne harvat, jotka hänen tunsivat, sanoivat tohtori Martti Weissiksi, kun tahtoivat kunnioittaen puhua tuttavastaan. Mutta kun tohtorin nimi oli Turussa kovin suuriarvoinen tuhlattavaksi noin vain miehelle, jota moni luuli saksalaiseksi parturinsälliksi, pahempia luuloja mainitsemattakaan, niin tapahtui useammin, että hänen sointuva nimensä pilkalla käännettiin ja sanottiin häntä Viisaaksi Martiksi, tahi suorastaan "Viisaaksi", jolla nimellä hän myös oli enin tunnettu naapuristossaan. Ammatiltaan sanottiin hänen olevan lääkäri, vaikkei kukaan ollut nähnyt häntä lääkärintoimessa; mutta kun hän näytti puhtaan, jostakin Frankturtista tai Hampurista, mistä lienee ollutkaan, saamansa passin, sekä vielä paremmaksi varmuudeksi suostui käymään professori Juhana Haartmanin luona, colloqvium familiare'ssa, jonka mainittiin sujuneen tuon mainion lääkärin suureksi kummastukseksi, niin ei ollut mitään laillista syytä kieltää Viisasta Marttia asettumasta mainittuun taloon ja sulkeutumasta sinne vanhan renkinsä kanssa, joka, jos mahdollista, oli vielä harvasanaisempi ja umpimielisempi kuin isäntä itse. Ei kukaan tiennyt, mitä tointa hän siellä harjoitti, mutta naapureissa heräsi kaikenlaisia kummallisia arveluita, kun he huomasivat, että porttia pidettiin koko päivä suljettuna ja että himmeä valkean valo öillä loisti peitetyn ikkunan raoista. Yksi ja toinen, joka uteliaisuudesta oli uskaltanut raoista sisään tirkistellä, rohkeni vielä väittää, että hän oli tuntenut tulikiven hajua sieltä sisältä, ja tämä havainto ei ollut omiansa taikauskoisissa naapureissa entistä suurempaa luottamusta herättämään.

Rohkenemme nyt luoda silmäyksen sisimpään noista kolmesta huoneesta, joissa viisas Martti piti asuntoaan. Ulkoa päättäen ei yksikään kevätauringon säteistä olisi voinut tunkeutua ikkunan etuvarustusten läpi, mutta aivan niin ei kuitenkaan ollut asianlaita. Astuessaan tähän omituiseen huoneeseen huomasi tulija sen puolittain valaistuksi kahdelta taholta: ensiksi suunnattoman suuresta muuratusta, puolet huoneesta täyttävästä arina-uunista, jossa vahva hiillos hehkui, sekä sen jälkeen tuskin huomattavasta pyöreästä, ikkunanpielessä olevasta reiästä, jonka kautta ohut, huikaisevan kirkas auringonsäde tunki lasiseen tislausastiaan, joka näytti olevan vartavasten asetettu siihen sädettä vastaanottamaan. Tämän valaistuksen vaikutus, jossa oli kolme neljättä osaa hiilloksen hohdetta ja neljännes auringon loistetta, kaikki tämä hyllyillä ja tuntemattomilla, himmeillä esineillä täytetyiltä seiniltä lankeavien synkkien ja mustien varjojen ympäröimänä, olisi saanut maalarin epätoivoon, jos hänen ei olisi onnistunut sitä kuvata, ja herättänyt hänen suurinta ihastustaan, jos hänen olisi onnistunut kopioida se taululleen.

Tässä kahtalaisessa valaistuksessa liikkui hitaasti pienoinen, käyrävartinen mies, ulkonäöltään noin 50- tai 60-vuotias, puettuna ajan tavan mukaiseen tekotukkaan ja kankipalmikkoon, ruskeaan leveäliepeiseen ja suurinappiseen hännystakkiin, lyhyihin ruskeihin housuihin, pitkiin silkkisukkiin ja leveillä hopeasoljilla koristettuihin kenkiin.

Eteensä hän oli sitonut nahkaisen esiliinan; kädessä hänellä oli pihdit, joilla hän toisinaan siirteli upokasta paremmin hiillokseen. Hänen läpitunkevat, pienet, harmaat silmänsä näyttivät tarkkaavaisuudella seuraavan tulen työtä. Näkyi, että jotakin hyvin tärkeää oli tekeillä. Hetken kuluttua hän meni lasisen tislaimen luo, josta auringonsäde oli siirtynyt. Hän siirsi sen taas säteen valoon, tarkasteli sen sisällystä mitä suurimmalla huolella ja pudisteli tyytymätönnä päätänsä. — Nondum vita! — huokasi hän. — Quousqve tandem mors praevalebit?[2]

2. ELONKIPINÄ.

Auringonsäde pimeässä huoneessa siirtyi siirtymistään aina sen mukaan kuin sen loistava alkulähde muutti asemaansa taivaankannella, ja samalla kertaa kääntyi, taidokkaan konerakennuksen avulla, lävistetty ikkunapieli siten, että säde aina lankesi suoraan sisään. Sen tietä huoneessa osoitti asteihin jaettu, salaperäisiä neliöitä ja ympyröitä täyteen piirretty messinkilevy.

Säteen tällä tavoin ehdittyä lähelle messinkilevyn äärimmäistä reunaa, kuului soittokellon vieno helähdys, ja vanhus käännähti. Tällä hetkellä lankesi valo suoraan hänen kasvoilleen, ja nyt tuli näkyviin tuossa himmeässä valaistuksessa kyömyinen kotkannenä, luisevat posket, ryppyinen otsa ja voimakkaat, synkät, kovat kasvonpiirteet. Olisi voinut luulla häntä Manalan haltiaksi, Tuoneksi, sen auringonsäteen valaisemana ja sokaisemana, jonka Lemminkäisen äiti oli osannut houkutella alas hänen pimeään valtakuntaansa.

Joku oli tullut sisään ja astui varjosta uunin hiilloksen hohteeseen. Se oli ihmeen kaunis nuorukainen, tuskin kahdeksantoistavuotias, puettuna hienompaan siniseen takkiin kuin mitä hänen ikäistensä Turun nuorukaisten oli tapana pitää. Mutta tämä takki oli tomuinen, hieno kaulahuivi oli huolimattomasti solmittu, kalvosimet olivat repaleiset, kengät tahraiset, hiukset epäjärjestyksessä, hattu kallellaan, kauniit päättäväiset kasvot hyvin kalpeat ja silmät kovin kiiluvat. Hän astui esiin nopein, miltei uhkaavin askelin, viskasi luotansa kolmikulmaisen hattunsa ja sanoi:

— Tässä olen, tohtori!

— Olen sinua odottanut, — vastasi tohtori kylmästi.

— Minuako odottanut? — toisti nuorukainen. Kuinka tiesitte minua odottaa? Vannoinhan eilen täältä lähtiessäni, etten ikinä palaisi.

— Nuori mies, sinä ponnistelet turhaan, sinun täytyy totella kohtaloasi. Tiesin sinun tulevan. Mutta en ole sinua kutsunut; en tyrkytä kenellekään ystävyyttäni. Voit mennä, en tarvitse sinua.

— Ja tuon sanotte minulle niin välinpitämättömästi kuin jos ajaisitte kerjäläisen ulos ovestanne! Tehän kuitenkin ensimmäisenä annoitte minun katsahtaa tieteen salaisuuksien pohjattomaan kuiluun ja kiusasitte minua niinkuin paratiisin käärme tiedon puulla. Ennenkuin tunsin teidät, tohtori, olin levoton, janoava sielu, joka en missään löytänyt tarkoitusperääni enkä lepoani. Mutta minä olin puhdas, olin siveä, minä voin silloin vielä lukea äitini kirjeitä ja vastata niihin. Nyt en enää voi; minua kalvaa hehku, jota en ymmärrä. Olen tuon uunin kaltainen: sisällä liekkejä, päällä kuonaa. Ja se on teidän syynne, herra tohtori. Tehän opetitte minut kapinoimaan ihmiskuntaa vastaan, kohotakseni sen yläpuolelle. Olen totellut teitä liiaksi; suokoon Jumala, etten koskaan olisi tullut teitä tuntemaan.

— Rauhoitu, nuori mies; minua ei sinun tule moittia hairahduksistasi; minä olen opettava sinua ne sovittamaan. Sinussa on jonkin suuren siemen. Tutki, ja sinä olet ehtivä kauas — ehkä kauemmaksi kuin minä, kauemmaksi kuin moni kuolevainen ennen sinua on päässyt tunkeutumaan luonnon salaisuuksiin.

— Tutki, sanotte te? Tutki? Jos minusta tulisi viisaampi kuin kuningas Salomo, jos oppisin käsittämään maan sisimmät salaisuudet, mitä se minua hyödyttäisi, jos sieluni verta vuotaa? Tiedättekö, mitä olen tehnyt, tohtori? Olen pelannut…

— Houkko! Olenko minä sinua käskenyt sitä tekemään?

— Käskenyt? Oh, tiedättehän vallan hyvin, etten tottele mitään käskyjä. Mutta te neuvoitte minulle eilen pisteilemistaitoa. Te opetitte minua hallitsemaan sattumaa. Oi, se on jalo taito, sanoitte te! Sen avulla muuttuu orja herraksi, ihminen Jumalaksi… Hyvä, ajattelin minä eilen illalla, kulkiessani tuon salaisen biribiklubin ohi, tiedättehän, tuolla Hämeenkadulla. Eipä siksi, että välitän kullasta; mitä minä kullalla teen? Mutta minä tahdoin koettaa tuota uutta, ihanaa tiedettä, joka hallitsee maailmaa ja on kaikissa suhteissa niin erinomaisen hyödyllinen. Pahaksi onneksi oli minulla muassani kolmesataa riksiä, jotka kasvatusisäni oli käskenyt minun jättää yliopiston kamreerille. Rahat ovat rovasti Larssonin, ne olivat osa Piikkiön kirkkoherrakunnan arennista, joka pitää olla maksettuna viimeistään ylihuomenna. No hyvä, kuinka luulette käyneen erinomaisen taitoni ja kolmensadan riksini? Me pelasimme vuorotellen biribiä ja punaista ja valkoista. Minä voitin ja hävisin, voitin ja hävisin; ja kun tällä tavoin olin pisteillyt kokonaisen vuorokauden, huomasin vihdoin taskuni tyhjiksi.

— Narri!

— Älkää herjatko minua, tohtori, sillä nyt en ole siinä mielentilassa, että kärsisin sellaista. Tullessani ulos pelihuoneesta löi kello tuomiokirkon tornissa neljää. Aurinko paistoi niin herttaisesti, ja linnut lauloivat. Niin, tehän osaatte panna itse auringonkin vankeuteen. Mutta minun mielessäni asui talvi. Tiedättekö, että on hirmuista seisoa auringon paisteessa ja kuunnella linnunlaulua, kun on rikos omatunnolla! Silloin johtui mieleeni, että vielä kerran kävisin luonanne. Tässä olen. Te voitte tehdä kultaa; sehän on helppo asia teille. Tehkää minulle kolmesataa riksiä ylihuomenaamuksi, ja minä olen kiittävä teitä niin kauan kuin elän.

