Lännen tähtien alla

LÄNNEN TÄHTIEN ALLA

Kirj.

ZANE GREY

Suomentanut

A. J. Salonen

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1920.

SISÄLLYS:

Laidunten herrasmies. Matkustus auringonnoususta auringonlaskuun. Karjantarkastus. Eräs lahja ja kauppa. Hänen Majesteettinsa karjatalo. Uusi päällysmies. Guerillajoukkio. Ystäviä Idästä. Rosvoja. Kallionhuiput. Don Carlos. El Cajonin sheriffi. Salaisuus. Matkan päässä.

Laidunten herrasmies

Kun Madeline Hammond astui junasta El Cajonissa, Uudessa Meksikossa, oli jo melkein puoliyö. Tällöin hän sai ensivaikutelmansa paikasta: vaaleina vilkkuvien tähtien alla näkyi pimeästä vain kylmätuulinen ja eloton seutu.

"Neiti, täällä ei ole ketään teitä vastassa", sanoi junailija jokseenkin levottomasti.

"Minä sähkötin veljelleni", vastasi Madeline. "Kun juna myöhästyi tällä tavoin, hän ehkä väsyi odottamiseen. Hän on täällä kohta. Mutta ellei hän tulisi — kai minä löydän hotellin?"

"Täällä on asuntoja saatavana. Hakekaa asemapäällikkö näyttämään teille. Suonette anteeksi, mutta tämä ei ole teidän kaltaisellenne naiselle sopiva paikka olla yöllä yksin. Tämä on alkeellinen pieni kaupunki — enimmäkseen meksikolaisia, kaivosmiehiä ja cowboyta. Ja he pitävät kemuja koko lailla. Sen lisäksi on vallankumous rajan toisella puolen herättänyt jonkin verran levottomuutta pitkin rajaviivaa. Neiti, arvatakseni olette kyllin turvassa, jos…"

"Kiitos. En pelkää ollenkaan."

Kun juna lähti taas liikkeelle, käveli neiti Hammond niukasti valaistua asemaa kohti. Kun hän oli aikeissa astua sisään, kohtasi hän meksikolaisen, jonka kasvot olivat piilossa leveäreunaisen sombreron alla ja jolla oli peite heitettynä hartioille.

"Onko täällä ketään ottamassa vastaan neiti Hammondia?" kysyi nuori nainen.

"En tiedä", vastasi toinen peitteen alta ja laahusti varjojen sekaan.

Neiti Hammond astui tyhjään odotushuoneeseen. Öljylampusta virtasi samea keltainen valo. Lippuluukku oli auki ja sen lävitse hän näki, ettei pienessä huoneessa sen takana ollut asemapäällikköä eikä sähköttäjää. Sähkölennätin naputteli heikosti.

Madeline Hammond seisoi koputtaen sievällä jalallaan lattiaa ja vertasi huvikseen vastaanottoaan El Cajonissa siihen, mikä hänellä oli ollut lähtiessään junasta Grand Centralissa. Ainoa kerta, jolloin hän saattoi muistaa milloinkaan olleensa näin yksin, oli kerran, kun hän ei kohdannut kamarineitoansa ja junaansa muutamassa paikassa Versailles'n ulkopuolella — seikkailu, joka oli muodostanut romaanin ja miellyttävän keskeytyksen hänen tarkasti vartioidun elämänsä kulussa. Hän meni odotussalin yli ikkunan luo ja katseli ulos pitäen huntuaan sivulla. Alussa hän saattoi erottaa vain muutamia himmeitä valoja, mutta kun hänen silmänsä tottuivat pimeyteen, näki hän jalomuotoisen hevosen seisovan lähellä ikkunaa. Toisella puolen oli autio tori. Tai jos se oli katu, oli se laajin, minkä Madeline oli milloinkaan nähnyt. Himmeät valot loistivat matalista laakeakattoisista rakennuksista. Hän saattoi erottaa monen hevosen tummat hahmot, jotka seisoivat liikkumattomina. Ikkunalasissa olevan aukon kautta tuli kylmä viima ja sen mukana virtaili sisään ääni, joka tuntui törkeältä hänen korvissaan — se oli epäsointuinen sekoitus naurua ja huutoa sekä kenkien kopinaa gramofonin äänekkään musiikin tahdissa.

"Lännen ilonpitoa", mietti neiti Hammond lähtiessään ikkunan luota. "Mutta mitä tehdä? Minä odotan täällä. Ehkä asemapäällikkö palaa pian tai Alfred tulee minua hakemaan."

Kun hän istuutui odottamaan, muisteli hän mielessään syitä, jotka olivat aiheuttaneet tämän tilanteen. Että Madeline Hammond olisi yksin myöhäisellä hetkellä pienellä, likaisella Lännen rautatieasemalla, oli tosiaankin merkillistä.

Hänen tyttövuosiensa viimeisiä aikoja oli häirinnyt hänen elämänsä ainoa onneton kokemus — hänen veljensä joutui vanhempiensa epäsuosioon ja lähti kotoa. Hän laski eräänlaisen mietiskelevän mielenlaadun alkaneen tästä ajasta, samoin tyytymättömyytensä siihen loistavaan elämään, jonka yhteiskunta tarjosi hänelle. Vaihdos oli ollut niin asteittainen ja tasainen ennen kuin hän huomasi sen. Jonkin aikaa toimelias ulkoilmaelämä — golf-peli, tennis ja purjehtiminen — esti tätä huomiota tulemasta sairaalloiseksi itsetutkisteluksi. Tuli aika, jolloin huvituksetkin kadottivat viehätyksensä ja silloin hän luuli olevansa tosiaan henkisesti sairas. Matkustaminenkaan ei auttanut häntä.

Seurasi kuukausimäärin levottomuutta ja uteliaan tuskallista mietiskelyä siitä, ettei hänen asemansa, hänen rikkautensa, hänen saavuttamansa suosio tyydyttänyt häntä. Hän luuli eläneensä kaikki tytön haaveet tullakseen maailmannaiseksi. Ja hän oli jatkanut niin kuin ennenkin kimaltelevaa näytelmää, mutta ei enää totuudelle sokeana — että nimittäin hänen ylellisessä elämässään ei ollut mitään, joka olisi tehnyt sen merkittäväksi.

Kun näyttämö muuttui, kadotti hän tuon uuden epämääräisen rauhan tunteen ja kääntyi ärtyneenä poispäin näyttämöltä. Hän katseli pitkää, kaarevaa aitioriviä, joka edusti hänen maailmaansa. Se oli hienoa ja loistavaa maailmaa — sen muodosti rikkaus, hienostuneisuus, sivistys, kauneus ja hyvä syntyperä. Hän, Madeline Hammond, oli osa siitä. Hän hymyili, hän kuunteli, hän puhui miehille, jotka silloin tällöin tulivat Hammondin aitioon, ja hän tunsi, ettei ollut hetkeäkään itselleen luonnollinen ja uskollinen. Hän mietiskeli, miksi nämä ihmiset eivät voineet olla jollakin tavoir toisenlaisia. Mutta hän ei voinut sanoa, minkälaisia här tahtoi heidän olevan. Jos he olisivat olleet erilaisia, eivät he olisi sopineet tähän paikkaan — niin, he eivät olisi olleet siellä ollenkaan. Mutta kuitenkin heiltä puuttui jotakin.

Ja huomatessaan, että hän menisi jollekulle näistä miehistä, jos hän ei nousisi kapinaan, oli hänet vallannut suuri väsymys, jäätävä ja sairaaksi tekevä tunne, että elämä oli tullut hänelle vastenmieliseksi. Hän oli väsynyt hienoon seurapiiriin. Hän oli väsynyt huolettomiin miehiin, jotka vain halusivat miellyttää häntä. Hän oli väsynyt siihen, että häntä juhlittiin, ihailtiin ja rakastettiin. Hän oli väsynyt ihmisiin, meluun ja ylellisyyteen. Hän oli väsynyt itseensä!

Rohkeasti maalatun lavastuksen autiudessa ja kiihkottomissa tähdissä hän oli väläykseltä nähnyt jotakin, joka vaikutti hänen sieluunsa. Tunne ei ollut kestävä. Hän ei voinut uudistaa sitä. Hän kuvitteli, että itse näyttämön rohkeus oli vedonnut häneen. Hän arvasi, että maalari oli löytänyt innoitusta, iloa, voimaa ja tyyneyttä karussa luonnossa. Ja vihdoinkin hän tiesi, mitä hän tarvitsi: olla yksin, miettiä pitkiä tunteja, katsella yksinäisiin, hiljaisiin, pimeneviin avaruuksiin, tarkastella tähtiä, tutkia sieluaan ja löytää todellinen itsensä.

Vasta silloin hän oli ajatellut mennä katsomaan veljeään, joka oli mennyt länteen koettamaan onneaan karjanhoitajana. Sattui siten, että hänellä oli ystäviä, jotka aikoivat juuri lähteä Kaliforniaan, ja hän teki nopean päätöksen mennä heidän mukanaan. Kun hän rauhallisesti ilmoitti aikomuksensa, oli hänen äitinsä huudahtanut säikähdyksissään ja hänen isänsä tuijottanut häneen jouduttuaan muistamaan perheen mustaa lammasta.

"Mitä, Madeline! Sinä tahdot nähdä sen villin pojan!"

Sitten hän oli taas joutunut sen vihan valtaan, jota hän yhä tunsi itsepäistä poikaansa kohtaan. Hän oli kieltänyt Madelinea menemästä. Mutta Madeline oli osoittanut tahdonlujuutta, jota hänen ei koskaan tiedetty omanneen. Hän pysyi kannallaan ja muistutti olevansa kaksikymmentäneljä vuotta vanha ja oma määrääjänsä. Lopuksi hän oli päässyt voitolle.

Hänen päätöksensä käydä tervehtimässä veljeä oli liian kiireisesti tehty ja vaikutti sen, ettei hän voinut kirjoittaa veljelle. Niinpä hän oli sähköttänyt tälle New Yorkista ja samaten päivää myöhemmin Chicagosta. Ei mikään olisi saanut häntä kääntymään takaisin. Madeline oli suunnitellut saapuvansa El Cajoniin kolmantena päivänä lokakuuta, veljensä syntymäpäivänä, ja hän oli onnistunut aikeessaan, vaikka hän tulikin viime hetkellä. Juna oli myöhästynyt useita tunteja. Oliko hänen tiedonantonsa tullut Alfredille vai ei, sitä hän ei voinut sanoa. Tosiasia oli se, että hän oli saapunut, mutta veli ei ollut ottamassa vastaan.

Ei tarvittu pitkää aikaa, kun menneisyyden ajatukset väistyivät hetken todellisuuden tieltä.

"Toivon ettei Alfredille ole tapahtunut mitään pahaa", sanoi hän itsekseen. "Hän jaksaa hyvin ja menestyy loistavasti, kirjoitti hän. Tosin se tapahtui kauan sitten, mutta hänhän ei kirjoita usein. Hänen on hyvä olla. Pian hän tulee, ja miten iloiseksi minä silloin tulenkaan! Onkohan hän mahtanut muuttua?"

Madelinen istuessa odottamassa keltaisessa hämärässä hän kuuli lennätinkoneen heikon, ajoittain kuuluvan nakutuksen, lankojen matalan surinan, rautakenkäisen kavion polkaisun ja etäistä naurua, joka nousi tanssin äänten yli. Nämä jokapäiväiset asiat olivat hänelle uusia. Ja tässä hän istui pienellä likaisella asemalla sähkölankojen valittaen suristessa yksinäistä lauluaan tuulessa.

Heikko ääni, joka muistutti ohuiden ketjujen kilinää, veti puoleensa Madelinen huomion. Sitten kuului astuntaa. Ovi lennähti auki ja sisään astui suuri mies. Madeline huomasi, että kilinä tuli miehen kannuksista. Mies oli cowboy.

"Olisitteko hyvä ja neuvoisitte minut hotelliin?" kysyi Madeline nousten.

Cowboy otti sombreron päästään ja heilauksessa, jonka hän sillä teki, sekä sitä seuraavassa kumarruksessa oli eräänlaista karkeata kohteliaisuutta huolimatta niiden liioitellusta sävystä. Hän astui kaksi pitkää harppausta tyttöä kohti.

"Lady, oletteko naimisissa?"

Menneinä aikoina oli neiti Hammondin huumorintaju auttanut häntä usein pahastumasta arveluttavissa tilanteissa. Hän pysyi hiljaa ja kuvitteli, miten hyvä oli että huntu peitti hänen kasvonsa. Häntä oli valmisteltu siihen, että cowboyt olivat jokseenkin kummastuttavia, ja häntä oli varoitettu nauramasta heille.

Tämä herrasmies kumartui varovasti ja nosti tytön vasemman käden. Ennen kuin tämä tointui ällistyksestään, oli toinen vetänyt pois hänen hansikkaansa.

"Hieno käsi, mutta ei vihkimäsormusta", puhui mies venytellen sanoja. "Lady, olen iloinen huomatessani, ettette ole naimisissa."

Hän päästi tytön käden ja antoi käsineen takaisin.

"Ymmärrättehän, tämän kaupungin ainoa hotelli ei kernaasti ota vastaan naimisissa olevia naisia."

"Todellakin?" sanoi Madeline koettaen älytä tilanteen.

"Varmasti", jatkoi mies. "Vaikeata hotellille pitää naimisissa olevia naisia. Karkottaa pojat pois. Ymmärrättehän, tämä ei ole Reno."

Sitten hän nauroi poikamaisesti. Silloin huomasi Madeline, että hän oli puolijuovuksissa. Kun tyttö vaistomaisesti perääntyi, ei hän ainoastaan katsonut miestä terävämmin, vaan asettui niin, että valo loisti paremmin tämän kasvoille. Ne olivat kuin punaista pronssia, lohkeat, karkeat ja terävät. Mies nauroi taas kuin hyvillään ja nauru tuskin muutti hänen piirteittensä kovaa ilmettä. Cowboy oli loukannut häntä, mutta mitä miehen mielessä olikaan, ei tarkoituksena ollut kuitenkaan häväistä.

"Olen hyvin kiitollinen, jos neuvotte minut hotelliin", sanoi tyttö.

"Lady, te odotatte täällä", vastasi toinen hitaasti. "Minä menen hakemaan kantajaa."

Tyttö kiitti ja kun mies meni ulos sulkien oven, istuutui hän tuntien helpotusta. Odottaessaan hän huomasi taas kuuntelevansa langoissa valittavaa tuulta. Ulkopuolella seisova hevonen alkoi tömistellä ja hirnahti. Sitten kuuli Madeline nopeata kopinaa, ensin matalana ja sitten äänekkäämpänä, kunnes tunsi sen hevosten laukkaamiseksi. Hän meni ikkunan luo toivoen että hänen veljensä oli tullut. Mutta kopina kasvoi meluksi, varjoja lensi ohitse — laihoja hevosia, liehuvia harjoja ja häntiä, ratsastajilla sombrerot päässä, kaikki omituisen villejä hänen silmissään. Muistaen junailijan sanat hän oli hieman levoton. Tomupilvet varjostivat himmeät valot ikkunoista. Sitten tuli hämäryydestä näkyviin kaksi olentoa, toinen suurikokoinen ja toinen hoikka. Cowboy palasi kantajan kanssa.

Raskaita askelia kuului ja sitten ovi äkkiä avautui kirskuen. Cowboy astui sisään vetäen mukanaan olentoa, jonka ulkoasu oli sekaisin — pappia, jonka viitta oli ilmeisesti joutunut epäkuntoon kiinniottajan tempauksesta. Oli selvää että padre oli kauhistunut.

Madeline Hammond tuijotti pikku miestä, joka oli kalpea ja kauhuissaan, ja vastalause värisi hänen huulillaan. Mutta sitä ei lausuttu, sillä puolijuopunut cowboy näytti nyt kylmältä, julmasti hymyilevältä paholaiselta ja ojentaen pitkän käsivartensa hän tarttui tyttöön lennättäen hänet takaisin penkille.

"Te pysytte siinä!" määräsi hän.

Vaikka hänen äänensä ei ollut tyly, sai se tytön tuntemaan itsensä voimattomaksi. Ei kukaan ollut milloinkaan puhutellut häntä sellaisella äänellä. Nainen hänessä totteli — ei ylpeä Madeline Hammond semmoisenaan.

Padre kohotti ristissä olevat kätensä kuin rukoillen henkensä puolesta ja alkoi kiireesti puhua espanjaa. Madeline ei ymmärtänyt. Cowboy veti esiin suuren revolverin ja heilutteli sitä papin kasvojen edessä. Sitten hän laski sen ilmeisesti tähdätäkseen papin jalkoihin. Näkyi punainen leimahdus ja sitten kuului laukaus, joka tyrmistytti Madelinen. Huone täyttyi savusta ja ruudinhajusta. Madeline ei pyörtynyt eikä edes sulkenut silmiään, mutta hän tunsi olevansa kiinni kylmissä pihdeissä. Kun hän saattoi nähdä selvästi savun lävitse, tunsi hän helpotuksen tunnetta siitä, ettei cowboy ollut ampunut padrea. Mutta mies heilutteli yhä asettaan ja laahasi uhriaan tytön luokse. Mikä saattoikaan olla juopuneen tarkoitus? Sen täytyi olla — varmasti se oli kuje. Madelinella oli hämärä muisto Alfredin ensimmäisistä kirjeistä, jotka kuvailivat cowboyien erikoisenlaatuisia huveja. Sitten hän muisti erään elokuvan, jonka oli nähnyt: cowboyt tekemässä eriskummallista pilaa yksinäiselle koulunopettajalle. Heti kun Madeline ajatteli sitä, hän oli varma siitä, että Alfred valmisti hänelle pienen, hurjan Lännen hauskutuksen. Hän saattoi tuskin uskoa siihen, mutta sen täytyi olla totta. Alfred luultavasti seisoi nyt oven tai ikkunan ulkopuolella nauraen sisaren hämmennystä.

Suuttumus hillitsi Madelinen kauhun. Hän nousi pystyyn ja lähti ovea kohti. Mutta cowboy sulki hänen tiensä — tarttui hänen käsivarsiinsa. Silloin Madeline arvasi, ettei hänen veljellään voinut olla mitään osuutta tässä. Tämä ei ollut mikään kuje. Tämä oli jotakin, joka tosiaan tapahtui, joka oli todellista, joka uhkasi. Hän koetti vääntäytyä irti tuntien tulistuneensa siitä, että juopunut lurjus koski häneen. Tasapaino, arvokkuus, sivistys — kaikki hankitut ominaisuudet pakenivat taisteluhalua. Hän oli voimakas. Hän taisteli epätoivoisesti. Mutta mies pakotti hänet takaisin. Madeline ei ollut milloinkaan tiennyt, että ihminen saattaisi olla noin vahva. Ja sitten miehen kylmästi hymyilevät kasvot heikonsivat Madelinea, kunnes hän vaipui vavisten penkkiä vasten.

"Mitä — te — tarkoitatte?" läähätti hän.

"Kultaseni, hellitähän vähän suitsia", vastasi toinen rattoisasti.

Madeline luuli näkevänsä unta. Hän ei voinut ajatella selvästi. Kaikki oli ollut liian nopeata, liian kauheata hänen ymmärtääkseen. Mutta hän ei ainoastaan nähnyt miestä, vaan myös tunsi hänen voimakkaan läsnäolonsa. Ja vapiseva pappi, sininen savuhattara, ruudinhaju — ne eivät olleet epätodellisia.

Sitten leimahti aivan hänen silmiensä edessä toinen sokaiseva liekki ja hänen korvansa juurella jyrisi toinen laukaus. Kykenemättä seisomaan liukui Madeline penkille. Hänen havaintokykynsä kieltäytyi tekemästä selkoa siitä mitä tapahtui muutamien seuraavien hetkien aikana, mutta kun hänen mielensä vähän tasaantui, kuuli hän kuin unessa padren sanelevan kiireisesti vieraita sanoja. Se loppui ja sitten cowboyn ääni herätti hänet.

"Lady, sanokaa 'kyllä'. Sanokaa se — nopeaan! Sanokaa se — kyllä."

Pelkän mielijohteen takia, vastustamattoman voiman takia hän lausui sanan 'kyllä'.

"Ja nyt, lady — voidaksemme lopettaa tämän sopivalla tavalla — mikä on nimenne?"

Yhä totellen konemaisesti hän sanoi sen miehelle.

Mies tuijotti hetken ikään kuin nimi olisi herättänyt mielikuvayhtymiä hiukan sumentuneessa mielessä. Hän nojautui taaksepäin epävarmasti. Madeline kuuli hänen hengityksensä aiheuttaman puhalluksen, jonkinlaisen kovan puuskan.

"Mikä nimi?" kysyi mies.

"Madeline Hammond. Minä olen Alfred Hammondin sisar."

Mies nosti kätensä ja pyyhki pois jotakin kuviteltua silmiensä edestä. Sitten hän kumartui Madelinen yli käsi vavisten ja tapaili hänen huntuaan. Mutta ennen kuin hän saattoi koskettaa sitä, sysäisi tyttö sen syrjään paljastaen kasvonsa.

"Ette kai — ole — Majesty Hammond?"

Miten ihmeellistä — ihmeellisempää kuin mikään mitä Madelinelle oli tapahtunut — oli kuulla tuo nimi cowboyn huulilta! Sillä nimellä hän oli tuttavapiireissä tunnettu, vaikka vain hänen läheisimmillään ja rakkaimmillaan oli oikeus käyttää sitä. Nyt se sai eloon hänen tylsyneen havaintokykynsä ja hän sai ponnistellen taas hallituksi itsensä.

"Te olette Majesty Hammond", vastasi mies ja tällä kertaa hän pikemmin vakuutti kuin kysyi.

Madeline nousi ja katseli toista kasvoihin.

"Niin olen."

Mies työnsi aseensa takaisin koteloon.

"No luulenpa ettemme jatka tätä sitten."

"Mitä? Ja miksi pakotitte minut sanomaan papille 'kyllä'."

"Se oli keino, johon turvauduin näyttääkseni hänelle, että te olitte halukas menemään naimisiin."

"Oh! — Te — te ..!" Madelinelta puuttui sanoja.

Tämä sai cowboyn toimimaan. Hän tarttui padreen ja veti häntä ovea kohti kiroillen ja uhaten, epäilemättä käskien häntä salaamaan jotakin. Sitten hän tyrkkäsi papin kynnyksen yli ja jäi seisomaan.

"Tässä — odottakaa — odottakaa minuutti, neiti — neiti Hammond", sanoi hän käheästi. "Te voisitte joutua huonompaankin seuraan kuin minun. — Vaikka luulen, ettette varmasti ajattele niin. Odottakaahan minuutti."

Madeline seisoi vavisten ja hehkuen vihasta. Ovesta hän näki valkoiset tähdet tummansinisellä taivaalla. Ne näyttivät hänestä yhtä epätodellisilta kuin kaikki muukin tänä merkillisenä yönä. Ne olivat kylmiä, loistavia, korkealla ja kaukana, ja katsoessaan niihin hän tunsi vihansa vähenevän ja tekevän hänet rauhalliseksi.

Cowboy kääntyi ja alkoi puhua:

"Tehän huomaatte — minä olin kokolailla sekaisin. Täällä oli juhlat — ja häät. Minä teen hulluja tekoja, kun olen päissäni. Löin vedon, että menen naimisiin ensimmäisen tytön kanssa, joka tulee kaupunkiin. Jos teillä ei olisi ollut huntua — toverit tekivät pilaa minusta…"

Hän ei voinut seisoa hiljaa: hiki nousi helminä hänen otsalleen; hän pyyhki pyyhkimistään kasvojaan kaulaliinallaan ja hengitti niin kuin mies, joka on kestänyt kovia ponnistuksia.

"Tehän huomaatte — minä olin kelpo…" aloitti hän.

"Selitykset eivät ole tarpeellisia", keskeytti toinen. "Olen hyvin väsynyt — pulassa. Aika on myöhäinen. Onko teillä pienintäkään aavistusta siitä, mitä tarkoittaa olla herrasmies?"

Miehen pronssiset kasvot hehkuivat liekehtivän punaisina.

"Onko veljeni täällä kaupungissa tänä yönä?" jatkoi Madeline.

"Ei, hän on karjatalollaan."

"Mutta minä sähkötin hänelle."

"Luultavasti on sanoma hänen laatikossaan postitoimistossa. Hän tulee kaupunkiin huomenna. Hän laivaa karjaa Stillwellille."

"Sitten minun täytyy mennä hotelliin. Oletteko niin ystävällinen…"

Jos toinen kuuli hänen viimeiset sanansa, ei hän ainakaan näyttänyt kuulleen niitä. Ulkopuolelta kuuluva melu oli saanut hänen huomionsa puoleensa. Miesten ja naisen ääniä kuului avoimen oven lävitse. Sitten naisen ääni, joka kiireisenä ja katkonaisena kohosi korkeammalle, kuului kuin vetoaisi turhaan.

Cowboyn käytös sai Madelinen hätkähtäen odottamaan jotakin pelottavaa. Hän ei pettynytkään. Ulkoa kuului meteliä — tukahdutettu laukaus, ähkinää, kaatuvan ruumiin jysähdys, naisen matala huudahdus ja askelia, jotka menivät poispäin kuin paeten.

Madeline Hammond nojautui voimattomana taaksepäin istuimellaan, kylmänä ja sairaana, ja hetken ajan hänen korvansa jyskyttivät toisella puolella tietä olevain tanssijain poljennan sekä kehnon musiikin tahdissa. Sitten ilmestyivät avonaiselle ovelle tytön kärsivät kasvot mustien hiusten kehystäminä. Tyttö tarttui ruskealla kädellä ovenpieleen ja piteli siitä kuin kannattaakseen itseään pystyssä.

"Señor — Gene!" huudahti hän ja hämmästynyt, iloinen jälleentunteminen karkotti äkkiä hänen kauhunsa.

"Bonita!" Cowboy juoksi tytön luo. "Oletko loukkaantunut?"

"En!"

Mies tarttui tyttöön:

"Minä kuulin — jotakuta ammuttiin. Oliko se Danny?"

"Ei."

"Ampuiko Danny? Sano minulle."

"Ei."

"Olenpa sitten iloinen. Ajattelin, että Danny oli sekaantunut tähän. Hänellä oli Stillwellin rahoja pojille — pelkäsin… Sano, Bonita, muuten joudut ikävyyksiin. Kuka oli kanssasi? Mitä te teitte?"

"Ne riitelivät minusta. Minä vain tanssin vähän, hymyilin vähän ja he riitelivät. Minä pyysin niitä olemaan siivosti…"

"Ota minun hevoseni ja mene Peloncilloon päin. Bonita, lupaa pysyä poissa El Cajonista."

Mies vei hänet ulos. Madeline kuuli hevosen korskuvan ja purevan kuolaimiaan. Cowboy puhui matalalla äänellä. Vain muutamia sanoja saattoi ymmärtää:

"Jalustimet — odota — pois kaupungista — vuori — polku — nyt ratsasta!"

Seurasi hetken hiljaisuus ja sen rikkoi kavioiden töminä ja hiekan narskunta. Sitten Madeline näki vilaukselta tuulen liehuttaman kaulaliinan ja tukan sekä pienen olennon satulassa. Hevonen erottautui mustana himmeätä valojuovaa vasten. Sen juoksussa oli jotakin villiä ja loistavaa.

Seuraavassa tuokiossa cowboy ilmestyi taas ovelle.

"Neiti Hammond, luulen että meidän täytyy lähteä nopeasti tiehemme täältä. On sattunut huonoja asioita. Ja juna on tulossa."

Madeline kiiruhti ulos uskaltamatta katsoa taakseen tai sivullensa. Hänen oppaansa astui nopeasti. Tytön oli miltei juostava pysyäkseen rinnalla. Monet mielenliikutukset hämmensivät häntä.

Huomatessaan että hänet oli viety talorivin taakse sanoi hän:

"Mihin te viette minut?"

"Florence Kingsleyn luo", vastasi mies.

"Kuka hän on?"

"Luulenpa, että hän on veljenne paras ystävä täällä."

Madeline pysyi vielä muutamia hetkiä cowboyn rinnalla ja sitten hän pysähtyi. Yhtäkkiä hän huomasi, kuinka vähän hyötyä hänellä oli ollut kasvatuksestaan tämänlaisia kokemuksia varten. Cowboy, joka ei nähnyt häntä, astui takaisin muutamat välillä olevat askelet. Sitten hän odotti, yhä vaiteliaana.

"On niin pimeätä, niin yksinäistä", sopersi tyttö. "Miten minä tiedän… Minkä vakuuden voitte antaa minulle, ettette — ettei minulle tapahdu mitään ikävyyksiä, jos menen eteenpäin."

"En mitään vakuutta, neiti Hammond, paitsi että olen nähnyt kasvonne."

Tästä omituisesta vastauksesta sai Madeline luottamusta mennäkseen eteenpäin cowboyn kanssa. Mikä vastaus tahansa olisi kelvannut hänelle, jos se olisi ollut ystävällinen. Hän värisi ajatellessaan, että pitäisi palata asemalle, jossa hän luuli tapahtuneen murhan, eikä hän tuntenut halua kuljeskella yksin pimeässä.

Opas kääntyi polulta ja koputti erään matalakattoisen talon ovelle.

"Halloo — kuka siellä?" kuului syvä ääni.

"Gene Stewart", sanoi cowboy. "Kutsukaa Florence — pian!"

Seurasi askelten kolinaa sekä ihmisten ääniä. Madeline kuuli naisen huudahtavan:

"Gene täällä, vaikka kaupungissa on tanssit! Jokin on hullusti."

Valo leimahti ja loisti kirkkaasti. Ovi aukeni ja nainen piti lamppua.

"Gene! Al ei ole…"

"Alilla ei ole hätää", keskeytti cowboy.

Madelinella oli silloin kaksi tunnetta; toinen ihmetteli naisen äänessä ilmenevän pelästyksen ja rakkauden sävyä ja toinen oli sanomaton helpotus siitä että hän oli turvassa veljensä ystävän luona.

"Täällä on Alin sisar — tuli tämäniltaisessa junassa", sanoi cowboy. "Minä satuin olemaan asemalla ja toin hänet sinun luoksesi."

Madeline tuli esiin varjosta.

"Onko — onko hän todellakin Majesty Hammond!" huudahti Florence Kingsley.

Hän miltei pudotti lampun ja katsoi niin hämmästyneenä, ettei voinut uskoa silmiään.

"Kyllä minä olen", vastasi Madeline. "Juna myöhästyi ja samasta syystä ei Alfred tavannut minua. Mr Stewart katsoi sopivaksi tuoda minut teidän luoksenne sen sijaan että olisi vienyt minut hotelliin."

"Olen iloinen saadessani tavata teidät", vastasi Florence lämpimästi. "Tulkaa sisään. Olen niin hämmästynyt, että unohdan mitä minun pitäisi tehdä. Al ei ole maininnut mitään teidän tulostanne."

"Hän ei varmaankaan saanut sähkösanomaani", sanoi Madeline sisään astuessaan.

Florence pani lampun pöydälle. Madeline näki nuoren naisen, jolla oli hymyilevät, ystävälliset kasvot ja ylenpalttisen tuuheat vaaleat hiukset, jotka riippuivat hänen aamunuttunsa yli.

"Nyt Al tulee iloiseksi!" huudahti Florence. "Tehän olette valkoinen kuin lakana. Olette varmasti väsynyt. Kuinka kauan teidän täytyi odottaa asemalla? Minä kuulin junan tulevan tunteja sitten. Tämä asema on yöllä yksinäinen. Jospa olisin tiennyt, että te olitte tulossa! Tosiaan, te olette hyvin kalpea. Oletteko sairas?"

"En. Olen vain hyvin väsynyt. Matkustaminen oli raskaampaa kuin kuvittelin. Minulla oli jokseenkin pitkä aika odottaa saavuttuani asemalle, mutta en voi sanoa, että siellä olisi ollut yksinäistä."

Florence Kingsley tutki Madelinen kasvoja tarkoin ja katsoi sitten vaikenevaa Stewartia pitkään ja merkitsevästi. Sitten hän sulki huolellisesti ja rauhallisesti toiseen huoneeseen vievän oven.

"Neiti Hammond, mitä on tapahtunut?" hän kysyi hiljaa.

"En halua palauttaa mieleeni kaikkea, mitä on tapahtunut", vastasi Madeline. "Mutta sen sanon Alfredille, että olisin mieluummin tahtonut tavata apashin kuin cowboyn."

"Älkää sanoko Alille siten", huudahti Florence. Sitten hän tarttui Stewartiin ja veti tämän lampun ääreen. "Gene, sinä olet juovuksissa!"

"Olin kelpo lailla päissäni", vastasi toinen ja painoi päänsä alas.

"Mitä sinä olet tehnyt?"

"No, katsohan, Flo, minä vain…"

"Minun ei tarvitse tietää. Minä voisin sanoa sen. Gene, etkö milloinkaan opi säädyllisyyttä? Etkö milloinkaan lakkaa juomasta? Sinä kadotat kaikki ystäväsi. Stillwell on kiintynyt sinuun. Al on ollut paras ystäväsi. Molly ja minä olemme hartaasti pyytäneet sinua, ja nyt sinä olet mennyt ja tehnyt — Jumala ties mitä."

"Miksi naisten tarvitsee pitää huntuja?" murisi Stewart. "Minä olisin tuntenut hänet, ellei olisi ollut tuota huntua."

"Ja sinä et olisi loukannut häntä. Mutta seuraavaa tyttöä olisit, joka olisi tullut vastaan. Gene, sinusta ei ole toivoa. Nyt sinä menet ulos täältä etkä tule milloinkaan takaisin!"

"Flo!" rukoili mies.

"Minä tarkoitan juuri sitä."

"Luulenpa sitten, että tulen huomenna takaisin ottamaan lääkkeeni", vastasi toinen.

"Uskallapas vain!" huudahti Florence.

Stewart meni ulos ja sulki oven.

"Neiti Hammond, te — te ette tiedä, miten tämä koskee minuun", sanoi Florence. "Mitä te ajattelettekaan meistä! On niin onnetonta, että teille sattui tämä. Nyt teillä ehkä ei ole rohkeutta jäädä. Neiti Hammond, Gene Stewart on paholainen, kun on juovuksissa. Yhtä kaikki tiedän, että hän ei tarkoittanut mitään pahaa. Tulkaa nyt, älkää ajatelko sitä enää." Hän otti lampun ja vei Madelinen pieneen huoneeseen. "Tämä on Lännen tapaan", jatkoi hän hymyillen osoittaessaan harvoja huonekaluja, "mutta te voitte levätä. Olette aivan turvassa. Ettekö antaisi minun auttaa itseänne riisuutumaan — enkö voisi tehdä jotakin hyväksenne?"

"Olette hyvin ystävällinen, kiitos siitä, mutta minä voin tulla toimeen", vastasi Madeline.

"No hyvää yötä sitten. Mitä pikemmin menen, sitä pikemmin pääsette levolle. Koettakaa unohtaa, mitä on tapahtunut. Ja ajatelkaa minkä mainion yllätyksen valmistatte veljellenne huomenna."

Näin sanoen hän pujahti ulos ja sulki oven.

Kun Madeline pani kellonsa piirongille, huomasi hän, että se oli jo yli kahden. Tuntui olevan pitkä aika siitä kun hän oli lähtenyt junasta. Kun hän oli vääntänyt lampun sammuksiin ja ryöminyt väsyneenä vuoteeseen, tunsi hän, mitä oli olla liian väsynyt. Hänen aivonsa surisivat.

Tuhansia toisiaan pois tunkevia mielteitä tuli, meni ja palasi taas. Siinä oli junan jyrinää, tömisevien kavioiden ääntä, hänen veljensä kasvojen kuva sellaisena kuin hän oli ne viimeksi nähnyt viisi vuotta sitten, pitkä himmeä valorivi, hopeakannuksien kilinä, yö, tuuli, pimeys, tähdet, tukahdutettu laukaus, kuolemantuskaa osoittava valittaminen, naisen korvia särkevä huuto.

Tämä muistojen vuorovesi vyöryi Madelinen yli uudestaan ja uudestaan sekä menetti asteittain voimansa ja katosi. Kaikki tuska katosi ja hän tunsi olevansa tuuliajolla. Kuinka pimeä huone olikaan, ja hiljaisuus oli kuin vaippa. Ei kuulunut ainoatakaan ääntä. Hän oli tullut toiseen maailmaan. Hän ajatteli vaaleatukkaista Florencea ja Alfredia ja heitä ihmetellessään hän vaipui uneen.

Kun hän heräsi, oli huone auringonpaisteen valaisema. Viileä tuuli, joka puhalsi vuoteen yli, pakotti hänet panemaan kätensä peitteen alle. Hän tutkisteli laiskasti ja unisesti pienen huoneen saviseiniä, kun hän äkkiä muisti, missä hän oli ja miten hän oli tullut sinne.

Hän ei hämmästynyt huomatessaan ajan myöhäiseksi ja oli juuri menossa ulos kysyäkseen veljeään, kun muuan ääni pysähdytti hänet. Hän tunsi neiti Kingsleyn äänen puhuttelevan jotakuta ja äänessä oli terävyyttä, jota hän ei ollut huomannut ennen.

"Sinä siis tulit takaisin, niinkö? No etpä näytä kovin ylpeältä tänä aamuna. Miksi olet tullut?"

"Sanoin, että tulin ottamaan lääkkeeni."

"Tarkoittaen, ettet mene pakoon Al Hammondilta? Gene, sinun kallosi on yhtä paksu kuin vanhalla lehmällä. Al ei saa milloinkaan tietää mitään siitä, mitä teit hänen sisarelleen, jollet sinä sano hänelle. Ja jos sanot sen, ampuu hän sinut."

"Se olisi hyvä asia", vastasi cowboy alakuloisesti.

"Gene Stewart, niin olisi, jollet paranna elämääsi", vastasi Florence. "Mutta älä ole mieletön." Ja tässä tyttö kävi vakavaksi ja pyytäväksi. "Mene pois. Mene kapinallisten joukkoon rajan toiselle puolen — sinä aina uhkaat tehdä sen. Joka tapauksessa älä jää tänne äläkä anna Alille aihetta kiivastua."

Madeline kuuli Florencen tulevan sisälle, seuraavalla hetkellä koputtavan ovelle ja sanovan vienosti:

"Neiti Hammond! Oletteko hereillä?"

"Hereillä ja pukeutunut, neiti Kingsley. Tulkaa sisään."

"Te olette levännyt. Te näytätte niin — niin erilaiselta. Olen iloinen. Tulkaa ulos nyt. Me syömme ensin aamiaista ja sitten voitte odottaa veljeänne tänne millä hetkellä hyvänsä."

"Odottakaa, olkaa hyvä. Minä kuulin teidän puhuvan Stewartille. Minun täytyy nähdä hänet. Tahtoisitteko pyytää häntä tulemaan hetkeksi vierashuoneeseen?"

"Kyllä", vastasi Florence nopeasti. Kun hän kääntyi ovella, katsahti hän Madelineen naisen merkitsevällä tavalla. "Pitäkää huolta, että hän pitää suunsa kiinni!"

Samassa kuului hitaita empiviä askelia ulkopuolelta, sitten tuli pysähdys ja ovi aukeni. Stewart seisoi auringonpaisteessa paljaspäin. Madeline tunsi jonkinlaista väristystä nähdessään taas korkean vartalon, kirjotut hirvennahkaliivit, kiiltävät nahkakalvosimet, hopeahelaisen vyön ja housut. Hänen katseensa näytti kulkevan miehen yli salaman nopeudella. Mutta kun hän nyt näki tämän kasvot, ei hän tuntenut niitä enää.

"Tahdotteko ystävällisesti tulla sisään?" kysyi hän.

"En, luullakseni", sanoi mies.

Hänen äänensä toivottomuus merkitsi, että hän tiesi ettei sopinut astua samaan huoneeseen tytön kanssa ja ettei hän ollut asiasta huolissaan tai sitten oli siitä liiankin huolissaan.

Madeline meni ovelle. Miehen kasvot olivat kovat, mutta myös surulliset. Ja se liikutti häntä.

"Minä en puhu veljelleni teidän karkeasta käytöksestänne minua kohtaan", aloitti hän. Hänen oli mahdotonta saada kylmyys pois äänestään, puhua toisin kuin luokkansa ylpeällä ja ylhäisellä tavalla. Mutta kuitenkin, huolimatta hänen tuntemastaan vastenmielisyydestä, näytti ystävällisyys ja sääli seuraavan pakosta. "Minä pidän parempana olla välittämättä siitä mitä teitte, koska ette ollut täydelleen vastuunalainen teoistanne ja koska ei saa olla mitään epäsopua Alfredin ja teidän välillänne. Voinko luottaa siihen, että pysytte hiljaa ja suljette sen papin huulet? Ja tehän tiedätte, että viime yönä siellä tapettiin tai haavoitettiin joku mies. Minä haluan unohtaa sen tapauksen. En tahdo että tulisi tietoon minun kuulleen…"

"Sekarotuinen ei kuollut", keskeytti Stewart.

"Niinkö! Sitten ei asia olekaan huonosti. Olen siitä iloissani ystävättärenne takia — sen pienen meksikkolaisen tytön."

Hidas tumma aalto levisi miehen kasvoille, ja hänen häpeäntuntoansa oli kiusallista nähdä. Tämä juurrutti Madelinen mieleen vakaumuksen, että vaikka tuo mies oli pakana, ei hän ollut kuitenkaan aivan kelvoton. Ja se oli niin suuri ero asiassa, että hän hymyili miehelle.

"Te säästätte minut enemmiltä huolen aiheilta. Teettehän sen?"

Miehen käheä vastaus oli epäselvä, mutta hänen tarvitsi nähdä vain kasvot huomatakseen hänen katumuksensa ja kiitollisuutensa.

Madeline meni takaisin huoneeseensa. Florence tuli hakemaan häntä ja he istuutuivat heti aamiaiselle. Vaikutelma, jonka Madeline Hammond sai veljensä ystävättärestä, oli muodostettava uudestaan aamun valossa. Hän huomasi tytöllä olevan nuorekasta hehkua ja kiihkoa, ulkoilmassa saatu heleä ihonväri, kasvot, joissa ei ollut Idän naisten pehmeitä kaarroksia ja viivoja. Hänen silmänsä olivat vaaleanharmaat, vakavat, miltei läpitunkevat ja hänen tukkansa levisi kauniina, vaaleana ja aaltoilevana.

Florencen sisar oli vanhempi tanakka nainen, jolla oli ankarat kasvot ja rauhalliset silmät. He tarjosivat vieraalleen yksinkertaista ruokaa ja Madeline tunsi heidän yksinkertaisuutensa olevan rauhoittavaa. Hän oli kyllästynyt arvonantoon ja väsynyt imarteluun. Tuntui hyvältä, kun nuo Lännen naiset kohtelivat häntä niin kuin olisivat kohdelleet jotakuta muutakin vierasta. He olivat miellyttäviä ja ystävällisiä. Ja sen mitä Madeline oli ensin pitänyt ilmeikkyyden tai eloisuuden puutteena, sen hän pian huomasi olevan sellaisten naisten luonnollista pidättyväisyyttä, jotka eivät eläneet pintapuolista elämää. Florence oli raikas ja suora, hänen sisarensa hiljainen. Madeline ajatteli, että hän mielellään pitäisi nämä naiset lähellä itseään, jos hän olisi sairas tai huolissaan.

"Osaatteko ratsastaa?" kysyi Florence. "Osaatteko ratsastaa niinkuin miehet — kahareisin, tarkoitan? Se on mainiota! Meillä on täällä muutamia hienoja hevosia. Luulen, että Alin tultua menemme Bill Stillwellin karjatalolle. Me saamme metsästää ja kiivetä ja eniten saamme ratsastaa. Minä rakastan hevosia — minä rakastan tuulta kasvoillani sekä avaruutta, missä vuoret viittaavat ylöspäin. Teidän pitää saada seudun parhain hevonen. Me emme ole kaikki yksimielisiä hevosista paitsi mitä tulee Gene Stewartin raudikkoon."

"Onko herra Stewartilla paras hevonen?" kysyi Madeline.

"Kyllä, ja siinä on kaikki mitä hänellä on", vastasi Florence.

Tässä keskeytti keskustelun terävä naputus vierashuoneen ovelle. Florencen sisar meni avaamaan. Hän palasi heti ja sanoi:

"Siellä on Gene. Hän naputti antaakseen meidän tietää, että neiti Hammondin veli on tulossa."

Florence kiiruhti vierashuoneeseen Madelinen seuraamana. Ovi oli avoinna, ja siitä näkyi Stewart kuistin portailla. Alhaalta tieltä kuului kavioiden kopsetta. Madeline katseli Florencen olan yli ja näki tomupilven lähestyvän ja siinä hän erotti hevosten sekä ratsastajain hahmoja. Lämmin tunne levisi hänen ylitseen, pieni iloisuuden häive, ja hän tunsi tyttömäisen rakkautensa veljeään kohtaan.

"Gene, onko Jack pitänyt suunsa kiinni?" kysyi Florence, ja Madeline huomasi terävän soinnun tytön äänessä.

"Ei", vastasi Stewart.

"Gene! Ei kai asiasta synny tappelua?"

"Tappelua ei tule."

"Käytä nyt aivojasi", lisäsi Florence ja sitten hän kääntyi sysätäkseen Madelinen lempeästi takaisin vierashuoneeseen.

Kavioiden kopse pysähtyi oven eteen. Katsoessaan ulos näki Madeline joukon tomuisia, jänteviä hevosia kaaputtavan soraa ja nakkelevan päätään. Hänen nopea katseensa liukui notkeiden hevosmiesten yli koettaen etsiä veljeä. Sitten yksi ratsastaja heitti ohjaksensa, hyppäsi alas satulasta ja tuli harpaten kuistin portaille. Florence tuli häntä vastaan ovelle.

"Hei Flo! Missä hän on?" huusi hän kiihkeästi. Samaila hän katseli Florencen olan yli. Hän hyppäsi sisarensa luo. Tämä tuskin tunsi korkean vartalon ja pronssinväriset kasvot, mutta sinisten silmien lämmin liekehtiminen oli tuttua. Veli kiersi kätensä hänen ympärilleen lausuen katkonaisen tervehdyksen, sitten hän irtautui sisarestaan ja katseli häntä tutkivasti.

"No, sisar", aloitti hän, kun Florence kääntyi ovelta kiireisesti ja keskeytti hänet.

"Al, luulen että sinun olisi paras keskeyttää kiistely tuolla."

Alfred tuijotti puhujaan, kuuli kadulta tulevat kovat äänet ja sanoi sitten päästäen Madelinen irti:

"Totta tosiaan! Minä unohdin, Flo. Siellä on pieni asia selvitettävänä. Pidä sisartani täällä, äläkä hätiköi suotta."

Hän meni ulos kuistille ja huusi miehilleen:

"Lopeta, Jack! Ja sinä myös, Blaze! En halunnut, että olisitte tulleet tänne. Mutta koska tahdoitte tulla, on teidän lopetettava nyt. Tämä on minun asiani."

Sen jälkeen hän kääntyi Stewartin puoleen:

"Taas juonut viime yönä?"

"No jos tahdot tietää, niin minä olin kelpo lailla päissäni", vastasi Stewart.

"Hitto vieköön! Tilanne on tällainen: koko kaupunki tietää, että sinä kohtasit sisareni viime yönä asemalla — ja solvasit häntä. Jack on saanut tietää, niin myös nämä toiset pojat. Mutta se on minun asiani. Ymmärrä, etten minä tuonut heitä tänne. Gene, sinä olet ollut jonkin aikaa väärällä jäljellä, juopotellut ja tehnyt kaikkea sellaista. Sinä menet pahaan päin. Mutta Bill luulee ja minäkin luulen, että sinä olet vielä mies. Emme ole koskaan huomanneet sinun valehtelevan. Mitä sinulla nyt on sanottavana puolustukseksesi?"

"Olin kelpo lailla päissäni. No, minä tapasin neiti Hammondin yksin asemalla. Hänellä oli huntu, mutta minä tiesin, että hän oli säätyläisnainen. Luulen että neiti Hammond huomasi minun ritarillisuuteni jokseenkin yllättäväksi ja…"

Tässä kohdassa Madeline totteli äkillistä mielijohdetta, livahti Florencen ohi ja meni kuistille. Sombrerot vilahtivat alas ja laihat hevoset hypähtelivät.

"Herrat", sanoi Madeline jokseenkin hämillään, eikä hänen rauhallisuuttaan lisännyt sekään, että hän tunsi kuuman punotuksen poskillaan. "Minä en tunne Lännen tapoja, mutta luulen että te olette käsittäneet väärin. Haluan oikaista tehdäkseni oikeutta Stewartille. Niin, hän oli jokseenkin jyrkkä ja omituinen. Mutta olen rehellinen sanoessani, ettei hän lausunut minulle yhtään sanaa, joka ei olisi ollut kunnioittava. Ja hän saattoi minut turvaan tänne neiti Kingsleyn kotiin."

Sitten Madeline palasi pieneen vierashuoneeseen mukanaan veli, jonka hän tuskin oli tuntenut jälleen.

"Majesty!" huudahti tämä. "Ajatella että sinä olet täällä!"

Lämpö valui takaisin Madelinen suoniin.

"Miten sinun näkemisesi tuo mieleen kodin!" Alfred jatkoi. "Tuntuu olevan sata vuotta siitä kun lähdin. Olen kaivannut sinua enemmän kuin ketään muuta."

Madeline oli niin kummissaan veljessä tapahtuneesta muutoksesta, ettei voinut uskoa silmiään. Hän näki pronssi-ihoisen, vahvaleukaisen, kotkasilmäisen miehen. Madeline oli sanonut jäähyväiset epäsuosioon joutuneelle, perinnöttömäksi tehdylle ja kevytmieliselle pojalle. Hän muisti hyvin sievät, kalpeat kasvot, niiden huolettoman hymyn ja ikuisen savukkeen, joka riippui huulten välissä. Vuodet olivat kuluneet, ja nyt hän näki veljen miehenä — Länsi oli tehnyt hänestä miehen. Ja Madeline Hammond tunsi iloa ja kiitollisuutta.

"Majesty, sinä teit hyvin kun tulit! Miten tulit tehneeksi tämän matkan?"

Veli syyti kysymyksiä ja sisar kertoi hänelle äidistään ja vanhoista ystävistä, jotka olivat menneet naimisiin, hajaantuneet ja kadonneet. Mutta hän ei kertonut isästä.

Aivan äkkiä kyseleminen pysähtyi. Kyselijä oli tukehtua, oli hetken vaiti ja puhkesi sitten kyyneliin. Sisaresta näytti, että pitkällinen katkeruus oli purkautumassa. Hänen sydämeensä koski nähdä veljeään. Olivatko isä ja äiti tehneet oikein Alfredille? Madelinen valtimo sykki nopeasti. Kohtaus tunkeutui syvälle Madeline Hammondin sydämeen. Hän näki, mitä veli oli kadottanut ja voittanut.

"Alfred, miksi et vastannut viimeisiin kirjeisiini?" kysyi Madeline. "Minä en ole kuullut sinusta kahteen vuoteen."

"Niin pitkään aikaan? No, asiani kävivät huonosti viime kerralla, kun kuulin sinusta. Minä aioin kirjoittaa, mutta en tullut tehneeksi sitä."

"Asiat menivät huonosti? Kerro minulle!"

"Majesty, sinun ei pidä kiusata itseäsi minun huolillani. Haluan että sinä nautit täällä olostasi etkä ole huolissasi minun vaikeuksistani."

"Ole hyvä ja kerro. Minä epäilin, että jokin oli mennyt huonosti. Sen takia päätin tulla tänne."

"No niin, jos sinun täytyy tietää", aloitti toinen. Madelinesta näytti, että hän iloitsi purkaessaan huoliansa. "Sinä muistat, mitä kerroin pienestä karjatalostani? Minä kirjoitin sinulle kaikesta siitä. Majesty, ihminen hankkii itselleen vihollisia kaikkialla. Joka tapauksessa minä sain useita. Oli muuan karjanhoitaja, Ward nimeltään — hän on mennyt nyt — ja hänellä sekä minulla oli kinaa karjasta. Pat Hawe, täkäläinen sheriffi, on ollut myös vaikuttamassa asiaini vahingoittamiseksi. Hän ei ole juuri mikään karjanhoitaja, mutta hänellä on vaikutusta. Minä sain hänestä vihollisen. En tehnyt hänelle milloinkaan mitään. Hän vihaa Gene Stewartia, ja erään kerran minä tein tyhjäksi hänen pikku juonensa, jolla hän aikoi saada Genen kynsiinsä. Todellisena syynä hänen vihaansa minua kohtaan on se, että hän rakastaa Florencea ja Florence aikoo ottaa minut."

"Alfred!"

"Mikä hätänä? Eikö Florence vaikuttanut edullisesti?" kysyi toinen katsoen terävästi.

"No — kyllä. Minä pidän hänestä. Mutta en ajatellut hänen olevan suhteissa sinuun — tuolla tavoin. Olen hämmästynyt."

"No, minä jatkan kertomustani. Täällä on Don Carlos, meksikolainen karjanomistaja ja hän on minun pahin viholliseni. Minä jouduin velkaan Don Carlosille ennen kuin tiesin että hän oli niin halpamielinen. Don Carlos on kurja sekarotuinen, hän tuntee maat, hänellä on kaivoja ja hän on vailla kunniantuntoa. Siten hän sai minut pelistä pois. Ja nyt minä olen itse asiassa hukassa. Hän ei ole saanut haltuunsa karjataloani, mutta se on vain ajan kysymys. Nykyään minulla on muutamia satoja päitä karjaa Stillwellin mailla ja minä olen hänellä päällysmiehenä."

Madeline tunsi sisäistä palamista. Hänen tarvitsi ponnistella pysyäkseen rauhallisena.

"Eikö sinun maatilaasi voi saada takaisin?" kysyi hän. "Paljonko olet velkaa?"

"Kymmenentuhatta dollaria selvittäisi asiani ja päästäisi minut uuteen alkuun. Mutta tässä maassa se on koko joukko rahaa enkä minä ole kyennyt saamaan sitä. Stillwell on huonommassa asemassa kuin minä."

Madeline meni Alfredin luo ja pani kätensä hänen olkapäilleen.

"Me emme saa olla velassa."

Veli tuijotti häneen.

"Et kai aio pyytää minua ottamaan rahoja sinulta?"

"Aion."

"No, minä en tee sitä. En tehnyt sitä koskaan silloinkaan kun olin yliopistossa. Ja silloin ei minulla ollut niitä liikaa."

"Kuule, Alfred", jatkoi sisar vakavasti. "Tämä on kokonaan eri asia. Minulla oli vain määrärahani silloin. Sinä et tiedä, että sen jälkeen kun viimeksi kirjoitin, olen saanut perintöni Grace-tädiltä. Se oli — no, se ei merkitse mitään. Joka tapauksessa, en ole voinut kuluttaa puoliakaan tulojani. Ne ovat minun. Ne eivät ole isän rahaa. Teet minut onnelliseksi jos suostut. Alfred, minä olen niin — niin kummastunut muutoksestasi. Olen onnellinen! — Mitä on kymmenentuhatta dollaria minulle? Joskus kulutan sen verran yhdessä kuukaudessa. Minä syydän rahaa menemään. Jos annat minun auttaa itseäsi, on se yhtä hyvin tehty minua kuin itseäsikin kohtaan. Tee nyt niin, Alfred."

Veli suuteli häntä, ilmeisesti hämmästyneenä hänen vakavuudestaan. Ja itse asiassa oli Madeline hämmästynyt itsekin.

"Jos todella huolit — jos todella haluat auttaa minua, olen sanomattoman iloinen. Tämä on hienoa! Florence tulee aivan villiksi. Ja se sekarotuinen ei vaivaa minua enää. Majesty, aivan pian joku arvonimellä varustettu veitikka tulee kuluttamaan rahojasi. Minä voin yhtä hyvin ottaa vähän ennen kuin hän saa ne kaikki", lopetti hän leikillisesti.

"Mitä sinä tiedät minusta?" kysyi sisar hilpeästi.

"Enemmän kuin luuletkaan! Vaikka olemmekin hukkuneet tänne ihastuttavaan Länteen, saamme me sentään uutisia. Jokainen tietää Anglesburyn asian. Ja sen Dagon herttuan, joka ajoi sinua takaa yli Euroopan, ja että lordi Castleton on nyt liikkeellä ja näkyy lisäksi olevan voiton puolella. Miten on asianlaita, Majesty?"

Madeline huomasi veljen iloisessa puheessa ivaa. Ja syvällä Alfredin etsivässä katseessa hän näki liekin. Hän kävi miettiväiseksi. Hän oli unohtanut Castletonin ja ylhäisöpiirit.

"Alfred", aloitti hän vakavasti. "En luule että kukaan arvonimellä varustettu herrasmies milloinkaan kuluttaa minun rahaani niin kuin sinä ilmaiset asian hienosti."

"Minä en välitä siitä. Vaan sinusta!" huudahti veli intohimoisesti ja tarttui sisareen niin rajusti, että tämä hämmästyi.

"Sano minulle, miten tulit saaneeksi tietoja minusta täällä syrjässä? Olin hämmästynyt huomatessani neiti Kingsleyn tuntevan minut Majesty Hammondina."

"Luulen että se oli sinulle yllätys", vastasi veli naurahtaen. "Minä kerroin Florencelle sinusta — annoin hänelle sinun kuvasi. Ja tietysti, koska hän oli nainen, näytteli hän kuvaa ja puhui sinusta. Sitten, rakas sisareni, me saamme sanomalehtiä tänne silloin tällöin ja me osaamme lukea. Sinä et ehkä tiedä, että sinä ja ylimystöystäväsi olette tarkan huomion kohteina Yhdysvalloissa yleensä ja lännessä erikoisesti. Sanomalehdet ovat täynnä tietoja sinusta ja mahdollisesti niissä on koko joukko sellaista, mitä et ole milloinkaan tehnyt."

"Tuo Stewart tiesi myöskin minusta."

"Älä välitä hänen hävyttömyydestään!" huudahti Alfred. "Gene on kelpo poika, kunhan vain olet oppinut tuntemaan hänet. Minä sanon sinulle, mitä hän teki. Hän sai käsiinsä yhden noista sinun sanomalehtikuvistasi. Se oli ratsastuspuvussa otettu kuva palkitun hevosesi kanssa, Valkosukan — muistathan? No, Stewart naulasi kuvan majansa seinälle ja risti hevosensa Majestyksi. Cowboyt tiesivät sen. He kävivät katsomassa kuvaa ja pilkkasivat häntä. Mutta hän ei välittänyt. Eräänä päivänä minä satuin pistäytymään hänen luonaan ja tapasin hänet juuri tointumasta kemujen jälkeen. Minäkin näin kuvan ja sanoin hänelle: 'Gene, jos sisareni tietäisi, että sinä olet juomari, ei hän ylpeilisi siitä että hänen kuvansa on ripustettu sinun huoneeseesi.' Majesty, hän ei maistanut tippaakaan kuukauteen, ja kun hän taas rupesi juomaan, otti hän kuvan pois eikä pannut sitä paikoilleen."

Madeline hymyili nähdessään veljensä mielihyvän, mutta ei vastannut. Madeline oli tuskin tuntematta vastenmielisyyttä. Tästä hänet kuitenkin pelasti veljen luonnollinen ilo siitä, että Stewart oli sukkelan otaksuman avulla saatu taivutetuksi olemaan kunnollisena kuukauden ajan. Jokin loukkasi Madeline Hammondin ylpeyttä, kiihotti sitten hänen älyään sekä sai hereille hänen mielenkiintonsa, vieläpä sai hänet tekemään päätöksen oppia tuntemaan hieman tätä käsittämätöntä Länttä.

"Majesty, minun täytyy kiiruhtaa asemalle", sanoi veli katsoen kelloaan. "Me lastaamme karjaa. Tulen takaisin illallisen aikaan ja tuon Stillwellin mukanani. Sinä varmaan pidät hänestä. Anna minulle kuitti matkatavaroistasi."

Sisar meni pieneen makuuhuoneeseen ja otti muutamia kuitteja.

"Kuusi! Kuusi matka-arkkua!" huudahti veli. "Olen iloissani siitä että aiot pysyä täällä jonkin aikaa."

Hevonen hypähti, kun Alfred pani jalkansa jalustimeen, ja oli juoksussa, kun ratsastaja heilautti jalkansa satulan yli. Madeline katseli häntä ihaillen. Veli näytti liittyvän höllästi satulaan liikkuen hevosen mukaan.

Sitten Madeline istuutui kustille ja syventyi tarkastamaan ympäristöään. Käden ulottuvilla ei se tosiaan ollut puoleensavetävää. Katu oli paksulti pölyssä ja viileä tuuli tuprutti pieniä tomupilviä. Talot olivat mataloita, nelikulmaisia, laakeakattoisia rakennuksia, jotka oli tehty jonkinlaisesta punaisesta sementistä. Ei ollut yhtään ihmistä näkyvissä. Pitkällä kadulla ei näyttänyt olevan loppua, vaikka talorivi ei ulottunut kauaksi. Kerran hän kuuli hevosen ravaavan jonkin matkan päässä ja useita kertoja veturinkellon soivan. Missä olivat vuoret? ihmetteli Madeline. Pian hän näki matalalla talojen kattojen yläpuolella himmeän, tummansinisen, rosoisen rajaviivan. Se näytti ihastuttavan hänen silmiään ja kiinnitti hänen katseensa. Hän oli nähnyt Alpit ja hän oli seisonut Himalajan suuressa, mustassa, valkohuippuisessa varjossa. Mutta ne eivät olleet vetäneet häntä puoleensa niin kuin nämä syrjäiset kalliot. Tämä himmeä taivaanrantaviiva, joka erottautui selvästi sinistä taivasta vasten, lumosi hänet. Florence Kingsleyn lause "ylöspäin viittaavat vuoret" palasi Madelinen mieleen.

Madeline meni huoneeseensa aikoen levätä hetken ja vaipui uneen. Hänet herätti Florencen koputus.

"Neiti Hammond, teidän veljenne on tullut takaisin Stillwellin kanssa."

"Mitä, kuinka minä olen nukkunutkaan!" huudahti Madeline. "Kello on melkein kuusi!"

"Olen iloinen että nukuitte. Olitte väsynyt. Ja täkäläinen ilma tekee vieraat unisiksi. Tulkaa!"

Madeline seurasi Florencea kuistille. Hänen veljensä hypähti ylös ja sanoi:

"Hei, Majesty!" Ja kun hän pani käsivartensa sisarensa vyötäisille, kääntyi hän jykevää miestä kohti, jonka leveät, ryhmyiset kasvot alkoivat väreillä ja rypistyä. "Minä haluan esitellä ystäväni Stillwellin sinulle. Bill, tämä on minun sisareni, josta olen niin usein puhunut sinulle — Majesty."

"Niin, tämä on iloisin kohtaus elämässäni", vastasi Stillwell. Hän ojensi suuren käden Madelinelle. "Neiti Majesty, teidän näkemisenne on yhtä tervetullut kuin sade ja kukat vanhalle erämaan karjanhoitajalle."

Madeline tervehti ja saattoi töin tuskin pidättää huutoaan, kun toinen rutisti kättä rautaotteella. Mies oli vanha, valkohapsinen ja ahavoitunut, hänellä oli syvät juovat poskissa ja harmaat silmät olivat melkein ryppyihin peittyneet. Jos hän hymyili, ajatteli Madeline, oli hymy erikoista. Sitten miehen kasvot näyttivät lakkaavan värehtimästä, valo katosi ja kasvot olivat kuin karkeasti hakattua kiveä.

"Neiti Majesty, on suorastaan nöyryyttävää kaikille meille, ettemme olleet teitä vastassa", sanoi Stillwell. "Minä ja Al menimme postitoimistoon ja sanoimme muutamia lempeitä sanoja. Niiden olisi pitänyt lähettää tieto karjatalolle. Pelkään, että teillä oli jonkin verran epämiellyttävää viime yönä asemalla."

"Minä olin jokseenkin huolissani alussa ja ehkä peloissani", vastasi Madeline.

"No niin, olen hyvin iloinen saadessani sanoa teille, ettei näillä seuduin ole ketään miestä, jonka olisin mieluummin halunnut olevan teitä vastassa kuin Gene Stewartin."

"Todellakin?"

"Kyllä, ja silloin otan huomioon myöskin Genen heikkouden. Hän on nuori, mutta hän on myöskin ritarillinen. Ihmiset ovat vihaisia Stewartille. Ja minä sanon hyvän sanan hänen puolestaan, koska hän on epäsuosiossa, ja viime yönä hän mahdollisesti saattoi pelotella teitä, kun tulitte tuoreeltanne Idästä."

Madeline piti vanhasta miehestä, mutta kun hänellä ei tuntunut olevan mitään sanottavana, pysyi hän vaiti.

"Neiti Majesty, karjanhoitajan työ on menemässä. Ei ole paikkaa Genelle. Jos nyt ei olisi uudet ajat, olisi hänestä melkein tullut pyssymies. Mutta hän ei voi sopia mihinkään nyt. Hän ei voi pitää kiinni mistään hommasta ja hän on menossa alaspäin."

"Minua surettaa kuulla sitä", mutisi Madeline. "Mutta eivätkö nämä uudet ajat ole täällä hieman villejä? Junailija kertoi minulle kapinoista, rosvoista ja ryöstöretkistä."

"No, näinä päivinä on hieman miellyttävämpää ja innostavampaa kuin moneen vuoteen", vastasi Stillwell. "Pojat ovat taas ryhtyneet pyssyihinsä. Mutta siihen on syynä Meksikon vallankumous. Rajalla on selkkauksia. Luulen, etteivät Idän ihmiset tiedä, että on vallankumous. No, Madero tahtoo kukistaa Diazin ja sitten joku muu kapinallinen tahtoo kukistaa Maderon. Se tietää levottomuuksia rajalla. Enpä ihmettelisi, jos setä Samin olisi pistettävä kätensä peliin. Meillä on ammuskeltu ja veitsi on heilunut ja hieman on karjaakin ryöstetty."

"Niin, todellakin, Majesty", puuttui Alfred puheeseen. "Sinä olet osunut mielenkiintoiseen aikaan vierailulle meidän luoksemme."

"Niin, siten asia varmaan näyttää olevan", vastasi Stillwell. "Viime yö ei ollut erikoisen kehno, kun ottaa lukuun muutamat muut yöt äskettäin. Ei ollut paljon tehtävää. Mutta minulla oli kova kolaus. Kun eilen tulimme, mukana joukko karjaa, lähetin minä erään cowboyni, Danny Mainsin, edelläpäin tuomaan rahaa, joka minun oli maksettava käteisellä, ja minä halusin saada rahan kaupunkiin ennen pimeän tuloa. No, Danny ryöstettiin. Minä kyllä luotan poikaan. Kaupungissa on ollut sekarotuisia ja he tiesivät mahdollisesti rahan tulosta.

"No, kun minä saavuin karjoineni, olin hieman pulassa saadakseni asiat laidalleen. Ja tänään minä en ollut enkelimäisellä tuulella. Kun olin saanut asiani toimitetuksi, lähdin liikkeelle koettaen saada hajua rahasta. Ja minä satuin meillä olevaan taloon, joka käy vankilasta, sairashuoneesta, vaalipaikasta ja mistä tahansa. No, juuri silloin se oli sairashuoneena. Muuan sekarotuinen, joka oli pahasti loukkaantunut, makasi salissa, jonne hänet oli tuotu asemalta. Joku oli lähettänyt hakemaan tohtoria, mutta hän ei ollut vielä tullut. Minulla on ollut vähän kokemusta ampumahaavoista ja minä tarkastin sitä kaveria. Häneen ei ollut ammuttu pahasti, mutta minä ajattelin että oli verenmyrkytyksen vaara. Joka tapauksessa minä tein kaiken minkä voin.

