Salaperäinen ratsastaja

SALAPERÄINEN RATSASTAJA

Kirj.

ZANE GREY

Englannin kielestä ("The Mysterious Rider") suomentanut

Väinö Nyman

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1922.

I.

Viilentyen, mutta menettämättä kirkkauttaan syyskuun aurinko alkoi laskea yhä matalammalle Coloradon tummaa vuorijonoa kohti. Metsäiset solat alkoivat peittyä purppuranväriseen sumuun. Harmaat vuorijonon juurella olevat matalat kukkulat, pyöreät ja aaltoilevat, erosivat kuin vyöryen korkeammasta maisemasta. Ne olivat sileitä ja loivia pitkine sametin pehmeine rinteineen ja erillisine haapalehtoineen, jotka loistivat syksyn kultaamina. Punaiset viiniköynnökset kirjailivat siellä täällä salviaruohon pehmeän harmauden. Old White Slides, muudan lumivyöryjen uurtama vuori, kohotti mustan kallioisen huippunsa laakson takaa suojellen sitä pohjoistuulilta.

Eräs tyttö ratsasti rinteellä ihaillen jylhän vuorijonon värikkäitä loivia rinteitä ja kukkuloita, kotiseutunsa ihanaa luontoa. Hän seurasi muudatta vanhaa tietä jyrkälle mäelle, jolta voitiin katsella laakson haarautumaa. Paikka oli ennen ollut hänelle hyvinkin tuttu, mutta siitä oli jo kulunut pitkälti aikaa, kun hän viimeksi oli käynyt siellä. Hänen elämänsä vakavimmat tapaukset yhtyivät jollakin tavoin siihen. Seitsemän vuotta sitten, kun hän oli ainoastaan kaksitoistavuotias, hän oli tehnyt täällä vaikean valinnan miellyttääkseen holhoojaansa, vanhaa karjankasvattajaa, jota hän sanoi isäkseen ja joka todella olikin tuon nimen arvoinen. Hän oli silloin suostunut lähtemään kouluun Denveriin. Sitten hän oli saanut olla neljä vuotta erossa rakkaista harmaista kukkuloistaan ja mustista vuoristaan. Vain kerran sen jälkeen hän oli kiivennyt tälle mäelle ja siitäkin kerrasta oli jääneet hänen mieleensä ikävät muistot. Tapahtumasta oli nyt kulunut kolme vuotta. Mutta tänään tuntuivat nuo tyttöaikaiset surut ja murheet häipyvän olemattomiin, sillä nyt hän oli yhdeksäntoistavuotias nainen, joka oli saanut ratkaistavakseen elämänsä ensimmäisen vaikean pulman.

Tie johti mäen laelta muutamaan haapalehtoon, jonka valkoiset rungot ja tuulessa lepattavat lehdet näyttivät ihanilta, ja sitten tasaisen ruohoa ja kukkia kasvavan pengermän poikki kallioisen jyrkänteen reunalle.

Tyttö laskeutui satulasta heittäen ohjakset kädestään. Hänen hyväilyyn tottunut mustanginsa hieroi sileää mustaa turpaansa hänen hihaansa toivoen nähtävästi samanlaista hellyydenosoitusta takaisinkin, mutta kun ei sellaista kuulunut, se taivutti päänsä alkaen jyrsiä ruohoa. Tyttö katseli tarkkaavaisesti pengermällä kasvavia heiluvia ja solakoita valkoisia ja sinisiä kukkia. Ne hymyilivät hänelle heikosti kuin kalpeat tähdet pitkästä kullalle vivahtavasta ruohosta.

"Columbineja!" hän mumisi miettiväisesti poimiessaan muutamia kukkia ja katsellessaan niitä ihmetellen kuin löytääkseen niistä jonkunlaisen selityksen syntyperälleen ja nimelleen. Sitten hän seisoi paikoillaan ja tuijotti haaveillen kaukaiseen vuorijonoon.

"Columbine!… Sellaisen nimen antoivat minulle kaivosmiehet, jotka löysivät minut — metsään eksyneen lapsen — nukkumasta columbinein joukosta." Hän puhui ääneen kuin tahtoen todistaa asian oman äänensä kaiulla.

Tuo mies, jota hän oli aina sanonut isäkseen, oli sinä päivänä paljastanut hänelle sen verran salaisuudesta. Hän oli kyllä ennenkin epämääräisesti tuntenut, että hänen lapsuuteensa liittyi jotakin omituista, jotakin sellaista, jota ei hänelle milloinkaan oltu selitetty.

"Ei mitään muuta nimeä kuin Columbine", hän kuiskasi surullisesti ymmärtäen nyt sydämensä omituisen kaipuun.

Tuskin tuntiakaan sitten, kun hän oli juossut White Slidesin karjakartanon päärakennuksen avaralle kuistille, hän oli tavannut miehen, joka oli aina pitänyt hänestä huolta. Hän oli katsonut tyttöön yhtä sydämellisesti ja isällisesti kuin ennenkin, mutta kuitenkin hieman eri tavalla. Tyttö oli näkevinään nytkin edessään vanhan Bill Bellloundsin, uranuurtajan ja karjankasvattajan, kookkaan miehen, jolla oli leveät kasvot, kovat, arpiset ja harmaat, suurine sinistä tulta leimuavine silmineen.

"Collie", vanhus oli sanonut, "nyt saat todellakin kuulla suuria uutisia. Tässä on kirje Jackilta… Hän tulee kotiin."

Belllounds oli heiluttanut kirjettä. Hänen suuri kätensä oli vapissut, kun hän oli ojentanut sen laskeakseen sen tytön olkapäälle. Hänen olennossaan ilmenevä kovuus näytti omituisesti pehmenneen, sillä Jack oli hänen poikansa. Paimenet olivat aina nimittäneet poikaa Buster Jackiksi [Buster Jack = Möly-Jack], mutta oli olemassa muita pahempiakin nimityksiä, joita hänen isänsä ei ollut milloinkaan kuullut. Jack oli lähetetty pois noin kolme vuotta sitten, hieman ennen Columbinen palaamista koulusta. Senvuoksi hän ei ollut nähnytkään Jackia seitsemään vuoteen, mutta hän muisti Jackin kumminkin hyvin — tuon suuren levottoman pojan, kauniin ja villin, joka oli muuttanut hänen lapsuutensa melkein sietämättömäksi.

"Niin, poikani Jack tulee nyt kotiin", Belllounds sanoi värisevällä äänellä. "Ja Collie, minun pitää ilmoittaa sinulle nyt jotakin."

"Mitä sitten, isä?" hän oli kysynyt raskaan käden puristaessa hänen olkapäätään.

"Sen vain, tyttöseni, etten olekaan oikea isäsi. Olen kyllä koettanut ja olen rakastanut sinua kuin olisit oma lapseni, mutta suonissasi ei ole tippaakaan minun vertani. Nyt aion kertoa sinulle, miten asiat ovat."

Tarina oli lyhyt. Seitsemäntoista vuotta sitten muutamat miehet, jotka työskentelivät Bellloundsin omistamassa kaivoksessa Middle Parkin kohdalla vuoristossa, olivat löytäneet lapsen tien vierestä columbinien joukosta. Lyhyen matkan päässä pienokaisen olinpaikasta olivat intiaanit, luultavasti vuorten yli uteseja ahdistamaan tulleet arapahoet, vanginneet tahi tappaneet pienehkön siirtolaisjoukon. Muuta johtolankaa ei ollut ollut olemassa. Miehet olivat vieneet lapsen majaansa, ruokkineet ja hoitaneet sitä ja nimittäneet sen tapansa mukaan Columbineksi. Vihdoin he olivat tuoneet lapsen Bellloundsille.

"Collie", vanhus sanoi, "minun ei olisi tarvinnut kertoa tätä sinulle milloinkaan, enkä olisi sitä kertonutkaan, ellei eräs seikka olisi pakoittanut minua siihen. Alan vanhentua, enkä halua milloinkaan jakaa omaisuuttani sinun ja Jackin kesken. Tahdon senvuoksi, että menette naimisiin. Olet aina voinut hillitä Jackia. Kun Jack saa sinut, hän voi ehkä —"

"Isä", Columbine huudahti, "pitääkö minun mennä naimisiin Jackin kanssa?… En muista enää, minkä näköinenkään hän on!"

Belllounds nauroi. "Koira vieköön, saat nähdä hänet tuossa tuokiossa! Jack on Kremmlinissä ja saapuu sieltä tänne joko tänään tahi huomenna."

"Mutta enhän minä rakasta häntä ollenkaan!" Columbine änkytti.

Vanhus muuttui heti vakavaksi. Hänen voimakaspiirteiset kasvonsa saivat takaisin kovan ilmeensä ja hänen suuret silmänsä rupesivat leimuamaan. Tytön rukoileva vetoaminen oli loukannut häntä. Columbine muisti, miten tunteellinen vanhus oli aina kaikessa, mikä koski hänen poikaansa.

"Niin, se on todellakin ikävää", hän vastasi töykeästi, "mutta ehkä voit muuttaa mielesi. Tiedän, ettei ainoakaan tyttö voi auttaa ketään miestä suurestikaan, ellei hän rakasta häntä. Sinun pitää kuitenkin mennä naimisiin hänen kanssaan."

Hänen poistuttuaan Columbine oli ratsastanut mustangillaan kauas laaksoon, jossa hän sai olla yksinään. Seisoessaan jyrkänteen reunalla hän äkkiä huomasi aution lepopaikkansa yksinäisyyden ja rauhan tulleen häirityksi. Karja ammui Old White Slidesin rinteillä hänen alapuolellaan ja ylempänä olevilla ruohoisilla ylätasangoilla. Hän oli unhottanut kokonaan, että karjaa juuri koottiin tasangolle syystarkastukseen. Suuri punaisenkirjava lauma vaelsi alempana olevassa metsikössä. Vasikat ja hiehot laukkailivat niin, että pöly vain tuprusi vuoren rinteestä, villit vanhat sonnit tömistelivät salviapensaikossa vastahakoisina lähtemään mukaan ja lehmät juoksentelivat ja ammuivat hakiessaan vasikoitaan. Paimenien kutsuvat huudot kaikuivat sointuvasti ja kovasti. Eläimet tunsivat niiden merkityksen ja vain villit sonnit vastustelivat.

Columbinekin tunsi äänestä, mikä paimen milloinkin huusi. Miehet lauloivat, huusivat ja kiroilivat, mutta tämä kaikki oli kuin soittoa hänestä. Siellä täällä rinteellä, missä haapametsiköt loppuivat, hän näki silloin tällöin hevosenkin vilahtavan sen laukatessa aukeaman poikki; tomu lensi ja paimen kajahdutti iloisen huudon, jonka kaiku vieri rinteitä pitkin jyrkänteeltä jyrkänteelle ja kajahteli vielä ilmassa kauan senkin jälkeen kuin uskalias ratsastaja oli kadonnut viidakkoon.

"Kukahan noista mahtaakaan olla Wils?" Columbine mumisi katsellessaan ja kuunnellessaan, ollen samalla epämääräisesti tietoinen jostakin pienestä erosta ja omituisesta muutoksesta tämän erityisen paimenen jättämissä muistoissa. Hän tunsi sen, mutta ei ymmärtänyt sitä. Kaikki rinteellä olevat ratsastajat olivat hänelle tuttuja, mutta Wilson Moore ei ollut heidän joukossaan. Hänen täytyi siis olla jossakin tuolla ylempänä, ja Columbine kääntyi katsomaan ruohoisen jyrkänteen yli pitkälle keltaisella mäelle, missä kimaltelevat haavat peittivät melkein kokonaan erään punertavan vuorennyppylän ojentaessaan oksiaan taivasta kohti. Silloin kaukaa hänen vasemmalta puoleltaan rinteen korkealta pensaikkoa kasvavalta harjalta kajahti huuto, joka vavahdutti hänen tunteitaan: "Hei siellä, painukaahan vain eteenpäin!" Punaiset juhdat kiiruhtivat sikin sokin rinnettä alas tupruuttaen tomua, polkien pensaikkoa, vieritellen kiviä ja ammuen käheästi.

"Kas niin!" Tämä selvempi huuto kajahti kaikuvammin ja kovemmin.

Columbine näki valkoisen mustangin ilmestyvän äkkiä harjanteelle, jossa se liehuvine harjoineen ja häntineen kuvastui selvästi sinistä taivasta vasten. Sen kulku jyrkänteen reunalla ilmaisi, että sillä oli selässään joku ajattelematon paimen, josta eivät minkäänlaiset kielekkeet eivätkä kuilut tunnu peloittavilta. Columbine olisi tuntenut hänet ratsastustavastakin, ellei tuo solakka suora olento olisi ollut hänelle muutenkin tuttu. Paimenkin näki hänet heti. Hän pysähdytti äkkiä mustanginsa, joka oli jo lähtemäisillään rinteelle, pyöräyttäen korskahtelevan hevosen takaisin. Silloin Columbine heilutti kättään. Paimen kannusti hevosensa laukkaan harjanteen laella, katosi hetkiseksi muutaman haapametsikön taakse ja tuli sitten näkyviin oikealta hilliten hevosensa kävelemään laskeutuessaan ruohoista rinnettä jyrkälle laidalle.

Katsellessaan hänen tuloaan tyttö tunsi itsensä hieman epävarmaksi, koska hän suhtautui nyt jostakin syystä häneen aivan eri tavalla kuin silloin, jolloin paimen oli ollut hänen leikkitoverinsa ja ystävänsä, niin melkeinpä hänen veljensä. Mies oli palvellut Bellloundsia vuosikausia ja oli paimen, koska hän piti hevosista enemmän kuin karjasta ja ulkoilmaelämästä enemmän kuin mistään muusta. Hän erosi siinä muista paimenista, että hän oli käynyt koulua; hänellä oli omaisia Denverissä, jotka vastustivat hänen hurjaa kulkurielämäänsä ja vaativat usein häntä kotiin, mutta hän pysytteli vain poissa heidän luotaan antamatta itseään häiritä.

Samalla kun monenlaiset ajatukset risteilivät hänen mielessään hän katseli paimenen hidasta lähestymistä tuntien olonsa äkkiä yhä tukalammaksi. Kuinka Wilson suhtautuisikaan näihin hänen elämänsä uusiin, pakollisiin muutoksiin? Tämä ajatus juolahti äkkiä hänen mieleensä järkyttäen häntä omituisesti. Mutta hehän ovatkin vain hyviä ystäviä keskenään. Sitten hän muistikin äkkiä, etteivät he viime aikoina olleet olleetkaan niin hyviä tovereita ja ystävyksiä kuin ennen. Tämän kohtauksen aiheuttamassa lumoavassa epävarmuudessa hän kuitenkin unhotti paimenen pidättyväisyyden ja kaikki nuo pienet huomionosoitukset, joita hän oli kaivannut.

Nyt paimen oli jo saapunut tasaiselle tielle ja laskeutui satulasta heikäläisille ominaisella laiskalla miellyttävällä tavallaan. Hän oli pitkä, solakka ja pyöreäjäseninen mies, jolla oli ratsastajan kapeat lantiot ja suorat, mutta ei liian leveät hartiat. Hän seisoi suorana kuin intiaani, ja hänen silmänsä olivat pähkinänkarvaiset ja hänen kasvonsa säännölliset ja päivettyneet. Kaikkien ulkosalla elävien miesten kasvot ovat rauhalliset, laihat ja voimakkaat, mutta näiden piirteiden lisäksi oli hänen kasvoissaan vielä jotakin vakavaa ja pidättyvää, joka näytti melkein surumielisyydeltä.

"Päivää, Columbine!" hän sanoi. "Mitä sinulla on täällä tekemistä? Voit helposti joutua eläinten jalkoihin."

"Päivää, Wils!" Columbine vastasi hitaasti. "Luullakseni voin helposti pysytellä niistä loitolla."

"Laumassa on muutamia villejä sonneja. Jos joku niistä eksyisi tänne, hevosesi antaisi sinun kävellä kotiin. Se vihaa karjaa ja kuten tiedät, se on vain puoleksi kesytetty."

"Unhotin kokonaan sen, että ajatte karjaa tarkastukseen tänään", Columbine vastasi katsoen poispäin. Seurasi lyhyt vaitiolo, joka Columbinesta tuntui melko pitkältä.

"Miksi oikeastaan olet tullut tänne?" Wils kysyi uteliaana.

"Halusin koota columbinejä. Katsohan näitä." Tyttö näytti hänelle kokoamiaan kukkia. "Ota muudan… Pidätkö niistä?"

"Kyllä, melkeinpä enemmän kuin muista", paimen vastasi ottaen yhden. Hänen terävät pähkinänkarvaiset silmänsä pehmenivät ja tummenivat. "Nämä ovatkin oikeita Coloradon kukkia."

"Nämäkö columbinet?… Minullahan on sama nimi."

"Niin onkin, mutta voisitko saadakaan parempaa? Se sopii sinulle erinomaisesti."

"Miksi?" tyttö kysyi katsoen jälleen häneen.

"Olet niin solakka ja miellyttävä. Pidät pääsi ylpeästi pystyssä, ihosi on vaalea ja silmäsi ovat siniset. Niiden väri muistuttaa columbinejä eikä sinikelloja ja suuttuessasi tulevat ne punertaviksi."

"Kohteliaisuuksia! Wilson, et ole ennen milloinkaan puhunut näin."

"Olet niin erilainen tänään."

"Niin olenkin." Hän katseli laakson poikki laskevaan aurinkoon päin ja heikko puna hävisi hänen poskiltaan. "Minulla ei ole minkäänlaista oikeutta pitää päätäni pystyssä. Ei ainoakaan ihminen tiedä, kuka olen ja mistä tulen."

"Niinkuin se sitten vaikuttaisi asiaan!" paimen huudahti.

"Belllounds ei ole isäni. Minulla ei olekaan isää. Olen löytölapsi. He löysivät minut metsästä kukkien joukosta ollessani pieni. Minua on sanottu aina Columbine Bellloundsiksi, mutta se ei olekaan oikea nimeni. Kukaan ei tiedä oikeaa nimeäni."

"Olen tiennyt elämäsi tarinan jo vuosikausia, Columbine", paimen vastasi vakavasti. "Sen tietävät muutkin ja vanhan Billin olisi pitänyt kertoa se sinulle jo aikoja sitten. Mutta hän rakastaa sinua, kuten me muutkin. Älä ole milläsikään koko jutusta… Olen pahoillani, ettet ole milloinkaan tuntenut äitiäsi etkä sisariasi. Voisin kertoa sinulle useista muista orvoista, joiden tarinat ovat aivan erilaisia."

"Et ymmärrä minua nyt ollenkaan. Olen ollut niin onnellinen, etten ole ikävöinyt ketään, paitsi ehkä äitiäni. Tahdoin vain —"

"Mitä en ymmärrä?"

"En ole kertonut sinulle vielä kaikkea."

"Etkö? No, jatka sitten", paimen kehoitti hitaasti.

Äskeisen epäröimisen ja vastahakoisuuden merkitys selveni nyt äkkiä Columbinelle. Nehän johtuivatkin arvelusta, mitä Wilson Moore mahtaakaan ajatella hänen tulevasta avioliitostaan Jack Bellloundsin kanssa. Hän ei kuitenkaan voinut vieläkään ymmärtää, miksi se teki hänen nykyisen olonsa niin epävarmaksi ja miksi se synnytti pakon, jota hän ei saanut ilmaista. Ja vielä enemmänkin, sillä hän huomasi harmikseen, ettei hän voikaan vastata paimenen kysymykseen suoraan.

"Jack Belllounds tulee kotiin tänään tahi huomenna", hän sanoi. Odottaessaan sitten toverinsa vastausta hän tuijotti Old White Slidesin rinteillä kasvaviin harvoihin mäntyihin näkemättä mitään. Mutta Moore ei näyttänyt haluavan vastatakaan. Hänen vaitiolonsa pakotti Columbinen kääntymään häneen päin. Paimenen kasvot olivat äkkiä muuttuneet. Ne olivat nyt tummemmat, sillä päivettyminenkään ei voinut peittää hänen punastumistaan, ja hänen alahuulensa oli lerpallaan hänen katsoessaan suopunkiaan, jota hän vyyhtesi. Hän käänsi kuitenkin katseensa äkkiä Columbineen, joka säikähti hänen silmiensä tummaa tulta.

"Olen odottanut tuota kirottua veijaria takaisin jo kuukausimääriä", hän sanoi töykeästi.

"Niin, et ole milloinkaan pitänyt hänestä, luullakseni?" Columbine kysyi hitaasti. Hän ei halunnut sanoa tätä lainkaan, mutta hän tuli lausuneeksi ajatuksensa ääneen vasten tahtoaankin.

"Hymyllisin, jos joskus olisin sen tehnyt."

"Olet vihannut häntä siitä asti kuin muinoin tappelitte ja riitelitte keskenänne."

Paimen heilautti kättään niin rajusti, että koottu suopunki lensi suoraksi.

"Niin, siitä asti kuin annoin hänelle kunnollisesti selkään, älä unhota sitä", Wilson huudahti. Puna oli nyt haihtunut hänen kasvoistaan.

"Aivan niin", Columbine mumisi. "Muistan sen nyt. Ja Jack'kin on vihannut sinua siitä asti."

"Emme todellakaan ole tuhlanneet rakkautta toisillemme."

"Mutta, Wils, et ole milloinkaan puhunut näin — näin vihamielisesti Jackista", Columbine sanoi moittivasti.

"No niin, en tavallisesti puhukaan mitään ihmisten selän takana, mutta en ole mielisteleväkään ja senvuoksi —"

Hän ei lopettanut lausettaan ja hänen tarkoituksensa jäikin senvuoksi arvoitukselliseksi. Moore ei näyttänyt olevan ollenkaan tyytyväinen itseensä ja se järkytti Columbinea, sillä hän oli aina luottanut Mooreen. Tämä nykyinen tilanne oli mitä sotkuisin ja Columbine halusi hyvin kiihkeästi kertoa hänelle kaiken, mutta oli samalla jollain tavoin peloissaan, vaikka hän olikin omituisesti tyytyväinen kuullessaan Wilsonin katkerat sanat Jackista. Hänen oli pakko tunnustaa itselleen, että Wilsonin ystävyys oli hänestä arvokkaampi kuin hän oli tiennytkään, ja huomata, että hän oli sen nyt jostakin kummallisesta syystä menettämäisillään.

"Mehän olemme olleet aina niin hyviä ystäviä ja tovereita", Columbine sanoi äkkiä poiketen kokonaan asiasta.

"Ketkä me?" Paimen tuijotti häneen.

"Me, sinä ja minä."

"Ah!" Paimenen ääni pehmeni, mutta hänen katseensa oli vieläkin moittiva. "Mistä se nyt juolahti mieleesi?"

"Muutamat viimeiset tapahtumat ovat kiinnittäneet huomioni siihen, että olen kaivannut sinua viime aikoina, siinä kaikki."

"Niinkö?" Hänen äänensä kuulosti ratkaisevalta ja katkeralta, mutta hän ei halunnut sitoutua mihinkään. Columbine luuli ymmärtävänsä hänen ylpeytensä, joka nähtävästi oli syynä hänen välinpitämättömyyteensä.

"Wilson, miksi olet ollut niin erilainen viime aikoina?" hän kysyi surullisesti.

"Mitäpä sen kertomisesta enää olisi hyötyä.?" Wilson kysyi vastaukseksi.

Tämä sai Columbinen ymmärtämään lopullisen menetyksensä. Hän oli elänyt unien maailmassa ja Wilson todellisuudessa. Hän ei voinut nyt heti herätä siitä, nähdä ja ymmärtää kaikkea, kuten Wilson näytti tekevän. Hän oli kuin lapsi, joka tuntee nopeasti vanhenevansa. Tuo entinen omituinen äidin ikävöiminen kuohahti hänen tunteittensa pinnalle kuin voimakas virta. Kuinka suuresti hän olikaan tällä hetkellä jonkun sellaisen tarpeessa, johon hän olisi voinut turvautua ja joka olisi rakastanut ja auttanut häntä nyt, kun kohtalo koputti hänen nuoruutensa ovelle!

"Ehkä se on minulle vahingoksi, että kerrot minulle, mutta kerro nyt kuitenkin", Columbine sanoi vihdoin ikäänkuin joku tunnin kuluessa paljon vanhentunut henkilö jonkin hänessä ilmestyneen naisellisuuden pakottamana. Hän ei ymmärtänyt tätä mielijohdetta, mutta se kyti sittenkin hänessä.

"En!" Moore vastasi punastuen kovasti. Hän heitti suopungin satulan nuppiin ja solmi sen siihen kiinni kömpelösti katsomatta Columbineen. Hänen äänensä kuulosti vihaiselta ja hämmästyneeltä.

"Isä sanoi, että minun pitää mennä naimisiin Jackin kanssa", Columbine sanoi äkkiä entiseen vaatimattomaan tapaansa.

"Kuulin hänen puhuvan siitä jo kuukausia sitten", Moore tiuskaisi.

"Oikeinko totta? Senkövuoksi sinä —?"

"Niin", Moore vastasi kovaa.

"Mutta eihän sinun sentähden olisi tarvinnut karttaa minua", Columbine sanoi rohkeammasti.

Wilson naurahti katkerasti.

"Wils, etkö ole pitänyt minusta enää ollenkaan tuon isän ilmoituksen jälkeen?"

"Columbine, et saa olla tyhmä, sillä olethan jo yhdeksäntoistavuotias ja piakkoin — morsian", paimen vastasi.

"En minä olekaan tyhmä!" Columbine sanoi kiihkeästi.

"Kyselet kumminkin tyhmästi."

"Jos olisit pitänyt minusta, et olisi milloinkaan kohdellut minua näin huonosti."

"Jos sanot minun kohdelleen sinua huonosti, niin — et puhu totta", Wilson vastasi melkein kiivaasti.

He eivät olleet koskaan ennen olleet näin lähellä riitautumista. Columbine tunsi rinnassaan aivan uuden tunteen, jonkunlaisen pelon, tulisuuden ja kivun sekoituksen tahi kaikki ne samalla kertaa. Wilson kohteli häntä huonosti. Hänen verensä poltti hänen suonissaan ja hänen ruumiinsa vapisi, kun hän vastasi:

"Luuletko minun valehtelevan?"

"Kyllä, ellet —"

Mutta ennenkuin Wilson ennätti lopettaa, Columbine löi häntä poskelle. Wilsonin kasvot kalpenivat ja Columbine alkoi vapista.

"Ah, en tarkoittanut sitä! Suo minulle anteeksi", hän änkytti.

Wilson hieroi poskeaan. Lyönti oli ollut niin heikko, että sen aiheuttama kipu oli aivan mitätön, mutta hänen silmänsä leimusivat kumminkin tuskasta ja vihasta.

"Älä ole milläsikään", hän kuohahti. "Löit minua kerran ennenkin vuosia sitten suudeltuani sinua. Pyydän anteeksi, että sanoin sinun valehtelevan. Olet vain pyörällä päästäsi, kuten minäkin."

Tämä oli samaa kuin valaa öljyä laineille. Paimen näytti olevan kahden vaiheella, pakenisiko nopeasti vai jäisikö paikoilleen.

"Ehkä asia onkin niin", Columbine vastasi naurahtaen. Hän oli purskahtamaisillaan itkuun ja raivoissaan itselleen. "Sovitaan nyt pois ja ollaan ystäviä jälleen."

Moore pyörähti häneen päin taistelunhaluisesti. Hän näytti rohkaisevan luontonsa jotakin Columbinen ominaisuutta vastaan ja Columbinekin tunsi sen. Mutta Wilsonin kasvot muuttuivat vanhemmiksi ja kovemmiksi kuin miltä ne ennen milloinkaan olivat näyttäneet.

"Columbine, tiedätkö, missä Jack Belllounds on ollut nämä viimeiset vuodet?" hän kysyi harkitusti kiinnittämättä ollenkaan huomiotaan Columbinen sanoihin.

"En. Toiset sanovat hänen olleen Denverissä ja toiset Kansas Cityssä. En ole milloinkaan kysynyt isältä, koska tiesin hänen lähettäneen Jackin pois. Olen luullut hänen olevan työssä jossakin, jossa hänestä voisi tulla mies."

"Toivon, taivaan nimessä, sinun vuoksesi, että luulosi toteutuisi", Moore vastasi hyvin katkerasti.

"Tiedätkö sinä, missä hän on ollut?" Columbine kysyi. Joku omituinen tunne ilmaisi hänelle, että tässä piili joku salaisuus. Wilsonin mielenliikutus näytti kummalliselta ja syvältä.

"Tiedän kyllä." Paimen sanoi tämän hampaittensa välistä voimatta vastustaa melkein yli-inhimillistä kiusausta.

Columbinen uteliaisuus haihtui. Hänessä oli tarpeeksi naista ymmärtääkseen, että voi olla olemassa asioita, jotka vain pahentaisivat hänen kohtaloaan.

"Wilson", hän aloitti kiireesti, "olen kiitollisuuden velassa isälleni koko olemassaolostani. Hän on rakastanut minua ja lähettänyt minut kouluun. Hän on ollut niin hyvä minulle ja senvuoksi olen pitänytkin hänestä aina. Jos kieltäytyisin, palkitsisin hyvin huonosti hänen rakkautensa ja suojeluksensa, ja —"

"Vanha Bill on oikea miesten mies", Moore keskeytti kuin kumotakseen pienimmänkin epäilyksen hänen uskottomuudestaan isäntäänsä kohtaan. "Kaikki Middle Parkissa ja sen ympäristössä asuvat ovat kiitollisuuden velassa hänelle jostakin. Hän on varmasti hyvä. Hänessä ei ole milloinkaan ollut nuuta moitittavaa kuin hänen auttamaton sokeutensa poikaansa kohtaan. Möly-Jack, tuo paholainen, tuo —"

Columbine peitti kädellään Mooren suun.

"Muista, että minun pitää mennä naimisiin hänen kanssaan", hän sanoi juhlallisesti.

"Sinun pitää, mutta haluatko?"

"Tietysti! Mitä muutakaan voisin tehdä? En ole milloinkaan ajatellutkaan kieltäytyä."

"Columbine!" Wilsonin huudahdus oli niin merkityksellinen, hänen liikkeensä niin kiihkeät ja hänen tummien silmiensä katse niin tiukka, että Columbine hämmästyi aivan sanattomaksi ja vapisi. "Kuinka voit rakastaa Jack Bellloundsia? Olit kaksitoistavuotias nähdessäsi hänet viimeksi, kuinka siis voit rakastaa häntä?"

"En minä häntä rakastakaan."

"No kuinka sitten voit mennä naimisiin hänen kanssaan?"

"Minun on pakko totella isää. Hän toivoo minun voivan vaikuttaa Jackiin."

"Vaikuttaako Jackiin?" Moore huudahti kiihkeästi. "Sinäkö, tyttönen, sinä kalpeakasvoinen kukkanen? Voisitko sinä viattomuudellasi ja suloisuudellasi saada tuon kirotun pennun paremmaksi? Taivas varjelkoon? Hän oli peluri ja juomari, ennenkuin —"

"Vaiti!" Columbine keskeytti.

"Hän pelasi usein väärin", paimen selitti niin ivallisesti, että siitä voitiin kuulla, miten suuresti hän halveksi sellaisia miehiä.

"Mutta Jackhan oli silloin vain hurja poika", Columbine vastasi koettaen urhoollisesti puolustaa sen miehen poikaa, jota hän rakasti kuin isäänsä. "Hän on ollut poissa kotoaan työskentelemässä jossakin ja tuo hurjuus on kai haihtunut hänestä siellä. Jackista on nyt sukeutunut mies."

"Mitä vielä!" Moore huudahti käheästi.

Columbine tunsi rohkeutensa lannistuvan. Missä olivatkaan hänen voimansa nyt? Voisiko hän, joka voi kävellä ja ratsastaa niin ja niin monta penikulmaa, sairastua sisällisestä pelosta? Sehän oli vallan lapsellista. Hän koetti kätkeä heikkoutensa Wilsonilta.

"Tällainen käyttäytyminen ei ole ollenkaan sinun tapaistasi", hän sanoi. "Sinun pitäisi olla jalomielisempi. Voidaanko minua moittia? Olenko itse valinnut elämäni?"

Moore katsoi äkkiä syrjään ja laskien kätensä hevosensa kaulalle hän ei sanonut sanaakaan vähään aikaan. Kohauttamalla hartioitaan ilmaisi hän kuitenkin ajatuksensa. Äkkiä hän heittäytyi satulaan. Mustangi korskui, puri kuolaimiaan, heitteli päätään ja oli milloin tahansa valmis lähtemään.

"Unhota pahantuulisuuteni", hän pyysi katsoen Columbineen. "Peruutan sanani ja olen hyvin pahoillani. Älä ole milläsikään puheistani, sillä olin vain mustasukkainen."

"Mustasukkainenko?" Columbine huudahti ihmeissään.

"Niin. Se muuttaa miehen silmissä kaiken punaiseksi ja viheriäksi. Kirottu tunne! Eikö se ole milloinkaan ahdistanut sinua?"

"Mikä aiheutti mustasukkaisuutesi?" Columbine kysyi.

Paimen voi nyt hillitä mielensä ja hän katseli Columbinea julman iloisesti.

"Niin, Columbine, se on kokonainen pieni juttu", hän vastasi. "Olen perheeni hylkäämä salojen samoilija, mitätön ja mitättömillä edellytyksillä varustettu… Mutta ystävämme Jack, hän on kaunis ja rikas. Hänellä on lapsekas vanha isäukko, karjaa, hevosia ja kartanoita. Hän voittaa tytön. Ymmärrätkö nyt?"

Kannustaen mustangiaan paimen ratsasti tiehensä. Päästyään rinteen juurelle hän kääntyi satulassaan. "Minun on pakko lähteä ajamaan tätä laumaa. On jo myöhäinen ja sinun pitää senvuoksi ratsastaa kotiin." Sitten hän hävisi näkyvistä. Kivet vain kolisivat ja vyöryivät mäkeä alas.

Columbine jäi entiselle paikalleen uskomatta oikein korviaan, mutta punastunein poskin.

"Mustasukkainen!… Hän voittaa tytön", hän toisi itsekseen. "Mitähän hän oikeastaan tarkoittikaan? Ei suinkaan sitä, että —"

Tämä Wilsonin sanojen vaatimaton loogillinen kertaaminen ilmaisi hänelle sellaisen järkyttävän mahdollisuuden, ettei hän ollut osannut sitä milloinkaan uneksiakaan, nimittäin sen, että Wilson ehkä oli rakastunut häneen. Mutta jos hän kerran oli rakastunut, niin miksi hän ei ollut sitä ilmaissut? Mustasukkainen ehkä, mutta ei rakastunut. Seuraava ajatussikermä oli kuin koputus hänen sydämensä ovella, jota ei vielä milloinkaan oltu avattu ja jonka sisäpuolella tuntui olevan salaperäisiä tunteita, toiveita, toivottomuutta, kummallista ikävää ja kiihkeitä ääniä. Hänessä syntynyt nainen sulki oven vaistomaisesti suojellakseen itseään nähtyään vain vilahdukselta sen toiselle puolelle. Mutta sittenkin hän tunsi nimettömän tuskan kouristavan sydäntään.

Hevonen jyrsi ruohoa aivan hänen läheisyydessään. Hän otti sen kiinni ja nousi satulaan. Äkkiä hän huomasi, että hänen kätensä olivat aivan kohmetuksissa. Tuuli oli lakannut heiluttamasta haapojen oksia, mutta niiden kellastuneet lehdet varisivat rapisten. Kaukaa rinteen juurelta siintävät koti ja lännen maisemat.

Ihmeellinen Coloradon auringonlasku oli juuri saavuttanut suurimman kauneutensa ja väriloisteensa. Alempana olevat salviapensaikkoa kasvavat rinteet näyttivät ruusunpunaiselta sametilta, kauempana olevien kullanväristen haapojen latvat olivat kuin tulessa, vuorten juurilla olevat kummut näkyivät selvästi ja pehmeästi kirkkaasti valaistuina, laajan mustahkon seudun takainen taivaanranta oli peittynyt purppuranvärisiin pilviin ja alueen laidoilla olevat vuorten huiput kylpivät auringonpaisteessa loistaen komeasti. Vuorten ja pilvien välistä näkyvä sininen taivas oli kuin villamaisia purjeita ja hopeatöyhtöjä täynnä oleva joki. Keskitaivaalla oli synkännäköinen pilviröykkiö, täynnä lähestyvän yön varjoja.

"Ah miten kaunista!" tyttö huoahti niin luontoa kunnioittavasti kuin suinkin. Tämä komeiden auringonlaskujen, autiuden ja kauneuden maailma oli hänen. Tuolla kaukana tämän synkän seudun laidassa oli vuorenhuippu, jonka juurelta hänet, metsään eksynyt lapsi, oli löydetty. Hän kuului maisemaan, kuten maisemakin kuului häneen. Hän sai voimaa katsellessaan vuorten valaistuja huippuja.

Hevonen heristi korviaan ja hiljensi vauhtiaan.

"Mikä sinua vaivaa, poikaseni?" Columbine huudahti. Seutu alkoi peittyä pimeyteen. Varjot hiipivät jo rinteelle, kun hän ratsasti niitä vastaan. Mustangilla oli terävät silmät ja vainu. Columbine pysähdytti sen.

Kaikki oli hiljaista. Laakson etäisin pää alkoi pimetä ja punerrus ja kullanväri rupesivat jo haihtumaan muualtakin. Alempana laakson tasaisessa pohjassa sijaitsi vanha karjakartano katoksineen ja aitauksineen, jotka ulottuivat hämärässä kosteilta ja harmailta näyttäviin pehmeihin ruohokenttiin. Sieltä vilkkui yksinäinen tuli kuin majakka.

Ilma oli kylmä ja siinä oli hieman pakkasen tuntua. Kaukaa harjanteen toiselta puolelta kuului viimeisten tarkastuspaikalle ajattavien karjalaumojen ammuntaa. Hevonen ei kai kuitenkaan ollut heristänyt korviaan sen vuoksi. Kuin vastaukseksi kajahti silloin rinteeltä villi kiljunta; joka säikähdytti sitä. Columbine oli kuullut sen ennenkin.

"Susi siellä vain ulvoo, poikaseni", hän tyynnytti sitä.

Ulvonta oli melko äänekästä ja kovaa alussa, mutta heikkeni sitten jonkunlaiseksi villiksi, surulliseksi ja järkyttäväksi murinaksi. Muudan arosusilauma alkoi haukkua vastaan yhteen ääneen kimeästi ja pysähdellen, ja kimeimmät soinnut kaikuivat selvästi kylmässä iltailmassa. Nämä metsän äänet ja kaiut olivat kuin soittoa Columbinesta. Hän ratsasti eteenpäin lisääntyvässä pimeydessä, peläten vähemmän yötä ja sen villejä asukkaita kuin sitä, joka odotti häntä White Slidesin karjakartanossa.

II.

Pimeys kietoi laakson kuin mustaan vaippaan. Columbine melkein toivoi, että Wilson olisi odottanut häntä ottaakseen haltuunsa hänen hevosensa, kuten hänen tapansa oli, mutta hän pettyi toivossaan. Rakennuksesta, jossa paimenet asuivat, ei näkynyt valon pilkahdustakaan. Wilson ei siis vielä ollut palannutkaan tarkastuksesta. Columbine irroitti satulan ja vei hevosensa laitumelle.

Pitkän ja matalan päärakennuksen ikkunat muodostivat kirkkaita neliöitä pimeydessä, lähettäen iloisesti tuikkivia säteitä kauaksi. Columbine arvaili vapisten, oliko Jack jo saapunut. Hänen oli pakko ponnistaa voimiaan voidakseen lähestyä taloa. Mutta koska hänen täytyi kohdata hänet, oli sitä parempi kuta pikemmin hän kokeestaan selviytyisi. Hän hiipi valaistujen ikkunain alle, käveli pitkän kuistin päästä päähän, kääntyen takaisin, epäröi ja koetti tukahduttaa vastahakoisuutensa ja yritti rohkaista mieltään. Ovi oli suuri ja raskas ja aukeni jymähtäen.

Hän tuli suureen huoneeseen, jota pöydällä oleva lamppu ja suuressa takassa räiskyvät halot valaisivat. Tämä oli talon arkihuone, melko synkkä pimeine nurkkineen ja vajavaisine kalustoineen, mutta kodikas täyttäen kohtuulliset vaatimukset. Hirret olivat vielä valkoiset, samoin kuin niiden väliin tukittu savikin, josta voitiin nähdä, että talo oli vasta rakennettu.

Kartanon omistaja, Belllounds, istui nojatuolissaan takan ääressä lämmitellen luisevia käsiään tulen loisteessa. Hän oli paitahihasillaan, tämä harmaatukkainen ylpeän näköinen vanhus, joka, vaikka hän jo olikin seitsemännelläkymmenellä, oli kuitenkin vielä voimakas ja karski.

Columbinen tullessa hän kohotti kumarruksissa olevaa päätään muuttaen siten surulliselta näyttävää asentoaan.

"Kas, siinäpä sinä taasen oletkin, tyttöseni", hän tervehti. "Jake on jo huudellutkin, että illallinen on valmis. Nyt voimme ruveta syömään."

"Isä, on-onko poikasi saapunut?"

"Ei, mutta auringonlaskun aikaan sain muutamia tietoja laakson toisessa päässä asuvan Bakerin paimenelta. Hän oli tulossa Kremmlinistä ja pysähtyi kertomaan, että Jack viettää siellä tuloaan juomalla hurjasti punaista viinaa. Olen varma, ettei hän saavu tänään, tuskinpa vielä huomennakaan."

Belllounds puhui tyynesti ja kylmästi minkäänlaisetta erikoisetta tunteetta. Hän oli aina säälimättömän rehellinen eikä hän milloinkaan salannut totuutta. Mutta Columbine, joka tunsi hänet hyvin, tiesi, miten tämä uutinen oli järkyttänyt häntä. Tyttö tunsi suuttuvansa tuolle oikulliselle pojalle, mutta ei halunnut lausua julki ajatuksiaan.

"Onhan luonnollistakin, että Jack hieman iloitsee päästessään kotiin. En ole hänelle vihoissani siitä. Nämä viimeiset kolme vuotta ovat varmaan tuntuneet hänestä hyvin vaivalloisilta."

Columbine ojensi kätensä tulta kohti.

"Siellä on melko kylmä, isä", hän sanoi. "Pukeuduin niin ohuesti, että olin melkein paleltua. Syksy on tullut ja ilmassa on pakkasen tuntua. Ah, kukkulat kimaltelivat aivan kullalta ja punaiselta, ja haavan lehdet varisevat. Rakastan syksyä, vaikka se ilmoittaakin talven olevan tulossa."

"Niinhän se aika kuluu", vanhus huokaisi. "Missä olet ollut?"

"Harjun läntisellä rinteellä. Sinne on pitkä matka enkä ratsastakaan sinne usein."

"Tapasitko jonkun pojista? Lähetin heidät ajamaan karjaa vuoristosta laaksoon. Olen menettänyt paljon eläimiä viime aikoina. Ne syövät jotakin kasvia, joka myrkyttää ne. Ensin ne ajettuvat ja sitten kuolevat. Tämä vuosi on ollut vielä pahempi siinä suhteessa kuin muut."

"Mutta sehän on hyvin ikävää, isä. Eläinraukat! Puhdas myrkky olisi melkein parempaa… Niin, tapasin siellä Wilson Mooren. Hän oli tulossa vuorilta."

"Vai niin. No ruvetkaamme nyt syömään."

He istuutuivat pöytään, johon kokki Jake kantoi kaikenlaisia höyryäviä ruokalajeja. Illallinen tuntui olevankin hyvin herkullinen tuon tänään odotetun vieraan kunniaksi, joka ei ollut saapunutkaan. Columbine tarjoili vanhukselle hänen mieliruokiaan katsoen samalla salavihkaa hänen ryppyisiin ja huolestuneihin kasvoihinsa. Hän tunsi, että vanhuksessa sitten iltapäivän oli tapahtunut jonkunlainen muutos, jota ei kumminkaan voitu huomata vanhuksen ulkomuodosta eikä käyttäytymisestä. Hänen ruokahalunsa oli yhtä hyvä kuin ennenkin.

"Vai tapasit sinä Wilsin. Mielisteleekö hän vielä sinua?" Belllounds kysyi äkkiä.

"Ei. Mielestäni hän ei ole tehnyt sitä ennenkään, isä."

"Olet mieleltäsi vielä lapsi, mutta ruumiiltasi olet jo nainen. Hän rakasti sinua jo silloin kun olit pieni tyttö. Senvuoksi hän on palvellutkin minua niin uskollisesti."

"Isä, minun on melkein mahdoton uskoa sitä", Columbine sanoi punastuen. "Olet aina kuvitellut sellaista Wilsonista ja kaikista muistakin pojista."

"Niin olenkin. Olenko minä mikään vanha houkka naisiin nähden, vai mitä? Olin ehkä sellainen vuosia sitten, mutta nyt minulla on asiat selvillä… Etkö ole huomannut, miten Wilsonin silmät leimuavat silloin kun joku toinen mielistelee sinua?"

"En muista ainoatakaan sellaista tapausta", Columbine vastasi.

Häntä nauratti, vaikka puheenaihe olikin kaikkea muuta kuin huvittava.

"Sinä olet ollutkin aina hyvin viaton. Jumalalle kiitos, ettet ole milloinkaan turvautunut kauniiden tyttöjen temppuihin lumotaksesi kaikki miehet. Noin kolme kuukautta sitten sanoin Wilsille, että hänen on pysyteltävä sinusta erillään, sillä sinusta ei tule kenenkään köyhän paimenen vaimoa."

"Et ole milloinkaan pitänyt hänestä. Miksi? Teitkö mielestäsi oikein, kun otetaan huomioon, miten heikäläisiä pitää kohdella?"

"En tietystikään", Belllounds vastasi katsoen tyttöön, jolloin hänen leveät kasvonsa punastuivat. "Wils on sellainen ratsastaja ja suopungin käyttäjä, ettei minulla ole ollut hänen veroistaan vuosikausiin. Hän ei ole mikään hulivili. Hän ei juo, hän on rehellinen ja nöyrä ja säästää rahansa, ja mitä karjan käsittelyyn tulee, hän on siinäkin miesten parhaita. Saamme nähdä vielä, että hänestä jonakin päivänä tulee rikas karjanomistaja."

"Senpävuoksi tuntuukin minusta omituiselta, ettet ole milloinkaan pitänyt hänestä", Columbine mumisi. Hän tunsi häpeävänsä niitä miellyttäviä tunteita, joita Wilsonin kehuminen hänessä herätti.

"Siinä ei ole mitään omituista. Minulla on siihen omat syyni", Belllounds vastasi ryhtyen jälleen syömään.

Columbine luuli ymmärtävänsä vanhan karjanomistajan kohtuuttoman vastenmielisyyden tätä paimenta kohtaan. Se johtui ehkä siitä, että Wilson oli aina ollut joka suhteessa Jack Bellloundsia etevämpi. Pojat olivat olleet luonnollisia kilpailijoita kaikessa, mikä tulee kysymykseen tällaisessa maalaiselämässä. Mitä Bill Belllounds enimmän kunnioitti miehissä, oli synnynnäistä Wilsonissa ja keinotekoista hänen omassa pojassaan.

"Aiotko ottaa nyt Jackin tilojesi hoitajaksi?" Columbine kysyi.

"En. Koetan, sopiiko hän tänne White Slidesiin työnjohtajaksi. Jos hän onnistuu tehtävissään, niin sittenpähän nähdään."

"Isä, hän ei tule milloinkaan komentelemaan White Slidesin miehiä", Columbine väitti.

"Niin, kovallehan se ottaa, myönnän sen, mutta luultavasti jäävät kaikki muut pojat paikoilleen, paitsi ehkä Wils. Enkä ole ollenkaan pahoillani, vaikka hän lähteekin."

"Teet tyhmästi, jos erotat palveluksestasi parhaan paimenesi. Olen kuullut sinun viime aikoina valittavan miesten puutetta."

"Niin, olen kyllä kovasti niiden tarpeessa", Belllounds vastasi vakavasti. "Karjani lisääntyy niin, etten voi sitä enää käsitellä. Lähetin jo sanan Mekerillekin saadakseni häneltä muutamia paimenia. Olisin nyt juuri sellaisen miehen tarpeessa, joka osaisi kasvattaa koiria ja voisi tappaa kaikki sudet, puumat ja karhut, jotka raatelevat karjaani."

"Isä, olet hankkinut niin paljon koiria, ettei niiden hoitamiseen yksi mies riitä. Sinullahan on niitä suurenmoinen kokoelma, ainakin sata. Muudan mies toi eilenkin suuren lauman kapisia pitkäkorvaisia petoja. Miten hullunkurista! Sinullehan nauravat jo seudun kaikki asukkaat."

"Naurakoot vain, mutta sitten he ovat kiitollisia minulle, kun olen hävittänyt kaikki pedot", Belllounds sanoi. "Vannon sinulle ostavani kaikki koirat, joita minulle tuodaan, kunnes niitä on kylliksi kaikkien susien ja muiden petojen tappamiseen. Saankin sen varmasti tehdyksi, mutta siihen hommaan tarvitsen metsästäjän."

