Lännen tähtien alla

LÄNNEN TÄHTIEN ALLA

Kirj.

ZANE GREY

Suomentanut

A. J. Salonen

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1920.

SISÄLLYS:

Laidunten herrasmies. Matkustus auringonnoususta auringonlaskuun. Karjantarkastus. Eräs lahja ja kauppa. Hänen Majesteettinsa karjatalo. Uusi päällysmies. Guerillajoukkio. Ystäviä Idästä. Rosvoja. Kallionhuiput. Don Carlos. El Cajonin sheriffi. Salaisuus. Matkan päässä.

Laidunten herrasmies

Kun Madeline Hammond astui junasta El Cajonissa, Uudessa Meksikossa, oli jo melkein puoliyö. Tällöin hän sai ensivaikutelmansa paikasta: vaaleina vilkkuvien tähtien alla näkyi pimeästä vain kylmätuulinen ja eloton seutu.

"Neiti, täällä ei ole ketään teitä vastassa", sanoi junailija jokseenkin levottomasti.

"Minä sähkötin veljelleni", vastasi Madeline. "Kun juna myöhästyi tällä tavoin, hän ehkä väsyi odottamiseen. Hän on täällä kohta. Mutta ellei hän tulisi — kai minä löydän hotellin?"

"Täällä on asuntoja saatavana. Hakekaa asemapäällikkö näyttämään teille. Suonette anteeksi, mutta tämä ei ole teidän kaltaisellenne naiselle sopiva paikka olla yöllä yksin. Tämä on alkeellinen pieni kaupunki — enimmäkseen meksikolaisia, kaivosmiehiä ja cowboyta. Ja he pitävät kemuja koko lailla. Sen lisäksi on vallankumous rajan toisella puolen herättänyt jonkin verran levottomuutta pitkin rajaviivaa. Neiti, arvatakseni olette kyllin turvassa, jos…"

"Kiitos. En pelkää ollenkaan."

Kun juna lähti taas liikkeelle, käveli neiti Hammond niukasti valaistua asemaa kohti. Kun hän oli aikeissa astua sisään, kohtasi hän meksikolaisen, jonka kasvot olivat piilossa leveäreunaisen sombreron alla ja jolla oli peite heitettynä hartioille.

"Onko täällä ketään ottamassa vastaan neiti Hammondia?" kysyi nuori nainen.

"En tiedä", vastasi toinen peitteen alta ja laahusti varjojen sekaan.

Neiti Hammond astui tyhjään odotushuoneeseen. Öljylampusta virtasi samea keltainen valo. Lippuluukku oli auki ja sen lävitse hän näki, ettei pienessä huoneessa sen takana ollut asemapäällikköä eikä sähköttäjää. Sähkölennätin naputteli heikosti.

Madeline Hammond seisoi koputtaen sievällä jalallaan lattiaa ja vertasi huvikseen vastaanottoaan El Cajonissa siihen, mikä hänellä oli ollut lähtiessään junasta Grand Centralissa. Ainoa kerta, jolloin hän saattoi muistaa milloinkaan olleensa näin yksin, oli kerran, kun hän ei kohdannut kamarineitoansa ja junaansa muutamassa paikassa Versailles'n ulkopuolella — seikkailu, joka oli muodostanut romaanin ja miellyttävän keskeytyksen hänen tarkasti vartioidun elämänsä kulussa. Hän meni odotussalin yli ikkunan luo ja katseli ulos pitäen huntuaan sivulla. Alussa hän saattoi erottaa vain muutamia himmeitä valoja, mutta kun hänen silmänsä tottuivat pimeyteen, näki hän jalomuotoisen hevosen seisovan lähellä ikkunaa. Toisella puolen oli autio tori. Tai jos se oli katu, oli se laajin, minkä Madeline oli milloinkaan nähnyt. Himmeät valot loistivat matalista laakeakattoisista rakennuksista. Hän saattoi erottaa monen hevosen tummat hahmot, jotka seisoivat liikkumattomina. Ikkunalasissa olevan aukon kautta tuli kylmä viima ja sen mukana virtaili sisään ääni, joka tuntui törkeältä hänen korvissaan — se oli epäsointuinen sekoitus naurua ja huutoa sekä kenkien kopinaa gramofonin äänekkään musiikin tahdissa.

"Lännen ilonpitoa", mietti neiti Hammond lähtiessään ikkunan luota. "Mutta mitä tehdä? Minä odotan täällä. Ehkä asemapäällikkö palaa pian tai Alfred tulee minua hakemaan."

Kun hän istuutui odottamaan, muisteli hän mielessään syitä, jotka olivat aiheuttaneet tämän tilanteen. Että Madeline Hammond olisi yksin myöhäisellä hetkellä pienellä, likaisella Lännen rautatieasemalla, oli tosiaankin merkillistä.

Hänen tyttövuosiensa viimeisiä aikoja oli häirinnyt hänen elämänsä ainoa onneton kokemus — hänen veljensä joutui vanhempiensa epäsuosioon ja lähti kotoa. Hän laski eräänlaisen mietiskelevän mielenlaadun alkaneen tästä ajasta, samoin tyytymättömyytensä siihen loistavaan elämään, jonka yhteiskunta tarjosi hänelle. Vaihdos oli ollut niin asteittainen ja tasainen ennen kuin hän huomasi sen. Jonkin aikaa toimelias ulkoilmaelämä — golf-peli, tennis ja purjehtiminen — esti tätä huomiota tulemasta sairaalloiseksi itsetutkisteluksi. Tuli aika, jolloin huvituksetkin kadottivat viehätyksensä ja silloin hän luuli olevansa tosiaan henkisesti sairas. Matkustaminenkaan ei auttanut häntä.

Seurasi kuukausimäärin levottomuutta ja uteliaan tuskallista mietiskelyä siitä, ettei hänen asemansa, hänen rikkautensa, hänen saavuttamansa suosio tyydyttänyt häntä. Hän luuli eläneensä kaikki tytön haaveet tullakseen maailmannaiseksi. Ja hän oli jatkanut niin kuin ennenkin kimaltelevaa näytelmää, mutta ei enää totuudelle sokeana — että nimittäin hänen ylellisessä elämässään ei ollut mitään, joka olisi tehnyt sen merkittäväksi.

Kun näyttämö muuttui, kadotti hän tuon uuden epämääräisen rauhan tunteen ja kääntyi ärtyneenä poispäin näyttämöltä. Hän katseli pitkää, kaarevaa aitioriviä, joka edusti hänen maailmaansa. Se oli hienoa ja loistavaa maailmaa — sen muodosti rikkaus, hienostuneisuus, sivistys, kauneus ja hyvä syntyperä. Hän, Madeline Hammond, oli osa siitä. Hän hymyili, hän kuunteli, hän puhui miehille, jotka silloin tällöin tulivat Hammondin aitioon, ja hän tunsi, ettei ollut hetkeäkään itselleen luonnollinen ja uskollinen. Hän mietiskeli, miksi nämä ihmiset eivät voineet olla jollakin tavoir toisenlaisia. Mutta hän ei voinut sanoa, minkälaisia här tahtoi heidän olevan. Jos he olisivat olleet erilaisia, eivät he olisi sopineet tähän paikkaan — niin, he eivät olisi olleet siellä ollenkaan. Mutta kuitenkin heiltä puuttui jotakin.

Ja huomatessaan, että hän menisi jollekulle näistä miehistä, jos hän ei nousisi kapinaan, oli hänet vallannut suuri väsymys, jäätävä ja sairaaksi tekevä tunne, että elämä oli tullut hänelle vastenmieliseksi. Hän oli väsynyt hienoon seurapiiriin. Hän oli väsynyt huolettomiin miehiin, jotka vain halusivat miellyttää häntä. Hän oli väsynyt siihen, että häntä juhlittiin, ihailtiin ja rakastettiin. Hän oli väsynyt ihmisiin, meluun ja ylellisyyteen. Hän oli väsynyt itseensä!

Rohkeasti maalatun lavastuksen autiudessa ja kiihkottomissa tähdissä hän oli väläykseltä nähnyt jotakin, joka vaikutti hänen sieluunsa. Tunne ei ollut kestävä. Hän ei voinut uudistaa sitä. Hän kuvitteli, että itse näyttämön rohkeus oli vedonnut häneen. Hän arvasi, että maalari oli löytänyt innoitusta, iloa, voimaa ja tyyneyttä karussa luonnossa. Ja vihdoinkin hän tiesi, mitä hän tarvitsi: olla yksin, miettiä pitkiä tunteja, katsella yksinäisiin, hiljaisiin, pimeneviin avaruuksiin, tarkastella tähtiä, tutkia sieluaan ja löytää todellinen itsensä.

Vasta silloin hän oli ajatellut mennä katsomaan veljeään, joka oli mennyt länteen koettamaan onneaan karjanhoitajana. Sattui siten, että hänellä oli ystäviä, jotka aikoivat juuri lähteä Kaliforniaan, ja hän teki nopean päätöksen mennä heidän mukanaan. Kun hän rauhallisesti ilmoitti aikomuksensa, oli hänen äitinsä huudahtanut säikähdyksissään ja hänen isänsä tuijottanut häneen jouduttuaan muistamaan perheen mustaa lammasta.

"Mitä, Madeline! Sinä tahdot nähdä sen villin pojan!"

