METSIEN MIES

Kirj.

Zane Grey

Englannin kielestä ("The Man of the Forest") suomentanut

Väinö Nyman

Helsingissä, Kustannussakeyhtiö Kirja, 1922.

I.

Auringonlaskun aikana oli metsässä hiljaista ja yksinäistä mäntyjen ja kuusten tuoksuessa suloiselta ja koko metsän loistaessa kullalta, punaiselta ja viheriältä. Suurten puitten oksien alitse kulkevat miehet näyttivät sulautuvan yhteen värien kanssa, ja sitten kuin he olivat hävinneet näkyvistä, tuntuivat he muodostuneen tuon villin metsämaan osaksi.

Valkoisten vuorten korkein huippu Old Baldy oli pyöreä ja paljas laskeutuvan auringon viimeisen hehkun kirkkaan kullan sitä reunustaessa. Sitten kuin valaistus häipyi kupolimaisen huipun taakse, tapahtui muutos, ja kylmät ja tummenevat varjot levenivät tuon vuorimaailman mustille metsäisille rinteille.

Monien purojen kostuttamat villit ja synkät korkeakasvuiset metsät ja ruohoiset puistot muodostavat tämän kymmenentuhatta jalkaa merenpintaa korkeammalla olevan, joka puolelta Etelä-Arizonan erämaan eristämän seudun — tämän hirvien ja antilooppien, karhujen ja puumien, susien ja kettujen rauhaisan kodin, joka samalla myös saa toimia hurjien apachien asuntona ja piilopaikkana.

Syyskuisin puhaltaa noissa seuduissa kova ja kylmä, vähän jälkeen auringonlaskun alkava yötuuli. Se näyttää tuovan hämärän mukanaan siipiensä varassa samoin kuin kaikki sellaiset heikot äänetkin, joita ei oltu voitu ennen vallinneessa hiljaisuudessa erottaa.

Metsien mies, Milt Dale, pysähtyi erään korkeata metsää kasvavan kukkulan huipulle kuuntelemaan ja vahtimaan. Hänen alapuolellaan oli aukea ja ruohoinen kapea laakso, josta kuului juoksevan veden hiljaista lorinaa. Sen keskeytti silloin tällöin muutaman metsästävän arosuden hurja katkonainen haukunta. Korkeista mäntyjen latvoista kuului levolle asettautuvien metsälintujen ääntelyä ja kahinaa, ja laakson toiselta puolelta kantautui yöpuulleen sijoittautuneiden villien kalkkunain viimeiset hiljaiset kirkunat Dalen korviin.

Nämä äänet tuntuivat Dalen herkistä korvista sellaisilta kuin niiden pitikin, ne kun ilmaisivat metsäseudun varmuuden olevan ennallaan. Hän oli iloinen, sillä hän oli luullut saavansa kuulla valkoisten miesten hevosten kavioiden kapsetta, jota hän näissä luonnon muodostamissa varustuksissa oli oppinut vihaamaan. Hän ja intiaanit olivat ystäviä keskenään. Nämä hurjat viholliset eivät olleet vihamielisiä tätä yksinäistä metsästäjää kohtaan, mutta jossakin tuolla metsässä piileskeli joukko pahantekijöitä, lampaiden varkaita, joita Dale ei halunnut tavata.

Kun hän läksi laskeutumaan rinnettä, levisi auringonlaskun aiheuttaman iltaruskon kajastus Old Baldylta laaksoon täyttäen sen valolla ja varjoilla, keltaisella ja sinisellä, samalla tavalla kuin loistavan taivaan. Puron mutkiin muodostuneet lammikot kimaltelivat kirkkaasti. Dalen katse mittaili laakson päästä päähän ja koetti sitten tunkeutua puron toisella puolella oleviin tummiin varjoihin, missä kuusimetsän muodostama keihäsmäinen ja terävä harjanne kuvastui vaaleita pilviä vasten. Tuuli alkoi humista puissa ja ilmassa oli sateen tuntua. Poiketessaan muutamalle polulle käänsi Dale selkänsä häipyvälle iltaruskolle ja alkoi painua laaksoon.

Yön ollessa näin lähellä ja sateen uhatessa ei hän lähtenytkään muutamien peninkulmien päässä olevaan omaan asuntoonsa, vaan suuntasi kulkunsa erästä vanhaa metsäsaunaa kohti. Kun hän saapui perille, oli jo melkein pimeä. Hän lähestyi rakennusta varovaisesti, sillä siellä, kuten muutamissa muissakin siellä täällä laaksoissa olevissa saunoissa, voi olla intiaaneja, karhuja tahi panttereita. Tässä ei kumminkaan tällä kertaa näyttänyt olevan mitään. Sitten tarkasteli Dale taivaalla kiitäviä pilviä tuntien hienon sumuisen sateen kylmän kosteuden kasvoillaan. Sade tulisi luultavasti jatkumaan koko yön. Tehtyään nämä huomiot meni hän saunaan.

Hetken kuluttua kuuli hän nopeasti kävelevien hevosten kavioiden kapsetta. Kurkistaessaan ulos hän huomasi himmeitä liikkuvia hahmoja pimeässä melko lähellä. Tulijat olivat kulkeneet vastatuuleen, minkä vuoksi ääntä ei ollut ennen kuulunut. Dalen laskun mukaan häämötti pimeästä viisi ratsastajaa. Sitten hän kuuli karkeita ääniä. Hän kääntyi nopeasti löytääkseen pimeässä tikapuut joiden hän tiesi vievän vintille. Löydettyään ne nousi hän nopeasti sinne varoen aiheuttamasta kolinaa pyssyllään ja paneutui pitkäkseen risuista ja parruista valmistetulle välikatolle. Hän sai sen juuri nipin napin tehdyksi, kun kilisevien kannusten säestämiä raskaita askelia kuului ovelta ja sitten saunasta.

"Hei Beasley, oletko täällä?" kysyi joku äänekkäästi.

Vastausta ei kumminkaan kuulunut. Mies kirosi partaansa ja jälleen kuului kannusten kilinää.

"Miehet, Beasley ei ole täällä!" hän huudahti. "Viekää hevoset katokseen, sillä meidän on pakko odottaa häntä!"

"Odottaako, huh!" vastasi joku käheästi. "Ehkä koko yön, eikä meillä ole mitään syötävää."

"Tuki suusi, Moze! Sinussa ei totisesti ole miestä muuhun kuin syömiseen. Viekää hevoset vain suojaan, ja jonkun teistä on tuotava tänne puita."

Matalalla äänellä mumistuihin kirouksiin sekoittui kavioiden kumeaa kapsetta, nahan narinaa ja väsyneiden hevosten raskasta huokumista.

Nyt tuli saunaan joku toinenkin laahustavin kilisevin askelin.

"Snake, mielestäni olisi ollut viisainta ottaa hieman evästä mukaan", sanoi tulija venytellen.

"Aivan niin, Jim. Mutta me emme ottaneet ja kannattaneeko tuosta puhuakaan, koska Beasley saapuu luultavasti hyvinkin pian."

Dale, joka makasi paikoillaan hiljaa ja valmiina kaiken varalta, tunsi hermoissaan hitaan säpsähdyksen — jonkunlaisen viiltävän väristyksen. Tuo alhaalla oleva syvä-ääninen mies oli Snake Anson, seudun pahin ja vaarallisin henkilö, ja nuo toiset kuuluivat epäilemättä hänen joukkoonsa, ollen myöskin pahamaineisia tässä harvaan asutussa seudussa. Mitä taasen äsken mainittuun Beasleyhin tulee, oli hän Valkoisten vuorten laitumien kuuluisimpia maanviljelijöitä ja lampaiden kasvattajia. Mikä oli tämän Snake Ansonin ja Beasleyn välillä sovitun kohtauksen tarkoitus? Milt Dale luuli sen antavan aihetta epäillä Beasleytä, ja moni omituinen, lampaita ja paimenia koskeva tapahtuma, joita eivät Pinen pienen kylän asukkaat olleet voineet milloinkaan selittää, tuli nyt hänelle päivänselväksi.

Saunaan tuli nyt muitakin miehiä.

"Näyttää tulevan vain pienoinen sade", sanoi muudan. Sitten kuului jyrähdys, kun sylillinen halkoja heitettiin lattialle.

"Jim, täällä on muudan aivan kuiva mäntykalikka", sanoi toinen.

Kuului kahinaa ja raskaita askelia, ja sitten kovia jysähdyksiä, joista voitiin päättää, että Jim takoi halon päätä lattiaan musertaakseen siitä jonkun nurkan, josta sitten voitaisiin saada kourallinen kuivia lastuja.

"Snake, sytytä piippusi että samalla voin saada halotkin palamaan."

"En halua tupakoida enkä välitä tulestakaan", vastasi Snake.

"Olet totisesti itarin veitikka näissä metsissä", sanoi Jim venytellen.

Useat kovat piin lyönnit teräkseen ja sitten kova puhaltaminen ja rätinä kertoivat Jimin ponnistuksista saada tuli palamaan. Piakkoin muuttuikin saunan pikimusta pimeys, kuului hiljaista halkojen risahtelua ja liekkien huminaa, ja sitten tasaisesti kiihtyvää kohinaa.

Dale makasi saunan muuttuessa valoisammaksi vatsallaan välilattialla ja aivan hänen silmiensä vieressä oli risujen välissä pieniä rakoja. Kun halot syttyivät kirkkaasti palamaan, voi hän aivan hyvin katsella alhaalla olevia miehiä. Hän ei tuntenut heistä muita kuin Jim Wilsonin, joka jo hyvin tunnettiin Pinessä ennenkuin Snake Ansonista oli kuultu puhuttavankaan. Jim oli tuon roistojoukon kunnollisin mies ja hänellä oli ystäviä rehellistenkin ihmisten joukossa. Huhuttiin, ettei hän oikein vetänyt samaa köyttä Snake Ansonin kanssa.

"Lämmin tuntuu hyvältä", sanoi lihava Moze, joka tuntui olevan yhtä raaka kuin tummakasvoinenkin. "Rupeaa totisesti satamaan. Kunpa meillä nyt vain olisi hieman syötävää."

"Moze, satulanlaukussani on vähän hirvenlihaa. Jos noudat sen tänne, saat siitä puolet", sanoi eräs toinen.

Moze laahusti ripeästi ulos.

Tulen valossa näyttivät Snake Ansonin kasvot laihoilta ja käärmemäisiltä, hänen silmänsä kiilsivät ja hänen pitkä kaulansa ja tavaton pituutensa ilmaisivat hänen nimensä sopivaisuuden. [Snake = käärme.]

"Snake, mitä tekemistä meillä taasen on tuon Beasleyn kanssa?" kysyi Jim.

"Saat sen varmasti tietää silloin kun minäkin", vastasi johtaja. Hän näytti väsyneeltä ja miettiväiseltä.

"Emmekö ole aiheuttaneet jo tarpeeksi vahinkoa noille meksikolaisille paimen-raukoille saamatta juuri mitään palkaksemme?" kysyi nuorin joukosta, muudan miehistyvä nuorukainen, jonka kovat katkerailmeiset huulet ja nälkäiset silmät erottivat hänet jollakin tavoin tovereista.

"Olet aivan oikeassa, Burt; niin minäkin ajattelen", vastasi mies, joka oli lähettänyt Mozen asialle.

"Snake, piakkoin alkaa näissä metsissä tuprutella lunta", sanoi Jim Wilson. "Aiommeko talvehtia Tonto Basinissa, vai Gilassako?"

"Meidän on mielestäni tehtävä joku edullinen kaappaus ennen lähtöämme etelään", vastasi Snake töykeästi.

Tällä hetkellä palasi Moze.

"Päällikkö, kuulin tieltä hevosen kavioiden kapsetta", sanoi hän.

Snake nousi ja meni ovelle kuuntelemaan. Ulkona humisi tuuli puuskaisesti ja sadepisaroita putoili silloin tällöin saunan katolle.

"Oh huh!" huudahti Snake helpotuksesta.

Seurasi vähän aikaa kestävä hiljaisuus, jonka kuluessa Dale silloin tällöin kuuli nopeata kavioiden kapsetta kiviseltä tieltä. Alhaalla olevat miehet liikahtelivat levottomasti, mutta ei kukaan heistä puhunut sanaakaan. Tuli räiskyi iloisesti piisissä. Snake Anson peräytyi ovelta liikkein, jotka ilmaisivat sekä epäilyä että varovaisuutta.

Kävelevä hevonen oli pysähtynyt jonnekin tuonne saunan edustalle.

"Hei te, siellä sisällä!" kuului huuto pimeästä.

"Hei itse!" vastasi Anson.

"Snakeko siellä puhuu?" seurasi nopea kysymys.

"Varmasti", vastasi Anson tullen näkyviin.

Vastatullut astui saunaan. Hän oli kookas mies, jonka vyössä oleva suuri puukko näytti märältä tulen valossa. Hänen syvään painettu hattunsa varjosti niin hänen kasvonsa, että niiden yläosa oli kuin naamion peitossa. Hänellä oli mustat alaspäin riippuvat viikset ja leuka kuin kallio. Mahtavaa voimaa, kypsynyttä ja jäntevää, oli hänen liikkeissään.

"Halloo, Snake! Halloo Wilson!" hän sanoi. "Olen luopunut tuosta toisesta asiasta ja haluan nyt keskustella kanssanne eräästä toisesta vähäpätöisemmästä seikasta, mieluummin kahdenkesken."

Tässä hän viittasi Snaken miehiä poistumaan saunasta.

"Vai niin!" huudahti Anson epäilevästi. Sitten hän kääntyi nopeasti. "Moze, sinä, Shady ja Burt menette ulos odottamaan. Tällaista hommaa en totisesti osannut odottaakaan. Satuloikaa samalla hevoset."

Nuo kolme joukkoon kuuluvaa menivät peräkkäin ulos. Kaikki katsoivat he terävästi vieraaseen, joka oli peräytynyt varjoon.

"Nyt voit aloittaa, Beasley", sanoi Anson hiljaa. "Mitä suunnittelet? Jim tässä tietää kaikki hommani."

Beasley tuli nyt tulen luo ojentaen kätensä liekkejä kohti.

"Nyt eivät ole lampaat ollenkaan kysymyksessä", vastasi hän.

"En sitä juuri luullutkaan", myönsi toinen. "Ja mikä asiasi nyt sitten lieneekään, en pidä tavastasi antaa minun odottaa ja ratsastella sinne tänne. Odotimme melkein koko päivän Big Springin luona. Sitten tuli tuo meksikolainen ratsastaen ja lähetti meidät tänne. Olemme pitkän matkan päässä leiristämme eikä meillä ole evästä eikä huopapeitteitä mukanamme."

"En aio viivyttää teitä pitkää aikaa", sanoi Beasley "Mutta jos sen tekisinkin, ei sinulla luullakseni ole mitään sitä vastaan, kun ilmoitan tämän koskevan Al Auchinclossia, tuota miestä, joka teki sinusta lainsuojattoman."

Nopea vapistus näytti nyt värisyttävän Ansonin koko ruumista. Wilsonkin kumartui innokkaasti eteenpäin. Beasley katsahti ensin ovelle ja alkoi sitten kuiskailla.

"Vanha Auchincloss laulaa nyt viimeistä virttään. Hän kuolee pian. Senvuoksi on hän kutsunut Missourista tänne sisarentyttärensä, nuoren tytön, jolle hän aikoo lahjoittaa kaikki maatilansa, lampaansa ja karjansa. Näyttää siltä kuin hänellä ei olisi muita perillisiä. Tyttö tulee saamaan maatilat, kaikki lampaat ja hevoset. Tiedät minun olleen Alin toverina kasvattamassa lampaita vuosikausia. Hän vannoi minun puijanneen häntä ja karkoitti minut tilalta. Kaikkina näinä vuosina olen kiroillut tuota hänen käyttäytymistään, sillä hän on velkaa minulle lampaita ja rahaa. Minulla on Pinessä ja kaikkialla tien varrella yhtä paljon ystäviä kuin Auchinclossillakin. Ja, Snake, kuulehan vielä —"

Hän keskeytti hengähtäen syvään ja hänen suuret kouransa vapisivat tulen loimussa. Anson kumartui eteenpäin kuin hyökkäykseen valmistuva käärme, ja Jim Wilson odotti jännittyneenä saadakseen kuulla, mistä oli kysymys.

"Kuuntelehan nyt", huohotti Beasley. "Tytön luullaan saapuvan Magdalenaan kuudentenatoista päivänä. Siihen on nyt huomisesta viikko. Hän matkustaa sieltä postivaunuissa Snowdropiin, jossa muutamat Auchinclossin miehet odottavat häntä tuodakseen hänet vaunuilla tänne."

"Vai niin!" murahti Anson Beasleyn jälleen keskeyttäessä. "Entä sitten?"

"Tyttö ei saa milloinkaan päästä Snowdropiin asti!"

"Haluat siis, että pidätän postivaunut ja sieppaan tytön haltuuni?"

"Aivan niin!"

"Hyvä. Entä sitten?"

"Sinun on otettava hänet mukaasi… Tyttö katoaa. Se jää sinun huoleksesi. Esitän vaatimukseni Auchinclossille, ahdistan häntä ja valmistaudun ottamaan haltuuni hänen omaisuutensa heti hänen kuolemansa jälkeen. Silloin voi tyttökin tulla takaisin, sillä sitten se on samantekevää. Voit Wilsonin kanssa suunnitella menettelynne. Jos sinun on pakko käyttää apunasi muitakin miehiäsi, älä kumminkaan vihjaakaan heille, mistä todellisuudessa on kysymys. Tämä tulee olemaan sinulle hyvin edullinen kaappaus. Ja saatuasi palkan voit matkustaa muille markkinoille."

"Se kai sitten onkin viisainta", mumisi Snake Anson. "Beasley, suunnitelmasi heikoin kohta on elämän epävarmuus. Vanha Al on sitkeä. Voit pettyä hänen suhteensa."

"Auchincloss on kuoleva mies", selitti Beasley sellaisella varmuudella, etteivät toiset voineet enää epäillä.

"Nähdessäni hänet viimeksi ei hänen sydämensä ainakaan näyttänyt heikolta. Beasley, jos nyt suostun toteuttamaan suunnitelmasi, niin kuinka tunnen tytön?"

"Hänen nimensä on Helen Rayner" vastasi Beasley innokkaasti. "Hän on kaksikymmenvuotias. Kaikki Auchinclossit ovat kauniita, mutta tätä tyttöä sanotaan kaikkein kauneimmaksi."

"Niinkö? Beasley, tämä on epäilemättä suurenmoinen yritys, mutta sellainen, josta en oikein välittäisi. En ole kumminkaan milloinkaan epäillyt sanojasi. Puhu suusi puhtaaksi. Kuinka suuren palkkion saan?"

"Älä sekoita keitään muita tähän. Tekin kahden voitte pysähdyttää postivaunut, sellaista kun ei milloinkaan ennen ole tapahtunut. Mutta teidän on pukeuduttava valepukuun. Mitä sanot kymmenestätuhannesta lampaasta tahi mitä niistä saadaan Phenixissä kullassa?"

Jim Wilson vihelsi hiljaa.

"Onko minun sitten matkustettava jonnekin muualle?" kysyi Snake Anson matalalla äänellä.

"Sinäpä sen sanoit."

"No niin. En pidä oikein tästä hommasta, mutta voit kumminkin luottaa minuun. Kuudentenatoista päivänä Magdalenassa, ja hänen nimensä on Helen. Sanoit häntä kauniiksi?"

"Kyllä. Paimeneni alkavat ajaa laumoja etelään parin viikon kuluttua. Myöhemmin, jos ilmat pysyvät kauniina, lähetä minulle sana heidän mukanaan, niin tulen sinua tapaamaan."

Beasley ojensi kätensä kerran vielä tuleen päin, veti sitten sormikkaat niihin, painoi hatun syvemmälle päähänsä ja sanottuaan nopeat jäähyväiset poistui yöhön.

"Jim, mitä mieltä olet hänestä?" kysyi Snake Anson.

"Toveri, hän on valinnut meille sunnuntaiksi kaksi tietä", vastasi Wilson.

"Luuletko niin? Palatkaamme nyt kumminkin leiriimme." Sanottuaan sen meni hän edellä ulos.

Saunaan kantautui matalia ääniä, sitten kuului hevosten korskuntaa ja kavioiden kapsetta, ja lopulta tasaista juoksua, jonka synnyttämä ääni vähitellen heikkeni. Tuulen humina ja sateen pehmeä rapina kuuluivat vain enää metsän hiljaisuudessa.

II.

Milt Dale nousi tyynesti istualleen katsellakseen ajattelevin silmin pimeään.

Hän oli kolmikymmenvuotias. Neljäntoista vuotiaana poikasena oli hän paennut Iowassa olevasta kodistaan ja koulusta yhtyäkseen erääseen uudisasukkaiden vaunumatkueeseen, ja hän oli ensimmäisiä Valkoisten vuorten rinteille rakennettujen hirsimökkien näkijöitä. Mutta hän ei ruvennut maanviljelijäksi, ei lampaidenkasvattajaksi eikä suostunut yksitoikkoiseen maalaiselämään, vaan oli asustanut nyt kaksitoista vuotta metsissä tehden silloin tällöin matkoja Pineen, Show Downiin ja Snowdropiin. Tämä hänen vaihteleva metsäelämänsä ei merkinnyt kumminkaan sitä, ettei hän olisi välittänyt kylien asukkaista. Hän välitti heistä päinvastoin paljonkin ja hän oli tervetullut kaikkialle, mutta hän rakasti vapautta, yksinäisyyttä ja kauneutta villin alkuperäisellä, vaistomaisella kiihkolla.

Ja tänä iltana oli hän saanut selville ilkeän suunnitelman juuri sitä miestä vastaan, joka oli ainoa näillä seuduilla asuvista valkoisista, jota hän ei voinut sanoa ystäväkseen.

"Tuo Beasley-konna!" mumisi hän. "Beasley toimii siis yhdessä Snake Ansonin kanssa. Hän oli kumminkin oikeassa, sillä Al Auchincloss on viimeisillään. Vanha mies-raukka! Kun kerron hänelle, ei hän varmastikaan usko minua."

Tuon suunnitelman keksiminen merkitsi Dalelle, että hänen oli kiiruhdettava Pineen.

"Muudan kaksikymmenvuotias Helen Rayner niminen tyttö", hän mietiskeli. "Beasley haluaa saada hänet pois tieltä hinnalla millä tahansa. Siis odottaa tyttöä kuolemaakin pahempi kohtalo."

Dale suhtautui elämään sellaisella tyyneydellä ja kohtaloonsa alistuvaisuudella, jonka vain pitkäaikainen tutustuminen metsän julmiin tapahtumiin suo. Ilkeät ihmiset tekevät pahoja töitään samoin kuin villit sudet ahdistavat hirveä. Hän oli ampunutkin susia tuon seikan vuoksi. Valkoisten miesten kanssa, olivatpa ne sitten hyviä tahi pahoja, ei hän ollut vielä riidellyt. Vanhat naiset ja lapset turvautuivat häneen, mutta hän ei ollut vielä ikinä kiintynyt keneenkään tyttöön. Senvuoksi tuntuikin tämä kuvittelu Helen Rayneristä oudolta Dalestä, ja hän totesi nopeasti, että hän aikoi jollakin tavoin pettää Beasleyn auttaakseen vanhaa Al Auchinclossia ainoastaan tuon tytön vuoksi. Ehkä tyttö olikin jo matkalla Länteen yksinään, innokkaana ja toivehikkaana tulevasta kodista. Kuinka vähän ihmiset tietävätkään, mikä heitä odottaa matkan päässä! Monen tie katkeaa äkkiä metsässä, ja ainoastaan kokeneet metsästäjät voivat saada surunäytelmän selville.

"Omituista, miten tulinkaan tänään oiustaneeksi seudun poikki Spruce Swampista", mietti Dale. Olosuhteet ja liikkeet eivät tavallisesti tuntuneet hänestä oudoilta. Sattumat muuttivat harvoin hänen menetelmiään ja tottumuksiaan. Senvuoksi tämä poikkeaminen suunnasta nähtävättä syyttä ja tuon tyttöä koskevan ilkeän suunnitelman selvillesaaminen olivat todellakin ajattelemisen arvoisia sattumuksia. Ja vielä enemmänkin, sillä Dale tunsi suonissaan virtaavan veren tavattomasti kuumenevan. Hän, jolla oli niin vähän tekemistä miesten välisissä riidoissa eikä ollenkaan vihassa, tunsi verensä kuumenevan, kun hän ajatteli tuota tuolle viattomalle tytölle ilkeästi viritettyä ansaa.

"Vanha Al ei halua kuunnella minua", mietti Dale. "Ja vaikka hän suostuisikin siihen, ei hän kumminkaan uskoisi minua. Ehkäpä ei kukaan muukaan. Mutta oli miten oli. Snake Anson ei tule saamaan tuota tyttöä haltuunsa."

Näillä viimeisillä sanoilla selvitti Dale itselleen oman suhtautumisensa asiaan, ja hänen tuumiskelemisensa loppui siihen. Otettuaan pyssynsä käteensä hän laskeutui vintiltä ja kurkisti ovesta. Yö oli muuttunut pimeämmäksi, tuulisemmaksi ja kylmemmäksi, hajonneita pilviä kiisi taivaalla, ainoastaan muutamia tähtiä näkyi, hienoa sadetta vihmoi luoteesta ja metsä tuntui olevan täynnä kumeaa hiljaista kohinaa.

"Minun on totisesti parasta pysyä täällä", hän sanoi mennen tulen luo. Hiilet hehkuivat vielä. Metsästyspukunsa taskuista kaivoi hän esille pienen suolarasian ja muutamia kuivattuja lihaviipaleita. Ne hän laski hetkeksi kuumille hiilille, kunnes ne alkoivat pihistä ja käpristyä, sitten hän kokosi ne teroitettuun tikkuun ja söi kuin ainakin nälkäinen metsästäjä, joka tyytyy vähään.

Hän istuutui muutamalle pölkylle, ojensi kätensä tulen heikkenevään lämpöön ja katseli noita muuttuvia, hehkuvia ja kullanvärisiä kekäleitä. Ulkona kiihtyi vain tuuli ja metsän humina muuttui vähitellen kovaksi kohinaksi. Dale tunsi miellyttävän lämmön hivelevän ruumistaan nukuttavasti ja kuuli myrskyn humisevan puissa milloin kuin vesiputouksen, milloin kuin peräytyvän sotajoukon ja sitten taasen hiljaa ja surullisesti. Hän oli näkevinään hiilloksessa kuvia, jotka olivat omituisia kuin unet.

Äkkiä hän nousi, kiipesi vintille, ojentautui pitkäkseen ja nukkui pian.

Kun harmaa sarastus koitti, oli hän jo poikkimaisin matkalla Pineen.

Yön kuluessa oli tuuli kääntynyt ja sade lakannut. Aukeilla paikoilla kasvavassa ruohossa oli hieman kuuraa. Kaikki oli harmaata, niin puistikot kuin metsäaukiotkin, ja syvempi, tummempi harmaa osoitti, missä metsän reuna oli. Varjot piileskelivät vielä puiden juurilla ja hiljaisuus näytti sopeutuvan niiden aavemaisiin muotoihin. Sitten kirkastui idän taivaanranta, hämärä häipyi ja uneksuva metsämaa heräsi vastanousseen auringon kauas tunkeutuviin säteihin.

Tämä oli aina Dalen yksinäisten päivien hauskin hetki, samoin kuin auringonlasku oli niiden surullisin. Se herätti hänessä vastakaikua ja hänen veressään oli jotakin, johon läheisyydessä olevalta harjulta kuuluva uroshirven karjunta vaikutti oudosti. Hänen askeleensa olivat pitkät ja äänettömät, ja niihin paikkoihin tuli tummia jälkiä, jossa hän sattui astumaan kasteen kostuttamalle ruoholle.

Dale kulki ristiin rastiin kumpujen yli päästäkseen vaikeammasta kiipeämisestä, mutta "senacat", kuten meksikolaiset lammaspaimenet noita puistoja muistuttavia niittyjä nimittävät, olivat niin pyöreät ja tasaiset kuin ne olisivat olleet ihmisten raivaamat kauniiksi vastapainoksi noille tummanviheriöiville, rosoisille ja uurteisille harjuille. Noilla aukeilla niityillä ja tiheää metsää kasvavilla harjuilla huomasi Dalen nopea katse paljon riistaa. Oksien risahtelu ja kuusten väliin katoavan varjon vilahdus, pyöreä ja musta, kömpelö esine, viidakosta kuuluva visertely ja hiipivät askeleet olivat kaikki tuttuja merkkejä Dalelle. Kun hän sattumalta äänettömästi saapui muutamaan aukioon, huomasi hän punaisen ketun vaanivan jotakin riistaa, jonka hän sitten lähestyessään tunsi peltokanaparveksi. Ne pyrähtivät lentoon koskettaen siivillään puiden oksiin, ja kettu juoksi tiehensä. Jokaisella niityllä oli villejä kalkkunoita syömässä korkean ruohon siemeniä.

Hänen tapanaan oli aina ollut käydessään Pinessä ampua riistaa ja viedä tuoretta lihaa muutamille vanhoille ystäville, jotka olivat iloiset saadessaan tarjota hänelle asuntoa. Ja vaikka hänellä nyt olikin kiire, ei hän aikonut kumminkaan poiketa totutusta tavastaan.

Vihdoin hän saapui mäntyvyöhykkeeseen, jossa nuo suuret, pahkaiset ja keltaiset puut työnsivät latvansa komeasti korkealle kasvaen erillään toisistaan. Neulaset muodostivat maalle ruskean, tuoksuvan ja joustavan maton, joka oli tasainen kuin lattia. Oravat katselivat häntä kaikkialta paeten kauemmaksi hänen lähestyessään — pienet ruskeat ja hieman juovikkaat oravat ja suuremmatkin ruosteenväriset ja nuo ihanat tummanharmaat, joilla on tuuheat valkoiset hännät ja töyhtöpäiset korvat.

Mäntyvyöhyke päättyi äkkiä avaraan, harmaaseen ja aaltoilevaan aukeaan maahan, joka muistutti suuresti ruoho-aavikkoa. Sekä lähempää että kauempaa näkyi kukkuloita ja haapaviidakoiden punakeltainen väri kimalteli aamu-auringon valossa. Dale peloitti parven villejä kalkkunoita, niitä oli siinä arviolta noin neljäkymmentä, ja niiden harmaa höyhenpuku, jossa oli valkoisia pilkkuja, ja miellyttävät solakat ruumiit ilmaisivat hänelle niiden olevan naaraita. Joukossa ei ollut ainoatakaan kukkoa. Ne alkoivat juoksennella sinne tänne ruohokossa niin että niiden päät vain vilahtelivat, ja lopulta ne katosivat kokonaan. Dale huomasi vilahdukselta väijyviä arosusia, jotka varmaankin olivat vaanineet kalkkunoita. Kun ne huomasivat hänet ja pakenivat metsään, ampui hän nopeasti likimmäistä. Hänen luotinsa sattui alas, kuten hän oli tarkoittanutkin, mutta liian alas, ja susi sai vain naamaansa maata ja männynneulasia. Siitä se säikähti niin, että se syöksyi syrjään sokeasti, törmäsi muutamaan puuhun, hyppäsi taasen jaloilleen ja pelastui lopulta metsään. Dalea huvitti tällainen. Hän taisteli kaikkia metsän ryösteleviä petoja vastaan, vaikka hän olikin oppinut huomaamaan, että pantterit ja karhut, sudet ja ketut olivat yhtä tarpeelliset luonnon suuressa järjestelmässä kuin kaikki nuo villit, rauhalliset ja kauniit eläimetkin, joita nuo pedot metsästelivät. Mutta hän piti kumminkin toisista enemmän kuin toisista ja valitti selittämätöntä julmuutta.

Hän kulki tuon laajan ruohoisen tasangon poikki ja saapui toiselle asteittaiselle alamäelle, jossa haavat ja männyt varjostivat matalaa syvännettä ja lämpimät aurinkoiset aukiot reunustivat kimaltelevaa puroa. Hän kuuli äkkiä kalkkunoiden kaakatusta, ja se oli merkki hänelle, että hän muuttaisi suuntaansa ja kiertäisi kyyrysillään erään haavikon ympäri. Muutamassa aurinkoisessa ruohoakasvavassa aukiossa oli toistakymmentä suurta kalkkunakukkoa, jotka kaikki epäilevästi katselivat häneen päin pystyssä päin ja niille ominaisin villeiltä näyttävin ilmein. Vanhoja villejä kalkkunakukkoja on äärettömän vaikea väijyä. Dale ampui kumminkin pari niistä. Toiset alkoivat juosta kuin strutsit ponnahdellen maasta ja levittäen siipensä. Tämä juokseva alku auttoi niiden raskaat ruumiit surisevaan lentoon. Ne lensivät matalalla, noin miehen korkeudella ruohosta ja katosivat metsään. Dale heitti ampumansa kalkkunat olalleen ja jatkoi matkaansa. Pian saapui hän muutamaan metsässä olevaan aukioon, josta hän voi katsella peninkulman pituisen, mäntyjä ja setrejä kasvavan rinteen yli autioon ja kimaltelevaan erämaahan, jota jatkui yhtämittaa hämärästi näkyvälle tummalle taivaanrannalle asti.

Pinen pieni kylä oli viimeisellä harvaa metsää kasvavalla penkereellä. Tummavetisen ja nopeasti virtaavan joen suuntaan viepä tie jakoi tuon puisen rakennusryhmän kahtia, josta kohosi hitaasti sinisiä savupatsaita. Auringonpaisteessa keltaiselta näyttävät maissi- ja kaurapellot ympäröivät kylää, ja viheriät kedot, joilla hevoset ja karja kävivät laitumella, jatkuivat tiheään metsänreunaan saakka. Kylän paikka näytti luonnolliselta aukeamalta, sillä ei mikään osoittanut, että siitä olisi kaadettu puita. Maisema oli ehkä liian villi näyttääkseen ihanalta, mutta se oli rauhallinen ja tyyni ja vaikutti katsojaan etäiseltä yhteiskunnalta, hyvinvoivalta ja onnelliselta, sijaitessaan siinä eristettyjen asukkaittensa rauhallisena tyyssijana. Dale pysähtyi erään sievän, pienen puurakennuksen edustalle, jonka ympärillä oli auringonkukkien reunustama pieni kasvitarha. Hänen huutoonsa vastasi muudan vanha, harmaatukkainen ja kumara vaimo, joka kumminkin oli huomattavasti reipas ilmestyessään ovelle.

"No mutta, eikö siellä olekin Milt Dale!" huudahti hän tervetuliaisiksi.

"Varmasti, rouva Cass", hän vastasi. "Olen tuonut teille kalkkunan."

"Milt, olet niin hyvä poika, ettet milloinkaan unhota leski Cassia. Millainen kaunis kukko! Ensimmäinen, jonka näen tänä syksynä. Mieheni Tom toi joskus kotiin samanlaisia kukkoja, ja ehkä hän vielä ilmestyykin kotiin jolloinkin."

Hänen miehensä, Tom Cass, oli mennyt vuosia sitten metsään milloinkaan enää sieltä palaamatta. Mutta tuo vanha vaimo odotti häntä vielä eikä milloinkaan lakannut toivomasta.

"Ihmisiä on eksynyt tuonne metsään ja he ovat tulleet kumminkin takaisin", vastasi Dale nytkin, kuten usein ennenkin.

"Tule suoraan sisään. Tiedän sinun olevan nälissäsi. Milloin söit, poikaseni, tuoreita munia ja omenapiirakoita viimeksi, sanopa se?"

"Luultavasti te sen muistatte", vastasi Dale nauraen seuratessaan emäntää pieneen puhtaaseen keittiöön.

"Herra siunatkoon, siitähän on kuukausia!" vastasi emäntä pudistaen harmaata päätään. "Milt, sinun on lopetettava tuo villi elämä, mentävä naimisiin ja perustettava koti."

"Annatte minulle aina saman neuvon."

"Niin annankin ja vielä sinä sen teetkin, saadaanpa vain nähdä. Istuuduhan nyt siihen, niin piakkoin saat sellaista syötävää, että sylki valuu suuhusi."

"Oletteko kuullut mitään uutisia, täti?" Dale kysyi.

"Tällaisen kuolleen paikan uutiset on pian kerrottu, erittäinkin nyt, kun ei kukaan ole käynyt Snowdropissa pariin viikkoon!… Sara Jones kuoli, tuo vanha raukka. Hänelle se kyllä olikin parasta — ja muudan lehmistäni karkasi. Milt, ne tulevat hulluiksi, kun ne saavat olla vapaina metsässä. Sinun on etsittävä se ihmisten ilmoille, koska ei kukaan muu osaa. Pantteri tappoi John Dakkerin hiehon ja Lem Hardenin nopean hevosen, sinähän tunnet tuon hänen lemmittynsä, varastivat hevosvarkaat. Lem on melkein suunniltaan. Ja siitä juolahtaa mieleeni kysyä sinulta, missä sinun suuri oriisi on, jota et milloinkaan myy etkä lainaa?"

"Hevoseni ovat metsässä, täti, varmassa turvassa hevosvarkailta."

"Hyvä, sehän tuo kuulostaa joltakin. Meiltä on varastettu hieman karjaa tänä kesänä, Milt, sitä ei voida kieltää."

Siten valmistaessaan ruokaa Dalelle tuo vanha vaimo kertoi kaikki, mitä oli tapahtunut tuossa pienessä kylässä Dalen viimeisen käynnin jälkeen. Dalea huvittivat hänen juorunsa ja hänen omituinen filosofiansa, ja tädin pöydän ääressä oli niin mukava istua. Hänen mielestään ei missään ollut niin hyvää voita eikä kermaa, ei sellaista kinkkua eikä munia. Sitäpaitsi oli tädillä aina varastossa omenapiirakkaa, milloin hän vain sattui tulemaankaan, ja omenapiirakatta oleminen oli yksi Dalen harvoista kieltäytymisistä hänen oleskellessaan metsissä.

"Kuinka vanha Auchincloss voi?" kysyi Dale sitten.

"Huonosti, hyvin huonosti", huokaisi rouva Cass. "Mutta hän kuljeskelee ja ratsastelee samoin kuin ennenkin. Al ei ole enää pitkäaikainen tässä maailmassa. Ja, Milt, nyt muistankin, että minulla on sinulle kerrottavana hyvin merkillisiäkin uutisia."

"Älkäähän nyt!" huudahti Dale rohkaistakseen innostunutta vanhusta.

"Al on kutsunut tänne Saint Joesta sisarentyttärensä Helen Raynerin. Hän saa periä koko Alin omaisuuden. Olemme kuulleet hänestä paljonkin - - hän on kuulemma komea tyttö. Nyt, Milt Dale, on sinun otettava tilaisuudesta vaari. Lähde sieltä metsästäsi ja ala työskennellä. Voit mennä naimisiin tuon tytön kanssa!"

"Minulla ei luullakseni ole mitään mahdollisuuksia, täti", vastasi Dale hymyillen.

Vanhus tuhautti nenäänsä. "Paljonkin, kultaseni! Jokainen tyttö ottaa sinut, Milt Dale, jos vain suostut kosimaan."

"Minutko? Miksi, täti?" kysyi Dale sekä iloisesti että ajattelevaisesti. Kun hän palasi muiden ihmisten joukkoon, täytyi hänen aina pakottaa ajatuksensa mukautumaan muiden ihmisten mielipiteihin.

"Miksikö? Selitän sen sinulle, Milt. Eläessäsi tuolla metsässä olet joskus kuin kymmenvuotias poika ja joskus taasen niin vanha kuin nuo vuoret. Näissä seuduissa ei ole ainoatakaan sinuun verrattavaa nuorukaista. Ja tuo tyttö on kerran saapa kaikki Auchinclossin rikkaudet."

"Silloin ei hän ehkä olekaan niin helposti otettavissa", vastasi Dale.

"Niin, sinulla ei todellakaan ole mitään syytä rakastua hänen rikkauksiinsa. Mutta, Milt, Auchinclossin naisista on aina tullut hyviä vaimoja."

"Rakas täti, haaveilet nyt joutavia", sanoi Dale vakavasti. "En halua vaimoa, sillä olen muutenkin onnellinen metsissäni."

"Aiotko sitten elää kuin intiaani koko ikäsi, Milt Dale?" kysyi vanhus tiukasti.

"Toivoakseni."

"Sinun pitäisi hävetä. Mutta joku tyttö saa kyllä mielesi muuttumaan, poikaseni, ja ehkä tuo Helen Rayner juuri onkin tuo valittu. Toivon ja rukoilen sitä."

"Täti, jos nyt otaksummekin, että hän voi muuttaa minut, ei hän kumminkaan voi muuttaa vanhaa Alia. Tiedät hänen vihaavan minua."

"En ole siitä ollenkaan varma, Milt. Puhuttelin Alia tässä eräänä päivänä. Hän kyseli sinua ja sanoi sinua villiksi, mutta myönsi kumminkin, että sinunlaisesi miehet ovat hyvin tarpeelliset tällaisissa uudisasutuksissa. Jumala ainoastaan tietää, miten paljon hyvää olet tehnyt tälle kylälle. Milt, vanha Al ei hyväksy sinun villiä elämääsi, mutta hänellä ei ollut mitään kaunaa sinua kohtaan, ennenkuin kesy puumasi tappoi niin paljon hänen lampaitaan."

"Täti, en usko Tomin milloinkaan tappaneen Alin lampaita", selitti Dale varmasti.

"Al kumminkin luulee niin ja monet muutkin", vastasi rouva Cass pudistaen ajattelevasti harmaata päätään. "Et ole milloinkaan vannonut, ettei se ole sitä tehnyt. Ja nuo molemmat paimenethan vannoivat nähneensä sen."

"He näkivät vain jonkun puuman. Ja he olivat niin peloissaan, että juoksivat pakoon."

"Kukapa sitten ei juoksisi? Tuo suuri peto säikähdyttää jokaisen. Älä Herran nimessä kuljeta sitä enää milloinkaan tänne. En unhota ikinä sitä hetkeä, jolloin sen teit. Kaikki Pinessä olevat ihmiset, sekä aikuiset että lapset, vieläpä hevosetkin säikähtivät silloin ja juoksivat pakoon."

"Niin, mutta Tomia ei voida syyttää, täti, sillä se on kesyin lemmikeistäni. Sehän koetti tukkia päänsä syliinne ja nuolla kättänne."

"No niin, Milt, en halua sanoa, ettei tuo puuma-lemmikkisi käyttäydy paremmin kuin moni tuntemani ihminen, sillä niin se juuri teki. Mutta sen ulkomuoto ja mitä siitä sanotaan riittävät minulle."

"Mitä kaikkea siitä sitten puhutaan, täti?"

"Silloin kun se ei ole sinun näkyvissäsi, sanotaan sen olevan villin. Se voi kuulemma vainuta ja tappaa jokaisen eläimen, jonka jäljille sen vain päästät."

"Olen opettanut sen sellaiseksi."

"Jätä senvuoksi Tom kotiisi metsään silloin kun tulet käymään luonamme."

Dale lopetti herkullisen ateriansa ja kuunteli vielä hetkisen vanhuksen puhetta. Sitten otti hän pyssynsä ja toisen kalkkunan ja sanoi jäähyväiset. Vanhus seurasi häntä tielle.

"Kai sinä tulet piakkoin jälleen, etkö tulekin? Haluat varmaankin tutustua Alin sisarentyttäreen, joka saapuu tänne viikon kuluttua?"

"Tulen varmasti jonakin päivänä. Täti, oletteko tavannut ystäviäni, noita mormonipoikia?"

"En ole nähnyt heitä enkä haluakaan", vastasi vanhus. "Milt Dale, elleivät muut saa sinua vangituksi, niin tekevät sen varmasti mormonit."

"Älkää olko huolissanne, täti. Pidän noista pojista. He tapaavat minut usein metsässä ja pyytävät minua auttamaan heitä jonkun hevosen hakemisessa tahi riistan tappamisessa."

"He ovat nyt Beasleyn palveluksessa."

"Niinkö?" huudahti Dale säpsähtäen. "Mitä he tekevät?"

"Beasley on rikastunut niin, että hän rakennuttaa aitauksen eikä hänellä ole kuulemma tarpeeksi miehiä."

"Beasleykö rikastunut?" toisti Dale miettiväisesti. "Hänellä on siis enemmän hevosia, lampaita ja karjaa kuin milloinkaan ennen."

"Herra siunatkoon, Milt! Beasleyllä ei ole aavistustakaan paljonko hän omistaa. Niin, hän on nyt näiden seutujen mahtavin mies sitten kuin vanha Al on alkanut heikontua. Beasleyn onnistuminen ei totisesti ole parantanut Alin terveyttä. Heillä on kuulemma ollut katkeria riitoja viime aikoina. Al ei ole enää sama kuin ennen."

Dale toisti jäähyväisensä vanhalle ystävälleen ja poistui miettiväisenä ja vakavana. Beasleytä ei ollut ainoastaan vaikea pettää, vaan häntä oli myös vaarallinen vastustaa. Ei ollut ollenkaan epäilemistäkään, ettei hän toimisi häikäilemättömästi saavuttaakseen valta-aseman Pinessä. Kulkiessaan tiellä alkoi Dale tavata tuttuja, jotka lausuivat hänet niin tervetulleeksi ja osoittivat sellaista mielenkiintoa hänen hommiinsa, että hänen mietiskelynsä keskeytyi joksikin ajaksi. Hän vei kalkkunan eräälle toiselle vanhalle ystävälle, ja poistuttuaan hänen talostaan poikkesi hän kylän kauppaan. Se sijaitsi suuressa hienosti salvetussa rakennuksessa, joka oli karkeasti vuorattu. Sen edustalla oli tilava lankuista rakennettu kuisti ja tien vieressä aita hevosten kiinnittämistä varten.

"Minut saadaan hirttää, ellei tuo ole Milt Dale!" huudahti muudan.

"Päivää, Milt, sinä vanha pukinnahka! Olenpa oikein mielissäni saadessani puhutella sinua!" tervehti toinen.

"Halloo, Dale! Olet kuin lääke kipeille silmille!" huudahti kolmas.

Oltuaan kauan poissa Dale tunsi aina samanlaista lämpöä tavatessaan nämä ystävänsä. Se haihtui kumminkin pian jälleen metsien kätköissä, ja senvuoksi juuri Pinen asukkaat, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, vaikka he pitivätkin hänestä ja suuresti ihailivat hänen metsissä saavuttamaansa viisautta, suhtautuivat häneen kuin johonkin olemattomaan. Koska hän rakasti vapautta ja piti sitä kylä- ja maalaiselämää parempana, eivät ihmiset lukeneet häntä heihin kuuluvaksi. Toiset luulivat häntä laiskaksi, toiset oikulliseksi, muutamat otaksuivat, että hän mieleltään ja tavoiltaan oli täydellinen intiaani, ja olipa olemassa sellaisiakin, joiden mielestä hän oli hidasjärkinen. Sitten oli tuossa heidän suhtautumisessaan häneen toinenkin puoli, joka aina soi hänelle hyväluontoista iloa. Pari joukosta pyysi häntä tuomaan heille muutamia kalkkunoita ja muutakin riistaa, ja toiset halusivat tulla metsästämään hänen kanssaan. Lem Harden tuli kaupasta pyytäen Dalea etsimään hänen varastettua hevostaan. Lemin veli halusi saada muutaman vapaana juoksevan tamman pyydystetyksi ja tuoduksi kotiin. Jesse Lyons pyysi häntä kesyttämään erään varsan, ja kesyttämään sen kärsivällisesti eikä niin kovakouraisesti kuin Pinen häikäilemättömillä ratsastajilla oli tapana. Siten kertoivat he kaikki Dalelle omista itsekkäistä tarpeistaan aavistamatta ollenkaan näiden ehdotusten imartelevaa laatua. Lopulta sattui tulemaan kauppaan pari naista, joiden huomautukset muodostivat oivallisen todistuksen Dalen kunnollisuudesta.

"Mutta onhan täällä Milt Dalekin!" huudahti vanhempi heistä. "Miten onnellinen sattuma! Lehmäni on kipeä eikä näissä miehissä ole sen parantajaa. Pyydän Miltiä tulemaan sinne."

"Kukaan ei ole Miltin veroinen!" huudahti toinen vaimo sydämellisesti.

"Hyvää päivää, Milt Dale!" tervehti ensimmäinen puhuja. "Kun pääsette erillenne noista laiskoista miehistä, niin tulkaa sitten meille."

Dale ei kieltäytynyt milloinkaan palvelemasta toisia, ja senvuoksi hänen harvoin tapahtuvat käyntinsä Pinessä tahtoivatkin muuttua hänelle vastenmielisen pitkiksi.

Hetkistä myöhemmin näyttäytyi Beasley kadulla ja ollessaan juuri astumaisillaan kauppaan hän huomasi Dalen.

"Halloo, Milt!" huudahti hän sydämellisesti tullen Dalea kohti ojennetuin käsin. Hänen tervehdyksensä oli vilpitön, mutta välähtävä katse, jonka hän loi Daleen, ei ollut hänen iloisuutensa aiheuttama. Päivänvalossa näytti Beasley suurelta, rohkealta ja jyrkältä mieheltä, jolla oli voimakkaat tummaveriset kasvot. Hänen taistelunhaluinen esiintymisensä osoitti, että hän oli luotettava ystävä ja paha vihollinen.

Dale puristi hänen kättään.

"Kuinka voitte, Beasley?"

"En halua valittaa, Milt, vaikka minulla onkin enemmän työtä kuin voin suorittaa. Et halua varmastikaan ruveta paimenieni johtajaksi?"

"En todellakaan!" vastasi Dale. "Kiitoksia kumminkin tarjouksesta."

"Mitä sinne metsiin muuten kuuluu?"

"Siellä on paljon kalkkunoita ja hirviä ja kosolti karhujakin. Intiaanit ovat palanneet etelään varhain tänä syksynä. Talvi tulee kumminkin varmasti myöhään ja on lauha."

"Hyvä! Mistä päin sinä muuten tulet?"

"Poikkimaisin kämpältäni", vastasi Dale välttelevästi.

"Kämpältäsikö? Kukaan ei ole sitä vielä löytänyt", vastasi Beasley töykeästi.

"Siellä se kumminkin on."

"Luullakseni on sinulla tuo puuma kiinnitettynä oveesi?" kysyi Beasley, ja tuskin huomattava vapistus värisytti hänen jäntevää ruumistaan. Hänen kovien ruskeiden silmiensä terät laajenivat myöskin.

"Tom ei ole kiinni. Minulla ei ole sille mitään majaa, Beasley."

"Aiotko sanoa minulle, että tuo suuri peto kulkee vapaana leirissäsi olematta edes missään aitauksessakaan?" sanoi Beasley tiukasti.

"Aivan niin."

"No sillä tavalla! En pidä kumminkaan puumista. Moni sellainen ahdisti minua viime yönä. En sano tätä senvuoksi, että pelkään, mutta en halua kumminkaan olla tuollaisten petojen kanssa missään tekemisissä… Aiotko viipyä täällä kauankin?"

"Vähän aikaa kumminkin."

"Tule käymään tilallani. Olen iloinen saadessani sinut vieraakseni milloin tahansa. Muutamat vanhat metsästystoverisi ovat nyt palveluksessani."

"Kiitoksia, Beasley. Pistäydyn siellä varmasti."

Beasley aikoi poistua ottaen jo muutamia askelia, mutta sitten hän kääntyi jälleen muisteltuaan nähtävästi jotakin.

"Otaksun sinun kuulleen, että vanha Auchincloss on melkein viimeisillään?" kysyi hän näyttäen hyvin miettiväiseltä. Dale huomasi, että Beasley kyllä sanoo enemmänkin, kun hän vain antaa jonkun vihjauksen.

"Leski Cass kertoi minulle kaikki uutiset. Liian ikävä juttu vanhalle Alille", vastasi Dale.

"Varmasti! Hänen päivänsä ovat luetut. Surkuttelen häntä, vaikka hän ei ole ollutkaan rehellinen minua —"

"Beasley", keskeytti Dale nopeasti, "et voi sanoa tuota minulle, sillä Al Auchincloss on aina ollut tämän seudun valkoisin ja rehellisin mies."

Beasley vilkaisi Daleen synkästi.

"Dale, mielipiteesi eivät voi muuttaa muiden ajatuksia hänestä", vastasi Beasley harkitusti. "Elät tuolla metsissä etkä —"

"Vaikka elänkin metsissä, osaan kumminkin ajatella ja tiedän koko joukon asioita", vastasi Dale yhtä harkitusti. Kuuntelevat miehet katsoivat toisiinsa hämmästyneinä. Tämä Milt Dale erosi suuresti entisestä eikä Beasleykään voinut olla näyttämättä hämmästystään.

"Mitä sitten tiedät?" kysyi hän töykeästi.

"Tiedän mitä täällä Pinessä tapahtuu", vastasi Dale.

Muutamat miehet nauroivat.

"Täällä tapahtuu varmasti paljonkin, sitä ei voida kieltää", pisti Lem Harden vähin.

Ehkä ei terävänäköinen Beasley ennen ollut pitänyt Dalea minään tärkeänä henkilönä, ei ainakaan sellaisena, joka voi tehdä tyhjäksi hänen aikeensa. Mutta tällä hetkellä vainusi hän ehkä jotakin tahi huomasi saaneensa Dalesta sellaisen vastustajan, joka sekä hämmästytti että kiusasi häntä.

"Dale, olen riidellyt Al Auchinclossin kanssa jo vuosikausia", sanoi Beasley. "Suurin osa hänen omaisuudestaan kuuluu minulle ja varmasti olen sen ottavakin haltuuni. Luultavasti kylän asukkaat jakautuvat kahteen puolueeseen, toiset rupeavat puolustamaan Alia ja toiset minua. Mutta otaksuttavasti on minun puolueeni suurempi. Kumpaanko sinä yhdyt? Al Auchincloss ei ole milloinkaan ollut sinulle miksikään hyödyksi ja sitäpaitsi on hän kuolemaisillaan. Aiotko yhtyä häneen?"

"Varmasti!"

"Olen iloinen, että ilmaisit kantasi", vastasi Beasley lyhyesti poistuen sellaisen miehen voimakkain askelin, joka on valmis musertamaan kaikki esteet tieltään.

"Milt, teit tyhmästi hankkiessasi Beasleystä vihollisen itsellesi", sanoi Lem Harden. "Hänestä tulee vielä tämän seudun mahtavin mies."

"Hän on varmasti astuva Alin tilalle", sanoi toinen.

"Milt menetteli reilusti puolustaessaan vanhaa Al-raukkaa", sanoi Lemin veli.

Dale erosi heistä lähtien miettiväisenä kulkemaan eteenpäin. Hänen Beasleystä tietämänsä seikat painoivat nyt vähemmän hänen mieltään, ja hänen valitsemansa suorasukainen käyttäytyminen tuntui hänestä nyt viisaimmalta. Hänen oli ajateltava, ennenkuin hän meni tapaamaan vanhaa Al Auchinclossia, ja senvuoksi meni hän tunniksi metsään.

III.

Sitten kuin Dale oli toimittanut muutamia Pinessä asuvien vanhojen ystävien hänelle antamia tehtäviä, suuntasi hän iltapäivällä kulkunsa Auchinclossin maatilaa kohti. Tuo matala, nelikulmainen, tavattoman suuri kivi- ja puurakennus sijaitsi muutamalla pienellä kukkulalla puolen peninkulman päästä kaupungista. Ollen samalla sekä koti että linnoitus oli se ensimmäinen näille seuduille rakennettu asumus, ja sen teon olivat intiaanit useammasti kuin kerran keskeyttäneet. Apachit olivat kumminkin sitten joiksikin ajoiksi suunnanneet hurjat retkensä Valkoisten vuorten eteläpuolella sijaitseville seuduille. Auchinclossin taloa ympäröivät tallit ja katokset ja kaikensuuruiset hyvin viljellyt vainiot. Kaurapellot näyttivät harmailta ja keltaisilta iltapäivän auringon valossa, ja pajujen reunustama puro jakoi kahtia äärettömän suuren laitumen, jolla kuljeskeli hevosia, ja kauempana aaltoilevalla alangolla oli harhailevia karjalaumoja.

Koko kartano osoitti, mitä monien vuosien työ ja uutteruus voivat saada aikaan. Puro kasteli kartanon ja kylän välissä olevaa viheriöitsevää laaksoa. Talossa tarvittava vesi tuli kumminkin vuoren korkeilta metsäisiltä rinteiltä ja oli johdettu sinne yksinkertaisella laitteella. Samankokoisia mäntypölkkyjä, joihin oli kaivettu syvä ura, oli asetettu pääksetysten yhteen ja ne muodostivat kimaltelevan torven, joka jatkuessaan vuoren rinteeltä laakson poikki lopulta kohosi sille pienelle kukkulalle, jossa Auchinclossin kartano sijaisi. Talon likellä oli uurretut pölkynpuoliskot vannehdittu yhteen jykeväksi torvesi. Vesi virtasi tässä osassa johtoa ylöspäin, muudan niistä seikoista, joka teki maatilan kuuluisaksi ja oli Pinen pienten poikain alituinen ihmettelyn ja ilon aihe. Ne molemmat kunnon naiset, jotka hoitivat Auchinclossin suurta taloutta, hämmästyivät usein niitä omituisia esineitä, joita tuo alituisesti virtaava kirkas ja kylmä vuoristovesi kuljetti heidän keittiöönsä.

Sattuikin niin tänään, että Dale tapasi Al Auchinclossin muutaman kuistin varjosta, jossa hän keskusteli joidenkin paimeniensa ja tukkilaistensa kanssa. Auchincloss oli lyhyt tanakka mies, jolla oli hyvin leveät hartiat. Hänen hiuksensa eivät olleet vielä harmaat eikä hän näyttänyt erittäin vanhaltakaan, mutta kumminkin oli hänen kasvoissaan jotakin väsynyttä, jotakin tuollaista synkkää ja kalpeaa, joka ilmaisi vanhentumista ja elinvoimain heikontumista. Hänen kasvonsa, joissa oli suuri syntymämerkki, olivat säännölliset ja kauniit, hänellä oli rehelliset siniset silmät, hieman surulliset, mutta kumminkin vielä elämänhaluiset.

Dale ei tiennyt ollenkaan, miten hänen vierailuunsa suhtauduttaisiin, eikä hän olisi ollenkaan hämmästynyt, vaikka hänen olisi käsketty poistua talosta. Hän ei ollut käynyt siellä vuosikausiin. Senvuoksi hän hämmästyikin nähdessään Auchinclossin viittaavan paimenia poistumaan. ja suhtautuvan hänen tuloonsa erikoisetta ilmeettä.

"Päivää, Al! Kuinka voitte?" tervehti Dale tyynesti asettaessaan pyssynsä seinää vasten.

Auchincloss ei noussut, vaan ojensi ainoastaan kätensä.

"Kuulehan, Milt Dale, tapaan sinut nyt varmasti ensimmäisen kerran sellaisessa tilassa, etten voi kaataa sinua selällesi", vastasi tilanomistaja. Hänen äänensä oli sekä ärtyisä että lämmin.

"Otaksun teidän tarkoittavan, ettette ole oikein terve", vastasi Dale. "Olen pahoillani."

"En tarkoita sitäkään. En ole sairastanut milloinkaan elämässäni. Olen vain kulutettu loppuun, kuten hevonen, joka on ollut voimakas ja tottelevainen ja tehnyt työtä liiaksi. Sinä et kumminkaan näytä päivääkään vanhemmalta, Milt. Tuollainen metsissä eläminen ei jätä jälkiä mieheen."

"Niin, tunnen voivani hyvin eikä aika tunnu minusta milloinkaan pitkältä."

"Tuskinpa sinä sentään niin tyhmä oletkaan kuin luullaan. Olen ajatellut sitä viime aikoina saatuani aikaa tuumimiseen. Mutta, Milt, rikkauksia et kumminkaan taida koota?"

"Al, minulla on kaikkea, mitä haluan ja tarvitsen."

"Et kumminkaan elätä ketään etkä tee mitään hyvää maailmassa."

"Emme voi olla yhtä mieltä siitä, Al", vastasi Dale hymähtäen.

"Emme totisesti voikaan. Tulit varmaankin vain tervehtimään minua?"

"En yksinomaan sitäkään varten", vastasi Dale miettivästi. "Haluan sanoa teille aluksi, että suostun korvaamaan teille nuo lampaat, jotka aina olette luullut kesyn puumani tappaneen."

"Suostutko? Miten luulet siitä suoriutuvasi?"

"Ei kai niitä ollut hyvinkään monta, vai kuinka?"

"Ainakin viisikymmentä."

"Niin montako! Al, luuletteko vieläkin, että vanha Tom tappoi nuo lampaat?"

"Hm! Milt, tiedän varmasti sen tappaneen ne."

"Al, miten voitte tietää sellaista, jota en minäkään tiedä? Olkaa nyt järkevä. Älkäämme ruvetko riitelemään tästä jälleen. Haluan maksaa nuo lampaat työlläni, ja —"

"Milt Dale, haluat siis tulla tänne maksamaan työlläsi nuo viisikymmentä lammasta", toisti vanha tilanomistaja uskomatta korviaan.

"Varmasti."

"No, minut saa hirttää!" Hän nojautui taaksepäin ja katsoi tutkivasti Daleen. "Mitä sinulle on tapahtunut, Dale? Oletko kuullut sisarentyttäreni tulosta ja haluat kunnostautua hänen nähtensä?"

"Niin, Al, hänen tulollaan on paljon osaa päätöksessäni", vastasi Dale vakavasti. "Mutta en milloinkaan ole aikonut kunnostautua hänen nähtensä, kuten vihjaisitte."

"Joutavia.' Olet aivan näiden muiden varsojen kaltainen. Mutta hyvä merkki se silti on. Vain nainen voi sinut saadakin luopumaan tuosta metsäelämästäsi. Mutta, poikaseni, tämä sisarentyttäreni, Helen Rayner, saa sinut kyllä pyörälle päästäsi. En ole nähnyt häntä milloinkaan, mutta sanotaan hänen olevan äitinsä kaltaisen. Ja Nell Auchinclossin laista tyttöä ei monesti olekaan!"

Dale tunsi punastuvansa. Tällainen keskustelu tuntui todellakin oudolta hänestä.

"Annan kunniasanani, Al —", aloitti hän.

"Poika, älä valehtele vanhalle miehelle."

"Valehteleko! En halua valehdella kenellekään, Al, ainoastaan ihmiset, jotka asuvat kylissä ja ovat aina jossakin tekemisessä toistensa kanssa, valehtelevat. Elän metsissä, joissa ei mikään pakota minua valehtelemaan."

"En halunnut loukata sinua, en ollenkaan", vastasi Auchincloss. "Ja ehkä puheessasi onkin jotakin perää. Puhuimme äsken lampaista, jotka suuri kissasi tappoi. Niin, Milt, en voi sitä todistaa, en varmastikaan. Ja ehkä luulet minua houkaksi, kun ilmoitan sinulle syyni. En luule sitä senvuoksi, että nuo meksikolaiset paimenet sanoivat nähneensä puuman laumassa."

"Miksi sitten?" kysyi Dale hyvin uteliaasti.

"Vuosi sitten tästä päivästä näin tuon sinun lemmikkisi. Se makasi kaupan edustalla ja sinä olit siellä sisällä ostamassa elintarpeita. Tuntui siitä kuin olisin sattunut vastakkain viholliseni kanssa, sillä, koira vieköön, minulla oli heti selvillä, että tuo puuma oli syyllinen, kun se katsoi minua silmiin. Nyt sen kuulit!"

Vanhus odotti, että hänelle naurettaisiin. Mutta Dale pysyikin vakavana.

"Ah, tiedän, miltä teistä tuntui", vastasi hän kuin olisivat he keskustelleet jonkun ihmisen teoista. "Minusta tuntuu ikävältä epäillä vanhaa Tomia. Mutta se on puuma, ja eläinten teot ovat joskus kummalliset. Kumminkin, Al, haluan korvata nuo menetetyt lampaanne."

"Et, sinä et korvaa", vastasi Auchincloss nopeasti. "Älkäämme puhuko siitä enää. Menettelit rehellisesti tehdessäsi tuon tarjouksen. Se riittää. Unhota senvuoksi huolesi työstä, jos asia sinua nyt kerran vaivaa."

"On jotakin muutakin, josta haluan puhua kanssanne", aloitti Dale epäröiden. "Asia koskee Beasleytä."

Auchincloss hätkähti kovasti ja hänen kasvonsa punastuivat nopeasti. Sitten hän kohotti suuren kätensä, ja se vapisi. Dale huomasi heti, miten vanhuksen hermot olivat heikontuneet.

"Älä mainitse minulle tuon meksikolaisen nimeä!" kivahti tilanomistaja. "Rupean silloin näkemään punaista. Dale, en unhota, että puolustit minua tänään ja rupesit epäröimättä puolelleni. Lem Harden kertoi minulle. Olin iloissani kuultuani sen. Senvuoksi unhotinkin tänään vanhan riitamme. Mutta jos puhut minulle sanaakaan tuosta lampaiden varkaasta, kartoitan sinut heti talostani!"

"Mutta, Al, olkaa nyt järkevä", huomautti Dale vakavasti. "On välttämätöntä, että puhun teille hänestä."

"Eikä ole. Ei ainakaan minulle. En halua kuunnella."

"Haluatte totisesti, Al", vastasi Dale. "Beasley himoitsee omaisuuttanne. Hän on tehnyt suunnitelman —"

"Taivaan nimessä, tiedän sen!" huudahti Auchincloss nousten horjuen seisoalleen ja ollen aivan mustanpunainen kasvoiltaan. "Luuletko tuon olevan uutta minulle? Lopeta jo, Dale, sillä en voi puhua siitä."

"Mutta, Al, on olemassa vielä jotakin pahempaakin", jatkoi Dale nopeasti. "Elämämme on uhattu, ja sisarentyttärenne Helen aiotaan —"

"Lopeta jo ja mene matkoihisi!" karjui Auchincloss huitoen suurilla käsillään.

"Mutta, Al, olen ystävänne", aloitti Dale pyytävästi.

"Ystäväkö?" vastasi tilanomistaja hyvin katkerasti. "Sitten olet ainoa sellainen. Milt Dale, olen rikas ja olen kuolemaisillani. En luota keneenkään. Mutta jos sinä villi metsästäjä olet ystäväni, niin todista se myös. Tapa tuo meksikolainen lampaiden varas! Tee jotakin ja tule sitten keskustelemaan kanssani."

Sanottuaan sen laahusti hän taloon ollen melkein kaatua ja paiskasi oven kiinni.

Dale seisoi hetkisen paikoillaan, tarttui sitten pyssyynsä ja poistui.

Hieman ennen auringonlaskua sai hän selville, missä hänen neljä mormoniystäväänsä oleskelivat, ja saapui heidän leiriinsä illallisen aikaan.

John, Roy, Joe ja Hal Beeman olivat erään uranuurtaja-mormonin poikia, joka oli perustanut pienen Snowdropin kylän. He olivat vielä iältään nuoria miehiä, mutta kova työ ja ankara elämä taivasalla olivat vaikuttaneet että he näyttivät kokeneilta. Kukin heistä oli nuorempaansa aina vuotta vanhempi. Mitä heidän ulkomuotoonsa tuli, oli heitä vaikea erottaa toisistaan. Ollen samalla sekä hevosmiehiä että lampaidenpaimenia, karjankasvattajia ja metsästäjiä oli heillä jokaisella pitkä, jäntevä ja voimakas ruumis, laihat, ruskettuneet ja rauhalliset kasvot ja tuollaiset tyynet terävät silmät, jollaisia ei ole muilla kuin taivasalla elävillä miehillä.

Dalella ja näillä veljeksillä oli paljon yhteistä ja he olivat lämpimästi kiintyneet toisiinsa. Mutta he eivät milloinkaan keskustelleet muusta kuin metsää koskevista seikoista. Dale söi illallista heidän kanssaan ja puheli, kuten ennenkin, heidän kanssaan vihjaisemattakaan asiasta, joka painoi hänen mieltään. Aterian jälkeen auttoi hän Joea hevosten kiinniottamisessa, niiden jalkojen sitomisessa yöksi ja ajamisessa muutamaan ruohoa kasvavaan mäntyjen välissä olevaan aukeamaan. Myöhemmin, kun metsä alkoi pimetä kylmän tuulen puhaltaessa ja nuotio paloi lämmittäen, rupesi Dale puhumaan asiasta, joka vaivasi hänen aivojaan.

"Olette siis Beasleyn palveluksessa?" kysyi hän aloittaakseen keskustelun.

"Olimme", vastasi John venytellen. "Mutta tänään, kun kuukautemme loppui, saimme palkkamme ja erosimme. Beasley varmaankin pahastui."

"Miksi lopetitte?"

John ei vastannut, ja hänen veljiensäkin kasvoissa oli tuollainen tyyni ja hillitty ilme, joka ilmaisi heidän pakosta olevan vaiti.

"Kuunnelkaahan nyt, mitä olen tullut teille kertomaan, ja sitten voitte puhua", jatkoi Dale. Sitten hän ilmaisi nopeasti Beasleyn suunnitelman ryöstää Al Auchinclossin sisarentytär ja anastaa kuolevan miehen omaisuus.

Kun Dale lopetti melko hengästyneenä, eivät mormonit näyttäneet ollenkaan hämmästyneiltä eivätkä vihaisilta. Vanhin, John, tarttui muutamaan keppiin ja kohenteli hitaasti tulisia kekäleitä niin että valkoiset säkeneet lentelivät.

"No, Milt, miksi kerroit meille tämän?" kysyi hän varovaisesti.

"Olette ainoat ystäväni", vastasi Dale. "Minusta ei tuntunut ollenkaan turvalliselta puhua tästä asiasta tuolla kylässä, ja senvuoksi juolahditte te, pojat, heti mieleeni. En aio sallia Snake Ansonin viedä tuota tyttöä. Mutta minä tarvitsen apua ja senvuoksi tulin luoksenne."

"Beasleyn mahti kasvaa Pinessä ja sen ympäristössä, ja vanha Al heikontuu heikontumistaan. Beasley anastaa omaisuuden kaikista tytöistä huolimatta", sanoi John.

"Asiat eivät aina mene luulojen mukaan. Mutta siitä ei nyt olekaan kysymys. Tuo tyttöä vastaan suunniteltu kepponen minua suututtaa. Hänen luullaan saapuvan Magdalenaan kuudentenatoista päivänä ja lähtevän sieltä postivaunuissa Snowdropiin. Mitä minun nyt on tehtävä? Jos hän matkustaa postivaunuissa, aion olla silloin mukana, siitä saatte olla aivan varmat. Mutta hän ei saa lähteä niissä ollenkaan. Pojat, aion jollakin tavoin suojella häntä. Tahdotteko auttaa minua? Olen totisesti ollut joskus pahassa pulassa teidänkin vuoksenne. Tämä on kumminkin erilaista. Oletteko todellakin ystäviäni? Tiedätte nyt, millainen Beasley on, ja teillä on kaikilla jotakin kostettavaa Snake Ansonin miehille. Teillä on nopeat hevoset, silmät jälkien seuraamiseksi ja te osaatte ampua. Olette juuri sellaisia miehiä, jollaisia haluan tovereikseni joutuessani otteluun jonkun roistojoukon kanssa. Haluatteko liittyä minuun vai annatteko minun mennä yksinäni?"

Silloin John Beeman puristi Dalen kättä voimakkaasti vaiti ollen ja kalpein kasvoin, ja vuorotellen tekivät muutkin veljet samoin. Heidän silmänsä kiilsivät tuimasti ja heidän ohuitten huuliensa ympärille ilmestyi omituinen katkera ilme.

"Milt, ehkä tiedämme millainen Beasley on paremmin kuin sinä", sanoi John vihdoin. "Hän köyhdytti isäni ja on pettänyt muitakin mormoneja. Olemme saaneet selville, että hän saa nuo lampaat, joita Ansonin miehet varastavat. Hän ajaa sitten laumat Phenixiin. Omaisemme eivät salli meidän syyttää Beasleytä ja senvuoksi olemme kärsineet vaiti ollen. Isäni on aina sanonut, että heti kun joku vain sanoo ensimmäisen sanan Beasleytä vastaan, yhdyt sinä meihin."

Roy Beeman laski kätensä Dalen olalle. Hän oli ehkä viisain veljeksistä ja sellainen, jota seikkailut ja vaarat enimmän miellyttivät. Hän oli seurustellut enimmän Dalen kanssa, kulkenut tämän kanssa monta pitkää taivalta, oli taitava ratsastaja ja väsymättömin vainuaja tässä erämaassa.

"Tulemme varmasti mukaasi", sanoi hän kovalla ja jyrisevällä äänellä.

He istuutuivat jälleen paikoilleen nuotion ääreen. John heitti siihen enemmän puita, ja rätisten ja säkenöiden leimahti tuli palamaan tuulen lietsoessa. Kun hämärä muuttui synkäksi yöksi, kiihtyi tuulen humina puissa kumeaksi kohinaksi. Erään arosusilauman katkonainen ulvonta alkoi värisyttää ilmaa.

Nuo viisi miestä keskustelivat kauan ja vakavasti tuumaillen, suunnitellen ja kumoten toistensa ehdotuksia. Dale ja Roy Beeman ehdottivat enimmän sellaista, jonka kaikki voivat hyväksyä. Heidän laisensa metsästäjät muistuttavat tutkijoita siinä, että he suunnitellessaan jotakin kiinnittävät niin paljon huomiota erikoiskohtiin. Tämä seikka, johon he nyt aikoivat sekaantua, muodosti tilanteen, jossa oli rajattomia mahdollisuuksia. Niistä oli etupäässä kiinnitettävä huomio hevosiin ja varustuksiin, pitkään kiertotiehen päästä Magdalenaan huomaamatta, tuon vieraan tytön pelastamiseen, joka epäilemättä halukkaasti halusi matkustaa postivaunuissa — ja nopeaan pelastamiseen, jos sellainen näyttäytyi tarpeelliseksi, taisteluun ja välttämättömään takaa-ajoon, pakenemiseen metsiin ja turvalliseen tytön luovuttamiseen Auchinclossille.

"Sitten, Milt, lähdemme kai ahdistamaan Beasleytä?" kysyi Roy Beeman merkitsevästi.

Dale vaikeni kumminkin ja näytti miettiväiseltä.

"Nyt tämä jo riittää tälle päivälle", sanoi John. "Ruvetkaamme nyt nukkumaan."

He levittivät tervavaatteensa. Dale heittäytyi Royn viereen ja kaikki vaipuivat pian uneen punaisten kekäleiden hitaasti tummetessa, tuulen kovan huminan vähitellen heikentyessä ja metsän muuttuessa hiljaiseksi.

IV.

Helen Rayner oli ollut länteen päin kiitävässä junassa hyvinkin jo neljäkolmatta tuntia, ennenkuin hän teki levottomuutta herättävän huomion.

Sisarensa Bon kanssa, joka oli varhaiskypsä kuusitoistavuotias tyttönen, oli Helen lähtenyt St. Josephista rakkaille omaisilleen sanomiensa jäähyväisten katkeroittamin mielin, mutta kumminkin lumottuna ja elävin aavistuksin Kaukaisen lännen omituisesta elämästä. Kaikilla heikäläisillä oli oikea uranaukaisijaluonne; vaihtelevaisuuden, toiminnan ja seikkailujen jano oli hänellä verissä. Velvollisuus leskeksi joutunutta äitiä kohtaan, jolla oli suuri perhe hoidettavanaan, oli pakottanut Helenin hyväksymään tämän rikkaan enon tarjouksen. Hän oli opettanut koulussa ja ohjannut pieniä veljiään ja sisariaan ja auttanut muutenkin voimainsa mukaan. Ja nyt, vaikka vanhojen rakkaiden siteiden katkominen tuntuikin raskaalta, houkutteli tämä tilaisuus kumminkin vastustamattomasti. Hänen unelmiensa rukouksiin oli vastattu. Hyvän onnen tuominen omaisilleen, tuon pienen, kauniin ja vallattoman sisaren hoitaminen, noiden keltaisten, likaisten ja meluisten kylien vaihtaminen suureen, aaltoilevaan ja rajattomaan tasankoon, eläminen tuollaisessa ihmeellisessä talossa, jonka hän jonakin kauniina päivänä saa sitten kokonaan omakseen, hevosia, karjaa, lampaita, erämaata ja vuoria, puita, puroja ja villejä kukkia kohtaan tuntemansa syvän, vaistomaisen ja kehittymättömän rakkauden täyttyminen olivat aina olleet hänen intohimoisen ikävänsä kaipauksia, jotka nyt jollakin ihmeellisellä haltijatarmaisella tavalla näyttivät toteutuvan.

Huomio, että Harve Riggs oli myöskin junassa, oli kolaus näille onnellisille aavistuksille ja täydellinen sairaaksi tekevä kylmä suihku hänen lämpimille ja läheisille unelmilleen. Hänen läsnäolonsa voi merkitä ainoastaan yhtä asiaa: että Riggs oli seurannut häntä. Riggs oli ollut pahin monista vaikeista koettelemuksista St. Josephissa. Hänellä oli jonkunlainen vaikutusvalta tahi oikeus äitiin, joka hyväksyi hänen tarjouksensa mennä naimisiin Helenin kanssa. Hän ei ollut ollenkaan puoleensavetävä, ei hyvä, ei toimelias eikä mitään sellaista, joka kiinnitti Helenin mieltä, vaan pöyhkeilevä ja tepasteleva seikkailija eikä mikään todellinen Lännen asukas, vaikka hän käyttikin pitkää tukkaa ja ylpeili revolverillaan ja huonomaineisuudellaan. Helen oli aina epäillyt noita monia taisteluita, joissa Riggs sanoi olleensa mukana, ja sitäkin, ettei Riggs ollut tarpeeksi rohkea ollakseen paha siinä merkityksessä kuin Lännen miehet ovat pahoja. Mutta vilahdus hänestä junan seisoessa La Juntan asemalla, kun Riggs selvästi vakoili häntä koettaen pysyä piilossa, varoitti Heleniä ja antoi hänelle uuden tehtävän ratkaistavaksi.

Tämä huomio masensi hänen mielensä. Eläminen ei näyttänyt muodostuvankaan paljaaksi ruusuilla kulkemiseksi tuolla uudessa Lännen kodissa. Riggs tulee seuraamaan häntä, ellei hän voi tulla hänen mukanaan, ja saavuttaakseen tarkoituksensa on hän valmis vaikka mihin. Helen säpsähti todetessaan joutuneensa oman onnensa nojaan, tunsi lamauttavaa rohkeuden puutetta, yksinäisyyttä ja avuttomuutta. Mutta hänen ylpeä luonteensa karkoitti pian nämä tunteet. Tilaisuus koputti hänen oveensa ja hän aikoi käyttää sitä hyödykseen. Hän ei olisi ollutkaan Al Auchinclossin sisarentytär, jos hän olisi epäröinyt. Ja kun ylpeys muuttui todelliseksi vihaksi, olisi hän voinut nauraa ivallisesti Harve Riggsille ja tämän suunnitelmille, vaikka ne olisivat olleet millaiset tahansa. Helen päätti kerta kaikkiaan olla pelkäämättä häntä. Kun hän oli lähtenyt St. Josephista, oli hän suhtautunut Länteen sykkivin sydämin ja varmoin päätöksin tulla tuon Lännen arvoiseksi. Tuohon kaukaiseen maahan oli perustettava koteja, eno Al oli kirjoittanut niin, ja kotien perustamisessa olivat naiset tarpeen. Hän aikoi kehittyä yhdeksi noista naisista ja kasvattaa sisarestaan toisen samanlaisen. Ja ajatellen, että hän tietää varmasti mitä hän sanoo Riggsille, kun tämä ennemmin tahi myöhemmin lähestyy häntä, karkoitti Helen hänet mielestään.

Kun juna oli liikkeessä, voi Helen katsella noita aina muuttuvia maisemia, semminkin kun hänen ei silloin ollut pakko pitää huolta Bosta, kuten asemilla. Hän tarkasteli haaveillen mäntymetsiä, punaisia kallioisia uomia ja noita hämäriä jylhiä vuoria.

Hän näki auringon laskevan Uuden Meksikon hämärästi näkyvien harjanteiden taakse. Se muodosti sellaisen ihanan kullanvärisen loiston taivaalle, että se oli yhtä outo hänelle kuin hänen mielessään liikkuvat oudot tunteetkin, nuo lumoavat ja jälleen haihtuvat. Bon riemu ei ollut niin hiljaista, ja samalla kun aurinko laski ja väriloisto himmeni, pyysi hän Heleniä yhtä innokkaasti avaamaan suuren eväskorin, jonka he olivat ottaneet mukaansa.

He istuivat vastakkain vaunun päässä, ja naulakoilla, eväskori ylimpänä, olivat heidän matkatavaransa, jotka sisälsivät tyttöjen koko maallisen omaisuuden. Siinä oli nyt todellakin paljon enemmän kuin he olivat milloinkaan omistaneet, sillä heidän äitinsä huolehtiessaan heistä ja halutessaan, että he näyttäisivät sieviltä rikkaan enonkin mielestä, oli tuhlannut rahaa ja aikaa valmistaessaan heille kauniita ja käytännöllisiä pukuja.

Tytöt istuivat vierekkäin tuo suuri kori polvillaan ja söivät katsellessaan noita jylhiä ja tummia vuoria. Juna jatkoi hitaasti matkaansa ilmeisesti halki seudun, jossa rata alituisesti mutkitteli. Jokainen tuossa täpötäynnä olevassa vaunussa oli syventynyt nauttimaan illallistaan. Ellei Helenin huomio olisi niin kokonaan ollut kiintynyt tuohon suurenmoiseen villiin vuoristoon, olisi hän tuntenut enemmän mielenkiintoa matkatovereitaan kohtaan. Hän huomasi kyllä heidät ja tarkasteli huvitettuna ja miettiväisesti vaunussa olevia miehiä, naisia ja muutamia lapsia, noita keskiluokan ihmisiä, jotka, ollen köyhiä ja toivorikkaita, matkustivat nyt Uuteen länteen perustamaan koteja. Tuollainen oli suurenmoista ja kaunista, mutta se aiheutti kumminkin lyhytaikaista ja selittämätöntä surua, sillä junan ikkunoista katsottuna näytti tuo metsien ja kallioiden muodostama maailma niiden välissä olevine laajoine ja hedelmättömine aukeamineen sanomattoman yksinäiseltä, villiltä ja kuolleelta. Kuinka loppumattomilta nuo etäisyydet tuntuivatkaan. Tuntikausiin, junan kiitäessä peninkulman toisensa perään eteenpäin, ei näkynyt ainoatakaan taloa, ei telttaa eikä intiaanien majaa. Tämän kauniin maan pituus ja laveus olivat hämmästyttävät. Ja Helen, joka rakasti liriseviä puroja ja virtaavia jokia, ei huomannut vettä ollenkaan.

Sitten kietoi pimeys tuon hitaasti ohitse kiitävän maiseman vaippaansa, kylmä yötuuli rupesi puhaltamaan ikkunoista ja valkoiset tähdet alkoivat tuikkia taivaalla. Sisarukset ristivät kätensä, painoivat päänsä yhteen ja rupesivat nukkumaan raskaan vaipan alla.

Varhain seuraavana aamuna, kun tytöt jälleen kaivoivat nähtävästi pohjattoman korinsa aarteita esille, pysähtyi juna Las Vegasissa.

"Voi, katsohan!" huudahti Bo hurmaantuneena. "Lehmänpaimenia! Ah, Nell, katsohan nyt!"

Helen katsoi nauraen ensin sisareensa huomaten, miten suloinen tämä todellakin oli. Bo oli pienikasvuinen, täynnä pursuavaa elämäniloa. Hänellä oli kastanjanruskea tukka ja tummansiniset silmät, jotka loistivat veitikkamaisesti ja vetivät puoleensa kuin magneetit.

Karkeasti kyhätyllä asemasillalla oli rautatieläisiä, meksikolaisia ja ryhmä vetelehtiviä lehmänpaimenia. Nämä olivat pitkiä, laihoja ja vääräsäärisiä miehiä, joilla oli nuoret rehelliset kasvot ja tarkkaavaiset silmät. Erittäinkin muudan heistä oli puoleensavetävä komeine ruumiineen, punaisenruskeine kasvoineen ja kirkkaanpunaisine huivineen, heiluvine revolvereineen ja suurine, pitkine ja käyrine kannuksineen. Hän kai huomasi Bon ihailevan katseen, koska hän sanomatta sanaakaan tovereilleen maleksi ikkunaa kohti, jossa tytöt istuivat. Hän käveli merkillisesti, melkeinpä niin omituisesti kuin ei hän olisi tottunut sellaiseen. Pitkät kannukset kilisivät sointuvasti. Hän nosti hattuaan ja seisahtui huolettomasti hymyillen, ollen tyyni ja rauhallinen. Heleniä hän miellytti ensi näkemältä, ja kun hän kääntyi katsomaan, millaisen vaikutuksen mies oli tehnyt Bohun, huomasi hän tuon nuoren neidin tuijottavan mieheen jäykkänä pelosta.

"Hyvää huomenta", sanoi paimen venytellen ja hymyillen hyväntuulisesti. "Mihin olette te matkalla?"

Hänen äänensä kaiku ja tuo suora ja lystillinen sydämellisyys miellyttivät Heleniä uutuudellaan.

"Matkustamme aluksi Magdalenaan ja sieltä sitten postivaunuissa Valkoisille vuorille", vastasi Helen.

Paimenen tarkkaavaisiin ja rauhallisiin silmiin ilmestyi hämmästynyt ilme.

"Siellä on apacheja, neiti. Olen todellakin suruissani, sillä nuo seudut eivät sovi ollenkaan teikäläisille. Ette suinkaan ole mormoneja?"

"Emme. Olemme Al Auchinclossin sisarentyttäriä", vastasi Helen.

"Vai niin. Olen käynyt Magdalenassa ja kuullut puhuttavan Alista. Menette luultavasti kyläilemään hänen luokseen?"

"Hänen talostaan on tuleva vastainen kotimme."

"Suurenmoista, sillä täällä Lännessä tarvitaan tyttöjä. Niin, olen kuullut Alista. Hän on muudan vanha arizonalainen karjankasvattaja, joka on asettunut asumaan tuonne lammasmaahan. Sellainen on taantumusta. Arvailen nyt, että jos sattuisin tulemaan sinnepäin ja kysyisin häneltä työtä, niin mahtaisinko sellaista saada?"

Hänen tyyni hymynsä oli tarttuvaa ja hänen tarkoituksensa oli selvä kuin kristallikirkas vesi. Katse, jonka hän oli kiinnittänyt Bohun, miellytti jollakin tavoin Heleniä. Parin viimeisen vuoden kuluessa, jolloin Bo oli vain kaunistumistaan kaunistunut, oli hän ollut ihailevien katseiden magneetti. Tuon paimenenkin silmissä oli samassa sekä kunnioittava että ihaileva ja huvitettu ilme. Se ei todellakaan mennyt hukkaan, kun Bosta oli kysymys.

"Enoni mainitsi kerran kirjeessään, ettei hänellä milloinkaan ole tarpeeksi miehiä kartanon hoitamiseen", vastasi Helen hymyillen.

"Tulen varmasti sinne. Vannon, että matkani olisikin nyt kaikissa tapauksissa suuntautunut sinnepäin."

Hän tuntui niin lyhytsanaiselta, tyyneltä ja miellyttävältä, ettei hänen puheeseensa voitu oikein suhtautua vakavasti, mutta kumminkin Helenin terävä huomiokyky totesi hänessä olevan rohkeutta, jotakin tuollaista, joka oli samalla kertaa sekä nopeaa että valpasta. Hänen viimeiset sanansa olivat yhtä selvät kuin hänen Bohun suuntaamansa hellä katsekin.

Helenin luonteessa oli vallaton piirre, joka, vaikka hän voikin sen hillitä, joskus kumminkin sai vallan, ja Bo, joka nyt kerran itsepäisessä elämässään oli joutunut sanattomaksi, tarjosi nyt sopivan tilaisuuden.

"Ehkä pieni sisareni suostuu puhumaan puolestanne eno Alille", sanoi Helen. Juuri silloin juna liikahti ja lähti hitaasti liikkeelle. Paimen astui pari pitkää askelta sen rinnalla, jolloin hänen kuumenneet poikamaiset kasvonsa olivat melkein ikkunan tasalla. Hänen silmänsä, jotka nyt näyttivät ujoilta ja hieman toivovilta, mutta kumminkin rohkeilta, olivat yhä kiintyneet Bohun.

"Hyvästi — lemmittyni!" hän huudahti.

Sitten hän pysähtyi häviten näkyvistä.

"Kas niin!" huudahti Helen katuvaisesti puoleksi suruissaan, puoleksi iloissaan. "Millainen nopeasti toimiva nuorimies hän olikaan."

Bo oli punastunut kauniisti.

"Nell, eikö hän ollutkin suurenmoinen?" huudahti hän loistavin silmin.

"En voi juuri sanoa häntä sellaiseksikaan, mutta miellyttävä hän kumminkin oli", vastasi Helen hyvillään, ettei Bo ollutkaan suuttunut häneen.

Oli aivan selvää, että Bo tukahdutti hillittömän halunsa nojautua ulos ikkunasta ja heiluttaa kättään. Hän tirkisti kumminkin ulos suureksi pettymyksekseen.

"Luuletko hänen saapuvan eno Alin luo?" kysyi Bo.

"Tyttöseni, hän laski vain leikkiä."

"Nell, lyön vaikka vetoa, että hän saapuu! Ah, miten ihanaa siitä tuleekaan. Alan pitää noista paimenista. He eivät ole ollenkaan tuon Harve Riggsin näköisiä, joka ahdisti sinua niin."

Helen huokaisi muistaessaan tuon vastenmielisen kosijansa ja senkinvuoksi, että Bon tulevaisuus vaikutti jo salaperäisesti lapseen. Helenin oli oltava samalla kertaa tuon tarkkaavaisen ja oikullisen tytön sekä äiti että suojelija.

Kerran kiinnitti junailija tyttöjen huomion muutamaan viheriään ja jyrkkään kalliohuippuun. Mies sanoi sitä Nälänhuipuksi ja kertoi heille, että intiaanit olivat kerran maailmassa pakottaneet espanjalaisia peräytymään sinne ja näännyttäneet heidät sitten nälkään. Bo kuunteli hyvin tarkkaavaisesti ja katseli sen jälkeen seutua tarkemmin kuin milloinkaan ennen kysyen aina jotakin ohitsekulkevalta junailijalta. Meksikolaisten tiilirakennukset huvittivat häntä ja kun juna saapui intiaanein alueelle, jossa kylät olivat lähellä rataa ja jossa kirkasvärisiin pukuihin pukeutuneet intiaanit ratsastelivat villeillä hevosillaan, oli hän aivan riemuissaan.

"Mutta nuo intiaanithan ovat rauhallisia!" huudahti hän kerran pahoittelevasti.

"Olkaamme kiitollisia siitä Jumalalle, tyttöseni. Haluaisitko nähdä vihamielisiä intiaaneja?" kysyi Helen.

"Haluaisin varmasti", kuului suora vastaus.

"Olen hyvin pahoillani, etten sittenkin jättänyt sinua äidin luo."

"Nell, älä ollenkaan uskottelekaan minulle sellaista."

He saapuivat Albuquerqueiin puolenpäivän tienoissa, ja tämä merkityksellinen asema, jossa heidän oli vaihdettava junaa, oli ollut matkan ensimmäinen pelätty paikka. Ja se näyttikin todella suurenmoiselta liikekeskukselta, täynnä kun se oli lörpötteleviä meksikolaisia, maleksivia, punakasvoisia, hurjannäköisiä paimenia ja makailevia intiaaneja. Tuossa sekamelskassa olisi Helenin ollut melkein mahdoton säilyttää tyyneytensä, koska hänen oli pidettävä huolta Bosta, kannettava kaikki matkatarpeet ja etsittävä tuo toinen juna, ellei tuo ystävällinen jarrumies, joka oli auttanut heitä ennenkin, olisi auttanut heitä pääsemään entisestä junasta toiseen — palvelus josta Helen oli hänelle hyvin kiitollinen.

"Albuquerque on huono paikka", sanoi jarrumies. "Teidän on parasta pysyä vaunussanne ja pidättäytyä katselemasta ikkunoista. Onnea vain matkallenne!"

Vaunussa oli vain muutamia muita matkustajia, meksikolaisia, jotka olivat sijoittuneet sen toiseen päähän. Tässä sivuradan junassa oli vain yksi matkustaja- ja yksi matkatavaravaunu, jotka oli kiinnitetty tavaravaunujen perään. Helen sanoi itselleen jotenkin julmasti, että hän pian on saapa selville, ovatko hänen Harve Riggsiin kohdistamansa epäluulot oikeutettuja. Jos tämä aikoi matkustaa Magdalenaan tänään, oli hänen matkustettava tässä junassa. Pian Bo, joka ei välittänyt kiellosta, pisti päänsä ikkunasta. Hänen silmänsä aukenivat suuriksi hämmästyksestä samoin kuin suukin.

"Nell, tuolla on Riggs!" hän kuiskasi. "Hän on tulossa tähän junaan."

"Bo, näin hänet jo eilen", vastasi Helen vakavasti

"Hän siis seuraa sinua, tuo — tuo —"

"Bo, älä kiihdytä mieltäsi. Emme ole nyt kotona, ja senvuoksi on meidän suhtauduttava asioihin levollisesti. Viis siitä, vaikka Riggs onkin seurannut minua. Pidän; hänet kyllä aisoissa."

"Ah! Etkö aio siis puhutella häntä etkä olla missään tekemisissä hänen kanssaan?"

"En, ellei minun ole pakko."

Vaunuun tuli nyt enemmän matkustajia, tomuisia, omituisia ja rääsyisiä miehiä, ja muutamia kovakasvoisia, köyhästi pukeutuneita, työn uuvuttamia vaimoja ja muutamia muita meksikolaisia. Hätiköiden ja puhuen äänekkäästi istuutuivat he paikoilleen.

Sitten näki Helen Harve Riggsin tulevan vaunuun suuri kantamus mukanaan. Hän oli keskikokoinen, tumma ja silmiinpistävä mies, jolla oli pitkät viikset ja hiukset. Hänen pukunsa oli vaikuttava, hänellä kun oli yllään musta pitkätakki, mustat housut, joiden lahkeiden suut oli pistetty pitkävartisiin teräväkärkisiin kenkiin, kirjailtu liivi, liehuva kaulahuivi ja musta hattu. Hänen vyönsä ja revolverinsa olivat silmiinpistävät. Oli kuvaavaa, että muut matkustajat nähtyään hänet tekivät huomautuksiaan.

Kun hän oli asettanut matkatavaransa hyllyille, näytti hän suoristautuvan, ja kääntyen nopeasti lähestyi hän tyttöjen valtaamaa penkkiä. Saavuttuaan sen luo istuutui hän vastakkaisen penkin käsipuulle ja katsoi harkitusti Heleniin. Hänellä oli vaaleat tirkistelevät silmät, joiden ilme oli kova ja rauhaton. Suu oli raaka ja julkea. Helen ei ollut milloinkaan tavannut häntä muualla kuin kotonaan ja senvuoksi jäykistyttikin tämä eroavaisuus hänen sydäntään.

"Halloo, Nell!" hän sanoi. "Olette varmaankin hämmästynyt nähdessänne minut?"

"En ollenkaan", vastasi Helen kylmästi.

"Lyön vaikka vetoa, että olette."

"Harve Riggs, sanoinhan teille jo lähtöni edellisenä päivänä kotona, ettei minua ollenkaan liikuta tekonne eivätkä puheenne."

"Mielestäni ei asia ole niin, Nell. Jokaisella naisella, jota seuraan, on kyllä syytä ajattelemiseen. Ja te tiedätte sen."

"Silloin olette te seurannut minua tänne?" kysyi Helen, ja huolimatta hänen ponnistuksistaan vapisi hänen äänensä vihasta.

"Niin olenkin", vastasi Riggs, ja tehdessään sen oli hän ajatellut yhtä paljon itseään kuin Heleniäkin.

"Mutta miksi, sillä se ei hyödytä teitä ollenkaan ja on vallan toivotonta?"

"Vannoin anastavani teidät omakseni tahi toimivani ainakin niin, ettei kukaan muukaan teitä saa", vastasi Riggs, ja hänen intohimoisessa äänessään oli yhtä paljon itsekkäisyyttä kuin naisen rakkauden janoakin. "Mutta olisin kumminkin tullut tänne Länteen kaikissa tapauksissa ennemmin tahi myöhemmin."

"Ette siis aio tullakaan Pineen asti?" änkytti Helen heltyen hetkeksi.

"Nell, aion tästä alkaen seurata alituisesti teitä", selitti Riggs.

Silloin Bo suoristautui kalpein kasvoin ja vihasta säihkyvin silmin.

"Harve Riggs, teidän on annettava Nellille rauha", tiuskaisi hän sointuvin ja urhoollisin nuorin äänin. "Sanon teille ja vannonkin sen, että jos ahdistatte ja moititte häntä vielä, enoni Al tahi joku paimen karkoittaa teidät ainaiseksi seudulta."

"Halloo, Pippuri!" vastasi Riggs kylmästi. "Huomaan, ettei käytöksesi ole muuttunut, ja kuulen, että olet yhtä hullautunut paimeniin kuin ennenkin."

"Ihmisten ei ole pakko olla kohteliaita —"

"Bo, ole vaiti!" keskeytti Helen nuhtelevasti. Oli vaikeata moittia Bota juuri silloin, sillä tuo nuori neiti ei pelännyt ollenkaan Riggsiä. Hän näytti todellakin aivan siltä kuin hän olisi voinut lyödä miestä korvalle. Ja Helen totesi, että vaikka hän oli ymmärtänytkin, mitä kodin vaihtaminen tähän villiin maahan merkitsi, ja vaikka hän oli päättänytkin pysyä urhoollisena, jätti kumminkin itseluottamuksen todellinen alkukoe hänen mielensä heikoksi. Mutta juuri nyt tuntui hän saaneen pienestä tulisilmäisestä sisarestansa suojelijan. Helen luuli Bon helposti mukautuvan Lännen tapoihin, Bo kun oli niin nuori, levollinen ja vaikutteille altis.

Bo käänsi nyt selkänsä Riggsille ja katseli ikkunasta maisemaa. Mies nauroi, nousi ja kumartui Heleniin päin.

"Nell, aion matkustaa sinne, minne tekin", sanoi hän vakavasti. "Voitte suhtautua siihen ystävällisesti tahi vihamielisesti, miten vain haluatte. Mutta jos teillä on vielä sen verran järkeä jäljellä, niin älkää usuttako ketään kimppuuni. Voi nimittäin sattua, että kohtelen tuota henkilöä huonosti. Mielestäni olisi parempi, että olisimme ystäviä, sillä aion pitää teitä silmällä huolimatta siitä, annatteko siihen suostumuksenne vai ettekö."

Tuo mies oli ennen vaivannut Heleniä ja sitten uhannut, mutta nyt oli hänen pakko julistautua miehen vilpittömäksi viholliseksi. Kuinka vastenmielinen tuo ajatus, että mies piti itseään hänen uuteen elämäänsä kuuluvana olikin, oli se kumminkin tosi. Hän oli olemassa ja hän voi seurata Helenin hommia. Helen ei voinut sille mitään. Hän vihasi pakkoa kiinnittää niin suurta huomiota mieheen, ja äkkiä tunsi hän vihaavansa Riggsiä kuumasti ja leppymättömästi.

"Ei teidän tarvitse pitää minusta huolta, sillä osaan sen taidon jo itsekin", sanoi hän kääntäessään Riggsille selkänsä. Hän kuuli Riggsin mumisevan jotakin partaansa ja poistuvan kauemmaksi vaunuun. Silloin tarttui Bo hänen käteensä.

"Viis hänestä, Nell", kuiskasi hän. "Muistat kai, mitä vanha sheriffi Haines sanoi Riggsistä? 'Tuollainenko pöyhkeilijä olisi revolverilla ampuja! Jos hän joskus joutuu todelliseen Lännen kylään, karkoitetaan hänet kyllä sieltä.' Toivon, että tuo punakka paimeneni olisi tullut mukaamme tähän junaan."

Helen tunsi olevansa iloinen, että hän oli suostunut Bon kiihkeihin pyyntöihin ottaa hänet mukaan Länteen. Luonne, joka oli tehnyt Bon parantumattomaksi kotona, tekisi ehkä hänen elämänsä hyvin onnelliseksi tässä vapaassa maassa. Kumminkin nauroi Helen sisarelleen hyvin lämpimästi ja kiitollisesti.

"Sinun punakka paimenesiko? Bo-raukka, olithan aivan jäykkä pelosta, ja kumminkin haluat nyt saada hänet."

"Voin varmasti rakastua tuohon mieheen", vastasi Bo haaveillen.

"Tyttöseni, olet luullut samaa itsestäsi moneen muuhunkin mieheen nähden etkä kumminkaan ole katsahtanutkaan toistamiseen keneenkään heistä."

"Hän onkin aivan erilainen kuin muut. Nell, lyön vaikka vetoa, että hän tulee Pineen."

"Toivon hänen tulevan. Kunpa hän olisi tässä junassa! Pidin niin hänen ulkonäöstään, Bo."

"No niin, Nell kultaseni, hän katsoi minuun ensimmäiseksi ja viimeiseksi myös, joten voit luopua toivostasi… Ah, nyt lähtee juna! Hyvästi, Albuker— Mikä tämän kauhean paikan nimi nyt taas olikaan? Nell, syökäämme päivällistä. Olen kuolemaisillani nälkään."

Silloin Helen unhotti huolensa ja epävarman tulevaisuuden, ja kuunnellessaan Bon lörpöttelyä ja ottaessaan osaa suuren korin loppumattomiin herkkuihin samalla kun hän katseli jalomuotoisia vuoria tuli hän jälleen hyvälle tuulelle.

Rio Granden laakso rupesi näkymään näyttäen olevan aivan lähellä muutamassa mustien paljaiden vuorien välisessä kapealta näyttävässä suuressa harmaanviheriässä solassa, jossa tuo keltainen joki virtasi kimallellen kuumassa auringonpaisteessa. Bo nauroi iloisesti katsellessaan alastomia pieniä meksikolaisia lapsia, jotka juoksivat säikähtyneinä tiilimajoihin junan huristaessa ohi, ja hän huudahti riemusta nähdessään intiaaneja, mustangeja ja joskus paimeniakin, jotka ratsastivat virkeillä hevosillaan johonkin kaupunkiin. Helen näki kaikki Bon osoittamat seikat, mutta hänen katseensa viipyi kumminkin kauemmin tuossa ihmeellisessä aaltoilevassa laaksossa ja tuolla utuisessa purppuraisessa etäisyydessä, joka tuntui kätkevän häneltä jotakin. Hänellä ei ollut milloinkaan ollut tällaisia tunteita eikä hän milloinkaan ollut saanut katsella niin kauaksi. Näköala synnytti hänessä jotakin omituista. Aurinko paistoi kuumasti, minkä hän voi tuntea pistämällä kätensä ikkunasta, ja voimakas tuuli kiidätti kuivia tomupilviä junaa vasten. Hän totesi heti, millaisia peloittavia tekijöitä aurinko, tuuli ja tomu olivat täällä Lounaassa. Ja tämä toteaminen pakotti hänet niitä rakastamaan. Se oli tuolla tuo aukea, villi, kaunis ja autio maa, ja hän tunsi suonissaan veren järkkymättömän käskyn etsiä, taistella, löytää ja elää. Vain silmäys tuonne keltaiseen laaksoon, joka näytti loppumattomalta rautaisten jyrkänteittensä välissä, vaikutti, että hän ymmärsi enonsa luonteen. Hänenkin oli muututtava luonteeltaan yhtä paljon hänen kaltaisekseen kuin hänen sanottiin muistuttavan enoa muutenkin.

Lopulta väsyi Bo katselemaan maisemia, joissa ei ollut mitään elämää, ja painaen vaalean päänsä kokoonkääritylle viitalle rupesi hän nukkumaan. Mutta Helen katseli herkeämättä kauas näkevin silmin tuota tasankojen ja kukkulain muodostamaa maailmaa, ja noiden pitkien tuntien kuluessa, kun hän koetti tunkeutua katseellaan tomupilvien ja lämpöaaltojen läpi, jokin voimakas, epäselvä ja rauhaton tunne tuntui häilähtelevän hänessä ja sitten jäävän pysyväiseksi. Sen aiheutti hänen ruumiillinen vastaanottavaisuutensa — hänen silmiensä ja aistiensa suhtautuminen Länteen samoin kuin hänen tunteensa jo olivat tehneet.

Naisen on rakastettava kotiaan, mihin ikinä kohtalo hänet vieneekään. Niin uskoi Helenkin, ei kumminkaan niin paljon velvollisuudesta kuin onnesta, romanttisuudesta ja elämänhalusta. Kuinka voi elämä milloinkaan muuttua yksitoikkoiseksi ja väsyttäväksi täällä paljaan maan ja sinisen taivaan muodostamassa värisyttävässä autiudessa, jossa tehtävien täyttäminen pakotti ajatukset ja tuumailut suuntautumaan ulospäin.

Hän oli todellakin suruissaan, kun Rio Granden laakso ja sen suuntaan kulkevat vuoriharjanteet katosivat lopulta näkyvistä. Mutta peninkulmat korvasivat ne toisilla laaksoilla, toisilla jylhillä ja mustilla kalliovuorilla ja sitten jälleen paljailla laajoilla keltaisilla tasangoilla ja harvaa setrimetsää kasvavilla kukkuloilla, valkoisilla kuivuneilla rämeillä, jotka näyttivät kammottavilta auringonpaisteessa, kimaltelevilla alkalikerroksilla ja sitten aukealla erämaalla, jossa keltaiset ja siniset kukat kukkivat.

Hän huomasi senkin, että maan ja kallioiden valkoinen ja keltainen väri alkoi muuttua punaiseksi, ja silloin hän tiesi heidän lähestyvän Arizonaa, tuota villiä, autiota ja punaista erämaata ja viheröitä ylätasankoja, sen kohisevia jokia ja tuntemattomia etäisyyksiä, sen laitumia ja metsiä, sen villejä hevosia, sen paimenia, lainsuojattomia, susia, panttereita ja intiaaneja. Helenkin tunsi, kuten joku poika, tuon nimen liikuttavan ja lumoavan mieltään ja laulavan hänelle nimettömistä, suloisista ja aavistamattomista asioista, jotka olivat salaperäisiä ja kertoivat seikkailuista. Mutta hänen, ollen kaksikymmenvuotias tyttö, joka oli vastuunalainen niin paljosta, oli salattava sydämensä salaisimmat ajatukset ja tuon, jota hänen äitinsä oli nurkunut, sanoen sitä hänen onnettomuudekseen, ettei hän ollut syntynyt pojaksi.

Aika kului Helenin katsellessa, oppiessa ja haaveillessa. Juna pysähtyi aina pitkän ajan kuluttua pienille asemille, joissa ei näyttänyt olevan muuta kuin tiilimajoja, laiskoja meksikolaisia, tomua ja kuumuutta. Bo heräsi alkaen lörpötellä ja syventyä korin antimiin. Hän kuuli junailijalta, ettei Magdalenaan ollut enää kuin pari asemanväliä. Hän oli sitten täynnä arveluja, kuka on ottamassa siellä heitä vastaan ja mitä on tapahtuva. Helen palautettiin siten vakavaan todellisuuteen, josta hän tunsi melkoista nautintoa. Hän sanoi varmasti olevansa aivan tietämätön, mitä tulee tapahtumaan. Riggs käveli pari kertaa käytävän päästä päähän niin että hänen tummat kasvonsa, vaaleat silmänsä ja ivallinen hymynsä eivät jääneet Heleniltä huomaamatta. Helen taisteli kumminkin kasvavaa pelkoaan vastaan halveksivalla ivalla. Tuo mies ei ollut puoleksikaan mies. Hän ei voinut ymmärtää, voiko Riggs tehdä muuta kuin vaivata häntä ennen hänen saapumistaan Pineen. Hänen enonsa tulee varmaankin itse tahi lähettää ainakin jonkun noutamaan heitä Snowdropista, jonka Helen tiesi sijaitsevan pitkän matkan päässä Magdalenasta. Tämä postivaunuissa kulku oli Helenin mielestä tämän pitkän matkan pahin ja peloittavin osa.

"Ah, Nell, olemme jo melkein perillä!" huudahti Bo iloissaan. "Junailija sanoi matkan loppuvan seuraavalle asemalle."

"Ihmettelenpä, kulkevatko nuo postivaunut öisin", sanoi Helen miettiväisesti.

"Varmasti!" vastasi vastustamaton Bo.

Juna, vaikka se kulkikin vain tavallista vauhtiaan, tuntui Helenistä lentävän. Tuolla alkoi aurinko laskeutua Uuden Meksikon kukkulain taakse, Magdalena, yö ja seikkailut olivat jo aivan lähellä. Helenin sydän sykki nopeasti. Hän katseli keltaisia tasankoja, joilla karja kävi laitumella. Niiden ilmestyminen näkyviin, kasteluojat ja pumpulipuut ilmaisivat hänelle, että junamatka oli pian lopussa. Kuullessaan Bon heikosti huudahtavan katsoi hän vaunun toisessa seinässä olevasta ikkunasta ja näki joukon matalia ja litteitä punaisia tiilirakennuksia. Juna alkoi hiljentää vauhtiaan. Helen näki lasten juoksevan, valkoisten ja meksikolaisten yhdessä, sitten enemmän rakennuksia ja muutamalla kukkulalla suuren tiilikirkon, joka oli kömpelötekoinen ja kimalteleva, mutta kumminkin jollakin tavoin kaunis.

Helen käski Bon panna hatun päähänsä, ja tehdessään itse samoin häpesi hän sormiensa vapisemista. Vaunussa olevat ihmiset hääräsivät ja juttelivat.

Juna pysähtyi. Helen kurkisti ulos nähdäkseen vain suuren joukon intiaaneja ja meksikolaisia, jotka olivat liikkumattomia ja niin tyhmän näköisiä kuin ei juna eikä muukaan heihin ollenkaan kuuluisi. Hän huomasi kumminkin lopulta erään valkoisenkin miehen ja tunsi jonkunlaista helpotusta. Mies oli lähempänä kuin muut. Hän oli pitkä, harteikas ja jotenkin huomiota herättävä, ja kun Helen katsoi häneen toistamiseen, huomasi hän miehen harmailla suikaleilla koristettuun pukinnahkapukuun pukeutuneeksi metsästäjäksi, jolla oli pyssy kädessään.

V.

Täällä ei ollut ketään ystävällistä jarrumiestä auttamassa sisaruksia kantamaan matkatavaroita. Helen pyysi Bota ottamaan osansa, ja siten kuormitettuina koettivat he työläästi ja vaivalloisesti laskeutua junasta.

Laiturilla tarttui väkevä käsi Helenin raskaaseen laatikkoon, jonka kanssa Helen ponnisteli eteenpäin, ja kova ääni kuului sanovan:

"Tytöt, nyt olemme varmasti saapuneet tänne villiin ja oikulliseen Länteen!"

Puhuja oli Riggs, ja hän anasti osan Helenin kantamuksesta seilaisin tavoin ja sanoin, että niiden tarkoitus oli enemmän vaikuttaa uteliaaseen joukkoon kuin osoittaa todellista ystävällisyyttä. Tulon aiheuttamassa jännityksessä oli Helen kokonaan unhottanut hänet. Tapa, jolla tuo nopea muistuttaminen tehtiin, ja sen vilpillisyys suututtivat Heleniä äärettömästi. Hän melkein kaatui kuormineen laskeutuessaan portailta niin nopeasti kuin suinkin. Hän huomasi tuon pitkän metsästäjän tulevan aivan hänen viereensä, kun hän ojensi kätensä saadakseen Riggsin ottaman laatikon.

"Herra Riggs, haluan itse kantaa laatikkoani", sanoi hän.

"Sallikaa minun pitää tästä huolta. Auttakaa mieluummin Bota", vastasi Riggs tuttavallisesti.

"Haluan sen kaikissa tapauksissa!" sanoi Helen tyynesti, mutta hyvin päättäväisesti. Tarvittiin melkoisia ponnistuksia, ennenkuin laatikko heltisi Riggsin kourista.

"Kuulkaahan, Helen, aiotteko vielä kauankin jatkaa tuota pilaanne?" kysyi Riggs paheksuvasti ja yhä vieläkin kovalla äänellä.

"Tämä ei ole mitään pilaa minun puoleltani", vastasi Helen. "Sanoinhan teille jo, etten välitä ollenkaan kohteliaisuuksistanne."

"Niin kyllä, mutta silloin olitte vihoissanne. Olen kotikaupungistanne kotoisin oleva ystävänne enkä salli äskeisen riitamme estää minua pitämästä teistä huolta, kunnes olette saapuneet turvallisesti enonne luo."

Helen käänsi hänelle selkänsä. Tuo pitkä metsästäjä oli juuri auttanut Bon vaunusta. Sitten Helen katsoi päivettyneihin ystävällisiin kasvoihin ja tutkiviin harmaihin silmiin.

"Oletteko Helen Rayner?" kysyi mies.

"Olen."

"Nimeni on Dale. Olen tullut teitä vastaan."

"Ah! Enoni on siis lähettänyt teidät?" lisäsi Helen tuntien samalla huojennusta.

"Eikä ole! En voi juuri sanoa, että Al on minut lähettänyt", aloitti mies, "mutta otaksun —"

Tässä keskeytti hänet Riggs, joka tarttuen Heleniä käsivarteen peräytti tätä askeleen.

"Kuulkaahan, herra, onko Auchincloss lähettänyt teidät näitä nuoria ystäviäni vastaan?" kysyi hän ylpeästi.

Dale käänsi katseensa Helenistä Riggsiin. Helen ei voinut ymmärtää noiden tyynien harmaiden silmien ilmettä, joka kumminkin lumosi hänet.

"Ei! Olen tullut tänne omasta aloitteestani", vastasi metsästäjä.

"Silloin kai ymmärrätte jättää nämä neidit minun haltuuni", lisäsi Riggs.

Nyt noiden vakavien vaaleanharmaiden silmien katse kohdistui Heleniin, ja ellei niissä tahi niiden pohjalla ollut hymyä, oli Helen kumminkin vielä hämmästynyt.

"Helen, muistaakseni kuulin teidän sanovan, ettette välitä tuon miehen kohteliaisuuksista?"

"Niin sanoinkin", vastasi Helen nopeasti. Silloin juuri Bo livahti hänen viereensä puristaen hänen käsivarttaan hieman. Luultavasti Bo ajatteli samoin kuin hänkin, että tuossa oli todellinen Lännen mies. Hänen ensimmäinen vaikutelmansa oli sellainen ja sen nopea seuraaminen oli rauhoittuneiden hermojen aiheuttama tunne.

Riggs tepasteli lähemmäksi Dalea.

"Kuulkaahan, Pukinnahka, olen kotoisin Texasista ja —"

"Tuhlaatte vain aikaanne ja meidän on kiiruhdettava", keskeytti Dale. Hänen äänensä kuulosti ystävälliseltä. "Jos olette elänyt tarpeeksi kauan Texasissa, ette varmaankaan halua kiusata naisia ja puhua, kuten olette puhunut."

"Mitä!" huudahti Riggs tulisesti. Hän laski oikean kätensä merkitsevästi lannettaan koti.

"Älkää vetäiskö revolverianne esille, sillä se voi laueta", sanoi Dale.

Dalen käsivarsi heilahti niin nopeasti, ettei Helenin silmät voineet seurata sen liikkeitä. Mutta hän kuuli läjähdyksen, kun lyönti sattui. Revolveri lensi kaaressa sillalle ja hajoitti muutaman meksikolais- ja intiaanijoukon.

"Voitte vielä loukata itsenne", sanoi Dale.

Helen ei ollut milloinkaan kuullut niin hidasta ja kylmää ääntä kuin tämän metsästäjän. Olematta kiihtynyt, liikutettu tahi kiivas tuntui siihen sisältyvän paljon sellaista, mitä sanat eivät tarkoittaneet. Bo huudahti omituisesti ja riemuitsevasti.

Riggsin käsivarsi oli pudonnut hervotonna alas ja epäilemättä se oli ihan tunnotonkin. Hän katsoa tuijotti ja hänen kasvonsa ilmaisivat melkoista hämmästystä. Kun vetelehtijäin joukko alkoi nauraa hihittää ja kuiskailla, katsoi Riggs Daleen pahansuovasti ja sitten samoin Heleniin, alkaen lopulta hiipiä revolveriinsa päin.

Dale ei kiinnittänyt häneen sen enempää huomiota. Koottuaan Helenin matkatavarat hän sanoi: "No tulkaahan nyt!" ja aukaisi hartiavoimin tien hölmistyneen joukon keskitse. Tytöt seurasivat aivan hänen kintereillään.

"Nell, mitä minä sinulle jo sanoin!" kuiskasi Bo. "Voi sinähän aivan vapiset."

Helen tiesi sen. Vihastuminen, pelko ja pelastuminen, jotka olivat seuranneet toisiaan niin nopeasti, olivat heikontaneet häntä melkoisesti. Kun he olivat päässeet tuon kirjavan laiskurijoukon läpi, näki hän vanhat postivaunut ja niiden eteen valjastetut neljä laihaa hevosta. Muudan harmaantunut ja päivettynyt mies istui ajajan paikalla suitset ja piiska käsissään. Hänen vieressään oli nuorempi mies, jolla oli pyssy polvilla. Toinen nuori, pitkä, laiha ja tumma mies piti vaunujen ovea avoinna. Hän kohotti hattuaan tytöille. Hänen silmissään oli tarkkaavainen ilme, kun hän puhutteli Dalea.

"Milt, koetettiinko sinua pidättää?"

"Ei, vaan muudan pitkätukkainen roikale koetti pidättää tyttöjä. Hän aikoi ampua minua revolverillaan. Säikähdin hieman", vastasi Dale asettaessaan matkatavaroita paikoilleen.

Bo nauroi ja hänen Daleen kohdistuneet silmänsä olivat kirkkaat ja lämpimät. Oven vieressä seisova nuorukainen katsahti häneen toistamiseen ja sitten hymy lievensi hänen kasvojensa tumman kovuuden.

Dale auttoi tyttöjä nousemaan korkeita portaita vaunuun ja sitten, asetettuaan pienemmät tavarat heidän viereensä, hän sijoitti suuremmat katolle.

"Joe, kiipeä paikoillesi!" hän sanoi.

"No, Milt", sanoi ajaja venytellen, "annanko jo mennä?"

Dale epäröi irroittamatta kättään ovesta. Hän katsoi joukkoon, joka oli tunkeutunut jo hyvin likelle, ja sitten Heleniin.

"Minun on varmasti kerrottava teille", sanoi hän ja päättämättömyys näytti kiusaavan häntä.

"Mitä sitten?" huudahti Helen.

"Huonoja uutisia. Mutta puhuminen vie aikaa eikä meillä ole varaa tuhlata sitä ollenkaan."

"Onko meidän kiiruhdettava?" kysyi Helen suoristautuen nopeasti.

"On varmasti!"

"Ovatko nämä Snowdropiin menevät postivaunut?"

"Eivät. Ne lähtevät vasta huomenaamulla. Anastimme tämän vanhan hökötyksen päästäksemme lähtemään tänään."

"Kuta pikemmin sitä parempi. Mutta en kumminkaan ymmärrä", sanoi Helen hämmentyneenä.

"Teidän ei ole ollenkaan turvallista matkustaa huomisissa vaunuissa", vastasi Dale.

"Eikö turvallista! Ah, mitä tarkoitatte?" huudahti Helen. Hän katsoi pelokkaasti Daleen ja sitten Bohun.

"Selittäminen vie aikaa, ja tosiasiat voivat muuttaa mielenne. Mutta jos voitte luottaa minuun, niin —"

"Luottaako teihin", keskeytti Helen empimättä. "Aiotteko viedä meidät Snowdropiin?"

"Meidän on luullakseni parasta kiertää se eikä mennä sinne", vastasi Dale lyhyesti.

"Onko tarkoituksenne sitten kuljettaa meidät Pineen enoni Al Auchinclossin luo?"

"On. Aion ainakin koettaa parastani."