"Miksi et anna koiria Wilson Mooren haltuun? Hänhän on metsästäjä."

"Hyvä, tyttöseni, huomautuksesi ei ole niinkään tyhmä", vanhus vastasi nyökäyttäen harmaata päätään. "Taidat ollakin sitä mieltä, etten saa päästää Wilsonia pois, vai mitä?"

"Kyllä, isä."

"Miksi? Pidätkö hänestä niin kovasti?"

"Tietysti pidän hänestä. Hänhän on ollut minulle melkein kuin veli."

"No niin. Oletko aivan varma siitä, ettet pidä hänestä muulla tavoin, kun otetaan huomioon sekin mitä on tulossa?"

"Olen!" Columbine vastasi polttavin poskin.

"Minua ilahduttaa se. Wilsonin poistuminen tahi jääminen on kuitenkin melkein samantekevää. Jos hän vain haluaa, hän saa ruveta pitämään huolta koirista."

Sinä iltana Columbine meni varhain kodikkaaseen, hänen itsensä kalustamaan huopapeitteillä eristettyyn pieneen pesäseensä. Sitä valaisi pieni seinään hakattu nelisnurkkainen ikkuna, josta öisin tupruutteli lunta hänen vuoteelleen. Hän piti tästä pienestä eristetystä pakopaikastaan. Tänä yönä se oli kylmä, ensimmäisen kerran tämän syksyn kuluessa, eikä palava lamppu, vaikka se valaisikin huoneen, lämmittänyt sitä juuri ollenkaan. Nurkassa oli kyllä kivinen takka, mutta kun hän ei ollut muistanut tuoda puita, hän ei voinut sytyttää valkeaa.

Hän riisuutui senvuoksi, puhalsi lampun sammuksiin ja meni vuoteeseensa.

Hän lämpeni pian ja pienessä huoneessa vallitseva pimeys rauhoitti hänen hermojaan, vaikka hän tunsikin, ettei hän saisi unta pitkiin aikoihin. Hän halusi miettiä, hän ei voinut sille mitään, ja hän koetti järjestää sinne tänne liitäviä ajatuksiaan, jotka pyörivät enimmäkseen vain Wilson Mooressa huomattavalla ja kokonaan käsittämättömällä tavalla. Hän yritti kohdistaa ne muualle, mutta turhaan. Wilson oli vain lähestyvinään häntä harjannetta pitkin valkoisella mustangillaan vihaisesti ja halveksivasti ja huutavinaan omituisesti ja tarkoituksellisesti: "Columbine!" Tällaiset ajatukset ja muistot Wilsonin katkerasta hymystä, hänen alistuvaisuudestaan ja ivallisesta mustasukkaisuudestaan kiusasivat häntä. Wilson ei antanut kartoittaa itseään, vaan hänen kuvansa syöpyi Columbinen mieleen lujemmin vanhuksen suoran kehumisen perusteella.

"Ei, minä en saa ajatella häntä," hän kuiskasi, "sillä minähän menen piakkoin naimisiin… Naimisiinko?"

Tämä sana kohdisti hänen ajatuksensa muualle, ja äskeisen miellyttävän tunteen asemesta häntä värisytti. Hän rupesi miettimään asiaa.

"Niin, se on totta, että menen naimisiin, koska minun on pakko", hän sanoi melkein ääneen, "ja koska en voi muuta. Minun pitäisi suostua siihen mielelläni isän vuoksi, mutta en voi, en mitenkään!"

Hän halusi mieluimmin olla hyvä, tasapuolinen, rakastava, auttavainen ja kiitollinen kodista ja siitä hellästä myötätunnosta, jota hänelle, nimettömälle löytölapselle oli osoitettu. Bill Belllounds ei ollut ollut ollenkaan velvollinen ottamaan luokseen ja hoitamaan vierasta lasta, mutta hän oli tehnyt sen senvuoksi, että hän oli hyvä ja jalo. Vanhusta saatiin kiittää monesta muustakin jalomielisestä teosta. Columbinella ei ollut mikään kiittämätön luonne. Hän halusi maksaa velkansa, vaikka maksun suuruus alkoikin nyt vasta selvitä hänelle. "Se tulee muuttamaan koko elämäni", hän kuiskasi kauhuissaan. Mutta miten? Columbine mietti. Hänen täytyi ruveta ajattelemaan tuon muutoksen jokaista erikoiskohtaa. Hän ei ollut milloinkaan saanut nauttia äidin opetuksista. Ne muutamat naiset, jotka olivat silloin tällöin oleskelleet Bellloundsin kodissa, olivat olleet töykeitä ja poistuneet, ennenkuin hän oli ennättänyt hyötyä heidän avustaan suurestikaan. Kouluaikakaan Denverissä ei ollut muuttanut hänen lapsenmieltään, mitä naisen vakavampaan kutsumukseen tulee.

"Jos minusta tulee hänen vaimonsa", hän jatkoi, "pitää minun olla hänen luonaan, minun on luovuttava tästä pienestä huoneestani, en saa milloinkaan enää olla yksikseni, en voi olla vapaa enkä onnellinenkaan."

Saatuaan luetelluksi nämä erikoiskohdat hän lopetti. Todetessaan kaiken häntä värisytti ja samalla heräsi hänessä tiedottoman vastustuksen henkikin.

Arosudet ulvoivat villisti, kimakasti, mutta samalla suloisestikin.

Niiden äänet rauhoittivat hänen huolien rasittamaa särkevää päätään ja tuudittivat hänet uneen muistuttaen häntä kullan ja purppuran värisestä auringonlaskusta, salviarinteistä, yksinäisistä kukkuloista ja tuosta milloinkaan muuttumattomasta kauneudesta. Hän ajatteli unisesti, että hän huomenna pyytää Wilsonia säästämään muutamien arosusien hengen, koska hän pitää niistä niin kovasti.

Bill Belllounds oli asettunut asumaan Middle Parkiin vuonna 1860. Seutu oli silloin ollut koskematonta saloa, ute-intiaanien aluetta, joka muodosti kuin luonnollisen paratiisin hirville, kauriille, antiloopeille ja puhveleille. Lukemattomat karhut elivät vuoristossa, tuolla tämän aaltoilevan laaksomaan rajoilla, jonka joku ennen muinoin oli nimittänyt Middle Parkiksi.

Suurin osa tästä tasaisesta maasta oli aavikkoa jossa kasvoi runsaasti villiä ruohoa ja kukkia. Belllounds oli karjankasvattaja ja hän ymmärsi heti tämän seudun mahdollisuudet. Senvuoksi hän koettikin päästä utien päällikön Piahin ystäväksi. Tämä jalo punanahka olikin hyvin suosiollinen valkoisille uudisasukkaille ja hänen heimonsakin antoi näiden heidän vuoristonsa anastajien olla rauhassa näiden vaikeiden aikojen kuluessa.

Vuonna 1868 Belllounds koetti taivuttaa uteja luopumaan koko Middle Parkista. Vuorten rinteillä kasvoi kaunista metsää, ja kultaa ja hopeaa löydettiin monesta paikasta. Luonto oli juuri sellaista, joka vetää kullankaivajia, karjanjalostajia ja metsätyömiehiä puoleensa. Kesät olivat kuitenkin liian lyhyet viljan kasvattamiselle, jota kylmät yötkin haittasivat, ja senvuoksi edistyikin Middle Parkin asuttaminen hyvin hitaasti.

Niiden vuosien kuluessa, jolloin utit poistuivat sieltä, Bill Belllounds perusti useita karjakartanolta ja osti muutamia. White Slidesin tila oli noin parikymmenen peninkulman päässä Middle Parkista, sijaiten muutaman päälaakson sivuhaarassa. Sen perustaminen oli myöhempien vuosien työtä ja Belllounds asui siellä, koska seudut olivat sielläpäin koskemattomampia. Kuta vanhemmaksi karjanomistaja tuli, sitä enemmän hän näytti pitävän yksinäisyydestä, johon hän oli tottunut nuoruutensa päivinä. Tähän aikaan, jolloin hänen poikansa piti palata White Slidesiin, Bellloundsilla oli paljon karjaa ja maata, mutta hän tunnusti suoraan, ettei hän ollut säästänyt rahaa ja tuskinpa milloinkaan tulisi säästämäänkään. Hänen kätensä oli aina avoinna kaikille ihmisille eikä hän milloinkaan muistellut antamaansa lainaa. Hän luotti jokaiseen. Hänen olikin tapana kehua, ettei ainoakaan valkoinen eikä punainen mies ollut milloinkaan pettänyt hänen luottamustaan. Hänen paimenensa noudattivat hänen esimerkkiään, naapurit käyttivät hyväkseen hänen herkkäuskoisuuttaan, mutta ei ollut olemassa ainoatakaan, joka olisi jättänyt velkansa maksamatta. Belllounds oli muudan noista rajaseutujen rohkeista tienraivaajista niiltä päiviltä, jolloin länsi asutettiin. Hän oli parempi kuin monet muut, koska hän oli voinut todistaa, että ellei intiaaneja kohdella huonosti eikä heidän omaisuuttaan ryöstetä, he ovat herkkiä ystävyydelle.

Häntä ei nähty tavallisissa töissään sinä päivänä, jolloin hän odotti poikaansa. Hän kuljeskeli kedoilla ja karja-aitauksissa ja käveli kuistissa edestakaisin tarkastellen alempaa näkyvää taivaanrantaa, missä Kremmlinistä tuleva tie siinsi valkoisena pujahtaessaan laaksoon, mutta suurimman osan ajastaan hän oli huoneessaan.

Sattuikin sitten niin, että hän tullessaan aikaisin iltapäivällä kartanolle näki tomuisten ja vaahtoisten hevosten vetämien ajopelien pysähtyvän pihalle. Silloin hän huomasi poikansa. Muutamat paimenet tulivat juosten paikalle. He tervehtivät ajajaa, jonka he näyttivät tuntevan mainiosti.

Jack Belllounds ei katsahtanutkaan heihin, vaan kaivoi käsiinsä matkalaukkunsa kärryjen pohjalta ja laskeutui hitaasti maahan mennäkseen kuistiin.

"Jack, poikaseni, olen todellakin iloinen saatuani sinut jälleen kotiin", vanhus sanoi tullen lähemmäksi. Hänen äänensä oli syvä ja täyteläinen ja tavattoman sointuva, mutta muuta liikutuksen merkkiä hänessä ei näkynytkään.

"Päivää, isä", poika vastasi melko välinpitämättömästi ojentaen kätensä isälleen.

Jack Belllounds oli pitkä ja hänen ruumiinrakenteestaan voitiin huomata, että hänestä voi ehkä kehittyä samanlainen kuin isästäkin. Mutta hän ei kävellyt suorana, vaan hieman kumarassa. Hänen kasvonsa olivat kalpeat todistaen, ettei hän viime aikoina ollut ollut auringon ja tuulen vaikutuksen alaisena. Jokainen vieras olisi huomannut hänen miesmäisen poikamaisuutensa ja ihaillut hänen kaunista ulkomuotoaan, mutta epäillyt hänen voimaansa. Jack Bellloundsin kasvojen alimmainen osa ilmaisi heikkoutta.

Tämä tapaamisen aiheuttama jännitys voitiin selvemmin huomata pojassa. Hän näytti häpeävän ja oli melkein pahantuulisen näköinen. Mutta jos hän oli ollut humalassa Kremmlinissä edellisenä päivänä, kuten oli kerrottu, hän oli nyt täydellisesti selvinnyt.

"Tulehan nyt sisälle", vanhus sanoi.

Heidän mentyään suureen arkihuoneeseen ja Bellloundsin suljettua ovet poika laski matkalaukkunsa lattialle ja katsoi taistelunhaluisesti isäänsä silmiin.

"Tietävätkö nuo kaikki, missä olen ollut?" hän kysyi katkerasti. Hänen kasvonsa hehkuivat loukatusta ylpeydestä ja häpeästä.

"Eivät. Salaisuus on säilytetty hyvin", Belllounds vastasi.

Hämmästys ja helpotus muuttivat nuorukaisen kasvot kokonaan toisenlaisiksi. "Sepä mainiota!" hän huudahti ja istuutui kätkien kasvonsa vapiseviin käsiinsä.

"Jack, annetaan sen nyt olla", Belllounds sanoi vakavasti ja hänen suuret silmänsä loistivat lämpimästi ja kauniisti. "Sopikaamme heti, ettemme milloinkaan keskustele siitä, missä olet ollut nämä kolme viimeistä vuotta."

Jack katsoi häneen ja hänen kasvoistaan olivat hävinneet kaikki pahantuulisuuden merkit.

"Isä, erehdyit suuresti toimiessasi siten parhaakseni. Se on vaikuttanut minuun huonosti. Mutta nyt, ellei kukaan sitä tiedä, koetan unhottaa sen."

"Ehkä erehdyin", Belllounds vastasi surullisesti. "Jumala tietää kumminkin minun tarkoittaneen hyvää. Olit niin —. Mutta siitä on puhuttu tarpeeksi… Saat ruveta White Slidesin työnjohtajaksi ja jos siinä onnistut, olen oikein iloinen voidessani luovuttaa sinulle koko kartanon. Alan jo vanhentua, poikaseni, ja viimeinen vuosi on köyhdyttänyt minua. Nämä laitumet ovat mainiot, mutta minulla on vähemmän karjaa kuin viime vuonna. Sitä on varastettu ja sudet ja myrkylliset kasvit ovat sitä myös hävittäneet… Mitä siihen sanot, poikani?"

"Suostun ehdotukseesi", Jack vastasi heilauttaen kättään. "En ollut osannut sitä toivoakaan, mutta se sopii minulle. Onko miesten joukossa ketään minulle tuttua?"

"Ei suinkaan muita kuin Wilson."

"Onko tuo paimen täällä vielä? En kaipaa hänen seuraansa ollenkaan."

"Hän saakin ruveta metsästelemään petoja koirien avulla. Ja kuulehan nyt, poikani, nuo miehet ovat pahoja. Ymmärrät kai sen. Et voi heille mitään. Voit käsitellä heitä vain siten, että nouset aikaisin ja palaat myöhään. Puhuminen on hopeaa, mutta vaitiolo kultaa. Tehdä lujasti työtä."

Jack Belllounds ei ilmaissut merkilläkään, että hän olisi käsittänyt isänsä vakavan huomautuksen.

"Kyllä minä näytän heille vielä", hän sanoi, "kuka täällä käskee. Haluaisin heti vetää saappaat jalkoihini ja lähteä ratsastamaan ja katselemaan."

Belllounds siveli harmaata partaansa ja katseli poikaansa ihaillen ja epäillen. Hän ei mitenkään, ei ainakaan tällä hetkellä, voinut saada mielestään sitä ihmeellistä tosiasiaa, että hänen poikansa oli nyt kotona.

"Aivan niin, poikani. Mutta sinä olet ollut poissa laitumilta kolme vuotta ja olet senvuoksi neuvojen tarpeessa. Kuuntelehan nyt. Ole lempeä hevosille. Ennen vanhaan sinä kohtelit niitä huonosti. Muutamat paimenet värkkäävät hevostensa kanssa niin, että ne purevat ja potkivat, mutta se on aivan väärin. Hevonen on hyvin herkkätunteinen. Minulla on muutamia hyviä eikä niitä saa kukaan turmella. Ole aina tyyni ja rauhallinen ollessasi paimenten joukossa. Tähän vuoden aikaan on hyvin vaikea saada miehiä eikä minulla nytkään ole niitä tarpeeksi… Parasta on, poikani, että noudatat isäsi esimerkkiä miesten ja hevosten kohtelussa."

"Isä, olen nähnyt sinun potkivan hevosia ja ampuvan miehiä", Jack vastasi.

"Olet kyllä, mutta vain poikkeustapauksissa. En käytä sellaisia keinoja tavallisesti… Poikani, tämä on minulle oikein sydämen asia, että sinusta —"

Hänen täyteläinen äänensä rupesi vapisemaan ja katkesi. Jackin olisi todellakin pitänyt olla kovin paatunut nuorukainen, ellei hän olisi jotenkin vastannut vanhuksen syvään ja sanattomaan myötätuntoon. Hän laskikin kätensä isän hartioille.

"Isä, saat olla ylpeä minusta vielä. Salli vain koettaa äläkä ole minulle vihainen, ellen saakaan alussa ihmeitä aikaan."

"Poikani, tilaisuuksia ei sinulta totisesti tule puuttumaan. Ja nythän minä muistankin. Muistatko Columbinen?"

"Muistan hyvinkin!" Jack vastasi innokkaasti. "Kuulin puhuttavan hänestä Kremmlinissä. Missä hän on?"

"Jossakin täällä läheisyydessä. Jack, sinun pitää mennä naimisiin hänen kanssaan."

"Minunko? Pitääkö minun mennä naimisiin hänen kanssaan?" hän toisti.

"Kyllä. Sinä olet poikani ja hän on ottotyttäreni. En halua jakaa omaisuuttani ja tekisin väärin, jos jättäisin hänet ilman. Hän on hieno, voimakas, tyyni ja kaunis tyttö, Jack, ja hänestä saat mainion emännän. Tämä on minun hartain suunnitelmani."

"Mutta Columbinehan on aina vihannut minua."

"Hän oli siihen aikaan lapsi ja sinä kiusoittelit häntä aina. Nyt hän on nainen ja haluaa tehdä mielikseni. Jack, et suinkaan aio ruveta vastustamaan tätä aiettani?"

"Se riippuu kokonaan asianhaaroista", Jack vastasi. "Suostun ottamaan vaimokseni melkein kenen tahansa, mutta jos Columbine inhoaa minua niin suuresti kuin ennenkin, vastustan varmasti. Isä, oletko aivan varma siitä, ettei hän tiedä eikä epäile mitään, mihin minut silloin lähetit?"

"Vannon sen sinulle, poikani."

"Tarkoitatko, että meidän pitää mennä naimisiin niin pian kuin suinkin?"

"Niin pian kuin Collie vain suostuu. Jack, hän on hyvin ujo, omituinen ja tunteellinenkin. Jos joskus voitat hänen sydämensä, tulee sinusta rikkaampi kuin jos omistaisit kaikki Kalliovuorten aarteet. Ole hyvin varovainen, vaikka luullakseni se tukisi sinua ja pitäisi sinut kotosalla, jos menisit naimisiin aivan heti."

"Aivanko heti?" Jack toisti nauraen. "Tämähän on kuin satua. Odotetaan nyt kumminkin, kunnes näen hänet."

Juuri tällä hetkellä Columbine istui muutaman karja-aitauksen ylimmäisellä aidaksella ja katseli hyvin tarkkaavaisesti edessään olevaa näytelmää.

Aitauksessa oli pari paimenta satuloidun mustangin kera. Toisella heistä oli kädessään hamppupussi, jossa oli hevosenkenkiä ja työvälineitä. Kun se pudotessaan hänen kädestään kilahti, mustangi korskui, nousi takajaloilleen ja pyöritteli silmiään niin, että valkuaiset näkyivät. Se tunsi kilahduksen merkityksen.

"Neiti Collie, aiotteko todellakin istua siellä koko päivän?" kysyi pitempi paimen, muudan laiha, notkea ja voimakas mies, jolla oli karkeat kallionkovat päivettyneet kasvot ja vakavat kirkkaat silmät.

"Aionpa tietenkin, Jim", Columbine vastasi kylmäverisesti.

"Mutta meidän pitää köyttää tämä peto", paimen vastusti.

"Tiedän sen, mutta te kai aiotte kohdella sitä lempeästi."

Jim raapi hiekanväristä päätään ja katsahti toveriinsa, muutamaan pieneen ja kyhmyiseen mieheen, joka oli kuin kuorittu puunjuuri. Hän näytti olevan vain sääriä koko mies.

"Kuulitko nyt, sinä Wyomingin kaljaasi", hän sanoi Jimille. "Meidän pitää kengittää se oikein hellävaroen."

Jim nauroi ja kääntyi puhuttelemaan mustangiaan. "Whang, laki on kumottu ja me tahdomme nähdä, kuinka paljon sinulla on oikeata hevosen järkeä."

Takkuinen mustangi ei näyttänyt ollenkaan pitävän tästä puheesta, koska se katsahti hyvin epäilevästi puhujaan.

"Jim, koska tämä on melkein viimeinen kerta, jolloin neiti Collie meitä komentelee, meidän on tehtävä se saamatta karvaakaan epäjärjestykseen", toinen paimen sanoi venytellen.

"Lem, miksi tämä työ olisi viimeinen, jossa voin antaa ohjeita teille pojille?" Columbine kysyi äkkiä.

Jim katsoi arvoituksellisesti häneen ja Lemin kasvoille ilmestyi tuollainen viaton ilme, jonka Columbine tiesi paimenien omaksuvan silloin kun he haluavat olla pirullisia.

"Tiedätte kai sen, neiti Collie, että White Slidesin uusi päällysmies saapui tänne tänään."

"Tarkoitatteko sitä, että Jack Belllounds on tullut kotiin?" Columbine sanoi. "Aion komennella teitä poikia eteenkinpäin siitä huolimatta."

"Mitään mieluisampaa emme voisi toivoakaan, mutta pelkään, ettei sitä voida kirjoittaa White Slidesin kohtalokkaaseen historiaan", Jim vastasi.

"Möly-Jack saa kyllä vanhuksen puolelleen ja menee naimisiin teidän kanssanne", Lem lisäsi.

"Ah, niinkö luulette?" Columbine vasaasi keveästi. "Jos sellaista joskus tapahtuu, niin siinä tapauksessa komentelen teitä enemmän kuin milloinkaan ennen."

"Ette varmastikaan, neiti Collie, sillä me aiomme poistua White Slidesistä", Jim vastasi vaatimattomasti.

Columbine oli aavistanut jotakin tällaista jo paljon ennen kuin Möly-Jackin palaamisesta oli ollut puhettakaan. Hän tunsi paimenet. Heidän mielipiteensä olivat yhtä lujat kun kukkuloiden kalliotkin.

"Pojat, silloin kun muutatte White Slidesistä, tulen hyvin surulliseksi", Columbine sanoi huokaisten.

"Neiti Collie, emme ole poistuneet vielä", Lem sanoi omituisen hellästi. "Jim on jo kauan aikaa hankkiutunut Wyomingiin ja senvuoksi hän puhuu näin."

Sitten ryhtyivät paimenet käsillä olevaan työhönsä. Jim irroitti satulan, mutta jätti suitset hevosen suuhun. Tätä ei Whang tietystikään voinut käsittää. Se oli opetettu seisomaan, kun sen suitset heitettiin maahan, ja ollen hevonen, joka olisi käyttänyt sopivaa tilaisuutta hyväkseen karatakseen, se totteli nyt parhaimman ymmärryksensä mukaan vapisten kovasti. Jim oli sitovinaan sen etujalat yhteen alhaalta, mutta vetäisikin äkkiä köyden polvien yläpuolelle. Silloin Whang tiesi tulleensa petetyksi. Se korskui tulisesti, kiljaisi ja nousten takajaloilleen se pieksi ilmaa vihaisesti. Jim veti köydestä sen huutaessa ja piestessä etujaloillaan ilmaa ja lopuksi Jim nykäisi voimakkaasti kellistäen Whangin kyljelleen, jolloin Lem tarttui suitsiin istuutuen hevosen päälle. Kun se oli saatu tehdyksi, Jim irroitti toisen etujalan, vetäisi sen toisen takajalan yli ja sitoi ne yhteen äkkiä kiinnittäen suopungillaan molemmat kaviot lujasti yhteen. Mustangi käännettiin nyt toiselle kyljelleen ja toisiin jalkoihin nähden meneteltiin samoin. Tämä vei hevoselta voimat ja kengitystä voitiin jatkaa.

Columbinesta tuntui vastenmieliseltä katsella sitä, mutta hän oli aina saapuvilla silloin kun hänellä vain oli siihen tilaisuutta, koska hän tiesi, etteivät paimenet käyttäydy julmasti hänen läsnäollessaan.

"No, huomenna se taasen kävelee kuin puujaloilla", Lem sanoi noustessaan Whangin päältä.

"Mitä vielä. Se on kuin muuli, joka suostuu rupeamaan ystäväkseni kahdeksikymmeneksi vuodeksi saadakseen tilaisuuden potkaista minua", Jim vastasi.

Columbinesta tuntui tämän toimituksen mielenkiintoisimmalta hetkeltä se, jolloin mustangi nosti päätään ja katsoi jalkojaan saadakseen selville, mitä niille oli tehty. Tuossa katseessa oli jotakin melkein inhimillistä, koska se ilmaisi ymmärtämystä, pelkoa ja raivoa.

Paimenet irroittivat sen jalat ja antoivat sen nousta seisoalleen, jolloin se tömisteli teräskenkäisiä kavioitaan.

"Miten halpamainen teko, Whang", Columbine sanoi. "Jos omistaisin sinut, sinun ei milloinkaan tarvitseisi alistua siihen."

"Minun puolestani saatte sen kyllä", Jim sanoi kiinnittäessään satulaa. "Sillä ei osaa ratsastaa muut kuin minä. Tahdotteko koettaa?"

"En tässä puvussa", Columbine vastasi nauraen.

"Niin, neiti Collie, olette todellakin pukeutunut hienosti tänään jostakin syystä", Lem huomautti pudistaen päätään kootessaan työkaluja maasta.

"Tosiaankin! Mutta tuoltahan tuo syy nyt tuleekin", Jim huudahti käheästi kuiskaten.

Columbine kuuli kuiskauksen ja samalla kovia askeleita someroiselta tieltä. Hän kääntyi niin nopeasti, että oli melkein pudota paikoiltaan, ja tunsi Jack Bellloundsin. Poikanen, Möly-Jack, jonka hän muisti niin hyvin, lähestyi nyt nuorukaisena, pitempänä, paksumpana ja vanhempana, mutta kalpeampana ja rohkeampana. Columbine oli pelännyt tätä tapaamista ja valmistautunut siihen. Mutta nyt kun se oli käsissä, hän ei tuntenut muuta kuin suuttumusta senvuoksi, että Jack näki hänet istumassa aidalla niin kokonaan arvottomassa asennossa. Alashyppääminen ei kumminkaan juolahtanutkaan hänen mieleensä. Hän paremminkin vain suoristautui, veti hameensa alemmaksi ja odotti.

Jim talutti mustangin aitauksesta ja Lem seurasi häntä. Näytti aivan siltä kuin he olisivat halunneet karttaa nuorukaista, mutta hän esti sen.

"Päivää, pojat, olen Jack Belllounds", hän sanoi melko ylpeästi.

Hänen käytöksensä oli ylimielistä eikä hän ojentanut pojille kättäänkään.

Jim mumisi jotakin ja Lem murahti: "Päivää!"

"Siinäpä onkin sievä hevonen", Belllounds jatkoi ojentaen huolettomasti kätensä tarttuakseen mustangin suitsiin. Whang hypähti syrjään niin äkkiä, että Jim oli melkein kaatua.

"Mikään hevonen se ei ole, mutta muuta kaikkea se kyllä on", Jim sanoi venytellen.

Molemmat paimenet näyttivät hitailta ja huolettomilta. He eivät olleet välinpitämättömiä eivätkä vastaanottaviakaan. Columbine huomasi heidän terävien ja vakavien silmiensä suuntautuvan Bellloundsiin. Hän kiinnitti nyt huomionsa itsekin Jackiin hieman tarkemmin. Jackilla oli korkeakantaiset teräväkärkiset kengät, tummat ahtaat housut, leveä hopeasolkinen vyö ja valkoinen pehmeä paita, jonka avara kaulus oli auki niskan puolelta. Hän oli sitäpaitsi avopäin.

"Minut on määrätty White Slidesin työnjohtajaksi", hän sanoi paimenille. "Mikä teidän nimenne on?"

Columbinea nauratti, mutta hän hillitsi itsensä. Miten hullunkurista, että joku uskalsi kysyä Jimiltä hänen nimeään! Columbine ei ainakaan milloinkaan ollut saanut sitä selville.

"Minua sanotaan Lemuel Archibawld Billingsiksi", Lem vastasi heti. Keskimmäinen nimi oli lisäys, jota ei kukaan milloinkaan ollut kuullut.

Nyt suuntasi Belllounds katseensa ja askeleensa tyttöä kohti. Paimenet taivuttivat päänsä ja menivät tiehensä.

"Kartanossa ei ole luullakseni muita kuin yksi tyttö", sanoi Belllounds, "joten sinun siis täytyy olla Columbine."

"Niin olenkin ja sinä olet varmaankin Jack", hän vastasi liukuen aidalta maahan. "Olen iloinen saadessani toivottaa sinut tervetulleeksi kotiin."

Hän ojensi Jackille kätensä ja Jack puristi sitä niin kauan, että Columbinen oli pakko vapauttaa se. Jack näytti hämmästyvän tavattomasti ja tulevan miellyttävästi yllätetyksi.

"No totisesti, en olisi milloinkaan tuntenut sinua", hän sanoi katsellen Columbinea päästä jalkoihin asti. "Tämäpä nyt on naurettavaa! Minulla oli mielessäni sinusta mitä tarkin kuva, mutta sinähän et ole lainkaan kuvittelemani tytön näköinenkään. Muistamani Columbine oli laiha, kalpea ja vain silmiä."

"Viimeisestä tapaamisestamme on kulunutkin jo pitkälti aikaa, kokonaista seitsemän vuotta", Columbine vastasi. "Sinut minä kumminkin tunsin. Vaikka oletkin vanhempi, pitempi ja ruumiikkaampi, olet sittenkin sama Möly-Jack kuin ennenkin."

"Toivoakseni en", Jack sanoi tuomiten rehellisesti entisyytensä. "Isä on apuni tarpeessa. Hän haluaa, että pitäisin silmällä töitä täällä ja tulisin mieheksi. Olen tullut takaisin nyt ja tuntuukin niin suloiselta olla taasen kotona. En ole milloinkaan ollut juuri minkään arvoinen ja Jumala varjelkoon, etten aiheuttaisi hänelle taasen suuria pettymyksiä."

"Samaa toivon minäkin", Columbine mumisi. Kun hän kuuli Jackin puhuvan näin rehellisesti ja vakavasti, hävisi ensimmäinen vastenmielinen vaikutus. Jack näytti olevan tosissaan. Hän katsoi maahan ja siirteli pieniä kiviä kenkänsä kärjellä. Columbinellä oli nyt hyvä tilaisuus tarkastella hänen kasvojaan tulematta itse huomatuksi. Jack oli hyvin isänsä näköinen kauniine päineen ja sinisine silmineen, joiden karski ilme johtui ehkä enemmän niiden ulkonevasta asennosta kuin mistään suorasta katseesta tahi tulisuudesta. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja huolien tahi tyytymättömyyden varjostamat. Näytti aivan siltä kuin hän olisi jollakin tavoin koettanut hillitä luonnettaan. Hänen suunsa ja leukansa näyttivät raaoilta. Columbine ei ollut löytävinään tämän nuoren miehen kasvoista mitään halveksittavaa, vaikka niissä olikin jotakin, joka piti hänet loitolla. Hän oli päättänyt täyttää osansa sopimuksesta epäitsekkäästi, hakea Jackista parhaimman, rakastaa häntä senvuoksi, tulla voimakkaaksi kestämään ja auttamaan. Hänellä ei kuitenkaan ollut voimaa tukahduttaa epämääräisiä ja omituisia aavistuksiaan. Miksi hän ei voinut nähdä Jackissa jotakin sellaista, josta hän piti Jim Montanassa, Lemissä tahi Wilson Mooressa?

"Tämä oli toinen pitkäaikainen poissaoloni kotoa", Belllounds sanoi. "Ensimmäinen tapahtui silloin kun matkustin kouluun Kansas Cityyn. Pidin sielläolostani. Olin pahoillani, kun minut erotettiin ja lähetettiin kotiin… Mutta nämä viimeiset kolme vuotta olin kuin helvetissä."

Hänen kasvonsa nytkähtelivät ja punastuivat kovasti.

"Työskentelitkö?"

"Minäkö? Se oli totisesti vaikeampaa kuin työ… Niin, kyllä minä työskentelin", hän vastasi.

Columbinen terävä katse kohdistui hänen käsiinsä, mutta ne näyttivät niin pehmeiltä ja känsättömiltä kuin hänen omansakin. Mitähän työtä hän olikaan tehnyt, jos nyt voitiin luottaa hänen sanoihinsa?

"Niin, jos teet kovasti työtä isän hyväksi, opit kohtelemaan paimenia oikein etkä enää milloinkaan lankea noiden entisten pahojen tapojesi orjaksi, niin —"

"Tarkoitat väkijuomia ja kortteja. Vannon, että olin unhottanut ne kolmen vuoden kuluessa eilispäivään asti. Voin tulla toimeen aivan hyvin niittäkin."

"Silloin teet isän ja minut hyvin onnelliseksi. Sinäkin saat varmasti tuntea samaa."

Columbine hurmaantui nähdessään nämä hänen hyvätkin puolensa. Hänessä oli sittenkin jotakin parempaa, huolimatta hänen poikavuosiensa villeistä ja hurjista kujeista.

"Isä haluaa, että menisimme naimisiin", Jack sanoi äkkiä ujosti ja hymyillen omituisesti ja iloisesti. "Eikö se tunnukin naurettavalta. Sinä ja minä, joiden välit eivät ole olleet paremmat kuin kissan ja koiran. Muistatko, kun kerran sysäsin sinut tuonne vanhaan mutakuoppaan. Kerran sinä olit piilossa talon nurkan takana, voidaksesi heittää minua mädäntyneellä kaalinpäällä."

"Muistan kyllä", Columbine vastasi haaveillen. "Mutta siitä on kulunut jo pitkälti aikaa."

"Entä sen, kun söit piirakkani ja minä sitten kostaakseni revin pienen pukusi niin, että sinun oli pakko juosta kotiin melkein vaatteitta?"

"Sen olen luullakseni unhottanut", Columbine sanoi punastuen. "Olin kai silloin hyvin pieni."

"Olit todellinen pikku paholainen… Muistatko miten tappelimme Mooren kanssa sinusta?"

Columbine ei vastannut, sillä hän ei pitänyt ilmeestä, joka äkkiä vilahti Jackin kasvoilla. Hän muisti sen liiankin hyvin.

"Sen erän ratkaisen vielä Mooren kanssa", hän jatkoi. "Ja sitäpaitsi hän saa poistua kartanosta."

"Isä on taitavien miesten tarpeessa", Columbine sanoi katsellen harmaita salviarinteitä. Wilson Mooren nimen mainitseminen lisäsi hänen vastenmielisyyttään Jackia kohtaan ja suututti häntä.

"Ennenkuin ryhdymme jatkamaan, haluaisin tietää erään asian. Onko Moore milloinkaan sanonut rakastavansa sinua?"

Columbine tunsi tämän pistelevän lisäyksen polttelevan suoniaan. Miksi hän olikaan nyt niin herkkä vieraille, äkkinäisille ja tuntemattomille mielenliikutuksille? Miksi hän epäröi kuullessaan tämän Jackin luonnollisen kysymyksen?

"Ei milloinkaan", hän vastasi hetken kuluttua.

"Mutta sehän on kirotun omituista! Sinähän pidit hänestä enemmän kuin kenestäkään muusta ja vihasit melkein minua. Columbine, oletko tukahduttanut tuon tunteesi?"

"Tietysti. Mutta tuskinpa sinua sentään vihasinkaan."

"Isä sanoi sinun suostuvan tulemaan vaimokseni. Onko asia niin?"

Columbine painoi päänsä alas. Jackin ystävällinen kysymys ei ollut loukannut häntä, sillä hän oli odottanut sitä, mutta hänen todellinen läsnäolonsa ja hänen sanojensa tarkoitus synnyttivät hänessä kuvaamatonta vastustushalua. Hän oli kyllä jo mielessään suostunut vanhuksen ehdotukseen, mutta hän huomasi nyt, ettei hän voi pakottaa ruumistaan sellaiseen, jota se ei halunnut.

"On", hän vastasi urhoollisesti.

"Piankinko?" Jack lisäsi kiihkeästi aivan toisella äänenpainolla.

"Jos vain saan määrätä, se ei tapahdu niinkään äkkiä", Columbine änkytti. Hänen maahan luodut silmänsä olivat nähneet askeleen, jonka Jack otti tullakseen lähemmäksi, ja hän halusi lähteä juoksemaan.

"Miksi? Isä luulee sen olevan minulle hyväksi", Belllounds jatkoi painokkaasti ajatellen vain omaa hyötyään. "Se lisäisi vastuunalaisuuttani, jonka tarpeessa juuri olen. Miksi ei piakkoin?"

"Eiköhän sentään olisi parasta, että odottaisimme hieman?" Columbine kysyi. "Emme tunne vielä toisiamme puhumattakaan rakkaudesta, ja —"

"Columbine, olen rakastunut sinuun", Jack sanoi tulisesti.

"Miten se voisi olla mahdollista?" Columbine huudahti epäillen.

"Mitenkö? Olin jo silmittömästi kiintynyt sinuun lapsuudessammekin ja nyt kun näen sinusta kehittyneen tuollaisen kauniin, suloisen terveen ja kukoistavan tytön, niin… Ja isän sanat, että sinusta tulee pian vaimoni, vaikuttivat sen, että jouduin aivan pyörälle päästäni nähdessäni sinut."

Katsoessaan Columbine muisti, miten Jack jo poikana ollessaan oli kiihkeästi kiintynyt kaikkiin sellaisiin tavaroihin, jotka hän halusi välttämättä saada omakseen. Ja hänen isänsä oli aina täyttänyt hänen toivonsa. Sekin voi niin ollen olla mahdollista, että Jack oli äkkiä rakastunut häneen.

"Ottaisitko minut sittenkin, vaikka en rakastaisikaan sinua?" Columbine kysyi hyvin hiljaa. "En rakasta sinua vielä, mutta voin ehkä rakastaa sinua jolloinkin, jos olet hyvä, teet isän onnelliseksi ja voitat pahat taipumuksesi."

"Josko ottaisin sinut! Ottaisin sinut sittenkin, vaikka vihaisit minua", Jack vastasi intohimoisesti.

"Kerron isälle tunteeni", Columbine sanoi heikosti, "ja suostun menemään naimisiin kanssasi silloin kun isä tahtoo."

Jack suuteli häntä ja olisi puristanut hänet syliinsäkin, ellei hän olisi työntänyt häntä kauemmaksi.

"Voi älä! Joku voi nähdä meidät."

"Columbine, olemme nyt kihloissa", Jack sanoi intohimoisesti nauraen. "Sinun ei tarvitse olla niin peloissasi eikä kalveta, sillä enhän minä syö sinua sentään. Haluaisin kumminkin… Ah, miten suloinen sinä oletkaan! Minusta tuntui melkein vastenmieliseltä tulla kotiin, ja katsohan nyt onneani?"

Sitten muuttuen äkkiä, mikä tuntui olevan ominaista hänen luonteelleen, hänen tulisuutensa haihtui ja hän hillitsi puolivillin mahtailevan käytöksensä paljastaen luonteensa miellyttävämmän puolen.

"Collie, en ole milloinkaan ollut mikään hyvä mies", hän sanoi, "mutta haluan tulla paremmaksi. Todistan sen ja koetan käyttäytyä reilusti joka suhteessa. Haluan mennä naimisiin kanssasi salaamatta sinulta mitään. Voisit muussa tapauksessa saada sen selville jälkeenpäin ja vihata minua… Aavistatko ollenkaan, missä olen oleskellut nämä viimeiset kolme vuotta?"

"En."

"Kerron sen sinulle heti. Mutta sinun pitää luvata minulle, ettet ilmoita sitä milloinkaan kenellekään etkä muistuta siitä minua."

Hän puhui käheästi ja kalpeni hirveästi. Columbine muisti äkkiä Wilson Mooren. Hän oli tiennyt, missä Jack oli viettänyt nämä vuodet, ja voittanut kiusauksensa kertoa sen Columbinelle. Tämä oli ollut yhtä jalomielistä hänessä kuin Jackin oleskelupaikka oli ollut paha.

"Jack, tämä on aivan suurenmoista sinun puoleltasi", hän sanoi äkkiä, "ja minä kunnioitankin sinua senvuoksi, mutta sinun ei tarvitse kertoa minulle. Pyydän sitä. Tyydyn hyvään tahtoosi."

Belllounds säpsähti nähtävästi kovasti hämmästyksestä, helpotuksesta, ihmettelystä ja kiitollisuudesta. Hän muuttui silmänräpäyksessä aivan toisenlaiseksi.

"Collie, ellen olisi rakastunut sinuun jo, rakastuisin nyt. Tästä tarinani kertomisesta olikin muodostua kovin työ, mitä ikinä olen suorittanut, sillä aioin pitää sanani. Nyt minun ei tarvitse luulla, että häpeät vuokseni, eikä tuntea, että olen valehdellut sinulle. Sanon sinulle kuitenkin sen, että jos rakastat minua, voit tehdä minusta miehen."

III.

Karjanomistaja luuli olevan parasta odottaa tarkastuksen loppua, ennenkuin hän luovuttaa päällikkyyden pojalleen. Siinä hän menetteli viisaasti, vaikka Jack ei sitä ymmärtänytkään. Hän näytti, että hänen entinen kärsimätön luonteensa oli tullut vain pahemmaksi hänen poissaollessaan. Belllounds väitteli kärsivällisesti hänen kanssaan koettaessaan todistaa hänelle sen, jonka jokaisen Coloradossa kasvaneen miehen olisi pitänyt ymmärtää. Syksyinen tarkastus oli vuoden tärkein toimitus, jonka kuluessa työnjohtajan käskyjä oli ehdottomasti toteltava. Jack suostui vihdoin hyvin vastenmielisesti.

Oli onnetonta, että hän meni suoraan isänsä puheilta karja-aitauksiin. Muutamat paimenet, jotka olivat ratsastaneet koko edellisen päivän ja viime yön vahtiessaan, olivat juuri tulleet kotiin. He olivat tomun peittämiä, väsyneitä ja unisia.

"Nämä miehet eivät näe jälkiäni enää", muudan sanoi tyytymättömänä. "En ole milloinkaan vastustanut, vaikka minun on täytynyt tehdä kahden miehen työt. Mutta kun saa olla liikkeessä aamusta iltaan ja sitten vielä yönkin perään, lopetan."

"Menkää vain sisälle, pojat, ja nukkukaa, kunnes vaunut tulevat takaisin", Wilson Moore sanoi. "Suoriudumme kyllä tästä laumasta tänään."

"Etkö ole ollenkaan väsynyt, Wils?" Bludsoe kysyi. Hän oli lyhyt, paksu ja vääräsäärinen, melkein raajarikkoiselta tahi rammalta näyttävä paimen.

"Minäkö? En!" Moore vastasi ivallisesti. "Blud, teet todellakin naurettavia kysymyksiä. Kuulehan nyt, sinä mahongin värinen, lättäjalka vääräsäärinen veitikka, minähän olen nukkunut kolme tuntia neljään yöhön."

"Mitä noilla nimityksilläsi tarkoitat?" Bludsoe kysyi epäillen. Kukaan ei kuitenkaan ruvennut selittämään niitä hänelle. "Wils, olet ainoa sivistynyt paimen, josta milloinkaan olen pitänyt, mutta minut saadaan hirttää, ellemme vielä jonakin päivänä hyökkää toistemme niskaan", Bludsoe sanoi.

"Hän osaa todellakin sanoa sanottavansa", Lem Billings sanoi venytellen.

"Hän osaa käyttää suopunkiakin ja se korvaa muut puutteet", Jim Montana lisäsi.

Juuri silloin Jack Belllounds tuli paikalle, mutta paimenet eivät olleet häntä huomaavinaankaan. Jim sitoi hevosensa säärtä, Bludsoe kokosi väsyneesti tavaroitaan kokoon ja Lem taputteli väsynyttä mustangiaan lohduttaakseen sitä. Moore odotti nähtävästi uutta ratsua. Muudan meksikolainen poika tuli juuri laitumelta taluttaen hevosia, joiden joukossa oli tuo laikullinen valkoinen mustangikin, jolla Moore tavallisesti ratsasti.

Belllounds nojautui eteenpäin uteliaasti kuullessaan Mooren viheltävän ja nähdessään mustangin ilon. Hevonen ei nähtävästi pitänyt meksikolaisesta hetikään niin paljon kuin Mooresta.

"Spottie, saat vetää vain hiehoja perässäsi tänään", paimen sanoi ottaessaan mustangin kiinni. Spottie heitteli päätään ja vikuroi, kunnes Moore oli saanut suitset sen suuhun. Sittenkuin satula oli heitetty sen selkään ja kiinnitetty paikoilleen, mustangi esiintyikin vasta edukseen. Se oli kaunis, mutta ei ollenkaan liian hento, heikko, hieno tai vireä työhevoseksi, minkä paimenet empimättä tunnustivatkin.

Jack Belllounds kierteli mustangia ihaillen ja tuli hieman liian lähelle miellyttääkseen Spottieta.

"Moore, tämähän on hyvin mukiinmenevä hevonen", hän sanoi kuin hän olisi ymmärtänyt jotakin hevosista. "Mikä sen nimi on?"

"Spottie", Moore vastasi lyhyesti valmistautuen hyppäämään sen selkään.

"Älähän nyt hätäile", Jack määräsi ratkaisevasti. "Pidän siitä ja haluan katsella sitä hieman."

Kun hän sieppasi suitset paimenen kädestä, Spottie korskahti kuin sitä olisi ammuttu. Belllounds tyynnytteli sitä ja meni lähemmäksi. Mutta mustangi korskui ja hyppi koettaen päästä vapaaksi. Silloin Jack Belllounds näytti pikaisen luonteensa, josta hän oli kuuluisa, ja hänen kasvonsa punastuivat hirveästi.

"Etkö sinä peijakas pysy alallasi!" hän huusi raivoissaan mustangille nykäisten samalla suitsista molemmin käsin niin voimakkaasti kuin jaksoi. Spottie laskeutui heti kaikille neljälle vapisten. Sen korvat olivat luimussa ja silmissä oli pelokas ja tuskallinen ilme, sillä kuolaimet olivat repäisseet sen suupieliä niin, että niistä tippui verta.

"Kyllä minä opetan sinut seisomaan!" Belllounds sanoi uhkaavasti. "Moore, lainaa minulle kannuksiasi, sillä haluan koetella sitä."

"En lainaa kannuksiani enkä hevostanikaan", paimen vastasi tyynesti astuen askeleen, joka vei hänet aivan Spottien viereen.

Toiset paimenet olivat keskeyttäneet työnsä ja olivat varuillaan tarkkaavaisin katsein ja yhteenpurruin huulin. "Onko hevonen sinun?" Jack kysyi kiivaasti. "On", Moore vastasi hitaasti. "Sillä ei ole kukaan muu milloinkaan ratsastanut."

"Onko se isäni omaisuutta vai sinun?"

"Jos asia otetaan siltä kannalta, se kuuluu White Slidesin hevosiin", paimen vastasi. "En ole sitä milloinkaan ostanut, olen vain kasvattanut sen varsasta, opettanut sen ja ratsastanut sillä."

"Samaa ajattelin minäkin. Moore, otan sen omakseni ja aion ratsastaa sillä nyt. Kuulkaahan, miehet, lainatkaa minulle kannukset."

Kukaan ei tehnyt liikettäkään suostuakseen. Miesten käyttäytymisessä oli jonkunlaista epäluuloa, jota Belllounds ei huomannut.

"No, siinä tapauksessa aion ratsastaa sillä kannuksitta", hän sanoi ja kääntyi noustakseen mustangin selkään.

"Belllounds, on parempi, ettet ratsasta sillä nyt", Moore sanoi kylmästi.

"Mutta miksi? Haluaisin sen mielelläni tietää?" Belllounds tiuskaisi vihaisesti paljastaen luonteensa, joka ei kärsinyt vastustamista.

"Se on ainoa hevonen, jolla voin nyt ratsastaa", paimen vastasi. "Me merkitsemme tänään elukoita. Hudson loukkaantui eilen. Hän oli päällysmiehemme, mutta hän pyysi minut sijaisekseen. Minun pitää lähteä ottamaan kiinni hiehoja. Jos nyt nouset Spottien selkään, kiihoitat sen. Se on hyvin herkkätunteinen ja hermostunut. Tekosi olisi pahaksi sille, koska se vihaa repimistä ja ohjaksia."

Näiden syiden järkevyys ei vaikuttanut Bellloundsiin ollenkaan.

"Moore, ehkä sinusta on mielenkiintoista kuulla, että olen nyt White Slidesin päällysmies", hän sanoi melko ylpeästi.

Hänen puheensa näytti kiihoittavan paimenta johonkin ratkaisuun.

"Hyvin mielenkiintoista todellakin, ainakin nyt", Moore vastasi tullen mustangin viereen. Hän aukasi nopein liikkein vyöt ja vetäisi yhdellä nykäisyllä satulan ja huopapeitteen maahan.