Sitten hän oli taas joutunut sen vihan valtaan, jota hän yhä tunsi itsepäistä poikaansa kohtaan. Hän oli kieltänyt Madelinea menemästä. Mutta Madeline oli osoittanut tahdonlujuutta, jota hänen ei koskaan tiedetty omanneen. Hän pysyi kannallaan ja muistutti olevansa kaksikymmentäneljä vuotta vanha ja oma määrääjänsä. Lopuksi hän oli päässyt voitolle.

Hänen päätöksensä käydä tervehtimässä veljeä oli liian kiireisesti tehty ja vaikutti sen, ettei hän voinut kirjoittaa veljelle. Niinpä hän oli sähköttänyt tälle New Yorkista ja samaten päivää myöhemmin Chicagosta. Ei mikään olisi saanut häntä kääntymään takaisin. Madeline oli suunnitellut saapuvansa El Cajoniin kolmantena päivänä lokakuuta, veljensä syntymäpäivänä, ja hän oli onnistunut aikeessaan, vaikka hän tulikin viime hetkellä. Juna oli myöhästynyt useita tunteja. Oliko hänen tiedonantonsa tullut Alfredille vai ei, sitä hän ei voinut sanoa. Tosiasia oli se, että hän oli saapunut, mutta veli ei ollut ottamassa vastaan.

Ei tarvittu pitkää aikaa, kun menneisyyden ajatukset väistyivät hetken todellisuuden tieltä.

"Toivon ettei Alfredille ole tapahtunut mitään pahaa", sanoi hän itsekseen. "Hän jaksaa hyvin ja menestyy loistavasti, kirjoitti hän. Tosin se tapahtui kauan sitten, mutta hänhän ei kirjoita usein. Hänen on hyvä olla. Pian hän tulee, ja miten iloiseksi minä silloin tulenkaan! Onkohan hän mahtanut muuttua?"

Madelinen istuessa odottamassa keltaisessa hämärässä hän kuuli lennätinkoneen heikon, ajoittain kuuluvan nakutuksen, lankojen matalan surinan, rautakenkäisen kavion polkaisun ja etäistä naurua, joka nousi tanssin äänten yli. Nämä jokapäiväiset asiat olivat hänelle uusia. Ja tässä hän istui pienellä likaisella asemalla sähkölankojen valittaen suristessa yksinäistä lauluaan tuulessa.

Heikko ääni, joka muistutti ohuiden ketjujen kilinää, veti puoleensa Madelinen huomion. Sitten kuului astuntaa. Ovi lennähti auki ja sisään astui suuri mies. Madeline huomasi, että kilinä tuli miehen kannuksista. Mies oli cowboy.

"Olisitteko hyvä ja neuvoisitte minut hotelliin?" kysyi Madeline nousten.

Cowboy otti sombreron päästään ja heilauksessa, jonka hän sillä teki, sekä sitä seuraavassa kumarruksessa oli eräänlaista karkeata kohteliaisuutta huolimatta niiden liioitellusta sävystä. Hän astui kaksi pitkää harppausta tyttöä kohti.

"Lady, oletteko naimisissa?"

Menneinä aikoina oli neiti Hammondin huumorintaju auttanut häntä usein pahastumasta arveluttavissa tilanteissa. Hän pysyi hiljaa ja kuvitteli, miten hyvä oli että huntu peitti hänen kasvonsa. Häntä oli valmisteltu siihen, että cowboyt olivat jokseenkin kummastuttavia, ja häntä oli varoitettu nauramasta heille.

Tämä herrasmies kumartui varovasti ja nosti tytön vasemman käden. Ennen kuin tämä tointui ällistyksestään, oli toinen vetänyt pois hänen hansikkaansa.

"Hieno käsi, mutta ei vihkimäsormusta", puhui mies venytellen sanoja. "Lady, olen iloinen huomatessani, ettette ole naimisissa."

Hän päästi tytön käden ja antoi käsineen takaisin.

"Ymmärrättehän, tämän kaupungin ainoa hotelli ei kernaasti ota vastaan naimisissa olevia naisia."

"Todellakin?" sanoi Madeline koettaen älytä tilanteen.

"Varmasti", jatkoi mies. "Vaikeata hotellille pitää naimisissa olevia naisia. Karkottaa pojat pois. Ymmärrättehän, tämä ei ole Reno."

Sitten hän nauroi poikamaisesti. Silloin huomasi Madeline, että hän oli puolijuovuksissa. Kun tyttö vaistomaisesti perääntyi, ei hän ainoastaan katsonut miestä terävämmin, vaan asettui niin, että valo loisti paremmin tämän kasvoille. Ne olivat kuin punaista pronssia, lohkeat, karkeat ja terävät. Mies nauroi taas kuin hyvillään ja nauru tuskin muutti hänen piirteittensä kovaa ilmettä. Cowboy oli loukannut häntä, mutta mitä miehen mielessä olikaan, ei tarkoituksena ollut kuitenkaan häväistä.

"Olen hyvin kiitollinen, jos neuvotte minut hotelliin", sanoi tyttö.

"Lady, te odotatte täällä", vastasi toinen hitaasti. "Minä menen hakemaan kantajaa."

Tyttö kiitti ja kun mies meni ulos sulkien oven, istuutui hän tuntien helpotusta. Odottaessaan hän huomasi taas kuuntelevansa langoissa valittavaa tuulta. Ulkopuolella seisova hevonen alkoi tömistellä ja hirnahti. Sitten kuuli Madeline nopeata kopinaa, ensin matalana ja sitten äänekkäämpänä, kunnes tunsi sen hevosten laukkaamiseksi. Hän meni ikkunan luo toivoen että hänen veljensä oli tullut. Mutta kopina kasvoi meluksi, varjoja lensi ohitse — laihoja hevosia, liehuvia harjoja ja häntiä, ratsastajilla sombrerot päässä, kaikki omituisen villejä hänen silmissään. Muistaen junailijan sanat hän oli hieman levoton. Tomupilvet varjostivat himmeät valot ikkunoista. Sitten tuli hämäryydestä näkyviin kaksi olentoa, toinen suurikokoinen ja toinen hoikka. Cowboy palasi kantajan kanssa.

Raskaita askelia kuului ja sitten ovi äkkiä avautui kirskuen. Cowboy astui sisään vetäen mukanaan olentoa, jonka ulkoasu oli sekaisin — pappia, jonka viitta oli ilmeisesti joutunut epäkuntoon kiinniottajan tempauksesta. Oli selvää että padre oli kauhistunut.

Madeline Hammond tuijotti pikku miestä, joka oli kalpea ja kauhuissaan, ja vastalause värisi hänen huulillaan. Mutta sitä ei lausuttu, sillä puolijuopunut cowboy näytti nyt kylmältä, julmasti hymyilevältä paholaiselta ja ojentaen pitkän käsivartensa hän tarttui tyttöön lennättäen hänet takaisin penkille.

"Te pysytte siinä!" määräsi hän.

Vaikka hänen äänensä ei ollut tyly, sai se tytön tuntemaan itsensä voimattomaksi. Ei kukaan ollut milloinkaan puhutellut häntä sellaisella äänellä. Nainen hänessä totteli — ei ylpeä Madeline Hammond semmoisenaan.

Padre kohotti ristissä olevat kätensä kuin rukoillen henkensä puolesta ja alkoi kiireesti puhua espanjaa. Madeline ei ymmärtänyt. Cowboy veti esiin suuren revolverin ja heilutteli sitä papin kasvojen edessä. Sitten hän laski sen ilmeisesti tähdätäkseen papin jalkoihin. Näkyi punainen leimahdus ja sitten kuului laukaus, joka tyrmistytti Madelinen. Huone täyttyi savusta ja ruudinhajusta. Madeline ei pyörtynyt eikä edes sulkenut silmiään, mutta hän tunsi olevansa kiinni kylmissä pihdeissä. Kun hän saattoi nähdä selvästi savun lävitse, tunsi hän helpotuksen tunnetta siitä, ettei cowboy ollut ampunut padrea. Mutta mies heilutteli yhä asettaan ja laahasi uhriaan tytön luokse. Mikä saattoikaan olla juopuneen tarkoitus? Sen täytyi olla — varmasti se oli kuje. Madelinella oli hämärä muisto Alfredin ensimmäisistä kirjeistä, jotka kuvailivat cowboyien erikoisenlaatuisia huveja. Sitten hän muisti erään elokuvan, jonka oli nähnyt: cowboyt tekemässä eriskummallista pilaa yksinäiselle koulunopettajalle. Heti kun Madeline ajatteli sitä, hän oli varma siitä, että Alfred valmisti hänelle pienen, hurjan Lännen hauskutuksen. Hän saattoi tuskin uskoa siihen, mutta sen täytyi olla totta. Alfred luultavasti seisoi nyt oven tai ikkunan ulkopuolella nauraen sisaren hämmennystä.

Suuttumus hillitsi Madelinen kauhun. Hän nousi pystyyn ja lähti ovea kohti. Mutta cowboy sulki hänen tiensä — tarttui hänen käsivarsiinsa. Silloin Madeline arvasi, ettei hänen veljellään voinut olla mitään osuutta tässä. Tämä ei ollut mikään kuje. Tämä oli jotakin, joka tosiaan tapahtui, joka oli todellista, joka uhkasi. Hän koetti vääntäytyä irti tuntien tulistuneensa siitä, että juopunut lurjus koski häneen. Tasapaino, arvokkuus, sivistys — kaikki hankitut ominaisuudet pakenivat taisteluhalua. Hän oli voimakas. Hän taisteli epätoivoisesti. Mutta mies pakotti hänet takaisin. Madeline ei ollut milloinkaan tiennyt, että ihminen saattaisi olla noin vahva. Ja sitten miehen kylmästi hymyilevät kasvot heikonsivat Madelinea, kunnes hän vaipui vavisten penkkiä vasten.