Helen huokaisi. Hän totesi, että joku vaara uhkasi häntä. Hän katsoi vakavasti miehen kasvoihin keskittäen kaiken naisellisen terävyytensä silmiinsä. Hetki muodosti erään tuollaisen kohtalokkaan tilanteen, joita hän tiesi Lännen varanneen hänellekin. Hänen ja Bonkin tulevaisuus oli nyt hänen päätöksensä vallassa. Hetki oli hyvin jännittävä, ja vaikka hän vapisikin sisällisesti, lausui hän kumminkin tämän ankaran ja välttämättömän askeleen tervetulleeksi. Tuo Dale oli ainakin puvusta päättäen joko opas tai metsästäjä. Hänen kokonsa, käyttäytymisensä ja hänen äänensä kaiku herättivät luottamusta. Mutta Helenin oli päätettävä Dalen kasvojen ilmeen perusteella, voiko hän luottaa Daleen vaiko ei. Ja nuo kasvot olivat heleästi kuparinväriset, rypyttömät, varjostamattomat kuin tyyni naamio, puhtaat ja voimakasleukaiset silmineen, jotka olivat ihmeellisesti läpikuultavan harmaat.

"Tahdon luottaa teihin", sanoi hän sitten. "Nouskaa vaunuihin ja kiiruhtakaamme. Sitten voitte selittää."

"Kaikki hyvin, Bill. Anna vain mennä!" huusi Dale.

Hänen oli kumarruttava päästäkseen vaunuihin, ja sijoituttuaan paikoilleen näytti hän täyttävän koko sen puolen, missä hän istui. Sitten heilautti ajaja piiskaansa, vaunut kallistuivat ja lähtivät liikkeelle, ja kirjava katselijajoukko jäi jäljelle. Helen heräsi todellisuuteen huomatessaan Bon tuijottavan suurin silmin metsästäjään ja aavisti omituisimman seikkailun, jollaisesta hän ei milloinkaan ollut osannut uneksiakaan, alkaneen näiden vanhojen postivaunujen lähtiessä kolisten liikkeelle.

Dale otti hatun päästään ja kumartui eteenpäin pitäen pyssyään polviensa välissä. Valo sattui nyt paremmin hänen kasvoihinsa, kun hän oli avopäin. Helen ei ollun milloinkaan nähnyt tuollaisia kasvoja, jotka ensi näkemältä näyttivät päivettyneiltä ja kovilta, mutta sitten muuttuivat kirkkaiksi, kylmiksi, uneksiviksi, hiljaisiksi ja tarkkaavaisiksi. Hän toivoi saavansa nähdä niiden hymyilevän. Ja nyt kun arpa oli heitetty, ei hän olisi voinut sanoa, miksi hän oli niihin luottanut. Noissa kasvoissa oli tavatonta voimaa, mutta hän ei voinut sanoa, millaista tuo voima oli. Toisena hetkenä olivat ne hänen mielestään ankarat, toisena taasen lempeät, mutta sitten ne eivät taasen olleet kumpaakaan.

"Olen iloinen, että teillä on sisarenne mukananne", sanoi Dale hetken kuluttua.

"Kuinka tiedätte, että hän on sisareni?"

"Hän on niin teidän näköisenne."

"Kukaan ei ole sanonut sitä ennen", vastasi Helen koettaen hymyillä.

Bon ei ollut ollenkaan vaikea hymyillä sanoessaan: "Toivoisin olevani puoleksikaan niin kaunis kuin Nell."

"Nell. Eikö nimenne sitten olekaan Helen?" kysyi Dale.

"Kyllä, mutta omaiseni — ja muutamat muutkin sanovat minua Nelliksi."

"Minustakin kuulostaa Nell sievemmältä kuin Helen. Entä teidän nimenne sitten?" jatkoi Dale katsoen Bohun.

"Bo. Paljas Bo vain. Eikö se kuulostakin naurettavalta? Mutta minulta ei ollenkaan silloin kysytty, kun tuo nimi minulle annettiin", vastasi Bo.

"Bo. Se on sievä ja lyhyt. En ole kuullut sitä milloinkaan ennen, mutta minä olenkin elänyt erillään muista ihmisistä vuosikausia."

"Voi, nyt olemme jo poistuneet kaupungista!" huudahti Bo. "Katsohan, Nell, miten autiolta täällä näyttää! Aivan kuin erämaassa."

"Se onkin erämaata. Meidän on kuljettava neljäkymmentä peninkulmaa sitä, ennenkuin saavumme ensimmäiselle kukkulalle ja näemme puita."

Helen katsoi ikkunasta. Tasainen tummanviheriä tasanko jatkui tiestä kirkkaaseen ja tummaan taivaanrantaan asti, jonne aurinko juuri laskeutui sateettomana kirkkaalta taivaalta. Ollen aivan suojaton, autio ja eloton vaikutti maisema häneen jäähdyttävästi.

"Eikö enonne Al ole milloinkaan kirjoittanut teille Beasley-nimisestä miehestä?" kysyi Dale.

"Kyllä!" vastasi Helen hämmästyneenä. "Beasley! Tuo nimi on tuttu meille ja inhoittava. Tuo mies syytti enoani jostakin vuosikausia, mutta sitten enoni suuttui ja syytti Beasleytä. Kokonaiseen vuoteen emme kumminkaan ole kuulleet hänestä sanaakaan."

"No niin, kuunnelkaahan nyt", aloitti metsästäjä innokkaasti, "että suoriudumme näistä huonoista uutisista niin pian kuin suinkin. Olen pahoillani, että minun on pakko aiheuttaa teille surua, mutta teidän on opittava suhtautumaan Länteen oikein. Täällä on sekä hyvää että pahaa, mutta ehkä kumminkin enemmän pahaa senvuoksi että asutus täällä on vielä niin nuori. Ilmoitan sentähden mutkittelematta teille, että Beasley palkkasi joukon roistoja pidättämään postivaunut, joissa aioitte huomenna matkustaa Snowdropiin, ja ryöstämään teidät mukaansa."

"Ryöstämäänkö minut mukaansa?" toisti Helen huumautuneena.

"Aivan niin, mikä, kun otetaan huomioon, millaisia nuo roistot ovat, olisi ollut pahempaa kuin suora tappaminen!" selitti Dale julmasti puristaen suuren kouransa nyrkkiin polvellaan.

Helen hämmästyi sanattomaksi.

"Kuinka hirveää!" hän huohotti. "Ryöstää minut! Mutta miksi Herran nimessä?"

Bokin huudahti vihaisesti.

"Syistä, jotka teidän pitäisi arvata", vastasi Dale kumartuen jälleen eteenpäin. Ei hänen äänensä eivätkä hänen kasvonsa muuttuneet ollenkaan, mutta kumminkin oli hänessä jotakin, joka lumosi Helenin. "Olen metsästäjä ja asun senvuoksi metsissä. Muutamia päiviä sitten yllätti minut myrsky, ja saadakseni suojaa poikkesin muutamaan vanhaan tukkisaunaan. Heti sinne päästyäni kuulin hevosten kavioiden kapsetta, jolloin kiipesin vintille. Muutamia ratsastajia pysähtyi saunan edustalle ja tuli sisään. Oli niin pimeä, etteivät he huomanneet minua. Ja he keskustelivat. Sain pian selville, että vastatulleet kuuluivat lammasvarkaan Snake Ansonin joukkoon. He odottivat Beasleytä saapuvaksi sinne ja pian hän tulikin. Hän kertoen Ansonille, että vanha Al, enonne, on kuolemaisillaan ja lisäsi, että Al on lähettänyt noutamaan teitä antaakseen teille kuoltuaan omaisuutensa perinnöksi. Beasley vannoi Alin olevan hänelle velkaa ja sopi Ansonin kanssa, että teidät toimitetaan pois tieltä. Hän mainitsi päivän, jolloin teidän luultiin saapuvan Magdalenaan. Alin kuoltua ja teidän ollessa pois tieltä olisi Beasleyn ollut helppo anastaa omaisuus. Sitten ei hän sanonut välittävänsä vaikka tulisittekin vaatimaan sitä häneltä, sillä silloin olisi se jo myöhäistä. No niin, sovittuaan asiasta poistuivat he samana iltana, ja seuraavana päivänä menin minä Pineen. Kaikki muut Pinen asukkaat ovat ystäviäni, paitsi vanha Al. Heidän mielestään olen kumminkin omituinen. En nimittäin luota moneenkaan ihmiseen. Beasleyllä on suuri vaikutusvalta Pinessä ja senvuoksi luulenkin, että Snake Ansonilla on siellä muitakin ystäviä kuin Beasley. Menin senvuoksi puhuttelemaan enoanne. Hän ei ole milloinkaan halunnut minua työhönsä, koska hän luulee minua laiskaksi kuin intiaanit. Vanha Al vihaa laiskoja miehiä. Sitten riitaannuimme, tahi hän suuttui minuun senvuoksi että hän luulee kesyn puumani tappaneen muutamia hänen lampaitaan. Uskon nyt Tomin kylläkin voineen tehdä sen. Koetin kertoa hänelle tästä Beasleyn suunnitelmasta, mutta hän ei halunnut kuunnella. Hän on niin hirveän äreä. Kun sitten koetin ilmoittaa, miten kaikki tulee tapahtumaan, suuttui hän aivan silmittömäksi ja ajoi minut tieheni talosta. Nyt luullakseni alatte jo ymmärtää millaiseen pulaan olin joutunut. Lopulta käännyin näiden neljän ystäväni puoleen, joihin voin luottaa. He ovat mormoneja ja veljeksiä. Joe istuu tuolla katolla ajajan vieressä. Kerroin heille Beasleyn aikomuksen ja pyysin heidän apuaan. Suunnittelimme tehdä tyhjiksi Ansonin ja hänen miestensä aikomukset Magdalenassa. Asia on kumminkin niin, että Beasleyllä on yhtä suuri vaikutusvalta Magdalenassa kuin Pinessäkin. Meidän oli senvuoksi toimittava varovaisesti. Mutta veljeksillä on täällä muutamia ystäviä, mormoneja nekin, jotka suostuivat auttamaan meitä. He omistavat nämä vanhat vaunut, ja nyt olette matkalla niissä." Dale levitti suuret kätensä katsoen vakavasti Heleniin ja sitten Bohun.

"Olette todellakin suurenmoinen!" huudahti Bo kaikuvasti. Hän oli aivan kalpea, hänen sormensa olivat puristautuneet nyrkkiin ja hänen silmänsä loistivat.

Dalen vakavuus näytti haihtuvan, hän hämmästyi ensin ja tuli sitten hyvilleen. Hymy muutti hänen kasvonsa melkein poikamaisiksi.

Helen tunsi ruumiinsa jäykistyvän, vaikka se hieman vapisikin. Hänen kätensä olivat kylmät. Tämän paljastuksen aiheuttama pelko muutti hänet sanattomaksi. Mutta sydämessään toisti hän Bon ihmettelyä ja kunnioitusta ilmaisevan huudahduksen.

"Niin pitkällä siis olemme!" sanoi Dale huoahtaen syvään helpotuksesta. "En ihmettele ollenkaan, että olette järkytettyjä. Puhuin niin kaunistelematta. Nyt on meidän matkustettava kolmekymmentä peninkulmaa tätä Snowdropin tietä, ennenkuin voimme poiketa syrjään. Johonkin aikaan tänään lähtevät muut pojat, Roy, John ja Hal, Show Downista, muutamasta Snowdropin tuolla puolella olevasta kylästä. Heidän hallussaan ovat, paitsi heidän omiaan, myöskin minun hevoseni ja matkatavarani. Kohtaamme heidät jossakin kohden tiellä joko tänä yönä tahi aamulla. Toivon, ettei se tapahdu tänä yönä, koska silloin varmasti Ansoninkin miehet ovat matkalla Magdalenaan."

Helen väänteli käsiään avuttomasti. "Voi, eikö minulla ole ollenkaan rohkeutta?" hän kuiskasi.

"Nell, olen aivan yhtä peloissani kuin sinäkin", sanoi Bo lohduttavasti syleillen sisartaan.

"Mielestäni tuo onkin aivan luonnollista", sanoi Dale, kuin pyytäen anteeksi heidän puolestaan. "Mutta olkoon nyt asian laita miten tahansa, on teidän rohkaistava luontonne. Olemme tukalassa asemassa, mutta olen kumminkin tehnyt parhaani. Olette paremmassa turvassa minun ja Beemanin poikain luona kuin Magdalenassa ja missä muuallakin tahansa, paitsi tietysti enonne luona."

"Herra Dale", änkytti Helen kyyneleet silmissä, "älkää luulko minua pelkuriksi ja kiittämättömäksi. En ole kumpaakaan. Olen vain niin järkytetty. Kaiken sen jälkeen, jota toivoimme ja odotimme, tuntuu tällainen peloittavalta."

"Viis siitä, Nell kultaseni. Suhtautukaamme vain tyynesti kaikkeen", mumisi Bo.

"Tuo on oikeaa puhetta", sanoi Dale. "Katsokaa, luullakseni olemme jo päässeet pahimmasta. Ehkä suoriudumme lopustakin helposti. Kun tapaamme pojat, otamme hevoset ja poikkeamme syrjään. Osaatteko ratsastaa?"

"Bo on käsitellyt hevosia koko ikänsä ja minäkin ratsastan melko hyvin", vastasi Helen. Tietäessään saavansa ratsastaa virkistyi hänen mielensä.

"Hyvä! Saamme luultavasti ratsastaa melkoisen matkan, ennenkuin pääsemme Pineen. Halloo, mitä tämä on?"

Kitisevien ja kallistelevien vaunujen aiheuttamasta kolinasta huolimatta kuuli Helen nopeata kavioiden kapsetta. Muudan hevonen vilahti ohi laukaten kovasti.

Dale aukaisi oven ja kurkisti ulos. Vaunut pysähtyivät hetken kuluttua. Hän laskeutui maahan ja katsoi eteenpäin.

"Joe, kuka tuo ratsastaja oli?"

"En tiedä eikä Billkään häntä tuntenut. Huomasin hänet jo pitkän matkan päästä. Hän ratsasti kovasti, mutta hiljensi vauhtiaan sivuuttaessaan meidät. Nyt hän antaa taas mennä täyttä vauhtia."

Dale pudisti päätään kuin tapaus olisi ollut hänestä vastenmielinen.

"Milt, hänen on mahdoton sivuuttaa Royta tällä tiellä", sanoi Joe.

"Mutta ehkä hän sivuuttaa Royn ennenkuin Roy saapuukaan tielle."

"Se ei ole luultavaa."

Helen ei voinut tukahduttaa pelkoaan.

"Herra Dale, luuletteko tuota miestä sanansaattajaksi, joka ratsasti viemään ilmoitusta Ansonin miehille?"

"Ehkä hän oli sellainen", vastasi Dale lyhyesti.

Sitten tuo Joe-niminen nuorukainen kumartui istuimeltaan ja huudahti: "Neiti Helen, älkää olko millännekään. Tuolla miehellä on suurempi mahdollisuus pysähdyttää luoti kuin kenelläkään muulla."

Hänen sanansa, joiden tarkoitus oli ystävällinen ja lohduttava, olivat melkein yhtä kammottavat Helenille kuin uhkaus hänen omaa elämäänsä kohtaan. Hän oli jo kauan aikaa tiennyt, miten halpa-arvoinen ihmishenki on Lännessä, mutta hän oli tiennyt sen vain epämääräisesti eikä ollut sallinut tuon seikan milloinkaan vaivata mieltään. Mutta nyt puhui tuo iloinen nuorukainen tyynesti veren vuodattamisesta hänen hyväkseen. Sen aiheuttamat ajatukset olivat surulliset, sillä verenvuodatusta ei hän voinut sietää; ja ajatuksia seuraavat tunteet olivat niin uusia, vieraita, rohkeita ja lumoavia, että ne olivat syvästi järkyttäviä. Helen tuli tietoiseksi mittaamattomista syvyyksistä ja vaistoista, jotka hämmästyttivät ja mykistyttivät häntä.

"Joe, ojenna minulle eväskori — tuo pienempi, jonka rivassa killuu kenttäpullo", sanoi Dale ojentaen pitkän kätensä. Sitten hän työnsi tuon vaatteella päällystetyn korin vaunuun. "Tytöt, syökää nyt niin paljon kuin jaksatte."

"Oma korimmekin on vielä puolillaan evästä", vastasi Helen.

"Se tulee kyllä tarvituksi, ennenkuin olemme Pinessä. Nousen nyt tuonne katolle poikain luo syömään illallistani. Tulee pian aivan pimeä ja meidän on pysähdyttävä usein kuuntelemaan. Älkää kumminkaan olko peloissanne."

Sanottuaan sen tarttui hän pyssyynsä ja suljettuaan oven kiipesi hän ajajan istuimelle. Sitten kallistuivat vaunut jälleen alkaen vyöryä eteenpäin.

Tämän tapahtumista rikkaan illan kuluessa sattuneista seikoista ei herättänyt vähimmän ihmettelyä tapa, jolla Bo tarttui eväskoriin. Helen aivan yksinkertaisesti tuijotti häneen.

"Bo, et suinkaan voi syödä?" huudahti hän.

"Voinpa hyvinkin", vastasi tuo käytännöllinen nuori neiti. "Sinun on syötävä myöskin, vaikka minun olisi pakko tukkia ruokaa suuhusi. Missä sinun järkesi nyt on, Nell? Hänhän käski meidän syödä. Ymmärrän sen siten, että voimamme tullaan pian panemaan melko suurille koetuksille alttiiksi. Tämä on suurenmoista, aivan kuin jossakin sadussa. Tuo odottamaton suojelijamme on kuin metsästäjäksi muuttunut prinssi, pitkä ja tumma, ja sitten tämä postivaunuissa matkustaminen, pidättäminen, taistelu, pako, hurja ratsastus hevosilla, metsät, leirit, asumattomat seudut, takaa-ajo, kätkeytyminen metsiin, enemmän voimia kysyvä ratsastus ja lopuksi turvallinen saapuminen maatilalle tuntuivat hurmaavilta. Ja tietysti rakastuu tuo metsästäjä hurjasti minuun, ei kuin sinuun, sillä haluan olla uskollinen Las Vegas rakastajalleni ja —"

"Ole nyt jo vaiti! Sano minulle, Bo, oletko peloissasi?"

"Peloissaniko? Olen aivan jäykistynyt kauhusta. Mutta jos nyt Lännen tytöt voivat sietää tällaista, niin voimme kai mekin. Ei kukaan Lännen tyttö voi kilpailla kanssani."

Tämä pani Helenin toteamaan, millaisia nämä hurjat seudut ovat, joista hän oli haaveillut. Hän häpesi silloin itseään ja oli hyvin ylpeä pienestä sisarestaan.

"Bo, kiitän Jumalaa, että otin sinut mukaani!" hän huudahti lämpimästi. "Aion syödä, vaikka tukehtuisinkin ruokaan."

Sen sanottuaan tunsikin hän olevansa todellakin nälissään, ja syödessään katseli hän vaunujen ikkunoista, ensin toiselle ja sitten toiselle puolelle. Ikkunoissa ei ollut ollenkaan ruutuja ja kylmä yöilma tunkeutui senvuoksi esteettömästi vaunuihin. Aurinko oli jo aikoja sitten laskenut. Kaukana lännessä, jossa suora ja musta taivaanranta jatkui loppumattomiin, oli taivas kirkas ja kullanvärinen muuttuen ylempänä keltaiseksi ja siniseksi. Tähdet alkoivat tuikkia tummina ja himmeästi, mutta kirkastuivat kirkastumistaan. Maa näytti paljaalta ja aaltoilevalta kuin tyyni meri. Tuulen mukana kantautui Helenille aivan vieraita tuoksuja, katkeran suloisia ja puhtaita, ja se oli muutenkin niin kylmää, että Helenin kädet olivat aivan kohmeessa.

"Kuulin jonkun eläimen haukkuvan", sanoi Bo nopeasti kuunnellessaan pää pystyssä.

Mutta Helen ei kuullut muuta kuin kavioiden säännöllisen kapseen, vetoketjujen kilinän, vanhojen vaunujen ratinan ja räminän ja joskus katolla istuvien miesten matalat äänet.

Kun tytöt olivat tyydyttäneet nälkänsä ja janonsa, oli yö jo pimennyt. He kietoutuivat paremmin viittoihinsa, ja painautuen hyvin lähelle toisiansa he nojautuivat istuimen nurkkaukseen ja puhuivat kuiskaillen. Helenillä ei ollut paljon sanottavaa, mutta Bo oli puhetuulella.

"Tämä voittaa kaikki odotukseni!" sanoi hän kerran lyhyen väliajan jälkeen. "Missä me nyt olemme, Nell? Nuo miehet tuolla katolla ovat mormoneja. Jos he ovatkin ryöstäneet meidät."

"Herra Dale ei ole mikään mormoni", vastasi Helen.

"Kuinka sen voit tietää?"

"Tiedän sen tavasta, jolla hän puhui ystävistään."

"No niin. Toivon vain, ettei nyt olisi niin pimeä. En pelkää miehiä päivänvalossa. Nell, oletko milloinkaan nähnyt niin ihmeellisen näköistä miestä? Miksi he häntä taasen sanovatkaan? Milt — Milt Daleksiko? Hän kertoi asuvansa metsissä. Ellen olisi rakastunut tuohon paimeneen, joka tervehti minua, olisin nyt mennyttä kalua."

Hetken kestävän vaitiolon jälkeen kuiskasi Bo säpsähtäen: "Ihmettelenpä, seuraako Harve Riggs meitä nyt."

"Tietysti", vastasi Helen toivottomasti.

"Hänen olisi parasta olla varuillaan. Kuulehan, Nell, hän ei varmaankaan ymmärtänyt sitä. Riggs ei käsittänyt ollenkaan metsästäjää. Mutta minäpä käsitin, siitä saat olla aivan varma."

"Käsittänyt? Mitä tarkoitat, Bo?"

"Tarkoitan, ettei tuo pitkätukkainen roikale lainkaan ymmärtänyt, millainen vaara häntä uhkasi. Mutta minä tunsin sen. Jokin valkeni minulle sisässäni. Dale ei viitsinyt käsitellä häntä vakavasti ollenkaan."

"Riggs tulee eno Alin luo yhtä varmasti kuin olen syntynyt", sanoi Helen.

"Anna hänen vain tulla", vastasi Bo halveksivasti. "Nell, sinun ei tarvitse enää milloinkaan vaivata päätäsi hänen vuokseen. Lyön vaikka vetoa, ettei täällä ole muita kuin miehiä. Enkä haluaisi olla Harve Riggsin kengissä suurestakaan summasta."

Sitten alkoi Bo puhua enostaan ja tämän kohtalokkaasta sairaudesta siirtyäkseen sen jälkeen kotiin jääneihin rakkaihin omaisiin, jotka nyt tuntuivat olevan maailman toisessa laidassa. Sitten hän murtui, itkeä tuhersi ja nukkui lopulta Helenin olkapäätä vasten.

Helen ei kumminkaan voinut nukkua, vaikka hän olisi halunnutkin.

Hän oli aina niin kauan kuin hän voi muistaa ikävöinyt liikkuvaa ja toimeliasta elämää, ja paremman puutteessa oli hän haaveillut mustalaisista. Ja nyt hämmästytti se häntä julmasti, että jos nämä hänen Länteen tulonsa ensimmäiset tunnit ennustivat vain samanlaista tulevaisuutta, oli hän saapa ikävänsä enemmänkin kuin tyydytetyksi.

Äkkiä alkoivat vaunut kulkea hitaammin ja hitaammin, kunnes ne lopulta kokonaan pysähtyivät. Sitten kuului hevosten huountaa, valjaat narisivat ja miehet kuiskailivat. Muuten oli kaikki äärettömän rauhallista. Helen kurkisti ulos luullen, että siellä oli säkkipimeä. Ja pimeä siellä olikin, mutta pimeys oli läpikuultavaa. Hämmästyksekseen voi hän nähdä pitkän matkan päähän, Kiitävä tähti virkisti hänen mieltään. Miehet kuuntelivat. Hänkin kuunteli, mutta hän ei voinut kuulla muuta kuin vaunujen hiljaista narinaa. Äkkiä hoputti ajaja hevosiaan ja niin lähdettiin uudestaan eteenpäin.

Hetkisen vyöryivät vaunut nopeasti eteenpäin selvästi jotakin alamäkeä, heiluen puolelta toiselle ja ritisten kuin kappaleihin hajoamaisillaan. Päästyään tasangolle hiljensivät hevoset jälleen vauhtiaan, vaunut pysähtyivät taasen hetkiseksi, läksivät jälleen liikkeelle ja sitten alkoi vaivalloinen kiipeäminen. Helen kuvitteli, että he olivat kulkeneet jo peninkulmittain. Erämaa näytti muuttuvan aaltoilevaksi, kallioisemmaksi ja tummia pyöreitä pensaita näkyi siellä täällä. Tie muuttui kuoppaiseksi ja kallioiseksi, ja kun vaunut alkoivat vieriä toista rinnettä alas, sen hurja heiluminen herätti Bon ja heitti hänet melkein pois Helenin sylistä.

"Missä minä nyt olen?" kysyi Bo hämmentyneenä.

"Bo, sydämesi toiveet näyttävät toteutuvan. En kumminkaan voi ilmoittaa sinulle, missä nyt olet."

Bo heräsi nyt kokonaan, mitä ei voida ihmetelläkään, kun otetaan huomioon vanhojen vaunujen heiluminen.

"Pidä minusta kiinni, Nell. Hevoset ovat pillastuneet."

"Mielestäni olemme jo tulleet tuhannen peninkulmaa tällä tavoin", vastasi Helen. "Minulla ei ole enää ehyttä luuta ruumiissani."

Bo kurkisti ikkunasta.

"Ah, miten siellä on pimeää ja autiota! Kaikki olisi kumminkin hyvin, ellei olisi niin kylmä. Minua palelee."

"Muistaakseni pidät kylmästä ilmasta", pilkkasi Helen.

"Kuulehan, Nell, luullakseni rupeat jo puhumaan entiseen tapaasi", vastasi Bo.

Oli vaikeata pysytellä istuimella lähellä toisiaan ja pidellä vielä vaippoja tiukasti ympärillä, mutta he onnistuivat kumminkin, lukuunottamatta kuoppaisimpia paikkoja, joissa he hypähtelivät sinne tänne. Bo kolhaisi kovasti päänsä.

"Voi, voi!" hän vaikeroi. "Nell Rayner, en anna sinulle milloinkaan anteeksi, että otit minut mukaasi tälle kauhealle matkalle."

"Ajattele vain kaunista las vegasilaista paimentasi", vastasi Helen.

Joko tämä huomautus vaimensi Bon tahi vihjaus riitti saamaan hänet suhtautumaan myötämielisesti matkan aiheuttamiin vaivoihin.

Sillä aikaa kuin he puhuivat, vaikenivat ja koettivat nukkua, hoiti vaunujen ajaja tointaan sellaisten Lännen miesten tapaan, jotka tietävät, miten hevosista on saatava kaikki irti huonoilla teillä matkan jatkamiseksi.

Silloin tällöin pysähtyivät vaunut ja olivat niin kauan aikaa paikoillaan miesten kuiskaillessa, että Helen ja Bo rupesivat pelkäämään.

Äkkiä kuului etempää tieltä pimeästä kimakka vihellys.

"Roy siellä on", sanoi Joe Beeman hiljaa.

"Varmasti! Ja hänen tulonsa luoksemme näin pian ennustaa pahaa", vastasi Dale. "Aja vain, Bill!"

"Ehkä se tuntuu nopealta sinusta", mumisi ajaja, "mutta ellemme ole jo tulleet kolmeakymmentä peninkulmaa ja ellei tuo kukkula tuolla ole poikkeamispaikkamme, en tiedä mitään."

Vaunut vierivät vielä vähän matkaa Helenin ja Bon painautuessa likelle toisiaan ja arvaillessa hengitystään pidättäen, mitä ensimmäiseksi tulee tapahtumaan.

Sitten seisahtuivat vaunut jälleen kokonaan. Helen kuuli, miten miesten kengät kolisivat heidän astuessaan ja miten hevoset korskahtelivat.

"Nell, näen hevosia", kuiskasi Bo kiihkeästi. "Katso! tuolla tien vieressä, ja tuolta tulee muudan mies. Voi, ellei hän olekaan joku noista saattajiemme odottamista miehistä!"

Helen kurkisti ulos ja huomasi pitkän tumman rauhallisesti liikkuvan hahmon ja sen takana himmeästi näkyviä hevosia, ja sitten vaaleampia esineitä, joita hän luuli tavaroiksi.

Nyt tuli Dalekin näkyviin ja kohtasi tulijan tiellä.

"Päivää, Milt. Sait varmaankin tytön heti mukaasi, sillä muuten et olisi vielä täällä", sanoi tulija hillitysti.

"Roy, sain sieltä mukaani parikin tyttöä — sisaruksia", vastasi Dale.

Roy vihelsi hiljaa. Sitten ilmestyi pimeästä toinenkin pitkä metsästäjä, jota Dale tervehti.

"Nyt pojat, mitä tiedätte Ansonin miehistä?" kysyi Dale.

"He ovat nyt parhaillaan Snowdropissa. Juovat ja riitelevät. Luullakseni lähtevät he sieltä auringon noustessa", vastasi Roy.

"Oletko jo odottanut meitä kauankin?"

"Ehkä pari tuntia."

"Sivuuttiko muudan ratsastaja teidät?"

"Ei."

"Roy, eräs vieras ratsastaja sivuutti meidät ennen pimeää. Hän ratsasti kovasti ja on sivuuttanut tämän paikan ennen tuloamme."

"En pidä tuosta uutisesta", sanoi Roy jyrkästi. "Kiiruhtakaamme. Saatuanne tytöt hevosen selkään tarvitsette niin pitkän etumatkan kuin suinkin. Hei, John!"

"Snake Anson osaa kyllä seurata hevostenkin jälkiä", vastasi kolmas mies.

"Milt, sano nyt sinäkin mielipiteesi", jatkoi Roy katsellen tähtiä. "Aamu alkaa jo pian sarastaa. Tässä on tienhaara, täällä ovat myös hevosesi ja varusteet. Voit olla jo metsässä auringon noustessa."

Seuraavan vaitiolon kestäessä voi Helen kuulla oman sydämensä sykinnän ja pienen sisarensa huohottavan hengityksen. Molemmat katselivat ulos pitäen toisiaan käsistä kiinni ja vahtivat ja kuuntelivat jännittyneinä ja tarkkaavaisesti.

"On mahdollista, ettei tuo öinen ratsastaja ollutkaan mikään sananviejä Ansonille", sanoi Dale. "Siinä tapauksessa ei Anson voi saada vaunujemme pyörien eikä hevostemme jäljistä mitään selvää. Hän menee suoraan oikeita postivaunuja vastaan. Bill, voitko saavuttaa nuo tulevat vaunut ennen Ansonin tuloa?"

"Kyllä, luullakseni se ei ole ollenkaan vaikeatakaan", vastasi Bill.

"Hyvä sitten", jatkoi Dale heti. "John, sinä Joe ja Hal ratsastatte takaisin noita oikeita postivaunuja vastaan. Kun tapaatte ne, seuraatte niitä, kunnes Anson ne pysähdyttää."

"Se on minusta mieluista hommaa", sanoi John venytellen.

"Mielelläni sekautuisin siihen minäkin", sanoi Roy julmasti.

"Ei ollenkaan. Tarvitsen sinua, kunnes olen päässyt turvaan metsiin. Bill, ojenna matkatavarat tänne. Roy, auta sinä minua niiden kiinnisitomisessa. Saitko kaikkea, mitä halusin?"

"Varmasti. Elleivät nuo nuoret neidit ole hyvin vaateliaita, voit elättää heitä vallan hyvin pari kuukautta."

Dale kääntyi ja tultuaan vaunujen luo avasi hän oven.

"Tytöt, koska olette hereillänne, niin tulkaa ulos!" huudahti hän.

Bo totteli häntä ensin.

"Nukuin, kunnes nämä ajopelit olivat vähällä kaatua", vastasi hän.

Roy Beemanin hiljainen nauru oli kuvaavaa. Hän otti hatun päästään seisoen vaiti ollen. Vanha ajaja tukahdutti äänekkään naurunhohotuksen.

"Ajopelit! Onko nyt kuultu mokomaa? Kuulitko, Joe, nimityksen? Kaikki sukkelat tytöt eivät ole syntyneet Lännessä."

Kun Helen seurasi viittoineen ja koreineen, auttoi Bo häntä, ja Helen tunsi tämän tarkastelevan katseen kasvoillaan. Roy näytti sekä ystävälliseltä että kunnioittavalta, ja Helen tunsi, miten huolestunut Roy oli. Kun hän laskeutui vaunusta, kiinnitti hän huomionsa Royn suureen, alhaalla riippuvaan revolveriin.

Dale ojentautui vaunuun ja kaivoi sieltä esille laatikoita ja koreja, jotka hän asetti hiekalle.

"Käännä nyt, Bill, ja lähde takaisinpäin. John ja Hal tulevat pian jäljessä", määräsi Dale.

"Niin, tytöt", sanoi Bill katsoen heihin, "olen hyvin iloinen saatuani tutustua teihin. Häpeän maatani, jolla oli vain varastossa loukkauksia ja konnankujeita noin miellyttäville tytöille. Nyt kumminkin olette luullakseni turvassa. Ette voi milloinkaan päästä parempaan seuraan ratsastaaksenne, metsästääksenne, mennäksenne naimisiin ja muuttaaksenne uskontoanne, ja —"

"Vaikene jo, sinä vanha karhu!" keskeytti Dale tuimasti.

"No, no! Hyvästi nyt, tytöt, ja onnea matkalle!" lopetti Bill ruvetessaan selvittelemään ohjaksia.

Bo lausui jäähyväiset hyvin selvästi, mutta Helen voi ainoastaan mumista omansa. He näyttivät saaneen vanhasta ajajasta ystävän.

Sitten hevoset kääntyivät ja korskahtelivat, vaunut läksivät risahdellen liikkeelle ja katosivat lopulta pimeään.

"Tehän aivan värisette vilusta", sanoi Dale katsahtaen Heleniin. Hän tunsi Dalen suuren ja kovan käden puristavan omaansa. "Kylmä kuin jää."

"Minun onkin kylmä", vastasi Helen. "Luullakseni emme pukeutuneet tarpeeksi lämpimästi."

"Nell, saatuamme paistua koko eilisen päivän palelee meitä nyt", selitti Bo. "En tiennyt ollenkaan, että täällä on öisin talvi."

"Neiti, eikö teillä ole lämpimiä sormikkaita ja päällystakkia?" kysyi Roy huolissaan. "Kylmät tunnit eivät ole vielä oikeastaan alkaneetkaan."

"Nell, meillä on paksuja sormikkaita, ratsastuspukuja ja kenkiä, kaikki uusia ja hienoja, tässä mustassa laatikossa", sanoi Bo potkaisten innoissaan erästä läheisyydessä olevaa laatikkoa.

"Niin meillä onkin, ja ne tulevatkin meille hyvään tarpeeseen tänä yönä", vastasi Helen.

"Neiti, menettelette viisaasti, jos vaihdatte pukuanne nyt heti", sanoi Roy innokkaasti. "Silloin ette tuhlaa aikaa sellaiseen pitkällä matkallanne ja säästytte monilta vaivoilta ennen auringonnousua."

Helen tuijotti tuohon nuorukaiseen, jonka luonnollisuus hämmästytti hänet kokonaan. Häntä pyydettiin vaihtamaan matkapuku ratsastuspukuun jossakin täällä ulkona kylmässä ja tuulisessa erämaassa keskellä yötä vieraiden nuorten miesten joukossa.

"Bo, mitä laatikkoa tarkoitatte?" kysyi Dale kuin sisareltaan. Kun Bo näytti sen hänelle, tarttui hän siihen ja sanoi: "Tulkaa kauemmaksi tiestä."

Bo seurasi häntä ja Helen tunsi koneellisesti seuraavansa heitä. Dale ohjasi heidät muutamien askelten päähän tiestä matalien pensasten taakse.

"Kiiruhtakaa ja vaihtakaa pukuanne täällä. Sidomme matkatavaranne hevosten selkään unohtamatta jättää paikkaa tällekin."

Sitten hän poistui häviten näkyvistä otettuaan muutamia askelia.

Bo istuutui alkaen aukoa kenkäinsä nauhoja. Helen voi juuri nähdä hänen kalpeat kauniit kasvonsa ja loistavat silmänsä tähtien valossa. Hänelle selveni silloin, että Bo onnistui heti suhtautumaan paljon paremmin Lännen hämään kuin hän.

"Nell, nuo miehet ovat hyvin kilttejä", sanoi Bo miettiväisesti. "Onko sinun kylmä? Hänhän pyysi meitä kiiruhtamaan."

Helen ei voinut ollenkaan ymmärtää, miten hän milloinkaan tuli aloittaneeksi riisuutumista tuolla aukeassa ja tuulisessa erämaassa, mutta sitten kun hän ryhtyi työhön, huomasi hän siihen tarvittavan enemmän päättäväisyyttä kuin rohkeutta. Kylmä tuuli puhalsi suoraan hänen lävitseen. Hän voi melkein nauraa tavalle, millä Bo käsitteli vaatekappaleitaan.

"U-hu-hu-huu!" kalisivat Bon hampaat. "Minun ei ole elämässäni ollut näin kylmä. Nell Rayner, antakoon hyvä Jumala sinulle anteeksi."

Helenillä oli tarpeeksi työtä pukeutumisessaan voidakseen puhua. Hän oli kyllä voimakas ja terve tyttö, nopea ja kätevä töissään, mutta tämä ruumiillinen kidutus, jollaiseen hän ei milloinkaan ennen ollut joutunut, melkein tainnutti hänet. Bo joutui valmiiksi ennen häntä, auttoi häntä napittamisessa ja nauhoitti hänen toisen kenkänsä. Sitten sulloi Helen matkapuvut laatikkoon kylmästä kihelmöivin käsin.

"Kas niin! Mutta millainen kauhea sekasotku tuolla laatikossa onkaan!" huudahti Helen. "Ah, Bo, meidän kauniit matkapukumme."

"Silitämme ne huomenna jollakin pölkyllä", vastasi Bo kalisevin hampain.

He läksivät tielle päin. Omituista kyllä ei Bo kantanut osaansa taakasta eikä kävellyt vakavastikaan.

Miehet odottivat hevosineen, joista muudan kantoi tavaroita.

"Jouduitte melko nopeasti", sanoi Dale ottaen laatikon Heleniltä. "Roy, auta heidät satulaan sillä aikaa kuin sidon tämän laatikon kiinni."

Roy talutti joukosta pari hevosta.

"Nouskaa nyt satulaan", sanoi hän tarkoittaen Bota. "Tämän satulan jalustimet ovat lyhyet."

Bo oli kyllä taitava tuohon hommaan, mutta tällä hetkellä liikkui hän niin hitaasti ja omituisesti, ettei Helen tahtonut uskoa silmiään.

"Miltä jalustimet tuntuvat?" kysyi Roy. "Nouskaa niihin seisomaan. Luullakseni pitäisi niiden sopia. Olkaa varovainen nyt, sillä hevonen on hieman arka. Hillitkää sitä."

Bo ei ollut nyt ollenkaan sen maineen arvoinen, jollaiseksi Helen oli häntä sanonut.

"Nyt, neiti, on teidän vuoronne", sanoi Roy Helenille. Seuraavassa silmänräpäyksessä tunsi Helen istuvansa mustan virkun hevosen selässä. Vaikka hän olikin aivan jäykkä vilusta, tunsi hän kumminkin veren virtaavan nopeasti suonissa.

Roy laittoi jalustimet kuntoon nopeasti.

"Olette pitempi kuin luulinkaan", sanoi hän. "Nouskaa nyt, mutta nostakaa jalkojanne. Kas niin. Olen iloinen, että teillä on tuollaiset paksut pehmeät kengät. Ehkä ratsastammekin yhtä kyytiä Valkoisten vuorten yli."

"Bo, kuulitko hänen sanansa?" huusi Helen.

Mutta Bo ei vastannut, vaan istui melko luonnottomasti satulassa. Helen tuli levottomaksi. Juuri silloin palasi Dale heidän luokseen.

"Onko kaikki kunnossa, Roy?"

"On."

Dale tuli Helenin viereen. Kuinka pitkä hän olikaan! Hänen leveät hartiansa näyttivät olevan satulannupin korkeudella. Hän taputteli hellästi hevosta.

"Sen nimi on Ranger ja se on tämän seudun nopein ja paras hevonen."

"On varmasti, ellei raudikkoani oteta lukuun", vahvisti Roy.

"Roy, jos ratsastaisit Rangerilla, voittaisi se varmasti suosikkisi", sanoi Dale. "Voimme lähteä nyt. Roy, sinun on ohjattava kuormahevosia."

Hän tarkasti vielä Helenin satulaa ja meni sitten katsomaan Bota.

"Oletteko kunnossa?" kysyi hän nopeasti.

Bo nojautui satulassaan.

"Olen melkein kuolemaisillani viluun", vastasi tämä heikosti. Hänen kasvonsa näyttivät hyvin kalpeilta tähtien valossa. Helen huomasi, että Bo oli enemmänkin kuin viluissaan.

"Ah, Bo!" huudahti hän levottomasti.

"Nell, älä ole milläsikään nyt!"

"Sallikaa minun kantaa teitä", ehdotti Dale.

"Ei. Aion ratsastaa tällä hevosella tahi kuolla", vastasi Bo kiihkeästi.

Miehet katsoivat hänen kalpeihin kasvoihinsa ja sitten toisiinsa. Sitten meni Roy tiellä olevan tumman hevosjoukon luo ja Dale hyppäsi likimmäisen hevosen selkään.

"Pysytelkää aivan minun kintereilläni!" sanoi hän.

Bo seurasi häntä ja Helen ratsasti jälkimmäisenä.

Helen kuvitteli olevansa juuri heräämäisillään jostakin unesta. Äkkiä hän kai havahtuisi hätkähtäen nähdäkseen kodissaan olevan pienen huoneensa vaaleat seinät ja kuullakseen kirsikkapuiden oksien kahinan ikkunaa vasten ja vanhan kimeä-äänisen kukon ilmoituksen aamun jo alkavasta sarastuksesta.

VI.

Hevoset ravasivat. Liikunto lämmitti pian Helenia niin, että hänen oli muuten hyvin mukava olla, lukuun ottamatta sormia, joita vielä paleli. Hänen mielensä muuttui kumminkin sitä synkemmäksi, kuta selvemmästi hän alkoi käsittää tilanteen. Yö muuttui nyt niin pimeäksi että vaikka hänen hevosensa pää oli Bon hevosen sivulla, voi hän tuskin erottaa Bota. Helenin silloin tällöin levottomasti kysyessä Bon vointia vastasi tämä olevansa täydellisesti kunnossa.

Helen ei ollut ratsastanut vuoteen, ja siitä oli jo monta vuotta kun hän oli tehnyt sitä säännöllisesti. Lukuunottamatta innostustaan noustessaan satulaan tunsi hän nyt kumminkin vain pettymystä. Hän oli joka tapauksessa miellyttävästi hämmästynyt, sillä Ranger käveli joustavasti ja Helen huomasi osaavansa vielä ratsastaa. Bo, joka oli ratsastellut muutaman kotoa lähellä olevan maatilan hevosilla, suoriutui varmaankin tehtävästä ihmeellisen hyvin. Helenin mieleen juolahti, miten vaikeaa tämä kaikki olisikaan ollut, ellei heillä olisi ollut näitä paksuja ja mukavia ratsastuspukuja.

Vaikka yö olikin pimeä, voi Helen kumminkin epäselvästi erottaa tien. Se oli kivinen ja ilmeisesti hyvin vähän käytetty. Kun Dale poikkesi tieltä matalaa salviaruohoa kasvavalle tasangolle, muuttui kulku vaivalloisemmaksi ja vaikeammaksi, mutta ei hitaammaksi. Hevoset seurasivat hidastelematta johtajaansa. Huomattuaan sen tarpeettomaksi lopetti Helen Rangerin ohjaamisen. Kauempaa pimeästä häämöitti aina tummia esineitä, jotka tekivät Helenin levottomaksi, kunnes hän tultuaan lähemmäksi huomasi niiden olevan kallioita tahi matalia surkastuneita puita. Kuta kauemmaksi tultiin, sitä suuremmiksi ne muuttuivat, samalla kun niiden lukumääräkin lisääntyi. Usein Helen kääntyi katsomaan taakseen pimeyteen. Tällainen oli tahdotonta hänen pelkonsa aiheuttamaa toimintaa. Dalehan luuli, että heitä tultaisiin ajamaan takaa, ja Helen tunsi pelon rinnalla jonkunlaista outoa harmiakin, sillä olihan suunniteltu ryövätä häneltä paitsi perintö myöskin vapaus. Sitten häntä värisytti muistellessaan Dalen sanoja, että nuo palkatut roistot olisivat mahdollisesti voineet ryöstääkin hänet mukaansa. Sellainen tuntui hirveältä ja mahdottomalta. Mutta kumminkin näytti se Dalesta ja tämän tovereista tuntuvan hyvinkin mahdolliselta. Länsi oli siis todellisuudessa raaka, kova ja armahtamaton.

Hänen hevosensa pysähtyi äkkiä. Se oli päässyt aivan Bon hevosen rinnalle. Dalekin oli pysähtynyt nähtävästi kuuntelemaan. Roy ja kuormahevoset olivat vielä näkymättömissä pimeässä.

"Mitä siellä on?" kuiskasi Helen.

"Olin kuulevinani suden ulvovan", vastasi Dale.

"Oliko tuo suden ulvomista?" kysyi Bo. "Kuulin sen. Se kuulosti hurjalta."

"Olemme juuri saapumaisillamme alemmille kukkuloille", sanoi Dale. "Kai tunnette, miten paljon kylmempää ilma täällä nyt on?"

"Minun on lämmin nyt", vastasi Bo. "Luullakseni vaivasi minua äsken vain se, että olin vähällä paleltua. Nell, kuinka sinä voit?"

"Minunkin on lämmin, mutta —" vastasi Helen.

"Jos voisit valita, niin kummanko ottaisit mieluummin, täälläolonko vai kotona lämpimässä vuoteessasi nukkumisen?" kysyi Bo.

"Bo!" huudahti Helen hämmästyneenä.

"No niin, minä ainakin haluan olla täällä juuri tämän hevosen selässä", sanoi Bo.

Dalekin kuuli kai hänen sanansa, koska hän kääntyi satulassaan. Sitten hän hoputti hevostaan ja läksi jatkamaan matkaa.

Helen ratsasti nyt Bon rinnalla, ja kauan aikaa he jatkoivat siten vaihtamatta sanaakaan. Helen huomasi, milloin sarastuksen edellä oleva pimeä tunti oli kulunut loppuun ja hän tervehti iloiten melkein huomaamatonta valojuovaa idässä. Sitten himmenivät tähdet. Asteittain sulatti hämärä itseensä kaiken muun paitsi suurempia tähtiä. Suurin, aamutähti, ihmeellisempi kuin Helen milloinkaan oli luullut sen olevan, menetti kirkkautensa ja elämänsä ja näytti vetäytyvän takaisin tummaan sineen.

Päivä valkeni vähitellen niin, että harmaa erämaa tuli asteittain näkyviin. Pyöreitä paljaita kukkuloita, joita yön puoleksi kohotettu vaippa vielä peitti, ilmestyi näkyviin kauempaa. Niiden takana oli harmaa etäisyys, joka hitaasti sai muodon ja muuttui kiinteämmäksi. Idässä kimalteli jo vaaleanpunainen ja hopeanvärinen juova leviten yhä laajemmalle ja kirkastuen pitkin taivaanrantaa, joka näytti hyvin rosoiselta.

"Meidän on luullakseni parasta yhtyä Royhin", sanoi Dale kannustaen hevostaan.

Ei Ranger eikä Bonkaan hevonen kaivannut monta kehoitusta ja ne alkoivat laukata. Kaukaa edeltä häämöittivät Royn ajamat kuormahevoset. Tuuli puhalsi niin kylmästi Helenin kasvoihin, että kyyneleet valuivat hänen silmistään ja jäähdyttivät poskia. Ja Rangerilla ratsastaminen tällaista vauhtia tuntui aivan samalta kuin kiikkutuolissa istuminen. Tätä elähdyttävää ja hurmaavaa menoa ei kestänyt kumminkaan kauan.

"Ah, Nell, en välitä ollenkaan enää, mihin joudun", huudahti Bo hengästyneenä.

Hänen kasvonsa olivat valkoiset ja punaiset, raikkaat kuin ruusu, hänen silmänsä loistivat tummansinisinä ja hänen tukkansa hulmusi tuulessa säännöttöminä kiharoina. Helen tiesi myöskin tuntevansa samanlaista ruumiillista virkeyttä kuin Bokin, ja se tuntui hänestäkin vastustamattomalta, vaikka se ei voinutkaan karkoittaa kaikkia synkkiä ajatuksia.

Oli jo kirkas päivä, kun Roy kiersi muutaman kukkulan, josta alkaen surkastuneet puut — setrit, kuten Dale niitä nimitti — muodostivat saarekkeita alempien vuorten rinteille.

"Ne kasvavat pohjoisilla rinteillä, joilla lumi pysyy sulamatta kauimmin", sanoi Dale.

He laskeutuivat erääseen laaksoon, joka näytti matalalta, mutta olikin syvä ja laaja, ja alkoivat sitten kiivetä toiselle kukkulalle. Kun he pääsivät sen laelle, näki Helen nousevan auringon, ja hänen eteensä avautuva näköala oli niin suurenmoinen, ettei hän voinut vastata Bon hurjiin riemuhuutoihin.

Paljaita keltaisia setrejä kasvavia rinteitä, jotka näyttivät melkein tasangoilta, sillä niin asteittainen oli nousu, jatkui synkkään metsään asti, joka kohosi mustana selänne selänteeltä loppuakseen vihdoin erään suurenmoisen kukkulan paljaaseen lakeen, joka auringonnousun kultaamana näkyi sinistä taivasta vasten.

"Ah, miten kaunista!" huudahti Bo. "Mutta noita vuoriahan pitäisi sanoa Mustiksi vuoriksi."

"Old Baldy tuolla on valkoinen toisen puolen vuodesta", vastasi Dale.

"Katsokaa takaisinkinpäin ja sanokaa sitten, mitä ajattelette", kehoitti Roy.

Tytöt kääntyivät katsomaan vaiti ollen. Helen luuli katselevansa koko suureen avaraan maailmaan. Kuinka suunnattomasti erilainen olikaan erämaa! Se näytti ammottavan aivan hänen jalkainsa juurella ollen punainen ja keltainen lähempänä, mutta muuttuen kauempana pehmeästi purppuran väriseksi ja muodostaen aution tyhjyyden, rajattoman ja äärettömän, jossa tummanviheriät kaistaleet, mustat juovat ja kohoavat harjanteet toimivat ainoastaan etäisyyksien ja tilavuuden tehostajina.

"Näettekö tuota pientä viheriätä pilkkua?" kysyi Roy viitaten sinnepäin. "Siellä on Snowdrop ja tuo toinen siitä hieman oikealla on Show Down."

"Missä on Pine?" kysyi Helen kiihkeästi.

"Vielä kauempana tuolta metsän päästä alkavien kukkulain toisella puolella."

"Silloinhan ratsastamme poispäin sieltä."

"Niin teemmekin. Jos olisimme ratsastaneet suoraa Pineen, olisivat nuo roistot voineet meidät saavuttaa. Pineen on neljän päivän matka. Ja poikkeamalla vuoristoon voi Dale peittää jälkensä. Sitten kun hän on eksyttänyt Ansonin jäljiltä, on hänen aikomuksensa kiertää Pineen."

"Herra Dale, luuletteko voivanne viedä meidät sinne turvallisesti ja pian?" kysyi Helen toivovasti.

"En voi luvata tehdä sitä nopeasti, vaan ainoastaan turvallisesti. Eikä teidän tarvitse nimittää minua herraksi", vastasi hän.

"Emmekö aiokaan enää syödä?" kysyi Bo kainosti.

Kuultuaan tämän kysymyksen kääntyi Roy Beeman nauraen katsomaan Bohun. Helen näki nyt hänen kasvonsa täydellisesti päivänvalossa. Ne olivat laihat ja kovat, tummiksi päivettyneet silmineen, jotka olivat terävät kuin haukalla, kulmikkaine leukoineen ja laihoine poskineen, joissa kasvoi hieman vaaleata partaa.

"Aiomme varmasti!" vastasi hän. "Heti, kun saavumme metsään, eikä siihen kulukaan enää pitkää aikaa."

"Voimme kiiruhtaa hieman ja levätä sitten kylliksemme", sanoi Dale hoputtaen hevosensa tasaiseen hölkkään.

Tämän tunnin verran kestävän tasaista vauhtia jatkuvan ratsastuksen kestäessä katseli Helen tarkkaavaisesti sekä läheltä että kauempaa näkyviä esineitä — surkastunutta salviaruohoa, joka pian muuttui yhtä surkastuneeksi heinäksi, noita tummia pilkkuja, jotka sittemmin osoittautuivat kääpiösetreiksi, kuiluja, jotka tuntuivat kuin taikavoimalla aukeavan näköjään aivan tasaiseen maahan ja jatkuvan leviten harmaitten kivimuurien välitse, ja kauempaa siintäviä yksinäisiä mäntysaarekkeita, joissa oli vain pari kolme puuta, ja sitten laajoja ja säännöttömiä keltaisia haapametsikköjä ja ylempää mutkittelevan aina vain lähemmäksi tulevan metsärajan takaa näkyviä mustia penkereitä, jotka vähitellen muodostivat seudun korkeimman vuoren huipun.

Tämän pitkän metsää kohti suunnatun ratsastuksen kestäessä ei nähty lintuja eikä muitakaan eläimiä, mikä Helenistä tuntui omituiselta. Ilma menetti jotakin kylmyydestään muuttaen luontoaan auringon noustessa korkeammalle. Siihen yhtyi jo suloista metsän tuoksuakin. Tuon tuoksun ensimmäinen hieno tuntu oli aivan outo Helenille, vaikka se tuntuikin epämääräisesti tutulta ja aiheutti yhtä omituisia tunteita. Tuntui kuin hän olisi haistellut tuota pistävää voimakasta tuoksua kauan aikaa sitten, ja hänen ruumiilliset tunteensa äkkäsivät sen ennen kuin hänen muistinsa.

Tämä keltainen aavikko näyttikin olevan aivan tasainen. Roy suuntasi kulkunsa muutamaan matalaan ahtaaseen solaan, jonka pohjalla lirisi pieni puro. Hän seurasi sitä sitten vasemmalle saapuen lopulta erääseen paikkaan, missä setrit ja kääpiömännyt muodostivat pienen metsikön. Toisten saapuessa sinne istui hän ristissäjaloin satulassaan ja odotti.

"Luullakseni levähdämme nyt hieman", sanoi hän. "Olette varmaankin hirveästi väsyksissä?"

"Olen nälissäni, mutta en ole vielä väsynyt", vastasi Bo.

Helen laskeutui satulasta huomatakseen, että käveleminen on jotakin sellaista, jonka hän oli unhottanut. Bo nauroi hänelle, mutta hänkin horjahteli kummallisesti päästyään maahan.

Sitten laskeutui Roy. Helen kummastui huomatessaan hänet raajarikoksi. Roy näki hänen nopean katseensa.

"Muudan hevonen heitti minut kerran satulasta ja vyöryi sitten ylitseni. Silloin katkesi minulta ainoastaan solisluu, viisi kylkiluuta, toinen käsivarsi ja molemmat jalat parista kohti."

Huolimatta tuosta tosiseikasta, että hän oli raajarikko, näytti hän erittäin voimakkaalta ja kelvolliselta mieheltä seisoessaan siinä täydessä pituudessaan notkeana kotikutoisissa karheissa vaatteissaan.

"Kävelkää nyt hieman, tytöt, verryttääksenne jäseniänne", sanoi Dale. "Ellette ole vielä kankeita, tulette kumminkin sellaisiksi pian. Älkää kumminkaan menkö kauaksi. Huudan teidät sitten tänne, kun aamiainen on valmis."

Hieman myöhemmin vihelsi Dale heidät takaisin, ja kun tytöt palasivat kävelyretkeltään, odottivat leirinuotio ja aamiainen heitä. Roy istui ristissäjaloin kuin intiaani tervavaatteen reunalla, johon oli katettu vaatimaton mutta tukeva ateria. Helenin nopea katse huomasi kaikessa vallitsevan sellaisen puhtauden ja täydellisyyden, ettei hän ollut voinut odottaakaan sellaista metsissä elämään tottuneiden miesten ruoanvalmistukselta. Ruokakin oli erittäin hyvää. Hän söi halukkaasti, ja mitä Bon ruokahaluun tulee, hävetti se häntä melkein yhtä paljon kuin huvittikin. Nuoret miehet vain katselivat palvellen uutterasti tyttöjä, mutta puhuen harvoin. Heleniltä ei jäänyt huomaamatta, miten usein Dalen harmaat silmät tarkastelivat aukeata seutua. Hän oli huomaavinaan katseessa enemmän epäluuloa kuin mitään muuta.

"Sanon!" huudahti Bo syötyään kyllikseen, "ettei tämä ole totta. Näen varmaankin unta. Nell, tuo musta hevonen, jolla ratsastit, on komein näkemäni elukka."

Ranger söi ruohoa muiden hevosten joukossa puron rannalla. Kuormat ja satulat oli irroitettu. Miehet söivät hitaasti. Ei mikään ilmaissut nopeata pakoa, mutta kumminkaan ei Helen voinut vapautua levottomuudestaan. Roy voi ehkä kylläkin näyttää tyyneltä ja huolettomalta ollakseen säikähdyttämättä tyttöjä, mutta Dale ei nähtävästi voinut teeskennellä mitään sellaista, jota hän ei varmasti tarkoittanut.

"Levätkää tahi kävelkää", neuvoi hän tyttöjä. "Meidän on ratsastettava neljäkymmentä peninkulmaa ennen pimeää."

Helenin mielestä oli parempi levätä, mutta Bo käveli sinne tänne, taputteli hevosia ja kaiveli tavaramyttyjä. Hän oli utelias ja innokas.

Dale ja Roy keskustelivat hiljaa puhdistaessaan astioita ja sulloessaan niitä suureen hamppukangaspussiin.

"Luuletko todellakin, että Anson löytää jälkeni tänä aamuna?" kysyi Dale.

"Luulen", vastasi Roy.

"Mistä tiedät sen näin pian?"

"Mistä sinä sen tietäisit, jos olisit Snake Anson?" kysyi Roy vastaukseksi.

"Se johtuu kokonaan tuosta Magdalenasta tulleesta ratsastajasta", sanoi Dale vakavasti. "Luullakseni huomaisin kumminkin pyörien ja hevosten jäljistä, missä käännyimme syrjään. Ehkä hänkin sen näkee."

"Milt, kuulehan nyt. Kerroin sinulle jo, että Snake Anson näki meidät, pojat, toissapäivänä Show Downissa, ja hän näytti hyvin uteliaalta."

"Mutta hän ei nähnyt minua eikä kuullut minusta mitään", vastasi Dale.

"Ehkä ja ehkä ei. Mitä se sitten vaikuttaa asiaan, jos hän huomaa sen vasta tänä iltana aamun asemesta?"

"Etkö siis luule tapahtuvan mitään taistelua, vaikka Anson pysähdyttäisikin postivaunut?"

"Hänen on silloin ammuttava ensin, mikä ei ole luultavaa. John ja Hal käsittelevät nyt hieman varovaisemmasti revolverejaan tuon viimevuotisen kahakan jälkeen. Joe voi kumminkin suuttua. Mutta taistelun lykkäytyminen on kumminkin mielestäni parasta meille. Viisainta on kumminkin, ettemme ota sitä lukuun."

"Silloin on sinun jäätävä tänne vahtimaan Ansonin miehiä, sanokaamme niin pitkäksi aikaa, kunnes he tulevat näkyviin, jos he nyt ovat löytäneet jälkemme tänä aamuna. Sinun on saatava varmuus asiasta tavalla tai toisella ja ratsastettava sitten suoraan Big Springille, jossa aion viettää yön."

Roy nyökäytti hyväksyvästi tälle ehdotukselle. Tuhlaamatta sitten enempi sanoja ottivat molemmat miehet suitset ja menivät ottamaan hevosia kiinni. Helen katseli Dalea niin tarkkaavaisesti, että kun Bo huudahti riemusta, kääntyi hän katsomaan ja näki muutaman pienen keltaisen villin mustangin seisovan suorana takajaloillaan ja pieksävän ilmaa etukavioillaan. Roy oli heittänyt suopungin sen kaulaan ja veti sitä nyt leiriin.

"Nell, katsohan tuota villiä ponia!" huusi Bo.

Helen kiiruhti heti etemmäksi hurjistuneen mustangin tieltä. Roy kiinnitti sen muutamaan lähellä olevaan puuhun.

"Tulehan nyt, Pukinnahka", sanoi Roy hyväilevästi lähestyessään hitaasti vapisevaa eläintä. Hän meni vain lähemmäksi suopunkia pitkin muutellen aina käsiään. Pukinnahka mulautti silmiään ja näytti valkoisia hampaitaankin, mutta se seisoi kumminkin tyynesti, kun Roy irroitti silmukan sen kaulasta, veti sen pään yli ja kiinnitti sen mutkikkaalla solmulla sen turvan ympärille.

"Tätä sanotaan surmansilmukaksi", sanoi hän tarkoittaen solmua. "Sillä ei ole milloinkaan ollut kuolaimia suussaan eikä se milloinkaan tule sellaisia sietämäänkään."

"Uskallatteko ratsastaa sillä?" kysyi Helen.

"Joskus sattumalta", sanoi Roy hymyillen. "Haluaisitteko te, tytöt, koettaa?"

"En ainakaan minä", vastasi Helen.

"Olkoon menneeksi!" huudahti Bo. "Se on kyllä aivan paholaisen näköinen, matta uskallan kyllä nousta sen selkään, jos vain luulette minun voivan."

Lännen hurjuus oli juurtunut nopeasti Bo Raynerin mieleen.

"Olen pahoillani, mutta en voi sallia teidän tehdä sitä vielä vähään aikaan", vastasi Roy kuivasti. "Se hyppii joskus aivan vimmatusti."

"Hyppii! Tarkoitatte kai, että se potkii?"

"Niin."

Seuraavan puolen tunnin kuluessa näki ja oppi Helen enemmän kuin milloinkaan ennen, miten hevosia käsitellään aukeilla laitumilla. Lukuunottamatta Rangeria, Royn kimoa ja Bon valkoista ponia oli muut hevoset kirjaimellisesti pyydystettävä suopungilla, vedettävä leiriin, satuloitava ja kuormitettava. Se oli pelottomien ja voimakkaiden miesten työtä, joka vaati yhtä paljon kärsivällisyyttä kuin rautaisia kouriakin. Sen vuoksi Helenin noita miehiä kohtaan tuntema luottamus muuttuikin kunnioitukseksi. Huomioitatekevälle naiselle tämä puolituntinen kertoi paljon.

Kun kaikki oli kunnossa, nousi Dale satulaan ja sanoi merkityksellisesti: "Roy, odotan sinua auringonlaskun aikana. Toivon, ettet tule ennen."

"Olisikin ikävää, jos minun olisi kiiruhdettava heti tuomaan huonoja uutisia. Toivokaamme parasta. Meitä on onnistanut tähän asti. Nyt on sinun poikettava metsien neulasmatoille ja kätkettävä jälkemme."

Dale kääntyi mennäkseen. Tytöt sanoivat Roylle jäähyväiset ja seurasivat. Pian Roy ja hänen poronvärinen mustanginsa olivat hävinneet näkyvistä erään metsikön taakse.

Suitsettomat hevoset kulkivat edellä, kuormajuhdat seurasivat niitä ja ratsastajat tulivat aivan niiden kintereillä. Kaikki hevoset juoksivat tasaisesti. Tuo tahti pani tavaramytyt hyppimään ylös ja alas ja puolelta toiselle. Aurinko paistoi kuumasti Helenin selkään, ja tuuli menetti jäädyttävän kylmyytensä tuntuen melkein kostealta sen mukana kantautuvan kuivan ja suloisen tuoksun vuoksi. Dale seurasi tuota matalaa laaksoa, jonka laidoilla kasvoi metsää ja jonka muutamia peninkulmia kauempana olevasta päästä siinti metsän tumma reuna. Sinne ratsastaminen ei vienytkään enää pitkää aikaa.

Helen ihmetteli, miksi nuo suuret männyt kasvoivat niin kaukana täällä ylängöllä eivätkä lähempänä tasankoa. Ehkä lumella oli jonkinlainen vaikutus kasvullisuuteen, mutta kun maa oli tasaista, ei hän voinut huomata, miksi metsän laidan juuri piti olla tässä. He ratsastivat nyt sinne puiden varjoon. Helenistä tuntui tämä omituiselta ja kriitilliseltä tulolta toisenlaiseen maailmaan, jota hän oli päättänyt oppia tuntemaan ja rakastamaan. Männyt olivat suuria, ruskeakuorisia, arpisia ja kyhmyisiä puita, joissa ei ollut muuta tyypillistä yhdenmukaisuutta kuin mahtavuus ja kauneus. Ne kasvoivat kaukana toisistaan. Pienempiä mäntyjä ja matalaa pensaikkoa kasvoi niiden juurilla. Maanpinta tässä metsässä oli huomattava senvuoksi, että siinä kasvoi paikoitellen korkeaa hopeanväristä ruohoa ja paikoitellen oli se ruskeiden männyn neulasien peitossa. Nämä paikat olivat nähtävästi noita Royn tarkoittamia neulasmattoja. Siellä täällä lepäsi joku kaatunut metsänjättiläinen lahomassa. Helen kiinnitti pian huomionsa metsän hiljaisuuteen ja siihen omituiseen seikkaan, etteivät hevoset kulkiessaan aiheuttaneet juuri mitään melua muulloin kuin sattuessaan astumaan jollekin risulle tahi kaatuneelle puunrungolle. Sitten hän huomasi, että neulasmatot taipuivat kuin kautsukki tyyny hevosten kavioiden alla ja sitten kuin ne olivat poistuneet kauemmaksi, palasi se entiseen asentoonsa jälleen näyttämättä mitään jälkiä pinnassaan. Helen ei voinut nähdä merkkiäkään tiestä, jota pitkin he olivat kulkeneet. Tarvittiin todellakin teräviä silmiä Dalen seuraamiseksi tässä metsässä. Tämä huomio soi ääretöntä lohdutusta Helenille ja ensimmäisen kerran paon alusta tunsi hän mieltä ja sydäntä painavan kuorman kevenevän. Se oli riistänyt häneltä joitakin niistä vaikutteista, joita hän ehkä olisi saanut tämän ihmeellisen ratsastusmatkan kestäessä onnellisemmissa olosuhteissa.

Bo kumminkin näytti olevan vielä liian nuori, liian hurjapäinen ja liian jännitetty välittääkseen sen enempää olosuhteista. Hän eli vain nykyisyydessä. Helen alkoi epäillä, että tytöstä olisi ehkä kaikki seikkailut tervetulleita, ja Helen tiesi nyt varmasti, että Bo oli aito Auchincloss. Hän oli kolme kokonaista päivää tuntenut jonkunlaista painostusta, jollaista hän tätä ennen ei ollut kokenut, mutta viimeisten tuntien aiheuttama pelko oli sen karkoittanut. Mutta sen täytyy olla, päätteli hän, saman veren aiheuttamaa kiihkoa, joka pursui hänen suonissaan päästäkseen vapaaksi ja polttaakseen.

Bo rakasti toimintaa. Hänellä oli kyllä kauneusaistia, mutta hän ei ollut miettiväinen. Hän auttoi nyt Dalea ohjaamaan hevosia ja pitämään niitä yhdessä joukossa, Hän ratsasti hyvin eikä hänessä vielä voitu huomata väsymyksen eikä vaivautumisen aiheuttamia merkkejä. Helen alkoi tuntea molempia, mutta ei vielä niin paljon kumminkaan, että hänen tarkkaavaisuutensa olisi heikontunut.

Tämä ihmeellinen linnuton metsä ei tuntunut hänestä ollenkaan luonnolliselta. Kaikista elävistä olennoista luonnossa Helen piti enimmän linnuista. Hän tunsi niistä monta ja voi matkia muutamien ääniäkin. Mutta täällä näiden mahtavien mäntyjen alla ei ollut ollenkaan lintuja. Oravia kumminkin alkoi vilahdella siellä täällä ja tunnin matkan jälkeen ei niistä ollut enää ollenkaan puutetta. Ainoa, jonka hän tunsi, oli maaorava. Kaikki muut, kirkkaan mustista juovaisiin rusakkoihin ja valkohäntäisiin harmaihin asti, olivat hänelle aivan outoja. Ne olivat kesyjä ja uteliaita. Punaiset haukkuivat ja toruivat etenevää matkuetta, mustat liukuivat jollekin turvalliselle oksalle katsomaan, mutta harmaat eivät näyttäneet juuri ollenkaan välittävän tästä niiden alueelle tapahtuneesta hyökkäyksestä.

Kerran pysähdytti Dale hevosensa ja viittasi pitkällä käsivarrellaan. Helen suuntasi katseensa sinnepäin ja näki muutamia harmaita antilooppeja seisomassa eräässä aukeamassa pitkät korvat pystyssä. Ne olivat hurjan ja kauniin näköisiä. Äkkiä laukkasivat ne tiehensä hyvin joustavin hypyin.

Metsä oli yleensä tasaista ja avonaista, mutta joskus ilmestyi kumminkin heidän eteensä laaksoja ja jokiuomia, jotka särkivät sen säännöllisyyttä. Puolen päivän tienoissa se kumminkin asteittain muuttui, seikka, jonka Helen olisi luullut ennemminkin voineensa huomata, jos hän vain olisi ollut tarkkaavaisempi. Se ilmeni siten, että maa alkoi kohota ja puita alkoi ilmestyä enemmän.

Hän teki toisenkin huomion. Aina siitä alkaen, kun he olivat saapuneet metsään, oli hän tuntenut jonkunlaista pakotusta päässään ja jotakin tahmeaa sieraimissaan. Hän kuvitteli pahoillaan vilustuneensa. Mutta äkkiä hänen päänsä selveni hieman ja hän totesi, että metsän voimakas pihkantuoksu oli tukkinut hänen sieraimensa kuin pehmeällä piellä. Haju oli voimakasta ja vastenmielinen vahvuutensa vuoksi. Hänen kurkkuaan ja keuhkojaankin tuntui polttavan.

Kun hän alkoi menettää mielenkiintonsa metsään ja muuhun ympäristöön, tapahtui se vain vaivautumisen ja tuskan vuoksi, joita hän ei enää voinut vaimentaa. Sen jälkeen ei hän voinut olla niitä hetkeäkään tuntematta ja ne vain pahenivat. Eräässä ruumiin kohdassa oli tuska aivan sietämätön. Se sijaitsi hänen kyljessään juuri lanteitten yläpuolella ja se uhkasi muuttua petolliseksi, sillä se ei ollut yhtämittaista, vaan aina silloin tällöin tuntuvaa. Kun se alkoi hirveästi polttaen, voi hän huojentaa sen siirtämällä ruumiinsa hieman eri asentoon. Mutta se ei alkanut vähitellen. Kun hän luuli erehtyneensä ja uskalsi jälleen hengittää, palasi se pistävän nopeasti ja tunkeutui kuin veitsi hänen kylkeensä. Tällaista siis oli tuo ratsastuksen aiheuttama tuska, jonka uhriksi jokainen aloittelija joutuu pitkällä ratsastusmatkalla. Sitä oli melkein mahdoton kärsiä. Metsän kauneus, pakoon juokseva riista, aika, etäisyydet ja kaikki muukin haihtuivat olemattomiin tuon pistävän kivun tieltä. Suureksi helpotuksekseen hän huomasi sen aiheutuvan hevosen juoksusta. Kun Ranger juoksi, ei hänen tarvinnut siitä kärsiä. Senvuoksi antoikin hän hevosensa kävellä aina niin kauan kuin hän vain uskalsi tahi kunnes Bo ja Dale olivat melkein näkymättömissä. Sitten hän kiiruhti sen juoksuun tavoittaakseen toiset.

Niin kuluivat tunnit, aurinko laskeutui matalalle lähettäen kultaisia säteitään puitten väliin, jolloin metsä vähitellen muuttui kirkkaammaksi, mutta kumminkin tummemmaksi väriltään. Se himmeni hitaasti eikä auringonlasku ollut enää kaukana.

Hän kuuli hevosten kahlaavan vedessä ja pian hän saapuikin paikalle, missä pienet kristallikirkkaat purot virtasivat nopeasti viheriöissä sammaluomissa. Hän ratsasti monen sellaisen yli ja seurasi viimeistä erääseen avonaisempaan paikkaan metsässä, jossa männyt olivat tavattoman suuria ja kasvoivat kaukana toisistaan. Oikealta kohosi muudan matala harmaa koivukumpu puiden kolmannenosan korkeudelle. Jostakin kuului virtaavaa veden lorinaa.

"Tämä on Big Spring", ilmoitti Dale. "Leiriydymme tähän. Tytöt, olette todellakin kunnostautuneet."

Tarkastettuaan lähemmin paikkaa huomasi Helen, että kaikki nuo pienet purot alkoivat tuon harmaan kiviröykkiön alta.

"Olen kuolemaisillani janoon!" huudahti Bo tavalliseen liioittelevaan tapaansa.

"Ette varmastikaan milloinkaan unhota ensimmäisiä tuosta lähteestä ottamianne kulauksia", huomautti Dale.

Bo koetti laskeutua satulasta ja lopulta putosi siitä. Kun hän nousi seisomaan, kieltäytyivät hänen jalkansa suorittamasta luonnollista tehtäväänsä ja hän kaatui. Dale auttoi hänet jälleen seisoalleen.

"Mikä minua oikeastaan vaivaa?" kysyi hän suuresti hämmästyneenä.

"Olette vain kangistunut", vastasi Dale tukien häntä, kun hän astui muutamia horjuvia askelia.

"Bo, onko ruumiisi kipeä mistään paikasta?" kysyi Helen, joka yhä istui satulassa ollen haluton laskeutumaan siitä, vaikka hän ei mitään niin hartaasti toivonutkaan kuin päästä alas.

Bo katsoi häneen kaunopuheisesti.

"Nell, onko kyljessäsi sellainen tunne kuin pitkä parsinneula työnnettäisiin siihen silloin kun vähimmän osaat sellaista odottaa?"

"Se ei kyllä milloinkaan enää lakkaa!" huudahti Helen hiljaa. Sitten ottaen huomioon Bon kokemukset hän laskeutui varovaisesti satulasta ja onnistuikin pysymään seisoallaan. Hänen jalkansa tuntuivat aivan puukapuloilta.

Hetken kuluttua menivät tytöt lähteelle.

"Juokaa varovaisesti!" huusi Dale heille.

Big Springillä oli juurensa jossakin syvällä tuon harmaan rapautuneen kivikasan alla. Sieltä kuului veden kumeaa maanalaista kohinaa. Alkulähde oli varmaankin hyvin voimakas, koska se oli voinut tunkeutua tuon kylmän kiven läpi.

Helen ja Bo paneutuivat pitkäkseen sammalreunalle ja näkivät kasvonsa lähteestä kumartuessaan. He imaisivat suunsa täyteen Dalen neuvon mukaan, ja koska he olivat niin kuumissaan ja janoissaan, halusivat he odottaa hetkisen sopivaa tilaisuutta.

Vesi oli niin kylmää, että se värisytti Heleniä ja särki hänen hampaitaan. Merkillinen elähdyttävä vapistus värisytti hänen ruumistaan ollen ihmeellinen kylmässä ruumiin kuivan kuumuuden huojentamisessaan ja vastustamaton janoon vetoamisessaan. Helen kohotti päätään ja katsoi tuohon veteen, joka oli yhtä väritöntä kuin mautontakin.

"Nell, juo!" huohotti Bo. "Muistele hedelmäpuutarhassamme olevaa vanhaa lähdettämme, jonka laidoilla kasvaa niin kaunista sammalta."

Ja silloin Helen alkoi juoda ahneesti suljetuin silmin muistellen kotiaan, jonka Bon sanat olivat palauttaneet hänen mieleensä.

VII.

Ensimmäiseksi työkseen irroitti Dale kuorman muutaman hevosen selästä, aukaisi erään mytyn ja veti sieltä esille tervavaatteen ja muutamia huopapeitteitä, jotka hän levitti erään männyn juurelle.

"Levätkää nyt, tytöt!" sanoi hän lyhyesti.

"Emmekö saa auttaa?" kysyi Helen, vaikka hän tuskin jaksoi seisoa.

"Saatte kyllä tehdä kaikkea sitten kuin olette tottuneet tällaiseen."

"Tottuneetko tällaiseen?" toisti Bo naurahtaen. "Minä olen nyt ainakin aivan rikkihakattu."

"Bo, näyttää siltä, että herra Dale aikoo pitää meidät luonaan metsässä alituisesti."

"Niin hän tekeekin", vastasi Bo istuutuessaan hitaasti peitteille, ojentautuessaan pitkäkseen huokaisten tyytyväisyydestä ja nojatessaan päänsä satulaan. "Nell, eikö hän kieltänyt nimittämästä itseään herraksi?"

Dale irroitti juuri kuormia hevosilta.

Helen paneutui Bon viereen ja tunsi kerrankin elämässään, miten suloista lepo on.

"No niin, sisko, miksi sitten aiot sanoa häntä?" kysyi Helen uteliaasti.

"Miltiksi tietysti!" vastasi Bo.

Helenin oli pakko nauraa huolimatta väsymyksestä ja kivuistaan.

"Otaksun niin ollen, että kun tuo las vegasilainen paimenesi saapuu, rupeat nimittämään häntä samoin kuin hän sinua."

Bo punastui, mikä oli hyvin harvinaista häneen nähden.

"Niin teenkin, jos vain haluan", hän vastasi. "Nell, aina siitä asti kuin voin muistaa olet ikävöinyt tänne Länteen. Nyt olet päässyt tänne, vieläpä sen syvimpiin komeroihin. Herää siis!"

Tällainen oli Bon lyhyt ja luonteenomainen keino Helenin pintapuolisuuden karkoittamiseksi. Sanat sattuivatkin eikä Helen voinut vastata niihin mitään. Hänen kiihkeään haluunsa päästä tänne Länteen ei kumminkaan ollut sisältynyt tällaisia hurjia, ennen kuulumattomia retkiä. Mutta ehkäpä tämän Lännen — tämän päivästä päivään elämisen — muodostivatkin vain seikkailut, yritykset, koetukset, vaivat ja työt? Oliko kaiken tarkoitus valmistaa tämä kaikki sellaiseksi, että muut voivat elää sitten täällä mukavasti jolloinkin? Tarkoittiko Bokin sellaista huomautuksellaan? Helen oli kumminkin liian väsynyt ajatellakseen sitä tarkemmin nyt. Hänestä oli mielenkiintoista ja huvittavaa katsella Dalea.

Hän sitoi hevosten jalat ja päästi ne vapaiksi. Sitten lähestyi hän kirveineen erästä lyhyttä kuivunutta puuta, joka seisoi muutamien valkokuoristen haapain joukossa. Dale näytti valmistautuvan hakkaamiseen. Riisuttuaan takkinsa ja paljastettuaan leveät hartiansa, suoran selkänsä ja pitkät voimakkaat käsivartensa näytti hän nuorelta jättiläiseltä. Hän oli jäntevä ja notkea, voimakas, mutta ei paksu. Kirveen iskut sattuivat kovaan puuhun ja niiden aiheuttama ääni kajahteli metsässä. Muutamat iskut riittivät kaatamaan puun. Sitten hän halkoi sen. Helen oli utelias näkemään, miten hän sytyttää tulen. Ensin hän vuoli lastuja puun sydämestä ja asetti ne suurempien halkojen väliin maalle. Sitten otti hän satulanlaukusta, joka riippui lähellä olevasta oksasta, piikiven kappaleen, tulusraudan ja nahkakappaleen, jonka Helen arveli reväistyn porontaljasta ja johon oli ripistelty ruutia. Kaikissa tapauksissa aiheuttivat ensimmäiset tulusraudan lyönnit kipinöitä, sitten liekin ja lopulta syttyivät lastut tuleen. Liekki leimahti pian jalan korkeudelle. Dale asetti tuleen suurempia halkoja sijoittaen ne ristiin ja pian räiskyi iloinen nuotio.

Tehtyään sen hän suoristautui ja katsoen pohjoiseen päin hän kuunteli. Helen muisti nyt, että Dale oli tehnyt samoin pari kertaa ennen heidän saapumistaan Big Sprigsille. Hän kuunteli ja odotti varmaankin Royn tuloa. Aurinko oli jo laskenut ja aukeaman toisella puolella kasvavien mäntyjen latvat alkoivat himmetä.

Astiat, jotka metsästäjä tyhjensi muutamasta pussista, kilisivät raudan ja tinan sattuessa yhteen. Sitten hän aukaisi erään suuremman käärön, jonka sisässä näytti olevan lukemattomia erisuuruisia pusseja. Niissä oli epäilemättä ruokatarpeita. Sankko näytti aivan siltä kuin hevonen olisi vierinyt sen yli, ja samannäköinen oli koko myttykin. Dale täytti sankon lähteestä. Palattuaan tulen luo kaasi hän vettä pesuvatiin ja polvistuttuaan alkoi hän perusteellisesti pestä käsiään. Tuo näytti kuuluvan hänen tapoihinsa, sillä Helen huomasi hänen sitä tehdessään katselevan metsään ja kuuntelevan. Sitten hän kuivasi kätensä tulen loimussa ja kääntyen esille ottamiensa pussien puoleen alkoi hän valmistaa ruokaa.

Äkkiä rupesi Helen ajattelemaan tarkemmin tuota miestä ja kaikkia hänen hommiaan. Magdalenassa, vaunuissa ja viime yönä oli hän luottanut tuohon muukalaiseen, tuohon Valkoisten vuorten metsästäjään, joka näytti haluavan ruveta hänen ystäväkseen. Hän oli tuntenutkin rajatonta kiitollisuutta. Kumminkin oli hän suhtautunut mieheen persoonattomasti. Mutta nyt alkoi hänelle selvitä, että sattuma oli vienyt hänet huomattavien miesten joukkoon. Tämä huomio hämmästytti häntä. Se ei johtunut ollenkaan siitä, että Dale oli urhoollinen ja ystävällinen auttaessaan nuorta naista vaarassa, eikä siitäkään, että Dale osoittautui olevan kätevä ja nopea leiripuuhissa. Useimmat Lännen miehet ovat urhoollisia, oli hänen enonsa kertonut, useat ovat karhean ystävällisiä ja kaikki osaavat he valmistaa ruokaa. Tämä metsästäjä oli ruumiillisesti ihmeellinen miessuvun edustaja, jonka rakenteessa oli jotakin leijonamaista. Mutta ei sekään ollut hänen tuntemansa vaikutteen syy. Helen oli opettajatar, joka oli tottunut poikiin, ja hän tunsi tuon metsästäjän luonteessa olevan jonkunlaista poikamaista vilpittömyyttä, reippautta ja raikkautta. Hän luuli kumminkin, että Dalen sielullinen ja hengellinen voima oli vetänyt hänen ajatuksensa sille taholle.

"Nell, olen puhutellut sinua kolme kertaa", sanoi Bo äreästi. "Mitä sinä oikeastaan ajattelet?"

"Olen hyvin väsynyt, Bo, ja ajatukseni harhailevat kaukana. Mitä sanoitkaan?"

"Sanoin vain olevani hyvin nälissäni."

"Todellako? Mutta sinuun nähden ei se olekaan kummallista. Minä olen kumminkin liian väsyksissä voidakseni syödä, enkä uskalla sulkea silmiänikään, sillä sitten ne eivät enää aukenisi. Milloin me viimeksi nukuimme, Bo?"

"Toissa yönä ennen kotoa lähtöämme."

"Siis emme neljään yöhön kunnollisesti. Olemme kumminkin torkkuneet hieman."

"Varmasti otan vahinkoni takaisin tässä metsässä!" huudahti Bo iloisesti. "Luuletko meidän nukkuvan hyvin tämän puun juurella ilman mitään peittoa?"

"Näyttää ainakin siltä", vastasi Helen epäilevästi.

"Kuinka sanomattoman suloista! Voimme katsella tähtiä puiden oksien välitse."

"Taivas näyttää menevän pilveen. Eikö sinustakin tuntuisi hirveältä, jos myrsky alkaisi raivota?"

"En oikein tiedä", vastasi Bo miettiväisesti. "Lännen on annettava raivota."

Jälleen tunsi Helen, että Bossa oli jotakin välttämättömyyden pakosta johtuvaa. Se oli jotakin sellaista, joka oli ilmestynyt näkyviin vain silloin tällöin kodin yksitoikkoisessa elämässä St. Josephissa. Äkkiä juolahti Helenin mieleen ihmeellinen ajatus, jonkunlainen huumaava tietoisuus siitä, että hän ja Bo olivat alkaneet jo tottua tähän uuteen ja villiin ympäristöön. Kuinka omituista ja peloittavaa oli kumminkin tuon kehityksen vahtiminen! Bo, joka oli nuorempi ja vaikutuksille alttiimpi enemmän vaistomaisine kuin järjen aiheuttamine tunteineen, sulautuisi varmaankin siihen paljon nopeammin. Helen ihmetteli, voiko hän alistua itsessään tuntemalleen alkuperäisen elämän viehättävyydelle. Mutta voiko kukaan ymmärtäväinen ja viisas ihminen alistua siten? Ei suinkaan, vaan ainoastaan ajattelematon villi.

Helen huomasi Dalen suoristautuvan vielä kerran ja katsovan metsään.

"Royta ei kuulu vieläkään", sanoi hän ääneen. "Ja se onkin hyvä." Sitten hän kääntyi tyttöihin päin ja lisäsi: "Ateria on valmis."

Tytöt vastasivat kutsuun vauhdikkaammasti kuin heistä olisi voitu luullakaan. Ja he söivät kuin nälkiintyneet metsään eksyneet lapset. Dale tarjoili heille miellyttävän hymyn kirkastaessa hänen tyyniä kasvojaan.

"Huomenillalla saamme jo lihaa", hän sanoi.

"Millaista?" kysyi Bo..

"Villiä kalkkunaa tahi antilooppia. Ehkä molempia, jos vain haluatte. On kumminkin hyvä totuttautua syömään metsänriistaa vain vähitellen. Ja kalkkunan liha sulaa varmaankin suussanne."

"Uummm!" mumisi Bo ahneesti. "Olen kuullut puhuttavan villeistä kalkkunoista."

Heidän lopetettuaan söi Dale illallisensa kuunnellen tyttöjen puhetta ja vastaten silloin tällöin lyhyesti johonkin Bon kysymykseen. Oli jo hämärä, kun hän alkoi pestä lautasia ja pannuja, ja melkein pimeä, kun hän sai työnsä loppuun. Sitten hän viritti nuotion paremmin palamaan ja istuutui muutamalle pölkylle katselemaan tuleen. Tytöt nojautuivat mukavasti satuloita vasten.

"Nell, minä kellahdan varmasti minuutin kuluttua", sanoi Bo, "enkä oikeastaan saisi heti nukkua niin vahvan illallisen jälkeen."

"En voi ymmärtää, miten voin nukkua, enkä sitäkään, miten voin valvoa", vastasi Helen.

Dale kohotti päätään valppaasti.

"Kuunnelkaa!"

Tytöt jännittivät kuuloaan ja vaikenivat. Helen ei voinut erottaa mitään ääntä, ellei hiljaista kavioiden kapsetta metsästä, joka näytti vaipuneen uneen. Hän näki Bon silmistä, jotka loistivat avonaisina nuotion valossa, ettei hänkään ollut ymmärtänyt Dalen tarkoitusta.

"Lauma arosusia lähestyy!" hän huudahti.

Hiljaisuuden rikkoi äkkiä vihainen, kimeä ja omituinen haukunta. Se kuulosti villiltä, vaikka siinä olikin jonkunlainen ystävällinen tahi kysyvä sävy. Aivan valopiirin rajalla voitiin pian huomatakin harmaita elukoita. Hiipivien askelten aiheuttamaa pehmeää kahinaa kuului leirin ympäriltä ja sitten alkoi kaikua kaikkialta haukuntaa ja ulvontaa. Helenin mielestä käyttäytyi lauma rauhattomasti ja raukkamaisesti, ja hän oli iloinen, kun melu lakkasi ja arosudet pötkivät tiehensä haukahtaen vielä muutamia kertoja tarkoituksettomasti ja ilkeästi.

Hiljaisuus muuttui jälleen yhtä kiinteäksi kuin ennenkin. Ellei Helenin mieli olisi ollut niin levoton, olisi tämä hiljaisuus tuntunut hänestä suloiselta ja tavattoman kauniilta.

"Ah, kuunnelkaahan tuota veitikkaa!" huudahti Dale. Hänen äänensä värisi.

Jälleen jännittivät tytöt korviaan. Sellainen ei kumminkaan ollut tarpeellista, sillä äkkiä rikkoi hiljaisuuden surullinen ulvonta, kylmä ja selvä, pitkäveteinen, omituinen, täyteläinen ja villi.

"Ah, Mitä tuo on?" kuiskasi Bo.

"Suuri harmaa metsäsusi siellä vain ulvoo", vastasi Dale. "Se on nyt jossakin tuolla takaliston kivisellä harjanteella. Se vainuaa meidät eikä se meistä pidä. No, nyt taasen. Kuunnelkaa! Se tuntuu olevan nälissään."

Kun Helen kuunteli tuota äärettömän villiä huutoa, joka pani hänen ruumiinsa vapisemaan pelosta ja herätti hänessä aivan uskomattomia yksinäisyyden tunteita, katseli hän koko ajan Dalea.

"Pidättekö siitä?" mumisi hän tahdottomasti ymmärtämättä ollenkaan kysymyksensä vaikutinta.

Dalelta ei varmastikaan oltu tuollaista ennen milloinkaan kysytty, ja Helenistä näytti katsellessaan Dalen miettivää asentoa, ettei Dale ollut kysynyt sitä ikinä itsekään itseltään.

"Luultavasti", vastasi hän sitten.

"Mutta sudethan tappavat antilooppeja, pieniä saksanhirven vasikoita ja muita turvattomia eläimiä metsissä", huomautti Bo.

Metsästäjä nyökäytti päätään.

"Miten maailmassa sitten voitte pitää siitä?" kysyi Helen.

"Kun oikein ajattelen, tapahtuu se luullakseni monesta syystä", vastasi Dale. "Se tappaa puhtaasti eikä syö raatoja. Se ei ole pelkuri, vaan uskaltaa ryhtyä taisteluun ja kuolee rohkeasti. Sitten se rakastaa yksinäisyyttä."

"Tappaa puhtaasti. Mitä sillä tarkoitatte?"

"Puuma esimerkiksi silpoo tappamansa antiloopin. Kun karhu tappaa jonkun lehmän tahi vasikan, turmelee se sen kokonaan. Mutta susi tappaa rehellisesti terävillä puraisuilla."

"Millaisia eläimiä puuma ja karhu ovat?"

"Puumaa sanotaan vuorileijonaksi ja pantteriksi. Karhu on tavallinen harmaa karhu."

"Ovatko ne luonteeltaan niin julmia?" huudahti Helen väristen.

"Ovat varmasti. Olen usein ampunut susia niiden ahdistaessa antilooppeja."

"Miten ne silloin menettelevät?"

"Joskus ryhtyy pari kolme sutta ahdistamaan antilooppia, ja kun ensimmäinen ahdistaja väsyy, ryhtyy toinen ajoon ahdistaakseen eläimen kolmannen luo, joka taasen vuorostaan ryhtyy toimeen. Siten väsyttävät ne lopulta antiloopin. Sellainen on julmaa, mutta luonnollista eikä sen pahempaa kuin lumen ja jäänkään vaikutus, jolloin antilooppi voi kuolla nälkään. Kettu tappaa kalkkunan poikasia särkemällä munia ja korpit puhkaisevat vastasyntyneiden karitsoiden silmät ja odottavat sitten kunnes ne kuolevat. Muutoin ovat ihmiset vielä julmempia kuin pedot ajaessaan takaa riistaa, sillä ihmiset tulevat luonnon avuksi ja toimivat järjen eikä vaiston avulla."

Helenin väitteet loppuivat ja hän tunsi olevansa hyvin järkytetty. Hän ei ollut ainoastaan oppinut tuntemaan uutta ja järkyttävää puolta luonnonhistoriasta, vaan hänellä oli nyt myöskin täydellisesti selvillä, miksi hän oli epämääräisesti kuvitellut tahi ollut huomaavinaan tuossa miehessä jotakin erikoista. Metsästäjä on sellainen ihminen, joka tappaa eläimiä niiden nahan, lihan tahi sarvien vuoksi tahi jonkunlaisesta verenhimosta. Sellainen on ollut Helenin käsitys metsästäjistä ja hän luuli useiden muidenkin kaupungin asukkaiden olevan samaa mieltä, mutta nyt hän huomasi enemmistön olevan väärässä, sillä metsästäjä tuntui voivan olla aivan erilainen ja jotakin aivan muuta kuin riistan etsijä ja tappaja. Metsässä oleva vuoristomaailma oli tuntematon melkein kaikille miehille. Ehkä Dale tunsi sen salaisuuden, siellä vallitsevan elämän, sen kauhut, sen kauneuden, sen surullisuuden ja sen ilon, ja jos niin oli, niin kuinka ihmeellinen hänen luonteensa mahtoi ollakaan. Hän puhui ihmisistä melkein samoin kuin susistakin. Voiko yksinäinen elämä metsissä opettaa ihmiselle tuollaista. Ei katkeruudella, kateudella, mustasukkaisuudella, pahuudella, ahneudella eikä vihalla ollut sijaa tuon metsästäjän sydämessä. Ei Helenin terävyys, vaan naisen vaisto opetti hänet sen huomaamaan.

Dale nousi seisoalleen ja kääntyen pohjoista kohti kuunteli hän vielä kerran.

"Odotatteko Royta vieläkin?" kysyi Helen.

"En, sillä ei ole luultavaa, että hän saapuu enää tänä iltana", vastasi Dale, mennen sitten tutkimaan mäntyä, jonka juurella tyttöjen makuupaikka oli. Hänen käyttäytymisensä ja tapa, jolla hän tarkasteli puunlatvaa ja läheisyydessä kasvavia muita puita, lisäsivät vain tuota mielenkiintoa, jota Helen tunsi häneen.

"Se on varmasti seisonut tuossa paikoillaan jo viisisataa vuotta, minkävuoksi se ei luultavasti kaadu vielä tänäkään yönä", mumisi Dale.

Tuo mänty olikin siinä paikassa kasvavan ryhmän suurin.

"Kuunnelkaa jälleen", sanoi Dale.

Bo nukkui, mutta kuunnellessaan erotti Helen matalaa kaukaista jyrinää.

"Tuuli siellä vain ulvoo. Saamme myrskyn niskaamme", selitti Dale. "Saatte kuulla jotakin arvokasta. Mutta älkää olko peloissanne. Olemme varmasti turvassa. Männyt kaatuvat kyllä usein tuulessa, mutta tuo puu kestää millaisen tuulen painon tahansa. Teidän on parasta ryömiä huopapeitteiden alle, jotta voin levittää tervavaatteen ylimmäiseksi."

Helen liukui paikoilleen aivan sellaisessa puvussa kuin hän oli riisumatta yltään muuta kuin kengät, jotka Bokin oli irroittanut jaloistaan. Hän kallisti päänsä aivan Bon pään viereen, ja Dale levitti tervavaatteen heidän ylleen niin, että heidän päänsä vain näkyivät sen alta.

"Kun rupeaa satamaan, heräätte, jolloin voitte vetäistä laidan päänne yli", sanoi hän.

"Rupeaako satamaan?" kysyi Helen ajatellen kumminkin, että tämä hetki oli hänen elämänsä omituisin. Nuotion valossa näki hän Dalen kasvot. Ne olivat samanlaiset kuin ennenkin, tyynet, vakavat ja ilmeettömät. Hän oli ystävällinen, mutta hän ei suhtautunut sisaruksiin kuin tyttöihin, jotka olivat nyt hänen kanssaan täällä säkkipimeässä metsässä avuttomina ja voimattomina puolustautumaan. Hän ei näyttänyt ajattelevan ollenkaan. Helen ei ollut kumminkaan ollut milloinkaan ennen elämässään näin herkkä vaikutteille.

"Olen tässä läheisyydessä ja pidän tulta vireillä koko yön", sanoi Dale.

Helen kuuli hänen poistuvan pimeyteen. Äkkiä alkoi metsästä kuulua laahaamista ja kolinaa ja sitten rätinää kun uusi pölkky heitettiin nuotioon. Säkeneet leijailivat ilmassa ja monet sammuivat sihisten kostealla maalla. Savu alkoi kiemurrella ylöspäin pitkin suurta rosoista puunrunkoa, ja liekit räiskyivät ja rätisivät.

Helen kuunteli jälleen tuulen huminaa. Tuntui kuin ilma olisi hengittänyt sivellen hänen poskeaan ja pehmeästi heilutellen Bon kiharoita. Se oli kumminkin voimakkaampaa nyt, mutta heikkeni sitten alkaakseen taasen jälleen vielä voimakkaampana. Helen totesi silloin, että tuon äänen aiheutti lähenevä myrsky. Hänen raskaat luomensa kieltäytyivät melkein pysymästä auki, ja hän tiesi, että jos hän sulkisi ne, nukkuisi hän silmänräpäyksessä. Hän halusi kumminkin kuunnella myrskyn huminaa puissa.

Muutamia kylmiä sadetippoja putosi hänen kasvoilleen ilmoittaen hänelle, ettei hänen ja luonnonvoimien välillä ollut minkäänlaista kattoa. Sitten kantoi tuuli palaneen puun hajua hänen sieraimiinsa, ja jollain tavoin hänen vilkas mielikuvituksensa vei hänet takaisin lapsuusaikoihin, jolloin hän poltti oksia ja lehtiä pienten veljiensä kanssa. Mutta nuo muistot haihtuivat kumminkin pian. Tuo humina, joka äsken oli kuulostanut niin kaukaiselta, lähestyi nyt nopeasti tullen kovemmaksi. Se syöksyi eteenpäin kuin tulviva vesi. Helen hämmästyi ja säpsähti. Kuinka voimakas, nopea ja kova tuo myrskytuuli olikaan! Hän vertasi sen tuloa armeijan marssiin. Sitten täytti tuo humina metsän, vaikka se vielä kuuluikin kaukaa takaapäin. Ei männynneulanenkaan liikahtanut nuotion valossa, vaikka ilma tuntuikin olevan voimakkaasti ladattu. Humina koveni, kunnes se muuttui sellaiseksi hirmuiseksi jyrinäksi kuin meren valtaavien tyrskyjen pauhu, kun ne murskautuvat rantaa vasten. Bo heräsi tarrautuen peloissaan Heleniin. Kuuroksi tekevä myrskytuuli oli heidän kimpussaan. Helen tunsi päänsä alla olevien satulain liikahtelevan. Suuri puu vapisi juuriaan myöten. Tuulen voimakkain raivo painoi vain puiden latvoja ja pitkäksi ajaksi taivutti se metsän voimakkaan painonsa alle. Sitten muuttui tuo kuuroksi tekevä jyrinä huminaksi, jota jatkui vähän aikaa, jolloin se hiljenemistään hiljeni ja muuttui kumeammaksi, kunnes se lopulta kuoli etäisyyteen.

Heti kun se oli lakannut kuulumasta, alkoi pohjoisesta kuulua jälleen matalaa jyrinää, joka lakkasi alkaakseen taasen jälleen. Helen lepäsi siinä kuiskaillen Bolle, ja kuuli jälleen tuulen voimakkaiden puuskain tulevan, rytisevän ja lakkaavan. Sellaista oli tämän vuoriston metsän myrskyn toiminta.

Tervavaatteelle putoilevien sadepisaroiden pehmeä rapina varoitti Heleniä muistamaan Dalen ohjeet, ja vetäistyään tuon raskaan vaatteen ylemmäksi laittoi hän siitä jonkunlaisen kojun satulain yläpuolelle. Sitten vetäen lämmittävän Bon lähemmäksi itseään sulki hän silmänsä, ja synkän metsän, tuulen ja sateen aiheuttamat tunteet haihtuivat. Viimeinen kaikista vaikutelmista oli savun haju, jota tunkeutui tervavaatteen alle.

Kun hän avasi silmänsä, muisti hän kaiken niin hyvin kuin ainoastaan hetkinen olisi kulunut noista tapahtumista. Päivä oli kumminkin jo valjennut, vaikkakin harmaana ja pilvisenä. Puista tippui vettä. Nuotio palaa roihusi iloisesti, sininen savu kiemurteli ylöspäin ja herkullinen kahvin tuoksu sekoittui ilmaan. Hevoset seisoivat aivan lähellä purren ja potkien toisiaan. Bo nukkui vielä raskaasti. Dale puuhasi ahkerasti nuotion ääressä. Kun Helen katseli metsästäjää, näki hän tämän keskeyttävän työnsä, kääntävän päätään kuunnellakseen ja sitten katsovan odottavasti. Silloin juuri kuuluikin huuto metsästä. Helen tunsi Royn äänen. Sitten hän kuuli veden loiskuntaa ja lähenevää kavioiden kapsetta. Hetken kuluttua ilmestyikin vaalea mustangi näkyviin kantaen Royta selässään.

"Huono aamu ankoille, mutta hyvä meille!" huudahti tämä.

"Huomenta, Roy!" tervehti Dale ja hänen iloisuudestaan ei voitu erehtyä. "Odotin juuri sinua."

Roy näytti laskeutuvan mustangin selästä ponnistuksetta, ja nopein liikkein aukaisi hän remmit irroittaessaan satulan. Mustangi oli märkä hiestä ja vaahtoon sekoittuneesta sadevedestä. Se huohotti ja höyrysi.

"Olet näemmä ratsastanut kovasti", huomautti Dale

"Niin olenkin", vastasi Roy. Sitten hän huomasi Helenin, joka oli noussut istualleen sukien käsillään tukkaansa ja tuijottaen Royhin. "Hyvää huomenta, neiti. Minulla on teille hyviä uutisia."

"Jumalalle kiitos", mumisi Helen pudistellen samalla Bota. Tuo nuori neiti heräsikin, mutta oli kumminkin haluton nousemaan. "Bo, Bo, herää nyt. Roy on saapunut."

Silloin nousi Bokin puku epäjärjestyksessä ja unisin silmin.

"Voi, miten minun ruumistani pakottaa!" vaikeroi hän. Huomattuaan kumminkin, mitä tulen ääressä tehtiin lisäsi hän: "Onko aamiainen jo valmis?"

"Melkein. Saatte nyt omenapiirakoita", vastasi Dale.

Tavassa, millä Bo nauhoitti kenkänsä, ilmeni jo todellisia tervehtymisen merkkejä. Helen nouti heidän matkalaukkunsa ja avattuaan sen pukeutuivat he lähteen vieressä muutamalla litteällä kivellä niin lähellä miehiä että näiden puhe kuului sinne asti.

"Kuinka kauan aiot lorvailla täällä leirissä, ennenkuin kerrot minulle?" kysyi Dale.

"Olen juuri aloittamaisillani. Milt", vastasi Roy. "Tuo ratsastaja, joka sivuutti meidät, vei sanan Ansonille. Hän miehineen joutui jäljillemme pian. Näin heidän tulevan jo kymmenen aikaan. Silloin vetäydyin metsään ja pysyttelin siellä niin lähellä kumminkin, että näkisin, mistä kohden he poikkeaisivat metsään. Hetken kuluttua eksyivät he jo jäljiltäsi. Sitten he levittäytyivät ketjuun kulkien etelää kohti ajatellen tietysti, että aiot kiertää Pinen Old Baldyn eteläpuolelta. Snake Ansonin miehissä ei ole ainoatakaan hevosten jälkien etsijää. Se on nyt aivan varmaa. Seurasin heitä sitten noin tunnin, kunnes he olivat poikenneet muutamia peninkulmia syrjään jäljiltämme. Sitten palasin siihen paikkaan, josta te poikkesitte metsään. Olin siellä koko iltapäivän pimeään asti odottaen heitä palaaviksi. Mutta heitä ei kuulunutkaan. Lähdin silloin ratsastamaan suoraan tänne ja leiriydyin metsään viipyen siellä päivän sarastukseen asti."

"Niin pitkälle on siis kaikki hyvin", huomautti Dale.

"Varmasti. Baldyn eteläpuolella olevat seudut ovat vaikeasti kuljettavia, ja nuo muutkin pari kolme tietä, joita Anson miehineen voi kulkea, ovat samanlaisia."

"Sellaista emme siis voi edellyttääkään", mumisi Dale jonkun asian juolahtaessa hänen mieleensä.

"Mitä emme voi edellyttää?"

"Että he kiertävät Baldyn pohjoispuolelta."

"Emme ollenkaan!" vastasi Roy lyhyesti.

"Silloin aion kätkeä jälkemme vielä paremmin, kiiruhtaa asuntooni ja oleskella siellä, kunnes tulet ilmoittamaan, että tytöt voidaan turvallisesti viedä Pineen."

"Milt, puhut viisaasti kuin profeetat."

"En ole aivan varma, voimmeko kätkeä jälkemme täydellisesti. Jos Ansonilla olisi ollut hiemankaan enemmän taitoa kuljeskella metsässä, ei hän olisi eksynyt jäljiltämme niin pian."

"Ei kyllä, mutta hän luulee voivansa katkaista tiesi."

"Jos voisin päästä parikymmentä peninkulmaa kauemmaksi ja kätkeä jälkemme varmasti, olisin aivan varma takaa-ajon epäonnistumisesta", sanoi metsästäjä miettiväisesti.

"Sellainen on yhtä varmaa kuin helppoakin", vastasi Roy nopeasti. "Kohtasin tullessani muutamia meksikolaisia lammaspaimenia, jotka ajoivat edellään suurta lauhaa. Ne tulivat etelästä ja aikovat jäädä oleskelemaan Turkey Senacan tienoille. Sitten he palaavat etelään viedäkseen lauman Phenixiin. Maa on hyvin pehmeätä nyt. Nyt on sinun lähdettävä nopeasti liikkeelle ja kiiruhdettava suoraan tuolle lammaslauman polkemalle tielle ikäänkuin aikomuksesi olisi kulkea etelään. Mutta sensijaan ratsastatkin sinä tuon lauman edelle. Se tulee pysyttelemään näiden metsäniemekkeiden läpi kulkevilla avonaisilla paikoilla ja teillä. Ja kulkiessaan teidän jäljissänne kätkee se jälkenne."

"Mutta otaksukaamme nyt, että Anson pyörtää takaisin ja löytää tämän leirin. Silloin hän voi seurata helposti jälkiämme tuonne lauman polkemalle tielle. Mitä luulet silloin tapahtuvan?"

"Silloin toteutuvat juuri toivosi. Tuo lampaiden polkema tie on viettävä ja mutkainen. Pian rupeaa satamaan kovasti. Jälkenne häviävät, vaikka ette menisikään etelään. Ja Anson pysyttelee kyllä tuolla tiellä, kunnes hän häipyy kokonaan jäljiltä. Jätä tuo minun huolekseni, Milt. Olet metsästäjä, mutta minä olen hevostenetsijä."

"No olkoon menneeksi. Meidän on niin ollen kiiruhdettava."

Sitten hän kehoitti tyttöjä joutumaan.

VIII.

Päästyään kerran hevosen selkään jälleen voi Helen onnitella itseään, ettei hän ollutkaan niin vaivautunut kuin oli kuvitellut. Mutta Bo valitti sensijaan kuuluvammin.

Molemmilla tytöillä oli aivan uudet pitkät vedenpitävät nutut, joilla he melkoisesti ylpeilivät, sillä uusien vaatteiden saanti ei ollut kuulunut heidän elämänsä tavallisiin tapahtumiin.

"Minun on luullakseni pitennettävä niiden halkoa", sanoi Dale tarttuen suureen puukkoonsa.

"Miksi?" vastusteli Bo heikosti.

"Ne eivät ole valmistetut ratsastusta varten. Kastutte sittenkin aivan tarpeeksi, vaikka teenkin sen. Mutta ellen sitä tee, kastutte likomäräksi."

"No tehkää sitten halunne mukaan", sanoi Helen lopulta vastahakoisesti.

Siis halkaisi Dale heidän uusien nuttujensa selän puoliväliin saakka. Teon tarpeellisuus selvisi Helenille, kun hän huomasi, miten ne nyt ulottuivat satulannahan yli heidän kenkiensä kärkiin asti.

Aamu oli harmaa ja kylmä. Sataa tihuutti ja puista tippui vettä alituisesti. Helen hämmästyi saapuessaan aukealle tasangolle jälleen ja luuli ymmärtävänsä, etteivät he nyt pitkään aikaan tulekaan poikkeamaan metsiin. Oikealla puolella oleva seutu oli aukeata ja tasaista, mutta vasemmalla oleva oli mäkistä liittyen tummaan niemiseen metsänreunaan. Tuon rajoittavan metsän yläpuolella leijaili matalalla pilviä, jotka kätkivät vuoret näkyvistä. Tuuli puhalsi takaapäin ja tuntui kiihtyvän. Dale ja Roy ratsastivat edellä hyvää vauhtia ajaen samalla kuormahevosia edellään. Helenillä ja Bolla oli täysi työ pysytellä heidän kintereillään.

Ensimmäisen tunnin matka ei tuonut suurta muutosta ilmaan eikä maisemaan, mutta se antoi kumminkin Helenille vihjauksen, mitä hänen oli kestettävä, jos matka tulisi jatkumaan koko päivän tällaista vauhtia. Hänestä alkoivat tuntua sellaiset paikat mieluisilta, joissa hevoset kävelivät, ja tasangot taasen vastenmielisiltä. Myötämäkiä vihasi hän erityisesti. Ranger ei halunnut kulkea hitaasti ja ruumiin hyppiminen ylös ja alas oli vastenmielistä. Ja lisäksi tuo virkku musta hevonen koetti aina hypätä kuoppien ja lätäkköjen yli. Se liukui niiden yli kuin lintu. Helen ei voinut saavuttaa taitoa istua satulassa taitavasti, minkävuoksi ei ainoastaan hänen ruumiinsa saanut kolahduksia noissa tilaisuuksissa, vaan kulku loukkasi myöskin hänen kauneudenaistiaan. Hän ei ollut milloinkaan ennen tiennyt olevansa turhamainen. Hän ei ollut ikinä kumminkaan iloinnut mistään sopimattomuuksista ja joutuessaan nyt esittämään sellaista kärsi hän hirveästi. Bo halusi aina ratsastaa edellä ja Helen oli iloinen, että hän niin harvoin katsoi taakseen. Jonkun ajan kuluttua saapuivat he leveälle kuraiselle tielle, jossa oli lukemattomia pienien sorkkien jälkiä. Tämä oli siis tuo lammaslauman polkema tie, jota Roy oli neuvonut seuraamaan. He seurasivat sitä kolme tahi neljä peninkulmaa ja vihdoin, saavuttuaan erääseen harmaanviheriään laaksoon, näkivät he siellä suuren lauman lampaita. Pian kajahteli ilma lammasten määkinästä, kuului hiljaista lukemattomien sorkkien aiheuttamaa kapsetta ja koko maailma tuntui tuoksuvan lampailta. Lauma pysyi hyvin koossa, vaikka se syödessään peittikin maata monen aarin laajuudelta. Sitä seurasi kolme ratsastavaa paimenta ja muutamia kuorma-aaseja. Dale puhutteli erästä meksikolaista sanoen tälle jotakin ja viitaten sitten pohjoiseen päin ja tiehen. Meksikolainen hymyili niin, että suu leveni korvasta korvaan, ja Helen kuuli hänen nopeasti vastaavan: "Kyllä herra! Kiitoksia, herra!" Tuo lammaslauma näytti suurenmoiselta aaltoillessaan siinä tasangolla kuin tasainen harmaasta, ruskeasta ja mustasta villasta kokoonpantu virta. Se kulki eteenpäin vain alavaa maata pitkin. Dale poikkesi sinnepäin johtavalle tielle ja läksi jatkamaan matkaa yhä nopeammin.

Äkkiä kiisivät pilvet korkeammalle ja hajautuivat paljastaen palasen sinistä taivasta ja sallien auringon säteittenkin näyttäytyä. Sitä ei kumminkaan kestänyt pitkää aikaa. Tuuli kiihtyi, ja suunnaton musta pilvi vyöryi vuorilta ja toi mukanaan sellaisen sateen, että se näytti valuvan kuin virta ylhäältä ja lähestyvän kuin nopeasti liikkuva seinä. Pian olivat pakolaiset sen keskellä.

Kumarruksissa olevin päin ratsasti Helen eteenpäin tuossa kylmässä harmaassa sateessa, joka tuli melkein suoraan sivulta tuntikausia kuten hänestä tuntui. Lopulta tuo rankka vesitulva sivuutti heidät jättäen jälkeensä hienoa sumua. Tummat pilvet kiisivät matalalla kätkien vuoret kokonaan näkyvistä ja muuttaen tuon harmaan ja märän tasangon hyvin alakuloisen näköiseksi. Helenin jalat ja polvet olivat niin märät kuin olisi hän kahlannut vedessä. Niitä paleli myöskin. Hänen sormikkaitaan ei oltu myöskään tarkoitettu sateessa käytettäviksi, minkävuoksi nekin olivat läpimärät. Kylmä tarttui hänen sormiinsa niin, että hänen oli lyötävä käsiään yhteen. Ranger käsitti tuon niin, että sen oli parannettava vauhtiaan, mikä oli Helenistä vielä pahempaa kuin paleleminen.

Hän näki toisen kiitävän pilvijoukon lähestyvän vuorilta sadetulvineen, jossa oli jotakin valkoista seassa. Lunta! Tuuli oli nyt pistävän kylmää. Helenin ruumis pysyi kyllä lämpimänä, mutta hänen jalkojaan, käsiään ja korviaan alkoi palella hirveästi. Hän katsoi eteenpäin vakavasti. Sieltä ei kumminkaan näyttänyt lähtevän mitään apua, joten hänen oli vain pakko jatkaa. Dale ja Roy istuivat kumarassa satulassaan luultavasti aivan läpimärkinä, sillä heillä ei ollut minkäänlaisia sadenuttuja. Bo pysytteli aivan heidän kintereillään, ja oli aivan ilmeistä, että häntäkin paleli.

Tämä toinen kuuro ei ollut niin hirveä kuin ensimmäinen, koska se toi mukanaan vähemmän vettä. Kumminkin tunkeutui tuulen jäätävä kylmyys luihin ja ytimiin asti. Sitä kesti tunnin, jonka kuluessa hevoset vain jatkoivat tasaista juoksuaan. Harmaa kuuro kiisi vihdoin ohitse, sumu haihtui, pilvet kohosivat korkeammalle ja hajautuivat sulkeutuakseen jälleen uutta kuuroa varten. Nyt alkoi sataa lumisohjua. Kiitävät hiutaleet pistelivät Heleniä niskaan ja poskiin, ja hetkisen putoili niitä niin paljon ja nopeasti hänen selkäänsä, ettei hän luullut voivansa kestää niiden aiheuttamaa painoa. Lumi kokoutui aukeihin paikkoihin muodostaen niihin kimaltelevan jääpeitteen.

Siten sai Helen kestää kuuron kuuron jälkeen. Hänen jalkansa menivät aivan tunnottomiksi ja niitä lakkasi palelemasta. Hänen sormiaan kumminkin pisteli yhtä mittaa senvuoksi, että hän koetti alituisesti lämmittää niitä. Tuuli puhalsi nyt aivan hänen lävitseen. Hän ihmetteli kestävyyttään, ja sattui useammasti kuin kerran, että hän luuli voimainsa loppuvan. Hän jatkoi kumminkin ratsastustaan. Kaikkien noiden talvien kuluessa, jotka hän oli elänyt, ei ollut ollut ainoatakaan tällaista päivää. Ankara ja kylmä, märkä ja tuulinen, yhä lisääntyvällä ponnella — sellainen juuri oli tämä päivä. Ilmassa ei ollut tarpeeksi happea hänen verelleen.

Kumminkin kaikkien näiden äärettömän pitkien tuntien kuluessa tarkasteli Helen seutuja, joiden läpi hän ratsasti, sillä hän halusi tuntea tien, jos hän joskus maailmassa sattuisi sitä vielä kulkemaan. Iltapäivä tuntui jo pitkälle kuluneen, kun Dale ja Roy poikkesivat muutamaan äärettömän suureen syvennykseen, jossa punertava järvi oli peittänyt maan alleen. He ratsastivat sen rantaa pitkin antaen hevosten kahlata polviaan myöten vedessä. Kurjet ja haikarat läksivät raskaasti lentoon ja suuria ankkaparvia liiteli nopeasti rannalta rannalle. Tämän syvänteen toiselta puolelta kohosi maa melko äkkiä, kallioiset penkereet kiersivät korkeamman maan laitaa ja jälleen ilmestyi tumma metsä näkyviin.

"Kuinkahan monta peninkulmaa olemme mahtaneetkaan jo kulkea?" arvaili Helen. Niitä tuntui jo kertyneen yhtä paljon kuin pitkiä tuntejakin. Mutta vihdoin, kun uusi sade jälleen uhkasi, saavuttiin lopultakin metsään. Siinä oli kuitenkin puita niin harvassa, etteivät ne voineet suojella juuri ollenkaan sateelta.

Helen istui jo satulassaan melkein tajuttomana. Silloin kun Ranger paransi vauhtiaan tahi hyppäsi jonkun kuopan yli, piti hän kiinni satulannupista voidakseen olla putoamatta. Hänen mielensä ei kyennyt käsittämään muuta kuin vaikeuksia ja hänen ajatuksissaan pyöri vain yksi ainoa asia — miksi hän milloinkaan läksi kotoa tänne Länteen? Hänen huolensa Bon vuoksi olivat unhottuneet. Kuitenkin painui hänen mieleensä tahi ehkä hänen muistinsa valokuvasi tämän matkan kivuttavalla vilkkaudella jokaisen huomattavan muutoksen maan muodossa. Metsä muuttui vähitellen tasaisemmaksi ja tiheämmäksi. Puiden juuret olivat jo hämärän peittämät. Äkkiä Dale ja Roy katosivat näkyvistä alkaessaan laskeutua jotakin mäkeä, ja samoin Bokin. Sitten kantautui Helenin korviin nopeasti virtaavan veden kohinaa. Ranger rupesi juoksemaan nopeammasti. Pian saapui Helen erään suuren laakson päähän, mustan ja harmaan, jossa oli jo niin pimeä, ettei hän voinut nähdä sen poikki eikä sen pohjaa. Mutta hän tiesi sen pohjalla virtaavan joen. Sen aiheuttama kohina oli syvää, keskeytymätöntä, kovaa ja harvinaisen sointuvaa. Tie laskeutui laaksoon jyrkästi, Helen ei ollut menettänyt vielä kaikkea tuntoaan, kuten hän oli luullut ja toivonut. Hänen ruhjoutunut ruumisraukkansa vastasi vielä kiusallisesti tärähdyksiin, kolinaan, tempauksiin ja kaikkiin muihinkin hevosen juoksun aiheuttamiin hirvittäviin liikkeihin.

Helen ei kohottanut pitkään aikaan katsettaan. Kun hän sen teki, lepäsi hänen edessään viheriä, pajujen reunustama puuton aukeama, jonka poikki ruskeanvalkoinen joki virtasi kohisten korviahuumaavasti.

Dale ja Roy ajoivat kuormahevoset joen poikki ja seurasivat sitten niitä, jolloin heidän hevosensa upposivat kylkiään myöten veteen. Bo ratsasti kuohuvaan veteen niin rohkeasti kuin hän ei olisi muuta tehnytkään elämässään. Liukahdus ja putoaminen olisivat aiheuttaneet sen, että Bo olisi hukkunut tuohon vuoristosta tulevaan virtaan.

Ranger käveli suoraan rannalle, mutta pysähtyi siihen totellen Helenin vetäisyä suitsista. Joki oli viisikymmentä jalkaa leveä, matala siltä rannalta, jolla Helen oli, mutta syvä toiselta, ja nopeasti virtaava suurin lainein. Helen suorastaan pelkäsi niin, ettei hän uskaltanut seurata.

"Antakaa sen vain tulla!" huusi Dale. "Lähde nyt vain, Ranger!"

Suuri musta hyppäsi sekaan niin että vesi pärskähti korkealle. Tuo virta ei merkinnyt sille mitään, vaikka se tuntuikin ylipääsemättömältä Helenistä. Hänellä ei ollut enää niin paljon voimaa jäljellä, että hän olisi jaksanut nostaa jalustimiaan, ja senvuoksi virtasikin vesi esteettömästi hänen jalkainsa yli. Hypättyään vielä pari kertaa kiipesi Ranger toiselle rannalle ja laukkasi sitten niityn poikki paikalle, missä muut hevoset seisoivat höyryten muutamien mäntyjen suojassa. Silloin se pysähtyi raskaasti huoaten.

Roy tuli auttamaan häntä satulasta.