"Olin menemäisilläni tieheni, kun Pat Hawe tuli sisään. Hän on sheriffi. Mutta Pat Hawe — no, luulen ettei minun ole hyvä sanoa, mitä ajattelen hänestä. Hän tuli saliin, kiljui ja aikoi pidättää Danny Mainsin. Minä sanoin Patille kohteliaasti, että raha oli minun ja ettei hänen tarvinnut olla huolissaan siitä. Ja jos minä halusin päästä varkaan jäljille, saatoin tehdä sen yhtä hyvin kuin joku muukin. Pat ulvoi, että laki on laki ja aikoi ruveta selittämään lakia. Minusta näytti siltä, että Pat oli vahvasti päättänyt pidättää ensimmäisen miehen, johon hän saattoi jollakin tekosyyllä käydä käsiksi.

"Sitten hän tyyntyi vähän ja rupesi juuri kyselemään haavoittuneen sekarotuisen asiaa, kun Gene Stewart tuli sisään. Aina kun Pat ja Gene sattuvat yhteen, muistuu minulle mieleen aikaisemmat ajat seitsemänkymmenluvulla. Luonnollista oli että jokainen vaikeni. Sillä Pat vihaa Geneä ja Gene ei ole oikein suopea Patille. He ovat ensiksikin vihollisia ja tapausten kulku täällä El Cajonissa on vahvistanut vihollisuutta.

"'Halloo, Stewart, sinä juuri olet se, jota minä haen', sanoi Pat.

"Stewart katseli häntä ja sanoi kylmästi ja pilkallisesti:

"'Hawe, sinä haet minua aika lailla, kun minä tallustelen aivan toisia teitä.'

"Pat kävi punaiseksi, mutta hillitsi itsensä.

"'Kuulehan, Stewart, sinähän huolehdit siitä päistärikkö hevosestasi, jolla on ylimyksellinen nimi?'

"'Luulenpa, että teen niin', vastasi Gene lyhyesti.

"'No, missä se on?'

"'Se ei ole sinun asiasi.'

"'Ohoo, eikö ole? Stewart, viime yönä oli muutamia omituisia sattumuksia, joista sinä tiedät jotakin. Danny Mains ryöstetty — Stillwellin raha mennyt — sinun hevosesi mennyt — tuo pieni homsu Bonita mennyt — ja tämä sekarotuinen miltei mennyt myöskin. Nyt, ottaen huomioon että sinä olit myöhään ylhäällä ja maleksit asemalla, mistä tämä sekarotuinen löydettiin, ei ole epätodenmukaista ajatella, että sinä saattaisit tietää, miten hän sai köniinsä — eikö niin?'

"Stewart nauroi ja pyöritti savukkeen katsellen Patia. Sitten hän sanoi, että jos hän olisi antanut sekarotuiselle köniin, ei siitä olisi milloinkaan tullut tällaista hutiluksen työtä.

"'Minä voin pidättää sinut epäluulon alaisena, Stewart. Mutta ennen kuin menen niin pitkälle, tarvitsen vähän todistuksia. Minun täytyy saada käsiini Danny Mains ja se pieni sekarotuinen tyttö. Minä haluan saada selville, missä sinun hevosesi on. Sinä et ole milloinkaan lainannut sitä eikä ole ryöstöretkeilijöitä tällä puolen rajaa varastamassa sitä sinulta. On omituista että se hevonen on mennyt.'

"'Sinä olet varmaan mainio salapoliisi, Hawe, ja minä toivotan sinulle onnea', vastasi Stewart.

"Se näytti ärsyttävän Patia ylenmäärin ja hän polki jalkaansa. Sitten sai hän erään ajatuksen ja hän pudisti sormeaan Stewartin kasvojen edessä.

"'Sinä olit päissäsi viime yönä?'

"Stewart ei räpäyttänyt silmäänsäkään.

"'Sinä tapasit jonkun naisen, eikö niin?' huusi Hawe.

"'Minä kohtasin ladyn', vastasi Stewart rauhallisena ja uhkaavan näköisenä.

"'Sinä kohtasit Al Hammondin sisaren ja veit hänet Kingsleyn luo. Ja huomaa tämä, herra ritari cowboy, minä aion mennä sinne ja tehdä sille maailmannaiselle muutamia kysymyksiä. Ja jos hän on yhtä umpisuinen kuin sinä, minä pidätän hänet.'

"Gene Stewart meni valkoiseksi. Minä melkein odotin hänen lentävän toisen kimppuun, niin kuin hän tekee kun häntä ärsytetään. Mutta hän oli rauhallinen ja ajatteli. Sitten hän sanoi:

"'Pat, jos teet sen tempun, saat miettiä sitä koko elämäsi loppuajan. Ei ole mitään syytä pelottaa neiti Hammondia. Ja koettaa pidättää hänet olisi semmoinen häväistys, jota ei siedettäisi El Cajonissa. Jos olet vihainen minulle, lähetä minut vankilaan. Minä kyllä menen. Jos haluat vahingoittaa Al Hammondia, tee se jollakin miesmäisemmällä tavalla. Älä rupea purkamaan kiukkuasi meitä kohtaan häpäisemällä ladya, joka on tullut tänne pienelle vierailulle. Me olemme kylliksi pahoja olematta silti halpamaisia kuten sekarotuiset.'

"Se oli pitkä puhe Geneltä ja ajatella että Gene Stewart puhui hiljaa ja lempeästi punasilmäiselle sheriffille. Ja Pat, hän näytti niin pirullisen iloiselta, että jollei jokin seikka Genen esiintymisessä pitänyt minua alallani, olisin minä itse ryhtynyt leikkiin. Oli selvää että Pat Hawe oli unohtanut lain ja virkamiesasemansa kiukuissaan.

"'Minä menen juuri nyt', huusi hän.

"Ja tämän jälkeen olisi jokainen voinut kuulla kellon tikittävän mailin päästä. Stewart näytti olevan tukehtumaisillaan ja lopuksi hän puhkesi puhumaan:

"'Mutta mies, ajattelehan kuka hän on! Hän on neiti Hammond! Jos olisit nähnyt hänet, niin vaikka olisit päästäsi sekaisin tai juovuksissa, sinä et voisi tehdä sitä.'

"'Enkö voisi? No näytänpä sinulle hiivatin äkkiä! Mitä minä huolin siitä, kuka hän on. Ne mainiot idän naiset — minä olen kuullut niistä. Se Hammondin naisihminen…'

"Äkkiä Hawe lopetti ja punainen naama muuttui vihreäksi kun hän meni hakemaan revolveriaan."

Stillwell keskeytti kertomuksensa vetääkseen henkeä ja kuivasi kosteata otsaansa. Nyt hänen kasvonsa alkoivat kadottaa karkeuttaan. Ne muuttuivat, ne pehmenivät, värähtelivät, ja hän hymyili.

"Ja sitten, neiti Majesty, sitten tapahtui jotakin. Stewart otti Patin revolverin ja heitti sen lattialle. Ja se mikä seurasi oli kaunista. Varmaan se oli kaunein näky minkä olen ikinä nähnyt. Kun tohtori tuli, hänellä oli toinenkin haavoittunut ja hän sanoi, että uusi potilas tarvitsisi neljä kuukautta ennen kuin olisi ylhäällä ja taas reippaan näköinen. Ja Gene Stewart lähti rajalle päin."

Matkustus auringonnoususta auringonlaskuun

Kun veli herätti Madelinen seuraavana aamuna, ei päivä ollut vielä noussut. Kylmyys värisytti häntä ja hänen oli haparoitava tulitikkuja ja lamppua.

"Majesty, nyt on edessä jotakin josta saat oppia tuntemaan todellisuutta", ilmoitti Al iloisesti. "Me ajamme sinut heti liikkeelle, sillä meidän täytyy kiiruhtaa takaisin karjatalolle. Yleinen karjantarkastus alkaa huomenna. Sinä saat tulla vankkureissa Stillwellin ja Florencen kanssa. Minä ratsastan edellä poikien kanssa ja teen vähän valmista teitä varten karjatalossa. Teidän tavaranne tulevat jäljessä, mutta eivät ehdi sinne ennen kuin huomenna. Siitä tulee pitkä matka — melkein viisikymmentä mailia. Flo, älä unohda ottaa mukaan pari vaippaa. Kääri hänet hyvin vaippoihin. Ja koeta kiiruhtaa valmiiksi. Me odotamme."

Vähän myöhemmin, kun Madeleine meni ulos Florencen kanssa, oli päivä valkenemassa. Hevoset pureskelivat kuolaimiaan ja tömistelivät hiekassa.

"Huomenta, neiti Majesty", sanoi Stillwell jurosti korkeiden ajoneuvojensa etuistuimelta.

Alfred sijoitti Madelinen takaistuimelle ja Florencen hänen viereensä sekä kääri heidät vaippoihin. Sitten hän nousi hevosensa selkään ja lähti. "Hei hevoset!" murisi Stillwell ja valjaikko lähti ravaamaan. Florence kuiskasi Madelinen korvaan:

"Bill on äreä aikaisin aamulla. Hän sulaa pian kun tulee lämmin."

Oli vielä hämärä, eikä Madeline voinut nähdä, miltä kaupunki todellisuudessa näytti. Hän oli iloinen että pääsi pois sieltä.

"Tuossa tulevat cowboyt", sanoi Florence.

Jono ratsumiehiä liittyi joukkoon Alfredin perään kadotakseen vihdoin näkyvistä. Kun Madeline katseli heitä, valkeni harmaa hämärä sarastukseksi. Kaikki oli hänen ympärillään paljasta ja mustaa. Taivaanranta näytti olevan lähellä eikä yksikään kukkula tai puu rikkonut yksitoikkoisuutta. Seutu näytti olevan laakeata, mutta tie kulki ylös ja alas pienten harjanteitten yli. Madeline katsahti taaksepäin edellisenä päivänä näkemiään vuoria kohti ja näki vain paljasta ja mustaa maata, sellaista kuin sekin joka avautui edessä.

Kylmä tuulenhenkäys osui hänen kasvoihinsa ja hän värisi. Florence huomasi sen ja veti esiin toisen vaipan sekä kääri sen tiukasti hänen ympärilleen leukaan asti. Mutta tuuli tuntui tunkeutuvan vaippojen lävitse. Ilma oli kylmää, puhdasta ja purevaa. Se oli niin ohutta, että hänen oli hengitettävä nopeasti.

"Eikö teillä ole ky-kylmä?" kysyi Madeline.

"Minulla?" nauroi Florence. "Minä olen tottunut siihen. Minulle ei tule milloinkaan kylmä."

Lännen tyttö istui kädet paljaina vaipan ulkopuolella, jota hänen ei ilmeisesti tarvinnut vetää ympärillensä. Madeline ajatteli, ettei hän ollut milloinkaan nähnyt niin kirkassilmäistä, tervettä ja mainiossa kunnossa olevaa tyttöä.

"Pidättekö auringonnoususta?" kysyi Florence.

"Kyllä, luulen niin", vastasi Madeline epävarmasti. "Suoraan sanoen minä en ole nähnyt sitä vuosiin."

"Meillä on kauniita auringonnousuja ja auringonlaskut ovat karjatalolta katsoen ihania."

Pitkiä punertavia kuusirivejä kulki yhdensuuntaisina itäisen taivaanrannan kanssa, joka näytti vetäytyvän poispäin. Taivaalla oli joukko ohuita, untuvaisia pilviä. Etelään ja länteen päin oli taivas tumma, mutta se muuttui joka hetki. Idän taivas kimalteli. Sitten kokoontui yhteen paikkaan kultaista valoa ja se tiheni hitaasti, kunnes oli kuin tulta. Ruusuinen pilvijoukko muuttui hopeiseksi ja helmenväriseksi ja sen takaa pisti esiin suuri kultainen pyörä. Tumman taivaanrannan yläpuolella loisti voimakkaan valoisana kehränä aurinko. Se nousi nopeasti ajaen loistollaan pimeyden harjanteiden väliltä ja antaen värien ja välimatkojen tulla näkyviin.

"Niin", sanoi Stillwell ja ojensi pitkät käsivartensa kuin olisi juuri herännyt, "tämä joltakin tuntuu."

Florence tyrkkäsi Madelinea ja nyökäytti hänelle.

"Hieno aamu, tytöt", jatkoi Bill läiskäyttäen piiskaansa. "Neiti Majesty, koko aamun tulee matka olemaan jotenkin vähän mielenkiintoista. Mutta kun pääsemme ylöspäin, pidätte te varmasti siitä. Kas tuota! Katsokaa lounaaseen, juuri tuon kauimpana olevan harjanteen yli."

Madeline antoi katseensa kulkea pitkin harmaata taivaanrantaa sinne missä tummansiniset huiput nousivat harjanteen yläpuolelle.

"Peloncillo-vuoret", sanoi Stillwell. "Sitten olemme määränpäässä, kun tulemme sinne. Emme näe niitä enää ollenkaan ennen iltapäivää, jolloin ne kohoavat äkkiä."

Peloncillo! Madeline muisteli nimeä. Missä hän oli kuullut sen? Sitten hän muisti. Cowboy Stewart oli käskenyt tuon pienen meksikolaistytön Bonitan mennä Peloncilloon päin. Luultavasti oli tyttö ratsastanut suurella tummalla hevosella juuri tätä tietä yksinään. Madeline tunsi pienen väristyksen, jota ei aiheuttanut kylmä tuuli.

"Tuossa on kaniini!" huudahti Florence äkkiä.

Madeline näki koiraskaniinin. Se oli suuri kuin koira ja sen korvat olivat suuret. Se näytti olevan hävyttömän kesy. Siitä lähtien vanha Bill ja Florence kilpailivat saadakseen Madelinen huomion kiintymään tien varrella näkyviin arosusiin, jotka hiipivät pensaikkoon, hiirihaukkoihin, jotka leijailivat lietteeseen uupuneen lehmän raadon yläpuolella, omituisiin pikku sisiliskoihin, jotka juoksivat nopeasti tien poikki, karjaan, joka oli laitumella, meksikkolaisten karjapaimenten mökkeihin, villeihin hevosiin, jotka pää korkealla katselivat heitä harjanteilta. Kaikkia näitä Madeline katseli, alussa välinpitämättömästi, koska välinpitämättömyys oli tullut hänen tottumuksekseen, ja sitten mielenkiinnolla, joka kohosi ja kasvoi vähitellen. Se kasvoi, kunnes hän näki pienen repaleisen meksikkolaispojan kahareisin pikkuruisimman aasin selässä, minkä hän oli ikinä nähnyt. Tämä herätti hänet. Hän tunsi kauan sitten kuolleiden tunteiden heikon heräämisen — innostuksen ja riemun tunteen. Kun hän huomasi sen, hengitti hän syvään kylmää kirpeätä ilmaa ja tunsi sisäistä iloa. Ja hän arvasi, vaikka ei tiennyt miksi, että tästälähin hänen elämäänsä tulisi jotakin uutta, jotakin jota hän ei ollut tuntenut milloinkaan ennen, jotakin hyvää tavallisessa, luonnollisessa ja alkuperäisessä elämässä.

Sillä välin kun Madeline katseli ympärilleen ja kuunteli tovereitaan, nousi aurinko korkeammalle ja tuli kuumaksi. Hevoset jatkoivat väsymättä vakavaa ravaamistaan ja maili mailin perästä livahti ohitse.

Muutaman harjanteen huipulta katsoi Madeline alangolle, mihin eräät cowboyt olivat pysähtyneet ja istuivat tulen ympärillä ilmeisesti puuhaten puolipäiväateriaansa. Heidän hevosensa olivat laitumella pitkässä harmaassa ruohossa.

"Niin, tuon palavan puun haju saa veden suuhuni", sanoi Stillwell. "Olen tosiaan nälkäinen. Me olemme täällä puolipäivän ajan ja annamme hevosten levätä. Niillä on vielä pitkä matka karjatalolle asti."

Hän pysähtyi lähellä leiritulta ja kivuten alas alkoi päästää hevosia valjaista. Florence hypähti ulos vankkureista ja kääntyi auttamaan Madelinea.

"Kävelkää hieman edestakaisin", sanoi hän. "Te olette varmasti kangistunut pitkästä istumisesta. Minä valmistan murkinaa."

Madeline tuli alas iloissaan siitä että sai oikoa jäseniään ja kuljeksia ympäri. Hän kuuli Stillwellin heittävän valjaat maahan ja taputtavan hevosiaan.

Murkina-ajan kuluessa huomasi Madeline olevansa ilmeisesti suuren mielenkiinnon kohteena kolmen cowboyn puolelta. Hän vastasi kohteliaisuuteen ja näki huvikseen, että heihin samalla mitalla tuijottaminen tuotti heille kiusallista huolestumista. He olivat täysikasvuisia miehiä — yhdellä heistä oli valkoiset hiukset — mutta näyttivät olevan kuin poikia, jotka on tavattu varkain luomassa kielletyn katseen sievään tyttöön.

"Cowboyt ovat tosiaan mielistelijöitä", sanoi Florence.

Madeline huomasi iloisen vilkutuksen hänen kirkkaissa silmissään. Cowboyt kuulivat sen ja vaikutus heihin oli tehoisa. He häpesivät ja hämmentyivät. Madelinesta oli vaikeaa nähdä, missä suhteessa he olivat julkeita, vaikka heidät oli ilmeisesti vallannut syyllisyydentietoinen tunne. Hän muisteli vaateliaitten englantilaisten silmien arvostelevia katseita, hävyttömiä ranskalaisia tuijotuksia, polttavia espanjalaisia silmäyksiä — kujanjuoksuja, joita kenellä tahansa amerikkalaisella tytöllä oli kestettävänään ulkomailla. Verrattuna niihin silmiin olivat näiden miesten silmät hymyilevien, innokasten poikasten silmiä.

"Hoo, hoo!" mylvi Stillwell. "Florence, sinä olet osunut juuri naulan päähän. Cowboyt ovat suuria mielistelijöitä. Pojat pysähtyivät, laskivat maahan kuormansa ja odottivat vain meitä. Se ei ole niin hämmästyttävää Boolyn ja Nedin suhteen — he ovat nuoria ja villejä — mutta tuo Nels, hän on kyllin vanha ollakseen teidän kummankin tytön kummi. Se on tosiaan omituista."

Seurasi hiljaisuus. Valkotukkainen cowboy Nels puuhasi tarkoituksettomasti leiritulen ääressä ja nousi sitten pystyyn kasvot punaisina.

"Bill, sinä olet hitonmoinen valehtelija!" sanoi hän. "Luulen etten välitä tulla lasketuksi samaan luokkaan Boolyn ja Nedin kanssa. Näillä mailla ei ole yhtään cowboyta, joka pitäisi naisia suuremmassa arvossa kuin minä. No, Bill, jos sinulla on semmoiset silmät, niin olet ehkä nähnyt jotakin tiellä?"

"En ole nähnyt mitään", vastasi toinen lyhyesti.

Hänen huolettomuutensa katosi ja punaiset rypyt kävivät kapeammiksi hänen silmiensä ympärillä.

"Katsohan vähän näitä hevosen jälkiä", sanoi Nels, vei Stillwellin muutamia askelia sivuun ja osoitti suuria kavionjälkiä maassa. "Luulen että tunnet hevosen, joka on tehnyt ne?"

"Gene Stewartin päistärikkö!" huudahti Stillwell, lysähti polvilleen ja alkoi tutkia jälkiä. "Silmäni ovat kyllä tarkkana, mutta jäljet eivät ole enää tuoreita."

"Luulen että ne on tehty varhain eilen aamulla."

"No mitä sitten?" Stillwell katsoi cowboyhinsa. "On yhtä varmaa kuin tuo sinun punainen nenäsi, ettei Gene ratsastanut päistäriköllä."

"Kuka sanoi että hän ratsasti? Muukin käy vanhaksi kuin sinun silmäsi. Seuraahan vain jälkiä. Tule mukaan."

Stillwell käveli hitaasti pää painuneena ja mutisten itsekseen. Noin kolmenkymmenen askelen päässä leiritulesta hän pysähtyi äkkiä ja lysähti taas polvilleen. Sitten hän ryömi pitkin maata ilmeisesti tutkien jälkiä.

"Nels, kuka tahansa olikin Stewartin hevosen selässä, hän tapasi jonkun. Ja he menivät eteenpäin yhdessä, mutta eivät laskeutuneet alas hevosiltaan."

"Jokseenkin hyvin päätelty", vastasi cowboy.

Stillwell nousi ylös ja käveli nopeasti vasempaan hakemaan muutamia vitsoja, pysähtyi ja katseli lounaaseen ja tuli sitten takaisin. Hän katseli järkkymätöntä cowboyta.

"Nels, en pidä tästä vähääkään", murisi hän. "Jäljet menevät suoraan Peloncilloon päin."

"Varmasti", vastasi Nels.

"No?" jatkoi Stillwell kärsimättömästi.

"Luulen että tiedät, mikä hevonen on tehnyt toiset jäljet?"

"Minulla on vahvat epäilykset, mutta en ole varma."

"Se oli Danny Mainsin poni."

"Miten tiedät sen?" kysyi Stillwell terävästi.

"Bill, tuon pikku hevosen vasemmassa etujalassa on aina kenkä, joka menee vinoon. Kuka tahansa pojista voi sanoa sen sinulle. Minä tuntisin tuon jäljen vaikka olisin sokea."

Stillwellin punakka naama meni pilveen ja hän potkaisi kaktusta.

"Tuliko vai menikö Danny?" kysyi hän.

"Luulen että hän meni poikkimaisin Peloncilloa kohti. Mutta en ole siitä varma seuraamatta hänen jälkiään taaksepäin jonkin matkaa. Minä juuri odotin että tulisit tänne."

"Nels, et kai luule, että poika on paennut sen pikku veitikan Bonitan kanssa?"

"Hän oli varmasti mieltynyt Bonitaan, samoin kuin Genekin oli ja Ed Linton ennen kuin hän joutui naimisiin. Ja kaikki pojat. Hän on varmaan aika elävä, se pieni mustasilmäinen paholainen. Danny on hyvin voinut karata hänen kanssaan. Danny ryöstettiin tiellä kaupunkiin ja sitten hän häpeissään joi itsensä juovuksiin. Mutta hän tulee pian näkösälle."

"No ehkä sinä ja pojat olette oikeassa. Luulen että olette. Nels, eihän voi olla epäilystä siitä, kuka ratsasti Stewartin hevosella?"

"Se on yhtä selvää kuin hevosen jäljet."

"Se kaikki on hämmästyttävän omituista. Se ällistyttää minua. Toivon että pojat vähentäisivät juomistaan. Minä pidin paljon Dannysta ja Genestä. Pelkään että Gene on mennyttä. Jos hän menee rajan yli sinne, missä tapellaan, ei kulu pitkää aikaa ennen kuin hän saa lopputäräyksen."

"Bill, luulen, että minun olisi parempi mennä Peloncilloon päin. Ehkä löydän Dannyn."

"Sinun olisi tehtävä niin, Nels", vastasi Stillwell. "Mutta älä kuluta enempää kuin pari päivää. Me emme voi suoriutua karjantarkastuksesta ilman sinua."

Tähän keskustelu loppui. Stillwell rupesi valjastamaan valjaikkoaan ja cowboyt lähtivät hakemaan hajallaan olevia hevosiaan. Madeline oli tuntenut uteliasta mielenkiintoa ja näki että Florence oli huomannut sen.

"Kaikenlaisia asioita tapahtuu, neiti Hammond", sanoi hän vakavasti, miltei surullisesti.

Madeline ajatteli. Ja sitten rupesi Florence hyräilemään sekä askartelemaan murkinan jäännösten pakkaamisessa. Madeline tunsi äkkiä voimakasta mieltymystä ja kunnioitusta tuota Lännen tyttöä kohtaan. Hän ihaili sitä huomaavaisuutta, hienotunteisuutta tai viisautta — mitä se olikaan — joka pidätti Florencea kysymästä, mitä hän tiesi, ajatteli tai tunsi noista tapauksista.

Pian he vierivät taas tietä pitkin alas asteittaista vierua ja sitten alkoivat kiivetä pitkin pitkää harjannetta, joka oli neljän tunnin ajan kätkenyt sen, mitä oli takana. Tämä kiipeäminen oli väsyttävää auringon, tomun ja rajoitetun näköalan takia.

Kun he saapuivat huipulle, pääsi Madelinelta pieni mielihyvän huokaus. Syvä harmaa ja sileä laakso avautui alapuolella ja kohosi toisella puolen pieninä harjanteina, jotka olivat kuin aaltoja, ja nämä veivät kunnaille, missä oli siellä täällä pensas- tai puuryhmiä. Niiden toisella puolen nousi tummia vuoria mäntyjen reunustamina ja rosohuippuisina.

"No, neiti Majesty, nyt tulemme jommoiseenkin paikkaan", sanoi Stillwell läiskäyttäen piiskaansa. "Miksi te sanoisitte noita mustia esineitä tuolla rinteellä?"

"Hevosmiehiksi. Ei, karjaksi", vastasi Madeline epäillen.

"Eipäs. Ne ovat vain tavallisia kaktuksia. Ja tuolla toisella puolen — katsokaa laaksoa alas. Sievää metsää ehkä, eikö niin?" kysyi hän osoittaen sormellaan.

Madeline näki kauniin metsän laakson keskellä.

"No, neiti Majesty, sen vaikuttaa tämä pettävä ilma. Siellä ei ole metsää. Se on kangastus."

"Todellakin. Miten kaunis se on!" Madeline jännitti katseensa mustaa täplää kohti. Se näytti leijuvan ilmassa, sillä ei näyttänyt olevan tarkoin määrättyjä reunoja, se värisi ja kimalteli, sitten se haihtui ja hävisi.

Vuoret painuivat takaisin taivaanrannan taakse ja nyt tie alkoi taas nousta. Hevoset hiljensivät kulkunsa kävelyksi. Aallokasta harjannetta oli mailin matka ja sitten tulivat kunnaat. Tie nousi kiemurtelevien laaksojen läpi. Puita, pensaita ja kiviä rupesi näkymään kuivilla solateillä. Kuumuus ja tomu tukahutti Madelinea ja hän oli jo väsynyt.

Vanha karjanhoitaja puheli sill'aikaa kun Madeline kuunteli ja Florence torkkui istuimellaan. Aurinko alkoi kadota ja hevoset kulkivat tasaisesti eteenpäin. Pian astui Stillwell alas jyrkän mäen alla ja käveli ohjaten valjaikkoa. Tämän pitkän kiipeämisen aikana Madeline sulki unisena silmänsä. Kun hän ne taas avasi, oli hohtavanvalkoinen taivas muuttunut teräksensiniseksi. Aurinko oli laskenut kunnaiden taakse ja ilma kävi kylmäksi. Stillwell oli noussut ajajanistuimelle ja maiskutteli hevosille. Varjoja hiipi esiin onkaloista.

"No, Flo", sanoi Stillwell, "minä luulen, että meidän on paras syödä loppu murkinasta ennen pimeän tuloa."

"Te ette jättäneet siitä paljoa", nauroi Florence vetäessään korin esiin istuimen alta.

Heidän syödessään lyhyt hämärä muuttui varjoisaksi ja pimeys täytti onkalot. Madeline näki ensimmäisen tähden, heikon, vilkkuvan valopilkun. Taivas oli muuttunut samean harmaaksi. Yö näytti tulevan kylmän tuulen mukana. Madeline oli iloinen siitä, että hänellä oli vaipat käärittyinä ympärilleen ja että hän saattoi nojata Florencea vasten. Onkalot olivat nyt mustia, mutta kunnaiden huiput hohtivat kalpeina vienossa valossa. Hevosten tasainen astunta jatkui, samoin pyörien kitinä ja soran kirskuna. Madeline tuli niin uniseksi, ettei voinut estää väsyneitä silmäluomiaan vaipumasta. Oli uneliaampia hetkiä ja uinahduksista hänet herätti pyörien tärinä epätasaisella paikalla. Sitten tuli sisällötön väliaika, pitkä tai lyhyt, joka päättyi tavallista voimakkaampaan vankkurien kallistumiseen. Madeline heräsi huomatakseen päänsä Florencen olkapäällä. Hän nousi nauraen istumaan ja pyysi anteeksi velttouttaan. Florence vakuutti hänelle, että he pian ehtisivät karjatalolle.

Madeline huomasi sitten, että hevoset vieläkin ravasivat. Tuuli oli kylmempi, yö pimeämpi, kunnaat litteämpiä. Ja taivas oli nyt ihmeellisen syvää sametinsineä ja loisti miljoonien tähtien valossa. Taas Madeline tunsi tuttujen ja kuitenkin hämmästyttävien mielikuvayhdislmien pyrkivän esiin. Nuo valkoiset tähdet kutsuivat häntä omituisesti ja ahdistivat häntä.

Karjantarkastus

Tulen räiskynä herätti Madelinen seuraavana aamuna. Hän töintuskin muisti hämärästi, että oli saapunut karjatalolle ja viety äärettömän suureen taloon ja äärettömän suureen himmeästi valaistuun huoneeseen. Ja hänestä tuntui, että hän oli mennyt heti nukkumaan ja herännyt muistamatta, miten oli tullut vuoteeseen.

Mutta hän oli tuokiossa hereillä. Vuode oli suuren huoneen toisessa päässä. Seinät muistuttivat vanhan läänityslaitoksen aikaisen linnan salia, samoin kivilattiat ja seinät sekä suuret mustuneet orret, jotka kulkivat poikki katon. Harvat huonekalut olivat kuluneet ja ränstyneet. Valoa tulvi kahdesta ikkunasta. Katsellen makuupaikaltaan ulos ikkunasta Madeline näki tumman vuoren, joka nousi loivasti ylöspäin. Huone oli kylmä. Kun hän nosti paljaat jalkansa kivilattialle, veti hän ne pian takaisin lämpimien peitteiden alle. Ja hän oli yhä vuoteessaan koettaen koota rohkeuttaan, kun Florence astui sisään tervehtien iloisesti. Hänellä oli mukanaan höyryävän kuumaa vettä.

"Hyvää huomenta, neiti Hammond! Toivon, että nukuitte hyvin. Eilen illalla te olitte varmasti väsynyt. Tämä vanha karjatalo on kylmä kuin lato. Se lämpiää heti. Al on mennyt poikien ja Billin kanssa. Meidän on mentävä laitumelle hetken kuluttua, kun teidän matkatavaranne ovat saapuneet."

Florencella oli villapusero, liina kaulansa ympärillä, lyhyt halkonainen hame sekä saappaat. Puhuessaan hän kasasi tarmokkaasti puita liedelle, pani Madelinen vaatteet vuoteen jalkapäähän, lämmitti maton ja pani sen lattialle vuoteen viereen. Ja vihdoin hän sanoi hymyillen:

"Al sanoi minulle — ja tosiaan minä näin itsekin — että te ette ole tottunut olemaan ilman kamarineitsyttä. Sallitteko minun auttaa itseänne?"

"Kiitos, minä aion olla oma kamarineitsyeni jonkin aikaa. Otaksun että näytän hyvin avuttomalta ihmiseltä, mutta itse asiassa en tunne itseäni sellaiseksi. Ehkä minua on palveltu liian kauan."

"Hyvä on. Aamiainen on heti valmiina ja sen jälkeen katselemme paikkoja."

Madeline oli ihastunut vanhaan espanjalaiseen taloon. Ja mitä enemmän hän katseli sitä, sitä enemmän hän ajatteli, minkä miellyttävän kodin siitä saattaisi tehdä. Kaikki ovet avautuivat pihalle. Talo oli matala, suorakaiteen muotoinen ja tilava. Monet huoneet olivat pimeitä ja ilman ikkunoita, ne olivat tyhjiä. Toiset olivat täynnä karjapaimenten työkaluja, jyväsäkkejä ja heinäpaaluja. Talo itse näytti vahvalta ja hyvin säilyneeltä ja oli sievä. Mutta asuinhuoneissa oli vain tärkeimmät tarvekalut ja ne olivat kuluneita ja ikävännäköisiä.

Mutta kun Madeline tuli ulos, unohti hän ilottoman ja paljaan sisustuksen. Florence vei hänet kuistille ja viittasi kädellään laajan värikkääseen autiuteen.

"Tästä Bill pitää", sanoi hän.

Alussa ei Madeline voinut sanoa, mikä oli taivasta ja mikä maata. Näyttämön suunnattomuus herpaisi hänen käsityskykynsä. Hän istuutui vanhaan keinutuoliin ja katsoi katsomistaan sekä tiesi, ettei hän tajunnut sen todellisuutta, mikä avautui ihmeellisenä hänen edessään.

"Me olemme kunnaiden reunalla", sanoi Florence. "Te muistatte, että me kuljimme vuorijonon pohjoisen pään ympäri? No, se on nyt meidän takanamme ja te voitte nähdä yli rajaviivan Arizonaan ja Meksikoon. Tuo pitkä harmaa rinne on San Bernardinon laakson pää. Suoraan toisella puolella näette mustat Chiricahua-vuoret ja tuolla etelässä Guadalupe-vuoret. Tuo kauhea välillä oleva punainen rotko on erämaa ja kaukana himmeiden, sinisten huippujen takana on Sierra Madre Meksikossa."

Madeline kuunteli, katseli jännittäen silmiään ja ihmetteli, oliko se vain hämmästyttävä kangastus ja miksi se näytti niin erilaiselta kuin kaikki muut, mitkä hän oli nähnyt, niin loputtomalta, niin erehdyttävältä, niin suurenmoiselta.

"Teiltä varmaan kuluu aikaa tottuaksenne olemaan näin ylhäällä ja näkemään näin paljon", selitti Florence. "Siinä on salaisuus — me olemme korkealla, ilma on kirkas ja koko tuo paljas maailma on allamme. Eikö se tavallaan rauhoita teitä? No, se tekee sen vielä. Katsokaa nyt noita pilkkuja laaksossa. Ne ovat asemia, pieniä kaupunkeja. Rautatie menee tuota pitkin alas. Suurin pilkku on Chiricahua. Sinne on yli neljäkymmentä mailia. Täällä toisella puolen, pohjoisessa, voitte nähdä Don Carlosin karjatalon. Se on viidentoista mailin päässä. Ja minä toivon että se olisi tuhannen päässä. Tuo pieni, vihreä neliö noin puolitiessä tämän paikan ja Don Carlosin välillä — se on Alin karjatalo. Aivan meidän alapuolellamme ovat meksikolaisten talot. Siellä on kirkkokin. Ja täällä vasempaan näette Stillwellin karja-aitaukset, majat ja hänen tallinsa, kaikki hajoamassa palasiksi. Karjatalo on mennyt raunioiksi. Kaikki karjatalot ovat menossa raunioiksi. Mutta useimmat niistä ovat pieniä ja vähäpätöisiä yrityksiä. Ja täällä — näettekö tuon tomupilven laaksossa? Siellä on karjantarkastus. Odottakaahan, minä haen kaukoputken."

Kaukoputken avulla Madeline näki etualalla suuren karjalauman, jossa karjan muodostamat tummat vahvat virrat ja täplikkäät viivat kulkivat joka taholle. Hän näki tomuviiruja ja -pilviä, juoksevia hevosia.

"Karjantarkastus! Haluan tietää kaikki siitä — nähdä sen", selitti Madeline. "Olkaa hyvä ja sanokaa, mitä se merkitsee, mitä varten se on, ja viekää minut sitten sinne alas."

"Se on mainio näky! Minä vien ilomielin teidät alas, mutta luulen ettette halua mennä lähelle. Harvoilla Idän ihmisillä on käsitystä avoimesta laitumesta ja taistelusta, joka karjalla on toimeentulossaan, sekä cowboyn kovasta elämästä. Tämä varmaan avaa teidän silmänne, neiti Hammond. Olen iloissani että haluatte oppia tuntemaan näitä asioita. Teidän veljenne olisi saavuttanut suurta menestystä karjataloudessaan, elleivät kilpailevat karjanhoitajat olisi menetelleet kehnosti. Mutta hän onnistuu vielä heistä huolimatta."

"Totisesti hän tekee sen", vastasi Madeline. "Mutta kertokaa minulle kaikki, mikä koskee karjantarkastusta."

"No, ensiksikin jokainen karjanomistaja merkitsee polttomerkillä oman laumansa. Ilman sitä ei kukaan voi tuntea omaa karjaansa suuressa laumassa. Meidän laitumillamme ei ole aitoja. Eri laumat ovat laitumella yhdessä. Jokainen vasikka on mikäli mahdollista otettava kiinni ja merkittävä emänsä polttomerkillä. Se ei ole helppo tehtävä. Maverick on merkitön vasikka, joka on vieroitettu ja elää yksikseen. Maverick kuuluu sitten sille miehelle, joka löytää sen ja varustaa merkillään. Niillä pikkuvasikoilla, jotka kadottavat emänsä, on kova aika jälkeenpäin. Monet niistä kuolevat. Meillä on joka vuosi kaksi suurta karjantarkastusta, mutta pojat tekevät polttomerkkejä jokseenkin koko vuoden. Vasikka pitäisi varustaa merkillä heti kun se löydetään. Se on varokeino karjanvarkaita vastaan. Varkailla on monta kavalaa temppua. He tappavat vasikan emän, he varastavat ja kätkevät vasikan ja merkitsevät sen sitten.

"Meillä on suuri karjantarkastus syksyllä, kun on runsaasti ruohoa ja vettä ja kun kaikki eläimet ovat hyvässä kunnossa. Laakson karjanhoitajat ajavat yhteen kaiken karjansa, minkä voivat löytää. Sitten he varustavat polttomerkillä ja leikkausmerkiliä jokaisen lauman sekä ajavat sen kotiin. Siihen menee viikkoja. On niin monta sekarotuista, joilla on pieni karjakanta, ja he ovat voimakkaita sekä ahnaita. Bill sanoo, että hän tuntee sekarotuisia, joilla ei milloinkaan ollut sonnia tai lehmää ja nyt heillä on yhä kasvavia laumoja."

"Ja hevoset? Haluan tietää niistä", sanoi Madeline.

"Tulkaa, mennään tarhaan katsomaan harvoja jäljelle jätettyjä hevosia."

Madelinelta menivät aamutunnit kuistilla katsellessa aina muuttuvaa näköalaa. Puolen päivän aikaan tuli ajomies tuoden hänen matka-arkkujaan. Murkinan jälkeen hän vaihtoi vaatteensa ratsastuspukuun ja mennessään ulos huomasi Florencen odottavan hevosineen.

Lännen tytön kirkkaat silmät näyttivät tarkastavan Madelinen ulkomuodon kauttaaltaan yhdellä ainoalla nopealla tutkivalla katseella ja sitten ne loistivat mielihyvästä.

Madelinea hämmästytti se seikka, että vaikka hän ja Florence olivat ratsastaneet jo melkoisen ajan, eivät he ilmeisesti tulleet yhtään lähemmäksi karjantarkastuspaikkaa. Laakson loivenemisen saattoi huomata vasta kun oli päästy muutamia maileja kauemmas. Katsoessaan eteenpäin Madeline kuvitteli laaksoa vain muutaman mailin laajuiseksi. Hän olisi ollut varma siitä, että saattoi kävelyttää hevosensa sen lävitse tunnissa. Kuitenkin tuo Chiricahua-vuorten musta jyrkkäpiirteinen jono oli pitkän päivämatkan päässä ratsastamaan tottuneelle cowboyllekin. Vain taakseen katsomalla saattoi Madeline käsittää etäisyyksien oikean suhteen.

Asteittaisesti mustat pilkut laajenivat sekä muodostuivat karjaksi ja hevosiksi, jotka liikkuivat suuren tomuisen täplän ympäri. Seuraavan puolen tunnin kuluessa Madeline ratsasti Florencen takana saapuen toimintapaikan ulommaisille reunoille. Tytöt pysähdyttivät hevosensa lähellä suuria vaunuja, joiden ympäristössä oli enemmän kuin sata hevosta, jotka söivät, kiljuivat, ravasivat ympäri sekä nostelivat päätään tarkastaakseen tulijoita. Neljä cowboyta oli ratsain vartioimassa tätä hevosjoukkoa. Tömisevien kavioiden kopina täytti Madelinen korvat. Liikkuvat karjajonot olivat sulaneet suureksi liikkuvaksi laumaksi, jonka tomu teki puolittain näkymättömäksi.

"Minä en voi käsittää mitä tapahtuu", sanoi Madeline. "Haluan mennä lähemmäksi."

He menivät puolet matkasta, ja kun Florence taas pysähtyi, ei Madeline ollut vieläkään tyytyväinen vaan pyysi päästä lähemmäksi. Tällä kertaa Al Hammond näki heidät, huusi jotakin, jota Madeline ei ymmärtänyt, ja pysäytti heidät sitten.

"Kyllin lähellä ei ole turvallista. Villejä härkiä! Olen iloinen että tulitte, tytöt. Majesty, mitä ajattelet tästä karjajoukosta?"

Madeline saattoi tuskin vastata mitä ajatteli, sillä melu, tomu ja lakkaamaton liike hämmensi hänet.

Ammuminen ja mylviminen, sarvien ritinä ja kavioiden töminä, karjan tomuinen tuoksina ja kiitävät cowboyt saivat Madelinen hämmentymään ja pelottivat häntä vähän. Mutta hän tunsi innokasta mielenkiintoa ja aikoi pysyä siinä, kunnes itse näkisi, mitä tämä sekasotku merkitsi.

"Aiotteko viipyä kauemmin?" kysyi Florence. Saatuaan myöntävän vastauksen hän varoitti Madelinea: "Jos karannut härkä tai vihainen lehmä tulee, antakaa hevosenne mennä. Se osaa mennä pakoon."

Tämä antoi tilanteelle lisäkiihdytystä ja Madeline syventyi näytelmään. Suuri karjajoukko näytti kuohuvan kuin vesipyörre. Tapahtui niin monta asiaa ja niin nopeasti, ettei Madeline voinut nähdä kymmenettä osaakaan siitä mitä tehtiin. Näytti siltä että ratsastajat tunkeutuivat laumaan ja ajoivat karjan hajalle. Madeline näki erään cowboyn, joka ratsasti valkoisella hevosella ja ajoi takaa härkää. Hän pyöritti lassoa päänsä ympäri ja viskasi sen menemään. Köysi lensi ja silmukka tarttui härän jalkaan. Valkoinen hevonen pysähtyi äkkiä ja härkä kaatui tomuun. Nopeasti kuin leimaus oli cowboy satulasta maassa ja tarttuen härän jalkoihin hän sitoi ne köydellä. Kaikki oli tehty miltei ajatuksen nopeudella. Toinen mies tuli mukanaan polttorauta. Hän sovitti sen härän kupeeseen ja rauta kärvensi nahkaa. Madeline näki savun nousevan ja näky sai hänet sävähtämään sekä tuntemaan halun kääntyä poispäin.

"Katsokaa, neiti Hammond, tuolla on Don Carlos!" sanoi Florence. "Katsokaa tuota mustaa hevosta!"

Madeline näki tummakasvoisen meksikolaisen ratsastavan ohi. Tämä oli liian kaukana hänestä, että olisi erottanut kasvonpiirteet, mutta mies muistutti italialaista rosvoa. Hän ratsasti mainiolla hevosella.

Stillwell ratsasti tyttöjen luo ja tervehti heitä kovaäänisesti.

"Aivan keskellä tuoksinaa, mitä? No, tämä on tosiaan hienoa. Olen iloinen, neiti Majesty, kun ette pelkää tomua tai palavan nahan hajua."

"Ettekö voisi merkitä vasikoita vahingoittamatta niitä?" kysyi Madeline.

"Hohhoo! Eivät ne ole ollenkaan vahingoittuneet. Ne vain mölisevät mammojaan."

Cowboyt osoittivat ihmeteltävää ratsastustaitoa ja vaikka he olivat välinpitämättömiä, kuvitteli Madeline näkevänsä huolenpitoa ratsuista ja karjasta. He vaihtoivat ratsuja usein. Vasta tehtyään tunnin ajan huomioitaan Madeline rupesi näkemään, mikä vaivalloinen ja vaarallinen työ cowboyilla oli suoritettavana. He olivat alituiseen villien, pahankuristen ja suurisarvisten härkien joukossa. Monessa tapauksessa he saivat kiittää hevostaan hengestään. Vaara uhkasi useimmiten, kun cowboy hypähti maahan sitomaan ja merkitsemään vasikkaa, jonka hän oli syössyt kumoon. Jotkut lehmät hyökkäsivät heidän päälleen. Aika ajoin Madelinen sydän hypähti kurkkuun pelosta, että mies saisi surmansa sarvien lävistämänä.

Koko ajan oltiin puuhassa lakkaamatta. Kuului meteliä, mylvinää ja ammumista, tömähdyksiä, kun raskaat ruumiit iskivät toisiinsa ja kaatuivat. Joku lauloi hupaista laulua, toinen vihelteli, muuan poltti savuketta. Aurinko paistoi kuumasti ja hevoset tippuivat hikeä. Madeline alkoi tuntea itsensä sairaaksi. Tomu tukahdutti häntä ja haju miltei läkähdytti. Mutta tämä sai hänet vain päättäväisemmäksi pysymään paikoillaan. Florence pyysi häntä tulemaan pois tai ainakin siirtymään taaksepäin pahimmasta paikasta. Stillwell yhtyi Florenceen. Mutta Madeline kieltäytyi hymyillen. Sitten hänen veljensä sanoi:

"Kuulehan, tämä tekee sinut sairaaksi. Sinä olet kalpea."

Mutta tyttö vastasi aikovansa pysyä siinä, kunnes päivän työ olisi lopussa. Al katsoi häneen kummallisesti eikä sanonut mitään. Sitten alkoi ystävällinen Stillwell puhua.

"Neiti Majesty, te näette karjanhoitajan ja cowboyn elämän aivan sellaisenaan. Katsokaahan tuota Nelsiä. Huomatkaa, että ne vähät hiukset, mitä hänellä on, ovat lumivalkoisia. Hän on punainen, laiha ja kova — palanut. Hän näyttää kuusikymmenvuotiaalta — vanhalta mieheltä. No, Nels ei ole nähnyt neljääkymmentä. Neiti Majesty, Arizona se teki Nelsin siksi, mikä hän on, Arizonan erämaa ja lehmäpaimenen työ. Hän oli ampunut pahoja valkoisia miehiä ja pahoja puoliverisiä ennen kuin oli kahdenkymmenenyhden vanha. Hän on nähnyt jonkin verran elämää, tuo Nels. Hän kuuluu erämaahan, voi sanoa että hän on kiveä, tulta, hiljaisuutta, kaktusta ja voimaa. Hän on ihmeellinen mies. Hän näyttää teistä karkealta. No, minä näytän teille kvartsipalasia karjataloni takaosassa olevasta vuoristosta. Ne ovat niin karkeita, että ne haavoittavat teidän käsiänne, mutta niissä on puhdasta kultaa. Ja niin on Nelsin sekä monen muun cowboyn laita.

"Ja tuolla on Price, Monty Price. Hän on loukkaantunut luullakseni. Se on syynä siihen, että hän on ilman hevosta ja köyttä ja ontuu noin. No, hän on saanut pienen viilloksen."

Madeline näki hyvin lyhyen, kurtistuneen pikku miehen, hassunnäköisen ja vääräsäärisen, jolla oli kasvoilla loppuunpalaneen tuhan väri ja kovuus. Mies ontui vankkureita kohti.

"Hänessä ei ole paljon katseltavaa, vai mitä?" jatkoi Stillwell. "No, Monty Price näyttää hitonmoiselta. Mutta ulkonäkö totisesti pettää. Montylla on takanaan kokonaisten vuosien retkeilyt Missourin alangoilla ja suurilla ruohoaavikoilla, missä on korkeata ruohoa ja joskus tulipaloja. Montanassa on lumimyrskyjä, jotka jäädyttävät karjan paikoilleen. Ja hevoset paleltuvat kuoliaiksi. Kertomus Montysta, mikä tuli meidän korviimme, kuuluu näin: Hän oli joutunut ruohoaavikkotuleen ja olisi voinut pelastautua helposti. Mutta siellä oli yksinäinen karjatalo aivan tulilinjalla ja Monty tiesi, että sen omistaja oli poissa ja vaimo sekä pikkulapsi kotona. Hän tiesi myöskin, että tuulen puhaltaessa karjatalo joutuisi tulen uhriksi. Hän pani paljon alttiiksi. Hän pani vaimon taaksensa, kietoi pikkulapsen ja hevosensa peitteeseen sekä ratsasti pois. Se oli tosiaan ratsastusta, olen kuullut! Mutta tuli saavutti Montyn lopulta. Vaimo putosi ja oli hukassa ja sitten kaatui hänen hevosensa. Ja Monty juoksi, käveli ja ryömi tulen lävitse sen pikkulapsen kanssa ja pelasti sen."

Eräs lahja ja kauppa

Viikon ajan oli karjantarkastusnäytelmä ratsastusmatkan päässä karjatalosta ja Madeline vietti enimmän aikansa satulassa. Hän arvioi voimansa liian suuriksi ja useammin kuin kerran oli hänet nostettava hevosensa selästä. Stillwellin mieltymys Madelinen saattelemiseen muuttui levottomuudeksi. Stillwell koetti taivuttaa häntä jäämään pois tarkastuksesta ja Florence kävi vieläkin huolestunteemmaksi. Mutta Madelinea eivät heidän pyyntönsä saaneet taipumaan.

Veli piti häntä silmällä niin paljon kuin tehtävät sallivat, mutta moneen päivään hän ei sanallakaan maininnut sisaren väsymisestä ja kiihotuksen tuomasta jännityksestä tai ehdottanut, että hänen oli parempi mennä takaisin taloon. Monta kertaa Madeline tunsi hänen terävien, sinisten silmiensä pakottavan voiman. Ja noina hetkinä hän tunsi Alfredissa olevan enemmän kuin veljellistä huolenpitoa. Veli piti häntä silmällä, tutki häntä ja punnitsi häntä. Madelinelle tuotti rauhattomuutta ajatus, että Alfred ehkä oli arvannut hänen huolensa. Aika ajoin hän toi cowboyt sisarensa luo ja esitteli, nauroi ja laski leikkiä koettaen tehdä koettelemuksen vähemmän hämmentäväksi näille miehille, jotka olivat niin vähän tottuneet naisiin.

Mutta ennen kuin viikko oli lopussa sai Alfred tilaisuuden sanoa hänelle, että hänen olisi viisaampi antaa karjan tarkastuksen jatkua kunnioittamatta sitä enää läsnäolollaan. Hän sanoi sen nauraen, mutta siitä huolimatta oli vakava. Ja kun Madeline kääntyi häneen hämmästyneenä, sanoi hän suoraan:

"En pidä siitä tavasta, jolla Don Carlos seuraa sinua kaikkialla. Bill pelkää, että Nels tai Ambrose tai joku muu cowboy hyökkää meksikolaisen kimppuun. He syyhyvät saadakseen tilaisuuden. Tietystikin se on sinusta mieletöntä, mutta se on totta."

Mieletöntä se varmasti oli, mutta kuitenkin se saattoi osoittaa Madelinelle, miten täydellisesti hänet oli vallanneet hänen omat tunteensa, jotka karjantarkastuksen melu ja uurastus olivat nostaneet. Hän muisteli, että Don Carlos oli esitetty hänelle ja että hän ei ollut pitänyt miehen tummista, silmäänpistävistä kasvoista ja ulkonevista silmistä, eikä hän ollut pitänyt miehen suloisesta, lempeästä ja mielistelevästä äänestä tai hänen sirosta käyttäytymistavastaan. Hän oli ajatellut, että Don Carlos näytti somalta ja hienolta mainion mustan hevosen selässä. Kun Alfredin sanat saivat hänet ajattelemaan, hän muisti, että missä tahansa hän oli ollut kentällä, oli jalo hevonen hopeakoristeisine satuloineen ja tummine ratsastajineen aina ollut hänen lähellään.

"Don Carlos on seurannut Florencea pitkän aikaa", sanoi Alfred. "Hän ei ole suinkaan nuori mies. Hän on viidenkymmenen. Don Carlos on hyvin kasvatettu ja lisäksi mies, josta tiedämme hyvin vähän. Hänenlaisensa meksikolaiset eivät pidä naisia arvossa niin kuin me valkoiset miehet. En halua että Nels tai Ambrose tekevät köydellään rajun heiton ja vetävät Donin pois hevosensa selästä. Sen takia sinun on parempi ratsastaa talolle ja pysyä siellä."

"Alfred, sinä lasket pilaa ja kiusoittelet minua", sanoi Madeline.

"En suinkaan", vastasi Alfred. "Miten asia on, Flo?"

Florence vastasi, että cowboyt kohtelisivat pienimmänkin aiheen sattuessa Don Carlosia vähemmän kursailevasti ja lempeästi kuin köysissä olevaa härkää. Vanha Bill Stillwell tuli paikalle ja hän ei ainoastaan vahvistanut väitöstä todeksi, vaan myöskin tehosti asian varmuutta omalta kohdaltaan.

"Neiti Majesty", päätti hän, "luulen että jos Gene Stewart ratsastaisi minun sijastani, olisi tuo irvistelevä sekarotuinen saanut jo töksähtää tomuun."

"Minä en ole varma asiasta, mutta minä antaudun", sanoi hän. "Teillä on vain jokin syy ajaaksenne minut pois. Olen varma että sievää Don Carlosta epäillään syyttä."

Sitten hän ratsasti Florencen kanssa pitkää harmaata rinnettä ylös karjatalolle. Sinä yönä häntä vaivasi äärimmäinen väsymys, jonka hän laski enemmän ajatustensa kuin ratsastamisen syyksi. Aamulla hän ilmaisi halun käydä katsomassa meksikolaisten asuntoja, jotka olivat kunnaiden juurella. Florence vastusti sanoen, ettei se ollut sopiva paikka Madelinelle. Mutta Madeline piti päänsä ja tarvittiin vain muutamia sanoja sekä miellyttävä hymy voittamaan toiset.

Kuistilta katsoen antoi adobe-talojen ryhmä kuvankauniin värien ja vastakohdan piirteen laakson autiudelle. Lähellä ne kadottivat sen viehätyksen, jonka etäisyys antoi. Ne olivat vanhoja, murenevia, rappeutuneita ja likaisia. Muutamia vuohia kiipeili näiden ympärillä, muutamat syyhyiset koirat ilmaisivat haukunnallaan vieraiden tulon ja sitten juoksi ulos joukko puolialastomia, likaisia ja risaisia lapsia. He olivat hyvin arkoja ja vetäytyivät takaisin. Mutta ystävälliset sanat ja hymy herätti heidän luottamuksensa ja he seurasivat ryhmänä kooten joukkoonsa uusia lapsia jokaisen talon luona. Madelinen mieleen tuli heti ajatus tehdä jotakin niiiden meksikolaisraukkojen tilan parantamiseksi ja tämä ajatus mielessään hän päätti katsahtaa sisälle. Sillä aikaa kun Florence pani liikkeelle vähäisen espanjantaitonsa koettaen saada naiset puhumaan, katseli Madeline kurjia pikku huoneita. Hän rupesi tuntemaan pahoinvointia. Hän ei ollut uskonut, että sellaista likaisuutta saattoi olla missään. Majat olivat tulvillaan saastaa. Syöpäläisiä ryömi pitkin likaisia lattioita. Ei ollut jälkeäkään vedestä ja hän uskoi mitä Florence hänelle sanoi, että nämä ihmiset eivät milloinkaan kylpeneet. Vähän oli näkyvissä työn jälkiä. Laiskat miehet ja naiset, jotka polttivat savukkeita, kuljeksivat ympäri lörpötellen. He eivät olleet pahoillaan amerikkalaisnaisten vierailusta eivätkä myöskään osoittaneet vieraanvaraisuutta. He näyttivät tylsiltä.

Madeline nousi satulaan, ajoi takaisin karjataloon ja oli niin väsynyt että Florencen oli miltei kannettava hänet sisälle. Hän voitti heikkoutensa vain sortuakseen taas sen uhriksi, kun oli yksin huoneessaan. Kuitenkin hän tointui pian, ettei tarvinnut apua. Aamulla karjantarkastuksen jälkeen näyttivät hänen veljensä ja Stillwell väittelevän eräästä hevosesta.

"No, luulen että se on vanha päistärikköni", sanoi Stillwell varjostaen kädellään silmiään.

"Bill, ellei tuo ole Stewartin hevonen, on näköni huonontunut", vastasi Al.

"Al, ehkä olet oikeassa. Mutta tuolla hevosella ei ole ketään ratsastamassa. Flo, tuohan kaukoputkeni."

Florence palasi tuoden kaukoputken. Bill katseli pitkään, tarkasti putken huolellisesti ja koetti uudestaan.

"Minua kiukuttaa sanoa, että silmäni tulevat heikoiksi. Mutta luulen, että on jo aikakin. Se on Gene Stewartin hevonen, satuloituna ja tulee nopeata vauhtia ilman ratsastajaa. Tämä on omituista."

"Anna minulle kaukoputki", sanoi Al. "Niin, olin oikeassa. Bill, hevonen ei ole säikähtänyt. Se tulee vakavasti. Sillä on jotakin mielessään."

"Se on harjoitettu hevonen, Al. Sillä on enemmän ymmärrystä kuin muutamilla miehillä. Katsohan putkella alangosta ylöspäin. Näetkö ketään?"

"En."

"Kohota putkesi kunnaiden yli — missä tie kulkee. Korkeammalle — pitkin tuota harjannetta, missä kalliot alkavat. Näetkö ketään?"

"Totta tosiaan! Kaksi hevosta! Mutta minä en voi erottaa paljon tomulta. Ne kiipeävät nopeasti. Toinen hevonen on mennyt kallioiden joukkoon. Noin — nyt on toinen mennyt. Mitä sanot siitä?"

"Minä en osaa sanoa enempää kuin sinäkään. Mutta lyönpä vetoa, että tiedämme pian jotakin, sillä Genen hevonen tulee nopeammin."

Laaja alanko, joka kohosi kunnaita kohti, näkyi esteettömästi, ja vähemmän kuin puolen mailin päässä näki Madeline ratsastajaa vailla olevan hevosen tulevan laukaten. Hän katseli sitä muistutellen mieleensä olosuhteita, joiden vallitessa hän oli nähnyt sen, ja muisti sitten sen villin paon El Cajonin himmeästi valaistujen katujen läpi mustaan yöhön. Häntä värisytti ja hän luuli, ettei milloinkaan ajattelisi värisemättä tähtiyön seikkailua. Hän katseli hevosta ja tunsi jotakin, joka oli enemmän kuin uteliaisuutta. Kuului kimeä, läpitunkeva vihellys.

"Se on nähnyt meidät, se on varma", sanoi Bill.

Hevonen läheni karja-aitauksia, katosi erääseen kujaan ja sitten tömisti pihamaalle.

Cowboyn suuri ratsu oli sotaratsu, melkein pelottava rakenteeltaan, ja sillä oli musta heikosti harmaanpilkukas nahka, joka loisti auringossa kuin kiillotettu lasi.

"Tule tänne", sanoi Stillwell.

Hevonen laski päänsä, korskui ja tuli totteievasti. Se ei ollut vauhko eikä raju. Se nuuski turvallaan ystävällisesti Stillwellia ja katseli sitten Alia sekä naisia. Irrottaen jalustimet pitimestään Stillwell antoi niiden pudota sekä rupesi tutkimaan satulasta jotakin. Pian hän veti esiin jostakin satulaloimen välistä kokoon käärityn paperipalasen ja tutkittuaan sitä ojensi sen Alille.

"Se on sinulle osoitettu. Ja lyönpä vetoa kaksi killinkiä, että tiedän mitä siinä on."

Alfred avasi kirjeen, luki sen ja katsoi sitten Stillwelliin.

"Arvaat hyvin. Gene on lähtenyt rajalle. Hän lähetti hevosen jonkun mukana. Mitään nimiä ei ole mainittu. Ja toivoo että sisareni ottaisi sen jos haluaisi."

"Puhutaanko Danny Mainsista?" kysyi karjanhoitaja.

"Ei sanaakaan."

"Sepä paha. Gene tietäisi Dannysta jos kukaan. Mutta hän on umpisuinen poika… Hän menee siis Meksikoon. Tuumailenpa, onko Dannykin menossa? No, siinä on kaksi parasta lehmänhoitajaa menossa päin hiiteen."

Alfred nosti ohjakset hevosen pään yli ja vieden sen Madelinen luo antoi ohjasvyyhden liukua hänen käsivarrelleen ja asetti kirjeen hänen käteensä.

"Majesty, minä ottaisin hevosen vastaan", sanoi hän. "Stewart on vain cowboy, mutta hän on hyvästä perheestä. Hän oli kerran yliopistossa ja herrasmies. Hän kääntyi huonoon päin täällä niin kuin monet muutkin miehet — ja niin kuin melkein minäkin. Sitten on hän kertonut minulle sisarestaan ja äidistään. Hän huolehti heistä hyvän joukon. Luulen että hän on ollut onnettomuuden aiheena heille. Tavallisesti hän muisteli asiaa juovuksissa. Olen aina pitänyt hänen puoltaan ja tekisin sen vieläkin, jos olisi mahdollista. Sinä näet, miten Bill on pahoillaan Danny Mainsista ja Stewartista. Luulen että hän toivoi saavansa hyviä uutisia. Ei ole paljon toiveita heidän takaisintulemisestaan nyt, ainakaan mitä Stewartiin tulee. Tämä hänen hevosestaan luopuminen tarkoittaa, että hän aikoo liittyä kapinallisten joukkoon rajan toisella puolen. Pidin hänestä paljon. Lue kirje ja ota hevonen vastaan."

Madeline loi vaieten katseensa kirjeeseen.

"Al-ystävä! Lähetän hevoseni sinulle, koska lähden pois eikä minulla ole rohkeutta ottaa sitä sinne, missä se joutuisi vieraisiin käsiin. Anna hevonen sisarellesi ja sano samalla terveiset minulta. Mutta jollei hän huoli siitä, silloin se on sinun. Hevoseni ei ole milloinkaan tuntenut piiskaa tai kannusta, ja tahtoisin ajatella ettet sinä milloinkaan tekisi sille pahaa.

Sinun ja minun kesken sanottuna, Al, älä anna hänen tai Flon ratsastaa yksin Don Carlosin poluilla. Jos minulla olisi aikaa, voisin kertoa sinulle jotakin siitä liukkaasta sekarotuisesta. Ja sano sisarellesi, että jos hänellä on jokin syy päästä pakoon jotakuta, kun hän on päistärikön selässä, niin kumartukoon eteenpäin ja kiljaiskoon hevosen korvaan. Hän huomaa ratsastavansa tuulen nopeudella. — Näkemiin!

Gene Stewart."

Madeline kääri miettiväisenä kirjeen kokoon ja mutisi:

"Miten hän rakastaakaan hevostaan!"

"Niin, minä sanoisin samoin", vastasi Alfred. "Flo kertoo sinulle siitä. Hän on ainoa henkilö, jonka Gene ikinä on sallinut ratsastaa tällä hevosella — jollei pieni meksikolaistyttö Bonita ratsastanut sillä El Cajonista. No, sisareni, miten asia on — otatko hevosen?"

"Varmasti. Olen onnellinen saadessani sen. Sinä sanoit, että Stewart antoi sille nimen minun mukaani — nähtyään liikanimeni newyorkilaisessa sanomalehdessä?"

"Niin."

"No minä en muuta sen nimeä. Mutta miten voin kiivetä sen selkään? Se on jättiläishevonen! Katsohan sitä — se nuuskii minun kättäni! Luulen että se ymmärsi, mitä sanoin. Oletko milloinkaan nähnyt noin hienoa päätä ja noin kauniita silmiä?"

"Sinun on noustava sen selkään kuistilta."

"Tule, Majesty — meidän täytyy tulla tutuiksi. Sinulla on nyt uusi omistaja, hyvin ankara nuori nainen, joka vaatii sinulta uskollisuutta ja tottelevaisuutta."

Madeline kuljetti hevosta sinne tänne ja oli iloinen sen lauhkeudesta. Hän huomasi, ettei sitä tarvinnut ohjata. Se tuli hänen kutsustaan, seurasi häntä kuin koira, hieroi mustaa turpaansa häntä vasten. Joskus heidän kävelymatkojensa käännepaikoissa se nosti päänsä ja katseli korvat pystyssä tietä, jota oli tullut, sekä kunnaiden taakse. Se katseli laitumen yli. Joku ehkä kutsui sitä vuorten toiselta puolen.

Eräänä iltapäivänä Alfred nosti Madelinen suuren päistärikön selkään.

"Me ratsastamme tuonne vuoren tasaiselle huipulle", sanoi hänen veljensä hevosen selkään noustessaan. "Pidä sen ohjaksia kireällä ja hellitä, kun tahdot sen kulkevan nopeammin. Mutta älä kiljaise sen korvaan, ellet tahdo että Florence ja minä näemme sinun katoavan taivaanrantaan."

Hän ravasi ulos pihasta, alas karja-aitauksien ohi harmaan, avonaisen kentän keskelle, joka ulottui useita maileja rinteelle asti. Florence oli johdossa. Alfred painalsi hänen sivulleen jättäen Madelinen jälkeen. Sitten johdossa olevat hevoset rupesivat laukkaamaan. Ne ehtivät melko pitkän matkan edelle. Madeline tunsi tuulen muuttumattoman, tasaisen suhinan. Häntä kummastutti miten helposti ja mukavasti hän pysyi satulassa. Hän ei ollut milloinkaan tuntenut tuulta kasvoillaan, hevosen harjan sipaisua, kilpajuoksun hilpeätä, tasaista menoa. Se värisytti häntä, tuotti hänelle iloa, tulistutti hänen verensä. Äkkiä hän huomasi huumautuvansa eikä tiennyt mikä hänet sai hellittämään ohjaksia ja eteenpäin kumartuen huutamaan: "Sinä mainio veitikka, juokse!"

Hän kuuli kavioiden nopean kopseen ja kallistui taaksepäin Majestyn nopeuden lisääntyessä äkkiä. Tuuli pisti hänen kasvoihinsa, ulvoi hänen korvissaan ja tempoi hänen tukkaansa. Harmaa tasanko lensi ohi kummallakin puolen ja näytti edessäpäin viittovan häntä kohti. Hänen sokaistuneissa silmissään näyttivät Florence ja Alfred tulevan takaisin. Majesty tavoitti toiset hevoset, aikoi sivuuttaa ne. Tosiaan, se sivuutti ne syöksyen ohi, juoksi eteenpäin ja saavutti jyrkän rinteen.

"Ihanaa!" huudahti Madeline.

Hän oli innoissaan ja jokainen lihas ja hermo värisi hänen ruumiissaan. Kun hän koetti koota irtautuneita hiussuortuviaan, vapisivat hänen kätensä. Sitten hän katsoi ja odotti tovereitaan.

Alfred saavutti hänet nauraen mutta myös huolestuneena.

"Eikö se osaa juosta? Pääsikö se karkaamaan käsistäsi?"

"Ei, minä huusin sen korvaan", vastasi Madeline.

Alfred ohjasi jyrkkää kiemurtelevaa polkua pitkin huipulle. Madeline näki kauniin tasaisen pinnan, joka kasvoi lyhyttä ruohoa. Hän päästi ihmetyksen ja innostuksen huudon.

"Mikä paikka golfia varten! Tämä olisi hienoin kenttä maailmassa."

