Produced by Tapio Riikonen

ERÄMAAN KULTAA

Kirj.

Zane Grey

Englannin kielestä ("Desert Gold") suomensi

Väinö Nyman

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1921.

SISÄLLYS:

Esipuhe.
I. Vanhat ystävät.
II. Mercedes Castañeda.
III. Pako erämaahan.
IV. Forlorn River.
V. Erämaan ruusu.
VI. Yaqui.
VII. Valkoisia hevosia.
VIII. Blanco Sol juoksee.
IX. Keskeytetty lepohetki.
X. Rojas.
XI. Laavan ja kaktustasankojen poikki.
XII. Helvetinkuilu.
XIII. Forlorn Riverissä tapahtuneita muutoksia.
XIV. Kadonnut poika.
XV. Erämaahan vangitut.
XVI. Vuoristolampaita.
XVII. Merkityksellinen hevosen hirnunta.
XVIII. Todellisuus unien asemesta.
XIX. Forlorn Riverin salaisuus.
XX. Erämaan kultaa.

ESIPUHE.

Kasvot kummittelivat Cameronin silmissä — erään naisen kasvot. Ne näkyivät hänelle sammuvan kenttätulen valkeassa sydämessä, ne kurkistelivat häntä varjoista, jotka liehuivat välkkyvän valon yläpuolella, ne seurasivat aavemaisesti hämärässä hänen ympärillään.

Tänä hetkenä, kun aurinko oli jo laskeutunut mailleen ja kuolon hiljaisuus vallitsi luonnossa, muistui Cameronin mieleen eräs tapahtuma, josta jo oli kulunut pitkä aika. Se oli sattunut hänelle eräässä kodissa Peoriassa; siellä oli hän loukannut erästä naishenkilöä ja menettänyt hänet, sillä hän oli rakastanut tätä liian myöhään. Cameron oli kullanetsijä, yksinäisyyttä tavoitteleva ja synkkiä kallioisia erämaita rakastava henkilö senvuoksi, että hän halusi oleskella yksinään muistellakseen entistä elämäänsä.

Ääni häiritsi Cameronin mietteitä. Hän kohautti päätään kuunnellakseen. Vieno tuuli lietsoi sammumaisillaan olevaa hiillosta, puhalsi kipinöitä ja valkoista tuhkaa sekä ohutta savua ympäröivään pimeyteen. Hänen aasinsa ei näyttänyt kumminkaan pelkäävän. Äkkiä rikkoi hiljaisuuden murmelin karjunta. Se oli omituista, villiä murinaa, ei mitään tavallista haukuntaa, vaan kovaäänistä suden ulvontaa, jossa oli kuin kaipaavaa valitusta. Kun se taukosi, valtasi Cameronin kauhea yksinäisyyden tunnelma. Ääni tuntui kaikuvan edelleen hänen mielessään. Hän ja tämä kuljeskeleva susi olivatkin veljeksiä.

Terävä-ääninen metallin kilinä kiviä vasten ja kavioiden pehmeä narina hiekassa aiheuttivat, että Cameron tarttui pyssyynsä ja läksi liikkeelle sammuvan kenttätulen äärestä. Hän oli jossakin asumattomalla rajaseudulla Sonoran ja Arizonan välillä, ja kullanetsijä, joka kesti tämän seudun kuumuuden ja hedelmättömyyden, joutui usein monenlaisiin vaaroihin.

Pari olentoa, jotka olivat ympäröivää pimeyttäkin tummemmat, lähestyi, muutti muotoaan ja päästyään nuotion valopiiriin osoittautuikin erääksi valkoiseksi mieheksi raskaasti kuormitettuine aaseineen.

"Hyvää iltaa!" huudahti tulija pysähtyessään katsoen Cameroniin. "Näin tulenne. Saanko leiriytyä tänne?"

Cameron tuli esille varjosta tervehtien vierastaan, jota hän luuli samanlaiseksi kullanetsijäksi kuin hän itsekin oli.

Hän oli pahoillaan, että hänen yksinäinen yövalvomisensa kenttätulen ääressä häiriytyi, mutta siitä huolimatta hän piti arvossa erämaan lakia.

Vieras kiitti häntä ja irroitti senjälkeen kantamuksen aasin selästä.
Sitten avasi hän matkalaukkunsa ja alkoi valmistella itselleen ateriaa.
Hänen liikkeensä olivat hitaat, mutta kumminkin hyvin täsmälliset.

Cameron katseli häntä vielä hieman vihaisesti, vaikkakin samalla myös uteliain ja kasvavin mielenkiinnoin. Nuotio alkoi palaa kirkkaasti ja sen valossa Cameron huomasi, ettei hänen vieraansa harmaasta tukasta huolimatta näyttänyt vanhalta, ja vaikka hänen hartiansa tosin olivatkin jo kumarassa, näytti hän vielä hyvin voimakkaalta.

"Oletteko löytänyt kultaa?" kysyi Cameron häneltä ensimmäiseksi kysymyksekseen.

Vieras katsahti häneen nopeasti kuin säikähtäen ihmisäänen kaikua. Hän vastasi Cameronin kysymykseen ja niin syntyi heidän välillään lyhyt keskustelu. Mutta vieras tahtoi silminnähtävästi välttää joutumasta pitempiin puheluihin. Cameron kyllä ymmärsi sen. Hän nauroi pilkallisesti ja tuijotti terävästi vieraansa ryppyisiin kasvoihin. Tässäpä oli totta totisesti toinen omituinen erämaan kävijä, jota kannusti jokin muukin voima kuin kullan himo! Cameronista tuntui, että hänen ja tämän miehen välillä oli jotakin "hienoa sukulaisuutta", jotakin epämääräistä ja selittämätöntä, joka kenties johtui tunteesta, että vieras oli samanlainen yksinäinen vaeltaja kuin hänkin, tahi aiheutuiko se jostakin syvemmästä käsittämättömästä sukulaisuudesta, jonka alku oli menneisyydessä? Cameronin rinnassa alkoivat myllertää kauan sitten unhottuneet tunteet, jotka olivat olleet jo niin kauan poissa mielestä, ettei hän tahtonut niitä muistaakaan. Mutta ne kiusasivat häntä kumminkin.

* * * * *

Kun hän heräsi, huomasi hän suureksi hämmästyksekseen, että hänen seuralaisensa oli jo lähtenyt. Jäljet hiekassa osoittivat pohjoista kohti. Sillä suunnalla ei ollut ollenkaan vettä. Cameron kohautti olkapäitään, se ei ollut hänen asiansa, hänellä oli omat tehtävänsä. Ja samassa hän unhotti omituisen vieraansa.

Cameron alkoi päivähommansa kiitollisena yksinäisyydestä, jota ei nyt mikään häirinnyt, sillä ympäröivässä kuilujen kyntämässä ja kaktuksia kasvavassa seudussa ei näkynyt mitään elämää. Hän kulki lounaaseen päin milloinkaan poikkeamatta kauaksi kuivasta virranuomasta, ja välinpitämättömästi erikoisetta innostuksetta hän haeskeli kullan merkkejä.

Työ oli hyvin vaivalloista, mutta lepohetket, joita hän soi itselleen silloin tällöin, eivät johtuneet väsymyksestä. Hän pysähtyi katselemaan, kuuntelemaan ja tunnustelemaan. Tämän laajan hiljaisen maailman merkitys hänelle oli aina ollut jonkunlainen salaperäisyys, jonka hän vain tunsi sen kaikessa mahtavassa voimassaan, mutta ei milloinkaan ymmärtänyt.

Kun hän sinä päivänä ennen hämärää kaivoi kosteaa valkeareunaista liejua, saadakseen vettä, hän äkkiä kuuli kovaa jalkojen kolinaa kiviä vasten. Solasta lähestyi häntä mies aaseineen. Cameron tunsi hänet.

"Hyvää päivää, ystävä!" huudahti mies pysähtyessään. "Tiemme yhtyivät jälleen, mikä mielestäni olikin hyvä."

"Päivää, päivää", vastasi Cameron hitaasti. "Oletteko löytänyt joitakin kullanmerkkejä tänään?"

"Ei, en kerrassaan mitään."

He leiriytyivät yhdessä, söivät vähäisen kasvisateriansa, polttivat piipullisen tupakkaa ja kääriytyivät peitteihinsä nukkumaan vaihtamatta montakaan sanaa keskenään. Aamulla vallitsi heidän kesken yhtäläinen vaiteliaisuus, yhtäläinen toistensa vieroilu kuin ennenkin. Mutta sälytettyään tavaransa aasin selkään Cameronin seuralainen loi katseensa Cameroniin ja lausui:

"Mehän voisimme ruveta yhteishommiin, jos vain se teille sopii."

"En ota milloinkaan osakasta hommiini", vastasi Cameron kylmäkiskoisesti.

"Olette yksin, kuten minäkin", lausui toinen lempeästi. "Tämähän on äärettömän laaja seutu, ja jos me löydämme kultaa, on sitä kylliksi meille molemmille."

"En ole tullut tänne erämaahan yksistään kullan tähden", vastasi
Cameron nopeasti kylmin äänensävyin.

Hänen seuralaisensa syvälle painuneet, mutta siitä huolimatta kirkkaat silmät välähtivät äkkiä. Se pani Cameronin tunnustamaan, ettei hän monien vaellusvuosiensa kestäessä ollut tavannut ketään, joka hänen rinnallaan olisi voinut kestää erämaan paahtavaa kuumuutta, sokaisevia hiekkamyrskyjä ja erämaan kaameata hiljaisuutta ja kolkkoutta. Cameron viittasi kädellään laajaa erämaan avaruutta kohti lausuen samalla: "Minähän voin kulkea Sonoran erämaan läpi tahi samota vaikka Pinacateen tahi pohjoiseen Coloradoon asti. Olette liian vanha mies seuraamaan minua."

"En tunne maata, mutta minusta on toinen seutu yhtä hyvä kuin toinenkin", vastasi hänen seuralaisensa. Hän näytti hetkiseksi unhottavan itsensä luodessaan kaukokantoisen katseen hiekkaista ja kivistä erämaata kohti. Sitten hän pienellä, kevyellä lyönnillä ajoi aasinsa Cameronin taakse. "Niin, olen tosin vanha. Yksinäinen olen myöskin. Sellaiseksi jouduin vasta äskettäin. Mutta, hyvä ystävä, vielä sentään kykenen kulkemaan, ja muutamia päiviä kestävä toveruuteni ei tule loukkaamaan teitä."

"Samoin on minunkin laitani", lausui Cameron.

He alkoivat yhdessä hiljalleen kulkea erämaata kohti. Auringon laskeuduttua he pystyttivät leirin matalan pensaston suojaan. Cameron oli iloinen, että hänen toverinsa noudatti intiaanin tapaa olla mahdollisimman vaitelias. Seuraavana päivänä olivat kullanetsijät saapuneet jo kauas synkkään erämaahan. Nyt alkoi heidän vaiteliaisuutensa vähitellen murtua; ensin mursi sen vanhempi mies ja sitten aivan huomaamattaan myöskin Cameron. Heikosti palavan leiritulen ääressä tämä harmaakasvoinen, ajatuksiinsa vaipunut vanha kullanetsijä otti mustan piippunsa suustaan voidakseen sanoa jotakin. Cameron taas kuunteli vain ukon puhetta, joskus sentään lausuen hänkin vastaukseksi jonkun sanan. Ja niin vähitellen, kun Cameronista alkoi erämaan vaikutus tuntua vähemmän synkältä, alkoi hän kiinnittää enemmän huomiota toveriinsa ja huomasi, että tämä vanhus erosi suuresti kaikista muista, jotka hän aikaisemmin oli kohdannut erämaassa. Tämä mies ei milloinkaan valitellut kuumuutta eikä näyttänyt kärsivän lentohiekasta, huonomakuisesta vedestä eikä niukasta ravinnosta. Päivisin hän harvoin oli jouten. Öisin hän istui unisen näköisenä leiritulen ääressä tahi käyskenteli edestakaisin puolihämärässä. Hän nukkui sangen vähän ja kävi levolle paljon myöhemmin kuin Cameron. Hän oli väsymätön, kärsivällinen ja mietiskelevä.

Cameronin yhä lisääntyvä mielenkiinto toveriinsa pani hänet lopultakin tunnustamaan, että hän jo monet vuodet oli tahtonut välttää seuraa. Näinä vuosina oli ainoastaan kolme miestä samonnut erämaahan hänen kanssaan ja kaikki nämä kolme olivat jättäneet luunsa valkenemaan erämaan hiekkaan. Cameron ei ollut välittänyt ottaa selville heidän salaisuuksiaan. Mutta kuta enemmän hän tutustui tähän nykyiseen toveriinsa, sitä enemmän hän alkoi epäillä, että hän oli menettänyt jotakin noissa toisissa. Tämä nykyinen vaitelias toveri muistutti jotenkin heistä.

Eräänä iltapäivänä myöhään, taivallettuaan yli valkoisen ja mutkikkaan hiekka- ja sora-aavikon, he tulivat kuivalle vesikuopalle. Cameron kaivoi syvän kuopan hiekkaan, mutta hänen työnsä ei tuottanut mitään tulosta. Hän oli juuri lähtemäisillään väsynein askelin viimeiselle vesipaikalle, kun hänen toverinsa pyysi häntä odottamaan. Cameron huomasi hänen haeskelevan jotakin laukustaan ja ottavan esille esineen, joka muistutti pientä, haaraista persikkapuun oksaa. Hän tarttui haaroihin pitäen oksaa edessään siten, että tyvipää viittasi suoraan eteenpäin. Senjälkeen hän läksi kulkemaan pitkin joen uomaa. Cameron hämmästyi ensin, ihmetteli sitten, sääli ja seurasi lopulta paljaasta uteliaisuudesta vanhusta. Hän huomasi, että hänen toverinsa jännitti voimakkaasti ranteitaan, kuin taistellen jotakin huomattavan suurta voimaa vastaan. Persikkapuun oksan toinen pää alkoi vapista ja kääntyä. Cameron ojensi kätensä koskien siihen ja hämmästyi tuntiessaan, että jokin ääretön väräjävä voima veti oksan päätä maata kohti. Hän tunsi sen ruumiissaan kuin magneettisen sysäyksen, oksa kääntyi kääntymistään viitaten lopulta maata kohti.

"Kaivakaa tästä!" lausui ukko.

"Mitä!" huudahti Cameron. Hän luuli miehen menettäneen järkensä.

Hän jäi kumminkin katselemaan, kun hänen toverinsa kaivoi kuoppaa hiekkaan. Kolme jalkaa hän kaivoi, sitten neljännen ja viidennenkin, jolloin hiekka alkoi muuttua tummemmaksi ja kosteaksi. Kun kuoppa oli kuusi jalkaa syvä, alkoi vesi jo pursuta esille.

"Tuokaa minulle pikku astia laukustani", virkkoi ukko.

Cameron täytti ukon pyynnön ja näki tämän asettavan astian syvälle kaivamaansa kuoppaan niin, että se esti seinien vyörymisen, mutta salli kumminkin veden tihkua lävitse. Cameronin odottaessa täyttyi astia. Kaikista merkillisistä tapauksista, joita hän oli nähnyt erämaassa olonsa aikana, oli tämä hänen mielestään ihmeellisin. Uteliaana hän otti maasta persikkapuun oksan ja piti sitä käsissään samoin kuin hän oli nähnyt toverinsakin tekevän. Mutta ihme ja kumma, esine ei liikahtanutkaan hänen käsissään.

"Huomaan, ettei teille ole suotu tuota voimaa", huomautti hänen toverinsa. "Harvat ihmiset sen sitäpaitsi omistavatkin."

"Omistavat minkä?" kysyi Cameron.

"Voiman löytää vettä tällä tavalla kuin minäkin. Illinoisin valtiossa oli eräs vanha saksalainen ukko, joka tällä tavalla määräsi kaivon paikan. Hän neuvoi minua huomattuaan minun omistavan saman voiman. En voi sitä selittää. Mutta teidän ei tarvitse näyttää niin ällistyneeltä. Siinä ei ole mitään yliluonnollista."

"Te siis tarkoitatte sen olevan aivan päivänselvää, että muutamilla ihmisillä on magnetismia tahi joku voima tahi keino, jonka avulla he voivat löytää vettä, kuten tekin nyt."

"Aivan niin. Se ei ole mitään harvinaista Illinoisissa, Ohiossa eikä Pennsylvaniassa. Tuo vanha saksalainen, josta puhuin, ansaitsi rahaa kulkien paikasta paikkaan persikan oksa mukanaan."

"Mikä Jumalan lahja erämaassa vaeltajalle!"

Cameronin toveri hymyili — toisen kerran näiden päivien kuluessa.