"Kolmekymmentä peninkulmaa, neiti Helen", sanoi hän tavalla, joka sisälsi kohteliaisuuden.

Hänen oli nostettava Helen maahan ja autettava hänet puun luo, johon Bo nojautui. Dale oli irroittanut muutaman satulan ja levitteli juuri huopapeitteitä puun juurelle.

"Nell, sinähän vannoit rakastavasi minua!" tervehti Bo pahoillaan. Hän oli kalpea, sinihuulinen eikä hän voinut seisoa.

"Bo, aikomukseni ei ole milloinkaan ollut tehdä sinusta niin kurjaa vaivaista kuin minä olen!" huudahti Helen. "Voi, millainen kauhea retki!"

Satoi, puista tippui vettä ja taivas näytti uhkaavalta. Maa oli likomärkä ja siinä oli lammikoita ja rapakoita kaikkialla. Helen ei voinut kuvitella muuta kuin että tämä sydämetön, väsyttävä ja jäädyttävä olotila tulee jatkumaankin. Juuri silloin muistui koti hänen mieleensä elävästi ja merkityksellisesti. Hän oli todellakin niin surkuteltavassa kunnossa, että tuo suuri nautinto, minkä tilaisuus istuutua, liikunnon loppuminen ja tuosta kirotusta alituisesti juoksevasta hevosesta vapautuminen hänelle tuotti, tuntui hänestä vain pilkalta. Ei voinut olla mahdollista, että lepohetki oli koittanut.

Metsästäjät tahi paimenet olivat nähtävästi oleskelleet tässä paikassa ennenkin, koska siinä oli nuotioiden pohjia. Dale kohotti muutaman kekäleen ja paiskasi sen niin lujasti jälleen maahan, että se halkeili palasiksi. Hän teki siten monta kertaa. Oli hämmästyttävää katsella hänen voimaansa ja sitä helppoutta, millä hän kokosi kourallisen lastuja. Hän kokosi ne yhteen kasaan ja kumartui niiden yli. Roy hakkasi kirveellä toista pölkkyä ja jokainen lyönti irroitti siitä pitkän palasen. Sitten alkoi Dalen hartioitten yli kohota ohut savupilvi, kun hän seisoi kumarruksissa avopäin suojellen lastuja hatullaan. Ne leimahtivat palamaan. Roy toi sylillisen pölkyn sydämestä hakkaamiaan kuivia ja valkoisia halkoja. Ne asetettiin rivittäin ristiin tuleen, joka pian alkoi humista. Sitten halko halolta rakensivat miehet nuotion, johon he lisäsivät suurempiakin puita, oksia, pölkkyjä ja kekäleitä, kunnes siitä syntyi jonkunlainen pyramiidi, josta liekit kohosivat taivaalle. Siihen ei mennyt heiltä kahta minuuttiakaan. Helen tunsi jo tulen lämmittävän jäykistyneitä kasvojaan. Hän ojensi sitä kohti paljaat kontistuneet kätensä.

Vaikka Dale ja Roy olivatkin aivan märkiä ihoa myöten, eivät he kumminkaan viivytelleet nuotion ääressä. He riisuivat kuormat hevosilta. Parin männyn väliin sidottiin suopunki ja sen yli heitettiin tervavaate niin, että se muodosti A-muotoisen majan sitten kuin sen kulmat oli kiinnitetty maahan. Tyttöjen matkatavarat, eväät ja vuodehuovat sijoitettiin sitten tuohon katokseen.

Helen arveli siihen kuluneen viisi minuuttia. Tämän lyhyen ajan kuluessa oli tuli kiihtynyt niin, että se nyt muodosti suuren ja kuuman nuotion. Sade valui virtanaan kaikkialle muualle, mutta tuon humisevan nuotion läheisyydessä ja yläpuolella ei ollenkaan satanut. Vesi haihtui. Maa alkoi höyrytä ja kuivaa. Helen kärsi alussa, kun kuumuus alkoi karkoittaa kylmyyttä, mutta nuo tuskat lakkasivat kumminkin pian.

"Nell, en ole milloinkaan ennen tiennyt, miten suloiselta tuntuu istua nuotion lämmössä", huomautti Bo. Siinä oli jälleen Helenille hieman miettimistä. Kymmenen minuutin kuluttua oli hän kuiva ja kuumissaan. Pimeys kietoi tuon surullisen näköisen märän metsän vaippaansa, mutta tuo suuri nuotio muutti sen aivan erilaiseksi kuin Helen oli odottanut. Tuli räiskyi ja humisi, paukahteli kuin pistooli, sihisi ja pihisi, lennätti säkeniä kaikkialle ja lähetti yläilmoihin paksun, keltaisen ja kiemurtelevan savupilven. Nuotioon alkoi ilmestyä kultainen sydän.

Dale tarttui pitkään keppiin ja veti siitä esille punaisia hiiliä, joille asetetut kahvipannu ja uuni alkoivat pian höyrytä.

"Roy, lupasin tytöille kalkkunaa tänään illalliseksi", sanoi Dale.

"Ehkä huomenna, jos tuuli kääntyy. Näissä seuduissa on kalkkunoita."

"Roy, perunat kelpaavat kyllä minulle!" huudahti Bo. "En milloinkaan enää halua kakkua enkä piirakoita. En ole milloinkaan osannut antaa arvoa tuollaisille herkuille. Olen ollut sellainen pieni porsas aina. En ole milloinkaan ennen kuin nyt tiennyt, miltä tuntuu olla oikein nälissään."

Dale katsahti häneen nopeasti.

"Luullakseni kannattaa siihenkin asiaan tutustua", sanoi hän.

Helenin ajatukset olivat niin syvät, ettei hän voinut pukea niitä sanoiksi. Niin lyhyessä ajassa oli kaikenlainen surkeus muuttunut mukavuudeksi.

Sade ei lakannut, vaikka se tuntuikin vähenevän sitä mukaa kuin yökin pimeni. Tuuli tyyntyi ja metsä muuttui hiljaiseksi, lukuunottamatta virran tasaista kohinaa. Kaksinkerroin käännetty tervavaate sijoitettiin nuotion ja männyn väliin niin valoisaan ja lämpimään paikkaan kuin suinkin ja sille katettiin höyryäviä pannuja, lautasia ja kuppeja, joista kohoava tuoksu oli herkullinen ja viekoitteleva.

"Ottakaa nyt huopapeitteenne ja istuutukaa selin tuleen", sanoi Roy.

Myöhemmin, kun tytöt jo lepäsivät mukavasti huopapeitteisiinsä kääriytyneinä suojassa sateelta, valvoi Helen; vielä kauan Bon vaivuttua uneen. Suuren nuotion loimu muutti tilapäisen teltan valoisaksi kuin päivä. Hän voi nähdä savun, suuren taivasta kohti kohoavan männynrungon ja palasen taivasta. Virta hyräili laulua, joka silloin tällöin kuulosti sointuvalta, mutta muuttui sitten särähteleväksi ja surulliseksi, milloin hiljaiseksi, milloin kovaksi, mutta alituisesti vyöryväksi, lorisevaksi, sorisevaksi, aaltoilevaksi ja hankautuvaksi nopeassa juoksussaan.

Pian palasi metsästäjä ystävineen hevosia laitumelle viemästä. He istuutuivat tulen viereen keskustelemaan matalalla äänellä.

"Tämän päiväisiä jälkiämme on kenenkään mahdoton löytää", sanoi Roy tyytyväisesti.

"Mitä eivät lampaat kätke, sen tekee sade. Meitä on onnistanut. En olekaan enää ollenkaan huolissani", vastasi Dale.

"Huolissasiko? Olet luullakseni tuntenut sellaista ensimmäisen kerran elämässäsi."

"Minulla ei ole milloinkaan ollutkaan tällaista tehtävää", vastusti metsästäjä.

"Olet oikeassa."

"Kuulehan, Roy, kun vanha Al Auchincloss saa selville tämän, kun sinä tahi veljesi palaatte Pineen, raivostuu hän suunniltaan."

"Luuletko ihmisten rupeavan hänen puolelleen Beasleytä vastaan?"

"Ainakin muutamat. Mutta Al, pidettäköönpä hänestä tahi ei, käskee ihmisten mennä erääseen kuumaan paikkaan. Hän kokoo miehensä ja lähtee vuoristoon etsimään sisarensatyttäriä."

"Sinulla ei ole muuta tehtävää kuin pitää tyttöjä piilossa, kunnes voin opastaa hänet leiriisi. Ellei sellainen käy päinsä, niin ainakin niin kauan, kunnes itse voit tuoda tytöt Pineen."

"Eivät ketkään muut, paitsi sinä ja veljesi, ole milloinkaan käyneet asunnossani. Mutta se voidaan kumminkin helposti löytää."

"Anson koettaa ehkä sellaista. Mutta se ei ole kumminkaan luultavaa."

"Miksi ei?"

"Senvuoksi että minä aion seurata tuon lampaiden varkaan jälkiä kuin susi haavoittunutta hirveä. Ja jos hän joskus tulee leirisi läheisyyteen, riennän tänne ennen häntä."

"Hyvä", sanoi Dale. "Otaksuin kumminkin, että menet Pineen ennemmin tahi myöhemmin."

"En, ellei Ansonkin tee samoin. Sanoin Johnille, että jollei postivaunujen pidättämistilaisuudessa tapahdu mitään taistelua, hän kiertäisi jotakin sivutietä takaisin Pineen. Käskin hänen kertoa Alille kaiken ja tarjoutua tämän palvelukseen Joen ja Halin kanssa."

"Olkoonpa asian laita nyt miten tahansa, vuodatetaan tämän asian vuoksi vielä verta."

"Varmasti, ja onpa siihen jo aikakin. Toivon vain, että saisin merkitä tuon Beasley-roiston vanhalla neljälläkymmenelläneljälläni'."

"Siinä tapauksessa toivon sinun tähtäävän tarkemmin kuin muutamissa näkemissäni tilaisuuksissa."

"Milt Dale, olen melkoinen ampuja", sanoi Roy ylpeästi.

"Et ainakaan liikkuvaan maaliin."

"Ehkä en. Mutta tavatessani Beasleyn ei minulla olekaan liikkuvaa maalia edessäni. Olen hevosmies enkä mikään metsästäjä. Sinä olet tottunut ampumaan kärpäsiä hirvien sarvista harjoituksen vuoksi."

"Roy, luuletko meidän voivan saapua leiriini huomenaamulla?" kysyi Dale vakavammasti.

"Kyllä, jos kumpainenkin otamme tytön satulaamme. Mutta he tekevät sen tahi kuolevat. Oletko milloinkaan nähnyt reippaampaa tyttöä kuin tuo lapsukainen Bo on?"

"Missä minä nyt olisin nähnyt tyttöjä?" huudahti Dale. "Muistan muutamia lapsuudestani, mutta olin silloin ainoastaan neljätoistavuotias. Minulla ei ole ollut heistä milloinkaan juuri minkäänlaista hyötyä."

"Haluaisin tuollaisen vaimon kuin tuo Bo on", sanoi Roy tulisesti.

Seurasi lyhyt vaitiolo.

"Roy, olet mormoni ja sinulla on jo vaimo", vastasi Dale.

"Kuulehan, Milt, oletko elänyt niin kauan metsässä, ettet ole milloinkaan kuullut puhuttavan mormoneista, joilla on kaksikin vaimoa?" vastasi Roy nauraen sitten sydämellisesti.

"En ole milloinkaan voinut sulattaa tuota, että miehellä on useampia vaimoja."

"Ystäväni, sinun on aluksi otettava vain yksi. Sitten tulet ehkä huomaamaan, että haluat toisenkin."

"Luullakseni on yhdessäkin enemmän kuin tarpeeksi Milt Dalelle."

"Milt, vanha veikko, anna minun sanoa sinulle, että olen aina kadehtinut vapauttasi", sanoi Roy vakavasti "Mutta sellainen ei ole elämää."

"Tarkoitatko, että naisen rakastaminen on vasta elämää?"

"En, mutta se on sen osa. Tarkoitan lapsia, sinun näköistäsi poikaa, jonka tiedät jatkavan elämääsi kuolemasi jälkeen."

"Olen miettinyt sitä perin pohjin katsellessani lintujen ja muiden eläinten elämää metsissä. Ellei minulla ole poikaa, loppuu elämäni minuun."

"No niin", vastasi Roy epäröiden, "en halua mennä niin pitkälle. Tarkoitan vain, että poikasi voi jatkaa sukuasi ja työtäsi."

"Aivan niin. Ja, Roy, kadehdin saavutuksiasi, koska sellaista ei voi milloinkaan sattua Milt Dalen osalle."

Nämä surulliset ja syvämietteiset sanat lopettivat keskustelun. Jälleen hallitsi tuo kohiseva ja virtaava joki metsää. Muudan huuhkaja rääkkyi kamalasti. Eräs hevonen tuli hyppien lähemmäksi, ja siltä suunnalta alkoi kuulua hampaiden narskumista, kun ne katkoivat ruohoa. Joku ääni häiritsi Helenin syvää unta, ja kun hän heräsi, tunsi hän Bon pudistelevan ja huutavan häntä nimeltä.

"Oletko kuollut?" kuuli hän iloisen äänen sanovan.

"Melkein. Selkäni on aivan poikki", vastasi Helen. Liikkumisen halu tuntui olevan jollakin tavoin tukahdutettu, ja jos hän olisi sellaista tuntenutkin, luuli hän ponnistusta mahdottomaksi.

"Roy huusi meitä", sanoi Bo. "Hän käski meidän kiiruhtaa. Luulin kuolevani noustessani istualleni ja annan sinulle miljoonan dollaria, jos suostut nauhoittamaan kenkäni. Odotahan, sisko, kunnes koetat vetää jalkoihisi näitä kankeita kenkiä."

Ponnistaen tahtoaan nousi Helen rohkeasti istualleen huomatakseen, että sitä tehdessä tuskat ja pistokset tuntuivat aivan sietämättömiltä. Saatuaan kenkänsä käsiinsä huomasi hän ne kylmiksi ja koviksi. Hän aukaisi toisen nauhat ja levittäen varren suun niin suureksi kuin suinkin koetti hän pistää kipeän jalkansa siihen. Mutta jalka olikin joko ajettunut tahi sitten oli kenkä kutistunut. Hän ei saanut mahtumaan sitä puoleksikaan, vaikka hän ponnistikin kipeiden käsivarsiensa kaikki jäljellä olevat voimat. Hänen oli pakko vaikeroida.

Bo nauroi kiusoittavasti. Hänen tukkansa oli epäjärjestyksessä, silmät loistivat ja posket punoittivat.

"Ole rohkea!" sanoi hän. "Nouse seisoallesi kuin todellinen Lännen tyttö ja vedä kengät jalkoihisi."

Muuttiko Bon iva vai neuvo tehtävän helpommaksi, ei Helen tullut ajatelleeksi, mutta niin kumminkin kävi, että hän sai kengät jalkoihinsa. Lyhyt kävely ja liikkuminen tuntui pehmittävän kankeita päällisiä ja huojentavan väsymyksen tunnetta. Joen vesi, jolla tytöt pesivät kasvonsa, oli kylmempää kuin mikään Helenin ennen näkemä jää. Se melkein kangisti hänen kätensä. Bo napisi ja puhalteli kuin pyöriäinen. Heidän oli juostava tulen luo, ennenkuin he voivat kammata tukkansa. Ilma oli ihmeellisesti kirkas. Auringonnousu oli pilvetön ja selvä idästä näkyvine punaisine ruskoineen, josta auringon kirkas kiekko alkoi näkyä.

"Aamiainen on valmis, tytöt!" huusi Roy. "Luullakseni voitte itse palvella itseänne. Miltillä tuntuu olevan täysi työ hevosten kiinniottamisessa. Riennän auttamaan häntä. Meillä on vaivalloinen päivä edessämme. Eilinen ei ollut vielä mitään siihen verrattuna."

"Mutta aurinkohan näyttää rupeavan paistamaan", huomautti Bo.

"Kyllä varmasti", vastasi Roy poistuessaan.

Helen ja Bo saivat puolituntisen aamiaisen syömiseen ja hiustensa kampaamiseen, sitten tulivat hevoset laukkaa leiriin Dalen ja Royn ratsastaessa satulatta.

Kun kaikki oli saatu kuntoon lähtöä varten, oli aurinko jo noussut sulattaen kuuraa ja jäätä niin, että loistavaa sumua, joka oli täynnä sateenkaaria, ilmestyi puiden juurille.

Dale tarkasti Rangerin satulan ja koetteli Bon hevosen remmejä.

"Kummanko valitsette — pitkän ratsastuksen kuormahevosten kintereillä kanssani, vaiko lyhyen matkan vuorten yli Royn kanssa?" kysyi hän.

"Valitsen helpomman noista kahdesta", vastasi Helen hymyillen.

"Siinä teettekin mielestäni viisaimmasti, mutta tulette kumminkin huomaamaan, millaista ratsastaminen voi olla", sanoi Dale merkityksellisesti.

"Miksi sitten eilistä kulkuamme nimitetään?" kysyi Bo viekkaasti.

"Ainoastaan kolmekymmentä peninkulmaa, mutta märässä ja kylmässä ilmassa. Tänään on mainio ratsastussää."

"Milt, otan huopapeitteen ja hieman evästä siltä varalta, ettet tarvitse niitä tänä iltana", sanoi Roy. "Mielestäni meidän on erottava vasta siellä, mistä minun on lähdettävä oikaisemaan."

Bo nousi satulaan avutta, mutta Helenin jalat olivat niin kankeat, ettei hän voinut kiivetä korkean Rangerin selkään omin avuin. Metsästäjä läksi ratsastamaan solaa ylöspäin valiten loivasti kohoavan tien. Se mutkitteli ruskean mäntymetsän kautta, jossa oli siellä täällä tummia läikkiä jotakin ikiviheriää kasvia, jota Roy sanoi salviaksi. Kun he saapuivat rinteen huipulle, ei Helenin ruumis ollut enää niin kipeä. Satula oli nyt hänestä mukavampi ja hevosen kulku tuntui jo tutummalta. Hän muisti kumminkin, että hän oli aina suoriutunut hyvin ylämäistä. Täällä kasvoivat ne kaunista, eripitkää ja villiä metsää. He seurasivat harjannetta jonkun matkaa valkoisen virtaavan joen näkyessä kaukaa kukkulan juurelta ja sen sointuvan kohinan kantautuessa selvästi heidän korviinsa.

Dale pysähdytti hevosensa ja katseli neulasmattoa.

"Täällä on tuoreita antiloopin jälkiä kaikkialla", sanoi hän viitaten niihin.

"Huomasin ne jo aikoja sitten", sanoi Roy.

Helenin tarkastelun tuloksena oli, että hänkin huomasi muutamia pieniä kuoppia neulasmatossa, tummia väriltään ja selvästi näkyviä.

"Emme milloinkaan saa parempaa tilaisuutta", sanoi Dale. "Nämä eläimet kulkevat samaan suuntaan kuin mekin. Irroita pyssysi."

Lähdettiin jälleen matkalle, mutta Roy ratsasti nyt kuormahevosten edellä. Hän laskeutui äkkiä satulasta, heitti ohjakset hevosen kaulalle ja katseli eteenpäin. Sitten hän kääntyi heiluttaen hattuaan. Kuormahevoset pysähtyivät yhteen joukkoon. Dale viittasi tyttöjä seuraamaan ja ratsasti Royn hevosen rinnalle. Helen huomasi tämän paikan olevan muutaman poikkipäin kulkevan solan reunalla. Dalekin laskeutui maahan irroittamatta pyssyään satulasta riippuvasta tupesta ja lähestyi Royta.

"Hirvas ja pari vaadinta", sanoi tämä hiljaa. "Ne ovat vainunneet meidät jo, mutta ne eivät ole vielä nähneet meitä. Tytöt, tulkaa vain lähemmäksi."

Seuraten Dalen pitkän käsivarren viittausta katseli Helen rinteelle. Se oli melko aukea siellä täällä kasvavine pitkine mäntyineen, salviapensaikkoineen ja haapoineen, jotka näyttivät kullanvärisiltä aamuauringon valossa. Äkkiä Bo huudahti: "Ah, katso, minä näen ne jo!" Silloin Heleninkin tarkasteleva katse huomasi jotakin viheriästä, kullanväristä ja ruskeasta eroavaa. Kiinnitettyään katseensa siihen näki hän komean uroshirven jalosti kaareutuvine sarvineen seisovan kuin patsaan pää pystyssä valppaana ja villissä asennossa. Se oli harmaa väriltään. Sen vieressä oli pari hennompaa ja miellyttävämpää eläintä, joilla ei ollut sarvia.

"Ne ovat alempana meitä", kuiskasi Dale. "Ja sinä ammut varmasti yli."

Silloin Helen huomasi Royn ojentaneen pyssynsä.

"Voi, älkää!" huudahti hän.

Dalen huomautus ärsytti nähtävästi Royta. Hän otti pyssyn poskeltaan.

"Milt, minähän tätä pyssyä suuntaan. Kuinka voit seisoa siinä ja sanoa minun ampuvan yli? Minulla oli varma tähtäin siihen."

"Roy, et ole tottunut ampumaan myötämäkeen. Kiiruhda nyt, sillä se on huomannut meidät jo."

Roy ojensi pyssynsä ja otettuaan samanlaisen jyvän kuin äskenkin hän laukaisi. Hirvi seisoi kumminkin aivan liikkumatonna kuin kivestä veistetty patsas. Naaraat sitävastoin hypähtivät pelosta ja katselivat säikähtyneinä kaikille suunnille.

"Sanoinhan sen sinulle jo. Näin, että luotisi sattui mäntyyn puoli jalkaa sen lautasten yläpuolelle. Koeta jälleen ja tähtää sen jalkoihin."

Roy tähtäsi nyt nopeammasti ja vetäisi liipaisinta. Hirven jalan oikealta puolelta nouseva pölähdys ilmaisi, mihin Royn luoti nyt sattui. Yhdellä laukalla, joka näytti ihmeelliseltä, katosi hirvi metsään puiden ja pensasten taakse. Vaatimet seurasivat sitä.

"Koira vieköön!" huudahti Roy muuttuen punaiseksi kasvoiltaan, kun hän aukoi pyssynsä vipua. "En opi milloinkaan ampumaan myötämaahan, en totisesti!"

Hänen pahoitteleva anteeksipyyntönsä tytöille onnistumattomuutensa vuoksi pani Bon iloisesti nauramaan.

"En mistään hinnasta maailmassa olisi tahtonut, että olisitte onnistunut tappamaan tuon kauniin elukan!" hän huudahti.

"Emme missään tapauksessa saa nyt enää paistia siitä, se nyt on aivan varmaa", huomautti Dale kuivasti. "Ja ehkä emme milloinkaan mistään hirvestä, jos Roy vain saa ampua."

He jatkoivat matkaansa poiketen oikealle ja kulkien pitkin solan reunaa. Lopulta laskeutuivat he solan pohjalle, jossa pieni puro kiemurteli pajupensaiden suojassa. He seurasivat sitä noin peninkulman, kunnes se yhtyi muutamaan suurempaan virtaan. Siitä näytti alkavan eräs ruohon peittämä epäselvästi näkyvä tie.

"Tässä me nyt eroamme", sanoi Dale. "Saavutte luultavasti ennen minua perille leiriini, mutta minäkin tulen varmasti sinne jolloinkin pimeän aikaan."

"Kuulehan, Milt, unhotin kokonaan tuon sinun kirotun kesyn puumasi ja muunkin eläinkokoelmasi. Luuletko niiden voivan olla peloittamatta tyttöjä, erittäinkin vanhan Tomin?"

"Ette näe Tomia ennen minun tuloani sinne", vastasi Dale.

"Eikö se sitten olekaan missään aitauksessa tahi nuorassa?"

"Ei. Se saa juoksennella vapaana siellä."

"Hyvä sitten. Hyvästi nyt ja koeta kiiruhtaa."

Dale nyökäytti päätään tytöille ja kääntäen hevosensa ajoi hän kuormahevoset edellään metsää kasvavan rinteen ja joen väliseen aukkoon.

Roy pysähdytti hevosensa tuolla yksinkertaisella tavalla, joka näytti niin merkilliseltä tempulta Helenistä.

"Luullakseni on parasta, että kiinnitän satulani remmejä", sanoi hän heittäen toisen jalustimensa satulannupin yli. "Saatte nyt, tytöt, kerrankin nähdä villiä luontoa?"

"Kuka vanha Tom on?" kysyi Bo uteliaasti.

"Se on Miltin kesy puuma."

"Puumako? Siis jonkunlainen pantteri eli vuorileijona, kuten hän sanoi?"

"Niin. Tom on kaunis eläin. Ja jos se suopuu teihin, rupeaa se rakastamaan teitä, leikkii kanssanne ja jauhaa teidät melkein kuoliaaksi."

Bo muuttui hetkeksi sanattomaksi hämmästyksestä.

"Onko Dalella muitakin kesyjä eläimiä?" kysyi hän kiihkeästi.

"En ole milloinkaan ollut hänen asunnossaan, mutta luullakseni on siellä paljon lintuja, oravia ja kaikenlaisia muitakin eläimiä, jotka ovat niin kesyjä kuin lehmät. Liiankin kesyjä, sanoo Milt. En voi kumminkaan uskoi sitä. Ette varmaankaan milloinkaan halua poistua tuolta hänen senacastaan, kun kerran vain sinne pääsette."

"Mikä tuollainen senaca on?" kysyi Helen siirtäessään jalkaansa niin että Roy voi kiinnittää hänen satulansa remmejä.

"Luullakseni nimittävät meksikolaiset puistojaan siten. Tässä vuoristossa on paljon tuollaisia paikkoja, enkä milloinkaan haluakaan nähdä kauniimpia seutuja, ennenkuin tulen taivaaseen. Kas niin, Ranger, vanha veikko, nyt ne kyllä pitävät."

Hän taputteli hevosta hellästi ja mentyään omansa luo hän hypähti ja keikautti pitkän ruumiinsa satulaan.

"Kahlaamo ei ole syvä. Tulkaa vain jäljessä!" hän huudahti ja kannusti kimoaan.

Joki oli tässä kohden leveä, mutta ei syvä, vaikka näytti sellaiselta.

"Nyt, tytöt, alkaa toinen oppitunti!" sanoi Roy iloisesti. "Ratsastakaa peräkkäin, pysytelkää kintereilläni, tehkää kuten minäkin ja pysähtykää silloin kun haluatte levähtää tahi jotakin menee hullusti."

Sanottuaan sen ratsasti hän tiheikköön. Bo seurasi häntä ja sitten Helen. Pajut tarttuivat häneen niin kovasti, että hänen oli mahdotonta katsella Royta, ja seuraus oli sellainen, että muudan puunoksa löi häntä kovasti takaraivoon. Se koski kipeästi, säikähdytti ja suututti häntä. Roy ratsasti tuollaista hölkkää, joka jouduttaa matkaa niin hyvin, ja suuntasi kulkunsa vastamäkeen aukeaan mäntymetsään. Siellä voivat he ratsastaa useita peninkulmia aivan suoraan tasaista ja aukeata kangasta pitkin. Helen piti tänään metsästä. Se oli ruskea ja viheriä kullanvärisine läikkineen siellä, mihin auringonsäteet pääsivät tunkeutumaan. Hän näki nyt ensimmäiset linnutkin. Suuri sinertävä metso pyrähti lentoon juuri hevosen edestä ja pieni kirjavanharmaa viiriäinen liiteli omituisesti etemmäksi. Usein kohdisti Roy heidän huomionsa hirviin, jotka kiisivät jonkun aukeaman poikki, mutta monesti sattui niin, ettei Helen ennättänyt niitä ollenkaan huomatakaan.

Helen totesi, että tämä ratsastus korvasi tuon eilisen hirveän matkan. Tähän asti oli hän vain ollut tietoinen kipeistä paikoista ja pakottavista luista. Nyt hän voi kestää nuo tuskat hyvin. Hän rakasti kaunista villiä luontoa, jonka mahtavuus yhä vain eneni sitä mukaa kuin matka kului. Aurinko paistoi lämpimästi, ilma oli raitis ja tuoksuva, taivas oli aivan kirkkaansininen ja niin läpinäkyvä, että hän kuvitteli voivansa nähdä sen pohjaan asti.

Äkkiä pysähdytti Roy hevosensa niin tiukasti, että kimo nousi pystyyn.

"Katsokaa!" huudahti hän kovasti.

Bo karjaisi.

"Ei sinnepäin, vaan tuonne! Nyt se jo katosi."

"Nell, siellä oli karhu! Näin sen! Se ei ollut ollenkaan sirkuksessa näytettävien karhujen näköinen!" huusi Bo riemuissaan.

Nell oli menettänyt tilaisuutensa.

"Luullakseni se oli harmaakarhu, ja olen melko iloinen, että se juoksi tiehensä", sanoi Roy. Muuttaen suuntaansa hieman opasti hän tytöt erään lahonneen puunrungon hio, jota karhu oli kaivanut. "Se hakee syötävää. Katsokaa sen jälkiä. Se oli varmasti aika suuri veijari."

Ratsastaessaan eteenpäin saapuivat he muutamalle korkealle kunnaalle, josta voitiin katsella solia ja metsiä, kuiluja ja harjanteita, jotka jatkuivat viheriöinä ja mustina niin kauaksi kuin Helen voi nähdä. Harjanteet olivat jylhiä ja pitkiä kohoten keskustaa kohti, jossa muutamat terävät vuoret kohottivat huippujaan Old Baldyn paljasta lakea vasten. Kaukana oikealla aivan silmänkantamattomissa näkyi aaltoileva mäntymetsä, kaunis ja rauhallinen. Jossakin sen takana oli varmaankin erämaa, vaikka sitä ei voitu nähdä.

"Tuolla on kalkkunoita", sanoi Roy peräyttäen hevostaan. "Laskeutukaamme täältä kiertotietä, niin ehkä saan ampua jonkun niistä."

Laskeutuessaan muutaman kiviröykkiön taakse oli heidän kuljettava tiheän viidakon läpi. Rinteellä oli monta penkerettä, joilla kasvoi pensaikkoa, harvaa mäntymetsää ja tammia. Helen ihastui nähdessään tuon tutun puun, vaikka nämä olivatkin erilaisia kuin Missourin tammet. Ollen kyhmyisiä ja rosoisia, mutta ei pitkiä, levittivät nämä puut leveälle oksansa, joissa olevat lehdet olivat kellertäviä. Roy suuntasi kulkunsa muutamaan ruohoakasvavaan metsäaukioon ja laskeuduttuaan satulasta, pyssy kourassa valmistautui hän ampumaan jotakin. Jälleen Bo huudahti, mutta tällä kertaa ilosta. Silloin huomasi Helen äärettömän suuren parven kalkkunoita, jotka olivat melkein sen näköisiä kuin kesytkin kalkkunat, paitsi että nämä olivat ruskean- ja valkoisenkirjavia ja näyttivät villeiltä. Niitä oli varmaankin tuossa parvessa melkein sata, enimmäkseen naaraita. Muutamat etäisimmässä laidassa olevat uroot aloittivat paon juosten nopeasti. Helen kuuli selvästi niiden jalkojen kumahdukset. Roy ampui kerran, sitten taasen ja vielä kerran. Sitten seurasi hirveätä hälinää ja tömähtelyä, ja monien siipien aiheuttamaa äänekästä suhinaa. Tomu ja lehdet liehuivat vain tuulessa siinä paikassa, josta kalkkunat olivat lähteneet lentoon.

"Sain kumminkin pari", sanoi Roy mennessään sinne päin hakemaan saalistaan. Palattuaan sitoi hän kaksi kimaltelevaa lihavaa kalkkunakukkoa satulaansa ja hyppäsi sitten itsekin hevosen selkään. "Saamme kalkkunaa illalliseksi, jos vain Milt ehtii leiriin ajoissa."

Jatkettiin matkaa. Helen ei olisi milloinkaan väsynyt näiden tammilehtojen läpi ratsastamiseen. Ne olivat jo ruskeita, lakastuneita ja keltaisia ja pudottelivat lehtiään ja terhojaan.

"Karhut ovat jo käyneet saalistamassa täällä", sanoi Roy. "Näen niiden jälkiä kaikkialla. Ne syövät mielellään tammenterhoja niiden putoamisaikana. Ehkä vielä kohtaamme jonkun niistä."

Kauempana poikkesi hän villimpään ja tiheämpään metsään, jossa oksien lyöntien varominen ei ollut mikään helppo asia. Ranger ei näyttänyt välittävän, miten läheltä se sivuutti puun tahi oksan, kunhan se ei vain raapaissut niihin itseään. Helen kumminkin sai osakseen muutamia kovia iskuja. Puita sivuuttaessa oli vaikeinta saada polvensa ajoissa suojaan.

Roy pysähtyi seuraavan kerran paikalle, joka näytti suurelta kasvia täynnä olevalta lammikolta siellä täällä olevine suurine vaahtokuplineen. Se poreili kumminkin ja siitä lähti pieni puronen, joten se osoittautuikin olevan suuri lähde. Roy viittasi erääseen mutaiseen kohtaan.

"Karhu on piehtaroinut tuossa. Se kuuli tulomme. Katsokaa näitä pieniä jälkiä. Sillä on penikka mukanaan. Näette kai nuo naarmut tuossa puussa hieman pääni yläpuolella. Vanha naaraskarhu seisoi sitä vasten ja iski kyntensä siihen."

Istuen satulassaan ojentautui Roy ylettyäkseen koskemaan noihin tuoreihin naarmuihin puussa.

"Metsät ovat täynnä suuria karhuja", sanoi hän hymyillen. "Minusta käyttäytyi tämä vanha rouva erittäin ystävällisesti mennessään penikkoineen tiehensä. Kun naaraskarhuilla on penikoita, ovat ne hyvin vaarallisia."

Seuraavan kerran innostui Helen saapuessaan solan pohjalla olevaan notkoon. Pyökit, vaahterat, haavat ja ilmavat männyt varjostivat puroa, jonka ruskeissa nopeissa pyörteissä taimenet polskahtelivat, lehdet seurasivat mukana ja eksyneet kultaiset auringonsäteet valaisivat hämärää metsää. Täällä oli ratsastaminen vaikeaa, kun oli aina tämän tästä kahlattava puron poikki, tunkeuduttava suurten sammalta kasvavien kallioiden välitse ja läpäistävä niin tiheitä haavikoita, että Helen tuskin sai polvensa pujotelluksi läpi.

Roy ratsasti vielä kerran pois tästä solasta muutaman harjanteen yli toiseen, sitten metsäisiä rinteitä pitkin ja pensaikkojen ja viidakkojen läpi. Aurinko paistoi koko ajan korkealta taivaalta. Sitten hän pysähtyi hetkeksi lepäämään, irroitti satulat antaakseen hevosten piehtaroida ja tarjosi tytöille jotakin kylmää haukattavaa, jota hän oli ottanut mukaansa. Sitten hän läksi pyssyineen jonnekin kauemmaksi ja palattuaan satuloi hevoset antaen merkin matkan uudelleen aloittamiseksi.

Tämä oli viimeinen levähdys tytöille ja siihen loppui myöskin helppo matka. Metsässä, johon Roy nyt poikkesi, oli kuin pesulaudassa uria, jotka olivat niin syviä ja jyrkkiä, että ratsastaminen niiden poikki oli hyvin vaarallista. Enimmäkseen pysytteli Roy jonkun sellaisen pohjalla, missä kuivuneet rämeet tarjosivat jonkunlaisen tien. Mutta noiden kuilujen poikki oli pakko kulkea silloin kun ne olivat liian pitkiä kierrettäviksi ja tuollainen ylimeno oli vaikeata.

Näiden rinteiden viidakkojen luonteenomaisimmat kasvit olivat jonkunlaiset piikkiset ja sotkuiset pensaat. Ne repivät, raatelivat ja pistelivät sekä hevosia että ratsastajia. Ranger osoittautui olevan viisain hevosista ja kärsi senvuoksi vähimmin. Bon valkoinen mustangi vei Bon useamman kuin yhden risukon läpi. Toiselta puolen taasen olivat nämä jyrkät rinteet melko vapaat tuollaisesta pensaikosta. Suuria mäntyjä ja kuusia kasvot kaikilla suunnilla. Maa oli niin pehmeä, että kaviot vajosivat siihen syvälle. Melkein rinteen juurella nojautui Ranger etujalkoihinsa ja liukui alas istualleen. Tällainen helpotti kulkua, mutta se peloitti Heleniä. Kiipeämisen seuraavalle rinteelle täytyi sitten tapahtua jalan.

Kun puoli tusinaa rinteitä oli sivuutettu sillä tavoin, olivat Helenin voimat lopussa eikä hän voinut enää juuri hengittääkään. Häntä pyörrytti eikä hän voinut saada tarpeekseen ilmaa. Hänen jalkansa tuntuivat lyijynraskailta ja ratsastuskaapu tuntui oikealta kuormalta. Hänen oli pakko pysähtyä satoja kertoja lämmön, hiostumisen ja hengästymisen vuoksi. Hän oli aina ennen ollut hyvä kävelijä ja kiipeilijä, ja täällä vaihteeksi tähän pitkään ratsastusmatkaan oli hän iloinen saadessaan kävellä. Mutta hän voi vain vetää jalkoja perässään. Sitten kun hänen nenästään alkoi vuotaa verta, ymmärsi hän, että syynä tähän kaikkeen oli vain tämän korkealla olevan seudun ohut ilma. Hänen sydäntään ei kumminkaan pakottanut, vaikka hän tunsikin jonkunlaista painoa rinnassaan.

Vihdoin Roy johti heidät niin syvään, laajaan ja tiheätä metsää kasvavaan kuiluun, että sen poikki tuntui mahdottomalta kulkea. Kumminkin läksi hän laskeutumaan sinne laskeutuen satulasta vähän ajan kuluttua. Helen tunsi, että Rangerin taluttaminen sinne oli vielä vaikeampaa kuin sillä ratsastaminen. Se käveli niin nopeasti, että se oli polkea hänen kantapäänsä rikki. Helen ei ollut tarpeeksi nopea päästäkseen ajoissa pois sen tieltä. Kahdesti astui se hänen kantapäilleen ja silloin painoi sen leveä rinta Helenin aivan maahan asti. Kun se alkoi liukua lähellä rinteen juurta oli Helenin pakko juosta henkensä edestä.

"Ah, Nell, eikö tämä olekin suurenmoista?" huohotti Bo jostakin edeltä.

"Bo, olet tullut hulluksi", läähätti Helen vastaukseksi.

Roy koetti monta paikkaa päästäkseen kuilusta, mutta ei onnistunut. Kuljettuaan kuilun pohjaa pitkin noin sata metriä tahi hieman enemmän koetti hän uudestaan. Siinä kohden oli lumivyöry paljastanut maan monesta paikasta. Kun hän oli päässyt laelle, pysähtyi hän ja huusi:

"Vaikea kohta! Pysytelkää hevosten sivulla!"

Se oli kumminkin helpommin sanottu kuin tehty. Helen ei voinut pitää silmällä Bota, koska Ranger ei suostunut odottamaan. Se veti ohjaksista ja korskui.

"Kuta nopeammin tulette, sitä parempi!" huusi Roy heille.

Helen ei voinut ymmärtää sen hyötyä, mutta hän koetti. Roy ja Bo olivat muodostaneet syvän polvitellen kulkevan tien tuohon peloittavaan jyrkänteeseen. Helen teki sen erehdyksen, että hän alkoi seurata heidän jälkiään, ja kun hän huomasi Rangerin kiipeävän niin nopeasti, että se melkein veti häntä, oli myöhäistä mennä sitä korkeammalle. Helen alkoi ponnistella, mutta liukuikin suoraan Rangerin eteen. Tuo ymmärtäväinen eläin hyppäsi korskahtaen syrjään voidakseen olla astumatta hänen ruumiilleen. Samalla sivuutti se hänet.

"Olkaa varuillanne siellä!" huusi Roy varoittavasti. "Koettakaa päästä sen yläpuolelle!"

Se ei ollut kumminkaan mahdollista. Maa alkoi vyöryä Rangerin alta ja se esti Helenin kulun. Ranger pääsi häntä korkeammalle ja veti suitsista.

"Päästäkää irti!" huusi Roy.

Helen irroitti suitset käsistään juuri kun suuri vyöry aikoi tempaista Rangerin mukaansa. Se korskahti hurjasti ja nousten takajaloilleen pääsi se lujalle maalle mahtavalla hypyllä. Helen hautautui polviaan myöten, mutta vapautettuaan itsensä ryömi hän turvalliseen paikkaan ja lepäsi, ennenkuin läksi jatkamaan kiipeämistä.

"Tuo on paha paikka", sanoi Roy, kun Helen lopulta yhtyi häneen ja Bohun rinteen laella.

Roy näytti nyt olevan ymmällä, mihinpäin heidän oli lähdettävä. Hän ratsasti muutamalle korkeammalle paikalle ja katseli sieltä kaikille suunnille. Helenistä näytti toinen suunta yhtä villiltä ja luoksepääsemättömältä kuin toinenkin. Länteen painuva aurinko muutti seudut keltaisiksi, viheriöiksi ja mustiksi. Roy ratsasti lyhyen matkan toiseen suuntaan ja kääntyi sitten toisaallepäin.

Äkkiä hän pysähtyi.

"Olen varmasti pyörtänyt ympäri", sanoi hän.

"Ette suinkaan ole eksynyt?" huudahti Bo.

"Olen varmasti ollut jo eksyksissä pari tuntia", vastasi Roy iloisesti. "En ole milloinkaan ratsastanut suoraan tänne. Minulla on kyllä suunta selvillä, mutta minut voidaan hirttää nyt, jos tiedän, mihin päin meidän on mentävä."

Helen katsoi häneen hämmästyneenä.

"Eksyksissä!" hän huudahti.

IX.

Seurasi vaitiolo, joka täytti Helenin sydämen sanomattomalla pelolla, kun hän katsoi Bon vaaleneviin kasvoihin. Hän luki sisarensa ajatukset. Bo muisteli kertomuksia eksyneistä ihmisistä, joita ei milloinkaan oltu löydetty.

"Minä ja Milt eksymme joka päivä", sanoi Roy. "Ette suinkaan luule kenenkään miehen tuntevan perinpohjin tätä laajaa seutua? Tällainen eksyminen ei merkitse mitään."

"Niin, minäkin eksyin kerran ollessani pieni", sanoi Bo.

"Olisi ollut parempi, etten olisi sanonut sitä teille niin suoraan", sanoi Roy katuvasti. "Älkää olko pahoillanne nyt. Minun on vain saatava Old Baldyn huippu näkyviin ja silloin olen taasen varma suunnasta. No tulkaahan nyt."

Helenin luottamus palasi, kun Roy läksi johtamaan ratsastaen nopeasti. Hän suuntasi kulkunsa laskeutuvaa aurinkoa kohti pysytellen harjanteella, jolle he olivat juuri äsken kiivenneet, kunnes he kerran vielä saapuivat eräälle kallioniemekkeelle. Siihen näkyi Old Baldykin mustempana, korkeampana ja lähempänä kuin ennen. Sitä ympäröivässä tummassa metsässä oli pyöreitä, keltaisia ja paljaita paikkoja kuin puistoja.

"Emme ole poikenneet oikeasta suunnasta paljonkaan", sanoi Roy kääntäessään hevosensa. "Ennätämme kyllä Miltin asuntoon illaksi."

Hän ratsasti harjanteelta muutamaan laaksoon ja sitten jälleen korkeammalle seudulle, jossa metsän luonto muuttui. Puut olivat täällä ohuita ja hyvin pitkiä honkia, joissa oli vain muutamia oksia latvatupsun alapuolella. Niitä kasvoi niin tiheässä, että metsässä oli aivan hämärä. Ratsastaminen muuttui vaivalloiseksi. Kaikkialla oli tuulen kaatamia puita, jotka oli kierrettävä, eivätkä hevoset voineet ottaa askeltakaan kohtaamatta sellaisia. Hitaasti kulkevat hevoset vajosivat joskus polviaan myöten johonkin ruskeaan tomuun. Puiden rungoissa kasvoi harmaata naavaa ja lahoavia runkoja peitti ambranviheriä sammal paksuin kerroksin.

Helen mieltyi heti tähän aarniometsään. Se oli niin hiljainen, niin pimeä, niin synkkä, niin täynnä varjoja ja haamuja, ummehtuneen lahonneen puun hajua ja kuusten suloista tuoksua. Suuret murrot, joissa oli tusinoittain kaatuneita puita, ilmaisivat myrskyjen voimaa. Mihin joku yksinäinen suuri jättiläinen oli juurtunut, oli sen läheisyyteen ilmestynyt kunnianhimoisia poikia, jotka olivat kateellisia toisilleen taistellessaan paikasta. Puutkin sotivat toisiaan vastaan. Metsä oli täynnä salaperäisyyttä, mutta jokainen ihminen voi huomata siellä tapahtuvan taistelun. Salamat olivat halkaisseet puita juureen asti tahi uurtaneet niihin syviä uria latvasta maahan asti.

Koitti kumminkin aika, jolloin metsän erinomainen villeys ja kaatuneiden puiden paljous pakottivat Helenin kiinnittämään kaiken huomionsa maahan ja läheisyydessä kasvaviin puihin. Siten kiellettiin häneltä huvi katsella eteensä tuonne kauniiseen korpeen. Matkakin muuttui nyt vaivalloiseksi ja tunnit äärettömän pitkiksi.

Roy johti ja Ranger seurasi varjojen tummetessa puiden juurilla. Helen istui kumarruksissa satulassa melkein sokeana ja sairaana, kun Roy huusi iloisesti, että oltiin jo melkein perillä.

Helen ei ymmärtänyt hänen tarkoitustaan, sillä hän sai seurata Royta vielä monta peninkulmaa pois tuosta suuripuisesta metsästä rinteille, joilla kasvoi matalaa, ikiviheriää kuusikkoa ja jotka laskeutuivat jyrkästi jollekin tasangolle, missä tummat, matalat joet virtasivat hitaasti ja pyhään hiljaisuuteen sekoittui putoavan veden kohinaa. Vihdoin loppui metsä ihmeelliseen puistoon, joka oli täynnä nopeasti tapahtuvan auringonlaskun kullalta hohtavaa kirkasta valoa.

"Tunnetteko savun hajua?" sanoi Roy. "Koira vieköön, Milt on luullakseni ehtinyt ennen meitä tänne!"

Hän jatkoi matkaansa. Helenin väsyneet silmät tarkastelivat tuota pyöreätä puistoa, sitä ympäröiviä tummia rinteitä, jotka johtivat kallioisille, nyt auringon viimeisten säteitten punaisiksi kultaamille harjanteille. Silloin kaikki jäljellä oleva innostus hänessä puhkesi ihmettelevään riemuun tämän erinomaisen, villin ja värikkään paikan kiihoituksesta.

Hevoset kävivät laitumella pitkässä ruohokossa ja niiden joukossa oli muudan antilooppikin. Roy ratsasti erään rajoittavan metsäniemekkeen ympäri, ja hieman kauempana ilmavien puiden suojassa paloi iloinen nuotio, Taustassa oli suuria harmaita kallioita ja sitten alkoi vuori kohota penkereittäin kukkulan kyljessä olevaksi ahtaaksi solaksi, josta suihkusi ohut pieni vesiputous. Kun Helen katsoi riemuissaan, muuttui auringonlaskun kulta valkoiseksi ja kaikki amfiteatterin läntiset rinteet tummenivat.

Dalen pitkä vartalo ilmestyi näkyviin.

"Olette melkoisesti myöhästyneet", sanoi hän tarkastellen heitä kaikkia kolmea.

"Milt, satuin eksymään", vastasi Roy.

"Sellaista pelkäsinkin. Te, tytöt, olette sen näköisiä kuin olisitte tehneet viisaammasti lähtemällä minun mukaani", jatkoi Dale ojentaessaan kätensä auttaakseen Bon satulasta. Tämä tarttui siihen, koetti irroittaa jalkojaan jalustimista, mutta liukuikin samalla satulasta Dalen syliin. Dale laski hänet seisomaan maahan ja kannattaen häntä sanoi innokkaasti: "Sadan peninkulman ratsastus kolmessa päivässä on jotakin sellaista, jota ei enonne Al tule milloinkaan uskomaan. Kävelkää nyt, vaikka luulisitte kuolevannekin."

Sitten hän talutti Bota melkein kuin pientä lasta kävelemään opetettaessa. Ettei puheliaalla Bolla ollut mitään sanottavaa, oli merkityksellistä Helenistä, joka seurasi Royn avustuksella.

Eräs noista suurista kallioista muistutti meriraakkua, jossa oli syvennys, minkä yli tuo leveä reunake ulottui. Se jatkui melkein suurten kuusien oksiin asti. Kirkas lähde pulppusi muutamasta kallionhalkeamasta. Nuotio räiskyi erään kuusen juurella ja sininen savupatsas kohosi juuri tuon suojelevan kallionkielekkeen edustalta. Maassa oli paljon myttyjä, joista muutamat oli avattu. Mitkään merkit eivät ilmaisseet, että metsästäjä asui täällä tavallisesti. Mutta kauempana oli toisia suuria kallioita, nojollaan olevia, halkinaisia ja onkaloisia, jollaisen Dale oli ehkä valinnut asunnokseen.

"Asuntoni on aivan tuolla takana", sanoi Dale kuin vastaukseksi Helenin lausumattomaan kysymykseen. "Huomenna järjestämme olon teille täällä niin mukavaksi kuin suinkin."

Helenille ja Bolle valmistettiin niin mukava leposija kuin huopapeitteistä ja satuloista suinkin voitiin saada, ja sitten palasivat miehet töihinsä.

"Nell, eikö tämä olekin kuin unta?" mumisi Bo.

"Ei, tyttöseni, vaan todellisuutta — peloittavaa todellisuutta", vastasi Helen. "Nyt kun olemme saapuneet tänne kestettyämme tuon kauhean ratsastuksen, voimme ajatella."

"Täällä on niin kaunista", huudahti Bo. "Tuntuu oikein helpotukselta, ettei eno Al löydä nyt meitä hyvinkään nopeasti."

"Bo, hän on sairas. Ajattele, mitä tällainen ikävyys hänelle merkitsee."

"Lyön vaikka vetoa, että jos hän vain tuntee Dalen hyvin, ei hän ole hyvinkään huolissaan."

"Dalehan kertoi eno Alin vihaavan häntä."

"Joutavia! Ja mitä se sitten voi vaikuttaa asiaan? Voi, en tiedä, mikä minun oikeastaan on, olenko nälissäni vaiko väsynyt!"

"En voi syödä mitään tänä iltana", sanoi Helen väsyneesti.

Kun hän ojentautui pitkäkseen, tunsi hän epämääräisesti ja miellyttävästi, että tämä oli entisen Helen Raynerin loppu, ja hän iloitsi siitä. Ylhäältä, noiden pitsimäisten ja sananjalkoja muistuttavien kuusten lehvien välistä näkyi palanen sinistä taivasta ja muudan kalpea tähti. Hämärä alkoi levitä nopeasti seudulle. Hiljaisuus oli miellyttävää eikä sitä putouksen pehmeä, hieno ja uneksiva kohinakaan tuntunut juuri häiritsevän. Helen ummisti silmänsä valmistautuen nukkumaan hänen ruumiillisen levottomuutensa vähitellen rauhoittuessa. Toisissa paikoissa tuntuivat luut tunkeutuneen lihasten läpi, toisissa taasen jäyti tuska syvällä, hänen lihaksensa olivat vastahakoiset höltymään ja lientymään viiltävän tuskan värisyttäessä niitä vuorotellen. Lihasten ja luiden, lyhyesti sanoen, koko ruumiin läpi kohisi polttava virta.

Bon pää painui Helenin olalle. Kaikki muuttui pian epämääräiseksi Helenillekin. Putouksen hiljainen kohina lakkasi kuulumasta eikä hän enää käsittänyt, mitä nuotionkaan luona oikein tehtiin. Hänen viimeinen tietoinen ajatuksensa oli, että hän koetti aukaista silmänsä, mutta ei voinut.

Kun hän heräsi oli kaikki valoisaa. Aurinko paistoi melkein suoraan ylhäältä. Hän hämmästyi. Bo nukkui vielä sikeästi, hänen kasvonsa olivat punaiset, otsassa oli hikipisaroita ja kastanjanruskea tukka oli aivan kostea. Helen heitti huopapeitteet yltään ja sitten rohkaisten mieltään, sillä hänestä tuntui kuin hänen selkänsä olisi ollut poikki, koetti hän nousta istualleen, mutta ei onnistunut. Hänen henkensä olisi kyllä ollut altis, mutta lihakset kieltäytyivät tottelemasta. Hänen oli tehtävä toinen suonenvedontapainen voimakas yritys. Hän ryhtyi siihen suljetuin silmin ja onnistuttuaan hän istui siinä vapisten. Hänen tekemänsä liikkeet huopapeitteiden alla herättivät Bon, joka tuijotti nyt hämmästynein sinisin silmin aurinkoon.

"Halloo, Nell, onko minunkin noustava?" kysyi hän unisesti.

"Voitko?" kysyi Helen.

"Voinko mitä?" Bo oli nyt kokonaan hereillä ja tuijotti sisareensa.

"Nousta tietysti!"

"Haluaisin tietää, miksi en voisi", sanoi Bo koettaen samalla. Hän saikin toisen käsivartensa ja olkansa kohoamaan vaipuakseen sitten takaisin kuin raajarikko. Hän vaikeroi samalla hyvin surkeasti. "Olen kuollut! Tiedän, että olen!"

"Jos aiot todella kehittyä todelliseksi Lännen tytöksi, on sinun rohkaistava luontosi ja noustava."

"Vai niin!" huudahti Bo. Sitten hän kääntyi vatsalleen vaikeroiden, mutta päästyään kerran siihen asentoon nousi hän käsivarsiensa varaan ja kääntyi istuvaan asentoon. "Missä kaikki muut ovat? Ah, Nell, miten täällä onkaan kaunista! Kuin paratiisissa."

Helen katseli ympärilleen. Nuotio palaa loimusi, mutta ei ketään ollut näkyvissä. Ihmeelliset kaukaiset värit sattuivat hänen silmiinsä, kun hän koetti katsoa lähellä olevia esineitä. Kaunis pieni viheriä teltta tahi katos oli rakennettu kuusen oksista. Sen katto aleni tasaisesti muutamalta kallionkielekkeeltä maahan, puolet päädystä oli suljettu samoin kuin sivutkin. Kaikki oksat oli nähtävästi asetettu samaan suuntaan suoden majalle sellaisen sileän ja kiinteän muodon kuin se olisi kasvanut siihen.

"Tuo turvapaikka ei ollut tuossa eilen", sanoi Bo.

"En minä ainakaan sitä nähnyt. Turvapaikka! Mistä olet saanut tuon nimityksen?"

"Lännen kieltähän se on, kultaseni. Ne ovat varmaankin rakentaneet sen meille."

"Varmasti, sillä näin matkatavarani siellä. Nouskaamme nyt, sillä on jo varmaankin hyvin myöhäinen."

Tytöt nauroivat kuollakseen ja huudahtelivat tuskasta noustessaan ja tukiessaan toisiaan, kunnes heidän jalkansa suostuivat kannattamaan heitä lujasti. He olivat tyytyväisiä kuusenoksista rakennettuun turvapaikkaansa. Sen pääty oli aukiolle päin ja se oli pystytetty juuri tuon leveän kallionkielekkeen alle. Lähteestä alkava pieni puronen lirisi juuri sen edustalla ja juoksutti kirkasta vettään erään kiven yli pieneen lammikkoon. Tämän metsän asumuksen lattia oli myöskin tehty kuusen oksista, joita oli levitetty samaan suuntaan sille noin jalan paksuudelta. Se oli pehmeä ja joustava ja niin suloiselta tuoksuva, että ilma tuntui aivan päihdyttävältä. Helen ja Bo avasivat matkalaukkunsa ja laittoivat olonsa niin mukavaksi kuin suinkin sietämättömistä tuskista huolimatta peseytymällä kylmässä vedessä, kampaamalla tukkansa ja pukemalla puhtaat puserot ylleen. Sitten he menivät tulen luo.

Helen kiinnitti huomionsa läheisyydessä liikkuviin olioihin. Samalla kun Bo huudahti riemusta, näki Helen kauniin naaraspeuran lähestyvän puiden varjossa. Dale käveli sen rinnalla.

"Olette totisesti nukkuneet melko kauan", tervehti metsästäjä heitä. "Näytättekin nyt paljon virkeämmiltä."

"Hyvää huomenta, vai onko nyt jo iltapäivä? Olemme juuri siinä kunnossa, että voimme liikkua", sanoi Helen.

"Minä voisin ratsastaakin", sanoi Bo ylpeästi. "Ah, Nell, katso tuota peuraa. Se tulee luokseni."

Peura oli jättäytynyt hieman jäljemmäksi, kun Dale lähestyi nuotiota. Se oli harmaa solakka eläin, sileä kuin silkki suurine mustine korvineen. Se seisoi hetkisen paikoillaan suuret korvat pystyssä, mutta lähestyi sitten miellyttävästi juosten Bota ja ojensi sileän turpansa Bon ojennettuun käteen. Kaikki siinä näytti villiltä, lukuunottamatta sen kauniita lempeitä silmiä, ja kumminkin se oli niin kesy kuin kissanpoikanen. Sitten äkkiä, kun Bo silitteli sen pitkiä korvia, se säpsähti ja pyörähtäen ympäri poistui se juosten näkymättömiin puiden varjoon.

"Mitä se säikähti?" kysyi Bo.

Dale viittasi kallionkielekkeen alle. Siellä parinkymmenen jalan korkeudella maasta makasi käppyrässä eräällä penkereellä muudan suuri ruskeankeltainen eläin, jolla oli samanlainen pää kuin koiralla.

"Se pelkää Tomia", vastasi Dale. "Pitää sitä luultavasti perinnöllisenä vihollisenaan. En voi saada niitä ystäviksi."

"Ah, vai tuollainen siis on tuo Tom, kesy leijonanne!" huudahti Bo. "Huh! En enää ihmettelekään, että peura juoksi tiehensä."

"Kuinka kauan on se maannut tuolla?" kysyi Helen katsoen lumottuna Dalen kuuluisaa lemmikkiä.

"En voi sanoa. Tom tulee ja menee", vastasi Dale "Lähetin sen kumminkin sinne viime yönä."

"Niinmuodoin oli se siis tuolla aivan vapaana meidän yläpuolellamme nukkuessamme!" huudahti Bo.

"Niin olikin. Mutta sitä turvallisemmasti saitte te vain nukkua."

"No kaikkea sitä saa kuullakin! Nell, eikö sinustakin se näytä hirveältä? Mutta se ei ole ollenkaan leijonan, ei ainakaan afrikkalaisen leijonan näköinen."

"Se on pantteri. Näin sellaisen kerran sirkuksessa."

"Se on puuma", sanoi Dale. "Pantteri on pitkä ja solakka. Tom ei ole ainoastaan pitkä, vaan myöskin paksu ja pyöreä. Se on ollut luonani nyt neljä vuotta. Saadessani sen oli se vain nyrkkini kokoinen penikka."

"Onko se aivan kesy ja vaaraton?" kysyi Helen levottomasti.

"En ole milloinkaan sanonut kenellekään Tomia vaarattomaksi, vaikka se sellainen onkin", vastasi Dale. "Voitte ehdottomasti uskoa sanani. Villi puumakaan ei ahdista milloinkaan muulloin ihmistä kuin joutuessaan hätään tai ollessaan nälissään. Tom on aivan suuren kissan kaltainen."

Peto kohotti suurta kissamaista päätään ja katsoi heihin ensin puoleksi ummessa olevin silmin.

"Kutsunko sen tänne?" kysyi Dale.

Kerrankaan ei Bo saanut sanaa suustaan.

"Sallikaa meidän ensin tottua siihen näin kauempaa", vastasi Helen naurahtaen.

"Jos se tulee luoksenne, niin silitelkää vain sen päätä nähdäksenne, miten kesy se on", sanoi Dale. "Olette kai hirveästi nälissänne?"

"Emme suinkaan", vastasi Helen tuntien Dalen harmaiden läpitunkevien silmien kohdistuvan itseensä.

"Minä ainakin olen", myönsi Bo.

"Saatte ruokaa heti kun kalkkunat ovat paistuneet. Asuntoni on noiden kallioiden toisella puolella. Huudan teidät sitten sinne."

Vasta sitten kun Dale oli kääntänyt Helenille leveän selkänsä, huomasi tämä metsästäjän näyttävän erilaiselta. Hän näki Dalen pukeutuneen kevyempään ja puhtaampaan peurannahkaiseen pukuun, jossa ei ollut takkia ollenkaan. Korkeakantaisten ratsastussaappaiden asemesta oli hän vetänyt mokkasiinit ja säärystimet jalkoihinsa. Tämä puku muutti hänet solakammaksi.

"Nell, en tiedä, mitä ajattelet, mutta minusta hän on kaunis", selitti Bo.

Helenillä ei ollut aavistustakaan, mitä hän oikeastaan ajatteli.

"Koettakaamme kävellä hieman", hän ehdotti.

He ryhtyivät niin ollen tuohon tuskalliseen hommaan ja menivät muutamien kymmenien metrien päässä leiristä kasvavien puiden luo. Tämä paikka oli melkein puiston toisessa päässä, josta oli rajoittamaton näköala.

"Herra varjelkoon, millainen paikka!" huudahti Bo suurin ja pyörein silmin.

"Ah, miten kaunista!" huohotti Helen.

Hänen katseensa kiintyi aluksi odottamattomaan väriloistoon. Kaukaisissa tummissa kuusikkometsissä oli haapalehtoja, loistavan punaisia ja kullanvärisiä, ja metsänlaidassa kasvoi niitä sitten puistoon asti, ollen kumminkin täällä väriltään himmeämpiä kuin ylempänä, mutta kuitenkin punertavia, keltaisia ja valkoisia auringonpaisteessa. Puiston reunoilla oli paljon hopeakuusia kuin kuunvalossa kylpeviä puita. Niiden joukosta kohosi sieltä täältä joku erillään oleva puu, terävä kuin keihäs, jonka alimmaiset oksat viilsivät maata. Pitkää keltaisen viheriätä ruohoa, joka muistutti puoleksi joutunutta vehnää, kasvoi kaikkialla puistossa heiluen miellyttävästi tuulessa. Ylempänä mutkittelivat nuo tummat haapalehtoiset rinteet jyrkkinä ja luoksepääsemättöminä, kohoten mustiksi raudanvärisiksi kalliohuipuiksi. Idässä kiersivät kalliopenkereitten muodostamat jonot harmaina, vanhoina ja pykälöityneinä, halkaisten huipun, josta tuo pitsimäinen, uneksiva putous kuin valkoinen savu syöksyi syvyyteen ja katosi ilmestyäkseen jälleen leveämpänä pitsipäärmeenä ainoastaan pudotakseen ja kadotakseen taasen viheriöihin syvyyksiin.

Tämä viheriöitsevä laakso sijaitsi syvällä vuorten välissä, ollen villin, surullisen ja aution näköinen. Putous sopi hyvin sen aiheuttamaan tunnelmaan uneksivine, unisine ja tyynine kohinoineen. Se saattoi hymistä suloisesti tuulen henkäyksissä ja laulaa nukuttavasti toisinaan. Joskus lakkasi sen kohina kokonaan kuulumasta palatakseen jälleen miellyttävänä ja omituisena jyrinänä.

"Paratiisi!" kuiskasi Bo itsekseen.

Dalen huuto herätti haaveilijat. Käännyttyään nilkuttivat he innokkain, mutta tuskallisin askelin suurta nuotiota kohti, joka oli sytytetty sen suuren kiven oikealle puolelle, joka suojeli heidän majaansa. Siellä ei ollut telttaa eikä minkäänlaista majaakaan, eikä sellaista siellä tarvittukaan Siellä olevien kivien välisissä onkaloissa olisi ollut kätköpaikkoja ja koteja sadoillekin metsästäjille. Lohkareet olivat vuosituhansien kuluessa putoilleet ylempänä olevasta vuorenseinämästä. Muutamia komeita kuusia kasvoi kallioiden juurella ja lorisevan puron rantaa kaunistivat kauniit hopeakuusilehdot. Tämä paikka oli vain muutamien askelien päässä tyttöjen majasta erään suuren kallionlohkareen takana siten, ettei sitä tyttöjen majasta voitu nähdä. Täällä todellakin oli metsästäjän kodin välineitä — taljoja, nahkoja ja sarvia, sievä pino pilkottuja halkoja, muutamalla pitkällä hyvin suojassa olevalla kalliolla kuin ruokakaapin hyllyillä olevia kääröjä, myttyjä, köysiä ja satuloita, työvälineitä ja aseita. Muutamalla kuivista risuista valmistetulla paalujen varaan kiinnitetyllä lavalla oli suuri varasto kaikenlaisia keittoastioita.

"Kuulehan, sinä veitikka!" huudahti Dale heittäen puupalikalla jotakin. Muudan karhunpenikka livisti tiehensä nopeasti. Se oli pieni, ruskea ja villainen elukka, joka murahteli juostessaan. Pian se kumminkin pysähtyi.

"Tuo on Bud", sanoi Dale tytöille näiden saapuessa. "Luultavasti on se ollut melkein kuolemaisillaan nälkään poissa ollessani. Ja nyt haluaa se kaikkea, erittäinkin sokeria. Meillä ei nimittäin ole sokeria usein täällä."

"Eikö se olekin herttainen! Minä pidän siitä!" huudahti Bo. "Tule takaisin, Bud. Tule nyt, Bud-pienokainen."

Penikka pysytteli kumminkin kauempana katsellen Dalea kirkkailla pienillä silmillään.

"Missä Roy on?" kysyi Helen.

"Roy on jo poistunut. Hän oli pahoillaan, ettei hän voinut sanoa jäähyväisiä. Mutta hänen oli välttämättä lähdettävä etsimään Ansonin jälkiä. Hän tulee seuraamaan noita roistoja ja siinä tapauksessa, että he menevät lähelle Pineä, ratsastaa hän kylään katsomaan onko enonne siellä."

"Mitä luulette?" kysyi Helen vakavasti.

"Melkein mitä tahansa", vastasi Dale. "Al tietää nyt varmasti kaiken. Ehkä hän varustautuu lähtemään tänne vuoristoon juuri nyt. Jos hän kohtaa Ansonin, on se hyvä, sillä ei Roykaan silloin ole kaukana. Jos hän taasen kohtaa Royn, ovat he silloin pian täällä. En kumminkaan kehoita teitä odottamaan enoanne hyvinkään pian. Olen pahoillani, mutta olen koettanut tehdä parhaani. Tämä on totisesti hyvin ikävä asia."

"Älkää luulko minua kiittämättömäksi", vastasi Helen nopeasti. Kuinka selvästi Dale olikaan ilmoittanut hänelle, että pakko hyväksyä Dalen vieraanvaraisuus aiheutti Helenille vain kieltäytymyksiä ja vahinkoa. "Olette niin äärettömän hyvä, että tulen olemaan teille ikuisesti kiitollinen."

Dale suoristautui katsoessaan häneen. Hänen katseensa oli tarkkaavainen ja terävä. Hän näytti suhtautuvan Helenin sanoihin kuin johonkin outoon tahi tavattomaan enteeseen. Hänen ei tarvinnut ollenkaan ilmoittaa, ettei hänelle oltu milloinkaan puhuttu siten.

"Teidän on ehkä oltava täällä luonani viikkokausia, — ehkäpä kuukausiakin, jos onnenne on niin huono, että lumi sulkee meidät tänne", sanoi hän hitaasti kuin säpsähtäen tällaista olettamusta. "Olette turvassa täällä. Ei ainoakaan lampaidenvaras voi milloinkaan löytää tätä paikkaa. Haluan viedä teidät turvallisesti Alin luo ja olen melkein varma aikeeni onnistumisesta. Muuten on tässä kauniissa paikassa paljon ruokaa."

"Kauniissako? Tämähän on vallan suurenmoinen!" huudahti Bo. "Olen nimittänyt tätä paratiisiksi."

"Paratiisiksiko?" toisti Dale punniten sanaa. "Olette antanut sille oikean nimen samoin kuin purollekin. Paratiisin joki! Olen ollut täällä kaksitoista vuotta löytämättä sopivaa nimeä kodilleni, ennenkuin te sen sanoitte."

"Ah, miten se minua ilahduttaakaan!" vastasi Bo loistavin silmin.

"Syökää nyt", sanoi Dale. "Tulette varmasti pitämään tuosta kalkkunasta."

Puhtaalle tervavaatteelle oli asetettu höyryäviä ja hyvältä tuoksuavia astioita — paistettua kalkkunaa, kuumia keksiä ja kastiketta, perunamuhennosta, joka oli yhtä valkoista kuin kotona, muhennettuja kuivattuja omenoita, voita ja kahvia. Tämä runsas ateria hämmästytti ja ilahdutti tyttöjä. Maistettuaan paistettua villiä kalkkunaa puhkesivat he sellaisiin ylistyksiin, että Milt Dale punastui.

"Toivottavasti ei eno Al tule tänne vielä kuukauteen", sanoi Bo koettaessaan saada henkeään takaisin. Hänen nenässään ja kummassakin poskessa hyvin lähellä suuta oli ruskeita pilkkuja.

Dale nauroi. Oli miellyttävää kuunnella sitä, sillä hänen naurunsa kuulosti niin harvinaiselta ja syvältä kuin se olisi pulpunnut tyynistä syvyyksistä.

"Ettekö halua syödä kanssamme?" kysyi Helen.

"Kyllä. Siten säästyy aikaa ja kuuma ruoka maistuu paremmalta."

Seurasi lyhyt vaitiolo, jonka Dale äkkiä rikkoi.

"Tuolta tulee Tom."

Helen huomasi väristen, että puuma oli komea seisoessaan kaikilla neljällä jalalla yhtaikaa. Se lähestyi hitaasti miellyttävästi kaartaen. Sen turkki oli kastanjanruskea vaaleanharmaine pilkkuineen. Sen jalat olivat väärät, pitkät, pyöreät ja karvaiset, ja suuressa päässä oli suuret kastanjanruskeat silmät. Se näytti hirveän villiltä, vaikka sitä oli sanottukin kesyksi. Se tuli suoraan kuin koira heidän luo ja sattui niin, että se oli juuri Bon takana käden ulottuvilla, kun Bo kääntyi.

"Herra Jumala!" huusi Bo nostaen molemmat kätensä korkealle ilmaan huomaamatta, että toisessa oli suuri palanen paistettua kalkkunaa. Tom sieppasi sen suuhunsa, ei pahantapaisesti, mutta kumminkin puraisten siten, että Helen hypähti kauhusta. Palanen katosi kuin taikavoimasta, ja Tom astui vielä askeleen lähemmäksi Bota. Hänen pelkonsa muuttui hämmästykseksi.

"Se varasti minun paistini!"

"Tom, tule tänne", sanoi Dale tiukasti. Puuma pyörähti ympäri melko alistuvaisesti. "Pane nyt siihen kiltisti makaamaan."

Se paneutui pitkäkseen nojaten päätään etukäpäliinsä ja katsoen metsästäjään kauniilla kastanjanruskeilla silmillään tutkivasti.

"Älä sieppaa", sanoi Dale ojentaen sille palasen kalkkunaa. Tom totteli ja otti palasen suuhunsa melko sievästi ahnehtimatta.

Sattui, että tuo pieni karhunpoikanen huomasi tämän kaiken, ja se osoitti selvästi, mitä mieltä se oli tästä Tomin suosimisesta.

"Voi, sitä raukkaa!" huudahti Bo. "Sen mielestä emme menettele tasapuolisesti. Bud, kuule, tule nyt tänne."

Mutta Bud ei halunnut lähestyä ryhmää, ennenkuin Dale kutsui sitä. Sitten se laahusti heidän luokseen näyttäen olevan hyvin iloissaan. Bo unohti melkein omat tarpeensa syöttäessään sitä ja tutustuessaan siihen. Tom osoitti selvästi kateutensa Budia kohtaan, ja Bud näytti pelkäävän tuota suurta petoa.

Helen ei tahtonut oikein uskoa silmiään, että hän oli metsässä tyynesti ja nälkäisesti syömässä hyvältä maistuvaa villiltä tuoksuvaa lihaa täysikasvuisen vuoristoleijonan maatessa hänen toisella puolellaan ja ruskean karhunpenikan istuessa toisella. Hän oli ihmeissään, että tuo vieras metsästäjä, tuo metsien mies, oleskellessaan täällä yksinäisessä ja eristetyssä linnassaan, vetosi hänessä olevaan romanttisuuteen ja kiinnitti hänen mieltään enemmän kuin kukaan muu ennen.

Kun tämä ihmeellinen ateria vihdoinkin loppui, houkutteli Bo karhunpenikan omaan majaansa ja tuli siellä sen kanssa hyvin hyväksi ystäväksi. Huomatessaan Bon leikkivän kadehti Helen melkein häntä. Sillä ei ollut mitään väliä, missä Bo milloinkin oleskeli, koska hän aina löysi jotakin tehtävää. Hän mukautui kaikkeen niin helposti. Hänestä, joka voi saada olonsa mukavaksi melkein vaikka missä ja kenen kanssa tahansa, kuluisivat varmaankin tunnit suloisesti ja pian tässä villien ihmeitten muodostamassa kauniissa puistossa.

Mutta pelkkä ulkonainen puuhailu, pelkät ruumiilliset liikkeet eivät olleet milloinkaan tarpeeksi tyydyttäneet Heleniä. Hän voi juosta, kiivetä, ratsastaa ja leikkiä sydämensä pohjasta, mutta sellainen ei tyydyttänyt häntä ajan oloon, sillä hänen henkensäkin kaipasi ravintoa. Helen oli ajattelija. Muudan syy, miksi hän oli halunnut muuttaa kotinsa Länteen, oli se, että hänellä aloittaessaan siellä elämänsä uudestaan toimintahaluisena oli silloin vähemmän aikaa ajattelemiseen, haaveilemiseen ja mietiskelemiseen. Ja nyt hän oli täällä villissä Lännessä kolmen mitä vaivalloisimman ja ankarimman päivän jälkeen, jollaisia hän ei ennen milloinkaan ollut kokenut, ja kumminkin tuo sama vanha halu kiusasi hänen mieltään kääntäen sen pois todellisuudesta ja kaikesta, mitä hän näki.

"Mitä minä tekisin?" kysyi hän Bolta melkein avuttomasti.

"Mitäkö? Levähdä, veikkonen!" vastasi Bo. "Kävelet kuin vanha raajarikkoinen nainen vain toisella jalallasi."

Helen toivoi, että vertaus oli ansaitsematon, mutta neuvo oli kumminkin hyvä. Ruoholle levitetyt huopapeitteet näyttivät viekoittelevilta ja ne tuntuivat mukavan lämpimiltä auringon paisteessa. Tuuli oli heikko, herpaiseva ja tuoksuva. Sen mukana kantautui tuon kohisevan putouksen hiljainen kohina hänen korviinsa kuin mehiläisten surina. Helen käänsi toisen huovan pielukseksi ja paneutui pitkäkseen lepäämään. Viheriät kuusen neulaset näkyivät selvästi sinistä taivasta vasten huolimatta niiden muodostamasta ristiin rastiin kulkevasta verkkokudoksesta. Hän etsi katseellaan turhaan lintuja. Sitten hän käänsi silmänsä ihmetellen suuren amfiteatterin ilmavaan rosoiseen laitaan, ja sitä katsellessaan alkoi hän ymmärtää sen suuruutta ja käsittää miten kaukana sen laidat olivat tässä ohuessa kirkkaassa ilmassa. Musta liitelevä kotka näytti hyvin pieneltä, ja kumminkin oli se paljon matalammalla ylempiä kukkuloita. Kuinka tuolla ylhäällä mahtoikaan olla hauskaa! Uninen mielikuva tuuditti hänet vihdoin uneen.

Helen nukkui koko iltapäivän ja herätessään melkein auringonlaskun aikana huomasi hän Bon nukkuvan vieressään. Dale oli huomaavasti peittänyt heidät huopapeitteellä ja sitten sytyttänyt nuotion palamaan. Ilma alkoikin muuttua pistäväksi ja kylmäksi.

Myöhemmin, kun he olivat vetäneet nutut ylleen ja istuutuneet mukavasti tulen viereen, tuli Dale nähtävästi vieraisille heidän luokseen.

"Ette voi luullakseni nukkuakaan koko aikaa", sanoi hän. "Ja koska olette kaupunkilaistyttöjä, tulee teistä pian tuntumaan täällä yksinäiseltä."

"Yksinäiseltäkö", toisti Helen. Ajatus, että täällä tulisi tuntumaan yksinäiseltä, ei ollut juolahtanut hänen mieleensäkään.

"Olen ajatellut sitä perinpohjin", jatkoi Dale istuutuessaan intiaanein tapaan tulen ääreen. "Ja luonnollista onkin, että teistä tulee aika tuntumaan täällä pitkältä, tottuneet kun olette ihmisten seuraan, rientoihin, työhön ja kaikkeen tuollaiseen, josta tytöt pitävät."

"Minulle ei tule milloinkaan ikävä täällä", vastasi Helen kiihkeällä tavallaan.

Dale ei näyttänyt hämmästyvän, mutta hän oli sen näköinen kuin hänen erehdystään olisi kumminkin kannattanut miettiä.

"Suokaa minulle anteeksi", sanoi hän katsoen harmailla silmillään Heleniin. "Muistan vain omat kokemukseni. Sellaisena kuin tytöt muistuvat mieleeni, eikä siitä tunnu niin pitkä aika olevankaan kuin poistuin kotoa, niin useimmat heistä kuolisivat ikävään täällä." Sitten hän sanoi Bolle: "Mitä mieltä te olette? Olen ollut nimittäin siinä luulossa, että te tulette viihtymään täällä sisarenne ikävystyessä näihin oloihin."

"Ei minulle tule ikävä ainakaan pitkään aikaan", vastasi Bo.

"Olen iloinen kuullessani sen. Olin hieman huolissani, koska en milloinkaan ennen ole seurustellut tyttöjen kanssa. Ja päivän tahi parin kuluttua, kun olette tarpeeksi levänneet, opetan teitä kuluttamaan aikaa."

Bon silmät näyttivät hyvin uteliailta ja Helen kysyi Dalelta: "Miten sitten?"

Kysymys oli hänen vilpittömän uteliaisuutensa ilmaus eikä mikään sivistyneen naisen epäilevä tai ivallinen haaste metsien miehelle. Mutta Dale suhtautui siihen kumminkin kuin haasteeseen.

"Mitenkö?" hän toisti ja omituinen hymy kirkasti hänen kasvojaan. "Sallimalla teidän ratsastaa ja kiivetä kauniille paikoille. Ja sitten, jos teitä sellainen miellyttää, näyttämällä teille, miten vähän nuo niin sanotut sivistyneet ihmiset tietävät luonnosta."

Helen totesi silloin, että olipa Dale mikä tahansa, metsästäjä, kulkija tahi erakko, ei hän ollut tietämätön, vaikka hän ei tuntunutkaan lukeneelta.

"Olen iloinen saadessani oppia teiltä", sanoi hän.

"Niin minäkin!" yhtyi Bo häneen. "Ette voi kertoa liikaa kenellekään Missourista kotoisin olevalle."

Dale hymyili ja se kiinnitti Helenin mieltä lämpimästi häneen, sillä silloin ei Dale tuntunut niin muista ihmisistä eroavalta. Helen alkoi nähdä tuossa metsästäjässä jotakin tuosta samasta luonnosta, josta hän puhui, jotakin hiljaista, kaukaista ja rikkomatonta tyyneyttä, jotakin tuollaista kylmää ja kirkasta kuin vuoristoilma, jotakin samanlaista kuin hänen lemmikkiensä kesytetty viileys tahi suurten kuusten voimakkuus.

"Uskallan lyödä vaikka vetoa, että voin kertoa teille enemmän kuin jaksatte muistaa", sanoi hän.

"Mitä panette vetomme pantiksi?" kysyi Bo.

"Enemmän paistettua kalkkunaa esimerkiksi jotakin kaunista vastaan sitten kuin olette päässeet turvallisesti enonne luo ja hoidatte hänen maatilaansa."

"No olkoon menneeksi. Nell, kuulitko?"

Helen nyökäytti päätään.

"Hyvä. Luovuttakaamme päätösvalta Nellille", aloitti Dale melkein vakavasti. "Nyt ilmoitan teille, että saadaksemme aikamme kulumaan harjoitamme aluksi hevosia ja ratsastamme niillä puistossa. Sitten kalastamme puroista ja metsästämme. Täällä on muudan vanha harmaakarhu jossakin ja saatte katsella, miten minä sen tapan. Joskus kiipeämme vuorille katselemaan ihmeellisiä näköaloja. Se siitä. Nyt, jos todellakin haluatte oppia jotakin tahi jos vain tahdotte minut saada kertomaan, on se minulle aivan yhdentekevää. Haluan vain voittaa tuon vedon. Saatte nähdä, miten tämä puisto sijaitsee muutaman sammuneen tulivuoren aukossa, joka on ollut kerran aivan täynnä vettä, ja kuinka lunta keräytyy talvisin sadan jalan paksuudelta toiselle puolelle silloin kun toisella puolella ei ole mitään. Sitten kerron teille puista, miten ne kasvavat, taistelevat toisiaan vastaan, miten ne ovat riippuvaisia toinen toisistaan ja miten ne suojelevat metsiä myrskyiltä. Saatte tietää, miten ne kokoavat vettä muodostaen niistä suurten jokien lähteitä, miten niissä elävät eläimet ja kasvit hyödyttävät niitä, niiden kumpienkaan tulematta toimeen toisittaan. Sitten näytän teille lemmikkini, sekä kesyt että kesyttämättömät, kerron teille, miksi ne ovat villejä, kuinka helppo niitä on kesyttää ja kuinka pian ne oppivat rakastamaan hoitajaansa. Metsässä vallitseva elämä ja siellä tapahtuvat taistelut ovat myöskin keskustelemisen arvoiset. Saatte kuulla miten karhut, puumat, sudet ja hirvet elävät. Ymmärrätte pian, kuinka julma luonto on, kuinka hurjasti ja säälimättömästi susi tahi puuma hyökkää hirven kimppuun, kuinka susi rakastaa höyryävää kuumaa verta ja kuinka puuma nylkee nahan tappamansa hirven selästä, Ja te tulette pian käsittämään, että tämä luonnon julmuus, tuo suden ja puuman suorittama työ, juuri muodostaakin hirven niin kauniiksi, terveeksi, nopeaksi ja taiteelliseksi. Ellei hirvellä olisi tuollaisia verivihollisia, huonontuisi se ja kuolisi pian sukupuuttoon. Näette, miten tämä periaate soveltautuu kaikkiin metsän eläimiin. Taistelu on kaiken luomisen ja vapautumisen tarkoitus. Jos olette nopeat huomaamaan, opitte pian näkemään, että näiden erämaiden luonto on aivan samanlainen kuin ihmisten, eivätkä ihmiset ole enää mitään raakalaisia. Puut taistelevat saadakseen elää, samoin linnut, eläimet ja ihmisetkin. Kaikki elävät he toistensa kustannuksella. Ja tuo taistelu kehittää niitä yhä täydellisemmiksi. Lopullista täydellisyyttä ei kumminkaan milloinkaan saavuteta."

"Entä uskonto sitten?" keskeytti Helen innokkaasti.

"Luonnolla on oma uskontonsa, nimittäin elää, kasvaa, ja lisätä kukin omaa lajiaan."

"Mutta se ei ole jumalallista eikä sielun kuolemattomuutta", selitti Helen.

"Se on kumminkin niin lähellä Jumalaa ja kuolemattomuutta kuin luonto ikinä voi päästä."

"Ah, haluatteko riistää minulta uskontoni?"

"En, vaan puhun sen mukaan, millaiseksi olen elämän huomannut", vastasi Dale miettiväisesti heittäessään puukalikan nuotion punaisille kekäleille. "Ehkä minullakin on uskontoni. En kumminkaan tiedä. Se ei ole ainakaan samanlainen kuin teidän, ei tuollainen raamatun mukainen, joka ei voi estää Pinessä, Snowdropissa eikä muuallakaan asuvia miehiä — lampaiden- ja karjankasvattajia, maanviljelijöitä ja kulkureita, ainakaan sellaisia kuin minä tunnen — valehtelemasta, pettämästä, varastamasta ja tappamasta. Vannon, ettei kukaan minun tavallani elävä mies — jollainen elämä kenties onkin uskontoni — halua valehdella, pettää, varastaa tai tappaa, ellei hän tapa puolustaakseen itseään tahi kuten minä nyt tekisin, jos Snake Anson ratsastaisi tänne. Uskontoni en ehkä rakkautta elämään — villiin elämään, sellaista kuin se oli aikojen alussa — ja tuuleen, joka huokuu salaisuuksia joka paikkaan, ja veteen, joka laulaa päivät ja yöt, ja tähtiin, jotka tuikkivat alituisesti, ja puihin, jotka puhuvat jotenkin, ja kallioihin, jotka ovat elottomia. En ole milloinkaan yksinäni täällä enkä matkoillani. Kanssani on aina jotakin näkymätöntä. Ja sellainen on juuri tuota tarkoittamaanne. Sanokaa sitä Jumalaksi, jos haluatte. Mutta minua ihmetyttää, missä tuo henki oli silloin kun tämä maa oli tulinen kaasupallo? Mihin tuo henki siiloin joutuu, kun kaikki elämä on jäätynyt tahi palanut tältä pallolta ja se kulkee elottomana rataansa kuin kuu? Tuo aika on vielä koittava. Luonnossa ei mitään huku. Ei pieninkään atomi häviä olemattomiin, vaan muuttuu joksikin toiseksi aineeksi, kuten näette noiden halkojen muuttuvan savuksi ja tunnette jotakin, jota sanotaan kuumuudeksi. Mihin tuo kaikki menee? Se ei katoa. Ei mikään katoa. Kaunein ja ymmärrettävin ajatus on, että ehkä kaikki kalliot ja puut, vesi, veri ja liha hajautuvat vain alkuaineiksi tullakseen jälleen jolloinkin elämään jonnekin."

"Sanomanne kuulostaa ihmeelliseltä, mutta se on kauhistuttavaa!" huudahti Helen. Dale oli järkyttänyt häntä syvästi.

"Niin, kauhistuttavaa todellakin!" vastasi Dale surullisesti.

Nyt vaikenivat kaikki hetkeksi.

"Milt Dale, myönnän hävinneeni tuon vedon", selitti Bo leikillisesti, mutta kumminkin vakavasti.

"Unhotin sen kokonaan. Puhuin varmasti paljon", sanoi Dale anteeksipyytävästi. "Minulla on niin harvoin tilaisuutta puhua, paitsi itsekseni ja Tomille. Vuosia sitten kun huomasin tottuvani täydelliseen vaitioloon, rupesin ajattelemaan ääneen ja puhumaan olemattomille ihmisille."

"Voisin kuunnella teitä koko yön", vastasi Bo haaveilevasta

"Luetteko — onko teillä kirjoja?" kysyi Helen nopeasti.

"Kyllä. Luen melko hyvin, paljon paremmin kuin puhun tahi kirjoitan", vastasi Dale. "Kävin koulua viidenteentoista ikävuoteeni asti. Olen aina vihannut läksyjä, mutta, pitänyt lukemisesta. Vuosia sitten muudan Pinessä asuvaa vanha ystäväni — leski Cass — lahjoitti minulle paljon vanhoja kirjoja. Toin ne tänne. Luen tavallisesti talvisin."

Keskustelu taukosi nyt vähitellen lukuunottamatta hajanaisia huomautuksia. Dale sanoi pian tytöille hyvää yötä ja poistui.

Helen katsoi hänen pitkän vartalonsa katoamista puiden varjoon, ja vielä sittenkin kuin hän jo oli hävinnyt näkyvistä hän yhä tuijotti sinnepäin.

"Nell!" huudahti Bo kimeästi. "Olen jo kolmasti maininnut nimeäsi. Haluan mennä nukkumaan."

"Ah, olin niin ajatuksissani", vastasi Helen hämmästyneenä ja ihmetellen itseään. "En kuullut sinun sanovan mitään."

"Minua naurattikin, kun et kuullut", vastasi Bo. "Toivon vain, että olisit nähnyt omat silmäsi. Nell, haluatko, että sanon sinulle jotakin!"

"Miksi?" kysyi Helen melko heikosti. Hän ei voinut olla aivan tyyni, kun Bo puhui tuolla tavoin.

"Olet rakastumaisillasi tuohon villiin metsästäjään", selitti Bo tiukukirkkain äänin.

Helen ei ainoastaan hämmästynyt, vaan raivostuikin. Hän huokaili syvään valmistautuen antamaan parantumattomalle sisarelleen vakavat nuhteet. Mutta Bo jatkoi vain tyynesti:

"Tunnen sen luissani."

"Bo, olet pieni houkka — hentomielinen, romanttinen ja hellätuntoinen houkka!" vastasi Helen. "Sinulla ei nykyään näytä olevan mielessäsi muuta kuin jotakin roskaa rakkaudesta. Kun kuulee sinun puhuvan, ei voisi luulla maailmassa muuta olevankaan kuin rakkautta."

Bon silmät olivat kirkkaat, omituiset, hellät ja nauravat, kun hän kiinnitti ne vakavasti Heleniin.

"Nell, arvasit oikein. Maailmassa ei olekaan muuta."

X.

Tuon yön uni oli niin lyhyt, että Helenin oli vaikea uskoa tuntien kuluneen. Bokin oli vilkkaampi eikä puhunut enää niin paljon tuskistaan.

"Nell, olet saanut väriä poskiisi!" huudahti hän. "Ja silmäsi loistavat. Eikö tämä aamu olekin äärettömän kaunis? Kukat tuoksuvat, ja ah, minulla on niin hirveän nälkä."

"Bo, isäntämme on pian näytettävä metsästystaitoaan, jos vain ruokahalusi pysyy muuttumattomana", sanoi Helen koettaen estää tukkaansa valumasta silmilleen nauhoittaessaan kenkiään.

"Katsohan, tuolla on muudan suuri koira."

Helen katsoi Bon viittaamaan suuntaan ja huomasi erään tavattoman suuren, mustan ja ruskean kirjavan, pitkä- ja riippuvakorvaisen koiran. Se juoksi uteliaana heidän majansa ovelle ja katsoi sitten heihin. Sen pää oli jalomuotoinen, silmät tummat ja surulliset, eikä se näyttänyt ystävälliseltä paremmin kuin vihamieliseltäkään.

"Vieraan koira, se! Tule vain sisään, sillä emme aio tehdä sinulle mitään pahaa!" houkutteli Bo innostuksetta.

Kuullessaan sen nauroi Helen. "Bo, olet yksinkertaisesti suloinen, kun pelkäät tuota koiraa."

"Varmasti. Onkohan se Dalen? Niin, tietysti se on."

Koira juoksi kumminkin pian tiehensä. Kun tytöt ilmestyivät nuotion ääreen, huomasivat he omituisen koiravieraansa makaavan sen läheisyydessä. Sen korvat olivat niin pitkä, että puolet niistä oli maassa.

"Lähetin Pedron herättämään teitä", sanoi Dale tervehdittyään heitä ensin. "Säikähdyttikö se teitä?"

"Pedro. Vai sellainen sillä on nimi. Ei se minua oikeastaan säikähdyttänytkään eikä Nelliäkään. Se liikkuu niin hirveän varovaisesti", vastasi Bo.

"Miten komeannäköinen koira se onkaan!" sanoi Helen välittämättä sisarensa pilasta. "Pidän koirista. Voiko siitä saada ystävän itselleen?"

"Se on ujo ja villi. Kun poistun leiriltä, ei sekään mielellään jää tänne. Se ja Tom ovat hyvin mustasukkaisia toisilleen. Minulla oli täällä muitakin koiria, mutta minä menetin kaikki muut, paitsi Pedron, Tomin vuoksi. Luullakseni suostuu se rupeamaan ystäväksenne. Koettakaa."

Helen ryhtyi nyt houkuttelemaan Pedroa eikä aivan turhaan. Koira oli tottunut yksinäisyyteen eikä nähtävästi ollut ollenkaan tottunut ihmisten seuraan. Sen syvät ja tummat silmät tuntuivat hakevan Helenin sielua. Ne olivat rehelliset ja viisaat ja kummallisesti surulliset.

"Se näyttää hyvin viisaalta", huomautti Helen silitellessään sen pitkiä tummia korvia.

"Sillä onkin melkein ihmisen järki", vastasi Dale. "Ruvetkaa nyt syömään ja syödessänne kerron teille hieman Pedrosta."

Dale oli saanut koiran penikkana eräältä meksikolaiselta lampaidenpaimenelta, joka oli vannonut siinä olevan kalifornialaisen verikoiran verta. Kasvaessaan oli se kiintynyt kovasti Daleen. Nuorena ollessaan ei se ollut sopinut oikein hyvin Dalen muiden lemmikkien kanssa, minkävuoksi Dale oli antanut sen eräälle laaksossa asuvalle maanviljelijälle. Mutta Pedro oli tullut takaisin Dalen asuntoon seuraavana päivänä. Siitä päivästä alkaen oli Dale ruvennut pitämään enemmän koirasta, mutta ei ollut kumminkaan halunnut pitää sitä luonaan erikoisista syistä, joista pääasiallisin oli ollut se, että Pedro oli liian hieno koira ollakseen yksinään puolet ajasta omissa hoteissaan. Dalella oli silloin ollut asiaa etäisimpään kylään, Snowdropiin ja hän oli jättänyt Pedron sinne muutamalle ystävälleen. Sitten oli Dale ratsastanut Show Downiin ja Pineen ja lopulta Beemanien leiriin. Saatuaan ystävänsä mukaansa olivat he ajaneet takaa erästä villiä hevoslaumaa noin sadan peninkulman matkan Uuteen Meksikoon. "Sateli lunta, kun palasin asuntooni vuoristoon", jatkoi Dale kertomustaan. "Pedro oli siellä minua vastassa, nääntyneenä ja laihtuneena, mutta äärettömästi iloissaan saadessaan toivottaa minut tervetulleeksi kotiin. Roy Beeman tuli luokseni sitten lokakuussa ja kertoi minulle, ettei Snowdropissa asuva ystäväni ollut voinut pitää Pedroa luonaan. Se oli katkaissut ketjunsa ja hypännyt kymmenen jalkaa korkean aidan yli päästäkseen pakoon. Se oli tullut jälkiäni pitkin Show Downiin, missä muudan ystäväni tunnettuaan sen oli ottanut sen kiinni ja aikonut pitää sitä luonaan, kunnes minä olisin tullut takaisin. Mutta Pedro oli kieltäytynyt syömästä. Sattui, että eräs rahtimies läksi juuri silloin Beemanien leiriin ja ystäväni sulki Pedron laatikkoon ja sijoitti laatikon vaunuihin muiden tavaroiden joukkoon. Mutta Pedro oli murtautunut ulos laatikosta, palannut Show Downiin, seurannut jälkiäni Pineen ja sitten Beemanien luo. Muut Pedron liikkeet ovat minulle tuntemattomat. Mutta Roy luuli, kuten minäkin, että Pedro oli seurannut meitä tuolla villien hevosten takaa-ajomatkallammekin. Seuraavana keväänä kuulin enemmän muutamalta lampaidenpaimenelta, jonka nuotion ääressä kerran lepäsimme matkallamme Uuteen Meksikoon. Pedro oli tullut sinne lähtömme jälkeen ja toinen meksikolainen paimen oli varastanut koiran. Mutta Pedro oli paennut."

"Ja se oli täällä tullessani kotiin", sanoi Dale hymyillen. "En ole sitten enää halunnut milloinkaan luopua siitä. Se osoittautuikin sitten olevan paras koira mitä minulla milloinkaan on ollut. Se ymmärtää sanani ja osaa melkein puhua. Ja vannon sen osaavan itkeä. Kun lähden jonnekin ottamatta sitä mukaani, itkee se."

"Miten ihmeelliseltä tuo kuulostaakaan!" huudahti Bo. "Eivätkö eläimet olekin suurenmoisia? Mutta minä pidän kumminkin hevosista enimmän."

Helenistä näytti, että Pedro ymmärsi heidän keskustelevan siitä, sillä se tuntui häpeävän, nieleskeli kovasti ja katsoi maahan. Helen oli kuullut jotakin koirien osoittamasta rakkaudesta isäntiään kohtaan. Tämä Dalen kertoma juttu oli kumminkin omituisin, mitä hän milloinkaan oli kuullut.

Nyt ilmestyi Tom näkyviin ja sen Pedroon kiinnittämissä kastanjanruskeissa silmissä oli tuskin rakkautta. Mutta koira ei ollut sitä kumminkaan näkevinäänkään. Tom kaarsi Bon luo, joka istui tervavaatteen tuonnimmaisella laidalla, ja halusi nähtävästi päästä osalliseksi Bon aamiaisesta.

"Katselen niin mielelläni sitä", sanoi Bo, "mutta kun se tulee noin lähelle, kulkevat kylmät väreet selkääni pitkin."

"Eläimet ovat yhtä omituisia kuin ihmisetkin", huomautti Dale. "Ne joko pitävät tahi eivät pidä jostakin. Luullakseni alkaa Tom kiintyä teihin ja Pedro näyttää alkavan tuntea mielenkiintoa sisartanne kohtaan. Voisin kertoa teille —"

"Missä Bud on?" keskeytti Bo.

"Se nukkuu tahi on maleksinut jonnekin. Kun saan työni tehdyksi, niin mihin te, tytöt, haluaisitte sitten ryhtyä?"

"Haluan ratsastaa!" huudahti Bo innoissaan.

"Eikö ruumiinne ole vielä kipeä ja kankea?"

"On kyllä, mutta välipä nyt tällä. Sitäpaitsi, kun oleskelin enoni maatilalla lähellä St. Joea, huomasin ratsastamisen aina parantavan pakotuksen."

"Varmasti, jos vain voitte sen kestää. Entä sisarenne, mitä hän haluaa tehdä?" vastasi Dale kääntyen Heleniin päin.

"Levähdellä, katsella teitä muita ja haaveilla", sanoi Helen.

"Mutta levähdettyänne on teidän ryhdyttävä johonkin", sanoi Dale vakavasti. "Teidän on tehtävä jotakin, mitä vain, kunhan ette ole joutilaana."

"Miksi?" kysyi Helen hämmästyneenä. "Miksi en saa laiskoitella ollessani tässä kauniissa villissä paikassa? Haluaisin vain kuluttaa tunnit ja päivät unelmoiden. Voisin tehdä sen."

"Mutta te ette saa. Kului vuosia, ennenkuin opin huomaamaan, miten vaarallista se oli minulle. Enkä nytkään pitäisi vielä mistään niin paljon kuin siitä. Haluaisin unhottaa työni, lemmikkini, hevoseni ja kaiken muunkin saadakseni vain katsella ja unelmoida."

"Katsella ja unelmoida. Tarkoitan kai juuri sellaista. Mutta miksi en saa antautua sellaiseen? Miksi en saa ihailla rajattomasti tämän seudun kauneutta ja väriloistoa, noita villejä varjoisia rinteitä, harmaita kallioita, humisevaa tuulta, veden tuudittavaa kohinaa, noita pilviä ja tuota taivasta? Miksi tämä hiljaisuus, yksinäisyys ja kaiken tämän suloisuus ovat minulle vaaralliset?"

"Senvuoksi, että se on taantumusta. Haluan antautua sellaiseen kaikista mieluimmin, mutta pelkään sitä kumminkin enimmän. Sellainen muuttaa juuri miehen yksinäiseksi metsästäjäksi. Ja tuo intohimo voi kasvaa niin voimakkaaksi, että se sitoo ihmisen metsiin."

"Kuinka omituista", mumisi Helen. "Mutta se ei voi kuitenkaan milloinkaan sitoa minua. Minunhan on elettävä ja täytettävä velvollisuuteni ja työni sivistyneessä maailmassa."

Helenistä tuntui, että Dale melkein huomaamattomasti säpsähti kuullessaan hänen vakavat sanansa.

"Luonnon tiet ovat omituiset", sanoi hän. "Suhtaudun siihen eri tavalla kuin te. Luonto on yhtä voimakas muuttamaan teidät jälleen villiksi kuin teillä muissa olosuhteissa on halu tulla sivistyneeksi. Ja jos luonto voittaa, näkyvät sen merkit teissä sitä paremmin."

Tämä metsästäjän puhe järkytti Heleniä, mutta virkisti kumminkin samalla hänen mieltään.

"Minutko villiksi? Ah ei!" hän huudahti. "Mutta jos sellainen nyt olisi mahdollista, niin miten nuo luonnon merkit esiintyisivät?"

"Puhuitte elämäntehtävästänne", vastasi Dale. "Naisen tehtävä on synnyttää lapsia. Jokaisen eläinlajin naarailla on ainoastaan yksi tehtävä — jatkaa sukuaan. Ja luonnolla on ainoastaan yksi tehtävä — nimittäin enentää voimaa, miehuutta, käyttökelpoisuutta lopullista täydellisyyttä kohti, jota ei voida saavuttaa."

"Entä sitten miehen ja naisen sielullinen ja henkinen kehitys, mitä ne ovat?" kysyi Helen.

"Molemmat ovat suoranaisia esteitä luonnon tarkoitukselle. Luonto on aineellinen. Se tahtoo luoda sellaista, minkä pysyväisyydellä ei ole rajoja, mikä elää iankaikkisesti. Se on varmasti luonnon tutkimaton tarkoitus."

"Entä sielu sitten?" kuiskasi Helen.

"Ah! Kun puhutte sielusta ja minä puhun elämästä, tarkoitamme kumpikin samaa. Ollessanne täällä voimme keskustella asiasta vielä lähemmin. Teidän on elvytettävä tietojani."

"Näyttää ainakin siltä kuin minun pitäisi", sanoi Helen hymähtäen. Keskustelu oli muuttanut hänet vakavaksi ja miettiväiseksi. "Mutta luullakseni uskallan kumminkin ruveta unelmoimaan puiden varjossa."

Bo oli katsellut heitä terävillä sinisillä silmillään.

"Nell, kuluu ainakin tuhat vuotta, ennenkuin sinusta tulee villi", sanoi hän. "Mutta minulle riittää viikko."

"Bo, olit jo sellainen ennen lähtöäsi Saint Joesta. Muistat kai vielä tuon opettajan, Barnesin, joka sanoi sinua villikissan ja intiaanin sekasikiöksi? Hän löi sinua viivoittimella."

"Ei milloinkaan, sillä hypähdin syrjään", sanoi Bo punastunein poskin. "Nell, haluan, ettet kerro minun lapsuuden aikojeni tyhmyyksistä."

"Eihän siitä ole vielä kulunut kuin pari vuotta", huomautti Helen hämmästyneenä.

"Ehkä ei, mutta olin silloin kumminkin lapsi. Lyön vaikka vetoa —" Bo keskeytti äkkiä ja nyökäyttäen päätään taputti hän Tomia selkään ja juoksi sitten tiehensä kallion niemekkeen toiselle puolelle. Helen seurasi häntä hitaasti.

"Kuulehan, Nell", sanoi Bo, kun Helen saapui heidän pieneen viheriään majaansa, "tiedätkö, että tuo metsästäjä kumoo vielä jonkun noista sinun teorioistasi?"

"Ehkä. Myönnän hänen hämmästyttävän, ehkäpä loukkaavankin minua", vastasi Helen. "Mutta ihmettelen, että hän huolimatta selvästä kouluutuksen puutteestaan ei ole raaka eikä karkea. Hän on hyvin alkuperäinen."

"Sisko kulta, herää jo! Mies on aivan ihmeellinen. Voit oppia enemmän häneltä kuin milloinkaan ennen elämässäsi. Minä ainakin tunnen sen. Olen aina vihannutkin kirjoja."

Kun Dale hetkistä myöhemmin ilmestyi näkyviin kantaen muutamia suitsia, juoksi Pedro hänen kintereillään.

"Teidän on mielestäni parasta ratsastaa tuolla entisellä hevosellanne", sanoi hän Bolle.

"Kuten haluatte. Mutta toivoakseni sallitte minun ratsastaa niillä kaikilla vuorotellen."

"Varmasti. Minulla on siellä eräs mustangi, josta varmasti tulette pitämään. Mutta se potkii hieman", vastasi Dale poistuen puistoon päin. Koira katsoi hänen jälkeensä ja sitten Heleniin.

"Kuule, Pedro, jää tänne minun luokseni", sanoi Helen.

Kuultuaan hänen sanansa käski Dale koiran palata takaisin. Pedro tuli kuuliaisesti Helenin luo, mutta arasti ja niin varuillaan kuin se ei olisi ollut vielä oikein varma Helenin tarkoituksista. Se oli kumminkin ystävällisempi kuin äsken. Helen löysi pehmeän ja mukavan paikan auringonpaisteesta juuri puistoa vastapäätä ja sijoittautui siihen moneksi toimettomaksi tunniksi. Pedro kiertyi hänen viereensä. Dalen pitkä vartalo etäytyi puistoon päin laitumella käyviä hevosia kohti. Jälleen hän huomasi peuran niiden joukossa. Kuinka valppaana ja liikkumattomana se seisoikaan katsellessaan Dalea! Äkkiä se läksi laukkaamaan metsän laitaa kohti. Muutamat hevoset hirnuivat ja juoksivat potkien korkealle ilmaan. Kimeät hirnumiset kaikuivat selvästi hiljaisuudessa.

"Voi, katsohan toki niitä!" huudahti Bo iloisesti tullen Helenin luo. Hän heittäytyi pitkäkseen tuoksuville havunneulasille ojentautuen veltosti suoraksi kuin laiska kissa. Hänen joustavassa ja miellyttävässä vartalossaan olikin jotakin kissamaista. Hän makasi selällään ja katseli puiden oksien välitse.

"Eikö olisikin suurenmoista nyt", mumisi hän haaveillen itsekseen, "jos tuo las vegasilainen paimeneni sattuisi jotenkin tulemaan tänne ja maanjäristys sulkisi meidät tänne Paratiisiin niin, ettemme ikinä pääsisi täältä pois?"

"Bo, mitähän äiti mahtaisikaan sanoa, jos hän vain voisi kuulla nuo puheesi?" kysyi Helen hämmästyneenä.

"Mutta, Nell, eikö se olisikin suurenmoista?"

"Kauheatahan sellainen olisi."

"Sinussa ei ole milloinkaan ollut minkäänlaista romanttisuutta, Nell Rayner", vastasi Bo. "Tuollaista on kuulemma joskus tapahtunut tässä villien paikkojen muodostamassa ihmeellisessä maassa. Sinun ei tarvitse väittää vastaan, sillä varmasti on sellaista tapahtunut. Ensiksi luolaihmisille, sitten intiaaneille ja viimeiseksi valkoisille. Jokainen näkemäni paikka sanoo minulle sen. Nell, saat ehkä katsella kuussa asuvia ihmisiä kiikarilla, ennenkuin osaat sellaista odottaakaan."

"Olen, Jumalalle kiitos, käytännöllinen ja järkevä."

"Mutta juuri todistelun vuoksi", vastusti Bo leimuavin silmin, "otaksukaamme, että sellaista tapahtuisi. Tehdäksesi minulle vain mieliksi voit kuvitella, että meidät teljetään tänne Dalen ja tuon junasta näkemämme paimenen kanssa. Luovu kaikista toiveista milloinkaan päästä täältä pois. Mitä silloin tekisit? Luopuisitko ponnisteluista vain riutuaksesi ja kuollaksesi? Vai rupeaisitko taistelemaan elämän ja siihen mahdollisesti sisältyvien ilojen vuoksi?"

"Itsensä puolustaminen on ensimmäinen vaisto", vastasi Helen hämmästyen vieraita sydämensä sisimmässä liikkuvia tunteita. "Tietysti ryhtyisin taistelemaan elämäni puolesta."

"Aivan niin. Mutta todellisuudessa, kun ajattelen asiaa tarkemmin, en halua kumminkaan ollenkaan, että sellaista tapahtuisi. Mutta jos kumminkin sellaista sattuisi tapahtumaan, kerskailisin siitä."

Heidän keskustellessaan palasi Dale hevosten kanssa.

"Osaatteko panna suitset hevosenne suuhun ja satulan sen selkään?" kysyi hän Bolta.

"En. Taitamattomuuteni tunnustaminen hävettää minua."

"Silloin on teidän opittava tuo taito. Tulkaa tänne ja katsokaa, miten minä satuloin omani."

Bo katsoi hyvin tarkkaavaisesti, miten Dale irroitti suitset hevoseltaan ja sitten hitaasti ja selvästi asetti ne paikoilleen. Sitten hän silitteli hevosensa selkää, levitti huopapeitteen ja käännettyään sen kaksinkerroin sijoitti hän sen paikoilleen selittäen samalla perusteellisesti, millainen sen oikea asento oli. Hän nosti satulan maasta erikoisella tavalla pannessaan sen selkään, ja kiinnitti vihdoin remmit.

"Koettakaa nyt tekin", sanoi hän.

Helenin arvostelusta päättäen olisi voitu luulla, että Bo oli asunut Lännessä koko ikänsä. Mutta Dale pudisti päätään ja pani hänet tekemään sen uudestaan.

"No, tuo onnistui jo paremmin. Satula on tietysti teille liian raskas saadaksenne sen kunnollisesti paikoilleen. Voitte opetella temppua kevyemmällä. Kiinnittäkää suitset nyt sen päähän uudestaan. Älkää pelätkö käsiänne. Ei se pure. Pujottakaa kuolaimet sivultapäin. Kas niin. Näyttäkää nyt, miten nousette satulaan."

Kun Bo oli päässyt satulaan, lisäsi Dale: "Nousitte nopeasti ja kevyesti, mutta sittenkin aivan väärin. Katsokaa minua."

Bon oli uudistettava temppu monta kertaa, ennenkuin Dale oli tyytyväinen. Sitten hän käski Bon ratsastaa vähän matkaa. Kun hän oli poistunut niin kauaksi, ettei hän voinut kuulla heidän sanojaan, sanoi Dale Helenille: "Hänestä tulee pian niin hyvä ratsastaja kuin ankka on uija." Sitten noustuaan satulaan ratsasti hän Bon jälkeen.

Kun Helen katseli, miten he ratsastivat, milloin juoksua, milloin laukkaa ajaessaan hevosia puiston ympäri, oli hän melko pahoillaan, ettei ollut mennyt heidän mukaansa. Vihdoin Bo ratsasti takaisin laskeutuakseen satulasta ja heittäytyäkseen pitkäkseen punaisin poskin ja loistaen ilosta, epäjärjestykseen mennein hiuksin ja ohimoilta kostein kiharoin. Kuinka reippaalta hän näyttikään! Helenin tunteet kuohahtelivat nähdessään tämän hämmästyttävän sisarensa sulon, notkeuden ja elämänhalun, ja hän tunsi todellista ruumiillista iloa hänen läsnäolostaan. Bo lepäsi, mutta hän ei levännyt kauan. Hän nousi pian pois leikkimään Budin kanssa. Sitten hän houkutteli kesyn poron syömään kädestään. Hän vei Helenin kanssaan poimimaan villejä kukkia välittämättä ollenkaan okaiden pistoksista. Sitten lopulta hän nukahti niin nopeasti, että se muistutti Heleniä lapsuudesta, tuosta nyt ainaiseksi menneestä.

Dale huusi heidät päivälliselle noin neljän korvissa, kun aurinko punasi puiston läntistä reunaa. Helen ihmetteli, mihin päivä oli mennyt. Tunnit olivat kuluneet nopeasti ja tyynesti tuoden tuskin hänen mieleensä ajatustakaan enosta tahi pelkoa pakollisesta olostaan täällä tahi otaksumista noiden roistojen mahdollisesta ilmestymisestä tänne, joiden luultiin etsivän häntä. Kun hän oli todennut näiden tuntien kulun, oli hänellä koskematon ja kuvaamaton tunne siitä, mitä Dale oli tarkoittanut tuntien poisunelmoimisella. Tämän paratiisin luonto oli vihamielinen hänen tavallisille ajatuksilleen. Hänestä tuntuivat nämä uudet ajatukset valtaavilta, mutta kun hän koetti nimittää niitä, tiesi hän ainoastaan tunteneensa. Syödessä oli hän tavattoman hiljainen. Hän näki Dalen huomaavan sen ja koettavan huvittaa häntä ja kiinnittää hänen tarkkaavaisuutensa johonkin. Hän onnistuikin, mutta Helen ei halunnut näyttää sitä hänelle. Hän harhaili yksinään kuusten juurella olevalle paikalleen. Bo meni kerran hänen ohitseen ja huudahti kiusoittavasti:

"Mutta, Nell, sinähän olet muuttua romanttiseksi!"

Ei milloinkaan Helenin elämässä ollut iltatähden kauneus tuntunut niin viehättävältä, hämärä niin liikkuvalta ja varjoisalta ja pimeys niin yksinäisyydellä ladatulta. Siihen oli syynä tämä ympäristö — villien susien surullinen ulvonta, putouksen kohina, tämä metsien mies ja nämä tavattoman alkuperäiset olot, joihin hän oli laatinut kotinsa.

Seuraavana aamuna, kun hänen tarmonsa oli jo palautunut, oli Helen mukana, kun Bota opetettiin suitsittamaan ja satuloimaan hevosia ja ratsastamaan. Bo ratsasti kumminkin niin nopeasti ja kovasti, ettei Helen voinut pysyä hänen mukanaan. Ja Dale, ollen innostunut ja huvitettu, mutta kumminkin levoton, kulutti suurimman osan ajastaan Bon seurassa. Senvuoksi joutuikin Helen ratsastelemaan kaikkialla laaksossa yksinään. Hän hämmästyi sen suuruutta, koska se melkein miltä suunnalta tahansa katsottuna näytti hyvin pieneltä. Ilma petti hänet. Kuinka selvästi hän voi nähdäkään! Ja hän alkoi arvostella etäisyyksiä telttojen esineiden perusteella. Puiston toisessa päässä laitumella oleva hevonen näytti todellakin hyvin pieneltä. Siellä ja täällä kohtasi hän pieniä, tummia ja vuolaita puroja, joiden vesi oli hyvin kirkasta ja merenpihkan väristä ja jotka olivat melkein piilossa korkeassa ruohossa. Ne virtasivat kaikki samalle suunnalle yhtyen lopulta suuremmaksi puroksi, joka nähtävästi katosi läntisessä päässä olevien kallioiden alle ja pursusi sitten jälleen näkyviin kapeissa solissa. Kun Dale ja Bo tulivat hänen luokseen kerran, sai hän hämmästyksekseen kuulla Dalelta, että tuo puro katosi muutamaan kallion reikään ja ilmestyi jälleen näkyviin vuorten toisella puolella. Dale aikoi opastaa heidät joskus sen muodostamalle järvelle.

"Vuorienko yli?" kysyi Helen muistaen jälleen, että äänen oli pidettävä itseään pakolaisena. "Onko turvallista poistua piilopaikastamme? Unhotan niin usein miksi olemme täällä."

"Olisimme paremmin piilossa siellä kuin täällä", vastasi Dale. "Tuonpuoleiseen laaksoon voidaan päästä ainoastaan tuon vuoren yli. Älkää olko ollenkaan huolissanne, että teidät löydettäisiin. Kerroinhan teille jo, että Roy Beeman pitää Ansonia ja tämän miehiä silmällä. Roy pysyttelee kyllä heidän ja meidän välillämme."

Helen tyyntyi, vaikka hänen mielensä takimmaisessa sopukassa aina olikin pelon tunne. Huolimatta siitä päätti hän kumminkin käyttää tilaisuutta niin paljon hyväkseen kuin suinkin. Bon seura kannusti — Helen kuluttikin senvuoksi lopun päivästä ratsastamalla ja seurailemalla sisartaan.

Seuraava päivä ei ollut enää niin kova Helenille. Toimeliaisuus, lepo, syöminen ja nukkuminen muodostuivat hänelle ihmeellisiksi uusiksi nautinnoiksi. Hän ei ollut todellakaan milloinkaan tiennyt niiden voivan olla sellaisia ilonaiheita. Hän ratsasti ja käveli, hän kiipeili hieman ja torkkui puunsa juurella, hän auttoi Dalea ruoan laitossa, ja kun yö saapui, ei hän tuntenut enää itseään. Tämä tosiasia ahdisti häntä epämääräisissä syvissä unissa. Herättyään unhotti hän kumminkin päätöksensä tutkia itseään. Sekin päivä meni menojaan. Ja monta muuta päivää meni yhtä nopeasti, ennenkuin hän mukaantui tilanteeseen, jonka hän täydellä syyllä voi uskoa saattavan kestää viikkoja, ehkäpä kuukausiakin.

Iltapäivä oli Helenille rakkain osa päivästä. Auringonnousu oli kyllä virkistävä ja kaunis, aamu tuulinen ja tuoksuva, auringonlasku oli rusottava ja viehättävä, hämärä surullinen ja muuttuvainen, ja yö tuntui äärettömän miellyttävältä tähtineen, hiljaisuuksineen ja unineen, mutta iltapäivä, jolloin ei mikään muuttunut, jolloin kaikki oli tyyntä ja jolloin aika tuntui pysähtyneen paikoilleen, oli hänen hetkensä ja hänen lohdutuksensa.

Erään sellaisen kuluessa oli hän leirissä yksinään. Bo oli ratsastamassa. Dale oli kiivennyt vuorille katsomaan, näkyisikö mitään epäilyttäviä jälkiä tahi nuotion savua. Budia ei näkynyt missään eikä muitakaan Dalen lemmikeistä. Tom oli kiivennyt jollekin aurinkoiselle penkereelle, jossa se voi paistattaa päivää samalla tavalla kuin sen villitkin veljet tekevät. Pedroa ei oltu nähty vuorokauteen, seikka, joka hyvin pahoitti Helenin mieltä. Hän oli kumminkin unhottanut sen ja hämmästyikin senvuoksi kovin nähdessään sen nilkuttavan leiriin kolmella jalalla.

"No, Pedro, oletko ollut tappelemassa? Tule heti tänne!" huusi Helen.

Koira ei näyttänyt kumminkaan syylliseltä. Se nilkutti Helenin luo ja ojensi tälle oikean etujalkansa. Tarkoituksesta ei voitu erehtyä. Helen tutki tuon loukkautuneen jäsenen ja löysikin pian varpaiden välistä simpukan kuorta muistuttavan palasen, joka oli tunkeutunut syvälle lihaan. Haava oli ajettunut, verinen ja selvästi hyvin tuskallinen. Pedro vinkui. Helenin oli ponnistettava kaikki sormiensa voimat saadakseen sen irroitetuksi. Silloin Pedro ulvoi, mutta näytti heti kiitollisuuttaan nuolemalla hänen kättään. Helen hautoi sen jalkaa ja sitoi sen.

Kun Dale palasi, kertoi Helen tapauksen hänelle ja näyttäessään hänelle kuoren kappaletta hän kysyi: "Mistä tällainen on näille maille eksynyt? Onko noissa vuorissa simpukankuoria?"

"Tämä seutu on kerran ollut veden alla", vastasi Dale. "Olen löytänyt täältä sellaisia esineitä, että ihmettelisitte, jos saisitte nähdä ne."

"Vedenkö alla?" toisti Helen. Oli aivan toista lukea tuommoisesta omituisesta tosiasiasta, toista todeta sellaisten olojen vallinneen näiden ilmavien huippujen keskellä. Dale näytti hänelle aina jotakin tahi puhui jostakin sellaisesta, joka hämmästytti häntä.

"Katsokaahan tuonne", sanoi hän muutamanakin päivänä. "Mitä tuo pieni haapametsikkö teille kertoo?"

He olivat puiston tuonnimmaisessa päässä ja lepäsivät juuri erään kuusen juurella. Metsä ulottui täällä puistoon asti mutkittelevine kuusi- ja haapaniemekkeineen. Tuo pieni haaparyhmä ei eronnut ollenkaan sadoista muista samanlaisista.

"Ei juuri mitään erikoista", vastasi Helen epäröiden, "Tuohan on vain pieni metsikkö, jossa on muutamia pienempiä ja muutamia suurempia puita, mutta ei ainoatakaan kookasta. Mutta se on kaunis tuulessa lepattavine viheriöine ja kellertävine lehtineen."

"Eikö se tuo mieleenne millään tavalla taistelua?"

"Taisteluako? Ei ollenkaan!"

"Mutta kumminkin on se hyvä esimerkki, miten metsissäkin taistellaan, riidellään ja ollaan itsekkäitä", sanoi Dale. "Tulkaa nyt mukaani, te ja Bo, niin näytän teille mitä tarkoitan."

"Tule mukaamme, Nell!" huusi Bo innostuneena. "Hän aikoo avata silmäsi hieman enemmän."

Helen ei ollut ollenkaan vastahakoinen seuraamaan heitä tuohon pieneen haapametsikköön.