"Kerran, kun ensin tulin Länteen, olin aivan hukassa — olin päättänyt lopettaa kaiken", sanoi Alfred. "Ja minä satuin kiipeämään tänne etsiessäni yksinäistä paikkaa kuollakseni. Kun näin tämän, muutin mieleni heti."

Madeline oli vaiti. Hän pysyi mykkänä, kun ratsastettiin laakson ympäri ja jyrkkää tietä alaspäin. Hän ennätti karjatalolle vasta pitkän aikaa toveriensa jälkeen ja illallisen aikana oli miettiväinen. Myöhemmin, kun he kokoontuivat kuistille katsomaan auringonlaskua, herättivät Stillwellin leikilliset valitukset eloon erään ajatuksen, joka leimahti hänen mielessään nopeana kuin salama. Ja kuuntelemalla hän innosti Stillwelliä kertomaan karjanhoitajaparan vastuksista.

"Stillwell, voisiko täällä harjoittaa karjanhoitoa suuressa mitassa, viimeisten menettelytapojen mukaan — ei välttämättä voittoa tuottaen, mutta siten että se maksaa itsensä — että se menisi ilman tappiota?" kysyi hän.

"Luulen että voisi", vastasi toinen. "Se olisi varmaan tuottoisaa. Niin, huolimatta kaikesta huonosta onnestani ja kehnoista varusteistani olen elänyt melko hyvin ja maksanut velkani."

"Tahtoisitteko myydä, jos joku maksaisi pyytämänne hinnan?"

"Ottaisin heti sellaisesta mahdollisuudesta vaarin. Mutta kuitenkaan en mielelläni lähtisi tästä paikasta. Olisin tarpeeksi mieletön sijoittaakseni rahan toiseen karjataloon."

"Myisivätkö Don Carlos ja nuo muut meksikkolaiset?"

"Varmasti myisivät. Don on vaivannut minua vuosikausia haluten myydä vanhan karjatalonsa. Ja nämä laakson karjanhoitajat haluavat nähdä rahaa."

"Olkaa hyvä ja sanokaa minulle tarkalleen, mitä tekisitte, jos teillä olisi rajattomat varat?" jatkoi Madeline.

"Hyvä Jumala!" huudahti karjanhoitaja ja hätkähti niin että pudotti piippunsa.

Sitten hän täytti sen uudestaan kömpelöillä sormillaan, sytytti sen, veti muutamia pitkiä savuja, kääntyi ympäri ja katseli Madelinea tarkaten. Hänen kovat kasvonsa alkoivat lauhtua ja rypistyä hymyyn.

"Vanhaa sydäntäni lämmittää ajatella sellaista. Minä uneksin paljon, kun ensin tulin tänne. Mitä minä tekisin, jos minulla olisi rajattomasti rahaa? Kuulkaa! Ostaisin maat pois Don Carlosilta ja sekarotuisilta. Antaisin työtä jokaiselle hyvälle lehmänhoitajalle. Ostaisin kaikki hyvät hevoset laitumilta. Aitaisin parasta laidunmaata. Poraisin vettä laaksosta. Johtaisin putkia myöten vettä alas vuorilta. Patoaisin tuon joen. Mailia pitkä pato kukkulalta kukkulalle antaisi minulle suuren järven. Istuttaisin puuvillapensaikkoja sen ympärille. Täyttäisin sen järven täyteen kaloja. Istuttaisin hedelmäpuita ja puutarhan. Tekisin tästä vanhasta karjatalosta mukavan ja hienon olöpaikan. Laittaisin ruohoa ja kukkia ylt'ympäri sekä toisin nuoria mäntypuita vuorilta. Ja kun kaikki se olisi tehty, istuisin tuolillani ja tupakoisin ja katselisin karjaa, joka tulisi jonossa juomaan ja hajautuisi sitten takaisin laaksoon."

Madeline kiitti karjanomistajaa ja vetäytyi sitten huoneeseensa, missä hän ei tuntenut mitään pakkoa salata sen ihmeellisen ajatuksen voimaa, ajatuksen, joka oli nyt täysin kehittynyt, sitkeä ja viekotteleva.

Seuraavana päivänä hän kysyi Alfredilta, oliko hänen turvallista ratsastaa vuorelle.

"Minä tulen kanssasi", sanoi veli.

"Haluan mennä yksin", vastasi hän.

"Ah!" huudahti Alfred muuttuen vakavaksi. Hän katsahti sisareensa vain kerran nopeasti ja kääntyi sitten poispäin. "Mene vain. Luulen että on turvallista. Minä teen sen turvalliseksi istumalla täällä kaukoputkineni ja pitämällä silmällä sinua. Ole varovainen tullessasi alas. Anna hevosen valita suuntansa. Siinä kaikki."

Madeline ratsasti Majestylla laajan tasangon poikki, ylös mutkittelevaa polkua, kauniin ruohoisen aukean halki ylös tasangolle ja vasta silloin nosti silmänsä katsellakseen siniseen Sierra Madresiin, joka oli kultahuippuinen laskevassa auringonpaisteessa. Kultainen leimu nosti tummat, rosoiset vuoret teräväpiirteiseksi korkokuvaksi. Loputtomasta avaruudesta, sen hiljaisuudesta ja autiudesta tuli esiin hitaasti muuttuvia, värikkäitä varjoja.

Hän ratsasti takaisin alas tielle. Tuuli puhalsi hänen hiuksensa hajalle. Kun ratsu tömisten pysähtyi kuistin portaille, laskeutui Madeline hengästyneenä ja tukka epäjärjestyksessä sen selästä. Alfred tuli vastaan ja hänen huudahduksensa sekä Florencen ihastuneet silmät ja Stillwellin sanattomuus tekivät hänet itsetietoiseksi.

"Hattuni — ja kampani — menivät tuulessa. Luulin — että hiuksenikin menisivät… Tuolla on iltatähti… Luulen olevani hyvin nälkäinen."

Ja sitten hän luopui yrityksestään olla rauhallinen.

"Stillwell", aloitti hän. "Haluan ostaa karjatalonne — ottaa teidät ylipäällysmieheksi. Haluan ostaa Don Carlosin karjatalon ja muita maatiloja. Haluan ostaa hevosenne ja karjanne — lyhyesti, tehdä kaikki ne parannukset, joista sanotte niin kauan uneksineenne. Sitten on minulla omia suunnitelmia, joiden kehittämiseksi minun täytyy saada teidän ja Alfredin neuvoja. Huomenna puhutaan siitä kaikesta ja suunnitellaan kaupan yksityiskohdat."

Madeline kääntyi poispäin. Yhä leviävä hymy säteili häneen. Hän ojensi kätensä veljeään kohti:

"Alfred, omituista, eikö olekin, tämä minun tuloni sinun luoksesi? Ei, älä naura. Toivon löytäneeni itseni — työni, onneni — täällä Lännen tähden valossa."

Hänen majesteettinsa karjatalo

Viidessä kuukaudessa tapahtui kaikki se, mistä Stillwell oli uneksinut, tuli monta muutosta, parannusta ja uudistusta, tuntui siltä kuin taikakosketus olisi muuttanut vanhan karjatalon. Madeline, Alfred ja Florence olivat puhuneet sopivasta nimestä ja sopineet eräästä, jonka Madeline oli valinnut. Mutta cowboyt nimittivät uutta karjataloa "Hänen Majesteettinsa karjataloksi".

Huhtikuun aurinko paistoi hitaasti kohoavaan vihreään kumpuun, joka oli pesiytynyt kunnaiden suojaan, ja näytti keskittävän kirkkaat säteensä pitkään karjataloon, joka loisti lumivalkoisena tasaiselta huipulta. Talon ympärillä olevat maat eivät millään tavoin muistuttaneet ketoja tai puistoja, siinä ei ollut mitään maisemapuutarhanhoitoa; Stillwell oli vain tuonut vettä, ruohoa, kukkia ja kasveja kummun huipulle ja jättänyt ne sinne sellaisina kuin olivat noudattamaan luonnollista kasvutapaansa. Hänen aatteensa oli ehkä ollut kypsymätön, mutta tulos oli kaunis. Kuumassa auringonpaisteessa syntyi vihreä peite eloon ja kaikkialla nousi kuin taian voimalla monia värikkäitä kukkia. Hauraat sinikellot, valkoiset liljat, kultaiset unikot, väriltään tummaa auringonlaskun kultaa, kaikki kukkivat onnellisessa epäjärjestyksessä. Kalifornian ruusut, jotka olivat punaisia kuin veri, nyökyttivät raskasta päätään ja värisivät mehiläisten painosta. Alhaalla avonaisilla paikoilla loistivat yksinäisinä ja alttiina auringon koko voimalle kaktuskasvien tulipunaiset ja magentapunaiset kukat.

Vihreitä rinteitä oli molemmin puolin tietä. Padotun alangon pohja loisti kirkkaana hitaasti lisääntyvine vesialoineen, missä tuhannet villit muuttolinnut lentelivät, loiskivat ja kirkuivat. Asuntoja — mukavia ja tilavia taloja, joita kehnoinkaan cowboy ei uskaltanut sanoa hökkeleiksi — oli rivissä pitkällä maapenkereellä. Ja alhaalla laakson reunalla meksikolaisten asumusten sikermä sekä pieni kirkko todistivat saman uudistavan käden kosketuksen.

Kaikki, mikä oli jätetty vanhasta espanjalaisesta talosta, oli jykevä rakennus, ja tästäkin oli vähän poistettu uusia ikkunoita ja ovia varten. Kaikki uudenaikaiset mukavuudet oli hankittu ja koko sisäpuoli maalattu sekä varustettu matoilla ja huonekaluilla.

Madeline Hammond ajatteli, että vaikkakin muutos, jonka hän oli saanut aikaan vanhassa espanjalaisessa talossa sekä ihmisissä, olikin ollut suuri, oli se tyhjänpäiväinen verrattuna siihen, mikä oli tapahtunut hänessä itsessään. Hän oli löytänyt päämäärän elämässä. Hän oli toimelias, työskenteli käsillään yhtä hyvin kuin ajatuksillaankin, ja kuitenkin hänellä näytti olevan enemmän aikaa lukea, ajatella, tutkia, laiskotella ja uneksia kuin koskaan ennen. Hän näki nyt veljensä vaikeuksista päässeenä, tiellä kaikkeen siihen menestykseen ja varallisuuteen, jolle Alfred antoi arvoa. Madeline oli ollut tarkka karjanhoidon tutkija sekä Stillwellin hyvä oppilas. Hänen johtamanaan, joskus Alfredin ja Florencen seuraamana Madeline oli ratsastanut laitumet lävitse ja tutkinut elämää sekä työtä. Hän oli leiriytynyt avoimelle laitumelle, nukkunut vilkkuvien tähtien alla, ratsastanut neljäkymmentä mailia päivässä päin tomua ja tuulta.

Tämä harjaantuminen Lännen tapoihin oli vaatinut suurta ponnistusta ja melkoista tuskaa. Hänellä oli hyvä terveys ja runsaasti uhkuva elinvoima. Hän oli niin toimelias, että hänen täytyi totuttautua alistumaan päivällislepoon, mikä oli maan tapa ja välttämättömän tarpeellinen kuumina kesäkuukausina. Joskus hän katsoi peiliin ja nauroi pelkästä ilosta nähdessään sen solakan, ruskeakasvoisen ja loistavasilmäisen olennon, joka kuvastui siinä. Se ei ollut niin paljon iloa, jota hän tunsi kauneudestaan, kuin pelkkää elämäniloa.

Joskus hän ajatteli vanhempiaan, sisartaan, ystäviään, miten he olivat itsepintaisesti kieltäytyneet uskomasta, että hän voisi tai tahtoisi pysyä Lännessä. He pyysivät häntä tulemaan kotiin. Ja kun hän kirjoitti, mikä tapahtui velvollisuudentuntoisesti usein, oli viimeinen asia auringon alla, jonka hän luultavasti mainitsisi, se miten hän oli muuttunut. Hän kirjoitti, että palaisi tietysti joskus vierailemaan vanhaan kotiinsa ja tällaiset kirjeet toivat vastauksia, jotka huvittivat Madelinea ja joskus synkistyttivät häntä. Hän aikoi mennä takaisin Itään joksikin aikaa ja sen jälkeen kerran tai pari joka vuosi. Ja vihdoin Madeline päätteli, että todistuksen siitä, miten hän katkaisi pysyvät siteet, tulisivat sukulaiset ja ystävät näkemään paremmin vierailemalla täällä hänen luonaan ennen kuin hän menisi takaisin Itään. Tämä mielessä hän kutsui Heleniä luokseen vierailulle kesän aikana sekä käski sisarta tuomaan niin monta ystävää kuin häntä miellytti.

Ei ollut todellakaan helppo pitää silmällä karjatalon monia liiketointen yksityiskohtia sekä pitää laskua niistä. Madeline huomasi, että se kurssi liikeharjoittelussa, johon hänen isänsä oli vaatinut häntä ottamaan osaa, oli hänelle nyt korvaamaton. Se auttoi häntä tekemään yhdenmukaiseksi ja järjestämään karjanhoidon käytännölliset yksityiskohdat sitä mukaa kuin yksinkertainen Stillwell ne esitti. Hän jakoi suuren karjakannan eri laumoiksi, ja kun jokin lauma oli irrallaan avoimella laitumella, piti hän sitä tarkasti vartioituna. Osa ajasta pidettiin jokainen lauma suljetulla laitumella ruokittuna ja juotettuna sekä suuren cowboyjoukon huolellisesti hoitamana. Hänellä oli palveluksessaan kolme cowboytähystäjää, joiden ainoana velvollisuutena oli ratsastaa laitumilla etsimässä eksynyttä, sairasta tai raajarikkoista karjaa sekä emottomia vasikoita ja tuoda ne hoidettaviksi ja ruokittaviksi. Oli kaksi cowboyta, joiden tehtävänä oli opettaa venäläistä hirvikoiraparvea ja ajaa niiden avulla takaa susia ja kuguaareja, jotka raatelivat laumoja. Paremmat ja kesymmät lypsylehmät erotettiin laidunkarjasta ja pidettiin syöttömaalla maitohuoneen vieressä. Vasikat vieroitettiin emälehmistä sopivaan aikaan kumpienkin hyödyksi. Vanhasta polttamis- ja luokittelumenetelmästä oli luovuttu ja sijaan oli sovitettu toinen, jonka avulla karja, cowboyt ja hevoset säästyivät raakuudesta ja vääryydestä.

Madeline järjesti laajan vihannes viljelyksen ja istutti hedelmätarhoja. Ilmasto oli parempi kuin Kaliforniassa, ja veden ollessa runsas rehoittivat ja kukkivat puut, kasvit ja puutarhat. Madeline käveli halki maa-alueiden, jotka kerran olivat paljaita, nyt vihreitä, loistavia ja tuoksuvia. Siellä oli kanatarhoja, sikaloita ja vesiperäisiä olinpaikkoja hanhille ja ankoille. Täällä karjatalon maanviljelysosastossa Madeline löysi työtä pienelle meksikolaissiirtokunnalle. Heidän elämänsä oli ollut kovaa ja köyhää niin kuin kuiva laakso, jossa he olivat asuneet. Mutta niin kuin laakso oli muuttunut rikkaan vesivirran kosketuksesta, siten oli heidän elämänsä muuttunut avun, myötätunnon ja työn avulla.

Madeline katsoi laajalti tämän maan yli. Saattoi olla kuvittelua, mutta aurinko näytti olevan kirkkaampi, taivas sinisempi, tuuli lempeämpi. Varmaa oli, ettei ruohon ja puutarhan tumma vihreys ollut kuvittelua, ei kukkien valkoinen ja puna, ei niiden tuoksu eikä järven kimallus ja äsken puhjenneiden lehtien lepatus. Siinä missä oli ollut yksitoikkoista harmaata, oli nyt eloisia ja vaihtelevia värejä. Ennen oli hiljaisuus vallinnut sekä päivällä että yöllä, nyt oli aurinkoisten tuntien aikana musiikkia. Pystyyn karkaavien oriiden hirnunta kuului ruohoisilta harjanteilta. Lukemattomia lintuja oli tullut ja jäänyt tänne. Leivosen, mustarastaan ja punarintasatakielen laulu, joka oli Madelinelle tuttu lapsuudesta, sekoittui erämaan kotkan läpitunkevaan huutoon ja turturikyyhkysen alakuloiseen valitukseen.

Eräänä huhtikuun aamuna istui Madeline toimistossaan taistellen erään pulmallisen kysymyksen kanssa. Hänellä oli joka päivä ratkaistavanaan pulmia. Useimmat niistä koskivat kahdenkymmenenseitsemän käsittämättömän cowboyn valvontaa. Tämä erikoinen pulma koski Ambrose Millsiä, joka oli karannut Madelinen ranskalaisen kamarineitsyen Christinen kanssa.

Stillwell katseli Madelinea hymyillen.

"No, neiti Majesty, me saimme heidät kiinni, mutta vasta sitten kun padre Marcos oli vihkinyt heidät. Mutta toimme heidät takaisin ja he ovat nyt siellä toisiinsa pihkaantuneina ja varmaan unohtavat häpeällisen käytöksensä."

"Stillwell, mitä minä sanon Ambroselle? Miten rankaisen häntä? Hän on tehnyt väärin pettäessään minut. Minun täytyy tehdä jotakin. Teidän täytyy auttaa minua."

Milloin tahansa Madeline joutui pulaan, oli hänen kutsuttava vanha karjanhoitaja avukseen. Ei kukaan ollut milloinkaan hoitanut virkaansa ylpeämmin kuin hän. Mutta nyt hän raapi päätään hämillään.

"Hitto semmoista! Minä en ymmärrä mitään muuta kuin karjanhoitoa. Neiti Majesty, on omituista, kuinka pitkälle cowboyt ovat menneet. Minä en tunne heitä enää. He pukeutuvat komeasti ja lukevat kirjoja ja muutamat ovat lakanneet kiroamasta ja juomasta. En sano, että kaikki tämä on heitä vastaan. Mutta heidän hallitsemisensa on nyt yli minun voimieni. Kun cowboyt rupeavat pelaamaan sitä kolohvipeliä ja karkaavat ranskalaisten kamarineitien kanssa, luulen, että Bill Stillwellin on luovuttava toimestaan."

"Stillwell! Ettehän aio jättää minua? Mitä maailmassa minä tekisin?" huudahti Madeline.

"No, en minä jätä teitä, neiti Majesty. En milloinkaan tee sitä. Minä hoidan teidän karjahommanne ja pidän silmällä hevosia sekä muuta omaisuutta. Mutta minun on saatava päällysmies, joka voi käsitellä omituista cowboy-joukkoa."

"Te olette koettanut puolta tusinaa päällysmiestä. Koettakaa edelleen, kunnes löydätte", sanoi Madeline. "Älkää välittäkö siitä nyt. Sanokaa minulle, miten on vaikutettava Ambroseen. Minun on saatava toinen kamarineitsyt. Ja minä en halua, että uusikin vietäisiin pois muitta mutkitta."

"No jos tuotte tänne sieviä tyttöjä, ette voi odottaa muuta. Tuo mustasilmäinen pieni ranskalaistyttö pani cowboyt päästään pyörälle. Seuraavan laita olisi vain pahempi."

"Voi hyvä mies", huokaisi Madeline. "Puhukaa Ambroselle asiat selviksi ja sanokaa, että aiotte erottaa hänet. Se saa Ambrosen vakiintumaan ja pelottaa ehkä vuorostaan muita poikia."

Madelinen näkyviin astuskeli sievä, ystävällinen, kirkassilmäinen cowboy. Hän katsoi Madelinea suoraan kasvoihin kuin olisi odottanut tämän toivottavan hänelle onnea. Ja Madeline huomasi tosiaan tämänkaltaisen lauseen värisevän huulillaan. Hän pidätti sitä, kunnes olisi vakava. Mutta hän pelkäsi, että häneltä puuttuisi paljon vakavuudesta. Jotakin lämmintä oli tullut huoneeseen Ambrosen mukana.

"Ambrose, mitä te olette tehnyt?" kysyi Madeline.

"Neiti Hammond, olen juuri mennyt naimisiin", vastasi Ambrose. Hänen silmänsä välähtelivät ja hänen puhtaaksi ajelluilla, ruskeilla poskillaan oli hehkua. "Olen päässyt edelle muista pojista."

"Kuulin sen", sanoi Madeline hitaasti pitäessään silmällä toista. "Ambrose — rakastatteko häntä?"

Mies punastui hänen kirkkaan katseensa vaikutuksesta, laski päänsä, hypisteli uutta sombreroaan ja hänen hengityksensä pysähtyi hetkeksi. Madeline näki hänen voimakkaan, ruskean kätensä vapisevan. Häneen vaikutti omituisesti se seikka, että tämä vankka cowboy, joka saattoi sitoa villin härän, vapisi pelkästä kysymyksestä. Äkkiä hän kohotti päänsä ja hänen silmiensä leimun edessä käänsi Madeline omat silmänsä pois.

"Kyllä, neiti Hammond, minä rakastan häntä", sanoi cowboy. "Luulen, että rakastan häntä sillä tavoin kuin kysytte."

"Eikö teillä ole mitään muuta sanottavaa minulle?" kysyi Madeline.

"Olen pahoillani, ettei minulla ollut aikaa puhua asiasta teille. Mutta oli vähän kiire."

"Mitä aioitte tehdä? Mihin olitte menossa, kun Stillwell löysi teidät?"

"Me olimme juuri menneet naimisiin. En ajatellut mitään sen jälkeen. Otaksuttavasti olisin kiirehtinyt takaisin työhöni. Minun on varmasti tehtävä nyt työtä ja säästettävä rahani."

"Olen iloinen, että huomaatte vastuunalaisuutenne. Ansaitsetteko tarpeeksi — riittääkö palkkanne elättääksenne vaimoa?"

"Varmasti. En ole aikaisemmin ansainnut puoltakaan siitä. On hauska tehdä työtä teille. Minä aion karkottaa pojat pois majastani sekä varustaa sen Christinelle ja itselleni. Kuulkaahan, eivätkö he tule kateellisiksi?"

"Ambrose, minä — minä onnittelen teitä", sanoi Madeline. "Minä annan Christinelle pienen häälahjan. Haluan puhua hänen kanssaan muutamia hetkiä. Voitte mennä nyt."

Madelinen olisi ollut mahdotonta sanoa yhtään ankaraa sanaa. Uteliaisuutta ja mielenkiintoa sekaantui hänen mielihyväänsä, kun hän kutsui Christineä.

"Mrs Ambrose Mills, ole hyvä ja tule sisään."

Toisesta huoneesta ei kuulunut ääntä.

"Haluaisin nähdä morsiamen", jatkoi Madeline.

Vieläkään ei kuulunut liikettä eikä vastausta.

"Christine!" kutsui Madeline.

Tämä vaikutti. Christine oli pieni, sievä, pyöreä ja hänellä oli valkoinen iho sekä tumma tukka. Hän oli ollut Madelinen suosikkikamarineitsyt jo vuosia ja heidän välillään oli vilpitön kiintymys. Oli selvää, että pieni ranskalaistyttö oli lannistunut. Vasta kun Madeline oli ottanut tytön syliinsä, antanut anteeksi hänelle ja tyynnyttänyt häntä, tuli hänen osuutensa karkaukseen ilmi. Christine oli hämmentynyt. Hän näytti sormusta vasemman kätensä kolmannessa sormessa.

* * * * *

Stillwellin mielenkiinto Meksikon vallankumoukseen oli ilmeisesti kasvanut uutisesta, että Gene Stewart oli saavuttanut arvonantoa kapinallisten joukkojen keskuudessa. Sen jälkeen vanha karjanhoitaja lähetti hakemaan sanomalehtiä ja hänellä oli tapana puhua asiasta jokaiselle joka tahtoi kuunnella. Cowboy oli suorittanut joitakin uskaliaita urotekoja kapinallisten hyväksi. Madeline huomasi hänen nimeään mainittavan useissa rajaseudun sanomalehdissä. Kun kapinalliset valloittivat Juarezin kaupungin, taisteli Stewart tavalla, joka tuotti hänelle El Capitanin nimen. Tämä taistelu ilmeisesti lopetti vallankumouksen. Gene Stewartista ei kuultu mitään ennen huhtikuuta, jolloin Stillwellille tuli tieto, että cowboy oli saapunut El Cajoniin ilmeisesti etsien levottomuuden aihetta. Vanha karjanhoitaja satuloi hevosen ja läksi kiireen kaupalla kaupunkiin. Kahden päivän kuluttua hän palasi allapäin. Madeline sattui olemaan saapuvilla, kun Stillwell puhui Alfredille.

"Minä tulin sinne liian myöhään", sanoi karjamies. "Gene oli mennyt. Ja mitä luulet tästä? Danny Mains on lähtenyt juuri lastattuaan pari aasia. En voinut saada selville, mitä tietä hän lähti, mutta lyönpä vetoa että hän meni Peloncilloon päin."

"Danny tulee kyllä näkyviin jonakin päivänä", vastasi Alfred. "Mitä sait tietää Stewartista? Ehkä hän läksi Dannyn mukaan?"

"En paljoa", sanoi Stillwell lyhyesti. "Gene on merkillinen! Hän ei välitä mistään."

"No kerro minulle hänestä."

Stillwell pyyhki hikistä otsaansa ja sovittautui puhuma-asentoon.

"No, Genen laita on omituisesti. Asia on saattanut minut ymmälle. Hän tuli El Cajoniin noin viikko sitten. Hänellä oli runsaasti rahaa — Meksikon, sanottiin. Ja kaikki sekarotuiset olivat hulluja häneen. Sanoivat häntä El Capitaniksi. Hän tuli juovuksiin ja kulki rähisten ympäri, hakien Pat Hawea. Sinä muistat sen sekarotuisen, joka sai läven itseensä viime lokakuussa — sinä yönä, jolloin neiti Majesty saapui? No, hän on kuollut. Hän on kuollut, ja ihmiset sanovat, että Pat aikoo panna tapon Genen laskuun. Luulen, että semmoinen on vain turhaa puhetta, vaikka Pat on kylliksi alhainen tehdäkseen sen. Joka tapauksessa, jos hän oli El Cajonissa, pysytteli hän kovin tarkasti itsekseen. Gene käveli ylös ja alas, ylös ja alas, koko päivän ja yön, tähystäen Patia. Mutta hän ei löytänyt tätä. Ja tietystikin hän tuli yhä enemmän juovuksiin. Hän sai aikaan koko joukon ikävyyksiä, mutta ampuma-aseita ei käytetty. Ehkä se sai hänet ärtymään, joten hän meni antamaan selkään Flon langolle. Se ei ollut niin pahasti. Jack tosiaan tarvitsi kelpo saunan. No, sitten Gene kohtasi Dannyn ja koetti saada Dannyn juovuksiin. Eikä hän voinut! Mitä ajattelette siitä? Danny ei ollut sitä ennen ollut juomassa — eikä tahtonut maistaa nyt tippaakaan. Olen totisesti iloissani siitä, mutta se on omituista. Arvaan, että hän ja Gene vaihtoivat joitakin kovia sanoja. Joka tapauksessa Gene meni rautatielle ja nousi veturiin, kun se lähti liikkeelle. Jos hän lähtee Arizonaan, menee hän Yuman karjatarhalle. Minä sähkötin asemille pitkin rataa, että Stewartia pidettäisiin silmällä ja sähkötettäisiin minulle, jos hänet on tavattu."

"Otaksutaan, että löydätte hänet."

Vanha mies nyökkäsi synkästi.

"Minä nostin hänet kerran alennuksestaan. Ehkä voin tehdä sen uudestaan." Sitten hän kääntyi Madelinen puoleen tullen vähän iloisemmaksi. "Minullapa on eräs aate, neiti Majesty. Jos vain voin saada Gene Stewartin käsiini, on hän juuri se cowboy, jota tarvitsen päällysmieheksi. Hän osaa käsitellä tätä joukkoa, joka on tekemäisillään minut hulluksi. Ja mikä on vielä enemmän: koska hän on taistellut kapinallisten puolesta ja saanut El Capitanin nimen, polvistuvat maan kaikki sekarotuiset hänen edessään. Nyt me emme ole päässeet vielä irti Don Carlosista. Tosin hän myi teille talonsa, laitumensa ja karjansa. Mutta te muistatte, ettei ole pantu mustaa valkoiselle siitä, milloin hänen pitäisi lähteä. Eikä Don Carlos aio lähteä. Hän tietää jotakin minun kadottamastani karjasta ja siitä jota te kadotatte yhtämittaa. Se sekarotuinen on yhtä poikaa kapinallisten kanssa. Minä lyön vetoa, että kun hän lähtee, niin hän ja hänen vaqueronsa muodostavat taas yhden niitä guerillajoukkoja, jotka hävittävät rajalla olevia seutuja. Vallankumous ei ole vielä ohi. Kaikki nämä lainsuojattomien joukot aikovat hyötyä siitä. No, minä tarvitsen Gene Stewartia. Tarvitsen häntä kipeästi. Tahdotteko antaa minun ottaa hänet palvelukseen?"

"Hakekaa Stewart ja tuokaa hänet karjatalolle", vastasi Madeline.

Stillwell kiitti ja vei hevosensa pois.

"Omituista, kuinka hän pitää siitä cowboysta!" mumisi Madeline.

"Ei niinkään omituista, Majesty", vastasi hänen veljensä. "Kun nimittäin tiedät asian. Stewart on ollut Stillwellin kanssa kahden muutamilla kovilla erämaan matkoilla. Ei ole mitään tunteen keskitietä miehillä, jotka katsovat kuolemaa kasvoista kasvoihin. He joko vihaavat toisiaan tai rakastavat toisiaan. En tiedä asiaa, mutta luulen, että Stewart teki jotakin Stillwellin hyväksi. Pelasti ehkä hänen henkensä. Sitä paitsi on Stewart miellyttävä poika, kun elää kunnollisesti. Toivon, että Stillwell tuo hänet takaisin. Me tarvitsemme häntä. Hän on syntynyt johtajaksi. Kerran näin hänen ratsastavan meksikolaisjoukkoon, jota epäilimme varkaudesta. Oli hienoa nähdä hänet. Me olemme kiusaantuneita Don Carlosin takia. En olisi milloinkaan uskonut valkoista naista yksin heidän seuraansa. Mutta he ovat nyt rohkeampia. Jotakin on tekeillä. He voivat ratsastaa pois jonakin yönä ja mennä rajan yli."

Seuraavan viikon aikana Madeline huomasi, että osa siitä myötätunnosta, joka hänellä oli Stillwelliä kohtaan tämän ajaessa takaa välinpitämätöntä Stewartia, olikin huomaamatta muuttunut myötätunnoksi cowboyta kohtaan. Oli kummallista, ajatteli hän, millaisen vastakohdan alituisille sanomille Stewartin rajuudesta, kun tämä kulki reuhaten kaupungista kaupunkiin, muodostivat ne hyväntahtoisuuden, luottamuksen ja toivon ilmaukset, joita kuului kaikkien suusta. Madelinen henkilökohtainen käsitys Stewartista ei ollut vähääkään muuttunut siitä yöstä asti, jolloin se oli muodostunut. Mutta eräät cowboyn ominaisuudet, jotka eivät olleet saaneet selvää ilmaisumuotoaan Madelinen mielessä — se seikka, että hän oli lahjoittanut kauniin hevosensa, hänen urhoollisuutensa taistelevien kapinallisten keskellä ja toisten kunnioitus häntä kohtaan — saivat hänet erityisesti valittamaan cowboyn nykyistä käyttäytymistä.

Sillä välin oli Stillwell niin vakava ja innoissaan, että olisi voinut luulla hänen etsivän oikealle tielle oman poikansa. Hän käväisi useita kertoja laakson pienillä asemilla ja palasi matkoiltaan synkin ilmein. Madeline kuuli Alfredilta yksityiskohtia. Stewart oli menossa huonosta pahempaan — hän oli juoppo, epäsäännöllinen ja joutuisi varmasti ojennuslaitokseen. Sitten tuli tieto, joka sai Stillwellin kiiruhtamaan Rodeoon. Hän palasi kolmantena päivänä musertuneena miehenä. Hän oli loukkaantunut niin katkerasti, ettei yksikään, ei edes Madeline, voinut saada häneltä selville mitä oli tapahtunut. Hän myönsi löytäneensä Stewartin, mutta hän ei vaikuttanut tähän mitään.

Madelinea kuohutti suuttumus cowboyta kohtaan, suuttumus, joka oli yhtä voimakas kuin hänen surunsa rehellisen karjanhoitajan takia. Ja kun Stillwell luopui yrityksestä, päätti hän ryhtyä asiaan. Stillwellin järkähtämätön usko, hänen juhlalliset puolustelunsa huolimatta kaikesta, mikä oli ollut Stewartin puolelta väkivaltaisuutta, ehkä hävyttömyyttäkin, vaikutti häneen voimakkaasti ja sai hänet näkemään ihmisluonnon uudelta puolen. Hän kunnioitti luottamusta, joka pysyi järkähtämättömänä. Ja hänen mieleensä tuli ajatus, että Stewart varmaan oli jollakin tavoin sellaisen luottamuksen arvoinen, muuten ei hän olisi sitä ikinä kenessäkään herättänyt. Madeline huomasi haluavansa uskoa, että maailman turmeltuneimmassa ja syntisimmässäkin heittiössä oli syvällä sisällä jokin hyvän siemen.

Hän lähetti Nelsin Stewartin oman hevosen selässä Rodeoon hakemaan Stewartia. Nels palasi aikanaan ohjaten ratsastajatonta päistärikköä.

"Juu, minä kyllä löysin hänet", vastasi Nels. "Minä löysin hänet puoliksi selvinneenä. Hän oli ollut jossakin metakassa ja joku oli pannut hänet nukkumaan, luullakseni. Kun hän näki tämän päistärikköhevosen, päästi hän ulvonnan ja kavahti sen kaulaan. Hevonen tunsi hänet varmasti. Sitten Gene tarttui hevoseen ja itki — en ole milloinkaan nähnyt ketään, joka olisi itkenyt niin kuin hän. Minä odotin hetken ja olin juuri sanomaisillani jotakin, kun hän kääntyi minuun päin punasilmäisenä ja pähkähulluna. 'Nels', sanoi hän, 'minä pidän tuosta hevosesta hitonmoisesti ja minä pidin sinusta jokseenkin paljon, mutta ellet vie sitä pois, ammun minä teidät kummankin.' No, minä livistin tieheni. En huolinut sanoa edes hyvästiä."

"Nels, luuletteko, että on hyödytöntä — yrittää tavata häntä — taivuttaa häntä?" kysyi Madeline.

"Melkein luulen", vastasi Nels vakavasti. "Olen nähnyt joukon auringon sokaisemia ja hulluja, käärmeen pistämiä ja haisunäädän puremia lehmänpistäjiä aikanani, mutta Gene Stewart voittaa heidät kaikki."

Madeline päästi Nelsin menemään, mutta ennen kuin tämä pääsi korvain kuuluvilta, erotti Madeline hänen puhuvan Stillwellille:

"Bill, huomaa tarkoin tämä asia — ei mikään niistä rähinöistä, joihin Gene on tehnyt itsensä syypääksi, ole tapahtunut naisen tähden! Sitenhän oli tavallisesti asian laita, kun hän oli juovuksissa: hän tappeli jokaisesta sievästä sekarotuisesta tytöstä. Sen takia luulee Pat Hawe, että Gene antoi selkään vieraalle vaquerolle, joka oli pikku Bonitan kanssa silloin viime syksynä. Gene mellastelee nyt tarkoittaen päästä hengestään jostakin syystä, jonka vain kaikkivaltias Jumala tietää."

Nelsin kertomus siitä, miten Stewart itki hevostaan, vaikutti Madelineen voimakkaasti. Hänen seuraava toimenpiteensä oli kehoittaa Alfredia koettamaan, eikö tämä voinut saada paremmin tolkkua itsepäisestä cowboysta. Alfred tarvitsi vain kehoittavan sanan, sillä hän sanoi ajatelleensa mennä Rodeoon omasta aloitteestaan. Hän meni mutta palasi yksin.

"Majesty, en voi selittää Stewartin omituisia tekoja", sanoi Alfred. "Näin hänet, puhuin hänen kanssaan. Hän tunsi minut, mutta ei mikään näyttänyt tehoavan häneen. Hän on muuttunut kauheasti. Minä kuulin hänestä kaiken, ja jollei hän ole suorastaan pois suunniltaan, on hän helvetin halukas, niinkuin Bill sanoo, pääsemään päiviltään. Jotkut hänen urotöistään eivät ole sopivia sinun korvillesi. Me olemme tehneet parhaamme Stewartin puolesta. Jos sinulle olisi annettu tilaisuus, olisit sinä ehkä pelastanut hänet. Mutta nyt on liian myöhäistä."

Madeline ei kuitenkaan unohtanut asiaa eikä luopunut siitä. Jos hän olisi unohtanut tai mukautunut asioiden kulkuun, tunsi hän, että hän olisi jättänyt sikseen paljon muutakin kuin toivon auttaa rappiolle joutunutta miestä. Mutta hän oli epätietoinen siitä, mihin toimenpiteisiin oli edelleen ryhdyttävä. Päiviä kului ja jokainen toi lisää lörpötystä Stewartin suinpäisestä kulusta Yuman ojennuslaitokseen. Hän oli näet mennyt rajan yli Arizonaan, missä sheriffit pitivät tarkemmin laista kiinni. Lopuksi tuli kirje Nelsin ystävältä, jossa mainittiin, että Stewart oli loukkaantunut eräässä metelissä. Hänen vammansa ei ollut huolestuttava, mutta se pitäisi hänet levossa kyllin pitkän ajan, jotta hän selviäisi. Ja tämä tilaisuus olisi otollinen Stewartin ystäville hänen kotiin viemisekseen ennen kuin hän joutuisi telkien taa. Tämän sepustuksen mukana oli kirje Stewartille hänen sisareltaan. Se kertoi tarinan sairaudesta ja sisälsi avun vetoomuksen. Nelsin ystävä toimitti tämän kirjeen eteenpäin Stewartin tietämättä, ajatellen, että Stillwell tahtoisi auttaa Stewartin perhettä. Stewnrtilla ei ollut rahaa, sanoi hän.

Sisaren kirje löysi tiensä Madelinen luo. Hän luki sen kyynelet silmissään. Se sisälsi Madelinelle paljon enemmän kuin lyhyen tarinansa sairaudesta ja köyhyydestä sekä ihmettelyn sen johdosta, ettei Gene ollut kirjoittanut kotiin pitkään aikaan. Se kertoi äidinrakkaudesta, sisarenrakkaudesta, veljenrakkaudesta — kalleista perhesiteistä, jotka eivät olleet murtuneet.

Hyvin luultavasti, mietiskeli Madeline mielessään, oli tämä kirje yhtenä syynä Stewartin itsepintaiseen, pitkäaikaiseen alakuloisuuteen. Se oli saatu liian myöhään sitten kun hän oli tuhlannut rahat, jotka olisivat merkinneet niin paljon äidille ja sisarelle. Oli miten tahansa, Madeline lähetti heti Stewartin sisarelle pankkiosoituksen sekä kirjeen, jossa selitettiin, että raha oli otettu ennakolta Stewartin palkasta. Kun tämä oli tehty, päätti hän itse mennä Chiricahuaan.

Ne matkat hevosen selässä, jotka Madeline oli tehnyt tuohon pieneen Arizonan kylään, olivat koetelleet hänen kärsivällisyyttään äärimmilleen, mutta automatka oli mukava ja lisäksi se oli vain muutaman tunnin asia. Nels, jota Madeline pyysi mukaansa, vastasi epäröiden että hän tahtoi mieluummin seurata hevosellaan. Madeline voitti kuitenkin hänen epäröimisensä ja he lähtivät matkaan, Florence oli myös mukana. Maili mailin jälkeen oli laaksotie sileätä, kovaksi tallattua ja heikosti viettävää. Ruohoinen tasanko liiteli taaksepäin harmaina kaistoina. Nelsin silmät olivat villeinä ja kädet puristivat istuinta. Kun vaunu meni hiekkaisten ja kallioisten paikkojen poikki hiljaa, näytti Nels hengittävän keveämmin. Ja kun se pysähtyi Chiricahuan tomuiselle kadulle, keikahti Nels iloisesti ulos.

"Me odotamme täällä autossa, kunnes haette Stewartin", sanoi Madeline.

"Luulen että Gene juoksee tiehensä, kun näkee meidät — jos nimittäin kykenee juoksemaan", vastasi Nels.

"No, minä menen hakemaan hänet ja mietin sitten, mitä olisi paras tehdä."

Hän meni rautatiekiskojen poikki ja katosi matalien talojen taakse. Pian hän ilmestyi jälleen ja kiiruhti vaunun luo.

"Neiti Hammond, minä löysin hänet. Hän oli nukkumassa. Minä herätin hänet. Hän on selvä eikä pahoin loukkaantunut. Mutta en luule, että teidän sopii nähdä häntä. Ehkä Florence…"

"Haluan itse nähdä hänet! — Miksi ei! Mitä hän sanoi, kun kerroitte että minä olen täällä?"

"En tosiaan sanonut sitä hänelle. Sanoin vain 'Halloo, Gene', ja hän sanoi: 'Jumalani, Nels, ehkä en ole oikein iloinen nähdessäni ihmisolennon.' Hän kysyi minulta, kuka oli mukanani, ja minä sanoin hänelle muutamien ystävien olevan täällä. Jos todella haluatte nähdä hänet, neiti Hammond, on siihen hyvä mahdollisuus. Mutta se on arka asia ja te tulette ehkä kipeäksi nähdessänne hänet. Hän oleilee tuolla toisella puolen sekarotuisten hökkelissä. Ehkä sekarotuiset ovat olleet ystävällisiä hänelle. Mutta he ovat totisesti kurjaa joukkoa!"

Madeline ei epäröinyt hetkeäkään.

"Kiitoksia, Nels. Viekää minut heti. Tule, Florence."

He lähtivät autosta ja menivät tomuisen aukean poikki kapealle kujalle. Kuljettuaan useiden talojen ohi Nels pysähtyi likaiselle ovelle.

"Hän on tuolla, tuon ensimmäisen kulman takana. Siinä on patio, avonainen ja aurinkoinen. Ja, neiti Hammond, ellette pane pahaksenne, odotan minä teitä täällä. Luulen, ettei Gene pidä siitä, että hänen ympärillään on tovereita, silloin kun hän näkee teidät, tytöt."

Tämä sai Madelinen epäröimään ja kulkemaan hitaasti. Hän ei ollut ajatellut, mitä Stewart tuntisi, kun hän ilmestyisi äkkiä tämän eteen.

"Florence, sinä odotat myöskin", sanoi Madeline käytävässä ja kääntyi sisään yksinään.

Hän oli astunut rappeutuneelle patiolle. Penkillä istui selkä häneen päin mies, joka katseli murtuneessa seinässä olevista halkeamista ulos. Hän ei ollut kuullut Madelinen tuloa. Paikka ei ollut aivan niin saastainen ja tukahduttava kuin käytävät. Sitä oli käytetty karja-aitauksena. Rotta juoksi rohkeasti likaisen lattian poikki. Ilmassa surisi kärpäsiä, joita mies huiski väsyneellä kädellään. Madeline ei tuntenut Stewartia. Toinen puoli kasvoja oli musta, naarmuinen ja partainen. Vaatteet olivat repaleiset ja tahraiset. Hänen hiuksissaan oli oljenkorsia, hänen hartiansa olivat kyyryssä. Hän oli kurjan ja toivottoman näköinen. Madeline arvasi, miksi Nels ei tahtonut olla läsnä.

"Herra Stewart! Tässä olen minä, neiti Hammond. Olen tullut katsomaan teitä", sanoi hän.

Toinen muuttui äkkiä liikkumattomaksi. Madeline toisti tervehdyksensä.

Stewartin ruumis nytkähti. Hän liikahti rajusti kuin kääntyäkseen ja tarkastaakseen tunkeilijaa, mutta vieläkin nopeammin hän kääntyi takaisin.

Madeline odotti. Omituista että tällä rappiolle joutuneella cowboylla oli ylpeyttä, joka esti häntä näyttämästä kasvojaan! Vai oliko se enemmän häpeätä kuin ylpeyttä?

"Olen tullut puhumaan kanssanne, jos sallitte sen."

"Menkää pois", mutisi mies.

"Stewart!" aloitti Madeline puhuen tahtomattaan ylpeästi.

Mutta hän korjasi sen ja kävi harkitsevaksi sekä kylmäksi, sillä hän huomasi, että mies ei kuuntelisi häntä.

"Olen tullut auttamaan teitä. Sallitteko?"

"Jumalan tähden! Te — te…!" kuuluivat sanat tukehtuneesti. "Menkää pois!"

"Ehkä minä tulin tänne Jumalan tähden", sanoi Madeline lempeästi. "Varmasti se on tapahtunut teidän tähtenne — ja sisarenne…" Madeline puri kieleensä, sillä hän ei ollut aikonut ilmaista tietävänsä sisaresta mitään.

Stewart huokaisi raskaasti ja horjuen murtunutta seinää vasten nojasi siihen kasvot piilossa. Madeline mietti, että varomaton huomautus oli ehkä ollut hyväksi.

"Oletteko hyvä ja annatte minun sanoa, mitä minulla on sanottavana!"

Toinen oli vaiti. Ja Madeline kokosi rohkeutta ja innostusta.

"Stillwell on syvästi loukkaantunut, syvästi pahoillaan siitä, ettei voinut saada teitä luopumaan tältä — tältä vaaralliselta tieltä. Veljeni on myöskin. He halusivat auttaa teitä. Samoin minäkin. Olen tullut sen vuoksi että voisin ehkä menestyä siinä missä he ovat epäonnistuneet. Nels toi sisarenne kirjeen. Minä luin sen. Tulin vain päättäväisemmäksi auttaakseni teitä ja epäsuorasti auttaakseni äitiänne ja Lettyä. Stewart, haluamme, että tulette karjataloon. Stillwell tarvitsee teitä päällysmiehekseen. Paikka on avoinna ja te voitte määrätä palkkanne. Sekä Al että Stillwell ovat kiusaantuneita Don Carlosista, vaqueroista ja ryöstöretkistä pitkin rajaa. Minun cowboyni ovat ilman kykenevää johtajaa. Tahdotteko tulla?"

"En", vastasi Stewart.

"Mutta Stillwell tarvitsee teitä kipeästi."

"Ei."

"Stewart, minä haluan, että tulette!"

"En!"

Hänen vastauksensa olivat käheitä ja raivokkaita. Ne saivat Madelinen hämilleen ja hän pysähtyi koettaen ajatella keinoa miten jatkaa. Stewart hoiperteli pois seinän äärestä ja lysähtäen penkille kätki kasvot käsiinsä. Hänen liikkeensä niin kuin hänen puheensakin olivat rajuja.

"Teettekö hyvin ja menette pois?" kysyi hän.

"Minä en voi jäädä tänne kauemmaksi, jos te yhä vaaditte minun menemistäni. Mutta miksi ette kuuntele, kun haluan auttaa teitä? Miksi?"

"Minä olen lurjus", puhkesi Stewart. "Mutta minä olin kerran herrasmies, enkä minä ole niin alhaalla, että voin kestää sitä, kun näette minut täällä."

"Kun päätin auttaa teitä, päätin nähdä teidät missä tahansa. Tulkaa pois, tulkaa takaisin karjatalolle. Te olette huonossa asemassa nyt. Kaikki näyttää teistä mustalta. Mutta se menee ohi. Kun olette taas ystävien joukossa, tulette entisellenne. Tulette omaksi itseksenne. Juuri se seikka, että kerran olitte herrasmies, että olette hyvästä perheestä, antaa teille paljon suurempia velvollisuuksia itseänne kohtaan! Niin! ajatelkaa kuinka nuori olette! On häpeä tuhlata elämää. Tulkaa takaisin minun kanssani."

"Neiti Hammond, tämä oli lopullinen sortumiseni", vastasi toinen nöyrästi. "On liian myöhäistä."

"Ei, niin huonosti ei ole."

"On liian myöhäistä."

"Tehkää ainakin yritys. Koettakaa!"

"Ei. Se ei hyödytä. Minä olen mennyttä. Olkaa hyvä ja jättäkää minut — kiitän teitä…"

Cowboy oli ollut raju, sitten synkkä ja nyt vihainen. Madeline miltei menetti voiman vastustaa hänen omituista kylmää päättäväisyyttään. Epäilemättä mies tiesi olevansa hukassa. Mutta kuitenkin jokin pidätti Madelinea — pidätti häntä silloinkin kun hän astui askelen taaksepäin. Hän, Madeline Hammond, oli tullut tähän saastaiseen loukkoon aivan vakavana, aivan ystävällisenä, mutta hän oli tullut myös käskevänä naisena, joka tavallisesti oli tottunut siihen että häntä toteltiin. Hän arvasi, että kaikki ylpeys, rikkaus, sivistys, kaikki ylimalkainen alentuva suostuttelu ja tyhmä ihmisrakkaus maan päällä ei olisi hyödyksi tämän miehen kääntämiseksi hiuksenkaan vertaa turmioon johtavalta uraltaan. Hänen tulonsa oli lisännyt Stewartin vihaa itseään kohtaan. Madeline oli vaarassa epäonnistua hänen auttamisessaan. Hän tunsi voimattomuuden tunnetta, joka kohosi miltei tuskaksi. Tilanne sai murhenäytelmän kirpeyttä. Hän oli ryhtynyt kääntämään villin cowboyn kohtalon kulkua, hän näki tämän elämän nopean tuhlauksen, hänen sielunsa kadotuksen. Herkkä tietoisuus muutoksesta hänessä itsessään oli sen uskon alkuna, jota hän oli kunnioittanut Stillwellissä. Ja yht'äkkiä hänestä tuli vain nainen, urhoollinen, suloinen ja kesyttämätön.

"Stewart, katsokaa minuun", sanoi hän.

Toinen värisi. Madeline lähestyi ja pani kätensä hänen olkapäälleen. Se näytti vaipuvan kevyestä kosketuksesta.

"Katsokaa minuun", toisti Madeline.

Mutta Stewart ei voinut nostaa päätään. Hän oli murtunut. Hän ei uskaltanut näyttää paisuneita kasvojaan. Hänen raju, kouristuksen tapainen asentonsa ilmaisi enemmän kuin mitä hänen piirteensä olisivat näyttäneet. Ne toivat ilmi ylpeän ja intohimoisen miehen kiduttavan häpeän, miehen, joka oli joutunut alennustilassaan sen naisen tarkastettavaksi, jonka kuvan hän oli uskaltanut kätkeä sydämeensä. Ne toivat ilmi hänen rakkautensa.

"Kuulkaa sitten", jatkoi Madeline, ja hänen äänensä oli epävarma. "Kuulkaa minua, Stewart. Suurimmat miehet ovat ne, jotka ovat vajonneet syvimmälle liejuun, tehneet syntiä eniten, kärsineet eniten ja sitten taistelleet pahaa luontoaan vastaan sekä voittaneet. Luulen että voitte pudistaa päältänne tuon epätoivoisen mielialan ja olla mies."

"Ei!" huusi Stewart.

"Kuulkaa minua vielä. Minulla on jonkinlainen tieto siitä, että olette Stillwellin arvoinen. Tahdotteko tulla takaisin kanssamme — hänen takiaan?"

"En. On liian myöhäistä, sanon sen teille."

"Stewart, parasta ihmiselämässä on usko ihmisluontoon. Minä uskon teihin. Minä ajattelen että olette sen arvoinen."

"Te olette vain ystävällinen ja hyvä saneessanne siten. Te ette voi tarkoittaa sitä."

"Tarkoitan sitä kaikesta sydämestäni", vastasi Madeline. Ja äkkiä hänen ruumiiseensa tulvi rikas lämpö kun hän näki ensimmäisen merkin toisen pehmenemisestä. "Tuletteko takaisin — ellette itsenne takia tai Stillwellin — niin minun?"

"Mitä olen minä sellaiselle naiselle kuin te?"

"Ahdingossa oleva mies, Stewart. Mutta minä olen tullut auttamaan teitä, näyttämään uskoani teihin."

"Jos minä uskoisin, että voisin koettaa", sanoi mies.

"Kuulkaa", alkoi Madeline kiirehtien. "Minun sanani pitää. Antakaa sen todistaa uskoani teihin. Katsokaa minuun ja sanokaa että tulette."

Stewart kohotti mahtavan vartalonsa kuin koettaen pudistaa päältään jättiläistaakkaa. Sitten hän kääntyi hitaasti Madelineen päin. Hänen kasvonsa olivat tahraiset ja kauheat, mutta silmissä oli kaunis valo.

"Minä tulen", kuiskasi hän käheästi. "Antakaa minulle muutama päivä kohotakseni tästä tilasta. Ja sitten minä tulen."

Uusi päällysmies

Viikon lopulla Stillwell ilmoitti Madelinelle, että Stewart oli saapunut karjatalolle ja asettunut asumaan Nelsin kanssa.

"Gene on sairas. Hän näyttää huonolta", sanoi vanha karjanhoitaja. "Hän on niin heikko ja vapiseva, ettei voi nostaa kuppiakaan. Nels sanoo, että Gene on saanut taudinkohtauksen. 'Tilkka viinaa saisi hänet kuntoon. Mutta Nels ei saa häntä juomaan tippaakaan ja hänen on varkain pantava väkevää kahviin. No, luulen että saamme Genen ennalleen. Hän on unohtanut koko joukon. Minä aioin kertoa hänelle, mitä hän teki minulle Rodeossa. Mutta minä tiedän, että jos hän uskoisi sen, olisi hän sairaampi kuin onkaan. Gene on joko menettämäisillään järkensä tai on saanut siihen jotakin ihmeellistä."

Tästä lähtien Stillwell, joka ilmeisesti huomasi Madelinen myötätuntoisimmaksi kuulijakseen, huojensi joka päivä mieltään.

Stewart oli todella sairas. Kävi välttämättömäksi lähettää hakemaan lääkäriä. Sitten Stewart alkoi hitaasti parantua ja pian saattoi nousta ylös ja kuljeskella ympäri. Stillwell sanoi, että cowboylta puuttui harrastusta ja että hän näytti olevan murtunut mies. Tätä lausuntoa vanha karjanhoitaja kuitenkin lievensi, kun Stewart yhä parantui. Edelleen oli hyvänä ennemerkkinä Stewartin edistymisestä se, että cowboyt taas omaksuivat suhteissaan häneen ne kiusoittelevat tavat, jotka olivat olleet heillä ennen hänen sairauttaan. Cowboy oli tosiaan pahalla tuulella, kun hän ei voinut purkaa omaa mieltään jotakuta tai jotakin vastaan.

"No, pojat ovat totisesti Genen kiusana", sanoi Stillwell hymyillen leveästi. "Pilkkaavat häntä koko ajan siitä, miten hän istuu pitkin ja seisoskelee pitkin ja kuljeskelee pitkin päästäkseen katsahtamaan teihin, neiti Majesty. Tosin pojat ovat pahassa pinteessä sievän pomonsa takia, mutta heistä ei kukaan vedä vertoja Genelle. Hänen laitansa on niin huonosti, neiti Majesty, ettei hän todellakaan tiedä, että muut pistelevät häntä. No, Gene on aina ollut veitikka, jota on voinut pistellä. Ja hän vain nauraa sekä antaa takaisin samalla mitalla. Mutta hän ei ole milloinkaan ollut kuuro, ja on ollut määrätty raja, jonka yli kukaan ei uskaltanut mennä. Nyt hän pitää hyvänään joka sanan ja hymyilee uneksivasti ja vain katselemistaan katselee. No, hän rupeaa väsyttämään minua. Hän ei voi milloinkaan hallita tuota cowboy-joukkoa, ellei hän herää pian."

Madeline ei ollut huomaamatta Stewartin omituista käytöstä. Hän ei mennyt milloinkaan tavallisille kävely- ja ratsastusmatkoilleen näkemättä cowboyta jossakin etäällä. Hän oli tietoinen siitä, että cowboy piti häntä silmällä ja varoi kohtaamasta häntä. Kun hän istui kuistilla iltapäivällä tai auringon laskiessa, saattoi Stewartin erottaa aina jossakin lähellä. Mies vetelehti huoletonna auringossa, laiskotteli majansa kuistilla, istui veistelemässä, ja Madelinesta näytti että cowboy piti silmällä häntä. Kerran tehdessään kierrostaan puutarhurinsa kanssa hän kohtasi Stewartin ja tervehti häntä ystävällisesti. Tämä puhui vähän, mutta ei ollut hämillään. Hän ei tuntenut miehen kasvoissa yhtään piirrettä, jonka hän olisi muistanut. Tämä oli nyt kalpea, laihtunut ja menehtynyt. Silmissä oli varjo, jonka läpi loisti vieno, hillitty valo. Hän sanoi Stewartille toivovansa, että tämä olisi pian jälleen satulassa, ja meni sitten matkoihinsa.

Madeline ei voinut olla näkemättä, että Stewart rakasti häntä. Hän koetti ajatella tätä yhtenä niistä monista, joiden hän ilokseen tiesi pitävän itsestään. Mutta hän ei voinut saada ajatuksiaan sopimaan siihen järjestykseen, jonka hänen järkensä määräsi. Ajatus Stewartista erosi ajatuksesta, joka hänellä oli muista cowboysta. Kun hän huomasi tämän, tunsi hän hämmästystä ja mielipahaa. Sitten hän tutkisteli itseään ja päätteli, ettei tämmöinen ollut tapahtunut siksi että Stewart erosi niin paljon tovereistaan, vaan siksi että olosuhteet tekivät hänet muita huomattavammaksi. Madeline muisti kohtauksensa hänen kanssaan sinä yönä, jolloin Stewart oli koettanut pakottaa häntä naimisiin kanssaan. Se ei unohtunut. Hän muisteli, milloin Stewartia seuraavan kerran mainittiin, ja huomasi, että se oli ollut erikoisen muistettava tapaus. Mies ja hänen tekonsa näyttivät riippuvan tapauksista. Ja lopuksi oli se, että Stewart oli melkein perikatoon joutunut, melkein hukassa ja että hän oli pelastanut miehen. Tämä yksin riitti selittämään, miksi hän ajatteli cowboysta eri lailla. Hän oli tullut ystäväksi muiden cowboyden kanssa ja nostanut heitä — hän oli pelastanut Stewartin elämän. Varmastikin oli mies ollut lurjus, mutta nainen ei voinut pelastaa lurjuksenkaan elämää muistamatta tapausta ilolla. Vihdoin päätti Madeline, että hänen mielenkiintonsa Stewartiin oli luonnollinen ja että hänen syvempi tunteensa oli sääli. Ehkä mielenkiinto oli saatu pakottamalla hänestä esiin — joka tapauksessa hän osoitti sääliä kuten hän osoitti kaikkea muutakin.

Stewart saavutti jälleen voimansa, vaikkakaan ei kyllin ajoissa ratsastaakseen mukana kevään karjan tarkastuksessa. Stillwell pohti Madelinen kanssa, sopiko cowboyta tehdä päällysmieheksi.

"No, Gene näyttää toipuvan", sanoi Stillwell. "Mutta hän ei ole entinen itsensä. Minulla on parempi käsitys hänestä tässä suhteessa. Mutta missä on hänen tavallinen minänsä? Pojat kohtelisivat kaikki häntä röyhkeästi. Ehkä minun olisi paras odottaa kauemmin. Oli miten tahansa, elleivät nuo Don Carlosin vaquerot pysy alallaan, lähetän minä Genen sinne. Se saa hänet hereille."

Muutamia päiviä myöhemmin tuli Stillwell Madelinen luo hieroen tyytyväisenä suuria käsiään ja kasvoillaan irvistys.

"Neiti Majesty, luulen sanoneeni ennenkin, että asiat ovat omituisesti! Mutta nyt on Gene Stewart ottanut ja tehnyt sen! Kuulkaa minua! Sekaveriset ovat ruvenneet menestymään. He kasvavat kuin rikkaruoho. Ja he ovat saaneet uuden padren — vanhan pikku veitikan El Cajonista, padre Marcosin. No, se oli kaikki hyvin, ajattelivat pojat. Paitsi Gene. Hän tuli mustemmaksi kuin ukkonen ja mylvi kuin härkä. Olin tosiaan iloinen nähdessäni, että hän saattoi tulla jälleen hulluksi. Sitten Gene meni rinnettä alas kirkkoa kohti. Nels ja minä seurasimme ajatellen, että paha taudinpuuska tai jokin muu oli saanut hänet valtaansa. No, me juoksimme päin häntä, kun hän tuli kirkosta. Emme ole milloinkaan eläessämme olleet niin typerryksissä. Gene oli kylläkin pyörällä päästään — hän oli varmasti saanut taudinpuuskan. Mutta hänen tautinsa laatu se meidät lamautti. Hän juoksi viivana ohitsemme ja me seurasimme. Emme voineet saada häntä kiinni. Me kuulimme hänen nauravan — omituisinta naurua mitä ikinä olen kuullut! Olisi voinut ajatella, että miehestä oli tehty kuningas. No, kun tulimme hänen majalleen, oli hän mennyt. Hän ei tullut takaisin koko päivänä eikä koko yönä.

"No, tänä aamuna minä menin Nelsin majalle. Jotkut toverit olivat siellä. Sitten tuli Gene pöyhkeillen kulman ympäri, mahtavana kuin itse elämä. Hän ei ollut sama Gene. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hänen silmänsä paloivat kuin tuli. Hänellä oli vanha pilkallinen hymy ja lisäksi jotakin, jota en voinut ymmärtää. Frankie Slade nousi ja huomautti jotakin — ei sen pahempaa kuin mitä hän oli tehnyt monta päivää — ja Gene sysäisi hänet tuolistaan, survoi häntä, piteli häntä aivan surkeilematta. Frankie ei ollut niin paljon loukkaantunut kuin kummastuksissaan. 'Gene', sanoi hän, 'mikä hitto sinuun meni?' Ja Gene sanoi tavallaan lempeästi: 'Frankie, sinä voit olla kelpo toveri, kun olet yksinäsi, mutta sinun puheesi on herrasmiehelle loukkaavaa.'

"Tämän jälkeen kaikki se, mitä puhuttiin Genelle, sanottiin miellyttävästi hymyillen. Nyt, neiti Majesty, minä en kykene sanomaan, mikä on aiheuttanut Genen äkillisen muutoksen. Aluksi ajattelin, että padre Marcos oli kääntänyt hänet. Mutta luulen että Gene Stewart on vain tullut takaisin — vanha Gene Stewart ja joku lisäksi. Siinä kaikki, mistä minä välitän."

Madelinekaan ei voinut sanoa, mistä Gene Stewartin hulluttelu johtui. Madeline otaksui, että cowboylle oli jokseenkin epätavallista kääntyä uskonnolliseksi. Joka tapauksessa Madeline halusi nähdä cowboyn ja tehdä omat johtopäätöksensä.

Lähes kahteen viikkoon ei ilmestynyt tilaisuutta. Stewart oli ryhtynyt päällysmiestoimeensa ja hänen toimeliaisuutensa oli loppumaton. Hän oli poissa enimmän ajan retkeillen Meksikon rajalla päin. Kun hän palasi, lähetti Stillwell hakemaan häntä.

Tämä tapahtui myöhään iltapäivällä huhtikuun puolivälissä. Alfred ja Florence olivat Madelinen kanssa kuistilla. He näkivät cowboyn jättävän hevosensa eräälle meksikolaispojalle karja-aitauksen vieressä ja tulevan sitten väsynein askelin taloon lyöden tomua käsineistään. Harmaa hiekka varisi pieninä virtoina hänen sombrerostaan, kun hän nosti sitä ja kumarsi naisille.

Madeline näki miehen, jonka hän muisti, mutta ulkonäkö oli toisenlainen. Hänen ihonsa oli ruskea, hänen silmänsä olivat läpitunkevat, tummat ja vakavat. Hän kulki pystyssä; hän näytti kiintyneen johonkin tehtävään eikä hänen käyttäytymistavassaan ollut merkkiäkään hämmennyksestä.

"No, Gene, olenpa iloinen nähdessäni sinut", puhui Stillwell. "Mistäpäin tulet?"

"Guadalupe Canonista", vastasi cowboy, Stillwell vihelsi.

"Sieltä asti! Et kai tarkoita, että kuljit hevosten jälkiä niin kauas?"

"Koko matkan Don Carlosin karjatalolta Meksikon rajan poikki. Minä otin Nick Steelen mukaani. Nick on paras polunlöytäjä koko joukossa. Polku vei pitkin kunnaiden reunustamia laaksoja. Ensin ajattelimme, että olipa kuka tahansa tehnyt sen, oli hän vettä hakemassa. Mutta he kulkivat kahden karjatalon ohi ottamatta vettä. Seatonin lietteellä he kaivoivat maata etsien vettä. Siellä he kohtasivat kuormastosaattueen aaseja, jotka tulivat alas vuoristopolkua. Aasit olivat raskaasti kuormitettuja. Hevosten ja aasien jälkiä tavattiin etelään Seatonista vanhalle Kalifornian siirtolaistielle asti. Me kuljimme tietä Guadalupe Canonin kautta ja rajan poikki. Takaisin tullessamme pysähdyimme Teurastajan karjatalolle, missä Yhdysvaltain ratsuväki majailee. Siellä tapasimme Peloncillon metsänhoitoalueelta tulleita salolaisia. Jos nämä toverit tiesivät jotakin, pitivät he sen omina tietoinaan. Siten me pääsimme kotipolulle."

"No luullakseni tiedät tarpeeksi?" kysyi Stillwell hitaasti.

"Luulen niin", vastasi Stewart.

"Anna kuulua sitten", sanoi Stillwell tylysti. "Neiti Hammondia ei voi pitää kauempaa epätietoisuudessa. Ilmoita tietosi hänelle."

Cowboy siirsi tumman katseensa Madelineen. Hän oli kylmä ja hidas.

"Me menetämme hiukan karjaa avoimella laitumella. Vaquerot ajavat elukoita yöllä. Jotkut näistä eläimistä on ajettu laakson poikki, toiset kunnaille. Mikäli olen voinut saada selville, ei karjaa ole ollenkaan ajettu etelään. Siksi tämä ryösteleminen on vain temppu cowboyden peijaamiseksi. Don Carlos on meksikolainen kumouksellinen. Hän sijoitti karjatalonsa tänne joitakin vuosia sitten ja oli hoitavinaan karjaa. Koko sen ajan on hän kuljettanut salaa aseita ja ammuksia rajan yli. Hän oli Maderon puolella Diazia vastaan. Nyt hän on Maderoa vastaan, koska hän ja kaikki kapinalliset ovat sitä mieltä, ettei Madero ole pitänyt lupauksiaan. Tulee toinen vallankumous. Ja kaikki aseet menevät Valloista rajan yli. Aasit, joista kerroin, oli lastattu kieltotavaralla."

"Se on Yhdysvaltain ratsuväen asia. Sehän retkeilee rajalla vartiossa", sanoi Alfred.

"He eivät voi pysäyttää aseitten salakuljetusta, ei ainakaan tuolla villillä kulmalla", vastasi Stewart.

"Mikä on minun — minun velvollisuuteni? Mitä sillä on tekemistä minun kanssani?" kysyi Madeline hämmentyneenä.

"No, neiti Majesty, luulen, ettei sillä ole mitään tekemistä teidän kanssanne", puuttui puheeseen Stillwell. "Tämä on minun asiani ja Stewartin. Mutta minä vain halusin että tietäisitte. Minun määräysteni seuraamisesta saattaisi olla ikävyyksiä."

"Teidän määräystenne?"