Hänen tekonsa hämmästytti Bellloundsia. Hän ei voinut muuta kuin katsoa ja tuijottaa ja hänen ymmärtämättömyydessään oli jotakin poikamaista. Sitten hän suuttui.

"Mitä tuolla tarkoitat?" hän kysyi uhkaavasti. "Aseta satula jälleen paikoilleen."

"En aseta, sillä tämä on minun satulani. Maksoin siitä kuusikymmentä dollaria Kremmlinissä viime vuonna. Se on vanha, tarkoitukseensa hyvin sopiva satula, jolla sinä et ikinä tule ratsastamaan. Ymmärrätkö?"

"Ymmärrän", Belllounds vastasi kiivaasti. "Nyt pitää sinun kuunnella, mitä minulla on sanottavaa. Erotan sinut toimestasi."

"Etkä erota, sillä tulet liian myöhään", Moore sanoi kylmän ivallisesti. "Ymmärsin sen ja luovuin toimestani pari minuuttia sitten, silloin kun näytit, miten huonosti voit kohdella hevosia."

"Sinäkö luovuit!… Keksitpä kirotun hyvän verukkeen. En halua sinua mitenkään miesteni joukkoon."

"Et olisi voinut pidättääkään minua, Möly-Jack."

Nimitys tuntui loukkaavan Bellloundsia.

"Uskallapas vieläkin nimittää minua niin!" hän karjaisi raivokkaasti.

Moore oli hämmästyvinään. "Miksi ei? Niinhän sinua on yleisesti nimitetty näillä laitumilla. Meillä on kaikilla nimemme, huolimatta siitä, pidämmekö niistä vai emme. Tuossa on Montana, Blud, Lem ja Kuolaimet. He sanovat minua professoriksi. Miksi olet vihoissasi kuullessasi oman nimesi?"

"En siedä sitä enää. En keneltäkään ja varsinkaan en sinulta."

"Vai niin, mutta minä pelkään, ettei sitä voida muuttaa", Moore vastasi ivallisesti. "Se sopii sinulle vallan mainiosti. Sinähän meluat hirveästi aina silloin kun apinoit jotakin. Vanha isäsi olisi varmasti iloissaan, jos hän näkisi sinun suoriutuvan tarkastuksesta tänään ja miesten kohtelemisesta huomenna."

"Sinä hävytön lehmäin ajaja!" Belllounds huusi suuttuen silmittömästi. "Ellet vaikene, saat sellaisen tällin, että muistat."

"Minäkö? Ole nyt jo vaiti, sillä se on mahdotonta. Olemme nyt vapaassa maassa, Möly-Jack." Siinä ei ollut ketään ehkäisemässä Mooren kylmää ja ivallista tuon nimityksen toistamista, joka oli niin loukannut Bellloundsia.

"Olen aina vihannut sinua!" Jack tiuskasi käheästi. Hänen ensimmäinen kova lyöntinsä meni syrjään, mutta toinen sattui jymähtäen paimenen kasvoihin.

Moore horjui taaksepäin, mutta saatuaan tasapainonsa hän iski takaisin vastaten lyöntiin. Belllounds tuuskahti aitaa vasten, joka esti hänen kaatumisensa.

"Möly-Jack, olet aivan hullu!" paimen huusi leimuavin silmin. "Luuletko voivasi antaa minulle selkään oltuasi kolme vuotta sellaisessa paikassa?"

Belllounds hyökkäsi eteenpäin kuin raivostunut poikanen näyttäen tällä kertaa kiihtyvällä hurjuudellaan ja villeydellään, miten kauheasti suutuksissaan hän oli. Hän heilutteli käsivarsiaan aivan umpimähkään. Moore väisti hänen iskunsa ja iski nyrkkinsä vastustajansa sähisevää suuta vasten niin että läjähti. Belllounds kaatui kumahtaen. Hän nousi jälleen kömpelön nopeasti seisoalleen, mutta ei hyökännyt enää. Hänen suuret ulkonevat silmänsä olivat tummat ja hyvin ilkeät, ja hänen alaleukansa tärisi hänen huohottaessaan ja puhuessaan samalla kertaa.

"Moore, minä tapan sinut!" hän kähisi katsellen ympärilleen löytääkseen aseen. Tarkasteltuaan maata hän kohotti katseensa paimeniin. Ainoastaan Bludsoella oli revolveri. Belllounds huomasi sen ja kumartui niin nopeasti eteenpäin, että hän sai sen käsiinsä, ennenkuin Bludsoe ennätti sen estää.

"Päästä irti! Anna minulle tuo revolverisi! Vannon näyttäväni hänelle!" Belllounds huusi taistelleessaan Bludsoen kanssa.

Seurasi kova kamppailu. Bludsoe sai toisen kätensä irti ja vetäisten revolverin tupesta hän koetti heittää sen maahan. Mutta Belllounds esti hänen liikettään sen verran, että revolveri putosi heidän jalkoihinsa.

"Ottakaa se!" Bludsoe huudahti kovasti. "No nopeasti nyt! Tuo kirottu hullu aikoo tappaa Wilsin."

Juosten lähemmäksi Lem potkaisi revolveria juuri silloin kun Jack ojentautui ottamaan sen. Se vieri aidan viereen, josta Jim sieppasi sen käteensä. Lemkin koetti nyt ruveta hillitsemään tempoilevaa Bellloundsia.

"Kuulehan nyt, Jack Belllounds", hän sanoi, "etkö sinä nähnyt ettei Wilsillä ole revolveria? Vai sitä lajia sinä oletkin!… Hillitse nyt luontosi, tahi muuten me annamme sinulle isän kädestä."

"Isäntä tulee!" Jim huudahti varoittavasti.

Kartanonomistaja lähestyi. Hän käveli nopeasti voimakkain askelin. Hänen harmaa tukkansa liehui tuulessa ja hänen katseensa oli terävä kuin kotkan.

"Mitä helvettiä te täällä oikeastaan meluatte?" hän karjaisi.

Paimenet päästivät Jackin irti. Tämä lähti äkäpäissään ja mumisten kävelemään taloon päin.

"Jack, pysy paikoillasi!" vanha Belllounds huusi.

Mutta poika ei ollut kuulevinaankaan. Kerran vain hän silmäsi taakseen ja hänen kostonhimoinen katseensa ei nähnyt muita kuin Mooren.

"Isäntä, me väittelimme vain hieman", Jim selitti kätkien äkkiä Bludsoen revolverin. "Sen vaarallisempaa se ei ollut."

"Jim, sinä valehtelet", vanhus sanoi.

"Minäkö?" Jim huudahti hämmästyneenä.

"Minkä sinä piilotit? Sinulla on jotakin siellä. Anna tänne se revolveri."

Sanomatta sen enempää Jim ojensi sen hänelle.

"Se on minun, isäntä", Bludsoe sanoi.

"Niinkö? Mutta miksi Jim halusi piilottaa sen?" Belllounds kysyi.

"Ojensin sen vain hänelle silloin kun rupesin osalliseksi väittelyyn. Painiskelimme hieman enkä halunnut pitää revolveria silloin vyölläni."

Miten luonteenomaista tämä olikaan paimenille, että he valehtelivat koettaessaan suojella Jack Bellloundsia. Mutta oli aivan hyödytöntä, että he yrittivätkään pettää vanhusta. Heillä oli nyt edessään sellainen mies, joka oli neljäkymmentä vuotta ollut tekemisissä kaikenlaisten miesten ja tapausten kanssa.

"Bludsoe, et voi pettää minua", vanha Bill sanoi tyynesti. Hän oli karjunut heille ja hänen silmissään liekehti vieläkin kuin sinistä tulta, vaikka hän muuten jo olikin tyyni ja hillitty. Antaessaan revolverin sen omistajalle hän lisäsi: "Ette voi säästää tunteitani valehtelemalla jostakin Jackin konnankujeesta. Rupesiko hän meluamaan?"

"Melkeinpä", Biudsoe vastasi kuivasti.

"Vai niin. Kertokaa nyt minulle kaikki suoraan."

Bellloundsin tutkiva katse kiintyi Wilsoniin. Paimenen kasvoissa olivat vielä näkyvissä taistelun punaiset ja vihan valkoiset merkit.

"En aio valehdella, siitä saatte lyödä vaikka vetoakin", hän sanoi kiihkeästi.

"Huh! Minun olisi pitänyt ymmärtääkin, ettette te sovi keskenänne", Belllounds sanoi töykeästi. "Mitä tapahtui?"

"Hän teki pahaa hevoselleni. Ellei sitä olisi tapahtunut, ei olisi syntynytkään mitään riitaa."

Vanhuksen silmät salamoivat. Hän rakasti hevosia. Paimenet olivat saaneet kuulla monta kovaa sanaa ja sietää monta kovaa lyöntiä julmuutensa vuoksi.

"Mitä hän sitten teki?"

"Katsokaa Spottien suuta."

Vanhuksen tapa lähestyä hevosta oli kokonaan erilainen kuin pojan huolimatta siitä, että Spottie tunsi hänet eikä senkään vuoksi ollut levoton. Tarkastuksessa ei mennyt pitkää aikaa.

"Kieli on pahasti loukkaantunut. Miten häpeällistä! Ota suitset pois. Kas niin. Ellei tässä olisi kysymyksessä näin hyvä hevonen, niin… Moore, miten tämä kaikki tapahtui?"

"Saavuimme äsken kotiin", Wilson vastasi nopeasti, "ja satuloin juuri Spottieta, kun Jack tuli tänne. Hän mielistyi mustangiin ja halusi ratsastaa sillä. Spottie korskahteli, se kun ei kärsi ollenkaan vieraita, ja Jack vetäisi kovasti suitsista. Silloin kuolaimet leikkasivat sen suun noin pahasti. Raivostuin, mutta voin vielä hillitä itseni. Kielsin Jackia lähtemästä ratsastamaan Spottiella. Katsokaa, Hudson loukkaantui eilen ja nimitti minut työnjohtajaksi tänään. En voinut luovuttaa Spottieta kenellekään, mutta poikanne ei ymmärtänyt sitä ja minä suutuin. Jack sanoi mustangia omakseen ja —"

"Omakseenko?" keskeytti Belllounds.

"Niin, hän sanoi ottavansa Spottien minulta. Koska se todellisuudessa ei olekaan minun, suostuin. Irroitettuani satulan, joka on minun, Jack rupesi rähisemään. Hän sanoi olevansa työnjohtaja ja erottavansa minut. Mutta sanoin jo eronneeni. Molemmat kiihdyimme ja minä sanoin häntä Möly-Jackiksi. Hän löi minua ensin ja sitten me tappelimme. Hän oli jo saanut tarpeeksi selkäänsä, kun hän äkkiä sieppasi Bludsoen revolverin. Siinä kaikki."

"Isäntä, niin totta kuin olen syntynyt paimeneksi", Bludsoe sanoi, "hän olisi ampunut Wilsin, jos hän vain olisi saanut revolverini. Eikä siitä enää paljon puuttunutkaan, koira vieköön?"

Vanhus siveli harvaa harmaata partaansa suurella vakavalla kädellään kiinnittämättä ollenkaan huomiotaan viimeiseen puhujaan.

"Montana, mitä sinä sanot?" hän kysyi kuin hän olisi pannut suuren arvon tämän tyynen paimenen lausunnolle.

"Niin isäntä", Jim vastasi vastahakoisesti, "Möly-Jackin luonne oli kyllä ennenkin paha, mutta nyt se on jo alapuolella kaiken arvostelun."!

Silloin kääntyi Belllounds Mooreen päin sellaisen miehen liikkein ja katsein, jonka jostakin sisällisestä pakosta oli sanottava jotakin.

"Wils, oli onnetonta, että jouduit riitaan Jackin kanssa heti", hän sanoi. "Mutta muutahan ei juuri voitu odottaakaan. Myönnän, että Jack on ollut väärässä tässä asiassa. Tuo hevonen on sinun kaikkien niiden lakien perusteella, joita paimenet tottelevat ja kunnioittavat. Ehkä se maallisten lakien mukaan kuuluisi oikeastaan White Slidesiin, mutta nyt se on sinun, sillä lahjoitan sen sinulle."

"Olen hyvin kiitollinen, Belllounds. Osaan kyllä antaa lahjallenne arvoa", Moore vastasi lämpimästi. "Jokainen olisi voinut lyödä vetoa siitä, ettei Bill Belllounds tahdo muuten menetelläkään."

"Vielä mitä! Tekisit minulle suuren palveluksen, jos jäisit vielä tänne ja lopettaisit merkinnän."

"Hyvä on! Teen sen teille", Moore vastasi. "Lem, arvaan, ettet saa nukkua vielä tulevana yönä. Joudu nyt vain mukaan."

"Hohoi!" Lem huokaisi ottaen suitset maasta.

Myöhään samana iltapäivänä Columbine istui kuistissa katsellen auringonlaskua. Hän oli viettänyt hyvin rauhallisen päivän, koska hän oli kuluttanut sen melkein kokonaan sisällä huoneissa. Vain kerran hän oli nähnyt Jackin tämän ratsastaessa laitumelle ja heiluttaessa suopunkia päänsä ympärillä. Jack osasi ratsastaa yhtä hyvin kuin joku toinenkin, mutta suopungin käyttämisessä hänellä oli vielä paljon oppimista. Sitten aamiaisen hän ei ollut nähnyt vanhaa karjanomistajaakaan, vaikka hän oli kuullutkin hänen askeleensa, kun hän käveli hitaasti edestakaisin huoneessaan.

Hän katseli laskevan auringon viimeisiä säteitä, jotka kultasivat itäisen vuorijonon jyrkänteitä ja polttivat tulisen kruunun Old White Slidesin huippuun. Karjan kaukainen ammunta ja kellojen kilinä olivat lakanneet kuulumasta. Merkitseminen oli loppunut tälle syksylle. Kuinka iloiseksi hän tunsikaan itsensä! Tuuli, joka muuttui yhä kylmemmäksi auringon laskeutuessa, jäähdytti hänen kuumia kasvojaan. Huoneensa yksinäisyydessä hän oli itkenyt tarpeeksi tänään viilentääkseen nyt poskiaan.

Äkkiä hän huomasi kenttien välisessä kujanteessa muutaman ratsastavan paimenen. Mies lähestyi hyvin hitaasti taluttaen toista hevosta. Columbine tunsi Lemin sekuntia ennen kuin hän huomasi hänen taluttavan Prontoa. Tämä tuntui hänestä omituiselta. Toinen katse ilmaisi hänelle, että Pronto ontui. Se voi nähtävästi kulkea vain hyvin vaikeasti, siinä kaikki. Columbine riensi toivottomana sinnepäin saapuen aitauksen portille ennen Lemiä. Alussa hän ei nähnyt muuta kuin rakastetun mustanginsa.

"Ah, Lem, onko Pronto loukkaantunut?" hän huudahti.

"Hymyilisin, ellei se olisi", Lem vastasi.

Mutta Lem ei hymyillyt ja kun hän käänsi vakavat kasvonsa Columbineen päin, tiesi tämä, että jotakin vakavaa oli tapahtunut. Paimen oli tomussa aivan alta ja yltä ja niin väsynyt, että hän horjui.

"Lem, sehän on aivan verinen?" Columbine huudahti rientäen Prontoa kohti.

"Odottakaahan nyt hieman", Lem määräsi itsepäisesti. "Pronto on aivan palasina ja teidän pitää mennä hakemaan hieman salvaa ja kääreitä."

Columbine riensi täyttämään hänen käskyään niin nopeasti ja joutuisasti, että kun hän tuli takaisin aitaukseen, hän oli aivan hengästynyt. Pronto hirnui, kun hän polvistui huohottaen Lemin viereen, joka tutki mustangin lautasissa olevia syviä haavoja.

"Vannon, ettei tässä sentään ole suurtakaan vaaraa", Lem sanoi huokaisten helpotuksesta. "Varmaa on kumminkin, ettei sitä ole säästetty. Auttakaa nyt minua, kun rupean lääkitsemään sitä."

"Kyllä", Columbine huohotti. "Olen tehnyt tätä ennenkin, mutta en ole milloinkaan ennen hoitanut Prontoa. Luulin sonnin seivästäneen sen sarviinsa."

"Paljon ei siitä, koira vieköön, puuttunutkaan", Lem vastasi julmasti. "Ja ellei sellainen ratsastaja olisi joutunut apuun, jota emme saa nähdäkään joka päivä, olisitte saanut nähdä, miten oikea Texasin härkä on pidellyt sitä."

"Kuka ratsasti? Tekö, Lem? Ah, en voi milloinkaan osoittaa teille tarpeeksi kiitollisuuttani."

"Kiitän onneani, etten siinä minä ollut."

"Ettekö? No, kuka sitten?"

"Wils. Hän pakotti minut vannomaan, etten kertoisi teille mitään, ei ainakaan hänestä."

"Wilskö? Pelastiko hän Pronton ja kielsikö hän teitä kertomasta siitä minulle? Lem, jotakin on tapahtunut. Ette ole ollenkaan sellainen kuin tavallisesti."

"Neiti Collie, olen suunnattomasti uupunut", Lem vastasi väsyneesti. "Kun saan tämän sitomisen tehdyksi, putoan varmasti hevoseni selästä."

"Mutta, Lem, tehän olette jo maassa", Columbine sanoi nauraen hermostuneesti. "Kertokaa nyt, mitä siellä tapahtui."

"Oletteko kuullut puhuttavan aamullisesta riidasta?"

"En. Mistä sitten?"

"Voitte kysellä vanhalta Billiltä siitä. Pronton loukkaantuminen tapahtui seuraavalla tavalla: Möly-Jack ratsasti merkitsemispaikallemme ja pakotti hevosensa hyppäämään aidan yli kedolle. Hänellä oli suopunki kädessään ja hän alkoi ajaa muutamia hevosia takaa, jotka olivat siellä laitumella. Niiden joukossa oli Prontokin ja tuo roisto onnistui jotenkin heittämään suopunkinsa sen kaulaan. Mutta hän ei jaksanut hillitä sitä tahi hän ei ehkä tahtonutkaan, sillä Pronto riistäytyi irti ja hyppäsi aidan yli. Mutta se ei ollut vielä mitään siihen verrattuna, mitä sitten seurasi, sillä muudan härkä lähti heti Pronton jälkeen. Juostessaan kompastui hevonen köyteen ja kaatui. Suuri sonni oli silloin niin lähellä sitä, että se oli melkein saada sen sarviinsa. Silloin Pronto löi muutamia ennätyksiä, sillä se oli todellakin peloissaan. Se laukkasi vihdoin hyvin epätasaiselle maalle tunkeutuen kuivaan pensaikkoon, jossa se noin loukkaantui. Härkä seurasi sitä ammuen ja laukaten. Wils huusi pyssyä, mutta kellään ei sattunut olemaan sellaista mukanaan. Ei edes kuudestilaukeavaa… Tästä alkaen rupean jälleen kantamaan revolveria mukanani. Wils ratsasti kuin paholainen ja saapuikin sinne ajoissa pelastaakseen Pronton."

"Lem, siinä ei ole vielä kaikki", Columbine sanoi vakavasti, paimenen lopetettua. Hänen kokemuksensa sanoivat hänelle, ettei Lem nyt ollut kertonut mitään sellaista, joka olisi oikeuttanut hänen kylmän, julman ja karttelevan käytöksensä, ja hänen naisellinen vaistonsa aavisti jotakin onnettomuutta.

"Ei kylläkään… Wils joutui hevosensa alle."

Lem ilmaisi tämän viimeisen uutisen niin töykeästi kuin heikäläiset vain voivat.

"Loukkautuiko hän?" Columbine huudahti.

"Kuulkaahan nyt, neiti Collie", Lem vastusteli, "mehän lääkitsemme nyt hevostanne. Teidän ei pidä kaataa kaikkea eikä tarttua minuun noin. Olette niin kalpeakin kuin lakana. Sellaistahan sattuu hyvin usein paimenelle, että hän jää hevosensa alle."

"Lem Billings, suutun teille, ellette kerro minulle äkkiä kaikkea", Columbine tiuskaisi kiihkeästi.

"Vai niin. No kuunnelkaahan nyt sitten, miten asiat oikeastaan ovat", Lem vastasi viekkaasti. "Olen pahoillani, että minun pitää kertoa teille Wilsin vakavasta loukkautumisesta. Siinä olisi kuitenkin voinut käydä huonomminkin. Hevonen kaatui hänen jalalleen katkaisten sen. Halkaistuani hänen saappaansa näin, että hänen jalkansa oli kokonaan murskautunut. Emme huomanneet muita vikoja, vannon sen. He ovat nyt kuljettamassa häntä Kremmliniin."

"Ah!" Columbinen hiljainen huudahdus kuulosti niin omituiselta hänen omissa korvissaankin, kuin joku toinen olisi lausunut sen.

"Möly-Jack teki pari konnantyötä tänään", Lem lopetti miettiväisesti. "Neiti Collie, en tiedä miten suhtaudutte tuohon roikaleeseen, mutta sanon tämän teidän omaksi parhaaksenne. Hän on huono mies. Hänellä on isänsä kiivas luonne, joka leimahtaa mitättömästäkin asiasta, mutta hän ei osaa hillitä sitä ollenkaan. Hän on sitäpaitsi pilalle hemmoiteltu ja käyttäytyy kuin varsa, joka on saanut myrkkyä. Onko nyt milloinkaan kuultu hullumpaa! Hän rupeaa pyydystämään Prontoa suopungilla juuri tarkastuspaikassamme! Voitaisiin aivan luulla, että hän on juuri saapunut länteen. Vanha Bill ei ole mikään tyhmeliini, mutta katsellessaan poikaansa hän käyttää mustia silmälaseja. Ennustan kovia aikoja White Slidesin kartanolle."

IV.

Vain yhdestä Meekerin luona vierailevasta miehestä näytti se tuntuvan mielenkiintoiselta, että karjanomistaja Bill Belllounds tarjosi työtä. Vieras oli pieni mitättömän näköinen mies, ei nuori, vaan ei liian vanhakaan. Hänen nimensä oli Bent Wade. Tullessaan Meekerin luo hänellä oli pari kurjaa hevosta ja hieman tavaroita mukanaan.

"Mistä kaukaa olettekaan?" ravintoloitsija kysyi katsellessaan, miten Wade ensin huolehti hevosistaan ja vasta sitten ajatteli itseään. Isännän oli pakko toistaa kysymyksensä.

"Cripple Creekistä. Toimin siellä muutamien kullanetsijöiden kokkina ja kaivoin itsekin kultaa väliajoilla", kuului vastaus.

"Vai niin. Sen työn luulisin kuitenkin olleen kannattavampaa kuin sen, mitä täältä päin on saatavissa."

"Niin olikin; sain siellä suuren palkan", Wade sanoi huokaisten.

"Miksi sitten erositte toimestanne?"

"Riitauduimme kaivososuuksistamme niin, ettei sinne jäänyt enää muita kuin minä. Mutta kuunnelkaahan, kun kerron koko jutun." Wade istuutui muutamalle laatikolle, otti vanhan sombreronsa päästään ja rupesi juttelemaan. Muudan maleksija laahusti lähemmäksi jonkun vetovoiman vaikutuksesta ja sitten sattui eräs kaivostyömies tulemaan taloon ja yhtyi joukkoon.

Seuraava oli kylän patriarkka, vanha Kemp, joka kuunteli hyvin tarkkaavaisesti. Waden vetovoima näytti olevan yhtä kummallinen, kuin hänen puheensa oli mielenkiintoista.

Hän oli pienikokoinen, mutta voimakas ja jäntevä mies, jonka vaatteet olivat vanhat, likaiset ja kuluneet. Kun hän otti leveäreunaisen hatun päästään, paljastuivat hänen mielenkiintoiset kasvonsa. Ne olivat sileiksi ajellut, lukuunottamatta riippuvia viiksiä, ja kalpeat hien kostuttamine leveine ja korkeine otsineen. Posket olivat laihtuneet ja kuopalla, nenä oli hirveän suuri ja syvälle painuneet silmät katselivat terävästi tuuheiden kulmakarvain alta. Nämä piirteet eivät kuitenkaan erikoisuutensakaan vuoksi olleet mitenkään silmiinpistävät, elleivät nuo pitkät ja syvät melkein näkymättömät tuskien uurtamat juovat, syvällä olevien tummien silmien salaperäinen ja synkkä ilme ja piirteiden ja ilmeen surullinen yhdenmukaisuus olisi antaneet kasvoille sellaisen leiman, jota ei kukaan tarkkasilmäinen ihminen voinut olla huomaamatta.

Hän kertoi hirmuisen tarinan kullasta, verestä ja kuolemasta. Se näytti suovan hänelle huojennusta. Hänen kasvonsa muuttuivat ja niistä hävisi tuo ilme, jota olisi voitu sanoa niiden surumieliseksi valaistukseksi ja pakotetuksi jännitykseksi.

Hänen kuulijansa pudistivat päätään peloissaan. Hirveät kertomukset ovat tavallisia Coloradossa, mutta tämä oli jotakin aivan erikoista. Pari kuuntelijaa poistui sanomatta sanaakaan ja vanha Kemp katsoi uuteen tulokkaaseen silmät raollaan ja kuin muistellen jotakin.

"Niin, niin!" ravintoloitsija huudahti. "Tuollaista kuunnellessa karvat nousevat pystyyn!… Vieras, haluatteko viedä hevosenne talliin ja jäädä tänne?"

"Olen työnhaussa", Wade vastasi.

Silloin tultiin maininneeksi, että Belllounds halusi miehiä.

"Vanha Bill Bellloundsko, joka asettui asumaan Middle Parkiin ja rupesi utien ystäväksi?" Wade kysyi kuin saadakseen varmuuden.

"Aivan niin. Juuri sama Bill. Tunnetteko hänet?"

"Näin hänet kerran parikymmentä vuotta sitten."

"Ettekö ole milloinkaan ennen ollut Middle Parkissa? Bellloundsilla on siellä karjakartanoita", ravintoloitsija sanoi.

"Hän ei asukaan enää Middle Parkissa", Kemp ilmoitti, "vaan White Slidesissä, jossa hän on oleskellut nämä kahdeksan tahi kymmenen viimeistä vuotta. Tämä kartano on jossakin tuolla Goren laitumilla päin."

"Olen tutkinut kultaa etsiessäni koko sen seudun", Wade sanoi.

"Se on Coloradon kauneimpia osia, joka sopii hyvin karjankasvattamiseen, mutta ei maanviljelykseen. Tarkoititteko sanoillanne, että olette joskus käynyt tuolla laaksossa?"

"Kerran, kauan aikaa sitten", Wade vastasi tuijottaen suurilla syvälle painuneilla silmillään etäisyyteen. Joku Middle Parkin aiheuttama muisto järkytti häntä.

"Siinä tapauksessa en halua neuvoa teitä väärin", ravintoloitsija sanoi. "Pidän niistä seuduista, mutta on olemassa sellaisiakin, jotka vihaavat niitä. Jos osaatte keittää, hoitaa karjaa tahi tehdä jotakin muuta hyödyllistä, saatte työtä vanhalta Billiltä. Sain sen käsityksen, että hän on metsästäjän tarpeessa kaikista enimmän. Puumat ja sudet tekevät siellä tuhojaan. Osaatteko metsästää?"

"Minäkö?" Wade kysyi hajamielisesti kääntäen päätään. "En kuule mitään toisella korvallani."

"Oletteko taitava ampuja ja koirien kasvattaja?" kysyjä huusi.

"Mukiin menevä."

"Silloin saatte olla varma työstä."

"Lähdenkin tästä sinne. Olen teille hyvin kiitollinen."

"Joutavia! Teen vain Bellloundsille palveluksen. Aiotte kai sentään olla täällä yötä?"

"Levähdän aina tarpeekseni. Haluan ostaa ruokaa ja rehua", Wade vastasi kääntyen hevosiinsa päin.

Vanha Kemp läksi tallustelemaan kotiinsa päin pudistellen harmaata päätään kuin muistellen jotakin, jota hän ei voinut saada päähänsä. Tuntia myöhemmin, kun Bent Wade ratsasti kylästä Kempin sivu huutaen hänelle jäähyväisensä, vanhus äkkiä löi polveensa ja huudahti: "Tulimmainen sentään, tiesinhän tavanneeni hänet ennenkin."

Myöhemmin hän sanoi ystävälleen ravintoloitsijalle kiihkoissaan: "Tuo mies oli Bent Wade!"

"Niin hän sanoi minullekin", toinen vastasi.

"No, mutta etkö ole milloinkaan kuullut puhuttavan hänestä, Bent Wadesta?"

"Nyt kun sanoit sen minulle, nimi kuulostaa minusta tutulta. Mutta vieköön sen hitto, en voi sitä nyt kuitenkaan muistaa. Aavistin hänet sittenkin jonkinlaiseksi tekijäksi. Toivon, etten lähettänyt vanhan Billin niskoille ketään tappelijaa ja lainsuojatonta. Kerro nyt, kuka hän oikeastaan on?"

"Häntä sanotaan Hell-Bent Wadeksi [Hell-Bent Wade = Helvettiin viepä Wade]. Tutustuin häneen Wyomingissa, jossa hän oli postivaunujen ajajana, mutta en milloinkaan kuullut kerrottavan, kuka hän oikeastaan on, ennenkuin vuosien kuluttua. Satuin kerran menemään Boulderiin ja siellä sain sen kuulla. Wade oli siellä aivan kuoleman kielissä Sam Colesin hoidossa. Sam on jo kuollut. Hän oli Waden ystävä ja oli tuntenut hänet jo kauan. No niin, sain silloin tietää Waden koko elämäkerran. Colesin puheiden mukaan tämä Wade on mitä omituisin ja ihmeellisin mies. Hänen keinonsa ovat mitä kummallisimmat. Hän osaa tehdä vaikka mitä auringon alla paremmin kuin kukaan muu. Hän on mainio ampuja eikä hän milloinkaan ole pitkää aikaa samassa paikassa. Hän ei kuunaan hae riitaa, vaan riita hakee hänet. Coles sanoi muistaakseni Wadella olevan sellaisen kummallisen luulon, ettei hän voi karttaa sitä. Vaikka hän meni minne, tapahtui siellä aina jotakin kauheata. Senvuoksi on häntä ruvettukin sanomaan Hell-Bentiksi… Ja Coles vannoi, ettei häntä valkoisempaa miestä ole olemassakaan. Sydän paljasta kultaa, kuulemma. Hän suojelee aina jotakin, auttaa toisia, uhraa rahansa ja aikansa ajattelematta milloinkaan itseään. Kun hän alkoi kertoa tuota tarinaansa Cripple Creekistä, silloin muistot rupesivat järkyttämään vanhaa päätäni, sillä olen kuullut Bent Waden puhuvan ennenkin. Silloinkin hän kertoi samanlaisen jutun, joka oli vieläkin kauhistuttavampi. Jumalani, mitä tuo mies on saanutkaan kokea! Ja omituisin kaikista on tuo hänen luulonsa, että turmio seuraa hänen kintereillään niin ehdottomasti, että mihin ikinä hän vain meneekin, se liittyy häneen ja käyttää häntä aseenaan saattaakseen jonkun perikatoon."

Auringon laskiessa Wade oli jo kaukana White-joen laaksossa Flat Top-vuorien varjoisilla rinteillä.

Seutu oli hyvin kaunista. Ruohoisia kukkuloita, joiden rinteillä oli värikkäitä haapametsikköjä, kohosi hänen vasemmalta puoleltaan ja kuohuvan virran toisella puolen loi penikulman pituinen kuusia kasvava mäki, jonka yläpuolelta siinsivät vuorten paljaat punaiset ja harmaat harjanteet laskevan auringon kultaamina. Suojaisissa paikoissa oli jo valkoisia lumiläikkiäkin. Waden katse viipyi kauimmin värillisissä huipuissa.

Kapea laakso alkoi vähitellen levitä luonnolliseksi puistoksi, jonka ylimmäisessä päässä oli pieni maja. Sen läheisyydessä oli muutamia lehmiä ja hevosia laitumella. Tie vei tuvan sivu. Waden lähestyessä muudan tuuheatukkainen mies tuli majasta pyssy kädessään. Hän oli nähtävästi aikeissa lähteä metsälle, mutta hänen katseestaan Wade huomasi, että hänellä oli edessään villiin seutuun asumaan asettunut yksinäinen uudisasukas.

"Hyvää päivää, vieras!" hän sanoi.

"Hyvää iltaa", Wade vastasi. "Olette varmaankin Blair ja olen luultavasti tämän joen lähteiden läheisyydessä?"

"Kyllä. Olette kolmen penikulman päässä Trapperin järvestä."

"Nimeni on Wade. Olen menossa töihin Bill Bellloundsille."

"Laskeutukaa satulasta ja tulkaa tupaan", Blair vastasi. "Muudan Billin miehistä oli täällä muutamia päiviä sitten."

"Olen teille hyvin kiitollinen, mutta minun on jatkettava matkaani. Sattuisiko teillä olemaan varastossanne hirvenpaistia? Tämä laakso näyttää olevan hyvin köyhä riistasta."

"Tuolla ylempänä on paljon peuroja ja hirviä. Karkoitin laitumeltani tänä aamuna lauman, jossa oli ainakin kolmekymmentä päätä."

Blair meni muutamaan läheisyydessä olevaan avonaiseen vajaan ja palatessaan sieltä toi hän mukanaan hirvenpaistipuolikkaan, jonka hän sitoi Waden satulaan.

"Tupakkani alkaa olla melkein lopussa. Voitteko luovuttaa minulle osan omastanne?"

"Voin kyllä sekä poltto- että purutupakkaa, enemmän kuitenkin viimeksimainittua. Käytän sitä itse melko vähän."

"No, antakaa sitten minulle molempia, mutta purutupakkaa enemmän", Blair vastasi nähtävästi hyvin tyytyväisenä.

"Tunnetteko Bellloundsin?" Wade kysyi ojentaessaan hänelle tupakan.

"Kyllä, sillä jokainenhan tuntee hänet. Parempaa isäntää saatte turhaan hakea näiltä ylängöiltä."

"Onko hänellä perhettä?"

"En voi sanoa sitä varmasti. Kuulin hänen menettäneen vaimonsa jo vuosia sitten, mutta ehkä hän on mennyt uudestaan naimisiin. Hän menestyy hyvin."

"No, hyvästi nyt sitten, Blair", Wade sanoi tarttuen suitsiinsa.

"Hyvästi ja onneksi olkoon. Poiketkaa oikeanpuoleiselle tielle. Saatte ajaa jonkun matkaa melko kovasti, jos aiotte saada leirinne kuntoon ennen yötä."

Wade sukelsi pian kuusikkoon ja sieltä matalan kuohuvan joen rannalle. Hevoset joivat, veden kiehuessa ja kuohuessa niiden polvien ympärillä, ja kahlasivat sitten loiskuttaen ja hyppien liukkailla kivillä toiselle rannalle. Kun ne pääsivät jälleen tielle, metsoparvi pyrähti niiden edestä lentoon istuutuen kuusten alimmille oksille. Ne olivat aivan kesyjä.

"Tämä nyt sentään on jotakin", Wade sanoi. "Ensimmäiset näkemäni linnut tämän syksyn kuluessa. Ehkäpä saan linnunpaistia joka päivä tästä lähtein."

Hän pysähdytti hevosensa aikoen laskeutua maahan, mutta katsellessaan metsoja hän epäröi. "Kesyjä kuin kanat ja niin sanomattoman kauniita!"

Hän ratsasti eteenpäin taluttaen kuormahevostaan. Tie ei ollut jyrkkä, vaikka se muutamin paikoin olikin niin sateen turmelema, ettei nopea kulku voinut tulla kysymykseenkään. Kuta kauemmaksi hän pääsi, sitä tiheämmäksi ja pimeämmäksi muuttui metsäkin ja kuusten ja mäntyjen tuoksu täytti ilman. Kallioiden yli syöksyvän veden uninen kohina kantautui matkustajan korviin. Se uudistui ajoittain muuttuen yhä kovemmaksi. Etempänä oleva metsän varjo kävi äkkiä valoisammaksi ja hän ratsasti laajalle tasangolle, jossa viheriä sammal, kurjenmiekat ja kukat ympäröivät ihanaa lähdettä. Puiden oksien välistä siilautuvat auringonsäteet paistoivat sen laajaan pyöreään silmään. Se oli laidoiltaan hyvin matala, ainoastaan sen keskessä oli syvä pyöreä viheriä reikä, josta vesi pulppusi esille. Tammakot hyppelivät hyttysten perässä leikkien pinnalla ja muutamat suuremmat tekivät juovia veteen kiitäessään syvemmälle. Wade osasi ihailla tällaista kauneutta ja hänen katseensa viipyikin kauimmin kukissa.

"Asumattomat metsät sopivat minulle kodiksi", hän sanoi kylmän tuulen jäähdyttäessä hänen poskiaan ja ikiviheriäin tuoksun täyttäessä hänen sieraimensa. "Mutta nämä autiot yksinäiset seudut herättävät minussa ikäviä muistojakin."

Hän oli sen näköinenkin. Ehkä tämä hänen myönnytyksensä olikin osa hänen salaisuudestaan.

Hänen tullessaan uudestaan aukealle alkoi jo hämärtää. Trapperin järvi kimalteli hänen edessään, tuo kaunis ulappa, johon tummat rinteet, viheriät kuusikot ja latteat vuorten huiput kuvastuivat. Kaikkialla sen hämärän varjostamassa pinnassa näkyi pieniä ympyriäisiä pyörteitä, renkaita ja loiskahduksia tuhansien tammakoiden noustessa siihen. Tie kierteli sen ruohoisilla rannoilla, joiden muutamat männyt ojentelivat oksiaan järveä kohti ja joiden tummat kuusikot muodostivat mustia läikkiä kimaltelevan järven muodostamaa taustaa vasten. Wade kuuli kumeaa kavioiden kapsetta kiviä vasten ja tiesi karkoittaneensa hirvilauman juomispaikalta, ja sarvien kalina kuivassa pensaikossa ilmaisi hänelle peurojen pakotien. Järven toiselta rannalta siinsi tulta ja muudan tummempi esine, luultavasti jonkun metsästäjän maja tahi intiaanien teltta.

Valittuaan leiripaikan itselleen hän irroitti satulan hevosensa selästä, ja purettuaan toisen juhdan kuorman hän sitoi niiden etujalat ja päästi ne laitumelle. Vuoteensa, jonka hän oli köyttänyt tervavaatteeseen, levitti hän muutaman kuusen juurelle. Sitten hän aukaisi härän vuodasta tehdyt laukkunsa ottaen niistä esille suuria ja pieniä astioita. Kaikki hänen liikkeensä olivat tarkoituksellisia, nopeita, täsmällisiä ja käytännöllisiä. Hän ei ajatellut ollenkaan esillä olevaa tehtäväänsä. Hänellä meni hieman aikaa sellaisen sopivan pölkyn etsimiseen, josta hän voi saada halkoja, ja kun hän oli saanut valkean sytytetyksi, yö oli tullut ja kirkastuva tuli heitteli kummallisia varjoja ympäristöön.

Pienen saksalaisen uunin kannet ja padat hän asetti erilleen toisistaan räiskyvälle tulelle ja niiden kuumentuessa hän pesi kätensä, sekoitti keksitaikinan, leikkasi viipaleita hirvenpaistista ja laittoi veden tulelle. Hän käristi lihansa punaisilla tulisilla kekäleillä ja asetti sen sitten puhtaille mäntylastuille odottaessaan keksien kypsymistä ja kahvin kiehumista. Savun haju, padoista levenevä herkullinen höyry ja kuusien tuoksu sekoittuivat toisiinsa teräväksi ja suloiseksi ruokahalua kiihoittavaksi hajuksi. Sitten hän söi vaatimattoman ateriansa nopeasti sellaisen miehen tyytyväisyydellä, joka on saanut kokea pahempaakin.

Syötyään kylläkseen hän pesi astiansa ja tukki ne takaisin laukkuihinsa. Hänen liikkeensä olivat nytkin yhtä kätevät ja nopeat. Levon hetki oli käsillä. Hän katsoi kuitenkin ensin ympärilleen kuten hänen laisensa paljon kokeneet miehet tavallisesti tekevät, ja huomasi satulaan kiinnittämänsä aseet. Hänen luodikkonsa oli Henry-mallia, kirkas ja sileä pitkäaikaisesta käyttämisestä ja huolenpidosta. Revolveri oli tavallinen Colt 45. Se oli ollut hänellä piilossa satulalaukussa. Wade hieroi pyssyään ensin kädellään ja sitten rasvaisella rievulla, jonka hän otti laukusta. Tehtyään sen piti hän sitä tulen loisteessa. Sadekuuro oli kastellut hänet tänään ja kastellut hänen aseensa. Hänen liikkeissään tapahtui kuitenkin nopea ja huomattava muutos, kun hän otti revolverin käteensä. Ne olivat hitaat ja hänen katseensa oli vastahakoinen. Tuo pieni pyssyhän oli vain teräskappale luotineen ja ruutineen. Hän kuivasi ja hieroi sen huolellisesti, mutta ei lainkaan hellästi, ja pani sen sitten takaisin laukkuun.

Levittäessään vuodettaan kuusen juurelle hän sijoitti tervavaatteen toisen puolen pehmeille havuneulasille. Sitten seurasivat villaiset lampaannahat, joilla hänen oli tapana nukkua, sitten huopapeitteet ja lopuksi tervavaatteen toinen puoli.

Tämä oli hänen viimeinen työnsä sinä päivänä. Hän sytytti piippunsa istuutuen nuotion ääreen tupakoidakseen ja levähtääkseen hieman ennen nukkumaan menoaan. Erämaan rauha kietoi järven rantoineen vaippaansa. Pian vallitsi seudulla hiljaisuus, jota häiritsivät vain silloin tällöin muutamat läheiset ja kaukaiset äänet, heikot, villit ja yksinäiset — putoavan veden hiljainen kohina, pienten aaltojen loiskuminen rantaa vasten, hyönteisten surina ja huuhkajan hirveä huuhunta.

"Bill Belllounds, ja hän on metsästäjän tarpeessa", Bent Wade puheli yksikseen synkin ja läpitunkevin katsein, jotka näkivät kauas tulisten kekäleitten toiselle puolen. "Se sopii minulle mainiosti ja muuttaa ehkä kohtalonikin. Olen tottunut elämään metsissä kaukana muista ihmisistä — niin, voisinko enää toivoakaan parempaa työtä. Mutta jos tämä White Slides on tuon vanhan tien vieressä, en jää sinne."

Hän huokaisi ja tummempi varjo, joka ei aiheutunut leimuavasta tulesta, levisi hänen kalmankalpeille kasvoilleen. Kahdeksantoista vuotta sitten hän oli karkoittanut rakastamansa naisen luotaan pienen lapsensa kanssa. Senjälkeen hän ei milloinkaan ollut levännyt nuotion vieressä tuntematta tuota vanhaa tuskaa. Miten mustasukkainen houkkia hän oli ollutkaan. Hän oli liian myöhään ymmärtänyt erehdyksensä ja aloittanut heti hakemisensa Coloradossa, joka oli loppunut vähemmän kuin sadan penikulman päähän tämän villin vuoriston toiselle puolelle siitä paikasta, jossa hän nyt vietti näitä yksinäisiä tunteja. Etsiminen oli loppunut uutisiin intiaanein toimittamasta verilöylystä muutaman vaunumatkueen joukossa.

Sellainen oli Bent Waden salaisuus.

Mitkään maalliset kärsimykset eivät olisi olleet julmempia kuin hänen tuskansa ja katumuksensa hänen vuosikausia kestävillä matkoillaan. Kaikki hyväkin, jota hän koetti tehdä, tuntui muuttuvan pahaksi. Hänen kärsimyksistään kehittynyt viisaus viritti satimia hänen kulkeville jaloilleen. Miesten hurjuus ja naisten intohimot odottivat jollakin tavoin uskomattoman kohtalokkaasti hetkeä, jolloin sattuma vei hänet heidän pariinsa. Hän oli tehnyt työtä ja lahjoittanut pois ansionsa, hän oli taistellut ja uhrannut, hän oli tappanut ja koettanut kärsiä inhimillistä luonnetta, jota hän hurjan nuoruutensa aikoina oli pettänyt. Eivätkä kumminkaan hänen loppumattomat ponnistuksensa saada teko tekemättömäksi, hyvittää se jollakin tavoin, antaa elämänsä ja löytää Jumala olleet vaikuttaneet muuta, niin hänestä ainakin tuntui yksinäisyydessään, kuin riehuvan myrskyn.

Mutta vaikka hänen ajatuksensa ja liikutuksensa aaltoilivatkin vaihdellen ja muuttuen, ei hänen mieleensä painunut suloisen ja kauniin naisen kuva milloinkaan haihtunut, tuon naisen, jonka silmät olivat taivaan siniset ja kasvot vaaleat kuin kukan terälehdet.

"Tyttäreni olisi nyt — katsotaanhan nyt — melkein yhdeksäntoistavuotias, jos hän nyt eläisi", hän sanoi. "Suuri tyttö varmaankin, aivan äitinsä näköinen. On hyvin omituista, että kuta vanhemmaksi tulen, sitä paremmin muistan."

Sinä yönä tuuli humisi kuusissa, tummia pilviä kiiti taivaalla pimittäen tuikkivat tähdet, ja järvestä lähtevän joen kohina vaikeni hyvin hiljaiseksi. Nuotio liekehti ja paloi loppuun niin, ettei pimeyteen lentänyt ainoatakaan kipinää, ja punaiset kekäleet hehkuivat, tummenivat ja rätisivät. Wade nousi vihdoinkin ja valmistautui levolle. Hän kohotti tervavaatetta ja peitteitä ja asetti pyssynsä viereensä, jossa hän voi suojella sitä. Takkinsa hän kietoi pielukseksi pistäen revolverinsa sen alle ja sitten riisuttuaan saappaansa heittäysi hän vuoteelleen täysissä pukimissaan nukkuen heti, kuten ulkosalla elävät ihmiset tavallisesti tekevät.

Wadesta, kuten lukemattomista muistakin miehistä, jotka vuosikausia ovat samoilleet saloilla, oli tämä nukkuminen villin luonnon helmassa nautintoa, vaikka se olikin uskallettua. Mutta sen aiheuttama lumous oli jotakin epämääräistä ja vaaroille naurettiin.

Hänen nukkuessaan varjot vaihtelivat, kuusen oksat heiluivat, neulaset putoilivat kahisten maahan ja tuuli humisi sitä kovemmin, kuta pitemmälle yö kului. Vähitellen hevosetkin lakkasivat syömästä, hyönteiset lopettivat surinansa ja ainoastaan veden yhtämittainen kohina hallitsi yksinäisyyttä. Leirin sivu hiipivät villit eläimet kiersivät sen kaukaa.

Wade lähti matkalle jo ennen auringonnousua. Hän kiipesi korkealle järven yläpuolelle solaa kohti, jonka kautta päästiin vuorten toiselle puolelle. Hän käveli taluttaen hevosiaan sinne tänne puikkelehtivalla tiellä, jossa näkyi tuoreita jälkiä. Vaikka tämä seutu olikin harvaan asuttua, oli kuitenkin aina olemassa miehiä, jotka ratsastivat kämpältä kämpälle ja laaksosta laaksoon. Wade ei milloinkaan viipynyt pitkää aikaa tasaiseksi poljetuilla teillä.

Kuta korkeammalle hän kiipesi, sitä lyhyemmiksi muuttuivat kuusetkin voimatta enää muodostaa viheriää kujannetta hänelle. Vihdoin ne kävivät aivan kääpiömäisiksi ja kuihtuneiksi, kunnes ne kokonaan katosivat. Pian hän pääsi kasvivyöhykkeen yläpuolelle lattealle selänteelle, jonka molemmilta puolilta maa alkoi laskeutua puuttomana ja pensaattomana, ruohon ja kukkien koristamana. Harjanne oli yhdentoistatuhannen jalan korkuinen. Kova tuuli puhalsi tuolla puuttomalla alueella. Idästä nouseva aurinko oli vaalean kirkas alkaessaan hitaasti peittyä harmaihin pilviin. Alkoi sataa lunta, ensin kiiltäviä pieniä hiukkasia, mutta lisääntyen sitten niin, että ilma oli pian täynnä suuria höyhenisiä hiutaleita. Wade ratsasti muutaman selänteen reunaa katsellen komeaa lumisadetta, joka valkaisi alempana olevaa ruskeaa kuilua. Kerran kun hän kiersi muutaman niemekkeen hän huomasi lauman vuoristolampaita, jotka olivat hakeneet suojaa erään ulkonevan kallion alta. Lumisade taukosi vihdoin vetäytyen pois kuin etääntyvä seinä jättäen ruohon ja kukat kosteiksi. Mustien pilvien hajaannuttua aurinkokin paistoi lämpimämmin siniseltä taivaalta. Harmaat huiput valkoisine täplineen kohosivat tummien metsäisten rinteitten yläpuolelle.