"Näitä on tässä suunnilleen sata kappaletta", sanoi Dale. "Kuuset varjostavat niitä melko hyvin, mutta ne saavat kumminkin auringonvaloa idästä ja etelästä. Kaikki nämä pienet puut ovat kasvaneet samasta siemenestä ja ovat samanikäisiä. Niiden joukossa on neljä kymmenen jalan korkuista ja käsivarteni paksuista puuta, Tässä on muudan vielä suurempi. Katsokaa, miten se on täynnä lehtiä, miten se on muita paljon korkeampi, lukuunottamatta noita neljää sen vieressä kasvavaa, joita se on vain hieman pitempi. Ne kasvavat kaikki hyviä likekkäin, kuten näette. Useimmat niistä eivät ole peukaloani paksumpia. Katsokaa, miten vähän niissä on oksia, joista ei ainoakaan ole juuressa. Niissä on hyvin vähän lehtiäkin. Näette kai, miten oksat ojentautuvat itää ja etelää kohti ja miten lehdet tietysti ovat myöskin sinne päin? Katsokaa miten toisen puun oksa työntää toisen puun oksan syrjään. Tuo on taistelua auringonvalon saamiseksi. Tässä on pari kolme kuivunutta puuta. Minä voin nykäistä ne maasta. Katsokaa nyt niiden juurille. Täällä on viiden, neljän ja vain jalan korkuisiakin puita. Katsokaa, miten kalpeita, hentoja, hauraita ja sairaita ne ovat. Ne saavat liian vähän auringonvaloa osakseen. Ne syntyivät samalla kertaa kuin nuo muutkin puut, mutta ne eivät lähteneet kasvamaan samaa vauhtia. Asema noilla toisilla on ehkä edullisempi."

Dale kuljetti tyttöjä metsikön ympäri vilkastuttaen esitystään kädenliikkeillä. Hän näytti hyvin vakavalta.

"Ymmärrätte kai nyt niiden taistelevan veden ja auringonvalon saamiseksi, mutta pääasiallisesti kumminkin auringonvalon, sillä silloin kun lehdet saavat tarpeekseen auringonvaloa, kasvavat puu ja sen juuret tarpeeksi saadakseen tarvittavan kosteuden. Varjo merkitsee kuolemaa — hidasta kuolemaa useimmille puille. Nämä pienet haavat taistelevat sijasta saadakseen aurinkoa, ja taistelevatkin säälittä. Ne työntävät ja taivuttavat toisiensa oksia sivulle ja tukahduttavat ne. Ehkä vain noin puolet noista haavoista jäävät elämään muodostaakseen tuollaisen suuremman ryhmän kuin nuo täysikasvaneet puut tuolla. Tämä vuosi suosii ehkä tätä suurta vesaa ja seuraava tätä. Muutamat edulliset vuodet suovat jollekin vallan muiden yli. Mutta se ei ole kumminkaan milloinkaan varma tuosta vallastaan. Ja elleivät tuulet, myrskyt tahi joku voimakkaasti kasvava kilpailija tapa sitä, kuolee se ennemmin tahi myöhemmin vanhuuttaan. Sillä tuo taistelu ei milloinkaan lopu. Mikä on merkityksellistä näille haavoille, on merkityksellistä metsän kaikille muillekin puille, sanalla sanoen metsän kaikelle kasvillisuudelle. Kaikkein ihmeellisimmältä minusta tuntuu niiden elämän sitkeys."

Seuraavana päivänä näytti Dale huomattavamman esimerkin tällaisesta luonnon salaperäisyydestä. Hän opasti heitä ratsain muutamalle tiheää metsää kasvavalle ikiviheriälle rinteelle kiinnittäen heidän huomionsa aina tämän tästä erilaisiin kasveihin, kunnes he saapuivat kukkulan laelle, jossa kasvoi vain surkastuneita ja kääpiömäisiä puita. Puurajan laidassa näytti hän heille erästä kyhmyistä ja väärää kuusta, joka näytti aikoinaan olleen kaunis puu, mutta joka oli nyt taipunut ja myrskyjen pieksämä melkein paljaine samalle suunnalle ojentautuvine oksineen. Puu toimitti siinä vahdin virkaa. Se kasvoi yksinään ja siinä oli hyvin vähän viheriää. Sen vääntyneessä rungossa oli jotakin surullista. Mutta se oli vielä elinvoimainen ja voimakas. Sillä ei ollut kilpailijoita auringonpaisteesta eikä kosteudesta. Sen vihollisia olivat vain lumi ja tuulet, kylmyys ja sen korkea asema.

Helenistä tuntui todettuaan tuon ja ymmärrettyään Dalen tarkoituksen sellainen yhtä surulliselta kuin ihmeelliseltäkin, yhtä salaperäiseltä kuin viehättävältäkin. Tällä hetkellä tunsi Helen sydämessään elämän kovuutta ja suloisuutta, sen aiheuttamaa tuskaa ja iloa. Nämä oudot tosiseikat tulisivat opettamaan häntä ja muuttamaan hänet toisenlaiseksi. Ja vaikka ne järkyttivätkin häntä, lausui hän ne kumminkin tervetulleiksi.

XI.

"Aion ratsastaa sinulla, vaikka katkaisisinkin siinä yrityksessä selkäni!" huohotti Bo puiden sormikoitua nyrkkiään harmaalle ponille.

Dale seisoi siinä lähellä hymyillen hyväntahtoisesti. Helen oli kuulomatkan päässä katsellen heitä puiston päästä, mutta hän oli niin herpautunut ja peloissaan, ettei hän voinut käskeä Bota lopettamaan. Tuo pieni hauska poni oli kaunis, siro ja nopea pitkine mustine harjoineen ja häntineen ja valppaine päineen. Sen selkään oli kiinnitetty huopapeite, mutta ei satulaa. Bo piteli kiinni nuorasta, joka oli kiinnitetty ponin turvan ympärille solmittuun surmansilmukkaan. Bolla ei ollut nuttua, hänen puserollaan oli ruohonkorsia ja siemeniä, ja se oli auennut selästä, hänen tukkansa hulmusi valloillaan, toisessa poskessa oli likaa ja ehkä hieman vertakin ja toinen oli punavalkoinen, hänen silmänsä säkenöivät, hiki helmeili hänen otsallaan ja posketkin näyttivät kosteilta. Hän alkoi vetää nuorasta koettaessaan lähestyä tuota tulista ponia, jolloin hänen solakka vartalonsa jännittyi notkeasti ja voimakkaasti.

Bo oli joutunut tappiolle hellimässään itsepäisessä kunnianhimossa ratsastaa Dalen ponilla, ja hän oli raivoissaan. Poni ei näyttänyt ollenkaan vikurilta eikä ilkeältä. Mutta se oli vireä, vallaton ja kujeileva ja oli heittänyt Bon selästään maahan kuusi kertaa. Bon tappiot tapahtuivat puiston päässä, missä paksu sammal ja ruoho tarjosivat pehmeitä putoamispaikkoja. Se tarjosi samalla huonon jalkojen sijan poniraukallekin, jolla sellaisesta oli selvästi paljon haittaa. Dale ei ollut pannut suitsia sen suuhun, koska sitä ei oltu sellaisiin opetettu, ja vaikka Bon olikin vaikeampi ratsastaa sillä satulatta, oli vahingoittumisen vaara kumminkin samalla pienempi. Bo oli aloittanut vakavasti ja innokkaasti hellien ja taputellen mustangia, jonka hän oli ristinyt "Poniksi". Hän oli selvästi odottanutkin jonkunlaista seikkailua, mutta hänen hymyilynsä ja päättäväiset kasvonsa olivat kumminkin ilmaisseet luottamusta kokeen onnistumiseen. Poni oli seisonut hiljaa Bon noustessa sen selkään, mutta sitten se oli hyppinyt ja potkinut, kunnes Bo oli lentänyt maahan. Jokaisen putoamisen jälkeen oli Bo hymyillyt vähemmän luottavaisesti mutta uhmaavammasti, kunnes nyt Lännen intohimo saada hevonen kesytetyksi sai hänet äkkiä valtoihinsa. Se ei ollut enää leikkiä eikä hurjien sirkustemppujen näyttämistä Helenin peloittamiseksi ja Dalen ihastuttamiseksi. Asia oli nyt muuttunut kokonaan Bon ja Ponin väliseksi riitakysymykseksi.

Poni nousi pystyyn, heitteli päätään ja pieksi ilmaa etujaloillaan.

"Vetäkää se jaloilleen!" huusi Dale.

Bo ei ollut kyllä tarpeeksi raskas, mutta hänellä oli voimia ja vedettyään aikansa tarmokkaasti saikin hän Ponin jaloilleen.

"Pitäkää nyt kovasti kiinni ja koettakaa lähestyä sitä muuttelemalla käsiänne. Hyvä! Ette tunnu ollenkaan pelkäävän sitä. Se huomaa sen. Pitäkää se nyt siinä paikassa, taputelkaa sitä ja sanokaa aikovanne ratsastaa sillä. Sitten kuin se ei enää vapise, tarttukaa sen harjaan ja hypätkää sen selkään kahareisin. Puristakaa sitten jalkanne niin lujasti sen ympärille kuin suinkin ja antakaa mennä!"

Ellei Helen olisi niin pelännyt Bon vuoksi, olisivat hänen muut tunteensa riemastuttaneet häntä. Kylmiä väreitä kulki hänen selässään, kun Bo vikkelästi ja taitavasti keikautti itsensä Ponin selkään ja suoristautui uhmaavasti huudahtaen. Poni taivutti päänsä, yhdisti jalkansa yhdellä hyppäyksellä ja alkoi potkia. Bo ennätti mukautua sen tahtiin tällä kertaa eikä pudonnut maahan.

"Te ratsastatte sillä!" huusi Dale. "Puristakaa nyt kovasti polvillanne ja lyökää sitä turpaan nuorallanne. Kas niin. Jatkakaa siten, niin saatte sen pian valtoihinne."

Mustangi laukkasi sinne tänne Dalen ja Helenin läheisyydessä heittäen kavioillaan ruohoa ja sammalia ilmaan. Se lennätti Bon monta kertaa korkealle ilmaan, mutta Bo putosi jälleen takaisin sen selkään ja piteli niin lujasti kiinni jaloillaan, ettei se voinut heittää häntä maahan. Äkkiä se nosti päänsä pystyyn ja läksi hurjasti laukkaamaan. Dale vastasi Bon riemuhuutoon. Mutta Poni ei ennättänyt juosta pitemmälti kuin noin viisikymmentä jalkaa, kun se kompastui ja kaatui heittäen Bon päänsä yli kauaksi kentälle. Onneksi onnettomuudessa — Dale sanoi sitä jälkeenpäin oikein hyväksi onneksi — lensi Bo kumminkin muutamaan vetelään paikkaan sellaisella voimalla, että hän liukui monta metriä suullaan tuossa märässä mutaisessa sammalikossa.

Helen huudahti ja juoksi eteenpäin. Bo oli juuri pääsemäisillään polvilleen, kun Dale saapui paikalle. Hän auttoi Bon jaloilleen ja puoleksi kantoi, puoleksi talutti hänet pois tuosta vetelästä paikasta Tyttöä ei voitu ollenkaan tuntea, sillä tuo musta tippuva rapa oli tahrinut hänet päästä jalkoihin asti.

"Ah, Bo, loukkaannuitko?" huudahti Helen.

Mutta Bon suu oli selvästi aivan täynnä rapaa.

"Hyi! Mitä? Minäkö?" syleksi hän. "Loukkautunutko? En! Ettekö huomanneet, mihin putosin? Dale, tuo hurjimus ei onnistunut sittenkään heittämään minua selästään. Se kompastui, jolloin lensin sen pään yli."

"Aivan niin. Ratsastitte sillä todellakin. Lopulta se kompastui ja heitti teidät peninkulman päähän", vastasi Dale. "Onneksi putositte tuohon lätäkköön."

"Onneksiko? Suuni ja silmänihän ovat täynnä rapaa. Voi, olen aivan mudan peitossa. Sääli kaunista uutta ratsastuspukuani!"

Bon äänestä voitiin kuulla, että hän oli purskahtamaisillaan itkuun. Kun Helen huomasi, ettei Bo ollut loukkautunut, alkoi häntä naurattaa, sillä Bo oli niin hullunkurisen näköinen, ettei hän muistanut sellaista milloinkaan nähneensä.

"Nell Rayner, nauratko sinä minulle?" kysyi Bo hyvin hämmästyneenä ja vihaisesti.

"Kuinka minä nyt sinulle nauraisin, Bo. Voit kai nähdä, että olen aivan totinen?"

"Nähdäkö? Houkka, silmänihän ovat täynnä mutaa!" tiuskaisi Bo.. "Mutta minä kuulen ja kyllä minä sinulle vielä näytän."

Dale nauroi myöskin, mutta äänettömästi, eikä Bo, ollen sokea juuri silloin, voinut sitä huomata. Keskustellessaan olivat he vähitellen päässeet asuntoonsa saakka.

Helen heittäytyi pitkäkseen ja nauroi sydämellisemmin kuin milloinkaan ennen, ja kun Helen unhotti arvokkaisuutensa niin kokonaan, että hän kieriskeli maassa, oli asia todellakin nauramisen arvoinen. Dalenkin suuri ruumis vapisi, kun hän haettuaan pyyheliinan ja kasteltuaan sen lähteessä alkoi sillä pyyhkiä mutaa Bon kasvoista. Mutta se ei riittänyt. Bo halusi päästä lähteen vierelle, johon hän polvistui, pesten aluksi silmänsä ja sitten kasvonsa ja lopuksi sotkeutuneet kiharansa.

"Tuo mustangi ei taittanut kumminkaan niskaani, vaikka se onnistuikin tahrimaan kasvoni rapaan. Mutta kyllä minä vielä sille näytän", mumisi hän noustessaan. "Olkaa hyvä ja antakaa tuo pyyheliina minulle nyt. Kuulkaahan, Milt Dale, uskallatteko nauraa minulle?"

"Suokaa minulle anteeksi, Bo. Minähän vain —" Dale laahusti nyt tiehensä pidellen kylkiään.

Bo katsoi hänen jälkeensä ja sitten Heleniin.

"Luullakseni nauraisitte, vaikka mustangi olisi potkinut minut palasiksi ja tappanut", sanoi hän. Mutta sitten hän lauhtui. "Voi minun kaunista ratsastuspukuani! Se on todellakin kamalassa kunnossa! Olen totisesti hirveän näköinen. Nell, minä ratsastin kumminkin tuolla villillä ponilla — tuolla hurjimuksella. Ratsastin sillä, ja se riittääkin minulle. Koeta sinäkin ja naura sitten niin paljon kuin haluat. Hullunkurisen näköistä se mahtoi ollakin. Mutta jos haluat päästä jälleen suosiooni, niin auta minua pukuni puhdistamisessa."

Samana iltana myöhään kuuli Helen Dalen kutsuvan ankarasti Pedroa. Hän tuli hieman levottomaksi, mutta kun ei mitään kummempaa tapahtunut, nukkui hän jälleen. Aamiaista syötäessä selitti Dale:

"Pedro ja Tom olivat levottomia viime yönä. Luultavasti liikuskelee noilla harjanteilla muutamia panttereita. Kuulin niiden kiljuvankin."

"Kiljuvanko?" kysyi Bo uteliaasti.

"Niin, ja jos joskus kuulette pantterin kiljuvan, niin luulette varmasti jonkun naisen huutavan kuolemantuskissa. Puuman vaikeroiminen, kuten Roy sitä nimittää, on metsien äänistä villein. Susi ulvoo silloin kun se on suruissaan ja nälissään, mutta puuma vaikeroi kuin kuolemaisillaan oleva ihminen. Satuloikaamme hevoset ja ratsastakaamme sinne katsomaan. Ehkä Pedro onnistuu ajamaan sen puuhun. Bo, jos se sen tekee, niin uskallatteko ampua sen?"

"Varmasti", vastasi Bo suu täynnä ruokaa.

Siitä johtui, että he läksivät pitkälle, hitaalle ja jyrkälle ratsastusretkelle tiheään kuusikkoon. Helen piti matkasta sitten kun he saapuivat kukkuloille. He eivät tulleet kumminkaan milloinkaan sellaiseen paikkaan, jossa hän olisi voinut lisätä nautintoaan katselemalla kaukaa siintäviä seutuja. Dale opasti heitä ylös harjuille ja niiltä alas, ja lopulta melkein yhtä mittaa alas, kunnes alkoi näkyä harvempaa metsää kasvavia harjuja, niiden välisiä niittyjä ja auringonpaisteessa kimaltelevia jokia.

Dalen oli pakko useammasti kuin kerran kutsua Pedro tiukasti takaisin. Koira vainusi nimittäin riistaa.

"Tässä on muudan vanha tappopaikka!" sanoi Dale pysähtyen erääseen kohtaan, jossa kuusten juurella oli vaalenneita luita. Vaaleanharmaita karvatukkoja oli vielä siellä täällä.

"Minkähän elukan jäännöksiä nuo ovat?" kysyi Bo.

"Hirven tietysti. Pantteri on tappanut ja syönyt sen tuossa jolloinkin viime syksynä. Katsokaa, miten kallokin on murskaantunut. En kumminkaan voi sanoa, onko pantteri sen tehnyt."

Heleniä värisytti. Hän muisti DaIen omistaman kesyn peuran. Kuinka se olikaan kaunis, miellyttävä ja hyväilyille altis!

He ratsastivat nyt metsästä muutamalle ruohoiselle niitylle, jota kallionlohkareet ja jonkunlaiset viheriät pensaat reunustivat. Pedro rupesi haukkumaan, jota ei Helen ollut ennen kuullut sen tekevän. Sen niskakarvat nousivat pystyyn ja Dalen oli pakko komentaa sitä ankarasti pysymään taempana. Sitten laskeutui Dale satulasta.

"Pedro, sinun on pysyttävä syrjässä!" määräsi hän. "Lasken sinut sitten taasen pian menemään. Tytöt, saatte pian nähdä jotakin, mutta pysykää satulassa."

Koiran seuratessa häntä jännitettynä ja muristen käveli Dale niityn päässä sinne tänne. Äkkiä hän pysähtyi muutamalle pienelle kummulle ja viittasi tyttöjä tulemaan sinne.

"Katsokaas, miten ruoho on painettu maahan sievästi tässä ympyrän muotoisessa alassa", sanoi hän viitaten. "Se on pantterin työtä. Se on maannut siinä kyyrysillään tänä aamuna vahtien poroa. Tulkaa nyt, niin katsotaan, voimmeko seurata sen jälkiä."

Dale kumartui nyt tutkimaan ruohoa pitäen samalla Pedroa kiinni. Äkkiä hän suoristautui leimuavin silmin.

"Tästä se on hypännyt."

Helen ei kumminkaan nähnyt mitään merkkiä, josta Dale sen oli voinut päättää. Metsien mies astui pitkän askeleen ja sitten toisen.

"Tässä paikassa on pantteri iskenyt kyntensä poron selkään. Onpa se ollut aika loikkaus. Katsokaa noita poron kavioiden syviä jälkiä!" Dale taivutti ruohon syrjään näyttääkseen tytöille poron tekemiä tummia, syviä ja tuoreita jälkiä, selvästi toivottoman ponnistuksen aiheuttamia.

"Seuratkaa nyt minua", sanoi Dale kävellen nopeasti. "Saatte varmasti nähdä piakkoin jotakin. Poro on laukannut tästä kantaen pantteria selässään."

"Mitä!" huudahti Bo uskomatta korviaan.

"Poro on juossut tuosta kantaen pantteria selässään. Todistan sen teille. Tulkaa nyt vain. Pedro, sinun on pysyttävä luonani. Tytöt, nämä jäljet ovat aivan tuoreita." Dale jatkoi matkaansa taluttaen hevostaan ja viitaten silloin tällöin ruohokkoon. "Kas tuolla. Näettekö? Nämä ovat karvoja." Helen huomasi muutamia harmaita karvatukkoja maassa ja luuli myöskin näkevänsä pieniä ja tummia pilkkuja ruohikossa, jossa joku eläin oli juuri äsken juossut. Dale pysähtyi nyt kokonaan. Kun Helen saapui paikalle, oli Bo jo siellä ja he molemmat katselivat poljettua ruohikkoa. Heleninkin tottumattomat silmät voivat nähdä siinä tapahtuneen taistelun. Vaaleanharmaita karvatukkoja oli kaikkialla maassa. Helenin ei tarvinnut nähdä enempää, mutta Dale viittasi tyynesti muutamaan vesilammikkoon ja sanoi:

"Pantteri kaatoi poron tuohon ja tappoi sen siihen. Luultavasti katkaisi se porolta niskan. Poro laukkasi sata metriä pantteri selässään. Katsokaa, tuossa on jälki, jota pitkin pantteri on laahannut poron pois."

Ruohokossa oli todellakin aivan selvä ura.

"Tytöt, saatte nähdä tuon poron hyvin pian", sanoi Dale mennen eteenpäin. "Tuo teko on juuri tehty, ainoastaan muutamia minuutteja sitten."

"Kuinka voitte sen tietää?" kysyi Bo.

"Näen sen ruohosta. Pantterin kuljettaessa poroa pois painui se maahan, mutta nyt se alkaa nousta jälleen."

Dale kumartui seuraavan kerran niityn toisessa päässä muutaman kuusen juurelle, jolla oli hyvin pitkät laajalle ulottuvat oksat. Kun Helen katsoi Pedroa, rupesivat hänen suonensa sykkimään nopeammasti. Se koetti hurjasti riistäytyä irti. Helen katsoi peläten sinnepäin, jonne Dale viittasi, odottaen näkevänsä pantterin. Mutta sen sijaan huomasikin hän maahan isketyn poron, jonka kieli oli ulkona suusta, silmät elottomat ja nahka verinen.

"Tytöt, pantteri kuuli tulomme ja poistui. Se ei ole kumminkaan kaukana", sanoi Dale kumartuen tarkastamaan poron päätä. "Tämä on vielä aivan lämmin. Sen niska on poikki. Katsokaa pantterin hampaiden ja kynsien jälkiä. Tämä on naaras. Älkää nyt arastelko, tytöt. Tämä on hyvin tavallinen tapaus metsien elämässä. Katsokaa, miten sievästi pantteri on nylkenyt sen nahan. Minäkään en olisi voinut tehdä sitä paremmin. Se alkoi juuri syödä sitä silloin kun se kuuli tulomme."

"Millainen kauhistuttava teko! Raadon katseleminen tekee minut sairaaksi!" huudahti Helen.

"Tämä on vain luontoa", sanoi Dale vaatimattomasti.

"Tappakaamme tuo pantteri", lisäsi Bo.

Vastauksen asemesta tarkasti Dale nopeasti hevosten satulavyöt ja huusi sitten noustessaan selkään koiralle:

"Etsi se käsiimme, Pedro."

Koira kiisi metsään kuin nuoli.

"Ratsastakaa nyt aivan kintereilläni!" huudahti Dale kääntäen hevosensa.

"No, annetaan mennä sitten!" karjaisi Bo hurjana ilosta ja pani hevosensa laukkaamaan.

Helen kiihoitti hevosensa heidän jälkeensä ja he kiisivät niityn kulmauksen poikki metsään. Pedro juoksi suoraan kuono korkealla ilmassa ja haukahteli silloin tällöin. Se poikkesi metsään Dalen seuratessa sen kintereillä. Helenillä oli muudan Dalen parhaimmista hevosista, mutta se vaikutti tuskin ollenkaan asiaan, koska toiset alkoivat enentää vauhtiaan. Metsä oli niin aukeata, että siellä oli hyvä ratsastaa. Bon hevonen juoksi siellä yhtä nopeasti kuin aukealla niitylläkin. Sellainen peloitti Heleniä ja hän huusi Bolle, että tämä hillitsisi hevostaan, mutta hänen huutonsa kaikuivat kuuroille korville. Bo halusi näyttää rohkeuttaan huolimatta ollenkaan olla varovainen. Äkkiä kuuluivat metsästä Dalen rohkaisevat huudot tyttöjen opastamiseksi hänen jäljilleen. Heleninkin hevoseen tarttui takaa-ajon aiheuttama kiihko. Se tavoitti hieman Bon hevosta ja hypähteli kaatuneitten puunrunkojen yli — parinkin yli samalla kertaa. Helenin mieli kiihoittui omituisesti tavalla, jonka aiheuttama jännitys oli hänelle aivan outo. Kumminkin hänen luonnollinen pelkonsa ja hänen järkensä ilmoitus tämän ratsastuksen tarpeettomasta vaarasta sekoittuivat näihin hänen riemunpuuskiinsa. Hän koetti muistaa Dalen neuvot, miten oksia ja lehviä on väistettävä ja miten polvia on koukistettava, etteivät ne kolahtelisi puihin. Hän onnistuikin siten väistämään muutamia peloittavasti lähellä olevia oksia. Hän sai kumminkin lyönnin ja sitten toisen kovemman, joka heitti hänet satulasta, mutta hän jatkoi vain ratsastusta itsepäisesti ja jatkettuaan siten pitkälti melko aukeassa metsässä löi muudan kauaksi ulottuva kuusenoksa häntä kipeästi kasvoihin. Bo onnistui väistämään tuuman verran muudatta lujaa haarukkaa, joka varmasti olisi katkaissut hänet kahtia. Sekä Pedro että Dale olivat jo näkymättömissä. Sitten Helen, kun hän huomasi alkavansa jäädä jäljelle Bostakin, tunsi, että hän mieluummin antautuu vieläkin suurempaan vaaraan kuin jättäytyy jälkeen eksyäkseen metsään. Senvuoksi hoputti hän hevostaan. Dalen huudot kuuluivat etäisyydestä. Hänestä tuntui nyt viehättävämmältä seurata toisia äänen mukaan. Tuuli ja vauhti ottivat kovasti vastaan. Ilma oli aivan täynnä pihkan tuoksua. Helen kuuli koiran haukkuvan hurjasti ja villin innokkaasti ja otaksui sen karkoittaneen pantterin jostakin piilosta. Se kiihoitti hänen mieltään enemmän ja lisäsi varmasti hänen hevosensakin vauhtia.

Sitten oli hänen pakko hiljentää vauhtiaan, sillä suuri murto ehkäisi hänen kulkuaan. Hän huomasi Dalen kaukana edellään kiipeämässä muudatta mäkeä ylöspäin. Metsä tuntui olevan aivan täynnä hänen kaikuvaa huutoaan. Helen ikävöi oudosti tasaisempaa maata ja entistä nopeata vauhtia. Hetken kuluttua huomasi hän Bon laskeutuvan laaksoon oikealta ja Dalenkin huudot kuuluivat nyt samalta suunnalta. Helen seurasi heitä, pääsi pois metsästä ja voi jatkaa matkaansa nopeammasti penkereittäin alenevalla rinteellä toiselle niitylle.

Kun hän saapui sinne, näki hän Bon jo olevan tuon kapean aukion toisessa päässä. Täällä ei Helenin tarvinnut kiirehtiä ratsuaan. Se korskahteli, hyppi ja läksi laukkaamaan niin nopeasti, että Helen olisi huutanut pelonsekaisesta riemusta, ellei hän olisi ollut niin hengästyksissään.

Hänen hevostaan onnisti kumminkin niin huonosti, että se joutui pehmeälle maalle, johon se upposi polviaan myöten lennättäen Helenin päänsä yli maahan. Pehmeät pajut ja märkä ruoho estivät hänen loukkautumisensa.. Hän hämmästyi huomattuaan selvinneensä siitä niin helposti. Hän hyppäsi jälleen seisoalleen ja tätä uutta Helen Rayneriä ei olisi juuri kukaan voinut tuntea. Hänen hevosensa lähestyi odottaen häntä kärsivällisesti, mutta sillä oli kumminkin kiire. Helen hyppäsi satulaan niin nopeasti kuin suinkin ja tunsi olevansa jollakin tavoin ylpeä siitä. Hän halusi kertoa Bolle sen, mutta juuri silloin katosi Bo näkyvistä metsään. Helenkin seurasi urhoollisesti viheriään pensaikkoon huolimatta oksista ja lehdistä ja onnistuikin tunkeutumaan aukeaan metsään. Bo oli jonkun matkaa edellä ratsastaen muudatta mäntyjen ja kuusten välistä harjannetta. Dalenkin sointuvat huudot kuuluivat nyt melko läheltä. Saavuttuaan vieläkin aukeammalle paikalle, jossa oli kallioitakin siellä täällä, huomasi hän Dalen seisovan muutaman männyn juurella, Pedron nojaavan etujalkojaan puunrunkoon ja korkealla oksalla kastanjanruskean, aivan Tomin näköisen pantterin.

Bon ratsu hidastutti kulkuaan ja näytti pelkäävän, mutta meni kumminkin Dalen hevosen luo. Helenin hevonen kieltäytyi kumminkin kokonaan menemästä lähemmäksi. Hänen oli hyvin vaikea hillitä sitä. Laskeuduttuaan nopeasti satulasta ja kiedottuaan suitset muutaman kannon nokkaan juoksi hän huohottaen ja peloissaan, mutta kumminkin hyvin jännittyneenä, sisarensa ja Dalen luo.

"Nell, aloittelijaksi kunnostauduit erinomaisesti", tervehti Bo häntä.

"Metsästyksemme onnistui erinomaisesti", sanoi Dale. "Te molemmat ratsastitte hyvin. Kunpa vain olisitte saanut nähdä pantterin laukkaavan! Se teki äärettömän pitkiä hyppyjä häntä suorana ja ollen melko hullunkurisen näköinen. Pedro sai sen melkein kiinni. Pelkäsin silloin, sillä peto olisi helposti voinut tappaa koiran. Kun se kiipesi puuhun, oli Pedro aivan sen kintereillä. Tuolla se nyt on, tuo keltainen porontappaja. Se on täysikasvuinen uros."

Sanottuaan sen otti Dale pyssynsä satulan huotrasta ja katsoi odottavasti Bohun. Mutta Bo tarkasteli juuri pantteria uteliaasti ja ihmetellen.

"Eikö se olekin kaunis?" huudahti hän. "Katsokaa, miten se sylkee! Aivan kuin koira! Dale, se näyttää pelkäävän putoamista."

"Niin se tekeekin. Pantterit eivät ole milloinkaan varmoja tasapainostaan ollessaan puussa. En kumminkaan ole milloinkaan nähnyt sellaisen putoavan. Se tietää olevansa väärässä paikassa."

Helenin mielestä istui kumminkin pantteri puussa kuin orrella. Se oli pitkä ja pyöreä, solakka ja kastanjanruskea, sen kieli riippui suusta ja lihavat kyljet nousivat ja laskivat näyttäen, miten kovasti sitä oli ajettu takaa. Helenin huomio kiintyi enimmän sen naaman ilmeeseen, kun se katsoi koiraan. Se pelkäsi ja totesi joutuneensa suureen vaaraan. Helenistä tuntui mahdottomalta katsella sen tappamista, vaikka hän ei voinutkaan pyytää Bota, ettei tämä ampuisi. Hän tunnusti olevansa hyvin hentomielinen.

"Laskeutukaa satulasta, Bo, ja näyttäkää meille, miten hyvä olette ampumaan", sanoi Dale.

Bo käänsi hitaasti jännittyneen katseensa pantterista ja katsoi surkeasti hymyillen Daleen.

"Olenkin muuttanut mieltäni. Sanoin haluavani tappaa sen, mutta nyt en voikaan. Se eroaa niin suuresti kuvittelemastani pedosta."

Vastaukseksi hymyili Dale niin ymmärtäväisesti ja hyväksyvästi, että Helenin sydän lämpeni häntä katsellessa. Hän näytti myöskin iloiselta. Pistettyään pyssyn huotraan nousi hän satulaan ja huusi Pedrolle:

"Tule pois, Pedro! Niin, tule nyt pois vain!" lisäsi hän tiukasti. "Niin, tytöt, ajoimme sen kumminkin puuhun ja se oli hauskaa. Ratsastakaamme nyt takaisin tuon sen tappaman poron luo ja ottakaamme siitä palanen omiksi tarpeiksemme."

"Palaako pantteri vielä tappamansa otuksen luo?" kysyi Bo.

"Olen ajanut sellaisia pakoon näiden haaskoilta montakin kertaa peräkkäin. Panttereita on vähän näillä seuduilla, eivätkä ne saa liiaksi ruokaa. Tasapaino on kumminkin täydellinen."

Tämä viimeinen huomautus kiihoitti Helenin uteliaisuutta. Ja heidän hitaasti ratsastaessaan takaisinpäin, kertoi Dale:

"Koska olette helläsydämisiä ettekä tunne metsien elämää, mikä siellä on hyvää ja mikä pahaa, tuntui teistä hirveältä, että tuo murhanhimoimen pantteri tappoi tuon peuraraukan. Mutta te olette väärässä. Kuten jo olen sanonut teille, on pantteri aivan välttämätön villien eläinten, tahi villien peurain, jos nyt niin haluamme sanoa, terveydelle ja elämänhalulle. Kun peura luotiin tahi ilmestyi tähän maailmaan, silloin luotiin varmasti pantterikin. Ne eivät voi elää toisittaan. Susia ei voida erikoisesti sanoa peurojentappajiksi. Ne tappavat hirviäkin ja kaikkia muitakin eläimiä, joita ne vain voivat saada kiinni. Samoin tekevät kyllä pantteritkin usein. Tarkoitan kumminkin, että pantterit seuraavat peuroja kesälaitumilta talvilaitumille ja päinvastoin. Siellä, missä ei ole peuroja, ei ole panttereitakaan. Jos nyt peurat saisivat elää aivan rauhassa, lisäytyisivät ne hyvin nopeasti. Muutamien vuosien kuluttua olisi niitä satoja sellaisissakin paikoissa, joissa nyt on vain muutamia. Ja aikojen kuluessa, kun sukupolvet vaihtuvat, menettäisivät ne pelkonsa, vapautensa, nopeutensa ja voimansa, lyhyesti sanoen, tuon ikuisen valppautensa, joka on sama kuin elämänrakkaus — ne menettäisivät sen ja alkaisivat huonontua ja taudit tappaisivat ne pian sukupuuttoon. Eräänä vuonna raivosi rutto niiden keskuudessa. Se tappoi niitä joukoittain, ja luullakseni se on liiallisen lisääntymisen aiheuttama tauti. Pantterit seuraavat aina peurojen kintereillä. Niille on se synnynnäistä. Peura on jo vaistomaisesti varovainen. Varovaisuus tekee sen valppaaksi, nopeaksi, vilkkaaksi ja säikkyväksi, ja siten se kasvaa voimakkaaksi ja terveeksi muodostuakseen lopulta tuollaiseksi solakaksi peuraksi, jota te, tytöt, niin mielellänne katselette. Mutta ellei panttereita olisi olemassa, eivät peuratkaan menestyisi. Ainoastaan väkevimmät ja nopeimmat jäävät eloon. Luonnon tarkoitus on sellainen ja se pitää aina täydellisen tasapainon voimassa. Se voi kyllä olla erilainen eri vuosina, mutta suuremmassa mittakaavassa kaikkien vuosien kuluessa muuttuu se kumminkin tasaiseksi."

"Kuinka ihmeelliseksi sen kuvailettekaan!" huudahti Bo kiihkeästi. "Ah, miten iloinen olenkaan, etten ampunut tuota pantteria!"

"Sananne järkyttävät minua jollakin tavoin!" sanoi Helen miettiväisesti metsästäjälle. "Näen ja ymmärrän nyt, miten välttämätöntä sellainen on, mutta tuollainen järkyttää kumminkin tunteitani. Haluaisin melkein olla tietämätön tuollaisesta. Tuollainen luonnon voimassapitämä tasapaino on järkyttävää ja surullista."

"Mutta miksi?" kysyi Dale. "Pidätte linnuista, vaikka linnut tappavatkin kaikkein enimmän muita eläimiä."

"Älkää sanoko minulle niin älkääkä koettakokaan sitä todistaa", pyysi Helen. "Minua eivät järkytä niin paljon peuran tahi muiden eläimien elämänrakkaus eikä niiden kauhea kuolemanpelko, vaan niiden kärsiminen. En voi katsella tuskia. Voin kärsiä sellaista itse, mutta en voi katsella enkä ajatella sellaista."

"Hyvä", vastasi Dale miettiväisesti. "Masennatte minut kokonaan. Olen oleskellut hyvin kauan täällä metsissä, ja kun ihminen on yksinään, ajattelee hän paljon. En ole kumminkaan milloinkaan voinut ymmärtää tuskan tarkoitusta enkä syytä. Kaikista elämässä esiintyvistä hämmästyttävistä seikoista on sitä vaikein käsittää ja anteeksi antaa."

Sitten illalla, kun he istuivat mukavasti nuotion ääressä, kysyi Dale vakavasti tytöiltä, mitä he ajattelivat päivällisestä takaa-ajosta. Hänen kysymyksensä johtui paljosta miettimisestä. Molemmat tytöt vaikenivat hetkeksi.

"Suurenmoistahan se oli!" kuului Bon lyhyt ja kaunopuheinen vastaus.

"Miksi?" kysyi Dale uteliaasti. "Olettehan tyttö. Olette tottunut kotiin, ihmisiin, rakkauteen, mukavuuteen, turvallisuuteen ja rauhallisuuteen."

"Ehkä se juuri senvuoksi tuntuikin niin suurenmoiselta", sanoi Bo vakavasti. "En osaa oikein selittää sitä. Pidin hevosen liikkeistä, tuulen lietsomisesta kasvoihini, pihkan hajusta, rinteistä, metsäisistä aukioista, murroista, kallioista ja kuusten tummista varjoista. Valtimoni sykkivät ja polttivat. Purin hampaani yhteen ja hermoni jännittyivät. Vaarallisissa tilanteissa oli sydämeni melkein tukehduttaa minut ja koko ajan se löi kovasti. Ihoani joskus paleli ja joskus sitä poltti, mutta tuon takaa-ajon paras nautinto oli kai minulle se, että ratsastin nopealla hevosella ohjaten ja hilliten sitä. Se oli niin vireä ja sen juoksu tuntui minusta niin mukavalta."

"Saamanne vaikutelmat tuntuvat minusta luonnollisilta, sillä kokemukseni ovat samanlaiset", sanoi Dale. "Ihmettelen teitä, sillä olette kuin tulikipinä. Entä Helen, mitä te sanotte?"

"Bo on kertonut teille tunteistaan", vastasi Helen. "En voi tehdä samoin ja olla rehellinen. Tuo, ettei Bo halunnut ampua pantteria, sitten kun olimme ajaneet sen puuhun, vapauttaa hänet. Hänen vastauksensa on kumminkin aivan fyysillinen. Muistatte kai, Dale, miten olette puhunut kaikesta ruumiillisesta. Minä sanoisin, että sisareni oli tuossa tilaisuudessa sukunsa nuori, hurja, herkkätunteinen ja kuumaverinen edustaja. Hän riemuitsi tuosta ajosta kuin intiaani. Hänen tunteensa olivat perittyjä eivätkä suinkaan kasvatuksen suomia. Bo on aina vihannut lukemista. Ratsastus soi minullekin paljon uutta. Tunteeni olivat usein samanlaiset kuin Bonkin, mutta eivät niin voimakkaat. Mutta niitä vastaan taistelivat järkeni ja tietoisuuteni. Luonteeni uusi puoli tuntui minusta omituiselta, hämmästyttävältä, voimakkaalta ja vastustamattomalta. Tuntui kuin henkilöllisyyteni toinen puoli olisi sanonut: 'Tässä nyt olen, saat ottaa minutkin nyt lukuun!' Ja sillä hetkellä ei ollut mitään hyötyä tuon uuden puolen vastustamisesta. Minä — tuo ajatteleva Helen Rayner — olin voimaton. Niin juuri! Ajattelin sellaista silloinkin, kun oksat löivät kasvoihini ja kun kuuntelin lumottuna koiran haukuntaa. Hevoseni kompastui kerran ja heitti minut satulasta. Teidän ei tarvitse näyttää ollenkaan levottomilta, sillä se kävi sievästi. Putosin pehmeälle mättäälle loukkautumatta ollenkaan. Mutta kiitäessäni ilmassa ajattelin säikähtyneenä: 'Nyt on loppuni tullut!' Kun putoo tuolla tavoin kamalasti, tapahtuu se kuin unessa. Useimmat tuon ajon kestäessä mielessäni pyörivät ajatukset johtuivat luultavasti entisistä opinnoistani ja ajatuksistani. Sen todellisuus, vaikutus ja nopeus olivat suurenmoiset. Mutta vaaran aiheuttama pelko, sääli tuota ahdistettua pantteria kohtaan, tarkoitukseton vaaraan antautuminen ja ottamani vakavan vastuunalaisuuden tyystin unhottaminen painoivat mieltäni ja vähensivät tuon hurjan hetken muuten ehkä paljasta ruumiillista iloa."

Dale kuunteli tarkkaavaisesti, ja Helenin lopetettua katseli hän tuleen ja siirteli miettiväisesti kepillään hehkuvia kekäleitä. Hänen kasvonsa olivat tyynet ja vakavat, huolettomat ja sileät, mutta Helenistä näyttivät hänen silmänsä surullisilta ja ajattelevilta ilmaisten tyydyttämätöntä ikävää ja ihmettelyä. Helen oli puhunut huolellisesti ja vakavasti, koska hän oli hyvin utelias kuulemaan, mitä Dale vastaisi.

"Ymmärrän sananne", sanoi Dale sitten, "ja olen hyvin hämmästynyt voidessani sanoa sen. Olen lukenut kirjani moneenkin kertaan, mutta niistä ei ole ainoakaan puhunut minulle noin. Selitän puheenne näin: Teillä on samaa verta suonissanne kuin Bollakin, ja veri on voimakkaampi kuin järki. Muistakaa, että veri on elämää. Olisi hyväksi teillekin, jos antaisitte sen virrata, sykkiä ja polttaa, kuten Bokin tekee. Verenne on tehnyt sitä tuhat tahi kymmenentuhatta vuotta, ennenkuin esivanhempanne alkoivat sivistyä. Vaisto ei voi kylläkään olla voimakkaampi kuin järki, mutta se on kumminkin miljoonia vuosia vanhempi. Älkää taistelko vaistoanne vastaan niin kovasti. Ellei se olisi hyvä, ei Luoja olisi sitä teille milloinkaan antanutkaan. Tänään olette koettanut hillitä itseänne, onnistumatta siinä kumminkaan täydellisesti. Ette voinut unhottaa itseänne ettekä vain tuntea, kuten Bo. Ette voinut olla uskollinen todelliselle luonteellenne."

"En voi myöntää väitteitänne oikeiksi", vastasi Helen nopeasti. "Minun ei ole pakko olla intiaani ollakseni uskollinen itselleni."

"Mutta onpahan!" sanoi Dale.

"Minusta ei kumminkaan milloinkaan voisi tulla intiaania", selitti Helen kiihkeästi. "En voisi edes tuntea niin, kuin sanotte Bon tekevän. En voi palata takaisin kuoreeni kuten vihjaisitte. Olisiko sivistykselläni, jota Jumala paratkoon ei minulla olekaan juuri paljon, silloin mitään arvoa, ellen voisi hillitä minussa sattumalta syntyneitä alkuperäisiä vaistojani?"

"Voitte vain hillitä niitä hieman tahi ette ollenkaan, kun oikea aika koittaa", vastasi Dale. "Suojeltu elämänne ja sivistyksenne ovat tukahduttaneet luonnolliset vaistonne. Mutta ne ovat kumminkin teissä ja varmasti tulette sen täällä ollessanne vielä huomaamaankin."

"Ei! En, vaikka eläisin sata vuotta Lännessä!" vannoi Helen.

"Mutta, tyttöseni, tiedättekö, mistä oikeastaan puhutte?"

Tässä purskahti Bo iloiseen nauruun.

"Herra Dale!" huudahti Helen melkein loukkautuneena. Hän oli liikutettu. "Luulen tuntevani itseni kumminkin."

"Erehdytte. Ette tiedä ollenkaan, millainen olette. Olette sivistynyt, mutta ette tunne luontoa ettekä elämää vielä ollenkaan. Ne ovat kaikissa tapauksissa todellisuuksia. Vastatkaa nyt minulle rehellisesti. Tahdotteko?"

"Varmasti, jos vain voin. Muutamiin kysymyksiinne on hyvin vaikea vastata."

"Oletteko milloinkaan ollut kuolemaisillanne nälkään?" kysyi Dale.

"En."

"Oletteko milloinkaan ollut eksyksissä?"

"En."

"Oletteko milloinkaan katsonut kuolemaa — todellista alastonta kuolemaa, silmästä silmään?"

"En todellakaan."

"Oletteko milloinkaan halunnut tappaa jonkun paljain käsin?"

"Ah, herra Dale, hämmästytätte minua. En!"

"Tiesin jo vastauksenne viimeiseen kysymykseeni, mutta tein sen kumminkin. Oletteko milloinkaan rakastanut ketään miestä niin hurjasti, ettette ole luullut voivanne elää ilman häntä?"

Bo heittäytyi pitkäkseen hurjasti nauraen. "Voi, miten hullunkurisia te molemmat olette!"

"Jumalalle kiitos, en milloinkaan", vastasi Helen lyhyesti.

"Sitten ette tiedä mitään elämästä", selitti Dale lopullisesti.

Mutta Helen ei tyytynyt ainoastaan siihen, sillä Dalen kysymykset epäilyttivät ja huolestuttivat häntä.

"Oletteko te sitten kokenut kaikkea tuollaista?" kysyi hän taipumattomasti.

"Kaikkea muuta, mutta en tuota viimeistä. Rakkautta ei ole sattunut tielleni milloinkaan. Ja kuinka se olisi voinut ollakaan mahdollista, sillä elänhän yksinäni? Menen harvoin kyliin, joissa on tyttöjä. Kukaan tyttö ei sitäpaitsi milloinkaan rakastuisikaan minuun. Minulla ei ole hänelle mitään tarjottavaa. Ymmärrän kuitenkin rakkauttakin hieman vertaamalla sitä muihin voimakkaihin kokemuksiini."

Helen katseli metsästäjää ihmetellen tämän vaatimattomuutta. Dalen surullinen ja läpitunkeva katse oli kohdistunut tuleen kuin lukeakseen sen valkoisesta sydämestä tuon hänelle tuntemattoman salaisuuden. Hänhän oli sanonut, ettei ainoakaan tyttö milloinkaan rakastuisi häneen. Helen kuvitteli, että Dalen tiedot tyttöjen luonteesta olivat melkoisesti pienemmät kuin hänen tietonsa metsistä.

"Puhuakseni itsestäni", sanoi Helen tahtoen jatkaa keskustelua, "sanoitte äsken, etten ole selvillä luonteestani, ja väititte, etten voi hillitä tunteitani. Mutta luullakseni kumminkin voin."

"Tarkoitin vain elämän suuria tapauksia", sanoi Dale kärsivällisesti.

"Millaisia tapauksia?"

"Sanoin ne teille jo. Tiedustelemalla sellaista, mitä ei teille milloinkaan ole tapahtunut, sain selville, mitä teille joskus tulee tapahtumaan."

"Luuletteko minun saavan kokea kaikkea tuollaista?" kysyi Helen epäillen. "Ei milloinkaan!"

"Nell sisko, varmasti saat, ainakin mitä tuohon viimeksimainittuun — hurjaan rakkauteen — tulee", sanoi Bo vallattomasti, mutta kuitenkin varmasti.

Ei Dale eikä Helenkään tuntuneet kuulleen keskeytystä.

"Sallikaa minun selittää se hieman yksinkertaisemmasti", aloitti Dale koettaen selvästi keksiä jotakin vertausta. Hänen neuvottomuutensa näytti tuntuvan hänestä tuskalliselta, koska hän ei voinut oikein selittää suurta uskoaan eikä vakaumustaan. "Tässä näette minun, yksinkertaisen metsissä elävän luonnollisen miehen, ja siinä olette te, monipuolinen järkevä nainen. Muistakaa nyt. väitteeni vuoksi, että olette täällä, ja otaksukaa, että olosuhteet pakottavat teidät jäämäänkin tänne. Teidän on taisteltava luonnonvoimia vastaan kanssani ja työskenneltävä kanssani elämänne ylläpidoksi. On luonnollista, että jommassakummassa meistä tapahtuu silloin suuri muutos toisen vaikutuksesta. Ettekö voi nyt huomata, että juuri te olette muuttuva, ei sen vuoksi, että olisin teitä jollakin tavoin etevämpi, koska todellisuudessa olen paljon mitättömämpi, vaan ympäristömme vaikutuksesta? Te menetätte monipuolisuutenne ja muututte vuosien kuluessa luonnolliseksi aineelliseksi naiseksi, koska teidän on eläminen vain aineen varassa."

"Ah, eikö sitten sivistys voi ollakaan miksikään avuksi Lännen naiselle?" kysyi Helen melkein toivottomasti.

"Voi kyllä", vastasi Dale heti. "Länsi tarvitsee naisia, jotka voivat synnyttää ja kasvattaa lapsia. Mutta te ette ymmärrä minua ettekä halua tutkia itseänne syvemmältä. En voi saada teitä ymmärtämään johtopäätösteni oikeutta. Mutta voitte varmasti uskoa sanani, että ennemmin tai myöhemmin heräätte unhottaaksenne itsenne. Muistakaa se."

"Nell, lyön vaikka vetoa, että teet sen vielä kerran", sanoi Bo hyvin vakavasti. "Tuo voi kyllä tuntua sinusta omituiselta, mutta minä ymmärrän Dalen tarkoituksen ja tunnen sen ruumiissani. Tuo on jonkunlaista järkytystä. Nell, emme ole sellaisia, jollaisilta näytämme ja jollaisia mielellämme kuvittelemme olevamme. Olemme eläneet liian kauan ihmisten joukossa ja liian erillämme maasta. Tiedäthän raamatussa olevan jotakin tällaistakin: 'Maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman.' Mistä olemme oikeastaan kotoisin?"

XII.

Päivät kuluivat

Herätessään aamuisin kysyi Helen aina arvaillen itseltään, mitä alkava päivä tuokaan mukanaan, erittäinkin eno Alilta mahdollisesti saapuviin uutisiin nähden. Sillä niidenhän oli kumminkin joskus saavuttava ja hän odotti niitä levottomasti. Jokin tässä yksinkertaisessa ja villissä leirielämässä oli alkanut vaikuttaa häneen. Hän ei kiinnittänyt enää päivittäisin niin suurta huomiota tänne Länteen tuomiinsa pukuihin. Ne olivat kyllä sen tarpeessa, mutta hän huomasi, miten pintapuolisia ne kumminkin olivat. Sitten alkoivat leiritehtävät toiselta puolen häntä suuresti viehättää. Hän olikin oppinut suoriutumaan niistä paljon paremmin kuin Bo. Ikävä ja pelko olivat aina väijyksissä hänen ajatustensa pohjalla, ne olivat aina epämääräisesti läsnä, vaikkakin harvoin kiusoittavat, ollen enemmän hämärien unien kaltaisia. Hän halusi matkustaa enonsa maatilalle ja aloittaa uuden elämänsä velvollisuudet, mutta hän ei ollut ollenkaan varma, voiko hän unhottaa tämän vapaan elämän. Hänen oli erottava tästä voidakseen nähdä selvästi, sillä hän alkoi epäillä itseään. Sillä välin jatkui tämä vilkas ja rauhallinen ulkosalla eläminen jatkumistaan. Bo alkoi yhä enemmän sulautua siihen. Hänen silmänsä loistivat ihmeellisesti kuin sinertävistä salamoista, hänen kasvonsa olivat ruskettuneet ja kädet olivat kuin intiaaneilla.

Hän voi hypätä harmaan mustangin selkään ja kiepauttaa itsensä kokonaan sen ylikin. Hän oppi ampumaan tarpeeksi hyvin voittaakseen Dalen hyväksymisen ja uhkasi lähettää vielä luodin johonkin harmaaseen karhuun tai Snake Ansonin kalloon.

"Bo, jos kohtaisit tuon harmaankarhun, jonka Dale sanoo kierrelleen leiriämme viime aikoina, kiipeisit varmaankin puuhun", sanoi Helen eräänä aamuna, kun Bo ei lopettanut kerskailemistaan.

"Älä luulekaan sellaista", vastasi Bo.

"Mutta olen nähnyt sinun pakenevan hiirtä!"

"Nell, enkö voi silti pelätä hiirtä, vaikka en pelkääkään harhaa?"

"En ymmärrä, miten."

"No niin, karhuja, panttereita ja muita villejä petoja on vain täällä Lännessä, jossa mieleni on muuttunut", sanoi Bo harkitusti nyökäyttäen päätään.

He väittelivät, kuten usein ennenkin, Helen syiden, terveen järjen ja pidättymisen puolesta ja Bo siitä periaatteesta, että jos nyt kerran taistelu on kysymyksessä, on paras lyödä ensimmäiseksi.

Sinä aamuna, jolloin tämä väittely tapahtui, viipyi Dale kauemmin kuin tavallisesti hevosten kiinniotossa. Kun hän palasi, pudisti hän vakavasti päätään.

"Jotkut pedot ovat ahdistaneet hevosia", sanoi hän ottaessaan satulansa esille. "Kuulitteko niiden korskahtelevan ja juoksevan viime yönä?"

Kumpikaan tytöistä ei ollut kumminkaan ollut hereillään.

"Kaipaan erästä varsaa", jatkoi Dale, "ja aion senvuoksi ratsastaa hieman kauemmaksi."

Dale liikkui nopeasti ja vakavasti. Oli merkityksellistä, että hän valitsi suurireikäisimmän pyssynsä ja hypättyään satulaan huusi hän Pedron mukaansa ja ratsasti matkaansa sanomatta sen enempää tytöille.

Bo katsoi hänen jälkeensä muutamia sekunteja ja alkoi sitten satuloida mustangiaan.

"Aiotko seurata häntä?" kysyi Helen nopeasti.

"Aion. Hän ei ainakaan kieltänyt sitä."

"Mutta hän ei varmastikaan halua meitä mukaansa nyt."

"Ehkä hän ei halua sinua, mutta hän ei missään tapauksessa olisi kieltänyt minua, olipa sitten kysymyksessä mikä tahansa", sanoi Bo lyhyesti.

"Ah, luuletko niin?" huudahti Helen loukkautuneena. Hän puri kieltään voidakseen olla vastaamatta terävästi, sillä hän tunsi suuttuneensa äärettömästi. Oliko hän sitten sellainen pelkuri? Luuliko Dale tuota hänen hurjaa ja oikullista sisartaan voimakkaammaksi naiseksi kuin häntä? Hetken kestävä hiljainen taistelu ilmaisi hänelle, että Dale ajatteli epäilemättä niin ja olikin kieltämättä oikeassa. Sitten hän suuttui itseensä niin, ettei hän ollenkaan ymmärtänyt itseään eikä luottanut itseensä.

Vihan puuska aiheutti harkitsemattoman teon. Helen alkoi nimittäin satuloida hevostaan. Hän oli saanut työnsä jo melkein tehdyksi, kun Bon huuto pakotti hänet katsomaan sinnepäin.

"Kuuntele!"

Helen kuuli koiran haukkuvan hurjasti.

"Pedrohan se on", sanoi hän säpsähtäen!

"Varmasti. Se ajaa jotakin takaa. Emme ole kuulleet sen milloinkaan haukkuvan noin kauheasti."

"Missä Dale on?"

"Hän poistui näkyvistäni tuolla", vastasi Bo viitaten. "Ja Pedro laukkaa juuri meitä kohti tuota rinnettä pitkin. Se on varmasti peninkulman ellei parinkin päässä Dalesta."

"Mutta Dale kai seuraa sitä."

"Varmasti. Mutta hänellä pitäisi olla siivet päästäkseen lähestymään koiraa nyt. Pedro ei ole voinut laukata tuonne hänen mukanaan. Kuuntelehan vain."

Koiran hurja haukunta kannusti Bon vastustamattomaan toimintaan. Ottaen Dalen kevyemmän pyssyn tukki hän sen satulastaan riippuvaan huotraan ja hypättyään selkään ohjasi hän mustangin pensaikkojen ja purojen yli suoraan sinne, josta Pedron haukunta kuului. Helen hämmästyi hetkeksi sanattomaksi. Kun Bo hyppäytti hevosensa muutaman suuren kannon yli kuin esteratsastaja, vastasi Helen tuntemattomaan mielijohteeseen kiinnittämällä satulansa niin nopeasti kuin suinkin. Ottamatta takkia ylleen ja lakkia päähänsä hän nousi hevosensa selkään. Hermostunut ratsu läksi laukkaamaan melkein ennenkuin hän ennätti satulaankaan. Omituinen viiltävä vapistus värisytti kaikkia hänen suoniaan. Hän halusi huutaa Bota odottamaan, mutta Bo oli jo näkymättömissä. Syvät mutaiset kosteihin paikkoihin painuneet jäljet ja korkeaan ruohoon murtautunut vako näyttivät kumminkin tien, jota oli helppo seurata. Hänen hevosensa ei tarvinnutkaan todella mitään ohjausta. Se juoksi puiston päässä olevien kuusten välitse ja kierrettyään muutaman metsikön seisahtui se paikoillaan olevan harmaan mustangin viereen. Bo katsoi rinteelle ja kuunteli.

"Tuolla se nyt on!" huusi Bo, kun koira haukkui kaikuvasti lähempänä heitä nyt kuin ennen. Bo kiiruhti matkaansa.

Helenin hevonen seurasi kehoittamatta. Se oli kiihoittunut ja heristi korviaan. Jotakin oli ilmassa. Helen ei ollut milloinkaan ennen ratsastellut puiston tässä epätasaisessa päässä eikä Bota ollut helppo seurata. Hän johti rämeiden, purojen, notkojen, kallioisten matalien harjanteitten ja niin tiheitten kuusi- ja haapametsikköjen läpi, että Helen voi tuskin tunkeutua niiden läpi. Sitten saapui Bo suuren puiston aukioon, joka sijaitsi juuri rinteen juurella. Hän pysähtyi sinne hevosen katsellessa ja kuunnellessa. Helen ratsasti hänen luokseen kuvitellen kuulevansa koiran haukuntaa.

"Katso, voi katsohan!" Bon huuto säikähdytti mustangia niin, että se nousi takajaloilleen.

Helen katsoi rinteelle ja huomasi suuren harmahtavan karhun tallustelevan kömpelösti erään rinteellä olevan aukeaman poikki.

"Harmaakarhuhan se onkin? Se tappaa Pedron! Voi, missä Dale viipyy?" huusi Bo hyvin kiihkeästi.

"Bo, tuo karhu tulee tännepäin! Meidän on siirryttävä syrjään sen tieltä", huohotti Helen suunniltaan kauhusta.

"Dale ei ole ennättänyt saapua vielä läheisyyteen. Toivon hänen tulevan pian, sillä en ymmärrä, mitä meidän on tehtävä."

"Peräydyttävä ja odotettava sitten häntä."

Juuri silloin haukahteli Pedro vihaisesti ja sitten kuului äänekästä murinaa ja ritinää pensaikosta. Nämä äänet tuntuivat kuuluvan melkein rinteen juurelta.

"Nell, kuuletko? Pedro tappelee karhun kanssa!" huudahti Bo. Hänen kasvonsa kalpenivat ja hänen silmänsä loistivat kuin sininen teräs. "Peto tappaa sen pian!"

"Sellainen olisi hirveätä!" vastasi Helen toivottomasti. "Mutta mitä maailmassa me voimme tehdä?"

"Halloo, Dale!" huusi Bo niin kovasti kuin suinkin.

Vastausta ei kumminkaan kuulunut. Pensaitten kova ritinä, vyöryvien kivien kolina ja rinteeltä kuuluva murina ilmaisivat Helenille, että Pedro ahdisti karhua kovasti.

"Nell, aion lähteä sinne", sanoi Bo päättäväisesti.

"Ei mitenkään! Oletko hullu?" vastasi Helen.

"Karhu tappaa muuten Pedron."

"Mutta sehän voi tappaa sinutkin."

"Ratsasta sinä tuonnepäin ja huuda Dalea."

"Mitä sinä sitten aiot tehdä?"

"Aion ampua tuota petoa peloittaakseni sitä. Jos se lähtee jälkeeni, ei se saa minua kiinni myötämäessä. Dale on sanonut niin."

"Olet aivan mieletön!" huusi Helen nähdessään Bon tarkastelevan rinnettä ja etsivän aukeata paikkaa. Sitten veti Bo pyssyn huotrasta.

Mutta Bo ei kuullut tahi ei välittänyt. Hän kannusti vain mustangiaan, joka hurjassa menossaan lennätti ruohoa ja multaa korkealle ilmaan. Mitä Helen silloin olisi tehnyt, ei hän tiennyt, sillä hänen hevosensa läksi laukkaamaan mustangin jälkeen. Bo näytti katoavan silmänräpäyksessä metsäisen rinteen vehreyteen. Helenin ratsu kiipesi ja juoksi korskahdellen ja huohottaen pensaikkojen, haapa- ja kuusimetsikköjen läpi ja saapui lopulta muutamaan pitkittäin mäenrinteessä olevaan kapeaan aukeamaan.

Kauempaa kuuluva äkkinäinen ja pitkäaikainen ritinä säikähdytti Heleniä ja pysähdytti hevosen. Hän näki haapojen taipuvan, ja sitten hyökkäsi metsästä suuri ruskea peto kuin kissa. Se oli äärettömän suuri karhu. Helenin sydän pysähtyi ja hänen kielensä liimautui kitalakeen kiinni. Karhu kääntyi. Sen punainen suu oli avoinna ja siitä valui kuolaa, sen turkki oli pörröinen ja harmahtava, ja se murisi hirveästi. Helenin jokainen jänne jäykistyi. Hänen hevosensa nousi pystyyn hyppien sivullepäin ja pyörähti melkein ilmassa hirnuen pelosta. Hän putosi kuin kivi satulasta eikä nähnyt hevosen pakoa metsään, vaikka hän sen kuuli. Helenin silmät eivät kääntyneet pois karhusta hänen pudotessaankaan ja hän liukui maahan istuvaan asentoon selkä muudatta pensasta vasten, joka kannatti häntä. Karhu huojutti suurta päätään sinne tänne. Sittenkuin koiran haukunta alkoi kuulua lähempää, se kääntyi ja alkoi juosta vastamäkeen pois aukeamalta.

Karhun poistuessa näkyvistä loppuivat Heleninkin voimat. Pelon jäykistyttämänä ei hän ollut voinut liikkua, ei tuntea eikä ajatella. Mutta nyt vapisi koko hänen ruumiinsa hirveästi, hän oli aivan märkänä hiestä ja sairas värisyttävästä, oksennuttavasta sisäisestä kouristuksesta, vaikka hänen mielensä olikin vapautunut halvaannuttavasta pelosta. Hetki oli yhtä kauhistuttava kuin sekin, jolloin karhu oli karjaissut peloittavasta raivosta. Voimakas jäykistyttävä ja synkkä mielenliikutus tuntui saaneen hänet valtoihinsa. Hän ei voinut kohottaa kättäänkään, vaikka hänen koko ruumiinsa tuntui vapisevan. Hänen kurkkuaan kuristi ja ahdisti. Hänen sydäntään ympäröivä musertava paino keveni, ennenkuin hän voi liikuttaa jäseniään. Sitten haihtui muukin peloittava kuin painajainen muuttuen tietoisuudeksi. Millainen siunattu helpotus se olikaan! Helen katseli hurjasti ympärilleen. Karhu ja koira eivät olleet enää näkyvissä eikä hänen hevosensakaan. Hän nousi seisoalleen heikkona ja horjuen. Muistaessaan Bon virkistyi hän hieman, ja erilainen elämä ja tunteet alkoivat lämmittää hänen kylmiä jäseniään, kun hän kuunteli.

Hän kuuli rinteeltä kavioiden kapsetta ja sitten Dalen voimakkaan ja kirkkaan äänen. Hän vastasi. Aika tuntui pitkältä, ennenkuin Dale hyökkäsi metsästä ratsastaen hurjaa vauhtia ja taluttaen hänen hevostaan. Silloin tointui Helen täydellisesti, ja kun Dale saapui hänen luokseen pysähdyttäen tulisen Rangerin äkkiä, tarttui hän Dalen hellittämiin ohjiin ja nousi nopeasti satulaan, joka kumminkin tuntui erilaiselta kuin ennen. Dalen harmaiden silmien tutkiva katse herätti hänessä omituisia tunteita.

"Olette kalpea. Oletteko loukkautunut?" kysyi Dale.

"En, olin vain niin hirveästi peloissani."

"Mutta hevosennehan heitti teidät selästään."

"Heitti kyllä ja oikein komeasti."

"Mitä tapahtui?"

"Kuulimme koiran haukuntaa ja seurasimme metsän rantaa. Silloin näimme tuon hirviön, tuon harmaan karvaisen pedon ja —"

"Tiedän. Se on harmaakarhu, joka on tappanut tuon varsan, lemmikkinne. Kiiruhtakaa nyt. Missä Bo on?"

"Pedro ahdisti karhua ja Bo luuli karhun tappavan sen. Hän ratsasti suoraan tuonne ja hevoseni seurasi, sillä en voinut sitä hillitä. Mutta me eksyimme Bosta. Karhu hyökkäsi tuolta tänne ja karjui. Hevoseni heitti minut silloin satulasta ja pakeni. Pedron haukunta suojeli minua — pelasti henkeni, luullakseni. Ah, miten hirveätä se oli? Sitten poistui karhu tuonne ja te tulitte."

"Bo seuraa koiraa!" huudahti Dale. Ja nostaen kätensä suulleen päästi hän jylisevän huudon, joka vyöryi rinteelle, palasi takaisin kallioista, heikkeni, katkesi ja lopulta vaikeni. Sitten hän odotti kuunnellen. Kaukaa rinteeltä kantautui silloin heikko ja hurja huuto, kimeä ja suloinen, synnytti omituisia kaikuja, liiteli kauemmaksi ja kuoli lopulta kuiluihin.

"Hän on sen jäljillä!" selitti Dale julmasti.

"Bolla on teidän pyssynne", sanoi Helen. "Voi, meidän on kiiruhdettava."

"Te palaatte leiriin", määräsi Dale kääntäen hevosensa.

"Enkä palaa!" vastasi Helen tiukasti.

Dale kannusti Rangeria ja kääntyi aukealle rinteelle. Helen pysytteli hänen kintereillään, kunnes päästiin metsään, josta alkoi jyrkkä polku ylöspäin. Dale hyppäsi satulasta.

"Tässä on hevosen, karhun ja koiran jälkiä", sanoi hän kumartuessaan tarkastamaan niitä. "Meidän on käveltävä tuonne laelle. Säästämme siten hevosiamme ja ehkä aikaakin."

"Onko Bo sitten ratsastanut sinne?" kysyi Helen katsoen jyrkkää mäkeä.

"On varmasti." Sanottuaan sen läksi Dale matkalle taluttaen hevostaan. Helen seurasi häntä. Kiipeäminen oli työlästä ja vaivalloista. Hän oli kyllä ohuesti puettu, mutta hän lämpeni kumminkin pian, hengästyi ja hänen sydäntään alkoi pakottaa. Kun Dale pysähtyi lepäämään, oli Helen jo aivan lopussa. Koiran säännötön haukkuminen kannusti häntä kumminkin. Mutta äkkiä lakkasi se kuulumasta. Dale sanoi koiran ja karhun nyt päässeen harjanteen toiselle puolelle ja heti kun he pääsisivät laelle, kuulisivat he äänen jälleen.

"Katsokaahan noita", sanoi hän piakkoin viitaten tuoreihin jälkiin, jotka olivat suuremmat kuin Bon mustangin. "Nuo ovat hirven jälkiä. Olemme peloittaneet suuren uroon ja se on suoraan edellämme. Katsokaa tarkasti, niin näette ehkä sen."

Helen ei ollut milloinkaan kiivennyt niin nopeasti ennen, ja kun he saapuivat laelle, oli hän aivan lopussa. Hän ei voinut tehdä muuta kuin taluttaa hevostaan. Dale seurasi tämän metsäisen rinteen lakea sen läntistä päätä kohti, joka oli melkoista korkeampi. Paikoitellen oli viheriässä metsässä kallioisia aukeamia. Dale viittasi muutamalle jyrkänteelle.

Helen näki komean hirven kuvastuvan taivasta vasten. Sen selkä ja kyljet olivat vaaleanharmaat ja olkapäät ja hartiat mustat. Sen raskaat leveällä ulottuvat sarvet lisäsivät sen jaloa asentoa, kun se seisoi siinä katsellen laaksoon ja kuunnellen nähtävästi koiran haukuntaa. Kun se kuuli Dalen hevosen korskahtelun, hyppäsi se kerran kantaen sarviaan miellyttävästi ja ihmeellisesti, ja katosi puiden joukkoon.

Dale viittasi nyt jälleen muutamaan ruohottomaan paikkaan. Helen huomasi maassa suuria pyöreitä jälkiä, joissa näkyvät kynsien jäljet värisyttivät häntä. Hän tiesi ne karhun jäljiksi.

Nopea ratsastus ei voinut tulla kysymykseenkään tällä harjulla, minkä vuoksi Helen sai tilaisuuden hengähtää. Vihdoin kun he saapuivat aivan ylimmäiselle huipulle, kuuli Dale koiran haukunnan. Helenin katse kiintyi aluksi kaukaa siintävään villiin maisemaan ja vasta sitten jalkojensa juuressa lepäävälle läntiselle rinteelle. Se oli metsätön vähitellen aleneva mäki, joka loppui harvaan metsää kasvavaan pengermään ja lopulta tummanviheriään rotkoon.

"Ratsastakaa nopeasti nyt!" huudahti Dale. "Näen Bon ja haluan tavoittaa hänet."

Dale kannusti hevosensa rinnettä alas. Helen ratsasti hänen kintereillään ja vaikka hän lasketti sellaista vauhtia, että hän tunsi hiuksensa nousevan pystyyn pelosta, huomasi hän kumminkin Dalen jätättävän. Joskus liukui hänen hevosensa istuallaan muutamia metrejä, ja näiden vaarallisten hetkien kuluessa irroitti Helen jalkansa jalustimista päästäkseen ratsustaan helposti irti, jos se olisi sattunut kaatumaan. Hän antoi hevosen itsensä valita tien sillä aikaa kuin hän katsoi Daleen tahi vielä kauemmaksi nähdäkseen Bon. Vihdoin huomasi hän hänet. Kaukana alhaalla, tuolla metsäisellä penkereellä näki hän vilahdukselta harmaan mustangin ja kirkkaan välähdyksen Bon tukasta. Hänen sydämensä riemuitsi. Dale tavoittaisi pian Bon ja kiiruhtaisi tämän ja vaaran väliin. Ja silloin, vaikka Helen ei sitä silloin huomannutkaan, muuttui hänen mielensä huomattavasti. Hän ei enää pelännyt ja jokin kumma, kiihoittava ja käsittämätön tunne sai hänet valtoihinsa.

Hän antoi hevosensa juosta, ja sittenkuin se oli laukannut pehmeäpintaisen mäen juurelle, kiisi se sellaista vauhtia aukean poikki, että tuuli punasi Helenin posket ja pani hänen korvansa humisemaan. Dale katosi hänen näkyvistään, jolloin hän tunsi julmaa omituista riemua. Hän koetti innokkaasti etsiä hänen hevosensa jälkiä ja löysikin ne. Samoin löysi hän Bon mustangin, karhun ja koirankin jäljet. Hänen hevosensa tuntien ehkä riistan olevan läheisyydessä ja peläten jäävänsä yksinään, läksi joustavasti ja voimakkaasti juoksemaan hypellen pensaiden ja kantojen yli. Aukea oli näyttänyt lyhyeltä, mutta se olikin pitkä, ja Helen ratsasti tuon vähitellen laskeutuvan rinteen poikki hirmuista vauhtia. Hän ei halunnut jäädä jälkeen eikä hän välittänyt enää vaarastakaan. Jokin poltti tasaisesti hänen rinnassaan, jokin ilon aiheuttama julma ja voimakas vimma. Kun hän näki kaukana toisessa aukiossa Dalen sivuuttaneen Bon ja Bon kannustavan pientä mustangiaan kovemmin kuin milloinkaan ennen, syntyi Helenissä kiihkeä halu tavoittaa hänet, voittaa hänet tässä ihmeellisessä takaa-ajossa ja näyttää hänelle ja Dalelle, mitä Helen Raynerissä pohjimmittain piili.

Hän huomasi kumminkin edessään olevasta maanlaadusta, että hänen kunnianhimonsa tulisi olemaan lyhytikäinen, mutta tämä peninkulman pituinen nopea ratsastus oli jotakin, jonka muisto kalvistutti aina hänen poskensa ja kiihoitti hänen mieltään.

Aukio oli vain liian lyhyt. Kova vauhti vei Helenin hevosen pian metsään. Täällä sai hän ponnistaa kaikki voimansa hillitäkseen sen päätöntä vauhtia kaatuneiden puunrunkojen yli ja pienten mäntyjen välitse. Bo katosi näkyvistä ja Helen tunsi tarvitsevansa kaiken järkensä voidakseen olla eksymättä. Hänen oli seurattava jälkiä ja muutamissa paikoissa oli niitä hyvin vaikea huomata satulasta.

Hänen hevosensa oli sitäpaitsi tulinen ja kaiken muun lisäksi vielä kiihoittunut. Se vaati hölliä ohjaksia ja omat tiensä. Helen koetti sitäkin eksyäkseen vain jäljiltä ja kolhiutuakseen oksia ja puidenrunkoja vasten. Hän ei voinut enää kuulla koiran haukuntaa eikä Dalen huutoja. Männyt olivat pieniä, tiheässä kasvavia ja hyvin sitkeitä. Niitä oli vaikea taivuttaa. Helen haavoitti kätensä, sai kasvoihinsa naarmuja ja loukkasi polvensa. Hevosella oli tapa poiketa omalle taholleen Helenin haluaman asemesta, ja kun se syöksyi tiheihin vesakkoihin, joiden läpi oli vaikea päästä, oli kulku hyvin vaivalloista Helenille. Se oli kumminkin nyt jo aivan samantekevää hänelle, sillä raivostuttuaan kerran sieti hän jo kaikkea. Hän ei väitellyt mielessään, oliko tämä toivoton kiire ollenkaan tarpeellinen. Muudan lyönti päähänkin, joka oli melkein sokaista hänet, ei lannistanut häntä ollenkaan. Hevosta oli vaikea hillitä ja aukeilla paikoilla oli sen ohjaaminen aivan mahdotonta.

Vihdoin saapui hän toiselle rinteelle. Kun hän tuli erään jyrkänteen laidalle, kuuli hän Dalen selvät huudot kaukaa ja Bon kimeät ja riemuitsevat vastaukset niihin. Hän kuuli myöskin karhun ja koiran aiheuttaman rähäkän kuilun pohjalta.

Tässä eksyi hän jälleen Dalen ja Bon jäljiltä. Rinne näytti läpipääsemättömältä. Hän ratsasti takaisin harjannetta pitkin ja sitten vasta eteenpäin. Lopulta hän saapui paikalle, jossa kaviot olivat kaivaneet syviä jälkiä kapeihin pengermiin. Hypellessään askelmalta askelmalle kompastui Helenin hevonen. Kun hän ohjasi sitä niiden yli, oli se mennä nokalleen. Tuntui aivan siltä kuin hän olisi ratsastanut suoraan mäkeä alas. Ajon hurja vauhti tuli sitä pistävämmän teräväksi Helenille, kuta pahemmiksi vastukset muuttuivat. Sitten vielä kerran koiran haukunta ja karhun murina hurjistuttivat hänen hevosensa. Se korskui kimakasti ja uhmaavasti ja nosti etujalkansa korkealle ilmaan. Sitten se liukui murtaen itselleen tien pehmeään rinteeseen tiheän vesakon läpi pannen irtonaiset kivet ja maan vyörymään edellään. Se kaatuikin muutamalle penkereelle, mutta eräs haavikko tuki sitä niin, että se pääsi jälleen jaloilleen. Taistelun äänet lakkasivat kuulumasta, mutta Dalen kovat huudot sekoittuivat pihkalta tuoksuvaan ilmaan.

Ennenkuin Helen huomasikaan, oli hän rinteen juurella muutamassa kapeassa kuilussa, joka oli täynnä kiviä ja puita. Sointuva veden kohina kantautui hänen korviinsa. Jälkiä oli kaikkialla, ja kun hän saapui ensimmäiseen aukeaan paikkaan, näki hän, mistä kohti hiekkarannalta karhu oli hypännyt veteen. Siinä se oli ahdistanut Pedroa. Tuon taistelun jäljet olivat selvästi näkyvissä. Helen näki karhun jäljet vastakkaisellakin hiekkarannalla.

Virran suuntaan ratsastaessaan paransi Helen yhä hevosensa vauhtia. Tasaisella maalla olikin ratsu mainio. Kerran se hyppäsi suoraan puronkin yli. Jokaisen hyppäyksen ja käänteen jälkeen odotti Helen saavansa nähdä Dalen ja Bon karhun kimpussa. Kuilu kapeni kapenemistaan ja virran uoma syveni. Hänen oli pakko hidastuttaa vauhtiaan voidakseen sivuuttaa puut ja kalliot. Aivan odottamatta ratsasti hän sitten pahki Daleen, Bohun ja huohottavaan Pedroon. Hänen hevosensa pysähtyi vastaten toisten hevosten kimeään hirnuntaan.

Dale katsoi hämmästyneenä ja ihaillen Heleniin.

"Kohtasitteko karhun jälleen?" hän kysyi heti.

"En. Ettekö ole ampunut sitä?" huohotti Helen taipuen hitaasti satulassaan.

"Se pakeni tuonne louhikkoon, jonne meidän on sitä melkein mahdoton seurata."

Helen liukui satulasta maahan huudahtaen helpotuksesta. Hän huomasi olevansa verinen ja likainen, hänen pukunsa oli epäjärjestyksessä ja aivan likomärkänä hiestä, puhumattakaan siitä, että se oli aivan riekaleina. Jokaista lihasta poltti ja pisteli, ja kaikki luut tuntuivat olevan poikki. Mutta kaiken tuon kannatti kyllä kärsiä, kun näki Dalen läpitunkevan katseen ja Bon suunnattoman hämmästyksen.

"Nell Rayner!" huohotti Bo.

"Jos hevoseni ei vain olisi ollut niin huono kulkemaan metsässä", huohotti Helen, "en olisi menettänyt niin paljon aikaa laskeutuessani tänne tuolta vuorelta. Tavoitin teidät kumminkin."

"Tulitteko ratsastaen tuon viimeisenkin rinteen?" kysyi Dale.

"Tulinpa hyvinkin", vastasi Helen hymyillen.

"Me kävelimme sen kokonaan ja olimme onnelliset päästessämme tänne sitenkin", sanoi Dale vakavasti. "Tänne ei mielestäni voida ratsastaa millään hevosella. Se kai liukui koko matkan?"

"Niin se tekikin, mutta minä pysyin kumminkin sen selässä."

Bon epäily muuttui ihmettelyksi ja sanattomaksi ihailuksi. Ja Dalen harvinainen hymy haihdutti hänen vakavuutensa.

"Olen pahoillani. Menettelin ajattelemattomasti. Luulin teidän palaavan kotiin. Mutta kun loppu on hyvä, on kaikki muukin hyvin. Helen, heräsittekö tänään?"

Helen loi silmänsä maahan välittämättä häneen suunnatusta kysyvästä katseesta.

"Ehkä hieman", vastasi hän peittäen kasvonsa käsillään. Muistaessaan Dalen kysymykset ja tämän varmat sanat, ettei hän tunne elämän oikeata tarkoitusta, ja oman itsepäisen vastustuksensa, tunsi hän hieman häpeävänsä. Mutta se meni pian ohi.

"Ajo oli suurenmoinen", sanoi hän. "En tuntenut itseäni. Olitte oikeassa."

"Kuinka monessa suhteessa huomasitte minun olevan oikeassa?" kysyi Dale.

"Kaikissa muissa paitsi yhdessä, luullakseni", vastasi Helen nauraen ja väristen. "Olen melkein kuolemaisillani nälkään nyt. Olin niin vihainen Bolle, että olisin voinut kuristaa hänet. Näin tuon kauhean pedon ja tiedän nyt, millaista kuolemanpelko on. Olin eksyksissäkin pari kertaa aivan kokonaan. Muuta en muista."

Nyt voi Bokin jo puhua. "Viimeinen oli muistaakseni, että rakastut hurjasti."

"Jos Dale on oikeassa, on minun lisättävä sekin tämänpäiväisiin uusiin kokemuksiini, ennenkuin tiedän, mitä oikea elämä on", vastasi Helen kainosti.

Metsästäjä kääntyi. "Lähtekäämme", sanoi hän vakavasti.

XIII.

Ratsastettuaan useampia päiviä tuon ihmeellisen keltaisen ja purppuraisen puiston ruohoisella kamaralla ja kuunneltuaan haaveillen päivisin putouksen sointuvaa ja aina muuttuvaa kohinaa ja öisin metsästelevien susien hurjaa ja valittavaa ulvontaa ja kiivettyään huimaaviin korkeuksiin, joissa tuuli tuoksui suloisesti, menetti Helen Rayner tiedon ajankulusta ja unhotti vaaran.

Roy Beemania ei kuulunut palaavaksi. Kun Dale silloin tällöin puhui hänestä ja hänen etsinnästään, ei tytöillä ollut juuri muuta sanomista kuin valittaa vanhan enonsa sairautta. Sitten he unhottivat asian jälleen. Jokainen, joka tähän aikaan vuodesta oleskeli lyhyenkin ajan tässä paratiisissa, kiintyi siihen niin, että se muistui hänen mieleensä myöhemmin sekä nukkuessa että valvoessa.

Bo antautui kokonaan tuohon villiin elämään, hän rakasti hevosia ja ratsasteli, helli Dalen monia kesyjä hevosia, mutta erittäinkin Tomia, puumaa. Tuo suuri kissa seurasi häntä kaikkialle, leikki hänen kanssaan kieritellen ja huitoen käpälillään kuin kissa, ja se laski suuren päänsä hänen syliinsä kehräten tyytyväisesti. Bo ei pelännyt juuri mitään ja täällä villissä luonnossa haihtui loputkin hänen arkuudestaan.

Dalella oli muudan toinenkin lemmikki, kasvava musta karhunpenikka, jota sanottiin Mussiksi. Se oli sairaalloisesti mustasukkainen pikku Budille ja vihasi äärettömästi Tomia. Muuten se oli hyvin kiltti karhu, joka oli puolueettomalle Dalelle suureksi iloksi. Mutta silloin kun Dale sattui olemaan selin, karkoitti Tom Mussin aina leiristä, ja joskus Muss pysyikin poissa kauan aikaa kuljeskellen yksinään. Bon tulon jälkeen, koska hän kulutti suurimman osan ajastaan eläinten seurassa, oli nähtävästi leiri Mussinkin mielestä puoleensavetävämpi. Senvuoksi ennustikin Dale Mussin ja Tomin pian rupeavan riitelemään. Bosta ei ollut mikään niin ihanaa kuin painiskeleminen tuon mustan karhun kanssa. Muss ei ollut vielä hyvinkään suuri eikä kovin raskaskaan, ja painiessaan tuon voimakkaan ja jäntevän tytön kanssa joutui se joskus tappiolle. Sen hyväksi on mainittava, että se oli hyvin varovainen voidakseen olla loukkaamatta Bota. Se ei milloinkaan purrut eikä raapinut, vaikka se joskus antoikin Bolle äänekkäitä lyöntejä käpälillään, jolloin Bo puristi sormikoidut kätensä nyrkkiin ja hyökkäsi sen kimppuun tosissaan. Muutamana iltana ennen heidän tavallista varhaista illallistaan katselivat Dale ja Helen, miten Bo leikki karhun kanssa. Hän oli mitä hilpeimmällä tuulella, täynnä elämää ja taistelunhalua. Tom makasi pitkin pituuttaan ruohokossa ja katseli heitä kapein kiiluvin silmin.

Kun Bo ja Muss tarttuivat toisiinsa syliksi ja alkoivat kieriskellä ruohokossa, kiinnitti Dale Helenin huomion puumaan.

"Tom on mustasukkainen. On omituista, miten eläimet ovat ihmisten kaltaisia. Minun on vietävä Muss pian aitaukseen, muuten rupeavat ne tappelemaan."

Helen ei huomannut Tomissa muuta kuin sen, ettei se näyttänyt leikkiin taipuvaiselta.

Heidän syödessään illallista katosivat sekä karhu että puuma, vaikka he huomasivatkin sen vasta jälkeenpäin. Dale vihelsi ja kutsui, mutta kilpailijat eivät palanneet. Seuraavana aamuna oli Tom leirissä nukkuen mukavasti Bon jaloissa, ja kun Bo nousi, seurasi se häntä kuten ennenkin. Mutta Mussia ei kuulunut eikä näkynyt.

Nämä seikat tekivät Dalen levottomaksi. Hän poistui leiristä ottaen Tomin mukaansa. Palattuaan kertoi hän seuranneensa Mussin jälkiä niin kauaksi kuin suinkin ja koettaneensa sitten usuttaa Tomin sen jäljille, mutta puuma ei ollut halunnut tahi ei ollut voinut seurata niitä. Dale kertoi, ettei Tom pitänyt karhun jäljistä, mikä onkin luonnollista, koska puumat ja karhut ovat luonnollisia vihamiehiä keskenään. Siten menetti Bo joko sattumalta tahi tarkoituksesta yhden lemmikeistään.

Metsästäjä etsi sitä seuraavana päivänä likimmäisiltä rinteiltä, kiipesipä eräälle vuorellekin. Hän ei löytänyt kumminkaan jälkeäkään Mussista, mutta kertoi nähneensä jotakin muuta.

"Haluatteko, tytöt, vieläkin kokea jotakin hyvin jännittävää?" kysyi hän.

Helen hymyili myöntymyksensä ja Bo vastasi omaan innostuneeseen tapaansa.

"Ettekö välitä, vaikka pelästyisittekin?" jatkoi Dale.

"Ette voi pelästyttää minua ollenkaan!" väitti Bo, mutta Helen näytti epäilevältä.

"Eräällä niityllä osuin pahki muutamaan hevoseeni — nilkuttavaan kimoon, jota ette ole nähneet. Tuo vanha harmaakarhu, jota me silloin ajoimme takaa oli tappanut sen. Hevonen ei ollut ollut vielä kuolleena tuntiakaan. Siitä juoksi vielä verta eikä siihen muutenkaan oltu juuri koskettukaan. Karhu kuuli tuloni tahi näki minut ja pakeni metsään. Mutta se palaa kyllä illalla takaisin. Menen sinne sitä vahtimaan ja ammun sen nyt. Mielestäni olisi teidän tultava mukaani, sillä en haluaisi jättää teitä tänne yksiksenne yöksi."

"Otatteko Tominkin sinne?" kysyi Bo.

"En, sillä karhu voi vainuta sen. Eikä Tom sitäpaitsi ole mikään luotettava karhujen ahdistaja. Jätän Pedronkin kotiin."

Kun he olivat syöneet nopeasti illallisen ja Dale oli hakenut hevoset leiriin, oli aurinko laskenut ja laakso alkoi hämärtyä vuorten huippujen loistaessa vielä kirkkaina.

Tie, jota Dale seurasi rinteen laelle, kiemurteli sinne tänne ja heiltä meni melkein tunti sen kulkemiseen. Senvuoksi olikin heidän laelle päästyään ja saavuttuaan metsään jo aivan hämärä. Aaltoilevaa puistoa jatkui niin pitkälti kuin Helen voi nähdä. Sitä reunustavassa metsässä oli siellä täällä pitkiä niemekkeitä, ja niityllä oli eristettyjä metsikköjä kuin saaria.

Noin kymmenentuhannen jalan korkeudessa oli tämä kirkas ja kylmä yö suurenmoinen ja ilmastollisessa suhteessa harvinainen. Seudut näyttivät aivan sellaisilta kuin savustetun lasin läpi katsellessa. Kaikki esineet olivat selvästi näkyvissä, kaukaisetkin, ja näyttivät suurennetuilta. Lännessä, missä auringonlaskun kajastus ei ollut vielä haihtunut tummalta, koloiselta ja kuusien latvojen katkomalta taivaanrannalta, oli sellainen läpinäkyvä kultainen viiva, joka sulautui taivaan tähtikirkkaaseen sineen, ettei Helen voinut muuta kuin katsoa ihmetellen ja ihaillen.

Dale kannusti hevosensa juoksuun ja tyttöjen vireät ratsut seurasivat sitä. Maa oli kuoppaista tiheässä kasvavien ruohomättäiden vuoksi, mutta hevoset eivät kumminkaan kompastelleet. Niiden liikkeet ja korskahtelut ilmaisivat niiden kiihtymystä. Dale opasti heitä monien metsikköjen ympäri pitkään ruohoa kasvavaan notkoon ja sitten suoraan länteen päin muutaman aukion poikki, metsää kohti, joka kuvastui selvästi öistä taivasta vasten. Hevoset kulkivat nopeasti ja tuuli puhalsi jääkylmästi. Helen voi juuri hengittää ja hän huohotti niin kuin hän juuri olisi päässyt korkean kukkulan laelle. Tähdet alkoivat tuikkia sinisellä taivaalla ja kajastus vaaleni hieman, mutta hämärää kumminkin jatkui. Aukio näytti leveältä, mutta olikin todellisuudessa kapea. Kun he saapuivat harvaan metsikköön, jota jatkui rinteelle, kunnes vastassa oli tiheämpi ja eristetympi metsäsaareke, laskeutui Dale satulasta ja sitoi hevosensa puuhun kiinni. Kun tytöt olivat laskeutuneet, teki hän samoin heidänkin hevosilleen.

"Pysytelkää aivan kintereilläni ja kävelkää niin hiljaa kuin suinkin", kuiskasi hän. Kuinka pitkältä ja tummalta hän näyttikään pimenevässä valossa! Heleniä huumasi nytkin, kuten usein viimeaikoina, tuon miehen omituinen käskevä voima. Kävellen pehmeästi ja aivan äänettömästi pujahti Dale tuohon säännöttömään metsikköön, jossa näytti olevan kapeita syrjäteitä ja niemekkeitä. Sitten saapui hän äkkiä tiheää metsää kasvavalle rinteen laelle, jossa oli pimeä kuin säkissä. Mutta seuratessaan häntä rupesi Helen erottamaan puita, ohuita surkastuneita kuusia, joista muutamat olivat kuivuneita. Rinne oli pehmeä ja joustava, ja sitä oli helppo kiivetä melutta. Dale kulki niin varovaisesti, ettei Helen voinut kuulla hänen askeleitaan, ja pimeys oli usein niin synkkä, ettei hän voinut Dalea nähdäkään. Silloin kulki kylmiä väreitä hänen selkäänsä pitkin. Bo piti kiinni Helenista vaikeuttaen siten hänen kulkuaan ja saattaen Bon rohkeuden näyttämään vähemmän kehumista ansaitsevalta. Vihdoin päästiin tasaiselle maalle. Helen näki edessään vaaleanharmaan taustan, jossa oli mustia viiruja. Toinen silmäys ilmaisi hänelle kumminkin, että ne olivat aukeata niittyä vasten näkyviä puunrunkoja.

Dale pysähtyi ja kosketti Heleniin, joka myöskin seisahtui jännittyneenä. Dale kuunteli. Tuntui ihmeelliseltä katsella häntä, kun hän seisoi siinä kumartunein päin hiljaa ja liikkumatonna kuin puunrunko.

"Se ei ole vielä tullut", kuiskasi Dale hiipien eteenpäin hitaasti. Helen ja Bo töksähtelivät pahki ohuihin kuivuneihin oksiin, joita ei voitu huomata ja jotka risahtelivat. Sitten Dale polvistui näyttäen painuvan maahan.

"Teidän on ryömittävä", kuiskasi hän.

Kuinka omituiselta ja lumoavalta se tuntuikaan Helenistä, vaikka se olikin vaivalloista. Maassa oli risuja ja kuivuneita oksia, joiden yli oli varovaisesti ryömittävä, ja koska oli heittäydyttävä vatsalleenkin tarpeen vaatiessa, oli hänen pakko ponnistaa suunnattomasti voimiaan päästäkseen eteenpäin tuuma tuumalta. Dale kiemurteli eteenpäin kuin suuri käärme.

Metsä tuli vähitellen valoisammaksi. He lähestyivät nyt niityn päätä. Helen näkikin jo palasen aukiosta, jonka takana oli tummaa kuusimetsää. Iltarusko leimusi tahi tanssi kuin himmeät revontulet ja sammui sitten kokonaan. Dale ryömi kauemmaksi pysähtyen vihdoin niityn päässä kasvavan parin puun väliin.

"Tulkaa tänne viereeni", hän kuiskasi.

Helen jatkoi ryömimistään ja pian oli Bo hänen vieressään. Hän huohotti, kasvot olivat aivan kalpeat ja silmät loistivat niin suurina, että ne voitiin helposti nähdä haihtuvassa valossa.

"Kuu alkaa nousta. Saavuimme juuri parhaaseen aikaan. Vanha karhu ei ole siellä vielä, mutta minä näen arosusia. Katsokaa." Dale viittasi aukean niityn pään poikki muutamaan epäselvästi näkyvään kohtaan, joka oli lyhyen matkan päässä metsänlaidasta.

"Tuolla on hevosenraato", kuiskasi hän. "Ja jos katsotte tarkemmin, voitte huomata arosudetkin. Ne ovat harmaita ja ne liikkuvat. Ettekö voi kuulla niiden läähätystä?"

Helenin jännittyneet korvat, jotka olivat täynnä kuviteltuja ääniä, erottivat kumminkin pian hiljaisia napsahduksia ja murinaa. Bo puristi hänen käsivarttaan.

"Kuulen ne. Ne tappelevat. Voi sentään!" huohotti hän huokaisten syvään kuvaamattomasta jännityksestä.

"Olkaa hiljaa nyt, katselkaa ja kuunnelkaa!" sanoi Dale.

Tuo musta mutkainen metsänlaita näytti vähitellen tulevan yhä mustemmaksi, niityn harmaa nurkkaus vaaleni hitaasti jonkun näkymättömän voiman vaikutuksesta, hitaasti himmenivät tähdet ja taivas kirkastui. Kuu oli nousemaisillaan jostakin päin. Tuo epäselvästi näkyvä läikkäkin rupesi vähitellen paremmin näkymään.

Puitten latvojen välistä, jotka nyt tuntuivat olevan melko lähellä, rupesi hopeanvärinen kuu heikosti näkymään. Se tummeni, katosi, loisti jälleen kiiveten, kunnes sen kaunis sirppi kohosi puun latvoihin, irtautui niistä salaperäisesti ja muuttui kirkkaaksi ja kylmäksi. Sitä mukaa kuin niityn itäinen laita tummenemistaan tummeni, vaaleni niitty ja vastakkaisen puolen laidasta voitiin jo erottaa yksityisiä puitakin.

"Voi katsokaa nyt!" huudahti Bo hiljaa ja pelokkaasti viitatessaan.

"Älkää puhuko niin kovasti", kuiskasi Dale.

"Mutta minä näen jotakin."

"Hss!" komensi Dale.

Katsoessaan sinnepäin, jonne Bo viittasi, ei Helen voinut nähdä muuta kuin kuun valaiseman maankamaran, joka pyöristyi läheisyydessä pieneksi kukkulaksi.

"Olkaa nyt hiljaa", kuiskasi Dale. "Ryömin tuonne voidakseni katsella paikkaa toiseltakin suunnalta. Palaan heti."

Hän peräytyi äänettömästi ja katosi. Kun hän oli poistunut, tunsi Helen sydämensä sykkivän nopeammasti ja ihonsa polttavan.

"No voi sinua! Nell, katsohan toki!" kuiskasi Bo peloissaan. "Näin varmasti jotakin."

Tuon pyöreän kummun laella liikuskeli joku pyöreä esine hitaasti tullen lähemmäksi valoon. Helen katsoi siihen pidättäen hengitystään. Se kuvastui nyt selvästi taivasta vasten, ollen näköjään suuri, pyöreä ja julma harmahtava eläin. Toisen kerran näytti se suurelta, toisen kerran taas pieneltä, väliin tuntui se olevan aivan lähellä, väliin taas kaukana. Se näytti vihdoin tulevan suoraan heitä kohti. Helen totesi nopeasti, ettei peto ollut enää kahdenkaantoista metrin päässä. Hänen kokemuksensa alkoivat juuri lisäytyä taasen uudella, hän tunsi todellista kauhistuttavaa pelkoa, hänen verensä tuntui hyytyvän, hänen sydämensä jyskytti kovasti pysähtyäkseen sitten kokonaan ja hän olisi mielellään paennut, mutta oli kuin kiinnikasvanut paikoilleen, kun Dale palasi hänen viereensä.

"Tuolla on muudan suuri siili", kuiskasi hän. "Se oli ryömimäisillään teidän ylitsenne, jolloin olisitte tullut täyteen piikkejä."

Sanottuaan sen heitti hän puukalikalla eläintä. Se hyppäsi suoraan ylös ja pyörähti hämmästyttävän ketterästi, jolloin kuului ratisevaa ääntä. Sitten se ryömi näkymättömiin.

"Siili!" kuiskasi Bo huohottaen. "Yhtä hyvin olisitte voinut sanoa sitä norsuksikin!"

Helen huokaisi hyvin syvään merkityksellisesti. Hän ei halunnut kertoa, millaisia tunteita tuon vaarattoman siilin näkeminen oli hänessä herättänyt.

"Kuunnelkaa!" varoitti Dale hiljaa. Hänen suuri kätensä tarttui Helenin sormikoituun. "Tuo on totisesti jotakin erämaahan kuuluvaa."

Yön rauhallisuuden rikkoi suden ulvonta terävästi ja kylmästi, mutta se kuului kaukaa, ihmeellisen kaukaa. Kuinka hurjalta, surulliselta ja nälkäiseltä se kuulostikaan, ja kuinka ihmeteltävän selvältä! Sen sointu värisytti Helenin koko ruumista herättäen hänessä hurjia, kuvaamattomia ja syviä tunteita. Jälleen muudan tämän metsän ääni vei hänen ajatuksensa kauas hämärään menneisyyteen, josta hänkin oli peräisin.

Ulvonta ei uudistunut. Arosudetkin olivat hiljaa. Seurasi äänettömyys, jota ei mikään häirinnyt.

Dale töykkäsi Heleniä ja ojentautui sitten taputtamaan Bota. Hän katseli tarkkaavaisesti niitylle ja hänen jännityksensä voitiin tuntea. Helen jännitti katsettaan niin paljon kuin suinkin ja näki harmaitten arosusien luikkivan tiehensä kuunvalosta metsän pimentoon, jonne ne katosivat. Ei ainoastaan Dalen tarkkaavaisuus, vaan hiljaisuuskin ja hetken ja paikan aiheuttama kiihko tuntuivat olevan täynnä ihmeellistä voimaa. Bo tunsi kai sen myöskin, koska hänen ruumiinsa vapisi. Hän painautui aivan Heleniin kiinni ja hengitti nopeasti ja syvään.

"Kas niin!" murahti Dale hiljaa.

Helen ymmärsi Dalen huudahduksen ilmaiseman helpotuksen ja varmuuden ja käsitti samalla jotakin siitä, millaiselta tilanne oli tuntunut metsästäjästä.

Sitten hänen vaaniva ja valpas katseensa kiintyi erääseen metsästä ilmestyvään himmeästi näkyvään harmaaseen varjoon. Se liikkui, mutta ei suinkaan tuo suuri esine voinut olla mikään karhu. Nyt se tuli varjosta kirkkaaseen kuunvaloon. Helenin sydän jyskytti, sillä tulija oli sittenkin äärettömän suuri harmaakarhu, joka kävellä kyhnysteli hevosenraatoa kohti. Helen tarttui vaistomaisesti Dalen käsivarteen, joka tuntui raudankovalta sen värähtelevästä pinnasta huolimatta. Kosketus huojensi hänen keuhkojensa painoa ja selvitti hänen kurkkuaan. Hänen pelkonsa katosi kokonaan ja hän tunsi vain ääretöntä jännitystä. Bon syvät henkäykset ja hänen ruumiinsa kova vapiseminen ilmaisivat, että hänkin oli huomannut karhun.

Peto näytti kuunvalossa hirmuisen suurelta, ja tämä villi niitty tummine metsäisine laitoineen muodosti sille sopivan kehyksen. Helenin joustava mieli, joka oli niin herkkä mielenliikutuksille, kummasteli vielä tämän tilanteen ihmeellisyyttä ja tarkoitusta. Hän toivoi karhun kuolemaa, vaikka hän samalla säälikin sitä.

Karhun kulku oli huojuvaa, heiluvaa ja hidasta, ja kului kotvanen, ennenkuin se saapui haaskan luo. Kun se vihdoin tuli sen viereen, kiersi se sen nuuskien sitä äänekkäästi ja lopulta muristen. Se oli nähtävästi huomannut, että haaskalla oli käynyt kuokkavieraita. Karhu voitiin kyllä nähdä kokonaan, mutta ainoastaan sen ääriviivat ja väri. Se oli noin parinsadan metrin päässä katsojista. Sitten näytti siltä kuin se olisi alkanut vetää raatoa johonkin, ja todellakin kiskoi se sitä poispäin hyvin hitaasti, mutta kumminkin varmasti.

"Katsokaahan sitä!" kuiskasi Dale. "Eikö se olekin voimakas? Mutta minä pysähdytän sen varmasti."

Karhu pysähtyi kumminkin omasta halustaan juuri metsän varjon laitaan. Siten se laskeutui kyyrysilleen saaliinsa viereen alkaen sitä jyrsiä ja repiä.

"Jess oli mainio hevonen", mumisi Dale julmasti. "Liian hyvä tuollaisen harmaakarhu-ryökäleen syötäväksi."

Sitten nousi metsästäjä tyynesti polviasentoon pyssy ojennettuna ja katseli viereisen puun alempia oksia.

"Tytöt, on mahdotonta edeltäpäin sanoa, mitä tuollainen harmaakarhu voi tehdä. Jos huudan, on teidän kiivettävä tuohon puuhun ja nopeasti."

Sanottuaan sen ojensi hän pyssynsä nojaten vasemman kyynärpäänsä polveensa. Piipun pää, joka ei ollut varjossa, kiilsi kirkkaasti kuun valossa. Mies ja ase vakautuivat liikkumattomiksi kuin kivi. Helen pidätti hengitystään. Mutta Dale hellitti otteensa ja laski pyssyn alas. "En voi nähdä jyvää selvästi", kuiskasi hän pudistaen päätään. "Muistakaa nyt, että kiipeätte puuhun, jos huudan."

Jälleen hän tähtäsi ja jäykistyi hitaasti liikkumattomaksi. Helen ei voinut kääntää lumottuja silmiään hänestä. Dale oli tuossa polviasennossa avopäin, ja ollen varjossa voi Helen selvästi nähdä hänen säännöllisen sivukuvansa, ankaran ja kylmän.

Tulen leimahdus ja kova pamahdus säikähdyttivät häntä. Sitten hän kuuli luodin sattuvan. Muutettuaan katsettaan huomasi hän karhun kallistuvan suonenvedontapaisesti kohottaen takajalkojaan. Kuului äänekkäitä napsahduksia, kun se haukkoi ilmaa raivoissaan. Mutta muuta ääntä ei kuulunut. Sitten paukahti Dalen suuri pyssy jälleen. Helen kuuli taasen sattuvan luodin omituisen läjähdyksen. Karhu kaatui jymähtäen kuin kuolettavan iskun vaikutuksesta. Mutta yhtä nopeasti oli se taas jaloillaan ja alkoi pyöriä paikoillaan karjuen käheästi ja hurjasti tuskasta ja raivosta. Sen liikkeet veivät sen nopeasti kuunvalosta puiden varjoon, jonne se katosi. Siellä muuttui murina hampaiden kiristelyksi. Pensaat ritisivät ja oksat katkeilivat, kun se pakeni metsään.

"Se on varmasti hurjana raivosta", sanoi Dale nousten seisoalleen, "ja vaikeasti haavoittunutkin. En halua kumminkaan seurata sitä tänä yönä."

Tytötkin nousivat, ja Helen huomasi jalkojensa vapisevan ja tunsi olevansa viluissaan.

"Eikö se ollutkin ihmeellistä?" huudahti Bo.

"Oletteko peloissanne, koska hampaanne kalisevat?" kysyi Dale.

"Minulla on vilu."

"Nyt onkin melko kylmä. Nyt kun tuo loppui, tunnette sen. Nell, luullakseni teitäkin vilustaa?"

Helen nyökäytti päätään. Häntä vilusti todellakin enemmän kuin milloinkaan ennen, mutta se ei estänyt verta virtaamasta omituisen lämpimästi hänen suonissaan eikä sydäntä sykkimästä nopeammasti, minkä syytä hän ei ruvennut ottamaan selville.

"Kiiruhtakaamme", sanoi Dale poistuen edellä metsästä ja kiertäen sen nokan rinteelle. Laskeuduttuaan tasangolle tunkeutuivat he harvan metsän läpi sinne, johon he olivat jättäneet hevosensa.

Tuuli alkoi nyt puhaltaa kovemmasti, ei kumminkaan metsässä, vaan aukeilla paikoilla. Se oli hirveän kylmää. Dale auttoi Bon satulaan ja sitten Helenin.

"Olen aivan jäykistynyt", sanoi tämä. "Putoan varmasti."

"Ettekä putoa. Lämpiätte tuossa tuokiossa", vastasi Dale, "sillä aiomme ratsastaa takaisin melkoista vauhtia. Antakaa Rangerin kulkea vapaasti ja pysytelkää vain satulassa."

Rangerin ensimmäiset laukat panivat jo Helenin veren kiertämään. Se kiisi kuin nuoli sen kaunismuotoisen tumman pään pysyessä Dalen hevosen rinnalla. Kuu valaisi niityn selvästi ja kirkkaasti muuttaen sen ruohon omituisesti hopeanväriseksi. Metsäsaarekkeet, jotka olivat kuin teräviä mustia saaria kuun valaisemassa järvessä, näyttivät olevan täynnä varjoja ja karhujen piilopaikkoja, joista nuo pedot olivat valmiit hyökkäämään kimppuun. Kun Helen lähestyi tuollaista metsikköä, sykkivät hänen valtimonsa ja sydän jyskytti. Puolen peninkulman pituinen ratsastus kartoitti vilun. Kaikki näytti ihmeellisen kauniilta, taivaalla kulkeva kuu, joka näytti aivan valkoiselta tuon tumman sinen keskellä, kalpeat tyynet tähdet, jotka näyttivät niin juhlallisilta suuressa etäisyydessään, nuo houkuttelevat samalla kertaa sekä ystävälliset että salaperäiset metsäniemekkeet, nopeat hevoset, jotka juoksivat pehmeästi ja tahdikkaasti ruohokossa hypellen ojien ja kuoppien yli ja pannen kovan tuulen pistämään ja leikkaamaan. Kun he olivat tullessaan ratsastaneet tämän niityn poikki, oli se tuntunut pitkältä, mutta nyt takaisin tullessa oli se yhtä lyhyt kuin lumoavakin. Helenille selvenivät kokemuksien vaikutukset hitaasti. Mutta tämä nopea ratsastus, jolloin hevoset kulkivat vierekkäin, ja kaikki tämä villi kauneus, täydensivät vuosien hitaan sisäisen työn. Hurmion aiheuttamat kyyneleet jäätyivät hänen poskilleen ja hänen sydämensä oli täynnä riemua. Kaikki tämän yön vaikutelmat menivät hänen vereensä. Hänen ei tarvinnut nyt muuta kuin tuntea ja elää, mutta hän voi ymmärtää nämä vaikutelmat ja muistaa ne ikuisesti jälkeenpäin.

Dalen hevonen ollen hieman edellä hyppäsi muutaman ojan yli. Ranger teki kauniin hypyn, mutta putosi ruohoiseen mättäikköön ja kompastui. Helen lensi sen pään yli maahan. Hän liukui suulleen käsivarret ojennettuina saaden niin kovan kolahduksen, että hän pyörtyi.

Hän kuuli Bon huudon, tunsi märän ruohon sivelevän kasvojaan ja voimakkaiden käsivarsien kosketuksen, kun ne nostivat häntä. Dale oli kumartunut hänen ylitseen katsoen häntä kasvoihin. Bo syleili häntä kiihkeästi. Helen voi ainoastaan huohottaa, sillä hänen rintansa tuntui painuneen sisään. Ilman puute tuntui hyvin tuskalliselta.

"Nell, ette suinkaan ole vahingoittunut? Putositte keveästi kuin höyhen. Tämä on ruohokkoa. Ette voi olla loukkaantunut", sanoi Dale vakavasti.

Hänen levoton äänensä tunkeutui Helenin korviin tunnottomuudesta huolimatta, ja hänen voimakkaat kätensä tunnustelivat nopeasti Helenin käsivarsia ja hartioita etsien katkenneita luita.

"Olette vain menettänyt hengityskykynne hetkiseksi", sanoi Dale. "Sellainen tuntuu hirveältä, mutta ei ole ollenkaan vaarallista."

Helen sai jo hieman ilmaa keuhkoihinsa, jolloin tuntui kuin niihin olisi pistetty neuloilla, sitten voi hän jo hengittää syvempään ja vihdoin täydellisesti.

"Luullakseni en ole ollenkaan vahingoittunut", huohotti hän.

"Lensitte todellakin komeasti. Kauniimpaa putoamista en ole milloinkaan nähnyt. Rangerille sattuu tuollaista kumminkin harvoin. Ratsastimme liian nopeasti. Mutta se oli hauskaa, eikö ollutkin?"

Mutta tähän vastasi Bo. "Oh, suurenmoista! Olin kumminkin hieman peloissani."

Dale piti vieläkin Helenin kättä omassaan. Helen irroitti sen katsoessaan häneen. Tämä hetki ilmaisi hänelle sen, mikä päiväkausia oli ollut suloista epävarmuutta, houkuttelevan läheistä ja omituista, mutta kumminkin hämmentävää. Tämä tapaus muodosti tämän hurjan ja ihmeellisen ratsastuksen nopean lopun. Mutta sen vaikutus, sen vereen tunkeutunut tieto ei milloinkaan muuttuisi. Ja siihen oli aivan erottamattomasti yhtynyt tämä metsien mies.

XIV.

Seuraavana aamuna heräsi Helen huutoon, jonka hän luuli kuulleensa unissaan. Hän nousi säpsähtäen istualleen. Auringonnousu kultasi ja punasi juuri harjanteitten mutkaista kuusilaitaa. Bo oli polvillaan ja palmikoitsi tukkaansa samalla kun hän koetti tirkistää ulos.

Ja kimakan huudon synnyttämä kaiku kiersi takaisin kallioista. Tytöt tunsivat Dalen äänen.

"Nell, Nell, herää jo!" huusi Bo hurjasti. "Tänne on tullut vieraita, hevosia ja miehiä!"

Helen nousi polvilleen ja tirkisti Bon olan yli. Dale, seisoen suorana ja varuillaan nuotion vieressä, heilutti hattuaan. Puiston tuonnimmaisesta metsättömästä päästä lähestyi lauma kuorma-aaseja, joita ratsastavat miehet ajoivat. Ensimmäisten miesten joukosta tunsi Helen Roy Beemanin.

"Tuo ensimmäinen on Roy!" hän huudahti. "En unhota milloinkaan hänen ratsastustapaansa. Bo, tämä kai tarkoittaa eno Alin tuloa."

"Varmasti. Saamme kiittää onneamme. Täällä olemme saaneet olla turvassa ja terveinä puhumattakaan ihanasta olostamme täällä. Katsohan noita paimenia. Katsohan nyt toki! Kyllä tämä sentään on suurenmoista!" lörpötteli Bo.

Dale kääntyi ja huomasi tyttöjen katsovan ulos. "Teidän on jo aika nousta!" huudahti hän. "Enonne on saapunut."

Vetäydyttyään jälleen majaan istui Helen hetkisen aivan liikkumatonna, sillä Dalen äänen omituinen sävy järkytti häntä. Hän kuvitteli ymmärtävänsä, että Dale oli pahoillaan tuon ratsujoukon tulosta ja sen aikomuksesta — viedä hänet täältä Pinessä olevalle maatilalle. Helenin sydän alkoi heti sykkiä nopeammin, mutta niin kumeasti kuin rinta olisi koettanut hiljentää sen ääntä.

"Kiiruhtakaa nyt, tytöt!" huusi Dale.

Bo oli jo polvillaan pienen puron rannalla olevalla litteällä kivellä pärskyttäen vettä ympärilleen kiireissään. Helenin kädet vapisivat niin, että hän tuskin voi nauhoittaa kenkiään ja kammata tukkaansa, ja hän viipyikin pukeutumisessaan paljon kauemmin kuin Bo. Kun hän tuli näkyviin, puristi muudan lyhyt tanakka mies, jolla oli karkeat vaatteet ja raskaat kengät, juuri Bon käsiä.

"Kas vain, olet aivan Raynerien näköinen", kuuli Helen hänen sanovan. "Muistan isäsi, joka oli hyvin komea mies."

Heidän vieressään seisoivat Dale ja Roy, ja kauempana oli ryhmä hevosia ja miehiä.

"Eno, tuolta tulee Nell", sanoi Bo hiljaa.

"Niinkö?" Vanha karjankasvattaja hengitti syvään kääntyessään.

Helen kiiruhti. Hän ei ollut luullut voivansa muistaa enoaan, mutta silmäys vain noihin ruskeihin iloisiin kasvoihin ja noihin sinisiin, loistaviin, mutta kumminkin surullisiin silmiin herätti hänen muistonsa ja hän tunsi enonsa, samalla kun äitikin muistui omituisesti hänen mieleensä.

Eno ojensi kätensä ottaakseen hänet vastaan.

"Nell Auchincloss kiireestä kantapäähän asti!" huudahti hän suudellessaan Nelliä. "Olisin tuntenut sinut kaikissa tapauksissa."

"Eno Al", mumisi Helen, "muistan sinut, vaikka olinkin silloin vain nelivuotias."

"Ah, muistatko! Muistan sinut istumassa hajasäärin polvellani, mutta silloin oli tukkasi vaaleampi ja kiharampi. Kummatkin ominaisuudet ovat nyt hävinneet… Kuusitoista vuotta! Olet siis kaksikymmenvuotias nyt. Millainen hieno ja hartiakas tyttö sinusta on kasvanutkaan! Ja, Nell, olet kaunein Auchincloss, mitä milloinkaan olen nähnyt!"

Helen tunsi punastuvansa ja irroitti kätensä, kun Roy lähestyi tervehtiäkseen häntä. Hän seisoi avopäin, jäntevästi ja suorana, mutta eivät hänen kirkkaat silmänsä, eivät hänen tyynet kasvonsa eikä hänen ojennettu kätensä ilmaisseet mitään tuosta koetellusta uskollisuudesta ja suoritetusta työstä, jonka Helen tunsi hänen tehneen.

"Kuinka voitte, neiti Helen? Entä te, Bo?" sanoi hän. "Olette molemmat päivettyneet ja näytätte terveiltä. Olen todellakin viivytellyt tuomasta enoanne tänne, mutta luulin teidän viihtyvän täällä Miltin luona jonkun aikaa."

"Viihtyneet olemmekin", vastasi Bo viekkaasti.

"No istuutukaamme nyt!" sanoi Auchincloss hengittäen syvään.

Hän vei tytöt turvepenkille, jonka Dale oli valmistanut heille suuren kuusen juurelle.

"Olet varmaankin väsynyt. Kuinka voit?" kysyi Helen levottomasti.

"Väsynytkö! Voin ehkä hieman ollakin juuri tällä hetkellä. Mutta kun Joe Beeman ratsasti luokseni kertomaan teistä, unhotin heti, että olen väsynyt vanha hevoskaakki. En ole ollut näin terve vuosikausiin. Ehkä noin kauniit ja nuoret sisarentyttäret voivat tehdäkin minusta uuden miehen."

"Eno Al, minusta sinä näytät voimakkaalta ja terveeltä", sanoi Bo. "Ja niin nuoreltakin, että —"

"Niin, niin, kyllä tiedän", keskeytti Al. "Näen lävitsenne. Voitte tehdä enonne hyväksi paljonkin. Niin, tytöt, tunnen voivani hyvin. Mutta omituista tämä sittenkin on! Ehkä iloni saada nähdä teidät turvassa silloin, kun tuo kirottu Beasley-roisto —"

Helenin katsoessa häneen vakavasti hänen kasvonsa muuttuivat nopeasti — ja kaikkien näiden tukalien työn, taistelun ja tappioiden vuosien uurtamiin vakoihin yhtyi jotakin, joka ei ollut ikää eikä alistumista, vaan molempien aiheuttamaa surua.

"Viis hänestä kumminkin nyt!" lisäsi Al hitaasti ja lämmin hohde palasi jälleen hänen kasvoihinsa. "Dale, tulehan tänne."

Metsästäjä tuli lähemmäksi.

"Olen sinulle velkaa enemmän kuin milloinkaan voin maksaa", sanoi Auchincloss puristaen sisarentyttäret syliinsä.

"Ei, Al, ette ole velkaa minulle mitään", vastasi Dale miettiväisesti, katsoen muualle.

"Joutavia", murahti Al. "Siinä sen nyt kuulitte, tytöt. Kuuntelehan kumminkin, sinä villi metsästäjä, kun sanon. Ja te tytöt myöskin. Milt, en ole milloinkaan uskonut sinun osaavan tehdä mitään muuta kuin metsästää, mutta minun on kai nieltävä väärä luuloni sinusta nyt. Ja niin minä teenkin. Tulosi luokseni, kuten teit, vaikka sitten karkoitinkin sinut talostani, suunnitelmassasi pysyminen ja tyttöjeni suojeleminen tuolta yllätykseltä ovat suurimmat palvelukset, mitä minulle kukaan mies milloinkaan on tehnyt. Minua hävettää väärä tuomioni, ja tässä on käteni."

"Kiitoksia, Al", vastasi Dale hymähtäen ja tarttui ojennettuun käteen. "Haluatteko leiriytyä nyt tänne?"

"Emme suinkaan. Lepäämme vain hieman, jolla aikaa saat kiinnittää tyttöjen matkatavarat aasien selkään, ja sitten lähdemme. Lähdet kai kanssamme?"

"Huudan sitten tytöt aamiaiselle", sanoi Dale poistuen vastaamatta Auchinclossin kysymykseen.

Helen, ymmärsi, ettei Dale aikonut tulla heidän kanssaan Pineen, ja tämä huomio hämmästytti häntä suuresti. Oliko hän toivonut Dalen tulevan?

"Tule tänne, Jeff!" huusi Al eräälle miehelleen.

Muudan lyhyt vääräsäärinen mies, jolla oli pölyiset vaateet ja auringon paahtamat kasvot, erosi joukosta. Hän ei ollut enää nuori, mutta hän hymyili poikamaisesti ja hänellä oli pienet kirkkaat silmät. Tullessaan otti hän omituisesti ränsistyneen hatun päästään.

"Jeff, tervehdi sisarentyttäriäni", sanoi Al. "Tämä on Helen ja isäntäsi tästä päivästä alkaen. Ja tämä tässä on Bo, kuten hänen nimensä nyt lyhennettynä kuuluu. Hänen nimensä on oikeastaan Nancy, mutta kun hän lepäsi vielä kätkyessään, sanoin häntä Bo-Peepiksi, ja se nimi hyväksyttiin. Tytöt, tässä näette työnjohtajani, Jeff Mulveyn, joka on ollut luonani parikymmentä vuotta."

Esitteleminen hämmästytti kaikkia noita kolmea, erittäinkin Jeffiä.

"Jeff, irroita kuormat ja satulat, sillä meidän on levähdettävä hieman", sanoi Al työnjohtajalleen.

"Nell, saat kyllä tekemistä ohjatessasi tuota joukkoa", nauroi Al. "Heillä ei ole vielä kenelläkään vaimoa. Mutta he ovatkin sellaisia veitikoita, ettei kukaan nainen heistä huolisikaan."

"Eno, toivoakseni ei minun milloinkaan tarvitse ruveta heidän isännäkseen", vastasi Helen.

"Kuinka? Sinun on ryhdyttävä siihen toimeen nyt heti", selitti Al. "Mitään roistoja eivät he kumminkaan ole. Olen sitäpaitsi saanut oivallisen uuden miehen."

Sanottuaan sen kääntyi hän Bohun päin ja tarkasteltuaan tämän sieviä kasvoja kysyi hän nähtävästi hyvin tosissaan: "Lähetitkö erään Carmichael-nimisen paimenen kysymään minulta työtä?"

Bo näytti hyvin hämmästyneeltä.

"Carmichael! En ole milloinkaan kuullut tuota nimeä ennen", vastasi Bo hämillään.