He saapuivat nyt seutuun, joka oli rikas mineraaleista, joten heidän kulkunsa muuttui hitaammaksi. Tavallisesti he kulkivat siten, että toinen kulki jonkun kuivuneen jokiuoman toista puolta ja toinen toista, antaen aasiensa kulkea hitaasti eteenpäin ja nykkiä kuivuneen ruohon vaalenneita korsia, salviaruohoja ja kaktuksia, sillä aikaa kuin he etsivät kuiluista ja pengermäin alta kullan merkkejä. Kun he löysivät jonkun kiven, jossa hiukankaan näkyi kullan merkkejä, irroittivat he siitä palasen, jota he käsittelivät kemiallisesti. Etsiminen oli kerrassaan jännittävää. Työ keskeytyi kumminkin joskus pitkiksi heille lepoa suoviksi hetkiksi, jolloin he loivat katseensa kauas autioon erämaahan tahi silmäilivät sakean sumun lävitse heijastavia vuorenhuippuja. Joku vastustamaton vetovoima, joka ei johtunut ainoastaan kullan etsimisen halusta, houkutteli heidät joskus vuorien huipuille ja rinteille. Siellä he sitten, kaivettuaan ja kuokittuaan ensin tarpeekseen, levähtelivät katsellen laajaa näköalaa, ja illalla, kun aurinko menetti kuumuutensa alkaen laskeutua ja piilottaa punaista kehäänsä kaukaisten huippujen taakse, pysähtyivät he johonkin varjoiseen kuiluun tahi hauskaan kuivuneeseen virran uomaan ja rupesivat etsimään vettä. Löydettyään sitä irroittivat he kuormat aasien selästä, juottivat eläimet ja laskivat ne laitumelle. Sitten valmistivat he leiritulen kuivaneista pensaista. Kun kummallinen hämärä muuttui vähitellen synkäksi yöksi, istuivat he nojautuen kiviä vasten ja katselivat sammuvaa hiillosta. Sitten hetken kuluttua vaipuivat he nukkumaan hiekalle kirkkaiden tähtien valaistessa heidän tummia kasvojaan.

Jokaisen seuraavan päivän ja yön kuluttua huomasi Cameron yhä enemmän kiintyvänsä omituiseen toveriinsa. Hän huomasi, että muutamien tuntien helteisen työn jälkeen hän oli huomaamattaan tullut lähemmäksi toveriaan. Hänen täytyi tunnustaa, että muutamien viikkojen oleskelu erämaassa oli muuttanut hänet melkein toiseksi mieheksi. Niin hyvin sivistyneiden keskuudessa kuin myöskin yksinkertaisissa kaivosleireissä oli hänen mielensä aina ollut levoton ja synkkä. Mutta päästyään nyt tämän aution maan aaltoilevalle pinnalla hän saattoi katkeruudetta katsella rauhattomaan sieluunsa. Vaikuttaako erämaa jalostavasti ihmiseen? Cameron uskoi, että asumattomissa seuduissa elävät hurjat miehet taistellessaan kylmää, kuumuutta, janoa, nälkää ja kaikenlaisia muita puutteita vastaan ja saadessaan usein katsella luonnonvoimien hurjinta raivoa, tavallisesti rappeutuvat, muuttuvat eläimellisen julmiksi, menettävät kaiken sydämellisyytensä ja sielukkuutensa ja raaistuvat joka suhteessa. Hän uskoi kumminkin senkin, että ihmiset kuljeskellessaan erämaassa tahi eksyttyään sinne saattoivat usein luopua entisistä raakamaisista elämäntavoistaan ja muuttua jaloiksi, ihmeellisiksi, vieläpä yliluonnollisiksikin ihmisiksi. Siksipä hän ei nyt kummeksinutkaan tunnetta, joka lämmitti hänen vertaan eikä ennakkoarvoitusta, että ehkä hän ja tuo mies, heidän ollessaan nyt kahden täällä erämaassa, jonne elämän salaperäiset ja säälimättömät vaikuttimet olivat heidät karkoittaneet, tulisivatkin katselemaan toisiaan Jumalan silmillä.

Hänen toverinsa oli sellainen, joka viimeiseksi ajattelee itseään. Cameronia nöyryytti, ettei hän, kaikista ponnistuksistaan huolimatta voinut estää toveriaan työskentelemästä enemmän kuin kunkin työpäivän osalle tuli. Vaikka tämä mies olikin lempeä, jalosydäminen, levollinen ja hyvin hiljainen, näytti hän kumminkin kaikesta mukautuvaisuudestaan huolimatta olevan kuin teräksestä. Cameron ei voinut missään suhteessa kilpailla hänen kanssaan. Ja se oli vielä merkillisempää, että hän näytti haluavan etsiä kultaa Cameronille eikä itselleen. Cameronin kädet vapisivat aina, kun hän käänsi kiveä, jonka hän arveli sisältävän kultaa, mutta hänen toverinsa oli aina yhtä levollinen.

Eräänä iltana olivat he leiriytyneet erään kuilun äärimmäiseen päähän. Päivä oli ollut hirveän kuuma ja vielä kauan aikaa auringonlaskun jälkeen säteili kivistä kuumuutta. Yksinäinen erämaan lintu viserteli surunvoittoisesti synkkien jyrkänteiden välissä ja joku murmeli vihelsi surullisesti etäisyydessä. Tähdet kimaltelivat valkoisina, kunnes suuri kuu nousi verkalleen taivaalle vaalentaen kokonaan niiden kirkkauden. Ja sinä iltana vahti Cameron toveriaan osoittaen ennen näkymätöntä mielenkiintoa tätä kohtaan.

"Toveri, mikä on karkoittanut teidät tänne erämaahan?"

"Näytänkö minä sitten niin karkoitetulta mieheltä?"

"Ei, mutta minusta tuntuu. Haetteko unhotusta?"

"Haen."

"Ah!" huudahti Cameron lempeästi. Hänestä tuntui kuin hän olisi tiennyt tämän aina. Hän ei lausunut sen enempää. Hän huomasi ukon nousevan ja alkavan yöllisen kävelynsä edestakaisin. Hitain ja kuulumattomin askelin, edestakaisin, väsymättä ja lakkaamatta hän vain jatkoi tätä kävelyään. Hän ei luonut katsettaan tähtiin eikä seurannut kuun kiertoa taivaalla, vaan katsoi koko ajan maahan. Hän näytti elävän ikäänkuin toisessa maailmassa, jonka tuo yksinäinen erämaa teki todelliseksi. Hän näytti synkältä, surulliselta ja rähnistyneeltä olennolta, joka jollakin tavoin pani Cameronin ajattelemaan ihmisten onnettomuutta.

Cameron oli tuskallisesti tietoinen omassa rinnassaan riehuvasta kivusta, sydämensä poltosta ja intohimojen viskelemän sielunsa taisteluista ja kidutuksista. Hän oli tullut erämaahan muistelemaan erästä naista. Hän oli näkevinään tytön sellaisena kuin tyttö ensikerran ilmestyi hänen elämäänsä, kultakiharaisena, sinisilmäisenä, vaaleaihoisena, punahuulisena, solakkana, hentona ja suloisena. Hän ei ollut milloinkaan unhottanut häntä, ja vanhat sairaaksi tekevät muistot jäytivät hänen sydäntään. Hän nousi ja kapusi erään harjanteen huipulle, missä hän käyskenteli edestakaisin katsellen yliluonnollisiin ja salaperäisiin varjoihin, jotka olivat yhtä mustat kuin hänen intohimonsakin, ja edelleen taivaalla kiertävään kuuhun ja kimalteleviin valojuoviin, jotka katosivat kylmän, sinisen taivaanrannan taakse. Kuu loisti taivaalta kirkkaasti ja kylmästi, ja valkeat tähdet näkyivät selvästi. Taivaankansi näytti rajattomalta ja jumalalliselta. Erämaa ympäröi hänet, hopeajuovainen ja mustaverhoinen erämaa, oikea kivi- ja hiekkakaaos, hiljainen, jylhä ja vanha ja aina odottava. Se puhui Cameronille, ollen kuin alaston ruumis, mutta omaten kumminkin sielun. Tässä äärettömässä hiljaisuudessa näyttivät tähdetkin katselevan häntä säälimättömästi ja pahoitellen. Ne olivat paistaneet tähän erämaahan, jossa kerran ehkä oli ollut elämää, mutta joka nyt oli kuollut ja joka ehkä taasen alkaa elää vain jälleen kuollakseen. Hänestä tuntui kauhealta olla siinä yksinään ja todeta, että hän oli vain iäisyyttä kohti pyrkivä ihminen. Mutta tämä se juuri antoikin hänelle voimaa kestämään. Jollakin tavoin oli hän osa tuosta kaikesta, joku atomi tuossa äärettömyydessä, jollakin tavoin tarpeellinen väline johonkin käsittämättömään tarkoitukseen, jotakin häviämätöntä tässä perikadon, kuoleman ja hävityksen eristetyssä maailmassa, jotakin katoavaista, muuttuvaista ja lisäytyvää taivaan kiinteän kannen alla. Tässä erämaan äärettömässä hiljaisuudessa oli henkiä, ja Cameronista tuntui, että hänen läheisyydessään liehui jotakin, jota hän kuvitteli rauhan harhakuvaksi.

Hän palasi leiriin ja etsi toverinsa käsiinsä.

"Luulen, että meitä on täällä pari samanlaista", virkkoi hän. "Nainen karkoitti minut tänne erämaahan. Mutta minä tulin tänne muistelemaan häntä. Erämaa on ainoa paikka, missä voin sen tehdä."

"Oliko hän teidän vaimonne?" kysyi vanhempi mies.

"Ei."

Seurasi pitkä vaitiolo. Kylmä tuuli puhalteli joen uomasta seuloen hiekkaa kuivien salviapensasten läpi ja haihduttaen viimeisenkin kuumuuden tähteen. Kenttätuli paloi punertavaksi tuhkakasaksi.

"Minulla oli tytär", lausui Cameronin toveri. "Hän menetti äitinsä syntyessään. Ja minä — minä en tiennyt, miten tyttöjä kasvatetaan. Hän oli kaunis ja iloinen. Tuo vanha juttu toistui jälleen."

Hänen lausumansa sanat vaikuttivat omituisen merkitsevästi Cameroniin. Ne kiusasivat häntä. Hänen muistonsa olivat virkistyneet. Jos hän joskus menneisyydessä oli ajatellut jotakin, joka liittyi hänen hylkäämäänsä tyttöön, oli hän unhottanut sen jo aikoja sitten. Mutta sellaisen loukkauksen seuraukset ulottuvat kauaksi. Ne iskivät juurensa aina tytön kotikynnykselle saakka. Niin, täällä yksinäisessä erämaassa hän joutui merkillisellä tavalla tekemisiin oivallisen miehen kanssa, isän, joka oli tuhlannut elämänsä senvuoksi, ettei hän voinut unhottaa, ja siksi, ettei hänellä ollut enää mitään jäljellä, jonka vuoksi hänen olisi kannattanut elää. Cameron käsitti nyt paremmin, miksi erämaa oli viehättänyt hänen toveriaan.

"Hyvä, kertokaa minulle lisää", lausui Cameron kiihkeästi.

"Se on tuo vanha juttu. Tyttäreni oli kaunis ja teeskentelemätön. Nuoret miehet kilvoittelivat hänen suosiostaan. Luulen, ettei hänkään karttanut heitä. Itse olin poissa kotoa päivät päästään, työskennellen toisessa kaupungissa. Tyttäreni oli rakastunut erääseen hurjaluontoiseen mieheen. En tiennyt siitä mitään, ennenkuin liian myöhään. Hän oli päättänyt mennä naimisiin tyttäreni kanssa. Mutta hän ei tullutkaan takaisin. Kun tuo häpeä sitten tuli kaikkien tietoon, tyttäreni läksi pois kotoa kauas länteen. Jonkun ajan kuluttua kuulin kerrottavan hänestä. Hän teki työtä — elättääkseen pikku lapsensa. Kului taas pitkä aika, jolloin en saanut häneltä mitään tietoja. Silloin läksin myös länteen. Tyttäreni rakastaja oli myöskin matkustanut länteen, sillä siihen aikaan matkustivat melkein kaikki ihmiset sinne. Seurasin tuon petturin jälkiä aikoen tappaa hänet. Mutta sitten eksyin jäljiltä enkä saanut selville tyttärenikään asuinpaikkaa. Hän oli muutellut paikasta paikkaan salatakseen entisyyttään. Siitä lähtien olen oleskellut erämaassa etsien kultaa."

"Niin se on tuo vanha, vanha juttu, joskin mielestäni tavallista surullisempi", virkkoi Cameron pingotetusti ja luonnottomin äänin. "Toveri, mistä Illinoisin kaupungista olette kotoisin?"

"Peoriasta."

"Ja teidän nimenne?" jatkoi Cameron käheästi.

"Warren — Jonas Warren."

Tuo nimi olisi yhtä hyvin voinut olla Cameroniin ammuttu luoti. Hän seisoi jäykkänä ja liikkumattomana, kuten ihminen joskus, kun luoti on lävistänyt hänen sydämensä. Hetkisen, kun ajatukset risteilivät hänen mielessään kuin häikäisevät salamat, horjui ja vapisi hän peläten äärettömästi. Hän soperteli jotain itsekseen ja poistui varjoon. Mutta hänen ei tarvinnut pelätä ilmitulemista. Hänen mielenliikutuksensa olisi varmasti paljastanut hänet, ellei Warren olisi istunut mietiskellen leiritulen ääressä välittämättä toveristaan ja muistellen menneitä aikoja.

Cameron poistui nopeasti hämärään veren jyskyttäessä kovasti hänen korvissaan ja huulten alituisesti mumistessa:

"Laupias Jumala, Nell oli hänen tyttärensä!"

* * * * *

Kuten tavallisesti käy ajatusten ja tunteiden kasvaessa monenkertaisiksi, niin tunsi Cameronkin nyt olevansa aivan poissa suunniltaan. Sillä olihan todellakin aivan uskomatonta, että miljoonien ihmisten joukosta maailmassa kaksi henkilöä, jotka eivät milloinkaan ennen olleet tavanneet toisiaan, oli paennut erämaahan saman naisen tähden. Se toi hänen menneisyytensä niin lähelle. Se osoitti Cameronille, kuinka välittömästi tuo menneisyydessä sattunut tapahtuma hallitsi hänen henkistä elämäänsä. Seikka, mikä teki hänen elämänsä vielä merkitykselliseksi, oli samoileminen autioissa hiljaisissa seuduissa, missä ei yksikään silmä voinut häntä nähdä eikä päästä selville hänen salaisuudestaan. Joku selittämätön kohtalon oikku oli vienyt hänet yhteen juuri sen tytön isän kanssa, jota hän oli loukannut. Se oli kerrassaan käsittämätöntä, se oli kauheaa. Olihan se todella ennenkuulumaton tapaus, että sekä tytön isä että rakastaja olivat tulleet kärsimättömiksi saman asian vuoksi.

Cameronin tuska muuttui toivottomuudeksi, kun hän ajatteli Warrenin ja hänen itsensä välillä olevaa suhdetta. Jokin hänen rinnassaan kehoitti häntä ilmaisemaan itsensä! Warren saattoi tosin tappaa hänet, mutta kuoleman pelko ei kiduttanut Cameronia. Hän oli siksi usein elämässään katsellut kuolemaa silmiin, ettei hän pelännyt. Mutta hän pelkäsi, että paljastamalla asian hän vain lisää tuon paljon kärsineen vanhuksen tuskia. Kerta kaikkiaan vannoi Cameron, ettei hän lisää Warrenin huolia eikä salli hänen tahrata käsiään vereen. Hän tahtoi kertoa totuuden Nellin surullisesta kohtalosta, tunnustaa omat vikansa sekä hyvittää asiaa niin paljon kuin suinkin.

Senjälkeen Cameronin ajatukset siirtyivät isästä tyttäreen. Hän — tuo tyttö — oli jossakin tuolla himmeän taivaanrannan takana. Kaikkina kuluneina yksinäisinä hetkinä kenttätulen ääressä oli häntä usein ahdistellut Nellin herttainen kuva. Mutta hänen katuva ja julma mielikuvituksensa oli valehdellut hänelle. Nell oli ponnistautunut pois uhkaavasta syvyydestä. Hän oli rakentanut uudelleen murtuneen elämänsä. Ja nyt hän taisteli lapsensa nimen ja onnen puolesta. Pieni Nell-raukka! Cameron tunsi ruumistaan värisyttävän, mikä oli uusien ja outojen tunteiden aiheuttaman mielenliikutuksen fyysillinen seuraus.