Wade saapui pian lattean harjanteen toiselle laidalle ja huomasi rinteen, jota pitkin hänen piti laskeutua, ensin hyvin kallioiseksi ja paljaaksi, mutta sitten vähitellen tasaisemmaksi sitä mukaa kuin maakin alkoi tulla viheriämmäksi. Hän jätti nyt kylmät tuulet ja kuoppaiset tiet taakseen. Tunnin kuluttua, hänen päästyään rinteen puoliväliin, metsä muuttui lämpimäksi ja kuivaksi, tuoksuvaksi ja hiljaiseksi. Vihdoin hän ratsasti viimeisen metsäisen rinteen laelle, josta tie johti ruohoiseen laaksoon, missä kirkas kiemurteleva joki kimalteli auringon paisteessa. Hevosten levähtäessä Wade katseli ympärilleen, sillä luonto ei milloinkaan väsyttänyt häntä. Kaikki hänen rauhansa, jos hän nyt sellaista voi tunteakaan, johtui näistä hiljaisista paikoista ja juhlallisista kukkuloista, tämän villin ja aution maan kukista ja eläimistä.

Muutamat kyhmyräiset männyt varjostivat tätä viimeistä matalaa laakson vieressä olevaa kukkulaa. Aukinaisilla paikoilla kasvoi runsaasti ruohoa, mutta ei puiden juurilla, jossa ruskea neulasmatto mustasukkaisesti vastusti viheriää. Columbinet heiluttivat miellyttäviä, suloisia, vaaleansinisiä kukkiaan niin, että Wade tunsi ilostuvansa niitä katsellessaan. Hän rakasti kukkia — ensi sijassa Coloradon ylpeyttä columbinea, sitten monenvärisiä astereita ja niiden jälkeen kaikkia noita nimettömiä ja lukemattomia villejä kasveja, jotka peittivät vuoristoniityt, värjäsivät aavikoiden ruohikot ja reunustivat lumikenttien laidat.

"Omituista, miten elämä tuntuukaan suloiselta katsellessani columbineja, seuratessani majavan työskentelyä ja kuunnellessani hirven ääntä", Bent Wade mumisi. Hän ihmetteli, miten hän, jonka elämä oli melkein mennyttä, vieläkin saattoi ihailla kaikkia noita asioita.

Sitten hän lähti jälleen matkalle. Ruohoinen laakso kiemurtelevine jokineen aleni ja leveni vähitellen jättäen kukkulat ja vuoret kauas taakseen. Leveän tasangon toiselta laidalta kohosi toinen vuoristo kuvastuen mustana ja uhkaavana sinistä taivasta vasten. Iltapäivällä saapui Wade Elgeriaan, muutamaan pieneen kylään, joka oli tärkeä senvuoksi, että se sijaitsi pääpostilinjalla ja oli samalla paikka, josta kaivosmiehet ja paimenet ostivat elintarpeensa. Siinä oli vain yksi ainoa katu, joka oli niin leveä, että se näytti torilta. Sen molemmilla puolilla sijaitsivat kaikki kylän suuret talot korkeine sileine julkipuolineen. Wade ratsasti ravintolaan, johon postivaunutkin aina pysähtyivät. Hän aikoi lepuuttaa ja syöttää hevosiaan siellä ja aterioida itsekin ennen matkalle lähtöään.

Omistaja oli lihava ystävällisen näköinen pikku nainen, puhelias ja miellyttävä, joka iloitsi vieraiden tulosta heidän itsensä vuoksi eikä edellytetyn ansion toivosta. Vaikka Wade ei milloinkaan ennen ollut ollutkaan Elgeriassa, hän pian tiesi kaikki kylän asiat, vuoristossa työskentelevien miesten elämän ja ainoat nykyiset merkilliset tapaukset — postivaunujen tulon ja lähdön.

"Edullinen paikka", hän huomautti. "Näin sen heti. Ja sen asutus on kai lisääntymään päin?"

"Ei enää niin edullinen minulle kuin ennen", nainen vastasi. "Mieheni eläessä ansaitsimme hyvin, ennenkuin kilpailijamme tuli tänne. Hänellä on ravintola, jossa kaivosmiehet voivat juoda ja pelata. Minä en siedä sellaista. Myönnän sentään, ettei minulla ole mitään valittamisen syytä. Ansaitsen tässä tarpeeksi elämäni ylläpidoksi."

"Mikä on tuon toisen hotellin omistajan nimi?"

"Häntä sanotaan Smithiksi, mutta se ei ole luullakseni hänen oikea nimensä. Täällä on käynyt ihmisiä, jotka —. Mutta sehän ei kuulu tähän."

"Ihmiset muuttavat usein nimiään", Wade huomautti.

"Vieras, aiotteko jäädä näille seuduille, vai oletteko matkalla muualle?"

"Olen menossa White Slidesin kartanoon ruvetakseni työhön Bellloundsille. Tunnetteko hänet?"

"Bill Bellloundsinko? Minäkö? Hän oli paras ystävämme siihen aikaan, kun olimme Kremmlinissä, sillä olen asunut sielläkin monta vuotta. Miehelläni oli karjaa siellä. Ja puhuakseni totta, niin Bill auttoi meidät alkuun. Muutimme sieltä tänne, ja olen asunut täällä siitä saakka."

"Kaikki puhuvat hyvää Bellloundsista", Wade huomautti.

"Ette milloinkaan tule kuulemaankaan muuta", nainen vastasi lämpimästi. "Billissä ei ole koskaan ollutkaan muuta kuin yksi ainoa vika ja ihmiset ovat pitäneet hänestä silti."

"Millainen vika?"

"Hänellä on hurja poika, jota hän aivan jumaloi. Ihmiset nimittävät häntä Möly-Jackiksi. Hän kävi täällä ennen useinkin, mutta Bill lähetti hänet sitten jonnekin. Poika oli aivan pilalle hemmoiteltu. Näin hänen äitinsä vuosia sitten, hän on ollut kuolleena jo pitkän aikaa, eikä hän ollut Bill Bellloundsin oikea vaimo. Jack on hänen poikansa ja hän on tullut äitiinsä. Bill Belllounds oli tuon naisen orja. Hänen kuolemansa jälkeen kohdisti Bill suuren rakkautensa poikaansa ja siinä sitä sitten ollaan. Jackista ei tule ikinä miestä."

Wade nyökäytti miettiväisesti päätään kuin hän olisi ymmärtänyt asian ja ajatellut muita mahdollisuuksia.

"Oliko heillä muita lapsia?"

"Siellä on muudan tyttö, mutta hän ei ole sukuakaan Billille. Tyttö oli aivan pieni, kun Bill otti hänet lapsekseen. Jackin äiti vihasi tuota lasta — luulimme hänen vihansa johtuvan kateudesta, koska tyttö tultuaan aikaihmiseksi voi saada osan Billin rahoista."

"Miksi tyttöä sanotaan?"

"Columbineksi. Hän oli täällä viime kesänä Billin seurassa asuen minun luonani. Silloin vaihtoi Bill kovia sanoja kadun toisella puolen asuvan Smithin kanssa. Bill oli nimittäin hieman vihainen siitä, että Smith on ruvennut kilpailemaan kanssani. No niin, tyttöä kauniimpaa ei ole Coloradossa ja hän on yhtä hyväkin kuin hän on kaunis. Vanha Bill vihjaisi minulle, että hän aikoo naittaa hänet pojalleen. Mutta silloin sanoinkin hänelle, että jollei Jack ole muuttanut kokonaan elämäänsä tultuaan kotiin, Columbinelia ei ole minkäänlaista syytä mennä hänen kanssaan naimisiin. Vanha Bill suuttui hirveästi. Hän ei kärsi kuulla moitteen sanaakaan tuosta Möly-Jackista."

"Columbine Belllounds", Wade mumisi. "Omituinen nimi."

"Ah, olen tuntenut kolme Columbine-nimistä tyttöä. Ettekö tunne sitä kukkaa? Se on hyvin yleinen näissä seuduissa. Hyvin suloinen, kuin saagulilja, mutta vaaleampi."

"Asuitteko silloin Kremmlinissä, kun Belllounds otti tytön omakseen?"

"Herra siunatkoon, en ollenkaan! Se tapahtui paljon ennen meidän tuloamme Middle Parkiin. Kuulin kyllä jutun kokonaisuudessaan. Kullankaivajat olivat löytäneet lapsen vuoristosta. Se kai oli eksynyt siitä vaunumatkueesta, jonka intiaanit sitten tuhosivat, niin ainakin miehet sanoivat. Vanha Bill otti kaikissa tapauksissa lapsen omakseen ja kasvatti hänet."

"Kuinka vanha hän nyt on?" Wade kysyi muuttaen huomattavasti ääntään.

"Noin yhdeksäntoistavuotias."

Bent Wade taivutti päätään hieman kätkien kasvonsa vanhan, rypistyneen leveälierisen hattunsa varjoon. Ystävällinen ravintoloitsijatar ei huomannut vieraansa pelkoa, ei sitä seuraavaa lievää jäykkyyttä eikä hänen kasvojensa harmaata kalpeutta. Hän jatkoi vain lörpöttelyään, kunnes joku kutsui hänet muualle.

Wade meni ulos ja kulki kumarruksissa olevin päin katua alas kapean joen poikki viheriälle laitumelle. Hän taisteli hämmästyttävää mahdollisuutta vastaan. Columbine Belllounds voi olla hänen oma tyttärensä. Hänen sydämensä sykki riemusta, joka kuitenkin haihtui äkkiä. Sellaista ei voinut sattua mitenkään tässä maailmassa Bent Wadelle. Tämä toteaminen synnytti kumminkin hänen sielussaan omituisen profeetallisen tunteen siitä, että White Slidesin kartanossa tulee tapahtumaan jotakin onnetonta. Wadella oli hieman ennustamistaitoa ja joku omituinen kyky nähdä tulevaisuuteen. Hän ei voinut hallita tuota voimaa, se toimi hänen tahtomattaan kuin joku onnettomuuden sanansaattaja keskellä yötä. Ja vielä enemmän, hän ei ollut vielä milloinkaan voinut vapautua tämän voiman aiheuttamasta lumouksesta. Se houkutteli häntä alinomaan. Hänen päätöksensä oli aina ollut jatkaa työtään kohdatakseen nuo ennakolta tietoonsa tulleet olosuhteet tahi jäädäkseen odottamaan niitä sellaisin toivein, että hän voisi ottaa jonkun toisen kuorman hartioilleen. Hän tunsi sen nyt tässä hetken terävässä ja tärkeässä kaukonäköisyydessä, miten hämminkiä täynnä olevaksi se elämä muodostuisi, johon hän oli astumaisillaan. Vanha Bill Belllounds, suurenmoinen ja hieno ja roistomaiseen poikaan kohdistuvan rakkauden sokaisema; Möly-Jack, tuhlaaja, riistäjä ja hävittäjä, villien aikojen villi nuorukainen; Columbine, tuntemattomista vanhemmista syntynyt, hyvä ja tasapuolinen ja sellaisiin olosuhteihin määrätty, jotka varmasti tekevät hänet onnettomaksi. Waden omituinen mieli keksi varmaankin sata ratkaisua näiden erilaisten luonteiden aiheuttamalle ristiriidalle, mutta niiden joukossa ei ollut ainoatakaan oikeata. Hän ei voinut saada sitä selville. Hän ei ollut milloinkaan ennen tuntenut niin voimakasta halua tulevaisuuden selville saamiseksi eikä tuntenut niin musertavaa uteliaisuutta. Toivo ja ikävä olivat kuolleet hänessä, paitsi tuota ainoata, että hän voisi jollakin tavoin hyvittää nuoruudessaan vaimolleen tekemänsä vääryyden. Senvuoksi hän ei tuntenutkaan uudistuvan liikutuksen pistoja jatkuvaksi toivomiseksi järjen todisteluista ja katkeruudestaan huolimatta. Wade kielsi kaiken inhimillisen itsestään, mutta hurmaantui ajatuksesta saada tutustua Columbine Bellloundsiin. Tässä kaikessa piili jotakin sellaista, jota hän ei voinut ymmärtää.

"Se voi olla tottakin!" hän kuiskasi. "Tiedän sen heti nähtyäni hänet."

Sitten hän käveli takaisin ravintolaan. Sinne mennessään hän katsahti Smithin hotellin tarjoiluhuoneeseen. Se oli vastenmielisen näköinen paikka täynnä vetelehtiviä miehiä, joiden kasvot olivat kuin avoin kirja Wadelle. Uteliaisuus ei ollut aivan kokonaan syynä siihen mielijohteeseen, joka pakotti hänet odottamaan ovella, kunnes hän voi nähdä Smithin. Wade oli vuosien kuluessa vaeltaessaan paikasta toiseen tutustunut melkein kaikkiin Lännen veteraaneihin. Niin paljon hän oli matkustellut. Mutta häntä pidättävä mielijohde sai palkintonsa, kun hän näki Smithin, meluisan miehen, jolla oli ruma arpi oikeassa silmäkulmassa. Hän tunsi Smithin ja samoin arvenkin, sillä arpi oli hänen antamansa merkki tuolle miehelle, jonka oikea nimi ei ollut Smith, joka oli ollut yhtä paha kuin miltä hän näyttikin ja jonka kulkurielämä ei sopinut katumiselle eikä tapahtunut matkustamishalusta.

Wade jatkoi matkaansa tulematta huomatuksi. Tämä kohtaaminen merkitsi nyt vähemmän hänelle kuin se olisi tehnyt kymmenen vuotta aikaisemmin, koska hän ei ollut sellainen mies, joka hakee vanhat vihollisensa esille kostaakseen heille, vaan päinvastoin koetti matkustaa niin kauaksi kuin suinkin väistääkseen heitä. Mutta Coloradossa oli kuitenkin paljon sellaisia miehiä, jotka olisivat ampuneet häntä ensin näkemässä, ja useat olivat menettäneet henkensä koettaessaan tehdä sen.

Seuraavan yön vietti Wade Elgerian itäpuolella olevilla kukkuloilla ja aikaisin seuraavana aamuna jo auringon noustessa hänen hevosensa polkivat metsäisen seudun kuuraista ruohokkoa ja jäätyneitä sanajalkoja. Päästyään onnellisesti niistä hän ratsasti muutamaan laaksoon, jossa oli autio maja, ja seurasi sitten erästä vanhaa kuoppaista tietä, joka mutkitteli erään puron rantaa. Siinä virtaava vesi oli sen väristä, että se muutti kivet, hiekan ja sammaleen aivan kullanväriseksi. Missään ei näkynyt jälkeäkään riistasta. Harmaa närhi varoitti vain silloin tällöin metsän näkymättömiä asukkaita hänen tulostaan. Virta pulppusi hänen vierellään sammaleisten kallioiden yli oksaisten kuusten tummassa varjossa tullen yhä kapeammaksi, kuta lähemmäksi hän pääsi sen lähteitä. Vihdoin se katosi kokonaan pitkään viileään ruohikkoon, josta tie kääntyi korkeaan männikköön. Puolen päivän aikaan hän pääsi vedenjakajan harjalle ja pysähtyen avonaiselle ja kallioiselle ylängölle näki hän edessään tummanviheriän metsän, joka vähitellen laskeutui suureen säännöttömään laaksoon, hänen senpäiväisen matkansa määrään.

Wade oli tuoreen lihan tarpeessa ja senvuoksi hän kulkiessaan katseli tarkasti ympärilleen nähdäkseen jonkun antiloopin, joiden jälkiä hän huomasi tiellä. Hiipivien hevostensa edellä, jotka seurasivat melkein liian lähellä, salliakseen hänen äänettömästi lähestyä riistaa, hän väijyi koko matkan suureen avonaiseen puistoon asti saamatta ampua ainoatakaan laukausta.

Tämä puisto oli penikulmien levyinen ja pituinen. Kaikkialla kasvava pitkä ruoho heilui tuulessa ja laakson epäsäännöllisesti levenevät haarat tunkeutuivat siellä täällä ympäröivään metsään. Maa aleni vähitellen keskustaa kohti, missä muudan pyöreä ja viheriä ruohikko ilmaisi lähteen paikan. Wade ratsasti sitä kohti poiketen hieman oikealle, koska hän halusi pystyttää leirinsä metsän laitaan. Hetkisen kuluttua hän sivuutti erään metsäniemekkeen ja huomasi laakson jatkuvan yhä kauemmaksi siihen suuntaan. Hevoset kävivät siellä laitumella hirvien joukossa ja hyvin kaukana solan suussa, joka puistosta johti johonkin kapeampaan laaksoon, hän näki mustia, kumaraselkäisiä, karvaisia puhveleita. Ne katosivat pian näkyvistä. Sitten hirvetkin huomasivat hänet ja läksivät tiehensä sarvipäisten urosten laukatessa naarasten edellä. Wade arvaili, olivatko hevosetkin villejä. Ne näyttivät hyvin uteliailta, mutta eivät pelänneet. Niiden takana oli männikköä kasvava pienoinen kumpu, joka näytti olevan erillään vastakkaisen puolen metsästä. Ratsastettuaan vielä penikulman verran eteenpäin hän totesi, että tämä metsäinen kukkula muistutti järvessä olevaa saarta. Äkkiä hän huomasi savua puiden latvojen yläpuolella.

Puiston keskellä olevasta viheriästä ruohikosta lähtevä kapea puro näytti sivuuttavan männikön hyvin läheltä. Wade näki selvästi, että purosta oli huuhdottu kultaa, ja hieman kauempana hän huomasi aivan tuoreita jälkiä mennessään sen yli.

Tämä eristetty kumpu näytti olevan monen hehtaarin suuruinen. Sillä kasvava männikkö oli matalaa ja sen toisessa päässä oli pieni maja. Wade huomasi hämmästyksekseen muutaman yksinäisen kullankaivajan syömässä illallista sen edustalla. Hänen lähestyessään sitä hyökkäsi sieltä koira häntä vastaan haukkuen rajusti. Muudan pukinnahkaisiin vaatteihin pukeutunut mies seurasi sitä. Hän oli pitkä ja hänen pitkät raudanharmaat hiuksensa valuivat hartioille. Hänen ruskeat ja päivettyneet kasvonsa olivat täynnä pieniä ryppyjä, joita ei harmaa tukkakaan kyennyt täydellisesti peittämään, ja hänen kiiltävät punertavat kasvonsa ilmaisivat rehellistä ja pelotonta mieltä.

"Päivää, vieras!" hän huusi Waden pysähtyessä melkoisen matkan päähän. Hänen tervehdyksensä ei ollut sydämellinen, vaikka se olikin kohtelias. Hänen perinpohjainen tarkastelunsa ilmaisi kuitenkin enemmän kuin hänen sanansa.

"Iltaa, ystäväni", Wade vastasi. "Saanko yöpyä tänne?"

"Varmasti! Laskeutukaa vain satulasta", toinen sanoi. "Luullakseni en ole nähnyt teitä ennen milloinkaan."

"Ette. Olen Bent Wade ja menossa työhön Bellloundsllle."

"Olen iloinen saatuani tutustua teihin. Olen itsekin vieras tällä paikkakunnalla, mutta tunnen sentään Bellloundsin. Nimeni on Lewis. Olin juuri illallisen valmistamispuuhissa ja ruoka menee pilalle, ellen kiiruhda. Päästäkää hevosenne laitumelle ja tulkaa huoneeseen."

Wade ilmestyikin sinne nopeammin kuin hän olisi tehnyt, jos hän olisi toiminut tavalliseen järjestelmälliseen tapaansa. Hän vainusi puhvelinpaistia ja hän oli nälissään. Maja oli rakennettu vuosia sitten ja oli nyt melkein luhistumaisillaan, mutta sen nurkassa olevan kivinen takka näytti olevan hyvässä kunnossa. Liedessä räiskyi ja hehkui punainen hiilos.

"Olin tuntevinani puhvelinpaistin hajua", Wade huomautti hyvin tyytyväisenä. "Enpä totisesti ole syönytkään sitä pitkiin aikoihin."

"Kaikki onkin jo kunnossa. Ryhtykää vain syömään… Niin, täällä on vielä muutamia puhveleita jäljellä. Ne saavat ollakin hyvin rauhassa metsästäjiltä. Sitten täällä on hirviä ja suuria antilooppilaumoja. Lumen tultua voitaisiin melkein luulla, että täällä on suuria lammaskatraita. Karhujakin on olemassa."

Wade söi niin halukkaasti, ettei hän puhunut paljon mitään. Myöhemmin, kun hän auttoi isäntää astioiden pesussa, hän käänsi jälleen puheen riistaan.

"Jos täällä on niin paljon antilooppeja, niin silloin kai täällä on susia ja puumiakin."

"On kyllä. Näen niiden jälkiä joka päivä. Muutamia päiviä sitten ammuin erästä, mutta en osunut. Mutta petoja on varmasti paljon enemmän White Slidesin takana olevassa työläässä seudussa."

"Työläässä! Nimitetäänkö seutua niin?" Wade kysyi omituisesti hymyillen.

"Nimitetään ja työläs se onkin. Belllounds on ollut metsästäjänpalkkaamispuuhissa jo kauan aikaa. Hän lupasi minulle suuren palkan, jos rupean tappamaan susia ja puumia."

"Siihen työhön juuri aionkin ryhtyä."

"Hyvä!" Lewis huudahti. "Olen todellakin hyvin iloinen: Belllounds on kunnon mies. Häpesin hieman, kunnes sain kerrotuksi hänelle, etten todellisuudessa olekaan mikään metsästäjä. Katsokaa, haeskelen kultaa täältä ja samalla hieman metsästelen."

"Miksi teeskentelette sellaista? Ette kuitenkaan voi pettää ketään todellista kullankaivajaa. Näin jättämänne merkit selvästi."

"Teillä on terävät silmät, siinä kaikki. Wade, minulla on täällä muutamia hyvin vastenmielisiä naapureita. Soisin hyvin mielelläni, etteivät he näkisi minun kaivavan kultaa. Viime aikoina olen ruvennut epäilemään, että he varastelevat karjaa. He ovat kaikissa tapauksissa myyneet Kremmlinissä sellaisia eläimiä, jotka ovat Elgerian seuduilta."

"Siellä, missä karjaa on olemassa, siellä sitä myös varastetaan", Wade huomautti.

"Älkää sanoko tästä mitään Bellloundsille, sillä ehkä olenkin väärässä. Jos saan sen varmasti selville, tulen itse White Slidesiin kertomaan siitä. Olen kiitollisuuden velassa Bellloundsille paljosta."

"Onko White Slides vielä kaukanakin?" Wade kysyi vedellen haikuja piipustaan.

"Kyllähän sinne vielä matkaa on ja vaikeasti kuljettavaa onkin, mutta päivässä sinne tästä sentään helposti menee. Seudut ovat hyvin kauniita. Korkeiden huippujen ja selänteiden välissä on laaksoja ja järviä. En ole milloinkaan nähnyt sellaista ruohoa."

"Oletteko joskus puhutellut Bellloundsin poikaa?"

"En! En ole tiennyt hänellä sellaista olevankaan. Mutta hänen tyttönsä näin ollessani täällä ensimmäistä päivää. Hän oli hyvin ystävällinen minulle. Menin sinne saadakseni lääkettä kädelleni, jonka hakkasin vahingossa melkein poikki. Tyttö, häntä sanotaan Columbineksi, sitoi sen. Olen todellakin hyvin suuressa kiitollisuuden velassa kartanon asukkaille. Siellä on muudan paimen Wils, tahi jotakin sinnepäin, ja hän toi minulle tänne jotakin sellaista lääkettä, jota ei heillä silloin sattunut olemaan. Miellytte varmasti siihen poikaan. Huomasin hänen pitävän tytöstä enkä voinut moittia häntä siitä."

Bent Wade otti piipun suustaan naurahtaen omituisesti kuin tuntien julmaa tyytyväisyyttä.

"Mitä naurettavaa siinä on?" Lewis kysyi melko hämmästyneenä.

"Nauroin vain huvikseni. Tuo, mitä kerroitte paimenen rakastumisesta tyttöön, juolahti jo mieleeni ennen puhumistanne. Niin, pojat ovat aina poikia. Minäkin olen ollut nuori kerran ja tiedän sen."

Lewis murahti jotakin kumartuessaan ottamaan hehkuvaa hiiltä, jolla hän sytytti piippunsa. Nostaessaan jälleen päätään hän katsahti Wadeen myötämielisesti ja uteliaasti.

"No niin, toivon saavani puhutella teitä vielä joskus toistekin", hän sanoi vieraan noustessa poistuakseen.

"Varmasti saattekin, koska tulen koirineni samoilemaan kaikkialla. Aion pitää silmällä noita naapureitannekin, joiden luulette varastelevan karjaa… Menen nukkumaan nyt. Hyvää yötä!"

V.

Bent Wade ratsasti metsästä katsellakseen White Slidesin seutuja juuri siihen aikaan vuorokaudesta, jolloin ne olivat kauniimmillaan.

"En ole milloinkaan nähnyt ihanampaa!" hän huudahti pysähtyessään.

Aurinko oli juuri laskemaisillaan. Kullanväriset säteet ja varjot valaisivat kauempana olevat salviaa kasvavat kukkulat ruusunpunaisiksi ja harmaiksi muuttaen ne omituisen pehmeän värisiksi. Haavikot kasvoivat erillään toisistaan, täällä ne värjäsivät muutaman kukkulan kimaltelevan keltaiseksi, tuolla ne reunustivat toisen laidan loistavalla kullallaan ja alempana auringonvalo muutti ne kirkkaan punaisiksi ja purppuranvärisiksi. Laakso oli verhoutunut omituiseen sumuun kuin ohueen savuun. White Slidesin kartano ei ollut näkyvissä, se kun sijaitsi aivan laakson pohjalla. Vuorten harmaat vanhat huiput kohosivat ylpeästi korkealle kuvastuen selvästi auringon valaisemina sinistä taivasta vasten. Laakson itäinen rinne oli täynnä salviapensaikkoja, kulkkuloita, ruohoisia penkereitä ja haavikoita, syksyn värien kirjailemia ja laskevan auringon viimeisten säteitten koristamia. Laajat mustahkot metsäiset rinteet erosivat jyrkästi niistä ulottuen vuorten punaseinäisiin jyrkänteihin.

Wade katseli maisemaa, kunnes valo hävisi, kunnes kullanväriset onkalot vaalenivat ja haihtuivat näkyvistä ja kunnes salviapensaikkojen ruusuinen hehku muuttui teräsharmaaksi. Sitten hän jatkoi matkaansa alemmille kukkuloille. Tie mutkitteli ylös ja alas salviarinteillä ja kuta alemmaksi hän saapui, sitä runsaammasti kasvoi siellä ruohoa. Kerran hän säikäytti parven arokanoja, suuria harmaita lintuja, kömpelöitä ja arkoja, jotka kohosivat äkkiä pensaikosta laskeutuakseen siihen heti jälleen. Oli jo hämärä hänen saapuessaan viimeiselle pitkälle rinteelle, jolta hän voi katsella laakson laitumia ja vielä noin viiden penikulman päässä olevaa karjakartanoa, himmeästi näkyvää lisääntyvässä pimeydessä.

Hän leiriytyi muutaman haavikon laitaan, jonka läheisyydessä lirisi pieni puronen. Hän ei halunnut kiiruhtaa White Slidesin kartanossa sattuvia tapahtumia vastaan, vaikka hän mielellään halusikin nähdä Bellloundsin tyttären. Yö laskeutui äkkiä näiden rauhallisten kukkuloiden ylle. Kuljeskeleva arosusilauma tuli vieraisille Waden luo, ja eläimet istuutuivat puoliympyrään tulen loimun ulkopuolella olevaan varjoon, ulvoen ja haukkuen. Uni painoi Waden väsyneet silmät umpeen heti kun hän paneutui pitkäkseen ja sulki ne.

Seuraavana aamuna melko myöhään Wade ratsasti White Slidesin kartanoa kohti. Se tuntui hänestä sellaisen rikkaan karjanomistajan omaisuudelta, joka noudatti hänen laistensa miesten vanhoja ja kunnioitettavia tapoja. Karja-aitaukset olivat uusia, mutta vanhanaikaisia. Wade mietti, miten vaikeata ryövärien ja hevosvarkaitten olikaan varastaa niistä. Pitkä kujanne, seuraten aitauksien läpi virtaavaa puroa johti niiden vieritse säännöttömän kodikkaalta näyttävän rakennuksen takaovelle. Muudan paimen talutti hevosia päärakennuksen ja ulkohuoneiden ja vajojen välissä olevan laajan pihan poikki. Hän huomasi vieraan ja odotti.

"Hyvää huomenta", Wade sanoi ratsastaessaan lähemmäksi.

"Huomenta", paimen vastasi.

Sitten nämä molemmat tarkastelivat toisiaan, ei uteliaasti eikä epäilevästi, vaan lännen miesten tapaan vakavasti ja arvostelevasti.

"Nimeni on Wade", matkustaja sanoi. "Tulen Meekeriltä päin. Aion ruveta työhön Bellloundsille."

"Minä olen Lem Billings", toinen vastasi. "Olen työskennellyt täällä White Slidesissä vuosikausia. Isäntäni ilostuu varmaankin saadessaan teistä apulaisen."

"Onko hän kotosalla?"

"On. Puhuttelin häntä äsken", Billings vastasi sitoessaan hevosensa muutamaan paaluun. "Minun on luullakseni neuvottava teitä hieman."

"Jään teille siitä suureen kiitollisuudenvelkaan."

"No niin, olemme miesten puutteessa", paimen sanoi. "Syystarkastuksemme on juuri loppunut. Hudson loukkaantui ja Wils Mooresta tuli melkein raajarikko. Senvuoksi tehtiin isännän pojasta työnjohtaja. Silloin erosi kolme paimenta, koska he eivät voineet sietää häntä. Tämä Bellloundsin poika on suuri roisto. Minä ja toverini Montana ja Bludsoe jäimme vielä toistaiseksi syistä, jotka johtuvat muustakin kuin rakkaudestamme isäntäämme. Sillä vanha Bill on isännistä parhain. Tahdoin vain sanoa teille, että jos jäätte tänne, saatte tehdä kolmen miehen työn."

"Olen teille hyvin kiitollinen", Wade vastasi. "En pelkää sitä."

"No laskeutukaa sitten satulasta ja tulkaa sisään", Billings lisäsi sydämellisesti.

Hän meni edellä pihan poikki ja sitten rakennuksen nurkan ympäri pitkään kuistiin, jossa olevien tuolien ja huopapeitteiden asettelu ilmaisi naisen läsnäoloa. Ensimmäinen ovi oli auki ja huoneesta kuului ääniä, ensin kimeä-äänisen äreän pojan valituksia ja sitten jonkun miehen syvä-ääninen, hidas ja vakava vastaus.

Lem Billings koputti ovenpieleen.

"No mikä siellä nyt on hätänä?" Belllounds huudahti.

"Isäntä, täällä on muudan mies, joka haluaa puhutella teitä", Lem vastasi.

Raskaat askeleet lähestyivät oviaukkoa, jonka karjanomistajan suuri vartalo täytti melkein kokonaan. Wade muisti Bellloundsin eikä huomannut hänessä muuta kuin vuosien aiheuttaman muutoksen.

"Hyvää huomenta, Lem, ja hyvää huomenta teillekin, vieras", hän tervehti, arvostellen samalla yhdellä ainoalla rehellisellä, suoralla ja terävällä katsellaan ja perinpohjaisella kokemuksellaan ihmisistä, millainen mies Wade oli.

Lem poistui hienotunteisesti kuistin toiseen päähän, kun toinen henkilö, nimittäin poika, joka muistutti isäänsä, täytti oviaukon ja katseli vierasta paljon vihamielisemmin.

"Nimeni on Wade. Tulin tänne Meekerin luota toivoen saavani työtä teiltä", Wade sanoi.

"Olen iloinen tutustuttuani teihin", Belllounds vastasi ojentaen suuren kouransa puristaakseen Waden kättä. "Olen apunne tarpeessa aivan varmasti. Oletteko tottunut erikoisemmin johonkin työhön?"

"En, sillä osaan kaikkea."

"Istuutukaa, vieras", Belllounds sanoi ojentaen hänelle tuolin. Hän istuutui itse lavitsalle nojautuen seinään. "Aina kun joku poikanen tulee tänne ja sanoo osaavansa tehdä kaikkea, rupean laskemaan leikkiä hänen kanssaan, mutta te olette mies, Wade, ja selvästi sellainen, joka on kokenut monenlaista. Olen kovasti miesten tarpeessa. No, puhukaa nyt puolestanne, sillä olette ainoa, joka voi sen tehdä. Tässä on kysymyksessä kahden kauppa ja kolmannelle korvapuusti."

"Osaan tehdä kaikkea eläinten kasvattamiseen kuuluvaa, härkien merkitsemisestä hevosten lääkitsemiseen saakka. Olen taitava puuseppä ja muurari. Osaan kuormittaa juhdat oivallisesti. Olen taitava maanviljelijä, osaan lypsää ja valmistaa voita. Olen toiminut suurten miesjoukkojen kokkina. Osaan lukea ja kirjoittaa enkä ole huono laskemaankaan. Osaan korjata satuloita ja valjaita ja —"

"No, lopettakaahan toki jo!" Belllounds huudahti sydämellisesti nauraen. "En aio pettää ketään, vaikka olisin suurestikin avun tarpeessa. Olette todellakin tuhattaituri. Toivoisin, että olisitte metsästäjäkin."

"Sitä varten minä tulinkin tänne, mutta ette antanut minun lopettaa."

"Sanokaa nyt, osaatteko kasvattaa koiria?" Belllounds kysyi innokkaasti.

"Kyllä, olen kotoisin sieltä, missä kaikilla on koiria, nimittäin Kentuckystä. Olen kasvattanut koiria vuosikausia. Sanon teille —"

Belllounds keskeytti Waden sanatulvan.

"No, tätäpä voidaan sanoa onnenpotkaukseksi! Ja lopuksi, osaatteko ampua? Meillä ei ole ollut hyvää ampujaa näillä laitumilla, Jumala ties, kuinka pitkään aikaan. Ennen vanhaan osuin kyllä luumun sydämeen, mutta näköni on jo heikentynyt. Poikani ei osaa heinäsuovaankaan. Paimenet ovat melkein yhtä huonoja. Olemme joskus tuoreen lihan puutteessakin täällä, jossa voidaan melkein iskeä hirveä päähän nuijalla."

"Osaanhan minä käsitellä pyssyjäkin", Wade vastasi tyynesti hymyillen ja kumartaen päänsä. "Ette varmastikaan kuullut nimeäni."

"En todellakaan", Belllounds vastasi hitaasti ja hänen keskeytyksensä ja terävämpi silmäys, jonka hän loi Wadeen, ilmaisivat, miten Waden kysymys oli hämmästyttänyt häntä.

"Wade — Bent Wade", Wade sanoi tyynesti ja selvästi.

"Ei suinkaan Hell-Bent Wade?" Belllounds huudahti.

"Juuri sama… En ylpeile sillä nimityksellä, mutta en milloinkaan purjehdi väärän lipun turvissa."

"No, minut saadaan hirttää, ellei —!" karjanomistaja jatkoi. "Wade, olen kuullut teistä jo vuosia sitten puhuttavan milloin pahaa, milloin hyvää, ja olen varmasti yhtä iloinen tutustuttuani teihin kuin keneen tahansa muuhun."

"Annatte siis minulle tuon työn?"

"Tietysti!"

"Kiitän teitä. Tunnustan olleeni hieman peloissani. Minun on hyvin vaikea saada työtä ja vielä vaikeampi minun on pysyä paikassani."

"Siinä ei olekaan mitään ihmeellistä, kun muistetaan ne onnettomuudet, joiden sanotaan seuraavan teitä", Belllounds vastasi kuivasti. "Wade, en voi sanoa, luotanko suurestikaan sellaisiin puheihin, mutta tunnen lännen ja tunnen miehet. Puheet lentävät kämpästä kartanoon ja kylistä kaupunkeihin, ja aina niihin joku lisää jotakin. Luotan arvosteluuni ja luotan miehiin. Kukaan ei ole pettänyt minua vielä."

"Minäkin olen sellainen", Wade vastasi. "Vaikka se ei lyökään leville, en kuitenkaan muuta mielipiteitäni. Belllounds, nimeni on yhtä hyvä kuin huonokin koko läntisessä Coloradossa. Mutta sanon teille, kuten mies miehelle, etten milloinkaan ole tehnyt huonoa tekoa. En milloinkaan, paitsi kerran."

"Mitä silloin teitte?" Belllounds kysyi töykeästi.

"Tapoin viattoman miehen", Wade vastasi vapisevin huulin, "ja karkoitin rakastamani naisen kuolemaan."

"Niin, erehdymme jokainen jolloinkin elämässämme", Belllounds sanoi nopeasti. "Minun syntini ovat melkein yhtä suuret kuin teidänkin, joten auttakoon minua Jumala!"

"Kerron teille —" Wade keskeytti.

"Teidän ei tarvitse kertoa minulle mitään", Belllounds keskeytti vuorostaan. "Joskus kun on aikaa, voitte jutella minulle Gunnisonissa asuvan Lascellen miehistä. Tunsin hänet. Muudan täällä Middle Parkissa asuva toverini palasi Gunnisonista ja kertoi minulle mitä kummallisimman jutun. Siitä on nyt kulunut viisi vuotta tänä kesänä. Olin tietysti kuullut puhuttavan teistä ennenkin, mutta silloin painui nimenne lähtemättömästi mieleeni. Saitte siiloin syyn niskoillenne. Mutta mitä se minua nyt liikuttaa. Onko noissa puheissa minkäänlaista perää, että missä vain liikutte, siellä on helvetti mukananne?"

"Belllounds, siinä ei ole minkäänlaista järkeä, ainoastaan melkoisesti totuutta", Wade tunnusti synkästi.

"Vai niin! Kuulkaahan nyt, Hell-Bent Wade, aion antautua sen mahdollisuuden varaan", kaikui Bellloundsin syvä ääni, rikassointuinen hänen suuren sydämensä jaloista tarkoituksista. "Olen pelannut koko elämäni, ja niistä miehistä, joita olen auttanut, olen saanut parhaimmat ystäväni. Millaisen palkan haluatte?"

"Tyydyn siihen, mitä maksatte."

"Annan pojille neljäkymmentä kuussa, mutta se ei riitä teille."

"Kyllä."

"No silloin se on päätetty", Belllounds lopetti nousten. Samalla hän huomasi ovella seisovan poikansa. "Kuulehan, Jack, tule tervehtimään Wadea, metsästäjää ja tuhattaituria. Wade, tämä on poikani. Olen juuri nimittänyt hänet miesten päällysmieheksi, ja kun nyt siitä kerran tuli puhe, saatte määräyksenne minulta ettekä häneltä."

Wade katsoi Jack Bellloundsin kasvoihin ja puristi hänen lihavaa kättään. Kosketus värisytti Wadea omituisesti. Nuoren Bellloundsin kasvoissa oli ruhjevamma ja hän oli muutenkin hyvin pahantuulisen näköinen.

"Billings saa viedä teidät uuteen rakennukseen, jonka olen juuri äsken rakennuttanut!" Belllounds sanoi. "Saatte asua siellä. Ah, kyllä tiedän. Teidän laisenne miehet haluavat nukkua ulkona. Mutta se on mahdotonta täällä Old White Slidesissä talvella. Ruvetkaa nyt taloksi ja minä tulen sinne hetkisen kuluttua, ja sitten lähdemme katsomaan koiria. Nähtyänne lauman haluatte varmasti apua."

Wade kumarsi kiitokseksi ja pantuaan lakin päähänsä hän kääntyi poistuakseen. Mutta tehdessään sen hän kuuli kuistin toisesta päästä keveitä nopeita askelia.

"Halloo, te siellä!" kuuli hän jonkun tytön huutavan sellaisella äänellä, että se värisytti kovasti hänen herkkiä korviaan.

"Hyvää huomenta, Columbine", Belllounds vastasi.

Bent Waden sydän nousi kurkkuun. Tämä tyttömäinen ääni pani hänen muistojensa kielet väräjämään. Wadella ei ollut voimaa katsoa häneen nyt. Se ei suinkaan johtunut siitä, ettei hän olisi uskaltanut, vaan siitä, ettei hän olisi voinut kestää pettymystä, jonka hän luuli aiheutuvan tämän Bellloundsin ottotyttären ensimmäisestä näkemisestä. Tuntui niin suloiselta pettää itseään. Ah, vuodet alkoivat painaa yhä kovemmin hänen hartioitaan! Nuo vanhat unelmat eivät ottaneet haihtuakseen ja tuntuivat nyt surullisemmilta senvuoksi, että ne olivat melkein toteutumaisillaan. Wade käveli hitaasti poikki pihan äskeiselle paikalle, jossa paimen odotti häntä. Hänen silmänsä olivat himmeät ja hänen sydäntään kouristi.

"Wade, en ole mikään vedonlyöjä, mutta uskaltaisin nyt panna vetoa siitä, että vanha Bill otti teidät mielellään palvelukseensa", Billings sanoi uteliaana.

"Olen iloinen voidessani myöntää sen teille", Wade vastasi. "Teidän pitää viedä minut nyt uuteen rakennukseen, jossa saan ruveta asumaan."

"Tulkaa vain mukaani", Lem sanoi mennen edellä. "Rupesitteko karjanhoitajaksi vai metsästäjäksi?"

"Metsästäjäksi."

"No, sitä saatte varmasti tehdä auringon noususta sen laskuun, ja väliajoilla vielä jotakin muuta", Lem jatkoi. "Tutustuitteko isännän poikaan?"

"Kyllä hänkin oli siellä. Belllounds sanoi selvästi, että minun pitää totella hänen määräyksiään eikä pojan."

"Silloin muuttuu työnne monta kertaa helpommaksi", Lem sanoi kuin korjatakseen edellisiä huonoja lausuntojaan. Hän käveli muutamien asuinrakennusten, vajojen, joissa oli hyvin likaiset katot, ja muutamien mataloiden tasakattoisten tallirakennusten ohi toiselle purolle, jonka rannoilla olevat pajut alkoivat kellastua. Silloin vasta uusi asuinrakennus ilmestyi näkyviin. Se oli hyvin pieni yksine ovineen ja ikkunoineen ja julkipuolella olevine kuisteineen. Se sijaitsi pienellä kummulla muutaman nopeasti virtaavan puron rannalla noin neljännespenikulman päässä kartanosta. Sen toiselle puolelle puron molemmille rannoille oli rakennettu korkea aitaus haapapölkyistä, jotka oli isketty maahan hyvin lähelle toisiaan. Sieltä kuuluvat äänet ilmaisivat sen koiratarhaksi.

Lem auttoi Wadea kuormien purkamisessa ja tavaroiden rakennukseen kantamisessa. Siinä oli vain yksi huone, jonka muutamassa nurkassa oli suuria mäntypölkkyjä ja -halkoja, jotka oli sinne jätetty rakentamisen aikana polttopuiksi. Uunin suuri koko vihjaisi näiden seutujen talven kovuuteen.

"Lattia on tehty oikeista sahatuista lankuista!" Lem huudahti vaikuttaakseen uuteen tulokkaaseen. "Tämä on mielestäni oikein hyvä asunto."

"Liiankin hyvä minulle", Wade vastasi.

"Menen nyt hoitamaan hevosianne", Lem sanoi. "Laittakaa nyt vuoteenne kuntoon. Neuvon teitä pyytämään neiti Collielta joitakin huonekaluja. Hän on vanhan Billin tytär ja hänen vuokseen me olemme tänne oikeastaan jääneetkin. Esitän teille pojat sitten myöhemmin."

"Tupakoitteko?" Wade kysyi. "Ostin Leadvillestä vähän hienoa tupakkaa."

"Minäkö? Annan teille heti hevosen yhdestä ainoasta sikarista. En ole muistaakseni polttanut kuin yhden tämän vuoden kuluessa."

"Tässä on laatikko, jota olen kuljettanut mukanani jo kauan aikaa", Wade vastasi ojentaessaan sen Billingsille. "Ne ovat varmasti espanjalaisia. Minulle ne eivät sovi, sillä ne ovat liian väkeviä."

Laatikollinen kultaa ei olisi saanut paimenen silmiä loistamaan kirkkaammasti.

"Hei sentään!" hän huudahti. "Kuulkaahan, vieras, olette kuin hyvä hengetär lasten saduissa. Nyt tulevat miehet hulluiksi ilosta. Ah, minähän unhotin kokonaan, ettei täällä olekaan enää kuin Jim ja Blud. Tasaamme nämä keskenämme. Wade, osasitte totisesti oikeaan, sillä olin kuolemaisillani tupakanhimoon. Vannon, että kaikki mitä minulla on, kuuluu teille."

Sitten hän poistui tuvasta vihellellen iloista paimenlaulua.

Wade jäi istumaan huoneen keskelle heittämälleen vuodetarvekäärylle. Hän ei liikahtanutkaan pitkiin aikoihin, kun hän istui siinä pää kumarassa ja känsäiset kädet toimettomina ristissä. Vihdoin ulkoa kuuluvat raskaat askeleet herättivät hänet mietteistään.

"Hei, Wade!" Belllounds huusi iloisesti. Sitten hän ilmestyi ovelle. "No, miltä tämä asunto teistä näyttää?"

"Liiankin hienolta tällaiselle vanhalle kulkurille", Wade vastasi.

"Vanhalle kulkurilleko? Mutta tehän olette nuori vielä. Katsokaahan minua. Täytin kahdeksanseitsemättä viime syntymäpäivänäni. Niin, jokaisella koirallakin on päivänsä. Mitä tarvitsette saadaksenne tämän asuntonne oikein mukavaksi?"

"Siihen riittää hyvin vähän."

"Niin, teillähän näkyy olevankin makuukset ja astiat. Tuosta lähimmästä rakennuksesta saatte pöydän, tuolin ja lavitsan. Pojat, jotka asuivat siinä, ovat poistuneet. Sittenhän voitte ottaa sieltä jotakin muutakin lisäksi, keinutuolin esimerkiksi, jos siellä sattuu olemaan sellainen. Pajassa on työkaluja, laatikoita ja muita tarpeita, jos haluatte valmistaa kaapin itsellenne."

"Voisitteko antaa minulle kuvastimen?" Wade kysyi. "Minulla oli kyllä pieni palanen, mutta rikoin sen vahingossa."

"Ehkä voimme löytää sellaisenkin jostakin. Tyttäreni on ollut hyvin kätevä auttamaan poikia kaikessa tällaisessa. Tällainenhan kuuluukin oikeastaan naisten tehtäviin, kuten tiedätte. Hän tuo teille kyllä omasta halustaankin muutamia koristuksia. Lähtekäämme nyt katsomaan koiria."

Belllounds meni edellä karkeasti kyhättyä koiratarhaa kohti ja tavasta, jolla hän suoriutui purosta, voitiin päättää, että hän oli vielä vikkelä ja jäntevä. Tarhan ovi oli tehty lankuista ja se riippui rautaköydestä punottujen saranoiden varassa. Kun Belllounds avasi sen, kuului pehmeiden käpälien aiheuttamaa kapsetta, haukkumista ja vinkumista. Wade näki hämmästyksekseen noin neljä- tahi viisikymmentä koiraa, kaikenkokoisia ja -näköisiä, ruskeita, mustia ja keltaisia, kirjavia ja kapisia ja nälkäisempiä kuin mitä hän milloinkaan ennen oli tavannut.

"Vannoin ostavani jokaisen minulle tarjotun koiran, kunnes kaikki pedot on hävitetty White Slidesin läheisyydestä. Minua on varmasti petetty sikamaisesti!" Belllounds huudahti.

"Joukossa on kyllä muutamia oivallisiakin", Wade vastasi. "Eikä tässä mielestäni ole vielä liikaa. Harjoitan kaksi laumaa, joista toinen saa aina silloin levähtää, kun toinen on metsällä."

"Sehän on mainiota!" Belllounds huudahti helpotuksesta. "Luulin teidän suuttuvan, kun teidän pitää ruveta ruokkimaan näin suurta laumaa."

"Suoriudun siitä helposti tutustuttuani niihin. Onkohan niillä ennen ollenkaan metsästetty?"

"Muutamat pojista ottivat kerran mukaansa muutamia. Mutta ne hajaantuivat antilooppien, hirvien ja Jumala ties millaisten eri eläimien jäljille. Ne eivät ole milloinkaan ajaneet puumia lainkaan. Sitten Billings päästi muutamia arosusien jäljille ja minut saadaan vaikka ampua, elleivät sudet antaneet niille selkään. Nyt kerron teille jotakin vieläkin pahempaa. Poikani Jack sai päähänsä, että hän on metsästäjä, ja eräänä aamuna hän löysi karja-aitauksien takaa verekset puuman jäljet. Hän kiihtyi ja päästi koko koiralauman sen perään. Laumaan kuului silloin paljon enemmän koiria kuin nyt. Oli kuitenkin suurenmoista kuunnella sen aiheuttamaa melua. Jack menetti jokaisen huonomman koiran niistä ja seuraavan yön ja päivän kuluessa niitä alkoi tulla takaisin, mutta niistä jäi noin parikymmentä niille teilleen."

Wade nauroi. "Kyllä ne voivat palata vieläkin. Luulen kumminkin niiden juosseen entisiin koteihinsa. Onko noista koirista suositeltu ainoatakaan?"