Tohtori kuunteli häntä yhä enenevällä kärsimättömyydellä. Vastausta antamatta vei hän nuorukaisen katoamaisillaan olevan auringonsäteen luo, tutki vielä kerran tislausastian sisällystä, pudisti päätään ja sanoi:

— Pane kätesi tislaimelle!

Nuorukainen totteli koneentapaisesti. Tämän toimituksen salaperäisyys sai hänet hetkeksi unohtamaan omat huolensa.

— Näetkö tuota auringonsädettä? — sanoi tuo eriskummainen mies. Kuusikymmentä kahdeksan minuuttia ja neljätoista sekuntia se on turhaan työskennellyt sytyttääkseen elonkipinää alkuaineihin, ja nyt on jäljellä ainoastaan neljä minuuttia, viisikymmentä neljä sekuntia. Jollei kipinä sitä ennen ole syttynyt, sammuu erään korkean henkilön elämä, ja useiden toiveet menevät hukkaan. Meidän tulee vielä koettaa viimeistä keinoa: sinun nuoren kätesi elonlämmintä. Minun käteni on kovin kylmä. Kaikki riippuu siitä, että suuntaat tahtosi voiman yhteen ainoaan asiaan.

Nuorukainen tunsi väristyksen jäsenissään. Tuo kummallinen lasiastia tuntui niin jäätävän kylmältä, että se vei hänen kädestään kaiken lämmön. Hän tunsi ikäänkuin osan elämästään hupenevan, eikä hän tiennyt mihin eikä kenen hyväksi.

Hän katseli tislainta. Sen sisällys muuttui nopeasti. Harmaa, tomunkaltainen aine, joka siihen saakka oli täyttänyt astian vähän enemmän kuin puolilleen, oli alkanut ikäänkuin käydä ja muuttaa väriänsä. Vaaleanpunainen verenkaltainen aine kohoili siinä ja nousi yhä korkeammalle, kunnes täytti koko tislausastian. Tohtorin otsa kirkastui.

— Se onnistuu, — kuiskasi hän. Viisitoista, kuusitoista, seitsemäntoista sekuntia … katso, kuinka elinvoimat nousevat! … kahdeksantoista, yhdeksäntoista! … nyt ne ehtivät reunoille saakka … kaksikymmentä! … vielä yksi suonentykytys vaikuttamaan seurauksia vastaan … kaksikymmentä yksi, kaksikymmentä kaksi … nyt riittää! Käsi pois, muutoin tislain halkeaa!

Nuorukainen totteli. Jähmettyneenä ja puoleksi tainnoksissaan vaipui hän vieressään olevalle kolmijalalle.

— Kiitän sinua, — sanoi mestari, — olet täyttänyt, mitä sinulta odotin. Tule takaisin huomenna kello 11 illalla, niin olet saava kultaa.

— En jaksa enää! — änkytti nuorukainen, kuolonkalpeana ja pyörtymäisillään.

— Ole huoleti, se on satunnainen vajaus elontoiminnassa; sinun iälläsi on sellainen helppo korvata. Kas tässä … juo! — Ja hän ojensi voipuneelle pienen, kullankarvaisella, läpikuultavan kirkkaalla nesteellä täytetyn pullon.

Nuorukainen joi ja tunsi jähmettyneissä suonissaan tulen virtaavan. Puna palasi hänen poskilleen, hänen sammuneet silmänsä kirkastuivat jälleen.

— Sepä oli hyvä juoma, tohtori! — sanoi hän, mielihyvästä huoaten. —
Voitteko myös valmistaa lääkettä pahalle omatunnolle?

— Kenties! — hymyili tuo eriskummainen mies. — Älä unhota, huomenillalla kellon yhtätoista lyödessä!

— Minä tulen.

3. SURUTON.

Eteläpuolella Aurajokea vanhan Turun vieressä kohoaa kahdeksan suurempaa ja pienempää vuorenkumpua, Luostarinmäki, Vartiovuori ja miksi niitä kaikkia lieneekin nimitetty, sillä vaikka niillä kaikilla aikoinaan lienee ollutkin omat merkilliset nimensä, niin ovat kuitenkin useimmat niistä jo aikoja sitten unohtuneet. Nämä karut mäet ovat kauan vastustaneet kaikkia viljelemis- ja tasoittamiskokeita, kunnes vihdoin meidän aikanamme räjähdysruuti on saanut muutamat niistä nöyrtymään ja ahkeran huolenpidon on onnistunut peittää toiset ihanilla istutuksilla tähtitieteellisen tornin ympärillä. Kertomuksemme aikana kohosivat ne vielä enimmäkseen alkuperäisessä jylhyydessään, mutta niiden etelänpuolisella rinteellä, missä nyt Korpolaiskatu ja Arseninkatu (tosiaankin hyvin "myrkylliseltä" kuuluva nimi) pujottelevat, oli jo vuonna 1771 muutamia köyhän työkansan asumia taloja, joita kaali- ja naurismaat sekä vihannat humalikot ympäröivät. Lähistöllä samalla puolen ja siis kappaleen matkan päässä varsinaisesta kaupungista oli siihen aikaan suurenpuoleinen ja somasti aidattu puutarha sekä pieni, hauska, keltaiseksi maalattu asuinrakennus ja pari kasvihuonetta, ynnä niihin kuuluvat ja hyvästi hoidetut taimilavat; sanalla sanoen: pieni maatila, niin valoisa, suloinen ja kesäisen vihanta, ettei katujen pölyyn kyllästynyt kaupunkilainen olisi koskaan voinut itselleen parempaa toivoa, paikalla kun oli samalla kertaa kaikki kaupungin ja maaseudun edut. Tässä rauhaisessa asunnossa tuntui majailevan rauhan, viattomuuden ja kauneuden henki. Tänne eivät mitkään viluiset pohjoistuulet päässeet tuntumaan; sillä ne, jotka ryhmyisten vuorten yli tänne viileine siipineen laskeutuivat, olivat muuttuneet lauhkeiksi tuulahduksiksi, ennenkuin asettuivat levolle tammien latvoihin. Tuntui siltä kuin elämän taistelut olisivat täällä voimattomina kilpistyneet pois varjelevasta aitauksesta, täällä haihtuivat kaikki elämän huolet niin kuin kostean taimilavan vesihöyryt päiväpaisteessa. Täällä ei viihtynyt mikään ilkeä ajatus, ei mikään paha olento, täällä asuivat hyvät hengettäret, onnelliset ihmiset kateettomina, suruttomina, ja sentähden tämä pieni vuorten takana oleva asumus puutarhoineen oli saanut nimekseen Suruton.

Mutta Suruttomassa ei asunut ainoastaan hyviä, vaan samalla myöskin ahkeroita ihmisiä. Tuskin oli koko laajassa Suomenmaassa niin hyvästi hoidettua puutarhaa, niin hienosti sannoitettuja käytäviä, niin kauniita tammia, vaahteria ja lehmuksia, niin hedelmällisiä luumu- ja omenapuita, niin hyvin hoidettuja marja- ja akaasiapensaita, niin hyvästi kepitettyjä humalikkoja ja hernepenkkejä ja niin huolellisesti kasvatettuja ruusuntaimia. Siellä oli vielä enemmänkin: siellä oli harvinaisia ulkomaisia, Etelä-Euroopan, Amerikan ja Itä-Intian kasveja kasvihuoneissa, kahvi- ja teepensaita, pumpulipuita, silkkiäispuita silkkimatoineen ja sokeriruokoja, jotka korkeiden lasi-ikkunain läpi imivät makeutta auringosta. Siellä oli tuhansittain monivärisiä kukkia, jotka imivät tuoksunsa noista kovista Suomen vuorista, mitkä taitamattomille, kurjille ja laiskoille kasvavat ainoastaan niukkaa sammalta; ja tässä ihanain, täyteläisten, väliin kainojen, väliin reheväin, milloin kalpeiden, milloin loistoisten Floran tytärten kuningaskunnassa surisi monta tuhatta hauskaa pienoista mehiläistä, jotka, niinkuin kaikki hyvät olennot maan päällä, imivät mettä myrkystäkin ja kokosivat aarteitaan pieneen kaupunkiin, joka oli syntynyt sirotekoisista, kasvihuoneiden kupeelle riveihin rakennetuista koteloista.

Jos lukija, lukiessaan tätä kuvausta Suruttoman kukkaisvaltakunnasta, sattuu muistamaan toisen komeamman kukkaisvaltakunnan, jota mahtavampi kuningas hallitsee merten takana Uplannin lakeuksilla Ruotsissa, niin hän ehkä arvannee, että Suruton oli ainoastaan kaino, vaikkei suinkaan vähemmän viehättävä jäljennös Hammarbystä — kukkaiskuninkaan suuren, yleisvaltakunnan kaukainen alusmaa — eikä hän ole väärin arvannut.

Neljä lasta, 3 ja 9 vuoden vaiheilla, leikittelee puutarhassa. He ovat hyvin kasvatettuja, he tuntevat velvollisuutensa, he varovat juoksemasta noiden hyvin kitkettyjen kukkapenkereiden ylitse. Heidän mieleensä ei juolahdakaan temmata maasta hernekeppejä, kahmaista kouraansa intialaista nousuruohoa tai kutkutella toistensa nenänaluksia ryöstetyillä jalomintuilla. He varovat myös menemästä liian likelle mehiläispesiä; mutta he eivät silti ole hätäpoikia, he lentelevät kuin vauhkot kanat käytävien yli, kiipeävät puihin, hyppäävät harakkaa nurmikolla ja osoittavat ihmeteltävää taitoa vanteenheiton jalossa taidossa.

Silloin tapahtuu yksi noita pieniä elämän suruja, joista ei edes surutonkaan ole kokonaan vapaa, mutta jotka ovat noiden keveiden pilvien kaltaisia, mitkä ainoastaan tehostavat sinisen kevättaivaan loistoa. Nuorin tyttö, pieni nykerönenä, punaposkinen palleroinen, on istahtanut erään pensaan taa, ja pahaksi onneksi erääseen noista pienistä muurahaispesistä, joita Suruttoman omistaja vartavasten ylläpitää varjellaksensa puutarhaa käärmeiltä. Muurahaiset katsovat itsensä loukatuiksi tämmöisestä röyhkeydestä, vai arvellevatko lapsiparkaa isoksi vihamieliseksi hyönteiseksi, joka tulee heidän kotoista rauhaansa häiritsemään. Ne varustautuvat puolustukseen, rupeavat kiipeämään ylöspäin pienoista kenkää myöten, ja siitä edelleen sukkaa myöten, kunnes niiden läsnäolo käy kovin tuntuvaksi ja tyttö karkaa ylös kauhusta huutaen. Satojen kiusaajien ahdistamana, joita ei millään tavalla voi vastustaa, juoksee hän huutaen käytäviä pitkin, kunnes kompastuu lauenneisiin kengännauhoihinsa, heittää kuperkeikan ja lyö pienen nykerönenänsä pehmoiseen hiekkaan.