"Minä haluan lähettää Stewartin karkottamaan Don Carlosin ja hänen vaqueronsa pois karjatalolta. Heidän on mentävä. Don Carlos rikkoo Yhdysvaltain lakia ja hän tekee sen meidän maatilallamme sekä meidän hevosillamme. Onko minulla teidän lupanne, neiti Hammond."

"Kyllä, varmasti. Te tiedätte mitä on tehtävä. Alfred, mitä luulet olevan parasta tehdä?"

"Se tuottaa ikävyyksiä, mutta se on tehtävä", vastasi Alfred. "Sinulle tulee tänne koko joukko Idän ystäviä ensi kuussa. Me tarvitsemme maamme itse silloin. Mutta, Stillwell, jos sinä ajat ne vaquerot pois, eivätkö he rupea oleilemaan pitkin kunnaita? Sanonpa, että he ovat huonoa joukkiota."

Stillwell ei ollut levollinen. Hän asteli kuistilla ja rypyt varjostivat hänen otsaansa.

"Gene, luulen että sinä olet ajatellut tätä sekarotuisten juttua paremmin kuin minä", sanoi Stillwell. "No mitä sanot?"

"Hänet on ajettava pois", vastasi Stewart rauhallisesti. "Don on hyvin viekas, mutta hänen vaqueronsa ovat huonoja näyttelijöitä. Niin juuri asia on. Nels sanoi muutamana päivänä minulle: 'Gene, minä en ole tarttunut pyssyyni moneen vuoteen ennen kuin aivan äskettäin, ja minusta tuntuu se asia hyvältä, kun kohtaan jonkun noista omituisista sekarotuisista.' Huomaathan, Stillwell, että Don Carlosin vaquerot tulevat ja menevät koko ajan. Ne ovat sissijoukkoja, siinä kaikki. Ja ne tulevat yhä pahemmiksi. Äskettäin on useita kertoja ammuskeltu. White-niminen karjanhoitaja, joka asuu laaksossa, haavoittui pahasti. On vain ajan kysymys, milloin jokin seikka saa täällä pojat liikkeelle. Stillwell, sinähän tunnet Nelsin, Montyn ja Nickin."

"Varmasti tunnen heidät. Ja kuitenkin jätät mainitsematta erään aivan erikoisen cowboyn minun joukkueessani", sanoi Stillwell kuivasti naurahtaen ja katsahtaen Stewartiin.

Madeline arvasi ajatuksen ja hieno väristys kulki hänen ylitseen ikään kuin kylmä tuuli olisi puhaltanut kukkuloilta.

"Stewart, minä näen, että teillä on ase", sanoi hän osoittaen mustaa pistoolin perää, joka pisti esiin kotelosta.

"Kyllä, armollinen neiti."

"Miksi pidätte sitä?"

"No", sanoi toinen, "se ei ole sievä ase — ja se on raskas."

Madeline ymmärsi tehdä päätelmänsä. Ase ei ollut koristuksena. Stillwellin terävä, vakava, tumma katse aiheutti hänessä epämääräistä rauhattomuutta. Se, mikä kerran oli näyttänyt tässä cowboyssa viileältä ja rohkealta, oli nyt kylmää, voimakasta ja salaperäistä. Hän vaistosi ja näki miehen luonteessa piilevän teräksisen ponnen. Koska hän oli miehen työnantaja, oli hänellä oikeus vaatia, ettei Stewart tekisi sitä, minkä tämä niin puistattavan varmana olisi valmis tekemään. Mutta Madeline ei voinut vaatia. Hän tunsi itsensä omituisen nuoreksi ja heikoksi, ja viisi kuukautta Lännen elämää tuntui siltä kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan. Nyt oli hänen selvitettävänään kysymys, joka koski ihmiselämää. Ja se arvo, jonka hän antoi ihmiselämälle ja sen merkitykselle, oli kaukana hänen cowboynsa ajatuksista. Omituinen aate juolahti hänen mieleensä. Antoiko hän liian paljon arvoa kaikelle ihmiselämälle? Hän hääti sellaisen ajatuksen ihmeissään ja miltei kauhistuneena. Ja sitten hänen välitön havaintonsa sanoi, että hänellä oli paljon suurempi voima saada nämä alkuperäiset miehet liikkeelle muutenkin kuin ankarilla ohjeilla.

"Stewart, en ymmärrä täydelleen viittaustanne siitä, mitä Nels ja hänen toverinsa saattavat tehdä. Olkaa suora minua kohtaan. Tarkoitatteko että Nels ampuisi pienen ärsytyksen sattuessa?"

"Neiti Hammond, ampuminen on ainoa keino hänen kohdatessaan Don Carlosin vaquerot. On ihmeteltävää, miten Nels on sietänyt heitä, kun ottaa huomioon ne meksikolaiset, jotka hän on jo tappanut."

"Jo tappanut! Stewart — ettehän tarkoita täyttä totta?" huudahti Madeline kauhistuneena.

"Tarkoitan. Nels on kokenut kovaa elämää Arizonan rajalla. Hän pitää rauhasta yhtä paljon kuin joku muukin. Mutta jotkut rauhan vuodet eivät muuta sitä, miksi aikaisemmat ajat ovat tehneet hänet. Mitä tulee Nick Steeleen ja Montyyn, he ovat pahoja miehiä ja hakevat selkkauksia."

"Miten on itsenne laita, Stewart?" kysyi Madeline uteliaana.

Stewart ei vastannut. Hän katseli Madelinea kunnioittavan vaiteliaana. Oliko cowboyn silmissä pieni pilkallinen välähdys vai oliko kaikki vain hänen mielikuvitustaan? Joka tapauksessa olivat cowboyn kasvot kovat kuin piikivi.

"Stewart, minä olen ruvennut rakastamaan karjataloani", sanoi Madeline hitaasti. "Ja minä olen huolestunut cowboystani. Olisi kauheata, jos he tappaisivat jonkun, etenkin jos samalla joku heistä saisi surmansa."

"Neiti Hammond, te olette muuttanut täällä oloja melkoisesti, mutta te ette voi muuttaa näitä miehiä. Kaikki, mikä tarvitaan heidän liikkeelle saamisekseen, on ympäristön rauhattomuus. Me olemme taistelulinjalla, siinä kaikki. Ja pojat rupeavat olemaan kuohuksissaan."

"No hyvä, minun täytyy mukautua välttämättömään. Olen kohtaamassa rajuja aikoja. Mutta Stewart, mikä tahansa olittekin ennen te olette muuttunut." Hän hymyili cowboylle. "Stillwell on niin usein viitannut teihin, hänen mielestään viimeiseen hänen lajinsa cowboyhin. Minulla on vain hämärä käsitys siitä, miten villiä elämää olette viettänyt. Ehkä teille sopii olla sellaisten karkeiden miesten johtajana. Minä en osaa arvostella, mitä johtajan pitäisi tehdä tässä ratkaisussa. Cowboyni antautuvat vaaraan minun palveluksessani. Omaisuuteni ei ole turvassa, ehkä henkenikin saattaa joutua vaaraan. Haluan luottaa teihin, koska Stillwell uskoo ja minä myöskin, että te olette mies tällä paikalla. Minä en anna teille mitään määräyksiä. Mutta onko liikaa pyytää, että olisitte sellainen cowboy kuin minä haluan?"

"Neiti Hammond, millainen cowboy se on?" kysyi hän.

"Minä — minä en tiedä tarkalleen. Se on sellainen, jollaisen tunnen teidän voivan olla. Mutta tässä pulmassa minä haluan, että tekojanne ohjaisi järki eikä intohimo. Haluan välttää kaikkea väkivaltaisuutta. Ja kun vieraani tulevat, haluan saada tunteen, että he ovat turvassa. Enkö voi kokonaan luottaa teihin, Stewart? Uskoa siihen, että ohjaatte näitä meluavia cowboyta, suojelette minun sekä Alfredin omaisuutta ja pidätte huolta meistä — minusta, kunnes vallankumous on lopussa? Voinko luottaa teihin niin paljon?"

"Toivon siten, neiti Hammond", vastasi Stewart. Hän odotti hetken ja sitten hän kumarsi ja kääntyi polkua alas pitkien kannusten helistessä.

"No no", huudahti Stillwell. "Eipä ollut pieni tehtävä, minkä annoitte hänelle, neiti Majesty."

"Se oli naisen viekkautta, Stillwell", sanoi Alfred. "Sisareni oli tavallisesti taitava saamaan oman tahtonsa perille, kun olimme lapsia. Vain hymyily tai pari, muutamia suloisia sanoja, ja hän sai mitä halusi."

"Al, millaisen arvostelun sinä annatkaan minusta!" vastusteli Madeline. "Olin syvästi vakavissani puhuessani Stewartin kanssa. Minä luotan häneen, vaikka en voi ymmärtää miksi. Hän näyttää raudalta ja teräkseltä. Pelkäsin selkkauksia vaquerojen kanssa. Sinä ja Stillwell olette saaneet minut pitämään Stewartia korvaamattomana. Ajattelin parhaaksi tunnustaa täydellisen avuttomuuteni ja kääntyä hänen puoleensa apua saadakseni."

"Mikä tahansa vaikuttikin sinuun, oli se valtioviisauden ilmaus", vastasi hänen veljensä. "Stewartissa on hyvää ainesta. Hän oli aivan hukassa. No, hän on suorittanut taistelun ja näyttää siltä, kuin hän voittaisi. Kun uskoi häneen, antoi hänelle vastuunalaisuutta ja luotti häneen, oli se varmin tapa vahvistaa hänen itseluottamustaan. Sitten tuo pieni tunteen kosketus, että hän olisi sinunlaisesi cowboy ja suojelisi sinua — no, ellei Gene Stewartista kehity ritaria, niin sanonpa, etten tunne cowboyeja. Mutta muista, Majesty, että hänessä on tiikeriä ja salamaa, äläkä luule, että hän on pettänyt sinut, jos hän joutuu taisteluun."

Varhain seuraavana aamuna lähti Stewart cowboyjoukon kanssa Don Carlosin karjatalolle. Kun päivä kului eikä hänestä tullut mitään tietoa, näytti Stillwell tulevan levollisemmaksi. Ja yön tullessa hän sanoi Madelinelle, ettei ollut mitään syytä huoleen.

"No, vaikka se on totisesti omituista", jatkoi hän, "olen vaivannut itseäni hyvin paljon sillä, miten saisimme Don Carlosin karkotetuksi. Mutta Genellä on oma tapansa suorittaa asioita."

Seuraavana päivänä Stillwell ja Alfred päättivät ratsastaa Don Carlosin maatilalle ottaen Madelinen ja Florencen mukaansa sekä sitten tulomatkalla pysähtyä Alfredin karjatalolle. He lähtivät matkaan viileässä aamunsarastuksessa ja kolmen tunnin ratsastuksen jälkeen, kun aurinko alkoi tulla kirkkaaksi, tulivat he mesquitelehtoon, joka ympäröi karja-aitauksia ja latoja sekä muutamia matalia rakennuksia. Taloon päästiin laajan pihan kautta, joka oli paljas, kivinen ja kovaksi tallattu. Pitkän kuistin edustalla oli hevosenvaljaita ja juottokaukalolta. Useita tomuisia ja väsyneitä hevosia seisoi pää roikkuen ja ohjakset alhaalla. Kosteat kyljet todistivat matkan juuri päättyneen.

"No mikä hiton onni, Al! Ellei tuossa ole Pat Hawen hevonen, syön minä sen", huudahti Stillwell.

"Mitä Pat haluaa täältä?" murisi Alfred.

Ei ketään ollut näkyvissä, mutta Madeline kuuli kovia ääniä. Stillwell astui alas hevosen selästä ja astuskeli mahtavasti ovelle. Alfred hyppäsi hevoseltaan, auttoi Florencea ja Madelinea alas, pyysi heitä odottamaan kuistilla ja seurasi Stillwelliä.

"Minä vihaan näitä sekarotuisten paikkoja", sanoi Florence irvistäen. "Ne ovat salaperäisiä ja värisyttäviä. Tarkkaahan nytkin! Tuolla nousee mustaihoisia, helmisilmäisiä, kevytkenkäisiä sekarotuisia suoraan maasta! Joka ovelle, ikkunaan ja loukkoon tulee rumat kasvot."

"Talo muistuttaa suurta latoa. En pidä kovinkaan suuressa arvossa tätä taloa. Florence, eikö Don Carlosin musta hevonen ole tuolla aitauksessa?"

"Varmasti. Sitten on Don vielä täällä. Toivon, ettemme olisi kiirehtineet niin kovasti tuloamme. Noin, tuo ei kuulosta rohkaisevalta."

Käytävästä kuului kannusten kilinää, saappaiden astuntaa ja miesten kovia ääniä. Madeline huomasi Alfredin nopean äänensävyn. "Me lähdemme sitten takaisin kotiin", sanoi veli. Vastaus oli: "Ei!" Madeline tunsi Stewartin äänen, ja hän suoristui nopeasti. "En halua tavata heitä täällä", jatkoi Alfred. "Ulkona tai sisällä, heidän on oltava mukana!" vastasi Stewart terävästi.

"Kuulehan Al", kaikui Stillwellin ääni. "Nyt kun olemme tulleet tänne tyttöjen kanssa, sinä annat Stewartin toimia."

Sitten asteli joukko miehiä sikin sokin kuistille. Stewart oli johdossa synkkäotsaisena ja uhkaavana. Nels pysytteli aivan hänen likellään ja Madelinen nopea katse näki, että Nelsissä oli tapahtunut jokin muutos. Irvistelevä, loistavasilmäinen Don Carlos tuli toimien ulos laihan ja teräväpiirteisen miehen sivulla, jolla oli hopeinen kilpi. Tämä oli epäilemättä Pat Hawe. Taustalla Stillwellin ja Alfredin takana oli Nick Steele.

"Neiti Hammond, olen pahoillani että tulitte", sanoi Stewart muitta mutkitta. "Me olemme täällä aika liemessä. Olen vaatinut, että te ja Flo olisitte lähellä meitä. Minä selitän asian myöhemmin. Ellette voi tukkia korvianne, älkää välittäkö raa'asta puheesta." Hän kääntyi takanaan olevien miesten puoleen: "Nick, ota Booly, mene takaisin Montyn ja poikien luo. Tuokaa ulos nuo tavarat! Kaikki tyynni. Kiiruhda nyt!"

Stillwell ja Alfred erosivat joukosta asettuakseen Madelinen ja Florencen eteen. Pat Hawe nojasi ovenpieltä vasten ja vilkaisi röyhkeästi Madelineen ja sitten Florenceen. Don Carlos tunkeutui eteenpäin. Miehellä oli tiukat samettihousut, niissä syvä laskos ulkosaumassa, joka oli koristettu hopeanapeilla. Hänen vyötäisillään oli kangasvyö sekä nahkavyö ripsutettuine pistoolikoteloineen, josta pisti esiin helmikoristeinen ase. Hänen tummilla kasvoillaan oli pinnan alla lankoja muistuttavia tummia viivoja. Hänen pienet silmänsä olivat ulkonevat ja kimaltelevat. Madelinesta hänen kasvonsa näyttivät rohkealta, somalta naamiolta, jonka läpi silmät ilmaisivat miehen huonon luonteen.

Hän kumarsi syvään ja huolellisesti. Hänen hymynsä paljasti loistavat hampaat ja tehosti hänen silmiensä loistoa. Hän levitti kätensä hitaasti ja anteeksipyytäen.

"Señoritas, pyydän tuhannesti anteeksi", sanoi hän. "Don Carlosin ystävällinen vieraanvaraisuus on mennyt hänen talonsa mukana."

Stewart astui eteenpäin ja huusi työntäen Don Carlosin sivulle:

"Väistykää syrjään siitä!"

Miesjoukko peräytyi raskaiden saappaiden töminää. Cowboyta näkyi horjuvan ulos käytävästä mukanaan pitkiä laatikoita. Nämä he asettivat vieri viereen kuistin lattialle.

"Nyt, Hawe, me jatkamme asiaamme", sanoi Stewart. "Sinä näet nämä laatikot, eikö niin?"

"Luulen näkeväni hyvän joukon tavaraa täällä ympärilläni", vastasi Hawe tarkoittavasti.

"No aiotko avata nämä laatikot, kun minä käsken?"

"En", sanoi Hawe. "Minun asemassani ei sovi koskea tavaraan, joka on tullut pikatavarana ja joka on katsottu tavalliseksi tavaraksi."

"Sinä sanot itseäsi sheriffiksi!" huudahti Stewart halveksivasti.

"Ehkä saat pian kuulla sen", vastasi Hawe yrmeästi.

"Minä avaan ne. Tänne yksi pojista, lyökää pois näiden laatikoiden päät", määräsi Stewart. "Ei, et sinä, Monty. Sinä käytät silmiäsi. Booly käytelköön kirvestä. Joutukaa nyt!"

Monty Price oli hypähtänyt joukosta keskelle kuistia. Tapa, jolla hän väisti Boolya ja katseli vaqueroja, ei ollut ystävällisyyden tai luottamuksen merkki.

"Stewart, sinä olet vietävän väärässä murtaessasi laatikot auki. Se on lainvastaista", väitti Hawe koettaen tulla väliin.

Stewart tyrkkäsi hänet takaisin. Sitten Don Carlos, jota laatikoitten ilmestyminen oli tyrmistänyt, tuli toimeliaaksi puheessaan ja liikkeissään. Stewart tyrkkäsi hänetkin pois. Meksikolaisen kiihtymys kasvoi. Hän viittilöi rajusti, hän huudahteli kimeästi espanjaksi. Kun kannet kuitenkin väännettiin auki ja täytteet reväistiin auki, muuttui hän jäykäksi ja hiljaiseksi. Madeline kurottautui pystyyn Stillwellin takana ja näki, että laatikot olivat täynnä aseita ja ammuksia.

"Sillä tavoin, Hawe! Mitä sanoinkaan sinulle?" kysyi Stewart. "Minä tulin tänne ottamaan huostaani tämän karjatalon. Löysin nämä laatikot kätkettynä käyttämättömään huoneeseen. Minä epäilin, mitä ne olivat. Salakuljetustavaraa!"

"No, otaksutaan, että ne ovat! En huomaa mitään aihetta sellaiseen tulimmaiseen hoppuun, mikä sinulla on. Stewart, luulen että uusi hommasi on mennyt päähäsi ja että haluat näytellä suurta ennen pitkää…"

"Hawe, jätä sikseen tuollaiset puheet", keskeytti Stewart. "Sinä olet kerran ennenkin käynyt liian rohkeaksi suustasi! No, nyt minun otaksutaan neuvottelevan lainpalvelijan kanssa. Tahdotko ottaa huostaasi nämä salakuljetustavarat?"

"Kuulehan, sinä teeskentelet yhä suurta ja mahtavaa", vastasi Hawe. "Mihin sinä tähtäät?"

Stewart mutisi kirouksen. Hän astui nopeita harppauksia kuistin poikki ja ojensi kätensä Stillwelliä kohti kuin ilmaistakseen järjellisen ratkaisun toivottomuuden. Hän katsoi Madelineen silmäyksellä, joka ilmaisi hänen pahoittelunsa siitä, ettei voinut ohjata tilannetta tytön mieliksi. Kun hän pyörähti ympäri, tuli hän kasvot vastatusten Nelsin kanssa, joka oli pujahtanut joukosta esiin.

Madeline luki vakavan ajatuksen silmien teräksensinisestä leimahduksesta. Pieni kädenliike sai Monty Pricen tulemaan hypäten esiin. Sitten Nels ja Monty asettuivat vierekkäin Stewartin taakse. Se oli harkittu teko Madelinenkin mielestä, niin kauhistava, ettei siitä voinut erehtyä. Pat Hawen kasvot saivat ruman ilmeen, hänen silmissään oli punertava välke. Don Carlosin kalpeat kasvot ja äärimmäinen hermostuneisuus näkyivät selvästi. Cowboyt väistyivät vaquerojen luota, samoin pronssinväriset parrakkaat ratsumiehet, jotka ilmeisesti olivat Hawen apulaisia.

"Minä tähtään tähän", sanoi Stewart hitaasti ja purevasti. "Tässä on sotakieltotavaraa! Hawe, ymmärrätkö sen? Aseita ja ammuksia kapinallisille rajan toiselle puolen! Minä vaadin sinua virkamiehenä takavarikoimaan nämä tavarat ja pidättämään salakuljettajan — Don Carlosin."

Stewartin sanat jouduttivat hälinän syntymistä Don Carlosin ja hänen seuralaistensa keskuudessa ja he tungeskelivat rajusti sheriffin ympärillä. Näkyi puristettujen käsien heristystä ja kuului meksikolaisäänien kimeätä papattavaa sekasotkua. Don Carlosin ympärillä oleva joukko kävi äänekkäämmäksi ja tiheämmäksi, kun siihen tuli lisäksi aseistettuja vaqueroja, paljasjalkaisia tallipoikia, tomusaappaisia karjamiehiä ja vaippaan verhoutuneita meksikolaisia — näitä viimeksimainittuja liukui äkkiä ovista, ikkunoista ja kaikkialta nurkista. Heistä syntyi kirjava seurakunta. Nauhoitetut, tupsutetut ja koristellut vaquerot olivat jyrkkänä vastakohtana paljassäärisille, sandaalijaikaisille pojille ja resuisille karjamiehille. Kimeät huudahdukset — ilmeisesti Don Carlosin — rauhoittivat vähän hälinää. Sitten saattoi kuulla Don Carlosin kääntyvän sheriffi Hawen puoleen ja kehoittavan häntä sekaisin englanniksi ja espanjaksi. Hän kielsi, hän vakuutti, hän vetosi, ja kaikki kävi nopeasti. Hän pudisteli mustaa tukkaansa, heilutti nyrkkejään ja polki lattiaa, hän pyöritteli silmiään, käänteli ohuita huuliaan sataan eri muotoon ja näytteli pulaan joutuneen suden tavoin muristen valkoisia hampaitaan.

Madelinesta näytti siltä, että Don Carlos kielsi tietävänsä laatikoista, ja lopuksi hän kielsi kaiken, paitsi että ne olivat siinä näkyvissä, ja väitti vääräksi todistukset siitä, että joku oli sekaantunut puolueettomuuden lakien rikkomiseen.

"Señor Stewart tappaa minun vaqueroni!" huusi Don Carlos. "Hänet täytyy pidättää! Señor Stewart paha mies! Hän tappaa minun vaqueroni!"

"Kuuletteko?" ulvoi Hawe. "Don on saanut sinut kiinni pikku hommastasi El Cajonissa viime syksynä."

Huuto puhkesi mylvinäksi. Hawe alkoi pudistaa sormeaan Stewartin kasvojen edessä ja huutaa käheästi. Sitten liukui nuori solakka vaquero, nopea kuin intiaani, Hawen kohotetun käsivarren alle. Mikä olikaan hänen tarkoituksensa, oli hän liian hidas pannakseen sen täytäntöön. Stewart syöksyi esiin, iski vaqueroa ja lennätti hänet pois kuistilta. Kun hän kaatui, välähti tikari ja vieri helisten kivien yli. Mies putosi raskaasti eikä liikkunut. Samalla halveksimista osoittavalla tavalla Stewart työnsi Hawen pois kuistilta ja sitten Don Carlosin, joka putosi raskaasti maahan. Sitten joukkio peräytyi Stewartin tieltä, kunnes kaikki olivat alhaalla pihalla.

Jalkojen laahustava käynti lakkasi, samoin kannusten kilinä ja huutaminen. Nels ja Monty, joihin nyt oli liittynyt Nick Steele, olivat kuin Stewartin varjoja ja seurasivat häntä. Stewart viittasi heitä menemään takaisin ja astui alas pihalle. Hän oli rohkea, mutta mikä vaikutti Madelineen voimakkaasti, oli hänen suurenmoinen halveksiva ilmeensä. Hän tunsi ilmeisesti niiden miesten luonteen, joiden kanssa oli tekemisissä.

Don Carlos nousi asettuen Stewartia vastapäätä. Pitkällään oleva vaquero liikahti ja ähkyi, mutta ei noussut.

"Sinun ei tarvitse papattaa espanjaa minulle", sanoi Stewart. "Sinä osaat puhua Amerikan kieltä ja sinä ymmärrät sitä. Jos rupeat rähisemään täällä, tehdään sinusta ja sekarotuisistasi puhdasta. Sinun on jätettävä tämä karjatalo. Voit viedä karjan, joukkosi ja kampsusi toiseen aitaukseen. Siellä on syötävää myöskin. Satuloi hevosesi ja lähde matkaan. Don Carlos, minä menettelen kanssasi paremmin kuin suorasti. Sinä valehtelet tässä ase- ja patruunalaatikkoasiassa. Sinä rikot maan lakeja minun huostassani olevalla maatilalla. Jos antaisin salakuljetuksen jatkua täällä, joutuisin itse selkkauksiin. Nyt sinä menet pois karjatalolta. Jollet tee sitä, on minulla Yhdysvaltain ratsuväki täällä kuudessa tunnissa ja lyön vetoa, että he saavat sen, mitä minun cowboyni jättävät sinusta jäljelle."

Don Carlos oli joko mainio näyttelijä tai sitten hänet pelästytti viittaus sotajoukkoihin.

"Kyllä, señor!" huudahti hän ja sitten hän kääntyi ja kutsui miehiään. He kiiruhtivat hänen jälkeensä ja menivät vilauksessa jättäen Hawen tovereineen jälkeensä.

Hawe sylkäisi pilkallisesti tupakkamällin suustaan ja kiroili "jänistäviä sekarotuisia". Hän vilkutti punaisella silmällään miettivästi Stewartiin.

"Kun olet niin helkatin halukas saamaan kaiken haltuusi, luulen että sinä koetat ajaa minutkin karjatalosta pois?"

"Jos sen teen, Pat, on sinun lähdettävä pois", vastasi Stewart. "Juuri nyt minä kehoitan kohteliaasti sinua ja apulaissheriffejäsi lähtemään."

"Me menemme, mutta me tulemme takaisin jonakin päivänä. Ja kun palaamme, panemme sinut rautoihin."

"Hawe, jos aiot niin paljon pahaa minulle, niin tule tänne aitaukseen ja tapelkaamme asia selväksi."

"Minä olen virkamies enkä tappele lakiheittojen ja muiden sellaisten kanssa, paitsi kun minun on toimitettava pidätys."

"Virkamies! Sinä olet kauntin häpeä. Jos yleensä aiot saada minut rautoihin, on sinun vietävä minut johonkin näkymättömään paikkaan, ammuttava minut ja sitten vannottava, että tapoit minut itsepuolustukseksi. Ei olisi ensimmäinen kerta kun tekisit sen tempun."

"Hohoo!" nauroi Hawe halveksivasti.

Sitten hän lähti hevosia kohti.

Stewartin pitkä käsivarsi syöksyi esiin, hänen kätensä läjähti Hawen olkapäätä vasten pyörittäen miestä ympäri kuten hyrrää.

"Sinä lähdet, Pat! Mutta ennen lähtöäsi sinä selität pelisi tai saat nähdä", sanoi Stewart. "Sinä olet nyt tekemisissä minun kanssani, mies miestä vastaan. Puhu suusi puhtaaksi nyt ja osoita, ettet ole se pelkuri, jona minä aina olen pitänyt sinua. Olen vaatinut sinua näyttämään korttisi."

Pat Hawen kasvot muuttuivat purppuraisiksi.

"Sinä voit lyödä vetoa, että minä vielä näytän sinulle", huudahti hän käheästi. "Sinä olet vain kurja lehmänpistäjä. Sinulla ei ollut milloinkaan dollariakaan tai mitään säädyllistä työtä ennen kuin jouduit tekemisiin tuon Hammondin naisen kanssa…"

Stewartin käsi heilahti ja läjähti Hawen kasvoihin. Sheriffin pää nytkähti taaksepäin, hänen sombreronsa putosi maahan. Kun hän kumartui tavoittamaan sitä, hänen kätensä vapisi, hänen koko ruumiinsa vapisi.

Monty Price hypähti eteenpäin ja kyyristyi. Stewart näytti jäykältä:

"Sano neiti Hammond, jos on syytä käyttää hänen nimeään."

"Minä sanoin, että olit kurja, juovuksissa oleva lehmänpistäjä, niin kelvoton, hitto vieköön, kuin kuka tahansa kurjimus."

Hänen puheensa näytti olevan osoitettu Stewartille, vaikka hän katsoi Monty Priceen. "Tiedän, että sinä nutistit sen vaqueron viime syksynä. Ja kun saan selvän asiastani, otan minä sinut kiinni."

"Se on kaikki aivan paikallaan, Hawe. Sinä voit sanoa minua miksi haluat ja voit ottaa kiinni minut milloin mielit", vastasi Stewart. "Mutta sinä tulet joutumaan huonoihin väleihin kanssani. Sinä olet nyt huonoissa väleissä Montyn ja Nelsin kanssa. Pian joudut kommelluksiin kaikkien cowboyden kanssa ja karjanomistajien kanssa myöskin. Jollet saa järkeä päähäsi… No, kuulehan nyt. Sinä tiesit mitä näissä laatikoissa oli. Sinä tiedät, että Don Carlos kuljettaa salaa aseita ja ammuksia rajan poikki. Sinä tiedät, että hän on yhtä poikaa kapinallisten kanssa. Sinä olet pitänyt kaihtimia silmilläsi, ja se on ollut sinun etusi mukaista. Salli minun antaa pieni neuvo: lähde tiehesi nyt ja mitä vähemmän näemme sievää naamaasi, sitä enemmän pidämme sinusta!"

Kiroten ja kalpeana kasvoiltaan kiipesi Hawe hevosen selkään. Hänen toverinsa seurasivat perässä. Näytti siltä, että sheriffi taisteli muunkin kanssa kuin pelon ja vihan. Hänellä oli vastustamaton halu singota lisää parjauksia ja uhkauksia Stewartia vastaan, mutta hän oli sanaton. Hän kannusti hevostaan, ja kun se korskui ja hyppi, kääntyi hän satulassaan heristäen nyrkkiään. Hänen toverinsa kulkivat edellä ja he katosivat portista.

Kun Madeline ja Florence myöhemmin päivällä lähtivät Alfredin ja Stillwellin seuraamina Don Carlosin karjatalolta, ei se tapahtunut ollenkaan liian aikaisin Madelinelle. Meksikolaisen kodin sisäpuoli oli vielä epämiellyttävämpi ja kolkompi kuin ulkopuoli. Eteissalit olivat pimeitä, huoneet suuren suuria, tyhjiä ja homeisia. Niissä oli hiljaisuuden, yksinäisyyden ja salaperäisyyden leima.

Alfredin karjatalo, johon seurue pysähtyi pitämään yötä, oli kuvankauniilla paikalla, pieni ja miellyttävä, leirintapainen ja Madelinesta aivan suloinen.

Päivän pitkät ratsastusmatkat ja mieltä kiihottavat tapaukset olivat väsyttäneet häntä. Hän lepäsi sillä aikaa kun Florence ja miehet hankkivat illallista. Aterian aikana lausui Stillwell tyytyväisyytensä siitä, että oli päästy eroon vaqueroista. Ja tavallisessa optimismissaan hän uskoi, että oli nähnyt viimeisen kerran heidät. Alfredkin katseli suotuisalta kannalta päivän tapauksia. Kuitenkaan ei Madelinelta jäänyt huomaamatta, että Florence näytti rauhalliselta ja ajattelevaiselta. Madeline ihmetteli hieman, miksi. Hän muisti, että Stewart oli halunnut tulla heidän mukaansa tai määrätä muutamia cowboyta saattamaan heitä, mutta Alfred oli naurahtanut ajatukselle eikä tahtonut tietää mitään semmoisesta.

Illallisen jälkeen Alfred otti puheeksi, mitä hän halusi tehdä kotinsa parantamiseksi ennen kuin hän ja Florence menisivät naimisiin.

Sitten he vetäytyivät kaikki pois aikaisin. Madelinen syvää uinailua häiritsi tömistys seinään.

"Nouskaa ylös! Heittäkää vähän vaatteita päällenne ja tulkaa ulos!"

Ääni oli Alfredin.

"Mikä on hätänä?" kysyi Florence soluessaan pois vuoteelta.

"Onko jokin hullusti?" lisäsi Madeline nousten istumaan.

Huone oli pikimusta, mutta heikko kajastus näytti joskus osoittavan ikkunan paikan.

"Oh, eipä juuri mikään", vastasi Alfred. "Don Carlosin karjatalo vain nousee savuna ilmaan."

"Tulta!" huudahti Florence terävästi. "Joutukaa ulos. Majesty, nyt sinun ei tarvitse repiä alas tuota adoberöykkiötä, niin kuin uhkasit. En luule että yksikään seinä pysyy pystyssä."

"No, olen iloinen siitä", sanoi Madeline. "Tuli puhdistaa täällä ilmakehän ja säästää minulta kustannuksia. Hui, tuo kammottava karjatalo on koskenut hermoihini! Florence, luulen että olet anastanut itsellesi osan ratsastuspuvustani. Eikö Alfredilla ole kynttilöitä?"

Florence auttoi Madelinea pukeutumaan. Sitten he kompastelivat kiireissään tuolien yli ja tulivat kuistille.

Lännessä, alhaalla taivaanrannalla, näki Madeline liehuvia punaisia liekkejä ja tuulentuivertamia savupatsaita. Stillwell näytti hämmästyneeltä.

"Al, minä luulen että ammukset lentävät ilmaan", sanoi hän. "Niitä oli kylliksi paljon lennättämään talon tiehensä."

"Bill, varmaankin cowboyt korjaavat sellaiset aineet talteen ensi töikseen", vastasi Alfred huolestuneena.

"Luulen niin. Mutta yhtä kaikki olen huolissani. Ehkäpä hakemiseen ei ole aikaa. Otaksutaanpa, että ruuti räjähtää, kun pojat ovat sitä hakemassa. Me saamme nähdä pian. Ellei räjähdys tule hetimiten, voimme olla varmoja, että pojat ovat saaneet laatikot ulos."

Seuraavina hetkinä vallitsi tuskallinen hiljaisuus. Madeline tunsi ahdistuksen kurkussaan ja sydämensä nopean lyönnin. Vihdoin hän tunsi helpotusta, kun Stillwell selitti, että räjähdyksen vaaraa ei tarvinnut enää pelätä.

"Voitte varmasti luottaa Gene Stewartiin", lisäsi hän.

Yö sattui olemaan osittain pilvinen, kuu tuli näkyviin ja tuuli puhalsi vahvana. Tulen kirkkaus näytti himmentyvän. Se muistutti suuren suurta ilovalkeata, jota verhosi jokin suuri peite, minkä läpi erilaiset tulikielekkeet tunkeutuivat. Nämä liekkikaistaleet lennähtivät ylös kiemurrellen tuulessa ja haihtuivat sitten. Tuli hetki, jolloin mustempi varjo levisi liekkien yli ja hävitti ne. Yö verhosi näyttämön. Kuu pilkisti kaarevana, keltaisena reunana hajanaisten pilvien takaa. Kaiken todennäköisyyden mukaan oli tuli palanut loppuun. Mutta äkkiä näyttäytyi hieman valoa sieltä missä kaikki oli ollut sysimustaa. Se kasvoi ja tuli pitkäksi ja teräväksi. Se liikkui. Siinä oli eloa. Se lensi ylös. Sen väri lämpeni valkoisesta punaiseksi. Sitten sen vierestä purkautui liekki jälleen noustakseen suureksi vaihtelevaksi tulipatsaaksi, joka kiipesi korkeammalle ja korkeammalle. Äärettömiä suppilomaisia savuröykkiöitä, keltaisia, mustia ja valkoisia, kaikissa tulenvärinen vivahdus, nousi vinosti taivaalle ajautuen pois tuulen mukana.

"Luulenpa, ettemme voi laskea hyväksemme niitä kahtatuhatta tonnia alfalfaheinää niin kuin kuvittelimme", huomautti Stillwell.

"Tuo viimeinen purkaus johtui palavasta heinästä", sanoi Madeline. "Minä en sure karjataloa. Mutta on vahinko menettää sellainen määrä hyvää karjanrehua."

"Se on menetetty, siinä ei ole epäilemistä. Tuli sammuu yhtä nopeasti kuin leimahtaakin. No, toivon ettei kukaan pojista pannut itseään vaaraan pelastaakseen satulan tai peitteen. Montyhan on hitonmoinen juoksemaan kujanjuoksua tulessa. Hän on kuin hevonen, joka juuri on vedetty ulos palavasta tallista ja joka juoksee takaisin ihan hulluna. Noin! Se riutuu nyt. Luulenpa, että voimme kaikki hyvällä syyllä lähteä takaisin sisään. Kello on vasta kolme."

"Ihmettelen vain sitä, mistä tuli sai alkunsa", huomautti Alfred. "Jonkun huolimattoman cowboyn savuke, lyönpä vetoa."

Stillwell nauroi:

"Sinä olet luottavainen toveri. Minä hieman epäilen savuketta. Mutta jos se oli savuke, kuului se vaquerolle eikä pudonnut vahingossa."

"No, ethän tarkoita, että Don Carlos poltti karjatalon?" huudahti Alfred.

Taas vanha karjanhoitaja nauroi.

"Tietysti Don Carlos sytytti tulen", puuttui puheeseen Florence innokkaasti. "Al, vaikka eläisit sata vuotta, et opi ikinä sitä, että sekarotuiset ovat petollisia. Tiedän, että Gene Stewart epäili jotakin salakähmäisyyttä."

"Tulkaa, mennään takaisin sisälle. Joku ratsastaa aamulla varhain tuonne ja kertoo meille, miten asiat ovat."

Madeline heräsi aikaisin, mutta ei niin aikaisin kuin toiset. Stillwell ei ollut rakastettavalla tuulella, hän katsoi yhtä mittaa kelloonsa ja murisi, koska cowboyt olivat niin hitaita tulemaan uutisineen. Hän hotkaisi aamiaisensa ja ravasi kuistia ylös ja alas. Madeline huomasi, että Alfred tuli levottomaksi. Vihdoin hän lähti pöydästä.

"He menevät Don Carlosin karjatalolle ja antavat meidän ratsastaa yksin kotiin", huomautti Florence.

"Onko sinulla jotakin sitä vastaan?" kysyi Madeline.

"Ei, eipä juuri. Meillä on maan nopeimmat hevoset. Ei, minulla ei ole mitään sitä vastaan. Mutta en halua ollenkaan tilannetta, josta Gene Stewart ajattelee…"

Florence lopetti vältellen. Madeline ei tahtonut saada asiaa selville, vaikka hänellä oli jonkinlaisia pahoja aavistuksia. Stillwell tallusti sisälle tärisyttäen lattiaa suurilla saappaillaan. Alfred seurasi häntä tuoden kaukoputken.

"Ei yhtään hevosta näkyvissä", valitti Stillwell. "Jokin on vinossa. Neiti Majesty, teidän ja Flon on varmaan paras lähteä kotimatkalle. Me voimme soittaa kotiin ja pitää huolta, että pojat tietävät tulostanne."

Alfred seisoi ovella ja tarkasteli kaukoputkellaan harmaata laaksoa.

"Bill, minä näen laumaan kuuluvia hevosia tai nautakarjaa. En voi erottaa kumpia ne ovat. Luulen että meidän olisi parasta kiiruhtaa sinne."

Kumpikin riensi ulos ja sill'aikaa kun hevoset tuotiin esiin ja satuloitiin panivat Madeline ja Florence aamiaisastiat pois ja varustautuivat nopeasti kannuksilla, sombreroilla ja käsineillä.

"Täällä ovat hevoset valmiina", huusi Alfred. "Flo, tämä musta meksikolainen hevonen on mainio."

Tytöt tulivat ulos hyvissä ajoin kuullakseen Stillwellin hyvästit, kun hän astui hevosen selkään ja kannusti. Alfred teki kaiken voitavansa auttaakseen Madelinea ja Florencea hevosen selkään ja ponnahti sitten itsekin ratsaille.

"Luullakseni kaikki on hyvin", sanoi hän hieman epäröiden. "Teidän ei pidä mennä Don Carlosin alueelle. On vain muutamia maileja kotiin."

"Tosiaankin on kaikki hyvin. Me osaamme ratsastaa — emmekö osaakin?" vastasi Forence. "Parempi että pidätte huolta itsestänne."

Alfred kannusti hevostaan ja ratsasti pois.

"Kunhan Bill vain ei unohtaisi soittaa!" huudahti Florence. "Sanonpa, että hän ja Al ovat tosiaan pahanpäiväisesti säikähtyneitä."

Florence laskeutui hevosen selästä ja meni sisälle. Hän jätti oven auki. Madelinen oli vaikea hillitä Majestyä. Madelinea kummastutti, että Florence viipyi kauan sisällä. Vihdoin tuli hän ulos kasvot vakavina ja huulet tiukassa.

"En voinut saada ketään puhelimeen. Ei vastausta. Koetin tusinan kertaa."

"Mitä, Florence!" Madeline oli huolissaan.

"Johdin on katkaistu", sanoi Florence. "En pidä tästä vähääkään. Tässä olen saanut jotakin 'kuvitellakseni', niinkuin Bill sanoo."

Hän mietti hetken ja kiiruhti sitten sisälle palatakseen mukanaan kaukoputki, jota Alfred oli käyttänyt. Hän tarkasteli laaksoa etenkin Madelinen karjatalolle päin. Talon kätkivät matalat, epätasaiset harjanteet.

"Ainakaan ei kukaan voi tuollapäin nähdä meidän lähtevän täältä", mietiskeli hän. "Harjanteilla on mesquitea."

"Florence, mitä — mitä sinä odotat?" kysyi Madeline hermostuneesti.

"En tiedä. Sekarotuisista ei voi koskaan sanoa mitään. Toivon etteivät Bill ja Al olisi lähteneet luotamme. Kuitenkaan he eivät olisi voineet auttaa meitä, jos tulisi kysymykseen takaa-ajo. Me juoksisimme suoraan pois heidän luotaan. Sitä paitsi he ampuisivat. Olenpa tyytyväinen, että olemme saaneet kotiinmenohomman omiin käsiimme. Emme uskalla seurata Alia Don Carlosin karjatalolle päin. Siellä koituu ikävyyksiä. Muuta neuvoa ei siis ole kuin lähteä kotimatkalle. Tule, lähdetään ratsastamaan."

Tiheä mesquitekasvillisuus peitti ensimmäisen harjanteen huipun ja tie kulki sen halki. Florence ajoi varovasti ja heti kun saattoi nähdä huipun yli käytti hän kaukoputkeaan. Sitten hän jatkoi matkaansa. Madeline seurasi kintereillä.

Kun noustiin kolmannelle harjanteelle oli Florence vieläkin varovaisempi. Ennen kuin hän ehti tämän harjanteen huipulle, astui hän hevosen selästä, kietoi ohjakset puunoksan ympärille ja viitaten Madelinea odottamaan hiipi eteenpäin pois näkyvistä. Madeline odotti levottomasti kuunnellen ja tarkaten. Mutta varmaa oli, ettei hän voinut nähdä mitään levottomuutta aiheuttavaa. Aurinko paistoi jo kuumasti, aamutuuli kahisutti ohutta mesquitelehvästöä, pitkäpyrstöinen, julmanokkainen ruskea lintu liihotti niin likeltä, että hän olisi voinut koskettaa sitä piiskallaan. Mutta hän oli vain epäselvästi tietoinen näistä asioista. Yht'äkkiä Majestyn korvat olivat suoraan pystyssä. Sitten näyttäytyivät polun käänteessä Florencen kasvot omituisen valkoisina.

"S-s-sh!" kuiskasi Florence pitäen sormeaan varoittaen ylhäällä. Hän ehti hevosen luo ja hyväili sitä rauhoittaakseen. "Nyt asia on selvillä", jatkoi hän. "Joukko vaqueroja piileskelee mesquitessa harjanteen yläpuolella! He eivät ole vielä nähneet eivätkä kuulleet meitä. Olisi paras ratsastaa eteenpäin, poiketa tieltä ja ehtiä ennen heitä karjatalolle. Madeline, sinä olet kalpea! Älä pyörry!"

"En pyörry. Mutta älä pelottele minua. Uhkaako vaara? Mitä meidän pitää tehdä?"

"Ei ole vaaraa", jatkoi Florence kuiskaten. "Asiat ovat käyneet aivan kuin Gene Stewart sanoi. Meidän olisi — Alin olisi pitänyt kuunnella. Luulen — pelkään, että Gene tiesi!"

"Tiesi mitä?" kysyi Madeline.

"Älä välitä siitä nyt! Kuule. Emme uskalla lähteä takaisin. Me menemme eteenpäin. Minulla on muuan suunnitelma petkuttaakseni sitä irvistelevää Don Carlosta. Astu alas, Madeline — joudu!"

Madeline astui alas satulasta.

"Anna minulle valkoinen villatakkisi. Ota se pois — ja tuo valkoinen hattu! Kiiruhda."

"Florence, mitä sinä tarkoitat?" huudahti Madeline.

"Ei niin äänekkäästi", kuiskasi toinen. Hänen harmaat silmänsä välähtivät. Hän oli ottanut päältään sombreronsa ja takin, jotka hän ojensi Madelinelle. "Tässä. Ota nämä. Anna minulle omasi. Nouse sitten mustan hevosen selkään. Minä ratsastan Majestyllä. Nyt ei puhelemiseen ole aikaa."

"Mutta miksi — mitä tahdot…? Ah! Sinä aiot saada vaquerot pitämään itseäsi minuna!"

"Olet arvannut oikein. Tahdotko…!"

"En anna tehdä mitään sellaista", vastasi Madeline.

Silloin Florencen kasvot muuttuivat ja saivat kovan, jäykän ilmeen, joka on luonteenomainen cowboyeille. Madeline oli huomannut välähdyksiä tästä ilmeestä Alfredin kasvoilla, samoin Stewartin ja Stillwellin kasvoilla aina. Se oli rautaa ja tulta, muuttumatonta, hillitsemätöntä tahtoa. Rajuuttakin oli siinä nopeassa liikkeessä, jolla Florence pakotti Madelinen muuttamaan varusteitaan.

"Se olisi ollut minunkin ajatukseni, vaikka Stewart ei olisi käskenyt minua tekemään siten", sanoi Florence. "Don Carlos tavoittelee sinua. Hän ei väijyisi ketään muuta. Hän ei tapa cowboyeja näinä päivinä. Hän haluaa sinua jostakin syystä. Siten ajatteli Gene ja nyt minä uskon häntä. No, me saamme siitä selvän viidessä minuutissa. Sinä ratsastat mustalla, minä ratsastan Majestyllä. Me hiivimme heidän ohitseen pensaikon läpi, näkymättömiin ja kuulumattomiin, kunnes voimme murtautua avoimelle paikalle. Sitten me erkanemme. Sinä menet suoraa päätä karjataloon. Minä kiiruhdan laaksoon, missä Gene sanoi cowboyden olevan karjoineen. Vaquerot pitävät minua sinuna. He tuntevat nuo valkoiset vaatekappaleet, joita sinä pidät. He ajavat takaa minua. Mutta he eivät pääse milloinkaan lähelle minua. Ja sinä olet nopean hevosen selässä. Mutta sinua ei ajeta takaa. Minä uskallan kaikki sen otaksuman varaan. Luota minuun, Madeline. Tämä on varmin keino pettää Don Carlosia."

Madeline tunsi suostuvansa enemmän pakosta kuin omasta halustaan. Hän nousi mustan hevosen selkään ja tarttui ohjaksiin. Florence lähti toiseen suuntaan ja meni mesquiten läpi. Madeline etsi hiekkaisia maatäpliä ja puiden välisiä avonaisia käytäviä ja varoi huolellisesti taittamasta oksaakaan. Usein hän pysähtyi kuuntelemaan. Tämä ehkä puolen mailin kierros vei Madelinen paikalle, mistä hän saattoi nähdä avoimen kentän, karjatalon vain muutaman mailin päässä ja karjalauman. Hän ei ollut menettänyt rohkeuttaan, mutta varmaa oli, että nuo tutut näyt huojensivat jonkin verran mieltä. Pian Madeline näki pensaikon reunan, harmaaksi vaalenneen ruohon ja tasaisen maan.

Florence odotti aukeamalla matalien puiden välissä. Hän katsahti Madelineen kirkkain silmin.

"Kaikki on ohi paitsi ratsastus! Se tulee varmaan helpoksi. Kiireesti matkaan nyt ja pysy kylmäverisenä!"

Kun Florence käänsi tulisen päistärikön ja huudahti sen korvaan, näytti Madeline käyvän veltoksi ja avuttomaksi. Suuri hevonen rupesi juoksemaan tömistäen. Tämä toi mieleen Bonitan, liehuvan, tumman tukan ja villin yöllisen ratsastuksen. Florencen hiukset aaltoilivat tuulessa ja loistivat kullalta auringonvalossa.

Hevonen halusi juosta ja se oli nopea. Madeline hellitti ohjaksia, laski ne valloilleen hevosen kaulalle. Eläin meni ryskyen pienten mesquite-tiheikköjen läpi ja harppasi halkeamien sekä vesiperäisten paikkojen yli. Madeline kuulosteli jäljessään kajahtelevien kavioiden töminää. Hän katsahti vasten tahtoaan taaksensa. Noin mailin mittaisella harmaalla lakeudella ei ollut yhtään hevosta, miestä eikä mitään elävää olentoa. Hän kääntyi katsoakseen taaksensa toiselle puolelle, alas laakson rinnettä.

Sieltä avautuva näky — Florence ratsastaen Majestyllä ja koettaen mutkia tehden paeta kokonaista vaquero-joukkoa — sai Madelinen posket vaalenemaan ja sai hänet tarttumaan kauhuissaan satulannuppiin. Madeline näki erään vaqueron tulevan lähemmäksi heiluttaen lassoaan päänsä ympäri, mutta hän ei ollut kyllin lähellä heittääkseen sen. Toinen vaquero kiiti poikittain toisen eteen. Sitten, Madelinen läähättäessä äänettömässä odotuksessaan, päistärikkö käännähti sivulle väistääkseen hyökkäyksen. Välimatka kasvoi Florencella ja takaa ajajilla.

Madelinen silmät peitti hämärä eikä siihen ollut syynä tuulen tuiverrus. Hän hieroi sen pois ja näki Florencen lentävänä pilkkuna epäselvän harson läpi. Uskalias tyttö!

Kun Madeline seuraavan kerran katsoi taakseen, oli Florence kaukana takaa-ajajiensa edellä ja miltei katoamassa matalan kummun taakse. Varmana Florencen turvallisuudesta Madeline ryhtyi ajattelemaan omaa kulkuaan ja mahdollisuuksia, jotka odottivat karjatalolla. Hän muisti epäonnistumisensa koettaessaan saada jonkun puhelimeen. Totta oli, että myrsky oli kerran katkaissut johtimen. Mutta hänellä oli vain vähän todellista toivoa siitä, että asia olisi siten tällä kertaa. Hän ratsasti eteenpäin pidättäen mustaa hevostaan karjataloa lähestyessään. Hän lähestyi sitä etelästä eikä tavallista polkua, joten hän tuli pitkin kummun rinnettä talon takaosaa kohti. Hän ei voinut huomata mitään erikoista.

Oli ehkä onneksi, että kiipeäminen rinnettä ylös hidastutti mustan vauhtia ja hän voi ohjata sitä. Se ei ollut enää vaikeasti pysäytettävissä. Mutta sillä hetkellä, jolloin hän laskeutui sen selästä, se hypähti ja ravasi pois. Rinteen reunalla, vastapäätä karja-aitauksia se pysähtyi, kohotti päätään ja nosti korvansa pystyyn. Sitten se päästi hirnunnan ja syöksyi polkua alas.

Madeline, jota tämä hirnuminen varoitti, koetti rohkaista itsensä uutta ja odottamatonta tilannetta varten. Mutta kun hän huomasi vieraan miesjoukon ratsastavan nopeasti alas rinnettä, tunsi hän pelkoa ja pakeni päistikkaa taloon.

Guerillajoukkio

Madeline telkesi oven ja paeten keittiöön neuvoi kauhistuneita palvelijoita sulkeutumaan huoneeseensa. Sitten hän juoksi omiin huoneisiinsa. Hänelle oli vain muutamien hetkien asia sulkea ja varustaa poikkipuilla raskaat ikkunaluukut. Mutta kun hän oli vielä kiinnittämässä viimeistä, kopisivat kaviot talon edustalla. Hän näki vilaukselta villejä, takkuisia hevosia ja rääsyisiä, tomuisia miehiä. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt näitä ratsastajia. Vaqueroissa oli siroutta ja tyylikkyyttä, he pitivät pitseistä, helyistä ja ripsuista, he varustivat hevosensa hopeoiduin koristein. Mutta ratsastajat, jotka nyt tömistivät ajotielle, olivat eriskummallisia, laihoja ja villejä. He olivat guerilloja, rosvojoukkiota, joka oli rasittanut rajaseutuja vallankumouksen alkamisesta asti. Toinen silmäys sai Madelinen vakuuttuneeksi siitä, etteivät he kaikki olleet meksikolaisia.

Lainsuojattomien näkeminen tuossa joukossa sai Madelinen käsittämään todellisen vaaransa. Hän muisti, mitä Stillwell oli kertonut hiljattain sattuneista rosvojen ryöstöretkistä pitkin Rio Grandea. Nuo kiertelevät joukot, jotka työskentelivät vallankumouksen kiihtymyksen vallitessa, näyttäytyivät siellä täällä syrjäisissä paikoissa ja olivat tiessään yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin. Useimmiten he halusivat rahaa ja aseita, mutta heillä oli tapana varastaa kaikkea ja suojattomat naiset olivat kärsineet heidän käsissään.

Madeline kokosi kiireesti arvopaperinsa ja melkoiset rahamäärät, jotka hänellä oli pulpetissaan, juoksi ulos, sulki ja lukitsi oven, kulki pation poikki talon toiselle puolelle ja lähti taas sisään koettaen päättää, mihin monista käyttämättömistä huoneista olisi paras piilottautua. Ja ennen kuin hän oli tehnyt päätöksensä, tuli hän viimeiseen huoneeseen. Juuri silloin jyskytys oveen sekä palvelijattarien kimeät huudot lisäsivät Madelinen levottomuutta.

Hän astui viimeiseen huoneeseen. Siinä ei ollut lukkoa eikä telkeä ovella. Mutta huone oli suuri ja pimeä ja oli puoleksi täynnä alfalfaheinäpaaluja. Luultavasti se oli talon turvallisin paikka, ainakin tarvittaisiin aikaa löytämään jokin, joka oli kätketty sinne. Madeline pudotti arvoesineensä hämärään nurkkaan ja peitti ne irtonaisilla heinillä. Kun tämä oli tehty, tunnusteli hän tiensä kapeata käytävää pitkin päällekkäin kasattujen paalujen välitse ja kyyristyi erääseen seinäkomeroon.

Tuntiessaan, että oli välttämätöntä toimia, Madeline vapisi ja oli melkein hengittämättä. Hänen ihonsa tuntui tiukalta ja kylmältä. Hänen rinnallaan oli paino, hänen suunsa oli kuiva ja hänellä oli omituinen halu nieleskellä. Kumeita ääniä kuului talon toiselta puolelta. Näiden äänien hiljaisina väliaikoina hän kuuli hiirien kitinän ja kahinan heinissä. Hiiri juoksi hänen kätensä yli.

Hän kuunteli, toivoi ja kuitenkin pelkäsi cowboydensa lähestyvän. Tulisi taistelu — verta — miehiä ehkä tapettaisiin. Mutta ehkä guerillat menisivät ajoissa välttääkseen yhteentörmäystä hänen miestensä kanssa. Hän toivoi sitä.

Odottaminen ja kuunteleminen lisäsi hänen jännitystään. Ei näyttänyt tapahtuvan mitään. Ja kuitenkin tuntui kuluvan kokonaisia tunteja hänen kyyristellessään. Oliko Florence saavutettu? Hän epäili sitä, hän tiesi, ettei se voinut olla totta. Siitä huolimatta oli epävarmuuden tuottama jännitys kiduttava.

Yht'äkkiä oven läimähdys täytti hänet pelolla. Jotkut guerillat olivat tulleet talon itäiseen sivustaan. Hän kuuli saappaiden laahustusta ja kannusten kilinää, ovien läiskyttämistä ja huoneiden tutkimista.

Madeline kadotti luottamuksen kätköpaikkaansa. Lisäksi hän huomasi mahdottomaksi yrittää onneaan koettamalla päästä pois. Ajatus, että roistot ottaisivat hänet kiinni tässä pimeässä huoneessa, täytti hänet kauhulla. Hänen täytyi päästä valoon. Hän nousi nopeasti ja meni ikkunan luo. Rautainen koukku antoi helposti perään ja toinen puolikas pysyi kiinni toisen auetessa muutamia tuumia. Hän katseli ulos vihreälle rinteelle, jota peitti kukat ja pensaat. Ei miestä eikä hevosta näkynyt. Hän luuli olevansa varmemmin piilossa ulkona tiheikössä kuin talossa. Hyppäys ikkunasta olisi hänelle helppo.

Hän vetäisi puolikasta. Se ei liikahtanut. Se oli tarttunut alapuoleltaan kiinni. Vaikka hän veti kaikin voimin oli se turhaa. Luopuessaan yrityksestään kämmenet kuumina ja haavoittuneina hän kuuli miesten lähestyvän. Pelko, viha ja voimattomuus taistelivat ylivallasta ja saivat hänet epätoivoon. Hän oli nyt yksin ja hänen täytyi luottaa omaan itseensä. Ja kun hän jännitti jokaisen lihaksensa ja kuuli miesten ääniä ja hätäisen etsiskelyn melua, sai hän äkkiä varmuuden siitä, että he ajoivat häntä takaa. Hän tiesi sen. Hän ei ihmetellyt sitä. Mutta hän ihmetteli, oliko hän todellakin Madeline Hammond ja oliko mahdollista, että miehet tekisivät pahaa hänelle. Sitten raskaiden jalkojen töminä viereisen huoneen lattialla antoi hänelle pelon tuoman äärimmäisen voiman. Työntäen käsillään ja hartioillaan hän sai ikkunan liikkumaan tarpeeksi auki saadakseen ruumiinsa sen läpi. Sitten hän astui ikkunalaudalle ja liukui aukon läpi. Hän ei nähnyt ketään, hyppäsi alas ja juoksi pensaiden joukkoon. Sydän kurkussa Madeline kyyristyi maahan.

Kimeä kiljahdus, jota seurasi guerillojen juokseminen ja ratsaille nousu, nosti hänen toivoaan. He olivat nähneet cowboyt ja pakenivat. Saappaiden nopea töminä kuistilla ilmaisi, että miehet kiiruhtivat pois talosta.

Useita hevosia vilahti hänen ohitseen, ei kymmenenkään jalan päässä. Yksi ratsastaja näki hänet, sillä hän kääntyi huutaakseen taaksensa. Tämä sai Madelinen kauhistumaan. Tuskin tietäen mitä teki alkoi hän juosta talosta pois. Hänen jalkansa tuntuivat olevan lyijyä. Hän tunsi samaa kauheata voimattomuutta, mikä valtasi hänet joskus, kun hän uneksi olevansa takaa-ajettu. Hevosia ja huikkaavia ratsastajia kiiti hänen ohitseen pensaikkoon. Hänen takanaan kuului kavioiden töminää. Hän kääntyi sivulle, mutta töminä tuli lähemmäksi. Hän oli vähällä sortua siihen paikkaan.

Kun Madeline sulki silmänsä ja oli kaatua kavioiden alle, tarttui karkea, voimakas käsi häntä vyötäisistä, otti hänestä kiinni voimakkaasti ja heilautti hänet ilmaan. Hän tunsi raskaan iskun, kun hevosen lapa koski häneen, ja sitten käsivartensa vääntymisen, kun hänet vedettiin ylös. Tuska sai hänet kadottamaan näkönsä ja tuntonsa.

Mutta hän ei kadottanut tuntoaan siinä määrin, ettei olisi ollut tietoinen siitä, miten häntä kuljetettiin nopeasti pois. Hänestä se näytti jatkuvan pitkän aikaa. Kun hänen huomiokykynsä palasi, ei vauhti ollut enää rajua. Vähään aikaan ei hän voinut määritellä asentoaan. Sitten hän näki, että oli kasvot päin maata ja makasi poikittain satulassa pää riippuen alaspäin. Hän ei voinut liikuttaa edes kättänsä. Sitten hän tunsi pehmeän nahan kosketuksen. Hän näki meksikolaisen saappaan, jossa oli suuren suuri hopeakannus, sekä hevosen höyryävät kupeet ja jalat sekä tomuisen polun. Pian jonkinlainen punainen hämärä verhosi hänen silmänsä, hänen päätänsä huimasi ja hän tunsi liikkeen ja tuskan vain heikosti.

Kun oli kulunut aika, joka tuntui tuhannelta rasittavalta tunnilta, nosti joku hänet hevosen selästä ja pani maahan, missä hän vähitellen alkoi saada selville asiat, kun veri poistui hänen päästään ja hän saattoi nähdä.

Hän makasi harvassa mäntymetsikössä ja varjot osoittivat iltapuolen olevan käsillä. Hän tunsi palaneen puun savua ja kuuli hevosten hampaiden rouskutusta. Ihmisäänet saivat hänet kääntämään kasvonsa. Joukko miehiä seisoi ja istui leiritulen ympärillä syöden kuin sudet. Kiinniottajien katseet saivat Madelinen sulkemaan silmänsä ja lumous sekä pelko saivat hänet avaamaan ne taas. He olivat enimmäkseen hoikkavartaloisia ja ohutpartaisia meksikolaisia, mustia, laihoja ja nälistyneitä. Ei kellään ollut takkia. Muutamilla harvoilla oli kaulaliina. Joillakuilla oli nahkavyöt, joihin oli asetettu patruunoita. Vain harvoilla oli pyssy.

Miehet kohdistivat huomionsa toisaalta ahnaan ruokahalunsa tyydyttämiseen, toisaalta valppaaseen tähystämiseen. He odottivat jotakuta, ajatteli Madeline. Hän ei voinut ymmärtää kuin sanan sieltä ja täältä. Pian kuitenkin Don Carlosin nimi herätti hänessä uudelleen tarkkaavaa uteliaisuutta, sai hänet elävästi tuntemaan asemansa. Ja pelko valtasi taas hänet.

Jonkun guerillan matala huudahdus ja käsivarren heilaus sai koko joukon kääntymään ja keskittämään huomionsa vastakkaiseen suuntaan. He kuulivat jotakin. He näkivät jonkun. Likaiset kädet etsivät aseita ja sitten joka mies jäykistyi. Mutistiin kirouksia, tuli lyhyt hiljaisuuden aika, jota seurasi kuiskauksia, ja sitten selvä ääni huudahti "El Capitan!"

Puistatus kulki Madelinen läpi ja hänen silmäluomensa avautuivat selkoselälleen. Hän yhdisti heti paikalla El Capitanin nimen Stewartiin ja tunsi omituista mielipahaa. Hän ei ajatellut takaa-ajoa tai avuksi tulemista, vaan kuolemaa. Nämä miehet tappaisivat Stewartin. Mutta varmasti hän ei tullut yksinään. Hän kuuli kavioiden hitaan, raskaan töminän. Pian näkyi puiden välissä liikkuvan miehen hahmo käsivarret kohotettuina korkealle pään yläpuolelle. Sitten Madeline näki hevosen ja tunsi sen Majestyksi. Silloin hän tiesi, että siinä oli todellakin Stewart ratsastamassa päistäriköllä. Kun epäilyä ei ollut enää, tunsi hän tukahduttavaa iloisuuden, pelon ja ihmetyksen tunnetta.

Guerillat hypähtivät ylös aseet valmiina. Stewart lähestyi yhä kädet korkealla ja ratsasti suoraan leiritulen piiriin. Sitten eräs guerilla, ilmeisesti päällikkö, viittoi uhkaavia miehiä istuutumaan ja astui Stewartin luo. Hän tervehti tulijaa. Tervehdyksessä kuvastui kummastusta, mielihyvää ja kunnioitusta. Tällä hetkellä Stewart näytti hänestä yhtä kylmältä ja huolettomalta kuin hän olisi laskeutunut ratsailta Madelinen kuistinportaiden luona. Mutta kun hän pääsi alas, näki Madeline, että hänen kasvonsa olivat valkoiset. Hän pudisti kättä guerillan kanssa ja sitten hänen katseensa kulki miesten yli ja pitkin aukeaa, kunnes pysähtyi Madelineen. Madeline koetti hymyillä vakuuttaakseen hänelle olevansa elossa ja voivansa hyvin. Kaiken tämän ohessa Stewart katseli päällikköä kasvoihin ja puhui nopeasti. Päällikkö vastasi levittäen laajalle kätensä, joista toinen osoitti Madelinea. Stewart veti miehen hieman sivulle ja sanoi jotakin, joka oli tarkoitettu vain hänen korvaansa. Päällikön kädet lennähtivät ylös hämmästystä ja suostumusta osoittavin elein. Taas Stewart puhui nopeasti. Hänen kuulijansa kääntyi sitten puhuakseen joukolleen. Madeline kuuli sanat "Don Carlos" ja "pésos". Kuului lyhyt, mutiseva vastalause, jonka päällikkö sai jyrisevällä äänellä vaikenemaan. Madeline arvasi, että tämä guerilla oli myöntynyt hänen vapauttamiseensa ja että toisten joukon jäsenten suostumus oli hankittu rahalla.

Stewart astui hänen sivulleen taluttaen päistärikköä. Majesty hyppäsi pystyyn ja korskui nähdessään emäntänsä maassa. Stewart polvistui pitäen yhä ohjaksia kiinni.

"Oletteko kunnossa?" kysyi hän.

"Luulen niin", vastasi toinen koettaen nauraa. "Jalkani on sidottu."

Tumma veri nousi Stewartin kasvoille ja salama leimahti hänen silmistään. Madeline tunsi hänen irrottavan siteet hänen nilkoistaan. Sanaakaan sanomatta nosti Stewart hänet pystyyn ja sitten Majestyn selkään. Madeline horjui vähän satulassa, tarttui satulannuppiin ja koetti nojata Stewartin olkapäähän. "Älkää hellittäkö", sanoi cowboy. Madeline näki hänen tuijottavan metsään kaikille suunnille. Ja häntä hämmästytti nähdä guerillojen ratsastavan pois. Yhdistäen nämä kaksi tosiasiaa sai Madeline ajatuksen, ettei Stewart eivätkä toisetkaan halunneet tavata jotakuta, joka ilmeisesti pian tulisi aukealle. Stewart ohjasi päistärikön oikealle ja käveli Madelinen sivulla tukien häntä satulassa. Alussa Madeline oli niin heikko ja päästään pyörällä, että tuskin saattoi pysytellä paikallaan. Pian huimaus kuitenkin meni ohi ja hän teki ponnistuksen ratsastaakseen ilman toisen apua. Mutta hänen heikkoutensa ja nyrjähtyneen käsivarren tuska tekivät yrityksen työlääksi.

Stewart oli poikennut polulta ja kulki metsän tiheämpiä osia kohti. Aurinko laski alhaalle ja kultaviiruja ilmestyi mäntyjen väliin. Majestyn kaviot eivät kuuluneet pehmeässä maassa. Metsää alkoivat halkoa pienet syvennykset, jotka kaikki kävivät laidoiltaan viettäviksi ja laajenivat. Pian pehmeä maaperä muuttui kallioiseksi. Hevonen korskui ja nakkeli päätään. Loiskivan veden ääni katkaisi hiljaisuuden. Syvennys laajeni ja pieni puro solisi kivien yli. Majesty korskui taas, pysähtyi ja taivutti päätään.