"No, sanoinhan sen jo, että tuo nuori veitikka valehteli", sanoi Auchincloss. "Mutta pidin tuon pojan näöstä ja annoin hänen jäädä."

Sitten kääntyi tilanomistaja laiskoittelevien paimenien puoleen.

"Las Vegas, tulehan tänne!" huusi hän kovasti.

Helen hurmaantui katsoessaan erästä pitkää ja solakkaa paimenta, joka vastahakoisesti erosi joukosta. Hänellä oli ruskeiksi ahavoittuneet kasvot, nuoret kuin pojan. Helen tunsi hänet, muisti tuon liehuvan punaisen kaulahuivin, heiluvan revolverin ja tuon hitaan, kannusten kilinän säestämän käynnin. Mies ei ollut kukaan muu kuin Bon ihailija, tuo las-vegasilainen paimen.

Sitten Helen katsahti Bohun ja nähtyään hänet oli hänen melkein mahdoton pidättää nauruaan. Tämäkin nuori neiti tunsi tuon vastahakoisesti ja luonteenomaisesti lähestyvän paimenen. Bo katsoi maahan punastunein poskin, ja Helen totesi ensimmäisen kerran, että Bokin voi joutua neuvottomaksi. Hän kalpeni ja muuttui sitten punaiseksi kuin ruusu.

"Kuulehan, sisarentyttäreni ei sano milloinkaan kuulleensa Carmichael-nimeä", sanoi Al vakavasti paimenen seisahtuessa hänen eteensä. Helen tiesi enon kohtelevan miehiään ankarasti, mutta nähdessään nyt hänen silmiensä ilmeen rauhoittui hän ja kuunteli huvitettuna.

"En voi sille mitään, isäntä", sanoi paimen hitaasti. "Vanha ja hyvä texasilainen nimi se kumminkin on."

Hän ei näyttänyt olevan ollenkaan hämillään, vaan oli yhtä tyyni, vapaa, kirkassilmäinen ja hidas kuin tuonakin päivänä, jolloin Helen oli mieltynyt hänen lämpimiin nuoriin kasvoihinsa ja terävään katseeseensa.

"Texas! Te tuolta Pan Handlesta kotoisin olevat miehet kerskailette aina tuolla Texasillanne. En ole nähnyt milloinkaan teidän texasilaisten voittavan ketään, ei ainakaan missourilaisia", vastasi Al äreästi.

Carmichael vaikeni kunnioittavasti ja karttoi huolellisesti katsomasta tyttöihin.

"Tulemme kaikki nimittämään sinua Las Vegasiksi kumminkin", jatkoi Al. "Etkö sanonut sisarentyttäreni lähettäneen sinut luokseni?"

Nyt haihtui Carmichaelin tyyneys.

"Kuulkaahan, isäntä, muistini on melko huono", vastasi hän. "Sanoin vain —"

"Älä ollenkaan kieräile. Minun muistini ei ole huono", vastasi Al matkien toisen pitkäveteistä puhetta. "Sanoit, että sisarentyttäreni on luvannut sanoa hyvän sanan puolestasi."

Tässä katsoi Carmichael pelokkaasti Bohun ja tulos masensi hänet nähtävästi kokonaan. Hän luuli varmaankin Bon ilmeen tarkoittavan jotakin, jota se ei tarkoittanut, sillä Helen oli näkevinään siinä vain hämmennystä ja pelkoa. Tytön silmät olivat suuret ja loistavat ja kumpaankin poskeen alkoi ilmestyä punaa, kun hän koetti toipua hämmennyksestään.

"Etkö sanonutkin niin?" kysyi Al tiukasti.

Katseesta, jonka vanhus siirsi paimenesta tyttöihin, huomasi Helen, että hän aikoi huvitella Carmichaelin kustannuksella.

"Kyllä, isäntä", vastasi paimen nopeasti.

"No niin! Tuossa on nyt sisarentyttäreni. Toimi nyt niin, että hän sanoo tuon sanan."

Carmichael katsoi Bohun ja Bo häneen. Heidän katseensa olivat omituiset, ihmettelevät, ja muuttuivat vihdoin ujosteleviksi. Bo tuijotti lopulta maahan ja paimen unhotti nähtävästi kokonaan saamansa käskyn.

Helen laski kätensä enonsa käsivarrelle.

"Eno, tuosta kaikesta saatte syyttää minua", sanoi hän. "Kun juna pysähtyi Las Vegasissa, näki tämä nuorukainen meidät avoimessa ikkunassa ja arvasi varmaankin, että olemme orpoja ja ikävöiviä tyttöjä, jotka olemme eksyneet tänne Länteen, koska hän puhutteli meitä kauniisti ja ystävällisesti. Hän oli kuullut puhuttavan teistä ja kysyi, kuten otaksuin, piloillaan, luulimmeko teidän antavan hänelle työtä. Ja minä vastasin kiusoitellakseni Bota, että Bo varmaankin suostuu suosittelemaan häntä."

"Vai niin se olikin!" vastasi Al katsoen Bohun iloisesti. "Otin tämän Las Vegasin palvelukseeni hänen sanojensa perusteella. Sano nyt suosituksesi, ellet halua nähdä hänen menettävän paikkaansa."

Bo ei käsittänyt enonsa leikkiä, koska hän katsoi vakavasti paimeneen. Mutta hän oli kumminkin käsittänyt jotakin.

"Hän oli ensimmäinen, joka puhutteli meitä ystävällisesti täällä Lännessä", sanoi hän katsoen enoaan silmiin.

"Tuo on kyllä melko hyvä suositus, mutta riittämätön", vastasi Al.

Kuuntelijat nauraa hihittivät ja Carmichael nojasi vuoroin kumpaankin jalkaansa.

"Hän on, hän on mainion ratsastajan näköinen", jatkoi Bo epäröiden.

"Paras, mitä milloinkaan olen nähnyt", myönsi Al sydämellisesti.

"Varmaankin on hän hyvä ampujakin", sanoi Bo toivovasti.

"Bo, hänen revolverinsa riippuu yhtä matalalla kuin Jim Wilsonin ja kaikkien noiden muidenkin texasilaisten ampujien. Tuo ei ollut mikään suositus."

"Silloin menen minä takuuseen hänen puolestaan", sanoi Bo lopullisesti.

"Se riittääkin." Auchincloss kääntyi nyt paimeneen päin. "Las Vegas, olet muukalainen parissamme, mutta olet tervetullut miesteni joukkoon, ja toivon, ettet milloinkaan petä meitä."

Auchinclossin ääni muuttuessaan leikillisestä vakavaksi ilmaisi Helenille, miten kipeästi vanha tilanomistaja tarvitsi uusia luotettavia miehiä, ja vihjaisi samalla tulevista kovista päivistä.

Carmichael seisoi Bon edessä hattu kädessään pyörittäen sitä yhtämittaa ympäri ja nähtävästi täynnä sanoja, joita hän ei saanut sanotuksi. Tyttö puolestaan näytti hyvin sievältä punaisine poskineen ja loistavine silmineen. Helen näki sillä hetkellä enemmän kuin hänen mykän hämmennyksensä.

"Neiti Rayner, olen teille hyvin kiitollinen", änkytti paimen hetken kuluttua.

"Olette hyvin tervetullut", vastasi Bo hiljaa.

"Lähdin heti seuraavassa junassa", lisäsi paimen.

Kun hän sanoi tämän, katsoi Bo suoraan häneen, mutta ei näyttänyt kuulevan.

"Miksi teitä sanotaan?" kysyi Bo sitten nopeasti.

"Carmichaeliksi."

"Kuulin sen. Mutta eikö eno nimittänyt teitä Las Vegasiksi?"

"Nimitti kyllä, mutta minun vikani se ei ole. Nuo paimentoverini rupesivat nimittämään minua niin heti. He eivät tiedä sen parempaa. Onpa niin ja näin, vastaanko siihen nimeen. Mutta, neiti Bo, oikea nimeni on Tom."

"En mitenkään voi sanoa teitä muuksi kuin Las Vegasiksi", vastasi Bo melko suloisesti.

"Mutta suokaa nyt anteeksi, en pidä siitä ollenkaan",, vastusti Carmichael.

"Ihmisiä nimitetään usein nimillä, joista he eivät pidä", vastasi Bo hyvin merkityksellisesti.

Paimen punastui hiusmartoa myöten. Helen ymmärsi yhtä hyvin kuin hänkin, että Bo vihjaisi tuohon viimeiseen rohkeaan nimitykseen, jonka paimen oli ylpeästi singonnut suustaan silloin kun juna lähti Las Vegasista. Helen aavisti myöskin hieman niitä vaikeuksia, joita Carmichael vielä saisi kestää. Dale huusi nyt tyttöjä aamiaiselle, ja niin säästyi tuo hämmästynyt nuorukainen enemmiltä pistelyiltä.

Tämä Helenin viimeinen ateria Paratiisissa aiheutti omituista ja selittämätöntä pidättyväisyyttä. Hänellä ei ollut juuri mitään sanomista. Bo oli vallattomimmalla tuulellaan, kiusoitteli lemmikeitään, laski leikkiä enonsa ja Royn kanssa, härnäsipä vielä Daleakin, joka näytti hieman vakavalta. Roy oli tavallinen kuiva ja järkevä oma itsensä. Ja Auchincloss, joka istui läheisyydessä, oli tarkkaavainen kuuntelija. Kun Tom ilmestyi näkyviin hiipien niin kissamaisen miellyttävästi leiriin kuin se olisi tiennyt olevansa kaikkien suosikki, voi tilanomistaja tuskin hillitä itseään.

"Dale, onko tuo se kirottu puuma?" hän huudahti.

"Kyllä. Sanomme sitä Tomiksi."

"Se olisi suljettava aitaukseen tahi kiinnitettävä ketjuun. En voi sietää puumia", vastasi Al.

"Tom on niin kesy ja vaaraton kuin kissa."

"Joutavia! Voit kertoa tuollaista tytöille, jos haluat, mutta et minulle. Olen vanha tekijä, kuten tiedät."

"Eno, Tom nukkuu käppyrässä vuoteeni jalkopäässä", sanoi Bo.

"Mitä?"

"Aivan varmasti. Eikö nukukin?"

Helen nyökäytti hymyillen myöntymykseksi. Sitten kutsui Bo Tomin luokseen, houkutteli sen nojaamaan päänsä etukäpäliin ja kerjäämään suupaloja.

"En olisi milloinkaan voinut uskoa tuollaista mahdolliseksi!" huudahti Al pudistaen suurta päätään. "Nuo suuret kissat ovat seuranneet jälkiäni metsissä sekä kuutamolla että pimeässä ja olen kuullut niiden kauhean huudonkin. Maailmassa ei ole mitään niin villiä ääntä kuin puuman. Vaikeroiko tämä Tom milloinkaan niin?"

"Joskus öisin", vastasi Dale.

"No hyvänen aika! Toivoakseni et kuljeta tuota keltaista veitikkaa Pineen."

"En mitenkään!"

"Mihin aiot panna tämän suuren eläinkokoelmasi?"

Dale katsoi tarkkaavaisesti tilanomistajaan. "Aion pitää niistä huolta."

"Mutta kai sinä tulet mukaamme maatilalleni?"

"Miksi?"

Al raapi päätään ja katsoi hämmästyneenä metsästäjään. "Onhan tavallista, että käydään tuttavia tervehtimässä."

"Kiitoksia, Al. Kun ensimmäisen kerran tulen Pineen, joskus keväällä kenties, käyn ehkä katsomassa, miten voitte."

"Keväälläkö!" huudahti Auchincloss. Sitten hän pudisti päätään surullisesti ja hänen silmiinsä ilmestyi ennustava ilme. "Kunpa et tulisi silloin liian myöhään!"

"Al, tulette nyt terveeksi. Nämä tytöt parantavat teidät. En ole milloinkaan nähnyt teitä reippaampana kuin nyt."

Auchincloss ei jatkanut keskustelua tästä asiasta tällä haavaa, mutta aterian jälkeen, kun muut miehet tulivat katsomaan Dalen asuntoa ja lemmikeitä, kuulivat Helenin terävät korvat keskustelun uudistuvan.

"Kysyn sinulta vielä kerran, tuletko?" sanoi Auchincloss hiljaa ja kiihkeästi.

"En. En sovi sellaisiin oloihin", vastasi Dale.

"Milt, puhu nyt järkeä. Et voi koko ikääsi metsästellä karhuja ja kesyttää puumia", vastusti vanhus.

"Miksi en?" kysyi metsästäjä miettiväisesti.

Auchincloss nousi ja pudisteli itseään kuin hillitäkseen äreää luontoaan ja laski sitten kätensä Dalen käsivarrelle.

"Ensiksikin senvuoksi, että sinua tarvitaan Pinessä."

"Mitä? Kuka minua siellä tarvitsee?"

"Minä. Olen pian loppuun kulunut. Ja Beasley on vihamieheni. Nell perii maatilani ja kaiken muunkin omaisuuteni. Maatilan hoitajan täytyy kumminkin olla mies eikä kukaan muu kuin mies voi pitää sitä hallussaankaan. Ymmärrätkö nyt? Työ on suurenmoinen. Haluan sinut tilanhoitajakseni nyt heti."

"Ah, saatat minut aivan sanattomaksi", vastasi Dale. "Olen sinulle hyvin kiitollinen. Mutta asia on nyt kumminkin niin, että vaikka voisinkin hoitaa tuon toimen, en luullakseni haluaisi."

"Koeta sitten innostua asiaan. Siihen ei mene pitkää aikaa. Mielenkiintosi herää kyllä. Nämä seudut kehittyvät vielä. Huomasin sen jo vuosia sitten. Hallitus karkoittaa apachit pian täältä, jolloin uudisasukkaat rientävät tänne. Tulevaisuus näyttää suurenmoiselta, Dale. Sinun on ryhdyttävä toimeen nyt ja —"

Auchincloss epäröi hieman ja sanoi sitten hiljempaa: "— ja koetettava saada tyttö omaksesi. Olen sinun puolellasi."

Dalen suuri ruumis näytti hätkähtävän. "Ah, oletteko aivan pyörällä päästänne!" hän huudahti.

"Minäkö pyörällä päästäni?" huudahti Auchincloss. Sitten hän kirosi. "Sanon sinulle minuutissa, millainen olet."

"Mutta, Al, puhutte todellakin kuin vanha houkka."

"Miksi niin?"

"Senvuoksi, ettei tuo ihmeellinen tyttö halua milloinkaan katsoa minuun päinkään", vastasi Dale vaatimattomasti.

"Huomaan hänen jo kiintyneen sinuun", sanoi Al töykeästi.

Dale pudisti päätään kuin väitteleminen vanhan tilanomistajan kanssa olisi ollut toivotonta.

"No viis siitä", jatkoi Al. "Ehkä olen vanha houkka, erittäinkin siinä suhteessa, että kiinnyn sinuun. Toistan kumminkin vieläkin — haluatko tulla Pineen luokseni työnjohtajakseni?"

"En."

"Milt, minulla ei ole poikaa ja minä pelkään Beasleytä", kuiskasi Al liikutettuna.

"Al, pakotatte minut häpeämään", sanoi Dale käheästi. "En voi tulla. En uskalla."

"Etkö uskalla?"

"Al, en oikein tiedä, mikä minua vaivaa. Mutta pelkään paljastavani itseni, jos tulen sinne."

"Silloin olet sinäkin kiintynyt tuohon tyttöön."

"En tiedä, mutta pelkään kumminkin. Senvuoksi en haluakaan tulla."

"Kyllä sinä tulet ja —"

Helen nousi sykkivin sydämin ja kuumennein korvin ja poistui niin kauaksi, ettei hän voinut kuulla. Hän oli kuunnellutkin liian kauan sellaista, jota ei oltu tarkoitettu hänen korvilleen, mutta hän ei ollut kumminkaan pahoillaan. Hän käveli muutamia kymmeniä metrejä puron rantaa pitkin puiden alta niityn aukean päähän ja seisoessaan siellä tunsi hän kauniin näköalan tyynnyttävän hänen mielenliikutuksensa. Seuraavat hetket muodostuivat sitten onnellisimmiksi hänen Paratiisissa viettämistään ja sisällysrikkaimmiksi hänen elämästään.

Hänen enonsa huusi hänet kumminkin pian luokseen.

"Nell, Dale haluaa lahjoittaa sinulle mustan hevosensa. Suostuin jo siihen sinun puolestasi."

"Ranger on paremman hoidon tarpeessa kuin minä voin antaa sille", sanoi Dale. "Se juoksentelee vapaana metsissä suurimman osan ajastaan. Olisin hyvin kiitollinen, jos ottaisitte sen. Ja Pedron myöskin."

Bo siirsi kostean katseensa Dalesta sisareensa.

"Tietysti hän haluaa Rangerin. Koettakaapas tarjota sitä minulle."

Dale seisoi siinä odottaen huopapeite käsissään valmiina satuloimaan hevosen. Carmichael kiersi Rangeria arvostellen sitä terävästi, kuten paimen ainakin.

"Las Vegas, tiedättekö oikeastaan mitään hevosista?" kysyi Bo.

"Minäkö? Jos joskus ostatte tahi myytte hevosia, on teidän kutsuttava minut siihen tilaisuuteen", vastasi Carmichael.

"Onko Ranger mielestänne hyvä?" jatkoi Bo.

"On! Ostaisin sen heti, jos vain voisin."

"Las Vegas, olette myöhästynyt", sanoi Helen lähestyessään ottaakseen hevosen haltuunsa. "Ranger on minun."

Dale käänsi huopapeitteen kaksinkerroin ja heitti sen hevosen selkään. Sitten hän heilautti voimakkaalla nykäisyllä satulan paikoilleen.

"Kiitoksia teille hyvin paljon lahjastanne", sanoi Helen hiljaa.

"Ei ansaitse. Olen vain iloinen saadessani antaa sen teille", vastasi Dale ja lisäsi hetken kuluttua vetäistyään remmejä ja hihnoja vielä muutamia kertoja. "Kas niin. Se on nyt valmis käytettäväksenne."

Sanottuaan sen nojautui hän satulaan ja katsoi Heleniä, kun tämä taputteli ja hyväili Rangeria. Helen, ollen nyt voimakas ja tyyni naisellisessa tietoisuudessaan omastaan ja Dalen salaisuudesta ja voiden täydellisesti hillitä itsensä, katsoi suoraan ja vakavasti Dalea silmiin. Dalekin näytti voivan hillitä itsensä, vaikka hänen päivettyneet poskensa olivatkin hieman kalpeammat.

"En voi kumminkaan kiittää teitä tarpeeksi enkä milloinkaan korvata teille sisarelleni ja minulle osoittamianne palveluksia", sanoi Helen.

"Ei teidän tarvitsekaan. Ja palvelukseni, kuten niitä nimitätte, ovat tehneet minulle vain hyvää."

"Tuletteko Pineen kanssamme?"

"En."

"Mutta tulette kai kumminkin pian?"

"En luullakseni", vastasi Dale katsoen syrjään.

"Milloin vasta?"

"Ehkä sitten keväällä."

"Keväälläkö? Sinne on vielä niin pitkä aika. Ettekö halua tulla katsomaan minua jo ennen?"

"Kyllä, jos vain voin päästä Pineen."

"Olette ensimmäinen Lännessä saamani ystävä", sanoi Helen vakavasti.

"Saatte kyllä useampia, ja luullakseni pian unhotatte hänet, jota sanoitte metsien mieheksi."

"En unhota milloinkaan ketään ystävääni. Ja parempaa kuin te ei minulla milloinkaan ole ollut."

"Olen ylpeä muistaessani sen."

"Mutta muistatteko te — lupaatteko tulla Pineen?"

"Lupaan."

"Kiitos sitten. Kaikki on nyt hyvin. Hyvästi ystäväni."

"Hyvästi", sanoi Dale puristaen hänen kättään. Hänen katseensa oli tyyni, lämmin ja kaunis, mutta kumminkin surullinen.

Auchinclossin sydämellinen ääni rikkoi lumouksen. Silloin Helen huomasi, että muut olivat jo nousseet satulaan. Bo oli ratsastanut aivan heidän viereensä. Hänen kasvonsa olivat vakavat, iloiset ja surulliset, kaikkea samalla kertaa, kun hän sanoi jäähyväiset Dalelle. Kuorma-aasit olivat jo matkalla viheriälle rinteelle päin. Helen nousi viimeiseksi satulaan, mutta Roy erosi kumminkin Dalesta viimeiseksi. Pedro seurasi mukana vastahakoisesti.

Matkue, joka kiipesi ruskeata ja tuoksuvaa tietä ylöspäin tummien kuusien varjossa, oli iloinen ja laulut kajahtelivat. Helenkin tunsi itsensä hyvin onnelliseksi, vaikka eron aiheuttama tuska ei haihtunutkaan hänen rinnastaan.

Hän muisti, että rinteen puolivälissä oli tiessä mutka, ennenkuin se poikkesi aukealle mäelle. Matka sinne tuntui pitkältä, mutta vihdoin kumminkin päästiin sinne. Hän pysähdytti Rangerin voidakseen viimeisen kerran katsoa laaksoon.

Se näkyi alempaa tummanviheriänä ja kirkkaan keltaisena niittynä, joka nukkui länteen painuvan auringon valossa kauniina, villinä ja eristettynä. Sitten huomasi hän Dalen seisovan kuusien ja mäntyjen välisessä aukossa ja heiluttavan hänelle kättään. Helen vastasi tervehdykseen.

Roy tavoitti hänet silloin ja pysähdytti myöskin hevosensa. Hän heilutti hattuaan Dalelle ja huudahti niin kimakasti, että se herätti nukkuvan kaiun, joka kiersi omituisesti kalliosta kallioon.

"Milt ei ole ennen milloinkaan ymmärtänyt, mitä yksinään olo merkitsee, mutta kyllä hän sen nyt käsittää", sanoi hän kuin ääneen ajatellen.

Ranger lähti kävelemään omasta halustaan ja poistuen pengermältä painautui se kuusikkoon. Paratiisi häipyi Helenin näkyvistä. Tuntikausia ratsasti hän sitten varjoista ja tuoksuvaa polkua eteenpäin ihaillen värien ja luonnon kauneutta ja kuunnellen virtaavan veden kohinaa ja lorinaa, mutta koko ajan muistellen kumminkin tuota suloista ja kohtalokasta toteamista, joka oli lumonnut hänet, tuota, että metsästäjä, tuo metsien omituinen mies, joka oli niin perillä luonnosta ja niin vieras kaikille mielenliikutuksille, joka oli niin yksinäinen, vaatimaton ja voimakas kuin luonnonvoimat, jotka olivat kasvattaneet hänet, oli rakastunut häneen tietämättä sitä.

XV.

Dale seisoi käsivarsi kohotettuna ja katsoi, miten Helen ratsasti pengermällä ja katosi metsään. Näytti kuin kuusikkomäki olisi niellyt hänet. Hän oli mennyt. Dale laski hitaasti kätensä liikkein, jotka ilmaisivat omituista lopullisuutta ja kaunopuheista toivottomuutta, joista hän oli aivan tietämätön.

Hän meni niitylle ja sitten asuntoonsa syventyen metsästäjän moniin tehtäviin. Mutta niitty ei tuntunut enää samalta kuin ennen, ei hänen kotinsa eikä työkään.

"Tällainen on kai luonnollista", puheli hän itsekseen alistuvasti, "mutta hyvin outoa minulle. Sellaista siitä seuraa, kun saa ystäviä. Nell ja Bo ovat nyt tämän erotuksen syynä, jollaista en milloinkaan ennen ole huomannut."

Hän totesi, että tuon erotuksen olivat muodostaneet vastuunalaisuuden tunne, tyttöjen toveruuden aiheuttama viehätys ja vilkkaus, ja lopulta ystävyys. Mutta hän luuli tuon tunteen haihtuvan pian nyt, kun sen aiheuttajat olivat poistuneet.

Ennenkuin hän oli työskennellyt tuntiakaan leirissään, totesi hän muutoksen tapahtuneen, mutta se ei ollut kumminkaan sellainen kuin hän oli luullut. Hänen ajatuksensa olivat aina olleet työssä kiinni, millaista se sitten lienee ollutkaan, mutta nyt hän työskenteli ajatusten harhaillessa omituisesti muualla.

Pieni karhunpenikka vinkui hänen kintereillään, kesy peura tuntui katselevan häntä miettiväisesti ja kysyvästi, ja suuri puuma harhaili sinne tänne kuin etsien jotakin.

"Kaipaatte kaikki luullakseni heitä", sanoi Dale. "He ovat kumminkin nyt poistuneet ja teidän on tyydyttävä minuun."

Jonkunlainen epämääräinen kyllästymisen tunne lemmikkeihinsä hämmästytti häntä. Äkkiä hän tuskastui itseensä ja hämmästyi — mielialoja, jotka olivat hänelle kokonaan tuntemattomia. Useita kertoja, kun hän oli vaipunut mietteihinsä vanhaan tapaansa, huomasi hän etsivänsä katseellaan Heleniä ja Bota. Ja jokainen kerta oli järkytys voimakkaampi. He olivat menneet, mutta heidän jättämänsä tunnelma ei haihtunut. Sitten kuin hän oli lopettanut askareensa, meni hän hajoittamaan majaa, jossa tytöt olivat asuneet. Kuusenoksat olivat kuivuneet ruskeiksi ja varisivat, tuuli oli kallistanut katon ja seinät nojautuivat sisäänpäin. Koska tuota pientä asuntoa ei enää tarvittu, oli kai parasta, että hän hajoitti sen. Dale ei tiennyt, että hänen katseensa oli tiedottomasti usein suuntautunut sinnepäin. Senvuoksi hän menikin sinne aikoen hävittää sen.

Ensimmäisen kerran sen jälkeen kuin Roy oli rakentanut tuon majan, meni hän nyt sinne sisälle! Mikään ei ollut varmempaa kuin se, että hän tunsi outoa mielenliikutusta, jota hän ei ollenkaan käsittänyt. Huopapeitteet olivat levällään kuusen oksilla epäjärjestyksessä ja kiiruhtavien käsien syrjään heittäminä, mutta kumminkin säilyttäen vielä jotakin pyöreistä laskoksista, joissa nuo solakat vartalot olivat levänneet. Mutta harso, jota Bo oli usein käyttänyt, paitsi neulastyynyä, ja punainen nauha, jota Helen oli käyttänyt tukassaan, riippui muutamasta oksasta. Nuo esineet olivat ainoat, jotka tytöt olivat unhottaneet. Dale katseli niitä tarkkaavaisesti, sitten huopapeitteitä ja lopuksi tuon pienen tuoksuvan majan muitakin erikoiskohtia ja poistui sieltä sellainen kummallinen tunne mielessään, ettei hän voi hävittää majaa, jossa Helen ja Bo olivat asuneet niin kauan.

Sitten hän tarttui innokkaasti pyssyynsä ja läksi metsästämään. Hänen lihavarastonsa talveksi oli vielä kokoamatta. Ponnistukset sopivat hänen tunnelmaansa, hän kiipesi kauaksi ja sivuutti monta varuillaan olematonta peuraa voidakseen olla murhaamatta ja kaatoi lopulta muutaman, joka läksi hurjasti pakoon. Ammuttuaan sen ryhtyi hän tuohon Herkulekselle sopivaan työhön: kantamaan koko tuota suurta ruhoa kokonaisena kotiin. Ollen siten kuormitettu horjui hän puiden alla hikoillen äärettömästi ja ollen usein aivan tukehtumaisillaan ja nääntymäisillään ponnistuksiin, kunnes hän vihdoin saapui kotiinsa. Siellä hän heitti peuran hartioiltaan maahan ja kumartui katsomaan sitä rinnan noustessa ja laskeutuessa vielä kovasti. Mutta ei sen väijyminen eikä mestarillinen laukaus, ei sellaisen painon kotiin kantaminen, jossa olisi ollut työtä kahdellekin miehelle, eikä tuon kauniin saaliin katseleminen tuottanut Dalelle sellaista iloa kuin ennen.

"Olen hieman hajamielinen", mumisi hän kuivatessaan hikeä kuumilta kasvoiltaan. "Tahi ehkä hieman pyörällä päästäni, kuten sanoin Alinkin olevan. Mutta kyllä se haihtuu."

Mutta mikä häntä sitten lieneekään vaivannut, se ei haihtunut. Kuten ennenkin päivän kestäneen metsästyksen jälkeen istuutui hän nuotion ääreen katselemaan, miten auringonlaskun kultainen hohde muuttui jyrkänteillä. Vanhasta tottumuksesta silitteli hän kesyn puumansa karvaista päätä ja tarkasteli, miten kulta muuttui punaiseksi ja sitten tummeni, kunnes hämärä kietoi seudun vaippaansa kuin huopapeite. Hän kuunteli, kuten ennenkin, putouksen unista ja nukuttavaa kohinaa ja huomasi, että vanha tuttu kauneus, villeys, hiljaisuus ja yksinäisyys olivat samat kuin ennenkin, mutta vanha tyytyväisyys tuntui omituisesti haihtuneen.

Suruissaan totesi hän silloin, että hän kaipasi tyttöjen hauskaa seuraa. Hitaissa muisteloissaan ei hän erottanut Heleniä Bosta. Kun hän meni vuoteelleen, ei hän nukkunutkaan heti, vaikka aina ennen jo muutamien hetkien kuluttua, kun hiljaisuus tuli syvemmäksi ja tuuli humisi puissa, hän oli vaipunut uneen. Tämä yö oli kumminkin erilainen. Vaikka hän oli väsynyt, ei hän kumminkaan saanut unta. Salot, vuoret, niityt ja leiri tuntuivat menettäneen jotakin. Pimeyskin tuntui autiolta. Ja kun hän vihdoin nukkui, kiusasivat levottomat unet häntä.

Hän nousi silloin, kun päivä rupesi kirkkaasti sarastamaan, ja ryhtyi töihinsä notkeasti kuin ainakin hirvien metsästäjä.

Tämän vaivalloisen päivän illalla, joka oli ollut aivan täynnä vanhaa jännitystä, työtä ja vaaroja ja uusia huomioita, oli hänen pakko tunnustaa, ettei metsästys enää tyydyttänyt häntä.

Ollessaan vuorilla tänään, kun tuuli puhalsi tuimasti häntä kasvoihin ja heilutteli alempana olevia autioita kuusikoita, oli hän monta kertaa huomannut katselevansa jonnekin näkemättä mitään, pysähtyvänsä tarpeettomasti ja haaveilevansa enemmän kuin milloinkaan ennen elämässään.

Kerran, kun komea hirvi oli ilmestynyt muutamalle kallioiselle harjulle, hirnunut uhmaavasti näkymättömille kilpailijoille ja muodostanut pilkan, jonka olisi pitänyt panna jokaisen metsästäjän suonet sykkimään, ei Dale ollut kohottanutkaan pyssyään. Hän oli silloin juuri ollut kuulevinaan Helenin sanovan: "Milt Dale, ette ole mikään intiaani. Antautumalla kokonaan villiin metsästäjän elämään menettelette itsekkäästi. Sellainen ei ole oikein. Rakastatte tätä yksinäistä elämää, mutta sellainen ei ole työtä. Työtä, jota ei tehdä muiden hyväksi, ei voida sanoa oikean miehen työksi."

Siitä hetkestä alkaen rupesi hänen omatuntonsa soimaamaan häntä. Ei sillä, mitä hän rakasti, vaan sillä, mitä hänen olisi pitänyt tehdä, oli jotakin merkitystä maailmassa hyvästi täytettyyn velvollisuuteen nähden. Vanha Al Auchincloss oli ollut oikeassa. Dale kulutti vain voimansa ja järkensä turhaan sen sijaan että hän olisi käyttänyt niitä Lännen kehittämiseksi. Hän oli nyt saavuttanut kypsyytensä. Jos hän tiedoillaan luonnonlaeista olikin oppinut ymmärtämään ihmisten taistelun olemassaolostaan, paikoista ja omistusoikeudestaan, ja senvuoksi ruvennut halveksimaan heitä, ei hänen silti tarvinnut pysytellä erillään heistä ja työstä, joka oli tarpeen tässä käsittämättömässä maailmassa.

Dale ei vihannut työtä, vaikka hän rakastikin vapautta. Oleskeleminen yksinään luonnonhelmassa luonnonvoimien parissa, työskenteleminen, haaveileminen, laiskoitteleminen, kiipeileminen ja nukkuminen, velvollisuuksista, suruista, kahleista ja ihmisten mitättömistä riemuista välittämättä, olivat aina olleet hänen ihanteitaan. Paimenet, vartijat, lampaiden kaitsijat ja maanviljelijät kulkivat paikasta paikkaan ja työstä työhön saamastaan pienestä palkasta. Tuollaisessa elämässä ei ollut milloinkaan mitään kaunista ja merkityksellistä heille. Hän oli poikasena tehnyt kaikenlaista työtä maatiloilla, ja kaikessa tuossa turhanpäiväisessä voimien kulutuksessa oli hänestä halkojen sahaaminen tuntunut mieluisimmalta. Kerran oli hän lopettanut työnsä karjan merkitsemisessä senvuoksi, että palaneen nahan haju ja muutaman säikähtyneen vasikan ammuminen olivat tehneet hänet sairaaksi. Jos ihmiset olisivat rehellisiä, ei karjan merkitseminen olisi ollenkaan tarpeellista. Hän ei ollut milloinkaan halunnut vähintäkään omistaa maata eikä karjalaumoja eikä tehdä itselleen edullisia kauppoja karjanostajien kanssa. Miksi olisi ihmisen pakko tehdä kauppoja, myydä hevosia tahi tehdä hieman työtä toisen ihmisen tappioksi? Itsesäilytysvaisto on elämän ensimmäinen laki. Mutta siten kuin kasvit ja puut, linnut ja pedot tulkitsevat tuota lakia, armottomia ja taipumattomia kun ne ovat, eivät ne kumminkaan ole ahneita eikä epärehellisiä. Ne elävät sen mukaan, mikä on parasta suurimmalle joukolle niistä.

Mutta Dalen elämänkatsomusta, joka oli yhtä kylmä, selvä ja taipumaton kuin luontokin, alkoi Helen Raynerin sanoihin sisältyvä inhimillinen vetoaminen järkyttää. Mitä hän oikeastaan tarkoittikaan? Ei suinkaan sitä, että hän tukahduttaisi luonnonrakkautensa, vaan sitä, että hän oppisi tuntemaan itsensä. Monissa tuon tytön sanoissa oli järkeä. Dale oli nuori, voimakas ja järkevä, vapaa kaikesta saastasta ja juoppoudesta. Hän voi tehdä jotakin muiden puolesta. Keiden sitten? Esimerkiksi vanhan rouva Cassin, joka oli iäkäs ja työhön kykenemätön nyt, tahi Al Auchinclossin, joka oli kuolemaisillaan, pelkäsi vihollisiaan ja toivoi, että hänen sukulaisensa saisivat periä hänen omaisuutensa ja muut hänen työnsä tulokset, tahi noiden molempien tyttöjen, Helenin ja Bon, jotka olivat aivan outoja täällä Lännessä ja joiden oli tutustuttava suuren maatilan hoitoon ja kilpaileviin harrastuksiin. Dale ajatteli vielä muitakin tuon pienen Pinen asukkaita, jotka eivät olleet onnistuneet, joiden elämä oli kovaa ja joita ehkä ystävällisyys ja apu voisivat ilahduttaa.

Millainen sitten oli Milt Dalen velvollisuus itseään kohtaan? Koska ihmiset ryöstivät toisiltaan ja ahdistivat heikompiaan, oliko hänen käännettävä selkänsä tuolle niin sanotulle sivistykselle, vai oliko hänen muututtava muiden ihmisten kaltaiseksi? Selvästi kuin kellon kilinä kuului vastaus, ettei hänen velvollisuutensa ollut tehdä kumpaakaan. Ja sitten hän näki, miten tuo pieni Pinen kylä samoin kuin muukin maailma tarvitsi hänen laisiaan miehiä. Hän oli mennyt luontoon, metsiin ja erämaahan kehittyäkseen, ja kaikki hänen tulevaisuutensa arvostelut ja ponnistukset tulisivat olemaan tuon kehityksen tuloksia.

Siten Dale, maatessaan eristetyn puistonsa pimeydessä ja hiljaisuudessa, tuli tällaiseen johtopäätökseen, jota hän piti vain taistelun alkuna.

Kului kauan, ennenkuin hän pääsi selville tämän taistelun oikeasta luonteesta, mutta vihdoin kehittyi se sellaiseksi näennäiseksi mahdottomuudeksi, että Helen Rayner oli avannut hänen silmänsä näkemään, millaiset hänen miehenvelvollisuutensa olivat. Hän tunsi hyväksyvänsä ne, vaikka hän oli huomaavinaankin omituisen esteen tuossa hämmentävässä, järkyttävässä ja suloisessa pelossa — lähestyä häntä joskus vielä.

Silloin kiintyivät hänen ajatuksensa nopeasti tyttöön, ja luopuen kaikesta vastustuksestaan heittäytyi hän tuntemattomien, omituisten mielikuvien valtaan.

Kun hän heräsi seuraavana päivänä, oli taistelu kovimmillaan. Hänen järkensä oli toiminut nukkuessakin. Ensimmäiseksi muistuivat hänen mieleensä Al Auchinclossin merkitykselliset sanat: "Koeta saada tyttö puolellesi!" jotka olivat kauniit kuin auringonnousu.

Vanhus oli liioitellut. Hän oli puhunut aivan mahdottomista asioista. Senvuoksi karkoittikin Dale tuollaiset mietteet mielestään heti. Tähtiä ei voida temmata taivaalta, elämää ei voida mitata eikä luonnon salaisuus ole olemassa ainoastaan täällä maailmassa — näitä teorioja ei ole sen mahdottomampi todistaa kuin sitäkään, että Helen Rayner on luotu häntä varten.

Kumminkin oli hänen omituinen sekautumisensa Dalen elämään aiheuttanut sellaisen häviön, että hän nyt vasta alkoi käsittää sen laajuutta.

* * * * *

Hän kuljeskeli metsissä kuukauden päivät. Oli lokakuu, tuo kultainen ja päättävä vuodenaika, jolloin kaikkialla tuohon autioon tummanviheriään seutuun tammien ja haapojen loistavat värit muodostivat kauniita läikkiä. Dalella oli aina pyssy mukanaan, mutta hän ei käyttänyt sitä milloinkaan. Hän voi kiivetä peninkulmittain toiselle tahi toiselle suunnalle erikoisetta päämäärättä. Hänen silmänsä ja korvansa eivät kumminkaan milloinkaan olleet olleet herkemmät käsittämään luonnon salaisuuksia. Hän voi seisoa tuntikausia jollakin jyrkänteellä ja katsella etäisyyteen, missä haapojen kullanväriset läikät loistivat kirkkaasti tummanviheriöiltä vuortenrinteiltä. Hän heittäytyi mielellään pitkäkseen jonkun niityn päässä olevaan haavikkoon ja lepäsi tuossa loistossa kuin kullan-, purppuran- ja punaisenvärisellä peitteellä valkoisten puunrunkojen varjojen keskellä. Haapojen lehdet lepattivat aina niin herkeämättä ja ihmeellisesti kuin hänen valtimonsakin sykkivät hänen tahdostaan välittämättä, olipa sitten ilma tyyni tahi tuulinen. Usein hän nojautui jonkun vuoristovirran reunalla olevaan sammaltuneeseen kallioon kuunnellakseen, katsellakseen ja tunteakseen kaikkea siinä piilevää, samalla kun hän muisteli erästä tummasilmäistä tyttöä. Hän istuskeli autioilla vuortenhuipuilla kuin kotka katsellen Paratiisiaan, joka muuttui yhä kauniimmaksi, mutta ei kumminkaan enää samaksi kuin ennen, ei tuoksi, joka oli täyttänyt hänet tyytyväisyydellä ja ollut hänelle kaikki kaikessa.

Myöhään lokakuussa satoi ensimmäisen lumen. Se suli heti puiston eteläosassa, mutta pohjoiset rinteet ja korkeammalla olevat harjut ja kukkulat pysyivät valkoisina.

Dale oli työskennellyt nopeasti ja kovasti hankkiessaan ja suolatessaan lihaa talveksi. Nyt hän kulutti päivänsä hakkaamalla ja pilkkomalla puita poltettavaksi niiden kuukausien kuluessa, jolloin hän ei lumelta pääse mihinkään. Hän odotti noita tummanharmaita, nopeasti kiitäviä myrskypilviä ja iloitsi niiden tulosta. Sitten kuin teille sataa kymmenen jalan paksuudelta lunta, on hän auttamattomasti suljettu asuntoonsa kevääseen asti. Silloin on mahdoton päästä Pineen. Ja ehkä pitkän talven kuluessa hänen omituisesti ja kuvaamattomasti järkytetyt tunteensa muuttuvatkin entisenlaisiksi.

Marraskuussa alkoivat myrskyt raivota vuorilla. Lunta putoili puistoon joka päivä, mutta aurinkoinen eteläpuoli, jossa Dalen asunto sijaitsi, säilytti syksyisen värinsä ja lämpönsä. Vasta myöhään talvella oli lumi peittävä tämänkin suojaisen kolkan.

Tuo aamu koitti vihdoinkin pistävän kylmänä ja kirkkaana, jolloin Dale huomasi kukkuloiden muuttuneen ylipääsemättömiksi. Huomio pahoitti suunnattomasti hänen mieltään. Hän ei ollut tiennytkään, miten kovasti hän oli ikävöinyt Helen Rayneriä, ennenkuin se oli liian myöhäistä. Tämä avasi hänen silmänsä. Hän rupesi tekemään raivokkaasti työtä väsyttäen itsensä ainoastaan ruumiillisesti voimatta auttaa itseään henkisesti.

Auringon laskiessa katseli hän länteen päin kiinnittäen huomionsa punertaviin lumipeitteisiin huippuihin ja tummankeltaiseen kuusikkoon, ja silloin hän käsitti totuuden.

"Rakastan tuota tyttöä!" sanoi hän ääneen noille kaukaisille valkoisille huipuille, tuulelle, vankilansa yksinäisyydelle ja rauhallisuudelle, suurille puille, kohisevalle putoukselle ja uskollisille lemmikeilleen. Sellainen oli hänen heikkoutensa, hämmästyttävän totuuden, toivottoman tilanteen ja hänessä tapahtuneen muutoksen säälittävän anteeksipyynnön aiheuttama surullinen tunnustus.

Dalen taistelu loppui, kun hän käsitti mielentilansa. Itsensä ymmärtäminen merkitsee vapautumista jännityksestä, huolista, loppumattomasta vaivaavasta epäilemisestä, ihmettelemisestä ja pelosta. Mutta tuo levottomuuden ja epävarmuuden aiheuttama kuume ei ollut ollut mitään verrattuna tähän rakkauden nopeasti alkavaan kidutukseen.

Surullisesti ja hajamielisesti toimitti hän kaikki tarvittavat työt, sellaisetkin, jotka eivät olleet niin välttämättömiä — sytytti nuotion aamuisin ja valmisti ruokansa, hoiti lemmikeitään ja hevosiaan, korjaili satuloita ja valjaita ja pehmitti peurannahkoja mokkasiineiksi ja metsästyspuvuiksi. Hän ei siis laiskoitellut. Mutta kaikkia näitä töitä teki hän tottumuksesta eikä hänen ollut pakko käyttää niihin järkeään.

Dale oli nimittäin ajattelija, kuten monet muutkin metsien yksinäisyydessä olevat miehet, jotka eivät ole palanneet alkuperäiseen villeyden tilaan. Rakkaus teki hänestä nyt kärsijän.

Hänen tietämättömän antautumisensa aiheuttama hämmästys ja häpeä ja sen varma toivottomuus, vuosikausia kestänyt seurustelu kaiken sellaisen kanssa, joka on villiä, yksinäistä ja kaunista, ihmeellisesti kehittynyt luonnon salaisuuksien tunteminen ja tuo nopeasti kirkastuva huomio, ettei hän ollut mikään kaikkitietävä olento, joka on vapautettu ihmisten rauhattomasta sääntöjen mukaisesta onnesta — kaikki tuo osoitti hänelle hänen miehuutensa ja intohimonsa voiman ja pani hänet ymmärtämään, että hänen valitsemansa elintapa oli muiden elintapojen joukossa ainoa, joka muuttaa rakkauden surulliseksi ja peloittavaksi.

Helen Raynerin muisto ahdisti häntä. Auringon paistaessa ei leirissä eikä sen ympärillä ollut ainoatakaan paikkaa, joka ei olisi kuvannut hänen notkeaa ja solakkaa ruumistaan, hänen tummia ja ajattelevia silmiään, hänen kaunisilmeisiä ja päättäväisiä huuliaan ja tuota hänen niin suloista ja voimakasta hymyään. Öisin oli hän läsnä kuin suloinen henki, joka käveli hänen rinnallaan humisevien puiden juurilla. Jokaisen nuotion sydämessä oli hänen sielunsa hehkuvaa valkoista loistoa.

Luonto oli opettanut Dalen rakastamaan yksinäisyyttä ja hiljaisuutta, mutta rakkaus opetti hänet nyt käsittämään niiden tarkoituksen. Yksinäisyys oli luotu kalliollaan istuvalle kotkalle, tuulen tuivertamalle vuoristomännylle, tuolle kummullaan kasvavalle eristetylle ja kyhmyiselle, hirvelle ja sudelle, mutta sitä ei oltu tarkoitettu ihmisille. Alituinen oleskeleminen tuollaisten asumattomien seutujen hiljaisuudessa oli kuin itseensä sulkeutumista — ajattelemista ja haaveilemista onnellisissa olosuhteissa, jollainen olotila, vaikka ihmiset sellaista tavoittelevatkin, ei kumminkaan tyydyttänyt häntä. Ihmisen pitää haluta äärettömästi jotakin saavuttamatonta.

Silloin on vain jonkun saavuttamattoman naisen muisto tarpeen, jotta yksinäisyys muodostuisi ihmiselle halutuimmaksi, vaikka se onkin melkein sietämätöntä. Dale oli nyt yksinään salaisuuksineen, ja jokainen mänty ja kaikki tuossa laaksossa huomasivat, miten hän oli järkytetty ja hämmentynyt.

Öiden pimeässä sysimustassa elottomuudessa, kun ei tuullut ja vuorilta ulvova kylmä oli jäädyttänyt putouksen, tuntui hiljaisuus melkein sietämättömältä. Silloin kun hänen olisi pitänyt nukkua, käveli hän tuntikausia kylmien, valkoisten ja säälimättömien tähtien valossa yksinäisten puiden juurella.

Dalen muisti petti häntä, ivasi hänen pidättyväisyyttään ja riisti häneltä kaiken rauhan, ja hänen rakkauden teroittama kuvittelukykynsä loi kuvia, haaveita ja tunteita, jotka olivat tehdä hänet hulluksi.

Kun hän muisti Helen Raynerin voimakkaat, kaunismuotoiset ja päivettyneet kädet, muisti hän samalla niiden toimittamat lukemattomat työtkin. Kuinka nopeat ja kätevät ne olivatkaan leiritöissä, kuinka miellyttävästi ja sukkelasti ne liikkuivatkaan, kun hän palmikoksi tummaa tukkaansa, kuinka hellästi ja taitavasti ne toimivatkaan auttaessaan, kun joku hänen lemmikeistään oli loukkautunut, kuinka kaunopuheliaat, kun hän painoi ne sydäntään vasten pelätessään vaarallisilla huipuilla, ja kuinka ilmehikkäästi ne ilmaisivatkaan lausumattomia ajatuksia, kun hän laski ne Dalen käsivarrelle!

Dale näki tuon kauniin käden hivuttautuvan hitaasti hänen olkapäälleen ja liukuvan sitten hänen kaulaansa puristaakseen sitä. Hän ei jaksanut tukahduttaa tuollaisia kuvitteluja. Ja hänen tunteensa silloin olivat rajattomat ja kuvailemattomat. Ei ainoakaan nainen ollut ennen milloinkaan puristanut hänen kättään eivätkä tuollaiset kuvittelut olleet ennen ikinä vaivanneet hänen mieltään, vaikkakin syvällä hänessä, kätkettynä johonkin, oli asustanut tämä odottava, suloinen ja voimakas tarve. Kirkkaan päivän kuluessa tuntui hän saavan olla rauhassa tuollaisilta mielikuvilta, mutta öisin oli hän aivan avuton.

Kun hänen intohimonsa tämä vaihe oli pahimmillaan, rupesi Dale, joka ei ollut milloinkaan suudellut ketään naista, kuvittelemaan, miltä Helen Raynerin antamat suukkoset maistuisivat. Hän oli tulla melkein hulluksi riemusta ja toivottomuudesta rakastaessaan häntä yhtä paljon kuin hän vihasi itseään. Tuntui kuin hän olisi kokenut näitä peloittavia tunteita jossakin edellisessä elämässä ja unhottanut ne tässä. Hänellä ei ollut oikeutta muistella Heleniä, mutta hän ei voinut vastustaa haluaan. Hänen huuliensa suloisen kosketuksen kuvitteleminen oli kuin pyhyyden loukkaamista, mutta sittenkin, huolimatta omasta tahdostaan, kunniastaan ja häpeästään, ei hän voinut sille mitään.

Vihdoin joutui Dale tappiolle ja lopetti itsensä herjaamisen ja kuvittelujensa tukahduttamisen. Hän muuttui uneksivaksi ja surulliseksi nuotioontuijottajaksi, kuten moni muukin yksinäinen mies, joka on eronnut tahallaan tahi erehdyksestä sellaisesta, mitä sydän on enimmän kaivannut. Mutta tämä suuri kokemus, sittenkun koko sen merkitys oli selvinnyt hänelle, kypsytti äärettömästi hänen järkeään ymmärtämään luonnon periaatteita sovitettuina elämään.

Rakkaus tempasi hänet valtaansa voimakkaammasti kuin useamman muun ihmisen hänen ankarien, voimakkaiden ja yksinäisten metsissä viettämiensä vuosien vuoksi, jolloin järjen ja ruumiin terveys oli vain vahvistunut ja säästynyt. Kuinka yksinkertaista, luonnollista ja välttämätöntä sellainen olikaan! Hän olisi ehkä voinut rakastua jokaiseen hienoluontoiseen ja terveeseen tyttöön. Kuten puu työntää oksiaan, lehviään ja koko runkoaan auringonvaloa kohti, niin oli hänkin kehittynyt naisen rakkautta vastaanottamaan. Mutta miksi? Senvuoksi, että se, jota hän kunnioitti luonnossa, sen henki, yhtenäisyys ja elämä, se on Jumala, oli antanut hänelle syntyessä tahi ennen syntymistä perinnöksi seuraavat kolme luonnon peloittavaa vaistoa — taistella hengen puolesta, ruokkia itseään ja lisätä sukuaan. Noihin sisältyi elämän salaisuus. Mutta ah, miten tuon kolmannen vaiston salaperäisyydet, kauneudet, sen aiheuttamat tuskat ja pelko, tuo naisen rakkauden suloisuuden ja ihanuuden nälkä, huumasivatkaan.

XVI.

Helen Rayner laski ompeluksensa syliinsä ja katsoi miettiväisesti ikkunasta enonsa paljaita keltaisia vainioita.

Talvipäivä oli kirkas, mutta kolkko, ja vuorten valkoisilta huipuilta puhaltava tuuli oli jäistä ja läpitunkevaa. Suojaisissa paikoissa oli hieman lunta, karja oli kokoutunut laumoihin kukkulain suojaan ja pieniä tomupilviä kiisi tasankojen poikki.

Talon suuri arkihuone oli lämmin ja mukava punaisine tiiliseinineen, suurine kivisine takkoineen, jossa setrihalot iloisesti räiskyivät, ja monenvärisine huopapeitteineen. Bo Rayner istui tulen luona kyyryksissä muutamassa tuolissa lukien jotakin kirjaa. Pedro makasi lattialla, kaunis ja valpas pää tuleen päin ojennettuna.

"Kutsuiko eno?" kysyi Helen heräten säpsähtäen unelmistaan.

"En minä ainakaan kuullut", vastasi Bo.

Helen hiipi varpaillaan huoneen poikki ja raottaen hieman enon makuuhuoneen oven verhoja katsoi hän sinne. Eno nukkui kumminkin. Joskus hän huusi unissaan. Hän oli nyt jo maannut viikkokausia vuoteessaan heikontuen vähitellen. Huokaisten palasi Helen tuolilleen ikkunan viereen ja ryhtyi työhönsä.

"Bo, aurinko paistaa niin kirkkaasti", sanoi hän. "Päivät pitenevät. Olen niin iloinen."

"Nell, toivot aina ajan rientävän. Minusta se kuluu liiankin nopeasti", vastasi hänen sisarensa.

"Mutta minä rakastan kevättä, kesää ja syksyä, ja vihaan luullakseni talvea", sanoi Helen miettiväisesti. Keltaiset vainiot jatkuivat mustiin harjanteihin saakka ja ne vuorostaan kohosivat noiksi kylmiksi valkoisiksi vuoriksi. Helenin katse näytti haluavan tunkeutua tuon lumivallin taakse. Bon terävät silmät tutkivat sisaren surullisia ja vakavia kasvoja.

"Nell, muistatko milloinkaan Dalea?" kysyi hän äkkiä.

Kysymys säpsähdytti Heleniä. Hänen niskansa ja poskensa punastuivat hitaasti.

"Tietysti!" vastasi hän kuin hämmästyen sitä, että Bo saattoi kysyä sellaista.

"Minun ei olisi pitänyt kysyäkään sellaista", sanoi Bo hiljaa kumartuen jälleen kirjaansa.

Helen katsoi hellästi tuohon vaaleaan kumartuneeseen päähän. Tämän nopeasti kuluvan tapauksista rikkaan ja työtä vaativan talven kuluessa, jolloin maatilan hoito oli ollut kokonaan Helenin niskoilla, oli tuo pieni sisar loitonnut hänestä. Bo oli halunnut noudattaa omaa vapaata tahtoaan ja hän oli seurannutkin sitä suureksi huviksi enolleen, huoleksi Helenille, toivottomuudeksi ja hämmennykseksi uskolliselle meksikolaiselle taloudenhoitajattarelle ja turmioksi kaikille maatilalla oleville nuorille miehille.

Helen oli aina toivonut ja odottanut suotuisaa hetkeä, jolloin tuo oikullinen sisar olisi enemmän vastaanottavainen viisaalle ja rakastavalle vaikutukselle. Mutta hänen epäröidessään kuului eteisestä askelia, kannusten kilinää ja lopulta pelokasta koputusta. Bo lopetti heti lukemisensa ja juoksi avaamaan ovea.

"Ah, tekö sieltä vain tulettekin!" sanoi hän hirveän halveksivasti tulijalle.

Helen luuli arvaavansa, kuka tulija oli.

"Kuinka voitte?" kysyi joku venytellen.

"Niin, herra Carmichael, jos sellainen kiinnittää mieltänne, niin olen hyvin kipeä", vastasi Bo kylmästi.

"Kipeäkö! Eikö mitä!"

"Totta se kumminkin on! Ellen kuole siihen paikkaan, haluan palata takaisin Missouriin", sanoi Bo kiusoittavasti.

"Aiotteko käskeä minut sisään?" kysyi Carmichael lyhyesti. "Nyt on kylmä ja minulla on jotakin sanottavaa —"

"Minulleko? Niin, teillä on todellakin vielä aikaa", vastasi Bo.

"Neiti Rayner, teistä mahtaa tuntua omituiselta, kun sanon, etten ole tullut tapaamaan teitä."

"Todellako? Ei ollenkaan. Petyin vain luulossani, että tulette pyytämään minulta anteeksi kuin herrasmies ainakin. Tulkaa sisään, herra Carmichael. Sisareni on täällä."

Ovi sulkeutui ja Helen kääntyi. Carmichael seisoi juuri oven suussa hattu kädessään, ja kun hän katsoi Bohun, näyttivät hänen laihat kasvonsa kovilta. Näiden syksystä vierähtäneiden muutamien kuukausien kuluessa oli hän muuttunut, vanhentunut, ja nuo ennen niin nuoret, vilpittömät, valppaat ja huolettomat piirteet olivat muuttuneet miesmäisemmiksi. Helen tiesi tarkasti, miten paljon miestä hänessä todellisuudessa oli. Hän oli ollut Helenin paras tuki hänen hartioilleen langenneitten monenlaisten töiden täytäntöönpanossa.

"Olette totisesti pettynyt, jos luulette minun ryömivän edessänne samoin kuin nuo muut rakastajanne", sanoi hän kylmästi ja harkitsevasti.

Bo kalpeni ja hänen silmänsä leimusivat kirkkaasti. Helen luuli kumminkin huomaavansa niissä niiden raivosta huolimatta hämmästystä ja tuskaa.

"Monet rakastajaniko? Suurinta pettymystä tässä osoittaa luullakseni tapa, jolla imartelette itseänne", sanoi Bo pisteliäästi.

"Imartelenko minä itseäni? Erehdytte. Ette ymmärrä minua. Olen todellakin vihannut itseäni näinä päivinä."

"Ihmekö tuo! Minä ainakin vihaan teitä sydämestäni!"

Kuullessaan tuon vastauksen painoi paimen päänsä alas eikä huomannut, miten nopeasti Bo kiiruhti pois huoneesta. Mutta hän kuuli oven sulkeutumisen ja lähestyi sitten Heleniä.

"Rohkaiskaa mielenne, Las Vegas", sanoi Helen hymyillen. "Bo on vain niin kiivasluontoinen."

"Neiti Nell, olen kuin koira: kuta huonommin hän minua kohtelee, sitä enemmän rakastan häntä", vastasi paimen alakuloisesti.

Helenin ensimmäiseen mieltymykseen tätä paimenta kohtaan oli yhtynyt ihmettelyä, kunnioitusta ja kasvavaa arvonantoa voimakkaalle, uskolliselle ja kehittyvälle luonteelle. Carmichaelin kasvot ja kädet olivat talvituulien punastuttamat ja sieroituttamat, kalvosimien, vyön ja säärystimien nahka oli kulunut kiiltäväksi ja ohueksi, ja hänestä erkani pieniä tomupilviä, kun hän hengitti raskaasti. Hän ei ollut enää minkään komeilevan paimenen näköinen, joka on valmis tanssiin, vallattomiin kepposiin tahi tappeluun.

"Miten maailmassa olette loukannut häntä niin?" kysyi Helen. "Bo on vallan raivoissaan. En ole nähnyt hänen olevan milloinkaan noin vihoissaan."

"Neiti Nell, kuulkaahan kun kerron", aloitti Carmichael. "Bo tietää varmasti minun rakastavan häntä. Pyysin häntä vaimokseni, mutta hän ei vastannut sitä eikä tätä. Ja vaikka se kuulostaakin ilkeältä, on hänen kumminkin lopulta siihen suostuttava. Olemme riidelleet muutamia kertoja, pari kertaa oikein kovastikin, mutta tämä viimeinen oli kumminkin pahin kaikista."

"Bo kertoi minulle eräästä riidastanne", sanoi Helen. "Juopottelunne oli aiheuttanut sen."

"Niin tekikin. Hän ei ollut välittävinään minusta ja minä join itseni humalaan."

"Mutta silloinhan teitte väärin."

"En ole siitä niinkään varma. Olin usein juovuksissa, ennenkuin tulin tänne. Täällä en ole ollut päissäni kuin kerran. Las Vegasissa olevat toverini eivät sitä milloinkaan uskoisi. Lupasin heille, etten tee niin enää, ja olen pitänytkin sanani."

"Siinä olette menetellytkin kunnon miehen tavoin. Mutta kertokaa minulle, miksi hän nyt on vihainen?"

"Bo kokoo kaikki miehet ympärilleen", tunnusti Carmichael nolona. "Vein hänet mukanani tanssiaisiin kaupungintalolle viime viikolla. Hän tuli silloin ensimmäisen kerran kanssani minnekään. Olin hyvin ylpeä mielestäni. Mutta nuo tanssiaiset muuttuivat minulle todelliseksi helvetiksi. Bo käyttäytyi hirveästi ja minä —"

"Kertokaa minulle, mitä hän teki", käski Helen levottomasti. "Olen vastuunalainen hänestä. Minun on valvottava, että hän käyttäytyy hyvin."

"En halua sanoa, että hän käyttäytyi hienolle naiselle sopimattomasti", vastasi Carmichael. "Mutta hän, no niin, kaikki miehet ovat hullaantuneet häneen, eikä Bo ollut uskollinen minulle."

"Mutta rakas poikaseni, onko Bo sitten kihloissa kanssanne?"

"Jumalani, kunpa hän vain olisikin!" huokaisi paimen.

"Kuinka sitten voitte sanoa, ettei hän ollut uskollinen teille? Olkaa nyt järkevä."

"Sanon teille, neiti Nell, ettei ainoakaan rakastunut voi toimia järkevästi", vastasi paimen. "En ymmärrä, miten sen selittäisin, mutta minusta tuntuu todella kuin Bo leikkisi minun ja toisten miesten kanssa."

"Tarkoitatte hänen kurttailevan?"

"Niin juuri."

"Las Vegas, pelkään teidän olevan oikeassa", sanoi Helen tullen yhä levottomammaksi. "Jatkakaa. Kertokaa minulle, mitä tapahtui."

"No niin, tuo Turner-niminen paimen, joka on Beasleyn palveluksessa, hakkaili Bota kovasti", vastasi Carmichael puhuen kuin joku muisto olisi kiduttanut häntä. "En voi kilpailla Turnerin kanssa. Hän on kaunis, voimakas ja suuri paimen ja suuri naisten suosikki. Hän kerskailee sillä ja luullakseni hän onkin oikeassa. Hän oli aina Bon kintereillä ja lopulta hän valtasi minulta muutaman tanssin. Minulle oli luvattukin vain kolme, mutta hän väitti yhtä niistä omakseen. Bo oli olevinaan hyvin viaton — ah, hän on viekas kuin paholainen — ja sanoi: 'Niin, herra Turner, olen luvannut tämän todellakin teille.' Ja hän näytti hyvin iloiselta sanoessaan minulle: 'Suokaa minulle anteeksi, ystäväni Carmichael!' Istuin siinä kuin selkääni saanut aasi ja annoin heidän mennä. En ollut kumminkaan siitä vielä millänikään, sillä Turner on minua parempi tanssija, ja halusin Bon saavan pitää hauskaa. Mutta sitten muuttuivat tanssiaiset minulle helvetiksi, kun näin Turnerin kiertävän käsivartensa Bon ympärille ennen aikojaan eikä Bo näyttänyt pitävän sitä minään rikoksena. Hän työnsi kyllä Turnerin luotaan jonkun ajan kuluttua, kun olin jo melkein kuollut. Kotiin tullessamme nuhtelin häntä. Tein sen todellakin. Ja hän vastasi minulle niin, että haluan sen unhottaa. Mutta sitten, neiti Nell, tartuin häneen, se tapahtui tuolla portilla kirkkaassa kuunvalossa, puristin hänet syliini ja suutelin häntä tarpeekseni. Päästäessäni hänet irti sanoin siekailematta, vaikka olinkin peloissani: 'Aiotteko nyt mennä naimisiin kanssani?'"

Hän lopetti nielaisten ja katsoi Heleniin surullisin silmiin.

"Ah, mitä Bo silloin teki?" kysyi Helen pidättäen henkeään.

"Hän löi minua korvalle ja sanoi: 'Pidin teistä enemmän kuin muista, mutta nyt vihaan teitä!' Ja hän löi oven kiinni nenäni edessä."

"Luullakseni erehdyitte suuresti", sanoi Helen vakavasti.

"Jos ajattelisin niin, pyytäisin häneltä anteeksi. Mutta olen aivan eri mieltä asiasta, ja vielä enemmän, olen toivorikkaampi kuin milloinkaan ennen. Olen ainoastaan paimen enkä ollut juuri mikään kehuttava mies, ennenkuin tapasin hänet. Silloin reipastuin. Toiveessani rupesin lukemaan, ja te tiedätte, miten olen syventynyt tähän tilanhoitoon. Olen lakannut juomasta ja säästänyt rahani. Hän tietää tämän kaiken. Kerran hän sanoi ylpeilevänsä minusta. Mutta tuollainen ei tunnu olevan hänelle minkään arvoista. Ja ellei se ole hänelle suuren arvoista, ei sen tarvitse olla ollenkaan. Kuta huonommin Bo minua kohtelee, sitä suuremmat mahdollisuudet minulla on. Hän tietää minun rakastavan häntä, hän uskoo minun voivan kuolla hänen puolestaan ja tietää minun muuttuneen. Hän tietää myöskin, etten ennen milloinkaan ole uskaltanut koskea hänen käteensäkään. Sitten hän ymmärtää kurttailleensa Turnerin kanssa."

"Hän on vain lapsi", vastasi Helen. "Ja kaikki nämä muutokset — Länsi, erämaa ja kaikkien miesten kiintyminen häneen — ovat panneet hänen päänsä pyörälle. Mutta Bo selviytyy kyllä tuosta kaikesta kunnialla. Hän on niin hyvä ja lempeä, ja hänen sydämensä on puhdasta kultaa."

"Tiedän sen ja senvuoksi ei uskoani järkytetäkään", vastasi Carmichael vaatimattomasti. "Mutta hänen on kumminkin ymmärrettävä, että hän saa täällä vielä pahoja aikaan. Länsi pysyy Läntenä. Tytöt ovat hyvin harvinaisia täällä ja varsinkin sellaiset kuin Bo. Jumalani, me paimenet emme ole milloinkaan nähneet hänen vertaistaan! Hän panee miesten veren kiehumaan ja luultavasti sitä vielä hänen vuokseen vuodatetaankin."

"Eno Al rohkaisee häntä", sanoi Helen pelokkaasti. "Hänen turhamaisuuttaan kutittaa, kun hän kuulee, miten pojat ovat häneen mieltyneet. Ah, Bo ei kerro hänelle, mutta hän kuulee. Ja minä, jonka on oltava äidin sijassa hänelle, mitä minä voin tehdä?"

"Neiti Nell, oletteko minun puolellani?" kysyi paimen toivovasti. Hän oli voimakas ja alkeellinen jonkun sisäisen tarmon vaikutuksesta.

Eilen olisi Helen ehkä epäröinyt ennen vastaamistaan tuohon kysymykseen. Mutta tänään oli Carmichaelissa jotakin koeteltua tasapuolisuutta ja jotakin omituista karskia vilpittömyyttä, ikäänkuin Helen olisi oppinut näkemään hänen tulevan arvonsa.

"Olen", vastasi Helen vakavasti ojentaen paimenelle kätensä.

"Silloin on kaikki vielä loppuva onnellisesti", vastasi paimen puristaen hänen kättään. Hänen hymynsä oli kiitollista, mutta siinä oli kumminkin jo jotakin tuosta voitosta, johon hän oli viitannut. Hänen poskensa olivat hieman kalvenneet. "Ja nyt haluan kertoa teille, miksi tulen luoksenne."

Hän sanoi tuon hiljaa. "Nukkuuko Al?" kuiskasi hän.

"Kyllä. Hän nukkui ainakin äsken."

"Parasta on kumminkin sulkea tuo ovi."

Helen katsoi, miten paimen hiipi huoneen poikki ja sulki huolellisesti oven. Sitten hän palasi paikoilleen tarkkaavaisin katsein. Helen luki tapauksia hänen silmistään ja totesi nopeasti, että Carmichael kohteli häntä kuin sisarta.

"Olen totisesti ainoa, joka aina tuon teille huonoja uutisia", sanoi hän pahoillaan.

Helen huokaisi syvään. Oli todellakin tapahtunut paljon pieniä onnettomuuksia, jotka olivat vaikeuttaneet tilanhoitoa. Hän oli menettänyt karjaa, hevosia ja lampaita, paimenia oli karannut Beasleyn palvelukseen, rahtikuormien kuljettajat eivät olleet saapuneet silloin kun tavaroita kaikista enimmän olisi tarvittu, paimenet olivat tapelleet ja kauan aikaa sitten suunnitellut kaupat olivat menneet myttyyn.

"Enonne Al pitää tuota Jeff Mulveyta suuressa arvossa", sanoi Carmichael.

"Pitää todellakin. Hän luottaa häneen ehdottomasti", vastasi Helen.

"Minusta tuntuu hyvin ikävältä ilmoittaa teille, neiti Nell", sanoi paimen katkerasti, "ettei Mulvey ole sellainen, miltä hän näyttää."

"Ah, mitä tarkoitatte?"

"Kun enonne kuolee, menee Mulvey Beasleyn puolelle ja ottaa kaikki sellaiset miehet mukaansa, jotka haluavat seurata häntä."

"Voisiko Jeff olla niin uskoton oltuaan niin monta vuotta enoni työnjohtajana! Miten voitte sen tietää?"

"Arvasin sen jo aikoja sitten, mutta en ollut aivan varma. Neiti Nell, viime aikoina on liikkunut ilmassa kaikenlaisia huhuja, ja vanha Al-raukka heikontuu heikontumistaan. Mulvey on koettanut olla minulle hyvin ystävällinen ja minä olen sallinut hänen jatkaa yrityksiään. En kumminkaan ole huolinut hänen tarjoamistaan ryypyistä. Hänen miehensä ovat tulleet ystävikseni ja sitä paremmiksi, kuta myötätuntoisemmalta minä olen näyttänyt. He karttoivat näettekös minua alussa tultuani tänne. Tänään tuli koko heidän suunnitelmansa minulle niin selväksi kuin olisin nähnyt kavioiden jäljet pehmeässä maassa. Vuodetoverini Bud Lewis koetti nimittäin houkutella minua Beasleyn puolelle heti kun Auchincloss kuolee. Keskustelin Budin kanssa, sillä halusin saada koko juonen selville. Mutta Bud ei ilmaissut muuta kuin että hän menee Jeffin ja muiden miesten kanssa Beasleyn palvelukseen. Sanoin hänelle miettiväni asiaa ja ilmoittavani sen sitten heille. Hän luulee minun suostuvan."

"Miksi haluavat nuo miehet luopua minusta nyt juuri, kun —. Voi eno-raukkaani! He haluavat hyötyä kuolemastasi. Mutta miksi — sanokaa minulle, miksi?"

"Beasley on houkutellut heidät viekkaasti puolelleen", vastasi Carmichael säälimättä. "Alin kuoleman jälkeen peritte maatilan. Beasley aikoo anastaa sen. Hän ja Al olivat kerran liiketovereita ja hän on saanut ihmiset uskomaan, että hän erotessaan Alista sai kärsiä vääryyttä. Hänellä on varmasti jonkunlaiset paperit ja hän vie useimmat miehistänne. Hän karkoittaa teidät helposti täältä ja ottaa maatilan haltuunsa. Minulla ei ole muuta kerrottavaa, neiti Nell, mutta voitte luottaa siihen, että tämä kaikki on totta."

"Uskon sananne, mutta en voi uskoa tuollaista ryöväämistä mahdolliseksi", huohotti Helen.

"Se on kumminkin yhtä selvää kuin että kaksi kertaa kaksi on yhtä kuin neljä. Haltuunsa ottaminen on täällä ainoa laki. Jos Beasley kerran pääsee tilalle asumaan, on asia selvä. Mitä voittekaan tehdä, kun ei teillä ole miehiä omaisuutenne puolustamiseen?"

"Mutta jää kai minullekin vielä miehiä?"

"Jää kyllä, mutta ei tarpeeksi."

"Silloin voin palkata useampia. Beemanin pojat ja Dale tulevat varmaankin auttamaan minua."

"Dale tulee kyllä ja hänen apunsa onkin jo suurenmoinen. Toivoisin hänen jo olevan täällä", vastasi Carmichael vakavasti. "Mutta emme voi saada häntä tänne nyt mitenkään, sillä lumi pidättää hänet vuoristossa toukokuuhun asti."

"En voi kertoa tätä enolle", sanoi Helen liikutettuna. "Pelästys voisi tappaa hänet. Jos sitten vielä puhuisin hänelle vanhojen palvelijain uskottomuudesta, olisi se hyvin julmaa. En luule asioiden kumminkaan olevan niin huonosti kuin sanotte."

"Ne eivät varmasti voisi olla pahemmastikaan. Ja, neiti Nell, sen selvittämiseksi ei ole olemassa muuta kuin yksi keino, nimittäin täällä Lännessä käytännössä oleva."

"Mikä sitten?" kysyi Helen innokkaasti.

Carmichael suoristautui ja katsoi häneen. Hänessä ei ollut enää jälkeäkään tuosta vilpittömästä ja ystävällisestä paimenesta, jollaisena Helen oli oppinut hänet ensin tuntemaan. Hänen silmiinsä oli nimittäin ilmestynyt jotakin vierasta, kylmää ja varmaa.

"Näin Beasleyn menevän kapakkaan ratsastaessani sen sivu. Otaksukaamme, että menen sinne, suututan hänet ja ammun hänet sitten."

Helen suoristautui tuolissaan hämmästyneenä.

"Carmichael, ette suinkaan tarkoita totta?" huudahti hän.

"Tarkoitan varmasti! Muuta keinoa ei ole, neiti Nell. Eikä varmastikaan vanha Akaan muuta toivo. Ja näin meidän kesken sanoen, ei se ole sen vaikeampaa kuin vasikan kiinniottaminen. Nämä Pinen miehet eivät osaa käsitellä ampuma-aseita, mutta minä tulen maasta, jossa sellaista ymmärretään. Ja kun sanon teille, että osaan ampua nopeasti ja varmasti, en ollenkaan kerskaile. Minun puolestani ei teidän tarvitse olla ollenkaan peloissanne, neiti Nell."

Helen ymmärsi, että Carmichael oli luullut hänen hämmästynyttä tunteellisuuttaan jonkunlaiseksi peloksi hänen elämänsä puolesta. Syynä siihen oli kumminkin ollut tuo suunnitelma vuodattaa verta hänen hyväkseen.

"Haluatte siis tappaa Beasleyn senvuoksi, että olette kuullut huhuttavan hänen aikeistaan?" huohotti Helen.

"Niin juuri. Se on kumminkin tehtävä ennemmin tahi myöhemmin", vastasi paimen.

"Ei, ei! Minua kauhistuttaa jo sellainen ajatuskin. Sehän olisi raaka murha. En voi ymmärtää, miten voitte puhua siitä noin kylmästi."

"En ole ollenkaan tyyni, vaan aivan suunniltani", sanoi Carmichael hymyillen hermostuneesti.

"Jos olette todellakin tosissanne, niin kiellän sen jyrkästi. En usko, että omaisuuteni minulta ryöstetään."

"Otaksukaamme kumminkin nyt, että Beasley karkoittaa teidät ja ottaa tilan haltuunsa. Mitä silloin sanotte?" kysyi paimen tyynesti ja harkitusti.

"Samaa kuin nytkin."

Carmichael taivutti päänsä miettiväisesti ja pyöritteli ahavoituneilla käsillään hattuaan.

"Huomaan, ettette vielä ole tottunut Lännen tapoihin", mumisi hän kuin pyytäen anteeksi Helenin puolesta. "Ja uuden maan tapojen oppiminen vie aina jonkun verran aikaa."

"Vaikka olisin oleskellut vuosia täällä Lännessä, en halua, että suunnitellaan riitoja ja miehiä ammutaan, vaikka ne uhkaisivatkin minua", selitti Helen varmasti.

"Hyvä sitten, neiti Nell, noudatan varmasti tahtoanne", vastasi paimen. "Mutta kuunnelkaahan kumminkin. Jos Beasley karkoittaa teidät ja Bon kotoanne, menen tapaamaan häntä omasta puolestani."

Helen voi vain katsoa häneen, kun hän peräytyi ovea kohti. Häntä huumasi ja vapisutti tuo, joka näytti uskollisuudelta häntä ja rakkaudelta Bota kohtaan ja joka oli niin kumoamatonta paimenessa itsessään.

"Säästäisitte varmasti meiltä paljon vaivaa, jos unhottaisitte ennakkoluulonne ja antaisitte minun kohdella tuota meksikolaista tahtoni mukaan."

"Meksikolaista? Tarkoitatteko Beasleytä?"

"Tarkoitan. Hän on sekarotuinen. Hän on syntynyt Magdalenassa, missä kuulin ihmisten kertovan hänen vanhemmistaan, joista toinen oli sekarotuinen."

"Se ei vaikuta asiaan. Ajattelen inhimillisyyttä, lakia ja järjestystä ja sitä, mikä on oikein."

"No niin, neiti Nell, odotan, kunnes oikein hurjistutte tahi kunnes Beasley —"

"Mutta, ystäväni, en hurjistu milloinkaan", keskeytti Helen. "Osaan hillitä luontoni."

"Lyön vaikka vetoa, ettette voi! Luulette ehkä, ettette ole ollenkaan samanlainen kuin Bo. Lyön kumminkin vaikka vetoa, että kerran suututtuanne hurjistutte niin, että muututte vallan hirveäksi. Miksi sitten olisitte saanut tuollaiset silmät, ellette olisi oikea Auchincloss?"

Hän hymyili, vaikka hän tarkoittikin totta puheellaan. Helen tunsi totuuden voimatta olla pelkäämättä sitä.

"Las Vegas, en suostu vetoon. Luvatkaa kumminkin tulla aina luokseni, kun sattuu joitakin ikävyyksiä."

"Lupaan sen", sanoi Carmichael vakavasti ja poistui.

Helen tunsi vapisevansa, ja hänen rintaansa ahdisti. Carmichael oli säikähdyttänyt häntä. Hän ei enää voinut epäillä tilanteen vakavuutta. Hän oli nähnyt Beasleyn usein, joskus aivan läheltä, ja kerran oli hänen ollut pakko antautua puheihinkin hänen kanssaan. Silloin oli Beasley sanonut Helenille, että hän tunsi henkilökohtaista mielenkiintoa Heleniä kohtaan. Ja sen tähden ja vielä senkinvuoksi, ettei Riggsillä näyttänyt olevan muuta tekemistä kuin seurata häntä, oli hän viivytellyt koulun perustamista kylään Pinen lapsille. Riggsistä oli tullut seudulla jonkunlainen epäilyttävä kuuluisuus. Hänen ilmeinen selvästi näkyvä pahuutensa ei ollut ollut vaikuttamatta. Kerrottiin hänen vain pelaavan, juovan ja kerskailevan. Pinessä tiedettiin jo aivan yleisesti, millaiset hänen suunnitelmansa Heleniin nähden olivat. Hän oli pari kertaa tullut maatilallekin ja onnistunut toisella kertaa pääsemään Helenin puheillekin. Huolimatta Helenin halveksimisesta ja välinpitämättömyydestä vaikutti hän kumminkin Helenin elämään täällä Pinessä. Ja nyt alkoi selvitä, että tuo toinen mies, Beasley aikoi pian ryhtyä voimakkaampiin toimenpiteihin hänen toimiensa vapautta vastaan.

Maatilan isännöiminen oli hänestä hyvin vaikeaa. Sitä ei voitu hoitaa, ei ainakaan hän, sillä tavoin kuin Auchincloss tahtoi. Hän oli vanha, ärtyisä, mahdoton ja kova. Melkein kaikki naapurit vihasivat häntä eivätkä niin ollen voineet olla ystävällisiä Helenillekään.

Helen ei ollut huomannut pienintäkään petollisuutta enonsa päättämissä kaupoissa, mutta hän oli ollut kova velkoja. Sitten hänen viisas ja kauasnäkevä järkensä oli auttanut, että kaikki hänen yrityksensä olivat onnistuneet, mikä ei suinkaan ollut lisännyt muiden ystävyyttä häntä kohtaan.

Myöhemmin, kun Auchincloss oli tullut heikommaksi ja vähemmän käskeväksi, oli Helen päättänyt monta asiaa ominpäin ja onnistunutkin mainiosti. Mutta tuota ihmeellistä onnellisuutta, jonka hän oli luullut saavuttavansa täällä Lännessä, ei vieläkään kuulunut. Paratiisissa oleskelemisen muisto tuntui paljaalta unelta, sitä suloisemmalta ja saavuttamattomammalta, kuta enemmän aikaa siitä kului, ja sitä epämääräisemmästi surullisemmalta. Bo oli kyllä hänelle lohdutukseksi, mutta aiheutti myöskin samalla melkoista huolta. Hän olisi voinut olla suureksi avuksi Helenille, ellei hän olisi omaksunut Lännen tapoja niin pian. Helen halusi päättää asiasta omalla tavallaan, joka erosi kokonaan Lännen tavoista. Hän oli niin ollen saanut yhä enemmän luottaa omiin voimiinsa. Carmichael oli ollut ainoa, joka oli suostunut vapaaehtoisesti häntä auttamaan.

Tunnin ajan istui Helen yksinään huoneessa katsellen ikkunasta ja suhtautuen ankaraan todellisuuteen tyynemmästi, vakavammasti ja terävämmästi kuin milloinkaan ennen. Omaisuutensa hallussaan pitäminen ja eläminen tässä yhteiskunnassa omien kunnian, oikeuden ja lain käsitteiden mukaan voi kyllä olla mahdotonta hänen voimilleen. Tänään oli hänelle selvinnyt, ettei hän voi suoriutua siitä taistelematta niiden puolesta, ja voidakseen taistella tarvitsi hän ystäviä. Tämä toteaminen kiinnitti häntä yhä enemmän Carmichaeliin, ja ajateltuaan, mitä kaikkea tämä oli tehnyt hänen puolestaan, huomasi hän antaneensa paimenelle vähemmän arvoa kuin tämä oli ansainnut. Hän päätti korvata laiminlyöntinsä.

Hänen miestensä joukossa ei ollut ainoatakaan mormonia siitä yksinkertaisesta syystä, ettei Auchincloss halunnut sellaisia palvelukseensa. Mutta ollessaan hyvällä tuulella, mitä enää vain harvoin sattui, oli enokin myöntänyt, että mormonit ovat parhaita, vakavimpia ja urhoollisimpia työmiehiä maatiloilla, ja oli sanonut, että juuri tuon etevämmyyden vuoksi ei hän huolinut heitä palvelukseensa. Helen päätti ottaa palvelukseensa nuo neljä Beemanin veljestä ja niin monta heidän sukulaistaan ja ystäväänsä kuin vain halusi tulla ja tehdä sen, jos suinkin mahdollista, enonsa tietämättä. Hänen luonteensa samoin kuin hänen päättämiskykynsä olivat nyt vain esteeksi käytännöllisyydelle. Tämä Beemaneja koskeva päätös palautti Helenin mieleen Carmichaelin lämpimän toivon saada Dale tänne ja muistutti häntä myös omasta kaipauksestaan.

Kevät oli jo tulossa ja sen mukana lukemattomat maanviljelystehtävät. Dale oli luvannut tulla Pineen silloin ja Helen tiesi tuon lupauksen tulevan täytetyksikin. Hänen sydämensä alkoi sykkiä hieman nopeammin liikehuolista huolimatta. Dale oli tuolla mustarinteisten ja lumihuippuisten vuorten takana eristettynä muusta maailmasta. Helen melkein kadehti häntä. Hän ei ihmetellyt ollenkaan, että Dale rakasti Paratiisinsa yksinäisyyttä, autiutta, suloa, koskematonta rauhallisuutta ja kauneutta. Mutta Dale oli itsekäs ja Helen aikoi näyttää sen hänelle. Hän oli Dalen avun tarpeessa. Kun hän muisteli Dalen rohkeutta eläimiin nähden ja kuvitteli, millaista se mahtoi olla ihmisiin nähden, hän todellakin hymyili ajatukselle, että Beasley Dalenkin ollessa maatilalla voisi karkoittaa hänet sieltä. Beasley aiheuttaisi vain ikävyyksiä itselleen. Sitten Helen säpsähti äkkiä. Suhtautuisiko Dalekin tähän tilanteeseen samoin kuin Carmichael? Hän tunsi helpotusta tietäessään asian olevan toisin. Paimen oli verenhimoista sukua, mutta metsästäjä oli ajatteleva, ystävällinen ja inhimillinen mies. Tämä tilanne oli sellainen, että Helen luuli Dalen olevan vailla ihmisten tavallista pikkumaisuutta. Hän oli varma, että Dale oli toisenlainen kuin eno ja paimen; se oli ilmennyt kaikissa niissä elämän suhteissa, joissa Helen oli hänet nähnyt. Mutta muudan epäilys ei ottanut haihtuakseen hänen mielestään. Hän muisteli Dalen kylmän viittauksen Snake Ansoniin ja se uudisti hieman tuota paimenen äsken aiheuttamaa pelkoa. Kun epäilyä seurasi olettaminen, ettei hän voisi hallita Dalea, koetti hän olla sitä enää ajattelematta. Hän hämmästyi ja tunsi mielensä järkytetyksi, kun hänen mieleensä juolahti ajatus, että vaikka se olisikin kauheata, jos Carmichael tappaisi Beasleyn, olisi se suuri onnettomuus Dalelle, jos hän sen tekisi. Helen ei ruvennut lähemmin perustelemaan tätä omituista ajatusta. Hän pelkäsi sitä yhtä paljon kuin verensä kovaa kuumenemista Dalea muistellessaan.

Bo tuli nyt huoneeseen hyvin kapinallisen näköisenä ja ylpeästi keskeyttäen siten hänen mietelmänsä. Hänen käytöksensä muuttui kumminkin nähtävästi senvuoksi, että Helen oli yksinään.

"Onko tuo paimen mennyt?" kysyi hän.

"On. Hän meni jo aikoja sitten", vastasi Helen.

"Ihmettelenpä, paniko hän silmäsi noin säteilemään ja poskesi polttamaan. Nell, olet nyt hyvin kaunis."

"Ovatko poskeni punaiset?" kysyi Helen naurahtaen. "Niin näyttävät olevan, mutta ei sinun silti tarvitse olla mustasukkainen. Las Vegasia ei voida syyttää punastumisestani."

"Mustasukkainenko? Tuon villisilmäisen, lempeä-äänisen ja kaksinaamaisen paimenenko vuoksi? Ei ollenkaan, Nell Rayner. Mitä hän kertoi minusta?"

"Hän sanoi paljonkin", sanoi Helen ajattelevasti. "Kerron sinulle aivan heti. Ensin haluan kumminkin kysyä sinulta, onko Carmichael milloinkaan kertonut sinulle, miten paljon hän on minua auttanut?"

"Ei! Kun tapaan hänet, ja sellaista on sattunut hyvin harvoin viime aikoina, me — niin, me riitelemme. Nell, onko hän auttanut sinua?"

Nell hymyili huvitettuna. Hän aikoi olla vilpitön, mutta hän tahtoi täyttää paimenelle antamansa lupauksen. Hänhän oli miettiessään huomannut olevansa kiitollisuudenvelassa Carmichaelille.

"Bo, olet ollut niin hurjistunut ratsastamaan puolivilleillä mustangeilla, kurttailemaan paimenien kanssa, lukemaan, ompelemaan ja säilyttämään salaisuuksia, ettei sinulla ole ollut aikaa kiinnittää huomiotasi sisaresi huoliin."

"Nell!" huudahti Bo hämmästyneenä ja tuskallisesti. Hän riensi Helenin luo tarttuen tämän käsiin. "Mitä sanoitkaan?"

"Totta se kumminkin on", vastasi Helen lumottuna ja heltyen, Kun tämä suloinen sisar vain kerran heräsi, oli häntä mahdoton vastustaa. Helen kuvitteli voivansa säilyttää äänensä moittivana ja vakavana.

"Niin, totta se kyllä on", sanoi Bo tulisesti, "mutta mitä minun tyhmyyksilläni on tekemisiä tuon kanssa, mitä viimeksi sanoit? Nell, aiotko salata minulta asioita?"

"Kultaseni, et ole milloinkaan kehoittanut minua kertomaan sinulle huoliani."

"Mutta olenhan hoitanut enoa ja istunut hänen luonaan yhtä paljon kuin sinäkin", sanoi Bo värisevin huulin.

"Niin, olet ollut hyvin hyvä hänelle."

"Onko meillä sitten muitakin huolia, Nell?"

"Ei sinulla, vaan minulla", vastasi Helen moittivasti.

"Miksi et sitten minulle kertonut niistä?" huudahti Bo kiihkeästi. "Millaisia ne ovat? Kerro ne minulle heti! Pidät minua varmaankin itsekkäänä ja vihattavana kissana."

"Bo, minulla on ollut paljon huolia ja pahempia on vielä tulossa", vastasi Helen. Sitten hän kertoi Bolle, miten monipuolista ja hämmentävää tällaisen suuren maatilan hoito on, semminkin silloin kun omistaja sairastaa muuttuen ärtyisäksi, muistamattomaksi ja teräskovaksi — kun hänellä on kasoittain kultaa ja seteleitä, mutta ei halua muistaa sitoumuksiaan, vaikka naapureilla onkin oikeus puolellaan — kun paimenet ja lampaidenhoitajat ovat tyytymättömiä ja riitelevät keskenään — kun suuret nautakarja- ja lammaslaumat on ruokittava talven yli — kun elintarpeita on yhtämittaa rahdattava mutaisen erämaan poikki — ja lopuksi, kun muudan vihamielinen naapuri houkuttelee vähitellen puolelleen kaikki parhaat miehet päämääränään ottaa omistajan kuoltua koko tilakin haltuunsa. Helen sanoi hänelle juuri äsken huomanneensa, miten suuriarvoiset Carmichaelin neuvot, työ ja apu olivat olleet hänelle, miten hän todellisuudessa oli ollut kuin veli hänelle, miten —

Mutta kuultuaan sen painoi Bo päänsä Helenin povelle ja alkoi itkeä katkerasti.

"En halua kuulla enää mitään", nyyhkytti hän.

"Mutta sinun on kuunneltava", sanoi Helen heltymättömästi. "Tahdon, että saat tietää, millaisessa pinteessä olen ollut."

"Mutta minä vihaan häntä."

"Bo, luulen sinun erehtyvän."

"Enkä erehdy!"

"Siinä tapauksessa toimit ja puhut hyvin omituisesti."

"Nell Rayner, oletko ruvennut tuon pa— paholaisen liittolaiseksi?"

"Olen, ainakin niin paljon kuin vain voin", vastasi Helen vakavasti. "En ole osannut antaa hänelle tarpeeksi arvoa ennen kuin nyt. Hän on mies, Bo, jokainen tuuma hänessä on miestä. Olen nähnyt hänen kehittyvän sellaiseksi kolmessa kuukaudessa. En olisi mitenkään tullut toimeen hänettä. Mielestäni hän on hieno, miehekäs ja jalo. Minä —"

"Hän on kuulemma hakkaillut sinuakin", sanoi Bo surkeasti.

"Ole nyt järkevä", sanoi Helen tiukasti. "Hän on ollut minulle kuin veli. Mutta, Bo Rayner, jos hän olisi kosiskellut minua, olisin pitänyt sellaista suuremmassa arvossa kuin sinä."

Bo kohotti kasvonsa, punastui osittain ja kalpeni sitten. Hänen poskensa olivat kyynelistä kosteat ja silmissä oli tuo puhuva välke.

"Olen ollut hurjasti rakastunut tuohon mieheen, mutta nyt vihaan häntä", sanoi hän kiihkeästi. "Ja minä haluan vihata häntä edelleenkin. Älä senvuoksi kerro minulle enää mitään."

Tästä huolimatta kertoi Helen hänelle kumminkin lyhyesti ja selvästi, miten Carmichael oli tarjoutunut tappamaan Beasleyn, koska se hänen mielestään oli ainoa keino suojella omaisuutta, ja miten, kun Helen oli kieltänyt häntä, hän oli uhannut tehdä sen kumminkin.

Bo horjahti huohottaen ja tarrautui Heleniin kiinni.

"Ah, Nell, nyt rakastan häntä enemmän kuin milloinkaan ennen!" huudahti hän sekä raivokkaasti että toivottomasti.

Helen puristi hänet rintaansa vasten ja koetti lohduttaa häntä kuten ennen, jolloin eivät huolet olleet niin vakavia kuin nykyään.

"Tietysti sinä rakastat häntä", jatkoi hän. "Arvasin sen jo aikoja sitten. Ja olen niin iloinen senvuoksi. Mutta sinä olet ollut itsepäinen ja tyhmä. Et halunnut tunnustaa sitä ja halusit hieman huvitella toistenkin poikien kanssa. Olet — Voi, — Bo, pelkään sinun kiemailleen kaikille."

"En ollut ollenkaan paha, ennenkuin hän ylpistyi. Hän käyttäytyi aivan kuin olisin ollut hänen omaisuuttaan. Sellaiseen ei hänellä ollut vähintäkään oikeutta. Ja näyttääkseni hänelle sen kiemailin todellakin tuolle Turnerille. Silloin hän loukkasi minua. Ah, minä vihaan häntä!"

"Joutavia, Bo. Et voi vihata häntä silloin kun kerran häntä rakastat", vastusti Helen.

"Luuletko käsittäväsi sen asian paremmin kuin minä", tiuskaisi Bo. "Kuuntelehan nyt, kun sanon. Oletko milloinkaan nähnyt paimenen pyydystävän suopungilla ja sitovan vikurin hevosen?"

"Olen."

"Käsitätkö ollenkaan, miten voimakas tuollainen paimen on, miten hänen käsivartensa ja kätensä ovat kovat kuin rauta?"

"Luulen tietäväni sen myöskin."

"Tiedätkö, kuinka hurja hän on?"

"Kyllä."

"Ja miten hän ryhtyy siekailematta kaikkeen, mitä hän haluaa tehdä?"

"Minun on pakko myöntää, että paimenet ovat häikäilemättömiä", vastasi Helen hymyillen.

"No niin, neiti Rayner, onko sinulle milloinkaan sattunut, että seisoessasi tyynesti kuin hieno nainen ainakin, joku paimen on hyökännyt luoksesi peloittavaa vauhtia, puristanut sinut niin lujasti syliinsä, ettet ole voinut huutaa etkä hengittää, puhumattakaan luustosi napsahtelemisesta, ja suudellut sinua niin tulisesti ja kovasti, että olet halunnut tappaa hänet ja kuolla?"

Helen oli vähitellen peräytynyt etemmäksi tuosta tulisilmäisestä ja kaunopuheisesta sisarestaan, ja kun tämä huomattava kysymys oli tehty, ei hän voinut vastata siihen mitään.

"Kas niin! Huomaan, ettei sinulle ole sattunut sellaista milloinkaan", jatkoi Bo tyytyväisesti. "Älä senvuoksi tulekaan puhumaan minulle milloinkaan."

"Olen kuullut hänenkin kertovan tuon asian", sanoi Helen väkinäisesti.

Bo suoristautui hätkähtäen kuin voidakseen paremmin puolustaa itseään.

"Vai niin, vai olet sinä. Ja luullakseni rupeat puolustamaan tuotakin hänen raakaa tekoaan."

"En, sillä mielestäni käyttäytyi hän silloin liian rohkeasti ja häikäilemättömästi. Hänen tunnustuksestaan ymmärsin hänen luulevan, että hän joko voittaa tahi menettää sinut tuolla kiihkeydellään. Tuntuu siltä kuin eivät tytöt saisi kiemailla täällä Lännessä. Hän sanoi vielä vuotavan verta sinun tähtesi. Alan ymmärtää, mitä hän tarkoittaa. Hän ei ole ollenkaan pahoillaan teostaan. Ajattele, miten omituista se on, koska hänellä kumminkin on kunnon miehen vaistot. Hän on ystävällinen, lempeä ja ritarillinen. Hän on varmaankin koettanut jokaista keinoa voittaakseen rakkautesi onnistumatta siinä näennäisesti kumminkaan. Silloin hän turvautui tuohon viimeiseen keinoon. Luullakseni koetti hän pakottaa sinua joko hylkäämään tahi hyväksymään hänen kosintansa, ja siinä tapauksessa, että olisit hänet hylännyt, olisi hänellä kumminkin ollut nuo ryöstetyt suukkoset, joilla hän olisi voinut paikata itsekunnioitustaan silloin kun Turner tahi joku muu olisi uskaltanut ruveta liian tuttavalliseksi sinua kohtaan. Bo, ymmärrän Carmichaelin täydellisesti, vaikka en voikaan selittää hänen vaikutteitaan tarkasti sinulle. Sinun on oltava rehellinen itseäsi kohtaan. Voittiko hän tuolla teollaan sinut omakseen, vai menettikö hän sinut? Toisin sanoen, rakastatko häntä vai et?"

Bo kätki kasvonsa käsiinsä.

"Voi. Nell, silloin huomasin, miten äärettömästi häntä rakastan, ja huomattuani sen rupesin vihaamaan häntä. Mutta nyt on tuo viha kokonaan haihtunut."

XVII.

Kun kevät vihdoinkin saapui ja pajut nojautuivat viheriöinä ja tuoreina purojen yli ja laitumet kajahtelivat aasien kiljunnasta ja oriitten hirnunnasta, oli vanha Al Auchincloss maannut jo kuukauden haudassaan.

Helenistä tuntui siitä kuluneen jo pitempi aika. Kuukauden kuluessa oli työskennelty kovasti, se oli ollut täynnä tapauksia ja alkavia toivorikkaampiakin velvollisuuksia, joten se oli ollut hyvin elämisen arvoinen. Enoa ei oltu unhotettu, mutta nuo lukemattomat määräykset maatilan kehittämiseksi ja vaurastuttamiseksi eivät olleet enää niin hallitsevia. Beasley ei ollut näyttäytynyt eikä esittänyt minkäänlaisia vaatimuksia Helenille, ja Helen, tullen luottavaisemmaksi päivä päivältä, alkoi jo luulla, että noita huolia tuottavia huhuja oli suurenneltu.

Hän oli jo alkanut rakastaa työtään ja kaikkea siihen kuuluvaa. Maatila oli suuri. Hän ei ollut oikein selvillä, kuinka monta aaria hän omisti, mutta kolmattatuhatta niitä kumminkin oli.

Tuo hieno, vanha, laaja ja säännötön asuinrakennus, joka sijaitsi kuin linna alimmalla vuorenpenkereellä, nuo aitaukset ja kedot, vajat ja niityt, tuo kauempana oleva aaltoileva laidun, nuo lukemattomat lampaat, hevoset ja naudat kuuluivat nyt Helenille hänen suureksi hämmästyksekseen ja alituisesti kiihtyväksi ilokseen. Hän pelkäsi kumminkin antautua liiallisen onnellisuuden valtaan. Hänellä oli aina sellainen pelko mielessään, että tapaukset olivat olleet liian voimakkaita ja syviä tullakseen niin pian unhotetuiksi.

Tänä kirkkaana ja raittiina maaliskuun aamuna tuli Helen kuistiin nauttiakseen hieman lämpimästä auringonpaisteesta ja raikkaasta pihkalta tuoksuvasta tuulesta, joka puhalsi vuorilta päin. Ei mennyt ainoatakaan aamua, ettei hän katsonut vuorille päin koettaakseen nähdä, mikä hänen omasta mielestäänkin oli hulluutta, oliko lumi jo huomattavammasti sulanut jylhiltä vuorten huipuilta. Hänen mielestään ei se kumminkaan ollut sulanut tuumaakaan, eikä hän halunnut tunnustaa, miksi hän huokaisi. Erämaa oli muuttunut viheriäksi ja kirkasväriseksi jatkuen näkymättömiin tuonne hänen tilansa rajain ulkopuolelle ja muuttuen etäisyydessä tummaksi ja purppuranväriseksi hämärästi näkyvine kukkuloineen. Ilma oli täynnä ääniä, kottaraiset lauloivat ja lampaat määkivät, aitauksista kuului ammumista ja pihalta hevosien kavioiden töminää.

Bo ratsasti talleilta taloon päin. Helenistä oli mieluista katsella häntä jonkun tuollaisen vireän pienen mustangin selässä, mutta näky herätti hänessä aina pelkoakin. Tänä aamuna tuntui Bo päättäneenkin oikein säikähdyttää Helenin. Carmichael ilmestyi kujalle heilutellen käsivarsiaan, ja Helen yhdisti heti hänen ilmestymisensä Bon selvään toivoon päästä niin kauas kuin suinkin tuosta paikasta. Tuon päivän jälkeen, kuukausi sitten, jolloin Bo oli tunnustanut rakastavansa Carmichaelia, ei Helen eikä hän olleet puhuneet siitä eivätkä paimenesta. Bo ei ollut vielä kumminkaan sopinut paimenen kanssa. Mutta se ei huolettanut Heleniä. Bo oli muuttunut paljon paremmaksi, erittäinkin siinä, että hän nyt uhrautui Helenille ja tämän työlle. Helen tiesi kaiken päättyvän lopulta onnellisesti ja oli sen vuoksi ollut hyvin varovainen tukalassa asemassaan noiden nuorten tulisielujen välissä.

Bo pysähdytti mustangin kuistin edustalle. Hänellä oli yllään peurannahkainen ratsastuspuku, jonka hän oli neulonut itse, ja sen vaaleanharmaa väri ja siihen ommellut punaiset helmet sopivat hänelle mainiosti. Hän oli sitäpaitsi kasvanut melkoisesti talven kuluessa ollen nyt liian viehättävä ja kaunis pojaksi, mutta kumminkin yhtä terve, voimakas ja notkea. Hänen poskensa olivat punaiset ja silmissä oli tuo vaarallinen välke.

"Nell, oletko luvannut minut tuolle paimenelle?" kysyi hän tiukasti.

"Luvannutko sinut hänelle?" huudahti Helen hämmästyneenä.

"Niin. Minähän kerroin sinulle kuukausi sitten, että olen häneen hurjasti rakastunut. Oletko luvannut minut hänelle, sano se minulle heti?"

Bo mahtoi olla aivan raivoissaan, koska hän ei ollut ollenkaan hämilläänkään.

"Kuulehan, Bo, miten sinä voitkaan olla tuollainen? En, en milloinkaan", vastasi Helen.

"Etkö ole vihjaissutkaan sellaisesta hänelle?"

"En milloinkaan. Annan sinulle kunniasanani pantiksi. Mitä nyt on tapahtunut?"

"Hän tekee minut vallan sairaaksi."

Bo ei halunnut sanoa enempää, koska paimen oli jo aivan lähellä.

"Hyvää huomenta, neiti Nell", tervehti paimen. "Varoitin juuri tätä neiti Boo-Peep Rayneria —"

"Älkää nimittäkö minua niin!" huudahti Bo äkäisesti.

"No niin. Varoitin vain häntä, ettei hän saa enää mennä noille pitkille ratsastusretkille. Ne eivät, totta puhuen, neiti Nell, ole ollenkaan turvallisia eivätkä —"

"Ette te ole minun käskijäni", sanoi Bo.

"Kuulehan, Bo, olen samaa mieltä kuin hänkin. Etkö halua totella minuakaan?" kysyi Helen.

"Jonkun on kumminkin oltava käskijänne", sanoi Carmichael. "Minä en todella tunkeudukaan siihen hommaan. Saatte minun puolestani ratsastaa vaikka Comen kuningaskuntaan tahi apachien valtakuntaan tahi minne tahansa", tässä hän nauroi kiusoittavasti, "minä en siitä ainakaan välitä. Mutta minä olen neiti Nellin palveluksessa ja hänellä on valta käsissä. Ja jos hän sanoo ettette saa tehdä tuollaisia ratsastusmatkoja, ette tule niitä tekemäänkään. Ymmärrättekö sen, neiti?"

Helenistä oli nautinto katsella, miten Bo katsoi paimeneen.

"Herra Carmichael, saanko kysyä, miten aiotte estää minua ratsastamasta minne ikinä haluan?"

"Jos aiotte uhmata minua jatkamalla noita tyhmyyksiä, en päästä teitä hevosen lähellekään. Sidon teidät kiinni, ellei muu auta. Niin totisesti teenkin."

Hänen kuiva leikillisyytensä oli haihtunut ja hän tarkoitti nähtävästi mitä sanoi.

"Jos te uskallatte koskea minuun vielä kerran", sanoi Bo hiljaa ja melko suloisesti, mutta ilkeästi, "niin —"

Tässä hän punastui ja heilautti kiihkeästi kättään kuin vihasta ja häpeästä.

"Me emme milloinkaan tule sopimaan", sanoi paimen arvokkaasti ja lämpimästi. "Huomasin sen kuukausi sitten, jolloin käytöksenne minua kohtaan muuttui nopeasti. Mutta sillä mitä sanon ei olekaan mitään tekemistä itseni kanssa. Puhun sisarenne puolesta ja teidän itsennekin. En ole milloinkaan sanonut hänelle enkä teille, että olen huomannut Riggsin seuraavan teitä pari kertaa noille retkillenne erämaahan. Ilmoitan sen nyt."

Ilmoitus ei vaikuttanut nähtävästi ollenkaan Bohun, mutta Helen hämmästyi ja säikähtyi.

"Riggsinkö? Voi, Bo, olen nähnyt hänet itsekin ratsastelemassa täällä ympäristössä. Hän ei tarkoita mitään hyvää. Sinun on oltava varovainen."

"Jos huomaan hänet vielä", jatkoi Carmichael huulet tiukasti yhdessä, "lähden hänen jälkeensä."

Hän katsoi Bohun tyynesti, tarkkaavaisesti ja tutkivasti, painoi sitten päänsä alas, kääntyi ja poistui aitauksia kohti.

"Kuukausi sitten muutuin muka nopeasti", mumisi Bo. "Mitä hän mahtoi sillä tarkoittaa. Nell, muutuinko minä tuon keskustelumme jälkeen?"

"Muutuit todellakin, Bo. Mutta vain parempaan päin. Hän ei vain huomaa sitä. Kuinka ylpeä ja hienotunteinen hän onkaan! Sinä et huomannut sitä ollenkaan. Pidättyväisyytesi on haavoittanut häntä enemmän kuin keimailemisesi. Hän luulee sinun kylmenneen."

"Ehkä se tekee hyvää hänelle", selitti Bo. "Toivooko hän minun rientävän hänen kaulaansa? Hän on sitten vasta tyhmä! Hän se houkka on enkä minä."

"Haluan kysyä sinulta, Bo, oletko huomannut, miten hän on muuttunut?" kysyi Helen vakavasti. "Hän on vanhentunut ja hän on pahoillaan jostakin. Hänen sydämensä on joko särkymäisillään sinun vuoksesi tahi sitten hän pelkää muuten puolestamme. Luulen kummankin olevan siihen syynä. Kuinka hän vahtiikaan sinua. Bo, hän tietää kaikki tekosi ja on selvillä teistäsi. Tuo hänen puheensa Riggsistä huolettaa minua."

"Jos Riggs seuraa minua ja koettaa ahdistaa minua, saa hän kyllä tekemistä", sanoi Bo julmasti. "En tarvitse siihen tuota paimensuojelijaanikaan. Toivonkin, että Riggs ryhtyisi johonkin. Silloin saisimme nähdä, mihin toimenpiteihin Las Vegas Tom Carmichael ryhtyisi. Niin, silloin saisimme nähdä, välittääkö hän minusta."

Bo sanoi nuo viimeiset sanat intohimoisesti ja mustasukkaisesti. Sitten hän tarttui vireän mustanginsa suitsiin.

"Nell, älä ole ollenkaan huolissasi puolestani", sanoi hän. "Osaan kyllä suojella itseäni."

Helen katseli, kun hän ratsasti tiehensä, ollen enemmänkin kuin halukas myöntämään, että Bon sanoissa oli ehkä sittenkin jotakin perää. Sitten hän meni töihinsä, joiden joukossa oli sekä arkipäiväisiä hommia että vakavaa pyrkimystä tutustua maalaiselämän uusiin ja mutkallisimpiin puoliin. Jokainen uusi päivä toi mukanaan uusia tehtäviä. Hän kirjoitti muistiin kaikki huomionsa ja kaikki, mitä hänelle kerrottiin, ja huomasi muutamien viikkojen kuluttua sen olevan hänelle suureksi hyödyksi. Hän ei halunnut aina olla palkattujen miesten tiedoista riippuvainen, vaikka nuo miehet olisivat olleet miten uskollisia tahansa.

Tämänaamuisella kierroksellaan oli hän odottanut saavansa nähdä jonkunlaisia uudistuksia Roy Beemanin ja tämän veljien talossa olon vuoksi. He olivat tulleet eilen. Mutta hän olikin saanut tietää, että Jeff Mulvey sekä kuusi muuta paimenta ja Jeffin toveria olivat luopuneet hänestä sanomatta jäähyväisiä ja tahtomatta palkkaansakaan. Carmichael oli ennustanut sen, mutta Helen ei ollut oikein halunnut uskoa. Tuntui helpolta vaikkakin järkyttävältä nyt, kun se oli tapahtunut. Hän oli valmistautunut kestämään paljon suurempiakin onnettomuuksia kuin oli tapahtunutkaan. Suurimman kuorituista paaluista valmistetun aitauksen portilla kohtasi hän Roy Beemanin. Tällä oli suopunki kädessään, ja hän oli vielä tuo sama pitkä, laiha ja nilkuttava mies, jonka hän muisti niin hyvin. Nähdessään hänet tunsi hän selittämätöntä huumausta ja muisti äkkiä tuon unhottumattoman yöllisen ratsastuksen. Roy oli saanut tehtäväkseen pitää huolta tilan hevosista, joita oli monta sataa lukuunottamatta laitumille ja vuoristoon kadonneita ja merkitsemättömiä varsoja.

Roy otti hatun päästään ja tervehti häntä. Tämä mormoni oli niin kohtelias naisille, että se oli hänelle hyväksi suositukseksi. Helen toivoi, että hänellä olisi ollut useampia Royn laisia työmiehiä.

"Kävi juuri niin kuin Las Vegas ennustikin", sanoi hän pahoillaan. "Mulvey poistui miehineen tänä aamuna. Olen hyvin pahoillani, neiti Helen. Tämä tapahtui senvuoksi, että tulin palvelukseenne."

"Kuulin jo puhuttavan siitä. Teidän ei tarvitse olla millännekään, Roy, sillä minulle se on yhdentekevää. Olen paremminkin iloinen, sillä siten saan selville, keneen voin luottaa."

"Las Vegas sanoo, että tuo aika on nyt koittanut."

"Roy, mitä ajattelette kaikesta tästä?"

"Olen samaa mieltä kuin Las Vegaskin, vaikka hän nykyään onkin niin äreällä tuulella, että hän suhtautuu kaikkiin asioihin liian synkästi. Meille pojille kumminkin riittää, kun tiedämme milloin se tapahtuu. Mutta, neiti Helen, jos Beasley ryhtyy panemaan aikomuksiaan täytäntöön, muuttuu tilanne hyvin vakavaksi. Olen nähnyt sen tapahtuvan. Noin neljä tahi viisi vuotta sitten karkoitti Beasley muutamia meksikolaisia niiden maatiloilta kenenkään tietämättä, oliko hänellä sellaiseen mitään oikeutta."

"Beasleyllä ei ole mitään oikeutta omaisuuteeni. Enoni vannoi sen vakavasti kuolinvuoteellaan. En ole sitäpaitsi löytänyt mitään hänen kirjoistaan enkä papereistaan noilta vuosilta, jolloin Beasley oli hänen palveluksessaan. Beasley ei ole todellisuudessa milloinkaan ollutkaan enoni yhtiötoveri. Totuus on päinvastoin sellainen, että enoni oli ottanut Beasleyn luokseen tämän ollessa köyhä ja koditon poika."

"Niin minun vanha isänikin sanoo", vastasi Roy. "Mutta tällaisissa asioissa ei oikeus pääse aina voitolle."

"Roy, olette viisain täällä Lännessä tuntemani mies. Sanokaa nyt minulle, mitä luulette tapahtuvan."

Beeman näytti olevan mielissään, mutta epäröi vastatessaan. Helen oli jo aikoja sitten tottunut näiden luonnon parissa elävien miesten vaiteliaisuuteen.

"Tarkoitatte luultavasti syitä ja niiden seurauksia, kuten Milt Dale sanoisi?" vastasi Roy miettiväisesti.

"Aivan niin. Jos Beasley koettaa karkoittaa minut maatilaltani, niin mitä luulette tapahtuvan?"

Roy suoristautui ja katsoi häntä silmiin. Helen muisti jo entuudestaan tuon hänen kasvojensa harvinaisen rauhallisuuden ja terävyyden.

"Jos Dale ja John saapuvat tänne ajoissa, pidämme kyllä puoliamme Beasleyn miehiä vastaan."

"Tarkoitatte siis, että ystäväni — mieheni rupeavat vastustamaan Beasleytä, kieltävät hänen valtauksensa ja tarpeen vaatiessa karkoittavat hänet."

"Juuri niin."

"Mutta otaksukaamme, ettette satu silloin olemaankaan täällä. Beasley on kyllä siksi viisas, että hän osaa käyttää sopivaa hetkeä hyväkseen. Otaksukaamme, että hän onnistuu karkoittamaan minut ja ottamaan tilan haltuunsa. Mitä silloin tapahtuu?"

"Silloin johtuu asian ratkaisu vain siitä, kuinka pian Dale, Carmichael tahi minä pääsemme Beasleyn kimppuun."

"Roy, pelkäsin juuri sitä. Olen hyvin levoton senvuoksi. Carmichael pyysi minulta jo, eikö hän saisi mennä haastamaan riitaa Beasleyn kanssa. Hän kysyi minulta sitä aivan samoin kuin hän kyselee minulta töistään. Säikähdin hirveästi. Ja nyt te sanotte, että Dale ja tekin —"

Helen oli niin järkytetty, että häntä rupesi ryittämään.

"Neiti Helen, voitteko muuta oikeastaan odottaakaan? Las Vegas rakastaa Bota. Hän sanoi minulle niin. Ja Dale rakastaa teitä. Te voitte estää heitä yhtä vähän kuin tuulta kaatamasta puuta, ennenkuin se jo on tehty. Minun laitani ei ole aivan niin. Olen mormoni ja olen jo naimisissa, mutta olen ollut Dalen ystävä jo vuosikausia. Olen sitäpaitsi kiintynyt voimakkaasti teihin ja Bohun. Senvuoksi hyökkään minäkin Beasleyn kimppuun ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa."

Helen koetti sanoa jotakin, mutta ei voinut. Royn vilpitön Dalen rakkauden toteaminen enensi hänen mielenliikutustaan ja muutti kokonaan sen laadun. Hän unhotti kaikki muut huolensa ja voi vain tuijottaa Royhin.

"Neiti Helen, älkää olko huolissanne", sanoi Roy ystävällisesti. "Teitä ei ainakaan voida syyttää. Tulonne tänne Länteen ei ole muuttanut Beasleyn kohtaloa, vaan ainoastaan kiiruhtanut sitä ehkä hieman. Isäni on vanha ja kun hän puhuu, on kuin lukisi historiaa. Hän muistelee entisiä tapahtumia ja tuomitsee niiden mukaan. Luonnonlaki on nyt sellainen, että Beasley kuolee ennen täydellistä miehuuttaan. Hänen laisensa miehet eivät elä kauan täällä Lännessä. Sentähden ei teidän tarvitse ollenkaan surra. Onhan teillä ystäviä."

Helen kiitteli häntä epäjohdonmukaisesti, ja unhottaen tavallisen kierroksensa aitauksiin ja talleihin, kiiruhti hän takaisin asuinrakennukseen syvästi järkytettynä, vapisten, kostein silmin ja tuntein, joita hän ei voinut hillitä. Roy Beeman oli ilmaissut hänelle muutaman tosiasian, joka järkytti hänen mielensä tasapainoa. Se tuntui hyvin yksinkertaiselta ja luonnolliselta, mutta kumminkin kohtalokkaalta ja hämmentävältä. Ilmoitus, että Dale rakasti häntä, ja huomio, että Dalen paras ystävä siitä puhui vilpittömästi ja vakavasti, oli omituista, suloista ja peloittavaa. Mutta oliko se totta? Hänen oma tietoisuutensa myönsi sen. Se oli kumminkin aivan erilaista kuin tuon miehen vilpitön toteaminen. Se ei ollut enää mikään suloinen unelma eikä ainoastaan hänen omistamansa salaisuus. Kuinka hän olikaan hellinyt tuota hänen rintaansa syvälle kätkettyä tunnetta!

Jokin kuivasi kosteuden hänen silmistään, kun hän katseli vuorille, ja hänen katseensa muuttui kirkkaaksi ja kauasnäkeväksi voimakkuudessaan. Vuoret näyttivät uhkaavilta ja suurenmoisilta. Niiden rinteissä oli nyt mustia läikkiä ja tilkkuja niissä paikoin, joissa muutamia päiviä sitten oli vielä ollut lunta. Lumi näytti sulavan nopeasti. Dale voi ehkä piankin ratsastaa tänne Pineen. Sen tapahtumista rukoili Helen sydämestään, vaikka hän samalla pelkäsikin sitä enemmän kuin mitään muuta maailmassa.

Päivälliskellon kilinä herätti Helenin unelmista, jotka olivat miellyttävästi tukahduttaneet hänen levottomuutensa. Kuinka tunnit olivat lentäneetkään! Tänä aamuna oli hän todellakin laiskoitellut.

Bo ei ollut ruokasalissa, ei omassa huoneessaan eikä häntä voitu nähdä mistään ikkunasta eikä ovestakaan. Tällaista poissaoloa oli sattunut ennenkin, mutta Helen ei ollut silti ollut hyvinkään levoton. Mutta nyt säikähti hän kumminkin hyvin kovasti. Hänen sydämensä aavisti jotakin järkyttävää. Hänen tunteittensa herkkyys oli liiaksi jännitetty tahi sitten oli ilma omituisesti painostavaa. Hän aterioi yksinään ajatellen pelkoaan, jota ei vanhan Marian, tuon meksikolaisen naisen, joka tarjoili hänelle, ilmehikäs levottomuus ollenkaan lieventänyt.

Aterian jälkeen lähetti hän sanan Roylle ja Carmichaelille, että he ratsastaisivat etsimään Bota. Sitten syventyi Helen päättäväisesti kirjoihinsa, kunnes pihalta kuuluva nopea kavioiden kapse lennätti hänet tuolista ja joudutti kuistiin. Roy palasi juuri matkaltaan.

"Löysittekö hänet?" kysyi Helen nopeasti.

"Tuolta pohjoisesta en löytänyt hänestä jälkeäkään", vastasi Roy laskeutuessaan satulasta ja hellittäessään suitset käsistään. "Ratsastin senvuoksi takaisin lähteäkseni hänen jäljilleen aitauksesta alkaen ja etsiäkseni siten hänet käsiini. Mutta silloin näin Carmichaelin tulevan ja heiluttavan hattuaan. Hän on ollut tuolla etelässä päin. Tuossa hän nyt on."

Carmichael ilmestyi juuri pihalle. Hän ratsasti Helenin suurella Rangerilla niin, että tomu pölähteli.

"Hän on varmasti tavannut Bon", sanoi Roy huokaisten helpotuksesta, kun Carmichael saapui heidän luo.

"Neiti Nell, Bo on tulossa", sanoi paimen pysähdyttäessään hevosensa ja liukuessaan notkeasti satulasta. Sitten heitti hän nopeasti katseensa kuistin lattialle luonteenomaisella tavallaan ja kohotti molemmat käsivartensa. "Luulen sen nyt alkavan!" huudahti hän.

"Minkä sitten?" kysyi Helen.

"Las Vegas, puhu nyt järkeä", huomautti Roy. "Neiti Helen on hyvin hermostunut tänään. Onko mitään tapahtunut?"

"On kyllä, mutta en vielä tiedä, mitä", vastasi Carmichael hengähtäen syvään. "Minusta on varmaankin tullut jo aivan ikäloppu. Olin totisesti omituisessa mielentilassa, ennenkuin huomasin Bon. Hän ratsasti juuri laakson poikki ulottuvan harjanteen rinnettä alas. Hän ratsasti hyvin nopeasti ja on täällä tuossa tuokiossa, ellei hän ole pysähtynyt kylään."

"Kuulen hänen nyt tulevan", sanoi Roy. "Minunkin mielestäni ratsastaa hän hyvin nopeasti."

Helen kuuli kavioiden nopeaa, kevyttä ja tahdikasta kapsetta ja huomasi sitten Pineen vievän tien mutkassa Bon mustangin tulevan hirmuista vauhtia valkoisena vaahdosta.

"Las Vegas, huomasitko kenties apachien jälkiä?" kysyi Roy arvoituksellisesti.

Paimen ei vastannut, vaan meni suoraan mustangia vastaan. Bo veti kovasti ohjaksista ja saikin mustangin hieman hiljentämään vauhtiaan, mutta ei voinut pysähdyttää sitä. Kun se saapui talon luo, voitiin helposti huomata, että Bo oli jännittänyt voimansa äärimmilleen, mutta ei jaksanut hillitä sitä. Carmichael sieppasi suitsista kiinni ja pysähdytti sen lopulta paikoilleen.

Nähtyään Bon lähempää huudahti Helen pelosta. Bo oli aivan kalpea, hänen hattunsa oli mennyt menojaan, hiukset olivat epäjärjestyksessä, hänen kasvonsa olivat veressä ja liassa, ja hänen ratsastuspukunsa oli repeytynyt ja likainen. Hän oli nähtävästi pudonnut satulasta. Roy katsoi häneen ihmetellen ja hämmästyneenä, mutta Carmichael ei vilkaissutkaan häneen. Hän tutki nähtävästi vain hevosta. "No, auttakaa nyt minut satulasta!" huudahti Bo ratkaisevasti. Hänen äänensä oli heikko, mutta ei hänen mielensä.