Kun hän katseli veripunaista, synkkenevää erämaata, lakkasi taistelu hänen sielussaan äkkiä. Muutos oli käsittämätön, ja hän oli siinä näkevinään pilvien ja alueiden suunnattoman laajuuden ja pimeyden ja varjojen salaperäisyyden, sekä kuin unhottumattomana harhakuvana rajattoman avaruuden edessään. Hän tunsi erämaan ylevyyden, sen vaatimattomuuden ja totuuden. Hän oli lopultakin oppinut ymmärtämään sitä. Hänen kohtauksensa ja vaelluksensa Warrenin kanssa ei tuntunut hänestä enää ollenkaan merkilliseltä. Kumpikin oli kulkenut kohtalon määräämää polkua, ja samoin kuin heidän kohtalonsa viivat olivat menneinä vuosina selvittämättömästi sotkeutuneet toisiinsa, samoin olivat nytkin heidän askeleensa yhtyneet vieden heitä yhteistä päämäärää kohti. Vuosikausia olivat he vain olleet miehiä, jotka olivat vaeltaneet yksinään sisäisen äänen pakottaessa etsimään, ja erämaa oli vienyt heidät yhteen. Vuosikausia he olivat vaeltaneet yksinään hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä, missä aurinko paahtoi polttavan kuumasti päivät päästään ja tähdet loistivat kirkkaina joka yö, totellen sokeasti sisäistä kuisketta. Mutta nyt Cameron tunsi, ettei hän enää ollut sokea, ja tämän ilmestyksen välähdyksessä tunsi hän saavansa tämän selvänäköisyyden keventääkseen Warrenin taakkaa.

Hän palasi leiriin miettien jotakin keinoa. Kuten aina tähän aikaan illasta, kun auringonlaskun rusotus vielä näkyi lännestä, käveli Warren edestakaisin hämärässä. Cameron makasi koko yön valveillaan ajatellen.

Aamulla varhain, kun Warren toi aasit takaisin leiriin ja aloitti tavanmukaiset lähtövalmistukset, lopetti Cameron vaitiolon.

"Toveri" sanoi hän, "eilinen kertomuksenne pani minut ajattelemaan. Haluan kertoa teille jotakin itsestäni. On jo tarpeeksi katkeraa surra jotakin, jota on rakastanut, kuten te nyt surette, mutta kärsiä unettomana ikuisia tunnontuskia rakastamansa olennon perikadon vuoksi, kuten minä olen kärsinyt, on helvetillistä kidutusta. Kuulkaahan. Nuoruuteni päivinä — siitä tuntuu olevan jo pitkä aika, vaikka siitä ei vielä niin monta vuotta olekaan — olin hurjapäinen. Loukkasin suloisinta ja rakastettavinta tyttöä, minkä milloinkaan olen tuntenut. Poistuin paikkakunnalta aavistamatta ollenkaan saattaneeni hänet häpeään. Siihen aikaan alkoi minussa tapahtua suuria muutoksia — tulin kuin toiseksi ihmiseksi — ja huomasin todellakin rakastavani häntä. Sitten sain kirjeen, jonka minun olisi pitänyt saada jo kuukausia aikaisemmin. Se kertoi hänen huolistaan, kehoittaen minua nopeasti kiiruhtamaan hänen avukseen. Puoleksi mielettömänä häpeästä ja pelosta hankin heti naimisiinmenoluvan ja matkustin nopeasti takaisin hänen kotikaupunkiinsa. Mutta hän oli jo poistunut paikkakunnalta — lähtenyt jo monta viikkoa sitten ja hänen häpeänsä tunnettiin. Ystävät varoittivat minua käskien minun karttaa hänen isäänsä. Matkustin tytön jälkeen ja löysin hänet. Menin hänen kanssaan naimisiin. Mutta liian myöhään! Hän ei tahtonut elää kanssani, vaan poistui luotani. Seurasin häntä länteen, mutta en voinut löytää häntä."

Warren nojautui vähän eteenpäin ja katseli Cameronia silmiin kuin hakeakseen niistä katumusta merkiksi, ettei hänen tuntemansa ylenkatse ollut täysin oikeutettu.

Cameron kohtasi katseen säikähtämättä alkaen jälleen puhua:

"Kuten luonnollisesti tiedätte, luopuvat monet ihmiset joskus entisistä nimistään. Ette kai siis hämmästy, vaikka ilmoitankin teille, ettei minun oikea nimeni olekaan Cameron, kuten kerran teille sanoin?"

Warren nousi seisoalleen. Näytti siltä kuin hänen kiinteään mielenkiintoonsa ja outoon mielialaansa olisi liittynyt joku aukko, joku kasvava epäluulo.

Cameron tunsi sydämensä sykkivän ja jyskyttävän kovasti, ja koko hänen ruumiinsa tuntui kangistuvan kuin kylmästä. Hän sai ponnistella hirveästi saadakseen huulensa tottelemaan.

"Warren, olen tuo etsimänne mies. Nimeni on Burton. Olen Nellin rakastaja!"

Vanhus nousi, tuli Cameronia kohti ja hyökkäsi hänen kimppuunsa tarttuen hänen kurkkuunsa peloittavasti tukahduttavin ottein. Ankara puristus ja hirmuinen tuska panivat Cameronin huomaamaan vaaran ennenkuin se oli liian myöhäistä. Toivoton taistelu suojeli häntä kaatumasta maahan tallattavaksi ja muserrettavaksi. Warren näytti hänen silmissään raivostuneelta jättiläiseltä. Ennenkuin vanhus alkoi väsyä, taisteltiin siinä hoiperrellen, horjuen ja kiristellen. Lopultakin Cameron piestynä, verissään ja miltei puolipyörryksissä sai sanoneeksi jonkun sanan:

"Warren — hellittäkää! Antakaa minulle — yksi minuutti! Minähän näin
Nellin, tiedätte kai sen?… Pelastin lapsen!"

Cameron tunsi säpsähdyksen, joka värisytti Warrenia. Hän toisti nuo sanat yhtämittaa. Jonkun vastustamattoman voiman vaikutuksesta Warren vihdoin päästi irti Cameronin ja horjuen taaksepäin seisahtui vihdoin ylöspäin ojennetuin vapisevin käsivarsin. Hänen kasvonsa näyttivät hirveän synkiltä.

"Warren! Odottakaa ja kuunnelkaa!" läähätti Cameron. "Minullahan on avioliittotodistus, minulla on se ollut aina mukanani näinä vuosina. Olen säilyttänyt sitä voidakseni kuvitella menetelleeni oikein."

Vanhus huudahti vain katkonaisesti.

Cameron poistui kiviröykkiöiden taakse. Kuinka kauan hän viipyi poissa ja mitä hän teki, siitä ei hänellä ollut aavistustakaan. Kun hän palasi takasin, istui Warren leiritulen ääressä ollen jo tyyntyneen näköinen. Hän puhui ja hänen äänessään oli syvempi kaiku, mutta muuten hän oli kuten ennenkin. Sitten he kuormittivat aasinsa ja läksivät yhdessä pohjoista kohti.

Cameron tunsi sisimmässään jonkunlaista salaista mielentyydytystä. Hän oli keventänyt toverinsa taakkaa. Ja ihmeekseen hän huomasi, että hän samalla oli keventänyt myös omaansa. Tästä hetkestä alkaen ei hänestä tuntunut niin tuskalliselle muistella Nelliä. Kulkiessaan toverinsa kanssa yksinäisten ja hiljaisten seutujen läpi ja maatessaan vierekkäin hänen kanssaan tähtien tuikkeessa paljaan taivaan alla alkoi Cameron tuntea näkymättömien olentojen, jotka hänestä olivat todellisia, rauhasta kuiskaavia henkiä, ahdistavan läsnäolon. Kylmän tuulen voivotuksessa, seulottavan hiekan silkinhienossa kahinassa, kaatuvien puiden kaukaisessa kumeassa pärinässä ja kiitävän tähden kauniissa lennossa kuuli hän näiden rauhan henkien kuiskailevan miten ihmisten kärsimät tuskat vihdoinkin muuttuvat siedettäviksi. Myöskin keskipäivällä auringon paistaessa täydeltä terältään tuntuivat nämä henget hänestä todellisilta. Vieläpä keskiyön kuolettavassa hiljaisuudessakin kuuli hän niiden kuiskailevan erämaan tuulessa kuin äitiyden luonnolliset äänet, Jumalan kuiskaukset rauhasta erämaan yksinäisyydessä.

* * * * *

Koitti sitten aamu, jolloin aurinko paistoi kuumasti ja punaisena läpi usvaisen, autereisen ilman.

"Hiekkamyrsky on pian niskassamme", sanoi Cameron.

He olivat tuskin ehtineet kulkea penikulmaakaan, kun erämaan laajuinen, keltainen lentohiekkavalli kietoi heidät pyörteihinsä. Etsittyään suojaa erään kallion juurelta rupesivat he odottamaan toivoen, että myrsky oli vain hetkellinen tuulenpuuska, jollaisia usein sattuu avoimilla paikoilla. Valitus muuttui ulvonnaksi ja auringon himmeä puna vaaleni vähitellen haihtuen tuohon keltaiseen verhoon, samalla kun ilma paksuni ja päivä pimeni. Warren irroitti kuormat aasien selästä. Cameron otaksui, että hiekkamyrskyt olivat nyt alkaneet muutamia viikkoja aikaisemmin kuin tavallisesti.

Miehet peittivät päänsä ja odottivat kärsivällisesti. Kului useita tunteja, ja myrsky vain yltyi yltymistään. Cameron ja Warren kastelivat kaulaliinansa kenttäpullojensa vedellä, sitoivat ne sitten kasvoilleen ja peittivät jälleen päänsä. Lentohiekan murtumaton ontto aalto vyöryi vain edelleen. Hiekkaa tuprusi niin, että sitä seuloutui vapisevan kallion allekin makuuhuopien painoksi niin paljon, että he olivat hautautua sen alle. Tavantakaa täytyi heidän pudistella hiekka pois estääkseen sitä painamasta heitä aivan maahan asti. Tavaratkin oli aina vähän väliä kaivettava esiin hiekasta. Heidän suojapaikkansa lattia kohosi asteittain yhä korkeammalle. He koettivat syödä, mutta hampaissa narskahteli niin kuin he olisivat purreet vain hiekkaa. Lopulta eivät he tienneet ajastakaan mitään. He eivät uskaltaneet käydä nukkumaankaan, sillä se olisi merkinnyt heille samaa kuin tulla elävänä haudatuiksi. He saattoivat vain ryömiä kallioseinään kiinni, pudistella pois hiekan vaatteistaan, sokeasti kaivaa aina esiin tavaransa ja joka hetki läähättää, rykiä ja köhiä pelastuakseen tukehtumasta.

Lopulta rajumyrsky asettui. Unen puute oli tehnyt kullanetsijäin pään kipeäksi ja tylsistyttänyt heidän ajatuskykynsä. Heidän aasinsa olivat menneet tiehensä tahi olivat ne mahdollisesti hautautuneet hiekkaan. Niin kauas kuin silmä kantoi oli erämaa ihmeellisesti muuttunut; se oli kuin hiekkamaininkien myllertämä meri. Kaukana pohjoisessa häämötti vuorenhuippu, joka oli heidän ainoa varma tienviittansa. Sinnepäin he suuntasivatkin askeleensa ottaen mukaansa lapion ja osan tavaroistaan.

Puolenpäivän aikaan katosi vuorenhuippu heidän näkyvistään erämaan kirkkaaseen hohteeseen. Kullanetsijät jatkoivat matkaansa edelleen käyttäen aurinkoa oppaanaan. Jokaisesta kosteikosta he koettivat etsiä vettä. Persikkapuun oksa käsissään onnistui Warren aina määräämään vesipaikan. He kaivoivat, mutta vesi oli aina liian syvällä. Vihdoin he uupuneina ja vihoissaan vaipuivat uneen nukkuen koko yön ja osan seuraavasta päivästäkin. Sitten he onnistuivat löytämään vettäkin. He sammuttivat janonsa, täyttivät kenttäpullonsa ja keittivät ruokaa.

Polttavan kuuma päivä löysi heidät äärettömän laajalta tasangolta, missä ei ollut mitään suojaa helteistä aurinkoa vastaan. Miehet koettivat käytellä vettään niin säästäväisesti kuin suinkin, vaikka tosin oli aivan välttämätöntä juoda vähäisen joka tunti. Myöhään illalla saapuivat he erääseen solaan, jonka he otaksuivat sen solan alapääksi, josta he viimeksi olivat löytäneet vettä. Tuntikausia he kulkivat sen toista päätä kohti löytäen vasta myöhään yöllä hakemaansa ainetta. Kovasti uupuneina he paneutuivat nukkumaan, eivätkä he vielä seuraavana päivänäkään olleet halukkaat poistumaan hyvältä vesipaikalta. Kylmä yö pakotti heidät kumminkin jatkamaan matkaansa täysine kenttäpulloineen ja uudistetuin voimin.

Aamulla selvisi Cameronille, että he olivat kulkeneet useita penikulmia takaisin erämaahan, joka näytti nyt hänestä aivan erilaiselta kuin ennen. Punainen aurinko, lisääntyvä kuumuus ja erittäinkin monenlaiset suurikokoiset kaktukset osoittivat selvästi Cameronille, että he olivat laskeutuneet jonnekin alemmalle seudulle. Vuorenhuippuja näkyi joka puolelta, muutamat lähempää, muutamat kauempaa, ja erään sinisen kallionkielekkeen, joka kaukana pohjoisessa katkaisi taivaan kirkkaan rannan, luuli Cameron ennenkin nähneensä. Kulku sitä kohti oli vaivalloista, ei niin paljon jyrkkyyden vaan peninkulmien pituisten yksitoikkoisten kohoutumisien vuoksi. Cameron tiesi, että oli ainoastaan yksi keino säästää vettä ja jatkaa matkaa pysähtymättä. Warren alkoi jo uupua. Usein täytyi hänen pysähtyä lepäämään. Polttavan kuuma päivä kului, samoin yökin säälimättömän kylmästi ja kirkkaasti loistavine valkoisine tähtineen.

Punniten kenttäpulloa kädessään koetti Cameron saada selville, paljonko siinä oli vettä. Kuumuus haihdutti sitä melkein yhtä paljon kuin hän joi. Muutaman lepohetken kestäessä, kun hän kostutti kuivaa suutaan ja kurkkuaan, sai hän tilaisuuden kaataa hieman vettä omasta kenttäpullostaan Warrenin pulloon.

Alussa oli Cameron hillinnyt rauhatonta vilkkauttaan voidakseen sovittaa askeleensa vanhemman toverinsa kulun mukaan. Mutta nyt hänestä tuntui, että hän oli menettänyt jotakin vaistomaisesta ja kiihkeästä innostaan päästä pois erämaasta. Veden ajatteleminen valloitti täydelleen hänen mielensä. Hän alkoi kuvitella mielessään, ettei hänen viimeinen vähäinen vesivarastonsa juuri ollenkaan vähentynytkään. Hän tiesi, etteivät hänen kuvittelunsa vedestä olleet aivan oikeat. Siitä huolimatta hän huomasi sen johtuvan enemmän tosiseikoista kuin mielikuvituksesta ja alkoi tarkemmin harkita tätä seikkaa.

Kun seuraava päivä valkeni, oli hän vaipuvinaan jonkunlaiseen horrostilaan, mutta pitikin tarkasti silmällä Warrenia, joka näytti jo elävän muissa maailmoissa, mutta kumminkin, säilyttävän luontaisen viekkautensa. Hän otti varovasti Cameronin kenttäpullon ja kaatoi siihen vettä omasta pullostaan.

Tämä harmitti Cameronia. Tuo vanha katkeruus, ettei hän kyennyt vastustamaan Warrenia, sai hänet jälleen valtoihinsa. Cameron mietti ja totesi ajatuksessaan olleensa typerä, kun hän ei aikaisemmin ollut oivaltanut tätä tosiseikkaa. Sitten kuin hänen toverinsa oli vaipunut sikeään uneen, punnitsi hän molempia kenttäpulloja kädessään. Jos Warrenin pullossa oli vettä, oli sitä siinä hyvin vähän. Molemmat olivat kärsineet kauheaa erämaan aiheuttamaa janoa, vaikka he olivat koettaneetkin salata sen toisiltaan. Kumpikin oli antanut vettä toverilleen tehden siten aivan hyödyttömän uhrauksen.

Sen sijaan että vesi olisi sammuttanut heidän molempien tahi ainakin toisen janon, oli se haihtunut. Kun Cameron huomasi tämän, otti hän vielä kulauksen, viimeisen, ja kaasi lopun Warrenin pulloon. Oman kenttäpullonsa heitit hän menemään.

Kohta senjälkeen Warren huomasi, ettei Cameronilla enää ollutkaan kenttäpulloa.

"Missä teidän pullonne on?" kysyi hän.

"Kuumuus oli vähällä haihduttaa veteni kuiviin, joten join ajoissa viimeiset tipat suuhuni."

"Voi, poikani, sentään!" virkkoi Warren.

Päivä avasi heille punaisen ja viheriän, kallioisen ja kaktuksia kasvavan helvetin. Aurinko paahtoi kuin liekki heidän kasvojaan. Warren tuli auringon huikaisevasta valosta niin sokeaksi, että Cameronin täytyi taluttaa häntä. Vihdoin kaatui Warren uupuneena muutaman pengermän varjoon.

Cameron lepäsi ja odotti toivottomasti katsellen kuumin ja väsynein silmin alas harjanteelta, missä hän istui. Pengermä oli rosoisen, suunnattoman porrastien yksinäinen askelma. Alhaalta näkyi synkkä, hedelmätön ja autio laakso. Tumma leveä juova, joka oli kumminkin vaaleampi harmaata ympäristöään, kiemurteli sen pohjassa. Joskus maailmassa siellä virrannut joki oli jättänyt merkin uomastaan tämän hylätyn laakson mutkaiseen pohjaan.