"Se haluaa juoda", sanoi Madeline. "Minäkin olen janoinen ja hyvin väsynyt."

Stewart nosti hänet satulasta, ja kun heidän kätensä erkanivat, tunsi Madeline jotakin kosteata ja lämmintä. Veri juoksi pitkin hänen käsivarttaan kämmenelle.

"Minusta — vuotaa verta", sanoi hän epävarmasti. "Oi, minä muistan. Käsivarteeni sattui."

Hän piti sitä koholla. Stewartin sormet tuntuivat lujilta ja varmoilta. Hän halkaisi nopeasti märän hihan. Madelinen kyynärvartta oli raapaistu. Stewart pesi veren pois.

"No, ei se tee mitään. Minä olin vain vähän hermostunut. Näin ensimmäistä kertaa omaa vertani."

Toinen ei vastannut mitään repiessään Madelinen nenäliinan kaistaleiksi ja sitoessaan hänen käsivartensa. Madelinesta tuntui turvalliselta. Ja tämän vaikutelman takia hän oli hämmästynyt, kun hän näki Stewartin vapisevan. Stewart seisoi hänen edessään käärien kokoon kaulaliinaansa, joka oli vielä märkä ja josta hän ei koettanut saada pois punaisia tahroja.

"Neiti Hammond", sanoi hän käheästi. "Minä tiedän, kuka hän oli. Olisin voinut tappaa hänet. Mutta en olisi saanut teitä vapaaksi, ymmärrättehän? Minä en uskaltanut."

Madeline tuijotti Stewartiin.

"Rakas poika!" huudahti hän.

Ja sitten hän keskeytti. Hän ei voinut löytää sanoja.

Tämä mies pyysi häneltä anteeksi sitä, ettei ollut tappanut miestä, joka oli käynyt käsiksi häneen.

"Stewart, minä ymmärrän. Te olitte minun mieleiseni cowboy. Minä kiitän teitä."

Mutta hän ei ymmärtänyt niin paljon kuin viittaili ymmärtävänsä. Hän oli kuullut monta kertomusta tämän miehen kylmästä välinpitämättömyydestä vaaran ja kuoleman hetkellä. Stewart oli aina näyttänyt kovalta kuin graniitti. Miksi sai pieni tilkka verta tytön käsivarrella hänen poskensa kalpenemaan, käden vapisemaan ja äänen epäselväksi? Vastaus ensimmäiseen kysymykseen oli se, että hän rakasti tyttöä. Toiseen Madeline ei voinut vastata. Yht'äkkiä tulvi Madelinen yli tulvaveden tavoin tunto siitä, miten täydelleen mahdollista oli Stewartin tapaisen miehen rakastaa häntä. Luonto sai tässä aikaan oikean tasapainon. Jokin syvä ja hämärä, joka piili tulevaisuudessa, jokin tuntematon ääni kutsui Madelinea ja häiritsi häntä. Ja koska ääni ei vedonnut hänen järkeensä, sulki hän korvansa lämpimältä ja sykkivältä elämältä sekä päätti olla milloinkaan kuuntelematta sitä.

"Onko turvallista levähtää vähän?" kysyi hän. "Minä olen väsynyt."

"Meillä on nyt kaikki hyvin", sanoi toinen.

"Missä me olemme?"

"Ylhäällä vuoristossa kymmenen mailin päässä karjatalolta. Juuri täällä alhaalla on polku. Minä voin viedä teidät kotiin puolenyön aikaan. He tulevat levottomiksi siellä alhaalla."

"Mitä on tapahtunut?"

"Eipä paljon mitään muille kuin teille. Siinä on — siinä on juuri kova onni. Florence sai meidät kiinni rinteellä. Me olimme palaamassa palopaikalta. Olimme aivan uupuneita. Mutta pääsimme karjatalolle ennen kuin mitään vahinkoa oli tapahtunut. Meillä oli vaivaa ennen kuin löysimme jälkeäkään teistä. Nels keksi jäljet ikkunan alla. Ja silloin tiesimme asian. Minulla oli onnea saavuttaakseni rosvojoukon niin pian. Olin arvannut oikein. Tunsin sen guerillapäällikön. Hän on meksikolainen rosvo. Mutta hän taisteli Maderon puolesta ja minä olin hänen kanssaan koko paljon."

"Miten saitte minut vapaaksi?"

"Tarjosin rahaa. Sitä kaikki kapinalliset haluavat."

"Kuinka paljon?"

"Kaksituhatta Meksikon dollaria. Minä annoin sanani. Minun on hankittava rahat. Sanoin heille, milloin ja missä kohtaisin heidät."

"Hyvä! Olen iloinen että minulla on rahaa." Madeline nauroi. "Mutta sanokaa minulle: tuo kapinapäällikkö ei vaatinut rahaa?"

"Ei. Raha on hänen miehilleen."

"Mitä te sanoitte hänelle? Minä näin teidän kuiskaavan jotakin hänen korvaansa."

Stewart painoi päänsä alas ja katsoi pois.

"Me olimme tovereita. Eräänä päivänä vedin hänet ylös ampumahaudasta. Minä muistutin hänelle siitä. Sitten minä — minä kerroin hänelle jotakin, jonka — jonka luulin…"

"Stewart, minä tiedän siitä tavasta, jolla hän katseli minua, että te puhuitte minusta."

Mies ei ollut halukas vastaamaan, eikä tyttö vaatinut sitä kivenkovaan.

"Minä kuulin Don Carlosin nimen useita kertoja. Mitä on Don Carlosilla ja hänen vaqueroillaan tekemistä tämän kanssa?"

"Siitä sekarotuisesta saa koko asia alkunsa", vastasi Stewart synkästi. "Hän poltti karjatalonsa ja karja-aitauksensa estääkseen meitä saamasta niitä. Mutta hän teki sen myös saadakseen kaikki pojat pois teidän kotoanne. Heillä oli suurenmoinen suunnitelma. Minä jätin määräyksen, että jonkun piti pysyä teidän luonanne. Mutta Al ja Stillwell, jotka ovat kumpikin kuumapäisiä, ratsastivat pois tänä aamuna. Sitten tulivat guerillat."

"No mikä oli ajatuksena — suunnitelmana — niin kuin te sanoitte?"

"Saada teidät", sanoi toinen suoraan.

"Minut! Ettehän tarkoita, että minun kiinni ottamiseni oli jotakin muuta kuin pelkkä sattuma?"

"Minä tarkoitan sitä. Mutta Stillwell ja teidän veljenne luulevat, että guerillat halusivat rahaa ja aseita ja että he vain sattumalta veivät teidät mukanaan, koska juoksitte hevosen kuonon alle."

"Te ette hyväksy sitä ajatusta?"

"En. Eikä Nels ja Nick Steelekään. Tunnemme Don Carlosin ja sekarotuiset. Ajatelkaa, miten vaquerot ajoivat Florencea takaa teidän sijastanne!"

"Mitä te sitten ajattelette?"

"En mielelläni sanoisi sitä."

"Mutta minä haluaisin tietää. Jos se koskee minua, pitäisi minun tietää", vastusteli Madeline. "Mitä syytä on Nelsillä ja Nickillä epäillä Don Carlosia siitä, että hän suunnittelisi minun ryöstämistäni?"

"Luullakseni heillä ei ole mitään syytä, jonka te hyväksyisitte. Kerran kuulin Nelsin sanovan, että hän oli nähnyt sen sekarotuisen katsovan teihin ja että jos hän näkisi Donin tekevän sen uudestaan, ampuisi hän miehen."

"Mutta sehän on naurettavaa. Ampua mies, koska hän katsoo naiseen! Tämähän on sivistysmaa."

"Niin, ehkä semmoinen olisi naurettavaa sivistysmaassa. Sivistyksessä on muutamia kohtia, joista en välitä."

"Mikä esimerkiksi?"

"En esimerkiksi voi sietää sitä tapaa, jolla miehet sallivat toisten miesten kohtelevan naisia."

"Mutta tämä on omituista puhetta teiltä, joka sinä iltana, kun tulin…"

Toisen häpeämistä ei ollut hauska nähdä. Äkkiä Stewart nosti päänsä ja Madeline tunsi, että leimuavat silmät polttivat häntä.

"Otaksutaan, että olin juovuksissa. Otaksutaan, että olisin tavannut jonkun tavallisen tytön. Otaksutaan, että olisin todella saanut hänet naimisiin kanssani. Ettekö luule, että olisin lakannut juomasta ja ollut hänelle hyvä?"

"En tiedä, mitä ajattelisin teistä", vastasi Madeline.

Seurasi lyhyt hiljaisuus. Madeline näki laskevan auringon viimeisten kirkkaiden säteiden liukuvan kaukaisen kallionhuipun yli. Stewart suitsitti hevosen uudestaan ja tarkasti satulavyötä.

"Minä jouduin polulta pois. Don Carlosista sanon suoraan — en sitä, mitä Nels ja Nick luulevat, vaan mitä itse tiedän. Don Carlos toivoi vievänsä teidät pois itseään varten ikään kuin te olisitte ollut orjatyttö. Ehkä hänellä oli suurempikin suunnitelma kuin mitä kapinallinen ystäväni minulle sanoi. Ehkä hän meni niinkin pitkälle, että toivoi Amerikan joukkojen ajavan häntä takaa. Kapinalliset koettavat saada Yhdysvallat liikkeelle. He pitäisivät sitä tervetulleena. Mutta olipa miten tahansa, sekarotuinen tarkoitti teille pahaa ja hän on tarkoittanut sitä siitä asti kun näki teidät ensimmäisen kerran. Siinä kaikki."

"Te olette tehnyt minulle ja perheellemme palveluksen, jota emme koskaan voi saada korvatuksi."

"Olen tehnyt teille palveluksen. Mutta älkää puhuko sen maksamisesta. On kuitenkin yksi ajatus, jonka haluaisin teidän tietävän ja jota minun on vaikea sanoa. Ja se on tämä. Sellaisen naisen kuin te ei olisi milloinkaan pitänyt tulla tähän Jumalan hylkäämään maahan, ellei hänen tarkoituksenaan ollut itsensä unohtaminen. Mutta koska te tulitte ja koska nuo paholaiset todella laahasivat teidät pois, haluan teidän tietävän, että kaikki rikkautenne, asemanne ja vaikutusvaltanne ei olisi milloinkaan pelastanut teitä helvetistä tänä yönä. Vain sellainen mies kuin Nels tai Nick Steele tai minä olisi voinut tehdä sen."

Madeline Hammond tunsi tämän totuuden. Mikä olikaan erotuksena hänen ja Stewartin välillä, mikä tahansa olikaan yhteiskuntaluokan ja sivistyksen väärien mittapuiden asettama erotus, totuus oli se, että täällä villissä vuoristossa hän oli vain nainen ja tuo toinen yksinkertaisesti mies. Miestä hän tarvitsi ja jos hänen valintansa olisi voitu ottaa huomioon tällä äärimmäisen hädän hetkellä, olisi se osunut siihen mieheen, joka oli juuri rohkeasti vastannut rauhallisesti.

"Luulen, että meidän olisi paras lähteä nyt", sanoi Stewart ja vei hevosen aivan lähelle suurta kalliota. "Tulkaa!"

Madeline tunsi heikot voimansa. Ensimmäisen kerran hän tunnusti itselleen, että häntä oli haavoitettu. Hän ei kuitenkaan tuntenut suurta tuskaa paitsi liikuttaessaan olkapäätään. Kun hän oli satulassa, johon Stewart nosti hänet, painui hän heikkona kokoon. Tie oli epätasainen; joka askel koski häneen, ja hän kallistui heikkona eteenpäin satulannuppia kohti.

"Tässä on polku", sanoi Stewart.

Madeline horjahti ja ellei Stewart olisi tukenut, olisi hän pudonnut satulasta. Hän kuuli miehen noituvan hiljaa.

"Kas niin, tämä ei käy", sanoi Stewart. "Työntäkää jalkanne satulanupin yli. Toinen — tuohon."

Nousten sitten hevosen selkään hän pujottautui Madelinen taakse ja piti häntä vasemmalla käsivarrellaan siten, että hän oli poikittain Stewartin polvilla pää tämän olkapäätä vasten. Pian hän tunsi suurta huojennusta. Hetken aikaa hän tuntui olevan puoleksi juovuksissa kuin olisi heilunut riippumatossa. Punainen hehku vaaleni lännessä. Hän saattoi nähdä kunnaiden yli, missä hämätä laskeutui harmaana. Puut reunustivat polkua. Silloin tällöin suuren suuret likaisenharmaat kalliot kohosivat hänen ylitseen. Taivas oli kirkas ja teräksinen. Heikko tähti tuikki. Ja vihdoin hän näki lähellä itseään Stewartin kasvot, jotka taas olivat tummat ja tunteettomat.

Stewartin käsivarsi piti hänestä kiinni lujasti ja antoi hänen sovittautua hevosen liikunnan mukaan. Hän tunsi jänteet ja luun raskaana ja voimakkaana sekä lihaksien kimmoisuuden. Cowboy piti häntä kuin lasta. Paidan karkea pinta hieroi hänen leukaansa ja sen alla hän tunsi kostean kaulaliinan, jota Stewart oli käyttänyt hautoessaan hänen käsivarttaan, ja yhä syvemmällä sydämen säännöllisen tykytyksen. Hänen päänsä ei ollut milloinkaan ennen levännyt miehen rintaa vasten. Hän tunsi enemmän kuin ruumiillisen kosketuksen aiheuttaman aistimuksen. Jokin siinä ilmenevä luonnollisuus sai hänet ajattelemaan elämää. Kun viileä tuuli puhalsi alas kukkuloilta irrottaen hänen sekaannuksissa olevan tukkansa, näki hän että hiussuortuvat kiertyivät Stewartin kasvoille. Ja kun hän sulki silmänsä, tunsi hän irtautuneiden suortuvain liehuvan Stewartin poskia vasten.

Hän tunsi myös tomun hajua ja villiä tuoksua ilmassa.

Pensaikossa polun varrella tuuli huokaili matalasti ja suhisten. Äkkiä katkaisi hiljaisuuden arosuden terävä haukunta ja sitten kuului kaukaa pitkä valitus. Majestyn kavio helähti kiveä vasten.

Taas hän ihmetellen aprikoi, oliko tämä nainen, joka oli alkanut ajatella ja tuntea niin paljon, todellakin Madeline Hammond. Hänelle ei ollut milloinkaan tapahtunut mitään. Ja tässä leikitteli hänen kanssaan seikkailu, ehkä kuolema ja varmastikin elämä samoin kuin hänen hiuksensa leikittelivät Stewartin kasvoilla. Hän ei voinut uskoa todellisuutta.

Madeline avasi silmänsä ja huomasi, että yö oli tullut, taivas oli tummaa, samettista sineä, jossa valkoiset lähdet leimusivat. Viileä tuuli riuhtoi hänen hiuksiaan ja suortuviensa lävitse hän näki Stewartin kasvot rohkeina ja terävinä taivasta vasten.

Sitten, kun hän ei enää jaksanut vastustaa ruumiillista väsymystä, tuli hänen tilanteensa taas epätodelliseksi ja kummalliseksi. Raukeus alkoi peitteen tavoin hiipiä hänen ylitseen. Tuntien puoleksi tiedottomasti tykytystä korvassaan, jotakin saavuttamattoman suloista, syvä-äänistä ja omituista kuin kaukaa kuuluvan kellon äänen, hän vaipui uneen pää Stewartin rintaa vasten.

Ystäviä Idästä

Karjatalolle palaamisensa jälkeen ei Madeline voinut huomata mitään ruumiillista vammaa seikkailurikkaiden kokemustensa muistona. Se hämmästytti häntä, mutta ei läheskään niin paljon kuin se että muutamien viikkojen kuluttua hän huomasi tuskin muistavansa seikkailuja ollenkaan. Ellei hän olisi huomannut cowboydensa vartioivan, olisi hän miltei unohtanut Don Carlosin ja ryöstöretkeläiset.

Ei kulunut päivääkään, ettei jotakin mielenkiintoista ilmoitettu hänelle. Stillwell, joka oli lakkaamatta moittinut itseään siitä, että oli ratsastanut pois sinä aamuna, jolloin Madeline otettiin kiinni, muuttui enemmän huolekkaan isän kuin uskollisen ylipäällysmiehen tapaiseksi. Hän ei ollut milloinkaan levollinen emännästään, ellei ollut lähellä karjataloa tai jättänyt Stewartia sinne tai ainakin Nelsiä ja Nick Steeleä. Hän luotti Stewartiin enemmän kuin keneenkään muuhun.

"Neiti Majesty, Genen asiat ovat omituisesti", sanoi vanha karjanhoitaja saapastaessaan Madelinen toimistoon.

"Mikä on hätänä?" kysyi toinen.

"No, Gene on taas lähtenyt vuorille."

"Taas? Minä en tiennyt että hän meni. Minä annoin hänelle rahaa sitä guerillajoukkiota varten. Ehkä hän meni viemään sitä."

"Ei. Hän teki sen päivän tai pari sen jälkeen kun oli tuonut teidät takaisin kotiin. Sitten hän lähti noin viikon kuluttua uudestaan, ja hän pakkasi joitakin tavaroita mukaansa. Nyt hän on livahtanut taas ja Nels näki hänen kohtaavan jonkun, joka näytti Padre Marcosilta. No, minä menin alas kirkkoon ja totisesti padre Marcos oli tiessään. Mitä luulette tästä, neiti Majesty?"

"Ehkä Stewart on tulemassa uskonnolliseksi", nauroi Madeline. "Te sanoitte minulle kerran niin."

Stillwell puhisi ja pyyhki punaisia kasvojaan.

"Jos olisitte kuullut hänen kiroavan Montya tänä aamuna, ette milloinkaan arvaisi häntä uskonnolliseksi. Monty ja Nels ovat tuottaneet Genelle koko joukon huolta viime aikoina. He ovat ärtyneitä ja taistelutuulella siitä lähtien kun Don Carlos ryösti teidät. Varmaankin he tarttuvat asiaan pian ja silloin meillä on pari villiä härkää laitumella. Minulla on hyvällisesti vastuksia!"

"Tehköön Stewart vain salaperäisiä matkojaan vuoristoon. Tässä, Stillwell, on minulla teille uutisia, jotka saattavat antaa teille aihetta vastuksiin. Minulla on kirje kotoa. Sisareni on tulossa tänne luokseni mukanaan joukko ystäviä. He ovat ylhäisiä ihmisiä ja eräs on englantilainen lordi."

"No, neiti Majesty, luulen että me kaikki tulemme iloisiksi saadessamme nähdä heidät", sanoi Stillwell. "Paitsi jos he vievät teidät takaisin Itään."

"Se ei ole luultavaa", vastasi Madeline miettivästi. "Minun täytyy kumminkin mennä joskus takaisin."

Hän luki otteita sisarensa kirjeestä Stillwellille ja lisäsi:

"Helen tuo mukanaan vilkkaan joukon. He vaativat kiihotusta — epätavallista. Pitäkäämme huolta, etteivät he pety. Te otatte pojat uskotuiksenne. Sanokaa heille, mitä on odotettavissa, ja sanokaa heille, miten kaikkeen on suhtauduttava. Minä autan teitä tässä. Haluan, että pojat käyttäytyvät hienoimmalla tavallaan. En välitä, mitä he tekevät, mihin toimenpiteisiin he ryhtyvät suojellakseen itseään, mitä kepposia he keksivät, kunhan eivät vain mene kohteliaisuuden rajojen yli. Haluan, että he näyttelevät osansa vakavasti ja luonnollisesti, ikään kuin he eivät olisi koskaan eläneet toisella tavoin. Vieraani odottavat huvitusta. Ottakaamme heidät vastaan huvittaen. No, mitä sanotte?"

Stillwell nousi kasvot säteillen:

"No, sanonpa että se on hieno ajatus."

"Tosiaan, olen iloinen, että pidätte siitä", jatkoi Madeline. "Tulkaa luokseni taas, Stillwell, kun olette puhunut pojille. Mutta nyt, kun olen ehdottanut sitä, olen hieman peloissani. Te tiedätte, mitä cowboyden huvittelu on. Ehkä…"

"Älkää jättäkö sitä ajatusta", keskeytti Stillwell. "Jättäkää pojat minulle. He eivät saata teitä häpeään, neiti Majesty. He tulevat olemaan suurenmoisia. Tämä tulee voittamaan kaikki näytelmät, mitä ikinä olette nähnyt."

"Luulen, että niin käy", vastasi Madeline. Hän oli yhä epätietoinen suunnitelmastaan, mutta vanhan karjanhoitajan innostus oli tarttuvaa. "Vieraani saapuvat toukokuun yhdeksäntenä. Varustakaamme sillä välin karjatalo kuntoon tätä hyökkäystä varten."

Iltapäivällä toukokuun yhdeksäntenä, ehkä puoli tuntia sen jälkeen kun Madeline oli saanut puhelintiedon, joka ilmoitti vieraiden tulleen El Cajoniin, kutsui Florence hänet kuistille. Stillwell oli siellä kasvot hymyn rypistäminä ja katsoi kaukaiseen laaksoon. Kaukana, ehkä kahdenkymmenen mailin päässä, nousi ohut valkoinen tomuviiru laakson pohjasta ja kohosi taivaalle.

"Katso!" sanoi Florence kiihtyneenä.

"Mikä nyt on?" kysyi Madeline.

"Auto!"

"Eihän toki! Onhan vain pari minuuttia siitä kun soitettiin ja sanottiin, että seurue oli juuri saapunut."

"Katsohan kaukoputkella", sanoi Florence.

Kaukoputki sai Madelinen vakuuttuneeksi, että Florence oli oikeassa.

"Stillwell!" huudahti hän. "Pelkään, että luovun aatteestani. Mikä sai minut ryhtymään siihen?"

"Teidän sisarenne halusi kokea jännitystä, eikö niin? Ja he kaikki halusivat sitä. Luulen että he ovat ruvenneet saamaan sitä", vastasi Stillwell.

Vähemmässä kuin puolessa tunnissa jälkeenpäin tuli Madeline taas kuistille ja tapasi Florencen siellä.

"Oi, sinä näytät tosiaan rakastettavalta!" huudahti Florence äkillisen mielijohteen kannustamana tuijottaessaan Madelinea silmät selällään. "Ja jollakin tavoin niin erilaiselta!"

Madeline hymyili hieman surullisesti. Ehkä silloin, kun hän oli pukeutunut tuohon hienonhienoon valkoiseen pukuun, hän oli omaksunut jotakin siitä käytöstavasta, joka sopi sen pitäjälle. Hän ei voinut vastustaa halua näyttää taas sorealta näiden erinomaisen tarkasti arvostelevien ystävien silmissä. Surullinen hymy oli tarkoittanut päiviä, jotka olivat menneet. Hän näet tiesi että se, mitä ylhäisö kerran oli suvainnut sanoa hänessä kauneudeksi, oli tullut kolminkertaiseksi sen jälkeen kuin se viimeksi oli nähty seurusteluhuoneessa. Madelinella ei ollut ollenkaan jalokiviä puvussaan, mutta hän oli kiinnittänyt vyötäisilleen kaksi suurta tulipunaista ruusua. Kuolleenomaista valkoista vasten kuvastui niissä erämaan elämä, tuli ja punaisuus.

"Link on mennyt vanhalle karjantarkastustielle", sanoi Florence, "ja, oi, hänhän totisesti osaa ajaa tuota autoa!"

Valkoinen täplä ja pitkä tomujuova näyttäytyivät alhaalla laaksossa. Ne suuntautuivat nyt melkein suoraan karjataloa kohti. Madeline huomasi sen kasvavan suuremmaksi hetki hetkeltä ja hänen intonsa kasvoi sitä mukaa. Sitten kavioiden kopse sai hänet kääntymään.

Stewart tuli ratsastaen mustalla hevosellaan. Hän oli ollut poissa tärkeän tehtävän takia, ja hänen asiansa oli vienyt hänet kansainväliselle rajaviivalle. Hänen tulonsa ennen odotettua aikaa oli Madelinelle mieluista, sillä se merkitsi, että hänen tehtävänsä oli saatu onnelliseen päätökseen. Musta hevonen pysähtyi väsyneenä ja tomuinen ratsastaja astui alas.

Madeline tuli portaille. Stewart kääntyi hänen puoleensa otettuaan kimpun papereita satulalaukusta. Tomua tulvahti miehen sombrerosta, kun hän otti sen päästään.

"Tässä ovat tiedonannot, neiti Hammond", ilmoitti hän.

Kun Madelinen terävä katse etsi Stewartin tomukuoren peittämiä kasvoja, kohtasi hän miehen peittelemättömän ja avomielisen katseen. Hänen oma katseensa ei väistynyt vaikka hän tunsi kuuman nousevan poskilleen. Madeline punastui hyvin harvoin. Ja nyt oikea punastus leimusi hänen kasvoillaan. Se oli ärsyttävää, koska se oli käsittämätöntä. Hän otti paperit vastaan Stewartilta ja kiitti. Toinen kumarsi ja vei sitten mustansa polkua alas karja-aitauksia kohti.

"Kun Stewart näyttää tuollaiselta, on hän ratsastanut", sanoi Florence. "Mutta kun hänen hevosensa näyttää tuollaiselta, on hän varmasti kulkenut kilpaa tuulen kanssa."

Madeline katseli, kun väsynyt hevonen ja ratsastaja menivät horjuen polkua alas. Mikä sai hänet miettiväksi? Enimmältä osaltaan oli se jotakin uutta, äkillistä tai selittämätöntä, joka nostatti hänen mielensä. Tällä hetkellä oli Stewartin katse vaikuttanut Madelineen. Stewart oli katsonut häneen, ja vanha polttava, selittämätön tuli, tummuus, oli kadonnut miehen silmistä. Ne olivat äkkiä olleet kauniit. Katse ei ollut kuvastanut hämmästystä tai ihailua, ei myöskään rakkautta. Madeline oli tottunut, liian tottunut noihin kaikkiin kolmeen. Se ei ollut intohimon tuijotusta, sillä semmoisessa ei ollut mitään kaunista. Madeline punnitsi asiaa ja huomasi, että Stewartin silmät olivat ilmaisseet omituista ylpeyden iloa. Sellaista ilmettä ei Madeline ollut milloinkaan ennen kohdannut kenenkään miehen katseessa. Luultavasti sen omituisuus oli syynä hänen punastumiseensa. Mitä kauemmin hän eli näiden ulkoilmaihmisten keskuudessa, sitä enemmän he hämmästyttivät häntä. Erityisesti, miten käsittämätön oli cowboy Stewart! Miksi tuon miehen piti tuntea ylpeyttä tai iloa nähdessään hänet?

Florencen huudahdus sai Madelinen taas tarkkaamaan lähestyvää autoa. Se oli nyt rinteellä kuljettuaan jonkin mailin pitkää, asteittain viettävää maata. Kaksi keltaista tomupilveä näytti syöksyvän esiin vaunun takaa ja vyöryvän ylös.

"Haluaisin tietää, miltä tuntuu kulkea maili minuutissa", sanoi Florence. "Varmasti tahdon, että Link ottaa minut mukaan. Oi, katsokaahan hänen tuloaan!"

Auto muistutti valkoista hirviötä ja ellei olisi ollut tomua, olisi se näyttänyt purjehtivan ilmassa. Matala, suriseva ääni kuului ja tuli kovemmaksi. Madeline erotti harmaan joukon ihmisiä, jotka oli sullottu vaunun sisälle. Paitsi ajajaa oli siellä seitsemän matkustajaa, jotka näyttivät olevan heräämässä elämään, liikkuen ja huudellen harsojen, vaippojen ja tomusuojusten alta. Madeline astui kuistin eteen.

Helen Hammond oli kolme vuotta nuorempi kuin Madeline. Hän oli hoikka ja sievä tyttö. Hän ei muistuttanut sisartaan muussa kuin ihon valkeudessa ja hienoudessa, koska hän oli enemmän ruskeasilmäistä, ruskeatukkaista tyyppiä. Päästyään hengästyksestään hän alkoi puhua.

"Majesty, ystäväiseni, minä olen täällä! Sinä olet aloittanut hyvin. Minä olen suorastaan typertynyt. Minä odotin löytäväni sinut vanhana ja homsumaisena. Majesty, sinä olet loistava ja vahva. Mitä sinulle on tapahtunut? Mikä on muuttanut sinut? Tämä kaunis huone, nuo ihanat ruusut tuolla ulkona! Luulen että olet valmistanut itsellesi kodin täällä. No niin, tunnustahan. Tiedän, että olen aina ollut itsekäs, mutta jos sinä olet onnellinen täällä, olen minä iloinen."

Madelinelle tuotti mielihyvää kuulla vierailtaan ylistyslauluja kauniista kodista sekä havaita lämmintä mielenkiintoa siihen.

Castleton oli ainoa, joka ei osoittanut hämmästystä. Hän tervehti Madelinea täsmälleen samalla tavoin kuin viimeksi nähdessään hänet Lontoossa. Madeline huomasi yllätyksekseen, että hänestä oli mieluista tämän miehen uudelleen kohtaaminen. Hän havaitsi pitävänsä tästä järkähtämättömästä englantilaisesta. Odottamatta nousi eloon hänen vanha tyttömäinen rakkautensa nuorempaa sisarta kohtaan ja sen mukana tuli mielenkiinto näihin puoleksi unohdettuihin ystäviin sekä lämmin kunnioitus Edith Waynea, kouluaikojen hyvää ystävää kohtaan.

Helenin seurue oli pienempi kuin Madeline oli odottanut. Helen oli huolellisesti valinnut joukon hyviä ystäviä, jotka Madeline tunsi hyvin. Edith Wayne oli ylimyksellinen tummaverikkö, vakava nainen. Rouva Carrollton Beck, yksinkertainen, vilkas henkilö, oli ollut seurueen "esiliinana". Neljäs ja viimeinen nainen oli neiti Dorothy Coombs — Dot, joksi muut sanoivat häntä — nuori nainen.

Ollakseen mies oli Castleton pienikokoinen. Punerva ihonväri, pienet kullanväriset viikset ja raskaat silmäluomet, jotka aina olivat alhaalla, saivat hänet näyttämään uneliaalta. Hän oli moitteeton ja turhantarkka. — Robert Weede oli jokseenkin suuri, kukoistava nuori mies, joka oli huomattava vain hyvän luonteensa takia. Ottaen mukaan Boyd Harveyn, sievän, kalpeakasvoisen pojan, jolla oli sellaisen miehen huoleton hymy, jolle elämä oli ollut helppoa ja miellyttävää, oli seurue täydellinen.

Kun seurue kokoontui kuistille, oli kuumuus jo vähentynyt ja punainen aurinko oli laskemassa punaisen erämaan yli. Se ettei kuulunut puhetta ja että hiljaisuus vähitellen syveni, todisti auringonlaskun vaikuttaneen vieraisiin. Juuri kun punaisen juovan viimeinen kaarre hävisi hämärän Sierra Madresin taakse ja kultainen iltarusko alkoi leimuta kirkkaammin, katkaisi Helen hiljaisuuden.

"Tuolla kiipeää hevonen kukkulalle. Katsokaa, se on ylhäällä! Sillä on ratsastaja!"

Madeline tiesi ennen kuin katsoikaan, kuka ratsastaja oli. Mutta hän ei tiennyt, miten hänelle oli tullut tavaksi pitää miestä silmällä alati.

"Mitä hän tekee? Kuka hän on?" kysyi utelias Helen.

"Hän on Stewart, minun oikea käteni", vastasi Madeline. "Joka päivä, kun hän on karjatalolla, ratsastaa hän tuonne auringon laskiessa. Luulen että hän pitää ratsastuksesta ja näköalasta, mutta hän meneekin kai silmäilemään laaksossa olevaa karjaa."

"Onko hän cowboy?" kysyi Helen.

"Kyllä varmasti", vastasi Madeline naurahtaen. "Kunhan kuulet Stillwellin puhuvan…" Madeline huomasi välttämättömäksi selittää, kuka Stillwell oli ja mitä tämä ajatteli Stewartista. Ja kun hän kerran tuli puhuneeksi asiasta, lisäsi hän omasta aloitteestaan muutamia yksityiskohtia Stewartin maineesta.

"El Capitan. Kuinka mielenkiintoista!" mietiskeli Helen. "Millaiselta hän näyttää?"

"Hän on mainio."

Florence antoi kaukoputken Helenille ja pyysi häntä katsomaan.

"Kiitos", sanoi Helen. "Noin, nyt minä näen hänet. Mikä suurenmoinen hevonen! Miten hiljaa se seisoo! Sehän näyttää kiveen veistetyltä!"

"Annahan minun katsoa", sanoi Dorothy Coombs innokkaasti.

Helen antoi hänelle kaukoputken:

"Sinä voit katsoa, mutta siinä on kaikki. Hän on minun. Minä näin hänet ensiksi."

Sen jälkeen oli Madelinen naisvierailla kiistaa kaukoputkesta ja kolme heistä kerskui iloisesti, etteivät he välittäneet Helenin omavaltaisesti otetuista oikeuksista. Madeline nauroi muiden mukana tarkastaessaan Stewartin tummaa hahmoa ja hänen taivasta vasten kuvastuvia ääriviivojaan. Hänen mieleensä tuli ajatus, joka ei mitenkään ollut uusi tai omituinen — hän ihmetteli, mitä Stewartilla oli mielessään, kun hän oli siinä yksinäisyydessä ja katseli erämaata sekä tummenevaa länttä. Pian cowboy käänsi hevosensa ja ratsasti alas varjoon.

"Majesty, oletko suunnitellut jotakin hauskaa, jotakin kiihottavaa meille", kysyi Helen.

Hän oli levoton ja hermostunut eikä näyttänyt voivan istua hiljaa hetkeäkään.

"Saat kyllä hauskaa, kun saan näytetyksi teille kaiken", vastasi Madeline.

"Mitä esimerkiksi?" kysyivät Helen, Dot ja rouva Beck yhteen ääneen.

"No, minä en luettele ratsastuksia, kiipeämistä ja golfia, mutta ne ovat välttämättömiä Arizonan matkoja varten. Haluan näyttää teille erämaan ja Aravaipa Cañonin. Meidän on ratsastettava ja laitettava itse ruokamme. Jos joku teistä on elossa niiden matkojen jälkeen ja haluaa enemmän, menemme ylös vuoristoon. Tahtoisin mielelläni tietää, mitä te kukin haluatte."

"Minä sanon sinulle", vastasi Helen nopeasti. "Dot tahtoo olla täällä sama kuin Idässäkin. Hän haluaa katsoa häveliäästi käteensä — ohimennen sanoen käteen, joka on toisen vankina — ja kuunnella miestä, joka puhuu runollisesti hänen silmistään. Elleivät cowboyt rakasta sillä tavoin, on Dotin vierailu pilalla. Sitten Elsie Beck haluaa vain, että meille kostetaan siitä, että raahasimme hänet tänne. Hän haluaa, että meille tapahtuisi jotakin hirmuista. Minä en tiedä, mitä on Edithin päässä, mutta siellä ei ole ainakaan huvittelun halua. Bobby haluaa olla lähellä Elsietä eikä mitään muuta. Boyd haluaa sitä, mitä hän aina on halunnut — ainoata, mitä on halunnut eikä ole saanut. Castletonilla on kauhean verenhimoinen halu tappaa joku."

"Minä selitän nyt, että haluan ratsastaa ja myös leiriytyä ulkosalla", vastusteli Castleton.

"Mitä minuun itseeni tulee", jatkoi Helen, "haluan — jospa vain tietäisin mitä haluan. No, minä haluan olla ulkosalla, päästä ulos, saada aurinkoa ja tuulta, saada vähän väriä valkoisiin kasvoihini. Haluan lihaa, verta ja elämää. Olen tuiki väsynyt!"

"Mikä toivomusten kirjavuus", sanoi Madeline.

"Ennen kaikkea haluamme, että tapahtuisi jotakin", päätti Helen.

"Rakas sisareni, ehkä sinä saat toivomuksesi täytetyksi", vastasi Madeline tyynesti. "Edith, olen utelias sinun halusi suhteen."

"Majesty, se on vain se, että haluan olla kanssasi hetken", vastasi vanha ystävä.

Tässä vastauksessa, jota seurasi tumma katsahdus, oli jotakin joka osoitti Edithin ymmärtävän Madelinea, osoitti myötätuntoa ja paljasti ehkä hänen oman levottoman sielunsa. Se teki Madelinen surulliseksi. Kuinka monta naista olikaan, joilla oli halu murtaa häkkinsä ristikot, mutta joilla ei ollut siihen rohkeutta.

Seuraavina päivinä oli väittelyn alaisena kysymys, saivatko Madelinen vieraat, hänen cowboynsa vai hän itse suurinta iloa yhdessäolosta. Ottaen huomioon cowboyden elämän yksitoikkoisuuden hän oli taipuvainen ajattelemaan, että he käyttivät parhaiten hetkeä hyväkseen. Stillwell ja Stewart olivat kuitenkin huomanneet tilanteen rasittavaksi. Karjatalon töitä oli jatkettava ja jotkut niistä lyötiin ikävästi laimin. Stewart yksin esti karjanhoitopuuhan joutumasta arveluttavasti takapajulle. Myöhään ja varhain hän oli satulassa ajaen laiskoja meksikolaisia, joita hän oli palkannut auttamaan.

Eräänä kesäkuun aamuna istui Madeline kuistilla iloisten ystäviensä kanssa, kun Stillwell ilmestyi karja-aitauksesta johtavalle tielle. Hän ei ollut moneen päivään tullut neuvottelemaan Madelinen kanssa.

"Tuossa tulee Bill huolissaan", nauroi Florence.

Stillwell muistutti tosiaan ukkospilveä lähestyessään kuistia.

"Neiti Majesty, minä olen tosiaan alakuloinen", sanoi hän heti. "Ja minä tarvitsen koko joukon apua."

"Mikä nyt on vinossa?" kysyi Madeline hymyillen rohkaisevalla tavallaan.

"No, cowboyt ovat tulleet merkillisiksi. He olivat kaikki lakossa saadakseen lomaa. Mitä ajattelette siitä? Me olemme muuttaneet työmääriä, lyhentäneet työaikoja, antaneet yhdelle ja toiselle vapautta, palkanneet sekarotuisia ja totisesti tehneet kaikki, mitä voi ajatella. Mutta tämä loma-ajatus tuli pahemmaksi. He rupeavat sairaiksi. En ikipäivinä ole kuullut niin monista taudista. Ei edes Nels halua tehdä työtä näinä päivinä. Jollei olisi ollut Stewartia, en tiedä mitä olisin tehnyt."

"Miksi kaikki tämä äkillinen sairaus ja laiskuus?"

"No, katsokaahan! Jokainen luulee, että hänen ehdoton velvollisuutensa on hauskuttaa naisia."

"Tämä on tosiaan hienoa!" huudahti Dorothy.

"Stewart siis ei välitä olla apuna meidän hauskuttamisessamme?" kysyi Helen innokkaana.

"No, Stewart on erilainen kuin muut cowboyt", vastasi Stillwell. "Hän on muuttunut. Hän on päällysmiehenä täällä ja muutos johtuu varmasti siitä. Hänellä on kaikki vastuu. Hänellä ei ole tosiaan aikaa hauskuttaa naisia."

"Luulen että se on meille vahingoksi", sanoi Edith Wayne vakavalla tavallaan. "Minä ihailen häntä."

"Neiti Majesty, kaikki mitä sanoin ei ole puoltakaan siitä, mikä ihastuttaa minua", vastasi Stillwell.

"No hyvä, huojentakaa mielenne."

"No, cowboyt ovat tulleet pyörälle päästään golf-pelin takia."

"He ovat tosiaan sellaisia", sanoi Madeline. "Olen iloinen jos pitävät golfista. He saavat niin vähän pelata."

"No, jotakin on tehtävä, jos aiomme edelleen hoitaa karjaa", vastasi Stillwell.

Madelinen vierailla oli hauskaa. Mitä häneen itseensä tuli, niin Stillwellin selonteko aiheutti hänelle levottomuutta. Kuitenkin hän töin tuskin sai pidätetyksi iloisuuttaan.

"Mitä maailmassa minä voin tehdä?"

"No, luulen etten voi sanoa. Tulin vain teidän luoksenne saadakseni ohjeita."

Rosvoja

Mutta golfinpeluu jatkui. Vuoren tasaiselle huipulle oli tehty rata ja siellä saivat vieraat liikuntaa samalla kun cowboytkin olivat pelissä mukana omaksi ilokseen ja toisten avuksi. Eikä Madeline pannut sitä pahakseen.

Eräänä kesäkuun iltapäivänä oli joukko väsynyt peliin ja sen loputtua asettui lepäämään aivan kuin odottaen taas uutta vaihtelua. Se tuli nopeammin kuin oli luultukaan ja joukkoa odotti tosiaan yllätys. Jostakin kauempaa rinteeltä kuului huudahdus ja toiset kääntyivät katsomaan sinnepäin. Suuri musta hevonen oli noussut rinteelle ja oli juuri lähdössä juoksuun. Sen ratsastaja huusi terävästi cowboyille. He kääntyivät syöksyäkseen laitumella olevia hevosiaan kohti.

"Hän on Stewart! Jokin on hullusti", sanoi Madeline pelästyneenä.

Castleton tuijotti toisia. Muut miehet huudahtivat levottomina. Naiset odottivat Madelinen selitystä tuskaisin silmin. Musta hevonen lähti juoksemaan ja tuli nopeasti heitä kohti.

"Katsokaahan, miten tuo hevonen juoksee!" huudahti Helen. "Katsokaahan, miten tuo mies ratsastaa!"

Musta hevonen oli niin likellä Madelinea ja hänen ystäviään, että kun Stewart veti sitä taaksepäin, lensi sen kavioiden kohottama hiekka heidän kasvoilleen.

"Stewart, mikä nyt?" huudahti Madeline.

"Luullakseni olen pelottanut teidät, neiti Hammond", vastasi toinen. "Mutta minulla on kova kiire. Karjatalolla piileskelee rosvojoukko, luultavimmin eräässä autiossa mökissä. Pat Hawe on sen joukon mukana, joka seuraa rosvoja. Pelkään, ettei olisi mieluista teille eikä vieraillenne kohdata joko takaa-ajava joukko tai rosvot."

"En luule", sanoi Madeline melkoisesti huojentuneena. "Me kiiruhdamme takaisin taloon."

He eivät keskustelleet enempää ja Madelinen vieraat olivat vaiti. Monty ja Nick tulivat johtaen useita muita hevosia suitsista. Nels näyttäytyi heidän takanaan Majesty mukanaan. Madeline huomasi, että kaikki muut cowboyt olivat kadonneet. Miehet nousivat ratsaille, samoin Madeline ja Florence. Mutta Edith Wayne ja rouva Beck, jotka olivat hermostuneita ja melkein avuttomia, saatiin vain vaivoin satulaan.

"Menemme sivupolkua", sanoi Stewart lyhyesti ponnahtaessaan suuren mustansa selkään. Siten hän johti kulkua ja toiset cowboyt ravasivat jälkijoukkona.

"Tämä on helkkarin huono tie", huomautti Castleton.

Naiset näyttivät olevan sanattomina.

Kun he pyörsivät rinteen toiselle puolelle, näki Madeline savua, joka leijaili erään mökin yläpuolella meksikolaisten asuntojen tienoilla. Koska aurinko oli laskenut ja valo himmenemässä, ei hän voinut erottaa, mitä se oli. Sitten Stewart rupesi kiiruhtamaan taloa kohti. Muutamissa minuuteissa oli seurue pihalla valmiina astumaan ratsailta.

Stillwell tuli esiin näennäisesti iloisena, liian iloisena voidakseen pettää Madelinea. Tämä huomasi myöskin, että joukko aseistettuja cowboyeja käveli hevosineen talon alapuolella.

"No, teillähän on ollut kiire takaisin tullessanne", sanoi Stillwell kaikille yhteisesti. "Luulen, ettei sitä olisi tarvittu. Pat Hawe luulee saaneensa joitakuita lainhylkyjä aitaukseen karjatalolle. Siinä ei ole mitään hälinän syytä. Stewart on tarkka eikä tahdo teidän kohtaavan ketään metelöitsijöitä."

Monet ja hartaat olivat Madelinen naisvieraiden helpotuksen ilmaisut, kun he laskeutuivat ratsailta ja menivät taloon. Madeline viivytteli takanapäin puhuakseen Stillwellin ja Stewartin kanssa.

"Nyt suu puhtaaksi", sanoi hän lyhyesti.

Vanha karjanhoitaja tuijotti emäntäänsä ja sitten nauroi hyvillään toisen tarkkanäköisyydestä.

"No, neiti Majesty! Nyt tulee tappelu ja Stewart halusi saada teidät sisään ennen kuin se alkaisi. Hän sanoo, että laakso on tulvillaan vaqueroja, guerilloja, rosvoja ja Jumala ties mitä muuta."

Hän meni raskain askelin, suuret kannukset helisten, ja kulki polkua alas odottavia miehiä kohti. Stewart seisoi tutussa odottavassa asennossaan, suorana ja hiljaa, käsi satulannupissa ja suitsissa.

"Stewart, te olette erittäin hyvin huolehtinut minun menestyksestäni", sanoi Madeline haluten kiittää toista, mutta voimatta löytää helposti sanoja. "Minä en tietäisi mitä tehdä. Uhkaako vaara?"

"En oikein tiedä. Mutta haluan olla varma asiastani."

"Saanko tietää ne käskyt, jotka annoitte Nelsille, Nickille ja Montylle?" kysyi hän.

"Kuka sanoi, että minä olen antanut pojille käskyjä?"

"Kuulin Stillwellin sanovan."

"Tietysti sanon ne teille, jos vaaditte. Mutta miksi tuskastuttaisitte itseänne sellaisella, joka ei tule luultavasti tapahtumaan?"

"Minä pysyn vaatimuksessani", vastasi Madeline rauhallisesti.

"Määräykseni oli se, että ainakin yhden heistä piti olla vartiossa lähellä teitä yötä ja päivää — ei milloinkaan äänenne kuulumattomissa."

"Ajattelin sellaista. Mutta miksi Nels, Monty tai Nick? Ettekö usko muihin cowboyeihini?"

"Minä uskoisin heidän vilpittömyyteensä, mutta en heidän kykyynsä."

"Kykyynsä? Minkälaiseen?"

"Aseitten käsittelyssä."

"Stewart!" huudahti Madeline.

"Neiti Hammond, te olette hauskuttanut vieraitanne, mutta olette unohtanut muun."

"Unohtanut mitä?"

"Don Carlosin ja hänen guerillansa."

"En ole unohtanut. Stewart, te yhä luulette, että Don Carlos yritti viedä minut mukaansa — ja saattaa yrittää sitä vieläkin?"

"Minä en luule. Minä tiedän."

"Ja kaikkien muiden tehtävienne ohella olette ollut vartiossa kolmen cowboyn kanssa?"

"Niin."

"Se on tapahtunut minun tietämättäni?"

"Niin."

"Mistä asti?"

"Siitä kun toin teidät vuoristosta viime kuussa?"

"Kuinka kauan se vielä jatkuu?"

"Sitä on vaikea sanoa. Ainakin siksi kun vallankumous on ohi."

Madeline mietti hetken. Hän uskoi ehdottomasti Stewartiin.

"Mitä minun pitää tehdä?" kysyi hän.

"Luulen että teidän olisi lähetettävä ystävänne takaisin Itään — ja mennä heidän mukanaan, kunnes tämä sissisota on ohi."

"Mutta he tulisivat kovin pahoilleen ja samoin minäkin."

Stewartilla ei ollut vastausta tähän.

"Ellen minä ota varteen neuvoanne, tapahtuu ehkä pahaa. Ettekö voi ehdottaa jotakin muuta? Ystävilläni on ollut loistava vierailumatka. Helen on toipumassa. Olisin pahoillani, jos näkisin heidän lähtevän ennen kuin he haluavat."

"Me voisimme viedä heidät vuoristoon ja leiriytyä sinne joksikin aikaa", sanoi Stewart pian. "Tiedän asumattoman paikan kallionhuippujen keskellä. Sinne on vaikeata kiivetä, mutta se maksaa vaivan. En ole milloinkaan nähnyt kauniimpaa paikkaa. Vesi on mainiota ja siellä on viileätä."

"Tarkoituksenne on siis kätkeä minut kallionhuippujen ja pilvien joukkoon?" vastasi Madeline nauraen.

"Niin. Ystävienne ei tarvitse sitä tietää. Ehkä tämä levottomuus on ohi syksyyn mennessä."

"Sanotte, että on vaikea kiivetä sinne?"

"Niin on. Ystävänne saavat kokea todellisuutta, jos tekevät sen matkan."

"Se sopii minulle. Helen erikoisesti haluaa, että jotakin tapahtuisi. Ja he kaikki ovat hulluina saadakseen kokea kiihottavaa."

"He saavat sitä siellä. Huonoja polkuja, kanjoneita, jyrkkiä kipuamisia, myrskyjä, ukkosta ja salamaa, sadetta ja villikissoja."

"No hyvä, olen tehnyt päätökseni! Stewart, te tietysti otatte asian huoleksenne? En luule, että… Stewart, eikö teillä ole muuta sanottavaa minulle — miksi luulette, miksi tiedätte, että oma, henkilökohtainen vapauteni on vaarassa?"

"Minä vain tiedän. Mutta älkää kysykö minulta mitä se on. Ellen olisi ollut kapinallisten soturina, en olisi milloinkaan saanut tietää."

"Ellette olisi ollut kapinallisten soturina, missä olisi Madeline Hammond nyt?" vastasi Madeline vakavasti.

Stewart ei vastannut.

"Stewart", jatkoi toinen innostuen. "Te mainitsitte kerran velasta, jonka olitte minulle…"

Ja nähdessään Stewartin tummien kasvojen vaalenevan hän empi ja jatkoi sitten:

"Se on maksettu!"

"Ei ei", vastasi cowboy lyhyesti.

"Kyllä!"

"Ei. Sitä ei voi koskaan maksaa."

Madeline ojensi kätensä:

"Se on maksettu, sanon teille."

Cowboy vetäytyi pois ojennetun käden ulottuvilta. Se näytti lumoavan hänet.

"Minä tappaisin miehen saadakseni koskea käteenne. Mutta minä en halua koskea siihen teidän tarjoamillanne ehdoilla."

Hänen kiihkonsa tyrmistytti toista.

"Stewart, ei kukaan mies ole vielä kieltäytynyt pudistamasta kättäni tuollaisista syistä. Se — se on tuskin imartelevaa", sanoi Madeline naurahtaen hieman. "Miksi ette halua?"

"Minä en tahdo. Siinä kaikki."

"Pelkään, että olette epäkohtelias, mikä sitten onkaan syynne", vastasi Madeline. "Minä kuitenkin uudistan tarjoukseni taas jonakin päivänä. Hyvää yötä."

Stewart sanoi hyvää yötä ja kääntyi menemään. Madeline katseli hänen menoaan käsi mustan hevosen kaulalla.

Itse hän meni sisään levätäkseen hieman ennen kuin pukeutui päivällistä varten. Koska oli rasittunut päivän ratsastuksesta ja kiihtymyksestä, vaipui hän uneen. Kun hän heräsi, oli hämärä. Hän ihmetteli, miksi hänen meksikolainen palvelijattarensa ei tullut hänen luokseen, ja hän soitti kelloa. Tyttö ei tullut itse eikä soittoon vastattu. Talo tuntui rauhalliselta. Vallitsi painostava hiljaisuus, joka pian hävisi, kun kuistilta kuului askelia. Madeline tunsi Stillwellin astunnan. Sitten hän kuuli miehen huutavan hillityllä äänellä toimiston avonaisesta ovesta. Tuntien kuin aavistuksena jotakin huolestuttavaa olevan tulossa Madeline kiiruhti huoneiden läpi. Stillwell seisoi hänen toimistonsa oven ulkopuolella.

"Stillwell", huudahti hän.

"Onko joku kanssanne?" kysyi cowboy matalalla äänellä.

"Ei."

"Olkaa hyvä ja tulkaa kuistille", lisäsi toinen.

Madeline noudatti kehoitusta ja päästyään ulos saattoi nähdä Stillwellin. Tämän vakavat kasvot, jotka olivat kalpeammat kuin koskaan ennen, saivat hänet ojentamaan kätensä vetoavasti miestä kohti. Stillwell tarttui siihen ja piti sitä omassaan.

"Neiti Majesty, olen pahoillani, että minun täytyy kertoa ikäviä uutisia." Hän puhui melkein kuiskaten, katseli varovasti ympärilleen ja näytti salaperäiseltä. "Jos olisitte kuullut Stewartin kiroavan, ymmärtäisitte, miten vastenmielisesti meidän on kerrottava tämä teille. Mutta sitä ei voi välttää. Asia on se, että olemme pahassa pulassa."

"Voitte luottaa minuun", sanoi Madeline lujana, vaikka hän vapisi.

"No, me olemme nyt… Se rosvojoukko, jota Pat Hawe ajoi takaa — se piilottelee talossa!"

"Talossa?" toisti Madeline säikähtyneenä.

"Neiti Majesty, se on totisen totta. Stewart — no, hän on villinä raivosta ajatellessaan, että sellaista saattoi tapahtua. Ymmärrättehän, ettei se olisi tapahtunut, jos en olisi antanut poikien juosta pelikentälle ja jos Stewart ei olisi ratsastanut jälkeemme. Se on minun vikani. Minulla on ollut liiaksi naisväkeä ympärilläni ja vanha pääni ei sitä kestänyt. Gene kirosi minua — hän kirosi tosiaan. Mutta nyt meidän on katsottava asioita suoraan silmiin — ajateltava asemaamme."

"Tarkoitatteko, että takaa-ajettuja lainsuojattomia — rosvoja — on tosiaan paennut jonnekin talooni?" kysyi Madeline.

"Sitä tarkoitan. Minusta näyttää omituiselta, ettette huomannut minkään olevan tolaltaan, vaikka kaikki palvelijanne ovat tiessään."

"Menneet pois? Niin, minä kaipasin kamarineitsyttäni! Ihmettelin, miksi ei ollut sytytetty valoja. Mihin palvelijani ovat menneet?"

"Alas Meksikon puolelle, puolikuolleiksi säikähtyneinä. Kuulkaa nyt! Kun Stewart lähti luotanne noin tunti sitten, seurasi hän minua suoraan sinne, missä minä ja pojat koetimme estää Pat Hawea repimästä karjataloa palasiksi. Tällöin me autoimme Patia, minkä voimme, löytääksemme rosvot. Mutta kun Stewart meni, sai hän aikaan muutoksen. Pat oli törkeä, mutta Stewartin näkeminen sai hänet vain pahemmaksi. Luulen, että Gene on Patille samaa kuin punainen väri sekarotuiselle sonnille. Joka tapauksessa, kun sheriffi sytytti tuleen vanhan mökin, haukkui Stewart häntä ja haukkui kovasti. Pat Hawella oli kuusi toveria mukanaan. Tuli rähinää ja jonkin aikaa näytti kaikki pahalta. Mutta Gene oli kylmä ja hän piti pojat alallaan. Sitten Pat ja hänen seuralaisensa jatkoivat takaa-ajoa. Tuo jo oli vain ilveilyä. Joka tapauksessa olivat asiat selvät. Pat Hawe ei ollut etsimässä rosvoja. Kun Patin miehet lähtivät varastohuoneelle, jossa pidämme patruunia, muonaa, juotavaa ja muuta sellaista, silloin Gene käski pysähtyä. Ja hän määräsi Pat Hawen lähtemään pois karjatalolta. Silloin Hawe ja Stewart puskivat yhteen. Syntyi meteli, niin kuin pitikin ja ilman Nelsiä se olisi kehittynyt tappeluksi. Sen ollessa parhaimmillaan menetti eräs Patin apulainen malttinsa ja tavoitteli revolveriaan. Nels laukaisi aseensa ja sai toisen käsivarren hervottomaksi. Monty syöksyi sitten esiin ja laukaisi. Silloin miehet pelästyivät ja haihtuivat."

Stillwell piti yhä Madelinen kädestä kiinni kuin siten rauhoittaakseen emäntäänsä.

"No, teidän on koottava kaikki vieraat keittiöön. Puijatkaa heitä ja uskotelkaa heille, että tulee olemaan kovin hauskaa keittää päivällistä, kun apulaiset ovat lähteneet pois. Keittiö on talon turvallisin huone. Kun te petkutatte seuraanne pitämällä heidän kanssaan jonkinlaiset yhteiskekkerit, asetan minä cowboyta pitkään käytävään ja myöskin ulkopuolelle siihen kulmaan, missä keittiö yhtyy päärakennukseen. Rosvot luulevat, ettei kukaan tiedä, missä he ovat piilossa. Stewart sanoo, että he ovat siinä päätyhuoneessa, jossa on alfalfaa, ja että he menevät tiehensä yöllä. Tietystikin minun ja poikien vartioidessa olette turvassa mennäksenne nukkumaan. Ja me herätämme vieraanne aikaisin ennen päivänkoittoa. Sanokaa heille, että he laittavat varusteensa kuntoon. Sanokaa, että kun palvelijanne ovat karanneet, saatatte te yhtä hyvin lähteä leirille vuoristoon cowboyden kanssa. Siinä kaikki. Jos meillä on onnea, eivät ystävänne saa milloinkaan tietää, että ovat istuneet miinan päällä."

"Stillwell, uskotteko te siihen vuoristoretkeen?" kysyi Madeline.

"Kyllä."

Sen sijaan että Madeline olisi palannut huoneeseensa hän meni toimiston läpi pitkään käytävään. Se oli melkein yhtä pimeä kuin yö. Hän luulotteli näkevänsä hitaasti hiipivän hahmon ja ryhtyi omasta puolestaan toteuttamaan suunnitelmaa. Hänen askelensa olivat äänettömiä. Löydettyään keittiön oven ja mentyään sisään hän sytytti tulta. Tullessaan taas ulos hän tiesi varmasti erottavansa tumman vartalon, joka nyt kyyristyi liikkumattomana seinää vasten. Tarvittiin hänen koko rohkeutensa, että hän saattoi välinpitämättömästi ja luonnollisesti sytyttää valoa käytävään. Sitten hän jatkoi matkaansa omien huoneittensa läpi ja sieltä patiolle.

Hänen vieraansa ottivat keittiöpuuhat vastaan nauraen ja ilomielin. Madeline kuvitteli, että hänen petoksensa oli täydellinen, kun hän petti Florencenkin. He lähtivät iloisena joukkona keittiöön. Madeline viivytteli ovella ja katsahti tarkasti suureen ladon tapaiseen eteishuoneeseen. Hän ei nähnyt muuta kuin tyhjää ja pimeätä. Äkkiä näkyivät sivulta, ei viidenkään metrin päässä, kalpeat kasvot. Ne vilahtivat heti paikalla näkyvistä. Mutta Madeline ehti tuntea miehen Don Carlosiksi.

Osoittamatta levottomuutta hän sulki oven. Siinä oli raskas salpa, jonka hän työnsi paikoilleen hitaasti ja äänettömästi. Sitten kylmä tyrmistys, joka oli melkein huumata hänet toimettomaksi, purkautui vihaksi. Miten uskalsi meksikolainen hiipiä hänen kotiinsa! Mitä mies tarkoitti? Ajatellessaan asiaa joutui Madeline yhä suuremman vihan ja kiihtymyksen valtaan ja olisi luultavasti paljastanut itsensä, ellei Florence, joka oli ilmeisesti nähnyt hänen salpaavan oven ja luki nyt hänen ajatuksensa, olisi tullut häntä kohti katse tarkkaavaisena ja kysyvänä. Madeline antoi jokaiselle vieraalleen tehtävän suoritettavaksi. Vieden Florencen ruokasäiliöön hän ilmaisi salaisuutensa. Florence vastasi näyttämällä pientä avonaista ikkunaa, jonka läpi kulkeminen oli kankeasti liikkuvien cowboyden koetuskivenä.

Madeline jaksoi olla iloinen ja hän luopui ensimmäisenä arvokkuudestaan kutsumalla Castletonin ruokasäiliöön, jossa hän piti tämän mielenkiintoa vireillä jollakin tekosyyllä ja painoi samalla käsiensä ääriviivat hänen mustan takkinsa selkään. Castleton palasi viattomana keittiöön saadakseen raikuvan tervehdyksen osakseen. Emännän teko antoi alun hulluttelulle ja sitä seurasi ilo ja melu. Jokainen auttoi osaltaan. Ruoka valmistettiin yhteisessä hälinässä ja kaikki nauttivat sydämestään. Madeline nautti itsekin, vaikka tunsi miekan olevan ripustettuna päänsä päälle.

Oli jo myöhä, kun hän nousi pöydästä ja kehoitti vieraitaan menemään huoneisiinsa, pukemaan ylleen ratsastuspukunsa, varustautumaan pitkää ja seikkailurikasta retkeä varten ja sitten nukahtamaan vähän ennen kuin cowboyt herättäisivät heidät aikaisin.

Madeline meni huoneeseensa ja oli ottamassa esiin leirivarusteitaan, kun koputus keskeytti hänet. Hän ajatteli, että Florence oli tullut auttamaan matkatavaroiden laittamisessa. Mutta koputus kuului kuistin ovelta ja toistui.

"Kuka siellä?" kysyi hän.

"Stewart", oli vastaus.

Hän avasi oven. Cowboy seisoi kynnyksellä. Hänen takanaan oli useita cowboyta, jotka näkyivät epäselvästi hämärässä.

"Saanko puhua teille?" kysyi hän.

"Tietysti." Madeline epäröi hetken, pyysi toista sisään ja sulki oven. "Onko kaikki hyvin?"

"Ei. Rosvot pysyvät piilossa. He ovat varmasti huomanneet, että olemme varuillamme. Mutta olen varma, että me saamme teidät ja ystävänne pois ennen kuin kahakka alkaa. Halusin sanoa teille, että olen puhunut palvelijoittenne kanssa. He tulevat takaisin huomenna heti kun Bill pääsee eroon tästä joukosta. Teidän ei tarvitse olla levoton."

"Onko teillä aavistusta siitä, kuka piilottelee talossa?"

"Minä olin aluksi huolissani siitä. Luulen että pelokas kourallinen rajalta tulleita lainsuojattomia hylkiöitä on kätkeytynyt taloon, enemmän sattumalta kuin tarkoituksesta. Me annamme niiden mennä — me pääsemme niistä laukaustakaan ampumatta."

"Stewart, te olette väärässä", sanoi Madeline.

Toinen hätkähti. Hänen silmiensä ilme muuttui. Hän sanoi:

"Miten niin?"

"Näin yhden rosvon. Tunsin hänet selvästi."

"Kuka hän oli?" kysyi Stewart.

"Don Carlos."

Cowboy mutisi matalasti ja kysyi sitten:

"Oletteko varma?"

"Ehdottomasti. Minä näin hänet kahdesti eteishuoneessa. En voisi milloinkaan erehtyä hänen silmistään."

"Tiesikö hän, että näitte?"

"En ole varma, mutta luulen. Kyllä varmasti tiesi! Minä seisoin valossa. Olin astunut sisään ja menin sitten tahallani ulos. Hänen kasvonsa näkyivät nurkan takaa ja vilahtivat nopeasti näkyvistä."

Madeline tunsi että Stewartissa tapahtui muutos. Hän näki yhtä hyvin kuin tunsikin sen raivoisan intohimon, joka muutti miehen.

"Kutsukaa ystävänne — tuokaa heidät tänne!" määräsi cowboy jyrkästi ja pyörähti ovea kohti.

"Stewart, odottakaa", sanoi Madeline.

Toinen kääntyi. Hänen palavat silmänsä, hänen käytöksensä vaikutti Madelineen omituisesti ja heikensi tätä.

"Mitä aiotte tehdä?" kysyi Madeline.

"Teidän ei tarvitse välittää siitä. Tuokaa vieraat tänne. Teljetkää ikkunat ja lukitkaa ovet. Te olette turvassa."

"Stewart! Sanokaa mitä aiotte tehdä!"

"En sano teille", vastasi cowboy ja kääntyi pois.

"Mutta minä tahdon tietää!"

Käsi Stewartin käsivarrella hän pidätti tätä ja näki miten mies pysähtyi — tunsi vavahduksen Stewartissa koskettaessaan häntä. "Minä tiedän. Te aiotte tapella!"

"No, neiti Hammond, eikö ole aika?" kysyi cowboy. Hän ehkä voitti kiihkeän halun toimia heti. Hänen kysymyksessään oli väsymystä, arvokkuutta, vieläpä moitettakin. "Se että meksikolainen on täällä teidän talossanne pakottaa siihen. Don Carlos on lurjus, pelkuri, mutta kuitenkaan hän ei pelkää kätkeytyä teidän omaan taloonne. Hän on oppinut, että te ette anna cowboyden vahingoittaa ketään. Hän käyttää sitä hyödykseen. Hän ryöstää, polttaa ja vie teidät mukanaan. Hän murhaakin, jos se sopii hänen tarkoituksiinsa. Nämä sekarotuiset käyttävät veitsiä pimeässä. Minä siis kysyn — eikö ole aika, että nitistämme hänet?"

"Stewart, minä kiellän teitä tappelemasta muuten kuin itsepuolustukseksi. Minä kiellän teitä!"

"Se mitä aion tehdä on itsepuolustusta. Enkö ole koettanut selittää, että meillä on nyt villit olot tällä kohdalla rajaa? Täytyykö minun taas sanoa teille, että Don Carlos on yhtä poikaa vallankumouksellisten kanssa? Kapinalliset ovat hulluina saadakseen Yhdysvallat mukaan. Te olette huomattava nainen. Don Carlos tahtoisi ryöstää teidät. Jos hän saisi teidät, olisi helppo mennä rajan yli teidän kanssanne! No, minne menisi hätähuuto? New Yorkiin! Washingtoniin! Se tarkoittaisi sitä, että Yhdysvallat sekaantuisi asiaan! Toisin sanoen tulisi sota!"

"Oh, te liioittelette!" huudahti Madeline.

"Ehkä niinkin. Mutta minä huomaan Donin pelin. Ja, neiti Hammond, minun on kauheata ajatella, mitä te kärsisitte jos Don Carlos saa teidät rajan yli. Minä tunnen nämä meksikolaiset. Minä olen ollut päiväläisten — orjien joukossa."

"Stewart, älkää antako Don Carlosin ryöstää minua", vastasi Madeline.

Hän näki cowboyn vapisevan.

"En salli sitä. Siksi minä koetan saada hänet kiinni."

"Mutta minä kielsin teitä aloittamasta taistelua tallallanne."

"Sitten minä aloitan sen ilman teidän suostumustanne", vastasi Stewart lyhyesti ja pyörähti taas ympäri.

"Älkää menkö!" pyysi Madeline.

Mutta toinen jatkoi kulkuaan.

Hän juoksi cowboyn eteen, sulki hänen tiensä ja katsoi häntä silmiin selkä ovea vasten. Stewart oikaisi pitkän käsivartensa pyyhkäistäkseen hänet syrjään. Mutta se vaipui alas.

"Se on teidän takianne", väitti hän vastaan.

"Jos se on minun takiani, tehkää sitten mikä on minulle mieleen."

"Guerillat puukottavat jonkun. He polttavat talon. He ryöstävät teidät."

"Alistutaan kaikkeen tähän uhkaan", rukoili Madeline kiihkeästi.

"Mutta se on kauhea uhka eikä siihen pitäisi antautua", huudahti toinen. "Päästäkää minut ulos, neiti Hammond. Menen hakemaan poikia ja lähden ajamaan takaa guerilloja."

"Ei!"

"Hyvä Jumala!" huudahti Stewart. "Miksi ette anna minun mennä. Se on tehtävä."

"Ei!"