"Mitä — te — tarkoitatte?" läähätti hän.

"Kultaseni, hellitähän vähän suitsia", vastasi toinen rattoisasti.

Madeline luuli näkevänsä unta. Hän ei voinut ajatella selvästi. Kaikki oli ollut liian nopeata, liian kauheata hänen ymmärtääkseen. Mutta hän ei ainoastaan nähnyt miestä, vaan myös tunsi hänen voimakkaan läsnäolonsa. Ja vapiseva pappi, sininen savuhattara, ruudinhaju — ne eivät olleet epätodellisia.

Sitten leimahti aivan hänen silmiensä edessä toinen sokaiseva liekki ja hänen korvansa juurella jyrisi toinen laukaus. Kykenemättä seisomaan liukui Madeline penkille. Hänen havaintokykynsä kieltäytyi tekemästä selkoa siitä mitä tapahtui muutamien seuraavien hetkien aikana, mutta kun hänen mielensä vähän tasaantui, kuuli hän kuin unessa padren sanelevan kiireisesti vieraita sanoja. Se loppui ja sitten cowboyn ääni herätti hänet.

"Lady, sanokaa 'kyllä'. Sanokaa se — nopeaan! Sanokaa se — kyllä."

Pelkän mielijohteen takia, vastustamattoman voiman takia hän lausui sanan 'kyllä'.

"Ja nyt, lady — voidaksemme lopettaa tämän sopivalla tavalla — mikä on nimenne?"

Yhä totellen konemaisesti hän sanoi sen miehelle.

Mies tuijotti hetken ikään kuin nimi olisi herättänyt mielikuvayhtymiä hiukan sumentuneessa mielessä. Hän nojautui taaksepäin epävarmasti. Madeline kuuli hänen hengityksensä aiheuttaman puhalluksen, jonkinlaisen kovan puuskan.

"Mikä nimi?" kysyi mies.

"Madeline Hammond. Minä olen Alfred Hammondin sisar."

Mies nosti kätensä ja pyyhki pois jotakin kuviteltua silmiensä edestä. Sitten hän kumartui Madelinen yli käsi vavisten ja tapaili hänen huntuaan. Mutta ennen kuin hän saattoi koskettaa sitä, sysäisi tyttö sen syrjään paljastaen kasvonsa.

"Ette kai — ole — Majesty Hammond?"

Miten ihmeellistä — ihmeellisempää kuin mikään mitä Madelinelle oli tapahtunut — oli kuulla tuo nimi cowboyn huulilta! Sillä nimellä hän oli tuttavapiireissä tunnettu, vaikka vain hänen läheisimmillään ja rakkaimmillaan oli oikeus käyttää sitä. Nyt se sai eloon hänen tylsyneen havaintokykynsä ja hän sai ponnistellen taas hallituksi itsensä.

"Te olette Majesty Hammond", vastasi mies ja tällä kertaa hän pikemmin vakuutti kuin kysyi.

Madeline nousi ja katseli toista kasvoihin.

"Niin olen."

Mies työnsi aseensa takaisin koteloon.

"No luulenpa ettemme jatka tätä sitten."

"Mitä? Ja miksi pakotitte minut sanomaan papille 'kyllä'."

"Se oli keino, johon turvauduin näyttääkseni hänelle, että te olitte halukas menemään naimisiin."

"Oh! — Te — te ..!" Madelinelta puuttui sanoja.

Tämä sai cowboyn toimimaan. Hän tarttui padreen ja veti häntä ovea kohti kiroillen ja uhaten, epäilemättä käskien häntä salaamaan jotakin. Sitten hän tyrkkäsi papin kynnyksen yli ja jäi seisomaan.

"Tässä — odottakaa — odottakaa minuutti, neiti — neiti Hammond", sanoi hän käheästi. "Te voisitte joutua huonompaankin seuraan kuin minun. — Vaikka luulen, ettette varmasti ajattele niin. Odottakaahan minuutti."

Madeline seisoi vavisten ja hehkuen vihasta. Ovesta hän näki valkoiset tähdet tummansinisellä taivaalla. Ne näyttivät hänestä yhtä epätodellisilta kuin kaikki muukin tänä merkillisenä yönä. Ne olivat kylmiä, loistavia, korkealla ja kaukana, ja katsoessaan niihin hän tunsi vihansa vähenevän ja tekevän hänet rauhalliseksi.

Cowboy kääntyi ja alkoi puhua:

"Tehän huomaatte — minä olin kokolailla sekaisin. Täällä oli juhlat — ja häät. Minä teen hulluja tekoja, kun olen päissäni. Löin vedon, että menen naimisiin ensimmäisen tytön kanssa, joka tulee kaupunkiin. Jos teillä ei olisi ollut huntua — toverit tekivät pilaa minusta…"

Hän ei voinut seisoa hiljaa: hiki nousi helminä hänen otsalleen; hän pyyhki pyyhkimistään kasvojaan kaulaliinallaan ja hengitti niin kuin mies, joka on kestänyt kovia ponnistuksia.

"Tehän huomaatte — minä olin kelpo…" aloitti hän.

"Selitykset eivät ole tarpeellisia", keskeytti toinen. "Olen hyvin väsynyt — pulassa. Aika on myöhäinen. Onko teillä pienintäkään aavistusta siitä, mitä tarkoittaa olla herrasmies?"

Miehen pronssiset kasvot hehkuivat liekehtivän punaisina.

"Onko veljeni täällä kaupungissa tänä yönä?" jatkoi Madeline.

"Ei, hän on karjatalollaan."

"Mutta minä sähkötin hänelle."

"Luultavasti on sanoma hänen laatikossaan postitoimistossa. Hän tulee kaupunkiin huomenna. Hän laivaa karjaa Stillwellille."

"Sitten minun täytyy mennä hotelliin. Oletteko niin ystävällinen…"

Jos toinen kuuli hänen viimeiset sanansa, ei hän ainakaan näyttänyt kuulleen niitä. Ulkopuolelta kuuluva melu oli saanut hänen huomionsa puoleensa. Miesten ja naisen ääniä kuului avoimen oven lävitse. Sitten naisen ääni, joka kiireisenä ja katkonaisena kohosi korkeammalle, kuului kuin vetoaisi turhaan.

Cowboyn käytös sai Madelinen hätkähtäen odottamaan jotakin pelottavaa. Hän ei pettynytkään. Ulkoa kuului meteliä — tukahdutettu laukaus, ähkinää, kaatuvan ruumiin jysähdys, naisen matala huudahdus ja askelia, jotka menivät poispäin kuin paeten.

Madeline Hammond nojautui voimattomana taaksepäin istuimellaan, kylmänä ja sairaana, ja hetken ajan hänen korvansa jyskyttivät toisella puolella tietä olevain tanssijain poljennan sekä kehnon musiikin tahdissa. Sitten ilmestyivät avonaiselle ovelle tytön kärsivät kasvot mustien hiusten kehystäminä. Tyttö tarttui ruskealla kädellä ovenpieleen ja piteli siitä kuin kannattaakseen itseään pystyssä.

"Señor — Gene!" huudahti hän ja hämmästynyt, iloinen jälleentunteminen karkotti äkkiä hänen kauhunsa.

"Bonita!" Cowboy juoksi tytön luo. "Oletko loukkaantunut?"

"En!"

Mies tarttui tyttöön:

"Minä kuulin — jotakuta ammuttiin. Oliko se Danny?"

"Ei."

"Ampuiko Danny? Sano minulle."

"Ei."

"Olenpa sitten iloinen. Ajattelin, että Danny oli sekaantunut tähän. Hänellä oli Stillwellin rahoja pojille — pelkäsin… Sano, Bonita, muuten joudut ikävyyksiin. Kuka oli kanssasi? Mitä te teitte?"

"Ne riitelivät minusta. Minä vain tanssin vähän, hymyilin vähän ja he riitelivät. Minä pyysin niitä olemaan siivosti…"

"Ota minun hevoseni ja mene Peloncilloon päin. Bonita, lupaa pysyä poissa El Cajonista."

Mies vei hänet ulos. Madeline kuuli hevosen korskuvan ja purevan kuolaimiaan. Cowboy puhui matalalla äänellä. Vain muutamia sanoja saattoi ymmärtää:

"Jalustimet — odota — pois kaupungista — vuori — polku — nyt ratsasta!"

Seurasi hetken hiljaisuus ja sen rikkoi kavioiden töminä ja hiekan narskunta. Sitten Madeline näki vilaukselta tuulen liehuttaman kaulaliinan ja tukan sekä pienen olennon satulassa. Hevonen erottautui mustana himmeätä valojuovaa vasten. Sen juoksussa oli jotakin villiä ja loistavaa.

Seuraavassa tuokiossa cowboy ilmestyi taas ovelle.

"Neiti Hammond, luulen että meidän täytyy lähteä nopeasti tiehemme täältä. On sattunut huonoja asioita. Ja juna on tulossa."

Madeline kiiruhti ulos uskaltamatta katsoa taakseen tai sivullensa. Hänen oppaansa astui nopeasti. Tytön oli miltei juostava pysyäkseen rinnalla. Monet mielenliikutukset hämmensivät häntä.