Toiset sisarukset rientävät pelästyneinä hätään. He ovat kuulleet paljon käärmeistä; ovatpa nähneetkin käärmeitä, väkiviinassa säilytettyjä. He ovat varmat siitä, että sisarta on purtu; vanhin poika asestautuu kepillä nuijiakseen pedon kuoliaaksi; nuoremmat nostavat maasta yhä vielä parkuvan pienokaisen. Kaikki itkevät ja huutavat, yleinen melu ja valitus vallitsee Suruttomassa.

Silloin tulee eräs mies läheisestä kasvihuoneesta. Hän on kaunis, voimakas mies, iältään 30-40 vuoden vaiheilla, vähän köyryssä jo ennen aikaansa ja hiukan likinäköinen. Hän on avopäin, paitahihasillaan, ilman kaulahuivia, ja pitää käsissään niiniköytteitä, joilla on sitonut kasveja keppeihin. Hämmästys kuvastuu hänen lempeissä osanottavaisissa kasvoissaan. Hän ei usko, että käärme on tyttöä purrut; hän luulee mehiläisten häntä pistäneen. Semmoista sattuu toisinaan Suruttomassa.

Hänen koettaessaan, itsekin neuvotonna, lohduttaa pienokaista, joka ei ota asettuakseen ja yhä vieläkin vain huutaa täyttä kurkkua, tulee asuinhuoneesta hänen muutamia vuosia nuorempi vaimonsa, hänkin tavallista kiireemmin askelin, mutta tyynenä ja neuvokkaana, vähintäkään hätäilemättä. Hän ei ole mikään kaunotar, mutta ei suinkaan rumakaan — miellyttävät, terveet, suloiset ja punakat kasvot, älykkäät, lämpöiset ja vilkkaat silmät; vartalo täyteläinen, lihavuuteen taipuvainen; puku yksinkertainen ja väljä, mutta hyvin hoidettu. Hän nostaa syliinsä parkuvan lapsen, pyyhkii sen kyynelet, pyyhkii hiekan pienestä nykerönenästä ja tutkii tottunein käsin onnettomuuden syytä. Pian hän on huomannut muurahaiset ja poiminut pois pahimmat rauhanhäiritsijät.

— Kas niin, älä itke enää, Roosa Maija! — sanoo hän. — Kaikki tulee hyväksi taas. Nyt menemme sisään ja riisumme vaatteet päältäsi, niin saat kylpeä omassa pikkuisessa kylpyammeessasi.

Nämä sanat kuullessaan tuntee tyttö olevansa turvassa. Hän lakkaa itkemästä, kietaisee käsivartensa äidin kaulaan, ja sateen perästä tulee päiväpaistetta. Roosa Maija on ihastuttava, kun hän nauraa, ja isä katsoo, salaamatta ihailuansa, vuoroin ihanaa lasta, vuoroin reipasta ja kukoistavaa äitiä.

— Niin käy aina — sanoo hän, ja onni päilyy hänen silmissään. Sinulla on aina neuvosi, kun minä olen niitä vailla. Sinä olet kaltaisesi, Eriika. Olipa oikein hyvä, etteivät ne olleet mehiläisiä; en olisi oikein hennonut myydä pesiä.

— Olet sinäkin luonnontutkija! — nauraa hänen vaimonsa. — Milloin olet nähnyt mehiläisten ryömivän kenkiin ja sukkiin. Ja sinun muurahaiskekosi alkavat jo harmittaa. Voisithan yhtä hyvin istuttaa carduus acanthoidesin tänne puutarhaan päästäksesi tussilago farfarasta. En tiedä, oletko ansainnut jotakin niin erinomaista, mitä minulla nyt on sinulle tarjottavana. Arvaa, jos voit!

Ja samalla kiikuttaa hän riemuiten isoa kirjettä ojennetussa kädessään.

— Se on suurelta mestariltani Kaarle von Linnéltä — huudahtaa Eerikki
Ljung iloisen hämmästyksen tuntein.

— Niinpä kyllä, siltäpä melkein näyttää kuin se olisi enolta! — vastaa hänen vaimonsa, Eriika Lindelia leikillisen ylpeästi.

4. VANHOJA YSTÄVIÄ.

Pieni Suruton, jossa niin odottamatta olemme tavanneet kaksi vanhaa ystävää, oli hyödyn aikakauden tuote ja yksi niitä kuvastimia, joista ajan henki mielihyvikseen katseli ja ihaili itseänsä. Kun Ruotsin valtakunta ja Suomi sen helmassa viisikymmentä vuotta ennen kertomustamme oli pudonnut valtiollisen suuruutensa korkeuksista ja menettänyt kolmannen osan alaansa, täytyi ruveta miettimään, miten saataisiin nuo syvät haavat parannetuiksi ja sisällisessä varallisuudessa voitettaisiin takaisin, mitä valtakunta ulkonaisessa vallassaan oli kadottanut. Silloin alkoi täällä pohjolassa viljelyksen, rauhallisen maanvalloituksen aikakausi, ja yksi sen mielisanoja oli talous. Mutta taloudenhoitoon ei kuulunut ainoastaan varsinainen valtio- ja maatalous, vaan myöskin kaikki ne tieteet, joista on käytöllistä hyötyä maanviljelykselle, kaupalle ja teollisuudelle, siis etusijassa luonnontieteet. Kaikkea, mikä niitä koski, edisti hallitus kehoituksilla, ja yleinen mielipidekin kannatti sitä, sitten kun Celsius ja suuri Linné olivat astuneet tämän ajansuunnan etunenään. Kaikkialla tehtiin fyysillisiä kokeita ja kokeiltiin kemiallisilla laboratorioilla, kasvitieteellisillä puutarhoilla, eläin- ja kasvikokoelmilla, anatomiasaleilla, observatorioilla, ilmapuntareilla, lämpömittareilla, vesimerkeillä, salpietariaitoilla, potaskalla, kaivoksilla, pajoilla, talousseuroilla, kauppayhtiöillä, työhuoneilla ja muilla semmoisilla. Ei ollut kysymys ainoastaan hyödystä, se oli samalla muotiasia. Luonnontieteet saivat voimakasta tuulta siipiensä alle ja alkoivat lentää ennen aavistamattomia korkeuksia kohti, samalla kun ne mikroskooppeinensa ryömivät pitkin maata tai räjähdysporalla raivasivat itsellensä tien maan sisuksiin. Yhdeksästätoista kevätlukukaudella vuonna 1771 Turussa julkaistusta akateemisesta väitöskirjasta käsitteli kymmenen luonnontieteellisiä tai taloustieteellisiä asioita, joista mainittakoon Lebellin kirjoittama rahan puutteesta ja Souranderin muurauskalkista, Sundelinin kirjoittama siitä, miten voitaisiin edistää kauppaa Uudessakaupungissa ja Gjersin, kuinka voitaisiin parantaa lohenkalastusta Kokemäenjoessa j.n.e. Muiden yhdeksän väitöskirjan joukossa tavataan Gaddin "Erinäisiä kemiallisia muistutuksia valaistukseksi Ruotsin lakitieteeseen" ja samoin "kemiallisia" muistutuksia juris prudentia optificarian johdosta.

Tästä näkyy, mitä ajan kello osoitti.

Kasvitieteen, joka varsinkin oli muodissa, tuli olla käytöllinen, kuten kaikkien muidenkin. Harrastettiin varsinkin hyödyllisten talouskasvien tuottamista Amerikasta, ja kaikkina aikoina on Suomi kiitollisena muisteleva perunain maahantuontia. Tällaisten ruuaksi kelpaavien tahi lääkkeeksi käytettävien kasvien viljelemistä varten olikin nuo monet senaikaiset kasvitieteelliset puutarhat oikeastaan perustettu.

Ystävämme Eerikki Ljung, entinen Strengnäsin lukiolainen, joka sittemmin Turun ylioppilaana oli saanut kuninkaallisen stipendin, oli tuottanut suurelle opettajallensa kunniaa. Hän oli kasvikirja kainalossa, reppu selässä ja joitakuita plootuja enemmän tai vähemmän taskussaan kulkenut Suomet, Ruotsit ja suurimman osan Eurooppaa sekä sitten eräässä Vaasan laivassa, joka käytti hyväkseen uutta tapulikaupungin oikeutta, kyntänyt valtameren aaltoja Rio Janeiroon. Sitten hän oli tunkeutunut Etelä-Amerikan aarniometsien läpi valkeiden, mustien ja punaisten ihmisten seurassa, kaikkialla kooten siemeniä ja kasveja, rupikonnia ja torakoita, käärmeitä ja vampyyrejä, sähköankeriaita, monivärisiä papukaijoja, kolibreja ja muita samanlaatuisia harvinaisuuksia, kunnes hän oppi-isäänsä ja itseään varten oli lähettänyt kotiinsa useita tuhansia kaikenlaisia harvinaisuuksia ja satamäärin Euroopassa ennen tuntemattomia sekä kasvi- että eläinlajeja. Kaikesta tästä hänen oli onnistunut saavuttaa monta kadehdittavaa kunnioituksen osoitusta: ruohoja ja kuoriaisia oli hänen mukaansa nimitetty Ljungii; hänet oli kutsuttu kahden maanosan useitten oppineitten seurojen kirjeenvaihtajajäseneksi, ja, mikä oli sitäkin parempi, hänellä oli se kunnia, että hänen oppi-isänsä kunnioitti häntä isällisellä ystävyydellään ja että hänet luettiin tämän suuren miehen parhaimpien oppilaiden joukkoon. Korkeammalle ei Eerikki Ljungin kunnianhimo ulottunutkaan. Hän oli tyytyväinen, hän oli onnellinen, hän käpristäytyi kiinni kasvikuntaansa niinkuin kimalainen orjantappuran kukkaan, eikä hän huolinut huomisesta enemmän kuin nuori kuusi huolii syksyn myrskyistä — aina siihen saakka, kunnes hän eräänä päivänä taas näki Eriika Lindelian tämän enon luona Hammarbyssä.

Eerikki oli silloin 26 ja Eriika 23 vuoden ikäinen, molemmat olivat innokkaita kasvientutkijoita, molemmat vapaita ja huolettomia niinkuin puna-apilat aamukasteessa. Vanha ystävyys syttyi ilmituleen ja ennenkuin he ennättivät aavistaakaan, olivat he jo kihloissa. Se tapahtui empimättä ja arvelematta; enon suostumus pyydettiin ja saatiin; siitä päivästä alkoi hän, tavallisella herttaisella tavallaan, nimittää heitä dicotyledoneiksensa. Eriika Lindelia iti nyt kaksin sirkkalehdin, ja kun hän hamasta lapsuudestaan oli vihannut polygamia superfluata, tutki hän nyt sitä innokkaammin halveksittua hippurista, jolla yksinään meidän tavallisimpain kasvien joukossa on kunnia yhdistää monandria-luokka monogynia-lahkoon.