Roy kiiruhti auttamaan häntä, ja kun Bo oli päässyt maahan, ei hän voinutkaan kävellä.

"Voi Bo, olet varmaankin pudonnut satulasta!" huudahti Helen levottomasti rientäessään Royn avuksi. He taluttivat hänet kuistiin ja sitten ovelle. Siellä hän kääntyi Carmichaeliin päin, joka yhä vieläkin tutki väsynyttä mustangia.

"Käskekää hänen tulla tänne sisälle", kuiskasi hän.

"Kuulehan, Las Vegas, kiiruhda nopeasti tänne!" huusi Roy.

Kun Bo oli päässyt arkihuoneeseen ja istuutunut tuoliin, tuli Carmichael sisään: Hänen kasvojaan kannatti katsella, kun hän hitaasti lähestyi Bota.

"Tyttöseni, oletteko loukkautunut?" kysyi hän käheästi.

"Teidän ansiotanne ei ollenkaan ole, etten ole nyt raajarikko, kuollut tahi vieläkin pahempaa", vastasi Bo. "Sanoitte eteläistä laidunta niin turvalliseksi, että siellä voi ratsastaa. Mutta siellä tämä kumminkin tapahtui."

Hän huohotti hieman ja hänen rintansa kohoili. Toinen hänen sormikkaistaan oli pudonnut ja paljas, naarmuinen ja verinen käsi vapisi, kun hän ojensi sen nähtäväksi.

"Kultaseni, kerro nyt, oletko pahoinkin loukkautunut?" kysyi Helen nopeasti ja lempeästi.

"Ei juuri ollenkaan. Putosin vain hevosen selästä", vastasi Bo. "Mutta ah, olen aivan suunniltani raivosta."

Hän näytti aivan siltä kuin olisi hän liioitellut väheksiessään saamiaan vammoja, mutta mielentilaansa ei hän ollenkaan liioitellut. Helen ei ollut milloinkaan nähnyt noiden kirkkaiden silmien niin hurjasti salamoivan kuin nyt. Ne aivan leimusivat. Bo oli nyt kauniimpi kuin tavallisesti. Roy ihaili selvästi hänen kasvojaan, mutta Carmichael näki syvemmälle. Hän kalpeni hitaasti.

"Katsastin tuonne eteläiselle laitumelle, kuten minua oli pyydettykin", aloitti Bo hengittäen syvään ja koettaen hillitä tunteitaan. "Ratsastin tuota tietä, jota sinäkin, Nell tavallisesti, mutta jos olisit lähtenyt sinne tänään, et totisesti olisikaan täällä nyt. Noin kolmen peninkulman päässä täältä poikkesin laitumelta tuolle setrejä kasvavalle kukkulalle. Pysyttelin nimittäin aina korkeilla paikoilla. Saavuttuani sinne huomasin parin ratsastajan ilmestyvän idässä päin olevien kallioiden välistä. He ratsastivat kuin päästäkseen minun ja kodin väliin. En pitänyt siitä ja kiersin senvuoksi etelään. Peninkulmaa kauempana huomasin kolmannen ratsastajan suoraan edessäni, ja hän tuli suoraan minua kohti. Siitä pidin vieläkin vähemmän. Tuo voi kyllä olla sattumakin, mutta minusta näytti kumminkin, että noilla ratsastajilla oli jonkunlainen tarkoitus. En voinut tehdä muuta kuin kääntyä kaakkoa kohti ja ratsastaa sinnepäin. Lasketin niin nopeasti kuin hevoseni suinkin pääsi, mutta sitten saavuin kallioiseen seutuun, jossa en milloinkaan ennen ollut ollut. Kulkuni muuttui hyvin hitaaksi. Lopulta saavuin kumminkin setrimetsään ja läksin oikaisemaan luullen voivani kiertää noiden vierasten ratsastajien edelle ja tulla kotiin Pinen kautta. Mutta minä erehdyin."

Tässä hän keskeytti ehkä huoahtaakseen, sillä hän oli puhunut nopeasti, tahi muistellakseen tarkemmin tapahtumia. Hänen kertomuksensa vaikutus kuulijoihin alkoi jo kumminkin näyttää merkitykselliseltä. Roy istui ajatuksissaan aivan liikkumatta, teräskovin silmin ja suu auki. Carmichael katsoi Bon pään yli ikkunasta vainioille ja näytti aivan siltä kuin hän olisi jo tiennyt lopunkin. Helen taasen tiesi, että hänen suuri tarkkaavaisuutensa kannusti tarpeeksi voimakkaasti Bo Rayneria.

"Niin, minä erehdyin", toisti Bo. "Kuulin pian kavioiden kapsetta takaani ja katsoessani sinnepäin huomasin suuren kimon tulevan suoraan minua kohti. Ah, millaista vauhtia se tuli! Se ikäänkuin lävisti setrit. Säikähdin hirmuisesti. Mutta minäkin kannustin ja löin mustangiani. Siitä kehittyi kauhea kilpa-ajo kuoppaisen maan, tiheiden metsikköjen, soiden ja hetteikköjen yli. Minun oli kiihoitettava mustangini juoksua, pysyteltävä satulassa ja haettava tie. Mutta se oli kumminkin suurenmoista! Ajaa kilpaa leikin vuoksi on aivan erilaista kuin ratsastaa pakoon henkensä pelastamiseksi. Sydän nousi kurkkuun ja oli melkein tukahduttaa minut. En olisi voinut huutaakaan. Olin aivan jääkylmä, huumautunut joskus ja joskus aivan sokeakin, sitten oksensin enkä voinut enää hengittää. Olin aivan hurjistunut. Kestin kumminkin ja jatkoin samaan suuntaan aivan setrimetsän laitaan. Silloin alkoi tuo suuri hevonen tavoittaa minua. Se tuli lähemmäksi ja lähemmäksi, ehkä noin sadan metrin päähän minusta, sillä kuulin sen tulon hyvin selvästi. Silloin lensin satulasta. Hevoseni kompastui ja lennätti minut päänsä yli. Lensin kevyesti, mutta kauaksi, jolloin sain nämä naarmut. Polveni on myöskin aivan nahaton. Kun pääsin jaloilleni, saapui tuo suuri hevonen paikalle lennättäen soraa ylitseni, ja ratsastaja laskeutui satulasta. Arvaatteko, kuka hän oli?"

Helen tiesi sen kyllä, mutta ei ilmaissut ajatustaan. Carmichaelkin näytti tietävän, mutta vaikeni. Roy hymyili kuin ei hänen kuulemansa kertomus olisi tuntunutkaan hänestä enää niin järkyttävältä.

"Koska nyt kerran olette päässyt tänne turvallisesti ja terveenä, ei sen ole väliä, kuka tuo roikale oli", sanoi hän.

"Riggs, Harve Riggshän se oli!" huudahti Bo. "Tuntiessani hänet haihtui heti pelkoni. Raivostuin niin, että luulin pakahtuvani. En tiedä, mitä sanoin, mutta en valinnut kumminkaan lauseitani, siitä saatte olla aivan varmat.

"'Osaatte totisesti ratsastaa', sanoi hän.

"Kysyin, miksi hän oli uskaltanut ajaa minua takaa, ja hän sanoi haluavansa lähettää Nellille merkityksellisen viestin. Tällainen se oli: 'Ilmoittakaa sisarellenne, että Beasley aikoo karkoittaa hänet ja anastaa hänen maatilansa. Jos hän menee naimisiin kanssani, estän sen, mutta ellei hän huoli minusta, menen Beasleyn puolelle.' Sitten hän käski minun kiiruhtaa kotiin eikä hiiskua sanaakaan kenellekään muulle kuin Nellille. Niin, tässä nyt olen, ja tulin siis rikkoneeksi tuon hänen kieltonsa melko pian."

Hän katsoi Helenistä Royhin ja Roysta Las Vegasiin. Hän hymyili tälle viimeksimainitulle, ja jokaiselle, jota ei hänen kertomuksensa ollut järkyttänyt, olisi tuo hymy kertonut paljon.

"Olen sanaton hämmästyksestä!" huudahti Roy lämpimästi.

Helen nauroi.

"Tuon miehen haaveiden tukahduttaminen on minulle todellakin mahdotonta. Minäkö menisin naimisiin hänen kanssaan suojellakseni omaisuuttani! En menisi naimisiin hänen kanssaan henkenikään pelastamiseksi."

Carmichael lopetti nyt äkkiä vaitiolonsa.

"Bo, tunsitko nuo toiset miehet?"

"Olin juuri kertomaisillani siitä", vastasi Bo. "Näin heidät vilahdukselta setrien välistä. Heitä oli luullakseni kolme ja he olivat piilossa muutamien puiden takana. Kotiin tullessani aloin sitten miettiä. Raivostanikin huolimatta olin pitänyt silmäni auki. Riggs hämmästyi selvästi tuntiessaan minut. Lyön vaikka vetoa, että hän oli luullut minua joksikin toiseksi. Hän oli luullut minua Nelliksi! Näytän suuremmalta tässä peurannahkaisessa puvussani. Hiukseni olivat nutturalla, kunnes pudotin hattuni, mikä tapahtui lentäessäni satulasta. Hän oli luullut minua varmasti Nelliksi. Muistan nyt senkin, että haukkuessani häntä hän antoi muutamia merkkejä, joiden tarkoitus luultavasti oli pysyttää nuo toiset miehet etäällä. Riggsin ja noiden toisten miesten tarkoitus oli nähtävästi ryöstää Nell ja viedä hänet mukanaan. Olen ihan varma siitä."

"Bo, olet aina valmis otaksumaan mahdottomia", vastasi Helen koettaen uskoa omia sanojaan. Mutta sisällisesti hän vapisi.

"Neiti Helen, tuo ei ole ollenkaan mahdotonta", sanoi Roy vakavasti. "Sisarenne on luullakseni melko oikeassa. Las Vegas, eikö sinustakin tunnu siltä?"

Carmichael vastasi poistumalla huoneesta.

"Kutsukaa hänet takaisin!" huusi Helen peloissaan.

"Älä mene!" huusi Roy tiukasti.

Helen ennätti ovelle yhtä pian kuin Roykin. Paimen otti hattunsa, pisti sen päähänsä, vetäisi vyötään niin vihaisesti, että revolverin tuppi heilui, ja oli yhdellä voimakkaalla hypyllä Rangerin selässä.

"Carmichael, ette saa mennä!" huusi Helen.

Mutta paimen kannusti mustaa ja kivet lentelivät raudoitettujen kavioiden tieltä.

"Bo, huuda hänet takaisin! Älä anna hänen mennä!" vaikeroi Helen tuskissaan.

"Menköön vain!" sanoi Bo Rayner. Hänen kasvonsa olivat kalpeammat nyt ja hänen silmänsä paloivat kuin tulikekäleet. Tuollainen oli hänen vastauksensa lempeälle hyväsydämiselle sisarelleen ja Lännen kutsulle.

"Ei kannata", sanoi Roy tyynesti. "On parasta, että lähden hänen jälkeensä."

Hänkin poistui, hyppäsi satulaan ja ratsasti nopeasti tiehensä.

* * * * *

Huomattiin, että Bo olikin enemmän naarmuissa, loukkaantunut ja järkytetty kuin hän oli kuvitellutkaan. Toisessa polvessa oli melko ilkeä haava, joka jo yksin estäisi hänen ratsastusretkensä pitkäksi ajaksi. Helen, joka oli melko taitava haavuri, oli hyvin pahoillaan noista Bon kauniiseen ihoon ilmestyneistä naarmuista, joiden pesemiseen ja sitomiseen kului melkoisesti aikaa. Vielä pitkän aikaa senkin jälkeen kun se oli tehty, aikaisen illallisen kuluessa ja jälkeenkinpäin oli Bo yhtä kiihkoissaan. Hänen kasvonsa pysyivät yhtä kalpeina ja silmät leimusivat yhtä pahaenteisesti. Helen käski ja pyysi häntä menemään vuoteeseen, sillä Bo ei todella voinut ollakaan pystyssä ja hänen kätensäkin vapisivat.

"Menisinkö nukkumaan? Älä luulekaan", hän sanoi. "Haluan ensin kuulla, mitä hän on tehnyt Riggsille."

Tuo mahdollisuus ei antanut Helenillekään mitään rauhaa. Jos Carmichael oli tappanut Riggsin, tuntui Helenistä kuin pohja olisi pudonnut tästä Lännen elämän rakennuksesta, jota hän oli alkanut rakentaa niin vakavasti ja pelokkaasti. Hän ei voinut uskoa, että Carmichael oli menetellyt niin. Mutta epävarmuus kidutti häntä kumminkin.

"Rakas Bo", vetosi Helen sisareensa, "et suinkaan toivo, että Carmichael tappaisi Riggsin?"

"En, mutta en välitä, vaikka hän sen tekeekin", vastasi Bo töykeästi.

"Luuletko hänen tahtovan?"

"Nell, jos tuo paimen rakastaa todellakin minua, luki hän ajatukseni ennen poistumistaan", selitti Bo. "Ja hän tietää, mitä halusin."

"Mitä sitten?" änkytti Helen.

"Tahdoin, että hän kävisi Riggsin kimppuun tuolla kylässä jossakin ihmisjoukossa. Halusin, että Riggs näyttäisi olevansa suuri raukka, kerskuri ja sellainen roisto kuin hän todellisuudessa onkin. Haukuttuaan, lyötyään ja potkittuaan häntä tarpeeksi ajaa Carmichael hänet pois koko Pinestä."

Hänen kiihkeät sanansa kaikuivat vielä huoneessa, kun eteisestä kuului askelia. Helen kiiruhti irroittamaan salpaa ja avasi oven juuri kun siihen toiselta puolelta naputettiin. Royn kasvot loistivat valkoisilta pimeästä, mutta hänen silmänsä olivat kirkkaat ja hänen hymynsä teki Helenin pelokkaan kysymyksen tarpeettomaksi.

"Kuinka voitte nyt tänä iltana?" sanoi hän tullessaan. Tuli paloi iloisesti takassa ja lamppu paloi pöydällä. Levätessään suuressa nojatuolissa näytti Bo tulen valossa kalpealta ja kiihkeältä.

"Mitä hän sitten teki?" kysyi hän niin kiihkeästi kuin suinkin.

"Ettekö aio sanoakaan minulle, miten voitte?"

"Roy, olen melkein palasina. Minun olisi mentävä nukkumaan, mutta en saa unta, ennenkuin saan kuulla, mitä Las Vegas on tehnyt. Annan hänelle anteeksi kaiken muun, paitsi juopottelua."

"Voitte olla aivan rauhallinen", vastasi Roy. "Hän ei juonut siellä tippaakaan."

Roy oli ärsyttävän hidas aloittamaan kertomustansa, vaikka jokainen lapsikin olisi voinut huomata, miten innokas hän oli saadakseen sen tehdä. Kerrankin olivat hänen kasvojensa kova ja terävä rauhallisuus ja työn tuskain ja kärsimysten aiheuttama kova ilme miellyttävän liikutuksen pehmittämät. Hän kohenteli palavia halkoja kenkänsä kärjellä. Helen huomasi hänen vaihtaneen kenkiään ja olevan nyt kannuksitta. Silloin oli hän käynyt asunnossaan tulonsa jälkeen Pinestä.

"Missä hän nyt on?" kysyi Bo.

"Kuka? Riggskö? En tiedä. Mutta luullakseni on hän jossakin tuolla metsässä hoitelemassa saamiaan vammoja."

"En tarkoita Riggsiä. Sanokaa minulle ensin, missä hän on."

"Tarkoitatte varmaankin Carmichaelia. Hän jäi juuri tuonne asuntoonsa mennäkseen heti nukkumaan, vaikka nyt onkin vielä näin aikaista. Hän oli hyvin väsynyt ja niin kalpea, ettette olisi tuntenut häntä. Mutta hän oli silti iloinen ja viimeiset sanat, jotka hän mumisi enemmän itsekseen kuin minulle, kuuluivat: 'Olen kyllä melko töykeä veitikka, mutta ellei hän sano minua nyt Tomiksi, ei hän ole minkään arvoinen'."

Bo taputti käsiään, vaikka toinen niistä olikin kääreissä.

"Sanoa häntä Tomiksi! Nauraisin, jos vain voisin. Kiiruhtakaa nyt ja kertokaa, miten —"

"On todellakin ihmeellistä, miten hän vihaa tuota Las Vegas-nimeä", jatkoi Roy kylmäverisesti.

"Roy, kertokaa minulle nyt, mitä hän tekee, mitä Tom teki, tahi huudan", komensi Bo tiukasti.

"Neiti Helen, oletteko milloinkaan nähnyt hänen laistaan tyttöä?" vetosi Roy Heleniin.

"En, Roy, en milloinkaan", myönsi Helen. "Mutta kertokaa nyt jo toki meille nuo tapahtumat."

Roy hymyili ja hykersi tyytyväisesti käsiään. Tämä syvä, hänelle niin vieras mielenliikutus muutti hänet melkein kiihkeäksi. Mitä Riggsille sitten lienee tapahtunutkaan, ei se olisi voinut järkyttää Roy Beemania mitenkään noin. Helen muisti enonsa sanoneen, ettei todellinen Lännen asukas vihaa mitään niin kovasti kuin kerskailevaa pelkuria ja teeskentelevää tappelupukaria, joka purjehtii Lännen oikean, villin ja jotakin merkitsevän lipun suojassa.

Roy nojasi notkean ja pitkän vartalonsa uunin reunustaan ja katsoi tyttöihin.

"Kun ratsastin Carmichaelin jälkeen, näin hänen jo menevän kaukana tiellä", aloitti Roy nopeasti. "Näin myös toisenkin miehen ratsastavan Pineen toiselta suunnalta. Tulija oli kuulemma Riggs, vaikka en sitä silloin tiennyt. Las Vegas ratsasti kauppaan, jossa oli muutamia miehiä, ja puhui heille. Kun saavuin kylään, olivat he kaikki matkalla Turnerin kapakkaan. Kaiteeseen oli kiinnitetty toistakymmentä hevosta. Las Vegas ratsasti kumminkin sivu. Laskeuduin satulasta ja menin sisälle joukon mukana. Mitä Las Vegas sitten lienee sanonutkaan noille miehille, varmaa on kumminkin, etteivät he hänestä luopuneet. Pian saapui sinne vielä enemmän miehiä kunnes niitä lopulta oli siellä noin parikymmentä. Jeff Mulveykin oli siellä tovereineen. He olivat jo melkoisesti juovuksissa, eikä tapa, jolla Mulvey minua katseli, minua ollenkaan miellyttänyt. Menin senvuoksi kauppaan, mutta pidin kumminkin silmällä Las Vegasia. Hän ei ollut näkyvissä. Näin kumminkin Riggsin tulevan. Turnerin kapakka on juuri Riggsin oleskelu- ja kerskailupaikka. Hän näytti hyvin masentuneelta ja miettiväiseltä, laskeutui satulasta huomaamatta tuota tavatonta hevosten paljoutta ja tallusteli sitten kapakkaan. Noin minuutin kuluttua ratsasti Las Vegas viivana sinne ja oli yhtä nopeasti ovien sisäpuolella."

Roy keskeytti kuin kootakseen voimia tahi etsiäkseen sanoja. Hän näytti nyt kohdistavan sanansa kokonaan Bolle, joka tuijotti häneen lumottuna.

"Ennenkuin ehdin Turnerin ovellekaan — eikä sinne ollut kuin muutamia askelia — kuulin Las Vegasin jo huutavan. Oletteko milloinkaan kuullut hänen kiljaisevan? Ettekö? No niin, hänellä on kovempi ääni kuin kenelläkään vanhastaan tuntemallani paimenella. Avasin nopeasti oven ja pujahdin sisään. Tuon suuren huoneen keskellä seisoivat Riggs ja Las Vegas kahden, muiden nojautuessa seiniin ja paetessa tiskin taakse. Riggs oli kalpeampi kuin kuollut. En kuullut enkä tiedä, mitä Las Vegas oli hänelle huutanut, mutta Riggs tuntui sen tietävän ja samoin nuo muutkin miehet. Kaikki huomasivat nähtävästi heti Las Vegasin olevan juuri sellaisen kuin Riggs oli aina kehunut olevansa. Tuollainen hetki koittaa jokaiselle Riggsin laiselle miehelle.

"'Miksi minua sanoittekaan?' kysyi hän ja hänen leukansa vapisi.

"'En ole sanonut sinua vielä miksikään', vastasi Las Vegas. 'Minä vain huusin.'

"'Mitä haluatte?'

"'Olet peloittanut tyttöäni.'

"'Mitä helvettiä te nyt puhutte! Kuka hän on?' tiuskaisi Riggs ruveten katselemaan nopeasti ympärilleen. Mutta hän ei uskaltanut liikuttaa kättäänkään. Hänen asennossaan oli jotakin pingotettua. Las Vegasilla oli molemmat käsivarret puoleksi ojennettuina kuin hyökkäykseen. Mutta hän ei hyökännytkään. En ole milloinkaan nähnyt Las Vegasin tekevän sitä, mutta kun näin hänet nyt, ymmärsin sen.

"'Kyllä sen tiedät. Uhkasit häntä ja hänen sisartaan. Tartu revolveriisi!' huusi Las Vegas tiukasti.

"Nyt ymmärsivät miehetkin, mitä oli tulossa, eikä kukaan liikahtanutkaan. Riggs muuttui aivan viheriäksi. Säälin melkein häntä. Häntä alkoi vapisuttaa niin, että hän olisi pudottanut revolverinsa, jos hän olisi koettanut vetäistä sitä esille.

"'Olette varmasti erehtynyt. En ole nähnyt ketään tyttöä enkä —'

"'Tuki suusi ja ammu!' huusi Las Vegas. Hänen äänensä kaivoi kuin reikiä kattoon ja tavasta, jolla Riggs kaatui, olisi voitu luulla, että häneen oli sattunut luoti. Jokainen mies huomasi sekunnissa, ettei Riggs uskaltanut eikä voinutkaan ampua. Hän pelkäsi henkeään. Hän ei ollutkaan sellainen kuin hän oli sanonut olevansa. En tiedä, onko hänellä täällä ystäviä. Mutta täällä lännessä eivät hyvät eivätkä huonot miehet tarvitse Riggsin laista toveria. Tuon syvän hiljaisuuden rikkoivat silloin kaikkialta kuuluvat halveksumisen huudot. Oli säälittävä katsella Riggsiä, mutta sitä mukavampi Las Vegasia.

"Kun hän laski käsivartensa alas, tiesin, ettei ampuminen enää tule kysymykseenkään. Las Vegas punastui hiusmartoa myöten. Hän löi Riggsiä ensin toisella ja sitten toisella kädellään. Sitten hän alkoi haukkua häntä. En olisi milloinkaan uskonut, että tuo siisti Las Vegas Carmichael voi käyttää sellaisia sanoja. Hän latoi tulemaan pahimmat täällä tunnetut haukkumanimet ja sitten vielä joukon sellaisia, joita en ikinä ole kuullutkaan. Silloin tällöin kuulin jotakin sellaista kuin: roikale, roisto, käärme, pitkäkarvainen haisunäätä, mutta enimmäkseen käytti hän sellaisia nimityksiä, ettei niitä voida mainita. Ja hän syyti niitä suustaan; kunnes hän oli aivan musta kasvoiltaan, hänen suunsa vaahtosi ja hänen äänensä oli käheämpi kuin ammuvan lehmän.

"Kun hän oli haukkunut tarpeekseen, potki hän Riggsiä kapakan ympäri, ajoi hänet ulos, löi hänet kumoon ja potki häntä sitten niin kauan, kunnes Riggs jälleen nousi, ja jatkoi sitten potkimistaan kadulla tuon huutavan miesjoukon seuratessa jäljessä. Ja hän ajoi Riggsin pois koko kylästä."

XVIII.

Bon oli pysyttävä vuoteessaan pari päivää. Hän kärsi melkoisia tuskia ja hourailikin kuumeessaan. Tämä hourailu huvitti Heleniä yhtä paljon kuin hän oli varma, että siinä lausutut sanat olisivat nostaneet Carmichaelin seitsemänteen taivaaseen.

Kolmantena päivänä oli Bo kumminkin jo parempi, ja kieltäydyttyään enää makaamasta laahautui hän arkihuoneeseen, jossa hän kulutti aikansa katselemalla ikkunasta aitauksiin päin ja tekemällä Helenille kysymyksiä kuin sattumalta. Mutta Helen näki hänen lävitseen ja riemuitsi. Hän toivoi nyt vain, että Carmichael muuttuisi nopeasti hieman kylmemmäksi Bota kohtaan. Tuo nuori neiti oli juuri sellaisen kohtelun tarpeessa ja parempaa tilaisuutta sellaiseen ei milloinkaan koittaisi. Helen oli melkein taipuvainen neuvomaan paimenta.

Carmichael ei tullut kumminkaan sinä eikä seuraavanakaan päivänä vieraisille, vaikka Helen tapasikin hänet pari kertaa kierroksillaan. Hän oli yhtä ahkera kuin ennenkin ja tervehti Heleniä kuin ei mitään kummempaa olisi tapahtunut.

Roy pistäytyi heidän luonaan pari kertaa, kerran iltapäivällä ja sitten taasen illalla. Opittuaan tuntemaan hänet paremmin pitivät tytöt hänestä yhä enemmän. Tällä viimeisellä käynnillään sai hän Bon aivan sanattomaksi kertomalla eräästä tytöstä, jonka Carmichael aikoi viedä mukanaan tanssiaisiin. Bon kasvoista näkyi, ettei hänen turhamaisuutensa uskonut sellaista, vaan hänen järkensä, joka myönsi nuorten miesten voivan käyttäytyä niinkin. Roy oli nähtävästi yhtä viisas kuin ystävällinenkin. Hän huomautti kuivasti kuin sattumalta, ettei lumi milloinkaan sulanut vuorilta maaliskuun kuluessa, mutta katse, joka seurasi tuota huomautusta, punastutti Helenin posket.

Sittenkuin Roy oli mennyt, sanoi Bo Helenille: "Hitto vieköön tuon miehen! Hän näkee suoraan lävitseni."

"Kultaseni, sinä oletkin hyvin läpinäkyvä nykyään", mumisi Helen.

"Älä ollenkaan puhu, sillä saithan tuota sinäkin osasi", vastasi Bo. "Hän näyttää tietävän, miksi niin kiihkeästi odotat lumen sulamista."

"Suurenmoista! Luullakseni ei laitani ole kumminkaan vielä niin huonosti. Tietysti haluan, että lumi sulaisi, kevät tulisi ja kukat —"

"Voi sentään!" kiusoitteli Bo. "Nell Rayner, huomaatko silmissäni jotakin viheriätä? Kevät tulee! Runoilijat sanovat, että keväällä muuttuu nuoren miehen kiintymys johonkin tyttöön pian rakkaudeksi. Mutta runoilijat tarkoittavat varmaankin nuoria naisia."

Helen katseli ikkunasta valkoisia tähtiä.

"Nell, oletko tavannut häntä sen jälkeen kuin loukkauduin?" jatkoi Bo väkinäisesti.

"Ketä sitten?"

"Älä nyt ole olevinasi! Tarkoitan tietysti Tomia!" vastasi Bo sanoen tuon viimeisen sanan kiukkuisesti.

"Tomiako? Kuka hän on? Ah, tarkoitat varmaankin Las Vegasia. Kyllä. Olen puhutellut häntä."

"Kysyikö hän, kuinka voin?"

"Muistaakseni kysyi hän todellakin jotakin sellaista."

"Pyh, Nell, luulen sinun joskus valehtelevan." Sen jälkeen hän vaikeni, lueskeli hetkisen ja haaveili sitten hetkisen, katseli tuleen, nilkutti lopulta toivottamaan Helenille suudellen hyvää yötä ja poistui sitten huoneesta.

Seuraavana päivänä hän oli melko hiljainen näyttäen olevan tuollaisen alakuloisuuden puuskan vallassa, jollaisia hänelle sattui hyvin harvoin. Varhain illalla, juuri kun lamput oli sytytetty ja hän oli tullut Helenin luo arkihuoneeseen, kuului tuttuja askelia portailta.

Helen meni ovelle Carmichaelia vastaan. Tämä oli ajellut partansa ja pukeutunut tummaan pukuun, joka erosi hyvin huomattavasti hänen tavallisista ratsastusvarusteistaan, semminkin siinä, että hänellä oli nyt kukkakin napinreiässään. Huolimatta kaikesta tästä komeudesta oli hän nyt kumminkin tyynempi, vapaampi ja huolettomampi kuin milloinkaan ennen.

"Iltaa, neiti Helen", sanoi hän tullessaan huoneeseen. "Iltaa, neiti Bo Kuinka voitte?"

Helen vastasi hänen tervehdykseensä miellyttävästi hymyillen.

"Hyvää iltaa — Tom", sanoi Bo kainosti.

Tämä oli varmasti ensimmäinen kerta, kun Bo sanoi häntä Tomiksi. Kun hän puhui, näytti hän kiusoittavan kauniilta ja veitikkamaiselta. Mutta jos hän oli luullut voivansa masentaa Carmichaelin sanomalla häntä tuttavallisesti, puoleksi lupaavasti ja hyvin ivallisesti Tomiksi, oli hän laskenut väärin. Paimen suhtautui nimitykseen niin kuin hän olisi kuullut Bon käyttävän sitä tuhansia kertoja tahi sitten hän ei ollut sitä kuulevinaankaan. Helen totesi, että jos Carmichael näytteli nyt jotakin osaa, näytteli hän hyvin. Paimen hämmästytti häntä hieman, mutta hän piti hänen näöstään, hänen vapaasta käytöksestään ja tuosta jostakin hänessä, joka oli ehkä tietämätöntä ylpeyden tunnetta. Hän oli mennyt tarpeeksi pitkälle, ehkä liiankin pitkälle, noudattaessaan Bon oikkuja.

"Kuinka voitte?" kysyi hän.

"Olen jo parempi tänään", vastasi Bo katsoen maahan, "mutta nilkutan vielä."

"Mustangi antoi teille todellakin aika kolauksen. Neiti Helen sanoi, että tuo polveenne saamanne haava on melko vaarallinen. Jos miehen polvi loukkautuu vain pahasti, on hänen hyvin vaikea ratsastaa."

"Kyllä se pian paranee. Kuinka Sam voi? Toivoakseni se ei vahingoittunut."

"Sam on kuin ei tietäisi milloinkaan kaatuneensakaan."

"Tom, olen kiitollinen, että annoitte Riggsille hänen ansionsa mukaan."

Hän sanoi sen vakavasti ja miellyttävästi, eikä hänen äänensä kuulostanut nyt ollenkaan veitikkamaiselta eikä nenäkkään kiusoittavalta, kuten hänen tavallisesti puhuessaan tuolle hurmaantuneelle nuorukaiselle.

"Vai niin, olette siis kuullut siitä puhuttavan", vastasi Carmichael heilauttaen kättään kuin kuitatakseen sillä asian. "Siitä ei kannata puhua. Se oli kumminkin tehtävä. Pelkäsin todellakin Royta, sillä jos hän olisi sekautunut asiaan, olisi siitä tullut pahempaa. En antanut muidenkaan poikain sekautua juttuun. Minun on pidettävä silmällä, mitä he tekevät, sillä olenhan nyt neiti Helenin työnjohtaja."

Helen oli sanomattomasti huvitettu. Paimenen puheen vaikutus Bohun oli hämmästyttävä. Carmichael oli riisunut Bolta aseet. Hän oli valtiomiehen taitavuudella, hienotunteisuudella ja rakastettavuudella vapauttanut itsensä sitoumuksestaan ja itsensä ylistämisestä. Muuttaessaan suurenmoisen tekonsa jonkunlaiseksi satunnaiseksi tapaukseksi hämmästytti ja nöyryytti hän samalla Bota. Hän istui vaiti ollen muutamia sekunteja Helenin koettaessa yhtyä vapaasti keskusteluun. Ei ollut ollenkaan luultavaa, että Bo jäisi pitkäksi aikaa sanattomaksi, ja yhtä mahdollista oli, että hän ihmeellisen kekseliään järkensä avulla voisi silmänräpäyksessä nolata paatuneen rakastajansa. Kumminkin oli ilmeistä, että läksytys oli vaikuttanut. Hän näytti hämmästyneeltä, loukkautuneelta, miettiväiseltä ja lopulta suloisesti uhmaavalta.

"Mutta sanoittehan Riggsille minua tytöksenne!" Sitten paljasti Bo patterinsa. Eikä Helen voinut kuvitellakaan, miten Carmichael voisi sen kieltää ja vastustaa sanoja seuraavaa hellää ja veitikkamaista katsetta.

Helen ei kumminkaan tuntenut paimenta sen paremmin kuin Bokaan.

"Sanoin kyllä, sillä se oli välttämätöntä. Minun oli vahvistettava oikeuteni puolustaa teitä. Olin kyllä hieman liian julkea ja pyydänkin anteeksi käytöstäni."

Bo tuijotti häneen ja vaipui sitten huohottaen tuoliinsa.

"Tulin vain pikimmältään tervehtimään ja kysymään vointianne", jatkoi Carmichael. "Olen menossa tanssiaisiin ja koska Flo asuu hyvän matkan päässä kylästä, on minun totisesti kiiruhdettava. Hyvää yötä, neiti Bo. Toivoakseni voitte pian ratsastaa Samilla jälleen. Hyvää yötä, neiti Helen."

Bo sanoi hänelle ystävälliset ja lyhyet jäähyväiset teeskennellen hirveästi. Carmichael poistui, ja sanottuaan hänelle hyvästit sulki Helen oven.

Heti Carmichaelin poistumisen jälkeen muuttui kumminkin Bo surulliseksi.

"Flo! Hän tarkoitti tuota Flo Stubbsia, tuota kauheata, kierosilmäistä ja ylpeää pientä akkaa!"

"Bo!" huomautti Helen. "Myönnän, ettei tuo nuori neiti ole mikään kaunotar, vaan hän on kumminkin melko sievä ja miellyttävä. Pidän hänestä."

"Nell Rayner, miehet ovat aivan mahdottomia ja paimenet kaikista pahimpia!" selitti Bo julmasti.

"Miksi et huolinut silloin Tomista, kun olisit saanut hänet?"

Bo oli jo alkanut raivostua, mutta nyt tämä vihjaus valloitukseen, jonka hän nopeasti ja hämmästyttävästi huomasi itselleen välttämättömäksi, mursi hänen uhmansa. Tyttö, joka poistuessaan huoneesta karttoi Helenin katsetta, oli senvuoksi hyvin kalpea, horjuva ja surkea.

Seuraavana päivänä ei Bota voitu lähestyä miltään suunnalta. Helen huomasi hänen olevan monenlaisella tuulella, milloin itkuun purskahtamaisillaan, milloin raivoissaan, joskus synkissä mietteissä ja joskus toivovana, ja lopulta ylpeänä, mikä auttoi häntä kestämään.

Myöhään iltapäivällä Helenin levähtäessä, kun hän ja Bo olivat arkihuoneessa, kuului pihalta hevosten kavioiden kapsetta ja sitten portailta askelia. Kuultuaan äänekkään koputuksen aukaisi hän oven ja hämmästyi nähdessään Beasleyn. Pihalla oli muitakin ratsumiehiä. Helen säikähti. Tätä vierailua oli totisesti ennustettu.

"Hyvää iltaa, neiti Rayner", sanoi Beasley pyöritellen hattuaan. "Tulin tänne sopimaan muutamasta pienestä liikeasiasta. Haluatteko ottaa minut vastaan?"

Helen vastasi hänen tervehdykseensä ajatellen nopeasti. Miksipä hän ei voisi ottaa Beasleyä vastaankin ja siten suoriutua tästä välttämättömästä keskustelusta.

"Tulkaa vain sisään", sanoi hän, ja Beasleyn tultua huoneeseen sulki hän oven. "Sisareni ja herra Beasley:"

"Kuinka voitte, neiti?" kysyi karjanomistaja kovalla ja karkealla äänellä.

Bo vastasi kysymykseen kylmästi kumartaen.

Näin läheltä katsoen näytti Beasley voimakkaalta ja melko kauniilta, noin viisineljättävuotiaalta mieheltä. Hän oli kookas, tummaihoinen ja mustasilmäinen, kuten meksikolaiset, joiden verta sanottiin virtaavan hänen suonissaan. Hän näytti viekkaalta, luottavaiselta ja itsetietoiselta. Vaikka Helen ei milloinkaan ennen tätä vierailua olisi kuullut puhuttavankaan hänestä, olisi hän kumminkin epäillyt häntä.

"Olisin tullut jo aikaisemmin, mutta odotin vanhaa Josea, tuota meksikolaista, joka oli palveluksessani silloin kun olin enonne liiketoveri", sanoi Beasley ja istuutui laskien suuren sormikoidun kätensä polvelleen.

"Niin?" vastasi Helen kysyvästi.

"Jose kiiruhti tänne Magdalenasta ja nyt voin esittää vaatimukseni. Neiti Rayner, tämän maatilan pitäisi oikeastaan kuulua minulle ja onkin minun. En ollut näin vaikutusvaltainen enkä varakas silloin kun Al Auchincloss karkoitti minut luotaan. Myönnän sen mielelläni. Mutta nyt on minulla paperit valmiina ja vanha Jose voi todistaa. Olen laskenut, että teidän on maksettava minulle kahdeksankymmentätuhatta dollaria tahi luovutettava tila minulle."

Beasley puhui niin luonnollisesti ja asiallisesti, että se kieltämättä tuntui vakuuttavalta. Hän käyttäytyi töykeästi, mutta kumminkin hyvin vapaasti.

"Herra Beasley, vaatimuksenne eivät ole minulle tuntemattomat", vastasi Helen tyynesti. "Olen kuullut puhuttavan niistä. Kysyin niistä enoltanikin, ja hän vannoi pyhästi, ettei hän ole velkaa teille dollariakaan. Hänen sanojensa mukaan olette te päinvastoin hänelle velassa. En ole sitäpaitsi löytänyt mitään hänen papereistaankaan, joten minun on pakko hylätä vaatimuksenne. En otakaan sitä vakavalta kannalta."

"Neiti Rayner, en voi moittia teitä, että uskotte Alin sanat minusta tosiksi", sanoi Beasley. "Ja kantanne asiassa on luonnollinen. Mutta olette muukalainen täällä, ettekä senvuoksi tiedäkään mitään näiden seutujen karja-asioista. Ei ole kyllä kaunista puhua pahaa kuolleista, mutta totuus on kumminkin sellainen, että Al Auchincloss pääsi alkuun varastamalla lampaita ja merkitsemätöntä karjaa. Jokainen tuntemani karjanomistaja on aloittanut siten. Niin olen minäkin, eikä kukaan meistä ole milloinkaan pitänyt sellaista rosvoamisena."

Kuultuaan tämän toteamisen voi Helen ainoastaan näyttää epäilevältä ja hämmästyneeltä.

"Puhuminen on joutavaa kumminkin ja erittäinkin täällä Lännessä ei se merkitse juuri mitään", jatkoi Beasley. "En olekaan mikään puhuja. Sanon vain, miten asiat ovat, ja koetan sopia kanssanne, jos vain haluatte. Voin todistaa enemmän papereilla ja todistajilla kuin te. Tiedän sen varmasti. Teen teille seuraavan tarjouksen — menkäämme naimisiin ja sopikaamme siten tämä ikävä asia."

Miehen häikäilemätön julkeus, johon Helenin käytös ei ollut millään tavalla antanut ainetta, oli hämmästyttävää, tyhmää ja alhaista, mutta Helen oli niin hyvin valmistautunut tähän kaikkeen, että hän hillitsi vihansa.

"Kiitoksia, herra Beasley, mutta en voi hyväksyä tarjoustanne", vastasi hän.

"Ettekö halua miettimisaikaa?" kysyi Beasley levittäen leveälle suuret sormikoidut kätensä.

"En totisesti!"

Beasley nousi. Hän ei näyttänyt pettyneeltä eikä vihaiselta, mutta tuo ylpeä tyytyväisyyden ilme hävisi hänen kasvoistaan, ja vaikka tuo muutos olikin pieni, riisti se häneltä kumminkin kaiken siedettävyyden.

"Silloin on minun pakotettava teidät maksamaan nuo kahdeksankymmentätuhatta dollaria tahi karkoitettava teidät tilalta", sanoi hän.

"Herra Beasley, vaikka olisinkin velkaa teille niin paljon, miten voisin saada kokoon niin äärettömän summan? Mutta minä en ole velkaa teille dollariakaan, eikä omaisuuttani voida varmastikaan minulta ryöstää. Ette voi minulle mitään."

"Miksi en voi?" kysyi Beasley katsahtaen synkästi häneen.

"Senvuoksi, ettei vaatimuksenne ole rehellinen. Voin sen helposti todistaa", selitti Helen kiihkeästi.

"Kenelle aiotte todistaa, ettei vaatimukseni ole rehellinen?"

"Miehilleni ja teidän miehillenne, Pinen asukkaille ja kaikille ihmisille. Kaikki uskovat varmasti sanani."

Beasley näytti uteliaalta, tyytymättömältä ja loukkaantuneelta, mutta kumminkin Helenin sanojen tahi hänen olemuksensa lumoamalta, kun Helen nerokkaasti puolusti mielipiteitään.

"Ja kuinka aiotte tuon kaiken todistaa?" murisi Beasley.

"Herra Beasley, muistatteko, miten viime syksynä sovitte Snake Ansonin ja hänen miestensä kanssa metsässä, että he ryöstäisivät minut mukaansa?" kysyi Helen nopeasti ja kovasti.

"Mitä?" huudahti Beasley käheästi.

"Huomaan teidän muistavan. Milt Dale oli piilossa tuon metsäsaunan laipiolla, jossa kohtasitte Ansonin. Hän kuuli jokaisen sanan tuosta sopimuksestanne."

Beasley heilautti kättään niin vihaisesti että sormikas lensi lattialle. Kun hän kumartui ottamaan sitä, päästi hän sihisevän kirouksen. Mentyään ovelle työnsi hän sen kiivaasti auki ja paiskasi sen lujasti kiinni mennessään. Hänen kova ja vihasta käheä äänensä kajahteli pihalla ennenkuin rupesi kuulumaan kavioiden kapsetta.

Heti illallisen jälkeen samana päivänä, Helenin alkaessa jo tyyntyä, ilmestyi Carmichael avonaiselle ovelle. Bo ei ollut huoneessa. Pimenevässä hämärässä huomasi Helen, että paimen oli kalpea, vakava ja päättäväinen.

"Ah, mitä nyt on tapahtunut?" huudahti Helen.

"Royta on ammuttu. Se tapahtui Turnerin kapakassa. Mutta hän ei ole kuollut. Veimme hänet Cassin lesken luo. Hän käski minun sanoa teille, että hän kyllä vielä paranee."

"Ammuttu! Paranee!" toisti Helen hitaasti uskomatta korviaan. Hän tunsi olevansa syvästi järkytetty ja vapisevansa kuin vilusta.

"Niin, ammuttu!" toisti Carmichael vihaisesti. "Ja sanokoonpa hän mitä tahansa, olen kumminkin melkein varma, että hän kuolee."

"Voi taivas, miten hirveää!" huudahti Helen. "Hän oli niin hyvä ja erinomainen mies. Kuinka surkeaa! Hän haavoittui varmaankin puolustaessaan minua. Kertokaa minulle, miten se tapahtui. Kuka häntä ampui?"

"En tiedä ja senvuoksi olenkin melkein suunniltani. En ollut siellä silloin kun se tapahtui eikä hän rupea kertomaan minulle."

"Miksi ei?"

"En tiedä sitäkään. Luulin ensin hänen kieltäytyvän senvuoksi, että hän haluaa kostaa itse, mutta ajateltuani tarkemmin kieltäytyy hän kertomasta senvuoksi, että hän pelkää minunkin haavoittuvan, jos menen sinne tekemään selvää. Olette nyt kaikkien ystävienne tarpeessa. En voi muuten ymmärtää Royta."

Silloin Helen kertoi hänelle nopeasti Beasleyn iltapäivällä tekemästä vierailusta ja kaikesta, mitä silloin oli tapahtunut.

"Vai kävi tuo sekarotuinen meksikolainen roisto täällä!" huudahti Carmichael hirmuisesti hämmästyneenä. "Halusiko hän todellakin mennä kanssanne naimisiin?"

"Halusipa hyvinkin. Mielestäni oli se melko odottamaton ehdotus."

Carmichael halusi nähtävästi sanoa paljonkin, mutta hänen oli ensin hieman siliteltävä lauseitaan hammastensa takana. Lopulta hän kumminkin tiuskaisi:

"Neiti Nell, tunnen luissani, että minun on sittenkin nitistettävä tuo suuri härkä."

"Ah, hän varmaankin ampui Royta. Hän poistui täältä vihoissaan."

"Houkutelkaa Roy puhumaan. En saanut muuta selville kuin että Roy meni kapakkaan yksinään. Beasley oli ollut siellä ja Riggs —"

"Riggskö?" keskeytti Helen.

"Niin, Riggs juuri. Hän on palannut tänne jälleen. Parasta on kumminkin, että hän pysyy poissa minun ulottuviltani. Ja Jeff Mulvey miehineen myöskin. Turner kertoi minulle kuulleensa väittelyä ja sitten laukauksen. Miehet olivat hyökänneet silloin kadulle jättäen Royn lattialle makaamaan. Tulin sinne hieman myöhemmin. Roy makasi yhä paikoillaan. Kukaan ei ollut tehnyt mitään hänen hyväkseen eikä aikonutkaan tehdä. Turner saa sen vielä tuntea nahoissaan. Hankin apua ja vein Royn Cassin lesken luo. Roy näytti voivan hyvin. Mutta hän oli kumminkin liian kalpea ja puhelias miellyttääkseen minua. Luoti on varmasti lävistänyt hänen keuhkonsa ja hän menetti paljon verta, ennenkuin saimme haavan sidotuksi. Tuo Turner-roisto olisi voinut auttaa aikaisemmin. Ja jos Roy kuolee, ammun —"

"Tom, miksi vannotte aina tappavanne jonkun?" kysyi Helen vihaisesti.

"Senvuoksi, että jonkun on kuoltava täällä piakkoin"; tiuskaisi Tom takaisin.

"Vaikka niinkin, mutta tahtoisitteko jättää Bon ja minut nyt kokonaan ystävittä tänne?" kysyi Helen moittivasti.

Kuultuaan sen rupesi Carmichael epäröimään ja hänen raivostunut mielensä hieman tyyntyi.

"Ah, neiti Nell, olen vain suunniltani. Olkaa kärsivällinen kanssani ja koettakaa houkutella minua. En kumminkaan voi keksiä mitään muutakaan keinoa."

"Toivokaamme ja rukoilkaamme", sanoi Helen vakavasti. "Käskitte minun houkutella Royta sanomaan, kuka häntä ampui. Milloin voin mennä hänen luokseen?"

"Huomenna varmasti. Tulen teitä noutamaan. Ottakaa Bo mukaanne. Meidän on oltava tästä alkaen hyvin varuillamme. Sopiiko mielestänne, että minä ja Hal tulemme aina öiksi tänne asuinrakennukseen?"

"Tuntisin todellakin silloin olevani turvallisempi. Täällä on kyllä huoneita. Tulkaa vain."

"Hyvä sitten. Nyt menen puhuttelemaan Halia. Toivon vain, etten olisi säikähdyttänyt teitä noin hirveästi."

* * * * *

Noin kymmenen aikaan seuraavana aamuna vei Carmichael Helenin ja Bon vaunuilla Pineen ja sitoi valjakon kiinni Cassin lesken majan edustalle.

Persikka- ja omenapuissa oli sekaisin vaaleanpunaisia ja valkoisia kukkia, mehiläisten uninen surina täytti ilman, tummanviheriä paksu apilaruohokko peitti tuon pienen hedelmäpuiston kentät, talon piipusta kohosi hitaasti ilmaan sininen savupilvi ja linnut lauloivat suloisesti.

Helen voi tuskin uskoa, että kaiken tuon tyyneyden keskellä muudan mies lepäsi ehkä hyvinkin huonona sairaana. Carmichael oli todellakin ollut siksi vakava ja vaitelias, että suurinkin levottomuus oli oikeutettua.

Cassin leski ilmestyi pieneen kuistiin. Hän oli jo harmaantunut, kumara ja riutunut, mutta kumminkin hyvin iloinen vanha nainen, josta Helen oli saanut uskollisen ystävän itselleen.

"No, herranen aika! Olen, hyvin iloinen saadessani puhutella teitä, neiti Helen", sanoi hän. "Olette näemmä ottanut mukaanne pienen sisarennekin, johon en ole vielä tutustunutkaan."

"Hyvää huomenta, rouva Cass. Kuinka Roy nyt voi?" vastasi Helen tarkastellen levottomasti noita ryppyisiä kasvoja.

"Royko? Älkää nyt olko niin peloissanne. Roy on melkein valmis hakemaan hevosensa ja ratsastamaan kotiin, jos vain sallisin hänen tehdä niin. Hän tiesi teidän tulevan ja minun oli pidettävä kuvastinta sen aikaa kun hän ajoi partaansa. Hän ei ole millänsäkään, vaikka hänellä on luodin reikä rinnassaan. Noita mormooneja ei voi mikään tappaa."

Hän opasti heidät pieneen vierashuoneeseensa, jonka ikkunan vieressä olevalla sohvalla Roy Beeman makasi. Hän oli hereillään ja hymyili, mutta oli hyvin kalpea. Ruumis oli osittain huopapeitteen alla. Hänen harmaa paitansa oli auki niskasta niin, että siteet näkyivät.

"Huomenta, tytöt", tervehti hän. "Olette hyvin kilttejä, kun tulitte minua katsomaan."

Helen seisoi hänen vieressään ja kumartui innoissaan hänen puoleensa tervehtiessään häntä. Hän huomasi Royn silmien tuskallisen ilmeen ja hänen liikkumattomuutensa järkytti häntä, mutta muuten ei hän näyttänyt olevan niinkään huonossa kunnossa. Bo oli kalpea ja nähtävästi niin järkytetty, ettei hän voinut puhua. Carmichael toi tuolit tytöille vuoteen viereen.

"Mikä sinua vaivaa tänä aamuna?" kysyi Roy paimenelta.

"Huh! Toivoisitko minun sitten hymyilevän kuin naimisiin aikovan miehen?" vastasi Carmichael.

"Et suinkaan ole sopinut Bon kanssa lopullisesti vielä", sanoi Roy.

Bo punastui aivan tulipunaiseksi ja paimenenkin tumma iho muuttui hieman vaaleammaksi.

"Sinulla ei ole siinä mitään tekemistä, onko hän sopinut kanssani vai ei", sanoi hän.

"Las Vegas, olet aivan ihmeellinen. Sinulla on hevonen allasi, suopunki kädessäsi ja revolveri vyössäsi, mutta kun on kysymys tytöistä, olet aivan mitätön."

"Minä en, hitto vieköön, olekaan mikään mormoni! Tulkaa, rouva Cass, menkäämme tänne, että he voivat rauhassa puhella."

"Aioin juuri sanoa, että Roylla on kuumetta. Hän ei saa puhua paljon", sanoi vanhus. Sitten hän meni Carmichaelin kanssa keittiöön ja sulki oven.

Roy katsoi Heleniin terävästi. Hänen silmänsä näyttivät ystävällisemmiltä kuin milloinkaan ennen.

"Veljeni John kävi täällä. Hän poistui juuri ennen tuloanne. Hän ratsasti kotiin sanomaan omaisilleni, etten ole hyvinkään pahasti haavoittunut. Sitten hän kiiruhtaa niin suoraan kuin suinkin vuoristoon."

Helenin silmät kysyivät, mitä hänen huulensa kieltäytyivät lausumasta,

"Hän menee noutamaan Dalea minun käskystäni. Ajattelin nimittäin niin, että me kaikki olemme nyt tuon kelpo metsästäjän avun tarpeessa."

Roy käänsi nyt katseensa äkisti Bohun.

"Ettekö ole aivan yhtä mieltä kassani, tyttöseni?"

"Olen varmasti", vastasi Bo lämpimästi.

Kun Helen kuuli Royn sanat, lamautui hän hetkeksi kokonaan, mutta sitten alkoivat hänen sydämensä ja valtimonsa sykkiä nopeasti.

"Voiko John päästä Dalen luo, kun lunta on vielä niin paksulti?" kysyi hän änkyttäen.

"Kyllä varmasti. Hän vie mukanaan pari hevosta lumirajalle. Sitten, ellei hän muuten voi päästä etemmäksi, kulkee hän lumikengillä solien kautta. Sanoin hänelle kumminkin Dalen lähtevän ratsastamalla. Lumi on sulanut jo melkein kokonaan muualta, paitsi huippujen pohjoisilta rinteiltä."

"Milloin voimme siis odottaa Dalea?"

"Luultavasi noin kolmen tahi neljän päivän kuluttua. Kunpa hän olisi täällä nyt jo! Neiti Helen, meillä on vastassa huolestuttavat ajat."

"Tiedän sen, mutta olen valmis. Kertoiko Carmichael Beasleyn käynnistä luonani?"

"Ei, mutta kertokaa te", vastasi Roy.

Helen alkoi lyhyesti jutella hänelle tuon vierailun kuluessa sattuneista seikoista, mutta ennenkuin hän ennätti lopettaakaan, oli hän varma, että Roy kiroili itsekseen.

"Hän pyysi siis teitä vaimokseen! Jerusalem! En olisi sitä milloinkaan voinut uskoa. Voi tuota roistomaista meksikolaista, minkä teki! Neiti Helen, kun kohtasin Beasleyn eilen illalla, oli hän jostakin raivoissaan, ja nyt ymmärrän syyn. Valitsin hyvin sopimattoman ajan."

"Mihin? Mitä teitte, Roy?"

"Päätin joku aika sitten, että puhuttelen ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa Beasleytä. Eilen luulin saaneeni sellaisen. Olin kaupassa, kun näin hänen menevän Turnerille. Seurasin häntä sinne. Oli jo melkein pimeä. Beasley, Mulvey, Riggs ja muutamat muutkin joivat ja melusivat siellä. Rupesin juttelemaan Beasleyn kanssa heti."

"Roy, sillä tavoinko te, pojat, kartatte vaaraa?"

"Mutta, neiti Helen, muuta keinoa ei ole. Pelko enentää vain vaaraa. Beasley oli alussa tavattoman kohtelias. Erosimme muusta joukosta, joka seurasi meitä, kunnes tulimme muutamaan salin nurkkaan. En muista, mitä kaikkea sanoin hänelle, mutta puhuin varmasti melko paljon. Sanoin hänelle, mitä isäni ajattelee asiasta. Ja Beasley tietää aivan yhtä hyvin kuin minäkin, että isäni on tämän paikkakunnan vanhin asukas ja viisain myöskin, joka ei milloinkaan valehtele. Sovitin kaikki hänen sanansa väitteihini näyttääkseni Beasleylle, että ellei hän lopeta vehkeilyään hyvin nopeasti, saattaa sattua, että hän kuolee yhtä nopeasti. Mutta Beasley on tyhmä ja hirveästi itserakas. Hän on niin turhamainenkin kuin riikinkukko. Hän ei voinut ymmärtää ja suuttui. Sanoin hänelle, että hän on jo tarpeeksi rikas teidän maatilattannekin, ja koetin muutenkin puhua kaikin tavoin puolestanne. Silloin olivat hän ja hänen miehensä piirittäneet minut nurkkaan ja nähdessäni heidän katseensa aloin aavistaa pahaa. Mutta kun olin kerran aloittanut, oli minun koetettava hyötyäkin tilanteesta niin paljon kuin suinkin. Sanottuani, että haluan vaikka taistella puolestanne, näytti se tepsivän häneen, ja silloin alkoikin taistelu. Sanoin luultavasti omasta puolestani toivovani, että tuo taistelu tapahtuisi pian. Silloin tapahtuikin jotakin hyvin äkkiä."

"Roy, silloin hän varmasti ampui teitä!" huudahti Helen kiihkeästi.

"Neiti Helen, en sanonut teille, kuka sen teki", vastasi Roy hymyillen kohteliaasti.

"No sanokaa se sitten."

"Jos lupaatte, ettette sano Las Vegasille, kerron sen teille. Paimen on nyt jo melkein suunniltaan. Hän luulee tietävänsä, kuka minua ampui, ja minä olen valehdellut hänelle julmasti. Katsokaa, jos hän saa sen selville, menee hän suin päin sinne ampumaan. Neiti Helen, tuon texasilaisen kanssa ei ole leikkimistä. Las Vegas voi haavoittua, kuten minäkin, jolloin ei hänestäkään ole teille apua, kun onnettomuudet alkavat."

"Roy, lupaan teille, etten puhu hänelle mitään", sanoi Helen vakavasti.

"No silloin — Riggshän minua ampui!" Roy kalpeni yhä enemmän tunnustaessaan sen ja hänen äänensä, joka ei ollut kuiskausta kovempi, ilmaisi inhoa ja vihaa. "Tuo roisto sen teki. Hän ampui minua Beasleyn takaa. Minun oli mahdoton estää sitä. En edes huomannut hänen aikeitaan. Mutta kun kaaduin ja muut vetäytyivät takaisin, näin savuavan revolverin hänen kädessään. Hän näytti hirmuisen mahtavalta. Beasley alkoi läksyttää häntä ja läksytti häntä siihen asti kuin kaikki riensivät kadulle."

"Voi tuota pelkuria, tuota kurjaa pelkuria!" huudahti Helen.

"En ihmettele ollenkaan, että Tom haluaa saada tuon tietää!" sanoi Bo kiihkeästi. "Luulen hänen epäilevänkin Riggsiä."

"Niin hän tekeekin, mutta minä en aio myöntää hänen epäluulojaan oikeiksi. Roy, tiedättehän, ettei Riggs voi oleskella täällä pitkääkään aikaa."

"Toivon hänen viipyvän kumminkin niin kauan, kunnes pääsen jaloilleni jälleen."

"Kas niin, olette kaikki samanlaisia! Teidän on välttämättä vuodatettava verta!" mumisi Helen vapisten.

"Neiti Helen, älkää suhtautuko asiaan niin. Olen samanlainen kuin Dale enkä haasta milloinkaan riitaa. Mutta täällä Lännessä on voimassa jonkunlainen kirjoittamaton laki — silmä silmästä ja hammas hampaasta. Uskon kaikkivaltiaaseen Jumalaan ja tappaminen on vastoin uskontoni määräyksiä, mutta Riggs ampui minua aivan kuin hän olisi ampunut minua takaapäin."

"Roy, olen ainoastaan nainen. Pelkään olevani liian helläsydäminen ja sopimaton tänne Länteen."

"Odottakaa, kunnes saatte kokea jotakin. Otaksukaamme, että Beasley tulee, tarttuu teihin suurilla kourillaan, puristelee teitä hetkisen ja karkoittaa teidät sitten kotoanne. Tai otaksukaamme, että Riggs ajaa teidät johonkin nurkkaan."

Helen tunsi säpsähtävänsä kovasti ja veri alkoi kiertää hurjasti hänen suonissaan. Hän voi kumminkin päättää vain tuon haavoittuneen miehen julmasta hymystä, kun tämä katseli häntä terävillä viisailla silmillään, minkä näköinen hän nyt oli.

"Ystäväni, kaikkea voi tapahtua", sanoi Roy. "Mutta toivokaamme kumminkin, että säästytte pahimmalta."

Hän näytti heikontuvan, ja Helen nousi silloin heti ja sanoi, että heidän oli kai parasta lähteä ja tulla jälleen huomenna takaisin. Kun hän kutsui, tuli Carmichael jälleen huoneeseen rouva Cassin kanssa, ja muutamien huomautusten jälkeen loppui vierailu. Carmichael seisahtui kumminkin ovelle.

"Koeta rohkaista luontosi, vanha mormoni!" sanoi hän.

"Koeta itse, sinä vanha parantumaton poikamies", vastasi Roy tarpeettoman kovasti. "Eikö sinulla ole senkään vertaa luontoa, että voit sopia Bon kanssa?"

Carmichael katosi ovelta kuin kannustettu. Hän oli aivan punainen kasvoiltaan, kun hän irroitti valjakon, eikä hän puhunut sanaakaan kotimatkalla. Kun he saapuivat perille, seurasi hän tyttöjä arkihuoneeseen. Hän oli vieläkin hyvin vakava, mutta ei vihainen, ja hän voi täydellisesti hillitä itsensä.

"Saitteko selville, kuka Royta ampui?" kysyi hän äkkiä Heleniltä.

"Kyllä, mutta lupasin Roylle, etten kerro sitä teille", vastasi Helen hermostuneesti. Hän karttoi paimenen tarkastelevaa katsetta ja pelkäsi vaistomaisesti hänen seuraavaa kysymystään.

"Riggskö sen teki?"

"Las Vegas, älkää kyselkö minulta. En aio rikkoa lupaustani."

Paimen meni ikkunaan ja katsoi ulos hetkisen. Mutta sitten kun hän kääntyi Bohun päin, näytti hän voimakkaammalta, ylpeämmältä ja käskevämmältä kuin äsken. Hän voi myös täydellisesti hillitä itsensä.

"Bo, haluatteko kuunnella minua, jos vannon kertovani totuuden sellaisena kuin sen tiedän?"

"Kyllä varmasti", vastasi Bo lehahtaen punaiseksi.

"Roy ei tahdo sanoa minulle sitä senvuoksi, että hän haluaa kohdata tuon miehen itse. Mutta minä tahdon tietää sen senvuoksi, että haluan estää hänet, ennenkuin hän tekee enemmän pahaa meille ja ystävillemme. Kuulitte nyt sekä Royn että minun syyni. Pyydän nyt teitä ilmaisemaan nimen minulle."

"Mutta, Tom, minä en saa", vastasi Bo änkyttäen.

"Lupasitteko Roylle olla puhumatta?"

"En."

"Ettekö sisarellennekaan?"

"En kummallekaan."

"Silloin voitte kyllä sanoa sen minulle. Pyydän teitä luottamaan minuun tässä asiassa. Ei kumminkaan senvuoksi, että rakastan teitä ja uskalsin kerran haaveilla, että tekin pidätte ainakin hieman minusta, vaan —"

"Ah, Tom!" änkytti Bo.

"Kuunnelkaahan nyt. Teidän on luotettava minuun senvuoksi, että olen ainoa, joka tunnen parhaimman menetelmän. En tahdo valehdella enkä sanoisikaan niin, ellen olisi aivan varma asiasta. Vannon, että Dale on samaa mieltä kuin minäkin. Mutta hän ei voi saapua tänne ennenkuin muutamien päivien kuluttua. Nuo miehet on kumminkin nolattava. Käsitätte kai sen? Olettehan oppinut ymmärtämään nopeasti muitakin Lännen tapoja. En osaa sanoa teille suurempaa kohteliaisuutta, Bo Rayner. Haluatteko nyt sanoa sen minulle?"

"Haluan totisesti!" huudahti Bo leimuavin silmin.

"Voi, Bo, älä suinkaan, älä missään nimessä! Odota ainakin hieman!" pyysi Helen.

"Bo, tämä on meidän välinen asia", sanoi Carmichael.

"Tom, kerron sen teille", kuiskasi Bo. "Teko oli hyvin alhainen ja raukkamainen. Roy ympäröitiin ja häntä ampui Beasleyn takaa tuo Riggs-roisto."

XIX.

Naisen muisto oli hävittänyt Milt Dalen rauhan, hämmentänyt hänen filosofiansa ja eristetyn onnellisuutensa metsien yksinäisyydessä, se oli pakottanut hänet katsomaan sieluaan silmiin ja ajattelemaan elämän kohtalokasta merkitystä.

Kun hän huomasi tappionsa, kun hän totesi, etteivät kappaleet olleetkaan sellaisia kuin miltä ne näyttivät, kun hän tunsi, ettei koittava kevät voinut ilahduttaa häntä, ja huomasi, että hän oli ollut sokea vapaassa, tunnelmarikkaassa intiaanimaisessa suhtautumisessaan elämään, muuttui hänen luonteensa selittämättömän omituiseksi, toivottomaksi ja niin synkäksi kuin hänen kotinsa eristetty hiljaisuus oli. Dale mietti, että kuta voimakkaampi joku eläin on, sitä terävämmät ovat sen hermot, sitä suurempi sen ymmärrys ja sitä kauheammat sen kärsimykset sitä kohdanneen vääryyden johdosta. Hän piti itseäänkin eläimistä voimakkaimpana, jonka suurin ruumiillinen tarve oli työskenteleminen, mutta nyt tuntui tuo työhalu kokonaan loppuneen. Hän laiskistui niin, ettei hän halunnut liikkuakaan, ja toimitti vähenevät tehtävänsä pakosta.

Hän odotti kevättä kuin vapautusta, ei kumminkaan senvuoksi, että hän halusi poistua laaksosta. Hän vihasi kylmyyttä ja väsyi tuuliin ja lumeen, hän kuvitteli, että lämmin aurinko, kerran vielä ruohosta viheriä ja tuhatkaunokeista kaunis puisto ja lintujen, oravien ja antilooppien palaaminen entisille laitumille haihduttaisivat tämän hänen mieltään lamauttavan lumouksen. Silloin hän ehkä vähitellen voisi saavuttaa entisen tyytyväisyytensä, vaikka siinä olisikin tapahtunut suuri muutos.

Mutta kevät, joka saapui aikaisin Paratiisiin, kuumensikin Dalen veren ja sytytti siihen kuvaamattoman ikävän tulen. Oli ehkä hyväksi, että niin kävi, koska se pakotti hänet työskentelemään, kiipeilemään, kuljeskelemaan ja liikkumaan yhtämittaa auringonnoususta pimeään saakka. Työ karaisi hänen veltostuneita jänteitään ja esti häntä vaipumasta tuntikausiksi tuollaiseen toimettomaan haaveiluun. Hänen ei tarvinnut hävetäkään ikäväänsä tuon omistamiseksi, jota hän ei kumminkaan milloinkaan luullut saavansa omistaa — naisen suloa, valoa, iloa ja toivoa täynnä olevaa kotia ja kauniita herttaisia lapsia. Nämä kuvitelmat aiheuttivat kumminkin helvetillisiä tuskia.

Dale ei ollut kiinnittänyt huomiotaan juuri mihinkään monen viikon kuluessa. Hän ei tiennyt, milloin lumi suli Paratiisin kolmelta rinteeltä. Hän tiesi vain vanhentuneensa ja ymmärsi kevään saapuneen. Valvoessaan vuoteellaan rauhatonna ja nukkuessaankin tuntui hänen tietoisuutensa pohjalla olevan jonkunlainen varmistuva vakaumus, että hänen kidutuksensa pian loppuu ja hän sitten muuttuneena miehenä tyytyy kohtaloonsa ja luopuu tästä itsekkäästä ja laiskasta nautintorikkaasta luonnonelämästä mennäkseen sinne, missä hänen voimakkaat käsivartensa voivat olla joksikin hyödyksi ihmiskunnalle. Kumminkin hän halusi viipyä täällä autiossa vuoristossa siksi, kunnes hänen taistelunsa loppuu, kunnes hän voi kohdata hänet ja maailman ja voi sanoa itseään miehekkäämmäksi kuin milloinkaan ennen.

Eräänä kirkkaana aamuna, kun hän askaroi nuotion ääressä, murisi kesy puuma hiljaa ja varoittavasti. Dale hämmästyi. Tom ei käyttäytynyt noin jonkun kuljeskelevan harmaan karhun tai harhailevan hirven vuoksi. Pian huomasi Dale kumminkin ratsastajan, joka ilmestyi hitaasti näkyviin tiheiden kuusten varjosta. Nähdessään hänet tunsi Dale sydämensä sykkivän nopeammasti ja hän ajatteli pakostakin tulevaa suhtautumistaan ihmisiin. Hän ei ollut milloinkaan iloinnut niin suuresti kenenkään tulosta.

Tulija näytti olevan joku Beemaneista hänen ratsastamistavastaan päättäen, ja pian Dale tunsikin hänet Johniksi.

Vieras kiiruhti nyt hevosensa juoksuun ja saapui nopeasti mäntyjen varjoon ja leiriin.

"Hyvää päivää, sinä vanha karhuntappaja!" huusi John heiluttaen kättään.

Huomattuaan, minkä näköinen hän oli, ei Dale voinutkaan tervehtiä häntä yhtä iloisesti. Hevonen oli nimittäin liassa kylkiään ja John polviaan myöten. Hän oli muutenkin märkä, rapainen, väsynyt ja kalpea. Kasvojen väri ilmaisi jotakin muutakin kuin uupumusta.

"Kuinka voit, John?" vastasi Dale.

He tervehtivät. John nosti väsyneesti jalkansa satulannupin yli, mutta ei laskeutunut heti maahan. Hänen kirkkaat harmaat silmänsä olivat ihmetellen kohdistuneet metsästäjään.

"Milt, mikä sinua oikeastaan vaivaa?"

"Miten niin?"

"Olet mielestäni muuttunut niin, etten tahdo sinua oikein tunteakaan. Olet varmaankin sairastanut täällä yksinäisyydessä?"

"Näytänkö sitten sairaalta?"

"Nauraisin jos voisin. Olet laihtunut, kalpea ja muutenkin aivan lamassa. Mikä sinun oikeastaan on?"

"Olen vain vanhentunut."

"Olet menettämäisilläsi järkesi, kuten Roy sanoo, täällä yksinäisyydessä. Luulit voivasi mukautua siihen paremmin kuin olet voinutkaan. Näytät muutenkin sairaalta."

"John, sairauteni on täällä", vastasi Dale synkästi laskien kätensä sydämelleen.

"Ovatko keuhkosi kipeät?" huudahti John. "Tuollainen rinta ja tällainen ilmasto! Mahdotonta!"

"Keuhkoni ovat aivan terveet!"

"Ymmärrän. Roy kertoikin minulle asiasta."

"Mitä sitten?"

"Odotahan nyt, veikkoseni! Enkö mielestäsi tule luoksesi tavattoman varhain? Katsohan tätä hevosta." John liukui satulasta ja viitattuaan väsyneeseen ratsuun alkoi hän irroittaa satulaa sen selästä. "Se suoriutui kaikesta suurenmoisesti. Olimme hukkumaisillamme rämeihin tullessamme tänne. Solasta selviydyin yöllä, kun lumi oli jäässä."

"Olet yhtä tervetullut kuin toukokuun kukat. John, mikä kuukausi nyt on?"

"Siunatkoon, onko laitasi todellakin niin huonosti? Odotahan nyt. Nyt on maaliskuun kolmaskolmatta päivä."

"Maaliskuunko? Olen aivan ymmällä. Olen unhottanut laskea päivät ja ehkä paljon muutakin."

"Kas niin!" huudahti John taputellen hevostaan. "Voit oleskella nyt täällä tulevaan käyntiini asti. Milt, millaisessa kunnossa sinun hevosesi ovat?"

"Ne ovat läpäisseet talven komeasti."

"Hyvä sitten. Tarvitsemme pari voimakasta ja suurta hevosta hetimiten."

"Mihin?" kysyi Dale tiukasti. Hän heitti halon kädestään tuleen ja suoristautui.

"Siihen, että sinun on heti lähdettävä kanssani Pineen."

Dale muisti silloin heti tuon Beemanin veljesten tyynen ja voimakkaan aloitekyvyn vaikeuksien alkaessa.

Kun Dale kuuli tämän Johnin määräyksen, joka oli liian merkityksellinen epäiltäväksi, synnyttivät hänen ajatuksensa Pinestä omituisen tunteen, kuin olisi hän ollut kuollut ja alkaisi nyt virota jälleen elämään.

"Kerro nyt, mitä sinulla on kerrottavaa!" huudahti hän.

Ja mormoni vastasi yhtä nopeasti: "Royta on ammuttu, mutta ei hän silti kuole. Hän lähetti hakemaan sinua. Vaikeat ajat ovat tulossa. Beasley aikoo karkoittaa Helen Raynerin ja anastaa hänen maatilansa."

Dalen koko ruumis vapisi. Hänen menneisyytensä ja tuon epämääräisesti kutsuvan tulevaisuuden välillä tuntui olevan toinenkin tuskallinen ja järkyttävä yhteys. Hänen tunteensa olivat olleet mietteihin syventyviä unelmia ja ikävöimistä. Mutta nämä hänen ystävänsä mainitsemat asiat kuuluivat todelliseen elämään.

"Silloin on vanha Al varmaankin kuollut?"

"Jo kauan aikaa sitten, muistaakseni noin helmikuun puolivälissä. Helen peri talon ja tavarat. Hän on suoriutunut kaikesta niin hyvin, että monet ihmiset säälivä häntä, kun hän nyt menettää kaiken."

"Hän ei menetä mitään", selitti Dale. Kuinka oudolta hänen äänensä tuntuikaan omistakin korvista! Se oli käheä ja epätodellinen kuin harjoituksen puutteesta.

"Meillä on kaikilla omat luulomme siitä asiasta. Luullakseni hän menettää sen. Isäni sanoo niin ja Carmichaelkin on samaa mieltä."

"Kuka hän on?"

"Muistat varmaankin tuon paimenen, joka tuli tänne Royn ja Auchinclossin kanssa hakemaan tyttöjä viime syksynä?"

"Muistan kyllä. He sanoivat häntä Las — Las Vegasiksi. Pidin hänen näöstään."

"Opittuasi tuntemaan hänet pidät hänestä vielä enemmän. Hän on hoitanut maatilaa neiti Helenin puolesta koko talven. Mutta nyt alkavat asiat kehittyä lopullisesti. Beasleystä ja tuosta Riggsistä on tullut oikein hyvät ystävät. Muistat kai hänet?"

"Kyllä."

"Hän on oleskellut Pinessä koko talven odottaen tilaisuutta, milloin hän voisi ruveta ahdistamaan neiti Heleniä tahi Bota. Kaikki ovat sen huomanneet. Muutamia päiviä sitten oli Bo ratsastamassa, jolloin Riggs ajoi häntä takaa ja aiheutti sen, että Bo loukkautui melko pahasti. Roy sanoo Riggsin olleen vahtimassa neiti Heleniä. Mutta luullakseni on tuo roisto tyytyväinen, kun hän vain saa toisen tahi toisen tytöistä haltuunsa. Asia ei kumminkaan siihen loppunut. Carmichael antoi Riggsille selkään ja ajoi hänet pois koko kylästä. Mutta hän tuli takaisin. Beasley tuli vieraisille neiti Helenin luo ja tarjoutui menemään naimisiin hänen kanssaan, jottei hänen olisi pakko anastaa maatilaa häneltä, kuten hän sanoi."

Dale hätkähti kauheasti kiroten.

"Kas niin!" huudahti John. "Sanoisin samaa, ellen olisi uskovainen. Eivätkö tuon mulkosilmäisen meksikolaisen suunnitelmat voi raivostuttaakin jokaista kunnon ihmistä? Roy oli ainakin aivan suunniltaan, koska hän pitää äärettömästi neiti Helenistä ja Bosta. Ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa uhkasikin Roy sitten Beasleytä ja puhui hänelle asiat melko suoraan. Silloin juuri ampui Riggs Royta, ampui häntä Beasleyn takaa, Royn tietämättä. Ja tuo Riggs kehui olevansa oikea tappelupukari. Luultavasti saa hän vielä katua tuota laukausta."

"Varmasti!" vastasi Dale nielaisten kovasti. "Ilmoita nyt, mitä Roy käski minulle sanomaan."

"En muista kaikkea, mitä hän sanoi", vastasi John miettiväisesti. "Hän oli kumminkin hyvin kiihoittunut ja hyvin vakava, kun hän sanoi: 'Kerro Miltille, mitä on tapahtunut. Kerro hänelle, että Helen Rayner on suuremmassa vaarassa kuin viime syksynä. Sano hänelle, että olen nähnyt hänen katselevan vuorten yli Paratiisiin päin sydän silmissään. Kerro hänelle, että Helen on nyt kaikista enimmän hänen apunsa tarpeessa!"

Dale vapisi kuin tuskasta. Hänen rinnassaan riehuivat intohimoiset ja peloittavan suloiset tunteet, mutta hän halusi kumminkin moittia Johnia ja Royta noista yksinkertaisista päätelmistä.

"Roy on aivan hullu!" huudahti hän.

"Milt, käyttäydyt todellakin hyvin kummallisesti. Roy on viisain tuntemani mies."

"John, jos hän saisi minut uskomaan puheitaan, jotka sitten osoittautuisivat valheiksi, tappaisin hänet."

"Valheiksiko! Luuletko Roy Beemannin haluavan valehdella?"

"Mutta, John, ette ymmärrä luultavasti ollenkaan tilannetta. Nell Raynerkö ikävöisi ja tarvitsisi minua? Mahdotonta!"

"Kuulehan nyt, rakastunut toverini, mikään ei voi olla niin totta!" huudahti John lämpimästi. "Rakkaus muodostaa elämän tutkimattoman helvetin, mutta tämä on sinulle vain iloksi. Voit uskoa Roy Beemanin puheihin naisista yhtä hyvin kuin luotat hänen taitoonsa etsiä kadonneita hevosia. Roy on ollut jo naimisissa kolmen tytön kanssa eikä hän luullakseni siihen vielä lopeta. Hän on vasta kahdeksankolmattavuotias ja hänellä on kaksi suurta tilaa. Kun hän sanoo nähneensä Nell Raynerin sydämen tämän sinua ikävöivissä silmissä, voit uskaltaa elämäsi, että se on totta. Hän ilmoitti sen juuri sen vuoksi, että kiiruhtaisit taistelemaan tytön puolesta."

"Lähden mukaasi" kuiskasi Dale värisevin äänin istuutuessaan nuotion vieressä olevalle pölkylle. Hän tuijotti hajamielisesti ruohokossa oleviin kissankelloihin tunteitten myrskyjen myllertäessä hänen rinnassaan. Ne olivat kovia, hänen tahtonsa aiheuttamia puuskia. Näiden muutamien jatkuvan taistelun hetkien kuluessa vapautui Dalen mieli kokonaan tuosta synkkyydestä, joka oli kiusannut häntä talven kuluessa kuin painajainen ja kun hän nousi seisoalleen jälleen, tuntui maalla olevan pakottava ja sähköistävä vaikutus hänen jalkoihinsa. Jokin synkkä, katkera, surullinen ja kuolettava,tunne, joka oli ollut hänelle aina vieras, haihtui ikuisiksi ajoiksi. Tämä suurenmoinen hetki oli koittanut odottamatta hänelle. Hän ei uskonut Roy Beemanin vihjauksia Helenistä, mutta hän oli saavuttanut kuin taikavoimasta vanhan mielenrauhansa.

Ratsastaen Dalen voimakkaimmilla hevosilla saapuivat nuo pari miestä solan lumirajalle puolenpäivän korvissa samana päivänä. Heillä oli vain kevyet kuormat mukanaan, kirves ja aseet. Tom, tuo kesy puuma, juoksi heidän jäljessään.

Hanki, jonka aurinko oli nyt jo puoleksi sulattanut, ei kannattanut oikein hevosia, vaikka se kestikin miesten kulkea. He kävelivät taluttaen ratsujaan. Kulku ei ollut vaikeaa, ennenkuin lunta alkoi olla paksummalti, jolloin eteneminen muuttui hitaaksi. John ei ollut teltassaan voinut seurata tien suuntaa, minkä vuoksi Dale ei seurannutkaan hänen jälkiään. Puissa olevat vanhat merkit auttoivat Dalea pysymään melko hyvin tiellä, ja lopulta saapuivat he solan korkeimmalle kohdalle, jossa lumikerros oli paksuin. Täällä eivät hevoset voineet kulkea muutoin kuin askel askeleelta eteenpäin. Kun ne lopulta upposivat kylkiään myöten, oli niitä vedettävä, hoputettava ja autettava asettamalla paksuja kuusenoksia niiden kavioiden alle. He saivat työskennellä kovasti kolme tuntia päästäkseen tuon paksun, muutamia satoja metriä pitkän lumikerroksen poikki. Puuman oli hyvin helppo seurata, vaikka olikin ilmeistä, ettei se pitänyt sellaisesta kulusta.

Kun he olivat jättäneet sen taakseen, lisäsivät hevoset vauhtiaan saapuen pian jyrkälle rinteelle, jossa niiden oli jarrutettava jaloillaan kaikin voimin ollakseen liukumatta ja kaatumatta. Rinteestä suoriuduttiin kumminkin hyvin nopeasti, ja sen juurelta alkoi sitten tiheä metsä, jossa paikoitellen oli paksulti lunta ja murtoja, joita oli vaikea kiertää. Miehet tekivät siellä oikean Herkuleksen työn päästen kumminkin vihdoin eräälle niitylle, josta lumi oli jo sulanut. Maanpinta oli kuitenkin siellä muutamin paikoin niin pehmeä ja liejuinen, että se oli vaikeammasti kuljettavaa kuin lumi, minkä vuoksi heidän oli oikaistava sen pään poikki vastakkaiselle puolelle ja sitten jatkettava matkaansa metsässä. Kun he saapuivat paljaalle ja kovalle maalle juuri ennen pimeää sinä iltana, tapahtui se juuri kreivin aikaan, sillä sekä hevoset että miehet olivat melkein kuolemaisillaan väsymyksestä.

He leiriytyivät aukeaan metsään. Ilta pimeni ja miehet paneutuivat pitkäkseen havuvuoteilleen jalat tuleen päin. Tom makasi läheisyydessä ja hevoset seisoivat pää painuksissa siinä, missä satulat oli irroitettu. Mutta kun miehet heräsivät aamulla, huomasivat he hevosten syövän pitkää kuihtunutta heinää. John pudisti päätään katsoessaan niitä.

"Sanoit meidän ennättävän Pineen vielä tänä iltana. Kuinka pitkälti sinne on tätä valitsemaasi tietä?"

"Noin viisikymmentä peninkulmaa", vastasi Dale.

"Nuo hevoset eivät siihen ainakaan kykene."

"John, vaikka matka sinne olisi pitempikin, kulkisimme sen kumminkin tänään."

He satuloivat ratsunsa ja lähtivät matkalle ennen auringonnousua jättäen lumen ja sumun taakseen. Tasaiset niityt ja metsät muuttuivat toinen toisensa jälkeen pitkiksi rinteiksi ja mäiksi tullen sitä aurinkoisemmiksi ja viheriäisemmiksi, kuta enemmän korkeus väheni. Oravia ja metsälintuja, kalkkunoita ja antilooppeja ja villimpääkin riistaa oli sitä enemmän kuta pitemmälle matka jatkui. Riistan paljouden vuoksi oli Dalen kumminkin hyvin vaikea hillitä Tomia. Hänen oli pakko pitää puumaa silmällä ja huudella sitä usein, jotta se pysyisi mukana.

"Tom ei pidä pitkistä matkoista", sanoi Dale. "Mutta otan sen sittenkin mukaani, sillä siitä voi olla hyötyä tavalla tahi toisella."

"Usuta se Beasleyn miesten kimppuun", vastasi John. "Muutamat ihmiset pelkäävät hirveästi puumia. En kumminkaan minä."

"Enkä minä, vaikka puumat ovatkin minua joskus hirmuisesti säikähdyttäneet."

Miehet keskustelivat vain vähän. Dale ratsasti edellä ja Tom juoksi äänettömästi hänen hevosensa rinnalla. John seurasi aivan kintereillä. He ohjasivat hevosensa niittyjen poikki, ajoivat hölkkää metsissä, nousivat hitaasti eteen sattuville harjanteille ja liukuivat sitten pehmeitä, märkiä ja neulasten peittämiä rinteitä alas. Siten he kulkivat kuudesta kahdeksaan peninkulmaan tunnissa. Hevoset kestivät hyvin tällaista tasaista vauhtia levähtämättä keskipäivälläkään.

Dale tunsi mielensä hyvin kiihtyneeksi. Siitä huolimatta oli hänen huomiokykynsä kumminkin yhtä herkkä kuin ennenkin, omituisesti suloinen ja eloisa noiden kuolettavien kuukausien jälkeen, jolloin eivät aurinko, tuulet, pilvet, pihkan tuoksu eivätkä muutkaan luonnon omituisuudet voineet häntä liikuttaa. Hänen mielensä, sydämensä ja sielunsa tuntuivat juopuvan odotuksen viinistä, silmäin, korvain ja nenän ollessa herkemmät kuin milloinkaan ennen erottamaan metsien erikoisuuksia. Hän huomasi kaukana edellään mustan pilkun, joka muistutti palanutta kantoa, mutta hän tiesi sen karhuksi ennen sen katoamista metsään. Hän näki harmaita antilooppeja, susia ja arosusia, punaisia kettuja ja vanhain kalkkunakukkojen varuillaan olevia pieniä päitä, jotka juuri näkyivät ruohosta. Hän huomasi hirvien syviä jälkiä ja hitaasti taasen pystyyn nousevia kissankelloja siellä, missä joku varovaisesti liikkuva peto juuri oli kulkenut. Hän kuuli lintujen surullista viserrystä, metsojen sihinää, tuulen huminaa, männynkäpyjen pehmeää putoilemista, oravien kaukaista ja läheistä tirskumista, aivan läheisyydessä olevan kalkkunan kotkotusta ja kauempana olevan kilpailijan kirkunaa, oksien katkeilemista tiheikössä, virtaavan veden kohinaa, kotkan huutoja ja haukkojen kimeitä ääniä, ja alituisesti hevosten kavioiden pehmeätä, kumeata ja tahdikasta kapsetta.

Tuoksutkin olivat noita kevään suloisia ja pistäviä, lämpimiä ja miellyttäviä. Puhtaan sulavan maan haju sekoittui mäntyjen voimakkaaseen ja läpitunkevaan, auringonpaisteessa mätänevien runkojen ja lumiveden muodostaman puron rannalla kasvavan tuoreen ruohon ja kukkien tuoksuihin.

"Tunnen savun hajua", sanoi Dale nopeasti pysähdyttäen hevosensa ja kääntyen toverinsa puoleen saadakseen vahvistuksen luulolleen.

John haistoi lämmintä ilmaa.

"Olet enemmän intiaani kuin minä", vastasi hän pudistaen päätään.

He jatkoivat matkaansa ja saapuivat nopeasti rämeisen kukkulan laelle. Pitkä viheriä rinne oli heidän edessään loppuen säännöttömään metsän ja metsikköjen laitaan. Nämä viimeksimainitut yhtyivät lopulta setrikköön, joka taasen vuorostaan jatkui erämaan tummanharmaihin täpliin, jotka kimallellen ja paljaina tummine juovineen häipyivät lopulta himmeään etäisyyteen.

Pinen pieni kylä näytti piiloutuneen erääseen tuon suuren metsän mutkaan. Rakennukset olivat kuin pieniä valkoisia viheriän keskellä olevia täpliä.

"Katsohan tuonne!" sanoi Dale viitaten.

Muutamia peninkulmia oikealle oli rinteessä harmaa jyrkänne muodostaen penkereen, jolta kohosi ohut sininen savupatsas taivaalle hävitäkseen näkyvistä heti, kun se pääsi viheriää taustaa korkeammalle.

"Tuollahan tuo sinun savusi nyt onkin", sanoi John miettiväisesti. "Ihmettelenpä, ketkä sinne ovat leiriytyneet. Siellä ei ole vettä lähellä eikä ruohoa, hevosille."

"John, tuolle paikalle sytytetään tavallisesti merkkituliakin."

"Ajattelin juuri samaa. Ratsastammeko sinne katsomaan?"

"Ei, mutta pidän tuon kumminkin mielessäni. Jos Beasley on aloittanut konnantyönsä, on Snake Anson miehineen jossakin täällä läheisyydessä."

"Roy sanoi juuri samaa. Auringonlaskuun on vielä noin kolme tuntia eivätkä hevoset näytä hyvinkään väsyneillä. Olen aivan ymmällä, sillä saavumme kun saavummekin Pineen vielä tänä iltana. Tom on kumminkin jo väsynyt ja laiskistunut."

Suuri puuma makasi läähättäen ja katseli puoleksi ummessa olevilla silmillään Daleen.

"Tom on vain laiska ja lihava. Se voi kulkea tällaista vauhtia vaikka viikon. Levätkäämme kumminkin puolituntia ja tarkastelkaamme tuota savua, ennenkuin lähdemme liikkeelle. Ennätämme kumminkin Pineen ennen auringonlaskua."

Lähdettyään jälleen liikkeelle huomasi Dale rinteen puolivälissä leveän kengitettyjen hevosten polkeman uran, joka näytti jatkuvan loivaa mäkeä pitkin jyrkänteelle. Hän laskeutui satulasta tutkimaan sitä, ja kun John saapui paikalle, seurasi hän nopeasti Dalen esimerkkiä. Tehtyään huomionsa seisahtui Dale synkkänä hevosensa viereen odottamaan Johnia.

"Millaisen johtopäätöksen olet tehnyt noista jäljistä?" kysyi viimeksimainittu.

"Tästä on kulkenut eilen muutamia hevosia, niistä yksi poni. Tuo tuore jälki on taasen jonkun tästä tänään kulkeneen hevosen."

"No niin, Milt, metsästäjäksi olet melko taitava jälkien selittäjä", huomautti John. "Kuinka monta hevosta luulet kulkeneen tästä eilen?"

"En saanut sitä oikein selville. Niitä on ollut kumminkin useampia, ehkä neljä tahi viisi."

"Kuusi hevosta ja varsa tahi pieni mustangi, kaikki kengittämättömiä, jos sanotaan aivan tarkasti. Onkohan niillä jotakin tekemistä meidän asioissamme?"

"En tiedä enkä ajattelisikaan mitään tavatonta, ellen olisi huomannut tuota penkereeltä kohoavaa savua ja noita tuoreita tämänpäiväisiä jälkiä. Ne tuntuvat minusta epäilyttäviltä."

"Toivoisin, että Roy olisi täällä", vastasi John raapien päätään. "Milt, luulen, että jos hän olisi täällä, hän seuraisi noita jälkiä."

"Ehkä, mutta meillä ei ole aikaa. Voimme kumminkin seurata niitä taaksepäin, jos ne ovat yhtä selvästi näkyvissä kuin täälläkin. Emme menetä siiloin aikaakaan turhaan."

Tuo leveä ura jatkui suoraan Pineä kohti setrimetsän laitaan, jossa muutamien kallioiden välissä oli selviä merkkejä, että miehiä oli asustanut siellä päiväkausia. Leveä ura loppui siihen, mutta pohjoisesta päin yhtyi siihen tuo tuore tänään tehty yksinäinen jälki, ja idästä, suunnilleen Pinestä päin, tulivat parin hevosen jäljet, jotka olivat vuorokauden vanhoja. Ne olivat sekä suurten että pienten kavioiden tekemät. Nähtävästi kiinnittivät ne enemmän Johnin kuin Dalen mieltä, koska Dalen oli pakko odottaa toveriaan.

"Milt, nuo pienet jäljet eivät olekaan minkään varsan", sanoi John.

"Miksi eivät, ja onko se nyt niin tärkeää, vaikka ne eivät olisikaan?" kysyi Dale.

"Varsat aina peräytyvät ja juoksentelevat sinne tänne. Nämä pienet jäljet sitävastoin pysyttelevät aivan näiden suurien kintereillä. Ja, jukoliste, ne ovat talutettavan mustangin tekemiä."

Johnin harmaat silmät leimusivat niin, että hän muistutti suuresti veljeään Royta. Vastaukseksi kannusti Dale hevostaan ja kutsui tiukasti hidastelevaa puumaa. Kun he kääntyivät leveälle kukkien reunustamalle tielle, joka oli ainoa Pinen läpi vievä katu, alkoi aurinko juuri laskea punaisena ja kullanvärisenä vuorien taakse. Hevoset olivat jo niin väsyneet, etteivät ne jaksaneet muuta kuin kävellä. Kun kylän asukkaat näkivät Dalen ja Beemanin ja tuon heidän kintereillään juoksevan suuren kissan, huusivat he kiihtyneinä toisilleen. Turnerin kapakan edustalle oli kokoutunut suuri joukko miehiä, jotka katsoivat tarkkaavaisesti kadulle ja näyttivät sitten hyvin kiihtyneiltä. Dale ja hänen toverinsa laskeutuivat satulasta Cassin lesken asunnon edustalla. Mennessään kapeaa polkua taloon huudahti Dale ja rouva Cass tuli silloin portaille. Hän oli kalpea ja vapisi, mutta näytti muuten tyyneltä. Kun John Beeman näki hänet, huoahti hän syvään.

"Mitä tänne —" aloitti hän, mutta keskeytti.

"Kuinka Roy jaksaa?" kysyi Dale.

"Jumala tietää, miten iloinen olen nähdessäni teidät, pojat! Milt, olet laihtunut ja muuttunut kummallisen näköiseksi. Roy on hieman huonompi. Hän säikähti tänään ja se huononsi hänen tilaansa. Hänellä on kuumetta ja hän hourailee nyt. On hyödytöntä, että tuhlaatte aikaa menemällä häntä katsomaan. Uskokaa sanojani, ettei hänen tilansa ole vaarallinen. Mutta on olemassa muita, jotka — Herra siunatkoon, Milt Dale, sinä toit siis kumminkin tuon puuman mukanasi tänne! Älä anna sen tulla lähelleni!"

"Tom ei tee teille mitään pahaa, täti", sanoi Dale, kun puuma tallusteli taloon polkua pitkin. "Olitte juuri kertomaisillanne joistakin muista. Onko neiti Helen turvassa? Kiiruhtakaa nyt!"

"Ratsastakaa heti hänen luokseen älkääkä tuhlatko enää aikaa hukkaan täällä."

Dale oli nopeasti satulassa ja samoin Johnkin, mutta hevosia oli kovasti kannustettava, ennenkuin ne viitsivät hölkätäkään. Kulku oli nyt niin hidasta, ettei Tomkaan jäänyt jälkeen.

Matka Auchinclossin taloon tuntui Dalesta loppumattomalta. Kylän asukkaat tulivat kadulle katselemaan hänen kulkuaan. Vaikka hän osasikin hyvin hillitä tunteensa, ei hän kumminkaan voinut tukahduttaa täydellisesti kiihtyvää iloaan ja aavistusta jostakin peloittavasta onnettomuudesta. Mutta välipä sillä, millaiset asiat olivat häntä odottamassa, millaiset kohtalokkaat tapaukset seuraisivatkaan näitä kuvaamattomia olosuhteita, nykyisyyden ihmeellinen ja ihana tosiasia oli kumminkin, että hän hetken kuluttua saisi nähdä Helen Raynerin.

Pihalla oli satuloituja hevosia, mutta ei ratsastajia. Muudan meksikolainen poika istui kuistin penkillä juuri samalla paikalla, missä Dale muisti puhutelleensa Al Auchinclossia. Suuren arkihuoneen ovi oli avoinna. Dale tunsi epämääräisesti, miten kukat tuoksuivat, mehiläiset surisivat ja hevosten kaviot kopisivat. Hänen silmänsä sumenivat niin, että maa, kun hän laskeutui satulasta, näytti olevan hyvin kaukana hänen allaan. Hän nousi portaita kuistiin, jolloin hänen silmänsä nopeasti kirkastuivat, mutta kurkussa tuntuva kuristus muutti hänen pojalle sanomansa sanat epäselviksi. Mutta poika näytti ymmärtäneen ne kumminkin, koska hän juoksi nurkan taakse piiloon. Dale koputti ovenpieleen kovasti ja astui kynnyksen yli.

John uskollisena tavoilleen jäi kumminkin pihalle ja rupesi näistä jännittävistä hetkistä huolimatta hoitamaan väsyneitä hevosia. Kun hän irroitti satuloita, sanoi hän: "Hevoset näyttävät pysyvän lihavina ja voimissaan, kun ne saavat viettää talven tuolla ylätasangolla. Painetaanpa se mieleen."

Sitten kuuli Dale ääniä toisesta huoneesta, askelia ja oven narinaa. Se aukeni. Näkyviin ilmestyi muudan valkoisiin pukeutunut nainen. Hän tunsi Helenin. Mutta tuon ruskettuneen ja tummasilmäisen kaunottaren asemesta, joka oli niin lähtemättömästi painunut hänen muistiinsa, näki hän edessään valkoiset ja kauniit, tuskan vääristämät ja raatelemat kasvot ja silmät, joiden katse liikutti hänen sydäntään. Hän ei voinut sanoa sanaakaan.

"Ah, ystäväni, olette siis saapunut!" kuiskasi Helen.

Dale ojensi hänelle vapisevan kätensä, mutta Helen ei näyttänyt sitä huomaavankaan. Hän nosti kätensä. Dalen olkapäille kuin tunnustellakseen, oliko hän todellakin siinä, ja kietoi ne sitten hänen kaulaansa.

"Jumalalle kiitos! Tiesin teidän tulevan", sanoi hän painaen päänsä Dalen rintaa vasten.

Dale ymmärsi sen tapahtuneen, jota hän oli epäillytkin. Helenin sisar oli ryöstetty. Vaikka hänen terävä järkensä ymmärsikin Helenin järkytetyn mielentilan, joka oli syynä tähän ihmeelliseen ja ihanaan tervehdykseen, ei hän antanut syleilylle omasta puolestaan minkäänlaista toista merkitystä. Hän seisoi vain siinä ihastuneena ja vapisten kuin salaman iskemä puu koettaen painaa mieleensä kaikkien terävien aistiensa avulla, että hän voisi muistaa sen ikuisesti, kuinka Helen oli kietonut käsivartensa hänen kaulaansa ja nojannut päänsä hänen riemusta sykkivää sydäntään vasten niin, että hän tunsi häneen kiinni painautuneen ruumiin vapisemisen.

"Bostako on kysymys?" sanoi Dale värisevin äänin.

"Hän meni ratsastamaan eilen tulematta lainkaan takaisin!" vastasi Helen änkyttäen.

"Olen nähnyt hänen jälkensä. Hänet on viety metsiin. Löydän hänet kyllä ja tuon hänet takaisin", vastasi Dale nopeasti.

Helen näytti säpsähtäen käsittävän hänen tarkoituksensa. Hän kohotti vapisten kasvonsa, nojautui taaksepäin hieman ja katsoi häntä silmiin.

"Luuletteko voivanne löytää hänet ja tuoda hänet takaisin?"

Dale oli huomaavinaan, että Helen sanoessaan tuon näki miten hän seisoi. Hän tunsi Helenin vapisevan, kun hän laski käsivartensa alas ja peräytyi, samalla kun hänen kasvojensa kalpea väri muuttui ruusunpunaiseksi. Hän oli kumminkin urhoollinen hämmennyksestään huolimatta. Hän ei luonut silmiään hetkeksikään maahan, vaikka ne muuttuivatkin nopeasti, tummenivat häpeästä, hämmästyksestä ja tunteista, joita ei Dale ymmärtänyt.

"Olen melkein pyörällä päästäni", änkytti hän.

"Ihmekö tuo! Huomasin sen. Mutta nyt on teidän ajateltava selvästi, sillä en voi hukata hetkeäkään."

Hän talutti Helenin ovelle.

"John, Bo on ryöstetty!" huusi hän. "Eilen. Lähetä tuo poika hakemaan minulle pussillinen lihaa ja leipää. Juokse sitten itse aitaukseen ja tuo minulle sieltä levännyt hevonen. Ota Ranger, jos vain voit sen löytää. Ja kiiruhda!"

Lausumatta sanaakaan hyppäsi John kahareisin toisen hevosen selkään, josta hän juuri oli irroittanut satulan, ja kannusti sen laukkaan pihan poikki.

Silloin huomasi suuri puuma Helenin portailta, jossa se makasi, ja tuli hänen luokseen.

"Ah, Tomko siinä on!" huudahti Helen. Kun puuma painautui hänen polviaan vasten, taputti Helen sitä vapisevin käsin. "Sinä kaunis suuri lemmikkini! Ah, miten hyvin sinut muistankaan! Bo olisi tullut aivan —"

"Missä Carmichael on?" keskeytti Dale. "Onko hän mennyt hakemaan Bota?"

"On. Carmichael se ensin häntä kaipasikin. Hän ratsasti seudun ristiin rastiin jo eilen. Kun hän sitten illalla palasi, oli hän aivan raivoissaan. En ole nähnyt häntä tänään. Hän käski kaikkien muiden miesten, paitsi Halin ja Joen, pysytellä kotosalla."

"Hyvä. Johnin on jäätävä tänne myöskin", selitti Dale. "On kumminkin omituista, ettei Carmichael löytänyt tytön jälkiä, sillä Bo on ratsastanut ponilla."

"Bo ratsasti Samilla. Hevonen on pieni, mutta nopea ja voimakas mustangi."

"Kuljin Carmichaelin jälkien yli. Miten hän on voinut eksyä mustangin jäljiltä?"

"Ei hän eksynytkään. Hän löysi ne ja seurasi niitä kauas pohjoiseen, jonne hän oli kieltänyt Bota menemästä. Ymmärrätte kai, että he rakastavat toisiaan? He ovat kumminkin riidelleet, eikä kumpikaan halua tunnustaa olleensa väärässä. Bo ei totellut häntä. Carmichael sanoi maan tuolla pohjoisessa olevan hyvin vaikeasti kuljettavaa. Hän ei voinut seurata mustangin jälkiä kauemmaksi."

"Oliko hän huomannut siellä muita jälkiä?"

"Ei."

"Neiti Helen, löysin ne kaakkoon päin Pinestä vuoren rinteeltä. Kun kuljimme niiden poikki, oli seitsemän muuta hevosta seurannut niitä. Alempaa löysimme hylätyn leirin, jossa miehet olivat odottaneet. Ja Bon poni, jota muudan suurella hevosella ratsastava mies on taluttanut, on tullut tuohon leiriin idästä, ehkä hieman koillisesta päin. Silloin on asia selvä."

"Riggs on saanut hänet kiinni ja vienyt hänet mukanaan!" huudahti Helen kiihkeästi. "Voi tuota roistoa, minkä teki! Hänellä oli miehiä siellä odottamassa. Tämä on Beasleyn työtä. He ovat olleet vahtimassa minua!"

"Ellei asia olekaan niinkuin luulette, olette kumminkin hyvin lähellä oikeata ratkaisua. Bo on nyt pahemmassa kuin pulassa. Teidän on saatava se itsellenne selväksi ja koetettava suhtautua siihen tyynesti pelosta huolimatta."

"Ystäväni, lupaattehan suojella häntä?"

"Tuon hänet takaisin joko kuolleena tahi elävänä."

"Kuolleenako! Ah, Jumalani!" huudahti Helen sulkien silmänsä hetkeksi ja avaten ne sitten leimuavina. "Mutta Bo ei ole kuollut. Tiedän ja tunnen sen. Eikä hän kuolekaan niin helposti. Hän on kuin pieni villi eikä hän pelkää. Hän taistelee kyllä kuin naarastiikeri elämänsä puolesta. Muistatte kai, miten voimakas hän on? Elleivät he tapa häntä muitta mutkitta, on hän elävä kauan vaikeissakin olosuhteissa. Pyydän siis teitä, ystäväni, ettette menettäisi hetkeäkään ettekä milloinkaan hellittäisi."

Dale vapisi Helenin puristaessa hänen käsiään. Irroitettuaan ne meni hän portaille. Juuri silloin ilmestyi John näkyviin Rangerin selässä. Hän lasketti tulemaan täyttä vauhtia.

"Nel, en tule milloinkaan takaisin hänettä", sanoi Dale. "Voitte toivoa, mutta teidän on silti valmistauduttava pahempaankin. Sellainen on kyllä kovaa, mutta muutakaan neuvoa en voi antaa. Tällaiset kirotut työt ovat hyvin tavallisia täällä Lännessä."

"Otaksukaamme, että Beasley tulee tänne, niin miten silloin käy?" kysyi Helen ojentaen jälleen kätensä Dalea kohti.

"Jos hän tulee, niin kieltäytykää lähtemästä", vastasi Dale. "Älkää kumminkaan salliko hänen eikä hänen meksikolaistensa koskea teihin likaisilla kourillaan. Jos he uhkaavat käyttää väkivaltaa, ottakaa hieman vaatteita ja arvoesineenne mukaanne ja menkää Cassin lesken luo. Odottakaa sitten siellä, kunnes palaan."

"Kunnes te palaatte!" änkytti Helen kalveten hitaasti jälleen. Hänen tummat silmänsä suurenivat. "Milt, olette samanlainen kuin Las Vegaskin. Aiotte tappaa Beasleyn."

Dale kuuli oman kylmän ja omituisen naurunsa kaikuvan korvissaan. Julma ja kuolettava viha Beasleytä kohtaan kilpaili hänen tyttöä kohtaan tuntemansa hellyyden ja säälin kanssa. Oli todellakin järkyttävää katsella, miten Helen nojautui ovenpieleen, kun hänen pakosta täytyi poistua hänen luotaan. Dale läksi nopeasti portailta. Tom seurasi häntä. Musta hevonen hirnui tuntiessaan Dalen ja korskui nähdessään puuman. Juuri silloin palasi meksikolainen poika tuoden pussin. Dale sitoi senkin muiden vähien tavarain joukkoon satulan taakse.

"John, sinun on oltava täällä neiti Helenin luona", sanoi Dale. "Ja jos Carmichael palaa, on sinun pidätettävä hänetkin tänne. Nähdessäsi jonkun ratsastavan Pineen tänä iltana sieltäpäin, josta tulimme, on sinun tehtävä velvollisuutesi."

"Kyllä, Milt", vastasi John.

Dale hyppäsi satulaan ja kääntyi sanoakseen jäähyväiset Helenille. Mutta iloiset sanat jähmettyivät hänen huulilleen, kun hän näki Helenin seisovan kalpeana ja murtuneena kädet rinnoilla. Dale ei voinut katsoa häneen enää toista kertaa.

"Tule tänne, Tom", kutsui hän puumaa. "Seuraamalla näitä jälkiä voit maksaa kaikki vaivani."

"Ah, ystäväni!" kuuli hän Helenin surullisen äänen kantautuvan jyskyttäviin korviinsa. "Jumala auttakoon teitä suojelemaan häntä! Minä —"

Silloin Ranger läksi eikä Dale kuullut enempää. Hän ei voinut katsoa taakseenkaan, sillä hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä ja hänen rintaansa poltti. Hän tukahdutti kumminkin mielenliikutuksensa voimakkaalla ponnistuksella ja kohdisti olentonsa koko henkisen voiman alkaviin julman työnsä velvollisuuksiin.

Hän ei ratsastanut kylän läpi, vaan oikaisi pohjoiseen ja kiersi sieltä sitten etelään. Saavuttuaan entisille jäljilleen seurasi hän niitä suoraan nyt illan hämärässä pimenevää rinnettä kohti. Suuri puuma tuntui olevan halukkaampi seuraamaan näitä jälkiä takaisin kuin se oli ollut äsken kylään tullessa. Ranger oli hyvissä voimissa ja halusi rientää, mutta Dale pidätteli sitä.

Vuorilta puhaltava kylmä tuuli ennusti yön tuloa. Kirkastuvien tähtien valossa näki Dale, mistä jyrkänne häämötti jylhänä. Se oli vielä peninkulmain päässä. Se järkytti häntä vetäen häntä omituisesti puoleensa. Yö ja ehkä vielä päiväkin erotti hänet tuosta joukosta, joka piti Bo Rayneria vankinaan. Dalella ei ollut vielä minkäänlaisia suunnitelmia. Häntä kannusti vain yhtä suuri vaikute kuin hänen Helen Rayneria kohtaan tuntemansa rakkaus.

Beasleyn paha henki oli suunnitellut tämän ryöstön. Riggs oli vain väline, jonkunlainen pelkuri heitukka, jonka oli toteltava voimakkaampaa tahtoa. Snake Anson miehineen oli ollut odottamassa tuolla setrikössä ja he olivat juuri polkeneet tuon vuorille johtavan jäljen. Beasley oli ollut heidän mukanaan tänä päivänä. Tämä kaikki oli Dalelle yhtä selvää kuin jos hän olisi nähnyt nuo miehet.

Mutta tytön nopea etsiminen kannusti hänen henkiset voimansa suurimpaan toimeliaisuuteen. Ratsastaessaan eteenpäin ja tuijottaessaan tarkasti yöhön samalla kun hän kuunteli jännitetyin korvin juolahti hänen mieleensä montakin taistelusuunnitelmaa. Mutta hän ei hyväksynyt niistä ainoatakaan. Ja jokaisen uuden ajatuksen syntyessä hänen mieleensä katsoi hän voimakkaaseen puumaan, joka notkeasti juoksi hevosen rinnalla. Kun hänelle oli selvinnyt, että hänen oli lähdettävä auttamaan Heleniä, oli hänen mielessään pyörinyt lemmikkinsä mahdollinen hyöty siinä asiassa. Tom osasi ihmeellisen tarkasti vainuta eläimiä, mutta ihmisten jäljille ei sitä vielä milloinkaan oltu usutettu. Dale uskoi kumminkin voivansa saada sen ajamaan takaa vaikka mitä, vaikka hän ei ollut sitä vielä koettanut. Dalelle oli lisäksi aivan selvä eräs asia, että muutamat miehet, vieläpä hyvin urhoollisetkin, pelkäävät suunnattomasti puumia.

Kaukana rinteellä muutamassa syvänteessä, jossa oli vettä ja hieman ruohoa Rangerille, hyppäsi Dale satulasta, sitoi Rangerin kiinni ja valmistautui viettämään siinä yönsä. Hän säästi eväitään antaen Tomille enemmän kuin itselleen. Tom kiertyi niin lähelle Dalea kuin suinkin ja rupesi nukkumaan.

Mutta Dale valvoi kauan.

Yö oli rauhallinen lukuunottamatta tuulta, joka humisi suojaisella rinteellä kasvavissa puissa. Dale imi toivoa tähdistä. Hänestä tuntui kuin hän ei olisi luvannut itselleen eikä Helenillekään, että hän suojelisi Bota ja Helenin omaisuutta. Hän näytti päättäneen sen tietämättään, kiinnittämättä siihen ollenkaan ajatuksiaan. Tuntui omituiselta, ettei tuo varmuus ollut ollenkaan epämääräinen, vaikka se ei sopinutkaan hänen suunnitelmiinsa. Sen pohjalla, jollakin tavoin nimetönnä käsittämättömine voimineen, kohisivat hänen ihmeelliset tietonsa metsistä, teistä, hajuista, öistä, sellaisten miesten luonteesta, jotka uskaltavat nukkua pimeässä, eristetyistä metsistä ja tuon suuren puuman luonteesta, jonka jokainen teko oli Dalen tahdosta riippuvainen.

Häntä alkoi nukuttaa ja vähitellen tyyntyivät hänen aivonsa. Viimeinen tietoinen merkitsevä ajatus oli, että hän herättyään on täydentävä tämän toivottoman yrityksen.

XX.

Snake Ansonin miehistä oli nuorella Burtilla terävimmät silmät, jonka vuoksi hän sai toimia tähystäjänä heidän oleskellessaan tuolla korkealla pengermällä. Hänen oli käsketty vahtia tarkasti alempana olevia aukeita rinteitä ja ilmoittaa heti, jos joku hevonen sattuisi ilmestymään näkyviin.

Setrinuotiosta, johon oli heitetty viheriöitä tuoreita oksia, kohosi korkea ja ohut savupatsas taivaalle. Tätä merkkitulta oli poltettu auringonnoususta alkaen.

Viimeöinen leiri oli sijainnut setrikössä pengermän takalaidassa. Mutta nähtävästi ei Anson halunnut jäädä sinne pitkäksi ajaksi, koska hän aamiaisen jälkeen oli käskenyt satuloida ja kuormittaa hevoset. Ne olivat kärsimättömät ja levottomat, pureskelivat kuolaimiaan ja huiskivat kärpäsiä. Jo melko korkealle kohonnut aurinko paistoi kuumasti eikä tuulen henkäyskään sopinut puhaltamaan tuohon suojaiseen kolkkaan.

Shady Jones oli ratsastanut jo varhain täyttämään vesisäiliöitä eikä ollut vielä palannut. Anson, joka oli nyt laihempi, liukkaampi ja käärmemäisempi kuin milloinkaan ennen, sekoitteli juuri likaisia ja rikkinäisiä kortteja. Hänen vastapelaajanaan oli tuo lihava mustaihoinen Moze. Rahan puutteessa käyttivät pelaajat merkkeinä setrinkäpyjä, joista jokainen vastasi piipullista tupakkaa. Jim Wilson oli heittäytynyt muutaman setrin juurelle; hänen parroittuneet kasvonsa olivat likaisenharmaat, vaaleat silmät hehkuivat pahaenteisesti ja suu oli yrmeästi kiinni. Aina hetken kuluttua katsoi hän Riggsiin, ja näytti siltä kuin tuollainen silmäys olisi ollut tarpeeksi. Riggs käveli edestakaisin aukiossa avopäin ja takitta. Hänen mustat samettihousunsa ja kirjailtu liivinsä olivat tomuiset ja repaleiset. Suuri revolveri hyppeli omituisesti tupessaan, joka heilui hänen kupeellaan. Riggs näytti levottomalta. Hänen kasvonsa olivat aivan hikiset, vaikka ne eivät ollenkaan punoittaneet. Hän ei näyttänyt välittävän auringosta eikä kärpäsistä. Hänen silmänsä tuijottivat tummina ja hurjasti vilkuillen sinne tänne. Mutta useimmin kohdisti hän kumminkin katseensa vangittuun tyttöön, joka istui setrin juurella muutamien metrien päässä miehistä.

Bo Raynerin pienet jalat oli sidottu suopungilla, jonka toinen pää jatkui maata pitkin jonnekin. Hänen kätensä olivat vapaat ja hänen ratsastuspukunsa oli tomuinen ja epäjärjestyksessä. Pienet kasvot olivat kalpeat ja silmät leimusivat uhmaavasti.

"Harve Riggs, en haluaisi nyt olla tomuisissa kengissänne miljoonastakaan dollarista", sanoi hän ivallisesti.

Mutta Riggs ei ollut kuulevinaankaan.

"Revolveri on vyöllänne aivan nurinkurisesti. Mitä te sillä oikeastaan teettekään?" jatkoi Bo ärsyttävästi.

Snake Anson nauroi käheästi ja Mozen mustat kasvot vääntyivät irviin. Jim Wilson näytti nauttivan tytön sanoista. Hän taivutti luisevan päänsä ärtyisästi ja vakavasti kuin kuunnellakseen.

"Parasta on, että lopetatte", sanoi Riggs synkästi.

"Enkä lopeta!" selitti Bo.

"Mutta jos minä annan teille selkään", uhkasi Riggs.

"Minulleko selkään? Koetapas, sinä likainen, raukkamainen ja kerskaileva roikale!" huudahti Bo tulisesti. "Haluaisinpa nähdä sinun koettavan. Repisin silloin tuon pitkän mustan tukkasi juurineen päästäsi."

Riggs lähestyi Bota kädet nyrkissä kuin kuristaakseen hänet vihoissaan. Mutta tyttö kumartui eteenpäin punastunein kasvoin ja leimuavin silmin.

"Sinä kirottu pieni kissa!" mumisi Riggs käheästi. "Annan sinulle selkään, ellet tuki suutasi."

"Tule vain tänne. Luuletko uskaltavasi minuun koskea? Harve Riggs, en pelkää sinua ollenkaan. Etkö ymmärrä sitä? Olet valehtelija, kerskailija ja inhoittava kuin käärme! Et kelpaa edes sitomaan näiden lainsuojattomien kengännauhojakaan."

Riggs astui pari pitkää askelta ja kumartui Bon yli purren hampaitaan. Hän löi Bota kovasti poskelle.

Lyönnin vaikutuksesta heilahti Bon pää taaksepäin, mutta hän ei huudahtanutkaan.

"Aiotko pitää suusi kiinni?" tiuskaisi Riggs peräytyessään veren värjätessä hänen kasvonsa tummanpunaisiksi.

"Nauran sinulle ja uhkauksillesi", vastasi Bo tyynesti ja harkitusti vihoissaan. "Olet sitonut minut ja lyönyt minua. Hae nyt nuija — pysy siellä kauempana minusta — ja lyö minua vieläkin. Voi, jos tietäisin sinulle sopivia nimityksiä, saisit ne nyt kuulla!"

Snake Anson oli lopettanut pelinsä ja katseli nyt kuunnellen puoleksi tyytymätön, puoleksi huvitettu ilme käärmemäisissä kasvoissaan. Jim Wilson nousi hitaasti seisoalleen. Jos joku olisi kiinnittänyt nyt huomionsa häneen, olisi hän nähnyt, että tuo kohtaus oli omituisesti lumonnut Wilsonin, vaikka tämä vielä olikin omissa ajatuksissaan. Hän aukaisi kumminkin nopeasti puseronsa niskanauhan.

Riggs heristi nyrkkiään vielä vihaisemmasti tytölle. Mutta tämä yltyi vain.

"Sinä koira!" sähisi Bo. "Ah, kunpa minulla vain olisi revolveri!"

Vaikka hänen kasvonsa olivatkin aivan kalpeat ja vaikka hänen silmänsä leimusivatkin vihaisesti, muuttuivat ne nyt kumminkin niin surullisen kauniiksi, että Anson sotkeutui asiaan.

"Kuulehan, Riggs, et saa lyödä tyttöä", varoitti hän. "Sellainen pahentaa vain asiaa. Anna hänen olla rauhassa."

"Mutta hänen on tukittava suunsa", vastasi Riggs.

"Miten maailmassa voit saada sen aikaan? Ehkä hän rauhoittuu, kun poistut hänen näkyvistään. Kuinka tyttö muuten voi?"

Anson siveli riippuvia viiksiään katsellessaan Bota.

"Voitteko sanoa, olenko ärsyttänyt teitä ja miehiänne vielä?" kysyi Bo.

"Ette luullakseni", vastasi Anson.

"Ette ole kuuleva minun sitä tekevänkään, ellette kohtele minua huonosti", sanoi Bo. "En ymmärrä, mitä teillä on tuon Riggsin kanssa tekemistä. Hän sai minut kiinni, sitoi minut ja haalasi minut leiriinne. Luullakseni odotatte nyt Beasleytä."

"Tyttö, olet oikeassa", sanoi Anson.

"Tiedättekö ollenkaan, että olette saaneet aivan väärän tytön käsiinne?"

"Miten niin? Olette varmasti Nell Rayner, joka on perinyt vanhan Auchinclossin koko omaisuuden."

"Enkä ole. Olen Bo Rayner. Nell on sisareni. Hän omistaa maatilan. Beasley haluaa hänet."

Anson kirosi karkeasti. Tuuheiden ja sotkuisten kulmakarvojen alta tuijottivat hänen silmänsä uhkaavasti Riggsiin.

"Kuulehan, onko tuon tytön puheessa perää?"

"On. Hän on Nell Raynerin sisar", vastasi Riggs äreästi.

"Saamari! Miksi hiidessä kuljetit hänet leiriini ja sitten tänne, josta olemme antaneet merkkejä Beasleylle? Hän ei halua tätä tyttöä, vaan hänet, joka omistaa maatilan. Luulitko tätä häneksi, kuten silloinkin, kun olimme kanssasi viimeksi?"

"Taisin luulla", vastasi Riggs synkästi.

"Mutta kai sinä huomasit erehdyksesi ennen tuloasi leiriin?"

Riggs pudisti päätään. Hän oli kalpeampi nyt ja hikoili kovasti. Kostea tukka oli liimautunut hänen otsaansa kiinni. Hän käyttäytyi nyt kuin mies, joka huomasi nopeasti joutuneensa tukalaan asemaan.

"Hän valehtelee!" huudahti Bo halveksivasti. "Hän on kotoisin sieltä mistä minäkin ja on tuntenut minut ja Nellin vuosikausia."

Snake Anson kääntyi katsomaan Wilsoniin.

"Jim, kuulitko, millaiseen omituiseen pulaan tuo mies on meidät saattanut? Tyttö tuntuikin minusta liian nuorelta. Muistat kai Beasleyn sanat, että Nell Rayner on kaunis nainen?"

"Kuulehan, veikkoseni, ellei tuo tyttö ole kaunis, eivät silmäni kelpaa enää mihinkään", sanoi Wilson.

"Joutavia! Te texasilaiset olette aina niin ritarillisia naisille, että minua naurattaa", sanoi Anson hieman ivallisesti. "Mutta se ei ilmaise minulle ajatuksiasi."

"En aio sanoa sinulle vielä, mitä ajattelen. Tiedän kumminkin, ettei tuo tyttö ole Nell Rayner. Olen nimittäin nähnyt hänet."

Anson tarkasteli apulaistaan hetkisen ja istuutui sitten muutamalle kivelle, kaivoi tupakkamassin taskustaan ja alkoi hitaasti pyörittää savuketta. Hän pisti sen sitten ohuitten huuliensa väliin ja unhotti selvästi sytyttää sen. Hän katseli hetkisen keltaista maata ja muutamia kuihtuneita salviapensaita. Riggs alkoi jälleen kävellä edestakaisin, Wilson nojautui setriin kuten ennenkin ja Bo tointui vähitellen vihanpuuskastaan.