Huomatessaan että hänet oli viety talorivin taakse sanoi hän:

"Mihin te viette minut?"

"Florence Kingsleyn luo", vastasi mies.

"Kuka hän on?"

"Luulenpa, että hän on veljenne paras ystävä täällä."

Madeline pysyi vielä muutamia hetkiä cowboyn rinnalla ja sitten hän pysähtyi. Yhtäkkiä hän huomasi, kuinka vähän hyötyä hänellä oli ollut kasvatuksestaan tämänlaisia kokemuksia varten. Cowboy, joka ei nähnyt häntä, astui takaisin muutamat välillä olevat askelet. Sitten hän odotti, yhä vaiteliaana.

"On niin pimeätä, niin yksinäistä", sopersi tyttö. "Miten minä tiedän… Minkä vakuuden voitte antaa minulle, ettette — ettei minulle tapahdu mitään ikävyyksiä, jos menen eteenpäin."

"En mitään vakuutta, neiti Hammond, paitsi että olen nähnyt kasvonne."

Tästä omituisesta vastauksesta sai Madeline luottamusta mennäkseen eteenpäin cowboyn kanssa. Mikä vastaus tahansa olisi kelvannut hänelle, jos se olisi ollut ystävällinen. Hän värisi ajatellessaan, että pitäisi palata asemalle, jossa hän luuli tapahtuneen murhan, eikä hän tuntenut halua kuljeskella yksin pimeässä.

Opas kääntyi polulta ja koputti erään matalakattoisen talon ovelle.

"Halloo — kuka siellä?" kuului syvä ääni.

"Gene Stewart", sanoi cowboy. "Kutsukaa Florence — pian!"

Seurasi askelten kolinaa sekä ihmisten ääniä. Madeline kuuli naisen huudahtavan:

"Gene täällä, vaikka kaupungissa on tanssit! Jokin on hullusti."

Valo leimahti ja loisti kirkkaasti. Ovi aukeni ja nainen piti lamppua.

"Gene! Al ei ole…"

"Alilla ei ole hätää", keskeytti cowboy.

Madelinella oli silloin kaksi tunnetta; toinen ihmetteli naisen äänessä ilmenevän pelästyksen ja rakkauden sävyä ja toinen oli sanomaton helpotus siitä että hän oli turvassa veljensä ystävän luona.

"Täällä on Alin sisar — tuli tämäniltaisessa junassa", sanoi cowboy. "Minä satuin olemaan asemalla ja toin hänet sinun luoksesi."

Madeline tuli esiin varjosta.

"Onko — onko hän todellakin Majesty Hammond!" huudahti Florence Kingsley.

Hän miltei pudotti lampun ja katsoi niin hämmästyneenä, ettei voinut uskoa silmiään.

"Kyllä minä olen", vastasi Madeline. "Juna myöhästyi ja samasta syystä ei Alfred tavannut minua. Mr Stewart katsoi sopivaksi tuoda minut teidän luoksenne sen sijaan että olisi vienyt minut hotelliin."

"Olen iloinen saadessani tavata teidät", vastasi Florence lämpimästi. "Tulkaa sisään. Olen niin hämmästynyt, että unohdan mitä minun pitäisi tehdä. Al ei ole maininnut mitään teidän tulostanne."

"Hän ei varmaankaan saanut sähkösanomaani", sanoi Madeline sisään astuessaan.

Florence pani lampun pöydälle. Madeline näki nuoren naisen, jolla oli hymyilevät, ystävälliset kasvot ja ylenpalttisen tuuheat vaaleat hiukset, jotka riippuivat hänen aamunuttunsa yli.

"Nyt Al tulee iloiseksi!" huudahti Florence. "Tehän olette valkoinen kuin lakana. Olette varmasti väsynyt. Kuinka kauan teidän täytyi odottaa asemalla? Minä kuulin junan tulevan tunteja sitten. Tämä asema on yöllä yksinäinen. Jospa olisin tiennyt, että te olitte tulossa! Tosiaan, te olette hyvin kalpea. Oletteko sairas?"

"En. Olen vain hyvin väsynyt. Matkustaminen oli raskaampaa kuin kuvittelin. Minulla oli jokseenkin pitkä aika odottaa saavuttuani asemalle, mutta en voi sanoa, että siellä olisi ollut yksinäistä."

Florence Kingsley tutki Madelinen kasvoja tarkoin ja katsoi sitten vaikenevaa Stewartia pitkään ja merkitsevästi. Sitten hän sulki huolellisesti ja rauhallisesti toiseen huoneeseen vievän oven.

"Neiti Hammond, mitä on tapahtunut?" hän kysyi hiljaa.

"En halua palauttaa mieleeni kaikkea, mitä on tapahtunut", vastasi Madeline. "Mutta sen sanon Alfredille, että olisin mieluummin tahtonut tavata apashin kuin cowboyn."

"Älkää sanoko Alille siten", huudahti Florence. Sitten hän tarttui Stewartiin ja veti tämän lampun ääreen. "Gene, sinä olet juovuksissa!"

"Olin kelpo lailla päissäni", vastasi toinen ja painoi päänsä alas.

"Mitä sinä olet tehnyt?"

"No, katsohan, Flo, minä vain…"

"Minun ei tarvitse tietää. Minä voisin sanoa sen. Gene, etkö milloinkaan opi säädyllisyyttä? Etkö milloinkaan lakkaa juomasta? Sinä kadotat kaikki ystäväsi. Stillwell on kiintynyt sinuun. Al on ollut paras ystäväsi. Molly ja minä olemme hartaasti pyytäneet sinua, ja nyt sinä olet mennyt ja tehnyt — Jumala ties mitä."

"Miksi naisten tarvitsee pitää huntuja?" murisi Stewart. "Minä olisin tuntenut hänet, ellei olisi ollut tuota huntua."

"Ja sinä et olisi loukannut häntä. Mutta seuraavaa tyttöä olisit, joka olisi tullut vastaan. Gene, sinusta ei ole toivoa. Nyt sinä menet ulos täältä etkä tule milloinkaan takaisin!"

"Flo!" rukoili mies.

"Minä tarkoitan juuri sitä."

"Luulenpa sitten, että tulen huomenna takaisin ottamaan lääkkeeni", vastasi toinen.

"Uskallapas vain!" huudahti Florence.

Stewart meni ulos ja sulki oven.

"Neiti Hammond, te — te ette tiedä, miten tämä koskee minuun", sanoi Florence. "Mitä te ajattelettekaan meistä! On niin onnetonta, että teille sattui tämä. Nyt teillä ehkä ei ole rohkeutta jäädä. Neiti Hammond, Gene Stewart on paholainen, kun on juovuksissa. Yhtä kaikki tiedän, että hän ei tarkoittanut mitään pahaa. Tulkaa nyt, älkää ajatelko sitä enää." Hän otti lampun ja vei Madelinen pieneen huoneeseen. "Tämä on Lännen tapaan", jatkoi hän hymyillen osoittaessaan harvoja huonekaluja, "mutta te voitte levätä. Olette aivan turvassa. Ettekö antaisi minun auttaa itseänne riisuutumaan — enkö voisi tehdä jotakin hyväksenne?"

"Olette hyvin ystävällinen, kiitos siitä, mutta minä voin tulla toimeen", vastasi Madeline.

"No hyvää yötä sitten. Mitä pikemmin menen, sitä pikemmin pääsette levolle. Koettakaa unohtaa, mitä on tapahtunut. Ja ajatelkaa minkä mainion yllätyksen valmistatte veljellenne huomenna."

Näin sanoen hän pujahti ulos ja sulki oven.

Kun Madeline pani kellonsa piirongille, huomasi hän, että se oli jo yli kahden. Tuntui olevan pitkä aika siitä kun hän oli lähtenyt junasta. Kun hän oli vääntänyt lampun sammuksiin ja ryöminyt väsyneenä vuoteeseen, tunsi hän, mitä oli olla liian väsynyt. Hänen aivonsa surisivat.

Tuhansia toisiaan pois tunkevia mielteitä tuli, meni ja palasi taas. Siinä oli junan jyrinää, tömisevien kavioiden ääntä, hänen veljensä kasvojen kuva sellaisena kuin hän oli ne viimeksi nähnyt viisi vuotta sitten, pitkä himmeä valorivi, hopeakannuksien kilinä, yö, tuuli, pimeys, tähdet, tukahdutettu laukaus, kuolemantuskaa osoittava valittaminen, naisen korvia särkevä huuto.

Tämä muistojen vuorovesi vyöryi Madelinen yli uudestaan ja uudestaan sekä menetti asteittain voimansa ja katosi. Kaikki tuska katosi ja hän tunsi olevansa tuuliajolla. Kuinka pimeä huone olikaan, ja hiljaisuus oli kuin vaippa. Ei kuulunut ainoatakaan ääntä. Hän oli tullut toiseen maailmaan. Hän ajatteli vaaleatukkaista Florencea ja Alfredia ja heitä ihmetellessään hän vaipui uneen.

Kun hän heräsi, oli huone auringonpaisteen valaisema. Viileä tuuli, joka puhalsi vuoteen yli, pakotti hänet panemaan kätensä peitteen alle. Hän tutkisteli laiskasti ja unisesti pienen huoneen saviseiniä, kun hän äkkiä muisti, missä hän oli ja miten hän oli tullut sinne.