Liikahdus, joka kuului siltä suunnalta, missä Warren oli, kiinnitti Cameronin huomiota. Nähtävästi oli vanha kullanetsijä saanut jälleen näkönsä ja jonkun verran voimistunut, koska hän oli noussut ja alkanut kulkea pitkin jokiuomaa persikkapuun oksa kädessään. Hän ei ollut heittänyt tuota kallista puunkappaletta menemään. Cameronin mielestä oli veden etsintä tällä seudulla aivan toivotonta, sillä hän huomasi, että tämä jokiuoma oli kerran ollut kanjonina, jonka erämaan tuulet olivat täyttäneet hiekalla. Warren pysähtyi kumminkin erääseen syvään kuoppaan ja lyöden kenttäpullonsa kahtia ryhtyi hän käyttämään sen toista puolta kuin lapioa. Hän kaivoi syvän, laajan kuopan, niin laajan, että Cameron luuli jo varmasti hänen menettäneen järkensä. Cameron pyysi ystävällisesti häntä lopettamaan turhat puuhansa, koettaen lopulta pakottaakin häntä, mutta kaikki hänen vaatimuksensa olivat hyödyttömät. Warren työskenteli hitain, keskeytymättömin ja tarkoitukseen sopivin liikkein. Hän puuhasi tällä tavoin tuntikausia. Kun Cameron huomasi hiekan syvemmällä tummenevan ja kostuvan, alkoi hän lopultakin uskoa, että, niin kummalliselta kuin asia näyttikin, saattoi sieltä sittenkin löytyä vettä. Hän hyppäsi myöskin kuoppaan ja alkoi kaivaa maata kenttäpullon toisella puoliskolla. Molemmat miehet puuhasivat nyt laajentaen ja syventäen kuoppaa yhä enemmän. Hiekka muuttui kosteaksi ja sitten vetiseksi. Syvän kuopan pohjalla oli hiekka karkeajyväistä, muuttuen lopulta soraksi. Vihdoin vesi pulpahti esiin, ja sitä tuli runsaammin kuin Cameron muisti milloinkaan ennen nähneensä erämaassa. Pian täyttäisi se koko kuopan ja virtaisi reunojen yli. Cameron ei voinut muuta kuin ihmetellä tätä seikkaa. Kuivan vuodenajan loppu oli lähellä. Ehkä tämän laaksonpohjan alla virtasi joku maanalainen virta tullen tässä kohden lähelle maan pintaa. Cameron oli ennenkin kuullut sellaisista erämaan ihmeistä.

Veden löytäminen virkisti Cameronin sammumaisillaan olevia toiveita.
Mutta vain hetkeksi. Warren oli uupunut kokonaan.

"Olen mennyttä miestä. Älä vitkastele", kuiskasi hän, "Poikani, mene — mene!"

Sitten hän kaatui. Cameron veti hänet hiekkakuopasta taluttaen hänet erääseen pengermän alla olevaan varjoisaan paikkaan lepäämään. Istuessaan väsähtäneen Warrenin vieressä Cameron huomasi jokiuoman seinämissä maalattuja kuvia. Usein ennenkin oli hän löytänyt erämaasta samanlaisia maalauksia, joita olivat tehneet seudun esihistorian aikaiset ihmiset. Sitten hän totuttuun tapaansa otti vaistomaisesti erään kiven maasta ja alkoi sitä tarkastella. Sen paino kiinnitti hänen huomionsa siihen tarkemmin. Kiven väri oli omituisen musta. Hän raaputteli kiven päällimäistä mustaa kerrosta löytääkseen siitä kullan merkkejä. Hänen ympärillään oli runsaasti mustia piikiviä ja mustan rapautuneen kallion palasia, joissa näkyi kullan merkkejä.

"Warren! Katsokaa! Koettakaa! Kultaa!"

Mutta Warren ei ollut sellaisesta ennenkään välittänyt ja nyt hän sitäpaitsi oli melkein sokea.

"Mene — mene!" kuiskasi hän vain.

Cameron katseli tuon aution laakson harmaata pohjaa, ja joku hänen rinnassaan oleva salainen kannustin, joka ei ollut järjen eikä mielenliikutuksen aiheuttama, joku kuvaamaton outo tunne pakotti hänet lupaamaan.

Senjälkeen pystytti hän kivistä merkin kullanlöytöpaikalle. Sen tehtyään hän meni tiedottoman Warrenin luo. Hetket kuluivat muuttuen tunneiksi. Cameronilla oli vielä sen verran voimia jäljellä, että hän voi koettaa päästä pois erämaasta. Mutta tuo sama selittämätön tunne, joka oli kiristänyt häneltä tuon oudon tahdottoman lupauksen Warrenille, viivytti häntä vieläkin kaatuneen toverinsa luona. Hän huomasi kirkkaan auringon muuttuvan kullanväriseksi, sitten punaiseksi ja laskeutuvan vuorien taakse länteen. Seutu alkoi kietoutua hämärään. Sitä kesti jonkun aikaa, kunnes se muuttui pimeäksi. Taivaankansi kimalteli kohta täynnä kirkkaita tähtiä. Niin oli heillä taas edessään hiljainen, kirkas erämaan yö.

Cameron jatkoi yhä valvomistaan. Kun pitkät tunnit kuluivat, hiipi hänen olentoonsa lohduttava tunne, ettei hänen tarvitse ikuisesti karttaa unta. Kapea valo leimahti pimeän, rosoisen taivaanrannan takaa ja surullinen, onneton kuu nousi taivaalle muuttaen valkoisen yön varjojen yöksi. Täydellinen kuolonhiljaisuus otti erämaan haltuunsa mykistyttäen sen. Senjälkeen kuiskasi tuo selittämätön "joku" hänelle, että hän oli yksinään. Hänen ei olisi tarvinnut tuijottaa pimeään, vaan katsoa ainoastaan sivulleen.

Toisetkin kasvot kummittelivat Cameronin silmissä — erään naisen kasvot. Ne liehuivat valkean kuunvalon varjoissa kadoten joskus pimeään, ne pehmenivät muuttuen suloisiksi nuoren tytön kasvoiksi, joissa oli samanlaiset tummat, ahdistavat silmät kuin äidilläkin. Cameron rukoili tuota sydämessään piileskelevää nimetöntä, tuota henkeä, joka oli yhtä käsittämätön ja salaperäinen kuin elämä. Hän rukoili tuota nimetöntä oliota ulkopuolella, josta hänen ympärillään olevat kalliot ja hiekka, piikkiset kaktukset ja karkea laava ja tuo ääretön erämaa tähtimantteleineen olivat vain atoomeja. Hän rukoili siunausta tuolle naiselle ja onnea tämän pikku lapselle. Sekä äiti että tämän pieni lapsi olivat nyt lähellä hänen sydäntään. Aika- ja etäisyysrajat olivat poistuneet. Hänellä oli uskoa, horjumatonta uskoa — hän katsoi tulevaisuuteen. Menneisyyden kohtalon langat, jotka niin erottamattomasti olivat punoutuneet hänen erehdykseensä, purkautuivat hänelle kaikessa surullisuudessaan täällä yksinäisessä erämaassa.

Cameron otti sitten taskustaan pienen läkkipeltilaatikon ja avattuaan sen otti hän sieltä kokoontaitetun avioliittotodistuksen. Hänellä oli kynäkin mukanaan ja hän kirjoitti jotakin paperille käyttäen musteen asemesta verta. Kuu tarjosi hänelle kylliksi valoa, ja taitettuaan jälleen paperin kokoon pani hän sen läkkipeltilaatikkoon, jonka hän sitten kätki erään suuren kiven alle. Siellä se säilyi hyvin pölyltä, kosteudelta ja kuumuudelta pitkät ajat. Kuinka kauan olivat nuokin maalatut kuvat tuossa kuivassa kallion seinämässä pysyneet kirkkaina ja selvinä? Täällä erämaassa ei ollut teitä, ja aina tapahtui täällä selittämättömiä muutoksia. Cameron näki tämän luonnon muuttuvaisen luonteen — hiekka tulee edelleenkin jatkamaan lentoaan, uurtamistaan ja hautaamistaan, joet tulevat syventämään uomiaan ja tulvimaan, kalliot tulevat rapautumaan kuumuuden ja sateen vaikutuksesta, lumivyöryt tulevat hävittämään ja kaktuksen siemenet tulevat lentämään tuulen mukana tarttuakseen johonkin koloon ja tunkeakseen maahan janoisin juurin. Vuodet kuluisivat. Cameron oli näkevinään ne ja samoin kohtalon johtavan erästä lasta tähän autioon seutuun, josta se ehkä löytäisi rakkautta ja onnea ja isänsä haudan.

Cameron peitti toverinsa tummat, hiljaiset kasvot alenevan kuun heijastavalta valolta.

Tämä toimenpide erotti hänen ajatuksensa oleellisista asioista. Ne haihtuivat hänen mielestään lopullisesti. Epämääräisesti, uneksivasti hän näytti tutkistelevan sieluaan. Yö valkeni harmaaksi päiväksi muuttuen jälleen yöksi, joka oli yliluonnollisen synkkä. Silloin tuolta erämaan kauheasta tyhjyydestä ja kuolonhiljaisesta yksinäisyydestä hiipivät hänen eteensä rauhan henget. Majesteetillisesti ne asettuivat hänen ympärilleen järjestyen ja tutkistellen juhlallisessa asemassa ja liikkuen vaivuttaakseen hänet heidän tyyneen rauhaansa.

I.

VANHAT YSTÄVÄT.

Richard Gale huomasi, että hänen oleskelunsa lännessä oli muodostunut sellaiseksi kuin hänen harmistunut isänsä oli ennustanutkin: laiskoittelemiseksi siellä ja uneksimiseksi täällä todellisetta tarkoituksetta ja päämäärättä.

Samanlainen harkinta kuin edellinenkin, ainoastaan vakavalaatuisempi ja ehkäpä jossakin määrin toivottomampi, oli tuonut Galen nyi rajalle. Jo jonkun aikaa oli sanomalehdissä kerrottu Meksikon vallankumouksesta, sissisodasta, Yhdysvaltain ratsuväen vartiotoimesta kansainvälisellä rajalla, amerikkalaisten lehmäpaimenten hurjista taisteluista vallankumouksellisten kanssa ja mieltäpöyristyttäviä kuvauksia villeistä ratsastajista ja rosvoista. Harkittuaan näitä huhuja uskalsi Gale epäillä niiden totuutta. Mutta koska hän Montanassa, Wyomingissa ja Coloradossa olisi varmaankin saanut kauan odottaa sopivaa tilaisuutta ja seikkailuja, oli hän matkustanut lounaaseen Arizonan rajalle, jossa hän toivoi näkevänsä jännittävämpää elämää. Hän ei paljonkaan välittänyt, mitä tapahtui. Kuukausimäärät kestänyt hyödytön kulkeminen sellaisin toivein, että hän lopultakin saisi toimen, joka hänelle sopisi, oli taivuttanut Richardin myöntämään, että isä oli sittenkin ollut oikeassa.

Eräänä iltana lokakuun alkupuolella Richard saapui Casitaan. Hämmästyksekseen huomasi hän, että kaupunki oli ilmeisesti merkityksellinen paikka. Rautatien asemalla oli suuri joukko tyrkkiviä, lörpötteleviä sombreropäisiä meksikolaisia. Hän luuli melkein olevansa aivan vieraassa maassa. Jonkun ajan kuluttua hän huomasi muutamia miehiä, jotka kuuluivat samaan kansallisuuteen kuin hänkin. Hän palkkasi niistä yhden viemään hänen matkatavaroitaan hotelliin. He kulkivat leveää, hyvin valaistua katua, jonka varrella oli komeita taloja ja niissä paljon valaistuja ikkunoita. Useimmat vastaantulijat olivat meksikolaisia. Hänen oppaansa selitti hänelle, että pienempi puoli Casitasta kuului Arizonaan ja suurempi Meksikoon. Samoin osa sen monituhantisesta asukasluvusta asui eteläpuolella katua, joka oli rajana. Lisäksi hän kertoi, että kapinalliset olivat sinä päivänä tulleet kaupunkiin ja panneet melkein kaikki asiat sekaisin.

Richard Galen rahavarat olivat niin vähissä, että hänen oli pakko sivuuttaa paremmat hotellit ja pyytää opastaan ohjaamaan hänet johonkin halpaan matkustajakotiin. Kun sellainen oli löydetty, taivuttivat silmäys lämpiössä vetelehtiviin tyhjäntoimittajiin ja mukavuuden halu Galen vaihtamaan matkustuspuvun yksinkertaiseen kävelypukuun ja kenkiin.

"Olen miltei perikadon partaalla", puheli hän ajatuksiinsa vaipuneena itsekseen. "Isäni sanoi, etten voi ansaita ollenkaan rahaa. Hän ennusti oikein — ainakin tähän asti. Lisäksi hän sanoi, että palaan kotiin pettynein toivein. Mutta siinä hän erehtyi. Aavistan nimittäin, että tässä kaupungissa tapahtuu minulle vielä jotakin."

Hän meni laajaan, valkoiseksi pestyyn, korkeaan eteiseen ja sieltä äärettömän suureen huoneeseen, joka, ellei siinä olisi ollut pallopelipöytiä, tarjoilutiskiä ja penkkejä, olisi näyttänyt pikemmin pihamaalta kuin huoneelta. Lattia oli ladottu pyöreistä kivistä, seinät olivat savesta ja ikkunat aukenivat kuten ovet. Sininen savupilvi täytti huoneen. Gale kuuli pallojen kalinan ja lasien helinän väkeä täynnä olevasta tarjoiluhuoneesta. Siellä oli paljassäärisiä, sandaalijalkaisia meksikolaisia valkoisissa viitoissa ja toisia punaisissa ja mustissa kaavuissa. Olipa joukossa ahtaita sinisiä univormujakin olkapäillä olevine kultaripsuineen tahi tupsuineen. Näillä miehillä oli vöissään raskaat luuperäiset pistoolit, ja kaikesta päättäen olivat ne joko meksikolaisia poliiseja tahi sotilaita. Väkijoukossa oli myös mustapartaisia, karkeapiirteisiä amerikkalaisia, joista toiset pelasivat uhkapeliä pienten pöytien ääressä, toisten nauttiessa väkijuomia. Pallopöytien ympärillä kuhisi äänekäs nuorisojoukko, josta muutamat olivat niin päihdyksissä, että töintuskin pysyivät jaloillaan. Khakipukuisia ratsumiehiä riensi ulos ja sisälle.

Huoneen toisessa päässä, joka oli melkein kuin erillään yleisestä osasta, oli pienen pöydän ääressä kuusi henkilöä, joista neljä istui ja kaksi seisoi. Gale katsoi näihin viimeksimainittuihin jo toisen kerran. Niiden teräväpiirteiset pronssinväriset kasvot ja terävät silmät, pitkät, notkeat ja solakat ruumiit sekä välinpitämätön ja huoleton esiintyminen, joka näytti olevan heille luonteenomaista, olisivat jo leimanneet heidät lehmäpaimeniksi noitta solkiniekka sombreroittakin, värillisittä kaulaliinoittakin ja pitkävartisitta, korkeakantaisitta saappaittakin, joissa oli suuret hopeakoristeiset kannukset. Gale ei voinut olla myöskään huomaamatta, että noilla paimenilla oli pistoolit, mikä seikka oli melkein kuin isku hänen mielikuvituksilleen nykyaikaisesta lännestä. Tämä pakotti osaltaan häntä hieman uskomaan huhuja, että rajalla todella tapeltiin. Häntä värisytti.

Hän tyydytti nälkänsä viereisessä huoneessa ja kun hän palasi sieltä kapakan puolelle, törmäsi hän erääseen sotilaspukuiseen mieheen. Kumpainenkin pyysi heti anteeksi kömpelyyttään. Gale oli jo aikeissa jatkaa matkaansa, kun toinen hämmästyneenä pysähtyi paikoilleen ja kumartuen eteenpäin huudahti:

"Dick Gale?"

"Aivan niin", vastasi Gale myöskin hämmästyneenä. "Mutta kuka te sitten olette?"

Hän ei voinut nähdä vieraan kasvoja, koska niitä varjosti leveälierinen hattu, joka oli painettu syvälle päähän.

"Jupiter vieköön, Dickhän se sittenkin on! Tämähän on kerrassaan suurenmoista! Etkö tunne minua?"

"Olen muistaakseni jossakin kuullut äänenne", vastasi Gale. "Mahdollisesti tunnen teidät sitten, kun vedätte tuon suuren hattunne pois silmiltänne."

Vastaukseksi mies, totellen äkillistä mielijohdettaan, vei Galen kiireesti ravintolan puolelle, missä hän siirsi hattunsa takaraivolleen, paljastaen kauniit, päivettyneet kasvonsa.

"George Thorne! No vie sinun —!"