"Kuulkaahan, tyttöseni", sanoi Anson Bolle, "jos Riggs todellakin tiesi, ettette ole Nell, mutta otti kumminkin teidät mukaansa, niin miksi hän teki niin?"

"Hän ajoi minua takaa ja sai minut kiinni. Sitten hän huomasi jonkun kintereillämme ja kiiruhti leiriinne. Hän pelkäsi, tuo raukka."

Riggs kuuli hänen vastauksensa ja katsoi häneen vihaisesti.

"Anson, toin hänet tänne senvuoksi, että tiedän Nell Raynerin antavan vaikka kuinka paljon saadakseen hänet takaisin", sanoi hän kovasti.

Anson näytti punnitsevan tätä näennäisesti vilpitöntä selitystä.

"Uskotteko hänen puheitaan?" kysyi Bo töykeästi. "Hän valehtelee aina ja pettää vielä Beasleyn ja teidät muutkin."

Riggs heristi hänelle vapisevaa nyrkkiään. "Tuki suusi tahi muuten muuttuu olosi huonommaksi!"

"Riggs, tuki itse suusi!" sanoi Anson nousten laiskasti seisoalleen. "Ehkä ei ole juolahtanut mieleesikään, että hänen puheensa voivat ehkä huvittaa minua. Olen tämän joukon päällikkö. Nyt, tyttöseni, voitte puhua mitä haluatte."

"Sanoin hänen pettävän teitä kaikkia", vastasi Bo heti. "Minua ihmetyttää, että huolitte hänet seuraanne. Enoni Al, sulhaseni Carmichael ja ystäväni Dale ovat kaikki kertoneet minulle, millaisia Lännen miehet ovat lukuunotettuina sellaisetkin lainsuojattomat rosvot ja murhaajat kuin tekin olette. Minäkin tunnen jo Länttä sen verran, että tiedän pelkureiden olevan liikaa täällä. Sellaiset eivät voi täällä menestyä. Tuo tuolla käväisi Dodge Cityssä kerran ja kun hän palasi sieltä, kerskaili hän olevansa paha mies. Hänestä oli tullut horjuva, kerskaileva ja juopotteleva revolverisankari. Hän kertoi ampumistaan miehistä ja voittamistaan taisteluista. Hän pukeutui kuin peluri, joka ei voi olla ampumatta, ja sitten hän rakastui sisareeni. Mutta Nell vihaa häntä. Hän seurasi meitä tänne Länteen ja on vakoillut toimiamme kuin hiipivä intiaani. Emme voineet mennä kylän kauppaankaan tapaamatta häntä. Hän ratsasti jälkeeni kukkuloille ja ajoi minua takaa. Senvuoksi hyökkäsi Carmichael hänen kimppuunsa Turnerin kapakassa, säikäytti hänet kokonaan ja nimitteli häntä kaikilla mahdollisilla nimityksillä. Sitten hän livahdutti häntä korvalle, potki häntä ja karkoitti hänet Pinestä. Mitä hän nyt lienee sanonutkaan Beasleylle ja teille, on kumminkin aivan varmaa, että hän pelaa omaa peliään. Luulen hänen haluavan Nelliä omakseen, mutta ellei hän saa Nelliä, tyytyy hän minuunkin. Olen aivan hengästynyt enkä tiedä hänelle sopivia nimityksiä. Vaikka puhuisin alituisesti, en kumminkaan voisi läksyttää häntä tarpeeksi. Mutta lainatkaa minulle revolverinne minuutiksikaan."

Tyynesti istuva Jim Wilson hätkähti. Hymyillen ihastuneena otti Anson revolverinsa tupesta, astui pari askelta eteenpäin ja oli ojentavinaan sen perä edellä Bolle. Bo ojentautui innoissaan ottamaan sitä, mutta Anson vetäisi sen silloin takaisin.

"Älkää hiidessä!" huusi Riggs peloissaan.

"Vieköön minut piru, Jim, ellei tyttö ole tosissaan!" huudahti Anson.

"Kuulkaahan nyt, neiti. Ampuisitteko hänet, jos teillä olisi revolveri?" kysyi Wilson uteliaasti. Hänen kysymyksessään oli enemmän kunnioitusta kuin ihmettelyä.

"En. En halua liata käsiäni tuon pelkurin verellä", vastasi Bo. "Mutta minä tanssittaisin ja juoksuttaisin häntä."

"Osaatte siis käsitellä revolveria?"

Bo nyökäytti vastaukseksi silmien leimutessa vihasta ja huulten vapistessa.

Silloin Wilson teki kummallisesti nopean liikkeen ja hänen revolverinsa lensi perä edellä jalan päähän Bon kädestä. Bo sieppasi sen, jännitti hanan ja tähtäsi, ennenkuin Anson ennätti liikahtaakaan. Hän huusi kumminkin:

"Heittäkää revolveri kädestänne, te pieni paholainen!"

Riggs kalpeni, kun tuo suuri sininen revolveri suuntautui häneen. Hänkin huusi, mutta aivan eri tavalla kuin Anson.

"Juokse tahi tanssi!" huusi Bo.

Suuri revolveri paukahti ja oli melkein lentää pois hänen kädestään. Hän tarttui siihen molemmin käsin ja huusi ivallisesti laukaistessaan. Tämä toinen luoti sattui Riggsin jalkojen viereen lennättäen tomua ja kivensirpaleita hänen ylleen. Hän hyppeli sinne tänne ja pakeni sitten kallioiden suojaan. Suuri revolveri paukahti kolmannen kerran ja luoti raapaisi kai Riggsiä, sillä hän huudahti käheästi ja kiiruhti niin pian kuin suinkin piiloon kallioiden taakse.

"Merkitkää hänet! Ampukaa hänen jalkansa poikki!" huudahti Snake Anson nauraen ja polkien jalkaansa, kun Riggs hävisi näkymättömiin.

Jim Wilson katseli koko tapausta yhtä tyynesti kuin hän muutenkin suhtautui tyttöön. Sitten kun Riggs hävisi näkyvistä, tuli hän lähemmäksi ja otti revolverin tytön vapisevasta kädestä. Bo oli vielä kalpeampi kuin ennen, mutta päättäväinen ja uhmaava. Wilson katsoi sinnepäin, jonne Riggs oli paennut, ja alkoi sitten ladata pyssyään. Snake Ansonin naurunpuuskat loppuivat melko äkkiä.

"Kuulehan, Jim, tyttöhän olisi voinut pitää meidät kaikki kurissa revolverillaan!" sanoi hän moittivasti.

"Hän ei ole vihoissaan meille", vastasi Wilson.

"Joutavia! Luulet ymmärtäväsi naisia nyt muka hyvin, etkö luulekin? Tuo teki kumminkin sydämelleni hyvää. Jim, mitä maailmassa olisit tehnyt, jos olisit sattunut olemaan Riggsin asemassa?"

Kysymys tuntui merkitykselliseltä ja hämmästyttävältä. Wilson mietti.

"Olisin varmasti seisonut paikoillani räpäyttämättä silmäänikään."

"Ja antanut hänen ampua!" huudahti Anson nyökäyttäen pitkulaista päätään. "Niin olisin minäkin tehnyt."

Siten nämä raa'at lainsuojattomat, tottuneina kunniattoman ammattinsa väkivaltaisuuksiin ja halpamaisuuksiin, rohkaisivat luonteensa äärimmilleen tuon tytön uhman vuoksi. Bolla oli lujat hennot, joita he vain kunnioittivat.

Juuri silloin säpsähdytti jyrkänteeltä kuuluva huuto Ansonia. Mumisten itsekseen läksi hän noita rosoisia kallioita kohti, joiden suojassa vahti oli. Lihava Moze tallusteli hitaasti hänen jälkeensä..

"Neiti, kohtelitte todellakin suurenmoisesti tuota herra revolverinheiluttaja Riggsiä", huomautti Jim Wilson katsellen tarkkaavaisesti tyttöä.

"Olen hyvin kiitollinen teille, että lainasitte minulle revolverinne", vastasi Bo. "Toivoakseni sai hän pienen naarmun."

"Ellette pistänyt häntä, ei Jim Wilson ymmärrä ampumisesta mitään."

"Jim Wilson, oletteko tuo sama mies, jonka eno Alkin on tuntenut?"

"Olen, neiti. Tunsin Alin melko hyvin. Mitä hän sanoi minusta?"

"Muistan hänen kerran puhuneen Snake Ansonin joukosta. Silloin hän muisti teidätkin ja sanoi teitä hyväksi ampujaksi. Hän oli pahoillaan, että teistä oli tullut lainsuojaton."

"Vai puhui vanha Al niin kauniisti minusta. Pidänpä tuon muistissani. Ja nyt, neiti, voinko tehdä jotakin puolestanne?"

Bo kääntyi häneen päin nopeasti kuin salama.

"Mitä tarkoitatte?"

"En tarkoita juuri mitään erikoista, on minun pakko mielipahakseni ilmoittaa. En mitään sellaista, että teidän tarvitsee näyttää tuollaiselta. Minun on jäätävä lainsuojattomaksi yhtä varmasti kuin te olette syntynyt. Mutta ehkä lainsuojattomissakin on monenlaisia."

Bo ymmärsi hänet ja kunnioitti häntä senvuoksi, ettei hän ollut tukenut Bon äkkiä syntynyttä toivoa, että hän olisi valmis pettämään johtajansa.

"Olkaa niin hyvä ja irroittakaa tuo suopunki jaloistani. Sallikaa minun kävellä hieman yksinäni. Tuo houkka vahtii kaikkia liikkeitäni. Lupaan, etten pakene. Ja voi, olen niin hirveästi janoissanikin."

"Olette totisesti järkevä tyttö." Wilson irroitti siteet ja auttoi hänet seisoalleen. "Saamme raitista vettä heti, kun hieman odotatte."

Sitten hän kääntyi Bohun selin ja meni katsomaan, kun Riggs sitoi sääreensä saamaa haavaa.

"Kuulehan, Riggs, olen laskenut omalla vastuullani tytön hieman jaloittelemaan. Hän ei voi paeta. Eikä ilkeydestä sitäpaitsi ole mitään hyötyä."

Riggs ei vastannut mitään, vaan laski housunlahkeen alas, taivutti sen suun kaksinkerroin ja veti saappaan jalkaansa. Sitten hän läksi jyrkänteelle, mutta kohtasikin jo puolivälissä takaisin palaavan Ansonin.

"Beasley on tulossa toiselta suunnalta ja Shady toiselta. Pääsemme lähtemään tältä kuumalta kallionkielekkeeltä puolenpäivän tienoissa", sanoi lainsuojattomien johtaja.

Riggs meni jyrkänteelle katsomaan itse.

"Missä tyttö on?" huudahti Anson hämmästyneenä tultuaan leiriin.

"Hän on kävelemässä jossakin tämän paikan ja Pinen välillä", vastasi Wilson.

"Jim, laskit hänet siis irti?"

"Niin tein. Hän on ollut köysissä koko ajan. Hän lupasi sitäpaitsi, ettei hän pakene. Luotan tytön lampaidenvarkaallekin antamaan sanaan."

"Samoin olisin minäkin tehnyt. Mutta, Jim, sinussa on kumminkin tapahtunut jonkunlainen muutos. Ehkä muistelet nuoruutesi aikoja, jolloin tunsit yhtä kauniita tyttöjä kuin tämäkin on?"

"Jos nyt asian laita sattuukin olemaan niin, saa sen joku varmasti tuntea vielä nahoissaan."

Anson katsoi häneen hämmästyneenä ja muutti heti ivallista puhetapaansa.

"Vai sellaiselta se sinusta tuntuu", sanoi hän heittäytyen pitkäkseen varjoon.

Nuori Burt tuli nyt leiriin pyyhkien tuhkanharmaita kasvojaan. Hänen syvälle painuneet nälkäiset silmänsä joihin hänen toverinsa niin luottivat, tarkastelivat leiriä.

"Missä tyttö on?" kysyi hän.

"Jim antoi hänen mennä kävelemään hieman", vastasi Anson.

"Huomasinkin, miten Jim heltyi katsellessaan häntä. Hyi hitto!"

Snake Anson ei kumminkaan hymyillytkään. Ilma ei tuntunut oikein sopivalta leikinlaskulle, seikka, jonka Burtkin melko pian huomasi. Riggs ja Moze palasivat jyrkänteeltä ja Moze ilmoitti, että Shady Jones oli jo tulossa melko lähellä. Bokin tuli hitaasti näkyviin ja istuutui tultuaan leiriin noin kymmenen metrin päähän miehistä. He vartoivat sitten vaiti ollen, kunnes tuo odotettu ratsastaja tuli vesileilien heiluessa satulan kummallakin puolella. Hänen saapumistaan tervehdittiin ilolla, sillä kaikki olivat janoissaan. Wilson vei vettä tytölle, ennenkuin hän itse joi.

"Olipa se melko hankala vedenhakemismatka", sanoi Shady, joka jollakin tavoin oli nimensä arvoinen sekä väriltään että käytökseltään. [Shady = varjoisa.] "Ja jos teille, johtaja, on yhdentekevää, en tee tuota matkaa enää toistamiseen."

"Älä ole milläsikään, Shady. Lähdemme nopeasti vuoristoon ennen auringon laskemista", sanoi Anson.

"Enpä ole, hitto vieköön, kuullut näin iloisia uutisia moneen päivään. Hei, Moze!"

Tummaihoinen Moze nyökäytti karvaista päätään.

"Olen kyllästynyt koko tähän hommaan", sanoi Burt vanhempien toveriensa esimerkin rohkaisemana. "Aina viime syksystä alkaen olemme laiskoitelleet, kunnes olimme jäätyä asuntoomme. Meillä ei ole ollut rahaa, ei juomaa eikä sanottavasti ruokaakaan. Kaikki on vain lupausten varassa!"

Oli mahdollista, että tämä joukon nuorin ja rauhattomin jäsen oli koskettanut nyt arkaan kohtaan. Wilson näytti kumminkin olevan vapain heidän keskuudessaan vallitsevista tunteista. Hänen aivonsa näyttivät työskentelevän ankarasti jonkun asian selville saamiseksi.

"Burt, sanoitko minun luvanneen sinulle jotakin?" kysyi Anson pahaenteisesti.

"En johtaja. Olette vain sanonut, että voimme rikastua. Mutta nuo lupaukset on annettu teille. Nyt kun olemme saaneet tytön haltuumme, on tuon meksikolaisen täytettävä ne."

"Mutta nyt onkin asia niin, että olemme vanginneet väärän tytön. Meidän pitkätukkainen toverimme tuossa — herra Riggs suurine revolvereineen — tuo tänne mukanaan tuon vallattoman tytön haluamamme naisen asemesta."

Burt sähähti pettymyksestä ja Shady Jones kirosi perinpohjin heitellessään kiviä savuavaan nuotioon. Sitten vaikenivat kaikki synkästi. Heidän kiihtyvän vihansa esine, Riggs, istui hieman erillään eikä katsonut keneenkään heistä, mutta kohensi kumminkin ryhtinsä niin vaikuttavaksi kuin suinkin vain voi.

Äkkiä teroitti muudan hevonen korviaan. Tuo oli ensimmäinen hajun tahi äänen aiheuttama merkki miehille. Huomattuaan sen rupesivat muut paitsi Wilson jännittyneesti odottamaan. Hiljaisuuden rikkoikin pian kivikosta kuuluva rautakenkäisten kavioiden kapse. Riggs nousi hermostuneesti seisoalleen. Muut seurasivat vähitellen hänen esimerkkiään. Wilson istui kumminkin tyynesti paikoillaan. Hetken kuluttua ilmestyikin setrien varjosta suuri kimo lähestyen leiriä. Kun se saapui perille, laskeutui sen ratsastaja melko ketterästi satulasta, vaikka hän olikin suuri mies.

"Päivää, Beasley", tervehti Anson.

"Halloo, Snake veikkoseni!" vastasi Beasley katsellen ylpeästi tummin silmin miehiä. Hän oli tomuinen, kuumissaan ja hikinen, mutta nähtävästi kumminkin niin kiihoittunut, ettei hän sitä huomannutkaan. "Huomattuani savumerkkinne hyppäsin heti hevoseni selkään. Ratsastin kumminkin Pinestä ensin pohjoiseen päin, ennenkuin käännyin tänne. Riggskö vai te vangitsitte tytön? Näytätte niin kummallisilta! Mikä täällä on hullusti? Ette suinkaan ole houkutelleet minua tänne tyhjän vuoksi?"

Snake Anson viittasi Bohun.

"Tulkaa esille sieltä varjosta, että Beasley voi teitä katsella!"

Bo tuli esille setrien varjosta, joka oli kätkenyt hänet näkyvistä.

Beasley tuijotti häneen hämmästyneenä ja hänen suunsa aukeni.

"Tuo on haluamani naisen pieni sisar!" huudahti hän.

"Niin on meillekin juuri kerrottu."

Beasley oli vieläkin hämmästynyt.

"Kerrottu!" toisti hän ja hänen suuri ruumiinsa alkoi nopeasti vapista. "Kuka hänet vangitsi ja toi tänne?"

"Kukapa muu kuin herra revolverinheiluttaja Riggs tuossa", vastasi Anson hyvin ivallisesti.

"Riggs, olet tuonut tänne väärän tytön", huudahti Beasley. "Erehdyit jo kerran ennenkin. Mitä oikeastaan tarkoitat?"

"Ajoin häntä takaa ja saatuani hänet kiinni ja huomattuani, ettei hän ollutkaan Nell Rayner, otin hänet mukaani kumminkin", vastasi Riggs. "Pyydän saada puhutella teitä kahden kesken."

"Mies, olet hullu sotkiessasi asiani tuolla tavoin", raivosi Beasley. "Kuulit suunnitelmani, Riggs, tätä naisenryöstöä ei voida uudistaa. Olitko juovuksissa vai muuten pyörällä päästäsi?"

"Beasley, hän aikoo pettää teitä", pisti Bo Rayner väliin.

Karjanomistaja katsoi sanatonna häneen, sitten Ansoniin, sitten Wilsoniin ja lopulta Riggsiin hänen ruskeiden poskiensa muuttuessa tummanpunaisiksi. Hän paiskasi Riggsin kumoon yhdellä ainoalla lyönnillä, kumartuen sitten hänen ylitseen ja puristaen suonenvedontapaisesti revolveriaan.

"Sinä raukkamainen korttipukari! Mieleni tekee ampua sinut. Minulle sanottiinkin, että pelaat vain omaa peliäsi, ja nyt sen uskon."

"Niin pelaankin", vastasi Riggs nousten varovaisesti. Hän oli aivan kalpea. "Aikomukseni ei ollut kumminkaan pettää teitä. Suunnitelmanne mukaan oli teidän vain saatava tyttö pois kotoaan, että olisitte voinut anastaa hänen omaisuutensa. Mutta minä halusin saada hänet vaimokseni."

"Miksi sitten vangitsit hänen sisarensa?" kysyi Beasley tiukasti purren hampaitaan.

"Koska suunnitelmani —"

"Helvettiin suunnitelmasi! Olet tehnyt tyhjäksi aikomukseni enkä halua olla kanssasi enää missään tekemisissä." Beasley hengitti nopeasti, hänen uhkaava katseensa ei ennustanut mitään hyvää tuolle hänen suunnitelmiensa rikkojalle ja hänen kätensä olivat vielä puristautuneet uhkaavasti nyrkkiin.

"Beasley, käskekää niiden tuoda hevoseni. Haluan lähteä kotiin", sanoi Bo Rayner.

Beasley kääntyi hitaasti. Bon sanat aiheuttivat vaitiolon. Miehet eivät olleet nyt ollenkaan selvillä, mitä he hänelle tekisivät.

"Minulla ei ole ollut mitään osaa teidän tuomisessanne tänne. En halua myöskään sekautua siihen, mitä teille nyt tehdään, lähetetäänkö teidät takaisin vai ei", selitti Beasley.

Silloin kalpenivat tytön posket jälleen ja hänen silmänsä alkoivat leimuta.

"Olette yhtä suuri valehtelija kuin Riggskin", huudahti hän kiihkeästi. "Olette varaskin ja kerskuri ryöstäessänne avuttomia tyttöjä. Tiedämme kyllä suunnitelmanne. Milt Dale kuuli tämän Ansonin kanssa tekemänne sopimuksen sisareni ryöstämisestä. Teidät pitäisi hirttää, te sekarotuinen meksikolainen!"

"Leikkaan kielenne poikki!" sähisi Beasley.

"Jos olisimme kahden kesken, tekisitte kai sen kyllä, mutta nämä lainsuojattomat, nämä lampaiden varkaat, nämä palkkaamanne välineet ovat teitä paremmat. Mitä luulette Carmichaelin nyt tekevän teille? Niin, Carmichaelin juuri! Tuo paimen on sulhaseni. Tiedätte, miten hän kohteli Riggsiä. Onko teillä tarpeeksi järkeä käsittääksenne, mitä hän tekee teille?"

"Mitäpä hän minulle voi", jyrisi Beasley. Hänen kasvonsa kalpenivat kumminkin hieman. "Tuo paimenenne —"

"Olkaa vaiti!" keskeytti Bo napsauttaen sormiaan hänen nenänsä edessä. "Hän on kotoisin Texasista. Niin juuri!"

"Olkoonpa hän vaikka mistä", sanoi Beasley vihaisesti, "niin mitä väliä sillä on? Texasilaisia on kaikkialla. Tuossa on esimerkiksi Jim Wilson, Snake Ansonin varapäällikkö. Hän on texasilainen eikä se seikka peloita ketään."

Beasley viittasi Wilsoniin, joka siirteli levottomasti jalkojaan. Tytön leimuavat silmät seurasivat hänen viittaustaan.

"Oletteko todellakin Texasista?" kysyi Bo.

"Olen, neiti, mutta en ole sen arvoinen", vastasi Wilson. Oli ilmeistä, että epämääräinen häpeäntunne lisäsi hänen hämmennystään.

"Ah, olen ollut siinä luulossa, että texasilaiset roistotkin suojelevat avuttomia tyttöjä!" vastasi Bo hyvin ivallisesti ja pettyneenä.

Jim Wilson painoi päänsä kumaraan. Ellei kukaan muu olisikaan huomannut Wilsonin suhtautumisen tähän asiaan muuttuneen vakavaksi, huomasi Snake Anson sen kumminkin.

"Beasley, leikit kuoleman kanssa!" huudahti hän.

"Varmasti!" lisäsi Bo niin kiihkeästi, että kuuntelijat vapisivat. "Olette jättänyt minut nyt näiden lainsuojattomien armoille. Saatte karkoittaa sisarenikin pois hänen kotoaan, mutta hetkenne on vielä koittava. Tom Carmichael tappaa teidät!"

Beasley nousi satulaan. Synkkänä, kalmankalpeana ja raivoissaan istui hän vapisten satulassaan tuijottaen lainsuojattomien johtajaan.

"Snake, minua ei voida syyttää asian epäonnistumisesta. Olisin rehellisesti täyttänyt lupaukseni, jos suunnitelmani olisi onnistunut. Mutta se ei ole tapahtunut. En maksa teille, hitto soikoon, mitään, ja asia on sillä kuitti minun puoleltani!"

"Beasley, tunnustan, etten voi vaatia teiltä mitään", vastasi Anson hitaasti. "Ette kumminkaan ole nyt yhtä rehellinen kuin ennen. Olemme tuhlanneet aikaa ja koettaneet parhaamme. Mieheni ovat hyvin uupuneet. Olemme sitäpaitsi rahattomia muista varusteista puhumattakaan. Emme ole milloinkaan ennen riidelleet. Mutta luullakseni voi sekin nyt olla mahdollista."

"Olenko velkaa teille rahaa tästä?" kysyi Beasley tiukasti.

"Ette", vastasi Anson yhtä vihaisesti.

"Silloin on asia selvä. Pesen käteni. Pakottakaa Riggs maksamaan. Hänellä on rahaa ja suunnitelmia. Yhtykää häneen."

Sanottuaan sen kannusti Beasley hevostaan, kääntyi ja ratsasti tiehensä. Lainsuojattomat katsoivat hänen jälkeensä, kunnes hän katosi puiden varjoon.

"Luuletteko keneltäkään meksikolaiselta voitavan odottaakaan enempää?" kysyi Shady Jones.

"Anson, enkö jo sitä sanonut?" lisäsi Burt.

Tummaihoinen Moze pyöritteli silmiään kuin hurjistunut sonni, ja Jim Wilson katsoi tarkkaavaisesti kädessään olevaan tikkuun. Riggs näytti äärettömästi huojentuneelta.

"Anson, anna minulle hieman eväistäsi, niin poistun tytön kanssa", sanoi hän kiihkeästi.

"Mihin sinä nyt lähtisit?" kysyi Anson uteliaasti.

Riggs ei voinut vastata heti. Hänen järkensä ei ollut sen enempää tämän tilanteen tasalla kuin hänen hermonsakaan.

"Et ole mikään metsien mies. Ja ellet ole aivan järjiltäsi, ei sinun milloinkaan pidä enää mennä Pineen eikä Show Downiin. Jäljilläsi ollaan jo varmasti."

Kuunteleva tyttö vetosi nopeasti Wilsoniin.

"Älkää suinkaan salliko hänen viedä minua mukanaan metsiin!" änkytti hän. Tämä oli hänen heikkoutensa ensimmäinen merkki.

"En ole tämän joukon johtaja", vastasi Jim Wilson kumminkin töykeästi.

"Mutta olettehan kumminkin mies!" kiusasi Bo häntä.

"Riggs, sinä otat mukaasi nykyisen rauhasi häiritsijän ja tulet mukaamme", sanoi Anson tiukasti. "Olen hyvin utelias näkemään, miten hän sinua kohtelee."

"Snake, antakaamme tytön palata Pineen", sanoi Jim Wilson.

Anson kirosi hämmästyneenä.

"Viisainta se kumminkin olisi", jatkoi Wilson. "Meillä on jo tarpeeksi tekemistä omista huolistammekin ja hänen pidättäminen luonamme lisää vain niitä. Aavistan jotakin. En ole usein vastustanut päätöksiäsi, mutta tämä ei ollenkaan miellytä minua. Tyttö olisi välttämättä lähetettävä kotiinsa."

"Mutta ehkä kumminkin hyödymme hänestä jollakin tavoin. Hänen sisarensa maksaa kyllä lunnaat."

"Toivon sinun kumminkin punnitsevan ehdotustani tarkasti", lopetti Wilson.

"Jim, jos haluamme päästä hänestä heti, niin antakaamme Riggsin viedä hänet mukaansa", ehdotti Anson. Hän oli levoton eikä voinut päättää mitään. Wilson huolestutti häntä.

Pitkä texasilainen pyörähti heti katsomaan. Hänessä oli tapahtunut ihmeellinen muutos.

"Emme hitto vieköön annakaan!" sanoi hän.

Anson vapisi, mutta luultavasti ei Wilsonin äänen sävy sitä vaikuttanut. Hän voi kyllä olla joukon johtaja, mutta hän ei ollut silti sen suurin mies. Hänen kasvonsa synkistyivät.

"No, purkakaa sitten leiri", määräsi hän.

Riggs ei ollut luultavasti kuullut Ansonin eikä Wilsonin viimeisiä sanoja, sillä hän oli mennyt hakemaan hevostaan muutamien satojen metrien päästä.

He läksivät jo liikkeelle muutamien minuuttien kuluttua. Burt, Jones ja Moze ratsastivat edellä ajaen kuormahevosia, sitten seurasi Anson Bo kintereillään, sitten Riggs ja viimeisenä tuli Wilson.

Lähtö tapahtui hieman jälkeen puolenpäivän. He kulkivat kierrellen rinnettä ylöspäin, kunnes saapuivat muutaman syvän uoman laidalle, jota he sitten seurasivat tasaiseen metsään saakka. Kulku muuttui nyt nopeaksi, sillä kuormahevosetkin voitiin kiiruhtaa juoksuun. Kerran, kun antilooppilauma hyökkäsi korvat pystyssä aukealle, pysähdytti nuori Burt matkueen. Hänen hyvin tähdätty luotinsa kaatoi niistä yhden. Sitten jatkoivat muut matkaansa jättäen hänet nylkemään ja paloittelemaan eläintä. Seuraavan kerran pysähdyttiin muutaman kirkkaan ja nopean puron rannalle, ja ennenkuin he menivät sen yli, joivat sekä ihmiset että hevoset siitä mielellään. Burtkin tavoitti siinä toverinsa.

Nyt jatkui matka aukioiden ja niittyjen poikki ja sinne tänne mutkitellen tihenevän metsän halki vähitellen yhä korkeammalle, penkereeltä penkereelle auringon painuessa länteen ja muuttuessa punaisemmaksi. Sitten se laskeutui ja hämärä kirkastui vähitellen ruskoksi. Ansonkin rikkoi koko iltapäivän kestäneen vaitiolonsa ja määräsi matkueen pysähtymään.

Paikka oli villi, synkkä ja matala, tummien kuusikkojen välissä oleva notko. Ruohoa, polttopuita ja vettä oli siellä yllinkyllin. Kaikki miehet olivat jo laskeutuneet maahan irroittaen satuloita ja myttyjä, ennenkuin väsynyt tyttö ponnisteli tehdäkseen samoin. Kun Riggs huomasi sen, tuli hän ystävällisesti auttamaan, mutta Bo sivalsi häntä äänekkäästi sormikoidulla kädellään.

"Pidä kyntesi erillään minusta!" sanoi hän. Hänen mielensä ei näyttänyt ollenkaan lannistuneelta.

Wilson huomasi tämän sivutapauksen, mutta Anson ei.

"Mikä nyt on hätänä?" kysyi tämä.

"Kunnioitettava revolverinheiluttaja Riggs sai juuri sormilleen neidiltä, kun hän tahtoi olla kohtelias", vastasi Moze, joka sattui olemaan lähinnä.

"Jim näitkö sen?" kysyi Anson. Hänen mielenkiintonsa oli kestänyt koko iltapäivän.

"Hän koetti auttaa neitiä maahan, mutta neiti sivalsi häntä korvalle", vastasi Wilson.

"Tuo Riggs on joko tyhmä tahi sitten aivan hullu", sanoi Anson salavihkaa Mozelle.

"Tarkoitatte kai, että hän on kirottu! Muistakaa sanani, että hän saattaa meidät vielä turmioon. Tim ennusti oikein."

"Turmioonko?" sanoi Anson kiroten partaansa.

Monien käsien työskennellessä joutui kaikki pian valmiiksi. Muutamissa hetkissä saatiin nuotio kirkkaasti palamaan, vesi kiehui, padat höyrysivät ja paistetun riistan haju sekautui kylmään ilmaan. Tyttönen oli lopultakin laskeutunut satulasta maahan, johon hän istuutui Riggsin viedessä hevosen pois. Hän istui siinä allapäin nähtävästi aivan unhotettuna.

Wilson oli tarttunut kirveeseen ja heilutteli sitä nyt reippaasti kuusikossa. Puita kaatui monta nopeasti peräkkäin pehmeästi humahtaen. Sitten ilmaisivat kirveen pitkät liukuvat lyönnit, miten hän katkoi niiden oksia. Hän ilmestyi äkkiä hämärästä vetäen puoleksi karsittuja kuusia perässään. Hän teki monta tuollaista matkaa ja viimeisellä oli hän melkein kaatua suuren oksataakan alle. Ne hän levitti erään suuren haavan etäälle ulottuvan oksan alle. Sitten hän asetti nuo puoleksi karsitut kuuset vinosti tuota oksaa vasten molemmin puolin, muodostaen sitten nopeasti kotamuotoisen majan, jonka toiseen päähän hän jätti kapean aukon oveksi. Otettuaan sitten muutamasta kääröstä huopapeitteen levitti hän sen majan lattialle, kosketti tyttöä olkapäähän ja kuiskasi:

"Kun olette valmis, livahtakaa tuonne. Älkääkä valvoko pelosta, sillä aion paneutua nukkumaan juuri tähän edustalle."

Samalla hän näytti kädellään, miten hän aikoi asettua juuri tuon kapean oviaukon viereen.

"Voi, kiitoksia! Ehkä te sittenkin olette texasilainen", kuiskasi Bo takaisin.

"Ehkäpä", vastasi Wilson synkästi.

XXI.

Tyttö kieltäytyi syömästä Riggsin tuomaa ruokaa, mutta hän söi ja joi hieman Wilsonin tarjoamaa. Sitten hän katsoi kuusiseen majaansa.

Olivatko Snake Ansonin miehet ennen olleet puheliaita ja toverillisia keskenään, emme tiedä, mutta nyt ei sellaisesta näkynyt juuri jälkeäkään. Jokainen mies näytti miettivän jonkun pahan enteen toteutumista, josta hän ei itse eivätkä toveritkaan olleet vielä selvillä. Kaikki tupakoivat. Sitten alkoivat Moze ja Shady pelata korttia nuotion valossa, mutta peli ei näyttänyt heitä huvittavan, koska he vain harvoin puhuivat. Riggs haki makuuhuopansa ensimmäiseksi esiin, ja oli hyvin merkityksellistä, että hän paneutui nukkumaan muutamien metrien päähän Bo Raynerin majasta. Nuori Burtkin heittäytyi muristen pitkäkseen ja pian seurasivat peluritkin hänen esimerkkiään.

Snake Anson ja Jim Wilson jäivät vaiti ollen miettimään sammuvan nuotion viereen.

Yö oli pimeä ja vain muutamia tähtiä oli näkyvissä. Puuskainen tuuli humisi kolkosti kuusikossa ja pimeästä metsästä kuului silloin tällöin joku kavion kapsahdus. Ei suden, ei arosuden eikä muunkaan pedon ulvonta suonut todellisuutta salomaan viileydelle.

Huopapeitteihinsä kääriytyneet miehet alkoivat vuorotellen hengittää syvään ja hitaasti raskaassa unessaan.

"Jim, tuo Riggs on mielestäni rikkonut kaikki suunnitelmamme", sanoi Snake Anson hiljaa.

"Niin minustakin", vastasi Wilson.

"Pelkään hänen sitäpaitsi tehneen oleskelumme näillä Valkoisilla vuorilla aivan mahdottomaksi."

"En halua sentään syyttää häntä niin paljosta. Mitä tarkoitat, Snake?"

"En todellakaan oikein ymmärrä", vastasi Anson synkästi. "Tiedän vain, että olot alkavat näyttää yhä pahemmilta. Viime syksy ja talvi olivat sellaisia emmekä vieläkään ole voineet hankkia tarpeeksi varusteita pitkälle metsissäoloajalle… Jim, kuinka mahtavaksi luulet tuon Beasleyn asemaa tuolla kylissä?"

"En hetikään niin mahtavaksi kuin hän kehuu."

"En minäkään. Huomasin sen eilen. Hän pelkäsi tyttöä, kun tämä suuttui ja uhkasi tapattaa hänet tuolla paimenrakastajallaan. Mies ampuukin hänet varmasti, Jim. Näin tuon Carmichaelin Magdalenassa muutamia vuosia sitten. Silloin oli hän vielä nuorukainen. Mutta huh! Ehkä hän ei olekaan paha, ennenkuin pienessä humalassa."

"Ei, sillä tytön sanojen mukaan hän on texasilainen."

"Jim, huomasin sinun pahastuvan tuosta puheesta Texasista ja muistakin tytön sanoista."

Wilson ei vastannut mitään tähän huomautukseen.

"Jumala tietää, etten sitä ihmettelekään. Et ole ollut ahdistettu lainsuojaton koko elämääsi enkä minäkään… Wilson, minusta on aina ollut vastenmielistä sekautua koko tähän tyttöjuttuun, eikö olekin?"

"Jos kieltäisin, tekisin väärin", vastasi Wilson.

"Se on nyt kumminkin tehty. Beasley saa sen maksaa hengellään ennemmin tahi myöhemmin, mutta se ei auta meitä hituistakaan. Lammaspaimenien karkoittaminen maasta ja lampaiden varastaminen eivät ole samaa kuin tyttöjen ryöstäminen. Beasley syyttää tästä meitä ja on tarpeeksi meksikolainen lähettääkseen muutamia miehiään ajamaan meitä takaa. Pinessä ja Shaw Downissa ei siedetä tällaista, sillä siellä asuu paljon mormoneja. Kun he heräävät, raivostuvat he suunniltaan. Otaksuhan nyt, että tuo Carmichael on taivuttanut tuon metsästäjän, Dalen, ja nuo teräväsilmäiset Beemannit jälkeemme."

"Sen me kyllä maksamme takaisin nopeasti", vastasi Anson julmasti.

"Miksi et antanut minun viedä tyttöä takaisin kotiin?"

"Kun kerran tuli puhe siitä, Jim, niin tunnustan olevani vihoissani ja tarvitsevani rahaa. Tiesin, ettet ottaisi dollariakaan hänen sisareltaan, mutta minä olen päättänyt kiskoa hänestä jotakin."

"Snake, et ole mikään tyhmyri. Kuinka voit suoriutua tuosta ja suoriutua nopeasti?"

"En ole vielä saanut suunnitelmaani valmiiksi."

"Pahennat vain asian, siinä kaikki", vastasi Wilson synkästi.

"Jim, aavistatko jotakin?"

"Annan sinun ottaa asiasta selvän."

"Kaikkia miehiäni riivaa piru", sanoi Anson vihaisesti. "Muut ovat vihoissaan siitä, ettei ole tarpeeksi ruokaa, ei whiskyä, ei rahaa peliin eikä tupakkaa, mutta et sinä, Jim Wilson, enkä minäkään."

"Mikä meitä sitten vaivaa?" kysyi Wilson.

"Minusta tuntuu kuin oleskeluni näillä seuduilla olisi loppunut. En voi selittää sitä, mutta minusta tuntuu kumminkin siltä. Jotakin on tulossa. En pidä noista kuusen juurilla olevista tummista varjoista. Ymmärrätkö? Sinä, Jim, olet aina ollut puoleksi rehellinen, ja nyt tuntuu joukkoni sinusta vastenmieliseltä."

"Snake, olenko milloinkaan jättänyt sinua pulaan?"

"Et ikinä! Olet paras tuntemani toveri. Toveruusvuosiemme kuluessa emme riidelleet kertaakaan, ennenkuin annoin Beasleyn täyttää korvani lupauksillaan. Syy on minun, mutta, Jim, katuminen on jo liian myöhäistä."

"Ehkä olisit eilen vielä ennättänyt korjata asian."

"Ehkäpä, mutta en nyt enää. Aion pitää tytön hallussani ja vaihtaa hänet kullaksi", selitti roisto julmasti.

"Snake, olen nähnyt voimakkaampienkin joukkojen kuin sinun syntyvän ja häviävän. Noissa kotipaikoillani oleskelevissa ryövärijoukoissa olevat miehet olivat melkein kaikki pahoja. Täällä ei ole tuollaisia joukkoja ollenkaan. Elleivät tilanomistajat tahi paimenet niitä hävitä, hävittävät ne luonnon pakosta itse itsensä. Sellainen on laki noihin joukkoihin nähden. Mitä tähän sinun joukkoosi taasen tulee, Anson, ei se pysty vastustamaan yhtä ainoatakaan todellista revolverilla-ampujaa."

"Vielä mitä! Jos me satumme vastakkain tuon Carmichaelin tahi jonkun muun sellaisen miehen kanssa, aiotko siis ruveta imemään sormeasi kuin mikäkin lapsi?"

"En puhunut nyt itsestäni, puhuin vain yleisesti."

"Mitä hittoa sinä siis tarkoitat?" kysyi Anson harmissaan.

"Jim, tiedän aivan yhtä hyvin kuin sinäkin, että joukkomme on pahemmassa kuin pulassa. Jälkemme etsitään ja sitten meitä ruvetaan ajamaan takaa. Meidän on piilouduttava, oltava alituisesti liikkeellä, kuljettava sinne tänne ja kätkeydyttävä synkimpiin metsiin, kunnes saamme tilaisuuden päästä etelään."

"Aivan niin. Mutta, Snake, sinä et ota huomioon miesten, et minun etkä omaa mieltäsi… Lyön vetoa hevosestani, että tämä joukko hajoaa päivässä tahi parissa."

"Pelkään sinun nyt ilmaisseen minunkin aavistukseni", vastasi Anson kohottaen sitten kätensä omituiseen alistuvaan asentoon. Hän oli kyllä rohkea, mutta kaikki salojen asukkaat tietävät heitä vahvemman voiman olevan olemassa. Istuessaan siinä muistutti hän kiemuraan käpertynyttä käärmettä, joka tuijottaa liikkumattomilla silmillään tuleen. Lopulta hän nousi ja puhumatta enää sanaakaan toverilleen poistui väsyneesti sinne, mistä nukkujain tummat ja liikkumattomat hahmot siintivät.

Jim Wilson jäi paikoilleen lepattavan nuotion viereen. Hän luki noista punaisista kekäleistä jotakin, luultavasti menneisyyttään. Hänen kasvoilleen ilmestyi varjoja, jotka kaikki eivät olleet lepattavien liekkien eivätkä pitkien kuusten aiheuttamia. Silloin tällöin kohotti hän päätään kuunnellakseen, ei nähtävästi senvuoksi, että hän odotti jotakin tavatonta ääntä, vaan tahtomattaan. Kuten Anson oli sanonut, oli ilmassa jotakin kuvaamatonta. Musta metsä humisi kovasti puuskaisen tuulen kynsissä. Sillä oli silläkin salaisuutensa. Wilsonin kaikille suunnille suuntautuvat katseet ilmaisivat, ettei ainakaan ahdistettu mies pidä pimeästä yöstä, vaikka se hänet kätkeekin. Istuessaan siinä tummien kuusien muodostaman ympyrän keskellä tuntui paikan aiheuttama tuntu lumonneen Wilsonin. Hän mietiskeli ehkä tuota omituista jälkivaikutusta, jonka tytön saapuminen joukkoon oli sen jokaiseen jäseneen aiheuttanut. Mikään ei ollut kumminkaan selvää; metsä säilytti salaisuutensa yhtä hyvin kuin surullinen tuulikin ja roistot nukkuivat kuin väsyneet pedot synkkine sydämensä sisimmässä olevine salaisuuksineen.

Jonkun ajan kuluttua heitti Wilson muutamia tikkuja punaiseen hiilokseen ja työnsi sitten pölkynpään tuleen. Liekki leimahti korkeammalle valaisten tuon pimeän ympyrän ja paljastaen nukkuvain taivasta kohti kääntyneet vakavat ja varjoisat kasvot. Wilson katseli heitä jokaista erikseen hymyillen ivallisesti, ja sitten viimeiseksi toisista erillään nukkuvaa Riggsiä. Muuttiko liekkien ja varjojen oikullinen valo Wilsonin kasvot peloittavan vihaisiksi vai totuus, joka pulppusi esille Etelässä syntyneen miehen sydämen syvyyksistä tänä yksinäisenä ja vahdittomana hetkenä, miehen, joka perinnöllisistä syistä kunnioitti kaikkea naisellista ja jonka omituinen, villi ja suojaton tappelijan verinen elämä pakotti hänet kuolettavasti vihaamaan tuollaisia Riggsin laisia, jotka matkivat ja ivasivat hänen tapojaan?

Wilson katsoi Riggsiin kauan. Tuo katse oli yhtä omituinen ja salaperäinen kuin suurissa lehdoissa humiseva metsätuuli, ja kun hän lopulta käänsi sen muualle, läksi hän samalla itsekin valmistamaan vuodettaan sellaisin askelin, jotka ilmaisivat, että hänessä oli henki vapauttanut voiman.

Hän asetti satulansa tuon huvimajan eteen, johon tyttö oli mennyt nukkumaan, samoin tervavaatteen ja huopapeitteensä, ja ojensi sitten väsyneesti pitkän ruumiinsa niille levätäkseen.

Nuotio syttyi nyt kirkkaammin palamaan paljastaen kuusten oksien kauniin viheriän ja ruskean kirjavan neulasrakenteen, joka on niin säännöllinen ja täydellinen, mutta samalla niin säännötönkin. Sitten se paloi loppuun ja sammui jättäen kaiken tummanharmaaseen tähtivaloon. Ympäristöstä ei kuulunut hevosten liikehtimistä, yötuulen humina muuttui hiljaisemmaksi, hyönteisten surinaa ei kuulunut enää juuri ollenkaan ja puronkin lorina tuntui hiljenneen. Tätä kehittymistä täydelliseen hiljaisuuteen jatkui, vaikka sitä ei milloinkaan saavutettukaan. Elämä odotti metsässä, vaikka se olikin muuttanut muotoaan pimeitten tuntien kuluessa.

Ansonin miehet eivät liikahtaneetkaan auringon noustessa, kuten tavallisesti kaikki metsämiehet, sekä metsästäjät että lainsuojattomat, joille aamun sarastaminen on niin tervetullut. Nämä toverukset, Anson ja Riggskin heihin laskettuina, vihasivatkin ehkä tuota hetkeä. Se merkitsi heille vain uutta laihaa ateriaa, sitten vaivalloista kuormittamista ja pitkää ratsastusta jonnekin, minne vain, taasen toista laihaa ateriaa, sanalla sanoen työskentelyä riittämättömien tarpeitten hankkimiseksi tyydyttävään elämään varmasti tuollaisetta elähdyttävättä toivotta, joka muuttaa heidän elämänsä merkitykselliseksi, ja kieltämättä lähestyvän onnettomuuden aiheuttamien aavistusten järkyttäminä.

Roistojen johtaja oli noustuaan pahalla tuulella ja hermostunut. Hän potkaisi Burtia saadakseen tämän hakemaan hevosia. Riggs seurasi poikaa. Shady Jones ei osannut muuta kuin murista. Yhteisestä sopimuksesta valmisti Wilson aina joka aamu hapanleipätaikinan, mutta tänään kävi se häneltä hyvin hitaasti. Anson ja Moze suorittivat lopun työstä suuremmatta innotta. Tyttöä ei näkynyt.

"Onko hän kuollut?" murahti Anson.

"Ei", vastasi Wilson katsahtaen häneen. "Hän nukkuu vielä. Anna hänen nukkua. Jos hän olisikin kuollut, olisi hänellä nyt varmasti parempi olla."

"Kuten meillä muillakin tässä joukossa", vastasi Anson.

"Snake, vannon meidän pian pääsevän täältä", sanoi Wilson tuttavallisella ja kiusoittelevalla äänellään, joka ei ilmaissut juuri muuta kuin mitä sanat sisälsivät.

Anson ei sanonut joukkonsa texasilaiselle jäsenelle enää mitään.

Burt ratsasti satulatta leiriin ajaen puolia hevosista edellään. Riggs seurasi hetken kuluttua tuoden vielä muutamia. Kadoksissa oli vielä kumminkin kolme, niiden joukossa Ansonin lemmikki. Hän ei olisi halunnut liikahtaa paikoiltaan tuotta hevosetta. Aamiaista syötäessä kiroili hän laiskoja miehiään ja aterian jälkeen kehoitti hän heitä lähtemään uudestaan. Riggs meni vastahakoisesti, mutta Burt kieltäytyi kokonaan.

"En. Etsin kaikki nuo kukkulat, jotka minun oli määräkin", sanoi hän. "Ja tästä alkaen pidän vain huolta omasta hevosestani."

Johtaja hyväksyi tämän vastalauseen. Ehkä hänen oikeudentuntonsa suuntasi hänen toimintaansa vielä kerran, koska hän käski Mozea ja Shadya suorittamaan osansa.

"Jim, olet joukkomme paras etsijä. Ehkä sinä menet", sanoi Anson. "Olit aina ennen ensimmäinen lähtemään."

"Ajat ovat nyt muuttuneet, Snake", kuului kylmäverinen vastaus.

"Etkö aio lähteä?" kysyi johtaja kärsimättömästi.

"En totisesti!"

Wilson ei ollut sen näköinen eikä hän ilmaissut millään tavalla, ettei hän halunnut jättää tyttöä leiriin kenenkään Ansonin miehen kanssa erikoisesti eikä heidän kaikkienkaan kanssa, mutta asia oli kumminkin yhtä selvä kuin jos hän olisi sen sanonut. Hidasjärkinen Moze katsoi Wilsoniin ilkeästi.

"Johtaja, eikö olekin kummallista, miten tuollainen kaunis tyttö —?" aloitti Shady Jones ivallisesti.

"Tuki suusi, hullu!" keskeytti Anson. "Tulkaa kanssani hakemaan noita hevosia."

Heidän poistuttuaan tarttui Burt pyssyynsä ja painui metsään. Sitten ilmestyi tyttökin näkyviin. Hänen tukkansa riippui hartioilla ja kasvot olivat hyvin kalpeat tummine varjoineen. Hän pyysi vettä pestäkseen kasvonsa, jolloin Wilson viittasi puroon. Kun Bo käveli hitaasti sitä kohti, otti Wilson laukustaan kamman ja puhtaan pyyheliinan ja vei ne hänelle.

Palattuaan nuotiolle näytti Bo aivan erilaiselta kammattuine tukkineen ja punaisine poskineen.

"Neiti, oletteko nälissänne?" kysyi Wilson.

"Olen."

Wilson tarjosi hänelle palasen leipää, lihaa ja kastiketta ja kupillisen kahvia.

Bo piti nähtävästi lihasta, mutta söi vastenmielisesti muun.

"Missä muut ovat?" kysyi hän.

"Hevosia hakemassa."

Ehkä Bo huomasi, ettei Wilson halunnut jutella, koska hänen pikainen Wilsoniin luoma silmäyksensä ilmaisi hänen ajattelevan, että joko Wilsonin ääni tahi käytös oli muuttunut. Pian hän poistuikin haavan juurelle pois auringonvalosta istuutuen mättäälle, johon kantautui silloin tällöin nuotion savua. Siinä hän sitten pysyi liikkumatonna, ollen hyvin onnettoman näköinen päättäväisistä huulistaan ja uhmaavista silmistään huolimatta.

Texasilainen käveli edestakaisin nuotion luona pää kumarassa ja kädet selän takana. Ellei hänen vyöltään olisi riippunut revolveria, olisi hän muistuttanut velttoa maanviljelijää. Hän oli avopäin ja takitta, ruskeat liivit olivat auki ja housujen lahkeet oli työnnetty pitkiin saapasvarsiin.

He eivät kumpikaan, ei tyttö eikä hän, muuttaneet asentoaan pitkään aikaan. Vihdoin kumminkin katseltuaan metsään ja kuunneltuaan sanoi Wilson tytölle palaavansa pian, ja poistui kuusien suojaan.

Heti hänen lähdettyään — todellisuudessa niin pian, että se merkitsi suunnitelmaa eikä sattumaa — tuli Riggs juosten aukion vastakkaiselta puolelta. Hän riensi suoraan tytön luo, joka hyppäsi seisoalleen.

"Piilotin pari hevosta", huohotti hän käheästi ja kiihkeästi. "Otan nyt pari satulaa sillä aikaa kuin sinä hankit jotakin evääksi. Koetamme päästä pakoon."

"Ei!" huusi Bo peräytyen.

"Mutta emme ole turvassa täällä", sanoi Riggs vilkaisten ympärilleen. "Vien sinut kotiisi. Vannon sen. Sanon sinulle vieläkin, ettemme ole turvassa täällä, koska nuo miehet vihaavat minua. Kiiruhda nyt!"

Hän sieppasi pari satulaa, yhden kumpaankin käteensä. Hetki oli punastuttanut hänen kasvonsa, kirkastanut hänen silmänsä ja voimistanut hänen liikkeensä.

"Olen paremmassa turvassa täällä näiden lainsuojattomien luona", vastasi Bo.

"Et siis halua tulla!" Hänen kasvonsa alkoivat vaaleta ja vääntyä, ja hän pudotti satulat käsistään.

"Harve Riggs, mieluummin rupean noiden roistojen leluksi ja palvelijattareksi kuin suostun viettämään tuntiakaan kahden kesken kanssasi", tiuskaisi Bo hänelle sammumattomassa vihassaan.

"Vien sinut väkisin!"

Riggs tarttui häneen, mutta ei voinut pitää häntä kiinni. Bo riistäytyi irti ja huusi:

"Auttakaa!"

Kuultuaan tuon kalpeni Riggs hirveästi ja raivostui. Hypäten eteenpäin löi hän Bota vasten suuta. Bo horjui, kompastui muutamaan satulaan ja kaatui. Riggs tarttui nyt hänen kurkkuunsa aikoen kuristaa hänet. Mutta Bo makasi hiljaa sanomatta mitään. Silloin Riggs nosti hänet seisoalleen.

"Kiiruhda nyt, ota tuo laukku ja seuraa minua!" Riggs tarttui jälleen noihin pariin satulaan. Toivoton kiihko, tuhoisa ja kerskaileva, punasi hänen kasvonsa. Hän oli ainoan suuren seikkailunsa kynnyksellä.

Tytön silmät laajenivat katsoessaan Riggsin ohi ja hänen huulensa avautuivat.

"Jos huudat vielä kerran, tapan sinut!" huusi Riggs käheästi ja nopeasti. Paljas Bon huulien avautuminen oli jo peloittanut häntä.

"Yksikin huuto riitti varmasti", sanoi muudan ääni hitaasti, mutta venyttelemättä sanoja, tyynesti ja kylmästi, mutta sisältäen kumminkin jotakin peloittavaa.

Riggs pyörähti huudahtaen kummallisesti. Wilson seisoi muutamien askelten päässä puoleksi kohotettu revolveri kädessään. Hänen kasvonsa olivat kuten ennenkin, ainoastaan hänen silmiensä ilme muistutti kiehuvaa sulaa hopeaa.

"Tyttö, miksi valuu suustanne verta?"

"Riggs löi minua", kuiskasi Bo. Sitten jokin, jota hän pelkäsi tahi näki tahi aavisti, pakotti hänet peräytymään, polvistumaan ja ryömimään kuusisuojukseen.

"Kuulehan, Riggs, kehoitan sinua vetämään revolverisi esille, jos luulet sen hyödyttävän jotakin", sanoi Wilson harkitsevasti, vaikkakin hieman nopeasti.

Mutta Riggs ei voinut vetää, ei liikahtaa eikä puhuakaan sanaakaan. Hän näytti muuttuneen kiveksi lukuunottamatta leukaa, joka hitaasti painui alemmaksi.

"Harve Riggs, ampuja tuolta Missourista päin", jatkoi ääni kuvaamattoman tarkoittavasti, "olet luultavasti katsonut monenkin revolverin suuhun aikoinasi. Katsopas nyt tännekin!"

Wilson kohotti harkitsevasti revolverin suun juuri Riggsin säikähtyneiden silmien tasalle.

"Olit kuulemma kehunut Turnerin kapakassa, että voit nähdä luodin tulevan ja väistää sen. Sinun on kumminkin toimittava nopeasti! Koeta nyt väistää tätäkin!"

Revolveri sylki tulta ja paukahti. Toinen Riggsin säikähtynyt silmä, oikea, sammui kuin lamppu. Toinen pyöri hetkisen hirveästi, kunnes se muuttui liikkumattomaksi kuin kuolleella. Riggs horjui hitaasti, kunnes menetetty tasapaino kaatoi hänet raskaasti liikkumattomaksi kasaksi. Wilson kumartui katsomaan tuota maassa makaavaa ruumista. Hän oli nyt tuon äskeisen kylmän ja ivallisen miehen täydellinen omituisesti kiivas vastakohta. Sähisten ja sylkien kuin raivon myrkyttämä purki hän nyt tuota vihaansa, jota hänen luontoisensa mies ei ollut voinut kohdistaa elävään vastustajaansa. Hän oli nyt kuin halvattu ja syyti suustaan kiihkeitä epäjohdonmukaisia sanoja, jotka ilmaisivat ensi sijassa luokkavihaa, sitten todellisen miehuuden aiheuttamaa inhoa raukkaa kohtaan ja lopuksi vastenmielisyyttä murhaajaa vastaan. Maailmassa on vähän niin oikeudenmukaisia miehiä kuin nämä Lännen revolverisankarit ovat.

Wilsonin peloittava vihan aiheuttama kouristuskohtaus meni vihdoin ohitse. Suoristuttuaan pisti hän aseen tuppeen ja alkoi hitaasti kävellä tulen luona. Jonkun hetken kuluttua nosti hän päänsä pystyyn ja kuunteli. Hevosten kavioiden pehmoista kapsetta kuului metsästä. Pian ilmestyi Anson näkyviin miehineen ja heillä oli mukanaan muudan noista kadonneista hevosista. Sattui samalla, että nuori Burt lähestyi aukion toiselta puolelta. Hän käveli nopeasti, kuten sellainen, jolla on kerrottavana tärkeitä uutisia.

Laskeutuessaan satulasta huomasi Anson tuon kuolleen miehen.

"Jim, olin kuulevinani laukauksen."

Toiset huudahtivat ja laskeutuivat satuloista tarkastellakseen tuota maassa makaavaa ruumista sellaisella uteliaisuudella ja omituisella pelolla, joka on ominainen kaikille nopean kuoleman kanssa tekemisiin joutuneille miehille.

Mutta tuota kaikkea ei kestänyt kuin hetkinen.

"Olet ampunut hänen silmänsä puhki!" huudahti Moze.

"Ihmettelenpä, mitä revolverinheiluttaja Riggs piti tuosta lyijypuikosta!" sanoi Shady Jones nauraen julmasti.

"Hänen takaraivonsa on aivan tipotiessään!" huohotti nuori Burt. Oli mahdollista, ettei hän ollut vielä nähnyt montakaan luodin merkitsemää miestä.

"Jim, tuo pitkätukkainen houkka ei ole koettanutkaan ampua vastaan!" huudahti Snake Anson hämmästyneenä.

Wilson ei puhunut kumminkaan sanaakaan eikä lopettanut kävelyään.

"Mikä sen aiheutti?" kysyi Anson uteliaasti.

"Hän löi tyttöä", vastasi Wilson.

Nyt kuului pitkäveteisiä huudahduksia kaikilta suunnilta samalla kun miehet katsoivat toisiinsa.

"Jim, säästit minulta vaivan", lisäsi joukon johtaja. "Olen sinulle hyvin kiitollinen. Pojat, tarkastakaa Riggs, niin jaamme saaliin. Eikö niin, Jim?"

"Kyllä, mutta saatte pitää minun osani."

Miehen taskuissa oli paljon seteleitä ja vyötäisillä olevassa vyössä melkoinen määrä kultaa. Shady Jones anasti Riggsin saappaat ja Moze hänen revolverinsa. Sitten he jättivät ruumiin paikoilleen.

"Jim, sinun on mentävä etsimään noita kadonneita hevosia. Pari on vieläkin kateissa ja toinen niistä on minun!" huusi Anson, kun Wilson pääsi kääntymispaikalleen.

Bo kuuli Ansonin sanat, pisti päänsä esille kuusisuojuksesta ja huudahti: "Riggs kertoi piilottaneensa pari hevosta. Ne ovat varmasti jossakin lähistössä. Hän tuli tuolta päin."

"Huomenta, tyttöseni! Onpa sinulla hyviä uutisia", vastasi Anson, jonka rohkeus alkoi kasvaa.

"Hän halusi varmaankin saada sinut mukaansa."

"Kyllä, mutta en halunnut lähteä."

"Silloinko hän löi sinua?"

"Niin."

"Muistellessani eilistä puhettasi en voi ymmärtää, oliko herra Riggsillä suuremmat mahdollisuudet täällä kuin Texasissakaan. Meissäkin on nimittäin jotakin tuosta suuresta maasta."

Tyttö veti kalpeat kasvonsa piiloon.

"Nyt on meidän lähdettävä matkalle, pojat", määräsi johtaja. "Menköön pari teistä hakemaan noita hevosia. Ne ovat piilossa jossakin tiheässä kuusikossa. Me muut rupeamme tekemään kuormia."

Pian olivatkin he jo matkalla ja suuntasivat kulkunsa ylätasankoa kohti, poiketen suunnastaan ainoastaan silloin kun heidän piilottaakseen jälkensä oli etsittävä pehmeää ja ruohoista maata, jossa eivät sellaiset näkyneet.

Iltapäivän kuluessa ratsastivat he vain noin kaksitoista peninkulmaa, mutta se olikin vain jatkuvaa kiipeämistä penkereeltä penkereelle, kunnes he saapuivat metsäiselle ylätasangolle, joka mustana rinteenä jatkui huipuille saakka. Metsä oli jylhää aarniometsää, jossa kasvoi ainoastaan honkia ja mäntyjä kuusien hävittyä olemattomiin. Viimeinen tunti varsinkin oli vaivalloinen ja rasittava heidän etsiessään Ansonin mieleistä leiripaikkaa kulkemalla sinne tänne, kiipeilemällä, tunkeutumalla tiheikköihin ja poikkeamalla suunnasta. Hän tuntui olevan aivan ymmällä valitessaan sopivaa leiripaikkaa. Vihdoin kumminkin valitsi hän jostakin syystä, jota ei kukaan kokenut metsämies olisi käsittänyt, synkän tiheimmän metsän keskellä olevan syvänteen sellaiseksi. Aukio, jos sitä nyt sellaiseksi voitiin sanoakaan, ei ollut mikään niitty eikä lehtokaan. Toiselta puolelta kohosi musta kallio omituisine reikineen melkein puiden latvojen tasalle. Sen juurella pulppusi puro, joka virtasi sellaisten kalliomuodostumien yli, että sen lorina eri paikoista läheisyydessä kuulosti monenlaiselta, milloin sointuvalta ja laulavalta, milloin taasen omituisen kumealta ja synkältä, ei kumminkaan kovalta, mutta kummallisen läpitunkevalta.

"Miten synkkä paikka!" huomautti Shady tunteellisesti.

Tuo vähäinen mielenrohkaisu, jonka Riggsin ruumiin ryöstäminen oli aiheuttanut, ei kestänyt tähän leiriin saakka. Miehet juttelivat vain keskenään kaikkein välttämättömimmästä, ja senkin hyvin hiljaa. Paikan vaatimus tuntui olevan sellainen.

Wilson palveli tyttöä melkein samoin kuin edellisenä iltanakin. Hän käski Bon syödä itsensä kylläiseksi, jotteivät voimat heikontuisi. Tyttö totteli kehoitusta melkoisin ponnistuksin.

Koska päivä oli ollut hyvin voimiakysyvä, sillä kaikkien muiden, paitsi Bon, oli ollut pakko kiipeillä peninkulmittain jalkaisin, eivät he illallisen jälkeen valvoneet niinkään kauan, että olisivat huomanneet, millaisen omituisen, villin ja pikimustan paikan heidän johtajansa oli valinnut leiripaikaksi. Paksurunkoisten mäntyjen välissä olevilla pienillä aukioilla ei ollut mitään vastaavaa kauas ulottuvassa lehvistössä. Ei ainoankaan tähden tuike voinut näkyä tähän synkkään koloon. Kauempana olevien äkkiä kohoavien harjanteitten yli puhaltava tuuli humisi mäntyjen oksissa kuin nämä olisivat olleet jännitettyjä kieliä. Surullisia ääniä kuului silloin tällöin. Ne eivät olleet kyllä muita kuin oksien tahi toisiaan vasten hankautuvien runkojen aiheuttamia, mutta tarvittiin kumminkin päivänvalon selvä ilmoitus, jotta ihminen voi todeta ne muiksi kuin aaveellisiksi. Sitten kumminkin, huolimatta tuulen huminasta ja puron lorinan muuttuvaisuudesta, tuntui yhtä läpitunkematon hiljaisuus kuin pimeyskin oli kietovan heidät vaippaansa.

Lainsuojattomat, joista oli tullut pakolaisia nyt, nukkuivat kumminkin väsyneen unta kuulematta mitään. He heräsivät auringon noustessa, kun metsä näytti savuiselta kultaisessa aamuruskossa ja kun valo, linnut ja oravat ilmoittivat päivän alkaneeksi.

Hevoset eivät olleet poistuneet kuopasta yön kuluessa, seikka, jonka Anson huomasi heti.

"Tämä ei kylläkään ole mikään iloinen paikka, mutta en milloinkaan ole nähnyt turvallisempaa", huomautti hän Wilsonille.

"Niin, jos nyt mikään paikka enää on turvallinen", vastasi Wilson epäilevästi.

"Voimme ainakin pitää silmällä jälkiämme. Tänne ei ymmärtääkseni ole mitään muuta tietä."

"Snake, olimme melko taitavia lampaidenvarkaita, mutta olemme huonoja metsämiehiä."

Anson murisi tyytymättömästi tälle toverilleen, joka kerran oli ollut hänen tukensa. Sitten hän lähetti Burtin metsälle hankkimaan tuoretta lihaa ja rupesi pelaamaan muiden kanssa korttia. Koska heillä nyt oli varoja sellaiseen, syventyivät he siihen heti kokonaan. Wilson tupakoi ja katseli miettiväisesti milloin pelaajia, milloin suruissaan istuvaa tyttöä. Aamuilma oli kylmää, ja Bo, nähtävästi tahtomatta oleskella vangitsijainsa läheisyydessä tulen luona, oli senvuoksi valinnut tämän synkän kuopan ainoan aurinkoisen paikan lepopaikakseen. Kului pari tuntia, aurinko kohosi korkeammalle ja ilma lämpeni. Kerran kohotti Anson päätään katsellakseen leiripaikkaa ympäröiviä synkkää metsää kasvavia rinteitä.

"Jim, hevoset ovat menossa jonnekin kauemmaksi", huomautti hän.

Wilson nousi laiskasti ja läksi kävelemään kapeiden aukioiden poikki hevosia kohti. Ne olivat syödessään ruohoa oikealla kulkeneet puron vartta alas. Siellä oli niitä vastassa syvä, viheriä ja tiheää pensaikkoa kasvava kuilu. Pari hevosta oli mennyt sinne. Wilson kuuli kai selvästi, missä ne olivat, vaikka ne eivät olleetkaan näkyvissä, koska hän läksi kiertämään päästäkseen niiden edelle ja ajaakseen ne takaisin. Näkymätön puro virtasi sinne kallioiden yli loristen ja kohisten. Hän pysähtyi vaistomaisesti ja kuunteli. Pihkalta tuoksuva tuuli kantoi mukanaan hiljaisia ja tyynnyttäviä metsänääniä. Ainoastaan hyvin terävät korvat olisivat voineet erottaa hiljaisia ja nopeita askelia. Wilson eteni varovaisesti ja kääntyi muutamalle pienelle, sammalta kasvavalle ruskealle ja tuoksuvalle aukiolle, joka oli täynnä sananjalkoja ja sinikelloja. Sen keskeltä löysi hän syvälle sammaleeseen painuneen puuman jäljen. Hän kumartui katsomaan sitä, jäykistyi nopeasti ja suoristautui sitten varovaisesti. Silloin kuuli hän takaansa kumeita askelia. Nostaen käsivartensa korkealle seisoi hän hiljaa paikoillaan ja kääntyi sitten hitaasti. Muudan harmaaseen peurannahkapukuun pukeutunut, harmaasilmäinen ja tukevaleukainen metsästäjä tähtäsi häneen vireissä olevalla pyssyllä. Ja tuon metsästäjän vieressä oli sähisevä ja sylkevä hirveän näköinen puuma.

XXII.

"Päivää, Dale!" sanoi Wilson. "Olette totisesti yllättänyt minut."

"Sssh! Ei niin kovasti", sanoi metsästäjä hiljaa. "Oletteko Jim Wilson?"

"Olen. Dale, ilmestyitte kintereillemme tavattoman pian, vai satuitteko ehkä sattumalta löytämään meidät?"

"Olen seurannut jälkiänne. Wilson, tulen hakemaan tyttöä."

"Tiesin sen heti, nähdessäni teidät."

Puumaan näytti vaikuttavan sen isännän uhkaava asento, koska se avasi suunsa näyttäen julmat keltaiset torahampaansa ja sylkien Wilsoniin päin. Tämä ei näyttänyt pelkäävän ollenkaan Dalea eikä tämän pyssyä, vaan tuota suurta sähisevää petoa.

"Wilson, olen kuullut sanottavan teitä melko rehelliseksi roistoksi", sanoi Dale.

"Ehkä sellainen olenkin. Mutta minä voin tulla hulluksi pelosta minuutin kuluttua. Dale, tuo peto hyppää pian niskaani."

"Puuma ei hyppää, ellen sitä kehoita. Wilson, jos annan teidän mennä, tuotteko tytön luokseni?"

"Tuumikaamme asiaa. Mitä silloin tapahtuu, jos kieltäydyn?" kysyi Wilson ovelasti.

"Silloin olette mennyttä miestä tavalla tahi toisella."

"Minulla ei todellakaan ole paljon valitsemisen varaa. Suostun ehtoonne. Mutta, Dale, uskotteko sanaani ja sallitte minun palata Ansonin luo?"

"Uskon. Ette ole mikään hullu ja luullakseni olette rehellinen. Minulla on Anson ja hänen miehensä hallussani. Ette voi paeta minua, ette ainakaan näissä metsissä. Voin karkoittaa hevosenne, tappaa teidät vuorotellen tahi usuttaa puuman kimppuunne jonakin yönä."

"Varmasti. Teillä on nyt valta käsissänne. Anson on itse kokonaan syypää tähän. Näin meidän kesken puhuen, Dale, en ole milloinkaan ollut halukas tällaiseen."

"Kuka Riggsin ampui? Löysin hänen ruumiinsa."

"Olitte varmaankin silloin jo läheisyydessä, kun se tapahtui", sanoi Wilson väristen hieman tahtomattaan. Jokin ajatus tympäisi häntä.

"Entä tyttö? Onko hän turvassa ja terveenä?" kysyi Dale nopeasti.

"Hän on yhtä hyvässä turvassa ja terveenä kuin kotonaankin. Dale, hän on rohkein tyttö, mikä milloinkaan on hengittänyt. Kukaan ei olisi voinut saada minua milloinkaan uskomaan, että hänen laisellaan tytöllä on sellaiset hermot. Riggs löi häntä kerran vasten suuta, muuta ei ole tapahtunut. Tapoin Riggsin sen vuoksi. Ja auttakoon minua Jumala, mutta luullakseni olen koko ajan miettinyt, miten voisin häntä auttaa. Nyt ei sellainen ole enää niin vaikeaa."

"Mutta miten?" kysyi Dale.

"Saamme sitten nähdä. Minun on saatava hänet jotenkin pois leiristä ja tuotava luoksenne. Siinä kaikki."

"Sen täytyy tapahtua pian."

"Mutta kuunnelkaahan nyt, Dale", huomautti Wilson vakavasti. "Liian nopea toiminta on yhtä vahingollista kuin liian hidaskin. Snake on ollut hyvin ärtyisä näinä päivinä ja näyttää tulevan yhä ärtyisemmäksi. Ellen toimi hyvin varovaisesti, voi hän huomata jotakin ja tappaa tytön tahi tehdä hänelle jotakin muuta. Tunnen nuo miehet. He ovat kaikki valmiit uhraamaan henkensä. Minun on toimittava hyvin varovaisesti ja jos minulla vain olisi jokin suunnitelma, olisi asian menestyminen sitäkin varmempi."

Wilsonin viekkaat vaaleat silmät loistivat jostakin mietteestä. Hän oli koskemaisillaan toisen kohotetuista käsistään viitatakseen puumaan, kun hän näytti keksivän jotakin parempaa.

"Anson pelkää puumia. Ehkä voimme säikähdyttää hänet ja muut miehet niin, että tytön poisvieminen muuttuu hyvin helpoksi. Voitteko saada tuon suuren pedon tekemään kepposia? Hyökätkää leiriimme yöllä ja karkoittakaa hevosemme."

"Takaan, että voin peloittaa Ansonin melkein kuoliaaksi", vastasi Dale.

"Silloin onnistumme varmasti!" huudahti Wilson melkein iloisesti. "Vahdin tyttöä ja vihjaisen hänelle, miten hänen on näyteltävä osansa. Tulette sinne illalla juuri ennen pimeää. Aion tehdä miehet levottomiksi. Ja silloin voitte usuttaa puuman heidän kimppuunsa tahi tehdä, mitä haluatte. Kun miehet sitten ovat aivan suunniltaan, otan tytön mukaani ja tuon hänet tänne tahi jonnekin muualle ja vihellän teille… Mutta ehkä tämä suunnitelma sittenkin on kelvoton. Jos tuo puuma hyökätessään leiriimme hyppääkin minun niskaani jonkun muun asemesta tahi sitten pimeässä, kun etsin teitä, nitistää minut. Tämä ei tunnu minusta ollenkaan houkuttelevalta."

"Wilson, tämä puuma on kesy", vastasi Dale. "Luulette sitä vaaralliseksi, mutta se on niin vaaraton kuin kissanpoikanen. Se näyttää vain vihaiselta. Ihmiset eivät ole sitä milloinkaan ahdistaneet eikä se ole taistellut milloinkaan muiden kuin karhujen ja antilooppien kanssa. Saan sen seuraamaan kaikenlaisia jälkiä, mutta totuus on kumminkin sellainen, etten voi saada sitä tekemään pahaa kenellekään ihmiselle. Se voi kumminkin peloittaa kuoliaaksi kaikki sellaiset, jotka eivät sitä tunne."

"Tuo riittää jo minulle. Miten hauskaa minulla tulee olemaankaan, kun toverini ovat suunniltaan pelosta. Dale, voitte luottaa minuun ja olen teille kiitollinen senvuoksi, että sallitte minun hieman korjata itsekunnioitustani. Siis illalla, mutta ellei sellainen osoittaudu mahdolliseksi, huomenillalla sitten."

Dale laski pyssyn perän maahan ja suuri puuma sähähti jälleen. Wilson laski kätensä ja astuen eteenpäin tunkeutui hän ympäröivään viheriään kuusikkoon. Sitten hän kiiruhti kuilusta ylös aukiota kohti. Kun hän saapui toveriensa luo, hänen käytöksensä ja ilmeensä muuttuivat.

"Ovatko kaikki hevoset siellä?" kysyi Anson selaillen korttejaan.

"Ovat, mutta ne käyttäytyvät hyvin kummallisesti. Ne näyttävät pelkäävän jotakin."

"Ehkä siellä on joku harmaakarhu", mumisi Anson. "Jim, sinun on pidettävä niitä silmällä. Olemme hukassa, jos joku peto säikähdyttää ne suunniltaan."

"Minut siis valitaan tekemään kaikki työt nyt, kun te korttipukarit nylette toisianne. Minun on paimennettava hevosia, kannettava vettä ja hakattava halkoja, keitettävä ja virutettava astiat. No samapa tuo lienee."

"Kukaan ei milloinkaan suoriudu leiritöistä paremmin kuin Jim Wilson", huomautti Anson.

"Jim, olet nyt naisen ritari ja sinulla on tarpeeksi työtä hänen ruokkimisessaan ja huvittamisessaan", sanoi Shady Jones, hymyillen niin, että sanat menettivät ivansa.

Miehet nauraa hohottivat.

"Mene tiehesi, Jim, sotket vain pelimme", sanoi Moze hieman vakavammasti.

"Tyttö kuolisikin varmasti nälkään, ellei minua olisi", vastasi Wilson hyväntuulisesti kävellessään tyttöä kohti ja alkaessaan puhua tälle melko kovasti tultuaan lähemmäksi: "Neiti, minut on valittu kokiksi ja haluaisin nyt tietää, mitä haluatte päivälliseksi."

Miehet kuulivat hänen sanansa ja nauraa hohottivat jälleen. "Hei, miten tuo Jim voikaan olla hullunkurinen!" huudahti Anson.

Bo katseli häneen hämmästyneenä. Wilson iski silmää hänelle ja tultuaan lähemmäksi alkoi hän puhua hänelle hiljaa ja nopeasti.

"Tapasin äsken tuolla metsässä Dalen kesyine puumineen. Hän on tullut noutamaan teitä. Olen suostunut auttamaan häntä, että saamme teidät täältä turvallisesti pois. Nyt on teidänkin näyteltävä osanne. Teidän on tekeydyttävä hulluksi. Ymmärrättekö? Keksikää jotakin omasta päästänne. En välitä, mitä teette tahi sanotte, kunhan vain olette olevinanne hullu. Älkääkä pelätkö. Aiomme säikähdyttää nuo miehet niin, että saan tilaisuuden viedä teidät pois. Sitten illalla tahi viimeistään huomenna."

Ennenkuin Wilson alkoi puhua, oli Bo surullinen, kalpea ja valmis milloin tahansa purskahtamaan itkuun. Hän muuttui kumminkin nopeasti kuunnellessaan näitä sanoja ja kun Wilson lopetti, ei hän enää näyttänyt samalta tytöltäkään. Hän katseli Wilsoniin ymmärtäväisesti ja nyökäytti nopeasti päätään.

"Kyllä ymmärrän. Teen voitavani!" kuiskasi hän.

Wilson poistui hyvin hajamielisenä, viekkaan suunnitelmansa hämmentämänä, eikä hän tullut entiselleen, ennenkuin melkein toveriensa luona. Silloin alkoi hän hyräillä jotakin vanhaa surullista laulua, liikkui nopeammasti, korjasi tulta ja alkoi valmistaa päivällistä. Hän piti kumminkin tarkasti silmällä, mitä ympärillä tapahtui. Hän huomasi tytön menevän kuusisuojukseen ja tulevan sieltä jälleen ulos hiukset hajallaan. Wilson katsoi tovereihinsa virnistellen, pudisti sitten päätään kuin ajatellen, että tilanne alkoi kehittyä.

Pelaavat miehet eivät kumminkaan heti huomanneet, miten tyttö keimaili ja silitteli pitkää tukkaansa hämmästyttävällä tavalla.

"Hävinnyt!" huudahti Anson kiroten ja heittäen korttinsa menemään. "Ellei minua ole noiduttu, en osaa ollenkaan pelata!"

"Olet varmasti noiduttu", sanoi Shady Jones ivallisesti. "Vastako se nyt alkaa sinulle selvitä?"

"Pelaat kuin ojaan uponnut lehmä todellakin", huomautti Moze lyhyesti.

"Pojat, eikö tämä olekin hullua?" sanoi Anson surullisen vakavasti. "Alan juuri tulla järkiini. Jokin on hullusti. Viime syksystä alkaen ei meille ole mikään onnistunut, vaan kaikki on mennyt päin mäntyyn. En syytä ketään, sillä minähän tässä johtaja olen. Onnettomuus seuraa minua."

"Snake, onnettomuutemme johtuvat kokonaan tuosta tekemästäsi sopimuksesta siepata tytöt", sanoi Wilson, joka oli kuunnellut. "Sanoin sen sinulle jo silloin. Ikävyytemme ovat vasta alkaneet ja huomaan niiden nyt lisäytyvän. Katsokaa."

Wilson viittasi sinnepäin, missä tyttö seisoi hiukset hulmuten hurjasti pään ja hartioiden ympärillä. Bo kumarteli hyvin kauniisti muutamalle vanhalle kannolle lakaisten maata nöyryydessään suortuvillaan.

Anson säpsähti ja näytti hämmästyvän äärettömästi, vallan naurettavasti. Ja nuo toiset miehet tuijottivat, ollen yhtä ymmällä kuin heidän johtajansakin.

"Mikä kumma häntä nyt vaivaa?" kysyi Anson epäilevästi. "Hänen tukkansahan on aivan hajallaan. Mutta hän ei näytä tekevän tuota iloissaankaan."

Wilson naputti otsaansa merkityksellisesti kädellään. "Säikähdin häntä oikein tänä aamuna", kuiskasi hän.

"Miten niin?" huudahti Anson uskomatta korviaan.

"Ellei hän ole hullu, en eläessäni ole nähnyt ketään hullua naista", sanoi Shady Jones. Hänen tavastaan pudistaa päätään olisi voitu luulla, että hän alituisesti oli ollut tekemisissä naisten kanssa.

Moze oli niin säikähtynyt, ettei hän saanut sanaakaan suustaan.

"Näin sen tulevan", selitti Wilson melko kiihkeästi. "Pelkäsin kumminkin ilmaista sitä. Kiusasitte minua hänellä. Nyt sentään toivon, että olisin puhunut."

Anson nyökäytti vakavasti päätään. Hän ei uskonut oikein näkemäänsä, mutta todistukset tuntuivat kumoamattomilta. Hän lähestyi tyttöä askel askeleelta, ikäänkuin tämä olisi ollut joku vaarallinen ja selittämätön kapine. Wilson seurasi häntä ja toisia näytti vastustamattomasti haluttavan lähteä mukaan.

"Kuulehan, tyttöseni!" huudahti Anson käheästi.

Tyttö suoristi ylpeästi hennon vartalonsa. Levällään olevien hiusten välistä loistivat hänen silmänsä luonnottomasti Ansonia vastaan, mutta hän ei suvainnut vastata sanaakaan.

"Kuulehan, Raynerin tyttö", lisäsi Anson hitaasti, "mikä sinua oikeastaan vaivaa?"

"Herra, puhutteko minulle?" kysyi Bo arvokkaasti.

Shady Jones tointui hämmennyksestään ja huomasi kai tilanteessa jotakin naurettavaa, koska hänen tummat kasvonsa alkoivat liikahdella.

"Kyllä!" huohotti Anson raskaasti.

"Ophelia odottaa käskyjänne, herra. Olen ollut kokoamassa kukkia", sanoi Bo suloisesti näyttäen tyhjiä käsiään, kuin niissä olisi ollut kukkavihko.

Shady Jones purskahti hillittömään nauruun. Siihen ei kumminkaan kukaan muu yhtynyt ja nopeasti aiheutti se hänelle ikävyyksiä, sillä tyttö hyökkäsi nyt hänen kimppuunsa.

"Mitä sinä, sammakko, kurnutat? Roisto, sinut olisi pieksettävä ja kytkettävä rautoihin!" huusi hän kiihkeästi.

Shadyssä tapahtui huomattava muutos ja hän oli kaatua peräytyessään. Sitten näpsäytti Bo sormiaan Mozen nenän alla.

"Sinä musta paholainen! Mene matkoihisi! Kuuletko!"

Anson kokosi sen verran rohkeutta, että hän koski Bohun.

"Kuulehan nyt, Ophelia —"

Ehkä hän koetti rauhoittaa Bota, mutta tämä huusi ja hyppäsi takaisinpäin kuin palohaavan saanut. Hän huusi kimeästi ja hurjasti:

"Sinä! Sinä!" Hän viittasi sormellaan Ansoniin. "Sinä naistenrääkkääjä! Miksi hylkäsit vaimosi?"

Anson muuttui ensin tummanpunaiseksi, mutta kalpeni sitten hitaasti. Tyttö oli nähtävästi osunut umpimähkään hyvin arkaan paikkaan.

"Ja nyt on piru muuttanut sinut käärmeeksi, pitkäksi suomuiseksi käärmeeksi, jolla on viheriät silmät! Huh! Kun paimeneni löytää sinut, ryömit kyllä pian vatsallasi. Ja hän polkee sinut tomuun."

Bo liukui nyt heidän luotaan alkaen pyöriä somasti käsivarret leveällä ja hiukset hulmuten. Sitten hän nähtävästi unhottaen tuijottavat miehet alkoi laulaa hiljaa jotakin suloista laulua. Tanssittuaan vielä muutaman männyn ympärillä livahti hän lopulta pieneen viheriään majaansa, josta pian alkoi kuulua hyvin surullista vaikeroimista.

"Voi, millainen häpeä!" huudahti Anson. "Tuo hieno terve ja rohkea tyttönen on nyt mennyttä kalua. Hän on nyt aivan rutihullu!"

"Niin, sanopas muuta", huomautti Wilson. "Ja muille se tuottaa yhä enemmän ikävyyksiä. Tilanne oli jo kehno ennenkin, mutta nyt se muuttuu aivan sietämättömäksi. Enkö sitä jo sinulle sanonut, Anson? Varoitin sinua. Kysy Shadylta ja Mozelta, he kyllä ymmärtävät asian."

"Onnemme on ainiaaksi mennyttä", ennusti Shady surullisesti.

"Tämä musertaa minut kokonaan, Anson", mumisi Moze.

"Hullu nainen hallussani! Ellei tämä nyt jo ole liikaa niin ei mikään!" huudahti Anson surullisesti poistuessaan. Ollen tietämätön, taikauskoinen ja todennäköisten asioiden järkyttämä, kuvitteli hän lopultakin olevansa pahojenhenkien riivaama. Kun hän heittäytyi istumaan muutamalle käärylle, vapisivat hänen punakarvaiset kätensä. Shady ja Moze muistuttivat myöskin paria viimeisillään olevaa miestä.

Wilsonin jännittyneet kasvot liikahtelivat, kun hän käänsi ne pois nähtävästi tukahduttaakseen jonkunlaisen tunnepuuskan. Juuri silloin pääsi Ansonilta jyrisevä kirous.

"Hullu tahi ei, kultaa minä kumminkin hänellä ansaitsen!" raivosi hän.

"Mutta mies, ole nyt toki järkevä. Aiotko sinäkin tulla hulluksi? Sanoinhan sinulle jo, että joukkomme on tuomittu perikatoon. Et voi saada mitään hänestä", sanoi Wilson harkitusti.

"Miksi en?"

"Koska meitä ajetaan takaa. Emme voi piiloutua mihinkään. Päivän tahi parin kuluttua saamme lyijyä nahkaamme."

"Ajetaan takaa! Mistä olet tullut sellaiseen luuloon? Näinkö pian?" kysyi Anson nostaen päätään kuin iskevä käärme. Toisetkin miehet osoittivat nopeata mielenkiintoa.

"Ei se mikään luulo ole, sillä en ole nähnyt ketään. Tunnen sen kumminkin luissani. Kuulen jonkun tulevan jäljessämme koko ajan, erittäinkin öisin. Joku järkkymätön mies on varmasti kintereillämme."

"Jos näen tahi kuulen jotakin, isken tyttöä päähän ja sitten lähdemme matkoihimme täältä", vastasi Anson synkästi.

Wilson syöksähti nopeasti eteenpäin, vihaisesti ja niin kiihkeästi, ettei sellainen ollut ollenkaan hänen tapaistaan. Miehet tuijottivatkin häneen hämmästyneinä.

"Silloin on sinun jumalauta muserrettava Jim Wilsonin pää ensin!" sanoi hän yhtä omituisella äänellä, kuin hänen käyttäytymisensäkin oli.

"Jim, rupeaisitko vastustamaan minua?" huudahti Anson kohotetuin käsivarsin arvokkaasti ja lämpimästi.

"Minäkin alan tulla niin pyörälle päästäni, että mieluummin saat murskata sen, ennenkuin annan sinun murhata tuon pienen tyttö-raukan, jonka olet tehnyt hulluksi."

"Jim, en punninnut sanojani", vastasi Anson. "Ja palataksemme asiaan, alan minäkin olla aivan sekaisin. Olemme kaikki monen hyvän whiskyryypyn tarpeessa."

Hän koetti karkoittaa mielestään kaiken synkkyyden ja pelon, mutta ei onnistunut. Toverit eivät auttaneet hänen yritystään ollenkaan. Wilson poistui nyökäytellen päätään.

"Anson, anna Jimin olla rauhassa", kuiskasi Shady. "Olet mieletön vastustaessasi häntä, kun hän on noin kiihoittunut. Jim on kyllä uskollinen, mutta sinun on oltava varovainen."

Moze ilmaisi kantansa nyökäyttäen synkästi.

Kun pelaaminen aloitettiin jälleen, ei Anson siihen enää yhtynytkään. Toisetkaan, Moze ja Shady, eivät näyttäneet olevan siihen niin innostuneita kuin tavallisesti. Anson paneutui lopulta pitkäkseen nojaten päänsä satulaan. Hän tuijotti koko ajan tuohon pieneen suojukseen, jossa vangittu tyttö pysytteli piilossa. Sieltä kuului silloin tällöin hiljaista laulua tahi luonnotonta naurua, joka kantautui aukion poikki. Wilson oli niin syventynyt ruoanlaittoon, ettei hän nähtävästi kuullut mitään. Äkkiä hän kutsui miehet aterialle, mitä pyyntöä nämä niin vastahakoisesti ja vaiti ollen noudattivat kuin he sillä olisivat osoittaneet jonkunlaista suosiota kokille.

"Snake, eiköhän minun pitäisi viedä hieman ruokaa tytöllekin?" kysyi Wilson.

"Tarvitseeko sinun kysyä sitä minulta?" tiuskaisi Anson. "Hänen on pakko syödä, vaikka sitten ruoka olisi tukittava hänen kurkkuunsa."

"En ole siihen hyvinkään halukas", vastasi Wilson, "mutta voinhan tuon sentään tehdä, koska te muut tunnutte olevan siihen hyvin vastahakoisia."

Otettuaan lautasen ja kupin lähestyi hän vastahakoisesti tuota pientä suojusta ja pisti päänsä ovesta sisään. Valpas ja huomiokykyinen tyttö oli nähtävästi huomannut hänen tulonsa. Kaikissa tapauksissa tervehti hän Wilsonia varovaisesti hymyillen.

"Jim, olinko mielestänne hyvä?" kuiskasi hän.

"Neiti, niin taitavaa näyttelijätärtä en luullakseni ole milloinkaan nähnyt", vastasi Wilson hiljaa. "Olitte kumminkin pilata kaikki liioittelemisella. Ilmoitan nyt Ansonille, että olette sairas — myrkytetty tahi jotakin muuta hirveää. Odottakaamme sitten iltaa. Dale varmaankin saapuu silloin avuksemme."

"Voi, olen hirveästi jännittynyt saadakseni lähteä", huudahti Bo. "Jim Wilson, en unhota teitä milloinkaan elämässäni."

Wilson näytti suuresti hämmästyvän.

"Neiti, olen koettanut tehdä vain parhaani, mutta tuloksista en mene takuuseen. Olkaa kärsivällinen, rohkea, älkääkä säikähtykö. Toivoakseni voin Dalen kanssa pelastaa teidät tästä."

Vedettyään päänsä pois hän nousi ja palasi nuotiolle, missä Anson odotti uteliaana.

"Jätin ruoan sinne, mutta hän ei siihen koskenutkaan. Hän näyttää olevan jotenkin sairas, lieneekö saanut myrkytyksen."

"Jim, olin kuulevinani sinun puhuvan", sanoi Anson.

"Niin puhuinkin. Koetin häntä taivuttaa. Hän ei ole mielestäni niin järjetön kuin äsken, mutta hän makaa siellä melkein kaksinkerroin ja on hyvin sairas."

"Yhä pahempaa siis", murahti Anson hampaittensa välistä. "Ja missä Burtkin viipyy? Nyt on jo keskipäivä ja hän lähti varhain. Hänestä ei tule milloinkaan metsämiestä. Nytkin on hän luultavasti eksynyt."

"Joko niin, tahi sitten on häntä kohdannut jokin muu", vastasi Wilson miettiväisesti.

Anson heristi suurta nyrkkiään ja kirosi julmasti partaansa sellaisen miehen tapaan, jonka rikostoverit ja välineet, onni ja itseluottamus olivat pettäneet. Hän heittäytyi muutaman puun juurelle ja jonkun ajan kuluttua, kun hänen vihansa oli haihtunut, näytti hän vaipuvan uneen. Moze ja Shady jatkoivat peliään. Wilson käveli edestakaisin, istui hetkisen ja läksi sitten katsomaan hevosia jälleen, kiersi notkon ja palasi taasen leiriin. Iltapäivän tunnit kuluivat hitaasti, koska ne olivat jonkunlaisia odotustunteja. Kun katsoi miehiin, voi helposti huomata heidän kasvoillaan saman odottavan ilmeen.

Auringonlaskun aikaan muuttui notkon kullanväri epämääräiseksi synkäksi hämäräksi. Anson kääntyi, haukotteli ja istuutui. Kun hän katsoi ympärilleen hakien selvästi Burtia, hänen kasvonsa synkistyivät.

"Eikö Burtia ole vieläkään näkynyt?" kysyi hän.

Wilson näytti hieman hämmästyvän. "Snake, et suinkaan odota Burtia enää?"

"Tietysti odotan! Miksi en odottaisi?" tiuskaisi Anson. "Milloin muulloin tahansa olisimme lähteneet häntä etsimään, emmekö olisikin?"

"Milloin muulloin tahansa ei ole sama kuin nyt, Burt ei tule enää milloinkaan takaisin", sanoi Wilson varmasti ja lopullisesti.

"Joutavia! Täyttävätkö mielesi jälleen nuo samat omituiset aavistukset kuin äskenkin, tuollaiset yliluonnolliset, joita et voi selittää?"

Ansonin kysymykset olivat katkerat ja ivalliset.

"Kyllä. Ja, Snake, kysyn sinulta nyt samaa: Eikö sinunkin mielessäsi liiku jotakin samantapaista?"

"Ei!" karjaisi johtaja hurjasti, mutta tämä kiihkeä purkaus osoitti vain, että hän valehteli. Tästä purkauksesta, joka oli tulinen muisto hänen luonteensa vanhoista ja urhoollisista vaistoista, laskeutuisi hän nopeasti aivan mielettömyyteen asti, ellei joku nopea muutos vaihtaisi hänen onneaan paremmaksi. Ja sellaisille raaoille ja hillittömille luonteille kuin hänen merkitsi tuollainen mielettömyys toivotonta tilannetta, toivotonta tapausten kehittymistä ja toivotonta intohimojen kokoamista, joiden tarkoitus on vain jakaa ja ottaa vastaan onnettomuuksia, verta ja kuolemaa.

Wilson lisäsi hieman puita nuotioon ja syödä nutusteli sitten muutamia laivakorppuja. Kukaan ei pyytänyt häntä keittämään eivätkä muutkaan yrittäneetkään. Vuorotellen menivät miehet hakemaan eväsvarastosta hieman leipää ja lihaa.

Sitten he odottivat, kuten miehet, jotka eivät tiedä, mitä he odottavat, mutta kumminkin vihaavat ja pelkäävät tuota odottamaansa.

Notkossa vallitseva hämärä oli luonnollisesti omituista ilman tihenemistä. Se oli pimeän ja valon sekoitusta, joka muodosti harmaita pitkiä varjoja.

Hevosten korskuminen ja hyppiminen säikähdytti äkkiä miehiä.

"Hevoset pelkäävät jotakin", sanoi Anson nousten. "Tulkaa, niin mennään katsomaan."

Moze seurasi häntä ja he katosivat hämärään. Pian kuului kovempaa kavioiden kapsetta, sitten viidakon rasahtelua ja miesten kovia huutoja. Vihdoin palasivat miehet taluttaen kolmea hevosta, jotka he sitoivat kiinni notkon reunalla kasvaviin puihin.

Nuotion valossa näyttivät Ansonin kasvot synkiltä ja vakavilta.

"Jim, hevoset ovat arempia kuin antiloopit", sanoi hän. "Otin omani kiinni ja Moze pari muuta. Loput laukkasivat tiehensä meidän lähestyessämme niitä. Joku peto on säikähdyttänyt ne pahasti. Meidän on kaikkien kiiruhdettava sinne pian."

Wilson nousi pudistaen päätään miettiväisesti. Samalla rikkoi hiljaisuuden säikähtyneen hevosen kimakka ja pelästynyt hirnunta. Se piteni huudoksi, katkesi ja loppui. Sitten seurasi pelokasta korskuntaa, hyppimistä, rasahtelua, kavioiden kapsetta ja pensasten kahinaa, sitten kovempaa hyppimistä ja kolinaa sekä katkonaista kovaa hirnumista.

"Ne ovat pillastuneet!" huusi Anson kiiruhtaen oman hevosensa luo, jonka hän oli sitonut notkon laitaan. Se oli muutenkin suuri ja villinnäköinen, saati sitten nyt, kun se korskui ja koetti päästä irti. Anson ehti sen luo juuri ajoissa, ja kaikki hänen voimansa olivat tarpeen sen rauhoittamiseksi. Vasta sitten kun tuo rasahteleva, korskahteleva ja hyppivä temmellys oli hiljennyt ja lakannut kuulumasta harjulta, uskalsi hän poistua säikähtyneen lemmikkinsä luota.

"Paenneet, hevosemme ovat paenneet! Kuulitteko sitä elämää?" huudahti hän kalpeana.

"No johan nyt toki. Lauma on nyt hajonnut kaikkiin ilman suuntiin", vastasi Wilson.

"Emme saa niitä milloinkaan takaisin, vaikka eläisimme vielä sata vuotta", selitti Moze.

"Se tekee meistä lopun, Snake Anson", lisäsi Shady Jones miettiväisesti. "Hevoset ovat nyt karanneet. Voit lähettää lentosuukkosen niiden jälkeen. Niiden jalat eivät olleet sidotut ja ne pelästyivät hirveästi jotakin. Ne hajautuivat tuossa sekasorrossa pääsemättä enää milloinkaan yhteen. Huomaatko nyt, millaiseen pulaan olet meidät saattanut?"

Tämän kolmannen syytöksen voimasta istuutui joukon johtaja järkytettynä ja vaiti ollen. Toisetkin vaikenivat ja vähitellen vallitsi notkossa täydellinen hiljaisuus. Yö koitti mustana, synkkänä, kolkkona ja tähdettömänä. Tuuli humisi heikosti ja puro lauloi omituista lauluaan, milloin sointuvasti, milloin kumeasti. Se ei ollut milloinkaan samanlaista — joskus se jyrisi kuin kaukainen ukkonen, joskus taasen kohisi kuin vesi olisi syöksynyt syvään kuiluun ja joskus kolisi kuin nopeassa virrassa olevat kivet. Mustaa kallioseinää ei voitu nähdä, mutta kumminkin oli sieltä häämöttävinään omituisia kasvoja; suuret männyt näyttivät aivan kohtisuorilta ja varjot olivat tummia, liikkuvia ja muuttuvia. Nuotion lepattava valo kierteli suuria runkoja ja valaisi haaveellisesti mietteihinsä vaipuneita miehiä. Se ei muutenkaan palanut eikä räiskynyt iloisesti, sillä ei ollut minkäänlaista hehkua, ei säkeniä, ei valkoista sydäntä eikä punaisia tummenevia kekäleitä. Miehet koettivat vuoroittain kuin yhteisestä sopimuksesta saada tulen kirkkaammasti palamaan. Mutta, koottu vähäinen puumäärä oli lahoa, joka leimahti vain hetkeksi sammuakseen taasen melkein heti.

Jonkun ajan kuluttua ei ainoakaan mies puhunut, ei liikkunut, eipä edes tupakoinut, vaan tuijotti vain synkästi tuleen. Jokainen oli vaipunut omiin ajatuksiinsa ja jokaisen yksinäinen mieli oli tiedottomasti täynnä tulevaisuuden epäilyksiä. Tämä ajattelemiselle omistettu tunti erotti nämä toverukset toisistaan.

Öisin ei mikään ole samannäköistä kuin päivisin. Onnen ja runsauden päivinä, menneissä tuimissa taisteluissa ja monissa tulevissa erosivat nämät miehet niin suuresti nykyisestä tilastaan kuin tämä pimeä yö erosi heidän odottamastaan kirkkaasta päivästä. Vaikka Wilson pettikin suuresti tovereitaan tuon avuttoman tyttö-raukan vuoksi eivätkä häntä niin ollen järkyttäneet minkäänlaiset ahdistavat eivätkä taikauskoiset luulot, oli hän kumminkin ehkä enemmän tietoinen uhkaavasta onnettomuudesta kuin toiset.

Heidän tekemänsä paha puhui heille luonnosta ja pimeydestä, ja jokainen heistä selitti sen oman pelkonsa tahi toivonsa mukaan. Vallitsevin tunne oli kumminkin pelko. He olivat vuosikausia eläneet aina jonkunlaisen pelon vallassa, peläten milloin rehellisiä miehiä tahi kostoa, milloin takaa-ajoa tahi nälkää, milloin juoman tahi kullan puutetta, milloin verta tahi kuolemaa, milloin onnea tahi tilaisuuksia tahi jotakin salaperäistä nimetöntä voimaa. Vaikka Wilson olikin oikea pelottoman miehen perikuva, kalvoi hänen mieltään kumminkin kuluttavin ja selittämättömin pelko, mitä ajatella voidaan, nimittäin sellainen, että hänen oli ehkä piakkoin pakko tehdä hänen miehuudelleen ala-arvoisia tekoja.

Siten he istuivat kumarassa nuotion ääressä miettien, koska toivo tuntui jo melkein sammuneelta, kuunnellen, koska tuo kummallinen ja synkkä pimeys tuulenhuminoineen ja kumeine puronkohinoineen pakotti heitä kuuntelemaan, odottaen unta ja toivoen tuntien nopeata kulumista, jotta he näkisivät, mitä oli tulossa.

Ja näytti olevan määrätty, että Anson ensimmäiseksi sai aavistaa lähestyvän uhkaavan turmion ankaruutta.

XXIII.

"Kuunnelkaa!"

Anson kuiskasi tuon kiihkeästi. Hän istui aivan liikkumatta, mutta katse harhaili sinne tänne, vapisevan korkealle kohotetun etusormen vaatiessa hiljaisuutta.

Kolmas vielä omituisempi ääni säesti tuulen kummallista huminaa ja puron kumeaa ivallista kohinaa. Sitä voitiin tuskin erottaa, sillä niin erinomaisen heikkoa valitusta tahi ulvontaa se oli. Se täytti noiden toisten äänien väliajat.

"Jos tuo on joku peto, ei se ole kaukana", kuiskasi Anson.

"No ei se nyt lähelläkään ole", sanoi Wilson.

Shady Jones ja Moze olivat samalla tavoin eri mieltä.

Kun valitus loppui, hengittivät kaikki jälleen vapaammin ja vaipuivat entisiin asentoihinsa nuotion viereen. Läpitunkematon musta seinä ympäröi nuotion valaisemaa pientä tilkkua, ja tuossa ympyrässä olivat nuo ajatuksiinsa vaipuneet miehet keskellä, sammuvan nuotion ympärillä, nuo muutamat pystysuorat männyt ja puihin kiinnitetyt hevoset toisessa päässä. Hevoset tuskin liikkuivat paikoiltaan, ja niiden pystyssä olevat valppaat päät todistivat niidenkin hyvin huomaavan yön omituisuudet.

Silloin tavattoman pitkän hiljaisuuden jälkeen kohosi tuo omituinen ääni vähitellen surkeaksi vaikeroimiseksi.

"Tuo hullu tyttököhän siellä itkee", arveli Anson.

Nähtävästi hänen toverinsa hyväksyivät tämän selityksen tuntien yhtä suurta helpotusta kuin äänen vaiettuakin.

"Luultavasti", myönsi Jim Wilson vakavasti.

"Jos tuo tyttö marisee koko yön, emme saa unen hiventäkään silmiimme", murisi Shady Jones.

"Oikein selkääni karmii", sanoi Moze.

Wilson nousi aloittaakseen jälleen miettiväisen kävelynsä pää kumarassa ja kädet selän takana. Hän oli kuin hämmingin ruumiillistunut kuva.

"Jim, istuudu. Sinä hermostutat vain minua", sanoi Anson ärtyisästi.

Wilson nauroi todellakin, mutta hiljaa, kuin hillitäkseen omituista huviaan.

"Snake, uskallan hevoseni ja revolverini laivakorppua vastaan, että voin noin kuuden sekunnin kuluttua temmeltää samoin kuin nuo hevoset."

Ansonin laiha leuka laskeutui jo molemmat toiset katsoivat häneen suurin silmin. He tiesivät varmasti, ettei Wilson ollut juovuksissa, minkä vuoksi he eivät ollenkaan käsittäneet häntä.

"Jim Wilson, alatko hermostua?" kysyi Anson käheästi.

"Ehkä. Jumala sen vain tietää. Mutta kuulehan, Snake, olet kai nähnyt ja kuullut ihmisten korisevan?"

"Tarkoitatko kuollessaan?"

"Tarkoitan."

"Kyllä, ainakin pari kertaa", vastasi Anson julmasti.

"Mutta et ole milloinkaan nähnyt kenenkään kuolevan pelosta tahi kauheasta säikähdyksestä?"

"En muistaakseni ikinä."

"Mutta minäpä olen. Ja samaa aavistaa Jim Wilson nytkin", sanoi hän ja jatkoi itsepäistä kävelyään.

Anson ja hänen molemmat toverinsa katsoivat toisiinsa hämmästyneinä.

"Joutavia! Sanopas, mitä tuo asia meihin kuuluu?" kysyi Anson hetken kuluttua.

"Tyttö on kuolemaisillaan", vastasi Wilson äänellä, joka läjähti kuin ruoskanlyönti.

Nuo kolme miestä jäykistyivät istuimillaan uskomatta kuulemaansa todeksi, mutta olivat vastustamattomasti kumminkin tämän pimeän, kammottavan ja pahaenteisen hetken aiheuttamien tunteiden järkyttämiä.

Wilson käveli valopiirin laitaan mumisten itsekseen ja palasi jälleen takaisin, sitten hän meni hieman etemmäksi, melkein näkymättömiin, mutta tuli vielä nytkin takaisin. Kolmannella kerralla hän kumminkin katosi kokonaan yön läpitunkemattomaan pimeyteen. Nuo kolme miestä liikuttivat tuskin lihastakaan katsoessaan paikkaan, jonne hän oli hävinnyt. Wilson tuli kumminkin muutamien hetkien kuluttua horjuen takaisin.

"Hän on jo melkein lopussa", sanoi hän synkästi. "Hermoihini koski, kun tunnustelin hänen kasvojaan. Tuo hirveä vaikeroiminen syntyy, kun hän hengittää. Se on kuin kuolevan korinaa, ainoastaan pitkäveteistä lyhyen asemesta."

"Jos hän on jo alkanut korista, loppuu hän kyllä pian", sanoi Anson. "En ole nukkunut kolmeen yöhön. Miten whisky nyt minulle maistuisikaan."

"Snake, tuota sinä nyt alituisesti jankutat", huomautti Shady Jones äreästi.

Notkossa oli hyvin vaikea määritellä äänen suuntaa, mutta jokainen aivan tyynesti ajatteleva mies olisi voinut sanoa, että tuon omituisen vaikeroimisen kovuus johtui eri etäisyyksistä ja asemista. Äänekkäimmillään ollessaan oli se kuin valitusta. Mutta nämä miehet kuuntelivat hermoillaan.

Lopulta se lakkasi äkkiä.

Wilson poistui jälleen joukosta ja katosi yöhön. Hänen poissaoloaan kesti kauemmin kuin äsken, mutta vihdoin tuli hän nopeasti takaisin.

"Hän on kuollut!" huudahti hän vakavasti. "Tuo viaton lapsi, joka ei ole milloinkaan tehnyt kenellekään mitään pahaa ja jonka katseleminen teki jokaisen miehen paremmaksi, on nyt siis kuollut. Anson, sinulla on varmasti paljon maksettavaa, kun aikasi koittaa."

"Mitä sinä lörpöttelet?" kysyi johtaja vihaisesti. "Hänen verensä ei ole tahrannut käsiäni."

"Onpahan!" huusi Wilson pudistaen nyrkkiään Ansonille. "Ja pian sen olet näkeväkin! Tunnen koston tulevan ja tunnen jotakin muutakin."

"Joutavia! Hän on kai vain nukahtanut", selitti Anson vapisten noustessaan. "Antakaa minulle palava kekäle."

"Älä ole niin hullu, että menet juuri kuolleen hullun tytön luo", vastusti Shady Jones.

"Miksi en menisi? Kuka tämän joukon päällikkö on, haluaisin sen mielelläni tietää?" Anson tarttui muutamaan kekäleeseen, jonka toisessa päässä oli tuli. Se kädessään lähestyi hän tuota suojusta, jossa kuolleen tytön luultiin olevan. Hänen tulisoihdun valaisema laiha vartalonsa sopi hyvin mustaan ympäristöön. Kuta lähemmäksi hän pääsi suojusta, sitä hitaammin hän käveli, kunnes hän kokonaan pysähtyi ja kumartui katsomaan sisään.

"Hän on mennyt!" huusi hän käheästi värisevällä äänellä.

Sitten soihtu sammui ja kekäleen pää hehkui enää vain punaisena. Hän heilutteli sitä, mutta se ei syttynyt palamaan. Hänen tarkasti katsovat toverinsa kadottivat hänen pitkän vartalonsa näkyvistään ja samoin myös tuon hehkuvan kekäleen. Pikimusta pimeys nieli hänet. Muutamiin hetkiin ei kuulunut mitään. Jälleen tuulen humina ja tuo omituinen, ivallinen, kumea kohina valtasivat paikan. Sitten kuului jonkun rasahtelua, ehkä tuulen aiheuttamaa, ikäänkuin sivulle työnnettyjen kuusen oksien pehmeätä kahinaa. Sitä seurasi hypähtelevän miehen askelten kumeata kapsetta. Anson tuli juosten takaisin. Hän oli aivan hurjannäköinen kalpeine kasvoineen ja pelokkaine kuopistaan pullistuneine silmineen. Oikeassa kädessä oli revolveri.

"Kuulitteko vai näittekö jotakin?" huohotti hän katsoen taakseen ja sitten ympärilleen, ja lopuksi tovereihinsa.

"Emme. Minä ainakin koetin sekä katsella, että kuunnella", vastasi Wilson.

"Anson, ei siellä mitään ollut", selitti Moze.

"En ole siitä niinkään varma", sanoi Shady Jones epäilevin ja tuijottavin silmin. "Luulin kuulevani jotakin kahinaa."

"Hän ei ollut siellä!" huudahti Anson peläten ja ihmetellen. "Tyttö on kadonnut! Soihtuni sammui enkä voinut nähdä. Ja juuri silloin tunsin jotakin tapahtuvan. Pyörähdin nopeasti katsomaan ja ellen sittenkin huomannut suurta harmaata otusta, olen hullumpi kuin tuo tyttö. En kumminkaan voi vannoa tunteneeni muuta kuin tuulen puuskan, joka vinkui korvissani."

"Hävinnytkö?" huudahti Wilson hyvin järkytettynä. "Miehet, jos asia on niin, niin ehkä hän ei ollutkaan kuollut, vaan lähti vaeltamaan pois. Mutta hän oli kuollut, vannon sen, sillä hänen sydämensä oli lakannut sykkimästä."

"Luullakseni lähden tieheni täältä", sanoi Shady Jones synkästi noustessaan. Kun Moze huomasi hänen tekonsa, ilmestyi hänen tummille kasvoilleen paljon puhuva ilme.

"Jim, jos hän nyt kerran on kuollut ja lähtenyt vaeltamaan, niin mitä hittoa luulet tästä kaikesta seuraavan?" kysyi Anson käheästi. "Mutta se näyttää vain sellaiselta. Olemme kaikki hermostuneita. Koettakaamme tyyntyä ja keskustella järkevästi."

"Anson, maailmassa on paljon sellaista, mitä et sinä enkä minäkään tiedä", vastasi Wilson. "Maailmanloppu tulee kumminkin joskus ja ehkä se nyt voi olla jo hyvinkin lähellä. En ole ollenkaan hämmästynyt —"

"Kas tuolla taasen!" huudahti Anson kääntyen ja tähdäten revolverillaan.

Miesten ja puiden takana vilahti jotakin harmaata ja suurta, ja sitä seurasi huomattava tuulen puuska.

"Kuulehan, Snake, ei siellä ollut mitään", sanoi Wilson hetken kuluttua.

"Mutta minäkin kuulin", kuiskasi Shady Jones.

"Tuulenpuuskahan tuo vain levitteli savua nuotiosta", sanoi Moze.

"Panen vaikka sieluni pantiksi, että takanani oli jotakin", selitti Anson tuijottaen pimeään.

"Kuunnelkaamme, päästäksemme asiasta varmuuteen", ehdotti Wilson.

Miesten rikollisista ja levottomista kasvoista voi lepattavan nuotion valossa selvästi nähdä, miten jokainen heistä pelkäsi suunnattomasti. He seisoivat kuin kuvapatsaat katsellen ja kuunnellen.

Muutamat äänet rikkoivat vain tuon omituisen hiljaisuuden. Hevoset huokaisivat silloin tällöin raskaasti, mutta eivät liikahtaneetkaan paikoiltaan, ja mäntyjen oksia heiluttelevan tuulen synkkä ja surullinen humina sekoittui puron kumeaan kohinaan. Ja ainoastaan nämä tavalliset äänet kiinnittivät huomion hiljaisuuden laatuun. Autiuden hengittävä ja yksinäinen tuntu vallitsi tuossa pimeässä notkossa ja synkkä yö tuntui kätkevän helmaansa tuntemattomia salaisuuksia. Ainoastaan kuuntelevasta pahasta omastatunnosta voivat nuo luonnon mitä rauhallisimmat, kauneimmat ja surullisimmat äänet tuntua kutsuvan helvetin säveliltä.

Äkkiä muudan lyhyt ja kimeä kiljunta rikkoi tuon painostavan ja ladatun hiljaisuuden.

Ansonin suuri hevonen nousi pystyyn pieksäen ilmaa etujaloillaan ja tuli sitten taasen jymähtäen maahan. Toiset hevoset vapisivat pelosta.

"Eikö tuo ollut puumin ääni?" kysyi Anson käheästi.

"Minusta se kuulosti naisen huudolta", vastasi Wilson näyttäen vapisevan kuin lehdet tuulessa.

"Silloin olin oikeassa. Tyttö on hengissä ja kuljeskelee tuolla metsässä huudellen noin kamalasti", sanoi Anson.

"Kuljeskelee kyllä, mutta hän on kuollut."

"Jumala varjelkoon, eihän sellainen voi olla mahdollista."

"No ellei hän kuljeskele siellä kuolleena, on hän kumminkin melkein kuollut", vastasi Wilson alkaen kuiskailla itsekseen.

"Jos vain olisin aavistanut, mitä tämä sopimus meille aiheuttaa, olisin ampunut Beasleyn sen sijaan että rupesin kuuntelemaan hänen houkutuksiaan. Minun olisi myös pitänyt iskeä tuon tytön pää mäsäksi ollakseni varma hänen vaitiolostaan. Jos hän kulkee tuolla metsässä huutaen tuolla tavoin, niin —"

Hänen äänensä sammui, kun metsästä kuului ohut, rikkova ja kimeä huuto, joka hieman muistutti ensimmäistä, mutta ei ollut niin villi. Se kuului selvästi kalliolta. Ja tuon pikimustan notkon toiselta puolelta kantautui miesten korviin tuskissaan olevan naisen järkyttävää vaikerrusta, joka oli villiä, ahdistavaa ja surullista.

Ansonin hevonen katkaisi marhamintansa ja hypähti niin nopeasti taaksepäin, että se oli kaatua muutamaan kallioisessa maassa olevaan matalaan syvänteeseen. Anson sai sen kiinni ja veti sen lähemmäksi tulta. Toisetkin hevoset vapisivat ja tempoilivat. Moze juoksi niiden väliin hillitsemään niitä. Shady Jones heitti uusia oksia tuleen. Siitä kohosi rätisten ja säkenöiden kirkas liekki, joka paljasti Wilsonin seisomassa traagillisessa asennossa. Hänellä oli käsivarret levällään ja silmät tuijottivat kiinteästi tummiin varjoihin.

Tuo omituinen eloisa ääni ei uudistunut, mutta tuo toinen, joka muistutti kuolemantuskissa vaikeroivan naisen valitusta, rikkoi hiljaisuuden jälleen. Se jätti jälkeensä värisevän kaiun, joka hiljaa häipyi kuulumattomiin. Sitten muuttui kaikki jälleen hiljaiseksi ja pimeys tuntui vain synkkenevän. Miehet odottivat ja kun he alkoivat hieman rauhoittua, toistui huuto uhkaavan lähellä, juuri puiden takana. Se oli inhimillinen — tuskan ja pelon ruumiillistunut ääni, joka ilmaisi kovaa taistelua tämän elämän puolesta kuolemaa vastaan. Tuo huuto oli niin selvä, erikoinen ja ihmeellinen, että kuuntelijat vääntelivät itseään, ikäänkuin he olisivat nähneet tuon viattoman, hellän ja kauniin tytön revittävän kappaleiksi heidän nähtensä. Se oli täynnä epäilyä ja vapisi kuoleman kauhusta, sen ihmeellinen voima oli sen villissä, tuossa itsepuolustuksen kauniissa ja aavemaisessa säveleessä.

Joukon johtaja laukaisi revolverinsa toivottomuudessaan pimeään metsään, josta huuto kuului. Sitten oli hänen pakko hillitä hevostaan estääkseen sen laukkaamasta tiehensä. Laukauksen jälkeen seurasi lyhytaikainen hiljaisuus, hevoset tyyntyivät ja miehet kokoutuivat tulen ääreen pitäen kumminkin marhaminnoista lujasti kiinni.

"Jos se oli puuma, karkoitti tämä sen tiehensä", sanoi Anson.

"Varmasti, mutta se ei ollut puuma", vastasi Wilson. "Odottakaa, niin näette."

He odottivat kaikki kuunnellen kukin omalta suunnaltaan, seuraten silmillään kaikkea ja peläten jo omaa varjoaankin. Kerran vielä tuulen humina, puron ivallinen syvä kohina, nauru ja lorina vallitsivat notkon hiljaisuutta.

"Anson, lähdetään pois tästä aaveellisesta paikasta", kuiskasi Moze.

Ehdotus kiinnitti Ansonin huomiota ja hän punnitsi sitä pudistaen hitaasti päätään.

"Meillä on ainoastaan kolme hevosta eikä tällä minun hevosellani voida ratsastaa noiden karjuntain jälkeen", sanoi hän. "Meillä on sitäpaitsi tavaroitakin. Ja miten hitossa voisimmekaan päästä täältä tällaisessa pimeydessä?"

"Jos vain lähdemme, ei se tee mitään. Minä kävelen edellä ja opastan", sanoi Moze innokkaasti. "Minulla on terävät silmät. Te saatte ratsastaa ja kuljettaa samalla osan tavaroista. Päästyämme täältä palaamme sitten päivällä noutamaan loppuja."

"Anson, minustakin tuntuu se viisaimmalta", selitti Shady Jones.

"Jim, mitä sinä tästä ajattelet?" kysyi Anson. "Lähdemmekö matkoihimme tästä synkästä paikasta?"

"Mielestäni se on mainio suunnitelma", myönsi Wilson.

"Puuma se sittenkin oli", sanoi Anson rohkeammasti, koska hiljaisuus pysyi rikkomattomana. "Mutta kumminkin tuntui minusta kuin joku nainen olisi huutanut puukko kurkussa."

"Snake, muistat kai nähneesi täällä vielä aivan äskettäin naisen?" kysyi Wilson harkitusti.

"Kyllä tuon tyttösen", vastasi Anson epäillen.

"Näit hänen tulevan hulluksi, etkö nähnytkin?"

"Näin."

"Eikä hän ollut enää majassaan mentyäsi häntä katsomaan."

"Ei ollutkaan."

"Jos asia kerran on niin, on sinun turha puhua puumista."

Wilsonin todiste tuntui kumoamattomalta. Shady ja Moze nyökkäsivät synkästi ja vaihtoivat levottomasti jalkaa. Anson painoi päänsä alas.

"Mitä sen on väliä, ellemme sitä enää kuule —", aloitti hän, mutta vaikeni äkkiä.

Sillä aivan heidän yläpuoleltaan jostakin paikasta juuri valopiirin ulkopuolelta kajahti huuto, joka sen läheisyyden vuoksi oli paljon kimakampi ja tuskallisempi kuin mikään edellinen ja kirjaimellisesti halvautti ryhmän siihen saakka, kunnes se taukosi. Ansonin suuri hevonen pillastui ja korskahtaen pelosta teki kauhean hypyn suoraan ulospäin. Kuului kumea jymähdys, kun se potkaisi Ansonia, joka lensi kallioiden yli nuotion takana olevaan kuoppaan, minne hevonenkin häntä seurasi. Wilson ennätti tehdä hurjan hypyn ja onnistui väistämään potkun. Kääntyessään näki hän Ansonin kaatuvan. Kuului kumahduksia ja vaikeroimista ja sitten kavioiden lyöntejä ja kopinaa, kun hevonen koetti nousta jaloilleen. Se oli ilmeisesti vyörynyt isäntänsä yli.

"Auttakaa, miehet!" huusi Wilson rientäen niin nopeasti kuin suinkin matalan töyryn yli ja tarttuen heikossa valossa marhamintaan. He vetivät kolmisin hevosen pois kuopasta ja sitoivat sen lujasti muutamaan puuhun kiinni. Tehtyään sen tuijottivat he syvennykseen, josta Ansonin ruumis epäselvästi näkyi. Hän makasi selällään ja vaikeroi.

"Pelkään hänen loukkaantuneen", sanoi Wilson.

"Hevonen kaatui suoraan hänen päälleen ja tuo hevonen on raskas", selitti Moze.

He menivät kuoppaan ja polvistuivat johtajansa viereen. Hämärässä näyttivät tämän kasvot tummanharmailta ja hän hengitti hyvin vaikeasti.