Hän ei hämmästynyt huomatessaan ajan myöhäiseksi ja oli juuri menossa ulos kysyäkseen veljeään, kun muuan ääni pysähdytti hänet. Hän tunsi neiti Kingsleyn äänen puhuttelevan jotakuta ja äänessä oli terävyyttä, jota hän ei ollut huomannut ennen.

"Sinä siis tulit takaisin, niinkö? No etpä näytä kovin ylpeältä tänä aamuna. Miksi olet tullut?"

"Sanoin, että tulin ottamaan lääkkeeni."

"Tarkoittaen, ettet mene pakoon Al Hammondilta? Gene, sinun kallosi on yhtä paksu kuin vanhalla lehmällä. Al ei saa milloinkaan tietää mitään siitä, mitä teit hänen sisarelleen, jollet sinä sano hänelle. Ja jos sanot sen, ampuu hän sinut."

"Se olisi hyvä asia", vastasi cowboy alakuloisesti.

"Gene Stewart, niin olisi, jollet paranna elämääsi", vastasi Florence. "Mutta älä ole mieletön." Ja tässä tyttö kävi vakavaksi ja pyytäväksi. "Mene pois. Mene kapinallisten joukkoon rajan toiselle puolen — sinä aina uhkaat tehdä sen. Joka tapauksessa älä jää tänne äläkä anna Alille aihetta kiivastua."

Madeline kuuli Florencen tulevan sisälle, seuraavalla hetkellä koputtavan ovelle ja sanovan vienosti:

"Neiti Hammond! Oletteko hereillä?"

"Hereillä ja pukeutunut, neiti Kingsley. Tulkaa sisään."

"Te olette levännyt. Te näytätte niin — niin erilaiselta. Olen iloinen. Tulkaa ulos nyt. Me syömme ensin aamiaista ja sitten voitte odottaa veljeänne tänne millä hetkellä hyvänsä."

"Odottakaa, olkaa hyvä. Minä kuulin teidän puhuvan Stewartille. Minun täytyy nähdä hänet. Tahtoisitteko pyytää häntä tulemaan hetkeksi vierashuoneeseen?"

"Kyllä", vastasi Florence nopeasti. Kun hän kääntyi ovella, katsahti hän Madelineen naisen merkitsevällä tavalla. "Pitäkää huolta, että hän pitää suunsa kiinni!"

Samassa kuului hitaita empiviä askelia ulkopuolelta, sitten tuli pysähdys ja ovi aukeni. Stewart seisoi auringonpaisteessa paljaspäin. Madeline tunsi jonkinlaista väristystä nähdessään taas korkean vartalon, kirjotut hirvennahkaliivit, kiiltävät nahkakalvosimet, hopeahelaisen vyön ja housut. Hänen katseensa näytti kulkevan miehen yli salaman nopeudella. Mutta kun hän nyt näki tämän kasvot, ei hän tuntenut niitä enää.

"Tahdotteko ystävällisesti tulla sisään?" kysyi hän.

"En, luullakseni", sanoi mies.

Hänen äänensä toivottomuus merkitsi, että hän tiesi ettei sopinut astua samaan huoneeseen tytön kanssa ja ettei hän ollut asiasta huolissaan tai sitten oli siitä liiankin huolissaan.

Madeline meni ovelle. Miehen kasvot olivat kovat, mutta myös surulliset. Ja se liikutti häntä.

"Minä en puhu veljelleni teidän karkeasta käytöksestänne minua kohtaan", aloitti hän. Hänen oli mahdotonta saada kylmyys pois äänestään, puhua toisin kuin luokkansa ylpeällä ja ylhäisellä tavalla. Mutta kuitenkin, huolimatta hänen tuntemastaan vastenmielisyydestä, näytti ystävällisyys ja sääli seuraavan pakosta. "Minä pidän parempana olla välittämättä siitä mitä teitte, koska ette ollut täydelleen vastuunalainen teoistanne ja koska ei saa olla mitään epäsopua Alfredin ja teidän välillänne. Voinko luottaa siihen, että pysytte hiljaa ja suljette sen papin huulet? Ja tehän tiedätte, että viime yönä siellä tapettiin tai haavoitettiin joku mies. Minä haluan unohtaa sen tapauksen. En tahdo että tulisi tietoon minun kuulleen…"

"Sekarotuinen ei kuollut", keskeytti Stewart.

"Niinkö! Sitten ei asia olekaan huonosti. Olen siitä iloissani ystävättärenne takia — sen pienen meksikkolaisen tytön."

Hidas tumma aalto levisi miehen kasvoille, ja hänen häpeäntuntoansa oli kiusallista nähdä. Tämä juurrutti Madelinen mieleen vakaumuksen, että vaikka tuo mies oli pakana, ei hän ollut kuitenkaan aivan kelvoton. Ja se oli niin suuri ero asiassa, että hän hymyili miehelle.

"Te säästätte minut enemmiltä huolen aiheilta. Teettehän sen?"

Miehen käheä vastaus oli epäselvä, mutta hänen tarvitsi nähdä vain kasvot huomatakseen hänen katumuksensa ja kiitollisuutensa.

Madeline meni takaisin huoneeseensa. Florence tuli hakemaan häntä ja he istuutuivat heti aamiaiselle. Vaikutelma, jonka Madeline Hammond sai veljensä ystävättärestä, oli muodostettava uudestaan aamun valossa. Hän huomasi tytöllä olevan nuorekasta hehkua ja kiihkoa, ulkoilmassa saatu heleä ihonväri, kasvot, joissa ei ollut Idän naisten pehmeitä kaarroksia ja viivoja. Hänen silmänsä olivat vaaleanharmaat, vakavat, miltei läpitunkevat ja hänen tukkansa levisi kauniina, vaaleana ja aaltoilevana.

Florencen sisar oli vanhempi tanakka nainen, jolla oli ankarat kasvot ja rauhalliset silmät. He tarjosivat vieraalleen yksinkertaista ruokaa ja Madeline tunsi heidän yksinkertaisuutensa olevan rauhoittavaa. Hän oli kyllästynyt arvonantoon ja väsynyt imarteluun. Tuntui hyvältä, kun nuo Lännen naiset kohtelivat häntä niin kuin olisivat kohdelleet jotakuta muutakin vierasta. He olivat miellyttäviä ja ystävällisiä. Ja sen mitä Madeline oli ensin pitänyt ilmeikkyyden tai eloisuuden puutteena, sen hän pian huomasi olevan sellaisten naisten luonnollista pidättyväisyyttä, jotka eivät eläneet pintapuolista elämää. Florence oli raikas ja suora, hänen sisarensa hiljainen. Madeline ajatteli, että hän mielellään pitäisi nämä naiset lähellä itseään, jos hän olisi sairas tai huolissaan.

"Osaatteko ratsastaa?" kysyi Florence. "Osaatteko ratsastaa niinkuin miehet — kahareisin, tarkoitan? Se on mainiota! Meillä on täällä muutamia hienoja hevosia. Luulen, että Alin tultua menemme Bill Stillwellin karjatalolle. Me saamme metsästää ja kiivetä ja eniten saamme ratsastaa. Minä rakastan hevosia — minä rakastan tuulta kasvoillani sekä avaruutta, missä vuoret viittaavat ylöspäin. Teidän pitää saada seudun parhain hevonen. Me emme ole kaikki yksimielisiä hevosista paitsi mitä tulee Gene Stewartin raudikkoon."

"Onko herra Stewartilla paras hevonen?" kysyi Madeline.

"Kyllä, ja siinä on kaikki mitä hänellä on", vastasi Florence.

Tässä keskeytti keskustelun terävä naputus vierashuoneen ovelle. Florencen sisar meni avaamaan. Hän palasi heti ja sanoi:

"Siellä on Gene. Hän naputti antaakseen meidän tietää, että neiti Hammondin veli on tulossa."

Florence kiiruhti vierashuoneeseen Madelinen seuraamana. Ovi oli avoinna, ja siitä näkyi Stewart kuistin portailla. Alhaalta tieltä kuului kavioiden kopsetta. Madeline katseli Florencen olan yli ja näki tomupilven lähestyvän ja siinä hän erotti hevosten sekä ratsastajain hahmoja. Lämmin tunne levisi hänen ylitseen, pieni iloisuuden häive, ja hän tunsi tyttömäisen rakkautensa veljeään kohtaan.

"Gene, onko Jack pitänyt suunsa kiinni?" kysyi Florence, ja Madeline huomasi terävän soinnun tytön äänessä.

"Ei", vastasi Stewart.

"Gene! Ei kai asiasta synny tappelua?"

"Tappelua ei tule."

"Käytä nyt aivojasi", lisäsi Florence ja sitten hän kääntyi sysätäkseen Madelinen lempeästi takaisin vierashuoneeseen.

Kavioiden kopse pysähtyi oven eteen. Katsoessaan ulos näki Madeline joukon tomuisia, jänteviä hevosia kaaputtavan soraa ja nakkelevan päätään. Hänen nopea katseensa liukui notkeiden hevosmiesten yli koettaen etsiä veljeä. Sitten yksi ratsastaja heitti ohjaksensa, hyppäsi alas satulasta ja tuli harpaten kuistin portaille. Florence tuli häntä vastaan ovelle.