"Hiljaa, hiljaa, ei sinun tarvitse huutaa!" keskeytti toinen tarttuen Galen ojennettuun käteen. Se oli hyvin merkityksellinen, kova ja kiinteä kädenpuristus. "Minun täytyy esiintyä täällä tuntemattomana. Siihen on minulla omat syyni. Selitän asiat sinulle hetken kuluttua. Totta totisesti, olipa hauska tavata sinua! Viisi vuotta sitten näin sinut viimeksi pelaamassa jalkapalloa eräällä urheilukentällä Wisconsinissa, ja silloin olit sinä koko pelijoukkueesi tähti."

"Älä muistele enää sitä", lausui Dick nauraen. "George, vannon, että iloitsen enemmän sinun näkemisestäsi kuin sinä minun. Siitä onkin aikaa. Menit muistaakseni silloin sotaväkeen, etkö mennytkin?"

"Menin. Olen täällä nyt yhdeksännen ratsuväkirykmentin kanssa. Mutta viis minusta. Mitä asioita sinulla on täällä? Haluan vain kuulla suunnitelmasi. Dick, et suinkaan aikone lähteä kullanetsintään tahi karjanpaimeneksi tuonne Jumalan hylkäämään erämaahan?"

"Suoraan sanoen, George, en totta totisesti tiedä itsekään enemmän kuin sinäkään, miksi olen tänne tullut."

"Tuohonpa en voi vastata juuri mitään!" huudahti Thorne istuutuen tuolilleen hämmästyneenä ja uteliain ilmein. "Ovatko asiat hullusti! Sinä olet saanut niin paljon rahaa isältäsi, ettei sinulla ole halua mihinkään todelliseen työhön. Dick, sinun laitasi ei voi olla huonosti?"

Galen mieli heltyi. Miten suloista olikaan tavata ystävä, jolle voi puhua asioistaan! Hän ei ollut milloinkaan pitänytkään yksinäisyydestään.

"George, tunnustan, etten itsekään tiedä, mikä voima minut tänne veti. En suorastaan riitaantunut isäni kanssa, mutta — kirottua — isä loukkasi minua, suorastaan häpäisi minut ja niin painalsin minä länteen. Näin se kävi. Lopetettuani lukuni koetin olla hänelle mieliksi tekemällä milloin mitäkin, aina sen mukaan, mitä hän esitti tehtäväkseni. Totta puhuen ei minusta ollut lukumieheksi. Panin kaikki asiat sekaisin. Isäni alkoi hermostua minuun. Joka päivä hän jaaritteli minulle yhtä ja toista, kunnes kärsivällisyyteni loppui. Sekin vähäinen kyky, jonka omistin, haihtui, saadessani muistutuksia, ja siinä sitä sitten oltiin. Isälläni ja minulla oli melko ikävä puolituntinen yhdessä. Kun lopetin, sanoin hänelle suoraan lähteväni länteen elättämään itseäni, eikä se olisi tuntunut niin katkeralta, ellei hän olisi nauranut minulle. Hän sanoi minua rikkaan miehen pojaksi, laiskaksi, mukavuutta rakastavaksi, selkärangattomaksi keikariksi. Hän ei sanonut uskovansa minulla olevan niin paljon luonteen lujuutta, että voisin taistella puutteita vastaan, eikä niin paljon rohkeutta, että uskaltaisin naida jonkun sisarieni kauniin ystävättären. Hän sanoi, etten voisi ansaita yhtä ainoata dollaria, vaan kuolisin nälkään lännessä tahi päästäkseni kotiin kirjoittaisin häneltä rahaa. Hän sanoi olevansa varma, etten kykene taistelemaan, oikein vakavasti kamppailemaan minkään asian puolesta auringon alla. Ah, hän ei säästellyt ollenkaan sanoja."

Dick nojasi päänsä käsiinsä häveten hieman silmiensä surullista himmeyttä. Hän ei ollut aikonut ilmaista niin paljon. Mutta mikä ääretön helpotus sentään, kun sai kerrankin keventää raskasta mieltään!

"Etteikö sinusta olisi taistelijaksi!" huudahti Thorne vihaisesti. "Mikä ukkoon on mennyt? Sanottiinhan sinua jo yliopistossa 'Vankaksi Galeksi'. Dick, olit parhaita miehiä, joita Stagg milloinkaan on opettanut. Kuulin hänen sanovan, että olet voimakkain sadanseitsemänkymmenenviiden naulan mies, mitä hän milloinkaan on harjoittanut, mies, jota ei pidätä mikään."

"Isästäni on jalkapalloilu paljasta roskaa", virkkoi Dick, "eikä hän sellaista taistelua tarkoittanutkaan. Poistuessani kotoa ei minulla ollut aavistustakaan, että minussa oli joitakin puutteellisuuksia. Mutta nyt, George, luulen sen tietäväni. Olin rikkaan miehen poika — tuhlaavainen, vaativainen ja aivan tietämätön rahan arvosta. En ole vielä huomannut itsessäni minkään sarastavan kykeneväisyyden merkkejä. Näytän olevan aivan kykenemätön tekemään mitään käsilläni. Ja siinähän se juuri vika onkin. Mutta pitemmälle en enää pääse, ja olen päättänyt ruveta joko karjapaimeneksi tahi kaivostyöläiseksi tahi tehdä jotakin oikein mainittavaa — liittyä vaikkapa kapinallisiin."

"Ahaa! Tuota viimeksilausumaasi hyökkäystä minä jo odotinkin", selitti Thorne pudistaen päätään. "Sinun on kumminkin luovuttava siitä ajatuksesta. Tiedät kai, vanha veikko, että Meksikossa on juuri parhaillaan jotakin tekeillä? Yhdysvallat eivät todellakaan näytä käsittävän asian tärkeyttä. Pitkin Yhdysvaltain ja Meksikon välistä rajaa on suuria joukkoja villejä kapinallisia, huonosti palkattuja sotilaita, ryöväreitä, sissijoukkojen päälliköitä, rosvoja, lainsuojattomia, pahantekijöitä, tuhansittain nälkäänäkeviä peooneja, säikähtyneitä tyttöjä ja naisia. Meksiko on tulivuoriensa kaltainen, valmis syöksemään tulta ja laavaa. Siksipä älä tee sellaista kauhistuttavaa tyhmyyttä, että liityt kapinallisiin. Meksikon alemmat kansankerrokset tahi juuri nuo taistelevat sekä kapinalliset että liittoutuneet vihaavat amerikkalaisia. Toisen puolen ajasta ovat nuo hullut toisella puolella ja toisen puolen taasen toisella. Jollet tahdo kuolla nälkään tahi tulla väijyksissä ammutuksi tahi kuolla janoon, voi kumminkin joku kapinallinen pistää sinua selkään veitsellä saadakseen vyösolkesi ja saappaasi. Tuolla idässä päin, Agua Prietan ja Juarezin suunnalla taistelevien kapinallisten joukossa on paljon amerikkalaisia. Orozco työskentelee Chihuahuassa ja luullakseni on hänellä jonkunlainen aavistus sodankäynnistä. Mutta tämä on Sonora, vuorinen erämaa, orjain ja yaquien kotimaa. Sen joka kolkassa on järjestymättömiä kapinallisia joukkoja. Sellaiset amerikkalaiset kaivostyöläiset ja karjanomistajat, jotka voivat lähteä tiehensä, ovat paenneet rajan yli Yhdysvaltoihin luovuttuaan omaisuudestaan. Sellaiset taasen, jotka eivät voineet tahi eivät halunneet lähteä mukaan, saavat taistella henkensä puolesta."

"Sepä on ikävää", lausui Gale. "Tuo kaikki on minulle aivan uutta. Miksei hallitus ole sekautunut asiaan ja ryhtynyt joihinkin toimenpiteihin?"

"Siksi, että se pelkää kansainvälisiä selkkauksia. Se ei tahdo loukata maderistejä eikä tulla kateellisten ulkovaltojen ankaran arvostelun alaiseksi. Tilanne on hyvin vakavaluontoinen, Dick. Hallitus Washingtonissa tietää kyllä sen vakavuuden, siitä saat olla aivan varma. Mutta ylimalkaan on Yhdysvalloissa vain hämärä aavistus asiain todellisesta tilasta, ja armeija — no niin, sinun pitäisi tulla San Antonioon kuuntelemaan miesten puheita. Me vartioitsemme täällä valtakuntain välistä rajaa. Teemme sen kumminkin vain näön vuoksi. Voisin kertoa sinulle lukemattomia tapauksia, jolloin ratsuväkemme olisi voinut ajaa takaa rosvoja rajan toiselle puolelle. Mutta emme ole halunneet ryhtyä sellaiseen. Upseerit ovat viratonta joukkoa näihin aikoihin. Ymmärrät kai, mikä siitä seuraisi, jos ratsuväkemme menisi rajan yli? Se aiheuttaisi yksinkertaisesti tavattoman hämmingin. Everstimme on arin mies koko joukossa siihen hommaan ja samanlaisia olemme me muutkin. Yhtä hyvin voi ihminen istua ruutikellarin katolla kuin oleskella täällä. Emme voi estää rosvoja emmekä kapinallisia kulkemasta rajan yli. Emmekä saa tapellakaan. Vartiopalvelukseni loppuu pian. Senjälkeen pääsen vapaaksi kolmeksi kuukaudeksi. Ja saat olla varma, että olen silloin iloinen monesta muustakin syystä kuin näistä sinulle kertomistani."

Jutellessaan kaikkea tätä oli Thorne silminnähtävästi hyvin kiihtynyt. Hänen kasvonsa kalpenivat päivettymisestä huolimatta ja hänen silmänsä hehkuivat tummina. Silloin tällöin tapaamisen ja keskustelun suoma ilo tyynnytti hänen muusta aiheutuvan mielenkuohunsa, mutta ei pitkäksi ajaksi. Hän oli istuutunut muutaman pöydän ääreen lähelle erästä ovimaista kadulle johtavaa ikkunaa katsoen aina jonkun ajan kuluttua terävästi ulos. Sitten hän katsoi myös vähän väliä kelloaan.

Thornen puhuessa kiintyi Galen huomio vähitellen eräihin yksityisseikkoihin.

"George, minusta tuntuu, että olet hieman kiihtynyt", virkkoi Dick äkkiä, "Sinähän muistaakseni olit ennen kylmäverinen mies, jota ei mikään järkyttänyt. Onko sotilaanaolo sinut muuttanut?"

Thorne nauroi omituisen kimakasti ja rauhattomasti ilmaisten siten olevansa kiihtynyt. Hän nousi äkkiä ylös ja antoi viinurille rahaa, jotta tämä toisi hänelle juomia. Senjälkeen hän katsahti tarjoiluhuoneeseen ja sitten kadulle. Talon tältä puolelta johti porttikäytävä pieneen puistoon, jossa kasvoi puita, pensaita ja köynnöksiä. Thorne aukaisi ensin toisen ikkunan ja sitten myöskin toisen. Hänen liikkeensä olivat nopeat. Palattuaan sitten pöydän ääreen laski hän molemmat kätensä sille ja nojautuen hiukan eteenpäin katseli tarkkaavaisesti Galea suoraan silmiin.

"Olen luvatta poistunut leiristä", virkkoi hän.

"Eikö se ole suuri rikos?" kysyi Dick.

"Suuriko? Minulle, jos poissaoloni vain huomataan, merkitsee se perikatoa. Kaupungissa on paljon kapinallisia. Milloin tahansa voi syntyä levottomuuksia. Minun pitäisi olla valmis tehtävääni, olla suoraan sanoen siellä saapuvilla. Jos poistumiseni huomataan, joudun päävahtiin. Se merkitsee lykkäystä — suunnitelmieni raukeamista — perikatoa."

Hänen ystävänsä kiihkeys vaiensi Galen. Thorne nojautui lähemmäksi tummin, tutkivin ja kirkkain silmin.

"Olimme kerran hyviä ystäviä, emmekö olleetkin?"

"Varmasti!" vastasi Dick.

"Mitä sanot siihen, Dick Gale, jos minä suoraan tunnustan, että sinua juuri tällä elämäni tuskallisella hetkellä tahdoin mieluummin tavata kuin ketään muuta."

Vetoava katse ja syvästi värisevä intohimoinen ääni pakottivat Dickin nousemaan seisoalleen väristen ja innostuneena ja kummallisesti kärsimättömin tuntein.

"Thorne, olen iloinen, että satun olemaan tuo mies", sanoi Dick.

Heidän kätensä yhtyivät hetkeksi ja sitten he taas istuutuivat kumartuen hyvin lähelle toisiaan.

"Kuulehan", alkoi Thorne nopeasti kuiskailla, "muutamia päiviä, noin viikko sitten — tuntuu siltä kuin siitä olisi jo vuosi — sain tilaisuuden auttaa muutamia henkilöitä, jotka pakenivat Meksikosta Yhdysvaltain puolelle. Ne olivat kaikki naisia ja eräs heistä oli puettu kuin nunna. Aivan sattumalta näin hänen kasvonsa. Oi, kuinka ihana tyttö hän oli! Huomasin, että hän tahtoi pysytellä erillään toisista. Epäilin häntä valepukuiseksi, ja ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa puhuttelin häntä tarjoten hänelle apuani. Hän vastasi surkeihin espanjankielisiin sanoihini sujuvalla englanninkielellä. Hän oli pelosta paennut kotoaan, joltakin paikkakunnalta tuolta Sinaloasta. Kapinalliset ovat siellä herroja. Hänen isänsä oli vangittu ja kapinalliset olivat vaatineet hänestä lunnaita. Kun lunnaat oli maksettu, tappoivat kapinalliset siitä huolimatta hänet. Kapinallisten johtajana on siellä eräs kuuluisa Rojas-niminen rosvopäällikkö. Jo paljon ennen vallankumouksen puhkeamista oli hän ollut sivistyneistön kauhuna ja talonpoikien suosikki. Kaikki köyhempi ja alempi kansanaines suosi noita rosvoja, sillä kaikki kuuluisat rosvot ovat ryöstäneet omaisuutta rikkailta jakaakseen sitä köyhille. Rojas näki tytön ja otti hänet vangikseen. Mutta tytön onnistui lahjoa vartijat ja paeta melkein heti, ennenkuin hänelle sattui mitään ikävyyksiä. Hän piilottautui ystäviensä luokse. Saatuaan tämän tietää käänsi Rojas raivoissaan melkein koko kaupungin ylösalaisin löytääkseen hänet. Senjälkeen pukeutui tyttö valepukuun matkustaen ensin ratsain, sitten kyytivaunuissa ja lopuksi junassa Casitaan.

"Hänen kertomuksensa lumosi minut, ja tuota yhtä ainoata pikku vilahdusta hänen kasvoistaan oli minun mahdoton unhottaa. Hänellä ei ollut täällä ystäviä eikä rahaa. Hän tiesi, että Rojas etsi hänen jälkiään. Näistä seikoista puhelin hänen kanssaan rautatienasemalla, missä oli kaikenlaista hälinää ja vilinää. Luullakseni ei kukaan tuntenut meitä. Neuvoin häntä riisumaan valepukunsa ennenkuin poistuu aseman odotushuoneesta. Hankin erään pojan opastamaan häntä. Mutta tuo poika johdattikin hänet tähän taloon. Olin luvannut tulla sinä iltana hänen luokseen keskustelemaan hänen kanssaan tilanteesta.

"Tapasin hänet, Dick, ja kun näin hänet rakastuin häneen siinä silmänräpäyksessä. Hurmaannuin häneen niin, että olin kuin mielipuoli. En milloinkaan elämässäni ollut ennen nähnyt niin kaunista ja herttaista tyttöä. Hänen nimensä on Mercedes Castañeda ja hän kuuluu erääseen varakkaaseen, vanhaan espanjalaiseen sukuun. Hän on elänyt suurimman osan iästään ulkomailla ja Havanassa. Hän puhuu yhtä sujuvasti ranskan kuin englannin kieltäkin. Hän on — mutta minun on supistettava kertomustani.

"Dick, ajattelehan! Mercedeskin rakastui minuun ensi näkemässä. Aikeeni on naida hänet ja viedä hänet kauemmaksi sisämaahan, pois täältä rajaseudulta. Mutta se ei ole mikään helppo tehtävä. Häntä pidetään silmällä, kuten minuakin. Oli aivan mahdotonta tavata häntä tämän talon emännän tietämättä. Alussa pitivät he luullakseni meitä silmällä pelkästä uteliaisuudesta ja tyydyttääkseen juoruamishaluaan. Mutta parina viime päivänä on asia saanut toisenlaisen käänteen. Sitten eilisillan on joku voimakas vaikutusvalta alkanut työskennellä. Ah, nämä meksikolaiset ovat viekasta, salaperäistä kansaa! Niin, espanjalaisiahan he ovatkin. He toimivat salaisesti kaikessa hiljaisuudessa. Heitä hallitsee ennen kaikkea uskonto, senjälkeen kulta ja kolmanneksi intohimo naisiin. Rojas on varmasti lähettänyt sanan ystävilleen tänne. Eilen saapuivat tänne hänen kurkunkatkaisija-vallankumouksellisensa ja tänään saapui hän itse. Kun sain tämän tietää, hiivin heti leiristä ja hain erään papin käsiini. Hän lupasi tulla tänne tähän aikaan, mutta pelkään, ettei häntä ole tänne päästetty."