"Snake, vanha veikko, et suinkaan ole vahingoittunut?" kysyi Wilson värisevällä äänellä. Koska hän ei saanut mitään vastausta, sanoi hän tovereilleen: "Nostakaamme hänet sellaiseen paikkaan, jossa voimme nähdä."

Nuo kolme miestä kantoivat Ansonin varovaisesti kummulle nuotion ääreen valoon. Hän oli tajuissaan, mutta kalmankalpea ja hänen suustaan vuoti verta.

Wilson polvistui hänen viereensä. Toiset seisoivat ja katsahtaen synkästi toisiinsa selvittivät he toisilleen Ansonin elämänmahdollisuudet. Samalla kuului jälleen tuo peloittava ja järkyttävä huuto, joka kuulosti tuskissaan olevan naisen vaikeroimiselta. Shady Jones kuiskasi jotakin Mozelle. Sitten he suoristautuivat katsoen kaatuneeseen johtajaansa.

"Sano minulle, miten olet loukkautunut?" kysyi Wilson.

"Hevonen musersi rintani", sanoi Anson änkyttävästi kuiskaten.

Wilson avasi näppärästi hänen paitansa ja tunnusteli hänen rintaansa.

"Ei. Rintalastasi ei ainakaan ole murskautunut", vastasi Wilson toivovasti. Sitten hän tunnusteli kädellään Ansonin kumpaakin kylkeä. Äkkiä hän pysähtyi, käänsi katseensa muualle ja siveli kädellään hitaasti toista kylkeä. Hevosen paino oli katkonut ja musertanut Ansonin kylkiluut. Hänen suustaan vuoti verta ja hänen hitaat tuskalliset henkäyksensä synnyttivät veristä vaahtoa, josta voitiin huomata, että katkenneet luut olivat tunkeutuneet keuhkoihin. Siis tapaturma, jonka seuraukset ennemmin tahi myöhemmin näyttäytyisivät kohtalokkaiksi.

"Toveri, sinulta on katkennut pari kylkiluuta", sanoi Wilson.

"Voi, Jim, kyllä sen täytyy olla jotakin pahempaa", kuiskasi Anson. "Minulla on kauheat tuskat. En voi ollenkaan hengittää."

"Ehkä kumminkin vielä paranet", sanoi Wilson teeskennellen toivoa.

Moze kumartui Ansonin yli ja katsahti tutkivasti noita kalpeita kasvoja, verisiä huulia ja laihoja hapuilevia käsiä. Sitten hän suoristautui.

"Shady, hän kuolee pian. Lähtekäämme täältä", sanoi hän.

"Seuraan sinua, kuten ennenkin", vastasi Jones.

Molemmat poistuivat. He irroittivat nuo molemmat hevoset ja taluttivat ne satuloiden luo. Huopapeitteet sijoitettiin nopeasti paikoilleen, satulat heitettiin yhtä nopeasti selkään ja nopeasti kiristyivät remmit. Anson katsoi Wilsoniin tarkastaen tämän liikkeitä. Mutta Wilson seisoi omituisen julmana ja tyynenä, jollakin tavoin vailla tuota hänessä näiden viimeisten tuntien kuluessa näkyvissä ollutta hermostuneisuutta.

"Shady, ota hieman leipää, niin minä varustan vähän lihaa mukaamme", sanoi Moze. Molemmat miehet tulivat nuotion luo valoon, noin kymmenen jalan päähän Ansonista.

"Toverit, aiotteko poistua?" kysyi tämä käheästi hämmästyneenä.

"Emme ole enää samoja kuin ennen. Emme voi sinua auttaa, eikä tämä notko ole meille terveellinen", vastasi Moze.

Shady Jones hyppäsi hevosensa selkään notkeasti ja kaikki hermot jännityksessä.

"Mutta, Moze, et suinkaan voi jättää Jimiä tänne yksikseen?" kysyi Anson.

"Jim saa olla täällä, kunnes hän mätänee!" vastasi Moze. "Olen saanut jo tarpeekseni tästä kolosta."

"Moze, menettelet väärin", huohotti Anson. "Jim ei halua poistua luotani. Pysykäämme uskollisesti yhdessä. Korvaan sen sinulle vielä, kuten muunkin entisen."

"Snake, sinun on pian kuoltava", vastasi Moze ivallisesti.

Ansonin ojentautunut ruumis vapisi hirveästi ja hänen kalpeat kasvonsa punastuivat. Nyt koitti tuo suuri ja peloittava hetki, joka jo pitkän aikaa oli ollut tulossa. Wilson oli tiennyt julmasti sen tulevan tavalla tahi toisella. Anson oli itsepäisesti ja uskollisesti taistellut kohtalokkaiden virtausten nousuvettä vastaan. Moze ja Shady Jones eivät itsekkäissä pyyteissään aavistaneet rikollisen elämänsä välttämätöntä loppua.

Vaikka Anson makasikin maassa voimatonna, vetäisi hän kumminkin nopeasti revolverinsa esille ja ampui Mozen, joka kaatui ääneti liikauttamatta kättäänkään. Sitten Shadyn hevosen hypähdys aiheutti Ansonin toisen luodin ohimenon. Kolmas nopea laukaus ei aiheuttanut mitään nähtävää vaikutusta sekään, Shady vain kiroili omaa asettaan, joka ei nähtävästi tahtonut laueta. Hän koetti ampua hyppivän hevosensa selästä ja luodit heittelivät tomua ja soraa Ansonin ruumiille. Silloin ojentautui Wilsonin pitkä käsivarsi ja hänen suuri revolverinsa paukahti. Shady lyyhistyi satulaansa, pelästynyt hevonen heitti hänet maahan ja laukkasi tiehensä valopiiristä. Kavioiden kapse ja pensaiden risahtelu lakkasivat pian kuulumasta.

"Jim, osuitko häneen?" kuiskasi Anson.

"Varmasti, Snake", vastasi Wilson änkyttäen. Häntä nähtävästi värisytti vastatessaan. Pistettyään aseensa tuppeen kääri hän huopapeitteen kokoon ja työnsi sen Ansonin pään alle.

"Jim, jalkojanikin palelee niin hirveästi", kuiskasi Anson.

"Nyt alkaakin olla jo melko kylmä", vastasi Wilson, otti toisen huopapeitteen ja kääri sen Ansonin jalkojen ympärille. "Snake, pelkään Shadyn osuneen sinuun kerran."

"Kyllä, mutta en välittäisi siitä hituistakaan, ellen olisi muuten loukkautunut."

"Lepää nyt hiljaa paikoillasi. Luullakseni Shadyn hevonen pysähtyi tuonne jonkun matkan päähän. Minäpäs menen katsomaan."

"Jim, en ole kuullut tuota huutoa vähään aikaan."

"Se on jo lakannut. Luultavasti se oli puuma."

"Tiesin sen."

Wilson hävisi pimeyteen. Tuo musta seinä ei tuntunut niin läpitunkemattomalta eikä synkältä sittenkuin hän pääsi pois valopiiristä. Hän eteni varovaisesti voidakseen olla erehtymättä suunnasta. Jatkaen matkaansa kumarassa puulta puulle läheni hän kalliota ja saapui lopulta hänen päänsä korkuisen litteän paaden viereen. Täällä oli pimeys synkin, mutta kumminkin hän erotti jotakin vaaleata kivellä.

"Neiti, oletteko siellä hyvissä voimissa?" kysyi hän hiljaa.

"Olen, mutta pelkään niin hirveästi", kuiskasi Bo vastaukseksi.

"Kaikki kävikin niin nopeasti. Tulkaahan nyt. Vastoinkäymisenne ovat nyt varmasti loppuneet."

Wilson auttoi hänet kiveltä maahan ja huomattuaan Bon horjuvan kannatti hän tätä toisella käsivarrellaan ja piti toista ojennettuna tunteakseen vastukset. Askel askeleelta poistuivat he kallion varjosta seuraten tuota pientä puroa. Se kohisi ja lorisi ja melkein esti Wilsonin hiljaisen vihellyksen kuulumasta. Tyttö nojasi nyt raskaasti hänen käsivarteensa heikontuen nähtävästi heikontumistaan. Vihdoin saapuivat he kuilun päässä olevaan pieneen aukioon. Wilson pysähtyi jälleen ja vihelsi. Vastaus kuului jostakin hänen takaansa ja oikealta. Hän odotti tukien tyttöä.

"Dale on täällä", sanoi hän. "Älkääkä nyt pyörtykö kestettyänne kaiken muun."

Kuului oksien kahinaa ja pehmeitä hiljaisia askelia. Sitten ilmestyi näkyviin kumartunut tumma olento ja toinen pitkä, harmaa ja hiipien kulkeva, joka säpsähdytti Wilsonia.

"Wilsonko?" kysyi Dale hiljaa.

"Niin. Olen tuonut hänet tänne, Dale, turvallisesti ja terveenä", vastasi Wilson mennen lähemmäksi Dalea ja ojentaen kaatuvan tytön tälle.

"Bo, Bo, oletko terve?" Dalen syvä ääni värisi.

Bo tarttui häneen syliksi ja huudahteli iloissaan.

"Voi, Dale! Jumalalle kiitos! Olen melkein kaatumaisillani nyt. Eikö tämä ole ollutkin kummallinen yö täynnä seikkailuja? Voin mainiosti. Dale, olemme tästä kiitollisuuden velassa Jim Wilsonille."

"Bo, minä — me kaikki olemme hänelle kiitollisia niin kauan kuin elämme", vastasi Dale. "Wilson, olet mies! Jos haluat poistua tuosta joukosta —"

"Dale, tuosta joukosta ei ole enää monta jäljellä, ellet päästänyt nuorta Burtia menemään", vastasi Wilson.

"En tappanut häntä enkä tehnyt hänelle muutakaan pahaa, mutta peloitin hänet niin, että hän juoksee luultavasti vieläkin. Wilson, taisteluko tuon ampumisen aiheutti?"

"Niin."

"Voi, Dale, se oli hirveää! Näin sen kokonaisuudessaan. Minä —"

"Neiti, voitte kertoa sen hänelle minun poistuttuani. Toivotan teille onnellista matkaa."

Hän sanoi tuon kylmästi ja tyynesti, vaikka ääni hieman värähtelikin.

Tytön kasvot näyttivät hyvin kalpeilta hämärässä. Hän painautui Wilsonia vastaan ja puristi tämän käsiä.

"Taivas teitä auttakoon, Jim Wilson! Olette todellakin Texasista! Muistan teidät aina ja rukoilen puolestanne lakkaamatta!"

Wilson poistui tummien mäntyjen välistä näkyvää himmeätä tulen kajastusta kohti.

XXIV.

Kun Helen Rayner katseli, miten Dale ratsasti tiehensä toimittamaan vaarallista tehtäväänsä, joka merkitsi melkein elämää tahi kuolemaa Helenille itselleen, oli hyvin omituista, ettei hän voinut ajatella muuta kuin tuota hurmaavaa ja järkyttävää hetkeä, jolloin hän oli kietonut kätensä Dalen kaulaan.

Se ei vaikuttanut ollenkaan asiaan, että Dale — oivallinen mies kun hän oli — oli vapauttanut tuon hetken häpeästä suhtautumalla Helenin tekoon omalla tavallaan. Tosiasia, että Helen oli menetellyt niin, riitti. Kun hänen tunteensa kerran olivat päässeet riehumaan, oli hänen aivan mahdotonta tietää ja ymmärtää niitä edeltäpäin. Hän totesi vain hämmentyneenä, että kun Dale palaa Bon kanssa, menettelee hän jälleen samoin.

"Jos sen teen, teen sen vilpittömästi", sanoi hän itsekseen ja punastui korviaan myöten.

Hän katseli Dalea, kunnes tämä hävisi näkyvistä. Kun Dale oli poistunut, tukahduttivat ikävä ja pelko tuon hämmentävän tunteen. Hän rupesi valmistautumaan tuleviin tapahtumiin. Ennen illallista kokosi hän sekä omat että Bon arvoesineet, kirjat, paperit ja vaatteet ja laittoi ne sellaiseen kuntoon, että hän siinä tapauksessa, että hänet karkoitettaisiin maatilalta, voi ottaa henkilökohtaisen omaisuutensa mukaansa.

Mormonit ja muutamat muut uskolliset miehet nukkuivat sen yön päärakennuksen kuistissa tervavaatevuoteillaan, jottei Heleniä ainakaan voitaisi yllättää. Sitten koitti päivä monine toimineen, joita ei mikään häirinnyt. Mutta kuunnellessaan ja vahtiessaan tuntui se Helenistä kumminkin äärettömän pitkältä.

Carmichael ei palannut eikä hänestä kuulunutkaan mitään. Viimeiset tiedot hänestä olivat edellisen päivän iltapäivältä, jolloin muudan paimen oli nähnyt hänet kaukana pohjoisessa matkalla kukkuloille päin. Beemanit ilmoittivat, että Roy oli paranemaan päin, ja sanoivat huomanneensa, että kyläläisten keskuudessa vallitsi jonkunlainen hillitty epäluulo.

Tämä toinen yksinäinen yö tuntui Helenistä melkein sietämättömältä. Kun hän nukkui, näki hän hänestä unia, ja kun hän valvoi, hyppäsi hänen sydämensä aina kurkkuun ikkunan luona kasvavien puiden lehtien kahinastakin, ja sitäpaitsi kiduttivat häntä kaikenlaiset kuvittelut Bon tilasta. Hän sanoi monta kertaa itselleen, että Beasley olisi saanut viedä maatilan mielisuosiolla, kun vain Bo olisi saanut olla rauhassa, sillä hän syytti vihollistaan empimättä Bon katoamisesta. Hän luuli Riggsin toimineen vain välikappaleena.

Päivällä ei häntä niin peloittanut, sillä kaikenlaiset työt kiinnittivät hänen huomionsa puoleensa. Mutta seuraavana aamuna juuri ennen puoltapäivää palauttivat aitauksista kuuluvat huudot ja jostakin läheisyydestä kuuluva kavioiden kapse hänet järkyttävään todellisuuteen. Katsoessaan ikkunasta näki hän suuria savupilviä.

"Tulipalo! Luultavasti on joku katoksista, ehkä tuo vanhin kauimpana oleva, syttynyt tuleen", sanoi hän katsoessaan ikkunasta. "Joku huolimaton meksikolainen iankaikkisine savukkeineen on kai sen sytyttänyt."

Helen vastusti haluaan lähteä katsomaan, mitä oli tapahtunut, sillä hän oli päättänyt pysytellä kotona. Senvuoksi avasikin hän oven epäröimättä, kun hän kuuli askelia kuistista ja koputusta ovelta. Siellä oli neljä meksikolaista. Muudan heistä tarttui Heleniin nopeasti kuin salama ja vetäisi hänet yhdellä nykäyksellä kynnyksen toiselle puolelle.

"En halua tehdä teille pahaa, señora", sanoi hän viitaten samalla, että Helenin oli poistuttava.

Kenenkään ei tarvinnut Helenille ilmoittaa, mitä tämä vierailu tarkoitti. Vaikka hän oli pelännytkin melkein vaikka mitä, ei hän ollut kumminkaan uskonut, että Beasley ryhtyisi tällaisiin väkivaltaisuuksiin. Hänen verensä kiehui.

"Kuinka te uskallatte?" sanoi hän vapisten koettaessaan hillitä itseään. Mutta luokkarajat, valta ja ääni eivät vaikuttaneet mitään näihin meksikolaisiin, jotka vain nauroivat. Toinenkin tarttui Heleniin likaisella ja ruskealla kädellään, jolloin Helen säpsähti inhosta.

"Laskekaa minut irti!" huudahti hän raivokkaasti ruveten vaistomaisesti taistelemaan vapauttaakseen itsensä. Silloin tarttuivat muutkin häneen. Helenin arvokkuus hävisi nyt kuin sitä ei milloinkaan olisi ollutkaan. Polttava ja tukahduttava veren virtaaminen suonissa tutustutti hänet ensimmäisen kerran siihen kauhistuttavaan vihaan, jonka hän oli perinyt Auchinclosseilta. Hän, joka oli luullut voivansa olla milloinkaan suuttumatta, taisteli nyt kuin naarastiikeri. Meksikolaisilla, jotka sopertelivat kiihkoissaan, oli täysi työ, ennenkuin he saivat hänet nostetuksi maasta. He käsittelivät häntä kuin tyhjää maissisäkkiä. Tarttuen hänen käsiinsä ja jalkoihinsa kantoivat he hänet kujalle ja kujalta tielle puku epäjärjestyksessä ja puoleksi revittynä. Siellä he suoristautuivat ja karkoittivat hänet pois.

Puoleksi sokaistuna näki Helen heidän asettuvan ovelle valmiina estämään hänen sinne tulonsa. Hän horjui tietä pitkin kylään. Hänestä tuntui kuin hän olisi kävellyt punaisessa sumussa, kuin hän olisi saanut verentungoksen aivoihin ja kuin matka Cassin lesken huvilaan ei milloinkaan loppuisi. Mutta hän pääsi sinne kumminkin lopulta, horjui polkua pitkin taloon ja kuuli tuon vanhan vaimo huudon. Silmät sameina, pyörtymäisillään, sairaana ja kaiken näyttäessä mustalta tunsi Helen, miten rouva talutti hänet vierashuoneeseen ja asetti hänet tuoliin istumaan.

Hän tointui kumminkin pian sen verran, että muisti kaiken. Hän näki Royn, joka oli aivan kalmankalpea, kyselevän häneltä säikähtynein silmin. Vanha vaimo oli kumartunut hänen ylitseen mumisten koettaessaan lohduttaa häntä ja järjestäessään hänen pukuaan.

"Neljä meksikolaista kantoi minut ulos ja karkoitti minut kodistani tielle", huohotti Helen.

Hän näytti kertovan tämän itselleenkin ja toteavan samalla sen suunnattoman vihan, joka vapisutti hänen ruumistaan.

"Jos olisin aavistanut sen, olisin tappanut ne!"

Hän huudahti tämän kovasti ja epäröimättä katsellen ystäviään kuivin ja kuumin silmin. Roy ojentautui ja tarttui hänen käteensä puhuen käheästi. Pelästynyt vanhus polvistui ja koperoi vapisevin sormin Helenin puvun repeämiä. Sitten koitti hetki, jolloin Helenin ruumiin vapiseminen alkoi tauota, jolloin hänen verensä rauhoittui sallien järjen jälleen toimia ja jolloin hän alkoi taistella vihaansa vastaan ja hitaasti ja peläten huomata tuon kuluttavan vaaran, joka oli väijynyt hänen mielessään kuin nukkuva tiikeri.

"Ah, neiti Helen, olitte niin hirveän näköinen, että luulin niiden pidelleen teitä pahoin", sanoi vanhus.

Helen katsoi hämmästyneenä ajettuneita ranteitaan, toista sukkaansa, jonka varsi oli valunut aivan nilkkaan, ja halkeamaa, joka oli paljastanut hänen olkapäänsä meksikolaisten julkeille katseille.

"Ruumiini ei ole vahingoittunut", kuiskasi hän.

Ei Roykaan ollut enää niin kalpea ja hänen silmiensä äskeinen vihainen ilme oli muuttunut nyt ystävälliseksi.

"Oli onni, neiti Nell, ettei tapahtunut mitään vahinkoa… Kai nyt ymmärrätte koko tämän konnanjuonen? Älkää kumminkaan antako sen tukahduttaa lempeätä tapaanne suhtautua asioihin. Huomaatte siitä vain, miten raaka tämä Länsi on. Rakkauskin on täällä aivan samanlaista."

Helen käsitti vain osaksi hänen sanansa, mutta se riitti kumminkin selvittämään hänen suhteensa tulevaisuuteen. Länsi on kaunis, mutta kova. Näiden ystävien kasvoissa hän alkoi huomata niissä olevien syvien ja terävien ryppyjen, tuskan varjojen ja peittelemättömän alastoman totuuden merkityksen, joka oli hakattu niihin kuin marmoriin.

"Taivaan nimessä, kertokaa nyt meille kaikki", kehoitti rouva Cass.

Sulkien silmänsä totteli Helen käskyä ja kertoi lyhyesti, miten karkoittaminen oli tapahtunut.

"Sitä juuri olemme odottaneetkin", sanoi Roy. "On hyvä, että pääsitte sieltä ehein nahoin. Beasleyllä on nyt valta, ja mieluummin näemmekin, että olette nyt poissa maatilaltanne."

"Mutta, Roy, en halua luovuttaa sitä Beasleylle!" huudahti Helen

"Neiti Nell, ennenkuin tämä Pine kasvaa tarpeeksi suureksi lain vaikutuksille, olette harmaapäinen vanhus. Ette voi karkoittaa Beasleytä kunniallisella ettekä oikeutetuilla vaatimuksillanne. Al Auchincloss oli kova isäntä. Hän hankki itselleen vihollisia tappamatta niitä kaikkia. Ihmisten pahoja töitä ei voida unhottaa. Ja teidän on kärsittävä Alin syntien vuoksi, vaikka Al olikin yhtä hyvä kuin joku toinenkin täällä menestynyt tilanomistaja."

"Voi, mitä minun nyt on tehtävä? En aio suostua. Omaisuuteni on minulta ryöstetty. Eivätkö ihmiset voi minua auttaa? Onko minun pakko ristissäkäsin istua ja katsella miten tuo sekarotuinen rosvo —? Ah, tämä on aivan uskomatonta!"

"Teidän on vain oltava kärsivällinen muutamia päiviä", sanoi Roy tyynesti. "Kyllä tämä kaikki loppuu vielä hyvin."

"Roy, teillä on ollut tämä kepponen, kuten sitä nimitätte, selvillä jo kauan aikaa!" huudahti Helen.

"Niin onkin, enkä ole laskuissani erehtynytkään."

"Mitä sitten tapahtuu muutamien päivien kuluttua?"

"Nell Rayner, aiotteko reipastua nyt, vai oletteko vielä niin hermostunut, että menetätte kotonaan malttinne?"

"Koetan olla rohkea, mutta minua on valmistettava", vastasi Helen värisevällä äänellä.

"No niin, Beasley saa nyt Dalen, Las Vegasin ja minut kimppuunsa. Ja, neiti Nell, hänen toivonsa saada elää kauan ovat yhtä mitättömät kuin hänen taivaaseenpääsemisensä mahdollisuudet."

"Mutta, Roy, en usko tuollaisia harkittuja murhia mahdollisiksi", vastasi Helen vapisten. "Sellainen on vasten uskontoani. En suostu sellaiseen. Voittehan kaikki sitäpaitsi joutua vaaraan."

"Tyttö, miten luulette sitten voivanne tästä suoriutua? Jos rakastatte Dalea ja vannotte rupeavanne hänen puolisokseen, voitte ehkä estää hänet. Minäkin kunnioitan niin paljon uskontoanne, etten ryhdy sellaiseen, jos luulette saavanne kärsiä minun vuokseni, mutta ei Dale, ette te, ei Bo, ei rakkaus, ei taivas eikä helvetti voi milloinkaan estää tuota paimenta, Las Vegasia."

"Ah, jos Dale tuo Bon minulle takaisin, en välitä maatilastani hituistakaan". mumisi Helen.

"Kun se tapahtuu, silloin siitä vasta välitättekin. Meidän on pantava suuri metsästäjänne vain työhön", vastasi Roy hymyillen ymmärtäväisesti.

Ennen puoltapäivää samana päivänä tuotiin Helenin kokoamat tavarat Cassin lesken portaille, ja niin tulivat hänen välttämättömimmät tarpeensa tyydytetyiksi. Hän sai sijoittautua niin mukavasti kuin suinkin vanhuksen ainoaan vapaana olevaan huoneeseen, jossa hän rupesi kokoamaan mielenlujuutta ja kestävyyttä.

Hänen ihmeekseen tulivat monet rouva Cassin naapurit vaatimattomasti tuon pienen rakennuksen takaovelle osoittamaan myötämielisyyttään. He muodostivat alistuneen ja pelokkaan joukon ja kuiskailivat toisilleen poistuessaan. Helen sai heidän vierailustaan sellaisen vakaumuksen, etteivät Beasleyn vallan alla olevien miesten vaimot luulleet tuosta maatilan väkivaltaisesta anastamisesta koituvan mitään hyvää. Hän totesi jo saman päivän iltana, että hänen onnettomuutensa oli synnyttänyt jonkunlaisen vastavoiman.

Seuraavana päivänä ilmoitti Roy hänelle, että Royn veli, John, oli saapunut edellisenä iltana ja ilmoittanut Beasleyn ottaneen jo maatilan haltuunsa. Ei laukaustakaan oltu ammuttu ja muutaman heiniä täynnä olevan ladon palaminen oli ollut ainoa vahinko. Se oli sytytetty tuleen Helenin miesten huomion kiinnittämiseksi yhteen paikkaan, ja sitten oli Beasley tullut mukanaan kolme kertaa niin monta miestä kuin heitä oli ollut. Hän oli ylpeästi käskenyt heidän mennä tiehensä, elleivät he halunneet hyväksyä häntä isännäkseen ja jäädä sinne hänen palvelukseensa. Nuo kolme Beemania olivat jääneet luullen siten parhaiten edistävänsä Helenin etua. Beasley oli sitten ratsastanut Pineen, kuten muinakin päivinä. Roy kertoi sitten sinä aamuna saamiaan uutisia, miten Beasleyn miehet olivat juhlineet myöhään edellisenä iltana.

Loppumattomilta tuntuvat toinen, kolmas ja neljäs päivä menivät menojaan, ja Helen luuli tulleensa vanhaksi niiden kuluessa. Yöt hän valvoi melkein kokonaan ajatellen ja rukoillen, ainoastaan iltapäivisin voi hän hieman nukkua. Hän ei voinut ajatella mitään eikä puhua muusta kuin sisarestaan ja Dalen mahdollisuuksista pelastaa tämä.

"Ette pidä Dalea juuri minkään arvoisena", sanoi Roy vihdoin vastustaen. "Sanon teille, että Milt Dale voi tehdä noissa metsissä mitä ikinä hän vain haluaa. Voitte uskoa sanani… Mutta kun hän palaa, saavat asiat varmasti toisen käänteen."

Tämä merkityksellinen puhe tehosi Heleniin toivorikkaudellaan ja hyydytti hänen verensä ennustuksellaan metsästäjää odottavista vaaroista.

Viidennen päivän iltapäivällä heräsi Helen äkkiä unestaan. Aurinko oli jo melkein laskeutunut. Hän kuuli ääniä — rouva Cassin kimeän ja lörpöttelevän, joka kuulosti nyt hyvin kiihtyneeltä, syvän, joka värisytti Heleniä päästä jalkoihin asti, ja sitten tytön naurun, katkonaisen mutta onnellisen. Kuului askelia ja kavioiden kapsetta. Dale oli tuonut Bon takaisin. Helen tiesi sen. Hän tunsi olevansa hyvin heikko ja hänen oli ponnistettava pysyäkseen pystyssä. Korvat alkoivat jyskyttää ja suloinen, täydellinen ilo täytti äkkiä hänen mielensä. Hän kiitti Jumalaa, että hänen rukouksensa oli kuultu. Tuntien sitten äkkiä hurjaa ruumiillista riemua hän syöksyi ulos.

Hän ennätti juuri ajoissa näkemään, miten Roy Beeman tuli talosta kuin häntä ei milloinkaan olisi ammuttu ja miten Roy huutaen tervehti erästä harmaapukuista ja -kasvoista miestä, Dalea.

"Päivää, Roy! Olen iloinen nähdessäni sinut jälleen pystyssä", sanoi Dale. Kuinka tuo tyyni ääni vahvistikaan Heleniä! Hän huomasi Bon, joka näytti aivan entisenlaiselta, ehkä sentään hieman kalpeammalta ja ränsistyneemmältä. Sitten Bo näki hänet ja riensi hänen syliinsä.

"Nell, olen tullut terveenä takaisin! En ole milloinkaan elämässäni ollut näin onnellinen… Entä sitten kaikki suurenmoiset seikkailuni! Nell, sinä vanha äitiseni, olen saanut nyt niistä tarpeekseni elämäni ajaksi!"

Bo oli aivan hulluna ilosta nauraen ja huutaen vuorotellen. Mutta Helen ei voinut ilmaista tunteitaan. Hänen silmiänsä hämärsi niin, että hän pitäessään Bota sylissään tuskin voi nähdä heidän puoleensa kääntynyttä Dalea, joka kumminkin löysi hänen ojennetun vapisevan kätensä.

"Nell, olette luullakseni kärsinyt enemmän kuin me." Dalen ääni kuulosti vakavalta ja Nell tunsi hänen tutkistelevan katseensa kasvoillaan. "Rouva Cass sanoi teidän olevan täällä ja minä tiedän miksi."

Roy vei heidät kaikki sisälle huoneihin.

"Milt, joku naapurin poika pitää kyllä huolta hevosesta", sanoi hän, kun Dale kääntyi tomuiseen ja väsyneeseen Rangeriin päin. "Mihin jätit puuman?"

"Lähetin sen kotiin", vastasi Dale.

"Jumalalle kiitos, Milt, miten tämä tuntuukaan hauskalta!" lörpötteli rouva Cass. "Olemme olleet täällä hyvin huolissamme, ja neiti Helen on ollut melkein kuolla odottaessaan sinua."

"Täti, Bo ja minä olemme enemmän nälissämme kuin voitte uskoakaan", vastasi Dale nauraen.

"Taivas varjelkoon, laitan päivällisen valmiiksi tuossa tuokiossa!"

"Nell, miksi olet tullut tänne?" kysyi Bo epäilevästi.

Vastauksen asemesta vei Nell sisarensa huoneeseensa ja sulki oven. Bo huomasi matkatavarat ja hänen ilmeensä muuttui. Vanha loisto palasi hänen silmiinsä.

"Hän on siis tehnyt sen!" huudahti hän kiihkeästi.

"Kultaseni, kiittäkäämme Jumalaa, että olen saanut sinut takaisin!" mumisi Helen voiden vihdoinkin puhua. "Muusta ei ole väliä. Olen rukoillut ainoastaan tätä."

"Hyvä, vanha Nell!" kuiskasi Bo suudellen ja syleillen Heleniä. "Tiedän sinun tarkoittavan sanoillasi täyttä totta. Mutta minä en välitä sinun vilpittömyydestäsi! Olen tullut hengissä takaisin ja hurjempana kuin ennen. Missä — missä Tom on?"

"Bo, emme ole kuulleet hänestä viiteen päivään sanaakaan. Hän on tietysti sinua etsimässä."

"Ja sinutko on karkoitettu maatilalta?"

"Niin melkein", vastasi Helen kertoen tapauksen muutamin värisevin sanoin.

Bo sanoi hurjan sanan, jolla oli enemmän voimaa kuin kauneutta, mutta se ilmaisi hyvin hänen kiihkeän suuttumuksensa sisarta kohdanneen väkivallan johdosta.

"Ah, tietääkö Tom Carmichael tämän?" lisäsi hän huohottaen.

"Miten hän voisi?"

"Kun hän kuulee sen, niin — on helvetti valmis. Olen iloinen, että saavuin tänne ennen häntä… Nell, en ole riisunut kenkiäni koko siunattuna aikana. Auta minua. Hanki sitten hieman saippuaa, kuumaa vettä ja puhtaat vaatteet. Nell, tyttöseni, minua ei ole oikein kasvatettu kestämään näitä Lännen vaikeuksia. Ne ovat liian musertavia."

Sitten sai Helen kuulla nopeassa järjestyksessä laukkaavista hevosista, Riggsistä, lainsuojattomista, rohkeasti uhmatusta Beasleystä, pitkistä ratsastusmatkoista ja urhoollisesta roistosta, taistelusta Riggsin kanssa, verestä ja kuolemasta, toisesta pitkästä ratsastuksesta, synkässä metsässä olevasta leiristä, yksinäisistä öistä, aavemaisista äänistä, päivistä, petoksesta, suuresta maailmasta riistetystä näyttelijättärestä Opheliasta, Snake Ansonista, säikähtyneistä lainsuojattomista, surullisista vaikeroimisista ja peloittavista huudoista, puumasta, hevosten pelastumisesta, taistelusta ja ampumisesta, Wilsonista, tuosta toisesta Tom Carmichaelista, johon hän olisi voinut rakastua, ellei — pimeästä yöstä, Dalesta, hevosista, ratsastuksesta ja nälästä. "Ah, Nell, hän oli Texasista!" sanoi Bo lopuksi.

Helen kuunteli noita ihmeellisiä ja peloittavia tapauksia, jotka olivat uhanneet tuon rakastetun pienen sisaren vaaleata päätä, mutta Bon vaivattoman ja huomattavan kertomuksen aiheuttama hämminki jätti ainoastaan tuon viimeisen lauseen selväksi.

Pian sai Helen kumminkin tilaisuuden ilmoittaa, että rouva Cass oli pyytänyt heitä jo pari kertaa syömään, ja tämä tervetullut uutinen keskeytti Bon virtaavan sanatulvan paremmin kuin mikään muu.

Helen huomasi heti, että Roy ja Dale olivat keskustelleet asioista. Roy kunnioitti tätä kokoutumista istumalla ensimmäisen kerran pöydässä haavoittumisensa jälkeen, ja ellei oteta huomioon Helenin onnettomuutta ja ilmassa väreilevää odotuksen jännitystä, oli päivällinen iloinen. Vanha rouva Cass oli nyt kunniansa kukkuloilla. Hän tunsi ilmassa olevan rakkautta, ja ollen uskollinen sukupuolelleen hän iloitsi siitä.

Ilta ei ollut vielä pimennyt, kun Roy nousi ja meni kuistiin. Hänen terävät korvansa olivat kuulleet jotakin. Helenkin luuli erottaneensa nopeata kavioiden kapsetta.

"Dale, tulehan tänne!" huusi Roy sitten kovasti.

Metsästäjä meni nopein äänettömin liikkein, ja Helen ja Bo seurasivat pysähtyen ovelle.

"Las Vegas sieltä varmaankin tulee", kuiskasi Dale.

Helenistä tuntui, että paljas paimenen nimikin jo muutti koko ilmaston.

Portilta kuului ääniä, joista toinen, nopea ja käheä, kuulosti Carmichaelin puheelta. Vireä hevonen hypähteli ja lennätteli soraa kavioillaan. Sitten ilmestyi polulle pieni mies, joka lähestyi taloa. Carmichaelhan se oli, mutta ei Helenin tuntema Carmichael. Hän kuuli Bon hiljaisen omituisen huudahduksen, joka vahvisti hänen saamaansa vaikutusta.

Tavasta, millä Roy meni ulos, ei olisi mitenkään voitu luulla, että häntä oli ammuttu, ja Dale oli melkein yhtä nopea. Carmichael saapui heidän luokseen ja puristi heidän käsiään nopeasti kauhealla kourallaan.

"Pojat, saavuin juuri. Nuo tuolla sanoivat, että olette löytänyt hänet."

"Varmasti, Las Vegas. Dale toi hänet kotiin terveenä ja reippaana. Tuolla hän on."

Paimen tyrkkäsi nuo molemmat miehet syrjään ja astui pitkällä askeleella portaille katsellen tutkivasti ovelle. Helen voi huomata hänestä vain sen, että hän näytti peloittavalta. Bo meni ulos Helenin eteen. Ehkä hän olisi rientänyt suoraan Carmichaelin syliin, ellei joku vaistomainen tunne olisi häntä pidättänyt. Helen luuli sitä peloksi, koska hänen omakin sydämensä sykki tuskallisesti.

"Bo!" huusi Carmichael kuin villi, vaikka hän ei ollenkaan sellaista muistuttanut.

"Ah, Tom!" vastasi Bo änkyttäen ja ojensi puoleksi käsivartensa.

"Kas niin, tyttö!" Tämä huudahdus tuntui yhtä tuikealta kuin hänen silmäinsä tutkiva katse. Pari pitkää askelta toi hänet aivan Bon viereen ja hänen ulkomuotonsa karkoitti veren Bon poskista. Sitten oli kaunista katsella, miten hänen kasvonsa ihmeellisesti muuttuivat, kunnes hän oli jälleen tuo hyvin tunnettu Las Vegas, suurenmoinen kaikessa vanhassa voimassaan.

"No niin!" huudahti hän värisevällä äänellä. "Olen todellakin tyytyväinen!"

Kun hän kääntyi jälleen miehiin päin, katosi tuo kaunis ilme hänen kasvoiltaan. Hän puristi Dalen kättä kauan ja kovasti, ja hänen katseensa hämmästytti Royta.

"Missä Riggs on?" kysyi hän, ja hänen ruumiinsa liikahduksessa, kun hän tiuskaisi nuo sanat, hävisivät hänen ystävällisten tunteittensa omituiset vilahtelevat merkit kokonaan.

"Wilson ampui hänet", vastasi Dale.

"Jim Wilsonko, tuoko entinen texasilainen paimen? Hänpä auttoi sinua suurenmoisesti."

"Ystäväni, hän suojeli Bota", vastasi Dale liikutettuna. "Olin vanhoine puumineni siinä läheisyydessä."

"Taivutit siis Wilsonin avuksesi?" kysyi tuo tuikea ääni.

"Kyllä. Mutta hän tappoi Riggsin ennen saapumistani sinne. Vaikk'en olisi heitä milloinkaan löytänytkään, olisi hän kumminkin suojellut Bota."

"Missä tuo joukko nyt on?"

"Muut, paitsi Wilson, ovat luultavasti kuolleet."

"Joku kertoi minulle, että Beasley on karkoittanut neiti Helenin maatilalta. Onko asia niin?"

"On. Neljä hänen palveluksessaan olevaa meksikolaista oli kantanut hänet talosta ja repinyt melkein kaikki vaatteet hänen yltään. Roy kertoi minulle sen."

"Neljä meksikolaista! Tämä on varmasti kaikki Beasleyn suunnitelmaa."

"Niin onkin. Riggs toimi vain välikappaleena, koska hänellä, kuten tiedät, oli paha maine. Mutta Beasley valmisti suunnitelmat. He olisivat halunneet Nellin Bon asemesta."

Carmichael läksi äkkiä kävelemään pimenevää polkua hopeisten kantalevyjen ja kannusten kilistessä.

"Älä mene, Carmichael!" huusi Dale astuen askeleen.

"Voi Tom!" huusi Bo.

"Huutonne eivät tehoa sen enempää kuin mikään muukaan luullakseni", sanoi Roy. "Las Vegas on juonut punaista likööriä."

"Ah. hän on siis juonut! Silloin ymmärrän! Nell, hän ei koskenutkaan minuun!"

Kerrankin oli Helen voimaton lohduttamaan Bota. Voimakas sydämen sykähdys oli lähettänyt hänet rientävin ja horjuvin askelin Dalea kohti, joka oli jo astunut muutamia askelia polkua pitkin.

"Dale, oh, pysähtykäähän nyt toki!" huusi hän hiljaa.

Dale pysähtyi niin nopeasti kuin hän olisi juossut jotakin polun poikki olevaa estettä vastaan. Kun hän kääntyi, oli Helen jo lähellä. Persikkapuiden juurella oli jo melko pimeä, mutta Helen voi kumminkin nähdä hänen kasvonsa ja hänen kiihtyneet, leimuavat silmänsä.

"En ole kiittänyt teitä vielä Bon tuomisesta kotiin", kuiskasi hän.

"Nell, viis siitä!" vastasi Dale hämmästyneenä. "Mutta jos luulette sitä velvollisuudeksenne, niin odottakaa. Minun on saatava tuo paimen kiinni."

"Ei, sallikaa minun kiittää teitä nyt", kuiskasi hän ja tullen lähemmäksi kohotti hän käsivartensa kietoakseen ne Dalen kaulaan. Tämä oli hänen itsensä määräämä rangaistus tuosta kerrasta, jolloin hän sen oli tehnyt, mutta samalla riitti se ehkä kiitokseksi Dalelle. Mutta omituista kyllä, eivät ne kohonneetkaan korkeammalle kuin Dalen rinnalle tarttuen tämän peurannahkaisen takin rinnuksiin. Helen tunsi, miten Dale hengitti syvään.

"Kiitän teitä kaikesta sydämestäni", sanoi hän hellästi. "Olen nyt teille velkaa omasta ja hänen puolestaan enemmän kuin milloinkaan voin maksaa."

"Nell, olen ystävänne", vastasi Dale nopeasti. "Älkää puhuko mistään maksusta. Sallikaa nyt minun mennä Las Vegasin jälkeen."

"Miksi?" kysyi Helen nopeasti.

"Haluan seisoa hänen rinnallaan ryyppylässä tahi siellä, mihin hän menee", vastasi Dale.

"Älkää valehdelko minulle, sillä tiedän. Aiotte mennä suoraan Beasleyn luo."

"Nell, jos pidätätte minua vielä, on minun totisesti juostava, sillä muuten on minun mahdoton ennättää Beasleyn luo ennen tuota paimenta."

Helen katseli Dalen takin rinnuksista kiinni pitäviä sormiaan, nojautui enemmän häneen ja tunsi veren virtaavan kuumasti suonissaan.

"En salli teidän mennä", sanoi hän.

Dale nauroi ja puristi Helenin pienet kädet suuriin omiinsa.

"Mitä sanoittekaan? Ette voi pidättää minua."

"Voinpahan! Dale, en halua, että panette elämänne vaaralle alttiiksi."

Dale tuijotti häneen ja teki liikkeen kuin irroittaakseen Helenin kädet.

"Kuunnelkaa nyt minua, voi kuunnelkaa!" pyysi Helen. "Jos menette harkitusti tappamaan Beasleytä, ja teette sen, on se murha. Sellainen on uskontoani vastaan. En voisi olla enää milloinkaan onnellinen."

"Mutta, lapseni, menetätte omaisuutenne ainiaaksi, ellei Beasleytä kohdella, kuten sellaisia miehiä on aina totuttu kohtelemaan täällä Lännessä", huomautti Dale ja vapautti itsensä nopealla liikkeellä Helenin otteesta.

Mutta Helen oli yhtä nopea ja kiersi lujasti käsivartensa Dalen kaulaan.

"Milt, rupean ymmärtämään tunteitani", sanoi hän. "Kun viimeksi tein näin, luulit sen johtuvan kiihtymyksestä ja hait lieventäviä asianhaaroja. Aion olla rehellinen nyt."

Helen aikoi estää hänet tappamasta Beasleytä, vaikka hänen onnistuakseen pitäisikin uhrata viimeinen ylpeytensä hiven. Hän painoi Dalen kasvojen ilmeen nyt ikuisesti mieleensä. Lumous ja suonien sykintä pakottivat hänet melkein unhottamaan aikeensa.

"Nell, nyt kun olette aivan suunniltanne, ei teidän pidä sanoa minulle sanaakaan —" Dale keskeytti käheästi.

"Ensimmäinen ystäväni, ensimmäinen —. Ah, Dale, tiedän sinun rakastavan minua!" kuiskasi hän painaen päänsä Dalen rinnalle, jossa sydän sykki voimakkaasti. "Vai etkö rakastakaan?" huudahti hän matalalla ja tukehtuneella äänellä, kun Dalen vaitiolo pakotti häntä jatkamaan tätä mieletöntä, mutta kumminkin ihanaa suunnitelmaa.

"Jos haluatte sen tietää, niin ilmoitan rakastavani teitä. Nell Rayner", vastasi Dale.

Helenistä tuntui kuin Dale olisi puhunut hyvin kaukaa. Hän kohotti kasvonsa sydän huulillaan.

"Jos tapat Beasleyn, en mene kanssasi milloinkaan naimisiin", sanoi hän.

"Kuka teiltä on sellaista odottanutkaan?" kysyi Dale naurahtaen käheästi. "Luuletteko, että teidän on mentävä kanssani naimisiin kiitollisuudesta? Tämä on ainoa kerta, kun olette loukannut minua, Nell Rayner. Minua hävettää, että voitte sellaista ajatellakaan."

"Ah, olet yhtä taipumaton kuin metsä, jossa elät!" huudahti Helen. Sitten hän sulki silmänsä jälleen, sillä oli mieluisempi muistella Dalen kirkastuneita kasvoja ja pettää itseään.

"Ihminen, minä rakastan sinua!" Täyteläisinä ja syvinä, mutta kumminkin väristen tunkeutuivat sanat hänen sydämestään, jota ne olivat painaneet niin pitkän ajan.

Silloin tuntui Helenistä tunteiden myrskyssä, että Dale nosti hänet maasta ja puristi syliinsä kohdellen häntä peloittavan hellästi. Hän puristeli ja suuteli Heleniä omituisesti ja kiihkeästi kuin karhu, teki hänet sokeaksi, huumautuneeksi, riemuitsevaksi, pelästyneeksi ja kokonaan erilaiseksi kuin hänen entinen ajatteleva ja tyyni olemuksensa oli.

Sitten hän laski Helenin maahan ja hellitti otteensa.

"Mikään ei olisi voinut tehdä minua niin onnelliseksi kuin nuo sanasi." Dale lopetti huokaisten syvään kuvaamattomasta ja ihmettelevästä ilosta.

"Silloin et suinkaan lähde —"

Helenin onnellinen kysymys jäätyi hänen huulilleen.

"Minun on mentävä!" vastasi Dale vanhaan tyyneen tapaansa. "Kiiruhda Bon luo, äläkä ole huolissasi. Koeta ajatella asioita niinkuin opetin sinulle metsässä."

Helen kuuli hänen pehmeät ja nopeat etääntyvät askeleensa. Hänet oli jätetty siihen yksikseen pimenevään hämärään, hän oli järkytetty ja häntä vilusti seisoessaan siinä kuin kiveksi muuttunut.

Siten hän seisoi pitkän aikaa, kunnes selvenevä totuus kannusti hänet toimintaan. Hän läksi heti Dalen jälkeen. Totuus oli sellainen, että huolimatta Dalen lapsuusvuosista Idässä ja noista pitkistä erakkovuosista, jotka olivat kehittäneet hänen ajatuksensa ja tunteensa ihmeellisiksi, oli hän kumminkin tämän raa'an, rohkean ja häikäilemättömän Lännen luonteenomainen asukas.

Oli jo aivan pimeä ja Helenin oli juostava melkoinen matka, ennenkuin hän huomasi Dalen pitkän ja tumman vartalon kuvastuvan Turnerin kapakan keltaisia valoja vasten.

Jollakin tavoin tämän merkityksellisen hetken kuluessa, jolloin hänen rientävät askeleensa olivat yhtä nopeat kuin hänen sydämensä sykähdykset, tunsi Helen itsessään jonkunlaisen voiman, joka vastusti tätä Lännen raakaa ja alkuperäistä oikeudenkäyttöä. Hän oli elänyt koko ikänsä siellä, missä sivistys, laki ja järjestys vallitsevat. Tässä totuuden välähdyksessä hän näki Lännen sellaisena kuin se on tulevaisuudessa, jolloin naisten ja lasten avulla nämä hurjat rajamaan kauhut muuttuisivat vain muistoiksi. Hän ymmärsi kumminkin samalla sellaisten miesten kuin Roy Beemanin, Dalen ja tuon tulisen Carmichaelin välttämättömyyden nykyisissä oloissa. Beasley ja muut hänen laisensa oli tapettava. Mutta Helen ei tahtonut, että hänen rakastettunsa, hänen tuleva miehensä ja hänen lapsiensa mahdollinen isä tekisi tuon teon, joka hänen mielestään oli murha.

Kapakan ovella sai hän Dalen kiinni.

"Milt, voi, odota!" huohotti hän.

Hän kuuli Dalen kääntyessään kiroavan hiljaa. He olivat kahden lamppujen keltaisessa valossa. Hevoset pureskelivat kuolaimiaan ja seisoivat pää riipuksissa aidan luona.

"Sinun on mentävä takaisin", määräsi Dale ankarasti kalpein kasvoin ja leimuavin silmin.

"En, ennenkuin viet minut täältä joko kantaen tahi muuten!" vastasi Helen päättävästi ja niin luottavaisesti kuin hän naisena vain voi.

Silloin tarttui Dale häneen kovasti. Dalen kiihkeys, erittäinkin hänen kasvojensa ilme, peloitti Heleniä ja vei häneltä voimat. Mutta ei mikään olisi voinut muuttaa hänen päätöstään, sillä hän tunsi voittavansa. Hänen sukupuolensa, hänen rakkautensa ja läsnäolonsa olisivat liian paljon Dalelle.

Kun hän heitti Helenin syrjään, kiihtyi kapakasta kuuluva heikko melu koviksi ja käheiksi huudoiksi, joita säestivät kiireiset askeleet ja pöytien ja tuolien nopea siirteleminen. Dale päästi Helenin irti ja hyökkäsi ovelle. Mutta sisällä äkkiä syntynyt hiljaisuus, joka oli tuota äskeistä melua nopeampi ja omituisempi, pysähdytti hänet. Helenin sydäntä kouristi, ja sitten se tuntui lakkaavan sykkimästä. Mistään ei kuulunut minkäänlaista ääntä. Hevosetkin näyttivät kivettyneen kuten Dalekin.

Silloin rikkoi hiljaisuuden kaksi jymähtävää laukausta. Sitten kuului heikompi paukahdus ja särkyneen lasin kilinää. Dale riensi kapakkaan. Hevoset alkoivat korskahdella ja hypähdellä. Hiljainen hillitty mumina peloitti Helenia yhtä paljon kuin se veti häntä puoleensa. Nojautuen oveen työnsi hän sen sisäänpäin ja meni huoneeseen.

Kapakka oli täynnä sinistä sumua ja haisi savulta. Dale seisoi juuri kynnyksen vieressä. Lattialla makasi kaksi miestä. Tuolit ja pöydät olivat kumossa. Liikkumaton, synkkä, paitahihaisista, saappaita ja vöitä käyttävistä miehistä kokoonpantu joukko näytti paenneen vastakkaisen seinän viereen, josta he kalpein ja synkin kasvoin tuijottivat tiskiin päin. Omistaja Turner seisoi sen toisessa päässä kalpeana, kädet ylhäällä ja vapisten. Carmichael nojautui tiskin keskustaan. Hänellä oli vielä kädessään ojennettu savuava revolveri.

Huohottaen käänsi Helen kasvonsa jälleen Daleen. Tämä oli huomannut hänet ja ojensi nyt käsivartensa hänelle tueksi. Silloin hän näki ruumiit melkein jaloissaan. Jeff Mulvey — hänen enonsa entinen työnjohtaja. Hänen kasvojaan oli kauhea katsella. Savuava revolveri oli hänen liikkumattoman kätensä vieressä. Toinen mies oli kaatunut suulleen. Puvusta päättäen oli hän meksikolainen. Hän ei ollut vielä kuollut. Sitten Helen, tuntiessaan Dalen käsivarren ympärillään, katsoi kauemmaksi, koska hän ei voinut sitä estää, katsoi tuota omituista tiskiin nojautuvaa olentoa, tuota poikaa, joka oli ollut sellainen ystävä hänelle hädän hetkinä, tuota sisarensa suoraluontoista ja naiivia rakastettua.

Mutta hän näki siellä nyt miehen, jonka kasvojen ilme oli peloittavan tyyni ja tuhoa ennustava. Hän nojautui toisella kyynärpäällään tiskiin ja kädessä oli hänellä lasillinen punaista likööriä. Toisessa kädessä oleva suuri revolveri oli niin liikkumaton kuin se olisi kasvanut siihen kiinni.

"Juon sekarotuisen Beasleyn ja hänen roistojensa maljan!"

Carmichael joi katsellen samalla leimuavin silmin joukkoa. Sitten heitti hän kauheassa vihassaan nopeasti lasinsa lattialla makaavaa, vielä hengissä olevaa meksikolaista kohti.

Helen tunsi kaatuvansa ja kaikki musteni hänen silmissään. Hän ei nähnyt Dalea, vaikka hän tiesikin tämän häntä kannattavan. Sitten hän pyörtyi.

XXV.

Las Vegas Carmichael oli aikansa kehittämä.

Pan Handle Texasissa, vanha Chisholmin tie, jota pitkin nuo suuret karjalaumat kulkevat pohjoista kohti, ja Fort Dodge, jossa paimenet taistelevat väärinpelaajien kanssa, kaikki nämä kovat paikat olivat lyöneet leimansa Carmichaeliin. Olla kotoisin Texasista oli samaa kuin tulla sieltä, missä taistellaan. Ja paimenen elämä on vaivalloinen, hurja, villi ja yleensä lyhyt. Edut olivat niiden puolella, joilla oli onnea ja olivat nopeammat revolverinkäytössä. Nämä miehet vaelsivat etelästä pohjoiseen ja länteen ollen levottomia, ritarillisia ja äkäisiä heille ominaiseen tapaansa.

Rajamaan uudisasukkaat ja karjanomistajat eivät olisi milloinkaan voineet muodostaa Länttä asuttavaksi, ellei noita hurjia paimenia olisi ollut olemassa, noita erämaan suuria juomareita, ratsastajia ja kovaan elämään tottuneita, noita tyyniä, kylmäverisiä, lyhytsanaisia ja vaatimattomia nuoriamiehiä, joiden veren tuli oli lämmittänyt ja jotka suhtautuivat suurenmoisesti ja peloittavan uhmaavasti vaaroihin ja kuolemaan.

Las Vegas ratsasti hevosellaan Cassin lesken huvilasta Turnerin kapakkaan niin, että kannustetun hevosen kaviot paukahtivat kapakan oveen. Hänen tulonsa huoneeseen tapahtui silmänräpäyksessä. Sitten hän seisoi paikoillaan oven raossa hevosen korskahdellessa ja peräytyessä takaisinpäin. Kaikki kapakassa olevat miehet, jotka näkivät Las Vegasin tulon, ymmärsivät sen merkityksen. Ei salaman iskukaan olisi niin nopeasti jäykistyttänyt tuota juopottelevaa, pelaavaa ja keskustelevaa joukkoa. He totesivat samankaltaisin tuntein tulijan ja hänen tulonsa luonteen. Tuossa savuisessa huoneessa oli hetkisen aivan hiljaista, sitten kaikki hengittivät, liikahtelivat ja nousivat aiheuttaen nopeasti tuolien ja pöytien liukumisen paikoiltaan.

Paimenen leimuavat silmät tarkastelivat joukkoa ja kiintyivät sitten Mulveyhin ja tämän meksikolaiseen toveriin. Tämä katse erotti nuo kaksi muista ja hermostuneiden miesten nopea peräytyminen todisti sen. Mulvey ja lammaspaimen jäivät huoneen keskelle.

"Päivää, Jeff, missä isäntäsi on?" kysyi Las Vegas. Hänen äänensä oli tyyni ja ystävällinen, ja hänen käytöksensä oli vaivatonta ja luonnollista, mutta hänen kasvojensa ilme kalvistutti sekä Mulveyn että meksikolaisen.

"Hän on varmasti kotona", vastasi Mulvey.

"Kotonako? Mitä hän sanoo nykyään kodikseen?"

"Hän on muuttanut asumaan Auchinclossin kartanoon", vastasi Mulvey. Hänen äänensä ei ollut kova, mutta hänen katseensa oli peloton ja tarkasteleva.

Las Vegasia vapisutti kuin häntä olisi pistetty. Kapakan vaaleanpunainen valo muutti hänen kasvonsa saman värisiksi.

"Jeff, olit kauan aikaa vanhan Alin palveluksessa ja olen kuullut puhuttavan riidoistasi", sanoi Las Vegas. "Siinä ei ole minulla mitään tekemistä, vaan siinä, että petit neiti Helenin."

Mulvey ei koettanutkaan kieltää sitä. Hän nieleskeli hitaasti, hänen kätensä alkoivat vapista ja hän tuli yhä kalpeammaksi. Jälleen merkitsivät Las Vegasin sanat vähemmän kuin hänen katseensa, joka nyt kohdistui meksikolaiseenkin.

"Pedro, olet Beasleyn vanhimpia miehiä", sanoi Las Vegas syyttävästi. "Olit yksi noista neljästä meksikolaisesta, jotka —"

Tässä paimen keskeytti ja puri hampaitaan kuin hänen suussaan olisi ollut myrkkyä. Meksikolainen näytti syyllisyytensä ja pelkonsa. Hän alkoi lörpötellä.

"Tuki suusi!" karjaisi Las Vegas heilauttaen uhkaavasti ja hurjasti kättään kuin hän olisi aikonut lyödä. Joukko käsitti sen merkityksen kumminkin heti, sillä se hajautui sikin sokin kummallekin taholle jättäen avoimen paikan noiden kolmen taakse.

Las Vegas odotti, mutta Mulvey näytti vastahakoiselta. Huolimatta pelostaan näytti meksikolainen vaaralliselta. Hänen sormensa käpristyivät aina tämän tästä kuin hänen käsivarsissaan olevista jänteistä olisi vedetty.

Hetkinen epäluuloa, mutta kumminkin enemmän kuin tarpeeksi Mulveyn pelon todistamiseksi, ja Las Vegas käänsi selkänsä nauraen ivallisesti parille ja meni tiskin luo. Hänen pyyntönsä saada pullo juotavaa säpsähdytti kovasti Turneria, joka ojensi sen paimenelle vapisevin käsin. Las Vegas kaasi ryypyn, mutta katsoi kumminkin samalla tarkasti tiskin takana olevaan vanhaan himmentyneeseen kuvastimeen.

Tämä selinolo miehiin, joita hän oli juuri uhmannut, osoitti, millaisessa koulussa Las Vegas oli harjoitellut. Jos nuo miehet olisivat olleet hänen arvoisiaan vastustajia, ei hän olisi milloinkaan heitä ivannut. Kun Mulvey ja meksikolainen liikahtivat tarttuakseen revolveriinsa, pyörähti Las Vegas nopeasti ja ampui kaksi laukausta. Mulveyn kaatuessa lensi tämän revolveri lattialle ja meksikolainen vyörähti kaksinkerroin lattialle. Sitten ojensi Las Vegas vasemman kätensä ottamaan vasta kaatamaansa ryyppyä.

Silloin juuri hyökkäsi Dale kapakkaan, hillitsi nopeasti kärsimättömyytensä, pyörsi sivulle ja pysähtyi tiskin viereen. Ovi ei ollut vielä lakannut heilumasta, kun se jälleen työntyi sisäänpäin ja Helen Rayner tuli huoneeseen kalpeana ja silmät suurina pelosta.

Seuraavassa hetkessä joi Las Vegas maljansa Beasleyn miesten kuolemaksi ja heitti hurjasti lasinsa lattialla kiemurtelevaa meksikolaista kohti. Dale ojentautui horjuvaa Heleniä kohti ja tarttui Heleniin tämän pyörtyessä.

Las Vegas alkoi kiroilla ja mennen Dalea kohti työnsi hän tämän pois kapakasta.

"Mitä sinulla on täällä tekemistä?" huusi hän kiukkuisesti. "Eikö sinun pidä pitää huolta tytöistä? No tee se sitten, sinä suuri intiaani! Miten voit sallia hänen juosta tänne jäljessäsi ja panna henkensä siten alttiiksi? Sinun on pidettävä huolta hänestä ja Bosta ja jätettävä tämä minulle."

Vaikka paimen olikin raivoissaan Dalelle, näki hän kumminkin tarkasti kaikki läheisyydessä olevat hevoset ja himmeästi valaistussa huoneessa olevat miehet. Dale nosti tytön syliinsä ja sanomatta sanaakaan poistui pimeään. Las Vegas palasi huoneeseen revolveri kädessään. Jos joukossa oli tapahtunut joku muutos, oli se kumminkin vähäinen. Jännitys oli lauennut. Turnerkin oli laskenut käsivartensa alas.

"Aloittakaa jälleen entiset huvituksenne", sanoi paimen huitaisten revolverillaan. "Mutta jokainen, joka aikoo poistua, saa vastata itse seurauksista."

Sanottuaan sen peräytyi hän tiskin viereen mustan pullonsa luo. Turner meni nostamaan tuoleja ja pöytiä pystyyn, ja pian oli joukko syventynyt peliinsä ja juomiseensa, ehkä kumminkin varovaisemmin ja epäluuloisemmin kuin äsken. Oli merkityksellistä, että heidän ja oven välissä oli leveä aukko. Silloin tällöin tarjosi Turner likööriä sitä haluaville.

Las Vegas nojasi selkänsä tiskiin. Jonkun ajan kuluttua pisti hän revolverin tuppeen ja ojentautui ottamaan pulloa. Hän joi katsoen tuimin silmin oveen. Ketään ei kumminkaan tullut eikä kukaan mennyt ulos, vaikka peli ja juominen eivät näyttäneet huvittavan ketään. Ja tuo savuinen, pitkä ja pahalta haiseva huone olikin ikävä paikka himmeine keltaisine valoineen ja synkkine pahansuovine kasvoineen Turnerin hiiviskellessä edestakaisin, kuolleen Mulveyn tuijottaessa kamalasti kattoon, meksikolaisen väristessä yhä enemmän, kunnes hän vapisi kovasti ja makasi sitten hiljaa paikoillaan, ja synkän odottavan paimenen juodessa ja kuunnellessa jokaisen nauttimansa ryypyn yhä enemmän tulistuttamana ja kiihoittamana askelia, joita ei kuulunut tuleviksi.

Aika kului ja sen aiheuttama pieni muutos tapahtui vain paimenessa. Juoma vaikutti häneen, mutta hän ei päihtynyt. Näytti siltä kuin hänen juomansa likööri olisi sisältänyt kiihtyvää tulta ja jonkunlaista polttoainetta hänen toimintaansa hallitsevalle vihalle. Hän muuttui vihaisemmaksi, synkemmäksi, miettiväisemmäksi, kumarammaksi ja rauhattomammaksi, samalla kun hänen silmänsä alkoivat veristää ja posket punoittaa. Vihdoin, kun oli jo niin myöhäinen, ettei Beasleyn tulo sinne näyttänyt enää ollenkaan mahdolliselta, poistui Las Vegas kapakasta.

Kaikki kylän valot oli jo sammutettu. Väsyneet hevoset seisoivat riippuvin päin pimeässä. Löydettyään omansa talutti Las Vegas sen tielle ja sitten muudatta kujaa kedolle, mistä eräs lato siinti himmeästi tähtien valossa. Aamu ei ollut enää kaukana. Hän irroitti satulan ja päästettyään hevosen irti meni hän latoon. Siellä näytti kaikki olevan hänelle tuttua, koska hän löysi heti tikapuut, kiipesi vintille ja heittäytyi heinille pitkäkseen.

Hän lepäsi, mutta ei nukkunut. Aamun alkaessa sarastaa poistui hän ladosta ja haki hevosensa sinne. Auringon noustessa käveli hän edestakaisin pienessä ladossa ja katseli silloin tällöin ulos lautojen välissä olevista leveistä raoista. Seuraavien tuntien kuluessa katseli hän kylään meneviä ratsastajia, paimenia ja ajopelejä.

Noin aamiaisen aikaan satuloi hän hevosensa ja ratsasti takaisin samaa tietä, jota hän edellisenä yönä oli tullut. Saavuttuaan Turnerin kapakkaan pyysi hän jotakin syödäkseen ja whiskyä juodakseen. Sen jälkeen muuttui hän kuuntelevaksi ja vahtivaksi koneeksi. Hän juopotteli kohtuuttomasti tunnin, mutta sitten hän lakkasi. Hän näytti olevan juovuksissa, mutta ei samalla tapaa kuin juopuneet tavallisesti. Hän muuttui villiksi, hurjaksi ja synkäksi, sanalla sanoen mieheksi, jota oli parasta karttaa. Turner palveli häntä hyvin peloissaan.

Lopulta muuttui Las Vegasin tila sellaiseksi, että hänen oli tahtomattaankin toimittava. Hän ei voinut seisoa paikoillaan eikä istuutuakaan. Mentyään ulos sivuutti hän kaupan, mihin miehet peräytyivät karttaakseen häntä, ja kun hän läksi kävelemään tietä, oli hän niin varuillaan kuin hän olisi odottanut jonkun piilossa olevan vihollisen pyssyn laukausta. Palatessaan kylän valtakadulle ei hän nähnyt enää ainoatakaan ihmistä. Hän meni jälleen Turnerin kapakkaan. Hermostunut ja kalpea omistaja oli siellä toimessaan, mutta Las Vegas ei halunnut enää mitään juotavaa.

"Turner, ammun luullakseni sinut palattuani tänne jälleen", sanoi hän poistuessaan.

Hänellä oli nyt kaupat, tie, jopa koko kyläkin hallussaan, ja hän käveli siellä kuin vahti, joka odottaa intiaanien hyökkäystä.

Noin puolenpäivän tienoissa uskalsi muudan mies lähestyä paimenta ja puhutella häntä.

"Las Vegas, oletko kuullut, että kaikki meksikolaiset poistuvat seudulta?"

"Päivää, Abe", vastasi Las Vegas. "Mitä hittoa sinä nyt puhut?"

Mies toisti ilmoituksensa ja Las Vegas rupesi hirveästi kiroilemaan.

"Abe, tiedätkö, mitä Beasleyllä on mielessä?"

"Kyllä. Hän on miehineen talossaan, mutta luullakseni ei hän voi viivyttää tänne tuloaan enää pitkääkään aikaa."

Niin puhui Länsi. Beasley pakotettaisiin kohtaamaan vihollinen, joka oli tullut yksinään häntä vastaan. Jo paljon ennen tätä tuntia olisi jokainen urhoollinen mies tullut tapaamaan Las Vegasia. Beasley ei voinut palkata ainoatakaan miestä estämään tämän tilanteen väkivaltaisuutta. Tämä oli ratkaiseva koe, jonka mukaan hänen omatkin miehensä tulisivat häntä tuomitsemaan. Siitä voidaan vain sanoa, että vaikka Lännen viileys olikin tehnyt hänen häikäilemättömyytensä mahdolliseksi, pani se kumminkin nyt hänet vastaamaan siitä.

"Abe, ellei tuo meksikolainen tule tänne minua tapaamaan, menen minä sinne."

"Mene vain, mutta älä kiiruhda", vastasi Abe.

"Tanssin hitaan soiton tahdissa… Pyöräytäpäs savuke."

Hieman vapisevin sormin pyöräytti Abe savukkeen, sytytti sen omastaan ja ojensi sen sitten paimenelle.

"Las Vegas, kuulen varmasti hevosten kavioiden kapsetta", huomautti hän sitten nopeasti.

"Niin minäkin", vastasi Las Vegas pää pystyssä kuin kuuntelevalla antiloopilla. Hän unhotti nähtävästi savukkeensa ja ystävänsä. Abe kiiruhti takaisin kauppaan, jonne hän hävisi.

Las Vegas alkoi kävellä jälleen edestakaisin ja hänen liikkeensä olivat nyt paljon liioitellumpia kuin milloinkaan ennen. Johonkin Idän yhteiskuntaan kuuluva tavallinen järkevä kuolevainen olisi luullut tuota punaposkista paimenta päihtyneeksi tahi hulluksi, ja ehkä Las Vegas muistuttikin kumpaakin. Mutta siitä huolimatta oli hän ihmeellisen terävä, jännittynyt ja vaikuttava kapine tämän merkityksellisen riidan ratkaisemiseksi. Kuinka monta tuhatta kertaa olikaan teillä ja Lännen pienten kaupunkien leveillä kaduilla nähty tällaista paimenten kävelyä! Vaikka se olikin hurjaa, veristä ja traagillista, oli sillä kumminkin samanlainen merkitys noina uranuurtajapäivinä kuin hevosella ja auralla.

Vihdoin oli Pinestä nähtävästi tullut aivan hylätty kylä lukuunottamatta Las Vegasia, joka vartioitsi pitkää alaansa monin tavoin — hän nojautui johonkin välitiessään, hän käveli kuin vuorilla kiipeilijä, hän hiipi eteenpäin intiaanin tapaan puulta puulle ja nurkasta nurkkaan, hän katosi kapakkaan ilmestyäkseen jälleen näkyviin sen takaovesta, hän kiersi talleja päästäkseen jostakin toisesta paikasta valtakadulle ja silloin tällöin lähestyi hän hevostaan kuin noustakseen sen selkään.

Kun hän meni viimeisen kerran Turnerin kapakkaan, ei hän nähnyt siellä ketään. Hän takoi hurjasti tiskiin revolverillaan, mutta ei saanut mitään vastausta. Siiloin pääsi hänen kauan hillitty raivonsa valloilleen. Huutaen hurjasti tarttui hän toiseen revolveriin ja ampui rikki kuvastimen ja lamput. Hän ampui kaulan muutamasta pullosta ja joi, kunnes hän oli tukehtua. Hänen niskansa vetäytyi ryppyihin ja tuli punaiseksi. Ainoa hidas ja harkittu teko oli revolverin lataaminen uudestaan. Sitten hän hyökkäsi ovesta, hyppäsi hurjasti kiljahtaen rentonaan satulaan, vetäisi ohjaksista hevosen pystyyn ja kannusti sen laukkaan.

Kaupan ikkunoihin ja ovelle juosseet miehet näkivät vain valtatiellä kiitävän tomupilven. Sitten he tulivat ulos nähdäkseen sen katoavan. Epävarmuuden hetki oli nyt ohitse. Las Vegas oli lähtenyt sovittamaan Lännen lakia, hän oli vaatinut miestä esiintymään ja odottanut kauemmin kuin hänen olisi ollut pakkokaan todistaakseen, että tuo mies oli pelkuri raukka. Kaikesta huolimatta oli Beasley nyt merkitty mies. Tämä hetki näytti, millaista voimaa hän oli uhmannut. Hän voi miehineen kyllä tappaa paimenen, joka oli ratsastanut yksinään häntä vastaan, mutta se ei korjaisi ollenkaan häpeää.

Edellisenä iltana, kun Beasley oli juuri lopettanut myöhäisen illallisensa vasta anastamallaan maatilalla, tuli Buck Weaver, muudan hänen miehistään, tuomaan hänelle tietoa Mulveyn ja Pedron kuolemasta.

"Keitä tuossa joukossa on? Onko heitä montakin?" kysyi hän nopeasti.

"Ainoastaan yksi mies, isäntä", vastasi Weaver.

Beasley näytti hämmästyvän. Hän oli miehineen valmistautunut kohtaamaan tuon tytön ystäviä, jonka omaisuuden hän oli anastanut, ja luottaen oman voimansa suuruuteen ei hän ollut luullut siitä tulevan veristä eikä pitkää ottelua. Mutta tämä hämmästyttävä seikka muutti tilanteen paljon vaikeammaksi.

"Yksikö mies?" huudahti hän.

"Niin. Tuo Las Vegas-niminen paimen. Ja, isäntä, hän näyttää olevan taitava revolverilla-ampuja Texasista. Satuin olemaan silloin Turnerin kapakassa. Olin juuri mennyt toiseen huoneeseen, kun Las Vegas saapui ratsastaen ja hyökkäsi kapakkaan. Hän huusi heti Jeffille ja Pedrolle, jotka molemmat kalpenivat. Ja sitten, hitto vieköön, käänsi tuo paimen heille selkänsä ja meni hakemaan itselleen ryyppyä tiskiltä. Mutta hän katseli kumminkin kuvastimeen, ja kun Jeff ja Pedro yrittivät temmata revolverinsa esille, pyörähti hän nopeasti kuin salama ja ampui heidät molemmat. Livahdin ulos ja —"

"Miksi et ampunut häntä?" karjaisi Beasley.

Buck Weaver katsoi vakavasti isäntäänsä, ennenkuin hän vastasi:

"Tapani ei ole ampua ketään ovien takaa. Ja mitä taisteluun Las Vegasin kanssa tulee, niin suokaa minulle anteeksi, isäntä, pidän edelleenkin paljon auringonpaisteesta ja punaisesta likööristä. Ja sitäpaitsi minulla ei ole mitään Las Vegasia vastaan. Jos hän olisi tullut tänne jonkun joukon johtajana ja vaatinut meitä taisteluun, olisimme kyllä siihen ryhtyneet. Mutta emme laskeneet oikein. Nyt on asia muuttunut kokonaan teidän ja Las Vegasin väliseksi. Teidän olisi pitänyt olla katsomassa, miten hän ajoi tuon metsästäjän, Dalen, pois kapakasta."

"Dalenko? Tuliko hänkin sinne?" kysyi Beasley.

"Hän saapui sinne heti sen jälkeen kun paimen oli ampunut Jeffin. Ja tuo suurisilmäinen tyttö, hänkin tuli sinne juosten, mutta pyörtyi Dalen syliin. Las Vegas ajoi Dalen ulos ja kiroili häntä niin kovasti, että me kuulimme sen kaikki. Niin, Beasley, taistelusta ei siis tulekaan mitään, vaikka olimme luulleet."

Beasley kuuli näin ollen Lännen puhuvan erään oman miehensä suulla. Ja Buck Weaverin sanat olivat todellakin julmia, ivallisia ja melkeinpä pilkallisia. Tämä paimen oli kerran ollut Al Auchinclossin palveluksessa, mutta oli karannut Beasleyn puolelle Mulveyn johdolla. Mutta Mulvey oli nyt kuollut ja tilanne oli suuresti muuttunut.

Beasley katsahti Weaveriin vihaisesti ja synkästi ja viittasi häntä poistumaan. Päästyään ovelle katsahti Weaver häneen epäilevästi ja arvostelevasti ja lähti sitten ulos. Beasley ei olisi sietänyt tuollaista katsetta ennen.

Se tarkoitti samaa, mitä Weaverin juomaveikot, Beasleyn pitkäaikaiset ja uskolliset vartijat, seudun asukkaat ja Lännen henki tarkoittivat, että Beasleyn toivottiin ratsastavan kylään kohtaamaan yksinäistä vihollistaan.

Mutta Beasley ei lähtenyt. Sen sijaan käveli hän edestakaisin Nell Raynerin pitkässä arkihuoneessa hermostuneesti, voimatta ollenkaan levätä. Monta kertaa hän epäröi ja monta kertaa hän lähestyi nopeasti ovea ainoastaan pysähtyäkseen. Puoliyö oli jo aikoja ohi, kun hän heittäytyi vuoteelleen, mutta ei voinut nukkua. Hän heittelehti ja pyörähteli koko yön ja nousi vihaisena ja ärtyneenä päivän sarastaessa.

Hän kirosi meksikolaista palvelijatarta, joka oli tyytymätön hänen isännöimiseensä. Ja hänen suureksi hämmästyksekseen ja raivokseen ei ainoakaan hänen miehistään tullut rakennukseen, vaikka hän olisi odottanut miten pitkään tahansa. Silloin hän lähti aitauksiin ja talleihin ottaen pyssyn mukaansa. Miehet olivat siellä yhdessä joukossa, joka hieman hajautui hänen lähestyessään. Mutta ei ainoatakaan meksikolaista ollut näkyvissä.

Beasley käski miesten satuloida hevoset ja lähteä hänen kanssaan kylään. Mutta määräystä ei toteltu. Beasley kiroili ja raivosi. Hänen miehensä istuivat tahi nojautuivat johonkin ja katselivat maahan. Ilmassa oli pidätetyn vihollisuuden tuntua. Miehet, jotka olivat olleet kauemmin hänen palveluksessaan, eivät käyttäytyneet aivan niin kummallisesti, mutta eivät kumminkaan totelleet. Vihdoin huusi Beasley meksikolaisiaan.

"Isäntä, meidän on pakko ilmoittaa, että kaikki meksikolaiset ovat karanneet näiden tuntien kuluessa tuonne Magdaleenaan päin", sanoi Buck Weaver.

Kaikista näistä nopeasti esiintyvistä hämmästyttävistä seikoista oli tämä hämmästyttävin. Beasley kirosi kysyvästi ihmetellen.

"Isäntä, ne pelkäsivät varmaankin tuota Texasista kotoisin olevaa revolverisankaria", vastasi Weaver kylmäverisesti.

Beasleyn tummat mustahkot kasvot muuttivat väriään. Millainen peitetty tarkoitus pillikään Weaverin harvaan lausutuissa sanoissa! Muudan mies tuli aitauksesta taluttaen Beasleyn satuloitua ja suitsitettua hevosta. Hän irroitti ohjakset käsistään ja istuutui toveriensa joukkoon sanomatta sanaakaan. Ei kukaan muukaan puhunut mitään. Hevosen läsnäolo oli merkityksellinen. Päästäen sähisevän kirouksen partaansa tarttui Beasley jälleen pyssyynsä ja palasi asuinrakennukseen.

Hän ei huomannut raivoissaan eikä kiihkoissaan sitä, minkä hänen miehensä olivat jo tienneet tuntikausia, että jos hänellä oli ollut jonkunlainenkaan mahdollisuus saavuttaa heidän kunnioituksensa nyt tulevaksi ajaksi, oli tuo mahdollisuus jo aikoja sitten haihtunut olemattomiin.

Beasley karttoi rakennukseen johtavaa aukeata käytävää, ja kun hän saapui sinne, kaatoi hän hermostuneesti itselleen ryypyn. Tulisessa juomassa oli kumminkin selvästi jotakin, joka peloitti häntä, koska hän siirsi pullon syrjään. Tuntui kuin se olisi sisältänyt väärää rohkeutta.

Hän rupesi jälleen kävelemään edestakaisin pitkässä huoneessa hermostuen sitä enemmän, kuta paremmin hän pääsi selville tilanteesta. Kalpea palvelijatar kutsui häntä pari kertaa päivälliselle.

Ruokasali oli valoisa ja hauska, ja herkullinen höyryävä ateria odotti häntä, mutta palvelijatar oli kadonnut. Beasley istuutui ja laski suuret kätensä pöydälle.

Silloin hän säpsähti kuullessaan hiljaista kolinaa ja kannusten kilinää. Hän käänsi päätään.

"Päivää, Beasley", sanoi Las Vegas, joka oli ilmestynyt salaperäisesti huoneeseen.

Beasleyn ruumis näytti paisuvan kuin hänen suoniinsa olisi ilmestynyt puolta enemmän verta. Hänen kalpeat kasvonsa olivat aivan hikiset.

"Mitä haluatte?" kysyi hän käheästi

"Isäntäni, neiti Helen sanoi, koska olen työnjohtaja täällä, että teen kauniisti ja rehellisesti, jos tulen tänne syömään kanssanne viimeisen kerran", vastasi paimen. Hän puhui hitaasti ja tyynesti ystävällisellä ja iloisella äänellä. Mutta muuten oli hän kuin haukka, joka on valmis iskemään nokkansa syvälle saaliiseensa.

Beasleyn vastaus oli äänekäs, katkonainen ja käheä.

Las Vegas istuutui Beasleytä vastapäätä.

"Syökää tahi olkaa syömättä, se on aivan sama minulle", sanoi Las Vegas alkaen täyttää lautastaan vasemmalla kädellään. Hänen oikea kätensä nojautui kevyesti vain vapisevien sormien nokilla pöydän laitaan eikä hän sekunnin murto-osaksikaan kääntänyt katsettaan Beasleysta.

"No niin, te sekarotuinen meksikolainen vieraani, vereni kiehuu todellakin nähdessäni teidät istumassa siinä ja tietäessäni, että olette karkoittanut isäntäni, neiti Helenin, talostaan", aloitti Las Vegas hiljaa varustaen eteensä tyynesti ruokaa ja juomaa. "Eläessäni olen kyllä kohdannut paljonkin lainsuojattomia, varkaita, rosvoja ja muita sellaisia, mutta kaikista likaisista kunnottomista roistoista olette te kumminkin paras. Aion ampua teidät minuutin tai parin kuluttua tahi aivan heti kuin liikautatte likaisia kourianne. Mutta toivoakseni olette siksi kohtelias, että sallitte minun sanoa muutamia sanoja. Kaikista näkemistäni keltaisista meksikolaiskoirista olette te pahin. Ajattelin viime yönä teissä ehkä olevan sen verran miestä, että tulette kohtaamaan minua kuin mies, jotta olisin voinut pestä käteni jälkeenpäin saamatta vatsaani kipeäksi. Mutta ette suvainnut tulla. Beasley, minua hävettää niin hirveästi, koska minun oli pakko tulla tänne ampumaan teidät, etten ole tuonaikaisen itseni, jolloin ratsastin Chisholmin puolesta, pikkuserkkukaan. Ette varmaankaan välitä ollenkaan, vaikka sanonkin teitä valehtelijaksi, ryöväriksi, mustajalaksi, nuuskivaksi arosudeksi ja raukaksi, joka palkkaa muita tekemään likaisia töitään! Jumalauta! —"

"Carmichael, sallikaa minun sanoa muutama sana", keskeytti Beasley käheästi. "Olette oikeassa, ettei nimitteleminen minuun pysty. Mutta keskustelkaamme. Maksan teille — kymmenentuhatta dollaria."

"Hyi, hyi, hyi!" karjui Las Vegas. Hän oli niin jännittynyt kuin pingoitettu kieli ja hänen kasvonsa loistivat kalpeina. Oikea käsi alkoi vapista yhä enemmän.

"Lisään siihen puolet", huohotti Beasley. "Luovutan puolet tilasta, kaiken karjan ja —"

"Tuki suusi!" huusi Las Vegas peloittavan kiihkeästi.

"Kuunnelkaa minua, peräytän tarjoukseni ja luovun koko Auchinclossin talosta!" Beasley oli nyt vapiseva, kuiskaava, toivoton ja kalmankalpea mies, jonka silmät pyörivät hurjasti.

Las Vegas löi nyrkkinsä kovasti pöytään.

"Meksikolainen, puolustaudu!" hän huudahti.

Silloin Beasley koetti tarttua revolveriinsa toivottomasti ja hurjistuneesti.

XXVI.

Helen Rayneristä tuntui tuo lyhyt ja synkkä karkoitusaika menneisyydessä sattuneelta tapahtumalta, jonka hän oli jo melkein unhottanut.

Pari kuukautta oli kulunut rakkauden ja työn siivillä ja ilossa tuntea olevansa kuin kotonaan tuolla Lännessä. Kaikki hänen entiset miehensä olivat olleet enemmänkin kuin iloiset saadessaan palata hänen palvelukseensa, ja Dalen ja Roy Beemanin johtaessa oli maatilalla vallitseva elämä muuttunut erilaiseksi ja onnelliseksi.

Helen oli tehnyt muutoksia rakennuksessa muuttaen huoneiden järjestystä ja lisäten kokonaan uuden osaston. Ainoastaan kerran oli hän uskaltanut mennä vanhaan ruokasaliin, jossa Las Vegas Carmichael oli istuutunut syömään tuon kohtalokkaan aterian Beasleyn kanssa. Hän määräsi sen varastohuoneeksi, johon hän ei aikonut milloinkaan enää elämässään pistää jalkaansa.

Helen oli onnellinen, mielestään liiankin onnellinen, ja kiinnitti senvuoksi liiaksi huomiota hänen suloiseen elämän maljaansa pudonneihin katkeriin pisaroihin. Carmichael oli ratsastanut Pinestä nähtävästi niiden meksikolaisten jälkeen, jotka olivat totelleet Beasleytä. Hänet oli viimeksi nähty Show Downissa, johon hän oli ilmestynyt punasilmäisenä ja vaarallisena kuin jäljille päässyt koira. Sitten oli vierähtänyt pari kuukautta kenenkään kuulematta hänestä sanaakaan.

Dale pudisti päätään epäilevästi, kun häneltä kysyttiin, mitä hän ajattelee paimenen poissaolosta. Olisi ollut hyvin Las Vegasin tapaista, ettei hänestä olisi kuultu enää sanaakaan. Sekin olisi enemmän hänen laistaan, että hän pysyisi poissa niin kauan kuin kaikki tuon juopuneen hurjan lumouksen jäljet olisivat haihtuneet hänestä ja hänen ystävänsä olisivat myöskin unhottaneet ne. Bo ei pannut hänen häviämistään nähtävästi niin pahakseen kuin Helen, vaan muuttui vain rauhattomammaksi, hurjemmaksi ja oikullisemmaksi kuin ennen. Helen luuli tietävänsä Bon salaisuuden ja kerran hän uskalsi vihjata Carmichaelin palaamiseen.

"Ellei Tom palaa piakkoin, menen naimisiin Milt Dalen kanssa", vastasi Bo kiusoittavasti.

Tämä punastutti Helenin posket.

"Mutta, tyttöseni", sanoi hän miettivästi ja vakavasti, "Milthän on kihloissa minun kanssani."

"On kyllä, mutta sinä olet niin hidas. Kuten tiedät, voidaan tuollaisissa asioissa erehtyä."

"Bo, Tom tulee varmasti takaisin", vastasi Helen vakavasti. "Tunnen sen. Tuossa paimenessa oli jotakin hienoa. Hän ymmärsi minua paremmin kuin sinä ja Milt. Ja hän oli aivan hurjasti rakastunut sinuun."

"Ah, oliko hän?"

"Enemmän kuin sinä ansaitsetkaan, Bo Rayner."

Silloin tapahtui jälleen tuollainen Bon suloinen, hämmentävä ja odottamaton muuttuminen. Hänen uhmansa, ärtyisyytensä ja kapinallisuutensa katosivat ja kasvojen ilme muuttui lempeäksi.

"Ah, Nell, tiedän sen. Pidä minua silmällä, jos kerran vielä saan häntä tavata. Ehkä hän ei silloin enää rupea milloinkaan juomaan."

"Bo, tule onnelliseksi ja hyväksi. Älä ratsasta enää tiehesi äläkä kiusaa miehiä. Lopulta muuttuu kaikki kyllä hyväksi."

Bo tyyntyi tavattoman pian.

"Pyh! Kyllähän sinä voit olla iloinen. Olet saanut sulhasen, joka ei voi elää, ellet sinä ole näkyvissä. Hän on kuin kala kuivalla maalla. Ja sinä — kerranhan olit tuollainen vanha pessimisti."

Bota ei voitu lohduttaa eikä muuttaa. Helen voi ainoastaan huokaista ja rukoilla, että hänen päätelmänsä toteutuisivat.

Kesäkuun ensimmäisenä päivänä juuri auringon noustessa oli ankara ukonilma. Se jyrisi, salamoi ja etäytyi jättäen taivaalle kultaisen pilviloiston ja maahan tuoreen, hyvältä tuoksuvan ja kimaltelevan viheriän maton, joka ilahdutti Helenin silmiä.

Linnut visertelivät puissa ja mehiläiset surisivat kukissa. Puron rannalla olevalta niityltä kuului peipposen ja leivosen laulua. Kimeä-ääninen aasi pani ilman väräjämään käheällä ja kodikkaalla kiljunnallaan. Lampaat määkivät ja pienten karitsoiden hiljainen määkinä kantautui suloisesti Helenin korviin. Hän läksi tavalliselle kierrokselleen innostuneemmasti ja halukkaammasti kuin ennen. Kaikkialla oli väriä, toimintaa ja elämää. Pihkalta tuoksuva tuuli puhalsi lämpimästi kukkuloilta, jotka nyt näyttivät mustilta ja uhkaavilta, ja laajat viheriät rinteet tuntuivat kutsuvan häntä.

Silloin tapasi hän äkkiä Dalen, joka seisoi paitahihasillaan, tomuisena ja kuumissaan, liikkumattomana katsellen vuorille. Helenin tervehdys säpsähdytti häntä.

"Katselin juuri tuonne", sanoi hän hymyillen. Helen ihastui hänen silmiensä kirkkaaseen ja ihmeelliseen ilmeeseen.

"Niin tein minäkin vähän aikaa sitten", vastasi Helen miettivästi. "Kaipaatko metsiäsi paljonkin?"

"Nell, en kaipaa mitään, mutta haluaisin ratsastaa kanssasi puiden siimeksessä vielä kerran."

"Me lähdemmekin sinne", huudahti Helen.

"Milloin?" kysyi Dale kiihkeästi.

"Ah pian!" Ja sitten hän jatkoi matkaansa punastunein poskin ja alasluoduin silmin. Helen oli jo kauan aikaa säilyttänyt rinnassaan toivoa, että hänet vihittäisiin Paratiisissa, jossa hän oli rakastunut Daleen ja oppinut tuntemaan itsensä. Mutta hän oli salannut tuon toivonsa. Dalen innostuneet sanat ja välähtelevät silmät olivat kumminkin ilmaisseet hänelle, että salaisuus voitiin lukea hänen kasvoistaan.

Kun hän tuli rakennukseen vievälle käytävälle, kohtasi hän erään uuden tallipojan ajamassa kuormamuulia.

"Jim, kenen tavaroita nuo ovat?" kysyi hän.

"Neiti, en tiedä, mutta kuulin hänen sanovan Roylle, että hänen nimensä on loka", vastasi poika hymyillen.

Helenin sydän rupesi sykkimään nopeammasti. Tuo kuulosti niin Las Vegasin tapaiselta. Hän kiiruhti eteenpäin ja saapuessaan pihalle huomasi hän Roy Beemanin pitelevän kiinni kauniin ja hurjalta näyttävän mustangin marhaminnasta. Siellä oli myös toinen hevonen ja toinenkin mies, joka juuri laskeutui satulasta rakennuksen puolelle. Kun Helen pääsi lähemmäksi, tunsi hän Las Vegasin, ja tämä huomasi Helenin samalla.

Helen ei katsonut ylös. ennenkuin aivan kuistin lähellä. Hän oli pelännyt tätä tapaamista, mutta kumminkin hän oli niin iloinen, että hän olisi voinut huutaa riemusta.

"Neiti Helen, olen todellakin iloinen tavatessani teidät", sanoi paimen seisoen avopäin hänen edessään. Hän oli tuo sama nuori ja avokatseinen mies, jonka Helen oli nähnyt junasta ensimmäisen kerran.

"Tom!" hän huudahti ojentaen kätensä.

Tämä puristi niitä kovasti katsoessaan häneen. Helenin nopea vastaava naiskatse tuntui karkoittavan jotakin synkkää ja epäilyttävää Helenin omasta sydämestä. Tämä oli todellakin tuo sama poika, jonka hän oli tuntenut, josta hän oli niin paljon pitänyt ja joka oli voittanut hänen sisarensa rakkauden. Helen kuvitteli katsoessaan häneen heräävänsä jostakin epäilyksen aiheuttamasta pahasta painajaisesta. Carmichaelin kasvot olivat puhtaat, terveet ja nuoret raikkaine väreineen. Niillä väreili tuo vanha iloinen hymy, tyyni, kylmä ja luonnollinen; hänen silmänsä olivat kuin Dalen, läpitunkevat ja kristallikirkkaat, joissa ei ollut varjoakaan. Mitä oli pahuudella, väkijuomilla ja verellä tekemistä tämän Lännen rohkeuden suurenmoisen edustajan luontaisessa jaloudessa? Missä hän lienee ollutkaan ja mitä hän lienee tehnytkään tämän pitkän poissaolonsa kestäessä, oli hän kumminkin palannut kokonaan vapautuneena tuosta villistä ja hurjasta luonteesta, jota Helen ei voinut unhottaa. Ehkä se ei enää milloinkaan olisikaan tarpeeseen.

"Kuinka tyttöni voi?" kysyi hän yhtä luonnollisesti, kuin hän olisi ollut vain muutamia päiviä poissa isäntänsä asioilla.

"Boko? Ah, hän voi vallan mainiosti. Luullakseni ihastuu hän suunnattomasti tavatessaan teidät", vastasi Helen lämpimästi.

"Entä sitten tuo suuri intiaani, Dale?"

"Varmasti hyvin."

"Tulin tänne luullakseni ajoissa nähdäkseni teidät kaikki naimisissa."

"En ainakaan minä eikä kukaan muukaan ole vielä mennyt naimisiin", vastasi Helen punastuen.

"Miten hienoa! Olin todellakin hieman huolissani", sanoi Carmichael laiskasti. "Olen ollut ajamassa villejä hevosia Meksikossa ja toin sieltä tullessani tämän täysiverisen kimon. Sain ajaa sitä kovasti, ennenkuin sen sain. Toin sen Bolle."

Helen katsoi Royn kiinni pitämää mustangia ja ihastui heti. Se oli väriltään melkein sininen, ei suuri eikä raskas, mutta voimakkaasti muodostunut, kaunis jäseninen ja vireä hevonen, jolla oli pitkä pikimusta harja ja häntä ja niin kaunis pää, että Helen mieltyi siihen heti.

"Olen oikein mustasukkainen", sanoi Helen veitikkamaisesti. "En ole milloinkaan nähnyt tuollaista ponia."

"Luulin, ettette halua ratsastaa milloinkaan muulla hevosella kuin Rangerilla", sanoi Las Vegas.

"En haluakaan, mutta voinhan silti olla mustasukkainen, enkö voikin?"

"Voitte kyllä. Ja jos sanotte minun tuoneen sen teille, saamme nauraa Bolle", sanoi Las Vegas.

"Niin varmasti saisimmekin", vastasi Helen. Hän oli niin iloinen, että hän matki Carmichaelin puhetapaa ja halusi syleillä häntä. Tämä oli melkein liian onnellista ollakseen totta, tämä paimenen palaaminen. Carmichael oli ymmärtänyt hänet. Hän oli tullut takaisin sellaisena, ettei hänessä olut mitään tympäisevää. Hän oli nähtävästi unhottanut tuon kauhistuttavan tehtävän, jonka hän oli valinnut ja tuomion, jonka hän oli pannut toimeen Helenin vihollisiin nähden. Tämä hetki oli ihmeellinen Helenille, koska se paljasti hänelle Lännen omituisen merkityksen ruumiillistuneena tuossa paimenessa. Carmichael oli suuri, mutta hän ei aavistanutkaan sitä itse.

Nyt aukeni arkihuoneen ovi ja suloinen kimakka ääni huusi:

"Roy! Ah, millainen mustangi! Kenen se on?"

"Bo, jos olen ymmärtänyt oikein, on se teidän", vastasi Roy hymyillen leveästi.

Bo ilmestyi ovelle ja tuli kuistiin. Hän huomasi paimenen. Hänen kauniitten kasvojensa kiihkeä ilme hävisi, kun hän kalpeni.

"Bo, olen todellakin iloinen saadessani tavata sinut", sanoi Las Vegas astellessaan lähemmäksi hattu kädessään. Helen ei voinut huomata hänessä hämmennyksen merkkiäkään, ainoastaan iloa vain. Sitten hän odotti, että Bo rientäisi suoraan paimenen syliin. Mutta siihen nähden pettyi hän.

"Tom, niin olen minäkin."

He tervehtivät, kuten ainakin vanhat ystävät.

"Olet terveen ja reippaan näköinen", sanoi paimen.

"Ah, voin mainiosti. Mutta miten olet sinä jaksanut nämä kuusi kuukautta?"

"Mielestäni on tämä aika tuntunut pitemmältä. Niin, olen melko hyvissä voimissa nyt parannuttuani sydäntaudistani."

"Sydäntaudistasi!" toisti Bo epäillen.

"Niin. Elin liian ylellisesti tuolla Uudessa Meksikossa."

"Tiedän kyllä, missä sydämesi sijaitsee", nauroi Bo. Sitten hän juoksi pihalle katselemaan sinistä mustangia. Hän kiersi sitä kiertämistään väännellen käsiään paljaasta ilosta.

"Bo, se on erinomainen", sanoi Roy. "En ole milloinkaan nähnyt kauniimpaa hevosta. Se juoksee varmasti mainiosti ja sillä on hyvät silmät. Siitä tulee hyvin kesy jonakin päivänä, vaikka se ei milloinkaan unhotakaan reippauttaan."

Bo uskalsi jo tulla lähemmäksi ja laski lopulta kätensä sen kaulalle, ensin toisen ja sitten toisen. Hän silitteli sen värisevää kaulaa ja puhui sille lempeästi, kunnes hevonen alistui hänen hyväilyynsä.

"Mikä sen nimi on?" kysyi hän.

"Sininen tahi jotakin sellaista", vastasi Roy.

"Tom, onko uudella mustangillani mitään nimeä?" kysyi Bo kääntyen paimeneen päin.

"On."

"Mikä sitten?"

"Nimitin sen Blue-Boksi" [Blue-Bo = sininen Bo], vastasi Las Vegas hymyillen.

"Blue-Boyksiko?" [Blue-Boy = sininen Boy.]

"Ei ollenkaan! Sillä on sama nimi kuin sinulla. Ja ajoin sitä takaa, otin sen kiinni ja kesytin sen aivan yksinäni."

"Hyvä. Olkoon sen nimi sitten Blue-Bo. Miten ihmeellisen suloinen se onkaan! Ah, Nell, katselehan sitä. Tom, en voi kiittää sinua tarpeeksi."

"En kaipaakaan kiitoksia", sanoi paimen. "Mutta. Bo, sinun on muistettava entiset sopimuksemme, ennenkuin saat sillä ratsastaa."

Heleniä huvitti katsella nyt Las Vegasia. Tällä ei ollut milloinkaan ennen ollut parempia onnistumisen mahdollisuuksia, ja tyyneltä, huolettomalta ja varmalta hän näyttikin. Hän näytti hallitsevan tilannetta, jossa hänen ehtonsa oli hyväksyttävä. Hänellä voi kumminkin olla jonkunlainen paimenvaikutinkin Helenin huomaaman voiman rinnalla.

"Bo Rayner", sanoi Las Vegas venytellen, "tuo sininen mustangi on sinun ja saat sillä ratsastaa sitten kun sinusta on tullut rouva Tom Carmichael!"

Hän ei ollut milloinkaan puhunut lempeämmin eikä katsellut Bohun hellemmin. Roy näytti aivan puusta pudonneelta. Helen ponnisteli urhoollisesti voidakseen hillitä riemuitsevaa iloaan. Bon suuret silmät tuijottivat paimeneen, tummenivat ja laajentuivat. Hän poistui äkkiä mustangin luota ja lähestyi kuistin kaidepuuhun nojaavaa paimenta.

"Tarkoitatko sitä todellakin?" huudahti hän.

"Tarkoitan."

"Pyh! Tuo on vain kömpelöä pilaa", vastasi Bo. "Lasket vain leikkiä ja koetat korjata tappiotasi."

"No mutta, Bo", aloitti Las Vegas moittivasti. "Tiedäthän varmasti, etten muuta milloinkaan mieltäni. En ole milloinkaan elämässäni leikitellyt tunteillani. Ja nyt varsinkin on tarkoitukseni vakavampi kuin ikinä ennen."

Siitä huolimatta värähtelivät hänen ilmehikkäät kasvonsa niinkuin hänen olisi ollut melkein mahdoton pidättää nauruaan.

Helen totesi silloin, että Bo ymmärsi paimenen tarkoituksen ja piti tämän uhkavaatimusta vain jonkunlaisena keinona.

"Pilaa se on, mutta minä otan sen todeksi!" selitti Bo uhmaavasti.

Nyt ymmärsi Las Vegas nopeasti, millaiset seuraukset hänen vaatimuksellaan tulisivat olemaan. Hän koetti puhua, mutta Bo näytti niin ihmeelliseltä silloin, niin kalpealta ja kirkassilmäiseltä, että hän aivan mykistyi.

"Haluan ratsastaa Blue-Bolla iltapäivällä", sanoi tyttö harkitusti.

Las Vegasilla oli tarpeeksi järkeä käsittämään hänen tarkoituksensa ja hän olikin vähällä katua.

"Niin, voit tehdä minusta rouva Tom Carmichaelin tänään — nyt aamupäivällä ennen päivällistä. Hae pappi vihkimään meidät ja pukeudu enemmän sulhasen näköiseksi, ellei tämä ole vain pilaa!"

Bon ylimielisyys muuttui, kun hänen sanojensa värisyttävä merkitys näytti muuttavan Las Vegasin kuvapatsaaksi. Tullen aivan ruusunpunaiseksi kasvoiltaan kumartui hän nopeasti paimenen puoleen, suuteli tätä ja riensi sitten huoneeseen. Sieltä kuului hänen naurunsa, joka lumosi Helenin, sillä tuon oikullisen sisaren nauruksi oli se kummallisesti syvää, villiä, onnellista ja iloista.

Silloin tointui Roy Beemankin lamaannuksestaan ja purskahti sellaiseen nauruun, että hevoset pelästyivät. Helen sekä itki että nauroi, mutta nauroi kumminkin enemmän, sillä Las Vegas oli tarpeeksi hullunkurisen näköinen jumalienkin katseltavaksi. Bon suutelo vapautti hänet jäykkyydestä. Nopea, uskomaton, musertava ja ihmeellinen totuus teki hänet melkein hulluksi.

"Hän sanoi minun laskevan leikkiä ja aikoi ratsastaa Blue-Bolla iltapäivällä!" raivosi hän tarttuen hurjasti Heleniin. "Rouva Tom Carmichael ennen aamiaista — pappi — enemmän sulhasen näköinen! Olen juovuksissa jälleen, ja minä kun vannoin luopuvani väkijuomista ikuisiksi ajoiksi!"

"Ei, Tom, olet vain onnellinen", sanoi Helen.

Hän ja Roy onnistuivat vihdoin saamaan paimenen ymmärtämään tilanteen ja käsittämään ihmeellisen mahdollisuutensa.

"Mutta nyt, neiti Helen, mitä tarkoitti Bo käskiessään minun laittautua enemmän sulhasen näköiseksi? Jumalani, olen aivan pyörällä päästäni."

"Hän tarkoitti tietysti, että sinun on pukeuduttava parhaimpiin vaatteihisi", vastasi Helen.

"Mutta mistä maailmassa löydän nyt papin? Show Downiin on neljäkymmentä peninkulmaa. En voi joutua sinne ajoissa. Roy, minun on haettava pappi vaikka kiven raosta, sillä nyt on elämä tahi kuolema kysymyksessä."

"Kuulehan, hyvä ystävä, jos tyynnyt, niin vihin teidät", sanoi Roy hymyillen iloisesti.

"Sinäkö?" huohotti Las Vegas ihanan toivon alkaessa kirkastaa hänen mieltään.

"Tom, olen pappi", vastasi Roy nyt vakavasti. "Et ole tiennyt sitä, mutta minä olen. Ja minä voin vihkiä sinut ja Bon yhtä hyvin kuin joku muukin ja lujemmasti kuin useimmat."

Las Vegas tarttui ystäväänsä niin lujasti kuin hukkuva mies tarttuu lujaan kallioon.

"Roy, voitteko todellakin vihkiä heidät raamattuni avulla ja uskontoni määräysten mukaan?" kysyi Helen onnellisen toivon kirkastaessa hänen kasvojaan.

"Voin varmasti. Olen vihkinyt monta paria, jotka eivät ole olleet mormoneja."

"Ennen päivällistä!" huudahti Las Vegas kuin änkyttävä mielipuoli.

"Niin. Lähde nyt kanssani pukeutumaan", sanoi Roy. "Neiti Helen, ilmoittakaa Bolle kaiken olevan järjestyksessä."

Hän tarttui sinisen mustangin marhamintaan ja poistui aitauksille päin. Las Vegas heitti hevosensa suitset käsivarrelleen ja näytti seuraavan Royta huumautuneena ja riemuitsevin ja loistavin kasvoin.

"Tuokaa Dale mukananne!" huudahti Helen hiljaa heidän jälkeensä.

Tapahtui siis yhtä luonnollisesti kuin se oli ihmeellistäkin, että ennenkuin iltapäivä oli kulunut loppuun, Bo ratsasti sinisellä mustangillaan.

Las Vegas ei totellut ensimmäistä rouva Tom Carmichaelilta saamaansa käskyä, vaan ratsasti hänen jälkeensä viheriöille kukkuloille. Helenistä tuntui kuin hänen olisi pakko seurata heitä. Hänen ei tarvinnut kysyä Dalelta toista kertaa. He ratsastivat nopeasti, mutta eivät saavuttaneet Bota eivätkä Las Vegasia, joiden ratsastaminen oli samanlaista kuin heidän onnellisuutensakin.

Dale luki Helenin ajatukset tahi sitten mukautuivat hänen ajatuksensa ihmeellisesti Helenin ajatuksiin, koska hän aina puhui sitä, mitä Helenkin mietti. Ja kun he ratsastivat kotiin päin, kysyi Dale tyynellä tavallaan, eivätkö he voisi ottaa muutamia päiviä lomaa ja lähteä vierailemaan hänen vanhaan kotiinsa.

"Bon ja Tomin kanssako? Mikään ei todellakaan olisi minusta hauskempaa", vastasi Helen.

"Niin ja Royn myöskin", lisäsi Dale merkityksellisesti.

"Tietysti", sanoi Helen sivumennen kuin hän ei olisi ymmärtänytkään Dalen tarkoitusta. Mutta hän käänsi silmänsä muualle sydämen sykkiessä kovasti ja koko hänen ruumiinsa hehkuessa. "Lähtevätköhän Bo ja Tom?"

"Tom juuri pyysi minua kysymään sinulta", vastasi Dale. "John ja Hal voivat pitää miehiä silmällä meidän poissa ollessamme."

"Vai Tomin aloitteestako sinä puhutkin? Luullakseni — ehkä en halua lähteäkään."

"Se on aina mielessäni, Nell", sanoi Dale hitaasti ja vakavasti. "Aion työskennellä hyväksesi koko ikäni, mutta haluan ja minun on pakko käydä metsissä usein. Ja jos joskus aiot mennä naimisiin kanssani ja tehdä minusta rikkaan miehen, on sinun tehtävä se siellä, missä sinuun rakastuin."

"Ah! Sanoiko Las Vegas Tom Carmichael tuonkin?" kysyi Helen hiljaa.

"Nell, haluatko tietää, mitä Las Vegas sanoi?"

"Kyllä, mielelläni."

"Hän sanoi näin noin tunti sitten: 'Milt, vanha veikko, salli minun neuvoa sinua hieman. Olen aviomies nyt, vaikka olenkin aikoinani ollut melkoinen piru naisten seurassa. Näen niiden lävitse. Älä mene naimisiin Nell Raynerin kanssa siinä talossa äläkä sen läheisyydessäkään, jossa tapoin Beasleyn. Hän muistaa sen, mutta älä salli hänen muistella tuota päivää. Mene metsiin, omaan Paratiisiisi. Bo ja minä lähdemme mukaanne.'"

Helen ojensi hänelle kätensä heidän antaessaan hevosten kävellä kotiin päin auringonlaskun aiheuttamassa varjossa. Tämän onnellisen tunnin täysinäisyydessä oli hänellä aikaa kiitollisesti ihmetellä Carmichaelin terävää huomiokykyä. Dale oli pelastanut hänen henkensä, mutta Las Vegas oli pelastanut hänen onnensa.

Muutamia päiviä myöhemmin, kun iltapäivän varjot alkoivat pimetä, ratsasti Helen jyrkänteellä, jossa himmeästi näkyvä polku kiemurteli Paratiisia kohti.

Roy lauloi ajaessaan kuorma-aaseja rinnettä alas. Bo ja Las Vegas koettivat ratsastaa tiellä rinnakkain, niin että he voivat pitää toisiaan kädestä kiinni. Dale oli laskeutunut satulasta ja seisoi Helenin hevosen vieressä, kun Helen katseli varjoisten rinteitten yli kaunista puistoa, sen harmaita niittyjä ja kirkkaita luikertelevia puroja.

Oli heinäkuu, eikä mistään päin näkynyt kullanpunaisia värikkäitä täpliä, jollaiset olivat syöpyneet Helenin mieleen. Mustat kuusikkorinteet, viheriät männyt, vaaleat haapalehdot, vaahtoavat vesiputoukset ja tummat kalliojyrkänteet tervehtivät häntä kumminkin entiseen tapaan värikkyydellään ja muodoillaan. Salomaiden villeys, kauneus ja autius olivat samanlaiset kuin ennenkin, lahjomattomat kuin noiden kukkuloiden henki.

Helen olisi halunnut viipyä siinä kauemminkin, mutta muut kutsuivat ja Ranger korskahteli kärsimättömästi vainutessaan alempana olevaa ruohoa ja vettä. Ja Helen tiesi, että kun hän seuraavan kerran kiipeisi tälle paikalle, olisi hän toinen nainen.

"No, Nell, tulehan nyt", sanoi Dale ratsastaen edelle. "On parasta olla varovainen."

Aurinko oli juuri laskenut epätasaisen vuoriharjanteen taakse, kun nuo kolme tasangolta kotoisin olevaa voimakasta ja kätevää miestä saivat leirin valmiiksi ja herkullisen illallisen nautittavaksi.

Sitten otti Roy esille kuluneen pienen raamatun, jonka Helen oli antanut hänelle käytettäväksi Bon vihkiäisissä, ja kun hän aukaisi sen, kirkastuivat hänen tummat kasvonsa.

"Helen ja Dale, tulkaahan nyt tänne", sanoi hän.

He nousivat seisoakseen hänen edessään. Ja hän vihki heidät noiden suurten ja komeiden mäntyjen juurella, tuoksuvan sinisen savun noustessa taivaalle, tuulen humistessa puiden oksissa, vesiputouksen kohistessa hiljaa, lempeästi ja uneksuvasti ja suden yksinäisen ulvahduksen kuuluessa synkältä rinteeltä elämänhaluisesti ja toveria kaivaten.

"Rukoilkaamme", sanoi Roy sulkien raamatun ja polvistuen heidän viereensä.

"Ei ole olemassa muita jumalia kuin sinä. Herra. Vetoan sinuun nöyryydessäni tämän miehen ja tämän naisen puolesta, jotka olen juuri liittänyt yhteen pyhällä siteellä. Siunaa, suojele ja tue heitä kaikkien tulevien vuosien kuluessa. Siunaa tämän voimakkaan metsien miehen poikia ja tee heistä hänen kaltaisiaan, jotta he ymmärtäisivät ja rakastaisivat kaiken alkua, josta elämä syntyy. Siunaa tämän naisen tyttäriä ja suo heille enemmän tämän naisen rakkautta ja mieltä, jotka ovat tämän kovan Lännen lieventäjiä ja vapauttajia. Oo Jumala, valaise heidän hämärää ja pimeää polkuaan elämän tuntemattomassa metsässä. Oo Herra, taluta heitä tulevaisuuden autiudessa, jota ei kukaan kuolevainen tunne! Rukoilemme sitä sinun nimessäsi! Amen."

Kun pappi suoristautui jälleen ja nosti parin polvistuneesta asennosta, näytti kuin hänestä olisi kadonnut kaikki vakavuus ja pyhyys. Tämä nuori mies oli jälleen tuo tummakasvoinen ja kirkassilmäinen Roy, tuo kuivanleikillinen veitikka, jonka hymy oli niin tarttuvaa.

"Rouva Dale", sanoi hän tarttuen Helenin käteen, "toivotan teille iloa elämässä… Ja nyt tämän onneksenne toimittamani kunniakkaan palveluksen tehtyäni vaadin myöskin korvauksen."

Sitten hän suuteli Heleniä. Bo seurasi sitten lämpimine ja helline onnentoivotuksineen, ja paimenkin lähestyi Heleniä luonteenomaisella tavallaan.

"Nell, tämä on varmaankin ainoa tilaisuus, jolloin voin suudella sinua", sanoi hän. "Kun tämä suuri intiaani kerran vain saa selville, miltä suutelot maistuvat, niin —"

Sitten todisti Las Vegas, kuinka nopeasti ja sydämellisesti hän voi käyttää tilaisuuksia hyväkseen. Nell tunsi punastuvansa ja joutuvansa hämilleen, mutta oli samalla kuvaamattoman onnellinen. Hän antoi arvoa Dalen hillitsemiskyvylle. Tämän silmät ilmaisivat hänen ymmärtävän, millaisen kalliin aarteen hän nyt oli saanut omakseen, vaikka omistusoikeuden toteaminen ei ollutkaan vielä muuttunut vallitsevaksi.

Sitten ryhtyivät kaikki viisi syömään illallista iloisesti puhellen, nauraen ja tyynesti. Kun he olivat lopettaneet aterioimisensa, ilmoitti Roy aikovansa lähteä pois. He kaikki vastustivat ja houkuttelivat, mutta turhaan. Hän vain nauroi ja meni satuloimaan hevostaan.

"Roy, jääkää nyt tänne", taivutteli Helen. "Nythän on jo melkein ilta ja olette sitäpaitsi väsynyt."

"Ei. En halua milloinkaan ruveta kolmanneksi pyöräksi vaunujen alle silloin kun siellä on jo kaksi."

"Mutta meitähän on neljä."

"Enkö juuri liittänyt teitä ja Dalea yhdeksi? Ja, rouva Dale, unhotatte, että olen ollut naimisissa useammasti kuin kerran."

Helen tunsi nyt saavansa tutustua asian toiseenkin puoleen. Las Vegas kieriskeli riemuissaan maassa ja Dale oli omituisen näköinen.

"Roy, sen vuoksi olettekin kai niin kiltti", sanoi Bo veitikkamaisesti värähtelevin huulin.

"Tiedättekö ollenkaan päätöksestäni, että ellei Tom olisi tullut takaisin, olisin mennyt naimisiin kanssanne? Aivan varmasti! Monesko vaimo minusta olisi tullut?"

Bo onnistui aina saattamaan toiset ymmälle. Roy näytti hämmästyvän äärettömästi kuunnellessaan toisten naurua. Hän ei katsonutkaan heihin, ennenkuin oli päässyt satulaan.

"Las Vegas, olen tehnyt kaikkeni puolestasi, olen liittänyt sinut tuohon sinisilmäiseen tyttöön, jonka vertaista en tunne toista", sanoi hän. "Mutta en mene takuuseen mistään. Parasta on, että suljet hänet aitaukseen."

"Roy, et todellakaan näytä ymmärtävän, miten näitä villejä kesytetään", vastasi Las Vegas. "Viikon kuluttua syö jo Bo kädestäni."

Bon siniset silmät ilmaisivat kaunopuheliaasti, että hän suuresti epäili tuollaista kummallista mahdollisuutta.

"Hyvästi, ystäväni", sanoi Roy ja läksi ratsastamaan hävitäkseen kuusten varjoon.

Bo ja Las Vegas unhottivat pian Royn, Dalen ja Helenin, kaikki leiritehtävät ja kaiken muun, paitsi itseään. Helenin ensimmäinen emännäntoimi oli, että hän itsepäisesti tahtoi auttaa miestään ylellisen illallisen tähteitten korjaamisessa ja astioiden pesussa sanoen sitä velvollisuudekseen. Mutta ennenkuin he ennättivät lopettaa, säikähdytti heitä muudan ääni. Roy siellä huusi, nähtävästi korkealla pimenevällä rinteellä. Pitkä pehmeästi kaikuva halloo pani kylmän ilman väräjämään, rikkoi nukuttavan hiljaisuuden ja vyöryi rinteeltä rinteelle ja kalliolta kalliolle menettääkseen lopulta voimansa ja vaietakseen kaameasti kaukaisissa onkaloissa.

Dale pudisti päätään kuin hän ei olisi halunnut koettaakaan vastata tuohon kauniiseen huutoon. Hiljaisuus kietoi vielä kerran laakson vaippaansa ja ilmassa tuntui kehittyvän hämärää, joka laskeutui alaspäin.

"Nell, kaipaatko jotakin?" kysyi Dale.

"En, en mitään maailmassa", mumisi Nell. "Olen onnellisempi kuin milloinkaan olen uskaltanut rukoillakaan."

"En tarkoita ihmisiä enkä esineitä, vaan kesyjä eläimiäni."

"Ah, olin ne aivan unhottanut. Milt, missä ne ovat?"

"Ne ovat palanneet metsiin takaisin. Niiden oli pakko elää poissa ollessani, ja tällä kertaa viivyin liian kauan."

Juuri silloin rikkoi enenevän hiljaisuuden, jossa ei kuulunut muuta kuin virtaavan veden heikkoa lorinaa ja vienoa tuulen huminaa puissa, kimeä kiljunta, kova ja valittava kuin suurissa tuskissa olevan naisen vaikeroiminen.

"Tuo oli Tom!" huudahti Dale.

"Ah, säikähdin niin hirveästi!" kuiskasi Helen.

Bo tuli juosten Las Vegas kintereillään.

"Milt, tuo oli sinun kesyn puumasi ääni", huusi Bo kiihkeästi. "Ah, en unhota sitä milloinkaan! Kuulen tuon äänen unissanikin!"

"Niin, Tom siellä kiljuu", sanoi Dale miettiväisesti. "En ole kumminkaan kuullut sen milloinkaan huutavan juuri noin."

"Ah. kutsu se tänne!"

Dale vihelsi ja huusi, mutta Tom ei tullut. Sitten hävisi hän pimeään kutsuakseen sitä rinteen eri paikoilta. Jonkun ajan kuluttua palasi hän kumminkin puumatta. Ja silloin kantautui heidän korviinsa kaukana ylhäällä olevasta vuoren halkeamasta sama villi kiljunta ainoastaan etäisyyden heikontamana, mutta tarkoituksessaan yhtä kummallisena ja traagillisena.

"Se vainusi ja muistaa meidät, mutta se ei milloinkaan tule takaisin", sanoi Dale.

Helen tunsi tulevansa liikutetuksi jälleen Dalen syvistä tiedoista luonnosta ja elämästä. Ja hänen kuvitteluillaan tuntui olevan siivet. Kuinka täydellinen ja kokonainen olikaan hänen luottamuksensa ja onnensa hänen todetessaan, että hänen rakkautensa ja tulevaisuutensa, hänen lapsensa ja ehkä lastenlapsensa joutuvat sellaisen miehen johdettaviksi! Helen oli jo hieman alkanut käsittää hyvän ja pahan salaisuuksia ja niiden suhdetta luonnonlakiin. Vuosituhansia aikaisemmin olivat ihmiset eläneet maailmassa ainoastaan tällaisissa salomaissa. Silloin olivat kallionkolot, puut, sade, pakkanen, kuumuus, kaste, auringonpaiste ja yö, myrsky ja tyven, villikukan hunaja ja mehiläisen vaisto — kaikki nuo tuhannet elämän muodot salaperäisine merkityksineen — olleet samat kuin nytkin. Tietää jotakin niistä ja rakastaa niitä oli samaa kuin olla lähellä maan, niin ehkäpä taivaan suurempaa kuninkuutta. Kaikki hengittävät ja liikkuvat olennot ovat tuon luomakunnan jäseniä. Kyyhkysen kuherrus, sammaltuneen kiven jäkälä, riistaa ajavan suden ulvonta, vesiputousten kohina, kuusten oksien ikiviheriät ja kasvavat latvat ja korkealta taivaalta kuuluva ukkonen — näitä kaikkia erikseen ja yhteisesti johtaa tuo suuri henki, tuo avaruuden kuvaamaton voima, joka on luonut ihmisen ja sielun.

Ja siellä tähtien valossa, leveäoksaisten, vienosti tuulessa humisevien mäntyjen juurella istui Helen Dalen kanssa tuolla vanhalla kivellä, jonka lumivyöry tuhansia vuosia aikaisemmin oli syössyt jyrkänteeltä siellä sattumalta olevien rakastavien pöydäksi ja istuimeksi. Kuusten suloinen tuoksu sekoittui halkojen savuun, jota tuuli puhalsi heidän kasvoilleen. Kuinka valkoisilta, tyyniltä ja uskollisilta tähdet näyttivätkään! Kuinka ne tuikkivatkaan vaatimattomasti! Muudan arosusi haukahteli eteläisellä rinteellä, jossa oli nyt jo yhtä pimeä kuin keskiyöllä. Joku rapautunut kallionpalanen vyöryi ja hyppeli penkereeltä penkereelle. Tuuli humisi. Helen oli tietoinen tämän aution erämaan surullisuudesta, salaperäisyydestä ja jaloudesta, ja syvällä hänen sydämessään oli tuo ylevä tunne, että jonakin päivänä muuttuu kaikki hyväksi koko levottomassa maalimassa.

"Nell, aion vallata tämän puiston", sanoi Dale. "Silloin se on meidän kokonaan."

"Vallata! Mitä se on?" mumisi Helen haaveillen. Sana kuulosti suloiselta.

"Hallitus luovuttaa maata kaikille, jotka asettuvat asumaan paikoilleen ja rakentavat asunnon", vastasi Dale. "Rakennamme tänne hirsimajan."

"Ja tulemme tänne usein… tänne Paratiisiin", kuiskasi Helen.

Silloin painoi Dale ensimmäiset suudelmat hänen huulilleen. Ne olivat kovia, kylmiä ja niin puhtaita kuin hänen elämänsäkin oli ollut, mutta kumminkin tavattoman ylentäviä Helenille. Ne täydensivät hetken aiheuttaman omituisen ja kuvaamattoman ilon ja mykistyttivät hänet.

Bon sointuva nauru ja hänen äänensä entisine kiusoittavine sävyineen kantautui heidän korviinsa tuulen mukana. Ja paimenen venytellen lausuma ja ikävöivä moite: "No Bo!" oli enemmänkin kuin tyyni ja odottava hiljaisuus kaipasi.

Paratiisi oli näkevä jälleen yhden romaaneistaan. Rakkaus ei ollut mikään vieras tälle autiolle erämaalle. Helen kuuli mäntyjen oksissa humisevan tuulen kuiskauksissa tuon vanhan maallisen tarinan, tuon kauniin ja aina uuden, mutta kumminkin iankaikkisen. Se lumosi hänet kokonaan. Kuusten keihäsmäiset latvat kuvastuivat mustina ja selvästi kirkkaita tähtiä vasten. Koko tämä autio yksinäisyys hengitti ja odotti ollen täynnä salaperäisyyttään, jonka se oli valmis ilmaisemaan hänen vapisevalle sielulleen.