Ainoastaan yksi "jos" ja yksi "mutta" oli heidän onnensa tiellä, ja se oli se, ettei kummallakaan ollut muuta omaisuutta kuin iloinen mieli, uskollinen sydän ja merkilliset kasvikokoelmansa. Ensikerran pahoitteli Eerikki Ljung sitä, ettei ollut saanut mitään perinnöksi porvariskuninkaalta; ensikerran keksi Eriika Lindelia, että kasvien ruuaksikelpaavaisuus on tärkeä osa kasvitieteessä. Kunnon eno keksi toki keinoja kaikkeen. Tarvittiin ainoastaan hänen kuningatar Loviisa Ulriikalle antamansa viittaus, sekä sen tueksi kohtelias kirje kaikkivaltiaille neuvoskunnan hatuille, ja hänen oppilaansa nimitettiin kasvitarhantirehtööriksi, saaden samalla toimekseen hallituksen kustannuksella perustaa Turun seuduille puutarhan sekä ylläpitää sitä hyödyllisten kasvien totuttamiseksi meidän ilmanalaamme kestämään.

Ei ollut onnellisempia ihmisiä kuin meidän dicotyledonimme — thalamiflorae, niinkuin arkkiaatteri heitä sittemmin Eriikan suureksi harmiksi nimitti! Pitemmittä mutkitta tuli heistä mies ja vaimo, häät pidettiin eräänä kauniina toukokuun päivänä Hammarbyn kartanossa, ja useiden muiden ylhäisten vieraiden joukossa nähtiin tässä tilaisuudessa kreivi Bertelsköldin tanssivan menuettia arkkiaatteri Linnén rouvan kanssa ja suuren arkkiaatterin yhtä kohteliaasti ojentavan kätensä kreivitär Bertelsköldille. Eräs toinenkin läheinen sukulainen oli tullut häihin, ja se oli Eerikin äiti, tuo tätä nykyä kuusikymmenvuotias entinen kaunotar Maria Larsson — joksi yhä edelleen tahdomme häntä nimittää — mutta hän katsoi jo tanssineensa tanssittavansa, hän oli jo tanssinut liiaksikin neljäkymmentä vuotta sitten Tukholmassa ja oli nyt onnellinen voidessaan muiden huomaamatta äidillisen ylpeyden tuntein katsella lemmittyänsä.

Tämän iloisen päivän jälkeen oli sitten kasvitarhantirehtööri Ljung nuoren vaimonsa kanssa muuttanut Turkuun ja siellä perustanut kauniin Suruttoman huolella ja aistilla semmoisella, joka täydellisesti osoitti hallituksen luottamuksen oikeaksi. Sen muistutuksen olisi kuitenkin voinut tehdä, jos olisi tahtonut, että kasvitarhassa oli kukkasia silmän, nenän ja tieteen iloksi enemmän kuin ruokakasveja keittiön ja teollisuuden tarpeeksi. Tämän maailman hyvyyttä oli nuorella pariskunnalla juuri niin paljon kuin he vaatimatonta kotiansa varten tarvitsivat, ja kun kahden tytön ja kahden pojan tultua lisäksi alettiin tarvita ruokaa viljemmälti, ymmärsi kasvitarhantirehtööri kasvattaa sitä useampia kaalinpäitä, sitä enemmän pinaattia, porkkanaa, omenapuita ja karviaismarjapensaita, joista tulot (hallituksen suostumuksella) riittivät säntilleen niin moneen kenkäpariin, niin paljoihin puuroryyneihin ja muuhun semmoiseen kuin perheen enentyminen välttämättömästi vaati. Hammarbyn kanssa oli Suruton alinomaisessa kirjeenvaihdossa, ja silloin kun ei kirjoitettu, vaihdettiin kaikenlaisia harvinaisia kasveja ja kukkia, ja niin kului kymmenen onnellista vuotta, kummallista kyllä ilman vähintäkään murhetta, ellei siksi tahdo lukea semmoisia pieniä vastuksia kuin mikä tänään pikku Roosa Maijalle tapahtui.

— Tiedätkö, mikä päivä tänään on? — kysyi Eriika mieheltään, sitten kun kaikki Roosa Maijan muurahaiset oli hukutettu kylpyammeeseen, ja pieni nykerönenä paistaen kuin täysi kuu yhä edelleen pulikoi vedessä, niin että pärskyi äidin ympärillä.

— Nyt on toukokuun 8. päivä, saamme panna salkoja papulavoihin, — vastasi kasvitarhantirehtööri.

— Papulavoihin? Rakas herra mieheni, minun mielestäni voi panna salkoja papulavoihin, olematta itse mokoma papusalko. Hyi häpeää, oletpa nyt oikea pölkkypää, ja olisipa kuningasvainaja saanut sinusta sopivaa puuainetta sorvataksensa rasioitaan. Koko päivän olen pitänyt erästä muistoa mielessäni, ainoastaan nähdäkseni, kuinka pitkälle puutumisesi ulottuisi, etkä sinä ole sanonut minulle edes sen vertaa kuin: anna minulle muisku!

— Tänäkö päivänä, maltapas hiukan … mutta missä ajatukseni ovatkaan olleet? Nythän on kymmenes hääpäivämme! Kas niin … nyt olen ottanut sen, mihin olin oikeutettu. Jumala olkoon kiitetty näistä kymmenestä vuodesta ja siitä, että hän tänä päivänä ummelleen kymmenen vuotta sitten antoi minulle dicotyledonin, jonka vertaista ei ole Amerikan aarniometsissäkään. Tiedätkö, kerran näin unta. Oli kulunut kaksi kuukautta siitä, kun löysin tuon sormuksen, tiedäthän, ja minä olin juuri saanut stipendin täällä Turussa. Mutta minun ei pitäisi puhua sellaisista asioista tänä päivänä, jolloin meillä on niin paljon syytä iloitaksemme.

— Kerro sinä vain, minä en ole heikkohermoinen, — laski vaimo leikkiään.

— Se olikin vain mielikuvitusta. Unet utuina haihtuvat. Uneksin, että Bertelsköldien kanta-äiti tuli luokseni, sellaisena kuin lapsuudessani usein olen kuullut häntä kuvailtavan, ja sanoi minulle: anna minulle takaisin sormukseni, niin olen antava sinulle kymmenen onnellista vuotta. Minä en tahtonut siihen suostua, ja kun hän ei luopunut vaatimuksestaan, vannoin ja vakuutin minä, ettei minulla sormusta ollutkaan. Silloin lausui hän edelleen: nyt olet vannonut väärin ja sinun täytyy menettää sormus, mutta koska teit sen tietämättäsi unissasi, tahdon kuitenkin antaa sinulle ne kymmenen vuotta. Seuraavana aamuna johtui mieleeni etsiä sormusta, jonka olin pannut peililaatikkooni, mutta se oli poissa, eikä kukaan tiennyt, mihin se oli joutunut. Eikö se ollut ihmeellinen uni?

— Ystäväiseni, tuommoisia unia minä näen ainakin kerran viikossa. Mutta jos olet samaa mieltä kanssani, niin vietämme tätä päivää paistamalla ohukaisia lapsille. Ne ovat kumminkin niitä harvinaisimpia taimia, joita hyvä Jumala näinä kymmenenä vuotena on kasvatellut täällä Suruttomassa.

5. KASVATTIPOIKA.

— No niin, vaan se nyt ei käy ollenkaan laatuun! — vakuutti kasvitarhantirehtöörin rouva Ljung suurella varmuudella, luettuansa miehensä olkapään yli arkkiaatteri Linnén kirjeen. — Lähettää sinut Afrikkaan! Eno on suuri mies, sitä en tahdo kieltää, mutta suuretkin miehet voivat toisinaan kulkea yömyssy päässä.

— Asialla on huomattava puolensa, — vastasi Eerikki, vielä kerran lukien kirjeen alusta loppuun. — Hallitus lähettää taas fregatin viemään lahjoja Algerian deijille.

— Se on halpamielistä. Tuleeko vapaan kansan lähettää veroa merirosvoille vain sitä varten, ettei laivojamme rosvottaisi ja merimiehiämme myytäisi orjiksi barbaarivaltioihin?

— Kaunista se ei ole, mutta sitä pidetään valtioviisaana. Lähetyskunnan mukana lähtee luonnontieteellinen retkikunta Algeriaan, ja arkkiaatteri esittelee minua sen johtajaksi.

— Ja mihinkäs minä jään? — kysyi Eriika miltei itkien.

— Tule mukaan!

— Minäkö? Entä lapset?

— Se on totta; en tullut lapsia ajatelleeksi. Mutta voimmehan viedä ne äitini luo siksi aikaa.

— Äitisi on seitsemänkymmenen vanha, ja sinä tahdot, että lähettäisimme hänelle neljä parkujaa, jotka eivät silmänräpäystäkään voi olla valvontaa vailla. Ei, ystäväni, se ei käy. Mieti jokin toinen ehdotus.

— Me jätämme ne tänne Sillan ja vanhan Agaatan huostaan.

— Cecilia Larsson on 15-vuotias ja asuu isänsä, rovasti Larssonin pyynnöstä meidän luonamme. Uskollinen Agaattamme on 50-vuotias ja ymmärtää hyvin lehmien hoitoa, mutta ei laisinkaan lasten. Oi, te viisaat herrat ja aviomiehet, kuinka sukkeloita neuvoja te keksittekään suurella opillanne. Miten sitten Suruttoman kävisi meidän poissa ollessamme?

— Sitäkään en ole tullut ajatelleeksi. Voimme puhutella Pietari
Gaddia.

— Professori Gaddilla on suuri kasvitieteellinen puutarhansa ja hän pitää Surutonta vain leikkikaluna. Mutta otaksutaan, että hän, tehden sinulle mieliksi, hoitaisi Surutonta; mitä sinä aiot Paulin suhteen tehdä? Mitä aiot Paul Bertelsköldin suhteen tehdä?

— Hänet otan mukaani, jos vanhemmat siihen suostuvat. Mutta kuulehan. Minä olen huolissani pojan tähden. Hän on viime aikoina ollut vähän kummallinen. Hänen täytyy päästä ulos hengittämään avaran maailman ilmaa, missä houreet pian hälvenevät.

— No, Jumalan kiitos, että silmäsi vihdoinkin ovat auenneet. Kuinka usein olenkaan sinulle sanonut, että Paul ei enää ole sama kuin ennen. Mutta sinä olet aina vastannut: hän lukee! Uskotko todella hänen lukeneen?