"Jokaista kirottua rakkia", Belllounds sanoi.

"Miten naurettavaa, mutta luullakseni hyvin luonnollista. Tiedättekö lainkaan, oletteko ostanut ainoatakaan hyvää koiraa?"

"Kyllä, sillä annoin viisikymmentä dollaria parista koirasta. Sain ne muutamalta ystävältäni Middle Parkista, jossa ne olivat tappaneet paljon puumia. Ne ovat hyviä ja ne on opetettu ajamaan puumia, susia ja karhuja."

"Hakekaa ne esille", Wade sanoi.

Koirien haukkuessa, hyppiessä ja pureskellessa toisiaan hänen ympärillään oli Bellloundsin hyvin vaikea erottaa nuo kaksi muista, jotta niitä voitaisiin tarkastaa. Vihdoin hän onnistui ja Wade karkoitti muut kauemmaksi.

"Tämän suuremman nimi on Sampson ja tuon toisen Jim", Belllounds selitti.

Sampson oli suuri koira, harmaa ja keltainen, mustankirjava pitkine korvineen ja suurine vakavine silmineen. Jim, joka oli myös solakka koira, mutta pienempi verrattuna tuohon toiseen, oli muuten aivan musta, mutta kuono ja silmäin ympärystät olivat valkoiset. Jimissä oli paljon arpia. Se oli jo vanha, mutta jäntevä, rauhallinen, arvokas ja viisas koira, joka ei ollut ollut ollenkaan kotonaan tuossa sekarotuisessa laumassa.

"Jos nämä ovat niin hyviä kuin miltä ne näyttävät, saamme kiittää onneamme", Wade sanoi sitoessaan köyden niiden kaulaan. "Onkohan siellä joitakin muitakin kelvollisia?"

"Denver, se!" Belllounds huusi. Muudan valkoinen keltapilkkuinen koira lähestyi heiluttaen häntäänsä. "Takaan Denverin. Ja tuollahan on vielä muudan toinenkin, nimittäin Kane. Se on puoleksi verikoira, omituinen ja vilkas. Kuten näette, pysyttelee se enimmäkseen erillään muista. Kane, se, tulehan tänne!"

Belllounds lähti kiertämään aitausta ja löysikin lopulta koiran muutamasta tomukuopasta. Joukossa ei ollut ainoatakaan niin kaunista koiraa. Jos toinen puoli siitä olikin verikoiraa, polveutui toinen varmasti paimenkoirasta, koska sen mustanruskea karva oli hieman kiharaa ja sen päällä oli paimenkoiran pään hienot piirteet. Sen pitkät ja riippuvat korvat ilmaisivat, että sitä voitiin käyttää metsästykseenkin. Se ei näyttänyt ollenkaan ystävälliseltä. Sen surulliset ja murheelliset tummat silmät näyttivät epäileviltä.

Wade sitoi Jimin, Kanen ja Sampsonin toisiinsa, jolloin ne melkein olivat ruveta tappelemaan, ja talutti ne pois tarhasta. Ystävällinen ja iloinen Denver seurasi Bellloundsin kintereillä.

"Pidän nämä luonani ja kasvatan näistä johtajia", Wade sanoi. "Belllounds, tuo lauma on nälissään. Ne ovat melkein kuolemaisillaan."

"Niin, se onkin huolettanut minua enemmän kuin osaan sanoakaan", Belllounds selitti ärtyisästi. "Nuo paimenet eivät ymmärrä niiden hoitamisesta mitään. Ne olivat syödä Bludsoen melkein suuhunsa eikä hän senjälkeen ole ruvennut niitä ruokkimaan. Ja Wils, jonka parissa ne näyttivät viihtyvän erinomaisesti, vietiin sairaalaan tässä eräänä päivänä pahasti loukkaantuneena. Lem on koettanut nyt hankkia niille ruokaa. Annamme takaisin sellaiset koirat, jotka eivät kelpaa mihinkään, vähentääksemme siten niiden lukumäärää."

"Emme todellakaan ole niiden kaikkien tarpeessa. Lupaan teille, ettei teidän enää tarvitse olla huolissanne niiden vuoksi."

"Niin, sellainen on nyt työnne, Wade. Määräykseni on, että tapatte kaikki pedot, puumat, sudet ja arosudet. Joku harmaakarhu on jokaisen syksyn kuluessa tehnyt pahojaan samoin kuin tavallisetkin karhut. Millaisia tarpeita ikinä vain haluattekaan, pitää teidän ilmoittaa siitä minulle. Käymme säännöllisesti Kremmlinissä. Voitte metsästää vielä pari kuukautta, ellei talvi tule tavattoman varhain tänä vuonna. Pyydän, että jos poikani sotkeutuu asioihinne jotenkin, olkaa kärsivällinen, ja olen teille kiitollinen. Hän on vielä niin nuori ja vallaton."

Wade huomasi, että Bellloundsin oli hyvin vaikea pyytää tätä häneltä. Tämä vanha karjanomistaja, hallitseva, voimakas ja itserakas, oli viime aikoina saanut kokea sellaista vastusta, jolle hän ei ollut voinut mitään. Jos hän vain olisi voinut ymmärtää sen, oli hänen Wadelta pyytämänsä suosionosoitus jonkunlainen vetoaminen.

"Belllounds, tulen toimeen kaikkien kanssa", Wade lohdutti häntä. "Ja ehkä voin auttaa poikaannekin. Kuulin jo ennen tuloani tänne hänen hurjuudestaan ja niin ollen olen valmistautunut."

"Jos teette sen, en unhota sitä milloinkaan", Belllounds vastasi hitaasti. "Jack on ollut poissa kotoaan kolme vuotta. Hän palasi noin viikko sitten. Luulin hänen pehmenneen ja vakaantuneen siinä työssä, jonka hänelle silloin valitsin, mutta en ole siitä ollenkaan varma. Hän on kyllä muuttunut. Kun hän vain saa seurata omaa päätään, ei minulla ole häntä vastaan mitään muistuttamista, mutta hänen valitsemansa keinot eivät ole aina oikeita, ja senvuoksi on täällä ollutkin hankaluuksia miesten kanssa. Mutta Jack on hieno nuorukainen. Kyllä hän vielä oppii hillitsemään luonteensa ja hullut päähänpistonsa. Työ opettaa hänelle sen."

"Pojat ovat aina poikia", Wade vastasi filosoofisesti. "En ole vielä unhottanut omaa nuoruuttanikaan."

"En minäkään. Mutta nyt minun on pakko poistua, Wade. Columbine tulee varmasti katsomaan teitä. Hän on ainoa nainen talossani, hän on kuin sen emäntä. Hän on sitäpaitsi hyvin innostunut noihin koiriin."

Belllounds poistui vanha hieno pää pystyssä ja auringon säteitten kimallellessa hänen harmaassa tukassaan.

Wade istuutui tupansa portaille miettimään karjanomistajan huomautuksia pojastaan. Muistellessaan nuorukaisen kasvonpiirteitä Wadesta ne alkoivat tuntua tutuilta. Hän oli nähnyt Jack Bellloundsin ennenkin. Hän ei milloinkaan erehtynyt kasvojen suhteen, vaikka hänen usein olikin vaikea palauttaa ne muistiinsa. Ja hän alkoi muistella kaikkia viimeisiä tapahtumia, joissa hän oli ollut mukana Meekerin luona ja Cripple Creekissä, jossa hän oli työskennellyt kuukausimääriä, ja niin edespäin, kunnes hän pääsi niin kauas taaksepäin kuin viimeiseen käyntiinsä Denverissä.

"Siellä se varmasti olikin", hän mumisi miettiväisesti koettaen muistella siellä näkemiään kasvoja. Sellainen oli tietysti mahdotonta, mutta hän muisti kuitenkin useita. Sitten hän rupesi ajattelemaan kaikkia sellaisia paikkoja Denverissä, jotka jollakin tavoin olivat kiinnittäneet hänen mieltään erikoisesti. Ja äkkiä hän jossakin sellaisessa olikin näkevinään Jack Bellloundsin kalpeat, äreät ja ylpeät kasvot.

"Nyt muistankin sen!" hän huudahti epäillen. "Mutta ellei tämä ole mitä omituisinta, niin —. Voisinko erehtyä? En, sillä näin hänet siellä varmasti. Belllounds on varmaankin tiennyt sen ja antanut hänen olla siellä… Ehkä hän on vartavasten lähettänytkin hänet sinne. Hän on juuri sellainen mies, joka voi mennä äärimmäisyyksiin poikansa kasvattamisessa."

Vaikka tämä tapahtuma olikin niin omituinen, Wade ajatteli sitä vain hetkisen. Hän karkoitti sen mielestään saadessaan varmuuden, että tapahtumien kulussa sattunut toinen omituinen vaihe oli kääntänyt hänen askeleensa White Slidesin kartanoon. Hänen mielensä tuli liikutetuksi ajatellessaan ensimmäistä kohtaustaan Columbine Bellloundsin kanssa. Hän odotti sitä kärsimättömästi, koska siitä varmasti muodostuisi mielenkiintoinen, huvittava ja ennen kaikkea huojentava. Kuta pikemmin tämä kohtaus tapahtuisi, sitä parempi. Hänen elämänsä oli ollut kuin yhtämittainen järkytysten sarja, joten tulevaisuudessa ei näyttänyt olevan mitään sellaista, joka olisi voinut lumota, hämmästyttää ja kiduttaa häntä. Ja kumminkin hän tiesi selvästi, että hänen sydämensä oli paljon vastaanottavaisempi kaikelle sellaiselle, jota se ennenkin oli kokenut. Ehkä hän täällä White Slidesissä joutuukin sellaisiin tilanteihin, jotka voittavat kaikki edelliset. Sellainen voi olla hyvinkin mahdollista, sillä se kuuluu tapausten luonteeseen. Ja vaikka hän epäsikin sellaisen mahdollisuuden, hän rohkaisi mielensä sellaista järkyttävää huomiota vastaan, että hän vihdoinkin oli saapunut pitkän tiensä päähän, jossa kaikenlaista voi tapahtua.

Kolme koirista paneutui pitkäkseen Waden jalkoihin. Kane, verikoira, tarkasteli tätä uutta isäntäänsä sellaisen koiran tapaan, joka tuntee ihmiset. Se nuuski Wadea ja muuttui hieman lempeämmäksi.

Wade seurasi katseillaan polkua, joka kiemurteli puron rannalla hävitäkseen lopulta pajukkoon, jonka kellastuneiden lehvien yli karjakartano näkyi. Kaunistukkainen tyttö ilmestyi kuistiin. Hänellä näytti olevan jotakin sylissään ja pian hän katosikin näkyvistä pajukon taakse. Wade huomasi hänet ja aavisti hänen olevan tulossa rakennukseen. Hän ei odottanut enää muuta eikä ajatellutkaan mitään, vaan luotti tapaamisen aiheuttamaan ratkaisuun.

Tyttö ilmestyi jälleen näkyviin ehkä noin sadan metrin päässä Wadesta. Hän katsahti tulijaan kerran terävästi ja tutkivasti, mutta sitten veri alkoikin polttaa hänen aivojaan ja suoniaan. Hän näki edessään ratsastuspukuun pukeutuneen solakan tytön, jäntevän ja voimakkaan, jonka joustava käynti ilmaisi hänen tottuneen ulkoilmaelämään. Hänen olentonsa sulous ja tämä hänen käyntitapansa järkyttivätkin juuri Wadea. "Hyvä Jumala, miten hän onkaan Lucyn näköinen!" hän kuiskasi koettaen etäisyydestä huolimatta nähdä hänen kasvonsa, jotka loistivat auringonpaisteessa. Tytön tukka liehui tuulessa hänen lähestyessään hitaasti. Kaikki sellainen Wadessa, joka oli ruumiillista ja liikutuksille altista, tuntui odottavan paljon kiihkeämmin kuin milloinkaan ennen. Hetki oli vuosisatain pituinen eikä sen takana ollut mitään. Tytön ollessa vielä jonkun matkan päässä hänen kasvonsa alkoivat näkyä selvästi, jolloin Wade oli melkein menettää tajuntansa… Sitten kuin unessa, kuin jännittyneen katsomisen aiheuttamassa sumussa, hän näki morsiamensa kasvot, vaimonsa, varhaisimman miehuutensa Lucyn. Se palautti koko menneisyyden hänen muistoonsa. Tyttö tuli lähemmäksi ja Waden sydän sykki yhä kovemmin. Oliko hän joutunut jonkun painajaisen kynsiin, vai oliko hän tullut hulluksi? Tyttö kohotti päätään katsoen häneen ja nähden hänet. Pelko oli melkein pimittää Waden järjen.

"Nuohan ovat Lucyn kasvot!" hän huohotti. "Auta minua, Jumala!… Tämän vuoksiko minun pitikin tulla tänne? Hän on minun lihaani ja vertani — hän on Lucyni lapsi — ja minunkin!"

Pelko, aavistus, suunnaton hämmästys ja järkytetty tietoisuus hävisivät salamankaltaisessa aavistuksessa, joka oli samalla tuntemistakin. Värisyttävä kouristus jäykistytti hänet ja niin suunnaton mielenliikutus sai hänet valtoihinsa, että se soi hänelle melkein huojennusta.

Koirat hyppäsivät pystyyn haukkuen ja häntäänsä heiluttaen. Ne lausuivat vieraan tervetulleeksi. Kane menetti vielä osan koiran jäykkyydestään.

Waden rinta kohoili. Sininen taivas, harmaat kukkulat ja viheriät pajut muuttuivat himmeiksi hänen silmissään lähestyvien kasvojen tullessa yhä selvemmin näkyviin.

"Olen Columbine Belllounds", kuuli hän jonkun sanovan.

Se tyynnytti Wadessa riehuvan myrskyn. Oltiin todellisuudessa ja ääni oli sama kuin kaksikymmentä vuotta sitten. Taakka kohosi hänen rinnaltaan ja hänen tarmonsa palasi, pannen sellaisen miehen itsehillinnän toimimaan, jonka elämässä oli sattunut monta peloittavaa tapausta.

"Hyvää huomenta neiti. Olen iloinen tavatessani teidät", hän vastasi niin vapaasti, ettei siinä ollut mitään luonnotonta.

Sitten he tarkastelivat toisiaan, tyttö vaistomaisin katsein, joka on ominainen kaikille naisille ounastavassa voimassaan, mutta yleinen kaikille sellaisille ihmisille, jotka elävät yksinäisyydessä ja joista jonkun vieraan tulo tuntuu tärkeältä tapahtumalta. Waden katse, tarkkaavainen ja kaikkinäkevä, huomasi kasvojen todellakin muistuttavan suuresti kuviteltua Lucya — noiden kauniiden kasvojen, jotka olivat enemmänkin kuin ihanat, mutta voimakkaat ja suloiset. Niiden huomattavin piirre oli ihon vaalea hienous, jossa kuitenkin oli hieman ruusun- ja kullanväristä hohdetta, ja harvinaisen kauniit siniset silmät.

"Ah, voitteko pahoin?" tyttö kysyi. "Olette niin kalpea."

"En. Olen vain niin järkytetty", Wade vastasi pyyhkien hikeä otsaltaan. "Tänne on hirmuisen pitkä matka."

"Olen talon emäntä", tyttö sanoi hymyillen. "Olen iloinen saadessani toivottaa teidät tervetulleeksi White Slidesiin, jossa toivon teidän viihtyvän hyvin."

"Niin, neiti Columbine, luulen toivonne toteutuvan", Wade vastasi myös hymyillen. "Jos olisin nuorempi, viihtyisin vieläkin paremmin."

Columbine nauroi kuullessaan sen. "Miehet ovat aina samanlaisia, olivatpa he sitten nuoria tahi vanhoja."

"Älkää aina ajatelko niin", Wade sanoi vakavasti.

"Miksi? Luulen teidän olevan oikeassa. Toin teille muutamia välttämättömiä tavaroita asuntoanne varten. Saanko katsoa sisään?"

"Tulkaa vain tupaan", Wade kehoitti nousten. "Teidän pitää antaa minulle käytökseni anteeksi. Minulla ei todellakaan ole pitkiin aikoihin ollut naisvieraita."

Hän meni sisään ja Wade seisoessaan kynnyksellä näki hänen tarkastelevan huonetta naisen kaikkinäkevin katsein.

"Sanoin isälle, että hän —"

"Neiti, isänne ilmoitti minulle jo, mistä ne voin saada, mutta en ole noutanut niitä vielä. Teen sen kumminkin heti."

"Hyvä on. Jätän nämä tavarat tänne ja palaan hieman myöhemmin", Columbine vastasi asettaen käärynsä lattialle. "Ette saa suuttua, vaikka koetankin valmistaa olonne täällä hieman mukavammaksi. Tuntuu oikein hirveältä, miten erämiehet elävät päästyään huoneihin."

"Vannon, etten kovinkaan pian näytä teille, miten kunnollinen taloudenhoitaja olen", Wade sanoi. "Siinä tapauksessa saan ehkä nähdä teidät useammin luonani."

"Te olette varmaankin ollut aikoinanne auttamaton imartelija, vai mitä?" tyttö kysyi viekkaasti.

Hänen äänensä ja päänsä asento järkyttivät Wadea niin, ettei hän voinut vastata. Piilottaakseen hetkellisen mielenliikutuksensa hän kääntyi koiriin päin. Silloin tuli tyttökin portaille.

"Pidän koirista", hän sanoi taputtaen Denveriä, minkä vuoksi Jim ja Sampson tulivat heti mustasukkaisiksi. "Näiden kanssa sovin melko hyvin, mutta tuo Kane on vallan mahdoton. Eikö se olekin kaunis? Mutta se pelkää — ei, se ei pelkää minua, mutta ei se minusta pidäkään."

"Se epäilee. Sitä on kohdeltu huonosti. Jonkun ajan kuluttua se unhottaa sen varmasti."

"Ettekö te lyö koiria?" Columbine kysyi kiihkeästi.

"En, neiti. Koirien ja hevosten kasvattamisessa on varottava sellaista menetelmää."

Columbine näytti hyvin tyytyväiseltä.

"Kuinka iloinen olenkaan kuultuani sen! En viitsinyt enää tullakaan tänne katsomaan ja ruokkimaan koiria, koska täällä oli aina joku potkimassa ja ajamassa niitä."

Wade antoi köyden hänelle. "Pidelkää nyt niitä niin, etteivät ne hypi minua vasten tuodessani niille lihaa." Hän meni tupaan, otti sieltä hirvenpaistin jäännöksen ja palasi portaille ottaen veitsen tupestaan. Koirat näkivät lihan ja rupesivat vinkumaan kiskoen köyttä.

"No, olkaahan vain siivosti!" Wade komensi istuutuen askelmalle ja ruveten leikkelemään lihaa. "Jim, olet vanhin ja nälkäisin. Kas tässä!… Nyt sinä, Sampson. Kas niin!"… Suuri koira sieppasi lihan suuhunsa, jolloin Wade taputti sen selkää. "Oletko sinä susi vai penikka, kun käyttäydyt noin? Tässä!" Sampson oli hitaampi nyt, mutta tokaisi kumminkin, jolloin Wade läimäytti sitä kädellään ei vihaisesti eikä kovasti, vaan siten, että Sampson ymmärsi lyönnin merkityksen.

Seuraavalla kerralla koira ei enää tokaissutkaan. Denveriä saatiin läimäyttää monta kertaa, ennenkuin se rupesi tottelemaan uutta isäntäänsä. Mutta verikoira Kane kieltäytyi kokonaan ottamasta lihaa Waden kädestä. Se murisi, näytti hampaitaan ja nuuski nälkäisesti.

"Kanea on kohdeltava hyvin varovaisesti", Wade huomautti. "Se voi purrakin hyvin äkkiä."

"Mutta se on niin kaunis", tyttö sanoi. "En luule sitä ollenkaan vihaiseksi. Lupaattehan olla sille hyvä ja koettaa voittaa sen. puolellenne?"

"Teen kaiken voitavani."

"Isä on hyvin iloinen saatuaan kerran todellisen metsästäjän White Slidesiin. Minäkin olen iloinen, mutta surullinenkin samalla. Vihaan sellaista ajatustakin, että puumat ja sudet syövät suuhunsa pieniä vasikoita, ja tuntuu oikein hirveältä, että karhut tappavat täysikasvuisia eläimiä, mutta minä pidän suden ulvonnasta ja arosusien haukunnasta. En voi mitään toivolleni, ettette tappaisi niitä kaikkia."

"Sellainen voi tuskin olla mahdollistakaan, neiti. Koetan kaikkeni hävittääkseni puumat ja ajaakseni karhut pakosalle, mutta susia en voi mitenkään tappaa sukupuuttoon. Viekkaampaa eläintä kuin susi ei ole olemassakaan. Kerron teille pienen tarinan. Muutamia vuosia sitten matkustin kokiksi eräälle maatilalle, joka sijaitsee Denverin pohjoispuolella aavikon reunassa. Siellä ruvettiin heti kertomaan minulle kaikenlaisia juttuja muutamasta yksinäisestä sudesta, joka oli asustanut paikkakunnalla jo kauan aikaa. Se tunnettiin ja kuta enemmän sitä metsästettiin, sitä viisaammaksi se tuli. Sen erikoisruokana olivat hiehot, ja kaikki kartanonomistajat varustautuivat sitä vastaan. He palkkasivat kaikki seudun vanhat metsästäjät ja pyydystäjät saadakseen sen tapetuksi. Mutta se ei hyödyttänyt mitään, sillä vanhus jatkoi vain hiehojen tappamista. Jokainen yö tappoi se yhden tahi pari. Ja se oli niin viekas ja nopea, että se työskenteli aina eri maatiloilla eri öinä. Lopulta se tappoi isännältäni yksitoista hiehoa yhden ainoan yön kuluessa. Yksitoista, ajatelkaahan sitä. Silloin sanoin isännälleni: 'Olisi parasta, jos antaisitte minun tappaa tuon vanhan harmaan teurastajan.' Mutta isäntäni nauroi vain minulle, sillä hän oli koettanut jo kaikkia keinoja. Hän antoi minun kumminkin mennä. Otin hieman lihaa, huopapeitteeni, pyssyni, parin lumikenkiä ja lähdin vanhuksen jäljille… Ja, neiti Columbine, seurasin vanhusta niin kauan lumessa, että se kuoli väsymykseen."

"Kuinka ihmeellistä!" tyttö huudahti huohottaen ja hehkuen mielenkiinnosta. "Ah, tuntuu niin säälittävältä, että sellaisenkin erinomaisen pedon piti kuolla! Villit eläimet ovat julmia. Toivoisin asian olevan toisin."

"Elämä on julmaa, neiti, ja yhdyn toivoonne", Wade vastasi surullisesti.

"Olette varmaankin saanut kokea yhtä ja toista. Isä sanoi minulle: 'Collie, nyt olemme lopultakin saaneet tänne miehen, joka voi kertoa sinulle tarpeeksi juttuja.'… En kuitenkaan usko, että haluatte."

"Pidättekö kertomuksista?" Wade kysyi uteliaana.

"Minäkö? Pidän kaikenlaisista, mutta enimmän seikkailuista. Minusta olisi pitänyt tullakin poika. Eikö olekin kummallista, etten voi tehdä kenellekään pahaa enkä katsella hirvenkään teurastamista? Mutta te ette suinkaan voikaan kertoa minulle liian verisiä tai julmia tapahtumia. Vihaan intiaanijuttuja. Niiden paljas ajatteleminenkin värisyttää minua… Jonakin päivänä kerron teille erään tarinan."

Wade ei voinut vastata mitään.

"Minun täytyy poistua nyt", tyttö sanoi siirtyen portaille. Sitten hän epäröi ja kääntyi hymyillen miettiväisesti ja iloisesti. "Luulen, että meistä tulee vielä hyvät ystävät", hän lisäsi.

"Neiti Columbine, varmasti, jos se vain hiemankaan riippuu minusta", Wade vastasi.

Columbinen hymy kirkastui samalla kun hänen katseensa muuttui läpitunkevaksi hänen tietämättään. Wade tunsi, miten vastustamattomasti he vetivät toisiaan puoleensa, vaikka Columbine ei sitä aavistanutkaan.

"Kaupan päättämiseen tarvitaan aina kaksi", tyttö vastasi vakavasti. "Pidän sanani. Hyvästi."

Wade katseli hänen poistumistaan ja sitä mukaa kuin Columbine eteni haihtui pakkokin, jonka alaisena Wade oli ollut. Kun Columbine hävisi näkyvistä, Waden tunteet katkoivat kaikki kahleensa. Vetäen koirat huoneeseen hän sulki oven sisäpuolelta. Sitten nojautui hän seinään horjuen ja kuiskasi käheästi: "Kiitän Jumalaa!"

VI.

Syyspäiväntasauksen lähestyessä syyskuun kullanvärinen punaiselle ja purppuralle vivahtava luonto alkoi vaaleta. Sade riitti pakkasen puremien lehtien kastelemiseen, jolloin vuorilta puhaltavat tuulet panivat ne lentämään, liehumaan ja peittämään notkoja, täyttämään purojen lammikoita ja värjäämään teitä. Kun ilma muuttui ja aurinko paistoi kirkkaasti jälleen, useimmat haavikot olivat lehdettömät ja paljaat pajukot näyttivät kankeilta verrattuina harmaihin salviarinteihin, ja viiniköynnökset olivat menettäneet tulipunaisen värinsä. Kukkuloita ja laaksoja oli kohdannut äkkinäinen muutos, joka ei kuitenkaan ollut vaikuttanut niiden kauneuteen.

Penikulman tahi parin päässä White Slidesistä muutamassa suojaisessa sopessa oli pari pientä erään Andrews-nimisen karjanomistajan omistamaa tölliä. Hän oli ennen ollut työssä Bellloundsilla, mutta oli vähän aikaa sitten eronnut ja ruvennut työskentelemään yksinään. Hänellä oli hyvin nuori vaimo, muutamia lapsia ja veli, joka toimi hänellä paimenena. Nämä ihmiset olivat Bellloundsin ainoat naapurit kymmenen penikulman alalla Kremmliniin päin.

Columbine piti rouva Andrewsista ja ratsasti tahi käveli sinne usein pienelle vierailulle jutellakseen ystävättärensä kanssa tahi temmeltääkseen lapsukaisten kera.

Syyskuun lopussa Columbine tunsi kiihkeätä halua mennä Andrewsin maatilalle saadakseen sieltä tietoja Wilson Mooresta. Vaikka joitakin uutisia olisi saapunutkin White Slidesiin, ei niitä olisi kuitenkaan kerrottu hänelle. Jack Belllounds oli ratsastanut Kremmliniin ja sieltä takaisin yhtenä päivänä, mutta Columbine olisi sietänyt ennen vaikka mitä, kuin olisi ruvennut kyselemään häneltä.

Hän kysyi kaikissa tapauksissa hevosmieheltä, joka toi elintarpeita Bellloundsille, mutta hänen saamansa vastaus oli kummallisesti kartteleva. Se ärsytti Columbinea ja synnytti hänessä epäluuloja, joita hän koetti tukahduttaa. Lopulta hänestä näytti aivan ilmeiseltä, ettei Wilson Mooren nimeä haluttu mainita hänen kuultensa.

Ensin hän oli lisääntyvässä kostonhimossaan aikonut mennä uuden ystävänsä, metsästäjä Waden puheille uskoakseen hänelle ikävänsä ja muutamia muitakin seikkoja, jotka alkoivat tuntua yhä tukalammilta sitä mukaa kuin päivät kuluivat. Tunne, että Jack Belllounds oli jollakin tavoin tullut hänen ja vanhuksen väliin, jota hän rakasti ja sanoi isäkseen, tuntui hänestä hyvin omituiselta. Columbine ei ollut huomannut sitä, ennenkuin viime aikoina. Hän sai sen selville siitä, ettei hän enää turvautunut Bellloundsiin, kuten ennen, koska hän oli huomannut Bellloundsin karttavan häntä. Mutta sitten Columbine luuli erehtyneensä, sillä aina kun hän tapasi Bellloundsin ruokapöydässä tahi jossakin muualla, Belllounds tuntui kohtelevan häntä yhtä hellästi kuin ennenkin. Hän ei sittenkään ollut enää sama mies kuin ennen. Kartanon muinoin niin iloiset ihmiset olivat nyt synkkiä ja pahantuulisia. Ja tuntiessaan, ettei hän vielä ollut tarpeeksi hyvä ystävä Waden kanssa voidakseen uskoa hänelle suurimpia salaisuuksiaan, hän tukahdutti mielihalunsa ja päätti koettaa itse saada jollakin tavoin tietää haluamansa asiat.

Kun hän lähti kävelemään Andrewsin kartanoon päin, hän onnettomuudekseen tahi onnekseen tapasi Jack Bellloundsin.

"Mihin sinä nyt olet menossa?" Jack kysyi tutkivasti.

"Menen tervehtimään rouva Andrewsia."

"Etkä mene!" Jack sanoi äkkiä tiukasti.

Columbine tunsi sydänalassaan jotakin omituista, jotakin polttavaa, joka tuntui vieraalta hänen ruumiilliselle olemukselleen ja joka halusi purkaantua ulos. Jack Bellloundsin puheet ja työt olivat viime aikoina tuntuneet hänestä hyvin vastenmielisiltä. Hän katsoi vakavasti Jackiin, joka katsoi uteliaasti häneen. Columbine ei aavistanutkaan, mitä Jackilla oli mielessä, sillä kauhistuen hän tunsi vain sen, että hän vieraantui yhä enemmän tästä nuoresta miehestä, jonka kanssa hänen piti mennä naimisiin. Hänen tuloansa seuranneet viikot olivat olleet tukalimpia mitä hän muisti.

"Kyllä minä menen", hän vastasi hitaasti.

"Et mene!" Jack toisti kiivaasti. "En halua, että juoksentelet siellä juoruamassa Andrewsin eukon kanssa."

"Vai et halua", Columbine sanoi hyvin tyynesti. Kuinka huonosti Jack häntä ymmärsikään!

"Kuulithan sen."

"Et ole mieheni vielä, herra Jack Belllounds", Columbine tiuskaisi vihaisesti. Jack voi ärsyttää häntä pahemmin kuin kukaan muu.

"Pian kuitenkin. Muutamien viikkojen tahi kuukausien kuluttua ainakin", Jack jatkoi tyyntyen hieman.

"Olen antanut suostumukseni", Columbine sanoi tuntien kalpenevansa, "ja pidän sanani… En tiedä kumminkaan, milloin. Jos puhut minulle näin, voi kulua useita viikkoja, jopa kuukausiakin, ennenkuin määrään päivän."

"Columbine!" Jack huudahti, kun tyttö kääntyi mennäkseen. Hänen äänensä kuulosti todellakin toivottomalta. Columbine sai nyt jälleen varmuuden muutamasta asiasta, joka oli vaivannut häntä kovasti. Oli aivan samantekevää, miten hän suhtautui tähän uuteen sukulaiseensa, se kumminkin näytti peloittavalta totuudelta, että Jack oli todellakin rakastunut häneen. Mutta tällä kertaa hän ei pehmennyt.

"Kutsun isän tänne, jotta hän käskisi sinun jäädä kotiin", Jack tiuskaisi jälleen suuttuen.

Columbine pyörähti kantapäällään.

"Jos teet sen, olet tyhmempi kuin olen luullutkaan."

Silloin ei Jack voinut enää hillitä itseään.

"Tiedän, minne olet menossa. Aiot mennä tervehtimään tuota pölkkyjalka Moorea!… Varo, etten näe sinua hänen seurassaan."

Columbine käänsi selkänsä Bellloundsille ja kiiruhti pois jokaisen suonen sykkiessä ja tehdessä kipeää. Hän kiiruhti tielle haluten juosta, mutta ei menettää kuuloaan eikä näköään. Hän tahtoi paeta jotakin, vaikka ei tiennyt, mitä.

"Ah, se on jotakin pahempaa kuin hänen luonteensa!" hän huudahti kuumien kyynelien vieriessä hänen poskilleen. "Hän on ilkeä, niin sanomattoman ilkeä! Miksi sen kieltäisin, vaikka rakastankin isää? Elämäni menee kokonaan pilalle, ellei se jo olekin pilalla."

Hänen vihansa haihtui yhtä nopeasti kuin hänen kostonhimonsakin. Hän moitti itseään niiden kiivaiden vastausten vuoksi, joilla hän oli suututtanut Jackin. Hän vannoi, ettei hän milloinkaan enää unhottaisi niin kokonaan itseään.

"Mutta miksi hän raivostuttaakin minut aina?" hän huudahti koettaessaan puolustaa itseään. "Mitä hän sanoikaan? 'Tuo pölkkyjalka paimen Moore'!… Ah, miten halpamaista. Hän on siis kuullut, että Wilson raukan jalka on pilalla, ehkä hän on täydellinen raajarikko… Jos se on totta, niin… Mutta miksi huusi hän tietävänsä sen, että haluan puhutella Wilsonia?… Enkä halua, en ollenkaan!… Ah, mutta haluan kuitenkin!"

Ja silloin Columbine sai oppia viivyttelemättä, että hän tulee unhottamaan itsensä jälleen. Hän huomasi tehneensäkin sen jo, ymmärtäen samalla muutaman surullisemman ja oudomman totuuden, joka oli selviämäisillään hänelle. Hän oli tuntevinaan toisen Columbinen itsessään, jonkunlaisen oikullisen, intohimoisen ja erilaisen olennon, joka ei halunnut lannistua.

Melkein ennenkuin hän huomasikaan lähteneensä aikomalleen vierailulle, Andrewsin talo oli jo hänen näkyvissään. Niin nopeasti hän oli kävellyt. Mutta hänen piti tukahduttaa mielenliikutuksensa, joka oli saanut hänet kokonaan valtoihinsa. Senvuoksi hän hiljensi vauhtiaan koettaen ajatella muita asioita.

Lapset huomasivat hänet ensin ja hyökkäsivät häntä vastaan. Saapuessaan tuvan ovelle hän jo hymyili ja posket punoittivat. Punakka ja voimakas rouva Andrews sopikin hyvin uudisasukkaan vaimoksi, jonka pitää tarttua kiinni raskaaseenkin työhön. Hänen kasvonsa kirkastuivat Columbinen tullessa, mutta hän oli silti hieman hämmästyneen ja uteliaan näköinen.

"Herranen aika, miten iloinen olenkaan saadessani tavata sinut, Columbine!" hän tervehti. "Et ole ollutkaan täällä pitkiin aikoihin."

"Olen aikonut tulla, mutta olen siirtänyt sen aina tuonnemmaksi", Columbine vastasi.

Ja sitten he naisnaapurien tapaan alkoivat jutella syystarkastuksesta, talven piakkoin tapahtuvasta tulosta ja sen aiheuttamasta yksinäisyydestä, lapsista ja kaikenlaisesta muusta, josta lopulta päästiin henkilökohtaisempiin ja mielenkiintoisempiin asioihin.

"Ja niinkö ne asiat sitten ovat, että sinun pitää mennä naimisiin Jack Bellloundsin kanssa?" rouva Andrews kysyi hetkisen kuluttua.

"Niin, luullakseni", Columbine vastasi hymyillen.

"Hm! En ole mikään sukulaisesi enkä erittäin läheinen ystäväsikään, mutta sanon kuitenkin, että —"

"Voi älä!" Columbine keskeytti.

"Hyvä on, tyttöseni. Ehkä onkin parempi, etten sano mitään. Säälin sinua, ellet rakasta Möly-Jackia. Ennen vanhaan inhosit häntä, muistaakseni."

"En rakasta Jackia vielä, vaikka minun pitäisi rakastaa tulevaa miestäni. Mutta tahdon koettaa ja vaikka en milloinkaan onnistuisikaan, velvollisuuteni pakottaa minut sittenkin menemään naimisiin hänen kanssaan."

"Jonkun naisen pitäisi puhua asiasta Bill Bellloundsille", rouva Andrews sanoi niin julmasti, ettei se ennustanut hyvää vanhalle karjanomistajalle.

"Oletko kuullut, että olemme saaneet uuden miehenkin kartanoomme?" Columbine kysyi muuttaen puheenaihetta.

"Tarkoitat varmaankin metsästäjäänne, Hell-Bent Wadea?"

"Kyllä, mutta vihaan tuota naurettavaa nimitystä", Columbine sanoi.

"Niin, se on omituinen, kuten useimmat muutkin näiden seutujen nimitykset. Sitä ei voida muuttaa. Hän on ollut täällä pari kertaa, kerran koirineen ja sitten toissa iltana. Pidän hänestä. Hän on kunnon mies kummallisesta nimestään huolimatta. Mieheni ja hänen veljensä kiintyivät häneen kuin sorsat veteen."

"Olen iloinen kuullessani sen. Minäkin suhtauduin häneen melkein niin", Columbine vastasi. "Hänellä on surullisimmat kasvot mitä milloinkaan olen nähnyt."

"Surullisetko? Aivan niin. Hän on nähnyt suurimman osan siitä, josta hän on saanut nimensäkin. Nauroin nähdessäni hänet ensin. Tuollainen pieni hontelo mies, vääräsäärinen ja risainen, noine kauhean jokapäiväisine kasvojenilmeineen! Mutta hänen tullessaan seuraavan kerran unhotin hänen ulkomuotonsa."

"Niin, siinäpä se juuri onkin! Hän ei ole juuri minkään näköinen, mutta jokainen unhottaa hänen jokapäiväisyytensä heti", Columbine vastasi lämpimästi. "Tuntuu aivan siltä kuin hänen karkean kuorensa alla piilisi jotakin."

"Niin, sinä ja minä olemme naisia ja tunteemme ovat senvuoksi erilaisia", rouva Andrews sanoi. "Mieheni on kovasti ihmeissään siitä, mitä kaikkea Wade osaa tehdä. Wade korjasi Tomin pyssyn, jota ei ole voitu käyttää yhteen vuoteen, hän laittoi kelloni käymään ja se käy nyt paremmin kuin milloinkaan ennen. Sitten hän pelasti lehmämme myrkkypuun vaikutuksesta, vaikka Tom luuli sen kuolevan."

"Pojat kertoivat Waden pelastaneen muutamia meidänkin lehmiämme. Isä oli hyvin iloissaan. Tiedäthän hänen menettäneen paljon elukoita puun aiheuttaman myrkytyksen vuoksi. Näin paljon kuolleita härkiä ollessani viime kerran ratsain vuoristossa. On ikävää, ettei uusi miehemme tullut tänne ennen pelastamaan niitä. Kysyin häneltä, miten hän menettelee, ja hän sanoi minulle olevansa lääkäri."

"Siis eläinlääkäri", rouva Andrews sanoi nauraen. "Sitä en ole vielä kuullutkaan. Tomin puheiden mukaan tämä Wade oli sanonut nähtyään sairaan lehmämme, että lehmä on syönyt myrkyllisen puun lehtiä — muistaakseni hän oli nimittänyt kasvia kukonkannukseksi — jotka ovat paisuneet sen vatsassa hirveästi sen juotua vettä. Wade pisti vain veitsen sen kylkeen, niin että ilma pääsi ulos, jolloin se pelastui."

"Huh, miten julmaa! Mutta keino on hyvä, jos eläimet vain siten pelastuvat."

"Ne voidaan kaikki pelastaa, jos vain joudutaan niiden luo ajoissa", rouva Andrews vastasi.

"Näin lääkäreistä puhuessamme", Columbine jatkoi koettaen muodostaa kysymyksensä ylimalkaiseksi, "tiedätkö, joutuiko Wilson Moore! Kremmlinissä ollessaan lääkärin hoitoon loukkaantuneen jalkansa vuoksi?"

"Ei, sillä siellä ei ollutkaan lääkäriä. Heidän olisi pitänyt lähettää hänet Denveriin, mutta koska Wils ei olisi kestänyt sellaista matkaa eikä voinut odottaa, rouva Plummer sitoi hänen jalkansa. Hän on tehnytkin sen mielestäni mainiosti."

"Ah, olen hyvin iloinen!" Columbine mumisi. "Hänestä ei siinä tapauksessa tulekaan raajarikkoa eikä pölkkyjalkaa?"

"Ei. Mutta saat itse katsoa, sillä Wils on täällä. Hän saapui tänne toissa yönä ja asuu lankoni kanssa tuolla toisessa tuvassa."

Rouva Andrews lateli tämän kaiken nopeasti ja mielellään, mutta kumminkin jonkunlaisella erikoisella tarkoituksella. Hänen katseensa oli kohdistunut omituisen ystävällisesti nuorempaan naiseen.

"Täälläkö?" Columbine huudahti hämmästyneenä tullen hyvin liikutetuksi ja iloiseksi. Hän vuoroin punastui ja kalpeni.

"Niin!" rouva vastasi katsoen nyt ovelle. "Hänen pitäisi olla näkyvissä jossakin, sillä hän kuljeskelee kainalosauvan varassa."

"Kainalosauvanko?" Columbine huudahti järkytettynä.

"Niin juuri. Hän teki sen itse… Mutta en näekään häntä nyt missään. Ehkä hän meni tupaan nähdessään sinun tulevan, sillä hän on hirmuisen arka tuon sauvan vuoksi."

"No, jos hän on niin arka, niin minun on ehkä parasta lähteä", Columbine sanoi taistellen hämminkiään ja pettymystään vastaan. Mitähän tapahtuisikaan, jos hän sattuisi kohtaamaan hänet? Voisiko Wils ruveta kuvittelemaan jotakin hänen tulonsa vuoksi? Hänen sydämensä rupesi sykkimään kiivaasti.

"Koeta rauhoittua, tyttöseni", rouva vastasi. "Tiedän teidän riidelleen, sillä hän kertoi sen minulle. Miten ikävää!… En voi sille mitään, jos sinun nyt kerran pitää mennä. Tule nyt vielä kerran ennen lumen tuloa. Hyvästi."

Columbine sanoi hänelle nopeat jäähyväiset ja poistui hyvin toivottomana. Hän oli jo melkein päässyt viereisen tuvan nurkan taakse, jonka sivuitse hänen oli mentävä, mutta ennenkuin hän ehti saada mielenmalttinsa takaisin, hän näki Wilson Mooren kulkevan sauvaansa nojaten niin, ettei siteissä oleva jalka koskettanut maahan. Wilson oli huumannut hänet ja koetti kiiruhtaa aitauksen taakse, ennenkuin hän näkisi hänet ja voisi puhutella häntä.

"Wilson!" Columbine huudahti tahtomattaan. Heti kun nimi livahti hänen huuliltaan hän katui huudahdustaan, mutta se oli jo liian myöhäistä. Paimen pysähtyi ja kääntyi hitaasti.

Silloin Columbine käveli nopeasti hänen luokseen tullen äkkiä yhtä rohkeaksi kuin hän äsken oli ollut peloissaan. Nähtyään Wilsonin hän muuttui heti.

"Wilson Moore, aioit karttaa minua", hän sanoi moittivasti.

"Päivää, Columbine", Wilson tervehti välittämättä hänen sanoistaan.

"Ah, olen ollut niin pahoillani loukkautumisesi vuoksi!" Columbine sanoi. "Ja nyt olen taasen niin iloinen, että olet — Wilson, olet niin laihtunut ja kalpea, että olet varmaankin kärsinyt kovasti."

"Kai se on hieman heikontanut minua."

Columbine ei ollut milloinkaan ennen nähnyt hänen kasvojaan muuta kuin päivettyneinä, jäntevinä ja terveinä, mutta nyt niissä oli tuskien, jännityksen ja kärsivällisen alistuvaisuuden uurtamia juovia. Hän näytti vanhemmaltakin. Jokin noissa hienoissa, tummissa ja sumuisissa silmissä liikutti häntä kovasti.

"Et kirjoittanut minulle sanaakaan", hän jatkoi moittivasti. "Ei kukaan halunnut kertoa minulle mitään. Pojat eivät sanoneet tietävänsä. Kysyessäni isältä hän suuttui. Jackilta en ole viitsinyt tiedustellakaan. Ruokavarojen kuljettaja valehteli minulle. Silloin lähdin tänne kuullakseni uutisia sinusta, mutta en osannut aavistaakaan sinun oleskelevan täällä… Nyt olen iloinen, että tulin."

Miten kummallisen, tumman ja omituisen katseen Wilson loikaan häneen!

"Tämä on niin sinun tapaistasi, Columbine", hän sanoi. "Tiesin sinun olevan pahoillasi onnettomuudestani, mutta en voinut lähettää sinulle mitenkään sanaa."

"Pelastit Pronton minulle", Columbine vastasi kovasti värisevällä äänellä. "En voi milloinkaan kiittää sinua tarpeeksi."

"Niin, se oli hieman kummallista. Pronto pillastui. Toivon sen nyt voivan hyvin."

"Se on jo melkein terve. Tikkujen poisottaminen sen nahasta vei jonkun aikaa. Kyllä se pian paranee eikä siis herra Jack Bellloundsin taidonnäyte aiheuttanutkaan sen pahempaa."

Columbinen ääni kuulosti katkeralta hänen lopettaessaan. Moore käänsi ajattelevan katseensa hänestä muualle.

"Toivon vanhan Billin voivan hyvin", hän kysyi välinpitämättömästi.

"Oletko kertonut omaisillesi sinua kohdanneesta tapaturmasta?" Columbine kysyi välittämättä hänen huomautuksestaan.

"En."

"Ah, Wilson, sinun olisi pitänyt lähettää sana heille tahi ainakin kirjoittaa."

"Minunko? Olisiko minun pitänyt ruveta mankumaan heiltä apua onnettomuudessani? En voi suhtautua asiaan ollenkaan niin."

"Wilson, lähdet kai piakkoin kotiisi Denveriin, vai mitä?"

"En!" Wilson vastasi lyhyesti.

"Mutta mihin sitten aiot ryhtyä? Et varmastikaan voi ruveta työhön vielä pitkiin aikoihin."

"Columbine, en voi milloinkaan enää ratsastaa siten kuin ennen", hän sanoi surullisesti. "Tietysti jollakin tavoin, mutta en entiseen tapaan koskaan."

"Ah!" Columbinen ääni ja se äärimmäinen pehmeys ja hellyys hänen liikkeissään hänen koskettaessaan karkeasti kyhättyä kainalosauvaa olisivat ilmaisseet asian laidan kaikille muille, paitsi näille kahdelle toistensa kohtaloihin syventyneille. "En voi kestää, jos se vain on totta."

"Pelkään sen olevan. Jalkani murskaantui pahasti. Säästyin juuri tulemasta pölkkyjalkaiseksi."

"Sinun pitäisi saada hoitoa ja — Wilson, aiotko todellakin jäädä asumaan näiden Andrewsien luokse?"

"En luullakseni. Heillä on myös omat huolensa. Columbine, aion perustaa sadanviidenkymmenen hehtaarin suuruisen uudistilan."

"Uudistilanko?" Columbine huudahti hämmästyneenä. "Mihin?"

"Tuonne Old White Slidesin rinteille. Se on ollut jo vuosikausia mielessäni. Muistat kai erään sievän pienen punaisen jyrkänteen juurella olevan laakson? Siellä on mainio lähdekin. Olet ollut siellä minun mukanani kerran. Muistat kai tuon kullankaivajien rakentaman vanhan kämpän?"

"Kyllä. Paikka on hyvin edullinen ja laakso on kaunis, mutta Wils, et voi tulla toimeen siellä", Columbine huomautti vakavasti.

"Miksi en? Haluaisin sen mielelläni tietää."

"Pöksähän on niin pieni. Rakennuksessa ei ole muuta kuin yksi huone, sen katto on melkein tipotiessään, raot ovat kaikki auki, uuni on luhistumaisillaan… Wilson, et suinkaan rupea uskottelemaan minulle, että aiot muuttaa sinne yksinäsi asumaan?"

"Varmasti. Mitä ajatteletkaan?" Wils vastasi ivallisesti. "Haluaisitko, että menisin naimisiin jonkun tytön kanssa? Miksi ei, jos vain joku huolii tällaisesta raajarikosta."

"Kuka sinua siellä hoitaisi?" Columbine kysyi punastuen kovasti.

"Minä itse! Hyvä Jumala, Columbine, enhän minä mikään invaliidi vielä ole! Minulla on muutamia ystäviä, jotka tulevat auttamaan minua rakennuksen korjaamisessa. Niin, nythän minä muistankin. Entisessä asunnossani White Slidesissä on vielä paljon tavaroitani. Tulen noutamaan niitä sieltä piakkoin."

"Wilson Moore, oletko todellakin tosissasi?" Columbine kysyi vakavasti ihmetellen. "Aiotko todellakin perustaa uudisasunnon White Slidesin kartanon läheisyyteen ja asettua asumaan sinne, vaikka — vaikka —?"

Hän ei voinut lopettaa. Joku musertava onnettomuus, jota hän ei osannut määritellä, näytti uhkaavan häntä.

"Hyvin kummallista", Columbine vastasi huumaantuneena kääntyen poispäin lisäämättä enää mitään.

"Hyvästi, Columbine!" Wils huusi hänen jälkeensä äänellä, jossa todellakin oli jäähyväisten tuntua.