"Thorne, miksi vitkastelet kosiessasi? Miksi et mennyt heti naimisiin hänen kanssaan antautumatta tällaisiin vaaroihin?" kysyi Dick.

"Pelkään sen olevan jo liian myöhäistä", virkkoi Thorne. "Minun olisi pitänyt tehdä se jo eilen illalla. Näetkös, olemme rajan toisella puolella —"

"Olemmeko Meksikon puolella?" kysyi Gale terävästi.

"Olemme, vanha veikko, ja sehän se juuri tekeekin asian mutkalliseksi. Rojaksella ja hänen kapinallisilla joukoillaan on kaupunki jo hallussaan. Mutta Rojas ei kumminkaan kapinallisitta joukoittain voi estää minua, vangita tyttöä eikä paeta vuoristoon. Jos Mercedestä todellakin pidetään silmällä, jos hänet on jo tunnettu, kuten varmasti luulen, emme siinä tapauksessa pääse kauaksi tästä talosta, ennenkuin minut lävistetään ja tyttö vangitaan."

"Taivas varjelkoon! Thorne, voiko tuollaisia asioita tapahtua vähemmän kuin kivenheitonmatkan päässä Yhdysvaltain rajalta?" kysyi Gale uskomatta oikein korviaan.

"Sellaista voi tapahtua, paina se mieleesi. Et näytä oikein käsittävän näiden sissipäälliköiden, näiden kapinalliskapteenien voimaa. Erikoisesti on näillä roistoilla suuri vaikutusvalta kansan enemmistöön. Tuollainen mies on sankari Meksikossa. Häntä pelätään, kadehditaan ja rakastetaan. Kansa asettaa hänet mielessään toiseksi järjestyksessä verrattuna heidän kansalliseen ihanteeseensa — härkätaistelijaan, matadoriin. Alkuasukkaat ovat sangen villejä, raakamaisia ja verenhimoisia. Ajattelehan esimerkiksi Qvinterosta. Hän oli vain paimen, orja, mutta hänestä on nyt tullut kuuluisa rosvo. Vallankumouksen alussa julistautui hän kapinallisten johtajaksi ja hävitti suurine rosvolaumoineen useita maakuntia. Hallituksen joukkojen vastarinta aiheutti vain rosvoamista, mellakoita, ja naisten ryöstöjä. Tämän miehen ja hänen rosvojoukkonsa tunnuslause oli: 'Nauttikaamme elämästä niin kauan kuin voimme!'

"Paitsi Qvinterosta on olemassa muitakin roistoja, ei tosin niin kuuluisia ja taitavia johtajia, vaan kumminkin yhtä verenhimoisia. Olen nähnyt Rojaksen. Hän on kaunis, rohkea ja ivallinen piru, ylpeämpi kuin riikinkukko. Hänen pukunsa on kultapäärmeinen ja hopeakoristeinen täynnä kalleuksia, jotka hän on ryöstänyt. Hän oli niiden kapinallisten joukossa, jotka ryöstivät Sinaloan saaden saaliikseen puolen miljoonan dollarin arvosta kaikkia kalleuksia ja puhdasta rahaa. Rojas tuhlaa kultaa yhtä välinpitämättömästi kuin hän vuodattaa ihmisverta. Sitäpaitsi on hän kuuluisa naistenryöstäjä. Talonpoikaistytöt pitävät kunnianaan, että tuollaiset rosvopäälliköt ryöstävät heidät mukaansa. Rojas on kumminkin sellainen, että hän ryöstää pääasiallisesti vain ylemmän kansankerroksen tyttäriä."

Thorne kuivasi hien kalpeilta kasvoiltaan ja katsahti synkästi ikkunasta, ennenkuin hän jälleen jatkoi puhettaan.

"Ajattelehan, missä asemassa Mercedes todellisuudessa on. En voi saada pienintäkään apua rajan Yhdysvaltain puolelta, ja vaikka voisinkin, en tiedä mistä. Tuolla puolen rajaa asuu enimmäkseen meksikolaisia, jotka hyväksyvät tinkimättömästi kaikki rajan tällä puolella tapahtuneet vääryydet. Rajan kummallakin puolella asuvat talonpojat ovat myötämielisiä kapinallisille ja salaisesti ihailevat sellaista henkilöä kuin Rojas, mutta vihaavat sellaisia ylhäissäätyisiä kuin Mercedes. He saattaisivat solmia salaliiton luovuttaakseen hänet Rojakselle. Rojas taas puolestaan on valmis käyttämään kaikki salaiset ja maanalaiset keinonsa saavuttaakseen tarkoituksensa. Jollen ryhdy vastustamaan häntä, saa hän Mercedeksen haltuunsa yhtä helposti kuin hän sytyttää savukkeensa. Mutta minä tapan hänet tahi ainakin jonkun hänen seuralaisistaan tahi Mercedeksen, ennenkuin luovutan hänet Rojakselle. Tällainen on tilanne nyt, hyvä ystävä. Minulla on vain vähän aikaa käytettävänäni. Otaksun joutuvani putkaan karkaamiseni johdosta. Rojas on kaupungissa. Luulen, että minua seurattiin tähän ravintolaan. Pappi on joko pettänyt minut tahi ei häntä ole tänne laskettu. Mercedes odottaa täällä yksin ja luottaa täydellisesti siihen, että minä vain voin hänet pelastaa. Hän on suloisin ja rakastettavin tyttö, minkä tunnen. Muutamien minuuttien kuluttua — aikaisemmin tahi myöhemmin — muuttuu tämä paikka oikeaksi helvetiksi. Dick, oletko silloin puolellani?"

Dick Gale huokaisi syvään. Kylmyys, uneliaisuus ja välinpitämättömyys, jotka olivat häntä painaneet jo kuukausimääriä, katosivat tuossa tuokiossa hänen olemuksestaan. Alussa hän ei voinut puhuakaan, vaan ainoastaan puristaa sydämellisesti ystävänsä kättä. Thornen kasvot muuttuivat ihmeellisesti; tuska, pelko ja epäröiminen haihtuivat siinä silmänräpäyksessä hänen mielestään ja hän hymyili tuntien kuvaamatonta kiitollisuutta Galea kohtaan.

Sitten Dickin katse jonkun heikon äänen johdosta kääntyi ystävän olan ylitse ikkunaan, josta näkyivät erään henkilön kauniit, rohkeailmeiset ja ivalliset kasvot hehkuvine, tummine silmineen, jotka välähtelivät tuhoa ennustavasti.

Dick tunsi ruumiinsa kangistuvan tuolilla. Thorne puristi nopeasti kätensä nyrkkiin, kääntyen ikkunaa kohti.

"Rojas!" lausui hän kuiskaten.

II.

MERCEDES CASTAÑEDA.

Tummat kasvot katosivat. Dick Gale kuuli askelten kolinaa ja kannusten helinää. Hän meni ikkunaan ja ennätti juuri nähdä erään meksikolaisen menevän kapakan pääovesta sisälle. Dick näki tuon meksikolaisen vain vilahdukselta, mutta siitä huolimatta näki hän suuren mustan sombreron heleänvärisine nauhoineen, ruumiinmukaisen lyhyen takin selän, raskaan olalta hihnasta riippuvan pyssyn, jonka perä oli koristettu helmillä, ja ahtaat housut, joiden lahkeitten suut olivat hyvin leveät. Kadulla kuljeskeli muutamia miehiä, joukossa muutamia meksikolaisiakin, jotka laiskasti nojautuivat kaivon kaidetta vasten.

"Näitkö hänet? Mihin hän meni?" virkkoi Thorne kuiskaten tultuaan Galen luokse. "Nuo miehet tuolla, joilla on patruunavyöt, ovat juuri meksikolaisia vallankumouksellisia."

"Luullakseni meni hän kapakan puolelle", vastasi Dick. "Hänellä oli kivääri, mutta noilla miehillähän tuolla ulkona ei näytä olevan ollenkaan aseita."

"Älä luule niin! Katsohan vain, Dick, tuonne! Tuo mies tuolla on vahti, vaikka hän näyttääkin niin välinpitämättömältä. Katsohan, hänellä on lyhyt karbiini, jonka hän on melkein piilottanut nuttunsa alle. Tuolla kauempana polulla on toinen meksikolainen. Pelkään, että Rojas on piirittänyt tämän talon."

"Kun me vain tietäisimme sen varmasti."

"Olen, Dick, aivan varma. Mennään eteiseen. Haluan nähdä, miltä talo näyttää toiselta puolelta."

Gale seurasi Thornea ravintolan puolelta suureen, korkeaan eteiseen, joka silminnähtävästi jakoi hotellin kahteen osaan, ollen avoin kadulle päin. Muutamia huonosti valaisevia keltaisia lamppuja oli siellä täällä. Eräs meksikolainen seisoi pääoven portailla makuuhuopa hartioillaan. Käytävän toisesta päästä kuului kenkien kolinaa kivilattiaa vasten. Se oli muuten kokonaan varjossa. Thorne astui erääseen suureen huoneeseen, joka oli vielä huonommasti valaistu kuin eteinen. Huoneessa oli pöytä täynnä sanomalehtiä, muutamia korkeaselkäisiä tuoleja ja pari sohvaa. Silminnähtävästi oli se jonkinlainen vierashuone.

"Mercedes on tavallisesti puhutellut minua täällä", lausui Thorne. "Tähän aikaan saattaa hän tulla millä hetkellä hyvänsä noiden portaitten yläpäähän, ja jos minä olen täällä, tulee hän alas. Useimmiten on tässä huoneessa väkeä vasta vähän myöhemmin. Meidän on koetettava päästä torille. Se on pimeän puolella ja sitäpaitsi ainoa paikka, jonne minun on hänen kanssaan päästävä, jos nyt on mitään mahdollisuutta päästä pakoon."

He kurkistivat torille avonaisesta ikkunasta. Siellä oli melko pimeä eikä siellä ensin näyttänyt olevan yhtään ihmistä. Äkkiä huomasi Gale kuitenkin polulla jonkun hitaasti astelevan tumman olennon. Vähän kauempana oli toinen samanlainen. Nyt ei tarvittu enää suurtakaan terävyyttä huomaamaan, että noissa henkilöissä piili jotakin kenttävahdille ominaista salakähmäisyyttä.

Tarttuen Galen käsivarteen peräytyi Thorne ikkunasta.

"Kai sinä näit nuo miehet?" kuiskasi hän. "Asia on todella niinkuin otaksuinkin. Rojas on piirittänyt tämän talon. Minun olisi pitänyt viedä Mercedes pois ennen. Mutta minulla ei ollut aikaa — eikä tilaisuutta! Olin toimessa! Ja Mercedes on nyt täällä! Hyvä Jumala! Dick, ajattele, onko mitään keinoa pelastaa hänet tästä ansasta!"

Gale kääntyi katsomaan, kun hänen ystävänsä meni huoneen keskelle. Portaitten yläpäässä seisoi himmeässä valossa hento, vaippaan kietoutunut nainen. Kun hän huomasi Thornen, laskeutui hän äänettömästi portaita tämän luokse. Thorne kietoi käsivartensa hänen ympärilleen. Tyttö puhui senjälkeen hänelle hiljaa ja katkonaisesti nopein, matalin äänin. Puhe oli epäjohdonmukaista espanjan ja englannin kielen sekoitusta, mutta Galesta kuulosti hänen äänensä sulavalta, syvältä ja sanomattoman tunteelliselta, ääneltä, josta huokui samalla iloa, pelkoa, intohimoa, toivoa ja rakkautta. Galeen teki se sanoinkuvaamattoman vaikutuksen. Se lumosi hänet pannen hänet ihmettelemään.

Thorne talutti tytön huoneen keskelle lähemmäksi lamppua, jonka alla Gale seisoi. Tyttö oli kohottanut pienen, valkoisen kätensä pitääkseen vähän sivulla mustaa, pitseillä koristettua vaippaa. Dick huomasi pienen, tumman, ylpeästi pystyssä olevan pään, puoleksi kätkössä olevat kuolonkalpeat soikeat kasvot ja kauniit, tummat silmät.

Senjälkeen esitteli Thorne heidät toisilleen.

"Mercedes — tämä on Dick Gale, eräs vanha ystävä — paras ystävä, mitä minulla milloinkaan on ollut."

Mercedes veti vaipan takaraivolleen paljastaen kauniit kasvonsa, joiden ylpeä ilme, tulisuus ja kiihkeys hämmästyttivät omituisesti Galea.

"Herra Gale — oh! En voi sanoin kuvata iloani! Thornen ystävä!"

"Aivan niin, Mercedes; minun ystäväni ja samalla myös sinun", sanoi Thorne nopeasti. "Tällä hetkellä tarvitsemme hänen apuaan. Rakkaani, olemme kuulleet niin pahoja uutisia, että meidän on joka silmänräpäys oltava varuillamme. Pappi ei tullutkaan. Hänet on kai pidätetty. Ja kuulehan — ole rohkea, rakas Mercedes — Rojas on täällä!"

Tyttö huudahti heikosti, nähtävästi suunnattomasta pelosta, mikä järkytti Galenkin hermoja, ja horjui ollen vähällä pyörtyä. Thorne otti hänet syliinsä kehoittaen häntä käheästi olemaan rauhallinen.

"Rakkaani! Jumalan nimessä älä pyörry äläkä menetä rohkeuttasi! Muuten olemme hukassa. Kaikki ei ole vielä mennyttä. Koetellaan ajatella jotakin keinoa. Ole kestävä! Taistele!"

Gale näki selvästi, että Thorne oli aivan poissa suunniltaan, sillä hän tuskin tiesi, mitä sanoi. Kalpeana ja vavisten puristi hän Mercedestä rintaansa vasten. Tyttöraukan pelko oli tehnyt hänet aivan neuvottomaksi, sillä se oli niin kiihkeätä ja niin täynnä peloittavaa varmuutta häntä odottavasta kohtalosta.

Mercedes vetosi ensin espanjankielellä hänen suojelukseensa, mutta kun
Thorne pudisti päätään, jatkoi hän englanniksi:

"Rakkaani, koetan olla kestävä — koetan taistella — koetan olla kuuliainen. Mutta vanno minulle Pyhän neitsyen nimessä, että jollet voi pelastaa minua Rojaksen kynsistä, tapat minut."

"Mercedes, vannon sen", vastasi hän käheästi. "Tiedän tappavani sinut mieluummin kuin — Mutta älä vielä hätäile. Rojas ei voi olla varma sinusta, sillä muuten hän ei odottaisi. Hän on tuolla sisällä. Hän on koonnut miehensä tänne taloon ja sen ympärille. Mutta hän epäröi. Sellainen peto kuin Rojas ei voi olla toimeton tyhjän vuoksi. Luullakseni on meillä vielä joitakin keinoja. Eiköhän Dick voi keksiä jotakin. Kai me nyt jollakin tavoin voimme poistua täältä. Sitten hän vie sinut jonnekin. Puhu hänelle ja näytä olevasi rohkea. Mercedes, tämä merkitsee meille enemmän kuin rakkaus ja onni. Tässä on kysymyksessä joko elämä tahi kuolema."

Mercedes tyyntyi saaden vähitellen takaisin itsensä — hillitsemiskykynsä. Nopeasti hän kääntyi, katsoi Galeen ylpein, tummin silmin, ja lausui hänelle erittäin suloisesti ja miellyttävästi:

"Hyvä herra, olette amerikkalainen. Ette voi ymmärtää espanjalaista verta ettekä käsittää noiden rosvojen vihaa ja julmuutta. Haluan mieluummin kuolla kuin joutua Rojaksen käsiin. Jos hän saa minut elävänä haltuunsa, saan noiden tuntien, noiden muutamien päivien aikana, jotka elän, kärsiä suunnattomia tuskia, oikeaa helvetillistä kidutusta. Jos elän pari päivää, saavat hänen julmat miehensä minut haltuunsa, jos elän kolme, niin hänen leirinsä koirat… Herra, onko teillä sisarta, jota te rakastatte? Auttakaa herra Thornea pelastamaan minut. Hän on sotilas. Hän on sidottu. Hän ei saa polkea kunniaa eikä laiminlyödä velvollisuuksiaan minun vuokseni. Ah, olettehan molemmat kelpo ameriikkalaisia — suuria, vahvoja ja rohkeita! Mitä merkitsee tuo pieni, musta sekarotuinen orja Rojas teikäläisten rinnalla! Hän on suuri raukka. Nyt en halua enää tuhlata kallista aikaa. Olen valmis ja koetan olla rohkea."

Hän tuli Galen viereen ojentaen hänelle pienet, valkeat kätensä, jolloin hänen silmistään hohti naisellista sielukkuutta, tulta ja intohimoa. Galesta oli hän ihmeellinen. Hänen sydämensä alkoi sykkiä nopeammin. Kun hän tarttui tytön pieniin käsiin ja suuteli niitä, tuntui hänestä kuin hän olisi nuorentunut ja muuttunut uudeksi ihmiseksi.