— Mitä muutakaan hän olisi tehnyt? Semmoista päätä ei ole toista koko yliopistossamme. Siitä on nyt kolme vuotta, kun otimme hänet vastaan hänen vanhemmiltansa, 200 riksin vuotuisesta maksusta sillä ehdolla, että pitäisimme häntä viisi vuotta kuin omaa poikaamme ja että taltuttaisimme hänen rajua, vallatonta luonnettansa. Se on meille onnistunut paremmin kuin toivoimmekaan, tai oikeammin, se on onnistunut sinulle, sillä sinua hän tottelee niinkuin lapsi. Mutta minä olen seurannut hänen opintojaan askel askelelta, ja olen kummastellut, olen hämmästynyt. Kaiken hän on oppinut ihmeteltävän helposti ja niin nopeasti kuin leikkiä lyöden. Latinassa hän voi kilpailla vanhan Hasselin ja nuoren Porthanin kanssa, matematiikassa Walleniuksen ja Lindqvistin, metafysiikassa Mestertonin, luonnontieteissä Gadolinin, Kalmin, Haartmanin ja Gaddin kanssa…

— Mutta ei sinun kanssasi!

— Sitä enemmän tietysti minun kanssani. Ja kaikki tämä tapahtuu kahdeksantoista vuoden iällä. Se ei ole enää luonnollista. Mikä sellaisesta ylioppilaasta vielä kerran on tuleva?

— Mielipuoli, sen olen aina sanonut, ja alku on jo hyvä. Mutta sinä olet niin kovin hemmoitteleva Paulia kohtaan. Olet niin ylpeä hänestä, että yhäti panet uusia puita siihen tuleen, joka häntä kuluttaa, ja sanot alinomaa: lue! lue! Se on samaa kuin: mietiskele! mietiskele!

— Minä en sano: lue! Minä sanon: tutki! Olen tehnyt kaiken vilvoittaakseni häntä tyynillä empiirisillä kokeilla, olen sanonut hänelle: tutki elämää, sillä elämä on kirjaa parempi! Ja siitä syystä haluan viedä hänet kanssani matkoille.

— Sitä vastaan ei minulla ole mitään sanomista. Mutta pelkään, ettet ymmärrä, kuinka tuommoisen palavan hengen kanssa on meneteltävä. Luulet, että häntä kiihoittaa sammumaton tiedonhalu. Mutta minä sanon sinulle, että kunnianhimon paha henki on saanut hänet valtaansa; hän tahtoo loistavana valona paistaa yli kaikkien muiden, ja semmoiset valot tavallisesti sammuvat pian pimeyteen. Mitä hän tekee, kun hän joskus on koko päivän poissa? Lukeeko hän? Sitä tuskin uskon. Käypikö hän luennoilla? Sitten kuukauden ajan ei häntä kukaan ole nähnyt mitään luentoja kuulemassa. Mitä hän sitten tekee? Ja täytyneehän minun siitä puhua, vaikka olin päättänyt toistaiseksi jättää sen mainitsematta: viime yönä hän ei ollut kotona. En ole nähnyt häntä sitten kuin eilen iltapäivällä.

— Olet oikeassa, se on varsin kummallista.

— Ja me olemme kuitenkin ottaneet hänet omaksi lapseksemme, meidän täytyy vastata hänestä niinkuin omastamme. Hän on kreivitär Esterin ainoa poika, sillä poikapuolesta en tahdo puhua. Ajattelehan, Eerikki, jos hänen kaikkein rakkain lapsensa joutuisi meidän luonamme turmion teille.

— Minua kauhistuttaa sitä ajatellessani. Hänestäkö siis tulisi se rauhanrikkoja, joka kymmenen levollisen, onnellisen vuoden kuluttua ensi kerran tuottaa murheita ja huolia rauhaisaan Suruttomaamme? Ei, älkäämme uskoko niin pahaa kauniista, lahjakkaasta Paulistamme, ylpeydestäni, ilostani. Mutta sinä olet minua tarkkanäköisempi. Olethan liiaksikin oikeassa siinä, että hän on palava sielu, ja häntä on pideltävä niinkuin tulta. Neuvo minua! Mitä on meidän tekeminen?

— Aluksi meidän täytyy tietää, mitä hän tätä nykyä miettii. Olisikohan hän ehkä rakastunut?…

— Ceciliaanko? Tuohon harrasmieliseen, hiljaiseen, haaveksivaan resedaanko? Se on mahdotonta. Onhan hän sitäpaitsi ihan lapsi.

— Turussa on muita, vanhempia ja keikailevampia tyttöjä. Eeva
Lindqvist esimerkiksi. Hän on kaunis, sukkela ja tulinen, samoin kuin
Paul.

— Se on mahdollista. Suokoon Jumala, että hän olisi rakastunut korviansa myöten; se on lastentauti, josta aikaa myöten paranee.

— Vai niin? Niinkö luulet?

— Niin, tarkoitan, että tauti muuttaa luontoansa ja käy terveyden ehdoksi, niinkuin esimerkiksi meissä. Mutta Paulin ikäisille nuorukaisille on rakkaus suojeleva enkeli, joka pelastaa monista hairahduksista. Nyt muistan jotakin, joka saa minut levottomaksi. Jätin Paulille eilen suurehkon summan rahaa, joka hänen tuli Larssonin puolesta maksaa yliopistoon. Se oli osa Piikkiön kirkkoherrakunnan arennista.

— Kuinka varomatonta! Mitä hän ymmärtäisi rahain arvoa! Rahat ovat hänestä numeroita niinkuin muutkin numerot. Sinun tulee heti käydä kuulemassa, onko ne todellakin maksettu. Ja koeta kaikin mokomin päästä poikaparan jäljille. En saa rauhaa ennenkuin tiedämme hänen taas olevan oikeilla teillä.

— En minäkään; lähden siis heti kaupunkiin.

Ja Eerikki Ljung lähti huolestunein mielin etsimään kadonnutta kasvattipoikaansa.

6. RAUHATON.

Samaan aikaan, kun kasvitarhantirehtööri Ljung ja hänen vaimonsa, niinkuin uskolliset ystävät ainakin, uskoivat toisilleen kaikki huolensa, käyskenteli puutarhan tammien siimeksessä eräs lukijalle vielä outo Suruttoman naisasujain. Se oli vaaleaverinen, miellyttävä tyttö, terveihoinen ja hilpeäliikkeinen, puettuna kotikutoiseen harmaapohjaiseen villahameeseen, ja samanlaiseen huiviin, ruiskukannu kädessä ja sukankudin hameentaskussa. Hän oli koko iltapäivän pitänyt silmällä puutarhan perällä työskenteleviä kitkijöitä, etteivät he saisi nykiä maasta taimia yhdessä rikkaruohon kanssa, ja nyt hän teki kierroksen katsoakseen, olivatko lapset ehkä jättäneet ympäristössä kuljeksivan karjan varalta kiinni pidettävän takaportin auki.

Myöhäinen toukokuun aurinko läheni yhä enemmän Airiston kimaltelevia aaltoja, kun Sillaksi nimitetty Cecilia Larsson — sillä hän se oli — nousi ohi mennessään kummulle, josta hän vuortenvälisen laakson kautta näki kaupungin ja tuomiokirkon kimaltelevan illan loisteessa. Odottiko hän jotakuta, vai minkätähden hän pysähtyi hetkeksi niin yhteen kohti, katsoen kaupunkiin päin. Hän ei luultavasti itsekään sitä tiennyt; häntä huvitti vain pysähtyä siihen. Hän istahti pienelle kuorimattomista koivuista tehdylle penkille ja katseli — ajatuksissaanko vai mitään ajattelematta — väliin sääskien tanssia auringon paisteessa, väliin äsken saapuneiden pääskysten nuolennopeaa lentoa.

Hänen istuessaan siinä kevätiltana, tietämättä juuri minkätähden, lähestyi häntä takaapäin suurin askelin raivaamattomia oikopolkuja vuorien yli nuorukainen, ja seisoi, ennenkuin hän sen huomasikaan, aivan hänen vieressään. Molemmat näyttivät hämmästyneiltä; mutta kun he kerran olivat kohdanneet toisensa, eivät he enää voineet välttää toisiaan.

Nuorukainen oli Paul Bertelsköld, kreivi Kaarle Viktor Bertelsköldin ja hänen jälkimmäisen puolisonsa Ester Larssonin poika ja siis Cecilian serkku, koska tämä oli kreivittären veljen Bertelin tytär. Molemmat oli, niinkuin tiedämme, kasvattilapsina otettu asumaan sukulaistensa Ljungien luo.

Paul oli vielä siinä samassa jotensakin villiytyneessä tilassa, missä näimme hänet tuon viisaan tohtorin laboratoriossa, eikä hän ollut ollenkaan sillä tuulella, että olisi halunnut tavata ketään. Hän seisahtui äkkiä ja kysyi, mitä hänen serkkunsa "istui töllistelemässä".

Silla oli tottunut rajun nuorukaisen pikaisiin ja loukkaaviin mielenpurkauksiin, mutta tuollaisena hän ei koskaan ennen ollut häntä nähnyt. Hänen riutunut ulkomuotonsa ja leimuava katseensa peloittivat viatonta tyttöä. Säikähdyksissään hän ei saanut sanaakaan vastaukseksi.

— Istutko sinä täällä vakoillaksesi minua? — jatkoi hän, suuttuneena tytön vaitiolosta, ja tarttui kovasti hänen käsivarteensa.

Tyttö pillahti itkemään.

— Niin, itke nyt siinä! — sanoi Paul ja työnsi hänet ylenkatseellisesti luotansa. — En käsitä, miksi luonto on luonut noin kurjia olentoja. Onko elämä mielestäsi riepu, koska alinomaa huuhdot sitä kurjilla kyynelilläsi. No niin, kenties olet oikeassa. Mutta minä en kärsi tuota ainaista ruikuttelemista. Mitä varten istut täällä?

— Ilman aikojani, — vastasi Silla vapisten.

— Ilman aikojasi? Se on sinun tapaistasi. Pitää tietää, mitä tekee ja minkätähden on olemassa. Mutta semmoisia te olette kaikki, matelevia muurahaisia olette, ja kumminkin voi ihminen ottaa tähdet alas taivaalta. Miksi katselet minua? Enkö ole sinusta tarpeeksi kaunis? Vai katseletko pölyistä takkiani? Kenties lasket, ovatko kaikki nappini tallella? Huolinko minä sinun napeistasi? Mene tiehesi, minulla on muutakin ajattelemista.

— Mutta mikä sinua vaivaa, Paul? Mitä pahaa olen sinulle tehnyt, kun puhut tuolla tavoin?