Koko kotimatkan Columbine oli sellaisten tunteitten vallassa, että ne pakottivat hänet tarkasti miettimään tilanteen lisääntyvää tukaluutta. Ja asia muuttui vielä pahemmaksi, kun hän kotiin tullessaan kohtasi Jack Bellloundsin, jonka kasvot olivat synkät kuin ukkospilvi.

"Isä haluaa puhutella sinua", hän sanoi äänellä, joka toi Columbinen mieleen hänen muutamia tunteja sitten lausumansa uhkauksen.

"Niinkö?" Columbine sanoi arvokkaasti. "Kohteliaasta käytöksestäsi voin melkein päättää, miten tärkeää se on."

Belllounds ei alentunut vastaamaan tähän. Hän istui kuistissa, jossa hän nähtävästi oli odottanut Columbinen tuloa, eikä näyttänyt ollenkaan onnelliselta.

"Missä isä on?" Columbine jatkoi.

Jack viittasi toiseen oveen päin, jonka takana hän istui. Siitä päästiin huoneeseen, jota kartanon omistaja käytti jonkunlaisena konttorina ja varastohuoneena. Kun Columbine meni Jackin sivu, Jack tarttui hänen hameeseensa.

"Columbine, oletko vihainen minulle?" hän sanoi rukoilevasti.

"Olen!"

"Älä mene isän luo ollessasi sellaisella tuulella", Jack pyysi. "Hänkin on vihainen ja se pahentaa vain asioita."

Pitkäaikaisen kokemuksen perusteella Columbine voi sanoa, milloin Jack oli tehnyt jotakin omaksi hyödykseen ja ruvennut sitten ajattelemaan tekonsa mahdollisia seurauksia. Hän vetäisi hameensa irti vastaamatta mitään ja koputti konttorin oveen.

"Sisään!" Belllounds huusi.

Columbine meni huoneeseen. "Halloo, isä! Haluatko puhutella minua?"

Belllounds istui vanhan pöydän vieressä likaisen tilikirjan ääressä kynän pätkä suuressa kädessään. Kun hän katsahti ylös, Columbine hieman säpsähti.

"Missä olet ollut?" Belllounds kysyi töykeästi.

"Kävin vieraisilla rouva Andrewsin luona."

"Menitkö sinne vain siinä tarkoituksessa?"

"Kyllä!" Columbine vastasi hieman viivytellen.

"Et siis mennyt tapamaan Wilson Moorea?"

"En."

"Väität varmasti myöskin, ettet tiennyt hänen olevankaan siellä, vai mitä?"

"En tiennytkään", Columbine tiuskaisi.

"Puhuttelitko häntä?"

"Puhuttelin kyllä, mutta se tapahtui vallan sattumalta."

"Vai niin! Nyt sinä valehtelet minulle."

Columbine punastui niin kovasti kuin häntä olisi lyöty.

"Isä!" hän huudahti suuresti hämmästyneenä.

Belllounds näytti niin synkältä ja luoksepääsemättömältä kuin jokin olisi vaikuttanut hänessä jonkunlaisen karkaisun, ja hänen ajatuksensa olivat aivan sekaisin. Hänen tavallinen tyyni, helppo, ylpeä ja rehellinen suhtautumisensa kaikenlaisiin asioihin näytti jonkun murtumisen tahi huumauksen särkemältä vähentäen hänen luottamustaan.

"Sano nyt suoraan, valehteletko?" hän toisti näkemättä tahi tietämättä tytön toivottomuutta.

"En voisi valehdella sinulle milloinkaan, vaikka koettaisinkin", Columbine änkytti.

Bellloundsin tiukka ja synkkä katse oli kohdistunut häneen, kuin hän olisi muodostanut aivan uuden ja hämmästyttävän arvoituksen.

"Mutta sinä näit kumminkin Mooren?"

"Kyllä!" Columbine alkoi suuttua.

"Puhuit hänen kanssaan?"

"Tietysti."

"Tyttö, en pidä siitä. Puheesi ja käytöksesi eivät miellytä minua nyt ollenkaan."

"Olen pahoillani, mutta en voi muuttaa kumpaakaan."

"Mitä tuo paimen sanoi sinulle?"

"Puhuimme enimmäkseen hänen loukkaantuneesta jalastaan."

"Entä mistä muusta?" Belllounds jatkoi kovemmasti.

"Hänen suunnitelmistaan."

"Vai niin! Tuostako hänen suunnitelmastaan uudistalosta Sage Creekin laaksoon?"

"Niin."

"Haluaisitko sinä sitä?"

"Minäkö? En totisesti!"

"Columbine, sanoit minulle muutamia viikkoja sitten, ettei hän ole rakastunut sinuun. Oletko vieläkin samaa mieltä, tahdotko vieläkin väittää, ettei hän ole kiintynyt sinuun?"

"Hän ei ole sanonut sitä minulle enkä ole milloinkaan sitä uskonutkaan. Olen aivan varma, ettei hän ole."

"Vai niin. Tyttö, silloin olit yhtä varma siitäkin, ettet sinäkään rakasta häntä. Oletko vieläkin?"

"En", Columbine vastasi hiljaa. Vihjaus noihin tuntemattomiin voimiin värisytti häntä. Hän ei halunnut karttaa ainoatakaan tuon miehen tekemää kysymystä, jolta hän ei voinut vaatia mitään, mutta jolle hän oli suuressa kiitollisuuden velassa elämästään ja kasvatuksestaan, suojellakseen uutta ja kasvavaa ylpeyttään. Hänessä muodostui kuitenkin jotakin jäähdyttävää.

Belllounds, ollen omituisesti itseensäsulkeutunut ja vakava, näytti haluavan lakata kyselemästä joko pelosta kuulla tytöltä vieläkin enemmän tahi entisten ystävällisten tunteitten heräämisestä. Mutta Columbinen vastaus järkytti häntä ja heittäen kynän kädestään sellaisin liikkein, kuin hänet olisi pakotettu päätökseen, hän nousi kumartuen tyttöön päin.

"Olet ollut minulle kuin tytär ja olen tehnytkin kaiken voitavani puolestasi. Olen toiminut parhaan ymmärrykseni mukaan ja olen rakastanut sinua", hän sanoi hellästi ja liikuttavasti. "Tunnet toiveeni tulevaisuudestasi… Mutta meidän ei ole pakko tuhlata sanoja. Tästä hetkestä alkaen olet vapaa tekemään, miten ikinä haluat. Haluatko vai et luopua huolenpidostani? Sinun pitää nyt päättää, tahdotko mennä Jackin kanssa naimisiin, vai etkö?"

"Lupasinhan sinulle silloin haluavani. Pidän sanani!" Columbine vastasi vakavasti.

"Ollaan siis päästy niin pitkälle ja se onkin hyvä", Belllounds jatkoi. "Kunnioitan sinua sanojesi vuoksi… Mutta milloin haluat ottaa hänet mieheksesi?"

Pieni huone alkoi pyöriä Columbinen sumuisissa silmissä. Kaikki oli nyt mennyttä. Hänen ankkurinsa ei pitänyt.

"Milloin vain tahdot. Kuta pikemmin, sitä parempi", hän kuiskasi.

"Hyvä, tyttöseni, kiitän sinua", Belllounds vastasi äänellä, joka Columbinesta tuntui tulevan kaukaa. "Ja vannon, etten ole ollenkaan varma, eikö olisi parempi, etten antaisikaan sinun ja Jackin mennä milloinkaan naimisiin… Määrätkäämme kuitenkin päivä. Sanokaamme lokakuun ensimmäinen. Sama päivä, jolloin sinut tuotiin luokseni enemmän kuin seitsemäntoista vuotta sitten."

"No lokakuun ensimmäinen päivä sitten", Columbine sanoi katkonaisesti suudellen isäänsä kuin merkiksi siitä, mitä hän tiesi olevansa velkaa hänelle. Sitten hän poistui sulkien oven.

Nähtyään hänet Jack nousi äkkiä ja hänen kalpeat kasvonsa näyttivät hyvin liikutetuilta.

"Columbine!" hän huudahti käheästi. "Minkä näköinen oletkaan!… Kerro minulle, mitä siellä tapahtui. Älä sanokaan minulle, että —"

"Jack Belllounds", Columbine keskeytti kuin hämmästyen sitä, että hän voi sen ilmoittaa, "lupasin mennä naimisiin kanssasi lokakuun ensimmäisenä päivänä."

Jack huudahti poikamaisen riemukkaasti puristaen hänet äkkiä syliinsä. Mutta hänen kohtelussaan ei ollut mitään poikamaista, sillä se ilmaisi melkein hurjaa omistusoikeutta. "Collie, olen rakastunut aivan mielettömästi sinuun", hän aloitti tulisesti. "Et ole milloinkaan sallinut minun kertoa sinulle, ja senvuoksi se on tullutkin yhä pahemmaksi. Tänään nähdessäni sinun menevän tuonne, jossa Wilson Moore nyt oleskelee, tulin hirveästi mustasukkaiseksi. Olin aivan sairas ja olisin mielelläni tappanut hänet. Silloin vasta huomasin, miten suuresti rakastan sinua. Ah, en tiennyt sitä ennen, mutta tiedän sen nyt!… Olen aivan mieletön!" Hän pusersi tytön rintaansa vasten huolimatta hänen vastustuksestaan; hänen kasvonsa ja niskansa olivat aivan punaiset ja hänen silmänsä leimusivat. Hän koetti suudellakin Columbinea, mutta ei onnistunut, koska tyttö taisteli vastaan niin kovasti kuin suinkin. Hän voi vain suudella Columbinen poskia, korvia ja hiuksia.

"Voi, anna minun mennä!" Columbine huohotti. "Sinulla ei ole minkäänlaista oikeutta. — Ah, sinun olisi pitänyt odottaa!" Riistäytyen irti hän pakeni huoneeseensa saaden ovensa jo melkein kiinni, kun Jack pisti jalkansa väliin.

Belllounds melkein nauroi kiihkoissaan. Hän oli hieman raivoissaan tytön pakenemisesta ja aivan pois suunniltaan.

"Älä tulekaan tänne!" Columbine sanoi niin vihaisesti, että Jack'kin näytti huomaavan tässä olevan jotakin muutakin, mihin hänen piti kiinnittää huomionsa, kuin hänen omat toivomuksensa.

"Voi!" Jack huokaisi raskaasti. "Hyvä on. En koetakaan tunkeutua sinne, kunhan vain kuuntelet minua. Collie, älä ole vihainen minulle senvuoksi, että näytin sinulle, miten äärettömästi sinua rakastan. Olin todellakin aivan pyörällä päästäni. Voidaanko sitä ihmetelläkään, kultaseni, koska olen pelännyt, ettet huolisikaan minusta? Collie, minusta on tuntunut aivan siltä kuin olisit ainoa sellainen tyttö maailmassa, jota ikävöin enimmän, mutta jota en ikinä voi saada. Mutta nyt… Lokakuun ensimmäisenä päivänä siis! Kuuntelehan nyt. Lupaan sinulle, etten milloinkaan enää juo, en pelaa enkä kiusaa isältä rahaa. En pidä hänen tavastaan hoitaa maatilaa, mutta haluan totella häntä niin kauan kuin hän elää. Koetan myös kärsiä tuon pölkkyjalkaisen paimenen hävyttömyyttä ja suhtautua hänen nenäni alle perustamaan uudistaloon tasapuolisesti. Haluan tehdä, mitä ikinä vain tahdot."

"Mene siinä tapauksessa tiehesi!" Columbine huudahti nyyhkyttäen.

Hänen poistuttuaan Columbine telkesi ovensa ja heittäytyi vuoteeseen unhottaakseen ja antautuakseen järkytettyjen tunteittensa valtaan. Hän itki kuin tyttö, jonka nuoruus on lopussa, ja sitten kuin puuska oli mennyt ohi heikonnettuaan ja muutettuaan hänet omituisesti, hän koetti muistella, mitä hänelle äsken oli tapahtunutkaan. Hän ajatteli ajattelemasta päästyäänkin isän pyyntöä, velvollisuuttaan, tekemäänsä päätöstä ja niitä inhon ja pelon tunteita, jotka olivat järkyttäneet häntä Jack Bellloundsin toistaessa hänen lupauksensa. Sellaiset olivat päivän tapahtumat ja ne olivat tehneet hänestä vapisevan ja onnettoman ihmisen, joka kumminkin oli uskaltanut katsoa isää silmiin ja tunnustaa hänelle sen, jota hän tuskin oli uskaltanut myöntää itselleenkään. Mutta nyt hän vapisi ja kyyristyi aavistaessaan onnettomuutta, joka sisälsi koko totuuden.

"Alan ymmärtää sen nyt", hän kuiskasi ajatuksen synnyttyä, haihduttua ja palattua takaisin muuttuakseen jälleen. "Jos Wilson vain olisi rakastanut minua, olisin minäkin rakastanut häntä. Pidän hänestä sittenkin hieman, enkä voinut valehdella isälle. En ole vain varma, kuinka paljon. En ole milloinkaan uneksinutkaan rakastavani häntä enkä ketään muutakaan. Kaikki on niin omituista. Tunnen itseni äkkiä paljon vanhemmaksi. En voi ymmärtää näitä tunteitani, jotka minua nyt järkyttävät."

Siten hän mietiskeli vaikeuksia, joihin hän oli joutunut, katumatta ollenkaan vanhukselle antamaansa lupausta, mutta oppien yhä selvemmin huomaamaan luonteensa monipuolisuuden, joka ennemmin tahi myöhemmin tulisi erottamaan velvollisuuksien määrittelemän elämän toiveiden haaveilemasta. Hän näytti saavan olla aivan yksinään huolineen, ja ollessaan näiden tunteitten vallassa metsästäjä Wade muistui aina hänen mieleensä. Hän tukahdutti toistamiseen halunsa uskoutua hänelle. Wade oli hellä kuin nainen, ja hänen kasvonsa olivat niiden koettelemusten ja vaivojen uurtamat, joista hän oli selviytynyt paaduttamatta ja katkeroittamatta mieltään. Mutta kuinka hän voisikaan kertoa huolensa hänelle? Hänhän oli aivan vieras, erämaissa raaistunut mies, jonka yleisesti tunnettu kamala nimi oli ennakolta tunnettu lännen sille antamine kauheine merkityksineen, Wade veti häntä puoleensa ja hän ajatteli miestä, kunnes muisto Jack Bellloundsin raa'asta syleilystä lisäsi hänen tuntemaansa inhoa ja pelkoa. Oliko hänen pakko alistua siihen? Oliko hän suostunut siihen? Ja silloin totuus selveni Columbinelle.

VII.

Arosusien haukunta herätti Columbinen aamuhämärissä. Hän pelkäsi niiden ennustamaa päivää eikä hän ollut milloinkaan ennen elämässään vihannut auringonnousua. Hän työnsi päättäväisesti menneisyyden syrjään ja katseli rohkeasti tulevaisuuteen uskoen, että hänen, tehtyään tämän peruuttamattoman päätöksen, oli pidättäydyttävä ajattelemasta menneitä asioita ja täytettävä vain velvollisuutensa.

Aamiaista syötäessä karjanomistaja oli paremmalla tuulella kuin viikkokausiin. Hän ilmoitti, että Jack oli jo varhain aamulla lähtenyt ratsain Kremmliniin lokakuun ensimmäisenä päivänä vietettävien häiden valmistusten vuoksi.

"Jack on aivan pyörällä päästään", hän sanoi. "Niin, sellaistahan ei tavallisesti tapahdukaan, vain kerran jokaisen miehen elämässä. Muistan nuo ajat vielä itsekin… Jack ratsastaa Kremmliniin ja matkustaa sieltä postivaunuissa Denveriin. Parasta on, että tarkastat vaatevarastosi ja sullot matkalaukkuihin kaikki sellaiset puvut, joita luulet tarvitsevasi. Naiset haluavat tietysti näyttää hienoilta häämatkallaan."

"Isä!" Columbine huudahti toivottomana. "En ole kiinnittänyt miiluinkaan pukuihini minkäänlaista huomiota enkä halua poistua White Slidesistä."

"Mutta, tyttöseni, sinähän menet naimisiin!" Belllounds huomautti.

"Miksi ei Jack ottanut minua mukaansa Kremmliniin? En voi muuttaa vanhoja pukujani uusiksi."

"Vannon, ettei meistä kumpikaan tullut sitä ajatelleeksi. Voithan ostaa haluamasi puvut Denveristä."

Columbine alistui. Kun tarkemmin ajateltiin, niin mitä se häneen kuului? Tyttöaikaiset epämääräiset ja lumoavat unelmat eivät kuitenkaan milloinkaan toteudu. Mentyään vaatekomeroonsa hän kaivoi sieltä esille kaikki vaatteensa. Järjestellessään niitä hän tuli aivan toivottomaksi, sillä hänellä ei ollut ainoatakaan kunnollista puseroa, jonka hän voisi pukea ylleen vihkimätilaisuuteen ja matkalle Denveriin. Siinä ei näyttänyt olevan muuta neuvoa kuin seurata isän viittausta. Columbine istuutui korjailemaan vaatteitaan ommellen koko päivän.

Hän alkoi tyyntyä sitä enemmän, kuta pitemmälle tunnit kuluivat työskennellessä, ja itsehillintä palasi. Viattomuudessaan hän alkoi toivoa sitäkin, että olemalla hyvä, vakava ja uskollinen hän saisi nauttia hieman onnestakin. Hänen tätä ajatellessaan joku musertava epäilys järkytti hänen mieltään kuin nopeasti kiitävän mustan siiven varjo, mutta hän karkoitti sellaiset ajatukset mielestään, kuten hän oli karkoittanut pelon ja inhonkin, jotka usein ahdistivat hänen sydäntään.

Columbinen hämmästykseksi ja kartanonomistajan suureksi pettymykseksi lupaava sulhanen ei palannutkaan Kremmlinistä seuraavana päivänä. Illan pimettyä Belllounds luopui vastahakoisesti odottamasta häntä.

Jackin viipyminen tuntui Columbinesta hauskalta ja hän olisi ollutkin hyvin iloinen, jos hän vain olisi saanut olla rauhassa lokakuun ensimmäiseen päivään asti, joka nyt näytti olevan uhkaavan lähellä. Kolmannen päivän illalla Jackin poistumisen jälkeen Columbine ratsasti jonnekin tärkeälle asialle. Koska ei Prontoa voitu vielä käyttää, hän ratsasti toisella mustangilla, jonka ohjaamisessa hänellä oli täysi työ. Palatessaan kotiin hän poikkesi syrjään tavalliselta tieltä, joka vei taloon Waden ja paimenten asuntojen ohi. Columbine ei ollut puhutellut ainoatakaan ystävistään tuon onnettoman Andrewsin taloon tekemänsä vierailun jälkeen. Hän melkein pelkäsi kohtaavansa Waden, jollainen tunne erosi suuresti hänen entisistä mielijohteistaan.

Ratsastaessaan pihalle talon nurkan takaa hän kohtasi Wilson Mooren, joka istui keveissä vaunuissa. Columbinen mustangi nousi pystyyn ja oli heittää hänet satulasta maahan. Mutta Columbine kuritti sitä kovasti tämän odottamattoman kohtauksen hämmästyttämänä ja suututtamana.

"Päivää, Columbine!" Wilson tervehti sitten kuin Columbine oli saanut mustangin tyyntymään. "Olet varmasti oppinut paljonkin hevosten käsittelystä sittenkuin poistuin täältä. Ihmettelen, kuka sinua on opettanut. Minä en voinut taivuttaa sinua milloinkaan lyömään muuliakaan."

Paimen sanoi nämä ihailevat sanansa huvitettuna ja hieman ivallisesti.

"Olen suunniltani!" Columbine selitti. "Senvuoksi en tiedäkään; mitä teen."

"Miksi olet suunniltasi?"

Columbine ei vastannut, vaan katsoi häntä suoraan silmiin. Moore oli vieläkin kalpea ja sairaan näköinen, vaikka hän olikin tervehtynyt heidän viimeisen kohtaamisensa jälkeen.

"Etkö aio minulle vastatakaan?" Moore jatkoi.

"Kuinka voit nyt, Wils?"

"Melko hyvin, ollakseni tällainen pölkkyjalka virkaheitto paimen."

"Toivon, ettet nimittelisi itseäsi noin", Columbine sanoi ärtyisesti. "Et ole mikään pölkkyjalka. Vihaan sitä sanaakin."

"Niin teen minäkin. Puhuakseni totta, olen parempi. Jalkani on melko hyvä. Ellen loukkaa sitä enää, ei minusta milloinkaan tulekaan pölkkyjalkaa."

"Sinun pitää olla hyvin varovainen", Columbine sanoi vakavasti.

"Kyllä, mutta laiskoitteleminen tuntuu minusta niin vaikealta. Ajattelehan vain sitä, että minun pitää maata päivät pitkät toimetonna voimatta tehdä muuta kuin lukea. Sehän se juuri onkin minut lamaannuttanut. En olisi välittänyt tuskista, jos olisin voinut siitä muuten suoriutua… Columbine, olen muuttanut uuteen asuntooni."

"Mitä? Muuttanutko?" Columbine kysyi kalveten.

"Niin. Asun nyt omassa tuvassani vuoristossa. Se on suurenmoista! Tom Andrews, Bert ja metsästäjänne Wade laittoivat sen kuntoon minulle. Tuo Wade on varmasti kunnon mies. Ja kuinka taitava hän onkaan käsistään! Hän on ollut niin ystävällinen minulle. Hän kiintyi minuun ja, näin meidän kesken sanottuna, hän onnistui saamaan minut hieman iloisemmaksikin."

"Iloisemmaksiko? Wils, olitko sitten onneton?" Columbine kysyi suoraan.

"Melkein. Voidaanko oikeastaan muuta odottaakaan paimenelta, josta on tullut raajarikko ja joka on menettänyt tyttönsä?"

Columbine tunsi poskiansa polttavan ja hän käänsi katseensa Wilsonista vaunuihin. Siinä oli satuloita, huopapeitteitä ja muita samanlaisia paimenille tarpeellisia tavaroita, joita hakemaan hän nähtävästi oli tullut.

"Se oli kaksinkertainen onnettomuus", tyttö vastasi tyynesti. "Oli hyvin ikävää, että ne sattuivat samalla kertaa. Minusta tuntuu, että jos olisin paimen ja tuntisin sellaista jotakin tyttöä kohtaan, sanoisin sen hänelle."

"Tämä tarkoittamani tyttö tiesikin sen", Wilson sanoi nyökäyttäen päätään.

"Eipähän tiennyt, ei ollenkaan!" Columbine huudahti.

"Kuinka voit sen tietää?" Wilson kysyi ollen muka hämmästyvinään. Hän tahtoi hieman kiusata tyttöä.

"Tarkoitat minua. Olen tuo menettämäsi tyttö!"

"Niin oletkin, Jumala minua auttakoon?" Moore vastasi liikutettuna.

"Mutta et sanonut sitä minulle milloinkaan, muistat kai sen", Columbine änkytti toivottomana.

"Mitä en ole sinulle kertonut? Sitäkö, että olet tyttöni?"

"Ei, ei, vaan sitä että pidät —"

"Columbine Belllounds, kerroin sen sinulle, muistat kai sen, niin monella tavalla kuin ikinä vain osasin", Wilson tiuskaisi hänelle.

"Mitä minun pitää muistaa?" Columbine änkytti tuntien kuin maailman loppu olisi tulossa.

"Sen, että rakastan sinua."

"Ah, Wilson!" Columbine kuiskasi hurjasti.

"Niin, rakastan sinua. Olitko niin viaton ja sokea, ettet sitä tiennyt? En voi uskoa sitä."

"En osannut siitä milloinkaan uneksiakaan", hän lopetti häikäistynä ja tuon surullisen loistavan totuuden musertamana.

"Collie, olisiko se sitten vaikuttanut asiaan?"

"Olisi, se olisi muuttanut kaiken!" tyttö vaikeroi.

"Miten sitten?" Wilson kysyi tulisesti.

Columbine katsoi nuoreen mieheen suurin silmin ja avuttomasti. Hän ei ymmärtänyt, miten hän olisi voinut kertoa hänelle, millaisen erotuksen se olisi tehnyt.

Äkkiä Wilson kääntyi hänestä poispäin ja kuunteli. Sitten erotti Columbinekin tieltä nopeata kavioiden kapsetta.

"Möly-Jack sieltä varmaankin tulee", paimen sanoi. "Aivan onneni tapaista. Tullessani tänne täällä ei ollut ketään. Minun ei olisi pitänyt viivytellä. Näytät hirmuisesti säikähtyneeltä."

"Välittäisinkö siitä, miltä näytän!" Columbine huudahti hyvin moittivasti, mikä johtui hänen äkkinäisen ja tuskallisen mielenliikutuksensa keskeytyksestä.

Seuraavassa silmänräpäyksessä Jack Belllounds syöksyi pihaan vaahtoavan hevosensa selässä ja pysähdytti ratsunsa äkkiä tiukkaan tapaansa, josta hänet tunnettiin. Hän hyppäsi vihaisesti maahan ja heitti suitset menemään.

"Vai niin! Olisin voinut lyödä vetoakin tästä", hän sanoi käheästi.

Columbinen rohkeus lannistui. Jack katsoa tuijotti häntä kasvoihin näyttäen olevan aivan suunniltaan.

"Miksi olet itkenyt?" hän kysyi.

"En minä ole itkenyt", Columbine vastasi.

Jackin ylpeät ja leimuavat silmät, jotka salamoivat pidätetystä vihasta, kääntyivät hitaasti tytöstä paimeneen. Silloin vasta Columbine huomasi, että Jack oli juovuksissa. Hänen kuumentuneet punaiset kasvonsa tummenivat ivallisesta halveksimisesta.

"Missä isä on?" hän kysyi kääntyen Columbineen päin.

"En tiedä. Täällä hän ei ainakaan ole", Columbine vastasi laskeutuen satulasta. Hänen omat aavistuksensa ja Jackin punaiset kasvot lannistivat hänen luontoaan yhä enemmän. Tilanne hermostutti häntä.

Wilson Moore oli tullut hieman kalpeammaksi. Hän kokosi suitset kouraansa aikoen lähteä ajamaan.

"Belllounds, tulin hakemaan tavaroitani, jotka jäivät minulta tänne poistuessani", hän sanoi kylmästi. "Tapasin silloin sattumalta Columbinen ja jäin juttelemaan hänen kanssaan hieman."

"Niinhän sen sinä selität", Belllounds ivaili. "Tunnustit rakkautesi Columbinelle. Näin sen hänen kasvoistaan. Tiedät sen, hän tietää sen ja minäkin sen teidän. Valehtelet!"

"Belllounds, niin teinkin", Moore vastasi kalveten hirveästi. "Sanoin Columbinelle sen, jonka hänen pitää saada tietää ja jota minun ei olisi pitänyt salata häneltä milloinkaan."

"Vai niin! En halua kuulla sitä, mutta tuon vaunun aion tarkastaa."

"Mitä!" paimen huudahti pudottaen suitset kuin ne olisivat polttaneet hänen käsiään.

"Pysy vain rauhassa niin kauan kuin olen katsonut, mitä olet niihin koonnut", Belllounds jatkoi tullen vaunujen viereen ja kohottaen muudatta satulaa.

"Tarkoitatko jotakin erikoista?… Nämä tavarat ovat minun, jokainen siekalekin niistä. Vie kätesi syrjään."

Belllounds nojautui vaunuihin katsoen paimeneen loukkaavasti ja uhkaavasti.

"Moore, en luota sinuun. Luulen sinun varastavan kaiken, mitä vain saat käsiisi."

Columbine huudahti kiihkeästi häpeästä ja inhosta.

"Jack, kuinka sinä uskallatkaan?"

"Ole vaiti! Mene heti huoneeseen!" Jack määräsi.

"Loukkaat minua", Columbine vastasi nöyryytettynä.

"Aiotko totella?" Jack huusi.

"En!"

"No katsele sitten. Minun puolestani saat kyllä jäädäkin." Sitten hän kääntyi paimeneen päin. "Moore, näytä minulle heti, mitä sinulla on vaunuissasi, ellet halua minun heittävän tavaroita pihalle."

"Belllounds, ymmärrät kai pyyntösi mahdottomuuden?" Moore vastasi kylmästi. "Annan sinulle vielä pienen vihjauksenkin. Sinun on paras hillitä itsesi ja antaa minun poistua rauhassa… Ellei hänen vuokseen, niin itsesi."

Jack tarttui suitsiin ja repäisi ne äkkiä paimenen kädestä.

"Sinä kirottu pölkkyjalka! Tavalliset keinosi eivät tepsikään minuun!" hän huusi noustessaan pyörän rummulle. Oli kuitenkin aivan selvää, että hänen toimittamansa tarkastus oli vain jonkunlainen tekosyy, sillä penkoessaan tavaroita hänen pahansuopa katseensa oli kiintynyt paimeneen tarkaten jokaista liikettä joka olisi voinut oikeuttaa käsikähmän. Moore ymmärsi sen nähtävästi, sillä katsoen Columbineen hän pudisti päätään kuin ilmoittaakseen hänelle, ettei tilannetta voitu muuttaa.

"Columbine, ojennahan minulle nuo suitset", hän sanoi. "Olen raajarikko, kuten tiedät. Sitten lähden."

Columbine astui eteenpäin täyttääkseen pyynnön, kun Belllounds hypäten alas rattaalta työnsi hänet takaisin käskevästi. Hänen vastustamisensa oli samaa kuin heiluttaa punaista vaatetta härän silmien edessä. Columbine väisti hänen katsettaan samoin kuin hänen kosketustaan.

"Pysy vain erilläsi tästä tahi näytän sinulle, kuka täällä isäntä on!" hän sanoi uhkaavasti.

"Menet nyt liian pitkälle?" Columbine tiuskaisi.

Wilson oli sillä aikaa laskeutunut vaivalloisesti vaunuista ja käyttäen kainalosauvaansa hän kompuroi sinne, johon Belllounds oli heittänyt suitset, kumartuen ottamaan ne käteensä. Belllounds työnsi Columbinen kauemmaksi ja hyökkäsi sitten estämään paimenta.

"Nyt sinä olet käsissäni, Moore", hän sanoi hiljaa ja käheästi. Luopuen kaikesta teeskentelystä hän paljasti hillittömän luonteensa kokonaan. Hänen kasvonsa tulivat aivan mustiksi ja ohimosuonet pullistuivat. Ojennettu käsi vapisi kuin oksa tuulessa. "Sinä liukaskielinen valehtelija! Olen selvillä pelistäsi. Tiedän sinun usuttaneen hänet minua vastaan. Tiedän sinun aikoneen voittaa hänet vielä viikkoa ennen hänen hääpäiväänsä… Senvuoksi en aio antaa sinulle selkään, vaan siksi, että vihaan sinua. Niin pitkälti kuin vain voin muistaa taaksepäin isäni on aina viitannut sinuun kuin esimerkkiin. Ja sinun vuoksesi hän sitten lähettikin minut pois kotoani. Hyvä Jumala, sentähden sinua juuri vihaankin!"

Bellloundsin lausumiin sanoihin sisältyi omituisen rehellisesti kaikki hänen alkuperäinen kiivautensa ja pahuutensa. Vain silloin kun hän oli tyyni, hänen järkensä voi muodostaa salaisia suunnitelmia. Hänessä asuva paholainen näytti nyt saaneen hänet kokonaan valtoihinsa.

"Belllounds, olet hyvin urhoollinen sanoessasi tämän kaiken jalkapuolelle miehelle", paimen sanoi purevan ivallisesti.

"Jos sinulla olisi kaksi pölkkyjalkaa, olisin sitä iloisempi", Belllounds huusi sivaltaen Moorea niin, että Moore oli melkein menettää tasapainonsa. Vain loukkautunut jalka, jonka hän työnsi maahan kovasti, pelasti hänet kaatumasta.

Kun Columbine huomasi sen ja näki miten Wilson horjui ja muuttui kalmankalpeaksi, hän huudahti hiljaa ja näytti äkkiä juurtuvan paikoilleen sen heikontamana ja pelästyttämänä, jonka hän nyt tiesi välttämättä seuraavan. Hän tunsi itsensä aivan sairaaksi, vapisi ja oli pyörtymäisillään.

"Saat todellakin kiittää onneasi, ettei minulla satu olemaan revolveriä", Moore sanoi synkästi. "Mutta sinä tiesit sen, sillä muuten sinä raukka et olisi uskaltanut lyödä minua."

"Pakotan sinut nielemään tuon!" Belllounds kähisi heiluttaen nyrkkiään ja suunnaten kovan lyönnin Mooreen.

Silloin kohotti paimen ilmaan raskaan sauvansa. "Jos lyöt minua vielä, vuodatan pienet aivosi pellolle. Jumala sen kyllä tietää, miten mitättömät ne ovat… Belllounds, aion sanoa sinulle vasten silmiä tämän tytön kuullen, jonka sokaistu isäukkosi aikoo sinulle antaa: Et ole juovuksissa, vaan olet ilkeä ja häijy. Olet saanut nyt tilaisuuden hyökätä kimppuuni, kun olen loukkaantunut, ja aiot käyttää sitä hyväksesi niin paljon kuin suinkin. Sinä roisto, luulen voivani melkein antaa sinulle selkään, vaikka minulla ei olekaan muuta kuin yksi jalka. Mutta jos tulet vielä lähelleni, isken kallosi halki. Sinusta ei ole milloinkaan ollut mihinkään eikä sinusta milloinkaan tulekaan mitään. Olet vain Möly-Jack, puolihullu, itsekäs kuin helvetti, härkäpäinen ja ilkeä!… Nämä ovat viimeiset sanat, jotka sinulle milloinkaan tuhlaan."

"Tapan sinut!" Belllounds karjui mustana raivosta.

Moore ojensi sauvaansa uhkaavasti, mutta koska hän ei voinut seisoa vakavasti jalallaan, hänen vastustajansa käytti sitä hyödykseen. Belllounds riensi paimenen taakse hyökäten äkkiä hänen kimppuunsa. Sauva laskeutui, aikaansaamatta juuri mitään. Bellloundsin raju hyökkäys kaasi Mooren maahan ja ennenkuin Moore ennätti nousta, Belllounds oli hänen kimpussaan.

Columbinen näki tämän kaiken hämärästi. Kun Wilson kaatui, hän sulki silmänsä taistellen heikkoutta vastaan, joka oli melkein lamaannuttaa hänet. Hän kuuli painiskelun aiheuttamia kumeita jymähdyksiä ja soran rapinaa. Nämä äänet tuntuivat hänestä ensin tulevan kaukaa, mutta sitten lähestyvän. Katsoessaan toistamiseen tarkemmin hän näki Mooren hevosen laukkaavan pelästyneenä pois noiden hurjasti kamppailevien miesten luota, jotka olivat melkein vierineet sen jalkoihin. Seuraavien minuuttien aikana oli taistelu tasapäistä ainakin Columbinen mielestä. Hän katseli sitä kauhuissaan seisoen kuin lumottuna paikallaan. Miehet iskivät toisiaan, tarttuivat toisiinsa kiinni ja vierivät toistensa yli vuorotellen. Seuraavalla kerralla Belllounds pääsi ylimmäiseksi, sillä Moore alkoi väsyä. Se voitiin huomata joka kerta, kun Moore koetti vääntäytyä alta pois. Belllounds heittäytyi koko painollaan Mooren ruumiille päästämättä häntä altaan ja samalla potkien häntä koko voimallaan. Hän koetti saada paimenen voimattomaksi potkimalla hänen loukkaantunutta jalkaansa, ja hän onnistuikin vähitellen. Moore huudahti kummallisesti ja taisteli toivottomasti, pääsemättä kuitenkaan vapaaksi raskaan painon alta. Belllounds nousi nyt seisoalleen ja katsoen taakseen hän iski harkitusti ja raivokkaasti Mooren sidottua jalkaa, kerran, toisen ja yhä uudestaan, kunnes hänen allaan oleva kiemurteleva ruumis jäi liikkumattomaksi. Pelon hitaasti jäykistyttämä Columbine näki kaiken tämän. Hän ei voinut liikkua eikä huutaakaan. Hän halusi hyökätä Jackin kimppuun, vetää hänet pois Wilsonin päältä, tehdä hänelle pahaa ja tappaa hänet, mutta hänen lihaksensa olivat kuin halvaantuneet. Tuskissaan hän ei voinut katsoa muuallekaan. Belllounds istuutui kahareisin vastustajansa ruumiille alkaen lyödä häntä raa'asti ja koettaen saada iskunsa niin nopeiksi ja voimakkaiksi kuin suinkin. Hänen kasvonsa olivat silloin kauhean näköiset, sillä ne ilmaisivat murhanhimoa.

Columbine kuuli lähestyviä ääniä ja nopeita askelia. Se vapautti hänen haavoittuneen kielensä ja hän huusi hurjasti. Vanha Bill Belllounds ilmestyi kuistiin ja metsästäjä Wade juoksi polkua pihaan.

"Isä, hän tappaa Wilsonin!" Columbine huusi.

"Kuulehan, sinä paholainen!" Belllounds karjaisi.

Jack Belllounds nousi. Huohottaen, puku ja hiukset epäjärjestyksessä ja kasvot naarmuissa hän ei ollut mikään miellyttävä näkemys isällekään. Moore oli tiedotonna kalpein verisin kasvoin ja hänen loukkautuneen jalkansa kääreissä oli suuria punaisia läikkiä.

"Hyvä Jumala, poika!" vanha Bill huohotti. "Hyökkäsitkö tuon raajarikkoisen miehen kimppuun?"

Sitä ei voitu mitenkään kieltää, sillä senhän todistivat selvästi Mooren liikkumaton surkuteltavassa tilassa oleva ruumis ja huohottava punastunut poika. Jack Belllounds ei vastannut. Hän oli vieläkin vihan vallassa, jota hän äsken ei ollut voinut ollenkaan hillitä ja jota hän ei vieläkään ollut saanut tyydytetyksi. Hänen kasvonsa ilmaisivat vain pahansuopaa ja riemuitsevaa tyydytystä.

"Tämä tasoittaa hieman välejämme, Moore", hän huohotti poistuen paikalta.

Nyt saapui Wadekin paimenen luo ja kumartui hänen puoleensa. Columbinekin riensi lähemmäksi ja lankesi polvilleen. Vanha karjanomistaja näytti hyvin järkytetyltä.

"Ah, miten hirmuista se olikaan!" Columbine huudahti. "Hän on niin kalpea ja veri —"

"Kuulkaahan, tyttöseni, tämä ei ole mikään sopiva näky naiselle", Wade sanoi ja hänen ystävällisessä äänessään, katseessaan ja läsnäolossaan oli jotakin, joka tyynnytti Columbinen. "Minä pidän huolta Mooresta. Noutakaa tänne hieman vettä ja pyyheliina."

Columbine nousi horjuen rakennukseen. Hän huomasi punaisen täplän toisessa kädessään, jonka hän oli laskenut paimenen kasvoille, ja joutuen omituisen, kuuman, kiivaan, voimakkaan ja lumoavan tunteen valtaan hän suuteli sitä. Rientäessään takaisin Waden pyytämiä tavaroita kantaessaan hän kuuli karjanomistajan sanovan: "Hän näyttää olevan hyvin pahasti loukkaantunut."

"Kyllä varmasti!" Wade vastasi.

Columbinen nostettua Mooren pään syliinsä metsästäjä rupesi valelemaan hänen verisiä kasvojaan. Ne olivat naarmuissa, ajettuneet ja haavoittuneet, ja vaikka Wade valelikin niitä vedellä pestäkseen pois veren, sitä kuitenkin tihkui esille muutamista paikoista.

Columbine katseli noita tyyniä kasvoja hänen sydämensä sykkiessä ja paisuessa sellaisista tunteista, joita hän ei voinut hillitä eikä ymmärtää. Kun Wilson vihdoin avasi silmänsä räpytellen niitä ensin ja sitten kokonaan, tunsi hän sellaista riemua, että se vapisutti hänen koko ruumiistaan. Wilson hymyili hänelle ja Wadelle heikosti, ja sitten hänen katseensa kiintyi Bellloundsiin.

"Luullakseni hän antoi minulle selkään", hän sanoi hiljaa. "Hän potki loukkaantunutta jalkaani, kunnes pyörryin. Selkään hän kuitenkin antoi minulle kaikissa tapauksissa."

"Wils, ehkä hän teki niin", vanhus vastasi änkyttäen, "mutta hänellä on kirotun vähän ylpeilemisen aihetta raajarikkoisen miehen pieksämisestä."

"Isäntä, Jack oli juovuksissa", Moore sanoi heikosti. "Voimme ehkä antaa hänelle anteeksikin, että hän joutui suunniltaan. Hän kuuli minun hakkailevan Columbinea ja minä soimasin häntä niin pahasti kuin vain osasin."

"Vai niin!" Vanhus ei näyttänyt löytävän sanoja ja äkkiä hän kääntyi kohauttaen hartioitaan ja kävellä laahusti rakennukseen.

Waden kannattaessa toisesta ja Columbinen toisesta käsivarresta paimen nousi seisoalleen ja kiipesi hyvin vaivalloisesti vaunuihin. Hän koetti istuutua, mutta epäonnistui surullisesti.

"Vien hänet kotiin ja hoidan häntä", Wade sanoi. "Neiti Collie, olette järkytetty, mikä ei olekaan ihme, mutta rohkaiskaa nyt luontonne, sillä tässä olisi voinut käydä vielä pahemminkin. Menkää nyt huoneeseenne tyyntymään."

Moore hymyili hänelle heikosti. "Olen pahoillani", hän sanoi.

"Miksi?" Columbine kysyi.

"Senvuoksi, että olin niin kirotun onneton sattuessani kohtaamaan sinut ja saattaessani sinut tällaisiin vaikeuksiin. Tämä on minun syyni. Kunpa vain olisin voinut pitää suuni kiinni!"

"Sinun ei tarvitse olla ollenkaan pahoillasi, että tapasit minut", Columbine sanoi katsoen häntä suoraan silmiin. "Olen päinvastoin iloinen. Mutta jos jalkasi loukkautui nyt pahemmin, en milloinkaan —"

"Älä sana sitä", Wilson keskeytti.

"Tyttöseni, näytätte olevan halukas tekemään jotakin", Wade sanoi ystävälliseen tapaansa.

"Halukasko?" Columbine toisti jotakin syvää ja tunteellista äänessään. "Niin, olen halukas — halukas, kuten tekin — puhumaan suuni puhtaaksi."

Sitten hän juoksi rakennukseen, hyökkäsi kuistiin ja syöksyi arkihuoneeseen huohottaen ja leimuavin silmin. Karjanomistaja torui siellä juuri poikaansa. Edellinen ei voinut muuta kuin tuijottaa häneen ja jälkimmäinen säikähti.

"Jack Belllounds", tyttö huusi, "et ole mies etkä mikään… Olet vain suuri raukka ja roisto?"

Hän seisoi paikoillaan hetkisen ivallisin ja kiihkein katsein, rientäen sitten ulos yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.

VIII.

Columbine ei poistunut huoneestaan enää sinä päivänä. Siellä tuntemansa kärsimykset hän halusi piilottaa muiden silmiltä. Hänellä oli vain heikko aavistus siitä, mitä itsensä voittaminen hänelle tällä kertaa maksoi. Hän suoriutui siitä kaikissa tapauksissa ja nukkuikin seuraavan yön korvatakseen edellisen yön unettomuuden.

Hän ei omituista kyllä pelännyt ollenkaan lähestyä karjanomistajaa ja hänen poikaansa. Viimeiset tapahtumat eivät olleet ainoastaan muuttaneet häntä, vaan antaneet hänelle voimiakin. Kun hän tuli aamiaiselle, Jackia ei näkynyt missään. Vanhus tervehti häntä tavallista huolestuneemmin.

"Jack on sairas", hän huomautti äkkiä.

"Todellako?" Columbine vastasi.

"Niin. Hän sanoi sen johtuvan juopottelusta, johon hän nyt on tottumaton. Hän on sellainen kuin sanoitkin hänen olevan. Hän ei välittänyt moitteistani juuri ollenkaan, mikä oli vieläkin pahempaa. Sanon sinulle, tyttöseni, että hän on rakastunut sinuun niin kovasti, että minua oikein hirvittää."

"Minun on pakko huomauttaa, että hän paljastaa nuo tunteensa hyvin omituisella tavalla", Columbine vastasi lyhyesti.

"Viinan syytä kai se oli", vanhus väitti liikuttavasti ja vakavasti koettaen lieventää rikosta.

"Hän antoi minulle kunniasanansa, ettei hän juo milloinkaan enää."

Belllounds pudisti vanhaa harmaata päätään surullisesti.

"Vai niin. Kun Jack on kiihkoissaan, hän voi luvata mitä tahansa ja tarkoittaakin sitä silloin, mutta jouduttuaan ensimmäiseen kiusaukseen hän unhottaa sen. Tunnen hänet. Tähän rikkomukseen hänellä oli melkein pätevät syytkin. Kaupungin pojat alkoivat juhlia lokakuun ensimmäistä päivää ja on täydellinen ihme, ettei hän tullut sikahumalassa kotiin."

"Isä, olet kultaakin parempi", Columbine sanoi pehmeten. Kuinka hän voisikaan olla vihainen hänelle?

"Collie, et siis aio peruuttaa minulle antamaasi lupausta?"

"En!"

"Pelkäsin sinun muuttaneen mielesi tuon avioliiton suhteen."

"Antaessani suostumukseni tarkoitinkin sitä. En asettanut minkäänlaisia ehtoja."

"Mutta, tyttöseni, lupauksethan voidaan rikkoa", vanhus sanoi täyteläisellä äänellään.

"En ole milloinkaan rikkonut omiani."

"Mutta minäpä olen. En usein ehkä, mutta joskus kumminkin… Ja, tyttöseni, sellainen on luonnollistakin. Voi ilmestyä seikkoja, joiden vuoksi annetun lupauksen täyttäminen on vallan mahdotonta. Ja mitä tyttöihin tulee, ymmärrän täydellisesti, miten helposti he voivat muuttaa mielensä yönkin kuluessa. Sanon sinulle rehellisesti, ettei minkäänlainen kiitollisuudenvelka sinun puoleltasi voi pakottaa sinua nyt naimisiin Jackin kanssa."

"Isä, jos minä menemällä naimisiin Jackin kanssa voin auttaa häntä tulemaan paremmaksi pojaksi sinulle ja kunnollisemmaksi mieheksi, olen iloinen", Columbine vastasi.

"Tyttöseni, alan ymmärtää, kuinka jalo ja hieno olet", Belllounds vastasi hyvin tunteellisesti. "Ja se pahoittaa niin mieleni. Naapurini ovat aina syyttäneet minua siitä, etten näe maailmassa muuta kuin poikani, vain Möly-Jackin. Häneen nähden olen ollut aivan kuuro ja sokea. Mutta nyt en ole enää niin kirotun sokea kuin olen ollut. Verho on nyt poistumaisillaan silmieni edestä… Minulla on vielä yksi toivo jäljellä Jackiin nähden, nimittäin hänen avioliittonsa sinun kanssasi. En aio luopua siitä."

"Minäkin aion pitää sanani, isä", Columbine vastasi. "Suostun rupeamaan hänen vaimokseen lokakuun ensimmäisenä päivänä."

Hän lopetti uskaltamatta enää muuta ja poistui hetkisen kuluttua aamiaispöydästä ryhtyäkseen jatkamaan työtään. Ja hän saikin sen tehdyksi, vaikka hänen kätensä usein lepäsivätkin toimettomina hänen tuijottaessaan ikkunastaan iäkkäiden vuorten harmaille rinteille.

Myöhemmin lähtiessään ratsastamaan hän näki Lemin työskentelevän pajassa.

"Kas, neiti Collie, vieläkö todellakin oleskelette täällä?" hän sanoi hymyillen iloisesti.

"Lem, häpeän melkein puhutella nyt hyviä ystäviäni, koska en ole välittänyt heistä niin pitkään aikaan", Columbine vastasi.

"Mutta sitä varten kai ystävät juuri ovatkin olemassa, että heitä puhutellaan… Olette hirmuisen kalpea. Melkein tuon kukan näköinen, jota on niin paljon kukkuloilla."

"Lem, haluan ratsastaa Prontolla. Luuletteko sen olevan jo siinä kunnossa?"

"Pieni liikunta ei ole sille varmastikaan haitaksi. Se syö itsensä aivan kuoliaaksi."

Paimen lähti hänen kanssaan laitumen portille ja vihelsi Pronton luokseen. Mustangi tuli laukaten nähtävästi aivan parantuneena saamistaan vammoista ja innoissaan lähtemään vanhoille retkilleen emäntänsä kanssa. Lem satuloitsi sen kiinnittäen enimmän huomiota vyöhön.

"On parasta, ettemme vedä sitä tiukalle", hän sanoi. "Olkaa varovainen ja muistakaa, että satula on löyhässä."

"Hyvä on, Lem", Columbine vastasi noustessaan satulaan. "Missä pojat ovat tänään?"

"Blud ja Jim korjaavat aitaa puron rannalla."

"Entä Ben?"