"Hei Flo! Missä hän on?" huusi hän kiihkeästi. Samaila hän katseli Florencen olan yli. Hän hyppäsi sisarensa luo. Tämä tuskin tunsi korkean vartalon ja pronssinväriset kasvot, mutta sinisten silmien lämmin liekehtiminen oli tuttua. Veli kiersi kätensä hänen ympärilleen lausuen katkonaisen tervehdyksen, sitten hän irtautui sisarestaan ja katseli häntä tutkivasti.

"No, sisar", aloitti hän, kun Florence kääntyi ovelta kiireisesti ja keskeytti hänet.

"Al, luulen että sinun olisi paras keskeyttää kiistely tuolla."

Alfred tuijotti puhujaan, kuuli kadulta tulevat kovat äänet ja sanoi sitten päästäen Madelinen irti:

"Totta tosiaan! Minä unohdin, Flo. Siellä on pieni asia selvitettävänä. Pidä sisartani täällä, äläkä hätiköi suotta."

Hän meni ulos kuistille ja huusi miehilleen:

"Lopeta, Jack! Ja sinä myös, Blaze! En halunnut, että olisitte tulleet tänne. Mutta koska tahdoitte tulla, on teidän lopetettava nyt. Tämä on minun asiani."

Sen jälkeen hän kääntyi Stewartin puoleen:

"Taas juonut viime yönä?"

"No jos tahdot tietää, niin minä olin kelpo lailla päissäni", vastasi Stewart.

"Hitto vieköön! Tilanne on tällainen: koko kaupunki tietää, että sinä kohtasit sisareni viime yönä asemalla — ja solvasit häntä. Jack on saanut tietää, niin myös nämä toiset pojat. Mutta se on minun asiani. Ymmärrä, etten minä tuonut heitä tänne. Gene, sinä olet ollut jonkin aikaa väärällä jäljellä, juopotellut ja tehnyt kaikkea sellaista. Sinä menet pahaan päin. Mutta Bill luulee ja minäkin luulen, että sinä olet vielä mies. Emme ole koskaan huomanneet sinun valehtelevan. Mitä sinulla nyt on sanottavana puolustukseksesi?"

"Olin kelpo lailla päissäni. No, minä tapasin neiti Hammondin yksin asemalla. Hänellä oli huntu, mutta minä tiesin, että hän oli säätyläisnainen. Luulen että neiti Hammond huomasi minun ritarillisuuteni jokseenkin yllättäväksi ja…"

Tässä kohdassa Madeline totteli äkillistä mielijohdetta, livahti Florencen ohi ja meni kuistille. Sombrerot vilahtivat alas ja laihat hevoset hypähtelivät.

"Herrat", sanoi Madeline jokseenkin hämillään, eikä hänen rauhallisuuttaan lisännyt sekään, että hän tunsi kuuman punotuksen poskillaan. "Minä en tunne Lännen tapoja, mutta luulen että te olette käsittäneet väärin. Haluan oikaista tehdäkseni oikeutta Stewartille. Niin, hän oli jokseenkin jyrkkä ja omituinen. Mutta olen rehellinen sanoessani, ettei hän lausunut minulle yhtään sanaa, joka ei olisi ollut kunnioittava. Ja hän saattoi minut turvaan tänne neiti Kingsleyn kotiin."

Sitten Madeline palasi pieneen vierashuoneeseen mukanaan veli, jonka hän tuskin oli tuntenut jälleen.

"Majesty!" huudahti tämä. "Ajatella että sinä olet täällä!"

Lämpö valui takaisin Madelinen suoniin.

"Miten sinun näkemisesi tuo mieleen kodin!" Alfred jatkoi. "Tuntuu olevan sata vuotta siitä kun lähdin. Olen kaivannut sinua enemmän kuin ketään muuta."

Madeline oli niin kummissaan veljessä tapahtuneesta muutoksesta, ettei voinut uskoa silmiään. Hän näki pronssi-ihoisen, vahvaleukaisen, kotkasilmäisen miehen. Madeline oli sanonut jäähyväiset epäsuosioon joutuneelle, perinnöttömäksi tehdylle ja kevytmieliselle pojalle. Hän muisti hyvin sievät, kalpeat kasvot, niiden huolettoman hymyn ja ikuisen savukkeen, joka riippui huulten välissä. Vuodet olivat kuluneet, ja nyt hän näki veljen miehenä — Länsi oli tehnyt hänestä miehen. Ja Madeline Hammond tunsi iloa ja kiitollisuutta.

"Majesty, sinä teit hyvin kun tulit! Miten tulit tehneeksi tämän matkan?"

Veli syyti kysymyksiä ja sisar kertoi hänelle äidistään ja vanhoista ystävistä, jotka olivat menneet naimisiin, hajaantuneet ja kadonneet. Mutta hän ei kertonut isästä.

Aivan äkkiä kyseleminen pysähtyi. Kyselijä oli tukehtua, oli hetken vaiti ja puhkesi sitten kyyneliin. Sisaresta näytti, että pitkällinen katkeruus oli purkautumassa. Hänen sydämeensä koski nähdä veljeään. Olivatko isä ja äiti tehneet oikein Alfredille? Madelinen valtimo sykki nopeasti. Kohtaus tunkeutui syvälle Madeline Hammondin sydämeen. Hän näki, mitä veli oli kadottanut ja voittanut.

"Alfred, miksi et vastannut viimeisiin kirjeisiini?" kysyi Madeline. "Minä en ole kuullut sinusta kahteen vuoteen."

"Niin pitkään aikaan? No, asiani kävivät huonosti viime kerralla, kun kuulin sinusta. Minä aioin kirjoittaa, mutta en tullut tehneeksi sitä."

"Asiat menivät huonosti? Kerro minulle!"

"Majesty, sinun ei pidä kiusata itseäsi minun huolillani. Haluan että sinä nautit täällä olostasi etkä ole huolissasi minun vaikeuksistani."

"Ole hyvä ja kerro. Minä epäilin, että jokin oli mennyt huonosti. Sen takia päätin tulla tänne."

"No niin, jos sinun täytyy tietää", aloitti toinen. Madelinesta näytti, että hän iloitsi purkaessaan huoliansa. "Sinä muistat, mitä kerroin pienestä karjatalostani? Minä kirjoitin sinulle kaikesta siitä. Majesty, ihminen hankkii itselleen vihollisia kaikkialla. Joka tapauksessa minä sain useita. Oli muuan karjanhoitaja, Ward nimeltään — hän on mennyt nyt — ja hänellä sekä minulla oli kinaa karjasta. Pat Hawe, täkäläinen sheriffi, on ollut myös vaikuttamassa asiaini vahingoittamiseksi. Hän ei ole juuri mikään karjanhoitaja, mutta hänellä on vaikutusta. Minä sain hänestä vihollisen. En tehnyt hänelle milloinkaan mitään. Hän vihaa Gene Stewartia, ja erään kerran minä tein tyhjäksi hänen pikku juonensa, jolla hän aikoi saada Genen kynsiinsä. Todellisena syynä hänen vihaansa minua kohtaan on se, että hän rakastaa Florencea ja Florence aikoo ottaa minut."

"Alfred!"

"Mikä hätänä? Eikö Florence vaikuttanut edullisesti?" kysyi toinen katsoen terävästi.

"No — kyllä. Minä pidän hänestä. Mutta en ajatellut hänen olevan suhteissa sinuun — tuolla tavoin. Olen hämmästynyt."

"No, minä jatkan kertomustani. Täällä on Don Carlos, meksikolainen karjanomistaja ja hän on minun pahin viholliseni. Minä jouduin velkaan Don Carlosille ennen kuin tiesin että hän oli niin halpamielinen. Don Carlos on kurja sekarotuinen, hän tuntee maat, hänellä on kaivoja ja hän on vailla kunniantuntoa. Siten hän sai minut pelistä pois. Ja nyt minä olen itse asiassa hukassa. Hän ei ole saanut haltuunsa karjataloani, mutta se on vain ajan kysymys. Nykyään minulla on muutamia satoja päitä karjaa Stillwellin mailla ja minä olen hänellä päällysmiehenä."

Madeline tunsi sisäistä palamista. Hänen tarvitsi ponnistella pysyäkseen rauhallisena.

"Eikö sinun maatilaasi voi saada takaisin?" kysyi hän. "Paljonko olet velkaa?"

"Kymmenentuhatta dollaria selvittäisi asiani ja päästäisi minut uuteen alkuun. Mutta tässä maassa se on koko joukko rahaa enkä minä ole kyennyt saamaan sitä. Stillwell on huonommassa asemassa kuin minä."

Madeline meni Alfredin luo ja pani kätensä hänen olkapäilleen.

"Me emme saa olla velassa."

Veli tuijotti häneen.

"Et kai aio pyytää minua ottamaan rahoja sinulta?"

"Aion."

"No, minä en tee sitä. En tehnyt sitä koskaan silloinkaan kun olin yliopistossa. Ja silloin ei minulla ollut niitä liikaa."

"Kuule, Alfred", jatkoi sisar vakavasti. "Tämä on kokonaan eri asia. Minulla oli vain määrärahani silloin. Sinä et tiedä, että sen jälkeen kun viimeksi kirjoitin, olen saanut perintöni Grace-tädiltä. Se oli — no, se ei merkitse mitään. Joka tapauksessa, en ole voinut kuluttaa puoliakaan tulojani. Ne ovat minun. Ne eivät ole isän rahaa. Teet minut onnelliseksi jos suostut. Alfred, minä olen niin — niin kummastunut muutoksestasi. Olen onnellinen! — Mitä on kymmenentuhatta dollaria minulle? Joskus kulutan sen verran yhdessä kuukaudessa. Minä syydän rahaa menemään. Jos annat minun auttaa itseäsi, on se yhtä hyvin tehty minua kuin itseäsikin kohtaan. Tee nyt niin, Alfred."