— Mikä minua vaivaa? Kaikki tai ei mikään. Minä en tahdo olla muurahainen, minä! Olen kyllästynyt Turkuun. Niin, tässä näemme sen edessämme, niinkuin silakkavadin hernerokkalautasen rinnalla. Se on jotakin tuo, sinun mielestäsi! Vanha törkyinen hiirenpesä, jota kunnioitetaan linnan nimellä, ja koristeltu hautaholvi, jota ne sanovat tuomiokirkoksi. Toisessa kahlehditaan ihmisiä raudoilla, toisessa pappien opetuksilla. Kädet ja jalat, ajatukset ja omatunnot, kaikki he tahtovat sitoa. Tämä on liian kurjaa. Ken ei tahdo olla orja, hänen tulee olla tyranni. Täällä ei ole, minua lukuunottamatta, ainoatakaan vapaata miestä koko Turussa; ehkä on vielä eräs toinenkin, mutta sitä en vielä varmaan tiedä. Mitä sanot, jos minusta kerran tulee Turun piispa? Silloin sinä sopisit piispan rouvaksi, sinä, joka iät kaiket kitiset ja vikiset. Mutta en halua piispaksi! En tahdo kontata piispan sauvaa saadakseni, en tahdo kumartua, en! Pökkelöpäitä on heillä tarpeeksi akatemiassa. Täällä on vuori hartioillani, mutta minä tahdon pudistaa sen päältäni niinkuin hämähäkinverkon. Minullakin on salama, vaikka sitä ei vielä kukaan tiedä. Mutta he saavat kerran nähdä sen iskevän tulta, ja hiirenpesän pitää vapiseman, ja hautojen aukeneman, ja piispansauvan pitää putoaman, ja hiusten peruukkipökkelöiden puupäissä nouseman pystyyn.

— En ymmärrä sinua, Paul. Olet hirmuinen tänään. Onko joku tehnyt sinulle pahaa, vai miksi olet noin vihoissasi?

— Sitä et sinä ymmärrä. Olen itse tehnyt pahaa itselleni, mutta se tapahtui sentähden, että tukehdun. Haluan myrskyä, myrskyä; en kestä enää näiden saivartelijain seurassa. En kärsi Surutonta; siellä on niin viheliäisen saivartelevaa ja niin kurjan siveää. Tule pois kanssani, Silla! Astumme ensimmäiseen veneeseen, minkä rannalla tapaamme, ja soudamme ulos ulapalle — ei tämmöiselle ojalle kuin Aura, eikä semmoiselle pesuvadille kuin Itämeri, vaan valtamerelle! Niin, sinne suurelle, siniselle valtamerelle, siellä saamme viivoitusta, siellä saamme lepoa!

— Tahdotko matkustaa pois tädin ja sedän luota, jotka sinua niin rakastavat? Hennotko, Paul, tuottaa surua niille, jotka ovat niin hyviä sinulle? Onko sinulla sydäntä sellaiseen?

— Minulla ei ole sydäntä, enkä tahdokaan sydäntä itselleni. Välitänkö minä hyväilyistä? Päätäni polttaa, tulenliekki kalvaa sieluani, ja minä tarvitsen valtameren sammuttaakseni sen hehkua. Vai niin, nyt itket taas! Anna minun olla rauhassa noilta solkkuvesi-tunteiltasi!

— Paul, Paul, laitasi ei ole nyt hyvä. Sinun tulee rukoilla Jumalaa, tullaksesi nöyräksi.

— Minäkö nöyräksi? Onko vuori nöyrä? Onko myrsky nöyrä? Kysy tulivuorelta, minkätähden laava polttaa kukat sen juurelta? Miksi minä olisin nöyrä? Miksi rukoilisin Jumalaa? Jos Jumala on tehnyt minut sellaiseksi, etten mahdu pähkinänkuoreen, niin pitäköön huolta, että saan sellaisen maailman, jossa viihdyn. En voi sille mitään, Silla, etten ole muiden kaltainen. Äitini on nuorena ollessaan myös ollut toisenlainen kuin muut. Mutta en tahdo olla paha. Anna minulle anteeksi; minä olen kovin onneton. Olen yksinäni maailmassa, eikä kukaan minua ymmärrä.

— Jumala sinua ymmärtää, jos häneltä sitä rukoilet. Tahdotko, että rukoilen kanssasi?

— Alatko taas vetistellä ja ruikuttaa! En tahdo rukoilla, en voi rukoilla; tahdon Jumalalta oikeutta. En minä ole luonut pyrstötähteä poikkeamaan ikuisesta kiertokulusta. Se on hirmuista, mutta en voi sitä auttaa. En ymmärrä itseäni. Ainoastaan yksi seikka on minulla selvillä: maailman ja minun itseni täytyy muuttua toisenlaiseksi, muuten ei käy päinsä. Voisin temmata maapallon radaltaan ja viskata sen kauas tähtisumujen äärettömiin avaruuksiin ainoastaan sentähden, että saisin kaikki toisenlaiseksi.

— Äitisi on itkevä, Paul!

— Luuletko? Hän ei ole pehmeäluontoisimpia. Mutta mahdollista on, että hän niin tekee. Itkisin itsekin, ellei se olisi niin kurjan kurjaa. Mikä herttainen nainen äitini onkaan! Silla, sinun pitäisi nähdä hänet, ylevine otsineen ja loistavine, tummine, säteilevine silmineen. Lapsena ollessani istuin usein hänen jalkainsa juuressa ja katselin häntä niinkuin korkeampaa olentoa, ja niin saatoin istua tuntikausia ja juoda hänen silmiensä loistetta. Silloin hän laski toisinaan kätensä pääni päälle ja sanoi: Paul, poikani, rukoile Jumalaa antamaan sinulle suuria ajatuksia.

— Mutta sitten olet unohtanut rukoilemisen

— Niin, Silla, ehkä on paha, että jo kauan sitten olen sen unohtanut. Ennen osasin minäkin rukoilla. Uskoin silloin niin paljon. En voinut syödä, ellen ollut lukenut ruokarukoustani. En voinut nukkua, ellen ollut lukenut siunausta. Uskoin enkelien seisovan näkymättöminä vuoteeni ympärillä; uskoin, että sateenkaari oli autuaitten silta taivaaseen. Se oli onnellinen aika, Silla, mutta se on mennyt, iäksi mennyt…

Ja villi, raju nuorukainen nojasi ihmeen kauniin päänsä tytön helmaan ja nyyhkytti ääneensä.

Cecilia varoi keskeyttämästä hänen kyyneleitään. Hän laski lapselliset kätensä ristiin hänen päänsä päälle ja rukoili aivan hiljaa: — Herra valistakoon kasvonsa meidän ylitsemme! Herra antakoon meille iankaikkisen rauhan!

7. RIKOKSENTEKIJÄ JA HÄNEN TUOMARINSA.

Saapuessaan Suruttomaan ei Paul alentunut hiipimään syrjäteitä kasvihuoneiden taitse, josta kautta hän olisi voinut päästä muiden huomaamatta portaille. Hän kulki isoa, suoraa tietä vielä lehdettömän lehmuskujanteen kautta, ja sattumalta hän kohtasi siellä kasvatusisänsä, joka pahoillaan ja suruisena palasi kaupungista. — Tule, — sanoi kasvitarhantirehtööri, — minulla on sinulle jotakin sanomista.

Paul seurasi häntä, ja he astuivat työhuoneeseen, joka oli rakennuksen kulmassa puutarhaan päin. Kaksi hopeapoppelia, tuomarin ja rikoksentekijän ainoat todistajat, varjostivat ikkunoita illan hämärässä.

— Olet ollut poissa siitä pitäen, kun eilen illalla läksit, — alkoi
Eerikki Ljung, kulmat rypyssä.

— Olen, — vastasi Paul katsoen häntä suoraan silmiin.

— Missä olet ollut?

— Milloin missäkin, enimmäkseen eräässä pelipaikassa.

— Sen tiedän. Olet pelissä hukannut ne 300 riksiä, jotka eilen annoin sinulle kamreerille vietäväksi.

— Sen olen tehnyt. Puolet biribillä, puolet punaisella ja valkoisella.

— Onneton! Tiedäthän, että ne olivat toisten rahoja. Millä aiot ne maksaa?

— On minulla keinoja! Huomeniltana on kaikki selvitetty.

— Millä tavoin?

— Se on minun asiani. En ole mikään petturi.

— Oletko varma siitä? Jos sinun onnistuu maksaa velkasi, tapahtuu se tekemällä uusia velkoja. Kaikki, mitä sinulla on, on isäsi omaa.

— Itse olen itseni oma.

— Oletko siitäkään niin varma? Olet vanhempaisi oma. Sinä kavallat heiltä heidän rakkaimman toivonsa. Kavallat itseltäsi koko tulevaisuutesi. Petät meidät, jotka sinua rakastamme ja jotka olemme vastuunalaiset nuoruudestasi. Petät isänmaasi, jonka hyväksi olet velvollinen tekemään työtä miehenä ja kansalaisena. Petät taivaallisen Isäsi, joka on antanut sinulle jaloja lahjoja, tehdäksesi hänen töitänsä täällä maailmassa. Paul, Paul, ja sinä sanot, ettet ole mikään petturi.

Nuorukainen oli hetkisen vaiti, mutta hänen synnynnäinen uhkamielisyytensä voitti hänen paremmat tunteensa. Hän vastasi rohkeasti: — Niin sanonkin. En ole enää lapsi, jota korvasta talutetaan nurkkaan häpeämään. Olen oma herrani, ja jos olenkin nyt poliisitutkinnossa läsnä, olen läsnä vapaaehtoisesti. Minä vastaan siitä syystä, etten tahdo näyttäytyä paremmalta kuin olen; mutta ei kukaan ole pakoittava minua vastaamaan enempää kuin tahdon. Mikä oikeus on enolla tuomita tulevaisuuttani? En ole mikään kurkku, josta toukokuussa sanotaan, että se elokuussa on suolattava. Ei millään kaukoputkella saada selville, ja vielä vähemmän millään mikroskoopilla, idänkö minä vai enkö. Onko ketään, joka seisoessaan lähteen luona voi sanoa, tuleeko siitä puronen vai paisuuko kuohuva virta. Mutta sen tietää lähteen haltiahenki paremmin kuin kukaan, ja sentähden sanon enolle: minä en aio eksyä likaiseen suohon. Mitä tulee noihin 300 riksiin, niin ne ovat vain peukalonpään verta kurjaa kultaa. Semmoista on kaikilla raukoilla, ja suurimmilla raukoilla kaikista enin. Huolinko minä olla yksi heistä! Sanotaanhan, että maansydän on sulanut kultamöhkäle.

— Tuo on minulle tuttua puhetta, — virkkoi Eerikki Ljung ankarasti ja vakavasti. — Se on jokaisen uhmailevan nuorukaisen puhetta, enkä kiellä, että siinä on jotakin suurta. Näen kernaammin sinun uhmailevan kuin valehtelevan. Kaikki olemme kerran tunteneet käsivarressamme voiman temmata maan perustuksiltaan. Mutta järki se on eikä ylimielisyys, joka hallitsee maailmaa, ja ihmisen älyä ylempänä on korkeampi järki, jonka edessä rohkeimmankin vihdoin täytyy polvistua. On ikuisia lakeja, joita vastaan ei kukaan rangaistusta saamatta saa asettua, ja ne vaativat meiltä nöyryyttä. Nöyristy, Paul, sillä uhmasi on sokea. Sinä olet sokeassa itseluottamuksessasi haastanut taisteluun sydämesi pedot ja ne repivät sinut kerran palasiksi. Halpojen intohimojen loassa ei ihmishenki kasva suuruuteen ja valoon. Ei pelihuoneen mudassa, missä kehnoimmat intohimot jäytävät ihmisten onnea, ei maljojen kilinässä, ei hurjassa humalassa eikä likaisten intohimojen helmassa ylene nuorison voima miehuudeksi ja uljuudeksi. Etsi onneasi ennemmin työn kunniasta, rukouksen lohdutuksesta, omatunnon rauhasta ja puhdista tahtosi lapsellisen rakkauden nöyryydessä, jonka olet unohtanut luottaessasi omiin pettäviin voimiisi.