"Benkö? Ah, tarkoitatte varmaankin Wadea! En ole nähnyt häntä sittenkuin eilen. Hän nylki silloin erästä puumaa tuolla vuorella. Se oli eilen aamulla. Hän ei ole luullakseni kaukanakaan, koska koiratkin ovat tuolla."

"Siinä tapauksessa, Lem, ette ole kuullutkaan eilisestä Jackin ja Mooren tappelusta."

Lem suoristautui äkkiä. "En todellakaan ole kuullut siitä sanaakaan."

"Niin, he tappelivat", Columbine sanoi nopeasti. "Näin sen. Muita ei ollut läsnäkään. Wilson oli huonossa kunnossa, kun Ben ja isä ehtivät apuun. Ben vei hänet kotiin."

"Mutta, neiti Collie, mistä se aiheutui? Näin Wilsin toissa päivänä. Käväisin silloin hänen asunnossaan ja hän voi vain vaivalloisesti liikkua kainalosauvansa varassa. Hän ei olisi voinut mitenkään tapella."

"Niin, siinäpä se juuri olikin. Jack huomasi tilaisuuden sopivaksi pakottaen Wilsonin tappeluun syytettyään häntä ensin varkaudesta. Wils koetti kyllä karttaa riitaa, mutta Jack löi häntä. Wilson taisteli ja piteli puoliaan, kunnes Jack alkoi potkia hänen loukkaantunutta jalkaansa. Silloin Wilson pyörtyi ja Jack sai esteettömästi pieksää häntä."

Lem painoi päänsä kumaraan piilottaakseen kasvonsa. "No vieköön piru minut!" hän huudahti. "Sellainen roistontyö!"

Columbine poistui paimenen luota ratsastaen kujannetta pitkin Waden tuvalle päin. Hän ei eritellyt harkittua toivoaan saada kertoa rehellisesti tuosta taistelusta, mutta hän olisi halunnut huutaa sen kaikille seudun asukkaille ja koko maailmalle. Päästyään talosta tunsi hän olevansa vapaa ja keventynyt, ja puhuminen tuntui lievittävän hänen tuskallisia ajatuksiaan.

Koirat tervehtivät Columbinen tuloa kovalla haukunnalla. Sampson ja Jim olivat irti ja makasivat portailla. Toiset koirat olivat kiinnitetyt erilleen toisistaan muutamaan läheiseen haavikkoon. Sampson pieksi porraslautoja suurella hännällään, mutta oli liian laiska noustakseen edellisen päivän puumanajon jälkeen, jossa sen jäsenet olivat kangistuneet ja väsyneet. Jos Wade olisi ollut kotona, hän olisi varmasti tullut katsomaan, mikä oli aiheuttanut hälinän. Ratsastaessaan tuvan ohi Columbine näki toisenkin tuoreen puuman nahan naulattuna seinään kuivamaan.

Hän seurasi puroa. Se oli jo kirkastunut sateiden jälkeen, kimallellen ja loistaen virtavissa paikoissa ja kuultaen viheriänä tyynissä suvannoissa. Hän sivuutti padon, jonka yksinäinen purossa asuva majava oli rakentanut. Äsken katkaistut pajut ilmaisivat, kuinka se aikoi varustautua pitkää talvea viettämään. Columbine muisti silloin, kuinka iloiseksi Wade oli tullut kuultuaan tästä erakkomajavasta, ja useammasti kuin kerran Wade oli aikonut pyydystää muutamia nuorempia majavia ja tuoda ne tänne vanhuksen tovereiksi.

Kahlaamo oli leveä ja matala, jolloin Pronton kavioiden aiheuttama loiskahtelu peloitti tammakot syvemmälle vedelle. Columbine pysytteli sillä tiellä, koska hän tiesi sen vievän Sage-laaksoon, johon Wilson oli perustanut uudistalonsa. Tuoreet hevosen jäljet ilmaisivat, että Wade oli ratsastanut samaa tietä muutamia tunteja aikaisemmin. Pronto pelkäsi arokanojen pyrähtäessä lentoon, ja pian Columbine huomasi niiden säikähtelevän Kanea, joka oli riistäytynyt irti ja lähtenyt hänen jälkeensä. Koira oli tehnyt niin ennenkin eikä se Columbinesta ollut tuntunut ollenkaan vastenmieliseltä.

"Kane, Kane, tule tänne!" hän huusi. Koira tuli mielellään, mutta pysähtyikin jonkun matkan päähän koettaen heiluttaa häntäänsä, mikä ei ottanut oikein onnistuakseen. Kun Columbine lähti jälleen eteenpäin, koira seurasi häntä.

Old White Slides oli menettänyt kaiken, paitsi harmauden, tummankeltaisuuden, vihreyden ja tietystikin nuo vaaleat sileät rinteensä, joista se oli saanut nimensä. Sage-laakso oli muudan sen juurella olevista niityistä. Se oli noin puolen penikulman levyinen alue, jonka toisessa laidassa oli haavikkoa kasvava rinne. Pieni puronen lirisi metsän laidassa, ja karja ja hevoset käyskentelivät laitumella korkeata ruohoa kasvavilla penkereillä. Columbine hämmästyi nähdessään niin paljon karjaa ja ihmetteli, kenelle se kuului. Kaikki Bellloundsin karja oli ajettu alempana oleville laitumille talveksi. Hevosten joukossa, jotka hirnuivat hänen lähestyessään, oli se valkoinen mustangikin, jonka Belllounds oli lahjoittanut Moorelle. Columbine oli mielissään nähdessään sen. Mutta sitten hän tunsi joutuvansa pahoilleen ajatellessaan, ettei omistaja ehkä voisikaan sillä enää milloinkaan ratsastaa. Hän tukahdutti sentään mielenliikutuksensa.

Tupa oli korkealla tasaisella pengermällä haavikon laidassa. Talvituulilta sitä suojeli muudan omituisen näköinen rosoinen kallio, joka oli kokonaan viiniköynnösten ja värikkäiden pensaiden peitossa. Wilson Moore ei olisi voinut valitakaan eristetympää ja kauniimpaa laaksoa uudistalolleen. Harmahtava tupa, jonka kivipiipusta savu kiemurteli taivasta kohti, oli menettänyt rappeutuneisuutensa ja autiutensa, vaikka Columbine ei huomannutkaan siinä mitään uutta. Viimeinen nousu ja noin sadan metrin levyinen tasanko tuntuivat Columbinesta tavattoman pitkiltä. Laskeutuessaan satulasta ja sitoessaan Pronton kiinni hänen sydämensä sykki kiivaasti ja hän hengitti nopeasti.

Tuvan ovi oli auki. Kane sivuutti epäröivän Columbinen mennen sisään.

"No voi sinua ryökälettä!" Columbine kuuli Waden tutun äänen sanovan. "Niin totta kuin olet syntynyt, annan sinulle selkään."

"Kuulin hevosenkin askelia", hän kuuli Wilsonin sanovan hiljempää.

"Koira vieköön, luulenpa tulevani kuurommaksi päivä päivältä", Wade vastasi.

Hän ilmestyi samalla ovelle.

"Täällä ei ole muita kuin neiti Collie", hän ilmoitti siirtyessään syrjään, jotta Columbine voisi tulla sisään.

"Hyvää huomenta!" Columbine sanoi äänellä, jossa oli muutakin kuin iloa.

"Collie, tulitko todellakin katsomaan minua?" Hän kuuli tämän epäilevän kysymyksen juuri vähää ennen kuin hän huomasi huoneen toisessa päässä ikkunan alla makaavan Wilsonin. Tuvan sisusta tuntui hänestä epämääräiseltä ja vieraalta.

"Tulin tietysti", hän vastasi mennen lähemmäksi. "Kuinka voit?"

"Ah, melko hyvin olosuhteihin nähden. Olen äärettömästi mielissäni juuri nyt. Tuntuu vain vastenmieliseltä, että sinun on pakko katsella tätä ajettunutta naamaani."

"Älä ole milläsikään", Columbine sanoi änkyttäen, voimatta alussa nähdäkään Wilsonia selvästi. Kostea sumu himmensi hänen silmänsä ja pala tuntui nousevan kurkkuun. Sitten tyyntyäkseen hän rupesi katselemaan ympärilleen.

"Miten hauskalta tämä näyttääkään, Wils Moore!" hän huudahti hämmästyneenä ja iloissaan. Hän oli todellakin suunniltaan. Joku taikavoima oli muuttanut tämän vanhan luhistumaisillaan olevan kullankaivajan asunnon aivan toisenlaiseksi. Puuseppä, muurari ja koristemaalari olivat saaneet ihmeitä aikaan. Columbine katseli katselemasta päästyäänkin; hän näki suuren ikkunan, jonka alla Wilson makasi huopapeitteillä päällystetyllä vuoteella, avonaisen takan, jonka vieressä Wade nauroi, valkoisen haapalaudoista kyhätyn katon ja lattian, jolle oli levitetty antiloopin nahkoja. Hirsien väliset raot oli täytetty punaisella savella, tomu ja lika olivat hävinneet olemattomiin ja tupa tuoksui salvialta, savulta ja paistetulta lihalta. Niin, takassa oli todellakin hehkuva hiilos, jolle oli asetettu höyryäviä kattiloita ja savuava paistinpannu, ja siitä tavasta, jolla savu ja höyry katosivat vanhaan harmaaseen piippuun, voitiin päättää, että uunissa oli mainio veto. Jokaisessa nurkassa oli täytetty hirvenpää sarvineen, joista riippui kaikenlaisia tarpeita, kuten kannuksia, suopunkeja, vöitä, valjaita ja pyssyjä. Muutamalla seinällä oli korkea astiakaappi uusine puhtaine sievästi veistettyine ovineen, ja sen vieressä oli aivan yhtä uusi pöytä. Toisella seinällä oli nauloja, joista riippui satuloita, suitsia, huopapeitteitä ja vaatteita.

"Saan kiittää häntä tästä sisustuksesta", Moore sanoi ihastuen Columbinen ilosta. "Hän suoriutui siitä nopeammin kuin olisi voitu uskoakaan. Eikö se olekin ihmeellistä, Collie? En ole ollenkaan suruissani, vaikka minun täytyy maatakin… Ja hän sanoo ihmisten nimittävän häntä Hell-Bent Wadeksi. Minä sanon häntä Heaven-Sent Wadeksi?" [Heaven-Sent Wade = Taivaan lähettämä Wade.]

Kun Columbine kääntyi metsästäjään iloissaan ja kiitollisena, Wade pudotti kädestään puutikun, jota hän käytti haarukan asemesta, ja tyttö näki hänen kätensä vapisevan hänen kumartuessaan ottamaan sitä lattialta. Kuinka omituisesti se häneen koskikaan!

"Ben, voi olla hyvinkin mahdollista, että olette taivaan lähettämä", hän huomautti leikillisesti, mutta kumminkin hieman vakavasti.

"Minäkö? Olisinko minä hyvä enkeli? Sellainen olisi todellakin jotakin uutta Bent Wadellekin", hän vastasi omituisesti nauraen. "Koetan kaikissa tapauksissa eläytyä siihen."

Wilsonin vuoteen jalkapään vieressä seinässä oli pieniä kullanvärisiä haavan ja tulipunaisia tammen lehviä. Niiden alapuolelta olevasta naulasta riippui pyssy. Ikkunanlaudalla oli lasiruukku, jossa oli columbineja. Ne olivat aivan tuoreita, siis juuri äsken poimittuja. Ne heiluivat hiljaa vedossa, nuo suloiset sinivalkoiset kukat, joilla oli oma merkityksensä tytölle, Moore nauroi uhmaavasti.

"Wade toi minulle nuo kukat", hän selitti. "Ne ovat hänenkin mielikukkiaan, kuten minunkin. Pakkanen turmelee ne piakkoin… ja minä haluan olla onnellinen niin kauan kuin vain voin."

Jälleen Columbine tunsi samaa tunteittenkuohua, jota hän ei voinut hillitä eikä ymmärtää, mutta joka tuntui lisääntyvän ja paisuvan niin suuresti, että siihen oli piakkoin kiinnitettävä huomiota. Hän ei uskaltanut katsoa Wilsonia silmiin. Luodessaan silmänsä alas hän huomasi Wilsonin oikean käden olevan siteissä, ja hän kosketti siihen tietämättään hyvin hellästi.

"Kätesi! Miksi se on kääreissä?"

Paimen nauroi julman leikillisesti.

"Oletko nähnyt Jackia tänään?"

"En."

"Jos olisit nähnyt, olisit varmaankin ymmärtänyt, mitä nyrkilleni on tapahtunut."

"Loukkasitko sen häneen?" Columbine kysyi väristen, tuntematta minkäänlaista vastenmielisyyttä.

"Collie, loukkasin käteni lyödessäni häntä kasvoihin."

"Ah, miten hirveätä se oli!" Columbine mumisi. "Wilson, hän aikoi tappaa sinut."

"Varmasti. Ja minäkin olisin mielelläni tappanut hänet."

"Teidän ei pidä enää milloinkaan kohdata toisianne", Columbine jatkoi.

"Toivon taivaan nimessä, ettei se tapahtuisi!" Moore vastasi niin vakavasti, että se merkitsi enemmän kuin hänen paljaat sanansa.

"Wilson, tahdotko karttaa häntä minun vuokseni?" Columbine pyysi puristaen tietämättään sidottua kättä.

"Kyllä. Kuljen syrjäteitä ja hiivin kuin arosusi. Piiloudun ja olen varuillani. Mutta, Columbine Belllounds, jos hän vielä kerran —"

"Kuulehan, jätä hänet Hell-Bent Waden huostaan", metsästäjä keskeytti suoristautuen polvistuneessa asennossaan ja kohdistaen suuret ja syvät silmänsä paimeneen. Columbine näki jotakin muutakin hänen kasvoissaan kuin niiden synkkyyden. Hän huomasi niissä sellaista kiihkoa ja henkevyyttä, että ne vetivät häntä puoleensa kuin magneetti. "Ja nyt, neiti Collie", hän jatkoi, "luulen teidän haluavan tarjoilla sairaalle. Jonkun pitää syöttää häntä."

"Kyllä varmasti", Columbine vastasi iloisesti istuutuen vuoteen jalkapäähän. "Ben, tuokaa tuo laatikko tänne ja asettakaa hänen ruokansa sille!"

Waden noudattaessa kehoitusta Columbine, ujostellen jouduttuaan niin likelle paimenta, koetti pitää keskustelua vireissä.

"Etkö voi käyttää vasenta kättäsikään?" hän kysyi.

"Se on vieläkin huonommassa kunnossa", Wilson vastasi ottaen sen peitteen alta, jossa se oli ollut piilossa.

"Ah!" Columbine huudahti toivottomana.

"Siitä on katkennut pari luuta", Wilson sanoi vilkkaasti. "Kuulehan, Collie, ystävämme Wade on lääkärikin. En ole milloinkaan nähnyt hänen vertaistaan."

"Ja kokkikin, koska tässä on päivällisesi. Sinun on noustava istuallesi", Columbine määräsi.

"Kääri tuo huopa kokoon ja auta minut sen varaan", Moore vastasi.

Kuinka hämmentävältä ja omituiselta Columbinesta tuntuikaan kumartua hänen puoleensa, kiertää kätensä hänen ympärilleen ja nostaa häntä! Se muistutti häntä jo kauan aikaa sitten unhotetusta äidillisyydestä niiltä ajoilta, jolloin hän leikki nukkein kanssa. Hänen kasvonsa punastuivat kovasti.

"Etkö voi liikahtaakaan?" hän kysyi tuntien äkkiä, miten hirmuisen raskas paimen oli.

"Enpä juuri", Wilson vastasi. Hänen haavoittuneelle otsalleen kihosi hikipisaroita. Liikunto oli varmaankin tehnyt hänelle kipeää.

"Kerroit jalkasi olevan melko hyvässä kunnossa."

"Niin se onkin", Wilson vastasi. "Tiedän kirotun hyvin, että se on vielä kiinni sääressäni."

"Ah!" Columbine huudahti epäillen, ryhtyen syöttämään häntä tekemättä enää muita huomautuksia.

"Tuollaisen selkäsaunan ottaa mielelläänkin vastaan, kun saa tällaista kohtelua osakseen", Wilson sanoi.

"Joutavia!" Columbine vastasi.

"Alistun siihen vieläkin mielelläni, jos vain tulet tänne syöttämään minua… Mutta en häneltä."

"Wilson, en ole milloinkaan tiennyt, että osaat olla leikillinenkin. Kas tässä."

Wilson ei nähtävästi huomannut hänen ojennettua kättään.

"Collie, olet muuttunut. Olet vanhentunut. Sinusta on tullut nyt nainen ja hyvin kaunis sellainen."

"Aiotko syödä?" Columbine kysyi tiukasti.

"Mitä?" paimen huudahti. "Syödäkö? Kyllä, sillä olen hirveästi nälissäni. Ja ehkä Heaven-Sent Wade osaa keittää."

Mutta syöttäminen tuntui kaikkea muuta kuin helpolta Columbinesta. Kun otetaan huomioon Mooren avuttomuus ja halu katsella hänen kasvojaan käsien asemesta ja Columbinen oma lisääntyvä suloinen luonnollinen ilo ja tietoisuus siitä, miten lähellä hän oli Wilsonia, oli hänen hyvin vaikea näyttää kätevyyttään hoitajattarena. Ja koko ajan hän oli tietoinen siitä, että rauhallinen uhkaava Wade oli läheisyydessä. Eikö hän voinut huomata, miten Columbinen kädet vapisivat, ja eikö hänestä mahtanut tuntua tällainen heikkous kummalliselta? Sitten juolahti hänen mieleensä äkkiä, ettei hän halunnut salatakaan tunteitaan Wadelta. Ehkä Wade nytkin ymmärsi hänet paremmin kuin hän ymmärsi itsensä.

"Nyt en enää jaksa enempää", Moore selitti vihdoinkin.

"Olet syönytkin melko tukevasti ollaksesi sairas", Columbine huomautti. Sitten muuttaen puheenaihetta hän kysyi: "Wilson, aiotko talvehtiakin täällä, kuten isä sanoo?"

"Kyllä."

"Onko tuo laaksossa oleva karja sinun?"

"On. Minulla on melkein sata päätä. Säästin rahani ja ostin elukoita."

"Olet päässyt hyvään alkuun. Olen niin iloinen. Mutta kuka hoitaa sinua ja karjaasi tämän väliajan, kunnes voit jälleen työskennellä?"

"Kukako? Ystäväni Heaven-Sent Wade", Moore vastasi tarkoittaen pöydän vieressä ahertavaa pientä miestä, joka ei nähtävästi ollut kuullut mitään.

"Voinko tuoda sinulle jotakin syötävää ja luettavaa?" Columbine kysyi.

"Tuo itsesi", Wilson vastasi hellästi.

"Mutta, poikaseni, miten voisinkaan tuoda sinulle jotakin, ellen itse tulisi mukaan?"

"Niinpä kyllä. Tuo siis minulle huomenna hieman hilloa ja joku kirja. Tahdotko?"

"Tahdon."

"Muista lupauksesi. Tunnen lupauksesi ennestään."

"Hyvästi sitten huomiseen. Minun on nyt pakko lähteä. Toivon sinun paranevan."

"Pysyn vuoteessani niin kauan kuin vain täällä käyt."

Columbine poistui melko äkkiä ja kun hän tuli pihalle, tuntui hänestä, etteivät kukkulat milloinkaan olleet olleet niin pehmeän ja uinailevan harmaat, niiden autius niin suloinen eikä taivas kuunaan niin kirkkaan sininen. Hänen päästäessään Prontoa irti metsästäjä tuli tuvasta Kane kintereillään.

"Neiti Collie, ellei teillä ole minnekään kiirettä, haen hevoseni ja ratsastan kotiin kanssanne", hän sanoi.

Columbine kiipesi satulaan ja antoi Pronton kävellä tielle, joka rupesi hitaasti laskeutumaan laaksoon päin. Tupa oli ollutkin paljon korkeammalla, kuin hän oli osannut ajatellakaan. Näköala oli suurenmoinen. Kaikki harmaat pyöreät kukkulat, joiden väri tähän aikaan päivästä oli sanomattoman kaunis, mustareunaiset toinen toistaan korkeammalla olevat harjanteet ja kaukaiset auringon kultaamat huiput näkyivät ihmeellisen selvästi tuoden villisti ja loistavasti esiin Coloradon luonnon, jota hän rakasti.

Wade sai hänet kiinni kukkulan juurella.

"Tyttöseni, pyydän teitä salaamaan sen Bellloundsilta, että hoidan Wilsiä", hän sanoi ystävälliseen taivuttavaan tapaansa.

"No olkoon. Mutta miksi en saisi kertoa sitä isälle? Hän ei olisi siitä milläänkään. Hän on tehnyt sellaista usein itsekin."

"Ehkä, mutta tämä onkin jonkunlainen poikkeustapaus. Eikä Wils ole sellaisessa tilassa kuin hän luulee. En heitä mitään sattuman varaan. En tahdo menettää työpaikkaani enkä halua tulla estetyksi tuon pojan hoitamisessa."

Waden lopettaessa puheensa he olivat jo päässeet ensimmäiseen haavikkoon. Columbine pysähdytti hevosensa pakottaen toverinsa tekemään samoin. Waden surullisten ja uurteisten kasvojen viisaus lisäsi hänen entisiä huoliaan.

"Ben, kertokaa minulle", hän kuiskasi koskettaen kädellään Waden käsivarteen.

"Neiti Collie, olen tavallani jonkunlainen lääkäri. Luin kerran maailmassa hieman lääketiedettä ja kirurgiaa, ja senvuoksi tiedän. En kertoisi teille, ellen olisi apunne tarpeessa."

"Suostun auttamaan mielellänikin, mutta kertokaa nyt", Columbine sanoi koettaen rohkaista mieltään.

"Wilsin jalka on aivan murskana. Möly-Jack potki sen melkein muodottomaksi. Se on sata kertaa pahemmassa kunnossa kuin ennen. Pelkään verenmyrkytystä ja kylmänvihoja, joka mädättää lihan ja kuolettaa sen. Sanoin pojalle suoraan, että hänen on paras antaa minun katkaista jalka, mutta hän vannoi pitävänsä sen tahi kuolevansa. Jos siihen tulee kylmänvihat, emme voi pelastaa sitä, tuskinpa hänen henkeänsäkään."

"Ah, asiat eivät voi olla niin huonosti!" Columbine huudahti. "Tiesin siinä olevan jotakin… Ben, tarkoitatteko, että hänestä parhaimmassakin tapauksessa tulee —" Hän keskeytti voimatta lopettaa.

"Neiti Collie, Wils ei missään tapauksessa voi enää milloinkaan ratsastaa kuin paimen."

Tämä tuntui Columbinesta kaikista pahimmalta ja viimeiseltä oljenkorrelta, johon hän voi turvautua. Hänen kyyneleensä sokaisivat hänet, hänen suoniaan poltti ja sydän oli nousta kurkkuun.

"Poika raukka, se voi tappaa hänet", hän huudahti. "Hän piti hevosista, halusi ratsastaa ja olikin paras ratsastaja heistä kaikista. Ja nyt hän on mennyttä kalua! Hänestä tulee raajarikko ja pölkkyjalka. Ja kaikki tämä Jack Bellloundsin vuoksi. Minä vihaan, ah, miten minä vihaankaan tuota roistomaista raukkaa!… Ja minun pitää mennä naimisiin hänen kanssaan lokakuun ensimmäisenä päivänä! Jumala minua armahtakoon!"

Columbine vaipui hitaasti satulasta ruohikkoon, purskahtaen kiihkeään itkuun. Nyyhkytykset tärisyttivät hänen jokaista jännettäänkin. Hänen surunsa näytti toivottomalta ja peloittavalta. Kuiva ruoho sai ottaa vastaan hänen kyyneleensä ja epäjohdonmukaiset sanansa.

Wadekin laskeutui satulastaan ja polvistuen hänen viereensä hän laski hiljaa kätensä tytön kohoileville hartioille, mutta ei puhunut sanaakaan. Vähitellen, sitten kuin tunteitten myrsky alkoi tyyntyä, hän kohotti tytön päätä.

"Tyttöseni, ei mikään ole milloinkaan niin pahaa kuin miltä se näyttää", hän sanoi ystävällisesti. "Nouskaa istuallenne ja antakaa minun lohduttaa teitä."

"Ah, Ben, jotakin hirmuista on tapahtunut", Columbine huudahti. "Minussa juuri. En tiedä, mitä se on, mutta se tappaa minut!"

"Mutta minä tiedän", Wade vastasi tytön pään vaipuessa hänen olkaansa vasten. "Neiti Collie, olen jo vanha mies, jolle tässä maailmassa on sattunut melkein vaikka mitä, mutta elän kuitenkin vielä ja koetan auttaa muitakin. Ei kukaan kuole niin helposti. Olettehan hieno ja voimakas tyttö, ja jokin ilmoittaa minulle, että olette luotu onnea varten. Tiedän miten asiat voivat muuttua. Kuunnelkaahan —"

"Mutta, Ben, ettehän te tiedä mitään minusta", Columbine nyyhkytti. "Olen sanonut teille vihaavani Jack Bellloundsia. Mutta minun pitää mennä naimisiin hänen kanssaan. Hänen isänsä on kasvattanut minut lapsesta alkaen. Olen hänelle velkaa koko elämäni. Minulla ei ole ainoatakaan sukulaista, ei isää eikä äitiä! Kukaan ei rakasta minua minun itseni vuoksi!"

"Eikö kukaan rakasta teitä?" Wade toisti hyvin moittivasti ja vastustavasti. "Kummallista, miten ihmiset voivat pettää itseään. Tyttöseni, luulette vaikeuksianne liian suuriksi ja olette sitäpaitsi väärässäkin. Kaikkihan teitä rakastavat, Lem, Jim ja kaikki muutkin. Te kirkastatte koko sen kovan maailman, jossa he elävät. Ja tuo tulinen Jack raukkakin, hän rakastaa teitä niin suuresti kuin hän voi. Entä sitten vanhus? Ketään tytärtä ei voida rakastaa hellemmin… Ja minäkin rakastan teitä, tyttöseni, niin kovasti kuin olisitte oma lapseni. Minä sovin teille ystäväksi ja veljeksi, jollaisen tarpeessa olette. Voin olla teille melkein kuin äitikin jossakin suhteessa, jos vain sallitte."

Jokin yliluonnollinen voima tahi lumous sai Columbinen valtioihinsa lieventäen hänen peloittavaa avuttomuuden tunnettaan ja suruaan. Tuon miehen käsissä ja äänessä oli sellaista hellyyttä, että siitä vuoti häneen voimakasta ja kiihkeätä elämänhalua ja rohkeutta.

"Rakastatteko minua todellakin?" hän kuiskasi jollakin tavoin lohdutettuna ja tuntien, että Wade tarjosi hänelle juuri sellaista, jota hän oli kaivannut lapsuudessaan. "Haluatte siis olla kaikkea tuota minulle?"

"Kyllä, tyttöseni, ja kehoitan teitä panemaan minut koetukselle."

"Ah, miten hyvä olettekaan! Tunsin sen heti ollessani ensimmäistä kertaa seurassanne. Olen halunnut tulla luoksenne puhumaan vaikeuksistani. Rakastan isää ja hän rakastaa minua, mutta hän ei ymmärrä minua. Isä elää vain pojalleen eikä minulle. Minulla ei ole milloinkaan ollut isää."

"Teillä on nyt ainakin jonkunlainen", Wade vastasi niin täyteläisellä ja syvällä äänellä, että Columbine tyyntyi ja ihmetteli. "Ja koska olen kokenut niin paljon, kerron teille, miten aion teitä auttaa. Tyttöseni, elleivät naiset ole jaloja ja urhoollisia, niin miten meidän miesten silloin käy? Naisissa on aina enemmän kuin miehissä. Elämä on kohdellut teitä kovasti tuomalla teidät tänne vieraiden ihmisten joukkoon ja saattamalla teidät kiitollisuuden velkaan miehelle, jonka ainoa intohimo on rakkaus poikaansa. Teidän pitää nyt alistua siihen turvautumalla avuihin, joita naisessa on enemmän kuin miehessä. Rohkeutta! Otaksukaamme nyt, että vihaatte Möly-Jackia ja rakastatte raajarikkoista Wilson raukkaa… Tyttöseni, älkää olko tuon näköinen! Älkää kieltäkö ollenkaan, sillä te rakastatte tuota poikaa… Mikään ei voi olla ikävämpää, mutta ette voi milloinkaan sanoa, mitä saattaa tapahtua, jos vain olette rehellinen ja suora. Jos tunnette velvollisuutenne olevan maksaa vanhukselle, jota sanotte isäksenne, niin maksakaa se menemällä naimisiin hänen poikansa kanssa ja olemalla oikea nainen. Nainen voi olla niin jalo, ettei maailmassa voida verrata mitään häneen. Onni voi tulla jokaisen osaksi hyvin kummallisella ja odottamattomalla tavalla. Elämässä on paljon sellaista, jota ihminen ei osaa toivoakaan. Ette suhtaudu tähän vaikeuteen oikein. Jos olette rehellinen itsellenne ja kohtaatte sen rohkeasti, se ei olekaan sellainen kuin pelkäätte… Jonakin päivänä, jos vieläkin olette siinä luulossa, että sydämenne on särkynyt, kerron teille oman tarinani, ja silloin teistä ei kohtalonne varmaankaan tunnu enää niin kovalta. Minun sydämeni on särkynyt ja elämäni on ollut mennyttä, mutta kuitenkin olen elänyt ja kokenut työni ja taistelujen suomaa onnea, vaikka en sellaisesta osannut silloin uneksiakaan. Huomasin, miten maailma sentään on kaunis, miten suuresti voin rakastaa kukkia ja kukkuloita ja koko villiä luontoa, ja totesin, että niidenkin vuoksi kannattaa elää… Ja ajatelkaahan nyt, tyttöseni, miten ääretöntä onnea saan tuntea saadessani näyttää tämä kaiken teille. Silloin saan todellakin palkkani kaikesta. Ja ellei se ole liikaa minulle, ei maailmassa ole mitään, jota en haluaisi tehdä tähtenne."

Columbine kohotti kyynelien kostuttamat innoituksen valaisemat kasvonsa.

"Ah, Wilson oli sittenkin oikeassa!" hän mumisi. "Olette todellakin taivaan lähettämä ja rakastan teitä."

IX.

Aivan uusi mieli tahi entisen vapautuminen rohkaisi Columbinea palaen nyt hänen suonissaan niin, ettei sitä voitu sammuttaa eikä kuvata. Joku jumalallinen säkene oli tunkeutunut hänen mielensä salaperäisiin syvyyksiin sytyttäen ja valaisten ne niin, että kun hän selviytyi tästä onnettomuuden tunnista, hän tunsi intohimojen kirkkaan salaman yhtyneen sielunsa hellyyteen, suruihin ja uskollisuuteen.

"Ah, Ben, kykenenköhän tekemään tämän kaiken?" hän huudahti levittäen käsivartensa kuin syleilläkseen taivaan tuulia.

"Minkä kaiken, tyttöseni?"

"Tämän, jota vaaditaan todellisilta naisilta!" hän vastasi kiihkeästi painaen käsillään rintaansa.

"Herännyt nainen ei voi milloinkaan enää muuttua tytöksi", Wade sanoi surullisesti.

"Halusin kuolla, mutta nyt haluan elää ja taistella!… Ben, olette rohkaissut minua. Olin pieni, heikko ja surkuteltava ja nyt… Mutta unissani tahi jossakin sellaisessa tilassa, jota en voi muistaa enkä ymmärtää, olen odottanut näitä sanojanne. Olin valmis. Tuntuu aivan siltä, kuin olisin tuntenut teidät jossakin toisessa maailmassa ennenkuin synnyin tähän. Kun puhutte minulle niin ihmeellisesti kuin ehkä äitini olisi puhunut, sydämeni kiiruhti tuntemaan teidät vedotessanne naisellisuuteni!… Ah, miten tämä onkaan omituista ja kaunista!"

"Neiti Collie", Wade vastasi kumartuessaan korjaamaan jalustimiaan, "olette nuori ettekä senvuoksi ymmärrä elämän omituisia ja peloittavia puolia. Sanoitte sen olevan kaunistakin… Kukapa sen tietää? Ehkä olen jossakin edellisessä olotilassa ollutkin jotakin teille. Uskon sen, mutta en voi sanoa, milloin ja missä. Ehkä olemme olleet kukkia tahi lintuja. Tuollaiset mielipiteet kiinnittävät mieltäni."

"Lintujako? Minuakin miellyttää tuo ajatus", Columbine vastasi.

"Pidän enimmän linnuista. Mutta niiden joukossa on haukkoja, variksia ja korppikotkia."

"On kyllä. Luonnossa pitää olla jonkunlainen tasapaino. Ellei siinä olisi rumaa ja pahaakin, emme huomaisi sen kauneutta emmekä hyvyyttäkään… Mutta lähtekäämme nyt kotiin. On jo myöhäinen."

"Ben, eikö minun pitäisi palata Wilsonin luo heti?" Columbine kysyi epäröiden.

"Miksi?"

"Kertomaan hänelle jotakin ja ilmoittamaan, miksi en voi tulla hänen luokseen huomenna enkä milloinkaan muulloinkaan enää", hän vastasi hiljaa värisevällä äänellä.

Wade mietti hänen sanojaan. Columbinesta tuntui, että hänen terästynyt järkensä synnytti Wadessa jotakin vihamielistä ja vastustavaa.

"Huomenna on varmasti parempi", Wade sanoi hetkisen kuluttua. "Wilson kiihtyi jo tarpeeksi tänään."

"Siis menen sinne huomenna."

Lisääntyvässä kylmässä hämärässä he ratsastivat vierekkäin vaitiollen.

"Hyvää yötä, tyttöseni", Wade sanoi heidän saavuttuaan hänen tupansa luo. "Ja muistakaa nyt, ettette ole enää yksinänne."

"Hyvää yötä, ystäväni", Columbine vastasi jatkaen matkaansa.

Hän tapasi Jim Montanan aitauksessa ja ilta oli vielä siksi valoisa, että hän näki hänen vaahtoavan hevosensa. Jim näytti hyvin töykeältä, melkeinpä pahantuuliselta. Mutta Columbine arvasi, että hän oli käynyt Jackin määräyksestä Kremmlinissä ja tehnyt tuon matkan samana päivänä edestakaisin.

"Neiti Collie, minä kyllä hoidan Pronton", hän tarjoutui. "Illallisenne odottaa."

Arkihuoneen takassa paloi kirkas tuli ja karjanomistaja luki sen valossa.

"Halloo, punaposki!" vanhus tervehti tavattoman ystävällisesti. "Olet ratsastanut vastatuuleen, vai mitä? Ellet ole kaunis, ei minun silmistäni ole mihinkään!"

"Siellä on melko kylmä, isä", Columbine vastasi, "ja tuuli puree. En ratsastanut nopeasti enkä kauaskaan… Kävin katsomassa Wilson Moorea."

"Vai niin! No miten poika jaksaa?" Belllounds kysyi tylysti.

"Hän sanoi voivansa melko hyvin, mutta luullakseni asian laita ei olekaan niin", Columbine vastasi.

"Ystävätkö häntä hoitavat?"

"Niin. Hänellä onkin sellaisia, Andrewsit esimerkiksi. Olen iloinen voidessani sanoa, että hänen majansa on mukava. Hänestä pidetään kyllä huolta."

"No, sepä hyvä! Lähetän Lemin tahi Waden sinne katsomaan, voimmeko tehdä jotakin hänen hyväkseen."

"Isä, sellainen on niin sinun tapaistasi", Columbine vastasi laskien kätensä hänen leveälle olalleen.

"Älähän nyt! Kuulehan Collie, tässä on kirjeitä melkein kaikilta Kremmlinin asukkailta. He toivovat saavansa kutsun häihin lokakuun ensimmäiseksi päiväksi. Pyydämmekö heidät tulemaan?"

"Kuta enempi heitä tulee, sen hauskempaa", Columbine vastasi.

"Vannon, etten kutsu ketään."

"Miksi et, isä?"

"Kukaan ei voi sanoa, mitä poikani päähän voi juolahtaa hääpäivänäkin."

"Mutta, isä, voit luottaa minuun."

"Kyllä varmasti!" vanhus vastasi kiertäen vahvan käsivartensa hänen ympärilleen. "Toivoisin, että sinä olisit Jack ja Jack olisi sinä."

Nuorukainen laahusti silloin huoneeseen sidotuin päin istuutuen illallispöytään.

"No niin, Collie, ryhdytään mekin syömään", vanhus sanoi iloisesti. "Minulla on sentään kaikesta huolimatta hyvä ruokahalu."

"Minäkin olen nälkäinen kuin susi", Columbine vastasi istuutuen paikalleen Jackia vastapäätä.

"Missä olet ollut?" Jack kysyi uteliaana.

"Kas, hyvää iltaa, Jack! Huomasitko minut vihdoinkin?… Olin ratsastamassa Prontolla ensimmäisen kerran sen loukkaantumisen jälkeen. Tein ihanan retken Sage-laaksoon."

Jack luimisteli häneen näkyvissä olevalla silmällään mumisten jotakin ja alkaen sitten pistellä perunoita ja lihaa suuhunsa haarukallaan.

"Mikä sinua oikeastaan vaivaakaan, Jack? Etkö olekaan terve?" Columbine kysyi niin levottomasti, että se oli liian osanottavaista ollakseen totta.

"Minua ei vaivaa mikään!" Jack tiuskaisi.

"Mutta näytät aivan sairaalta, tarkoitan, että näkyvissä oleva osa kasvoistasi on sen näköinen. Suupielesi ovat pahasti väärässä. Olet hyvin kalpea, lukuunottamatta noita punaisia laikkuja. Ja toisen silmäsi ilme on niin yliluonnollisen tuskallinen, kuin et enää kuuluisikaan tähän maailmaan."

Tytön, joka aina oli ollut niin suloinen, rauhallinen ja hienotunteinen, hämmästyttävää puhetta kuunteli Jack järkytettynä ja isä nauraen.

"Pilkkaatko minua?" Jack kysyi tiukasti.

"Kuinka niin, Jack? Miten voit luullakaan minusta sellaista? Halusin vain sanoa, miten omituiselta näytät… Aiotko mennä naimisiin silmäpuolena?"

Jack hämmästyi sanattomaksi ja vanhus istuttuaan kauan aikaa suu auki ihmettelystä huudahti: "Koira vieköön, tyttöseni! En olisi milloinkaan uskonut tällaista sinusta… Jack, niele vain lääkkeesi empimättä… Teidän molempien pitää unhottaa ja antaa anteeksi. Riitaisuuksia voi ilmetä tarpeeksi sittenkin, vaikka ei menneisyyttä pengottaisikaan."

Jäätyään yksikseen Columbine joutui sellaiseen mielentilaan, joka erosi suuresti hänen vanhuksen ja tämän pojan seurassa näyttämästään iloisuudesta. Hän vaipui vakaviin omiin tunteihinsa kohdistuviin ajatuksiin, jotka askartelivat tuossa kohotetussa henkisessä edistymisessä ja yrityksessä nousta oman henkilöllisen hyvinvoinnin yläpuolelle, johon Bent Wade oli ohjannut hänet omituisella tavalla. Aivan heidän ensimmäisestä kohtaamisestaan saakka hän oli vetänyt Columbinea kummallisesti puoleensa ja Columbinesta tuntui nyt, että tuo hänen lumousvoimansa johtui siitä jaloudesta ja viisaudesta, jotka aiheutuivat hänen kärsimyksistään ja niistä kauheista vuosista, jotka olivat piirtäneet merkkinsä hänen kasvoihinsa.

Senvuoksi koettikin Columbine sitoa sieluunsa ikuisiksi ajoiksi hänessä syntyneen hengen, joka oli herännyt Waden vaatimattomista filosofisista sanoista, omaksi ohjeekseen ja voimakseen.

Hän tunsi velvollisuutensa miestä kohtaan, joka oli ollut kuin isä hänelle. Mitä ikinä hän vaatisikaan, hän olisi valmis tekemään. Ja mitä taasen hänen poikaansa tuli, jonka kanssa hänen oli määrä elää jäljellä oleva osa elämästään, hänen velvollisuutensa oli tulla hänelle hyväksi vaimoksi, kärsiä hänen vikojaan ja koettaa aina auttaa häntä ystävällisesti, kärsivällisesti, tasapuolisesti ja niin myötämielisesti, kuin se hänelle suinkin olisi mahdollista. Viha oli myös otettava lukuun, mutta hän tiesi, ettei vihalla ole minkäänlaista sijaa hyvän naisen sydämessä. Hänen täytyy tukahduttaa se, jos se vain on inhimillisesti mahdollista. Tämä kaikki oli hyvin kovaa ja muuttuisi vielä kovemmaksi, mutta hän alistui siihen ja tiesi luontonsa.

Hänen sielunsa oli hänen omansa eivätkä minkäänlaiset vastoinkäymiset voineet sitä muuttaa. Hän voi olla sen kanssa kahdenkesken milloin tahansa, välittämättä noista vaivoista ja mitättömistä vaikeuksista, joita vastaan ihmiset tavallisesti taistelevat. Waden sanat olivat lumonneet hänet salaisuudellaan ja rajattomalla toivollaan jostakin tuntemattomasta ajatuksien ja tunteitten maailmasta. Hän saa tuskin milloinkaan nauttia onnesta sen tavallisessa merkityksessä. Haihtukoot unelmat siitä ikuisiksi ajoiksi! Mutta hän oli nähnyt vilahdukselta jotakin korkeampaa kuin huvituksia ja tyytyväisyyttä. Unelmat ovat aina unelmia. Mutta hän voi vieläkin uneksia siitä, joka oli ollut, tahi siitä, jollaiseksi se olisi voinut muodostua, elämän kauneudesta ja salaperäisyydestä ja tuosta luonnossa olevasta jostakin, joka oli vetänyt häntä puoleensa suloisesti ja vastustamattomasti. Kuka voi ryöstää häneltä nuo pyöreät, harmaat ja sametinväriset kukkulat, purppuran väriset huiput ja tummat selänteet, joilta hänet oli löydetty lapsena, eksyksiin joutuneena pienokaisena, syntyneenä kuin kuusten juurilla kasvavat columbinet?

Rakkaus, äkkiä selvinnyt ja selittämätön, oli hänen salaisuutensa, vielä värisyttävän uusi ja vaarallinen suloisuudessaan. Hän pelkäsi tunnustaa sitä itselleen ja suhtautua siihen rohkeasti, koska se oli vielä tuntematon tekijä ja uhkaava kuin tuli. Hänen äkkinäinen tietonsa siitä tuntui erottamattomasti yhtyneen tuohon kasvavaan, voimakkaaseen ja vakavaan tunteitten virtaan.

"Menen hänen luokseen ja kerron sen hänelle", hän mumisi. "Hänellä on oikeus saada se tietää!… Sitten minun pitää sanoa hänelle jäähyväiset ikuisiksi ajoiksi!"

Wilsonille kertominen olisi suloista ja hänen luotaan poistuminen katkeraa. Epämääräiset mahdollisuudet kiusasivat häntä. Millaisen vaikutuksen hänen sanansa tekisivätkään? Kuinka katkeralta kaikki tuntuikaan! Hän ei voinut sanoa, mitä noissa molemmissa piilee, ennenkuin hän oli suoriutunut niistä. Tunnit venyivät pitkiksi, uni pakeni hänen silmistään, talon rauhallisuus muuttui myrskyksi ja arosusien surullinen ulina muistutti iloisesta tyttöajasta, joka oli nyt mennyttä.

Kun seuraavana päivänä tuo kauan odotettu tunti koitti, Columbine valitsi sellaisen hevosen, joka osasi juosta, ja hän ratsasti mutkaiseen laaksoon kuin vihuri. Mutta sen haavikon läheisyydessä, jossa Waden ystävällinen ääni oli antanut hänen salaisuudelleen elämän, hän sai kokea vastavaikutusta, joka pakotti hänet pysähtymään ja kiipeämään rinteelle hyvin hitaasti ja viivytellen.

Nähdessään tuvan viereen kiinni sidotun Waden hevosen Columbine onnistui hieman hillitsemään myrskyisiä tunteitaan. Metsästäjä oli varmaankin tuvassa ja niin ollen hänen ei olisikaan pakko heti ilmaista salaisuuttaan. Tämä ajatus joudutti hänen hitaita askeliaan. Ennen saapumista ovelle hän huusi tervehdykseksi.

"Collie, olet myöhästynyt", Wilson vastasi sekä iloisesti että moittivasti hänen astuessaan tupaan. Paimen makasi vuoteellaan ollen yksin koko huoneessa.

"Ah, missä Ben on?" Columbine huudahti.

"Hän oli kyllä täällä ja keitti ruokani. Odotimme, mutta sinua ei kuulunut. Päivällinen jäähtyi. Olin jo melkein varma, että olet tullut katumapäälle ja ettet tulisi ollenkaan, ja senvuoksi en voinut syödä… Wade sanoi kyllä tietävänsä sinun tulevan. Hän meni koirineen jonnekin… ja, ah, Collie, onko kaikki nyt hyvin?"

Columbine meni hänen vuoteensa viereen ja katsoi häneen sellaisin tuntein, kuin joku jättiläiskäsi olisi puristellut hänen sydäntään. Wilson oli terveemmän näköinen. Kasvot eivät olleet enää niin ajettuneet eivätkä punaiset, eikä silmissäkään sillä hetkellä ollut minkäänlaista tuskallista ilmettä, vaan ne olivat hellät, tummat ja kaunopuheliaat. Jos Columbine olisi saapunut avomielisine päätöksineen ja toivoineen keventää sydämensä, olisi hänen ollut hyvin vaikea vastustaa hänen silmiensä puhuvaa katsetta. Oliko hän nähnyt sen niissä ennenkin? Kuinka sokea hän oli ollutkaan?

"Olet luullakseni hieman parempi", hän sanoi onnellisena.

"Kyllä nyt, mutta minulla oli kova yö. En voinut nukkua, ennenkuin päivänkoitteessa. Wade herätti minut… Collie, olit kiltti, kun tulit. Olet niin ihmeellisen näköinen. En ole milloinkaan nähnyt kasvojesi hehkuvan noin. Ja silmäsi sitten — ah!"

"Olen siis mielestäsi kaunis?" Columbine kysyi haaveillen, ajattelematta sitä ollenkaan.

Wilson naurahti ivallisesti.

"Tule lähemmäksi", hän sanoi vetäen hänet luokseen kömpelösti sidotulla kädellään.

Columbine polvistui peittäen kasvonsa molemmilla käsillään. Kumartuessaan eteenpäin hänen koko ruumiinsa vapisi ja hänen huuliltaan pääsi tukahdutettu ääni.

"No mutta, Collie!" Moore huudahti hämmästyneenä. "Taivas varjelkoon, älä itke! En tarkoittanut mitään. Tahdoin vain koskettaa käteesi."

"Kas tässä", Columbine vastasi haparoiden sokeasti, kunnes hän löysi Wilsonin käden. Toisen kätensä piti hän vielä silmillään. Hän tahtoi säilyttää salaisuutensa vielä hetkisen, peittää silmänsä ja riemuita tämän tilanteen kuvaamattomassa ilossa ja surullisuudessa, jollaista nainenkaan ei saa kokea kuin kerran elämässään.

"Mitä maailmassa tämä merkitseekään?" paimen huudahti huumautuneena. Hän tarttui lujemmin ojennettuun käteen. "Collie, käyttäydyt niin omituisesti… Et itkekään!… Näenkö unta, vai mitä tämä on? Kultaseni, katso minuun!"

Columbine otti käden silmiltään luopuen kokonaan vastustuksesta.

"Wilson, olen häpeissäni, suruissani ja äärettömän onnellinen", hän sanoi huohottaen.

"Miksi?"

"Muutaman asian vuoksi vain, jonka aion kertoa sinulle", hän kuiskasi.

"Mikä se on?"

Columbine kumartui häneen päin,

"Etkö voi arvata sitä?"

Wilson kalpeni ja hänen silmänsä leimusivat.

"En tahdo arvata enkä uskallakaan."

"Se on jotakin, joka on ollut totta vuosikausia — aina, kuten minusta nyt tuntuu — jotakin, josta en milloinkaan ole uneksinutkaan, ennenkuin viime yönä", Columbine jatkoi hellästi.

"Collie!" Wilson huudahti. "Älä kiusaa minua!"

"Muistatko ne ajat, jolloin riitelimme niin hirveästi, koska suutelit minua?" Columbine kysyi.

"Luulitko minun voivan suudella sinua ja elää sitten unhottaakseni?"

"Rakastan sinua!" Columbine kuiskasi ujosti tuntien punastuvansa korvia myöten.

Tämä kuiskaus muutti Wilson Mooren kokonaan. Hänen käsivartensa kiertyi tytön kaulaan ja hän painoi tytön pään omaansa vasten. Pitäen häntä siinä asennossa lujasti hän suuteli tytön huulia, poskia ja kosteita silmiä ja sitten jälleen hänen huuliaan intohimoisesti ja hellästi.

Sitten hän painoi hänen päänsä rintaansa vasten.