"Miksi en saa tehdä sitä mikä on parasta?"

"Stewart, minä — minä — pelkään. Te syöksyisitte suoraan vaaraan. Onko se tarpeellista? Ajattelen — luulen — en tiedä, miksi minulla on sellainen tunne — että teette sillä tavoin. Pelkään teidän — teidän loukkaantuvan."

"Te pelkäätte, että minä loukkaantuisin!" kertasi toinen ihmetellen.

"Niin."

Tuo yksi sana, kaikkine, mitä se saattoi tarkoittaa, kaikkine, mitä se ei tarkoittanut, lauhdutti cowboyn, teki hänet kummastuneeksi, araksi kuin pojan, sai hänet kokonaiseen mielenliikutusten ryöppyyn.

Madeline luuli saaneensa hänet taipumaan — voittaneensa oman tahtonsa voimalla toisen tahdon. Mutta hän oli laskenut liian hätäisesti. Stewart siirsi hänet lujin käsin sivuun voidakseen kulkea ohi. Ja Madeline luopui puolustamasta ovea. Stewart kääntyi kynnyksellä. Hänen kasvonsa olivat ankarat:

"Minä menen ajamaan Don Carlosin ja hänen joukkonsa pois talosta", sanoi Stewart. "Teen sen taistelutta. Mutta vaikka pitäisi taistellakin, pois hän lähtee!"

Madeline ei uskonut voivansa nukkua ja kuitenkin hän nukkui. Hänestä tuntui kuluneen vain hetkinen, kun Florence kutsui häntä. Hän seurasi Florencea ulos. Oli juuri pimeä hetki ennen sarastusta. Hän saattoi erottaa satuloituja hevosia, joita cowboyt pitelivät. Lähdössä oli kiireellisyyden ja salaperäisyyden leima. Helen, joka oli varpaillaan muiden vieraiden mukana, kuiskasi että se muistutti pakoa. Hän oli riemuissaan. Madelinesta se oli todella pakoretki.

Pimeässä ei Madeline voinut nähdä, kuinka monta saattajaa seurueella oli. Hän kuuli matalia ääniä, kuolainten pureksimista ja kavioiden töminää ja tunsi Stewartin, kun tämä toi Majestyn. Sitten kuului keveiden jalkojen tassutusta ja koirien vinkunaa. Kylmät kuonot koskettivat hänen käsiään ja hän näki susikoiraparvensa harmaat pörröiset hahmot. Että Stewart antoi niiden tulla hänen mukanaan, osoitti miten tämä harrasti emäntänsä hauskuttamista. Stewart talutti Majestyn pimeään ratsastajien ja hevosten ohi.

"Luullakseni olemme valmiit", sanoi hän. "Minä tarkastan." Hän meni takaisin pitkin riviä ja Madeline kuuli hänen sanovan useita kertoja: "Nyt jokainen ratsastaa aivan likellä edessä olevaa hevosta ja pysyy rauhallisena." Sitten edessä olevan mustan hevosen korskuminen ilmaisi Madelinelle, että Stewart oli noussut ratsaille.

"Hyvä on, me lähdemme", huusi cowboy.

Madeline nosti Majestyn suitset ja antoi päistärikön mennä. Kuului hiekan narskuntaa, tuli iski kivestä, kuului korskuntaa ja sitten raudoitettujen kavioiden tasaista kopsetta kovaa maata vasten. Madeline saattoi juuri ja juuri erottaa Stewartin ja hänen mustansa epämääräisen harmaana edessään. Ja kuitenkin he saattoivat miltei koskettaa toisiaan. Paksu pimeyden verho oli laskeutunut alhaalle ja näytti ylhäällä ohenevan harmaaksi usvaksi, jonka läpi näkyi muutamia kalpeita tähtiä. Tämä oli aivan eriskummainen lähtö ja Madeline huomasi värisevänsä kuullessaan kavioiden kopseen, tuntiessaan kylmyyden ja nähdessään hämärästi Stewartin tumman vartalon. Varovaisuus, aikainen lähtö, pakollinen hiljaisuus — nämä seikat antoivat näytelmälle jännitystä.

Majesty sukeltautui solaan, missä hiekka ja epätasainen kulku saivat Madelinen luopumaan haaveilusta. Pimeässä ei ollut helppoa pysytellä Stewartin lähellä sileälläkään polulla ja nyt oli oltava tarkkaavan huolellinen. Sitten seurasi pitkä marssi upottavan hiekan läpi. Sillä välin pimeys vähitellen vaihtui harmaaksi. Vihdoin Majesty kiipesi ylös lietteestä ja sen rautakengät helisivät taas kiviä vasten. Se alkoi kiivetä. Stewartin hahmo häämötti selvempänä Madelinen edessä. Kumartuen hevosen kaulan yli hän koetti nähdä polkua, mutta ei voinut. Hän ihmetteli, miten Stewart saattoi pysyä polulla pimeässä. Madeline ei voinut nähdä olkansa yli takanaan olevaa hevosta, mutta hän kuuli sen.

Päivä oli sarastamaisillaan. Yht'äkkiä olivat Stewart ja hänen hevosensa selvästi näkyvissä. Hän näki maisemalle luonteenomaisen kallion, kaktukset ja pensaikon, joka peitti kunnaiden juuret. Polku oli vanha ja harvoin käytetty, se mutkitteli, käänteli ja kierteli. Katsoessaan taakseen hän näki Monty Pricen tukevan vartalon kyyristyneenä satulan yli. Montyn kasvot olivat sombreron piilossa. Hänen takanaan ratsasti Dorothy Coombs ja seuraavana häämötti Nick Steelen korkea hahmo.

Tuli kirkas päivänvalo, ja Madeline näki, että polku vei ylöspäin kunnaiden kautta. Se vei kiertotietä matalien syvänteiden läpi, jotka olivat täynnä kiviä ja pensaikkoa. Joka käänteessä luuli Madeline nyt kohtaavansa vettä ja heitä odottavan kuormastokulkueen. Mutta aika kului, kiivettiin kokonaisia maileja ylöspäin eikä kohdattu vettä eikä hevosia. Madelinen odotus muuttui kaipuuksi. Hän oli nälissään.

Pian astua loiskahti Stewartin hevonen matalaan lammikkoon. Sen toisella puolen näkyi siellä täällä kosteita paikkoja hiekassa ja yhä enemmän vettä kallionkoloissa. Stewart vain jatkoi matkaansa. Madelinen kello oli kahdeksan, kun hän kääntyessään laajaan syvennykseen näki hevosia, jotka söivät niukkaa ruohoa, suuren pinon tervavaatteella peitettyjä myttyjä sekä tulen, jonka ympärillä puuhaili cowboyta ja kaksi meksikolaisnaista.

Madeline pysyi hevosensa selässä ja tarkasti seuralaisensa, kun he ratsastivat esiin. Hänen vieraansa olivat iloisella tuulella.

"Aamiaiselle — ja reippaasti", huusi Stewart kursailematta.

"Ei minua tarvitse kehoittaa", sanoi Helen. "Olen hirmuisen nälkäinen."

Sill'aikaa kun vieraat söivät, puhuivat ja nauroivat, kuormittivat cowboyt hevosia ja aaseja. Heti kun kuormasto oli valmis pani Stewart sen kulkemaan edellä, jotta se raivaisi tietä. Tuuhea pensaskasvullisuus, joka vaihteli kallioiden ja kaktusten kanssa, peitti rinteet, ja nyt näytti polku kulkevan ylöspäin kukkulalle. Kuormasto ponnisteli eteenpäin ja jäljessä tulevat matkustajat erkanivat kauemmaksi toisistaan. Puolenpäivän aikaan he pääsivät kunnailta ryhtyäkseen todelliseen vuorelle nousuun. Aurinko paahtoi kuumana. Tuli pian tuulenhenki, tomu nousi paksuna sekä riippui vaippana heidän ympärillään. Näköala oli rajoitettu, ja se näyttämö, joka aukeni silmien eteen, oli ikävä ja harmaa. Näkyi vain kuivan yksitoikkoisia, hitaasti kohoavia rinteitä ja kallioisia kanjoneita.

Stewart odotti Madelinea ja sanoi:

"Me saamme kohta myrskyn."

"Se tulee helpotuksena. On niin kuumaa ja tomuista", vastasi Madeline.

"Käskenkö pysähtymään ja laittamaan leirin?"

"Tässä? Ei toki! Mitä luulette parhaaksi tehdä?"

"No, jos saamme hyvän ukonilman, on se uutta ystävillenne. Luulen, että meidän olisi viisainta jatkaa matkaa. Tässä ei ole sopivaa paikkaa leirintekoa varten. Tuuli puhaltaisi meidät rinteeltä, ellei sade huuhtoisi meitä pois. Menee koko päivä ennen kuin saavutamme hyvän leiripaikan. En takaa, ehdimmekö siinäkään ajassa. Jos sataa, satakoon."

Stewart ratsasti eteenpäin ja Madeline seurasi. Kuormajuhdat ponnistivat pää nuokkuen rinnettä ylös ja pienet burrot kulkivat keveästi siinä missä hevosilla oli täysi työ. Niiden kuormat heiluivat puolelta toiselle ikäänkuin kameelien kyttyrät. Kiviä rapisi alas, kuumuus väreili mustina aaltoina, tomu kohosi ylös ja leijaili ilmassa. Raskas helteinen ilma teki hengityksen vaikeaksi.

Tuntia myöhemmin oli seurue kiivennyt korkealle ja kiersi suuren, alastoman kukkulan sivua, joka oli pitkän aikaa kätkenyt kallionhuiput. Kuormaston viimeinen aasi ponnisteli kukkulan yli Madelinen näkyvistä. Hän katsoi taaksepäin ja näki vieraidensa muuttavan väsyneesti itseään puolelta toiselle satulassaan. Kaukana alhaalla oli setripuualanko ja kunnaat.

Stewart nousi huipulle ja viittoi Madelinelle. Madeline, joka ei ollut milloinkaan kiivennyt näin korkealle, toivoi näkevänsä paljon. Hän nousi muutamat vielä jäljellä olevat askelet ja pysähtyi Stewartin mustan viereen. Madelinesta tuntui näky siltä kuin maailma olisi muuttunut. Harjanne laskeutui hänen edessään mustaan, kivien reunustamaan, pensaikon täplittämään rotkoon. Idässä päin, rotkon toisella puolella häämötti pyöreitä, paljaita vuorenhuippuja. Oikealla veivät kalliosta muodostuneet jättiläisportaat kuusien reunustamille ja mäntyjen kaartamille kallionhuipuille, jotka kohosivat tummina ja paljaina myrskyistä taivasta vasten. Kasautuneet, musteenväriset pilvet kokoutuivat huippujen yläpuolelle peittäen korkeimmat näkyvistä. Valkoinen salamakieleke leimahti ja ukkonen jyrisi kuin lumivyöry.

Madeline katsahti Stewartiin. Cowboy istui liikkumattomana kuin kivi, tummakasvoisena, tummasilmäisenä ja katseli katselemistaan intiaanin tavoin.

Taivas muuttui yhä mustemmaksi, pilvet vyöryivät, kasvoivat nopeasti ja peittivät kallionhuiput. Terävät salamanvälähdykset alkoivat vilkkua. Ukkosen jyrähdysten välillä saattoi kuulla kaukaista tuulen ärjyntää.

Stewart odotti Madelinea kaltevan kallion suojassa, mihin cowboyt olivat pysähtyneet kuormastoineen. Madeline näki Montyn ja Dorothyn kulkevan kallion ympäri ja toivoi, että muut tulisivat pian.

Pimeyden ja jyrinän mukana tuli sadetulva, oikea kaatosade. Madeline istui pitkän aikaa hevosen selässä kumartuneena ja raivoavaa sadetta välttäen. Kun sen voima väheni, kuuli hän Stewartin kutsuvan toisia.

Satoi yhtä mittaa. Myrskyn raivo oli kuitenkin mennyt ohi ja ukkosen jyrinä väheni. Ilma oli kirkastunut ja rupesi tulemaan viileäksi. Madelinesta alkoi tuntua epämiellyttävän kylmältä ja kostealta. Stewart kiipesi ylöspäin nopeammin kuin ennen ja Madeline huomasi, että Monty pysytteli emäntänsä kintereillä pakottaen häntä eteenpäin. Oli menetetty aikaa, ja leiripaikka oli pitkän matkan päässä. Kallionhuippujen välissä olevasta rotkosta Madeline näki hetken ajan lännen taivasta. Punaiset auringonsäteet paistoivat hajanaisten pilvien välistä. Aurinko oli laskemassa.

Stewartin hevonen oli nyt ruvennut hitaasti juoksemaan ja Madeline jätti polun enemmän Majestyn kuin oman valintansa varaan. Varjot tummenivat ja kallionhuiput kävivät aavemaisiksi. Viileä tuuli valitteli tummissa puissa. Kun musta yö alkoi peittää verhoonsa ympäristön, huomasi Madeline, että kuuset olivat väistyneet mäntymetsän tieltä. Äkkiä tunkeutui neulankärjen suuruinen valonpilkahdus pimeyden läpi. Se tuikki ja vilkkui kuin yksinäinen tähti mustalla taivaalla. Hän kadotti sen näkyvistään — löysi sen taas. Se tuli suuremmaksi. Mustat puunrungot tulivat esteeksi. Valo oli tulta. Hän kuuli cowboyn laulua. Sadepisarat kimaltelivat puiden oksilla tulen säteissä. Stewartin korkea vartalo, sombrero alas painettuna, hahmottui valoa vasten. Ja valon hohteessa Madeline näki hänen kääntyvän vähän päästä katsoakseen taakseen, luultavasti vakuuttuakseen siitä, että Madeline oli kintereillä.

Kallionhuiput

Madeline oli iloinen, kun hänet nostettiin satulasta roihuavan tulen ääreen — kun hän näki höyryäviä astioita tulipunaisilla hiilillä. Lukuunottamatta olkapäitä, joita sadetakki oli suojellut, oli hän likomärkä. Meksikolaisnaiset tulivat auttamaan häntä ja muuttamaan vaatteita lähellä olevassa teltassa, mutta Madeline piti parempana lämmitellä jalkojaan ja käsiään ja katsella näytelmää, jonka hänen ystäviensä saapuminen tarjosi.

Dorothy muksahti satulastaan odottavien cowboyden käsivarsille. Hän saattoi tuskin kävellä. Hänen kasvojaan peitti vinossa oleva hattu. Pörröisen reunan alta kuului valittava huokaus: "Ooh! Mikä ka-kauhea ratsastus!" Rouva Beck oli huonommassa kunnossa: hänet oli otettava alas hevosensa selästä. "Minä olen halvautunut — minä olen hylky. Bobby, hanki rullatuoli!" Bobby oli halukas ja valmis, mutta rullatuoleja ei ollut. Florence astui helposti alas ja häntä olisi voinut luulla sieväksi cowboyksi. Edith Wayne oli kestänyt ponnistuksen paremmin kuin Dorothy. Hänen pukunsa riippui ryysyinä. Helen oli säilyttänyt hiukkasen arvokkuuttaan samoin kuin ylpeyttään ja ehkä hiukan voimaakin. Mutta hänen kasvonsa olivat valkoiset, silmät olivat suuret ja hän ontui. "Majesty!" huudahti hän. "Mitä sinä tahdoit meille tehdä? Tappaa meidät tai saada meidät kotikipeiksi?" Kaikista heistä oli kuitenkin Ambrosen vaimo Christine, pieni ranskalainen kamarineitsyt, kärsinyt eniten pitkästä ratsastuksesta. Hän oli tottumaton. Ambrosen oli kannettava hänet telttaan. Florence taivutti Madelinen lähtemään tulen luota, ja kun he menivät sisään muiden mukana, valitteli Dorothy, että hänen märät jalkineensa eivät tahtoneet lähteä pois. Rouva Beck itki.

"Lämpimiä vaatteita — kuumia juomia ja ruokaa — lämpimiä peitteitä", kuului Stewartin terävä määräys.

Ei kestänyt kauan ennen kuin Madeline ja seurueen naisjäsenet olivat taas tointuneet, lukuunottamatta väsymystä ja kipua, minkä vain lepo ja uni saattoi huojentaa.

Mutta ei uupumus eikä vaivat, ei sekään, että he olivat kuin silakat tervavaatteen alla, estänyt Madelinen vieraita ojentautumasta makuusijalleen huoaten pitkään ja kiitollisesti. He vaipuivat yksi toisensa jälkeen syvään uneen. Madeline kuiskaili Florencelle ja nauroi hänen kanssaan, sitten valo himmeni ja hänen silmäluomensa sulkeutuivat. Pimeys ja leirielämän melu, miesten matalat äänet, hevosten kavioiden tömistys, lämpimyyden ja suloisen levon tunto — kaikki kävi epäselväksi.

Kun hän heräsi, liikkui heiluvien oksien varjoja auringon valaisemalla tervavaatteella hänen yläpuolellaan. Hän kuuli kirveen kajahtelevat iskut, mutta ei mitään muuta ääntä ulkopuolelta. Hidas, säännöllinen hengitys osoitti hänen telttatoveriensa nukkuvan sikeästi. Hän huomasi pian, että Florence puuttui joukosta. Madeline nousi ja kurkisti ulos teltta-aukosta.

Kaunis näky hämmästytti häntä. Hän näki tasaisen aukean, jonka pitkä ruoho teki vihreäksi ja kukat iloisen näköiseksi, siinä oli siellä täällä somia kuusi- ja mäntymetsikköjä, jotka ulottuivat upeille kallionhuipuille asti, jotka olivat kullanvärisiä auringonpaisteessa. Kiihkeänä pääsemään ulos, missä hän saattoi nauttia rajoittamattomasta näköalasta, hän etsi matkatarpeitaan, löysi ne eräästä kulmasta ja pukeutui sitten kiireesti ja rauhallisesti.

Hänen suosikki-hirvikoiransa Russ ja Tartar nukkuivat oven edessä, minne ne oli sidottu. Hän herätti ne ja päästi ne irti ajatellen samalla, että Stewart varmaan oli kahlehtinut ne lähelle häntä. Viileä ilma, jossa tuntui männyn sekä kuusen haju ja vielä jokin hieno nimetön tuoksu, sai Madelinen seisomaan suorana ja hengittämään hitaasti ja syvään. Hän tunsi että ilma kiihdytti veren juoksua.

Madeline käveli koirat sivullaan lähimmän metsikön läpi. Maa oli pehmeätä ja kimmoisaa sekä ruskeana männynneulasista. Cowboyt olivat valinneet leiripaikan, jossa heillä olisi aamuaurinko ja iltapäivän varjo. Useita telttoja ja majoja oli jo pystytetty, kuusenoksista oli tehty suuri katos, cowboyt puuhailivat tulen ympärillä, matkatavarapinoja oli tervavaatteiden peitossa ja makuusijoja oli kääritty kokoon puiden alle. Maa kohosi matalina ruohoisina penkereinä suuria kiviröykkiöitä kohti, jotka olivat viisisataa jalkaa korkeat. Muita kallionhuippuja kohosi näiden takana. Sammaleisen kallion alta kumpusi kirkas lähde. Villikukat reunustivat sen partaita. Niityllä olivat hevoset polviin asti ruohossa, joka huojui aamutuulessa.

Florence huomasi Madelinen puiden alla ja tuli juosten. Hän oli kuin nuori tyttö, eloisa, värikäs ja iloinen.

"Castleton on mennyt pyssyineen metsälle jo tunteja sitten", sanoi Florence. "Gene lähti juuri tavoittamaan häntä. Muut herrat nukkuvat vielä. Luulen että he nukkuvat tarpeekseen."

Sitten alkoi Florence muitta mutkitta kysellä Madelinelta leirivarustusten yksityiskohtia, joita Stewart ja Florence itse tuskin saattoivat katsella esittämättä omia ehdotuksiaan.

Ennen kuin kukaan unisista vieraista oli herännyt, oli leiri valmis. Madelinella ja Florencella oli teltta männyn alla, mutta he eivät aikoneet nukkua siinä muuten kuin myrskyisellä ilmalla. He levittivät tervavaatteen maahan, tekivät vuoteensa sille ja pitivät parempana nukkua tähtien valossa. Sen jälkeen he lähtivät tiedustusmatkalle ottaen koirat mukaansa. Kun päivä kului, sai paikka Madelinen yhä enemmän valtoihinsa. Puolenpäivän aikaankin, kun aurinko paahtoi, oli pikemmin miellyttävän lämmin kuin kuuma. Ja ohut ilma alkoi vaikuttaa omituisesti. Hän hengitti sitä syvään, kunnes tunsi itsensä keveäksi, ikään kuin hänen ruumiinsa ei olisi ollut ainetta. Yht'äkkiä hän tuli uniseksi. Raukeus valtasi ja maatessaan männyn alla hän vaipui uneen.

Florence ilmoitti, ettei leirillä ollut tapahtunut mitään merkillistä. Pian veti iloisten huutojen kuoro Madelinen tarkkaavaisuuden puoleensa ja hän kääntyi nähdäkseen Helenin ontuvan Dorothyn mukana sekä rouva Beckin ja Edithin tukevan toisiaan. He olivat kaikki levänneitä, mutta hervottomia, iloitsivat paikasta ja heräsivät nälkäisinä kuin karhut talviunestaan. Madeline saattoi heidät leirin ympäri ja puiden lomitse sammaleisiin, mäntyjen peittämiin soppiin kallionhuippujen alle.

* * * * *

Muutamien päivien ajan oli nukkuminen pääasiana vieraiden leirielämässä. Dorothy Coombs nukkui vuorokauden läpeensä ja sittenkin oli häntä vaikea saada hereille. Helen vaipui uneen miltei syödessään ja puhuessaan. Miehiin vuoristoilma koski ilmeisesti enemmän kuin naisiin. Castleton ei kuitenkaan sortunut samaan uneliaisuuteen, koska hänellä oli mahdollisuus kuljeskella pitkin maita pyssy mukanaan.

Tämä velttous katosi pian ja sitten olivat päivät täynnä toimintaa. Beck, Bobby ja Boyd eivät kuitenkaan ryhtyneet mihinkään ponnistuksia vaativaan. Edith Wayne myöskin piti parempana kävellä metsiköissä tai istua. Helen ja Dorothy tahtoivat tutkia kallionhuiput ja kanjonit ja kun eivät voineet saada muita mukaansa, menivät he oppaana olevan cowboyn kanssa.

Välttämättömyyden pakosta tulivat Madeline ja hänen vieraansa tietysti olemaan paljon cowboyden seurassa. Ja seurue oli kuin yhtä suurta perhettä. Madelinen ystävät eivät ainoastaan mukautuneet tilanteeseen, vaan suorastaan nauttivat siitä.

Eräänä iltapäivänä suuren suuri myrskypilvi syöksyi alas taivaalta ja peitti kallion huiput. Se himmensi laskevan auringon ja verhosi pimeyden vaippaan metsikön. Madeline oli levoton, koska useat hänen seurastaan, niiden mukana Helen ja Dorothy olivat lähteneet ratsastamaan cowboyden kanssa eivätkä olleet palanneet. Florence vakuutti hänelle, että vaikkakaan he eivät ehtisi takaisin ennen myrskyn puhkeamista, ei ollut mitään syytä levottomuuteen. Siitä huolimatta lähetti Madeline hakemaan Stewartia ja pyysi häntä menemään itse tai lähettämään jonkun etsimään vieraita.

Ehkä puoli tuntia myöhemmin Madeline kuuli kavioiden kapseen polulta. Lyhdyt valaisivat telttaa. Edith ja Florence olivat hänen mukanaan. Ulkopuolella oli niin pimeätä, ettei Madeline voinut nähdä viittä metriä eteensä. Tuuli valitti puissa ja suuret sadepisarat rapisivat tervavaatteelle.

Pian pysähtyivät hevoset oven ulkopuolelle. Rouva Beck tuli juosten telttaan hengästyksissään ja säteilevänä, koska he olivat voittaneet myrskyn. Helen tuli sitten ja vähän myöhemmin Dorothy. Kun Madeline näki Dorothyn leimuavat silmät, tiesi hän että oli tapahtunut jotakin. Se olisi mennyt huomaamatta, ellei Helen olisi tullut katsoneeksi Dorothyyn.

"Taivas, Dot! Sinähän olet sievä silloin tällöin", huomautti Helen. "Saat eloa kasvoihisi ja silmiisi!"

Dorothy käänsi kasvonsa pois ja katsoi peiliin. Hän näki laajan, punaisen täplän poskellaan. Dorothy oli ollut tarkka valkoisesta ihostaan ja nyt oli siinä ruma merkki.

"Katsokaahan tätä!" huudahti hän onnettomana. "Kasvoni ovat turmeltuneet."

"Miten sait sellaisen pilkun?" kysyi Helen.

"Minua on suudeltu!" huudahti Dorothy.

"Mitä?" kysyi Helen uteliaammin.

"Minua on suudeltu — joku noista hävyttömistä cowboysta on syleillyt ja suudellut minua! Oli niin pikimustaa, etten voinut nähdä mitään. Ja niin hälisevää, etten voinut kuulla. Mutta joku koetti auttaa minua alas hevosen selästä. Jalkani tarttui jalustimeen ja minä putosin — suoraan jonkun syliin. Sitten hän syleili ja suuteli minua karhumaisella tavalla. En voinut liikuttaa sormeanikaan."

Kun riemun purkaus oli laimentunut, katsoi Dorothy Florenceen.

"Käyttävätkö cowboyt todellakin hyväkseen tytön avuttomuutta pimeydessä?"

"Tietysti he tekevät niin", vastasi Florence hymyillen. "Dot! En ole milloinkaan ennen nähnyt sinun olevan raivoissasi siitä, että sinua on suudeltu."

"Minä — minä en olisi välittänyt siitä niin paljon, ellei se törkimys olisi hangannut nahkaa kasvoiltani."

"Dot, minä yhdyn sinuun: on eri asia tulla suudelluksi ja toinen saada kauneutensa pilatuksi", vastasi Helen. "Kuka oli se villi-ihminen?"

"En tiedä!" puhkesi Dorothy. "Jos tietäisin, niin — niin…"

"Vilpittömästi puhuen, eikö sinulla ole vähintäkään aavistusta siitä, kuka sen teki?" kysyi Helen.

"Toivon — otaksun, että se oli Stewart", vastasi Dorothy.

Don Carlos

Eräänä päivänä, kun Madeline oli yksin kävelemässä, oli hän huomaamattaan kulkenut pitkän matkan alas hämärää polkua, joka kierteli kallioiden keskellä.

Oli keskikesän iltapäivä. Hänen ympärillään oli vain kallionhuippujen varjoja ja niiden välissä auringon valaisemia täpliä. Rauhallisuus oli häiriytymätön. Hän meni yhä eteenpäin, nautti villeistä, epätasaisista sopukoista, jotka olivat hänelle uusia. Lopuksi hän tuli penkerelle, joka päättyi kauniiseen metsäaukeaan. Sinne hän istuutui levätäkseen ennen kuin lähtisi paluumatkalle.

Äkkiä Russ, terävävainuinen hirvikoira, nosti päätään ja murisi. Madeline pelkäsi, että se oli haistanut villikissan. Hän rauhoitti sitä ja katseli ympärilleen. Kummallakin puolen oli epätasainen rivi jykeitä kivilohkareita, jotka olivat rapautuneet irti kallionhuipuista. Aukea oli avonainen ja ruohoinen, siellä täällä mänty tai vierinkivi. Pääsytie näytti menevän kanjonien ja harjanteiden muodostamaan erämaahan. Katsoessaan siihen suuntaan Madeline näki naisen solakan, tumman vartalon tulevan hiipien mäntyjen alla. Madeline oli kummastuksissaan ja sitten peloissaan, sillä hiipiminen puulta puulle ei voinut olla rehellistä.

Pian tuli naisen luokse pitkä mies, joka kantoi myttyä ja ojensi sen naiselle. He kulkivat eteenpäin aukealle ja näyttivät puhelevan vakavasti. Madeline tunsi Stewartin, hän tarkkasi lähestyvää paria. Sitten hän tunsi myös naisen. Pieni, tumma pää, ruskeat kasvot, suuret silmät — Madeline näki ne selvästi — kuuluivat meksikolaistytölle Bonitalle. Stewart oli kohdannut hänet täällä. Tässä oli Stewartin yksinäisten retkien salaisuus, joita hän oli tehnyt siitä asti kun oli tullut Madelinen työhön. Tämä yksinäinen aukea oli kohtauspaikka. Stewart piti Bonitaa täällä piilossa.

Madeline nousi rauhallisesti, viittasi koirille ja meni takaisin polkua pitkin leirille päin. Hänen hämmästyksensä vaihtui suruksi, koska Stewartin muuttuminen ei ollut ollut täydellinen. Suru väistyi sietämättömän vastenmielisyyden tieltä: sill'aikaa kun hän oli haaveksinut cowboysta, uneksinut hyvästä vaikutuksestaan häneen, cowboy oli ollut kiero. Se loukkasi häntä. Stewart ei ollut hänelle ollut mitään, ajatteli hän, ja kuitenkin hän oli ollut ylpeä miehestä. Hän koetti miettiä asiaa, olla cowboylie oikeamielinen, vaikka ajatukset kehoittivat häntä karkottamaan miehen ja kaikki hänelle kuuluvan pois mielestä. Ja hänen yrityksensä tuntea myötätuntoa ja vähennellä asian merkitystä epäonnistuivat täydellisesti. Ponnistaen tahdonvoimaansa hän poisti Stewartin ajatuksistaan.

Madeline ei ajatellut Stewartia ennen kuin tämä ilmestyi hänen tielleen myöhään eräänä iltapäivänä hänen lähtiessään teltasta ja liittyäkseen vieraitten joukkoon.

"Neiti Hammond, minä näin jälkenne polulla", sanoi Stewart innokkaasti. Hänen äänensävynsä oli kevyt ja luonnollinen. "Luulen — no, varmaankin saitte sen ajatuksen…"

"En halua selitystä", keskeytti Madeline.

Stewart hätkähti. Hänen käyttäytymisensä muistutti vanhaa kylmää julkeutta. Kun hän katsoi Madelinea, muuttui hänen käytöksensä nopeasti.

Mikä hävyttömyys, ajatteli Madeline, tulla vieraiden nähden antamaan selitystä käytöksestään! Madeline tunsi sisäisen tulenleimahduksen, joka oli niin tuskallinen, niin omituinen, niin käsittämätön, että hänen mielensä meni sekaisin. Sitten hänet valtasi suuttumus, ei Stewartia, vaan itseään kohtaan siitä, että jokin saattoi herättää hänessä tällaista kiihtymystä. Hän seisoi ulkonaisesti kylmänä ja levollisena, ylpeä katse Stewartiin kohdistettuna, mutta sisältä hän paloi raivosta ja häpeästä.

"Ei tosiaan ole tarkoituksenani, että ajattelisitte…" Stewart alkoi kiihkeästi, mutta, keskeytti puheensa ja hitaasti leviävä tumma puna täplitti hänen kaulansa ja poskensa.

"Mitä te teette tai ajattelette, Stewart, ei liikuta minua ollenkaan."

"Neiti — neiti Hammond! Ettehän luule…" sammalteli Stewart.

Puna väistyi hänen kasvoiltaan jättäen ne kalpeiksi. Hänen silmänsä näyttivät rukoilevilta. Niissä oli jonkinlainen pelokas katse, joka vaikutti Madelineen suuttumuksesta huolimatta. Stewartissa oli jotakin poikamaista. Tämä astui askelen eteenpäin ja ojensi kätensä Madelinea kohti tehden liikkeen, jossa oli nöyryyttä ja kumminkin jonkinlaista arvokkuutta.

"Mutta kuulkaa! Älkää välittäkö nyt, mitä te — te ajattelette minusta. On hyvä syy…"

"En halua ollenkaan kuulla syytänne."

"Mutta teidän pitäisi", jatkoi cowboy itsepintaisesti.

"Herra!"

Stewartissa tapahtui toinen nopea muutos. Hän hätkähti rajusti. Tumma veritulva varjosti hänen kasvonsa ja hänen silmiinsä leimahti kimallus. Hän astui kaksi pitkää askelta — hän näytti kohoavan Madelinen yli.

"En ajattele itseäni", jyrisi hän. "Tahdotteko kuunnella?"

"En", vastasi toinen ja hänen äänensä oli jäätävän ylpeä. Tehden keveän, lähtömerkiksi tarkoitetun liikkeen, jonka päättäväisyydestä ei voinut erehtyä, hän kääntyi selin Stewartiin. Sitten hän liittyi vieraittensa joukkoon.

Stewart seisoi liikkumatta. Sitten hän kohotti kättään, jossa piti sombreroaan, kohotti sitä ja heitti sombreron maahan. Hän nousi mustan hevosensa luo ja paiskasi satulan sen selkään. Harpatessaan hakemaan ohjaksia, jotka riippuivat eräässä pensaassa, hän juoksi muuatta cowboyta vastaan, joka koetti väistää kömpelösti.

"Pois tieltäni!" kiljui Stewart.

Sitten hän sovitti ohjakset hevosen päähän.

"Ehkä sinun olisi parempi viipyä hetkinen, Gene", sanoi Monty.

"Haluatko että lyön pääsi halki?" kysyi Stewart.

Stewart nosti tummia kasvojaan. Jokainen kuunteli. Aurinko oli laskenut, mutta metsikkö oli valoisa. Nels näkyi alhaalla polulla ja hänen hevosensa juoksi. Seuraavassa hetkessä hän oli kentällä ja sai ratsunsa vähitellen pysähtymään. Hän hyppäsi hevosen selästä aivan vastapäätä Stewartia.

"Mikä on kyseessä, Gene?" kysyi Nels terävästi.

"Aion lähteä leiriltä", vastasi Stewart epäselvästi.

Hänen musta hevosensa alkoi tömistää jalkojaan, kun Stewart tarttui suitsiin ja harjaan sekä potkaisi jalustinta.

Nelsin pitkä käsivarsi syöksähti esiin ja hänen kätensä tarttui Stewartiin pidättäen häntä nousemasta ratsaille.

"Olen tosiaan pahoillani", sanoi Nels hitaasti. "Sinä olet siis lähdössä tiehesi?"

"Niin olen. Anna minun mennä!"

"Ethän toki aio mennä?"

"Anna minun mennä, hitto vieköön!" huudahti Stewart tempoen itsensä vapaaksi.

"Mikä on hullusti?" kysyi Nels kohottaen taas kätensä.

"Mies! Älä koske minuun!"

Nels astui heti taaksepäin. Hän näytti huomaavan Stewartin kauhistavan kiihkon. Taas Stewart koetti nousta hevosen selkään.

"Nels, älä saata minua unohtamaan, että olemme olleet ystäviä", sanoi hän.

"En varmaankaan unohda", vastasi Nels. "Ja minä luovun hommastani juuri nyt ja tässä!"

Hänen puheensa pysähdytti ratsaille nousevan cowboyn. Stewart irroitti jalkansa jalustimesta. Sitten heidän kovat kasvonsa olivat liikkumattomat ja kylmät. Silmissä oli tuijottava katse.

Madeline hämmästyi Nelsin puhetta yhtä paljon kuin Stewartkin.

"Luovut?" kysyi Stewart.

"Varmasti. Mitä luulisit minun tekevän sellaisissa olosuhteissa, jotka ovat nyt muodostuneet?"

"Mutta kuulehan, minä en hyväksy sellaista."

"Sinä et ole minun pomoni enää eikä minulla ole mitään velvollisuuksia neiti Hammondiakaan kohtaan. Minä olen oma pomoni ja teen mitä miellyttää."

Nelsin sanat eivät sopineet yhteen hänen kasvojensa ilmeen kanssa.

"Gene, sinä lähetit minut pienelle tiedustelulle vuoristoon, eikö niin?" jatkoi hän.

"Kyllä, sen tein", vastasi Stewart.

"No, sinulla oli tosiaan minuun verrattuna niin täydellisesti oikeat käsitykset asioista, että minä olen tullut ihan kipeäksi sinun ihailemisestasi. Jos et olisi lähettänyt minua — no, luulen, että olisi saattanut tapahtua jotakin. Asiain ollessa tällä kannalla kuin nyt on meillä tosiaan odotettavana yhtä ja toista!"

Hänen sanansa vaikuttivat kaikkiin cowboyhin! Stewart teki rajun liikkeen. Nick Steele asteli harppailevan jättiläisen tavoin Nelsin ja Stewartin luo. Muut cowboyt nousivat hiljaa sanomatta sanaakaan.

Madeline ja hänen vieraansa, jotka olivat pienessä ryhmässä, katselivat ja kuuntelivat heitä voimatta arvata, mitä kaikki tuo puhe ja touhu merkitsi.

"Lopeta, Nels, heidän ei tarvitse kuulla sitä", sanoi Stewart käheästi heilauttaessaan kättään Madelinen hiljaista joukkoa kohti.

"No, olen pahoillani. Mutta luulen, että he voivat kuulla sen yhtä hyvin nyt kuin myöhemminkin. Ehkä neiti Helenin toivomus, että jotakin tapahtuisi, toteutuu nyt. Varmasti minä…"

"Lopeta rupatus", kaikui Montyn karhea ääni.

Sillä oli yhtä ratkaiseva vaikutus. Ehkä se oli viimeinen seikka, mikä tarvittiin muuttamaan nämä miehet, jotka toimivat oudossa tehtävässä, kauniiden naisten saattajina, takaisin omaan asemaansa erämaan miehinä.

"Sano meille, mikä on hätänä", virkkoi Stewart synkästi.

"Don Carlos ja hänen guerillansa ovat leiriytyneet poluille, jotka johtavat tänne. He ovat sulkeneet solat. Huomenna he olisivat saaneet meidät aitaukseen. Ehkä heillä oli tarkoituksena yllättää. Hän on saanut koko joukon sekarotuisia ja lainhylkiöitä. He ovat hyvin aseistettuja. Mitä he oikeastaan tarkoittavat? Me olemme vain kymmenen mailin päässä rajalta. Otaksukaamme, että guerillat saisivat joukkomme rajan toiselle puolen. Yhdysvaltain ratsuväki tulisi perässä. Te tiedätte kaikki, mitä se merkitsisi. Ja nyt, Stewart, olkoon Donin peli mikä tahansa, sinä pystyt varmasti voittamaan hänet."

Stewart vei Nelsin, Montyn ja Nick Steelen erilleen ja he ryhtyivät ilmeisesti vakavaan keskusteluun. Pian kutsuttiin sinne muutkin cowboyt. He puhuivat kaikki enemmän tai vähemmän, mutta Stewartin syvä ääni kuului yli muiden. Sitten neuvottelu loppui ja cowboyt hajaantuivat.

"Nopeasti toimeen, intiaanit", määräsi Stewart.

Nyt seuraava näytelmä ei ollut Madelinesta eikä hänen ystävistään rauhoittava. He olivat levollisia odottaessaan, että joku sanoisi heille mitä piti tehdä. Cowboyt näyttivät hälinässä unohtaneen Madelinen. Jotkut heistä juoksivat metsiin, toiset avonaisille, ruohoisille paikoille, missä he ajoivat kokoon hevoset ja aasit. Jotkut levittivät tervavaatteita maahan ja alkoivat kääriä kokoon pieniä myttyjä ilmeisesti kiireellistä matkaa varten. Nels nousi satulaan ratsastaakseen polkua alas. Monty ja Nick Steele menivät metsikköön taluttaen hevosiaan. Stewart kiipesi jyrkälle kiviröykkiölle kahden leirin takana olevan epätasaisen kallioryhmän väliin.

Castleton tarjoutui auttamaan tavarain laittajia ja sai tylyn vastauksen, että hän oli vain tiellä. Madelinen ystävät ahdistivat emäntäänsä. Uhkasiko heitä vaara? Olivatko guerillat tulossa? Lähdettäisiinkö heti karjatalolle? Miksi olivat cowboyt muuttuneet niin erilaisiksi? Madeline vastasi parhaansa mukaan, mutta hänen vastauksensa olivat vain otaksumia ja tarkoittivat vieraiden pelon viihdyttämistä. Helen oli innoissaan.

Pian tulivat cowboyt näkyviin ratsastaen satulattomilla hevosilla ja jotkut niistä vietiin pois ja ilmeisesti kätkettiin onkaloihin kallionhuippujen väliin. Aasijono kuormitettiin ja lähetettiin polkua alas erään cowboyn kaitsemana. Steele ja Monty palasivat. Sitten ilmestyi Stewart näkyviin laskeutuen alas kallioiden välistä halkeamaa.

Hänen seuraava käskynsä oli, että kaikki Madelinelle ja vieraille kuuluvat matkatavarat nostettaisiin kalliolle. Se oli ponnistuksia kysyvää työtä, jossa tarvittiin lassoja hinaamaan tavarat ylös.

"Valmistautukaa kiipeämään", sanoi Stewart kääntyen seurueen puoleen.

"Minne?" kysyi Helen.

Cowboy heilautti kättään sitä tietä kohti, josta oli noustava. Säikähdyksen huudahdukset seurasivat hänen kädenliikettään.

"Stewart, uhkaako tässä vaara?" kysyi Dorothy ja hänen äänensä vapisi.

Samaa oli Madeline kysymäisillään Stewartilta, mutta hän ei voinut saada sitä suustaan.

"Ei, vaara ei uhkaa", vastasi Stewart. "Mutta me ryhdymme varokeinoihin, jotka olemme katsoneet parhaiksi."

Dorothy kuiskasi, että Stewart valehteli. Castleton teki toisen kysymyksen ja sitten Harvey teki samoin.

"Olkaa hyvät ja pysykää rauhallisina sekä tehkää niinkuin teille on sanottu", sanoi Stewart tylysti.

Kun viimeistä erää matkatavaroita hinattiin kalliota ylös, lähestyi Monty Madelinea ja otti sombreron päästään. Hänen mustat kasvonsa näyttivät samoilta, mutta kuitenkin hän oli suuresti muuttunut.

"Neiti Hammond, ilmoitan että luovun hommastani", sanoi hän.

"Monty! Mitä tarkoitatte? Mitä tarkoitatte nyt, kun vaara uhkaa?"

"Me lähdemme pois. Siinä kaikki", vastasi Monty täsmällisesti.

Hän oli tuima ja synkkä, hän ei voinut seisoa hiljaa, hänen katseensa harhaili sinne tänne.

Castleton hypähti ylös pölkyltä, jolla oli istunut, ja hänen kasvonsa olivat punaiset.

"Price, tarkoittaako tämä hiivatinmoinen häly sitä, että joukko ryysyisiä guerilloja ryöstää meidät, käy kimppuumme tai vie meidät mukanaan?"

"Te olette aivan oikeassa."

Dorothy kääntyi kasvot hyvin vaaleina Montyyn päin.

"Price, ettehän tahdo — ettehän voi jättää meitä pulaan nyt? Te ja Nels…"

"Jättää teidät pulaan?" kysyi Monty kummastuksissaan.

"Niin, jättää meidät pulaan! Lähteä luotamme, kun tarvitsemme teitä — kun jotakin kauhistavaa on tulossa."

Monty päästi lyhyen, kylmän naurahduksen suunnatessaan omituisen katseen tyttöön.

"Minä ja Nels pelkäämme ja aiomme juosta tiehemme. Neiti Dorothy, koska olemme puuhailleet täällä niin paljon, tekee pahaa nähdä sieviä nuoria tyttöjä vedettävän pois tukasta."

Dorothy päästi huudahduksen ja tuli sitten hysteeriseksi. Castleton oli kerrankin täysin hereillä.

"Jumaliste! Te ja toverinne olette hiivatinmoisia pelkureita!"

Montyn tummat kasvot olivat ivalliset.

"Olen nähnyt muutamia mainioita veitikoita, mutta te viette kaikista voiton. Arvostelette minua ja Nelsiä oikein. Kuulkaahan, jollei teitä riepoteta Meksikoon ja sidota kaktuspensaaseen, on teillä taas mainio juttu englantilaisille kumppaneillenne. Pyh! Te kerrotte heille, miten olette nähnyt kahden vanhanajan pyssymiehen juoksevan säikähtyneinä kuin ukkokaniinit pakoon sekarotuisparvea. Ette hitto vieköön teekään sitä."

"Monty, lopeta!" kiljui Stewart tullessaan ylös.

Silloin Monty käveli veltosti pois kiroillen itsekseen.

Madeline ja Helen puuhailivat Castletonin kanssa Dorothyn kimpussa ja saivat hänet rauhoittumaan. Stewart kulki useita kertoja ohi huomaamatta heitä. Monty, joka oli ollut innokas osoittamaan pikku palveluksia Dorothylle, ei nähnyt häntä ollenkaan. Madeline tuskin tiesi, mitä piti ajatella.

Stewart neuvoi cowboyta menemään kalliossa olevan avoimen paikan päähän ja laskemaan sieltä lassoja alas. Sitten hän joudutti naisia epätasaisia kiviportaita kohti.

"Me haluamme piilottaa teidät", sanoi hän. "Jos guerillat tulevat, sanomme heille, että olette menneet alas karjatalolle. Jos meidän on tapeltava, olette turvassa tuolla ylhäällä."

Helen astui rohkeasti eteen ja antoi Stewartin panna lasson silmukan ympärilleen sekä vetää sen kiinni. Stewart heilautti kättään yläpuolella oleville cowboyille.

"Kävelkää ylöspäin nyt", neuvoi hän Heleniä.

Katselijoista tämä näytti helpolta, turvalliselta ja nopealta keinolta nousta jyrkkää käytävää ylös. Miehet kiipesivät ilman lasson apua. Rouva Beck oli tavallisuuden mukaan hysteerinen, hän puoleksi käveli itse ja puoleksi vedettiin ylös. Stewart tuki Dorothya toisella kädellään pitäessään toisella lassoa. Ambrosen oli kannettava Christine. Meksikolaisnaiset eivät tarvinneet apua. Edith Wayne ja Madeline kiipesivät viimeksi, ja päästyään ylös näki Madeline kapean penkereen, jossa oli paksulti pensaikkoa ja jota suuret sivulle päin kallistuneet kallionhuiput varjostivat. Kalliossa oli halkeamia, jotka johtivat taaksepäin. Paikka oli jylhä ja villi. Sitten hinattiin tervavaatteet ja vuodetarpeet ylös, samoin ruokaa ja vettä. Cowboyt tekivät mukavia vuoteita onkaloihin sekä kehoittivat Madelinea ja hänen ystäviään olemaan niin hiljaa kuin mahdollista, välttämään tulen tekemistä ja nukkumaan pukeissaan valmiina lähtemään joka silmänräpäys.

Kun cowboyt olivat menneet alas, ei tummenevaan hämärään jäänyt joukko ollut suinkaan iloinen. Castleton kehoitti toisia syömään.

"Tämä on todella suurta!" kuiskasi Helen.

"Oi, tämä on kauheata!" voivotti Dorothy. "Se on sinun syysi, Helen. Sinä rukoilit että jotakin tapahtuisi."

"Minä luulen, että nämä cowboyt vain suunnittelevat kepposta", sanoi rouva Beck.

Madeline vakuutti ystävilleen, ettei heille suunniteltu mitään kepposta, että hän valitti heille koitunutta epämukavuutta ja vaivaa, mutta ettei hän tuntenut todellista levottomuutta.

Pimeys näytti laskeutuvan nopeasti, arosudet aloittivat aaveentapaisen, valittavan ulvontansa, tähdet tulivat näkyviin ja muuttuivat kirkkaammiksi, tuuli kulki huokaillen männynlatvojen läpi. Castleton oli levoton. Hän käveli sinne tänne korkealle kohoavan kalliopenkereen edustalla, missä hänen toverinsa istuivat valittaen, ja pian hän meni penkereen reunalle. Cowboyt olivat alapuolelle laittaneet tulen ja sen valo nousi ylöspäin suurena viuhkanmuotoisena hehkuna. Castletonin pieni hahmo kuvastui mustana tätä valoa vasten. Uteliaana ja levottomana liittyi Madeline häneen ja kurkisteli alas kalliolta. Välimatka oli lyhyt ja silloin tällöin hän saattoi erottaa jonkin sanan, minkä cowboyt lausuivat. He keittivät ja söivät huoletonna. Hän huomasi Stewartin olevan poissa ja huomautti siitä Castletonille. Castleton osoitti vaieten melkein suoraan alas ja siellä Stewart seisoi hämärässä kaksi hirvikoiraa jalkojensa juuressa.

Steele sai leiritulen piirin hiljaiseksi nostamalla kätensä varoittavasti. Cowboyt taivuttivat päänsä alas kuunnellen. Madeline kuunteli myöskin. Hän kuuli yhden koiran vinkuvan ja sitten hän kuuli hevosen kavioiden heikon kopseen. Nels puhui taas ja kääntyi illallisensa puoleen ja muiden miesten tarkkaavaisuus näytti vähenevän. Kavionkopse tuli kovemmaksi, se läheni metsikköön asti ja sitten tulen piiriin. Ratsastaja oli Nels. Hän astui ratsailta ja hänen matalan äänensä kaiku kuului juuri ja juuri Madelinen korviin.

"Gene, täällä on Nels. Jotakin on tekeillä", kuuli Madeline erään cowboyn huutavan hiljaa.

"Lähetä hänet tänne", vastasi Stewart.

Nels astui tulen äärestä pois.

"Kuulehan, Nels. Poikien laita on hyvin, mutta en halua, että he tietävät kaiken, mikä koskee tätä sekasotkua", sanoi Stewart Nelsin tultua hänen luokseen. "Löysitkö tytön?"

Madeline arvasi, että Stewart tarkoitti meksikolaistyttöä Bonitaa.

"En. Mutta minä tapasin…" Madeline ei kuullut nimeä. — "Ja hän oli villinä. Hän oli erään metsänasukkaan mukana. Ja he sanoivat, että Pat Hawe oli päässyt hänen jäljilleen ja aikoi pidättää hänet."

Stewart mutisi jotakin matalalla äänellä. Ilmeisesti hän kirosi.

"Ihmettelen, miksi Pat ei tullut tänne!" sanoi hän. "Hänhän voi huomata mistä tulimme."

"No, Pat tiesi, että sinä olet täällä tallella, sillä se metsänasukas sanoi, että Patilla oli hajua guerilloista. Ja Pat sanoi, että jollei Don Carlos tappaisi sinua — minkä hän toivoi tämän tekevän — silloin olisi kylliksi aikaa panna sinut tyrmään, kun tulisit alas."

"Hän on hiton halukas pidättämään minut!"

"Ja sen hän tekee, niin kuin kävi sille vanhalle miehellekin, joka piti kapakkaa Lännessä. Gene, syy, miksi se punanaamainen kojootti ei ole seurannut jälkiäsi tänne, on se, että hän on peloissaan. Hän on aina pelännyt sinua. Mutta luulen, että hän pelkää kuollakseen minua ja Montya."

"No, me otamme Patin aikanaan. Nyt on kysymyksessä, milloin se sekarotuinen hiipii meitä katselemaan ja mitä me teemme kun hän tulee!"

"Poikani, on vain yksi tapa käsitellä sekarotuista. Olen sanonut sen sinulle. Hänellä on paha mielessä. Hän tulee hymyillen ja ystävällisenä, mairittelevana kuin nainen. Mutta hän on petollinen, hän on pahempi kuin intiaani. Ja, Gene, me tiedämme varmana tosiasiana, miten hänen roistojoukkonsa on menetellyt näiden kukkuloiden ja Agua Prietan välillä. He eivät ole pontevaa rikollisjoukkiota, johon olemme tottuneet. Mutta he ovat tuiki pahoja. He ovat kulkeneet rosvoten. He ovat murhanneet naisia ja tehneet pahempaakin."

"Oletpa oikeassa. Minä en väitä vastaan", vastasi Stewart. "Jollei olisi neiti Hammondia ja toisia naisia, olisin iloinen nähdessäni sinun ja Montyn valmiina sellaiseen puuhaan. Luulen että olisin iloinen saadessani kohdata Don Carlosin. Mutta neiti Hammond! No, sellainen nainen kuin hän ei tointuisi nähtyään revolverinpaukuttelua, puhumattakaan sitten hirttohommista. Neiti Hammond on — on…"

"Varmasti hän on", keskeytti Nels, "mutta hänellä on hitonmoisesti enemmän rohkeutta kuin luulet. En ole mikään paksukalloinen lehmä. Minä olen kovin pahoillani, jos neiti Hammond näkee jotakin törkeyttä, paitsi jos minä ja Monty ryhdymme johonkin. Vanha toveri — pyydän anteeksi — mutta sinä olet kiintynyt neiti Hammondiin ja olet liian hellä haavoittaaksesi hänen tunteitaan tai tehdäksesi hänet sairaaksi juoksuttamalla vähän verta. Gene, tämä on sinun pelisi. Anna Don Carlosin tulla. Ole kohtelias. Jos hän ja hänen joukkonsa ovat nälkäisiä, syötä heitä. Ole sokea, jos hän haluaa, että hänen joukkonsa varastaa jotakin. Anna hänen luulla, että naiset ovat menneet alas karjatalolle. Mutta jos hän sanoo, että valehtelet — jos hän vain katsoo ympärilleen nähdäkseen naisia — hyökkää hänen kimppuunsa niin kuin hyökkäsit Pat Hawen kimppuun. Minä ja Monty olemme turvanasi ja ellei sinun mainio petkutuksesi menesty, jos Don joukkio vain ajatteleekin antaa pyssyjen pamahtaa, silloin me näytämme."

"Nels, siinä joukossa on valkoisia miehiä", sanoi Stewart.

"Kylläkin. Mutta minä ja Monty huolehdimme heistä. Jos he ryhtyvät johonkin, pitää sen tapahtua pian."

"No hyvä on ja kiitos", vastasi Stewart.

Nels palasi leiritulen ääreen ja Stewart ryhtyi taas vartioimaan.

Madeline vei Castletonin pois penkereen reunalta.

"Cowboyt ovat hiivatinmoisen omituista väkeä!" huudahti Castleton. "He eivät ole sitä mitä ovat olevinaan."

"Olette oikeassa", vastasi Madeline. "Minä en voi ymmärtää heitä. Tulkaa, sanotaan toisille, että Nels ja Monty vain puhelivat turhia eivätkä aio jättää meitä. Dorothy ainakaan ei ole niin pelästynyt, jos hän tietää sen."

Dorothy tunsi hieman huojennusta. Mutta muut valittivat cowboyien omituista käytöstä. Enemmän kuin kerran tuotiin esiin ajatus, että cowboyt olivat keksineet hienon kepposen. Asiaa pohdittaessa saavutti tämä ajatus kannatusta. Madeline ei vastustanut sitä, koska hän huomasi, että se soveltui hälventämään hämmentynyttä mielialaa.

He istuivat puhelemassa matalalla äänellä myöhäiseen asti. Tapaus rupesi nyt saamaan Helenin kaipaaman seikkailun luonteen. Jotkut kävivät hillityn iloisiksikin. Sitten he vähitellen väsyivät ja menivät vuoteelle. Helen vakuutti, ettei hän voinut nukkua paikalla, jossa oli yölepakkoja ja matelevia olioita. Madeline luulotteli kuitenkin, että he kaikki rupesivat nukkumaan, vaikka hän itse makasi silmät auki tuijottaen yläpuolella riippuvan kallion mustaan rykelmään ja sen toisella puolen olevaan tähtitaivaaseen.

Päästäkseen ajattelemasta Stewartia ja sitä tulista suuttumusta, jota tämä oli saanut hänet tuntemaan itseään kohtaan, koetti hän ajatella toisia asioita. Mutta ajatus Stewartista palasi takaisin ja joka kerta hän tunsi rinnassaan kiihtymyksen tunteen, jota oli vaikea tukahduttaa. Järkevä ajatteleminen oli mahdotonta. Päivänvalossa hänen oli ollut mahdollista unohtaa Stewartin käytös. Mutta yöllä, omituisessa hiljaisuudessa ja hämärän varjojen noustessa, kun ilmeikkäät tähdet näyttivät kutsuvan häntä, kun tuuli valitti, ei hän voinut hallita ajatuksiaan ja mielenliikutustaan. Päivä oli jotakin todellista ja kylmää, yö oli omituinen ja jännittynyt. Pimeässä hänellä oli mielikuvia, joita hän ei ollenkaan tuntenut auringon kirkkaassa valossa. Hän taisteli kiusaavaa ajatusta vastaan. Hän oli sattumalta kuullut Nelsin keskustelun Stewartin kanssa, hän oli kuunnellut sitä toivoen joitakin hyviä uutisia tai kuulevansa pahinta. Hän oli saanut tietoonsa kumpiakin ja lisäksi saanut valaistusta erääseen Stewartin vaikutteeseen. Stewart halusi säästää häneltä ne näyt, jotka loukkaisivat, pelottaisivat tai inhottaisivat häntä. Kuitenkin sama Stewart oli sopinut salaisista kohtauksista sen sievän, hylätyn Bonitan kanssa. Tässä kohdassa kuuman häpeän tunne, joka muistutti kirvelevää sisäistä tulta, katkaisi Madelinen ajatuksen. Se oli sietämätöntä, koska hän ei voinut ymmärtää sitä. Tunnit kuluivat edelleen ja vihdoin, kun tähdet alkoivat vaaleta eikä kuulunut enää minkäänlaista ääntä, hän vaipui uneen.

Hän heräsi uinailustaan. Päivä oli sarastanut kirkkaana ja viileänä. Aurinko oli vielä alhaalla itäisten kallionhuippujen alapuolella. Ambrose ja muutamat muut cowboyt olivat tuoneet ämpäreillä lähdevettä ja myöskin kuumaa kahvia. Madelinen seura ei näyttänyt kärsineen yöllisistä kokemuksistaan. Itse asiassa olisi aamiainen nautittu yhtä iloisina kuin nälkäisinäkin, ellei Ambrose olisi teroittanut hiljaisuutta.

"Ne odottavat seuraa tuolla alhaalla", sanoi hän.

Tämä tieto ja se kursailematon tapa, jolla cowboyt veivät seurueen ylemmäksi kalliopengerten väliin, aiheuttivat levottomuutta. Madeline vaati, ettei mentäisi kauemmaksi, että hän saattoi nähdä suoraan alas leiriin. Koska tämä asema tarjosi samalla piilopaikan, suostui Ambrose vaatimukseen, mutta hän asetti pelästyneen Christinen lähelle Madelinea ja pysyi itsekin siellä.

"Ambrose, luuletteko todella että guerillat tulevat?" kysyi Madeline.

"Varmasti. Me tiedämme sen. Nels tuli juuri ja sanoi, että he olivat tulomatkalla. Neiti Hammond, voinko luottaa teihin? Te ette päästä kirkunaa, jos alhaalla tapellaan? Stewart sanoi minulle, että veisin teidät näkyvistä tai estäisin teitä katselemasta."

"Lupaan olla meluamatta", vastasi Madeline.

Madeline sovitti vaippansa siten, että voi maata sen päällä, ja asettui odottamaan tapausten kulkua. Takaa kuului heikkoa kivien rapinaa. Hän kääntyi ja näki Helenin liukuvan erästä töyrästä alas hämillään olevan ja huolestuneen cowboyn kanssa. Helen tuli kyyryssä siihen paikkaan, missä Madeline oli, ja sanoi: "Aion katsoa, mitä tapahtuu, vaikka sitten kuolisinkin yrityksessä! Minä voin kestää sen, jos sinäkin." Hän oli kalpea ja silmät olivat suuret. Ambrose kiroili cowboyta, joka oli päästänyt tytön luotaan. "Ota vaari hänestä ja toimi olosuhteiden mukaan", vastasi toveri ja katosi kalliorykelmiin. Huomatessaan puheet hyödyttömiksi Ambrose valmistautui ankarana ja sankarillisena viemään Helenin takaisin toisten luo. Hän tarttui tyttöön. Raivostuneena ja silmät leimuten kuiskasi Helen:

"Päästäkää minut! Majesty, mitä tämä hullu tarkoittaa?"

Madeline nauroi. Hän tunsi Helenin ja oli pannut merkille kuiskauksen, koska tavallisissa oloissa Helen olisi puhunut käskevästi eikä matalalla äänellä. Madeline selitti hänelle tilanteen vaatimukset. "Minä ehkä juoksen tieheni, mutta en milloinkaan huuda", sanoi Helen. Näin ollen oli Ambrosen tyydyttävä siihen, että antoi tytön jäädä. Sitten hän velvoitti tyttöä hiljaisuuteen, viipyi tuokion viihdyttämässä Christineä ja palasi sinne missä Madeline oli piilossa. Hän oli ollut siellä tuskin hetkeä, kun hän kuiskasi:

"Guerillat ovat tulossa."

Madelinen piilopaikka oli hyvässä suojassa, jos joku olisi katsahtanut sinne alhaalta päin. Hän saattoi kurkistaa jonkinlaisen rintavarustuksen yli, männynlatvoissa olevan aukon läpi — latvat ulottuivat kalliolle saakka — sekä nähdä mainiosti leiripiirin ja sen ympäristön. Pian hevosten kavioiden ääni kiihdytti hänen valtimonsa lyöntiä ja sai hänet katselemaan tarkemmin alapuolella olevia cowboyta.

Vaikka hänellä oli vihiä siitä menettelytavasta, mitä Stewart ja hänen miehensä aikoivat seurata, ei hän ollut mitenkään valmistautunut siihen välinpitämättömyyteen, jota hän huomasi. Frank nukkui tai oli nukkuvinaan. Kolme cowboyta hoiti laiskasti ja välinpitämättömästi joitakin tehtäviään leiritulen ääressä. Nick Steele istui selkä pölkkyä vasten ja poltti piippuaan. Nels näytti puuhailevan jonkin mytyn kanssa. Stewart pyöritti itselleen savuketta. Montylla ei ollut sillä haavaa ilmeisesti mitään tehtävää lukuunottamatta viheltämistä. Koko seura vaikutti huolettoman välinpitämättömältä.

Hevosten kavioiden ääni koveni ja kopse hidastui. Eräs cowboy osoitti polkua alas, jonnepäin toverit käänsivät päänsä ja jatkoivat sitten hommiaan.

Pian tuli leiriin pörröinen ja tomuinen hevonen, jonka selässä oli laiha, rääsyinen, tumma ratsastaja, ja pysähtyi sinne. Meksikolaisratsastajat tulivat yhdessä rivissä ja pysähtyivät johtajan taakse. Cowboyt katsahtivat ylös ja guerillat katsoivat alas. Etumainen guerilla sanoi juhlallisesti hyvää päivää. Madeline tunsi Don Carlosin äänen. Don Carlosin siro kumarrus Stewartille oli myöskin entisensä tapainen. Muutoin ei Madeline olisi voinut tuntea tätä kömpelöä ja kehnosti pukeutunutta meksikolaista entiseksi hienoksi vaqueroksi.

Stewart vastasi tervehdykseen espanjaksi ja heilauttaen kättään leiritulta kohti lisäsi englanniksi: "Astukaa alas ja syökää!"

Guerillat olivat nopeita noudattamaan kehoitusta. He kasaantuivat tulen ääreen, hajaantuivat pieneen piiriin ja kyyköttivät maassa pannen aseet viereensä. Ulkonaiselta olemukseltaan he olivat samanlaisia kuin se guerillajoukko, joka oli vienyt Madelinen kunnaille. Tämä joukko oli vain suurempi ja paremmin aseistettu. Lisäksi olivat miehet aivan yhtä nälkäisiä ja yhtä villejä sekä kurjia. Cowboyt eivät olleet sydämellisiä ottaessaan vastaan nämä vieraat, mutta he olivat vieraanvaraisia. Erämaan lakina oli aina ollut antaa ruokaa ja juomaa matkaaville ihmisille, olivatpa he hukassa olevia, takaa ajettuja tai ajajia.

"Niitä on tuossa joukkueessa kaksikymmentäkolme", kuiskasi Ambrose, "siihen laskettuna neljä valkoista miestä. Sangen merkillinen joukko."

"Näyttävät jokseenkin ystävällisiltä", kuiskasi Madeline.

"Asiat eivät ole tuolla alhaalla sellaiset, miltä ne näyttävät", vastasi Ambrose.

"Ambrose, sanokaa minulle — selittäkää asia minulle. Nyt on mainio tilaisuus."

"Kyllä. Mutta muistakaa, että Gene antaa minulle kyydin, jos saa tietää, että annoin teidän katsella niitä. No, nyt Gene katselee siivosti noita kurjia pahuksia, kun ne saavat tukevan aterian. He ovat vain joukko vasikan varkaita. Rajan toisella puolen he ovat rosvoja. Toiset ovat vain kehnoja lakiheittoja. Tämä kapinapetkutus ei mene meihin. Minä haluaisin nähdä ensin, ennen kuin uskoisin, että sekarotuiset tappelevat. He ovat vain paatuneita varkaita ja he varastaisivat toiselta peitteen tai tupakat. Gene luulee, että he vainoavat teitä naisia — viedäkseen teidät mukaansa. Mutta Gene… Gene on ollut hieman ajatuksissaan viime aikoina."

Mikä olikin Don Carlosin ja hänen miestensä salainen syy, ei se estänyt heitä pitämästä suuressa arvossa runsasta ruokamäärää. Joka mies söi kaiken, minkä saattoi sillä kertaa syödä. He lörpöttelivät kuin joukko papukaijoja ja jotkut olivat iloisiakin. Sitten, kun jokainen alkoi pyörittää ja polttaa välttämätöntä savuketta, tapahtui sukkela muutos. He polttivat ja katselivat pitkin leiriä, metsiin, ylös kallion huipuille ja taaksensa joutilaisiin cowboyhin. He odottivat jotakin.

Don Carlos kääntyi Stewartin puoleen. Puhuessaan hän helautti sombreroaan viitaten leiripiiriin.

Madeline ei voinut erottaa hänen sanojaan, mutta miehen kädenliike osoitti hänen ilmeisesti kysyvän leiriseurueen muita jäseniä. Stewartin vastaus ja kädenheilautus alas polulle merkitsi, että seurue oli mennyt kotiin. Stewart kääntyi tekemään jotakin askaretta ja guerillapäällikkö poltteli rauhallisesti savukettaan. Hän näytti viekkaalta ja ajattelevalta. Hänen miehensä rupesivat vähitellen osoittamaan levottomuutta. Muuan suuriluinen mies, jolla oli kuulan muotoinen pää, nousi ylös ja heitti pois savukkeensa. Hän oli amerikkalainen.

"Hei, äijä", huusi hän kovalla äänellä. "Etkö aio yskiä esiin ryyppyä?"

"Minun mieheni eivät tuo väkijuomia matkalle", vastasi Stewart.

Nyt hän kääntyi katselemaan guerilloja.

"Hohoo! Minä kuulin Rodeossa, että te olette ruvenneet harrastamaan kohtuutta. Minä inhoan vedenjuontia, mutta arvaan, että minun on ryhdyttävä siihen."

Hän meni lähteelle, kävi pitkälleen voidakseen juoda ja pisti yht'äkkiä käsivartensa veteen nostaakseen sieltä korin. Cowboyt olivat kiireesti tavaroita laittaessaan unohtaneet korin paikalleen ja siinä oli viini- ja likööripulloja Madelinen vieraita varten. Ne oli upotettu lähteeseen, jotta ne pysyisivät kylminä. Guerilla kopeloi kantta, aukaisi sen jä nousi sitten ylös päästäen äänekkään riemuhuudon.

Stewart teki miltei huomaamattoman liikkeen kuin syöksyäkseen eteenpäin, mutta hän hillitsi itsensä ja katsahdettuaan nopeasti Nelsiin sanoi guerillalle:

"Luullakseni on isäntäväkeni unohtanut tuon. Se suodaan teille mielihyvällä."