Veli suuteli häntä, ilmeisesti hämmästyneenä hänen vakavuudestaan. Ja itse asiassa oli Madeline hämmästynyt itsekin.

"Jos todella huolit — jos todella haluat auttaa minua, olen sanomattoman iloinen. Tämä on hienoa! Florence tulee aivan villiksi. Ja se sekarotuinen ei vaivaa minua enää. Majesty, aivan pian joku arvonimellä varustettu veitikka tulee kuluttamaan rahojasi. Minä voin yhtä hyvin ottaa vähän ennen kuin hän saa ne kaikki", lopetti hän leikillisesti.

"Mitä sinä tiedät minusta?" kysyi sisar hilpeästi.

"Enemmän kuin luuletkaan! Vaikka olemmekin hukkuneet tänne ihastuttavaan Länteen, saamme me sentään uutisia. Jokainen tietää Anglesburyn asian. Ja sen Dagon herttuan, joka ajoi sinua takaa yli Euroopan, ja että lordi Castleton on nyt liikkeellä ja näkyy lisäksi olevan voiton puolella. Miten on asianlaita, Majesty?"

Madeline huomasi veljen iloisessa puheessa ivaa. Ja syvällä Alfredin etsivässä katseessa hän näki liekin. Hän kävi miettiväiseksi. Hän oli unohtanut Castletonin ja ylhäisöpiirit.

"Alfred", aloitti hän vakavasti. "En luule että kukaan arvonimellä varustettu herrasmies milloinkaan kuluttaa minun rahaani niin kuin sinä ilmaiset asian hienosti."

"Minä en välitä siitä. Vaan sinusta!" huudahti veli intohimoisesti ja tarttui sisareen niin rajusti, että tämä hämmästyi.

"Sano minulle, miten tulit saaneeksi tietoja minusta täällä syrjässä? Olin hämmästynyt huomatessani neiti Kingsleyn tuntevan minut Majesty Hammondina."

"Luulen että se oli sinulle yllätys", vastasi veli naurahtaen. "Minä kerroin Florencelle sinusta — annoin hänelle sinun kuvasi. Ja tietysti, koska hän oli nainen, näytteli hän kuvaa ja puhui sinusta. Sitten, rakas sisareni, me saamme sanomalehtiä tänne silloin tällöin ja me osaamme lukea. Sinä et ehkä tiedä, että sinä ja ylimystöystäväsi olette tarkan huomion kohteina Yhdysvalloissa yleensä ja lännessä erikoisesti. Sanomalehdet ovat täynnä tietoja sinusta ja mahdollisesti niissä on koko joukko sellaista, mitä et ole milloinkaan tehnyt."

"Tuo Stewart tiesi myöskin minusta."

"Älä välitä hänen hävyttömyydestään!" huudahti Alfred. "Gene on kelpo poika, kunhan vain olet oppinut tuntemaan hänet. Minä sanon sinulle, mitä hän teki. Hän sai käsiinsä yhden noista sinun sanomalehtikuvistasi. Se oli ratsastuspuvussa otettu kuva palkitun hevosesi kanssa, Valkosukan — muistathan? No, Stewart naulasi kuvan majansa seinälle ja risti hevosensa Majestyksi. Cowboyt tiesivät sen. He kävivät katsomassa kuvaa ja pilkkasivat häntä. Mutta hän ei välittänyt. Eräänä päivänä minä satuin pistäytymään hänen luonaan ja tapasin hänet juuri tointumasta kemujen jälkeen. Minäkin näin kuvan ja sanoin hänelle: 'Gene, jos sisareni tietäisi, että sinä olet juomari, ei hän ylpeilisi siitä että hänen kuvansa on ripustettu sinun huoneeseesi.' Majesty, hän ei maistanut tippaakaan kuukauteen, ja kun hän taas rupesi juomaan, otti hän kuvan pois eikä pannut sitä paikoilleen."

Madeline hymyili nähdessään veljensä mielihyvän, mutta ei vastannut. Madeline oli tuskin tuntematta vastenmielisyyttä. Tästä hänet kuitenkin pelasti veljen luonnollinen ilo siitä, että Stewart oli sukkelan otaksuman avulla saatu taivutetuksi olemaan kunnollisena kuukauden ajan. Jokin loukkasi Madeline Hammondin ylpeyttä, kiihotti sitten hänen älyään sekä sai hereille hänen mielenkiintonsa, vieläpä sai hänet tekemään päätöksen oppia tuntemaan hieman tätä käsittämätöntä Länttä.

"Majesty, minun täytyy kiiruhtaa asemalle", sanoi veli katsoen kelloaan. "Me lastaamme karjaa. Tulen takaisin illallisen aikaan ja tuon Stillwellin mukanani. Sinä varmaan pidät hänestä. Anna minulle kuitti matkatavaroistasi."

Sisar meni pieneen makuuhuoneeseen ja otti muutamia kuitteja.

"Kuusi! Kuusi matka-arkkua!" huudahti veli. "Olen iloissani siitä että aiot pysyä täällä jonkin aikaa."

Hevonen hypähti, kun Alfred pani jalkansa jalustimeen, ja oli juoksussa, kun ratsastaja heilautti jalkansa satulan yli. Madeline katseli häntä ihaillen. Veli näytti liittyvän höllästi satulaan liikkuen hevosen mukaan.

Sitten Madeline istuutui kustille ja syventyi tarkastamaan ympäristöään. Käden ulottuvilla ei se tosiaan ollut puoleensavetävää. Katu oli paksulti pölyssä ja viileä tuuli tuprutti pieniä tomupilviä. Talot olivat mataloita, nelikulmaisia, laakeakattoisia rakennuksia, jotka oli tehty jonkinlaisesta punaisesta sementistä. Ei ollut yhtään ihmistä näkyvissä. Pitkällä kadulla ei näyttänyt olevan loppua, vaikka talorivi ei ulottunut kauaksi. Kerran hän kuuli hevosen ravaavan jonkin matkan päässä ja useita kertoja veturinkellon soivan. Missä olivat vuoret? ihmetteli Madeline. Pian hän näki matalalla talojen kattojen yläpuolella himmeän, tummansinisen, rosoisen rajaviivan. Se näytti ihastuttavan hänen silmiään ja kiinnitti hänen katseensa. Hän oli nähnyt Alpit ja hän oli seisonut Himalajan suuressa, mustassa, valkohuippuisessa varjossa. Mutta ne eivät olleet vetäneet häntä puoleensa niin kuin nämä syrjäiset kalliot. Tämä himmeä taivaanrantaviiva, joka erottautui selvästi sinistä taivasta vasten, lumosi hänet. Florence Kingsleyn lause "ylöspäin viittaavat vuoret" palasi Madelinen mieleen.

Madeline meni huoneeseensa aikoen levätä hetken ja vaipui uneen. Hänet herätti Florencen koputus.

"Neiti Hammond, teidän veljenne on tullut takaisin Stillwellin kanssa."

"Mitä, kuinka minä olen nukkunutkaan!" huudahti Madeline. "Kello on melkein kuusi!"

"Olen iloinen että nukuitte. Olitte väsynyt. Ja täkäläinen ilma tekee vieraat unisiksi. Tulkaa!"

Madeline seurasi Florencea kuistille. Hänen veljensä hypähti ylös ja sanoi:

"Hei, Majesty!" Ja kun hän pani käsivartensa sisarensa vyötäisille, kääntyi hän jykevää miestä kohti, jonka leveät, ryhmyiset kasvot alkoivat väreillä ja rypistyä. "Minä haluan esitellä ystäväni Stillwellin sinulle. Bill, tämä on minun sisareni, josta olen niin usein puhunut sinulle — Majesty."

"Niin, tämä on iloisin kohtaus elämässäni", vastasi Stillwell. Hän ojensi suuren käden Madelinelle. "Neiti Majesty, teidän näkemisenne on yhtä tervetullut kuin sade ja kukat vanhalle erämaan karjanhoitajalle."

Madeline tervehti ja saattoi töin tuskin pidättää huutoaan, kun toinen rutisti kättä rautaotteella. Mies oli vanha, valkohapsinen ja ahavoitunut, hänellä oli syvät juovat poskissa ja harmaat silmät olivat melkein ryppyihin peittyneet. Jos hän hymyili, ajatteli Madeline, oli hymy erikoista. Sitten miehen kasvot näyttivät lakkaavan värehtimästä, valo katosi ja kasvot olivat kuin karkeasti hakattua kiveä.

"Neiti Majesty, on suorastaan nöyryyttävää kaikille meille, ettemme olleet teitä vastassa", sanoi Stillwell. "Minä ja Al menimme postitoimistoon ja sanoimme muutamia lempeitä sanoja. Niiden olisi pitänyt lähettää tieto karjatalolle. Pelkään, että teillä oli jonkin verran epämiellyttävää viime yönä asemalla."

"Minä olin jokseenkin huolissani alussa ja ehkä peloissani", vastasi Madeline.

"No niin, olen hyvin iloinen saadessani sanoa teille, ettei näillä seuduin ole ketään miestä, jonka olisin mieluummin halunnut olevan teitä vastassa kuin Gene Stewartin."