Paul katseli ulos ikkunasta. Hänestä tuntui kuin pirulliset äänet kuiskailisivat illan pimeässä, ja puiden toisella puolen hän oli näkevinään tohtori Martin ruskean viitan liehuvan.

— En ole pelannut rahoja voittaakseni, — virkkoi hän katkerasti. —
Johonkin täytyi minun ryhtyä. Kaikki on niin ahdasta ympärilläni.
Täällä on niin käsittämättömän siveää, että minun täytyi vilvoitella
itseäni pienellä pahanteolla, koetellakseni kerran sitäkin.

— No hyvä, oletko nyt tyytyväinen koetukseesi? Tunnetko nyt huojennusta sydämessäsi?

— Melkeinpä luulen niin. En kelpaa kaivelemaan ongelmia akatemian kollegioissa, enkä kastelemaan kukkia Suruttomassa.

— Ryhdy sitten johonkin, joka on enemmän mieleesi. Suorita kandidaattitutkintosi. Se käy kuin karkeloiden.

— Entä sitten? Tulenko siitä sen paremmaksi? Sehän käy kaikki kuin nuottien mukaan, niinkuin mikäkin ulkoläksy. Eihän minulla ole lupa ajatella muuta kuin mitä nuo korkeastioppineet herrat itse ajattelevat, ja se saattaa minut raivoon. Minä olen vapaa henki. Tahdon ajatella vapaasti.

— Poika — olet lukenut Rousseauta!

— Olen lukenut Émilen — vastasi Paul, punastuen vasten tahtoansa.

— Vai niin; kyllä ymmärrän. Se kirja on vartavasten sinunlaisiasi huimapäitä varten. Koreaa, mutta järjetöntä. Rousseau on mielipuoli, ja sinä olet jo hyvällä alulla sellaiseksi tullaksesi. Sadan vuoden perästä nauretaan sellaisille hullutuksille.

— Sadan vuoden perästä on Rousseau uudistanut maailman! — huudahti
Paul hehkuvin silmin.

— No, jos sellaisella ihastuksella olet lukenut Rousseaun Émilen, niin on sinun häneltä täytynyt oppia rakastamaan luontoa. Siinä löydät lääkkeen pahoille unelmillesi. Tutki luontoa, mutta tutki siinä olevaa elämää äläkä kuolemaa. Tutki ja kokeile. Ota vaari vähimmästä, tullaksesi vähitellen suurempaan ja suurimpaan. Etsi kokonaisuuden lakeja, niin löydät ehkä vihdoin niissä Jumalan.

— Olen löytävä vapauden! Olen paljastava sen, mikä salassa on. Olen vapauttava sen, mikä vangittu on. Olen pääsevä sen salaisuuden perille, jota kauan on aavistettu, mutta ei ikinä löydetty. Olen palauttava luonnon ihmiskuntaan ja ihmiskunnan luontoon.

— Siihen tarvittaneen aikaa, mutta käy käsiksi vain, kestä loppuun saakka! Tähän saakka olemme samaa mieltä. Olen aina uskonut, että sinussa asuu hengetär, joka on luotu jotakin suurta varten. Mutta nero ei voi, ei saa olla hyveitä vailla. Oletko koskaan kuullut, että suuret ajatukset viihtyvät pelipaikoissa?

Paul oli vaiti.

— Meidän tulee, — jatkoi vanhempi ystävä, — koettaa korvata hairahduksesi seuraukset. On jotakin, joka on 300 riksiä tärkeämpää, ja se on, ettei petetä ihmisten luottamusta. Millä aiot maksaa velkasi?

— Sitä en voi sanoa. En ainakaan vielä.

— Minulla on ehdotus. Ole avomielinen kuin päivän valo, ja usko minulle aikomuksesi, huolesi. Palkinnoksi aion vanhemmiltasi pyytää sinulle lupaa matkustaa ulkomaille ensi kesänä. Saat nähdä valtameren, Etelä-Euroopan, kenties Afrikan rannikot.

— Valtameren, niin, luvatkaa se minulle!

— Sen lupaan, mutta ainoastaan sillä ehdolla, minkä äsken mainitsin.

— En voi.

— Miksi et voi?

— Siksi, etten voi!

— Mitä se merkitsee? Unohdatko, että olen täällä isäsi sijassa?

— Isälleni vastaisin samoin kuin nytkin.

— Uppiniskainen poika. Siis täytyy meidän välillemme vielä jäädä yksi hämärä kohta. Mutta sitä en aio sallia. Niin kauan kuin olen sinusta vastuunalainen, ei välillämme saa olla mitään hämärää. Annan sinulle mietintäaikaa huomenillaksi. Hyvää yötä!

Ja Paul meni syvissä ajatuksissa ylös ullakkokamariinsa, josta oli mitä ihanin näköala merelle päin. Siellä hän istahti avoimen ikkunan ääreen ja katseli viileätä seutua ja sen keväistä vihreyttä. Kummallisia tunteita, kummallisia kysymyksiä liikkui nuorukaisen haaveksivassa mielessä.

— Mitä on elämä?

— Mitä on luonto?

— Mitä on henki?

— Mitä olen minä?

Hän ei saanut mitään vastausta? Koneenomaisesti otti hän käteensä kirjan, joka oli avoinna ikkunalaudalla. Se oli Arndtin "Paratiisin yrttitarha", — arvatenkin hurskaan Cecilian siihen asettama hienotunteiseksi viittaukseksi hänen ystävyydestään.

— Oh, tuommoista! — huudahti nuorukainen ja paiskasi kiivaasti avonaisen kirjan kiinni.

Hän ei ymmärtänyt "Yrttitarhaa". Hän ei ymmärtänyt Ceciliaa. Hän ei ymmärtänyt omaa itseään.

8. ENSIMMÄISEN JA TOISEN LUOKAN TÄHTIÄ.

Paul Bertelsköld vietti ullakkokamarissaan unettoman ja levottoman yön. Hänen mielessään ilveili yhä uusia utukuvia. Milloin ne olivat jättiläismäisiä ajatuksia uudesta maailmanjärjestyksestä, milloin aikoja sitten unohdettuja lapsuudenmuistoja; milloin matemaattisia tehtäviä, joista ei vielä kukaan ollut selville päässyt, mutta joiden ratkaisun hän yksin oli keksinyt. Väliin kuuli hän arpanoppain vierivän ja korttien kahisevan; väliin oli siinä hänen serkkunsa Cecilia, joka rukoili Herraa valistamaan kasvonsa hänen ylitsensä; väliin tuo salaperäinen tohtori, joka jäisen kylmästi tarttui hänen vastahakoiseen käteensä. Hänestä tuntui, ikäänkuin ristiriitaiset vallat taistelisivat hänen sielustaan. Siinä oli itämaisen sadun mustat ja valkoiset enkelit, jotka taistelivat ylivallasta.

Levotonna ja itseensä tyytymätönnä hän nousi vuoteeltaan. Hän tunsi itsensä väsyneeksi ja ikäänkuin rikki raadelluksi. Hän tahtoi valoa siihen pimeyteen, mikä peitti hänen sielunsa. Mutta mistä? Miten? Hän luuli kaikkien häntä tuomitsevan ja väärin käsittävän. Hänen ystävänsä ja kasvatusisänsä piti häntä haaveksivana narrina. Professorit katselivat häntä tylyin silmin, sitten kun hän oli lakannut käymästä heidän luennoillansa. Kenen luo hän kääntyisi, saadakseen sumun selkenemään? Kello oli 6 aamulla, ilma puhdas, taivas sininen. Miesmuistiin ei Turussa ollut ollut niin kuivaa toukokuuta. Paul otti hattunsa ja lähti kaupunkiin, aluksi kuljeksien ilman mitään määrättyä maalia, niinkuin niittyvillan untuvainen ajelehtaa aamutuulessa.

Muuan matala ikkuna oli auki kadun puolella. Kirjoituspöydän ääressä istui kynä kädessä kalpea, noin 20-vuotias nuorukainen, ja huoneen perällä oli pari kirjansa ääreen kumartunutta koulupoikaa. Nuorukainen katsahti ylös, huomasi Paulin ja sanoi hänelle:

— Hyvää huomenta, kuningas Midas!

— Hyvää huomenta, Faeton! — vastasi Paul, suutuksissaan tästä viittauksesta hänen kullantekotaitoonsa.

Ikkunassa oleva nuorukainen oli Turun ylioppilas Juhana Henrik Kellgren, jota siihen aikaan enemmän pelättiin kuin rakastettiin hänen sukkelien kokkapuheittensa vuoksi.

Paul jatkoi matkaansa. Hän kohtasi erään nuoren, vastaleivotun ylioppilaan, joka jo oli menossa yksityiselle luennolle. Se oli hento 16-vnotias nuorukainen, kalpea ja kivulloisen näköinen, mutta hänen piirteensä olivat älykkäät ja silmät kauniit, siniset. Hänen nimensä oli Jaakko Tengström; hänestä tuli myöhemmin Turun arkkipiispa.

— Menetkö Hasselin luo? — kysyi Tengström.

— En, vaan Gadolinin, — vastasi Paul umpimähkään, sillä häntä hävetti olla vähemmän ahkera kuin nuorempi kumppaninsa.

— Hyvästi.

— Hyvästi.

Turussa oli silloin kaksi jumaluusoppinutta, jotka samalla olivat mainioita luonnontutkijoita, nimittäin oppinut ja valistunut piispa Mennander ja yhtä oppinut mutta paljon koukkuisempi Jaakko Gadolin, siihen aikaan toinen jumaluusopin professori ja sittemmin Mennanderin toinen jälkeläinen piispanvirassa. Siihen aikaan kelpasivat teologit vaikka mihin, niinkuin meidän aikanamme kenraalit. Paulille pälkähti päähän käydä tuon oppineen miehen puheilla ja hän otti asiakseen lainata häneltä kirjan.

Hän tapasi kuuluisan professorin yömyssyyn ja paksuun yönuttuun pukeutuneena, palavan takkavalkean ääressä, paahtavan kuumassa huoneessa, kirjoittamassa tutkimusta — Turun pappeinkokoukseenko? Ei, vaan Tukholman tiedeakatemialle kuun parallaksista. Hänen vieressään oli metsänhoitoa koskeva, kohta alkavia valtiopäiviä varten laadittu mietintö ja valtioneuvos Ferseniltä vastatullut kirje, joka sisälsi erään valtiollisen juonen paljastuksen.