Guerillat parveilivat kuin mehiläiset pullojen löytäjän ympärillä. Tuli todellinen äänten sekasotku. Juoma ei kestänyt kauan ja se edisti vain huolettomuuden hengen irrottamista. Harvat valkoiset heittiöt alkoivat kuljeskella pitkin leiriä, jotkut meksikolaiset tekivät samalla tavoin, toiset odottivat jotakin malttamattomina.

Stewartin ja hänen toveriensa käyttäytyminen ällistytti Madelinea. He eivät ilmeisesti tunteneet mitään pelkoa, ei edes erikoista mielenkiintoa. Don Carlos, joka oli tarkannut heitä salaa, rupesi nyt tutkistelemaan avoimesti, vieläpä hyökkäävästi. Hän katseli Stewartista Nelsiin ja Montyyn ja sitten muihin cowboyhin. Sillä aikaa kun jotkut miehet kiertelivät siellä täällä, pitivät toiset häntä silmällä ja odottava käytös oli saanut jonkinlaisen pahaa ennustavan leiman. Guerillajohtaja näytti epäröivältä, mutta ei mitenkään ällistyneeltä.

Kiihtymyksessään ei Madeline ollut kuullut Ambrosen matalia kuiskauksia. Nyt hän koetti kääntää huomiotaan pois alhaalla olevista kuunnellakseen vieressään kyyristyvää cowboyta.

Ambrose kuiski nopeasti:

"Älkää menettäkö mieltänne, jos minä äkkiä lipsautan käteni silmienne eteen, neiti Hammond. Jotakin on tulossa alhaalla. En ole milloinkaan nähnyt Geneä niin kylmänä. Se on hänessä vaarallinen merkki. Ja katsokaa, pankaa merkille, miten pojat ovat yhteistyössä! Se on hidasta ja satunnaiselta näyttävää, mutta minä tiedän, ettei se ole sattuma. Tuo kettumainen sekarotuinen tietää sen myöskin. Mutta hänen miehensä eivät ehkä tiedä. Jos he sen huomaavatkin, ei heillä ole ymmärrystä välittää siitä. Don ainakin — hän on levoton. Hän ei välitä niin paljon Genestäkään. Nelsiä ja Montya hän tarkkaa. Ja hänen tarvitsee tehdä niin! Kas niin, Nick ja Frank ovat asettuneet tuolle pölkylle Boolyn kanssa. He eivät näytä siltä kuin heillä olisi ase valmiina. Mutta katsokaa miten raskaina heidän liivinsä riippuvat! Revolveri kummallakin puolella! Nuo pojat voivat laukaista aseensa ja keikahtaa tuon pölkyn yli nopeammin kuin osaatte ajatellakaan. Noin! Stewart sanoi jotakin Donille. Haluaisinpa tietää mitä. Lyön vetoa, että se oli jotakin, jolla saa Donin joukon kokoontumaan yhteen. Varmasti! Sekarotuisilla ei ole älyä. Mutta nuo valkoiset guerillat, ne näyttävät vähän epäilyttäviltä. Mitä tahansa on tulossa, tulee se pian, siitä voitte olla varma. Toivoisin olevani tuolla alhaalla. Mutta ehkä ei synny metakkaa. Stewart on päättänyt välttää sitä. Hän on ihmeellinen kaveri saamaan tahtonsa perille. Katsokaahan! Don ei kestä tällaista. Koko tuo cowboyden omituinen käytös on hänen aivojensa käsittämättömissä. Ellei Gene pian iske häntä päähän, rupeaa hän pääsemään pelästyksestään. Mutta Gene valitsee oikean ajan. Ja minä tulen hermostuneeksi. Ohoo! Nyt tulee se suuri petos. Ei tämä näytä tappelulta."

Guerillapäällikkö oli lopettanut rauhattoman astelemisensa ja kääntyi Stewartin puoleen. Hänen ulkomuodossaan oli jonkinlaista rohkeata päättäväisyyttä.

"Gracias, señor", sanoi hän. "Adios." Hän heilautti sombreroaan alas karjatalolle vievän polun suuntaan ja hänen suorittaessaan kädenliikettä kulki viekas ja pilkallinen hymy hänen tummien kasvojensa yli.

Ambrose kuiskutteli niin matalasti, että Madeline tuskin kuuli häntä.

"Jos tuo sekarotuinen menee tuonnepäin, löytää hän hevosemme ja huomaa juonen. Oh, hän huomaa sen jo! Mutta lyönpä vetoa, ettei hän milloinkaan lähde sille polulle."

Osoittamatta olevansa varuillaan nousi Stewart ja astui pari askelta Don Carlosta kohti.

"Menkää takaisin samaa tietä kuin tulittekin!" kiljaisi hän kuuluvasti ja hänen äänensä kajahti kuin merkkitorven törähdys.

Ambrose sysäisi hiljaa Madelinea:

"Älkää nyt jättäkö mitään huomaamatta. Gene on uhmannut häntä. Katsokaa! Luulen että tuo sekarotuinen ei ymmärrä selvää kieltä. Katsokaa Nelsiin ja Montyyn! Tämä on suurta — katsokaahan heitä! Aivan yhtä levollisia ja tyyniä. Se tarkoittaa sitä, että joka lihas on kuin pingoitettu vuota. He tarkkaavat vastustajiaan silmillä ja näkevät sekarotuisten kaikki aivoitukset. Nyt ei ole kynnenleveyttä sekarotuisten ja helvetin välillä!"

Don Carlos katsoi Stewartia pitkään ja ilkeästi, sitten hän nakkasi päänsä taaksepäin, heilautti ylös sombreron ja hänen ilkeä hymynsä paljasti välkkyvät hampaat.

"Miehet!" huusi hän.

Stewart hyppäsi hänen kimppuunsa. Guerillan huuto kuristui kurkkuun. Seurasi raju taistelu, raskaita, läiskähtäviä iskuja ja Don Carlos oli lyöty maahan. Stewart hyppäsi taaksepäin. Hän kulki kyyryssä ja kiljui guerilloille. Sillä hetkellä olivat Nels ja Monty Stewartin sivuilla. Molemmat olivat kumarruksissa, kädet revolverien kädensijoilla. Nelsin läpitunkeva kiljaisu tuntui halkaisevan Montyn karjunnan. Sitten he vaikenivat ja kaiku kajahti kallionhuipuilta. Noiden kolmen miehen hiljaisuus, jotka hiipivät kuin hyppäämäisillään olevat tiikerit, oli uhkaavampi kuin hermoja kiduttavat kiljahdukset.

Sitten guerillat epäröivät, hajaantuivat ja juoksivat hevosiaan kohti. Don Carlos pyörähti maassa ympäri, nousi ja hoiperteli pois päästen toisen avulla ratsunsa selkään. Hän katsoi taakseen ja hänen kalpeat kasvonsa olivat kuin aikeissaan ehkäistyn paholaisen. Koko joukko joutui liikkeeseen ja oli hetken kuluttua tiessään.

"Minä tiesin sen", selitti Ambrose. "En ole milloinkaan nähnyt sekarotuista, joka uskaltaisi ryhtyä ampumaan. Tässä oli hieman kuumat paikat. Luulen, neiti Hammond, että meillä oli hyvä onni, kun vältimme kaikki selkkaukset. Genellä on omat tapansa niin kuin olette nähnyt. Me menemme karjatalolle ehkä parissa silmänräpäyksessä."

"Miksi?" kuiskasi Madeline hämmästyneenä.

"Koska guerillat varmaan saavat rohkeutensa takaisin", vastasi Ambrose. "Se on heidän tapansa. Muuten ei kolme cowboyta voisi tyrmistyttää kokonaista joukkoa kuten nyt. He ovat pelkurimaisia. Mutta minä luulen, että me olemme nyt suuremmassa vaarassa kuin ennen, ellemme pääse hyvää vauhtia vuorta alas. Noin! Gene kutsuu. Tulkaa!"

Helen oli liukunut alas eikä ollut sen takia nähnyt viime näytöstä pienestä leiridraamasta. Näytti kuitenkin siltä, että hänen kiihotuksenkaipuunsa oli tyydytetty, sillä hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hän vapisi kysyessään, olivatko guerillat menneet.

Ambrose vei kiireesti nuo kolme naista kalliolle. Alhaalla olevat cowboyt satuloivat hevosiaan kaikessa kiireessä. Kaikki hevoset olivat ilmeisesti tuodut piilosta. Nopeasti laskettiin Madeline, Helen ja Christine lassojen avulla alas sekä vietiin puoleksi kantamalla tasaiselle maalle. Kun he olivat turvallisesti alhaalla, tulivat seurueen muut jäsenet näkyviin kalliolla. He olivat mainiolla tuulella näyttäen käsittävän koko asian suuren suureksi pilaksi.

Ambrose pani Christinen hevosen selkään ja ratsasti pois mäntyjen läpi. Frankie Slade teki samalla lailla Helenin kanssa. Stewart vei Madelinen hevosen emäntänsä luo, auttoi häntä nousemaan ratsaille ja lausui, yhden ainoan ankaran sanan: "Odottakaa!" Vain muutama sana puhuttiin. Kiire näytti olevan tärkein asia. Hevoset hoputettiin liikkeelle ja kun ne olivat polulla, kannustettiin niitä ravaamaan. Eräs cowboy toi esiin neljä kuormahevosta, ja seurueen matkatavarat lastattiin nopeasti niiden selkään. Castleton nousi tovereineen ratsaille ja he ratsastivat pois saadakseen kiinni toiset. Tällöin jäi Madeline taakse Stewartin, Nelsin ja Montyn kanssa.

"Ne aikovat poiketa tieltä alangolla, joka on muutamia maileja alempana", sanoi Nels kiristäessään satulavyötään. "Alanko vie suureen kanjoniin. Kun vain ollaan siellä, vastaa joka mies itsestään. Luulen ettei enää tule mitään pahempaa kuin vaikea ratsastus."

Nels hymyili Madelinelle rauhoittavasti, mutta ei puhunut. Monty otti hänen leiripullonsa, täytti sen lähteestä ja ripusti satulannuppiin. Hän pani pari korppua satulapussiin.

"Älkää unohtako juoda ja syödä silloin tällöin ratsastusmatkallanne", sanoi hän. "Ja älkää olko levoton, neiti Majesty. Stewart on kanssanne ja minä sekä Nels kuljemme jälkijoukkona."

Hänen synkät kasvonsa olivat entisenlaiset omituisessa tuimuudessaan. Jäätyään yksin näiden kolmen miehen kanssa, joilta nyt oli poissa kaikki teeskentely, hän huomasi, miten onni oli suosinut häntä ja mikä vaara vielä oli uhkaamassa. Stewart ponnahti kahareisin suurelle mustalleen, kannusti sitä ja vihelsi. Vihellyksestä Majesty hypähti ja seurasi nopeasti Stewartia. Madeline katsahti taakseen ja näki Nelsin jo ratsailla ja Montyn ojentavan hänelle asetta. Sitten männyt varjostivat hänen näköalansa.

Päästyään polulle lähti Stewartin hevonen laukkaamaan. Majesty pysytteli mustan kintereillä. Stewart huudahti varoittaen taaksepäin. Puiden matalat, haarautuvat oksat saattoivat lakaista Madelinen alas satulasta. Nopea ratsastus metsän läpi pitkin mutkaista, esteitä täynnä olevaa polkua vaati hänen koko tarkkaavaisuutensa. Ennen pitkää pyörähti Stewart polulta ja poikkesi kahden matalan kallion välillä olevaan alankoon. Madeline näki jälkiä maanpinnan ruohottomissa paikoissa. Alanko syveni, kapeni ja oli täynnä kaatuneita puunrunkoja ja pensaikkoa.

Vihdoin Stewart ja hänen hevosensa tukkivat tien. Katsoessaan ylös Madeline näki, että he olivat erään kanjonin suussa, joka ammotti alapuolella ja ulottui harmaaseinäisine rinteineen mustaan kuusimetsään asti. Kääntäen katseensa taaksepäin Madeline näki kuormahevosten menevän erään avonaisen paikan yli mailin verran alempana ja luuli näkevänsä hirvikoiratkin. Stewartin tummat silmät tutkivat rinteitä pitkin rosoisia reunapaikkoja. Sitten hän antoi mustan laskeutua kanjoniin.

Tomu, kuumuus ja rutikuiva kurkku saivat Madelinen muistamaan ajan kulun ja hän oli kummastunut huomatessaan, että aurinko kallistui länteen. Stewart ei pysähtynyt kertaakaan, hän ei katsonut taakseen kertaakaan, hän ei puhunut kertaakaan. Hän oli varmasti kuullut hevosen tulevan aivan jäljessään. Madeline muisti Montyn neuvon syömisestä ja juomisesta. Pahin paikka tuli kanjonin pohjalla. Kuolleet seetripuut sekä pensaikko olivat helppoja mennä yli verrattuina niihin mailien mittaisilta näyttäviin aloihin, joita peittivät irtonaiset kivet. Hevoset kompastelivat. Stewart eteni erittäin huolellisesti. Vihdoin, kun kanjoni aukeni tasaiseksi kuusimetsäksi, oli aurinko laskeutumassa.

Stewart hoputti hevosensa kulkua. Kun oli kuljettu noin mailin matka helposti, alkoi maa taas jyrkästi aleta muodostaen rotkoja sekä useita korkeampia paikkoja, joiden välillä oli vettä. Pian yö varjosti syvimmät rotkot. Ilman viileys virkisti Madelinea.

Stewart matkasi nyt hitaasti. Usein hän pysähtyi kuuntelemaan. Kerran katkaisivat terävät pyssynlaukaukset hiljaisuuden. Madeline ei voinut sanoa, kuuluivatko ne läheltä vai kaukaa. Stewart oli ilmeisesti levoton ja pettynyt. Hän astui alas ratsailta ja meni varovasti eteenpäin kuunnellakseen. Madeline kuvitteli kuulevansa kaukaa huudahduksen. Stewart otti kummankin hevosen suitset käteensä ja talutti. Aina muutaman askelen päässä hän pysähtyi kuuntelemaan, muutti suuntaansa useita kertoja ja viime kerralla hän joutui rosoisten, kallioisten harjanteiden joukkoon. Hevosten rautaiset kengät kolahtivat kallioita vasten. Ääni kuului kauas metsään. Se vaivasi Stewartia, sillä hän etsi pehmeämpää maata. Sillä välin varjot upposivat pimeyteen. Tähdet loistivat, tuuli nousi. Madeline luuli, että oli kulunut tunteja.

Stewart pysähtyi taas. Madeline erotti hämärässä hirsimökin ja sen toisella puolella suippokärkisiä tummia puita, jotka kohosivat taivaanrannan yli. Hän saattoi juuri ja juuri erottaa Stewartin korkean hahmon. Tämä joko kuunteli tai pohti mitä tehdä — ehkä oli kumpikin kysymyksessä. Pian hän meni mökkiin sisälle. Madeline kuuli raapaistavan tulitikkua, sitten hän näki heikon valon. Mökki näytti autiolta. Se oli luultavasti yksi niistä monista asuinpaikoista, jotka kuuluivat vuorilla eläville kullanetsijöille ja metsänkävijöille. Stewart tuli taas ulos. Hän käveli hevosten ohi pimeään ja ilmestyi sitten takaisin Madelinen luo. Pitkän aikaa hän seisoi hiljaa kuin patsas ja kuunteli. Sitten Madeline kuuli hänen mutisevan:

"Jos meidän on lähdettävä nopeasti, voin minä ratsastaa ilman satulaa."

Näin sanoen hän otti satulan ja peitteen hevosensa selästä ja vei ne mökkiin.

"Tulkaa alas", sanoi hän matalalla äänellä astuessaan ovesta ulos.

Hän auttoi Madelinea maahan ja vei hänet sisään, missä hän taas raapaisi tulitikun. Madeline näki vilaukselta karkeasti tehdyn tulisijan ja epätasaisesti veistetyt hirret. Stewartin peite ja satula olivat kovaksi tallatulla maalattialla.

"Levätkää hieman", sanoi cowboy. "Minä menen vähän kuuntelemaan metsään. Olen poissa ainoastaan minuutin ajan."

Madelinen oli haparoitava pimeässä löytääkseen satulan ja peitteen. Kun hän laskeutui makuulle, tunsi hän kiitollisena tyytyväisyyttä ja helpotusta. Mutta ruumiin levätessä nousi hänen mieleensä vanha ahdistava aistimusten ja ajatusten sekasotku. Koko päivän hän oli kiinteästi tarkannut hevosensa auttamista. Nyt se, mikä oli jo tapahtunut, yö, hiljaisuus, Stewartin läheisyys ja cowboyn omituinen, synkkä varovaisuus, hänen ystäviään mahdollisesti kohtaavat onnettomuudet — kaikki vaativat oikeutetun osansa hänen ajatuksistaan. Hän harkitsi jokaista asiaa.

Stewartin kevyet askelet kuuluivat ulkopuolelta. Tumma hahmo tuli näkyviin ovella. Kun hän istuutui, kuuli Madeline revolverin kolahduksen Stewartin laskiessa sen viereensä kynnykselle ja sitten toisen kolahduksen. Stewartin leveät hartiat täyttivät oven, hänen hienosti muodostunut päänsä ja voimakas, ankara profiilinsa hahmottuivat selvästi taivasta vasten. Tuuli heilutti hänen hiuksiaan. Hän käänsi korvansa tuuleen ja kuunteli. Hän istui liikkumattomana ajan, joka Madelinesta tuntui tuntien pituiselta.

Sitten päivän seikkailun kiihottava muisto, tunne yön kauneudesta ja omituinen, syvälle juurtunut, suloisen epämääräinen tietoisuus tulevasta onnellisuudesta hävisivät kaikki ankaran, ahdistavan tuskan tieltä, kun Madeline muisti häpeän, minkä Stewart oli tuottanut itselleen. Madeline taisteli käsittämätöntä katkeruutta vastaan.

Sitten hän lepäsi silmät suljettuina. Kun Stewart puhui hänelle, avasi hän silmänsä nähdäkseen harmaan sarastuksen. Hän nousi ja astui ulos. Hevoset hirnuivat. Silmänräpäyksessä hän oli satulassa tuntien lihakset jäykiksi ja jäsenet väsyneiksi. Stewart ajoi kiinteässä ravissa kuusimetsään. He tulivat polulle. Hevoset tekivät matkaa tasaisesti, kuuset harvenivat, harmaa pimeys kirkastui.

Kun Madeline ratsasti esiin kuusikosta, oli aurinko noussut ja kunnaat näkyivät aallokkaina hänen alapuolellaan. Ja niiden reunalla, missä laakson harmaus alkoi, hän näki tumman täplän, oman karjatalonsa.

El Cajonin sheriffi

Noin puolenpäivän aikaan ehti Madeline karjatalolle. Hänen vieraansa olivat saapuneet sinne myöhään edellisenä iltana ja halusivat vain nähdä hänet sekä vakuuttautua hänen hyvinvoinnistaan pitääkseen leirimatkan loppuosaa mainiona seikkailuna. He pitivät sitä cowboyden mestarikepposena. Madelinen viipyminen oli ollut vain näppärä temppu loppuvaikutelman tehostamiseksi. Madeline ei oikaissut heidän vaikutelmaansa eikä katsonut tarpeelliseksi ilmoittaa, että häntä oli saattanut kotiin vain yksi cowboy.

Madelinen vieraat tarvitsivat kaksi päivää tointuakseen kovasta ratsastuksesta. Kolmantena päivänä he alkoivat valmistella lähtöään. Tämä aika oli kaksinkerroin tuskallinen Madelinelle. Hänellä oli oma ruumiillinen levontarpeensa ja lisäksi hänellä oli henkinen taistelunsa, jota tuskin saattoi siirtää kauemmaksi. Hänen sisarensa ja ystävänsä olivat ystävällisen ja vakavan itsepintaisia kehoituksissaan, että hän lähtisi takaisin Itään heidän kanssaan. Hän halusi mennä. Mutta kyseessä ei ollut pelkästään meneminen. Kysymys oli siitä, miten, milloin ja minkä olosuhteiden vallitessa hän palaisi, herätti hänessä kiusallista huolestumista. Ennen kuin hän menisi Itään, halusi hän saada ratkaisun kaikessa, mikä koski hänen tulevaa suhdettaan karjataloon ja Länteen. Hän huomasi ettei Länsi ollut vielä vaatinut häntä omakseen. Vanhat ystävät olivat saaneet vanhat siteet lujittumaan.

Kävi kuitenkin niin, ettei päätöksen tekoa tarvinnut kiirehtiä. Madeline olisi hyväksynyt minkä syyn tahansa voidakseen lykätä ratkaisua, mutta nyt sattui siten, että poissa olevan Alfredin kirje sai hänen lähtönsä pois päiväjärjestyksestä. Veli kirjoitti, että hänen matkansa Kaliforniaan oli ollut hyvin edullinen, että hänellä oli Madelinelle tarjous suurelta karjayhtiöltä ja että hän halusi mennä naimisiin Florencen kanssa pian kotiintulonsa jälkeen ja toisi papin sitä tarkoitusta varten.

Vieraat nostivat kätensä hyvästiksi, kun autonkuljettaja Link Stevens ilmestyi suuren valkoisen autonsa kanssa. Asemalla sanottiin ja kerrattiin jäähyväiset. Dorothy Coombsin viimeiset sanat olivat: "Sano terveiseni Monty Pricelle! Sano hänelle, että olen — olen iloinen siitä, että hän suuteli minua!"

Helenin silmissä oli vakava ja kuitenkin pilkallinen ilme, kun hän sanoi:

"Majesty, tuo Stewart mukanasi! Hän tulee herättämään ihastusta."

Madeline otti huomautuksen vastaan yhtä iloisen huolettomasti kuin muutkin, mutta kun juna oli lähtenyt ja hän oli kotimatkalla, muisti hän Helenin sanat ja katseet sekä tunsi samalla jotakin, joka oli melkein mielipahaan verrattavissa.

Kun Madeline karjatalolle mennessään kulki alemman järven ohi, näki hän Stewartin kävelevän huolettomana rannalla. Kun cowboy huomasi auton lähestyvän, heräsi hän äkkiä tarkoituksettomasta maleksimisestaan ja katosi nopeasti pensaikon varjoon. Tämä ei ollut suinkaan ensimmäinen kerta, jolloin Madeline oli nähnyt hänen välttävän kohtaamista. Tapaus oli jollakin tavoin kiusannut Madelinea, vaikka se tuotti hänelle huojennusta. Hän ei halunnut tavata Stewartia silmästä silmään.

Hänestä oli ärsyttävää ajatella, että Stillwellillä oli jotakin sanottavana Stewartin puolustukseksi. Vanha karjanhoitaja oli huolissaan. Useita kertoja hän oli koettanut ryhtyä Madelinen kanssa keskusteluun Stewartista, mutta Madeline oli välttänyt.

Kun päivät kuluivat edelleen, pysyi Stewart karjatalolla osoittamatta entistä uskollisuutta työhönsä. Madeline ei heltynyt. Hän ei voinut kunnioittaa Stewartia niinkuin ennen, hän ei tarvinnut cowboyta karjatalolla ollenkaan. Hän ei milloinkaan halunnut puhua cowboylle, nähdä häntä tai ajatella häntä.

Douglasista saapunut sähkösanoma, joka ilmoitti Alfredin ja papin tulon, lopetti Madelinen mietiskelyt, ja hän tunsi jonkin verran samaa kiihtymystä kuin Florence Kingsley. Cowboyt olivat innokkaita ja lörpötteleviä kuin tytöt. Sovittiin siten, että häämenot suoritettaisiin Madelinen suuressa eteishuoneessa ja päivällinen viileällä, kukkastuoksuisella patiolla.

Alfred ja hänen pappinsa tulivat karjatalolle suuressa valkoisessa autossa. Häävalmistukset saivat Alfredin iloisen hyväksymisen. Kun hän oli saanut kuulla kaiken, mitä Florencella ja Madelinella oli sanottavana, tahtoi hän saada cowboyt sulhaspojiksi. Hän oli uteliaan innostunut saadakseen tietää kaiken, mitä Madelinen vieraat olivat tehneet ja mitä heille oli tapahtunut. Hänen terävä, Madelineen kohdistunut katseensa kävi lempeämmäksi, kun sisar puhur kaikesta.

Seuraavana päivänä Alfred ja Florence vihittiin. Florencen sisar ja ystävät El Cajonista olivat läsnä. Alfredin toivomus oli, että Stewart olisi läsnä juhlamenoissa. Madelinea huvitti panna merkille cowboyden innostus. Heistä häät olivat epätavallinen ja vaikuttava tilaisuus. Madeline rupesi paremmin ymmärtämään niiden luonnetta, kun cowboyt heittivät arastelun ja suutelivat morsianta. Koko elämässään Madeline ei ollut nähnyt morsianta suudeltavan niin paljon ja niin sydämellisesti eikä myöskään nähnyt ketään morsianta niin säteilevänä, tukka epäjärjestyksessä ja onnellisena. Kun Madeline oli saanut pujotelluksi cowboyden puristuksen läpi lausuakseen onnittelunsa, sai hän Alfredilta karhun syleilyn ja suudelman. Se näytti lumoavan cowboyt. Kasvot hehkuvina he hyökkäsivät Madelinen kimppuun poikamaisen rohkeina. Hetkeksi hänen sydämensä hypähti kurkkuun. Näytti siltä kuin he saattaisivat suudella häntä. Yht'äkkiä Madelinen vaistomainen vastustus tulla vieraiden suudeltavaksi taisteli todellisen lämpimän ja hauskutusta rakastavan halun kanssa antaa cowboyden saada tahtonsa perille. Mutta hän näki Stewartin pysyttelevän joukon taustalla ja jokin seikka — jokin synkkä ilme kummastutti Madelinea samalla kun se jäädytti hänen halunsa olla ystävällinen. Sitten hän ei tiennyt, mikä muutos oli tullut hänen kasvoihinsa ja käytökseensä, mutta hän näki Montyn väistyvän arkana ja muiden cowboyden vetäytyvän sivulle antaakseen hänen mennä edellä patiolle.

Päivällinen alkoi rauhallisesti cowboyden osoittaessa toisaalta hämmennystä, toisaalta ahnasta ruokahalua. Viini irroitti kuitenkin heidän kielensä siteet.

Stillwellin olemus oli nyt yhtä ainoata suurta hymyä. Hän oli niin tyytyväinen että näytti olevan kyynelten partaalla. Hän puheli sitä ja tätä kunnes tuli nostaneeksi lasinsa:

"Ja nyt, tytöt ja pojat, juokaamme kaikki morsiamen ja yljän kunniaksi, että he saisivat onnea ja menestystä, hyvää terveyttä ja pitkän elämän. Ei kukaan mies, joka uhkuu punaista verta ja todellista elämän henkeä, voisi vastustaa Lännen tyttöä, hyvää hevosta ja Jumalan vapaata luontoa — tätä avonaista maata täällä. Nyt, ystävät, juodaan!"

Ulkopuolelta kuuluva kavioiden raskas töminä sai Stillwellin vaikenemaan ja pysähdyttivät hänen kohotetun kätensä siihen paikkaan.

Patio tuli yhtä hiljaiseksi kuin asumaton huone.

Avonaisten ovien ja ikkunoiden kautta tulvi hevosten ääniä, kun ne tömistivät pysähtyessään, sitten miesten karkeaäänistä puhetta ja ahdingossa olevan naisen matala huudahdus.

Nopeita askelia kuului kuistilta ja Nels tuli näkyviin käytävässä. Madeline oli hämmästynyt nähdessään, ettei hän ollut päivällispöydässä. Hän tuli levottomaksi nähdessään cowboyn kasvot.

"Stewart, sinua kaivataan ulkona!" kehoitti Nels suorasukaisesti. "Monty, sinä tulet tänne minun kanssani. Sinä, Nick ja Stillwell — luulen, että teidän muiden on parasta sulkea ovet ja pysyä sisällä!"

Nels katosi. Vikkelänä kuin kissa hiipi Monty ulos. Madeline kuuli hänen nopeiden askeltensa äänen siirtyvän viereisestä huoneesta toimistoon. Madeline vapisi. Hän näki Stewartin nousevan rauhallisesti ja lähtevän muuttamatta ilmettä surullisilla kasvoillaan. Nick Steele seurasi häntä. Stillwell pudotti viinilasinsa. Kun se meni rikki katkaisten hiljaisuuden, katosi hänen suuri hymynsä. Stillwell meni ulos ja sulki oven jälkeensä.

Sitten vallitsi täydellinen hiljaisuus. Hetken iloisuutta oli häiritty. Madeline katsahti kasvoriviin ja näki mielihyvän häipyvän vanhaksi tutuksi kovuudeksi.

"Mikä on hätänä?" kysyi Alfred jokseenkin tyhmänä. Tunnelman muutos oli ollut hänestä liian nopea. Äkkiä hän heräsi: "Minä menen katsomaan, kuka on tullut tänne pilaamaan päivällisemme", sanoi hän ja harppasi ulos.

Hän palasi ennen kuin kukaan pöydässä olija oli puhunut tai liikkunut. Suuttumuksen tumma puna muodosti täpliä hänen otsalleen.

"Siellä on El Cajonin sheriffi!" huudahti hän halveksivasti. "Pat Hawe on tullut muutamien apulaislurjustensa kanssa pidättämään Gene Stewartia. Heillä on tuo pieni meksikolaistyttö hevosen selkään sidottuna. Hitto vieköön sheriffin!"

Madeline nousi rauhallisesti pöydästä ja lähti ovea kohti. Cowboyt hypähtivät ylös. Alfred sulki Madelinelta tien.

"Minä menen ulos", sanoi Madeline.

"Ei, et mene", vastasi veli. "Se ei ole sopiva paikka sinulle."

"Minä menen."

Madeline katsoi suoraan veljeensä.

"Madeline! Mitä tämä on? Sinä näytät… Ulkona tulee syntymään hälinä. Ehkä siellä tulee tappelu. Sinä et voi tehdä mitään. Sinä et saa mennä!"

"Ehkä minä voin estää hälinän", vastasi toinen. Lähtiessään patiolta hän huomasi, että Alfred, Florence ja cowboyt takanaan, oli lähdössä seuratakseen häntä. Kun hän tuli kuistille, kuuli hän miesten olevan vihaisessa väittelyssä. Sitten, nähdessään Bonitan avuttomana ja julmasti sidottuna hevosen selkään — kalpeana, tukka epäjärjestyksessä ja kärsivänä — tunsi Madeline sitä väristystä, jota tuon tytön näkeminen hänelle tuotti. Se katosi antaen tilaa tuskalle, sille kivulle, joka häntä hävetti. Mutta melkein heti, kun hän näki kuolemantuskan Bonitan kasvoilla, hänen pienet ruskeat kätensä veren tahraamina, valtasi Madelinen sääli onnetonta tyttöä kohtaan ja naiselle ominainen oikeutettu suuttumus siitä, että hänen omaa sukupuoltaan olevaa ihmistä kohdeltiin niin raa'asti.

Miehen, joka piti Bonitan hevosen suitsia, Madeline tunsi siksi suuriruumiiseksi, kuulapäiseksi guerillaksi, joka oli löytänyt viinikorin lähteestä leirillä. Etualalla olevan teräväpiirteisen, punasilmäisen ja pujopartaisen hän tunsi El Cajonin sheriffiksi.

Madeline epäröi ja pysähtyi keskelle kuistia. Alfred, Florence ja monet muut seurasivat häntä ulos.

"No niin, Pat Hawe, mikä panee sinut raivoamaan kuin hullun härän?" kysyi Stillwell.

"Pysy nahoissasi, Bill", vastasi Hawe. "Sinä tiedät miksi tulin. Olen odottanut sopivaa aikaa. Mutta minä olen valmis nyt. Olen täällä pidättääkseni rikollisen."

Vanhan karjanhoitajan vartalo nytkähti niin kuin häntä olisi pistetty tikarilla. Hänen kasvonsa muuttuivat purppuranpunaisiksi.

"Kenen rikollisen?" huudahti hän.

Sheriffi läimäytti piiskaa likaista saapastaan vastaan ja väänsi ohuet huulensa ivahymyyn:

"No, Bill, minä tiesin, että sinulla oli kehno joukko näillä mailla. Mutta minä en tiennyt, että sinulla oli siinä enemmän kuin yksi rikollinen."

"Lopeta jo lorusi! Kenet haluat pidättää?"

Hawen käytös muuttui.

"Gene Stewartin", vastasi hän lyhyesti.

"Mistä syytettynä?"

"Siitä, että hän tappoi erään sekarotuisen muutamana yönä viime syksynä."

"Sinä siis vielä märehdit sitä? Pat, nyt olet väärillä jäljillä. Sinä et voi panna sitä tappoa Stewartin syyksi. Asia on jo vanhentunut. Mutta jos yhä tahdot saada hänet oikeuteen, jätä pidättäminen tältä päivältä — meillä on pieni juhla täällä — ja minä tuon Genen El Cajoniin."

"Ei! Minä vien hänet, kun olen saanut mahdollisuuden, ennen kuin hän livahtaa pois."

"Minä annan sinulle sanani", jyrisi Stillwell.

"Minun ei tarvitse vaatia sinun sanaasi eikä kenenkään muunkaan."

Stillwellin vartalo vapisi raivosta, mutta hän ponnisteli kuitenkin hillitäkseen itsensä.

"Kuulehan nyt, Pat Hawe, minä tiedän mikä on kohtuullista. Laki on laki. Mutta tässä maassa on lakia aina käytelty rehellisellä ja oikealla tavalla ja käytellään nytkin! Ehkä sinä olet unohtanut sen. Minä aion antaa sinulle neuvon: sinusta ei pidetä liikaa tässä maassa. Sinä olet tehnyt liian paljon väkivaltaisuuksia. Tekosi ovat olleet huonossa huudossa. Älä ole välittämättä siitä, mitä sanon. Mutta sinä olet sheriffi ja minä kunnioitan sinun virkaasi. Minä kunnioitan sitä hyvin paljon. Mutta jos inhimillisen säädyllisyyden maito on niin hapanta rinnassasi, ettei sinulla ole yhtään ystävällistä tunnetta, silloin koeta ainakin välttää ikävyyksiä. Ymmärrätkö tämän neuvon?"

"Sinä uhkaat virkamiestä", vastasi Hawe vihaisesti.

"Tahdotko nopeasti lähteä täältä matkaasi?" kysyi Stillwell. "Minä takaan, että Stewart tulee El Cajoniin sinä päivänä kuin sanot."

"En! Minä tulin pidättämään hänet ja aion tehdä sen."

"Sitten saat vastata asiasta!" huudahti Stillwell.

Stillwell astui yhden ainoan askelen kuistilta. Hänen viime sanansa olivat kylmät. Sheriffi alkoi änkyttää ja heristää kättään karjanhoitajalle.

"Kuulkaa, toverit, antakaa minulle tilaisuus sanoa sana!" huusi Stewart.

Kun Stewart tuli näkyviin, näytti meksikolaistyttö heräävän tylsyydestään. Hän jännitti siteitään kuin nostaakseen kätensä rukoillen. Puna elähdytti hänen kasvojaan ja hänen suuret silmänsä loistivat:

"Auttakaa minua! Minä niin kipeä. He lyövät minua, sitovat minut, tappavat minut. Auttakaa minua, Gene!"

"Lopeta tai panen kapulan suuhusi", sanoi hevosta pitelevä mies.

"Laita hänelle kuonokoppa, jos hän lörpöttelee vielä!" huusi Hawe.

Madeline tunsi jotakin kireätä ja jännitettyä. Hänen nopea katseensa huomasi Nelsin, Montyn ja Nickin kasvojen olevan miettiväisiä, kylmiä ja tarkkaavaisia. Hän ihmetteli, miksi Stewart ei katsonut Bonitaan päin. Stewart oli nyt synkkäkasvoinen, kylmä ja rauhallinen ja hänessä oli jotakin pahaenteistä.

"Hawe, minä suostun pidätettäväksi pitemmittä hälinöittä", hän sanoi hitaasti, "jos irroitat tytön köysistä."

"Ei", vastasi sheriffi. "Hän pääsi minulta kerran. Hän on kiinni nyt ja pysyy kiinni."

Madeline luuli näkevänsä Stewartin hätkähtävän.

"No hyvä, joudutaan pois täältä", sanoi Stewart. "Te olette saaneet kylliksi häiriöitä aikaan. Ratsastakaa alas aitaukselle minun kanssani. Otan hevoseni ja tulen mukaan."

"Odota!" kiljaisi Hawe Stewartin kääntyessä pois. "Ei niin nopeästi! Sinä et ryhdy mihinkään El Capitan-temppuihin minun kanssani. Sinä ratsastat jollakin kuormahevosella ja tulet raudoissa."

"Haluatko panna minulle käsiraudat?" kysyi Stewart.

"Haluanko? Hohoo! No, Stewart, se on minulla tapana hevosvarkaille, rosvoille, murhamiehille ja muille sellaisille. Kuulehan, Sneed! Tule alas ja pane tämä mies rautoihin!"

Sneediksi nimitetty guerilla liukui alas satulasta ja alkoi kopeloida pussiaan.

"Sneed on jokseenkin kätevä. Hän pyydysti minulle tuon pienen meksikolaiskissan."

Stillwell ei kuullut sheriffiä, hän tuijotti Stewartiin.

"Gene, et kai aio kärsiä käsirautoja?" kysyi hän.

"Kyllä", vastasi cowboy. "Bill, minä olen sivullinen täällä. Ei ole tarpeen, että neiti Hammond ja hänen veljensä sekä Florence saavat lisää vaivaa minusta. Heidän onnellinen päivänsä on jo pilaantunut minun takiani. Haluan päästä pois."

"Haluan tietää, aiotko sallia, että tuo luihu susi panee sinut rautoihin ja ajaa sinut vankilaan?"

"Kyllä", vastasi Stewart vakavasti.

"No, jumaliste! Mikä sinuun on mennyt? Mene sisälle ja minä selvitän asian tämän veitikan kanssa. Huomenna voit ratsastaa sinne ja antautua herrasmiehen tavoin."

"Ei. Minä menen. Kiitos, Bill, siitä tavasta, jolla sinä ja pojat olette tahtoneet puolustaa minua."

Madeline näki hänessä menneiden aikojen toivottoman ja häpeissään olevan Stewartin. Kun Sneed lähestyi helistellen rautojaan, syttyi Madelinen veri tuleen. Mutta Stewart tarjosi kätensä kahlehdittaviksi. Silloin Madeline kuuli oman äänensä kaikuvana ja käskevänä:

"Odottakaa!"

Sinä aikana, jonka hän tarvitsi astuakseen muutamat askelet kuistin reunalle ja katsellakseen miehiä kasvoihin, hän ei ainoastaan tuntenut suuttumuksensa, oikeudentuntonsa ja ylpeytensä antavan voimia — oli myös muuta, joka kutsui — jokin syvä, kiihkoinen ja salaperäinen, joka ei ollut hetkessä syntynyt.

"Hawe, minä voin osoittaa teille, ettei Stewart ollut millään lailla tekemisissä sen rikoksen kanssa, josta te haluatte pidättää hänet."

Sheriffin tuijotus muuttui vilauksessa. Hän yski ja koetti puhua.

"Olisi mahdotonta, että Stewart olisi ollut yhteydessä tuon tapon kanssa", jatkoi Madeline nopeasti, "sillä hän oli kanssani aseman odotushuoneessa sillä hetkellä, jolloin hyökkäys tehtiin ulkopuolella. Vakuutan teille, että muistan asian selvästi. Ovi oli auki. Minä kuulin riitelevien miesten ääniä. Kieli oli espanjaa. Miehet olivat ilmeisesti lähteneet vastapäätä olevasta tanssihuoneistosta ja lähestyivät asemaa. Minä kuulin naisen äänen, joka sekautui muihin. Hänkin puhui espanjaa enkä minä voinut ymmärtää puhetta. Mutta sävy oli rukoileva. Sitten kuulin askelia. Tiesin että Stewartkin kuuli ne. Minä saatoin nähdä hänen kasvoiltaan, että jotakin pelottavaa oli tapahtumaisillaan. Juuri oven ulkopuolella kuului silloin karkeita ääniä, käsikähmää, laukaus, naisen huuto, kaatuvan ruumiin jysähdys ja pois juoksevan miehen askelia. Heti jälkeenpäin hoiperteli Bonita ovelle. Hän oli valkoinen ja kauhun lamaama. Hän tunsi Stewartin ja vetosi häneen. Stewart tuki häntä ja koetti rauhoittaa. Cowboy oli kiihtynyt. Hän kysyi tytöltä, oliko Danny Mains ammuttu vai oliko tämä itse ampunut. Tyttö vastasi kieltäen. Hän kertoi Stewartille tanssineensa hieman, keimailleensa hieman vaquerojen kanssa ja nämä olivat riidelleet hänestä. Silloin Stewart vei hänet ulos ja pani hevosensa selkään. Minä näin tytön ratsastavan tuolla hevosella katua alas kadotakseen pimeyteen."

"Tuo on kovin mielenkiintoista, neiti Hammond, melkein yhtä mielenkiintoista kuin satukirja", sanoi Hawe. "Nyt, koska olette niin kohtelias todistaja, tahtoisin mielelläni tehdä kysymyksen tai pari. Mihin aikaan saavuitte El Cajoniin sinä yönä?"

"Kello kahdentoista jälkeen", vastasi Madeline.

"Ei kukaan ollut teitä vastassa?"

"Ei."

"Asemapäällikkö ja sähköttäjä olivat menneet?"

"Niin."

"No kuinka pian tämä toveri Stewart näyttäytyi?" jatkoi Hawe kierosti hymyillen.

"Hyvin pian minun tultuani. Luulen — ehkä viisitoista minuuttia sen jälkeen."

"Asemalla oli hiukan pimeätä ja yksinäistä, eikö niin?"

"Kyllä totisesti."

"Ja mihin aikaan sekarotuinen ammuttiin?" kysyi Hawe pienet silmät hehkuen kuin hiilet.

"Luultavasti aivan lähellä puolta kahta. Kello oli kaksi, kun katsoin sitä Florence Kingsleyn talossa."

Stillwell kohotti suurta vartaloaan astuen lähemmäksi sheriffiä.

"Mihin sinä pyrit?" karjui hän kasvot taas mustina.

"Selvyyteen", tiuskaisi Hawe.

Madeline ihmetteli keskeytystä. Kun Stewart vastustamattomasti veti puoleensa hänen katseensa, näki hän, että cowboy oli kasvoiltaan harmaa kuin tuhka ja hervoton.

"Kiitän teitä, neiti Hammond", sanoi hän käreästi. "Mutta teidän ei tarvitse enää vastata Hawen kysymyksiin. Hän on — hän on — se ei ole tarpeellista. Minä menen hänen kanssaan nyt pidätettynä. Bonita vahvistaa todistuksenne oikeudessa. Ja se pelastaa minut tämän miehen häijyydestä."

Kun Madeline katsoi Stewartiin ja näki nöyryyden, jota hän alussa piti pelkuruutena, aavisti hän äkkiä, ettei pelko omasta häväistyksestään ollut saanut Stewartia kauhistumaan lisäpaljastuksia yön tapauksista, vaan pelko hänestä, Madelinesta — pelko häpeästä, jota hän saisi kärsiä Stewartin takia.

Pat Hawe nosti päänsä ja silmäili Madelinea kavalasti:

"Todistuksena on se, mitä olette sanonut, tosiaan tärkeätä ja ratkaisevaa. Mutta luulen että oikeus haluaa saada selville, miksi te olitte kello puoli kahdestatoista puoli kahteen odotushuoneessa kahden Stewartin kanssa."

Stewart ponnahti tiikerin tavoin, Stillwellin kädet repivät paidankaulusta ikään kuin cowboy olisi ollut tukehtumaisillaan, Alfred astui kiivaasti eteenpäin, kunnes kylmä ja vaitelias Nels pysähdytti hänet.

Ajatustensa ryöpyssä ei Madeline voinut tulkita näiden seikkojen merkitystä. Mutta ne olivat pahaa ennustavia. Silloinkin kun hän muodosteli vastausta, tunsi hän kylmän väristyksen hiipivän ylitseen.

"Stewart viivytti minua odotushuoneessa", sanoi hän kellonkirkkaalla äänellä. "Mutta me emme olleet kahden — koko aikaa."

Hetken ajan oli Stewartin huohotus ainoa ääni. Hawen kasvot muuttuivat ilkeästä ällistyksestä ja ilosta.

"Viivytti?" kuiskasi hän kurottaen laihaa ja suonikasta kaulaansa. "Miten niin?"

"Stewart oli juovuksissa. Hän…"

"Neiti Majesty, luulen, että teidän olisi viisainta kertoa kaikki", sanoi vanha karjanhoitaja totisena. "Ei ole yhtään meistä, joka ymmärtää väärin jonkin vaikuttimenne tai tekonne. Mitä tahansa Gene Stewart tekikin sinä yönä — kertokaa se."

Madelinen arvokkuus oli joutunut pois tasapainostaan. Hän puhkesi nopeasti ja hajanaisesti puhumaan:

"Hän tuli asemalle — muutamia minuutteja sen jälkeen kun olin päässyt sinne. Minä kysyin tietä hotelliin. Hän sanoi, ettei ollut mitään, joka olisi sopinut naimisissa oleville naisille. Hän tarttui käteeni — etsi vihkisormusta. Sitten näin, että hän oli — hän oli päihtynyt. Hän sanoi menevänsä hakemaan hotellin ovenvartijaa. Mutta hän palasi mukanaan muuan padre — padre Marcos. Pappi oli kauhean pelästynyt. Niin minäkin. Stewart oli muuttunut paholaiseksi. Hän laukaisi aseensa padren jalkoihin. Hän sysäsi minut penkille. Stewart koetti minua saada sanomaan jotakin espanjaksi. Yht'äkkiä hän kysyi nimeäni. Minä sanoin sen. Hän tempaisi huntuani. Minä otin sen pois. Sitten hän laski aseensa — lykkäsi padren ovesta ulos. Tämä tapahtui juuri ennen kuin vaquerot lähestyivät Bonitan kanssa. Padre Marcos oli varmasti nähnyt heidät — oli varmaan kuullut heidät. Tämän jälkeen selvisi Stewart nopeasti. Hän oli masentunut — lohduton — häpeän murtama. Hän sanoi minulle juoneensa häissä. Hän selitti — pojat pelasivat aina — hän oli lyönyt vetoa, että naisi ensimmäisen tytön, joka tulisi El Cajoniin. Minä satuin olemaan ensimmäinen. Hän koetti pakottaa minut naimisiin kanssaan. Lopun — mitä tulee vaquerojen hyökkäykseen — olen jo kertonut teille."

Madeline lopetti hengästyneenä ja läähättäen, kädet painettuina kohoavaa rintaa vasten. Salaisuuden paljastaminen päästi mielenliikutuksen vapaaksi, kiireisesti lausutut sanat olivat saaneet hänet värisemään. Omituista kyllä, ajatteli hän sitten Alfredia ja hänen vihaansa. Mutta tämä seisoi liikkumatta, ikään kuin huumaantuneena. Stillwell koetti tukea murtunutta Stewartia.

Hawe pyöritti punaisia silmiään ja nakkasi päänsä taaksepäin:

"Hohhoo! Kuulehan, Sneed, eihän sinulta jäänyt mitään kuulematta, eihän? Hohhoo! Parasta, mitä ikipäivinäni olen kuullut!"

Sitten hän lakkasi nauramasta ja kiiltävä katse Madelineen päin hän alkoi hävyttömänä, pahanilkisenä ja törkeänä puhua:

"No niin, hyvä neiti. Luulen että tarinanne, jos se sopii yhteen Bonitan ja padre Marcosin kertomuksen kanssa, puhdistaa Gene Stewartin oikeuden silmissä." Tässä hän kävi purevammaksi: "Mutta teidän ei tarvitse odottaa, että Pat Hawe tai oikeus nielisi tuon osan kertomuksestanne — että teitä viivytettiin vasten tahtoanne!"

Madelinella ei ollut aikaa saada selville sheriffin viime sanojen merkitystä. Stewart oli kouristuksen tapaisesti hypähtänyt ylös valkoisena kuin liitu. Kun hän syöksyi Hawen kimppuun, pani Stillwell mahtavan vartalonsa väliin ja kiersi käsivartensa Stewartin ympäri. Tuli lyhyt ottelu. Stewart näytti voittavan vanhan karjanhoitajan.

"Apuun, pojat, apuun", kiljui Stillwell. "Minä en voi pidättää häntä. Kiiruhtakaa tai tulee verenvuodatusta!"

Nick Steele ja useat cowboyt juoksivat Stillwellin avuksi. Päästen vapaaksi sysäisi Stewart ensin toisen sivulle, sitten toisen. He syöksyivät hänen päälleen. Kerran sai Stewart nostetuksi heidät päältään. Mutta he heittäytyivät takaisin — voittivat hänet.

"Gene! Kuulehan, Gene!" huohotti vanha karjanhoitaja. "Sinä olet varmaan riivattu — kun teet tällä tavoin. Rauhoitu! Pysyhän hiljaa — anna meille tilaisuus puhua sinulle. Minähän se olen, vanha Bill, tiedäthän. Hän tahtoo vain, että olisit järjissäsi — että olisit kylmä — odottaisit."

"Anna minun mennä! Anna minun mennä!" huusi Stewart.

Äkkiä vihloi karjaisu Madelinen korvia. Hänen tyrmistynyt katseensa siirtyi Stewartin ympärillä olevasta ryhmästä pois ja hän näki, että Monty Price oli hypännyt kuistilta. Cowboy kyyristyi alas, kädet lanteiden alapuolella, missä hänen suuret revolverinsa riippuivat. Hänen vääntyneiltä huuliltaan lähti huuto, joka oli samalla karjuntaa, mylvimistä ja intiaanien sotahuuto — ja ennen kaikkea kauhea varoitushuuto.

"Takaisin, Bill, takaisin!" mylvi hän. "Työnnä heidät takaisin!"

Yhdellä sysäyksellä työnsi Stillwell Stewartin, Nickin ja muut cowboyt kuistille. Sitten tunki hän Madelinen, Alfredin ja Florencen seinää vasten ja koetti pakottaa heitä kauemmaksi. Hänen liikkeensä olivat nopeat ja lujat. Mutta kun hän ei saanut heitä ovesta ja ikkunoista läpi, asetti hän oman mahtavan vartalonsa naisten ja vaaran väliin. Madeline tarttui hänen käsivarteensa, piti siitä kiinni ja kurkisteli pelästyneenä hänen leveän hartiansa takaa.

"Sinä, Hawe! Sinä Sneed!" huusi Monty samalla villillä äänellä. "Älkää liikuttako sormeakaan eikä edes silmäripsiä!"

Madelinen tarmo terästyi herättäen hänessä kiihottavan, vapisuttavan aavistuksen. Hän käsitti Montyn kauhean huudon. Stillwellin kiireisyys ja vaitiolo olivat myös täynnä uhkaavan onnettomuuden tuntua.

"Nels, kuule!" kiljui Monty, joka koko aikana ei kertaakaan siirtänyt tarkkaavaa katsettaan edes hiuksen vertaa Hawesta ja hänen apulaisestaan. "Nels, aja pois nuo kaksi kaveria, jotka seisoskelevat tuolla."

Nämä miehet, kaksi apulaista, jotka olivat jääneet kuormahevosten kanssa taemmaksi, eivät odottaneet Nelsiä. He kannustivat ratsujaan, pyörähtivät ympäri ja laukkasivat pois.

"Nyt, Nels, päästä tuo tyttö irti", määräsi Monty.

Nels juoksi esiin, tempaisi päitset Sneedin kädestä ja veti Bonitan hevosen kuistin luo. Kun hän leikkasi poikki köyden, joka sitoi tytön, putosi tämä hänen syliinsä.

"Hawe, tule alas!" jatkoi Monty. "Käänny suoraan tänne ja pysy kiltisti!"

Sheriffi heilautti jalkaansa ja liukui maahan.

"Asetu tuohon guerillatoverisi viereen! Noin! Teistä tulee hiton hieno kuva: kehno susi sekä villin muulin ja sekarotuisen sekasikiö."

Monty piti pitkän tauon, jolloin hänen hengityksensä kuului selvästi.

Madelinen katse oli kiintynyt Montyyn. Hänen ajatuksensa oli nopeana kuin salama arvannut ne töissä ja sanoissa ilmenevät erikoisuudet, jotka johtuivat Montyn vaikutuksesta toisiin miehiin. Rajuus, kauhistava rajuus, se seikka, jonka Madeline oli tuntenut, se seikka, jota hän oli pelännyt, se seikka, jota hän oli koettanut juurruttaa pois cowboyistaan, oli nyt monien kuukausien perästä saamassa ilmaisunsa aivan hänen silmiensä edessä. Se oli tullut lopulta esiin. Hän oli hillinnyt Stillwellin, hän oli vaikuttanut Nelsiin, hän oli muuttanut Stewartin, mutta nyt nousi tuo pieni mustakasvoinen Monty Price ikään kuin aikaisempien villien vuosiensa hämärästä eikä mikään voima maassa tai taivaassa voinut pysäyttää hänen kättään. Villien miesten kova elämä oli nyt vaikuttamassa Madelineen.

Hengitys kuului vihellyksenä ja suu vaahdossa kyyristyi Monty Price alemmaksi ja kulki varovaisesti tuuma tuumalta lähemmäksi Hawea ja Sneediä. Madeline näki heidät vain silmiensä edessä olevan epäselvän harson läpi. He muistuttivat aaveita. Hän kuuli hevosen kimeän hirnunnan ja tunsi Majestyn, joka kutsui häntä aitauksesta. Ja sitten Monty taas puhui:

"Nyt, te molemmat aseistetut lainpalvelijat, tulkaa! Laukaiskaa aseenne! Laukaiskaa ne ja pian! Monty Price on mennyttä! Päivä paistaa teidän kummankin lävitse ennen kuin ehditte kohottaa asettanne. Mutta minä annan teille tilaisuuden ärsyttää minua. Te hoilaatte laista ja minun tapani on vanha laki."

Hänen hengityksensä tuli nopeaksi, hänen äänensä kävi käheämmäksi ja hän kyyristyi. Koko hänen ruumiinsa värisi.

"Koirat! Laukaiskaa pyssynne tai minä laukaisen!"

Madeline näki, että nuo kolme jäykkää miestä hypähtivät ylös. Hän näki tuliviiruja — savuviiruja. Sitten huumaava yhteislaukaus teki hänet kuuroksi. Sen ääni hälveni yhtä pian kuin oli kuulunutkin. Savu verhosi näyttämön. Se ajautui hitaasti pois paljastaakseen kolme kaatunutta miestä, joista yksi, Monty, nojasi vasempaan käteensä savuava revolveri oikeassa. Cowboy odotti toisten liikkuvan. He pysyivät jäykkinä. Sitten hän vaipui hymyillen maahan ja oikaisi itsensä.

Salaisuus

Madeline Hammond ei voinut päästä irti murhenäytelmän vaivaavasta muistosta. Monty Pricen kauhistava hymy vaivasi häntä. Vain joskus hän saattoi saada unohdusta ja sen takia hän työskenteli, teki kävelyretkiä ja ratsasti. Vieläpä hän voitti voimakkaan tunteen, minkä hän pelkäsi olevan käsittämätöntä vastenmielisyyttä meksikolaistyttöä Bonitaa kohtaan, joka makasi sairaana karjatalossa hoidon tarpeessa.

Madeline tunsi, että hänen sielussaan tapahtui jokin selittämätön muutos. Se taistelu, joka selvittäisi hänen kohtalonsa Idän tai Lännen hyväksi, pysyi yhä ratkaisematta. Hän ei ollut milloinkaan hengessään yksin. Hänen polullaan oli askelia. Huoneessa hän tunsi painostusta. Hän halusi ulkoilmaa — valoa ja tuulta.

Eräänä iltapäivänä hän ratsasti alemman järven lasku-uomalle, jossa ryhmä mesquito-puita oli puhjennut kukkaan ja uudistuneen elämän kauneuteen sen veden vaikutuksesta, joka tihkui niiden juurille. Näiden puiden alla oli varjoja. Madeline laskeutui satulasta haluten levähtää. Hän piti tästä rauhallisesta, yksinäisestä paikasta. Jos hän ratsasti alas laaksoon tai ylös kunnaille, ei hän voinut mennä yksin. Luultavasti Stillwell tai Nels tiesivät nyt hänen olopaikkansa. Mutta kun hän oli piilossa, kuvitteli hän nauttivansa yksinäisyydestä, vaikka se ei toden teolla sitä ollut.

Hänen hevosensa heitteli päätään, heilutti harjaansa ja pieksi hännällään kärpäsiä. Madeline istui selkä puuta vasten ja otti sombreron päästään. Lauhkea tuulenhenki, joka löyhytti hänen kuumia kasvojaan ja puhalteli hänen hiussuortuviaan, oli virkistävän viileä. Hän kuuli karjan hitaan poljennan sen mennessä juomaan. Ääni häipyi, ja mesquitelehto näytti olevan eloton.

Äkkiä Majesty nosti korvansa pystyyn ja korskahti. Madeline kuuli kavioiden hidasta kuminaa. Hevonen lähestyi järven puolelta. Madeline oli oppinut olemaan varovainen ja nousten Majestyn selkään hän käänsi hevosen aukeata paikkaa kohti. Hetkistä myöhemmin hän tunsi olevansa iloinen varovaisuudestaan, sillä katsoessaan puiden välistä hän näki Stewartin ohjaavan hevosta lehtoon. Madeline olisi yhtä mielellään kohdannut guerillan kuin tämän cowboyn.

Majesty oli ruvennut ravaamaan, kun kimeä vihellys tunki läpi ilman. Hevonen hypähti ja pyörtäen ympäri se hyökkäsi takaisin mesquiteja kohti. Madeline puhui sille, huusi sille vihaisesti ja veti kaikin voiminsa suitsista, mutta oli avuttoman kykenemätön pysäyttämään sitä. Se hirnui. Silloin Madeline ymmärsi, että Stewart, sen vanha isäntä, oli kutsunut eikä mikään voinut kääntää sitä. Hevonen syöksyi puiden välissä olevaan aukkoon ja seisahtui Stewartin eteen.

Stewart oli karkeassa puvussa matkaa varten ja talutti jäntevää hevosta, joka oli satuloitu ja kuormitettu. Kun Stewart Madelineen katsomatta pani käsivartensa Majestyn kaulan ympärille ja painoi kasvonsa hevosen aaltoilevaa harjaa vasten, alkoi tytön sydän lyödä nopeasti. Stewart näytti unohtaneen hänen läsnäolonsa. Cowboyn silmät olivat kiinni. Hänen tummat kasvonsa lientyivät, kadottivat kovuutensa, rajuutensa ja surullisuutensa ja tulivat hetken ajaksi kauniiksi.

Madeline arvasi heti, mitä kaikki tarkoitti. Cowboy oli lähdössä karjatalolta ja tämä oli hänen jäähyväisensä hevoselleen. Himmeä verho laskeutui Madelinen silmien eteen, hän pyyhkäisi sen nopeasti pois ja se tuli takaisin kosteana ja sumentavana. Hän käänsi kasvonsa häveten kyyneleitä, jotka Stewart saattaisi nähdä. Hän oli surullinen cowboyn tähden. Tämä oli menossa pois ja tällä kertaa menisi hän iäksi. Kuin kylmän säilän pisto tunki tuska Madelinen sydämen lävitse. Hän vapisi jonkin tuntemattoman partaalla.

"Haluan puhua teille", sanoi Stewart.

Madeline hätkähti, kääntyi cowboyhin päin ja näki nyt aiemman Stewartin, miehen, joka muistutti heidän ensimmäistä kohtaamistaan El Cajonissa.

"Haluan kysyä teiltä jotakin", jatkoi cowboy. "Olen halunnut saada tietää jotakin. Siksi olen viivytellyt täällä. Te ette ole milloinkaan puhunut minulle, milloinkaan huomannut minua, milloinkaan antanut minulle tilaisuutta kysyä teiltä asiaani. Mutta nyt minä menen — menen rajan yli. Ja minä haluan tietää. Miksi ette antanut minun puhua?"

Stewartin sanojen aikana se kiihkeä häpeäntunne, nyt kymmenkertaisesti tukahduttavampana, syöksyi hänen ylitseen nostaen tulipunan aallon hänen ohimoilleen. Purren huuliaan tempaisi hän Majestyn suitsia, löi sitä piiskalla ja kannusti sitä. Stewartin rautainen käsi piti hevosta paikallaan. Madeline löi kiihkon puuskassa Stewartin kasvoihin, iski harhaan, löi uudestaan ja osui. Yhdellä nykäisyllä, vetäen hänet melkein satulasta, kiskaisi cowboy ruoskan hänen käsistään. Enemmän kuin tämä teko hänen katseensa rauhoitti Madelinen raivoa.

Madeline taisteli itsensä kanssa saavuttaakseen vallan ylitseen. Tämä mies ei sallinut, että häneltä kiellettiin jotakin. Ei milloinkaan ennen ollut hänen kasvojensa kovuus, näiden erämaan miesten piikiven vahva kovuus, vaikuttanut Madelineen näin. Stewart näytti tuimalta, menehtyneeltä, katkeralta. Tumma varjo oli muuttumassa harmaaksi — harmaus intohimon tuhanväriin. Läpitunkevat silmät, jotka cowboy kohdisti häneen, polttivat häntä ja kulkivat hänen lävitseen ikään kuin toinen olisi katsonut hänen sieluunsa. Madelinen naisellinen vaisto, joka oli yhtä terävä kuin hänen katseensa, ilmaisi hänelle, että Stewart oli tuolla hetkellä käsittänyt katkeran, lopullisen totuuden.

Kolmannen kerran cowboy toisti kysymyksensä hänelle. Madeline ei vastannut, hän ei voinut puhua.

"Te ette tiedä, että minä rakastan teitä — vai tiedättekö?" jatkoi cowboy kiihkeästi. "Ettekö voi huomata, että minä olen ollut toinen mies rakastaessani teitä, tehdessäni työtä teille, eläessäni teille? Te ette tahdo uskoa, että minä olen kääntänyt selkäni vanhalle villille elämälle, että minä olen ollut siivo, kunniallinen, onnellinen ja hyödyllinen."

Madeline oli mykkänä. Hän kuuli sydämensä jyskyttävän korvissaan.

Stewart hyppäsi hänen luokseen. Cowboyn voimakas käsi sulkeutui hänen käsivartensa ympäri.

"Te luulette, että minä pidin Bonitaa vuorilla, että minä menin salaa kehtaamaan häntä, että koko ajan, kun olin palveluksessanne, minä olin… Oi, minä tiedän mitä te ajattelette! Nyt sanokaa se!"

Sokaistuna, kokonaan intohimon tulisessa puristuksessa, voimatta pysäyttää sen sanan esiinsyöksymistä, joka oli sekä häpeällinen että paljastava ja kohtalokas, Madeline huusi:

" Kyllä!"

Cowboy oli väkivalloin vääntänyt tämän sanan häneltä, mutta ei ollut kylliksi terävä, kylliksi perehtynyt naisen vaikuttimien salaperäisyyteen arvatakseen hänen vastauksensa syvällisen merkityksen.

Stewartista sanalla oli vain kirjaimellinen merkitys, joka vahvisti sen häpeän, mikä tytön mielestä häntä tahrasi. Laskien Madelinen käsivarren hän väistyi poispäin — omituinen teko siltä villiltä ja raa'alta mieheltä, joksi Madeline hänet arvosteli.

"Mutta eräänä päivänä te puhuitte uskosta", puhkesi cowboy. "Te sanoitte, että maailman suurin asia on usko ihmisluonteeseen. Te sanoitte, että parhaat miehet ovat ne, jotka ovat vaipuneet alhaalle ja nousseet. Te sanoitte, että teillä oli uskoa minuun!"

Cowboyn moite, jossa ei ollut katkeruutta eikä pilkkaa, oli ruoskanläimäys Madelinen vanhalle itsekkäälle luulolle oikeudenmukaisuuteen. Hän oli saarnannut kaunista periaatetta, jonka mukaan hän ei ollut elänyt. Hän ymmärsi cowboyn nuhteen, hän ihmetteli ja epäröi, mutta loukkaus hänen ylpeyttään vastaan oli ollut liian suuri, riehunta hänen rinnassaan oli ollut liian kuohuttava ja raju, hän ei voinut puhua, hetki meni ohi ja sen mukana Stewartin karkea loisto.

"Teidän mielestänne minä olen halpamainen", sanoi cowboy. "Te ajattelette sitä Bonitan asiaa! Ja koko ajan minä olen ollut… Minä voisin saada teidät häpeämään — voisin sanoa teille…"

Hänen huulensa muodostivat kapean, katkeran viivan. Hänen kasvojensa kuohuntaa seurasi hartioiden kouristuksentapainen vääntyminen. Se osoitti sisäistä taistelua, joka melkein masensi hänet.

"Ei, ei!" huohotti hän. Sitten hän hypähti suoraksi. "Mutta minä tahdon olla se mies, joksi minua ajattelette!"

Hän tarttui Madelinen käsivarteen rajuin ja voimakkain ottein, nykäisi tytön satulasta syliinsä. Madeline putosi alas, rinta cowboyn rintaa vasten, pääsemättä vapaaksi jalustimista ja hevosesta. Siinä hän riippui aivan voimatonna. Raivoisana ja kiemurrellen hän tempoi päästäkseen vapaaksi. Kaikki, minkä hän voi saada aikaan, oli vain kohottautua nähdäkseen toisen kasvot. Se melkein lamautti hänet. Aikoiko cowboy tappaa hänet? Stewart kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja puristi häntä tiukempaan, likemmäksi itseään. Madeline tunsi cowboyn sydämen jyskytyksen, hänen omansa tuntui jäätyneen. Mies painoi palavat huulensa hänen huulilleen. Se oli pitkä, kauhea suudelma. Madeline tunsi toisen vapisevan.

"Oi Stewart! — Minä — rukoilen — teitä — antakaa — minun mennä!" kuiskasi hän.

Toisen valkoiset kasvot näkyivät hänen kasvojensa yläpuolella. Hän sulki silmänsä. Stewart antoi suudelmien sataa hänen kasvoilleen, mutta ei enää hänen suulleen. Hänen suljetuille silmilleen, hiuksilleen, poskilleen, kaulalleen cowboy painoi nopeasti huulensa — huulet, jotka kadottivat tulisuutensa ja muuttuivat kylmiksi. Sitten hän päästi tytön irti ja nostaen hänet satulaan piti yhä kiinni hänen käsivarrestaan estääkseen häntä putoamasta.

Hetken ajan Madeline istui satulassa silmät kiinni. Hän pelkäsi valoa.

"Nyt ette voi sanoa, ettei teitä ole milloinkaan suudeltu", sanoi Stewart. Hänen äänensä tuntui olevan pitkän matkan päässä. "Mutta tämän saitte. Sitten on asia selvä."

Stewart hypähti satulaan ja ratsasti ryskyen mesquitein läpi kadotakseen näkyvistä.

* * * * *

Huoneensa varjoisassa yksinäisyydessä, hautautuneena kasvot alaspäin syvälle leposohvansa tyynyjen joukkoon makasi Madeline Hammond musertuneena ja vavisten sen loukkauksen takia, jonka hän oli kärsinyt.

Madeline nousi istumaan ikkunan ääreen antaakseen tuulen puhaltaa kuumille kasvoilleen. Häneltä kului kokonaisia tunteja käsittämättömän häpeän ja voimattoman raivon vallassa sekä turhassa ponnistelussa, kun hän koetti ajatella häväistyksensä olemattomaksi.

Hän menisi kotiin.