"Todellakin?"

"Kyllä, ja silloin otan huomioon myöskin Genen heikkouden. Hän on nuori, mutta hän on myöskin ritarillinen. Ihmiset ovat vihaisia Stewartille. Ja minä sanon hyvän sanan hänen puolestaan, koska hän on epäsuosiossa, ja viime yönä hän mahdollisesti saattoi pelotella teitä, kun tulitte tuoreeltanne Idästä."

Madeline piti vanhasta miehestä, mutta kun hänellä ei tuntunut olevan mitään sanottavana, pysyi hän vaiti.

"Neiti Majesty, karjanhoitajan työ on menemässä. Ei ole paikkaa Genelle. Jos nyt ei olisi uudet ajat, olisi hänestä melkein tullut pyssymies. Mutta hän ei voi sopia mihinkään nyt. Hän ei voi pitää kiinni mistään hommasta ja hän on menossa alaspäin."

"Minua surettaa kuulla sitä", mutisi Madeline. "Mutta eivätkö nämä uudet ajat ole täällä hieman villejä? Junailija kertoi minulle kapinoista, rosvoista ja ryöstöretkistä."

"No, näinä päivinä on hieman miellyttävämpää ja innostavampaa kuin moneen vuoteen", vastasi Stillwell. "Pojat ovat taas ryhtyneet pyssyihinsä. Mutta siihen on syynä Meksikon vallankumous. Rajalla on selkkauksia. Luulen, etteivät Idän ihmiset tiedä, että on vallankumous. No, Madero tahtoo kukistaa Diazin ja sitten joku muu kapinallinen tahtoo kukistaa Maderon. Se tietää levottomuuksia rajalla. Enpä ihmettelisi, jos setä Samin olisi pistettävä kätensä peliin. Meillä on ammuskeltu ja veitsi on heilunut ja hieman on karjaakin ryöstetty."

"Niin, todellakin, Majesty", puuttui Alfred puheeseen. "Sinä olet osunut mielenkiintoiseen aikaan vierailulle meidän luoksemme."

"Niin, siten asia varmaan näyttää olevan", vastasi Stillwell. "Viime yö ei ollut erikoisen kehno, kun ottaa lukuun muutamat muut yöt äskettäin. Ei ollut paljon tehtävää. Mutta minulla oli kova kolaus. Kun eilen tulimme, mukana joukko karjaa, lähetin minä erään cowboyni, Danny Mainsin, edelläpäin tuomaan rahaa, joka minun oli maksettava käteisellä, ja minä halusin saada rahan kaupunkiin ennen pimeän tuloa. No, Danny ryöstettiin. Minä kyllä luotan poikaan. Kaupungissa on ollut sekarotuisia ja he tiesivät mahdollisesti rahan tulosta.

"No, kun minä saavuin karjoineni, olin hieman pulassa saadakseni asiat laidalleen. Ja tänään minä en ollut enkelimäisellä tuulella. Kun olin saanut asiani toimitetuksi, lähdin liikkeelle koettaen saada hajua rahasta. Ja minä satuin meillä olevaan taloon, joka käy vankilasta, sairashuoneesta, vaalipaikasta ja mistä tahansa. No, juuri silloin se oli sairashuoneena. Muuan sekarotuinen, joka oli pahasti loukkaantunut, makasi salissa, jonne hänet oli tuotu asemalta. Joku oli lähettänyt hakemaan tohtoria, mutta hän ei ollut vielä tullut. Minulla on ollut vähän kokemusta ampumahaavoista ja minä tarkastin sitä kaveria. Häneen ei ollut ammuttu pahasti, mutta minä ajattelin että oli verenmyrkytyksen vaara. Joka tapauksessa minä tein kaiken minkä voin.

"Olin menemäisilläni tieheni, kun Pat Hawe tuli sisään. Hän on sheriffi. Mutta Pat Hawe — no, luulen ettei minun ole hyvä sanoa, mitä ajattelen hänestä. Hän tuli saliin, kiljui ja aikoi pidättää Danny Mainsin. Minä sanoin Patille kohteliaasti, että raha oli minun ja ettei hänen tarvinnut olla huolissaan siitä. Ja jos minä halusin päästä varkaan jäljille, saatoin tehdä sen yhtä hyvin kuin joku muukin. Pat ulvoi, että laki on laki ja aikoi ruveta selittämään lakia. Minusta näytti siltä, että Pat oli vahvasti päättänyt pidättää ensimmäisen miehen, johon hän saattoi jollakin tekosyyllä käydä käsiksi.

"Sitten hän tyyntyi vähän ja rupesi juuri kyselemään haavoittuneen sekarotuisen asiaa, kun Gene Stewart tuli sisään. Aina kun Pat ja Gene sattuvat yhteen, muistuu minulle mieleen aikaisemmat ajat seitsemänkymmenluvulla. Luonnollista oli että jokainen vaikeni. Sillä Pat vihaa Geneä ja Gene ei ole oikein suopea Patille. He ovat ensiksikin vihollisia ja tapausten kulku täällä El Cajonissa on vahvistanut vihollisuutta.

"'Halloo, Stewart, sinä juuri olet se, jota minä haen', sanoi Pat.

"Stewart katseli häntä ja sanoi kylmästi ja pilkallisesti:

"'Hawe, sinä haet minua aika lailla, kun minä tallustelen aivan toisia teitä.'

"Pat kävi punaiseksi, mutta hillitsi itsensä.

"'Kuulehan, Stewart, sinähän huolehdit siitä päistärikkö hevosestasi, jolla on ylimyksellinen nimi?'

"'Luulenpa, että teen niin', vastasi Gene lyhyesti.

"'No, missä se on?'

"'Se ei ole sinun asiasi.'

"'Ohoo, eikö ole? Stewart, viime yönä oli muutamia omituisia sattumuksia, joista sinä tiedät jotakin. Danny Mains ryöstetty — Stillwellin raha mennyt — sinun hevosesi mennyt — tuo pieni homsu Bonita mennyt — ja tämä sekarotuinen miltei mennyt myöskin. Nyt, ottaen huomioon että sinä olit myöhään ylhäällä ja maleksit asemalla, mistä tämä sekarotuinen löydettiin, ei ole epätodenmukaista ajatella, että sinä saattaisit tietää, miten hän sai köniinsä — eikö niin?'

"Stewart nauroi ja pyöritti savukkeen katsellen Patia. Sitten hän sanoi, että jos hän olisi antanut sekarotuiselle köniin, ei siitä olisi milloinkaan tullut tällaista hutiluksen työtä.

"'Minä voin pidättää sinut epäluulon alaisena, Stewart. Mutta ennen kuin menen niin pitkälle, tarvitsen vähän todistuksia. Minun täytyy saada käsiini Danny Mains ja se pieni sekarotuinen tyttö. Minä haluan saada selville, missä sinun hevosesi on. Sinä et ole milloinkaan lainannut sitä eikä ole ryöstöretkeilijöitä tällä puolen rajaa varastamassa sitä sinulta. On omituista että se hevonen on mennyt.'

"'Sinä olet varmaan mainio salapoliisi, Hawe, ja minä toivotan sinulle onnea', vastasi Stewart.

"Se näytti ärsyttävän Patia ylenmäärin ja hän polki jalkaansa. Sitten sai hän erään ajatuksen ja hän pudisti sormeaan Stewartin kasvojen edessä.

"'Sinä olit päissäsi viime yönä?'

"Stewart ei räpäyttänyt silmäänsäkään.

"'Sinä tapasit jonkun naisen, eikö niin?' huusi Hawe.

"'Minä kohtasin ladyn', vastasi Stewart rauhallisena ja uhkaavan näköisenä.

"'Sinä kohtasit Al Hammondin sisaren ja veit hänet Kingsleyn luo. Ja huomaa tämä, herra ritari cowboy, minä aion mennä sinne ja tehdä sille maailmannaiselle muutamia kysymyksiä. Ja jos hän on yhtä umpisuinen kuin sinä, minä pidätän hänet.'

"Gene Stewart meni valkoiseksi. Minä melkein odotin hänen lentävän toisen kimppuun, niin kuin hän tekee kun häntä ärsytetään. Mutta hän oli rauhallinen ja ajatteli. Sitten hän sanoi:

"'Pat, jos teet sen tempun, saat miettiä sitä koko elämäsi loppuajan. Ei ole mitään syytä pelottaa neiti Hammondia. Ja koettaa pidättää hänet olisi semmoinen häväistys, jota ei siedettäisi El Cajonissa. Jos olet vihainen minulle, lähetä minut vankilaan. Minä kyllä menen. Jos haluat vahingoittaa Al Hammondia, tee se jollakin miesmäisemmällä tavalla. Älä rupea purkamaan kiukkuasi meitä kohtaan häpäisemällä ladya, joka on tullut tänne pienelle vierailulle. Me olemme kylliksi pahoja olematta silti halpamaisia kuten sekarotuiset.'

"Se oli pitkä puhe Geneltä ja ajatella että Gene Stewart puhui hiljaa ja lempeästi punasilmäiselle sheriffille. Ja Pat, hän näytti niin pirullisen iloiselta, että jollei jokin seikka Genen esiintymisessä pitänyt minua alallani, olisin minä itse ryhtynyt leikkiin. Oli selvää että Pat Hawe oli unohtanut lain ja virkamiesasemansa kiukuissaan.