Gadolin oli noin 56-vuotias mies, älykäs ja pisteliäs; suurempi luonnontutkija kuin teologi, mutta suurempi poliitikko kuin luonnontutkija.

— Mitä Bertelsköldillä on asiaa? — kysyi professori, ei juuri tylysti, mutta aikaansa arvossa pitävän esimiehen äänellä.

Paul pyysi saada lainata Helvetiuksen mainion teoksen De l'esprit.

— Mitä hän sillä tekee? — kysyi professori, rypistäen kulmiansa.

— Minä haluaisin mielelläni oppia tuntemaan matemaattiset todistukset
Jumalan olemassaolosta, — vastasi Paul teeskennellyn yksinkertaisesti.

— Ei kelpaa. Lukekoon hän Wolfia. Kuka on neuvonut hänelle
Helvetiuksen?

— Olen kuullut kehuttavan häntä teräväjärkiseksi ajattelijaksi.

— Ne inducas nos in tentationem.[3] Tunteeko hän kirjaa, jota sanotaan Benzeliuksen teologiaksi?

— Tunnen.

— No, niin lukee hän sen vielä kerran. Ellei se maita, niin lukekoon Wolfia. Jumalan olemassa olo on jo aikoja sitten matemaattisesti todistettu. De axiomate non disputandum.[4]

— Mutta jos epäilee…?

— Niin lukee Benzeliuksen vielä kerran eikä nauti liharuokia, espanjan viinejä eikä muita kiihdyttäviä juomia. Epäilykset saavat alkunsa enimmäkseen vatsasta. Kuinka jaksaa hänen isänsä, se kunnon mies? Onko hän yhä vielä vilpitön hattu?

— Hän on jo aikoja sitten luopunut politiikasta hoitaakseen maanviljelystään.

— Ymmärrän. Kreivitär on synnyltään myssy. Tunsin hänen isänsä, porvariskuninkaan. Se oli jäykkä mies, tenax propositi vir. Valeas, studeas![5] Lukekoon hän Benzeliusta, se on neuvoni.

Paul meni pois, tuntien rinnassaan jotakin epätoivon tapaista. Melkein tietämättä, miten oli sinne tullut, seisoi hän professori Kaarle Mestertonin portilla. Myöskin Mesterton oli teologi, mutta hän oli ansainnut laakerinsa Wolfin filosofiassa.

Paul pyysi saada lainata hänen mainion, Saksassa julkaistun teoksensa: De essentiis rerum aeternis.[6]

Professori Mesterton, laihankalpea, Gadolinin ikäinen mies, istui paitahihasillaan avoimen ikkunan luona ja näytti ihailevan viileää aamuilmaa. Hänen huoneensa oli kylmä kuin kellari, hän itse oli, jos mahdollista, vieläkin kylmempi.

— Aikooko herra suorittaa tutkinnon? — kysyi hän.

— En vielä, — vastasi Paul. — Olen käynyt herra professorin luennoilla ja tahtoisin kerrata järjestelmän.

— Onko hänellä minun ontologiani?

— Osaan sen ulkoa.

— Niin lukekoon hän minun psykologiani ja luonnollisen teologiani.
Kaikki riippuu predikamenttien tuntemisesta!

— Nekin tunnen kannesta kanteen. Mutta minä en voi onnettomuudekseni päästä minkäänlaiseen vakaumukseen. Etsin Jumalaa ja elämää ja olen toivonut löytäväni ne herra professorin essentioista.

— Kaikki realiteetit ovat tyhjiä ymmärryskäsitteitä. Jumala on absoluuttisen aatteen abstraktio. Paitsi ajattelemista ei ole mitään. Tyytykää siihen. Milloin haluatte suorittaa tutkinnon?

— En ole vielä päässyt selvyyteen ajatuksissani, — vastasi Paul, karvas tunne rinnassaan.

— Ei haittaa syventyä asiaan. Tässä on hänelle essentiani. Sieltä hän löytää termit. Termit ovat tietämisen lattia, seinät ja katto.

— Mutta pääsenkö niillä Jumalan olemassaoloon?

— Hän pääsee niillä ajatuksen perustukseen. _Cogito, ergo sum.[7]

Paul meni tiehensä, tuntien sydämessään kylmyyttä, joka tunki läpi koko hänen olentonsa, ja tuli vihdoin pieneen, Luostarikadun varrella olevaan taloon. Täällä asui maisteri Henrik Gabriel Porthan, siihen aikaan 32-vuotias ja kirjaston amanuenssi; sen aarteet hän tunsi paremmin kuin kukaan muu, sillä hän oli vast'ikään ruvennut julkaisemaan väitöskirjoja kirjaston historiasta. Tällä hetkellä valmisteli tämä ankara, klassillisesti oppinut mies kreikkalaisten kevytmielisimmän, miellyttävimmän pilarunoilijan, Anakreonin käännöstä. Itse vakavuuskin rakasti tähän aikaan ruusuilla leikkimistä.

Paul tapasi voimakkaan nuoren miehen, joka, ollen kooltaan keskinkertainen, oli ankarasta työstä jo vähän kumarruksissa, puettuna yksinkertaiseen harmaaseen takkiin ja istuen kirjoituspöytänsä ääressä, joukko foliantteja ympärillään. Ensi silmäyksellä näytti tämä nuori oppinut pikemmin rumalta kuin kauniilta, ja hänen tavattoman paksut huulensa tekivät hänen kasvonsa jotenkin karkean näköisiksi. Mutta kuta lähempää häntä katseli, ja varsinkin kun tuo ankara vakavuus lauhtui miellyttävän hyväntahtoiseksi hymyilyksi, sitä enemmän viehätti hänessä voimakas, melkein roomalainen suuruus, joka ilmeni koko hänen olennossaan.

— Minä tulen, — sanoi Paul, — pyytämään herra maisterilta erästä kirjaa, jota taitaa olla vaikea saada ilman erityistä lupaa kirjastosta. Se on Cornelius Agrippan: De occulta philosophia.[8]

— Mitä kreivi sillä tekee? Se on harhaanviepä kirja, kabbalistista taikauskoisuutta täynnä, ja minua on kielletty antamasta sitä muille kuin maistereille ja opettajille.

— Pyydän kuitenkin saada kirjan, jos se vain käy laatuun. En halua sitä uteliaisuudesta, vaan päästäkseni totuuden jäljille. Olen turhaan etsinyt sitä teologiasta, filosofiasta ja matematiikasta.

— Etsikää sitä historiasta. Mikä on todellista, se on järjellistä.

— Se on turhaa. En voi saada vakaumusta mistään.

— Niin lukekaa sitten vanhoja klassikoita. Platosta ja Senecasta on kreivi löytävä sata kertaa enemmän todellista viisautta kuin Occulta philosophiasta.

— Maisteri ei siis suostu antamaan minulle kirjaa.

— Minä pyydän kreiviä luopumaan pyynnöstään. Agrippa on kerännyt vähintäkään arvostelematta kaikenlaista turhanpäiväistä, mikä ei sovellu meidän aikaamme. Ilman arvostelua ei mitään tiedettä ole olemassa.

— Sen tiedän. Siksipä arvostelen Jumalaa ja Raamattua, tiedettä ja elämää, mutta en pääse milloinkaan muuhun kuin kielteisiin tuloksiin.

Porthan silmäili häntä tutkistellen.

— Kreivissä on alkua johonkin tavallista enempään, — sanoi hän puristaen nuorukaisen kättä. — Mutta uskokaa minua, kreivi käy harhaan. Jumalaa ei löydetä Raamatusta eikä tieteistä, ellei hän ole ennestään meidän omatunnoissamme. Tulkaa luokseni kirjastoon, niin hankimme yhdessä itsellemme vakaumuksen Occulta philosophian hullutuksista.

9. LOISTAVA PALLO.

Rappeutunut rakennus Aningaisten tullin luona oli koko päivän ollut ikäänkuin asumatonna. Portti pysyi suljettuna, eikä edes se vanha palvelijakaan, joka toisinaan näyttäytyi niinkuin tarhapöllö jonkin rosvolinnan raunioilla, ollut näyttänyt kuolonkalpeita, kuivettuneita kasvojaan tavallisella matkallaan leipurin luo, jonne hän meni joka päivä ostamaan leipää 6 äyrillä. Mutta kohta hämärän tultua — ja se tuli myöhään, sillä oltiin toukokuussa — alkoi elämä taas tuossa pahamaineisessa talossa. Jotakin kannettiin sisään ja jotakin kannettiin ulos; valojuova näkyi taas läpi suljettujen ikkunaluukkujen ja arveluttava tulikiven katku tunkihe ulos savupiipusta. Ne harvat naapurit, jotka vielä näin myöhään olivat kotimatkallaan, kiiruhtivat nopein askelin ohitse, ja eräs utelias piika, joka oli rohjennut käydä koettelemaan, kuinka hatara ikkunanluukun halkeama mahdollisesti voi olla, vetäytyi heti hölmistyneenä takaisin naarmu nenässään, varmasti vakuutettuna siitä, että oli satuttanut itsensä johonkin outoon aseeseen, joka ei voinut olla mikään muu kuin pukinsarvi.

Mutta siellä sisällä puuhasi tohtori Martti puettuna ruskeaan hännystakkiinsa ja nahkaiseen esiliinaansa innokkaasti tehden salamyhkäisiä valmistuksia. Uunin hiilloksella seisoi nyt neljä sulatinta, joiden sisältöä hän tuon tuostakin tarkasti katseli. Eräällä hyllyllä oli neljä pientä tahkotusta böömiläisestä lasista tehtyä pulloa, kaikki huolellisesti suljettuina samanaineisilla tulpilla, vuorotellen hänen erityisen huomionsa esineenä. Tähtitieteellisiä merkkejä täyteen piirretty kalendarium oli levitetty eräälle pöydälle huoneen nurkkaan, ja näkyi olevan käsillä sitä varten, että sen avulla joka neljännestunnin kuluttua voitaisiin nähdä tähtien asema taivaalla, samalla kuin iso, tavallista erikoisemman näköinen seinäkello, jolla oli neljäkolmatta tuntia taulussaan, raskailla, yksitoikkoisilla nappauksilla ilmoitti sekunteja. Keskellä lattiaa seisoi jonkinlainen vaskinen kolmijalka, ylinnä sen päällä pienempi, samasta metallista tehty kolmijalka, ja sen päällä lapsenpään kokoinen lasipallo.

Raskas kello oli juuri yhdellätoista alakuloisesti soivalla lyönnillä ilmoittanut puoliyötä lähimmän tunnin, kun ulko-oven kello kilahti, ja huoneeseen astui Paul Bertelsköld vakavin, päättäväisin, uhmailevin askelin.