"Neiti", sanoi hän, "olen onnellinen saadessani ruveta palvelijaksenne. En voi kuvitellakaan suurempaa iloa kuin teidän auttamisenne minulle suo."

"Onko sinulla joitakin suunnitelmia?" kysyi Thorne nopeasti.

"On! Aion tehdä herra Rojaksen vaarattomaksi täksi illaksi ja ehkä moneksi seuraavaksikin", vastasi Gale.

"Dick, miten voit sen tehdä?" kysyi Thorne hätäisesti.

"Rupean metelöimään tuolla kapakassa", vastasi Dick rehellisesti, "jolloin saan ehkä jotakin aikaan. Hyökkään Rojaksen ja hänen joukkonsa kimppuun. Minä näytän —"

"Herra varjelkoon, ei! Sellainen ei käy ollenkaan päinsä, Dick. Ne puukottavat sinua!" huusi Thorne. Mutta vaikka Dickin esitys tekikin häneen tuskallisen vaikutuksen, alkoivat hänen silmänsä kumminkin loistaa.

"Teen sen sopivassa tilaisuudessa. Ehkä voin hämmästyttää tuon hitaan rosvojoukon ja paeta, ennenkuin he huomaavatkaan mitä on tapahtunut… Ja sinun on odotettava valmiina tuon ikkunan luona. Kun riita alkaa, rientävät nuo rosvot silloin tuolta torilta luonnollisesti kapakkaan, jolloin te voitte pujahtaa ulos ja mennä suoraan torin poikki kadulle. Muistaakseni on tuo katu melko pimeä. Yhdyn sitten teihin, ennenkuin olette ehtineet kauaksi."

Thorne tuijotti häneen, mutta ei virkkanut sanaakaan. Mercedes nojasi hänen rintaansa vasten pitäen nyt pieniä valkoisia käsiään ristissä rinnallaan ja katsoen suurin silmin Galeen tämän poistuessa huoneesta.

Eteisessä viipyi Gale sen verran, että hän ennätti vetää käsiinsä suuret sormikkaansa, pörröttää tukkansa ja solmia kaulaliinan toisin tavoin. Sitten hän meni ravintolaan ja kuljettuaan sen läpi pysähtyi tarjoiluhuoneen ovelle. Hänen viisi jalkaa yksitoista tuumaa pitkä sekä satakahdeksankymmentä naulaa painava ruumiinsa pisti enemmän silmään siellä, ja hänen tarkoituksensa olikin kiinnittää muiden huomio itseensä. Mutta häntä ei näyttänyt kumminkaan kukaan näkevänkään. Pallonpelaajat hälisivät hirveästi pelatessaan ja sama kirjavasti puettu meksikolaisjoukko nojasi haisevaan tarjoilutiskiin. Vihdoin kiintyi Galen hapuileva katse erääseen mieheen, jonka hän otaksui Rojakseksi. Hän tunsi tämän korkean, suuren ja koristetulla nauhalla varustetun hatun. Meksikolaisen rosvon katse oli suunnattu toisaalle. Hän keskusteli innokkaasti noin tusinan tahi useamman toverinsa kanssa, joista useimmat istuivat erään pöydän ympärillä. He kuuntelivat, puhuivat ja joivat. Miesten rinnalla ristissä olevat patruunavyöt ilmaisivat Galelle, että he olivat meksikolaisia vallankumouksellisia. Hän oli nimittäin aikaisemmin nähnyt samanlaiset patruunavyöt niillä rosvoilla, jotka olivat vahdissa kadulla. Viinuri toi heille lisää väkijuomia pöytään, jolloin johtaja kääntyi niin, että Gale näki hänen kasvonsa ja ne olivat todellakin tuon kuuluisan rosvopäällikön, Rojaksen, pirulliset ja ivalliset kasvot. Gale katseli häntä uteliaasti. Rojas oli pienehkö mies, joka herätti vain huomiota keikarimaisesti koristellulla puvullaan ja ilkeillä kasvoillaan. Hänellä oli pitseillä koristeltu olkavyö ja tiukka, valkeanappinen takki, pukinnahkaiset punaisella kirjaillut liivit, olkavyö ja tavallinen vyö, jotka oli kiinnitetty toisiinsa suurella hopeasoljella. Sama pyssy helmikoristeisine perineen riippui nytkin hihnasta hänen olallaan ja jalokivet kimaltelivat hänen olkavyössään. Hänen korvistaan riippuivat kultaiset korvarenkaat ja sormissa loisti useita timanttisormuksia.

Gale tunsi rinnassaan sellaisen kiihkon, että se uhkasi voittaa hänen kylmäverisyytensä, ja muutkin mielenliikutukset hyökkäsivät hänen itsensähillitsemiskykyä vastaan. Näytti siltä kuin tuon rosvopäällikön näkeminen olisi vapauttanut hänessä piilleen paholaisen. Ja olemuksensa sisimmässä ihmetteli hän itseään tuntien olevansa omituisesti tyytyväinen tähän outoon tunteeseen.

Hän laskeutui nuo pari porrasaskelta, jotka johtivat ovelta tarjoiluhuoneeseen, ja hoiperteli hiukan, teeskennellen olevansa juovuksissa. Hän horjahteli pallopöytiä vasten, töyttäsi meksikolaisia kapakan tiskin ääressä, nauroi kuin mielipuoli ja huiskutteli hattuaan hoiperrellen sinne ja tänne. Äkkiä kiintyi hänen huomionsa lehmäpaimeniin, joita hän aikaisemmin oli katsellut niin suurin mielenkiinnoin.

He olivat vielä kapakan nurkkauksessa vähän erillään toisista. Koettaen keksiä jotakin ratkaisevaa, hoiperteli Gale heidän luokseen. Hän muisti monet entiset onnistumattomat kokeensa tutustua lehmäpaimeniin. Jos hänellä oli vähänkään toivoa saada apua näiltä eristäytyneiltä seikkailijoilta, täytyi hänen tuossa tuokiossa päästä heidän kanssaan kosketuksiin. Asettuen kursailematta noiden kahden pitkän paimenen eteen katsoi hän suoraan heidän laihoihin, päivettyneihin kasvoihinsa. Tuijotettuaan siten hetkisen terävästi ja kylmästi heihin hän alkoi puhua.

"En ole juovuksissa. Teeskentelen vain saadakseni aikaan metelin. Aion hyökätä tuon kirotun rosvopäällikön Rojaksen kimppuun. Teen sen suojellakseni erästä tyttöä, valmistaakseni hänen rakastajalleen, joka on ystäväni, tilaisuuden paeta hänen kanssaan. Tyttö on tässä talossa ja Rojas on täällä viedäkseen hänet mukanaan. Kun aloitan rähinän, koettaa ystäväni paeta rakastettunsa kanssa. Jokaista ovea ja ikkunaa vahditaan. Aion panna toimeen sellaisen metelin, että vahdit rientävät sisälle. Olette samaa kansallisuutta kuin minäkin. Olemme nyt Meksikon puolella. Ihanan tytön kunnia ja elämä ovat kysymyksessä. Nyt, toverit, katsokaa, mitä tapahtuu!"

Toisen paimenen silmät supistuivat pieniksi, luomet sulkeutuivat muutamia kertoja ja hänen leukansa vapisi, kun sitävastoin toisen kovapiirteisillä kasvoilla leijaili hieno hymy.

Gale poistui ja hänen intonsa kasvoi, kun hän näki noiden kahden paimenen kuin sattumalta seuraavan häntä. Gale poikkesi hoiperrellen syrjään, törmäsi mennessään pöytään ja potki tyhjiä tuoleja. Hän sivuutti Rojaksen ja tämän miehet, huomaten samalla, että roisto piti häntä silmällä huitoessaan käsillään ja puhuessaan nopeasti. Elämä kapakassa alkoi käydä meluavammaksi. Kun Dick horjahti erästä pöytää vasten, kaataen sen kumoon niin, että lasien sisältö valui muutamien meksikolaisten housuille, alkoivat nämä kimakasti huudella. Hän oli onnistunut kiinnittämään huomion itseensä, sillä melkein kaikki katsoivat häneen. Eräs noista loukatuista miehistä, muudan pieni ruskeankeltainen roisto, hypähti esille asettuakseen vastarintaan ja huutaen samalla kuin mielipuoli jotakin espanjankielellä, josta Gale ymmärsi ainoastaan sanan: "Muukalainen!" Meksikolainen polki jalkaa heiluttaen uhkaavasti oikeata kättään. Dick nosti jalkansa potkaisten nopeilla syrjäpotkuilla jalat miehen alta niin, että tämä kaatui kumahtaen lattialle. Temppu suoritettiin niin nopeasti ja taitavasti, että meksikolainen menetti kokonaan rohkeutensa uskaltamatta enää karjua. Gale tiesi nyt ratkaisevan hetken tulleen.

Kääntyen nopeasti hyökkäsi hän Rojaksen kimppuun käyttäen vanhaa puolustuslinjan murtamistemppuaan. Ei Rojas eivätkä hänen miehensäkään ennättäneet liikahtaakaan. Tummakasvoisen rosvopäällikön kasvot muuttuivat kalmankalpeiksi, hänen leukansa vapisi ja hän olisi huutanut pelosta, jollei Galen lyönti olisi sattunut. Isku kiidätti hänet taaksepäin miehiään vasten. Käyttäen nopeasti hyödykseen tämän hetken suomaa etua syöksyi Gale koko raskaan ruumiinsa painolla vallankumouksellisten pientä joukkoa vastaan niin, että miehet, pöydät ja tuolit kaatuivat yhteen rymisevään kasaan.

Voimatta pysähtyä kaatui Galekin muiden mukana, mutta ollen ketterä kuin kissa joutui hän kumminkin ylimmäiseksi. Kun hän nousi, tarttui hänen voimakas kouransa Rojakseen. Hän kiskoi tuon pienen roiston tuosta potkivasta ja huutavasta mieskasasta, pyöritteli häntä peloittavin voimin hellittäen lopulta otteensa. Rojas lensi pitkin lattiaa kolhiutuen tuoleja ja pöytiä vasten. Gale hypähti jäljessä, riuhtaisi Rojaksen jälleen seisoalleen ja heilutteli häntä kuin tyhjää säkkiä.

Huutojen seasta kuului äkkiä laukaus. Gale kuuli rikkinäisten lasien helinää. Huone pimeni huomattavasti. Hän katsahti taakseen. Nuo molemmat paimenet seisoivat hänen ja raivoisan rosvojoukon välillä. Toisen paimenen ollessa varuillaan molempine pistooleineen tähtäsi toinen juuri parhaillaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä sylki ase suustaan tulta ja savua. Laukausta seurasi lasin helinä ja huoneen toinen kolkka muuttui pimeäksi. Huudahtaen raivosta heitti Gale vertavuotavan Rojaksen menemään. Rosvopäällikkö lensi pöytää vasten, vierähti sen yli lattialle jääden siihen suulleen makaamaan.

Toinen laukaus muutti huoneen liikkuvien varjojen temmellyspaikaksi tarjoilutiskin takana olevan lampun sitä vielä valaistessa. Muudan valkopukuinen olento hyökkäsi Galen kimppuun. Hän kaatoi miehen, mutta hänen oli potkaistava kovasti vapautuakseen puristavista kourista ja ennättääkseen kääntyä toista ahdistavaa roistoa vastaan. Tämä oli tumma ja nopea. Terä välähti tehden ympyränmuotoisen kierroksen ilmassa. Samalla muuttui veitsi äkkiä punaiseksi ja sen omistaja horjui taaksepäin. Meteli oli niin kova, ettei Gale kuullut laukausta, mutta meksikolaisen kaatuminen oli merkityksellinen. Nyt oli sekamelska täydellinen. Metelistä kehittyi hurja tappelu. Etäisyydessä ammutut laukaukset kuulostivat Galesta äänekkäältä syleksimiseltä. Tarjoilutiskin takana palava suuri lamppu särkyi, rupesi savuamaan ja sammui muuttaen huoneen kokonaan pimeäksi. Gale riensi ravintolan ovea kohti, jonka ääriviivat hän epäselvästi erotti ulkona palavaa keltaista valoa vasten. Hän sysäsi oikealle ja vasemmalle miesjoukkoa, joka piiritti hänet joka puolelta. Hypättyään erään pallopöydän yli potki hän tuolit ja pöydät pois tieltään ja pääsi vihdoin ovelle ollen ensimmäinen, joka pääsi livahtamaan tiehensä tuosta myllertävästä ulostunkeutuvasta miesjoukosta. Käsivarren huitaisu särki ravintolan ovilampun, ja hän juoksi ulos jättäen muut pimeään. Muutamat hypyt veivät hänet vierashuoneeseen. Se oli tyhjä. Thorne oli paennut Mercedeksen kanssa.

Silloin Galen jännitys laukesi. Noin minuutin verran oli hän toiminut kiihtyvällä nopeudella. Hän kurkisti varovasti torille. Ei poluilla, penkeillä eikä puiden varjossakaan näkynyt enää vakoilevia miehiä. Hän riensi ulos pysytellen varjoisissa paikoissa ja menemättä käytävälle, ennenkuin torin puolivälissä. Käytävän tuonnimmaisessa päässä palavan katulyhdyn luona oli hän näkevinään pari tummaa ihmisolentoa. Hän juoksi nopeammin saapuen pian kadulle. Melu hotellissa alkoi vähitellen hiljentyä tahi sitten oli hän jo pääsemäisillään niin kauaksi, ettei se enää kuulunut. Hänen vierellään kulkevat ihmiset menivät kaikki samaan suuntaan kuin hänkin ja ainoastaan etummaiset näyttivät hieman kiihtyneiltä. Gale riensi nopeasti eteenpäin etsien katseillaan noita paria olentoa. Äkkiä hän näki heidät — toinen oli pitkä mies viitta yllään ja toinen hento viittapukuinen. Gale huokaisi syvään helpotuksesta. Thorne ja Mercedes eivät olleet kaukana edellä.

Tuontuostakin vilkuili Thorne taakseen. Hän kulki eteenpäin nopeasti miltei kantaen Mercedestä, joka pysytteli aivan kiinni hänessä. Hänkin katsoi usein taakseen. Kerran näki Gale vilahdukselta hänen valkeat kasvonsa katulyhdyn valossa. Hän alkoi tavoittaa heitä, ja pian, kun viimeinen lyhty oli sivuutettu ja katu pimeni, uskalsi hän viheltää. Thorne kuuli sen, sillä hän pysähtyi, vihelsi hiljaa vastaukseksi ja jatkoi jälleen matkaansa. Kuljettuaan vielä näin jonkun matkaa kadun päähän asti eivät he sittenkään pysähtyneet odottamaan toveriaan. Tästä alkoikin jo aava erämaa. Gale tunsi pehmeän hiekan jalkainsa alla ja näki ympärillään kummallisenmuotoisia kaktuksia. Vihdoin hän saavutti pakolaiset.

"Dick, pääsitkö leikistä ehein nahoin?" läähätti Thorne tarttuen Galen käsivarteen.

"Olen vain hengästynyt, siinä kaikki", vastasi Gale.

"Hyvä! Hyvä!" huudahti Thorne. "Olin kovin peloissani voimatta auttaa sinua. Dick, se onnistui oivallisesti. Meillä ei ollut mitään vaikeuksia. Mitä maailmassa sinä siellä teit?"

"Panin vain toimeen aikamoisen mylläkän, kuten lupasinkin", virkkoi
Dick.

"Taivas varjelkoon! Meteli oli aivan samanlainen kuin kerran erään roskajoukon aiheuttama. Mutta nuo laukaukset, Dick, oliko ne tähdätty sinuun? Ne herpaisivat minut. Ja sitten nuo huudot. Mitä siellä oikeastaan tapahtui? Rojaksen vahdit riensivät tapahtumapaikalle heti ensi laukauksen jälkeen. Kerropas nyt, mitä tapahtui."

"Samalla kun karkasin Rojaksen kimppuun, ampui pari paimenta lamput säpäleiksi. Eräs meksikolainen, joka paljasti puukon haavoittaakseen minua, haavoittui luullakseni. Sitten kuin lamput olivat sammuneet, alkoivat rosvot otaksuttavasti ampua."

"Vai hyökkäsit sinä Rojaksen kimppuun", lausui Thorne tullen likemmäksi Galea. Hänen äänensä värisi riemusta ja sellaisesta ilosta, ettei se kaivannut vahvistusta. "Mitä sinä teit hänelle?."

"Potkaisin hänet aluksi pois kentältä, kävin häneen sitten käsiksi ja lähetin hänet vauhdikkaasti suoraan maaliin", vastasi Dick puhuen Thornelle niin tutuin jalkapallotermein.

Thorne kumartui lähemmäksi Galea. Hänen hienopiirteiset kasvonsa liekehtivät villiä riemua tähtien valossa. "Kerro minulle suoraan kaikki" lausui hän värisevin äänin.

Silloin aavisti Gale hieman noita kärsimyksiä, joita Thorne oli saanut kestää — hieman tuota rakastajan kuumaa, hurjaa ja kostonhimoista intohimoa, joka vaati kuulla suoran totuuden.