Edith Wayne oli ollut oikeassa, Länsi ei ollut sopiva paikka Madeline Hammondille. Päätös mennä kotiin tuli helposti ja luonnollisesti, ajatteli hän, tapausten seurauksena. Se ei tuottanut hänelle mitään taistelua. Itse asiassa hän kuvitteli tuntevansa helpotusta.

Madeline sulki ikkunan ja pani verhon eteen. Oli välttämätöntä sanoa levottomille palvelijoille, jotka koputtivat ovelle, että hän voi hyvin eikä tarvinnut mitään. Keveä, ulkoa käytävältä kuuluva astunta kiinnitti hänen huomionsa puoleensa. Kuka siellä oli — Nels, Nick Steele vai Stillwell? Kuka oli nyt häntä vartioimassa, kun Monty Price oli kuollut ja se toinen — se villi…? Oli luonnotonta ja käsittämätöntä, että hän kalpasi sitä toista.

Valo kiusasi häntä. Täydellinen pimeys sopi hänen omituiseen mielentilaansa. Hän lähti makuuhuoneeseensa ja koetti rauhoittua voidakseen nukkua. Uni ei ollut hänelle tahdon asia. Hänen poskiaan poltti, niin että hän nousi valelemaan niitä. Sitten hän paneutui taas makuulle. Stewartin suutelot polttivat hänen huuliahan, hänen suljettuja silmiään, hänen kohoilevaa kaulaansa. Ne tunkeutuivat yhä syvemmälle hänen vereensä, hänen sydämeensä, hänen sieluunsa — kiihkoisan, kovettuneen miehen jäähyväissuudelmat. Huolimatta kehnoudestaan oli cowboy rakastanut häntä.

Myöhään yöllä Madeline vaipui uneen. Aamulla hän oli kalpea ja raukea, mutta sieluntilassa, joka lupasi rauhaa.

Hän lähti toimistoonsa. Ovi oli auki ja sen ulkopuolella istui Stillwell tuolillaan.

"Huomenta, neiti Majesty", sanoi hän noustessaan tervehtimään emäntäänsä. Hänen uurteisilla kasvoillaan oli levottomuuden merkkejä. Madeline säpsähti peläten vanhoja valituksia Stewartista. Sitten hän näki pihalla tomuisen ja pörröisen poni-hevosen sekä pienen aasin, joka oli sortua raskaan taakan alla.

"Kelle ne kuuluvat?" kysyi Madeline.

"Nuoko elukat? No, Danny Mainsille", vastasi Stillwell yskäisten tavalla, joka osoitti hämmennystä.

"Danny Mainsille?" kertasi Madeline ihmetellen.

"Niin."

Stillwell ei tosiaan ollut oma itsensä.

"Onko Danny Mains täällä?" kysyi Madeline uteliaana.

Hän muisti miehen, joka ampui tai joka ammuttiin sinä surkeana yönä asemalla.

Vanha karjanhoitaja nyökkäsi synkästi.

"Kyllä, hän on täällä — niin on asia. Tulla tuiskahti tänne kukkuloilta ja tahtoi nähdä Bonitaa. Hänkin on päästään pyörällä sen pienen mustasilmäisen hepsakan takia. Minä vein hänet sisään katsomaan Bonitaa. Hän on ollut siellä jo enemmän kuin puoli tuntia."

Stillwellin tasapaino oli ilmeisesti häiriintynyt. Madelinen uteliaisuus muuttui täydelliseksi kummastukseksi, joka jätti hävitessään vapisuttavan varoituksentunteen. Hän pidätti henkeään. Tuhannet ajatukset tungeskelivat hänen mielessään saadakseen itselleen selvän ilmaisumuodon.

Eteiskäytävästä kuului nopeita askelia. Muuan nuori mies tuli kuistille. Hän muistutti cowboyta, mutta hänen kasvoillaan oli kirkas ruskea väri. Hänen silmänsä olivat siniset, hänen hiuksensa vaaleat ja kiharat. Hän oli soma, avokatseinen poika. Nähdessään Madelinen hän tempaisi sombreron päästään ja juosten tytön luo tarttui hänen käsiinsä. Miehen rajuus ei ainoastaan saanut Madelinea levottomaksi, vaan myöskin muistutti hänelle tuskallisesti jostakin, jonka hän halusi unohtaa.

Cowboy taivutti päänsä ja suuteli Madelinen käsiä ja pusersi niitä. Kun hän suoristui, itki hän.

"Neiti Hammond, hän on turvassa ja melkein terve!" huudahti hän. "Minä en totisesti voi korvata kaikkea sitä, mitä olette tehnyt hänen hyväkseen! Hän on kertonut minulle, miten hänet laahattiin tänne, miten Gene koetti pelastaa hänet, miten te rupesitte puhumaan Genen ja hänenkin puolestaan, miten Monty vihdoin laukaisi revolverinsa. Monty-raukka! Me olimme hyviä ystäviä. Hän oli suurenmoinen. Hän ei tietänyt milloinkaan — enemmän kuin tekään ja Bill — mitä Bonita oli minulle!"

Stillwellin ystävällinen ja raskas käsi laskeutui cowboyn olkapäälle.

"Danny, mitä tämä kummallinen jaaritus on?" kysyi hän. "Sinä otat jonkinlaisia vapauksia neiti Hammondin suhteen, joka ei ole nähnyt sinua milloinkaan ennen."

Cowboyn hienot, avomieliset kasvot hymyilivät. Hän pyyhki kyynelet. Sitten hän nauroi. Hänen naurussaan oli miellyttävä poikamainen sointu.

"Bill, vanha toveri, pysy alallasi hetkinen." Sitten hän kumarsi Madelinelle. "Pyydän anteeksi, neiti Hammond, että näytän epäkohteliaalta. Minä olen Danny Mains. Ja Bonita on minun vaimoni. Olen iloinen siitä että hän on turvassa ja vahingoittumaton."

"Bonita sinun vaimosi!" huudahti Stillwell.

"Kyllä varmasti. Me olemme olleet naimisissa jo monta kuukautta", vastasi Danny. "Gene Stewart sen teki. Hyvä vanha Gene, hän on hitonmoinen naittamaan ihmisiä! Ymmärrättehän, minä olen rakastanut Bonitaa jo kaksi vuotta. Ja Gene — sinä tiedät, Bill, miten Gene menettelee tyttöjen kanssa — no, hän koetti saada Bonitaa ottamaan minut."

Madelinen vaihtelevat mielialat upposivat rajattomaan iloisuuteen. Jotakin tummaa, syvää, raskasta ja synkkää virtasi pois hänen sydämestään. Hän tunsi syvää kiitollisuutta tuota hymyilevää, sileäkasvoista cowboyta kohtaan.

"Danny Mains!" sanoi hän vavisten ja hymyillen. "Jos olette niin iloinen kuin miksi uutisenne ovat tehneet minut voitte suudella minua heti paikalla!"

Häveliäästi mutta tahtoen sydämensä halusta täyttää toisen pyynnön Danny Mains käytti hyväkseen lupausta.

Stillwell rykäisi.

"Bill, paina puuta", sanoi Danny. "Sinä olet mennyt taaksepäin viime kuukausien aikana harmitellessasi pahojen poikien Dannyn ja Genen takia. Sinä tarvitset tukea allesi sill'aikaa kuin minä kerron elämäni tarinaa, Bill."

Hän meni aasin luokse, päästi kuormauksen siteistään ja ottaen sieltä pienen raskaan pussin tuli takaisin kuistille. Hän pudisti varovasti pussin sisällön Stillwellin jalkoihin. Kivenkappale toisensa jälkeen kolahti lattialle. Palaset olivat teräviä ja epätasaisia, niissä oli keltaisia suonia, poikkiviiruja ja juovia. Stillwell otti kappaleen toisensa jälkeen, tuijotti ja änkytti, kaiveli niitä vapisevilla sormillaan.

"Hyvä Jumala, Danny, sinähän olet tullut yhdellä täräyksellä rikkaaksi."

Danny katseli Stillwelliä alentuvasti.

"Jotenkin rikkaaksi", sanoi hän. "No, Bill, paljonko meillä on tässä, sano summassa!"

"Pelkään sanoa. Katsokaahan, neiti Majesty, katsokaahan kultaa! Olen elänyt kullanetsijäin ja kaivosten keskellä kolmekymmentä vuotta enkä ole milloinkaan nähnyt tällaista osumaa."

"Kultakaivos!" huudahti Danny. "Minä tapasin sattumalta Bonitan enkä aikonut antaa hänen ratsastaa yksin pois, kun hän sanoi minulle olevansa pulassa. Me menimme Peloncilloon päin. Bonitalla oli Genen hevonen ja hänen piti kohdata Gene tiellä. Me tulimme vuorille niin kuin pitikin ja näimme melkein nälkää muutamia päiviä, kunnes Gene löysi meidät. Hän oli itsekin joutunut pulaan eikä voinut ottaa paljon mukaansa.

"Me matkasimme kallionhuippuja kohti ja teimme majan. Gene tuli ylös kallionhuipuille ja löysi meidät. Gene oli lakannut juomasta, hän oli muuttunut ihmeellisesti ja oli hieno ja keikarimainen. Silloin hän alkoi kiusata minua saadakseen minut naimaan Bonitan. Minä olin onnellinen ja niin oli Bonitakin. Gene toi padre Marcosin ja tämä vihki meidät."

Danny pysähtyi kertomuksessaan hengittäen syvään. Stillwellin hymy oli ihastuttava. Madeline kumartui Dannya kohti silmät loistaen.

"Neiti Hammond ja sinä Bill, kuunnelkaa nyt, sillä minulla on merkillistä kerrottavaa. Sinä iltapäivänä, jolloin Bonita ja minut vihittiin, olin minä Genen ja padren mentyä yhtenä minuuttina onnellinen ja seuraavana alakuloinen. Olin kurja, koska minulla oli huono maine. En voinut edes ostaa säädyllistä pukua sievälle vaimolleni. Bonita kuunteli sanojani ja oli hieman salaperäinen. Hän kertoi minulle tarinan kadonneesta kaivoksesta, suuteli minua ja huvitteli kustannuksellani. Tiesin että avioliitto menee naisille päähän, ja ajattelin, että Bonitallakin oli jokin sellainen puuska.

"No, hän lähti luotani hetkeksi, ja kun hän tuli takaisin, oli hänellä joitakin keltaisia kukkia hiuksissaan. Hän puhui jotakin omituisista hengistä, jotka vierittivät kiviä alas. Sitten hän sanoi haluavansa näyttää minulle paikan, jossa hän aina istui odottamassa ja tähystämässä minua, kun olin poissa. Ja siellä kallionhuippujen alla oli kultakaivos!

"Silloin olin pahempi kuin hullu. Minä tulin kultakiihkoon. Tein työtä kuin seitsemäntoista aasia. Kaivoin koko joukon kultapitoista kvartsia. Bonita piti silmällä polkuja ja toi minulle vettä. Sillä tavoin saivat Pat Hawe ja guerillat hänet kiinni. Varmasti! Pat Hawe oli niin lujasti päättänyt tehdä Genelle kiusaa, että hän ryhtyi yksiin hommiin Don Carlosin kanssa. Bonita voi antaa teille eräitä hämmästyttäviä tietoja siitä joukosta. Minun tarinani puhuu yksinomaan kullasta."

Danny Mäins nousi ja potkaisi tuolinsa taaksepäin. Sininen salama loisti hänen silmistään, kun hän työnsi kätensä Stillwelliä kohti.

"Bill, vanha kaveri, anna minulle kätesi", sanoi hän. "Sinä olet aina ollut ystäväni. No, Danny Mains on velkaa sinulle ja on velkaa Gene Stewartillekin hyvän joukon. Danny Mains maksaa! Tarvitsen kaksi osakasta auttamaan minua työssäni kultakaivoksessa. Sinut ja Genen. Jos täälläpän on jokin karjatalo, joka miellyttää teitä, ostan minä sen. Jos neiti Hammond joskus väsyy karjataloonsa, karjaansa ja kotiinsa, ostan minä ne Genelle. Jos täällä ympäristössä on jokin rautatie tai kaupunki, josta Bonita pitää, ostan minä ne. Jos näen itse jotakin, josta pidän, ostan minä sen. Mene ulos, hae Gene käsiisi. Mene noutamaan hänet. Juuri tässä talossa, vaimoni ja neiti Hammondin ollessa todistajina, me perustamme yhtiön."

Madelinen huulet avautuivat vavisten ja hän aikoi kertoa Mainsille ja Stillwellille, että cowboy, jota he kaipasivat, oli lähtenyt karjatalolta. Hän kuvitteli mielessään, millainen Dannyn pettymys olisi ja millainen vanhemman miehen tyrmistys, kun he saisivat tietää, että Stewart oli lähtenyt rajalle. Tällöin hän katsahti ylös ja näki tutun hahmon lähestyvän — padre Marcos! Oli varmaa, että Madeline tunsi vapisevansa. Mitä merkitsi padren läsnäolo täällä tänä päivänä?

Padre Marcosin mainitseminen oli aina aiheuttanut Madelinelle pienen, määrittelemättömän hätkähdyksen, ja nyt, kun padre astui kuistille, kurttuinen, kumartunut ja surullisen näköinen mies, oli hän hämmästynyt.

Padre kumarsi hänelle syvään.

"Suvaitsetteko kuunnella minua?" kysyi hän virheettömällä englanninkielellä, ja hänen äänensä oli matalasointinen ja vakava.

"Kyllä, tietysti, padre Marcos", vastasi Madeline ja vei hänet toimistoonsa.

"Saanko pyytää, että ovet suljettaisiin?" sanoi padre. "Kysymyksessä on tärkeä asia, jota ette luultavasti tahdo toisten kuulevan."

Padre sulki hiljaa ensin yhden oven ja sitten toisen.

"Olen tullut ilmaisemaan salaisuuden — tein syntiä säilyttäessäni sen — ja rukoilemaan teiltä anteeksi. Muistatteko sen yön, jolloin Stewart laahasi minut eteenne El Cajonin odotushuoneessa?"

"Kyllä", vastasi Madeline.

"Siitä yöstä lähtien te olette ollut Stewartin vaimo!"

Madeline tuli liikkumattomaksi kuin kivi. Hän ei näyttänyt tuntevan mitään, ainoastaan kuulevan.

"Te olette Stewartin vaimo. Minä olen säilyttänyt salaisuuden kuoleman pelosta. Mutta en ole voinut säilyttää sitä kauempaa. Stewart saattaa tappaa minut nyt. Ah, tämä on kovin omituista teistä. Te olitte niin pelästynyt sinä yönä, te ette tiennyt mitä tapahtui. Stewart uhkasi minua. Hän pakotti teitä. Hän sai minut lausumaan vihkikaavan! Hän sai teidät sanomaan espanjaksi 'kyllä'. Ja minä en voinut muuta kuin vihkiä teidät. Vihin teidät laillisesti kirkkoni kaavan mukaisesti."

"Hyvä Jumala!" huudahti Madeline.

"Kuulkaa minua! Minä rukoilen teitä, kuunnelkaa loppuun! Älkää jättäkö minua! Älkää näyttäkö niin — niin… Ah, antakaa minun puhua sana señor Stewartin puolesta. Hän oli juopunut sinä yönä. Hän ei tiennyt mitä teki. Aamulla hän tuli luokseni ja pakotti minut vannomaan ristin kautta, etten ilmaisisi sitä häväistystä, jonka hän oli tuottanut teille. Jollen olisi tehnyt siten, olisi hän tappanut minut. Henki ei ole mitään amerikkalaiselle vaquerolle. Minä lupasin kunnioittaa hänen käskyään. Mutta minä en sanonut hänelle, että te olette hänen vaimonsa. Hän ei uneksinutkaan, että minä todella vihin teidät. Hän meni taistelemaan vapauden puolesta ja minä mietiskelin salaisuuteni syntiä.

"On todella omituista, että Stewart ja padre Marcos tulivat kumpikin tälle karjatalolle. Se suuri muutos, jonka teidän hyvyytenne on saanut aikaan rakastetussa seurakunnassani, ei ole suurempi kuin muutos Stewartissa. Minä pelkäsin, että menisitte pois jonakin päivänä, menisitte takaisin kotiinne tietämättä totuutta. Tuli aika, jolloin tunnustin asian Stewartille — sanoin että minun täytyy kertoa asiasta teille. Hän ei uhannut enää tappaa minua! Hän pyysi minua, etten kertoisi salaisuutta — etten milloinkaan ilmaisisi sitä. Hän tunnusti rakkautensa teitä kohtaan — rakkauden, joka muistutti erämaan myrskyä. Teidän ei tarvinnut koskaan tietää sitä. Siten pidin suuni kiinni puoleksi säälien häntä, puoleksi peläten häntä.

"Stewart eli hullun paratiisissa. Minä näin hänet usein. Kun hän vei minut vuoristoon, saadakseen minut vihkimään Bonitan ja hänen rakastettunsa, rupesin minä tuntemaan kunnioitusta häntä kohtaan."

Madeline kuunteli kuin lumouksen vallassa.

"Minä rukoilen teitä, älkää käsittäkö väärin minun tehtävääni. Lukuunottamatta tunnustustani teille on minulla vain yksi tehtävä — kertoa teille miehestä, jonka vaimo olette. Mutta minä olen pappi ja voin nähdä sieluun saakka. Jumalan tiet ovat tutkimattomat. Minä olen vain kehno työase. Te olette jalo nainen, ja señor Stewart on erämaan raudasta tehty mies, joka on muovailtu uudestaan rakkauden sulatuskauhassa."

Sokaistuna juoksi Madeline Hammond huoneeseensa. Hänestä tuntui kuin salamanisku olisi murskannut sen varjomaisen uniaineen, joksi hän oli muodostanut todellisen elämän. Danny Mainsin tarinan ihmeellisyys, omituinen kaipuu, jota hän oli tuntenut huomatessaan vääryytensä Stewartia kohtaan, hämmästyttävä salaisuus, jonka padre Marcos oli paljastanut — nämä unohtuivat, kun hän äkkiä huomasi rakastavansa.

Madeline pakeni kuin vainottuna. Hän lukitsi ovet, veti alas ikkunoiden kaihtimet, sysäisi syrjään tuolit, niin että saattoi astella pitkin huonettaan. Hän oli nyt yksin, hän saattoi olla oma itsensä ilman naamiota.

"Minä rakastan häntä!" kertasi hän, mutta epäili oliko hän oma itsensä.

"Olenko minä Madeline Hammond? Mitä on tapahtunut? Kuka minä olen? Kuka on tämä nainen?"

Hän odotti näkevänsä tutun, arvokkaannäköisen henkilön, rauhallisen, liikkumattoman vartalon, tyynet kasvot tummine, ylpeine silmineen ja rauhallisine, ylpeine huulineen. Ei, hän ei nähnyt Madeline Hammondia. Hän ei nähnyt ketään, jonka hän olisi tuntenut. Pettivätkö hänen silmänsä häntä niin kuin hänen sydämensäkin? Hänen edessään oleva henkilö oli täynnä sykkivää elämää. Kädet, jotka hän näki, puristuivat yhteen liitettyinä syvälle vasten paisuvaa rintaa. Kasvot, jotka hän näki eivät voineet olla Madeline Hammondin kasvot.

Mutta kun hän katseli, tiesi hän ettei mikään luulottelu voinut todella pettää häntä, että hän oli vain Madeline Hammond. Hän huomasi nopeasti muutoksen itsessään, arvasi sen syyn ja tarkoituksen, otti sen vastaan välttämättömänä ja joutui taas typerryttävän hämmästyksen valtaan.

Hänen tapaisessaan luonteessa, missä tunteen voima oli pidetty masennettuna kuin jotakin hillittävissä olevaa ilmiötä, vaati sellainen yllättävä muutos kuin rakkaus aikaa herätäkseen, aikaa vahvistuakseen.

Vähitellen tämä selvenemisen hetki tuli, ja silloin Madeline havaitsi sydämessään myös ajatuksen miehestä, jota hän rakasti.

Äkkiä, kesken mielen myllerrystä, jokin hänessä ryhtyi puolustamaan Gene Stewartin syyttelyitä vastaan. Madelinen ajatus pyöri cowboyn ja hänen elämänsä ympärillä. Hän näki tämän juopuneena ja raakana, hän näki tämän hylättynä ja kadotettuna. Sitten tästä cowboyn kuvasta kasvoi hitaasti toisenlaisen miehen kuva — vähitellen vahvistuvan, vaiteliaan, yksinäisen kuin kotka, salaperäisen, väsymättömän, uskollisen, hellän kuin nainen, raudankovan kestämään ja vihdoin jalon.

Hän heltyi.

"Minä olen hänen vaimonsa, hänen rakkautensa, hänen nousemisensa, hänen vaitiolonsa, hänen ylpeyteensä! Ja minä en voi milloinkaan olla hänelle mitään. Voisinko minä olla hänelle jotakin? Minä, Madeline. Minä olen hänen vaimonsa ja rakastan häntä! Minä olen cowboyn vaimo! Hän tulee takaisin. Ei, hän ei tule milloinkaan takaisin! Oh, mitä minun pitää tehdä?"

Madeline Hammondille olivat päivät, jotka seurasivat tätä tunteen myrskyä, tuskastuttavan verkkaisia, loputtomia, pitkä jakso väsyneitä hetkiä, unettomuuden hetkiä, joita kaikkia vaivasi hitaasti kidutukseksi kasvava pelko että Stewart oli mennyt rajan yli saadakseen sydämeensä kuulan, joka antaisi hänelle, Madelinelle, vapauden. Silloin hän kärsi. Hän paloi sisäisesti.

Ja eräänä aamuna, kun Madeline meni kuistille, oli Stillwell siellä menehtyneenä ja jäykkänä. Bill antoi hänelle tiedonannon. Siinä luki:

"Kapinalliset sotilaat ovat ottaneet El Capitan Stewartin vangiksi taistelussa Agua Prietan luona eilen. Hän oli liittoutuneiden riveissä. Tuomittu ammuttavaksi torstaina auringon laskiessa."

Matkan päässä

"Stillwell!"

Madelinen huuto oli enemmän kuin murtuvan sydämen purkaus.

Vanha karjanhoitaja seisoi mykkänä hänen edessään tuijottaen hänen valkoisiin kasvoihinsa, hänen liekehtiviin silmiinsä.

"Stillwell! Minä olen Stewartin vaimo!"

"Hyvä Jumala, neiti Majesty!" puhkesi toinen. "Minä tiesin että jotakin kauheata oli tulossa. Oo, on tosiaan sääli…"

"Luuletteko että annan ampua hänet nyt, kun en ole enää sokea, kun rakastan häntä?" kysyi tyttö intohimoisena. "Minä tahdon pelastaa hänet! Nyt on keskiviikkoaamu. Minulla on kolmekymmentäkuusi tuntia pelastaakseni hänen henkensä. Stillwell, lähettäkää hakemaan autoa!"

Madeline meni toimistoonsa. Hänen ajatuksensa työskentelivät nopeasti ja selvästi. Hänen suunnitelmansa, joka oli syntynyt yhdessä ainoassa välähdyksessä, pakotti miettimään huolellisesti Washingtoniin, New Yorkiin ja San Antonioon lähetettävien sähkösanomain sanamuotoa. Ne olivat senaattoreille, edustajille ja julkisessa sekä yksityisessä elämässä korkeissa asemissa oleville miehille, jotka muistaisivat hänet ja tekisivät kaikkensa hänen hyväkseen. Hänellä oli valtaa. Hänellä oli rikkautta. Hän panisi liikkeelle kaikki rajattomat keinot. Hän saattoi pelastaa Stewartin. Hän ei sallisi minkään epäonnistumisen mahdollisuuden tulla mieleensä.

Kun hän meni ulos, oli auto siellä, samoin kuljettaja Link kypärä kädessä, kirkas hohto silmissään, mukanaan Stillwell, joka vähitellen kadotti menehtyneen kurjuutensa ja alkoi olla Madelinen mielen mukainen.

"Link, viekää Stillwell El Cajoniin hyvissä ajoin, jotta hän ehtii El Pason junaan", sanoi Madeline. "Odottakaa siellä hänen palaamistaan. Ja jos häneltä tulee jokin tiedonanto, soittakaa siitä minulle heti."

Sitten hän antoi Stillwellille sähkösanomat, jotka oli lähetettävä El Cajonista, ja maksuosoitukset, jotka lunastettaisiin El Pasossa. Hän opasti Stillwelliä menemään kapinallisten neuvoston eteen selittämään tilanteen, pyytämään heitä odottamaan Washingtonin virkamiehiltä tulevia tiedonantoja, joiden mukaan Stewart piti luovuttaa sotavankeja vaihdettaessa, sekä lopuksi tarjoamaan lunnaita kapinallisten johtajille hänen vapauttamisekseen.

Kun Stillwell oli kuunnellut loppuun, suoristui hänen kumartunut vartalonsa ja hänen vanhan hymynsä varjo liikahdutti hänen huuliaan. Hän ei ollut enää nuori, eikä toivo voinut heti paikalla karkottaa ankaria ja kovia tosiasioita. Kun hän kumartui Madelinen käden yli, näytti hänen käyttäytymisensä kohteliaalta ja kunnioittavalta. Mutta hän oli joko sanaton tai sitten tunsi, ettei hetki ollut sellainen, että hän olisi voinut katkaista hiljaisuuden.

Hän kiipesi istuimelle Linkin viereen. Tämä kumartui ohjauspyörän yli. Kuului tukahtunut ääni, joka puhkesi pauhuksi, ja suuri auto nytkähti eteenpäin viedäkseen alas pitkää rinnettä, syöksyäkseen tasaiselle laakson maanpinnalle ja kadotakseen liikkuvaan tomupilveen.

Ensi kerran moneen päivään kävi Madeline puutarhoissa, aitauksilla, lammikoilla ja cowboyden asunnoissa. Vaikka hän kuvitteli olevansa tyyni, pelkäsi hän näyttävänsä omituiselta. Hän puhui ilmasta, hevosista ja karjasta. Sitten muuan hänen omituisista mielijohteistaan sai hänet pysähtymään.

"Nels, teidän ja Nickin ei tarvitse mennä toimeenne tänään", sanoi hän. "Minä ehkä tarvitsen teitä. Minä…"

Hän epäröi, pysähtyi ja seisoi viivytellen. Hänen katseensa oli osunut Stewartin suureen, mustaan hevoseen, joka hyppeli lähellä olevassa aitauksessa.

"Minä olen lähettänyt Stillwellin El Pasoon", jatkoi hän matalalla äänellä, jota hän ei voinut pitää vakavana. "Hän pelastaa Stewartin. Minun on kerrottava teille — minä olen Stewartin vaimo!"

Hän tunsi sen hämmästyneen tyrmistyksen, joka saattoi miehet äänettömiksi ja liikkumattomiksi. Katse poispäin käännettynä hän lähti heidän luotansa. Palattuaan taloon ja huoneeseensa hän valmistautui johonkin — mihin? Odottamaan!

Sitten näytti suuri näkymätön varjo leijailevan hänen takanaan. Hän koetti ryhtyä moneen tehtävään, mutta ei voinut keskittää tarkkaavaisuuttaan, huomasi että hänen ajatuksensa olivat kiinni vain Stewartissa ja hänen kohtalossaan.

Madeline kesti kärsivällisesti, kesti pitkiä määräämättömän monia tunteja pitäen toivoaan yllä lannistumattoman tahdon avulla.

Ei tullut mitään tiedonantoa. Auringon laskiessa hän meni ulos kärsien epätietoisuuden kidutusta. Hän katseli erämaata toivoen ja rukoillen voimaa. Erämaa ei vaikuttanut häneen samoin kuin intohimottomat, muuttumattomat tähdet, jotka olivat tyynnyttäneet hänen henkeään. Se oli punainen, muuttuva, varjoihin verhottu ja kauhistava niin kuin hänen mielensä. Tomun verhoama auringonlasku värjäsi kallion ja hiekan muodostaman laajan, mietiskelevän, alastoman avaruuden.

Tuli yö. Mutta nyt valkoiset, säälimättömät tähdet pettivät hänet. Silloin hän etsi oman huoneensa yksinäisyyttä ja pimeyttä ollakseen siellä silmät auki ja odottamistaan odottaen. Äänetön pimeys vallitsi niin kauan, että kun ikkunanpuoliskot näyttivät harmailta, luuli hän, että se oli vain kuvittelua ja ettei sarastus tulisi milloinkaan. Hän rukoili, ettei aurinko nousisi, ettei se alkaisi lyhyttä, kaksitoistatuntista vaellustaan sitä maillemenoa kohti, joka olisi kohtalokas Stewartille. Mutta aamu valkeni, hänen mielestään säälimättömästi. Päivä oli tullut ja nyt oli torstai!

Puhelimen terävä ääni sai hänet hätkähtämään.

"Halloo — halloo — neiti Majesty!" kuului kiireinen vastaus. "Täällä puhuu Link. Sanomia teille. Suotuisia, sanoi sähköttäjä. Minä tuon autolla. Minä tulen yhtenä suhinana."

Siinä kaikki. Madeline kuuli kuulotorven kolahduksen. Hän halusi tietää enemmän, mutta oli mittaamattoman kiitollinen niinkin paljosta! Suotuisia! Stillwellillä oli siis ollut menestystä. Madelinen sydän hypähti. Tuntui kuluvan tuhat vuotta pukeutumiseen. Aamiainen ei merkinnyt hänelle mitään, paitsi että se auttoi häntä kuluttamaan laahustavia minuutteja.

Lopulta matala surina, joka kohosi nopeasti jyrinäksi, ilmoitti auton tulon. Hän näki cowboyn kypärä taaksepäin sysättynä ja mies katsoi häneen kylmästi. Hän antoi kimpun sähkösanomia. Madeline repi ne auki vapisevin sormin ja alkoi lukea nopein, sumein silmin. Jotkut olivat Washingtonista ja vakuuttivat, että hänen hyväkseen ryhdyttäisiin kaikkiin mahdollisiin toimenpiteisiin. Eikö hän ollenkaan löytäisi Stillwellin tiedonantoa? Se oli viimeisenä. Se oli pitkänlainen ja kuului:

"Ostanut Stewartin vapaaksi. Järjestänyt myöskin hänen siirtämisensä sotavankina rajan yli. Kumpikin asia virallisesti vahvistettu. Hän on turvassa, jos saamme tiedon hänen vangitsijoilleen. Ei varmaa, olenko päässyt heidän yhteyteensä. Te menette Linkin kanssa Agua Prietaan. Ottakaa espanjalaiset tiedonannot, jotka on lähetetty teille. Ne suojaavat teitä ja tekevät Stewartin vapauttamisen varmaksi. Ottakaa Nels mukaanne. Älkää pysähtykö minkään edessä. Sanokaa Linkille kaikki — antakaa hänen ajaa autoa.

Stillwell."

"Lukekaa", sanoi hän lyhyesti antaessaan sähkösanoman Linkille. Tämä tutki sen tarkasti ja katsoi sitten kummastuneena emäntäänsä.

"Link, tunnetteko te tiet ja polut — erämaamatkan tästä Agua Prietaan?" kysyi Madeline.

"Sehän on vanha tepastelupaikkani. Tunnen Sonoran myöskin."

"Meidän täytyy ehtiä Agua Prietaan ennen auringonlaskua — kauan ennen, niin että jos Stewart on jossakin lähellä leirissä, me pääsemme sinne — aikanaan!"

"Neiti Majesty, se ei ole mahdollista!" huudahti Link.

"Link, voiko autoa ajaa täältä Pohjois-Meksikoon?"

"Kyllä. Mutta siihen menisi aikaa."

"Meidän täytyy tehdä se lyhyessä ajassa", jatkoi toinen. "Muuten Stewart saattaa — tulee luultavasti — ammutuksi."

Link Stevens näytti äkkiä käyvän veltoksi ja kurtistuneeksi, kadottavan kaiken hilpeytensä, heikontuvan ja vanhenevan.

"Minä olen vain — vain cowboy, neiti Majesty." Link melkein änkytti. Hänessä tapahtui omituinen muutos. "Se on kauhea matka — rajan yli. Jos en jostakin onnellisesta sattumasta ajaisi autoa murskaksi, saisin teidän hiuksenne harmaiksi. Te ette milloinkaan tointuisi siitä matkasta!"

"Minä olen Stewartin vaimo", vastasi Madeline ja katsoi häneen tietämättä mitään keinoa, jolla voisi taivuttaa tai houkutella toista.

Cowboy hätkähti — Stewartin vanha liike. Tämä mies oli samaa villiä lajia.

Madelinen sanat vuotivat virtana:

"Minä olen Stewartin vaimo! Minä rakastan häntä, minä olen tehnyt väärin hänelle, minun täytyy pelastaa hänet. Link, minä luotan teihin. Minä uskallan lähteä matkalle ilomielin — urhoollisesti. Minä en välitä, mistä tai miten te ajatte."

"Neiti Majesty, matka tuntuu mahdottomalta, mutta minä yritän!" vastasi Link. Hänen kylmä, kirkas katseensa värisytti Madelinea. "Minä tarvitsen ehkä puoli tuntia tarkastaakseni auton ja varustaakseni mukaan mitä tarvitsen."

Madeline ei voinut kiittää häntä, vaan vastasi ainoastaan pyytämällä, että Link kehoittaisi Nelsiä ja muita toimestaan vapaana olevia cowboyieja tulemaan taloon. Kim Link oli mennyt, ajatteli Madeline hetkisen matkan valmisteluja. Hän otti ylleen pitkän takin ja kietoi huntuja päänsä ja kaulansa ympärille sovittaen ne päähineeksi, jolla saattoi tarpeen tullen peittää kasvonsa.

Joukko cowboyieja oli odottamassa. Hän selitti tilanteen ja jätti kotinsa heidän hoitoonsa. Tämän sanottuaan hän pyysi Nelsiä seuraamaan itseään erämaahan. Nels tuli valkoiseksi huuliaan myöten, ja se sai Madelinen muistamaan, miten mies pelkäsi autoa.

Madeline kuuli auton surinaa. Link tuli näkyviin ajaessaan rinnettä ylös. Hän käänsi jyrkästi ja pysähtyi kuistin eteen. Link oli kiinnittänyt kaksi pitkää, raskasta lankkua autoon, yhden kummallekin puolelle, ja jokaiseen sopivaan kohtaan hän oli sitonut ylimääräisiä renkaita. Suuren suuri tynnyri täytti toisen takaistuimen ja toinen istuin oli täynnä työkaluja sekä köysiä. Auton perässä oli juuri tilaa Nelsin tunkeutua sisään. Link pani Madelinen etupuolelle viereensä ja taivuttautui sitten ohjauspyörän yli. Madeline heilautti kättään kuistilla oleville vaiteliaille cowboyeille. Ääneen ei jäähyväisiä lausuttu.

Auto liukui pihasta ulos, hypähti tasaiselta maalta rinteelle ja lähti nopeasti tietä alas, ulos avonaiseen laaksoon. Jokainen kuivan tuulen suhahdus Madelinen kasvoja vasten merkitsi vauhdin lisääntymistä. Madeline katsahti kerran kiemurtelevaan karjatiehen. Hän loi toisen silmäyksen nahkapukuiseen ajajaan ja sitten veti huntupäähineen kasvojensa yli.

Neljännestä vaille kymmenen! Link oli suoriutunut laaksomatkasta. Bernardinon toisella puolen auto poikkesi tieltä ja kääntyi pitkälle, hitaasti kohoavalle rinteelle. Laakso näytti antavan etelään päin Guadalupen tummien huippujen alla. Link suuntasi kulun lounaaseen. Tuli näkyviin paljaita, tomuisia paikkoja, ilmestyi mesquiten ja kaktusten peittämiä täpliä sekä murtunutta kalliota.

Madeline saattoi olla valmistunut siihen, mitä hän näkisi harjanteen huipulta. Heidän allaan hehkui erämaa. Tässä alkoi punainen erämaa, joka ulottui kauas Meksikoon, kauas Arizonan ja Kalifornian halki Tyynen meren rannoille. Hän näki paljaan, kumpuja täynnä olevan harjanteen, jota alas auto liukui, hyppeli ja heilahteli, ja tämä rinne näytti katoavan ryppyiseen kallio- ja hiekkamaailmaan. Kaukainen Sierra Madres oli kirkkaampi ja sinisempi eikä niin savuinen ja kangastuksen tapainen millaisena hän oli sen aikaisemmin nähnyt. Sitten erämaa alkoi vähitellen nousta, kadottaa rajaviivojensa epämääräisyyden, tiivistää vaihtelevat valonsa ja varjonsa sekä vihdoin kätkeä onkalonsa ja huippunsa punaisten harjanteiden taakse, jotka olivat vain pieniä askelmia, pieniä etuvartioita, pieniä rajamerkkejä sen käytävillä.

Hän huomasi että Link kulki pitkin vanhaa tietä. Rinteen juurella he joutuivat epätasaisemmalle maalle ja siinä Link ryhtyi ajamaan varovaisesti kiemurrellen. Tie hävisi ja ilmestyi pian taas uudestaan. Mutta Link ei pysynyt aina sillä. Hän kulki oikoteitä, kierteli, meni ristiin ja näytti koko ajan tulevan syvemmälle sokkeloon, jonka muodostivat matalat, punaiset hiekkasärkät. Kuitenkin Link jatkoi matkaa. Laajan kanjonin pohjalla hän tuli lietepaikkaan, jossa pyörät tuskin kääntyivät. Aurinko paahtoi, tomu nousi, ei ollut tuulen henkäystäkään. Etanan vauhti samoin kuin pyörissä kitisevä hiekka alkoi vähentää Madelinen luottamusta. Link antoi ohjauspyörän Madelinelle ja hypäten ulos kutsui Nelsiä avukseen. Kun he irrottivat pitkät lankut ja panivat ne auton eteen, huomasi Madeline, miten viisas Linkin huolenpito oli ollut. Lankkujen avulla he saivat auton hiekan yli, joka olisi muuten ollut mahdoton sivuuttaa.

Auto kiipesi vakavasti, kohosi töyräälle. Taivas oli kiinteätä, kirkasta, teräksistä sineä, joka teki kipeätä silmään. Kallionlohkareet estivät kulkua ja ne piti vierittää tieltä pois. Mutakerrostumat, jotka olivat valmiit liukumaan pienimmästäkin painosta, mukulakivipeittoiset rinnepaikat, kapeat kohdat, joista ei jäänyt enemmän kuin jalan verran ulommille pyörille, keihäskärkiset kaktukset, joita oli vältettävä — kaikki esteet olivat kuin ilmaa cowboy-kuljettajalle. Hän jatkoi matkaa ja kun hän tuli taas tielle, korvasi hän menetetyn ajan vauhdilla.

Kerran Madeline huudahti vasten tahtoaan eräässä pahassa paikassa:

"Oh, aika rientää!"

Link Stevens katsahti häneen, ikään kuin häntä olisi moitittu. Miehen silmät loistivat kuin teräksen välähdys jäähän. Ehkä tuo Madelinen huomautus oli tarpeen. Ainakin hän pani auton suorittamaan näennäisesti mahdottomia tekoja. Hän kulki rotkojen ympäri, hän sai koneensa kiipeämään vuoren jyrkkiä vieruja ylös. Madeline tunsi että hän leijaili, purjehti, ajelehti, hoiperteli silloinkin kun meni eteenpäin nopeasti kuin salama. Hänen kätensä ja käsivartensa olivat liikkumattomat vuorenraskailta tuntuvien painojen alla. Tuli pitkä, tiedoton vaihe, josta hän heräsi tunteakseen käsivarren kannattavan häntä. Sitten hän virkistyi. Lykäten pois päähineen hän hengitti taas vapaasti ja tointui täydelleen.

Auto vieri lavealla tiellä kaupungin liepeillä. Madeline kysyi, mikä paikka se oli.

"Douglas", vastasi Link. "Ja juuri tuolla toisella puolella on Agua Prieta!"

Nimi näytti typerryttävän Madelinen. Hän ei kuullut enempää ja näki vain vähän, kunnes auto pysähtyi. Nels puhui jollekulle. Khakipukuisten sotilaiden näkeminen virkisti Madelinea. Hän oli rajaviivalla Yhdysvaltain ja Meksikon välissä ja mies, jonka Nels ilmeisesti oli lähettänyt asialle, palasi ja sanoi että upseeri tulisi heti. Ratsuväen upseeri lähestyi autoa, tuijotti tulijoita ja otti sombreron päästään.

"Voitteko sanoa minulle jotakin Stewartista, amerikkalaisesta cowboysta, jonka kapinalliset ottivat vangiksi muutamia päiviä sitten?" kysyi Madeline.

"Kyllä", vastasi upseeri. "Rajan toisella puolen oli kahakka liittoutuneiden komppanian ja suuren guerilla- sekä kapinallisjoukon välillä. Liittoutuneet ajettiin länteen rajaa pitkin. Stewartin ilmoitetaan taistelleen uhkarohkeasti ja joutuneen vangiksi. Hänet tuomittiin Meksikossa. Hän on tunnettu täällä pitkin rajaa, ja uutinen hänen vangitsemisestaan on herättänyt kiihtymystä. Me teimme kaikkemme saadaksemme hänet vapaaksi. Guerillat pelkäsivät teloittaa hänet täällä ja luulivat, että hänet autettaisiin pakoon. Muuan sotaväenosasto vei hänet mukanaan Mezquitaliin."

"Hänet tuomittiin ammuttavaksi torstaina auringon laskiessa — tänä iltana?"

"Niin. Huhuttiin, että se oli henkilökohtaista kostonhimoa Stewartia vastaan. Valitan, etten voi antaa teille varmaa tietoa. Jos olette Stewartin ystäviä — sukulaisia — voisin keksiä…"

"Olen hänen vaimonsa", keskeytti Madeline. "Oletteko hyvä ja luette nämä?" Hän antoi sähkösanomat. "Neuvokaa minua — auttakaa minua jos voitte!"

Katsahtaen Madelineen upseeri otti sähkösanomat. Hän luki muutamia ja vihelsi hiljaa hämmästyksissään. Hänen käytöksensä tuli nopeaksi, valppaaksi ja vakavaksi.

"Minä en ymmärrä näitä, kun nämä on kirjoitettu espanjaksi. Mutta minä tunnen alla olevat nimet." Hän silmäili nopeasti muut. "Niin, nämä merkitsevät, että Stewartin vapauttaminen on hyväksytty. Ne selittävät salaperäiset huhut, joita olemme kuulleet täällä. Sekarotuisten kavallusta! Jostakin omituisesta syystä eivät kapinallisten neuvoston käskyt ole ehtineet määräpaikkaansa. Me kuulimme tietoja Stewartin vaihtamisesta, mutta siitä ei tullut mitään. Tulkaa, minä lähden mukananne kenraali Salazarin, komentavan kapinallispäällikön luo. Minä tunnen hänet. Ehkä voimme saada selville jotakin."

Link antoi auton mennä huristen rajan poikki Meksikon alueelle. Valkoinen tie vei Agua Prietaan, kaupunkiin, jossa oli värilliset seinät ja katot. Vuohet, porsaat ja hiirihaukat pakenivat koneen jyrinän edestä. Alkuasukasnaiset mustissa vaipoissaan kurkistelivat rautaristikkoisten ikkunoiden läpi. Miehet, joilla oli suuren suuret sombrerot, puuvillapaidat, ja -housut, kirkasväriset vyöt uumillaan ja sandaalit jalassaan seisoivat liikkumattomina ja katselivat autoa. Tie päättyi suunnattomaan plazaan, jonka keskellä oli ympyränmuotoinen rakenne, joka muistutti karja-aitausta. Se oli härkätaistelunäyttämö, jossa pantiin toimeen härkätaisteluja. Nyt se näytti olevan leiripaikkana. Rääsyisiä, siistimättömiä kapinallisia oli kaikkialla ja koko nelikulmio oli sirotettu täyteen telttoja, myttyjä, vaunuja ja aseita. Siellä oli hevosia, muuleja, aaseja ja härkiä.

Paikka oli niin täynnä, että Linkin oli pakko ajaa hitaasti aitauksen sisäänkäytävälle. Madeline näki vilaukselta telttoihin sisälle, sitten hänen näköalansa peitti utelias, tunkeileva väkijoukko. Upseeri hypähti autosta ja raivasi tiensä käytävälle.

"Link, tiedättekö tien Mezquitaliin?" kysyi Madeline.

"Kyllä, minä olen käynyt siellä."

"Miten kaukana se on?"

"Noo, ei niin kovin kaukana", mumisi toinen.

"Link! Kuinka monta mailia?" rukoili Madeline.

"Luullakseni vain muutamia."

Madeline tiesi, että cowboy valehteli. Hän ei kysynyt enempää eikä katsonut häneen eikä Nelsiin. Miten tukahduttavaa olikaan tämä väkeä täynnä oleva, pahalta haiseva plaza! Aurinko oli punaisena kallistunut kauas länteen, mutta poltti vielä kuumasti. Kärpäsparvi kieppui auton yläpuolella. Kapinalliset katselivat uteliaasti Linkiä, kun tämä rupesi puuhaamaan auton kanssa. Heillä oli suunnattomat sombrerot, jotka oli valmistettu ruskeasta ja mustasta huovasta, oljista tai kankaasta. Joka miehellä oli nahka- tai kangasvyö, johon oli pistetty jonkinlainen ase. Joillakin oli saappaat, joillakin kengät, joillakin mokkasiinit, joillakin sandaalit ja monet olivat paljasjaloin. He olivat kiihtynyttä, lörpöttelevää ja viittilöivää joukkoa. Madeline värisi ajatellessaan, miten saattoi veren vuodattamisen vimma vallata kurjat vallankumoukselliset. Vaikka he ehkä taistelivat vapauden puolesta, ei heidän kasvoillaan näkynyt merkkiä siitä. He olivat kuin saaliin jäljillä olevia susia.

Joukko jakautui kahtia antaakseen upseerin ja jonkun kapinallisen päästä auton luo.

"Madame, asia on niin kuin epäilin", sanoi upseeri nopeasti. "Sanoma, joka määräsi Stewartin vapautettavaksi, ei ehtinyt milloinkaan Salazarin tietoon. Se kaapattiin tiellä. Mutta ilman sitäkin olisimme toteuttaneet Stewartin vaihtamisen, ellei eräs vanginvartija olisi tahtonut häntä ammuttavaksi. Tämä guerilla kaappasi määräyksen. Se on surullista. Niin, hän olisi vapaa mies tällä hetkellä. Minä valitan…"

"Kuka teki sen?" huudahti Madeline kylmänä ja kipeänä. "Kuka on se guerilla?"

"Don Carlos Martinez. Hän on ollut rosvo, vaikutusvaltainen mies Sonorassa. Hän on salainen asiamies vallankumouksen hommissa. Hän on ollut mukana guerillasodassa."

"Don Carlos! Stewart hänen vallassaan!" Madeline vaipui melkein musertuneena. Sitten kaksi kättä tarttui voimakkaina, vavahduttavina hänen hartioihinsa ja Nels kumartui hänen ylitseen.

"Neiti Majesty, me tuhlaamme täällä aikaa", sanoi hän. Madeline pyörähti häneen päin vapisevana, rukoillen. Miten kylmä, kirkas ja sininen olikaan cowboyn silmien leimahdus!

"Se tuntuu mahdottomalta, mutta minä teen sen!" sanoi Link vastaukseksi hänen äänettömään kysymykseensä.

Se jokin, joka oli kylmää, synkkää ja villiä Madelinen cowboyissa, sai hänen kasvonsa vaalenemaan, terästi hänen hermonsa, vetosi hänen syvimpäänsä. Hetken innostus oli Linkistä ja Nelsistä luonnonmukaista, hänestä se oli intohimoa.

"Saanko luvan mennä sisämaahan — Mezquitaliin?" kysyi Madeline upseerilta.

"Te jatkatte matkaanne? Madame, toiveenne ovat turhia. Mezquital on sadan mailin päässä. Mutta on eräs mahdollisuus — sangen heikko mahdollisuus, jos ajajanne osaa kuljettaa tätä autoa. Meksikolaiset ovat joko murhanhimoisia tai juhlamenoja rakastavia teloituksissaan. Stewartin suhteen määräykset ovat erikoisia. Mutta odottamattomia asianhaaroja lukuunottamatta se tapahtuu täsmälleen määrätyllä hetkellä. Te ette tarvitse mitään lupaa. Teidän tiedonantonne ovat virallisia papereita. Mutta ajan, ehkä viivytyksenkin säästämiseksi ehdotan, että otatte tämän meksikolaisen Montesin mukaanne. Hän on arvossa Don Carlosta korkeampi ja tuntee Mezquitalissa olevan joukon kapteenin."

"Ah! Sitten ei Don Carlos olekaan niitä joukkoja komentamassa, joilla on Stewart hallussaan?"

"Ei."

"Kiitän teitä. En unohda ystävällisyyttänne", lopetti Madeline keskustelun.

Hän kumarsi Montesille ja pyysi tätä tulemaan autoon.

Valkoinen, kapea tie vilahteli liukuen käsittämättömällä nopeudella auton alle. Tien laatu muuttui, puut muuttuivat — koko ympäristö muuttui kaktuksia lukuunottamatta. Tuli maileittain aallokkaita harjanteita, lyhyitä, kallioisia tienpätkiä ja lietepaikkoja. Vihreät kohdat lievensivät erämaan kovaa, kuivaa ulkonäköä. Siellä oli lintuja, papukaijoja, saksanhirviä ja villisikoja. Kaikki nämä Madeline huomasi huomiokyvyn ollessa erikoisen herkkä. Mutta se, mitä hän ponnisti nähdäkseen, mitä hän halusi ja rukoili, oli suora, esteetön tie.

Nopeammin, nopeammin! Jyrinä muuttui surinaksi. Sitten ei Madelinelle ääni ollut mitään — hän ei voinut kuulla. Tuuli oli raskas, sitä ei voinut punnita. Se ei ollut enää nopeata ja taipuisaa, vaan kiinteää kuin päälle syöksyvä seinä. Tien vierellä olevien erämaakasvien vehreys katosi kahdeksi muodottomaksi aidaksi, jotka liukuivat häntä kohti kaukaa. Edessä olevat esineet alkoivat tulla epäselviksi, valkoinen tie alkoi käydä juovittelevaksi kuin valon säteet ja taivas muuttui punertavan utuiseksi.

Kun Madeline huomasi, että hänen näkönsä rupesi häviämään, kääntyi hän katsoakseen vielä kerran Link Stevensiin. Cowboy kyyristyi alemmaksi jäykkänä ja jännitettynä viimeiseen asti — hän oli leppymätön kuljettaja! Tämä oli hänen hetkensä ja hän oli suuri. Madeline luuli näkevänsä, että Linkin pullistuneet posket ja leuka olivat harmaat, että hänen tiukasti suljetut huulensa olivat valkoiset, että hymy oli mennyt. Silloin cowboy oli tosiaan inhimillinen — ei paholainen. Madeline tunsi omituista veljeyden tunnetta. Stevens ymmärsi naisen sielun niin kuin Monty Pricekin oli ymmärtänyt sen. Link oli salaman takoma automaatti; naisen tahdon ponnisteleva, heltymätön, lannistumaton väline. Hän oli mies, jonka voimaa naisen intohimo ohjasi. Hän kohosi Madelinen korkeuteen, tunsi hänen rakkautensa, ymmärsi hänen tuskansa luonteen. Nämä seikat tekivät hänestä sankarin. Mutta kova elämä, villit vaaran vuodet erämaassa, armottomien miesten seura, alkeellisuus — ne tekivät mahdolliseksi hänen ruumiinvoimia kysyvän urotyönsä. Madeline rakasti tällä hetkellä hänen henkensä voimaa ja ylpeili miehestä.

Se oli Madelinen viimeinen selvä huomio matkalla. Sokaistuna ja huumaantuneena hän uupui niiden vaatimusten painosta, jotka pantiin hänen kestettäväkseen. Hän horjui, kaatui taaksepäin tuntien vain hämärästi auttavan käden kosketuksen. Kaikki oli ympärillä synkkää sekasortoa, jonka läpi hän syöksyi syöksymistään laskevan auringon vihaisen, punaisen silmän alla. Kun hänellä ei enää ollut mitään kuultavana tai nähtävänä, tunsi hän, ettei ollut väriäkään. Mutta syöksyminen ei hidastunut, syöksyminen pimeän, rajattoman alan lävitse. Hetkiä, tunteja, aikakausia hän kulki eteenpäin tähdenlennon nopeudella.

Mutta määrättömän ajan kuluttua syöksyminen lakkasi. Hän kuuli ääniä, jotka aluksi olivat matalia, koska ne ilmeisesti olivat kaukana. Sitten hän avasi silmänsä ja näki kaiken epäselvästi, mutta täysin tietoisesti.

Auto oli pysähtynyt. Link makasi kasvot alaspäin pyöränsä päällä. Nels hieroi käsiään puhutellen Madelinea. Madeline näki talon, jossa oli puhdas, valkaistu seinä ja ruskeatiilinen katto. Toisella puolen tumman vuorijonon yli kurkisti punainen kaari, laskevan auringon viimeinen kaunis säde.

Madeline näki, että autoa ympäröivät aseistetut meksikolaiset. He olivat vastakohtana toisille, jotka hän oli nähnyt samana päivänä. Hän ihmetteli heidän hiljaisuuttaan, heidän kunnioittavaa rintamaansa.

Äkkiä avasi terävästi lausuttu komennus rivit. Montes näyttäytyi aukossa tullen nopeasti esiin. Hänen tummilla kasvoillaan oli hymy, hänen käytöksensä oli kohteliasta, arvokasta ja käskevää.

"Ei ole liian myöhäistä!"

Hän puhui Madelinen kieltä korostaen tavalla, joka oli tytölle vieras, joten se näytti estävän ymmärtämistä.

"Te tulitte tänne ajoissa", jatkoi upseeri. "El Capitan Stewart pääsee vapaaksi."

"Vapaaksi!" kuiskasi Madeline.

Hän nousi horjuen.

"Tulkaa", sanoi Montes tarttuen hänen käsivarteensa.

Ilman hänen apuaan olisi Madeline kaatunut. Hetken ajan valkoiset seinät, sumuinen, punainen taivas js kapinallisten tummat vartalot pyörivät Madelinen silmien edessä. Hän astui muutaman askelen hoippuen saattajiensa välissä, sitten hänen näkökykynsä ja mielensä hämmennys hälveni. Tuntui kuin hän olisi elpynyt tuhannen elähdyttävän virran vaikutuksesta, ikään kuin olisi hän voinut nähdä, kuulla ja tuntea kaikki maailmassa, ikään kuin mikään ei olisi voinut jäädä huomaamatta, unohduksiin ja laiminlyödyksi.

Señor Montes vei Madelinen ja hänen cowboynsa eteissalin kautta patiolle ja edelleen pienempään huoneeseen, joka oli täynnä aseistettuja, rauhallisia kapinallisia. Nämä katselivat avonaiseen ikkunaan päin.

Madeline tarkasti miesten kasvoja odottaen näkevänsä Don Carlosin. Mutta tämä ei ollut läsnä. Muuan sotilas puhutteli Madelinea espanjaksi.

Montes osoitti Madelinelle miestä, joka seisoi ikkunan luona. Kirkkaanpunainen irtonainen kaulaliina riippui hänen kädessään.

"He odottivat auringonlaskua silloin kun me saavuimme", sanoi Montes. "Aiottiin juuri antaa merkki, että Stewart kävelisi kuolemaansa."

"Stewart kävelisi?" kertasi Madeline.

"Antakaa minun kertoa teille hänen tuomionsa — tuomio, joka minulla oli kunnia ja onni saada peruutetuksi teidän tähtenne."

Stewart oli ollut sotaoikeudessa ja tuomittu erään meksikolaisen tavan mukaan, jota käytettiin urhoollisten sotilaiden suhteen, joille oltiin velvollinen suomaan kunniallinen ja arvonmukainen kuolintapa. Hänen hetkensä oli määrätty torstaiksi, kun aurinko oli laskenut. Merkinannon jälkeen hänet oli päästettävä irti ja hänellä oli vapaus kävellä tielle ja lähteä minne häntä miellytti. Hän tiesi tuomionsa — tiesi että kuolema odotti häntä, että miehet sulkisivat, pyssyt valmiina, kaikki mahdolliset pakotiet. Mutta hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta, millä hetkellä tai miltä suunnalta kuulien piti tulla.

"Señora, me olemme lähettäneet sanansaattajia jokaiseen odottavaan sotamiesjoukkoon — määräyksen, että El Capitania ei saa ampua. Hän ei tiedä vapauttamisestaan. Minä annan merkin hänen vapauteensa."

Montes oli juhlallinen ja kohtelias. Madeline näki hänen ylpeytensä ja arvasi, että tilanne oli sellainen, joka toi esiin hänen rotunsa turhamaisuuden ja kerskailun samoin kuin julmuudenkin. Montes pitäisi häntä epätietoisuuden tuskassa ja antaisi Stewartin aloittaa kauhean matkansa tietämättä vapaudestaan. Se oli espanjalaisen tapaista. Äkkiä Madeline tunsi kauhistavaa, vapisuttavaa pelkoa, että Montes valehteli, että mies aikoi saada hänet todistajaksi Stewartin teloitukseen. Mutta ei, mies oli kunniallinen, hän oli vain raakalaisen tapainen. Hän tuottaisi tyydytystä muutamille luonteensa ominaisuuksille — tunteelle, romantiikalle, julmuudelle antaessaan Stewartin lähteä sille retkelle, tarkatessaan Stewartia ja nähdessään Madelinen epäilyksestä, pelosta, säälistä, rakkaudesta johtuneen tuskan. Madeline tunsi melkein, ettei hän voisi kestää tilannetta. Hän oli heikko ja horjui.

"Ah, siitä tulee kaunista!"

Montes otti liinan kapinallisen kädestä. Hän hehkui ja oli kiihkoissaan, hänen silmissään näkyi omituinen, pehmeä, kylmä väläys, hänen äänensä oli matala ja jännittynyt. Hän koki nyt jotakin, joka oli loistavaa hänelle.

"Minä heilautan liinaa, señora. Se on merkkinä. Se näkyy alhaalla tien toisessa päässä. Stewartin vanginvartija näkee merkin, ottaa pois Stewartin raudat, päästää hänet irti ja avaa oven, että hän voi lähteä kävelemään. Stewart on vapaa. Mutta hän ei tiedä sitä. Hän odottaa kuolemaa. Koska hän on urhoollinen mies, menee hän suoraan sitä päin. Hän kävelee tätä tietä. Kävellessään hän odottaa joka askelella, että häntä ammutaan joltakin tuntemattomalta suunnalta. Mutta hän ei pelkää. Minä olen nähnyt El Capitanin taistelevan sotakentällä. Mitä on kuolema hänelle? Ah, eikö ole suurenmoista nähdä hänen tulevan esiin — kävelevän tietä alas? Señora, te saatte nähdä, millainen mies hän on! Koko matkan hän odottaa kylmää, nopeata kuolemaa. Täällä tien tässä päässä hän kohtaa kauniin rakastettunsa!"

"Eikö ole mitään — mitään erehtymisen mahdollisuutta?" änkytti Madeline.

"Ei mitään. Määräykseeni sisältyi, että aseista otetaan panokset pois."

"Don Carlos?"

"Hän on raudoissa ja saa vastata kenraali Salazarille teostaan", vastasi Montes.

Madeline katsoi alas autiolle tielle. Miten omituista nähdä auringon viimeinen punertava hehku vuoristojonon harjan yläpuolella! Ajatus tästä auringonlaskusta oli kiduttanut häntä. Se oli kuitenkin ohi, ja nyt oli siitä jäljelle jäänyt valo kirkasta, kaunista ja ennustavaa.

Sydän sekä ilon että tuskan vallassa hän näki Montesin heilauttavan liinaa.

Sitten hän odotti. Mitään ei näkynyt alhaalla yksinäisellä tiellä. Huoneessa hänen takanaan oli ehdoton hiljaisuus. Miten kauhistavan, loputtoman pitkältä tuntui odottaminen! Ei milloinkaan vastaisessa elämässään hän unohtaisi omituisia, sini-, valko- ja vaaleanpunaseinäisiä taloja värillisine kattoineen. Tuo tomuinen, paljas tie muistutti muuatta Pompejin avonaista katua ja kuvasti vuosisatoja kestänyttä yksinäisyyttä.

Äkkiä eräs ovi aukeni ja pitkä mies astui ulos.

Madeline tunsi Stewartin. Hänen oli asetettava molemmat kätensä ikkunalaudalle tukeakseen itseään mielenliikutuksen myrskyn horjuttaessa häntä. Se syöksyi takaisinpäin vetäytyvän aallon tavoin pois. Stewart eli. Hän oli vapaa. Hän oli astunut valoon. Madeline oli pelastanut hänet. Elämä muuttui Madelinesta tällä hetkellä suloiseksi, täyteläiseksi, omituiseksi.

Stewart pudisti kättä jonkun kanssa käytävällä. Sitten hän katsahti ylös ja pitkin tietä. Ovi sulkeutui hänen takanaan. Hän pyöritti verkalleen savukkeen ja seisoi seinän vieressä raapaistessaan tulitikkua. Tällaisenkin välimatkan päästä Madelinen terävät silmät erottivat pienen liekin ja ensimmäisen pienen savutuprun.

Sitten Stewart meni keskelle tietä ja aloitti verkalleen kävelynsä.

Madelinesta hän näytti luonnolliselta, hän käveli välinpitämättömästi ikään kuin olisi maleksinut huvikseen, mutta muiden elävien olentojen puuttuminen, hiljaisuus, punainen sumu, liian kyllästetty ilmapiiri — kaikki nämä olivat epäluonnollisia. Silloin tällöin Stewart pysähtyi kääntyäkseen päin taloja ja nurkkia. Kerran hän pysähtyi pyörittääkseen ja sytyttääkseen toisen savukkeen. Tämän jälkeen hän asteli nopeammin.

Madeline tarkasti häntä ylpeyden, rakkauden, tuskan ja riemun taistellessa ylivallasta. Stewartin kävely näytti kestävän kauemmin kuin Madelinen kaikki heräämisen, taistelun ja tuskien hetket, kauemmin kuin matka Stewartin löytämiseksi. Madeline tunsi, että hänen olisi mahdoton odottaa, kunnes cowboy tulisi tien päähän. Ja kuitenkin hän oli tunteittensa hälinän ja melskeen ohella tietoinen äkillisestä säikähdyksestä. Mitä hän saattoi sanoa Stewartille? Miten kohdata hänet? Hän muisti korkean, voimakkaan hahmon, joka nyt tuli kyllin likelle, jotta saattoi erottaa puvun. Stewartin kasvot olivat vielä ainoastaan tummaa välkyntää. Madeline näkisi ne pian — kauan ennen kuin Stewart saattaisi tietää, että hän oli siellä. Madeline halusi juosta tielle kohdatakseen Stewartin. Siitä huolimatta hän pysyi piilopaikkansa ikkunan takana eläen Stewartin mukana tuon kauhean kävelyretken aina viimeistä ajatusta myöten kodista, sisaresta, äidistä, rakastetusta, vaimosta ja elämästä itsestään — joka ajatusta myöten, mikä saattoi tulla miehelle, joka kulki kohtaamaan teloittajiaan. Kaikki tuo sekasorto mielessään ja sydämessään joutui Madeline yhä niiden mielenliikutuksen käsittämättömäin vaihteluiden saaliiksi, jotka ovat naisessa mahdollisia. Jokainen Stewartin astuma askel sai hänet värisemään. Hänellä oli jokin omituinen, herkkä välitön havainto, ettei Stewart ollut onneton ja että hän uskoi ilman epäilyksen häivettäkään kulkevansa kuolemaansa kohti. Hänen askelensa olivat hieman laahustavia, vaikka ne olivat nopeita. Cowboyn vanha villi tarmo oli ehkä ristiriidassa hienomman miehen henkisen olemuksen kanssa, miehen, joka liian myöhään huomasi, ettei elämää pitäisi uhrata.

Sitten tumma välke, joka muodosti hänen kasvonsa, hahmottui ja tuli terävämmäksi sekä selvemmäksi. Hän astui nyt pitkin askelin ja hänen harponnassaan oli kärsimättömyyden tuntua. Piilossa olevat meksikolaiset tarvitsivat pitkän ajan tappaakseen hänet! Eräässä kohdassa tien puolivälissä, joka oli erään talon nurkan tasalla ja vastapäätä Madelinen olopaikkaa, pysähtyi Stewart ja oli aivan hiljaa. Hän tarjosi mainion maalin teloittajilleen ja seisoi siinä liikkumattomana pitkän tovin.

Vain hiljaisuus tervehti häntä. Madelinesta oli selvää, että Stewartille tämä oli hetki, jolloin hänet piti armeliaasti ampua, koska hänet oli säästetty koko kävelynsä ajan. Mutta kun laukauksia ei kuulunut, väistyi karkea arvokkuus huolettoman ivan tieltä, joka ilmeni siinä tavassa, jolla hän vaelsi talon nurkalle, pyöritti vielä yhden savukkeen ja tarjoten leveän rintansa nähtäväksi poltti savukettaan sekä odotti.

Tämä odottaminen oli Madelinesta sietämätöntä. Ehkä se kesti vain hetken, korkeintaan muutamia sekunteja, mutta aika tuntui vuodelta. Stewartin kasvot olivat pilkalliset ja kovat. Epäilikö hän petosta vangitsijoittensa puolelta, että he aikoivat leikitellä hänen kanssaan kuin kissa hiiren kanssa, murhata hänet sopivassa tilaisuudessa? Madeline oli varma siitä, että näki vanhan, tutkimattoman, pilkallisen hymyn vilahtavan Stewartin huulilla. Cowboy pysyi paikallaan ajan, joka varmaan oli kohtuullinen hänen mielestään, ja heitti sitten naurahtaen sekä olkapäitään kohauttaen savukkeensa tielle. Hän pudisti päätään kuin ihmetellen niiden miesten käsittämättömiä vaikuttimia, joilla ei nyt saattanut olla mitään syitä viivyttelyyn.

Hän teki rajun liikkeen, joka oli enemmän kuin voimakkaan vartalon oikaisemista. Se oli vanhaa vaistomaista rajuutta. Sitten hän katseli pohjoiseen. Madeline luki hänen ajatuksensa, tiesi että Stewart ajatteli häntä, lähetti hänelle viimeiset äänettömät jäähyväisensä. Stewart muistaisi häntä viimeiseen hengenvetoonsa, jättäisi hänet vapaaksi ja säilyttäisi salaisuutensa. Stewartin kuva, tummakulmaisena, tulisilmäisenä, omituisen surullisena ja voimakkaana, painui häviämättömästi Madelinen sisimpään.

Seuraavalla hetkellä Stewart harppoi eteenpäin pakottaakseen rohkealla ja pilkallisella käyttäytymisellä tuomionsa pantavaksi täytäntöön.

Madeline astui ovelle ja meni kynnyksen yli.

Stewart horjui aivan kuin hänen odottamansa kuulat olisivat tosiaan lävistäneet hänet. Hänen tummat kasvonsa muuttuivat valkoisiksi. Hänen silmissään oli ihastunut tuijotus, sellaisen miehen villi pelko, joka näkee ilmestyksen, mutta vielä epäilee näköään. Ehkä hän kuvitteli, että äkillinen kuolema oli tullut odottamatta ja että tämä oli Madelinen haamu, joka ilmestyi hänelle jossakin toisessa elämässä.

"Kuka — te — olette?" kuiskasi hän käheästi.

Madeline koetti kohottaa käsiään — epäonnistui — koetti uudestaan ja kurotti niitä vavisten.

"Minä tässä olen. Majesty. Sinun vaimosi!"