Se tyynnytti Dickin keveää mieltä, ja hän oli juuri aikeissa jatkaa kuvaustaan Thornelle, kun äkkiä Mercedes astui hänen eteensä, kosketti hänen kättään ja katsoi häntä kasvoihin ihmeellisin silmin. Hän ajatteli, ettei hän aivan pian unhota niiden kauneutta eikä haihtuneen tuskan niihin jättämää varjoa ja niissä näkyvää toivon sarastusta.

"Rakas neiti", sanoin Gale hieman värisevin äänin, "Rojas ei enää aja teitä takaa tänä iltana eikä vielä monena muunakaan iltana."

Mercedes näytti värisevän riemusta ja tieto Rojaksen kohtalosta saattoi hänet aivan haltioihinsa. Hän painoi Galen vahvan käden aaltoilevaa rintaansa vasten. Gale tunsi hänen sydämensä nopean sykinnän.

"Herra! Herra Dick!" hän huudahti, mutta siihen hänen puheensa katkesikin. Hänen käsivartensa kohosivat ja nopeasti kuin salama nosti hän kasvonsa suudellen Galea. Sitten hän kääntyi ja vaipui nyyhkyttäen Thornen syliin.

Syntyi vaitiolo, jonka vain Mercedeksen nyyhkytykset keskeyttivät. Gale käveli muutamia askelia syrjään. Jollei hän juuri ollut huumaantunut, oli hän varmasti järkytetty. Mercedeksen huulten outo suloinen tulisuus syöpyi hänen mieleensä. Hetken kiihoituksen vielä polttaessa hänen suoniaan kuvitteli hän olevansa mustasukkainen Thornelle. Mutta se haihtui kumminkin heti. Se johtui vain siitä, että hän oli ollut kovasti järkytetty — oli katsellut syvyyksiin viime tunnin kuluessa — oli tullut tietoiseksi heräävästä hengestä, joka tähän asti oli uinunut hänen sisimmässään. Hänen mieleensä ei jäänyt nyt muuta kuin ilon loistava hehku siitä, että hän oli voinut auttaa Thornea. Ja Mercedeksen osoittaman helpotuksen ja kiitollisuuden kiihkeyden mukaan arvosteli hän tytön tuntemaa pelkoa ja uhkaavaa kovaa kohtaloa, josta hän oli tytön pelastanut.

"Dick, Dick, tule tänne!" kutsui Thorne hiljaa. "Meidän on nyt pysyteltävä yhdessä. Meillä on vielä eräs tehtävä ratkaisematta. Mitä nyt teemme? Minne nyt menemme? Meidän pitäisi päästä tästä jonnekin. Emme uskalla mennä asemalle emmekä talleihin, joista meksikolaiset vuokraavat hevosia. Tällä hetkellä olemme tosin Yhdysvaltain puolella, mutta siitä huolimatta väijyy meitä vaara täälläkin."

Kun hän keskeytti puheensa toivoen silminnähtävästi, että Gale ehdottaisi jotakin, katkaisi äänettömyyden merkkitorven kirkas ja kaikuva ääni. Thorne säpsähti kovasti. Sitten hän kumartui kuuntelemaan. Torven ihanat äänet kaikuivat yhä selvemmin, kovemmin ja nopeammin pimeydessä.

"Se on hälyytys, Dick! Se on hälyytys!" huudahti hän.

Gale ei voinut vastata mitään. Mercedes seisoi säikähtyneenä. Torvenpuhallus lakkasi. Kauempaa toiselta suunnalta kuului heikkoa räikynää. Pian senjälkeen alkoi kuulua ampumista.

"Dick, kapinalliset taistelevat jossakin", lausui Thorne kiihtyneesti. "Pieni liittolaisten varusväki pitää yhä puoliaan. Ehkä sen kimppuun on taas hyökätty. Kaikissa tapauksissa on rajalla jotakin tekeillä. Ehkä nuo hullut kapinalliset ampuvat leiriämme. Olemme pelänneet sellaista, etenkin pimeän aikaan… Ja minä olen täällä, poissa luvatta, todellakin kuin karkulainen."

"Mene takaisin! Mene takaisin, ennenkuin myöhästyt!" huudahti Mercedes.

"Niin, eiköhän liene parasta, että menet. Tässä tukalassa asemassamme olisi sinun vangitsemisesi meille suureksi vahingoksi", sanoi Gale. "Minä pidän kyllä huolta Mercedeksestä."

"Ei, ei, ei!" vastasi Thorne. "En voi mennä joutumatta päävahtiin."

"Tällä hetkellä tuntuu sinusta ehkä parhaalta olla menemättä, mutta meidän on ajateltava myöskin tulevaisuutta. George, karkulainen on aina karkulainen! Parasta on, että kiiruhdat. Jätä tyttö minun huostaani huomiseen asti."

Mercedes syleili Thornea ja pyysi häntä lähtemään. Thorne epäröi.

"Dick, mielelläni en sitä tee", sanoi hän. "Mutta kyllä sinä sentään olet oikeassa. Kunhan vain ehtisin sinne ajoissa. Mutta ah, minun on niin vaikea poistua Mercedeksen luota! Vanha veikko, olet pelastanut hänet! Olen sinulle jo äärettömässä kiitollisuuden velassa. Pysyttele kaukana Casitasta, Dick. Yhdysvaltain puoli kaupungista saattaa tosin olla turvallinen, mutta kumminkaan en voi luottaa siihen öisin. Mene syvälle erämaahan, ylös vuorille johonkin turvalliseen paikkaan. Tule sitten tapaamaan minua leiriin voidaksemme suunnitella yhdessä. Luotan melkoisesti eversti Weedeen. Ehkä hän voi auttaa meitä. Kätke Mercedes joka tapauksessa sellaiseen paikkaan, etteivät rosvot saa häntä käsiinsä — siinä kaikki."

Hän puristi hyvästiksi Dickin kättä, syleili kiihkeästi Mercedestä, suuteli häntä, kuiskasi hänelle muutamia sanoja, päästi hänet irti ja syöksyi pimeyteen kadoten pian näkyvistä. Hänen askeltensa kumea töminä lakkasi vähitellen kuulumasta.

Erämaan hiljaisuus masensi hetkiseksi Galen mielen. Hän ei ollut tottunut sellaiseen outoon hiljaisuuteen. Kuului vain hiekan hiljaista narinaa ja jäykkien lehtien kahinaa tuulessa. Kuinka kirkkaasti tähdet tuikkivatkaan! Sitten haukkui joku murmeli aivan kuin koira. Gale totesi, että hän oli laajan, tuntemattoman erämaan ja viholliskaupungin välillä. Hänen oli valittava erämaa, sillä vaikka hän olikin varma, että Casitassa oli useita amerikkalaisia, jotka mahdollisesti olisivat auttaneet häntä, ei hän uskaltanut lähteä hakemaan heitä sieltä tänä iltana.

Hän tunsi jonkun koskettavan hiljaa hänen käsivarteensa, tunsi otteen liukuvan alemmaksi, tunsi Mercedeksen pistävän vapisevan kylmän pikku kätensä hänen kouraansa. Dick katseli häntä. Hän näytti nyt kalpeakasvoiselta tytöltä tuijottavine, säikähtyneine, tummine silmineen, jotka loistivat pimeässä. Kun jo tämä yksinäisyys, hiljaisuus ja kolkko erämaa kaikkine tuntemattomine vaaroineen vaikuttivat häneenkin, niin miltä sitten ne tuntuivatkaan tuosta takaa ajetusta, vainotusta tyttöraukasta! Gale tunsi heltyvänsä, Hän oli kahden Mercedeksen kanssa. Hänellä ei ollut asetta, ei rahaa, ei ruokaa, ei juomaa, ei suojaa eikä mitään muutakaan kuin kaksi kättään. Hänelle oli erämaa yhtä tuntematon kuin tasavaltain välisen rajan suuntakin, hän ei tiennyt suorinta tietä rautatielle eikä maantielle, eikä sitäkään, oliko muita kaupunkeja läheisyydessä vai ei. Hän oli todellakin vaikeassa, toivottomassa asemassa. Ajatellessaan tytön kohtaloa huokaisi hän syvään ja rukoili, että kohtalo sallisi hänen suojella tehokkaasti turvattiaan. Kun hän ajatteli itseään, valtasi hänet huumaava tietoisuus siitä, ettei hän tiennyt mitään toista tilaisuutta, johon hän olisi vaihtanut tämän, johon kohtalo oli johtanut hänet, niin vaarallinen kuin se itse asiassa olikin, täyttämään velvollisuuttaan vanhaa ystäväänsä ja samalla myös avutonta tyttöä kohtaan.

"Herra, herra!" kuiskasi Mercedes nopeasti tarttuen häneen.
"Kuunnelkaa! Kuulen hevosten kapioiden kapsetta."

III.

PAKO ERÄMAAHAN.

Levottomana ja säikähtyneenä Gale kuunteli, mutta koska hän ei kuullut mitään, luuli hän jo, että Mercedes peloissaan kuvitteli turhia. Tuntiessaan tytön värisevän puristi hän tämän kättä hellästi.

"Luullakseni erehdytte", kuiskasi Gale.

"En varmastikaan!"

Dick jännitti jälleen kuulonsa. Pian hän erottikin tahi oli erottavinaan hiljaista tassutusta. Kuuluen ensin heikosti kuin soivan metson kaukainen nokan koputus toi se hänen mieleensä Illinoisin metsissä viettämänsä lapsuuden päivät. Hänelle selveni pian, että tuo ääni syntyi hevosten kavioiden painuessa pehmeään hiekkaan. Se oli sitäpaitsi niin säännöllistä, etteivät laitumella olevat hevoset voineet sitä aiheuttaa.

Säikähtäen ääntä vei Gale heti varovaisuuden vuoksi Mercedeksen syvemmälle pensaston suojaan. Terävien piikkien pistokset ilmaisivat hänelle selvästi, että he tunkeutuivat parhaillaan kaktuspensaikkoon, jonne hän piilotti Mercedeksen niin hyvin kuin suinkin. Tyttö värisi niinkuin vilu olisi häntä pudistellut. Hän hengitti nopeasti lyhyin hengähdyksin ja painui aivan kiinni Galeen, joka puri hampaitaan avuttomassa raivossaan tytön kohtalon vuoksi. Jollei tyttö olisi ollut kaunis, olisi hän ehkä vielä nytkin saanut elää vapaana ja onnellisena kotonaan. Kuinka kummallinen tämä maailma onkaan — kuinka petollinen voi kohtalokin olla!

Hevosten kavioiden kapse alkoi nyt kuulua selvemmästi. Gale huomasi tumman liikkuvan ryhmän tummanharmaata taivasta vasten. Sieltä tulikin joukko hevosia. Hän ei voinut erottaa, oliko joka hevosen selässä ratsastaja vai ei. Hän kuuli miesten keskustelevan keskenään naurahtaen aina silloin tällöin. Hänen korvansa alkoivat kuumentua, sillä puhe kuulosti amerikkalaiselta. Hän kuunteli tarkkaavaisesti. Aika-ajoin erotti hän ainoastaan hevosten jalkojen töminää.

"Sepä vasta oli leikkiä!" kuului ääni pimeästä. "Kauhea talo, Laddy. Emme ole sattuneet tuollaiseen sitten kuin piikkilanka-aidat karkoittivat meidät Texasista. Eikä meitä ennen ole niin kutsuttu apuun."

"Kutsuttuko? Sehän oli kuin helvetin lieskaa", vastasi toinen. "Hän katosi äkkiä ja luulen, että hän ystävineen pudisti Casitan tomut jaloistaan. Se on kauhea kaupunki!"

Gale hyppäsi ylös pensaikosta riemuissaan. Mikä onni! Nuo keskenään puhelevat henkilöt eivät olleet keitään muita kuin ne kaksi paimenta, joita hän oli puhutellut meksikolaisessa hotellissa.

"Pysähtykää, toverit!" huusi hän heille mennen keskelle tietä.

Hevoset korskuivat ja hypähtelivät. Sitten seurasi nopeita kahisevia ääniä, kannusten helinää ja vihdoin hiljaisuus. Tulijat häämöittivät nyt selvemmin pimeästä. Gale näki viisi tahi kuusi hevosta, pari ratsastajaa ja viimeisen hevosen selkään köytetyt matkatavarat. Kun Gale tuli noin viidentoista askeleen päähän heistä, lausui etummainen ratsastaja:

"Olette jo luullakseni tarpeeksi lähellä, muukalainen."

Paimenen kädessä välähti joku kirkas kappale tähtien valossa.

"Te tuntisitte minut, ellei olisi niin pimeä", vastasi Gale pysähtyessään. "Puhelin teidän kanssanne vähän aikaa sitten tuolla kapakassa."

"Tulkaahan lähemmäksi, jotta voimme nähdä teidät", virkkoi paimen lyhyesti.

Gale tuli lähemmäksi kunnes seisoi aivan hevosen vieressä. Paimen kumartui satulassaan katsoen tarkasti Galen kasvoihin. Sitten hän sanaakaan virkkamatta pisti pistoolinsa tuppeen ja ojensi hänelle kätensä. Gale tunsi teräksisen otteen, joka lämmitti hänen sydäntään. Toinen paimen pysähdytti myöskin hermostuneen, vireän hevosensa vetämällä kiivaasti suitsista. Hän tutkisteli myös tarkkaavasti Galen kasvoja.

"Nimeni on Ladd", virkkoi hän. "Olipa hauskaa kohdata teidät jälleen"

Gale tunsi nyt toisen yhtä kovan ja voimakkaan puristuksen kuin toinenkin oli ollut. Hän totesi, että hän oli löytänyt ystäviä, jotka kuuluivat sellaiseen kansanluokkaan, jonka tuttavuuteen hän tähän saakka turhaan oli kokenut päästä.

"Gale — Dick Gale on nimeni", hän alkoi nopeasti, "Jouduin Casitaan tänä iltana tietämättä tuskin, mihin olin saapunut. Eräs poikanen opasti minut tuohon hotelliin. Siellä tapasin erään vanhan ystäväni, jota en ollut nähnyt vuosikausiin. Hän kuuluu sikäläiseen ratsuväkirykmenttiin. Hän oli auttanut erästä espanjalaista tyttöä — ja rakastunut häneen. Rojas, joka oli tappanut tytön isän, aikoi ryöstää neidon. Te tiedätte, mitä tapahtui hotellissa. Hyvät ystävät, jos sellainen milloinkaan on mahdollista, haluan näyttää teille, miten kiitollinen olen teidän siellä minulle suomasta avusta. Riensin pois hotellista, löysin ystäväni sekä tytön. Kiiruhdimme pois koko kaupungista tänne syrjäiseen seutuun. Sitten oli Thornen pakko lähteä takasin leiriin. Kuulimme nimittäin torven toitotusta ja ampumista, ja hän oli luvatta poistunut leiristä. Siten jäi tyttö minun luokseni. Nyt en tiedä, mitä olisi tehtävä. Thorne sanoi varmasti, ettei Casita ole kyllin turvallinen paikka tänä iltana Mercedekselle."

"Tyttö ei kai ole mikään peooni, mikään tavallinen meksikolainen?" keskeytti Ladd.

"Ei. Hänen nimensä on Castañeda. Hän polveutuu vanhasta espanjalaisesta suvusta, joka kerran oli rikas ja vaikutusvaltainen."

"Siis hyvin haluttua tavaraa", vastasi paimen. "Siellä on muitakin kuin Rojas, jotka mielellään ryöstäisivät jonkun kauniin tytön. Sellainen kuuluu hänen jokapäiväiseen ohjelmaansa. Hänellä mahtaa olla joitakin valtiollisia tahi tunnesyitä vihaansa ylhäisempää kansanluokkaa kohtaan. Niin, Casita ei ole mikään paikka teidän ystävänne morsiamelle ei yöllä eikä päivällä, eikä milloinkaan. Siellä on tosin amerikkalaisia, jotka saattaisivat ottaa tytön suojelukseensa ja taistella hänen puolestaan tarpeen vaatiessa. Mutta viisainta on olla antautumatta sellaiseen vaaraan. Lash, mitä sinä arvelet?"

"Sitä vain, että tuo meksikolaispesä ympäristöineen on viime viikkojen kuluessa muuttunut melko levottomaksi", vastasi toinen paimen. "Jos vain varusväki antautuu, on helppo arvata, mitä sitten tapahtuu. Orozco on tulossa joukkoineen länttä kohti Agua Prietasta. Nogaleksen eteläpuolella polttaa Campo siltoja ja rikkoo rautatietä. Sitten on siellä vielä paljon muita roistoja, jotka sanovat itseään vallankumouksellisiksi, voidakseen sen nojalla varastaa, polttaa, tappaa ja ryöstää naisia. Sehän on selvä asia, että jos astuu tuumankaan rajan yli, joutuu silloin melkein kuin helvettiin. Neuvoni on: älkää salliko neiti Castañedan ikinä enää palata takaisin Casitaan."