"Hyvä Jumala, en voi uskoa sitä! Sano se uudestaan!" hän huudahti käheästi.

Columbine painoi polttavat kasvonsa Wilsonin huopapeitteeseen ja hänen kätensä tarttuivat siihen lujasti. Paimenen hurja ilo ja hänen suudelmiensa omituinen voima ja sulo muuttivat hänet kokonaan. Hän lepäsi hänen rinnallaan tahtomatta kohottaakaan kasvojaan. Kaikki tuntui erilaisemmalta ja villimmältä, kun hän vastasi Wilsonin pyyntöön:

"Niin, rakastan sinua! Ah, miten äärettömästi sinua rakastankaan!"

"Kultaseni!… Näytä minulle kasvosi… Se on siis sittenkin totta. Tiedän sen nyt, sillä olet todistanut sen, mutta anna minun katsoa kasvojasi."

Columbine suoristautui niin hyvin kuin hän vain taisi, mutta kyyneleet olivat sokaista ja lausumattomat sanat tukahduttaa hänet. Ja siinä tärisyttävän liikutuksen vallassa, joka samalla ennusti piakkoin koittavaa eroa, hän oppi tuntemaan rakkauden yksinvaltaisen ja käskevän suloisuuden.

"Suutele minua, Columbine!" Wilson käski.

Kyyneleiden himmentävin silmin Columbine näki hänen kalpeat ja loukkaantuneet kasvonsa, ja hän kumartui niihin päin painaen hänen huulilleen ensimmäisen ja viimeisen suutelonsa.

"Vielä, Collie, vielä!" Wilson rukoili.

"Ei enää", hän kuiskasi hyvin hiljaa, ja kietoen käsivartensa hänen kaulaansa hän kätki kasvonsa ja puristi Moorea suonenvedontapaisesti koettaen tukahduttaa nyyhkytyksensä, jotka vapisuttivat häntä.

Moorekin vaikeni puristaen tyttöä vapaalla kädellään, hengittäen syvään ja hitaasti rauhoittuen. Columbine tiesi silloin Wilsonin arvaavan siinä olevan jotakin hirveän väärää, josta aiheutuvaa pelkoaan hän ei ehkä uskaltanut ilmaista. Wilson piteli häntä kaikissa tapauksissa vaieten ja odottaen, ja tämä kärsivällinen odotus alkoi Columbinesta tuntua sietämättömältä. Hän halusi kyllä pidentää tätä hetkeä, joka oli ainoa, mihin hän milloinkaan voi alistua, mutta hän ei uskaltanut tehdä sitä, sillä hän tiesi, että jos Wilson suutelisi häntä vielä, hänen velvollisuutensa Bellloundsia kohtaan häviäisi kuin sumu auringonpaisteessa.

Otteen irroittaminen hänestä tuntui Columbinesta kuin sydänjänteittensä katkomiselta. Hän suoristautui, kuivasi kyyneleet silmistään nousi seisoalleen koettaen koko ajan koota voimia voidakseen katsoa Wilsonia silmiin jälleen.

Kova ulkoa kallioilta kuuluva ääni säpsähdytti Columbinea. Wade siellä kutsui koiriaan. Hän oli palannut ja se liikutti häntä.

"Minun pitää mennä naimisiin Jack Bellloundsin kanssa lokakuun ensimmäisenä päivänä", hän kuiskasi.

Paimen kohottautui niin ylös kuin hän suinkin voi. Columbinesta tuntui tuskalliselta katsella hänen kasvojensa muuttumista ja kalpenemista.

"Ei, ei!" hän huohotti.

"Kyllä", Columbine vastasi toivottomasti.

"Ei!" Wilson huudahti käheästi.

"Mutta, Wilson, minähän tulin kertomaan sitä sinulle. Ah, tottahan se on, siitä ei päästä minnekään!"

"Tyttöseni, sinähän sanoit rakastavasi minua", Wilson sanoi katsoen häneen tummin syyttävin silmin.

"Se onkin vielä kauheampaa."

Wilson leppyi hieman ja hänen vihansa muuttui jonkunlaiseksi peloksi.

Wade astui juuri silloin majaan kuulumattomin askelin, epäröi hieman, mutta tuli sitten Columbinen viereen. Columbine ei voinut irroittaa silmiään Mooresta katsoakseen ystäväänsä, vaan ojensi hänelle vain vapisevan kätensä. Wade puristi sen känsäiseen kouraansa.

Wilson koetti turhaan hillitä mieltään.

"Collie, jos rakastat minua, niin miten voit mennä naimisiin Jack Bellloundsin kanssa?" hän kysyi tiukasti.

"Minun on pakko."

"Miksi?"

"Olen suuressa kiitollisuuden velassa hänen isälleen elämästäni ja kasvatuksestani. Hän vaatii sitä minulta. Hän luottaa siihen täydellisesti, että voin tehdä Jackista miehen. Isä rakastaa minua ja minäkin rakastan häntä. Minun pitää auttaa häntä ja palkita hänelle jollakin tavoin. Velvollisuuteni on sellainen."

"Sinulla on naisellisia velvollisuuksia itseäsikin kohtaan", Wilson vastasi kiihkeästi. "Belllounds on sokea poikaansa nähden. Hän ei ymmärrä ollenkaan, miten häpeällinen sellainen avioliitto on. Mutta sinä ymmärrät."

"Häpeällinenkö?" Columbine änkytti.

"Niin juuri! On häpeällistä mennä naimisiin toisen miehen kanssa silloin kun rakastaa toista. Et voi rakastaa kahta miestä… Aiot lahjoittaa itsesi ja ruveta hänen vaimokseen. Ymmärrätkö, mitä se merkitsee?"

"Kyllä luullakseni", Columbine vastasi heikosti. Mihin hänen ihmeellinen rohkeutensa nyt oli haihtunutkaan? Tuo tulisilmäinen poika oli musertamaisillaan hänen sydämensä moitteillaan.

"Mutta sinun pitää synnyttää hänelle lapsia", Wilson huusi. "Tulla äidiksi heille, vaikka rakastatkin minua! Etkö ole ollenkaan ajatellut sitä?"

"Ah, en milloinkaan!" Columbine vaikeroi.

"Silloin sinun pitää, ennenkuin se on liian myöhäistä!" Wilson rukoili hurjasti. "Rakas Collie, ajattelehan nyt toki hieman! Et suinkaan halua tehdä loppua itsestäsi? Ethän? Sano se minulle."

"Mutta —. Ah, Wilson, mitä sanoisinkaan! Minun pitää yksinkertaisesti mennä naimisiin hänen kanssaan."

"Collie, tapan hänet, ennenkuin hän saa sinut!"

"Et saa puhua niin. Jos tappelette jälleen ja jos jotakin hirmuista tapahtuu, kuolen."

"Parasta se olisikin!" Wilson sanoa tiuskaisi kalmankalpeana.

Columbine nojautui Wadeen saadakseen tukea. Hänen voimansa heikkenivät nopeasti, vaikka hän ei menettänytkään rohkeuttaan. Hän tiesi mikä on välttämätöntä, vaikka Wilsonin tuska raatelikin häntä..

"Kuuntelehan nyt", paimen aloitti jälleen. "Tässähän ovat kysymyksessä elämäsi, onnesi ja sielusi. Belllounds on aivan hullu tuohon hemmoiteltuun poikaansa nähden. Hän luulee, että aurinko nousee ja laskee pojan kanssa… Mutta Jack Belllounds on liian ilkeä tähän maailmaan!… Collie rakas, älä luule minun puhuvan mustasukkaisuudesta. Olen kyllä hirveästi mustasukkainen, mutta minä tunnen hänet. Hän ei ole sinun arvoisesi. Sellaista miestä ei olekaan, mutta häntä ei voida ottaa ollenkaan huomioonkaan. Hän särkee sydämesi, vetää sinut lokaan, turmelee terveytesi ja tappaa sinut vihdoin yhtä varmasti kuin nyt olet siinä. Tahdon saada sinut uskomaan, että voisin todistaa sinulle, millainen hän on, mutta älä vaadi minulta sitä. Luota minuun muutenkin, Collie."

"Wilson, kyllä minä luotankin", Columbine huudahti, "mutta se ei vaikuta ollenkaan asiaan. Se vain muuttaa velvollisuuteni raskaammaksi."

"Hän tulee kohtelemaan sinua, kuten hän kohtelee hevosia ja koiria. Hän pieksää sinua."

"Ei milloinkaan! Jos hän milloinkaan koskee minuun pikkusormellaankaan, niin —"

"Ellei nyt juuri sitäkään, niin hän väsyy sinuun pian. Jack Belllounds ei ole milloinkaan pitänyt mitään missään arvossa eikä tule ikinä pitämäänkään. Hänen luonteensa on sellainen, että hän haluaa vain sitä, jota hän ei voi saada, jos hän onnistuu sen saamaan, kyllästyy hän siihen heti. Ah, tunnen hänet poikasesta asti!… Columbine, olet kokonaan erehtynyt tuosta velvollisuudestasi. Ei kenenkään tytön ole pakko uhrata itseään senvuoksi, että joku mies on löytänyt hänet lapsena ja antanut hänelle kodin. Nainen on velkaa enemmän itselleen kuin kenellekään muulle."

"Se on kyllä totta, Wilson, sillä olen usein ajatellut tuota kaikkea. Mutta nyt et ole oikeudenmukainen, vaan kova. Kiellät kokonaan sen, että kussakin ihmisessä on jotakin hyvää. Isä vannoo, että voin parantaa Jackin. Ehkä voinkin. Rukoilen ainakin."

"Parantaa Jack Bellloundsin! Voitko säilyttää pahennutta munaa? Tuo kirottu raukka! Eikö sekään todistanut sinulle, millainen hän on, kun hän hyökkäsi kimppuuni ja potki kipeää jalkaani, kunnes pyörryin? Millaisia todistuksia haluatkaan?"

"Älä sano enää mitään, ole niin kiltti!" Columbine huudahti. "Ah, olen niin pahoillani! Minun ei olisi pitänyt ollenkaan tullakaan… Ben, viekää minut kotiin."

"Mutta Collie, minähän rakastan sinua!" Wilson rukoili hurjasti. "Hänkin voi kyllä rakastaa sinua, mutta hän on ollut, hän on —"

Tässä Moore näytti purevan kieltään voidakseen olla puhumatta ja jaksaakseen taistella jotakin kauheata, toivotonta ja raukkamaista vastaan itsessään.

Columbine kuuli vain hänen intohimoisen rakkaudentunnustuksensa, joka pani hänet vapisemaan.

"Puhut, kuin tämä kaikki koskisi vain sinua", hän huudahti kuuman veren polttaessa hänen suoniaan. "Et rakasta minua ollenkaan enemmän kuin minäkään sinua, etkä niinkään paljon, sillä minähän olen nainen!… Rakastan sinua kaikesta sielustani ja mielestäni!"

Moore vaipui vuoteelleen muserrettuna ja voitettuna.

"Wade, ystäväni, tehkää Jumalan nimessä nyt jotakin!" hän kuiskasi vedoten metsästäjään kuin viimeiseen oljenkorteen. "Selittäkää Collielle, mitä kaikkea siitä seuraa, jos hän menee naimisiin Bellloundsin kanssa. Jollei se muuta hänen mieltään, kertokaa silloin hänelle, mitä se minulle merkitsee. En milloinkaan lähde kotiini enkä poistu ikinä hänen luotaan. Ellei hän olisi kertonut rakastavansa minua, silloin olisin kestänyt kaiken, mutta nyt en voi. Se tappaisi minut, Wade."

"Puhut tyhmyyksiä jälleen, poikaseni", Wade vastasi. "Tullessani tänne tänään uneksit ja puhuit puuta heinää, koska olit aivan sekaisin… No niin, kuunnelkaa nyt molemmat. Te olette molemmat oikeassa. En ole milloinkaan ennen joutunut tekemisiin sellaisten ihmisten kanssa kuin te olette, mutta se ei estä minua suhtautumasta asiaan samoin kuin johonkin tuntemaani seikkaan."

Hän keskeytti irtautuen hellästi Columbinesta. Sitten hän meni Mooren luo, sitoi irtautuneen kääreen uudestaan ja oikoi epäjärjestykseen menneet peitteet. Tehtyään sen hän istuutui vuoteen jalkapäähän ja kumartuen hieman eteenpäin hän alkoi sivellä känsäisellä kourallaan harvaa tukkaansa, joka alkoi jo harmaantua ohimoilta. Hetkisen kuluttua hän kohotti katseensa ja noissa tuhkanharmaissa surujen uurtamissa kasvoissa ja syvissä salaperäisissä silmissä oli ilme, joka, vaikka se olikin surullinen ja viisas äärettömässä ymmärtäväisyydessään, oli kuitenkin säälimätön ja sammumaton toivossaan.

"Wade, pelastakaa Columbine, Jumalan nimessä!" Wilson rukoili.

"Niin, kunpa vain voisitte!" Columbine huudahti voimatta vastustaa kuulemaansa rukousta.

"Tyttöseni, teidän on pysyttävä päätöksessänne", hän sanoi käskevästi. "Ja Moore, sinun pitää olla mies eikä tehdä sitä hänelle niin vaikeaksi. Teistä ei voi kumpikaan tehdä mitään… Vanha Belllounds ei muuta mieltään milloinkaan. Hän voi kyllä raivostua silloin tällöin, mutta hän ei milloinkaan luovu hartaimmista toiveistaan poikaansa nähden… Mutta Jack voi muuttua. Ajatellessani menneitä vuosia muistan monta hänen laistaan ja miten he töittensä perusteella muuttuivat. Minulla on omituiset mielipiteet henkilöistä, joiden huolet olen ottanut omakseni. Se on jotakin sellaista, joka ei milloinkaan petä. Kun heidän vaikeutensa alkavat näyttää musertavilta, tekee mieleni kertoa heille Hell-Bent Waden tarina. Tästä onnettomuuksien ennustamistaidosta olen saanut nimeni… Mutta se ei kuulu nyt tähän… Ja nyt, nuoret ystäväni, uskokaa minua, että jotakin tulee tapahtumaan. Mitä lokakuun ensimmäiseen ja muihinkin lähimmässä tulevaisuudessa oleviin päiviin tulee, Collie ei mene naimisiin Jack Bellloundsin kanssa."

X.

Eräänä päivänä Wade huomautti Bellloundsille: "Koirista ei ylimalkaan voida sanoa mitään, ennenkuin ne opitaan tuntemaan. Ne muistuttavat monessa suhteessa ihmistä. Muutamat niistä näyttävät hyviltä, mutta ovatkin todellisuudessa pahoja. Ja se muuttaa asian. Jos villinä syntyneestä koirasta tulee lampuri, pysyy se sellaisena koko ikänsä. Olen tuntenut koiria, jotka ovat rakastaneet ihmisiä niin suuresti, etteivät ihmisetkään voi rakastaa toisiaan sen kovemmin. Koira ei välitä siitä, onko sen isäntä hyvä vai huono."

"Useimmilla noista koirista on ollut hyvin huonot isännät niiden käyttäytymisestä päättäen", Belllounds vastasi.

"Harjoitan juuri ensiluokkaista paria", Wade sanoi. "Jimillä on vain se vika, että se haukkuu liian hiljaa. Samilla taasen ei ole niin tarkka vainu kuin Jimillä, mutta se seuraa Jimiä ja sillä on niin kova ääni, että se kuuluu penikulmien päähän. Se korvaa siis Jimin ainoan vian. Nuo koirat pysyvät yhdessä ja niiden avulla voin harjoittaa toisia. Denver poikkeaa mielellään karhun ja puuman jäljille ajaessaan hirveä. Se on jo liian vanha vieroitettavaksi siitä tavasta. Useat nuoremmat koirat edistyvät mainiosti. Laumassa on kumminkin pari koiraa, joille en voi mitään."

"Mitkä sitten?"

"Ensiksikin tuo verikoira Kane. Se on hyvin omituinen eläin. En voi voittaa sitä puolelleni. Se ei voi unhottaa sitä, että kerran annoin sille kovasti selkään, kun se puri minua… Olen sen mielestä aivan arvoton. Se on kiintynyt neiti Columbineen ja luulenkin voivani kasvattaa siitä neidille mainion vahtikoiran. Mistä olette saanut sen, Belllounds?"

"Muistaakseni se on syntynyt jossakin vaunukaravaanissa aavikolla. Sen emä oli kuulemma täysiverinen kotoisin Louisianasta."

"Siinä onkin sitten selitys eräälle Kanessa huomaamalleni vaistolle. Se pitää ihmisten jälkien seuraamisesta. Olen saanut sen kiinni siitä. Eikä se rupea ajamaan puumia eikä karhuja. Tässä muudanna päivänä, kun koirat löysivät puuman jäljet alkaen haukkua riivatusti, Kane erosi joukosta näyttäen tyytymättömältä ja lähti sitten yksinään jonnekin. Se metsästelee yksinään. Luulin sitä alussa lampuriksi, mutta sellainen se ei ole. Se osaa seurata ihmisten jälkiä eikä sillä juuri muuta ansiota olekaan. Sen emä on varmaankin ollut orjakoira ja Kane on perinyt siltä sen vaiston."

"Vai niin! No opettakaa se sitten siihen. Olen nähnyt aikoja, jolloin sellainen koira olisi ollut tarpeen. Ja jos se kiintyy Collieen ja te hyväksytte sen, antakaa se hänelle. Tyttö on kärttänytkin minulta koiraa."

"Suunnitelmanne ei ole niinkään huono. Neiti Collie ratsastelee ja kävelee pitkiä matkoja yksinään eikä hänellä ole milloinkaan pyssyä mukanaan."

"Niin, siinä on todellakin jotakin kummallista. Collie on reipas tyttö kaikissa suhteissa, mutta hän ei milloinkaan tapa mitään. Wade, pitääkö hänen mielestänne lopettaa nuo yksinäiset retkensä?"

128

"El missään tapauksessa, niin kauan kuin hän ei ulota matkaansa liian kauaksi."

"Niinkö! Otaksukaamme kumminkin, että hän ratsastaa tuonne mustien vuorten takana olevaan laaksoon, niin miten sitten?"

"Siitä ei tule mitään, Belllounds", Wade vastasi vakavasti. "Mutta neiti Collie ei menekään sinne, sillä olen varoittanut häntä. Puhuakseni totta, olen nähnyt muutamia roiston näköisiä miehiä liikuskelevan tämän ja Buffalo-laakson välillä. Ne eivät ole metsästäjiä, ei kullankaivajia, ei paimenia eivätkä matkustajia."

"Mitä kuulenkaan! Wade, luuletteko noita muukalaisia voitavan syyttää menetyksestä, jonka sain kärsiä viimeisessä karjantarkastuksessa?"

"En voi sanoa vielä sitäkään, mutta en pitänyt heidän ulkomuodostaan."

"Wade, teidän asianne on jakaa oikeutta. Meillä on piakkoin lokakuu käsissä eikä lumentuloon ole enää pitkälti aikaa. Luuletteko noiden miesten talvehtivan näissä metsissä?"

"En eikä Lewiskään. Muistatte kai hänet?"

"Kyllä. Tarkoitatte varmaankin tuota kaivosmiestä, joka asuu Buffalo-laaksossa etsien sieltä kultaa. Hän on ollut täälläkin. Hyvä mies, mutta aivan hullaantunut kultaan."

"Olen puhutellut häntä usein, milloin siellä, milloin täällä. Eksyin koirieni jäljiltä toissa päivänä. Ne ajoivat puumaa ja Lewis kuuli haukunnan jääden niiden luo, kunnes saavuin. Silloin hän kertoi minulle muutamia mielenkiintoisia uutisia. Katsokaa, hän on huolissaan Buffalo-laakson seuduilla kuljeskelevien miesten vuoksi ja koettaa saada ne kiinni jostakin konnantyöstä. Joku oli ampunut häntä metsässä. Hän ei voinut kyllä vannoa, kuuluuko ampuja noihin miehiin, mutta siitä hän on aivan varma, ettei se ollut mikään vahingonlaukaus. Lewis sanoo niiden asuvan Elgeriassa ja hän luulee niiden olevan yhteistoiminnassa Smithin kanssa, jolla on kapakka siellä. Tunnette kai Smithin?"

"En enkä haluakaan", Belllounds sanoi lyhyesti. "Hän on aina suhtautunut vihamielisesti minuun eikä hän ole ollut rehellinen Elgeriassa asuvia ystäviänikään kohtaan. Kukaan ei kuitenkaan ole voinut todistaa hänestä mitään huonoa, vaikka joku ehkä olisi halunnutkin. Minä puolestani en ole milloinkaan vielä erehtynyt mielipiteissäni ihmisistä. Miehillä ei ole turhan vuoksi sellaisia arpia naamassaan."

"Isäntä, uskon nyt teille jotakin sellaista, jota teidän ei pidä kertoa muille", Wade sanoi tyynesti. "Tunnen Smithin. Hän on niin ilkeä mies kuin länsi vain voi ihmisestä tehdä. Tuo arpi on minun ansiotani… Kun hän näkee minut, tarttuu hän heti pyssyynsä."

"No, minut saa vaikka hirttää! Mutta se ei kummastuta minua ollenkaan. Maailmamme on niin pieni. Wade, lupaan, etten puhu tästä kenellekään. Mutta millainen on suunnitelmanne?"

"Aion ottaa Lewisin avulla selville, ovatko nuo muukalaiset jossakin yhteydessä Smithin kanssa ja voidaanko heitä syyttää karjan katoamisesta."

"Ahaa! Wade, annan siihen suostumukseni empimättä. Karjaani on varmasti ryöstetty. Ei kumminkaan niin paljon, että se mitään haittaisi, eikä sellaista tule enää tapahtumaankaan Coloradossa, mutta jos saamme heidät kiinni itse teosta, meidän on pakko laittaa heidät vankilaan."

"Isäntä, sanon teille —"

"Wade, ette suinkaan aio sanoa, että täällä White Slidesissä tulee tapahtumaan jotakin hirveätä?" Belllounds keskeytti surullisesti.

"Vannon, ettei minulla ole sellaisesta vielä aavistustakaan", Wade vastasi vakavasti. "Aioin vain sanoa, että jos Smith on mukana tuossa karjanvarkaudessa, ei häntä oteta niinkään helposti kiinni, ja jos hän joutuu pulaan, syntyy laukaustenvaihtoa. Hän on viekas ja hänellä on suuri kokemus. Ei ole ollenkaan luultavaa, että hän toimii avoimesti, kuten vuosia sitten. Jos hän varastelee karjaa tahi ostaa ja myy sellaisia eläimiä, joita muut hankkivat hänelle pienissä erissä, tulee hänen kiinniottamisensa muodostumaan hyvin vaikeaksi."

"Niin, hän voi olla suuri lurjus", Belllounds sanoi miettiväisesti. "Mutta hänen laisensa miehet joutuvat tavallisesti aina lopulta kiikkiin, olivatpa he sitten miten viekkaita ja viisaita tahansa. Mikään ei ole luonnollisempaa… Oliko teillä jotakin riitaa Smithin kanssa?"

"Annoin hänelle tuon merkin erään toisen puolesta melko mitättömästä syystä. Mutta hän on vihoissaan minulle."

"No, siinä tapauksessa teidän ei pidä hakea riitaa. Koettakaa muodostaa White Slidesistä sellainen paikka, joka voi todistaa nimenne vääräksi. Mutta kaikissa tapauksissa, älkää ollenkaan empikö ryhtyä toimeen, jos satutte näkemään jotakin epäilyttävää maatilani läheisyydessä."

Vanhus poistui miettiväisesti jättäen metsästäjänkin syviin ajatuksiin.

"Hänelle on vihjattu, että tulen kertomaan hänelle joistakin White Slidesiä uhkaavista vaikeuksista", Wade mumisi itsekseen. "Ehkä asia onkin niin, vaikka en vielä siitä tiedäkään. Omituista, miten ihminen tulee juuri sanoneeksi sellaista, josta hänen ei pitäisi puhua mitään. Aioin jutella hänelle tuosta hämmästyttävästä Fox-nimisestä koirasta, ja näin se nyt kävikin."

Fox oli lauman viisain koira eikä siitä oltu välitetty ollenkaan, minkä seikan Wade luki itselleen suureksi viaksi. Sitten hän sattumalta tuli kiinnittäneeksi huomionsa siihen. Tarhan jossakin nurkassa oli reikä, josta pienemmät koirat voivat paeta, mutta jota Wade ei ollut löytänyt. Tarha oli kyllä täynnä pieniä kuoppia ja reikiä, joiden koko Waden mielestä ei sopinut muille kuin oraville piilopaikaksi.

Eräänä päivänä, kun metsästäjä toivottomana haki tätä salaperäistä pakopaikkaa, muudan hyvin pieni koira, jonka harmaanruskeat karvat olivat kiharat ja jonka tuuheat kulmakarvat melkein peittivät suuret kirkkaat silmät, tuli hänen luokseen heiluttaen häntäänsä.

"Tietäisitkö sinä jotakin siitä?" Wade kysyi. Hän oli tietysti huomannut tämänkin koiran, käyttämättä sitä vielä mihinkään. Tässä tilaisuudessa koira osoitti hänelle sellaista vilpitöntä ystävyyttä, että hän rupesi tarkastelemaan sitä lähemmin. Eläin ei ollut enää mikään nuori, ei sievä eikä puhdasverinenkään, mutta sen ymmärtäväisissä silmissä oli jotakin, joka hämmästytti häntä suuresti. "Olenkohan minä laiminlyönyt tässä jotakin? Mutta täällä on niin paljon kaikenlaisia koiria, joiden joukossa sinä näytät melkein kaikista mitättömimmältä. No, jos aikomuksesi on ilmoittaa minulle jotain, niin hae minulle reikä."

Wade alkoi nyt tutkia tarhaa toistamiseen. Se oli melkein hehtaarin suuruinen ja muutamissa paikoissa aidan paalut olivat hyvin likellä kallioita. Useammasti kuin kerran Wade polvistui katsomaan, oliko hän jo löytänyt reiän. Koira seurasi häntä katsoen häneen viisailla silmillään ja, kuten metsästäjästä tuntui, nauraen hänelle. Silmät näyttivät ainakin iloisilta ja niissä oli jonkunlainen anteeksipyytävä ilme. Hetkisen kuluttua, kun Wade saapui erääseen louhikkoon, koira pujahti erään liikkuvan kallion alle ja sitten puoleksi piilossa olevasta reiästä aidan toiselle puolelle. Se palasi heti samasta reiästä heiluttaen häntäänsä ja ollen sen näköinen, kuin se olisi tahtonut ilmoittaa, ettei reiästä kulkeminen tuottanut minkäänlaisia vaikeuksia.

"Sinä vanha kettu!" Wade sanoi mielissään taputtaen koiraa. "Hait sen minulle, vai mitä? Hyvä koira! Nyt korjaamme reiän ja sitten saat tulla tupaan kanssani. Ristin sinut Foxiksi."

Tällä tavoin Fox esitteli itsensä Wadelle saaden tilaisuuden näyttää kuntoaan. Koska se ei ollut näyttänyt ollenkaan ajokoiralta, ei sitä oltu vietykään metsälle eikä siihen oltu kiinnitetty muutenkaan minkäänlaista huomiota. Lyhyen ajan kuluessa Fox osoittautui mitä viisaimmaksi koiraksi. Metsästäjä oli elänyt paljon koirien parissa ja oppinut näkemään, että kuta kauemmin niiden parissa oleskelee, sitä enemmän niitä voidaan ihmetellä ja rakastaa.

Fox vaati itsepäisesti, että sekin oli otettava muiden koirien mukaan metsälle. Uskaltamatta ihmetellä enää mitään Wade antoi sen tulla. Päivä sattui muodostumaan tavallista kovemmaksi koirille vanhojen jälkien, ristijälkien ja vaikean maaston vuoksi. Fox selvitteli muutamat sotkuiset jäljet, joista Sampson luopui ja joista ei Jimkään saanut tolkkua. Tämä ihastutti Wadea ja samana iltana hän koetti saada selville Andrewsilta, joka oli myynyt koiran Bellloundsille, jotakin Foxista. Tiedot supistuivat siihen, että Andrews luuli miehen, jolta hän oli saanut Foxin, varastaneen sen. Belllounds ei ollut kiinnittänyt siihen milloinkaan minkäänlaista huomiota. Wade piti Foxin mahdollisuudet omina tietoinaan, ja kunakin päivänä näytti koira jollakin tavoin, mihin se kykeni.

Ennen viikon loppua Wade kiintyi äärettömästi siihen, sillä hän ei ollut mielestään milloinkaan nähnyt niin ihmeellistä koiraa. Fox piti metsästämisestä välittämättä ollenkaan, mitä se metsästi. Se tahtoi vain miellyttää isäntäänsä. Se haki sellaiset hevoset käsiinsä, jotka olivat piiloutuneet ja seisoivat hiljaa säästyäkseen löytämiseltä. Se seurasi karjan jälkiä, ajoi oravat puuhun ja haukkui metsälintuja sovittaen aina käytöksensä sen mukaan, millainen riista sillä kulloinkin oli edessään. Jos Wade vei sen hirven tahi antiloopin jäljille, se seurasi niitä erehtymättä pysyen metsästäjän näkyvissä haukkumatta ja vinkumatta ja erikoisemmatta innotta, kunnes se löysi riistan tahi kunnes Wade kutsui sen pois. Mutta silloin kun karhun ja ilveksen jäljet olivat kysymyksessä, sen villit vaistot heräsivät eikä se voinut hillitä itseään. Se haukkui hurjasti laukatessaan ja kun haukunta muuttui kimeäksi ja yhtämittaiseksi, Wade tiesi selvästi, että riista oli näkyvissä. Se tappeli karhun kanssa kuin vanha ja viisas koira ainakin tietäen selvästi, milloin sen oli hyökättävä ja milloin peräännyttävä. Sitten kuin puumat ja ilvekset olivat kiivenneet puuhun, se menetti paljon hurjuudestaan ja mielenkiinnostaan, koska ajo silloin oli lopussa. Sen arvokkain ominaisuus oli sellainen, että se pysyi kiinteästi niillä jäljillä, joille se oli usutettu. Wade uskoi varmasti, että jos Fox viedään kaniinin jäljille, se seuraa niitä, vaikka karhu tahi puuma kulkisikin kaniinin jälkien yli. Kummallisinta kaikista oli, ettei Fox milloinkaan varastanut palastakaan lihaa, ja vieläkin merkillisempää, ettei se sallinut muidenkaan koirien varastaa.

Metsästäjästä tuntui ajatellessaan White Slidesin tulevia tapahtumia, että Fox ja Kane tulevat niissä näyttelemään tärkeintä osaa.

Muutamana erikoisena aamuna joitakin päiviä ennen lokakuun ensimmäistä, joka oli syöpynyt peruuttamattomasti Waden mieleen, hän lähti Mooren tuvalta taluttaen kuormahevosta. Hän oli jättänyt muut koirat kotiin, paitsi Foxia, joka seurasi häntä.

"Wade, minun tekee mieleni hirvenpaistia", vanha Belllounds oli sanonut edellisenä päivänä. "Mikään ei vedä sille vertoja ja lapsuudessani oli se pääravintoni. Mainitsin teille siitä jo viikko sitten. Näillä seuduilla on paljon hirviä. Kuulin uroshirven äänen auringon noustessa tänään. Toivoin silloin olevani nuori jälleen… Menkää nyt toimittamaan minulle hirvenpaistia."

"Viime aikoina en ole nähnyt niitä lainkaan", Wade oli vastannut ilmaisematta kuitenkaan, että hän oli vasiten karttanut sellaista tilaisuutta. Todellisuus oli sellainen, että Wade ihaili ja rakasti hirviä enemmän kuin muuta sarvipäistä riistaa. Hänen mieltymyksensä niihin oli niin omituinen, että hän oli ollut nälissään monta kertaa, vaikka noita suuria elukoita oli ollutkin paljon hänen asuntonsa läheisyydessä.

Hänen kiivetessään kellastunutta ruohoista rinnettä kiertääkseen laakson hänen mielensä ei ollut ollenkaan kohdistunut käsillä olevaan työhön, vaan Wilson Mooreen, joka oli kiintynyt tietämättään häneen niin lujasti kuin poika, jonka luottamus isäänsä on horjumaton. Raajarikkoinen paimen ei luopunut toivostaan, vaan pysyi siinä kiinni iloisesti ja kiitollisesti, totteli ja kärsi niin kärsivällisesti, että sitä oli oikein hauska katsella. Hänen loukkaantuneessa jalassaan ei näkynyt paranemisen merkkiäkään. Se huolestutti Wadea paljon enemmän kuin Moorea. Paimen ajatteli vain lokakuun ensimmäistä päivää ja silloin mahdollisesti sattuvia hirveitä tapahtumia. Hän ei kyllä puhunut siitä muulloin kuin kuumehoureissaan, mutta Wade tiesi kumminkin selvästi, miten hän rukoili, toivoi ja odotti hiljaisuudessa. Omituista, kuinka hän luotti Wadeen, että Wade voi estää Columbinen avioliiton aiheuttaman onnettomuuden! Tällainen luottamus tuntui Wadesta tutulta, kun hän muisteli menneitä tapahtumia. Ellei hän olisi odottanut sellaista, hän ei olisi sitä vaatinutkaan.

Hän ei ollut pariinkymmeneen vuoteen saanut sellaista onnea osakseen, kuin mistä hän nyt sai nauttia salaisesti, saadessaan elää Columbine Bellloundsin läheisyydessä ja todeta joka ainoa päivä, kuinka uskollinen tyttö oli omalle minälleen ja kuinka suuresti hän oli sen naisen näköinen, jonka kanssa hän oli mennyt naimisiin rakkaudesta ja jolle hän oli tehnyt vääryyttä. Columbine oli hänen tyttärensä ja Wade näki hänessä itsensä. Ja Columbinekin, tuntien suurta vetovoimaa häneen ja luottaen ja turvautuen häneen, oli ruvennut rakastamaan häntä. Tämä oli kauniin ja peloittavin tapaus Waden elämässä, kaunis senvuoksi, että se toi takaisin hänen menneisyytensä, hänen lapsuutensa ja nuo synkät vuodet suoden hänelle tämän äkkinäisen muutoksen, jossa hän eli omistusoikeutensa suoman ilon vallassa, ja peloittava senvuoksi, että Columbine oli onneton, koska Columbine oli kunnian ja velvollisuuden kahlehtima, koska tuho odotti Columbinea ja koska Wade alkoi epämääräisesti aavistaa jotakin hirveää tapahtumaa. Tämä onnettomuus näytti kyllä vielä olevan kaukana kuin taivaanrannalla oleva pilvi, mutta se oli kuitenkin olemassa. Wade oli jo kauan aikaa sitten huomannut, miten hyödytöntä hänen oli vastustaa sairaalloisia näkyjään. Mutta hän turvautui toivoon, elämän uskoon, hyveen voittoon ja pahan tappioon. Tuhannet todistukset olivat vahvistaneet tätä hänen luottamustaan.

Columbine Bellloundsin kohtalo peloitti Wadea aiheuttaen hänelle suunnattomia tuskia. Mutta siitäkin huolimatta hänellä oli omat kummalliset aavistuksensa, että lopussa kaikki sittenkin kääntyy Columbinelle hyväksi. Sellaiseen luottaminen nyt, kun vaikeudet alkoivat uhata hänen omaa tytärtään, tuntui sittenkin tyhmältä ja jonkunlaiselta leikittelemiseltä kohtalon kanssa.

"Minusta alkaa näyttää melkein siltä, etten voi antaa hänen mennä naimisiin Möly-Jackin kanssa", Wade puhui itsekseen ratsastaessaan ruohoista polkua. "Alussa, kun huomasin miten voimakas hänen velvollisuudentuntonsa ja uskollisuutensa ovat, en ollut sitä kovinkaan vastaan, mutta nyt alan jo olla toista mieltä. Ajatelkaamme nyt tytön rakkautta raajarikkoista poikaa kohtaan ja pojan rakkautta häneen. Hyvä Jumala, he ovat vielä niin nuoria, elämä on niin kuumaa ja rakkaus niin suloista! En senkäänvuoksi voi sallia, että hän menee naimisiin Jackin kanssa. Mutta sitten toiselta puolen minun pitää kiinnittää huomioni vanhuksen luottamukseen, jota vanhus osoittaa pojalleen, ja uskoon, johon Columbine turvaa ajatellessaan itseään ja elämää. Minäkin uskon siihen. Vuosien kuluessa olen oppinut näkemään, että ilkeimmätkin miehet voivat muuttua… En ole milloinkaan keskustellut tämän Möly-Jackin kanssa. Olen tietysti ennakkoluuloinen ottaessani huomioon sen, millaisessa paikassa hänet näin Denverissä ollessani… Ennenkuin menen pitemmälle, minun on paras puhutella Bellloundsin poikaa nähdäkseni, millainen hän on."

Wadelle oli luonteenomaista, että hänen yksinpuhelunsa tavallisesti lopettivat hänen syvälliset mietelmänsä. Tämä johtui aina siitä päätöksestä, jonka hän kulloinkin teki, ja käsillä olevasta työstä, nyt tämän kiipeämisen tarkoituksesta.

Hän sivuutti penkereen penkereen jälkeen ja kuta korkeammalle hän pääsi, sitä tiheämmiksi kävivät haavikot ja sitä rehevämmäksi ruoho. Hetkisen kuluttua hän näki edessään tumman kuusikkorinteen, jonka reuna näytti mustalta vallilta. Hän saapui tuoksuvaan metsään, jossa ei oksan risahduskaan eikä mikään ääni häirinnyt hiljaisuutta. Hevosen kaviot eivät tehneet minkäänlaisia jälkiä pehmeään neulasten peittämään maahan ja niiden kapsekin oli melkein kuulumaton.

Wade kääntyi vasemmalle karttaen louhikkoisia rapautuneen kallion muodostamia solia ja tuulen kaatamia puita ja koettaen päästä helpointa tietä kauempaa näkyvän vuoren laelle. Tämä metsä oli hänelle aivan outo. Sen muodostivat niin tiheässä kasvavat keskipituiset kuuset, että hänen oli oltava hyvin varovainen voidakseen olla loukkaantumatta kuiviin oksiin. Fox juoksi edellä pysähtyen silloin tällöin katsomaan isäntäänsä kuin saadakseen määräyksiä.

Edessä olevan tummanviheriän hämärän kirkastuminen ilmoitti metsästäjälle, että hän lähestyi jotakin laajaa metsäaukiota tahi avonaista paikkaa, johon aurinko sopi esteettömästi paistamaan. Se osoittautui suureksi suoperäiseksi laaksoksi, joka oli muutamien hehtaarien suuruinen ja sijaitsi viimeisen metsäisen rinteen juurella. Fox nosti kuononsa ilmaan ja pysähtyi.

"Mitä nyt vainuat, Fox vanhukseni?" Wade kysyi hiljaa katsoen etäisyyteen. Tuuli oli hänelle siihen nähden epäedullinen, ettei hän voinut lähestyä riistaa tulematta huomatuksi. Fox heilutti lyhyttä häntäänsä katsoen häneen viisain silmin. Wade jatkoi matkaansa varovaisesti. Laaksossa kasvoi pitkää märkää ruohoa ja sanajalkoja. Siellä täällä oli joku sammaltunut melkein piilossa oleva lähde, joiden läheisyydessä kasvoi muutamia surkastuneita tammia. Waden hevonen vajosi polviaan myöten suohon, jonka toisessa vetisessä laidassa oli tuoreita jälkiä.

"Hirviä ne sittenkin olivat", Wade sanoi laskeuduttuaan satulasta. "Kuulivat meidän tulevan. Fox, lähdehän nyt seuraamaan näitä jälkiä, mutta älä pidä kiirettä."

Ottaen pyssyn valmiiksi kouraansa Wade alkoi kiivetä kukkulalle jalkaisin taluttaen hevostaan. Vanhalla hirvenpolulla oli tuoreitakin jälkiä. Fox sovitti kulkunsa metsästäjän askeleiden mukaan. Polku oli jyrkkä ja vei tiheän metsän läpi. Silloin tällöin, kun Wade pysähtyi hengähtämään ja kuuntelemaan, hän kuuli kuivien oksien ritinää kaukaa edestään. Vihdoin hän pääsi vuorenlaelle, laajalle ja avonaiselle, jonka toisella puolella suoraan edessä oli synkkä metsä ja oikealla paljas kulovalkean polttama aukeama. Fox murisi ja yritti hyökätä eteenpäin. Silloin muutamassa metsäaukeamassa Wade huomasi suuren uroshirven, joka oli pysähtynyt tarkastelemaan heitä. Se oli harmaa vanha hirvas, jonka sarvet olivat katkenneet. Wade ei yrittänytkään ampua ja hetkisen kuluttua poistui hirvi näkyvistä.

"Liian vanha ja sitkeä, Fox", metsästäjä selitti levottomalle koiralle. Mutta ehkä Wade säästi sen hengen muistakin syistä.

Wade nousi jälleen satulaan ja kiinnitti huomionsa palaneeseen seutuun. Se oli hirveän näköinen mustunut täplä viheriöiden vuorten välissä. Alalaidasta alkoi leveä sola ja ylempänä oli toinen puuton rinne. Maa oli täynnä hiiltyneitä runkoja, puita, jotka olivat ensin palaneet ja sitten kaatuneet. Siellä ja täällä oli korkeita suoria runkoja, joita tuuli ei ollut saanut vielä kumoon. Solassa oli melkoinen ala sellaista metsää, jossa kaikki puut olivat kuivuneet, mutta eivät olleet vielä kaatuneet, muodostaen surullisen näyn. Taempana ja kaukana vasemmalla oli kuusikossa aukeita harjanteita, joilla kasvoi seetrejä, ja sitten alkoi taasen tuo sama tumma keihäspäinen metsä viekoitellen katseen vuorten muodostamaan loppumattomaan purppuranväriseen panoraamaan.

Metsästäjä näki sellaisia ruohikoitakin, joissa oli vielä selviä makuupaikkoja.

"Vuorilampaita, koira vieköön!" hän huudahti. "Ja jäljet ovat vielä aivan tuoreita! Mitenkähän olisi, jos ampusinkin lampaan ja sanoisin Bellloundsille, etten löytänytkään hirviä?"

Metsästäjä ei saanut minkäänlaisia omantunnonvaivoja lampaiden ampumisesta, mutta hän rakasti jumalallisia hirviä ja oli valmis valehtelemaankin säästääkseen niitä. Ratsastaessaan eteenpäin hän tarkasti terävin silmin kaikkea ympärillään nähdäkseen jotakin liikettä tahi jotakin muuta edessään olevassa villissä seudussa. Mutta jos näkyvissä olikin joku eläin, se ei liikahtanut. Wade ratsasti kuopan poikki mutkitellen sinne tänne kuivuneiden puunrunkojen välitse ja saapui lopulta tiheään vuoren harjannetta reunustavaan metsään. Hetkisen kuluttua hän tuli aukealle laelle, josta katsoen harmaat ja viheriät syvyydet näyttivät mahtavilta. Kaukaa siinsi Old White Slides uhkaavana ja tavallista korkeampana. Se oli niin arvokkaan ja majesteetillisen näköinen, ettei sitä laaksosta katsoen sellaiseksi voinut kuvitellakaan.

Wade löysi tuoreita lampaan jälkiä kukkulan keltaisesta savesta, pieniä kuin pienten antilooppien jäljet, joista voitiin nähdä, että siinä oli ollut emiä karitsoineen. Ainoatakaan pässin jälkeä ei näkynyt.

"No, tämä ratkaisee asian", Wade sanoi katsoa tuijottaessaan jyrkänteelle nähdäkseen lampaat. Ne olivat laukanneet jyrkän harjanteen poikki kuin niillä olisi ollut siivet. "Voiko kukaan ymmärtää, miten ne voivat kulkea luisumatta kuiluun? Ja kuinka ovelasti ne saattavat kätkeytyä!"

Hän tiesi niiden olevan lähellä ja hän tuhlasi aikaa koettaessaan etsiä niitä, voimatta sittenkään huomata niitä. Fox odotti kärsimättömästi käskyä saadakseen näyttää, miten helposti se olisi ne löytänyt, mutta tuota lupaa ei kuulunut.

"Mehän olemme hirvenjahdilla, sinä koirien mestari", Wade sanoi moittivasti sille.

He jatkoivat matkaansa harjanteen poikki ja saapuivat, kuljettuaan noin pari penikulmaa, muutamaan metsään ja sitten aukeamiin ja soliin, jotka laajenivat jatkuessaan alaspäin. Parempia laitumia eivät hirvet olisi voineet löytää mistään. Wade poistui harjanteelta ratsastaakseen alemmas laaksoon näitä hitaasti laskeutuvia harvametsäisiä rinteitä, joilla kasvoi seetrejä ja mäntyjä ja joiden juurilla kapeat ruohoreunaiset purot lorisivat. Hän näki suuren urosantiloopin jälkiä, peloitti metsälinnut, jotka säikäyttivät hevosen, ja huomasi vihdoin paikan, jossa karhu oli paloitellut lahonneen puunrungon. Fox ei kiinnittänyt lainkaan huomiotaan näihin seikkoihin.

Wade laskeutui vähitellen näiden solien yhtymäkohtaan, jossa kolme kapeata puroa yhtyi nopeaksi kirkasvetiseksi virraksi, joka oli noin jalkaa syvä ja muutamien metrien levyinen.

"Vannon, että tässä ovat nyt Troublesomen lähteet", Wade sanoi. "Kuka sitten lieneekään antanut tälle virralle nimen, hänellä ei ole ollut ollenkaan järkeä, vaikka sen juoksu täällä lähteillä onkin hieman vaivalloista [troublesome = vaivalloinen]. Mutta nuoruuden tapa on sellainen."

Ruoho muuttui paksuksi ja reheväksi, ja sitä oli juuri äsken jyrsitty. Hirvet olivat kulkeneet puron reunaa tänään. Siellä oli paljon aivan lehmän jälkien näköisiä jälkiä, ainoastaan pienempiä, syvempiä ja soikeampia, paikkoja, joissa hirvet olivat maanneet, ja mulloksia, joita uroshirvet olivat kuopineet raskailla kavioillaan.

Fox seurasi lauman jälkiä korkeammalle maalle, jossa ne nähtävästi olivat poikenneet metsään. Wade sitoi sinne hevosensa ja kuiskaten koiralle hän alkoi hiipiä kuusikon läpi. Hän saapui aukean palkan laitaan varoen kuitenkin näyttäytymästä ja huomasi edessään metsäisen kuopan, ruohoisen ja vetisen. Kierrettyään paremmalle paikalle hän heti näki, miksi Fox oli äkkiä pysähtynyt jännittyneenä ja harjakset pystyssä. Hirvilauma oli kerääntynyt yhteen seuraavalle rinteelle tuskin sadankaan metrin päähän. Eläimet olivat kuulleet ja vainunneet hänet, mutta eivät näyttäneet pelästyneiltä, vaan katsoivat taakseen pysähdyttyään. Metsästäjä näki heti, että siinä oli melkein pari tusinaa, enimmäkseen naaraita. Muudan suurenmoinen uros, jolla oli suuret leveät sarvet, musta pää ja hartiat ja harmaat kyljet, erosi joukosta seisoen hetkisen pää pystyssä paikoillaan koskemattoman luonnon loistavana tunnuskuvana. Sitten se katosi metsään siirtäen sarvillaan äänettömästi syrjään viheriät oksat. Muutkin lähtivät liikkeelle. Wade kohotti pyssynsä tähdäten urokseen, mutta antoikin sen sitten mennä. Sitten hän huomasi toisen ja kolmannenkin. Hän tähtäsi viimein vastahakoisesti ja pakosta ja veti liipaisinta. Suurireikäinen Henry paukahti hiljaisuudessa ja Fox lähti laukkaamaan innokkaasti haukkuen. Savun haihduttua Wade ei enää nähnyt vastakkaisella rinteellä muuta kuin yhden ainoan kaatuneen hirven.

Hän palasi hevostensa luo ja toi ne sinne, missä Fox istui kaatuneella riistalla.

"Niin, Fox, tuo uros ei hirnu enää milloinkaan auringon noustessa", Wade sanoi. "Omituista, miksi meidät on luotu sellaisiksi, että meidän pitää syödä lihaa. Muussa tapauksessa en siitä ollenkaan välittäisi."

Hän nylki ja paloitteli hirven ottaen niin paljon lihaa mukaansa kuin hevonen vain jaksoi kantaa ja ripustaen loput niin korkealle puihin, etteivät arosudet voineet ulottua niihin. Nousten jälleen satulaan hän kiipesi harjanteelle ja sitten rinteelle, joka rupesi viettämään länttä kohti. Alempana olevassa seudussa oli hän metsästellyt ennenkin useasti. Hän tiesi tämän tien kotiin olevan pitemmän, mutta helpomman miehelle ja hevoselle. Hänen kuormahevosensa kulku oli hyvin vaikeaa joka tapauksessa ja Wade pysähtyikin silloin tällöin kokonaan lepuuttaakseen sitä. Vihdoin hän pääsi tielle, jonka hän oli itse raivannut, ja rupesi nyt seuraamaan sitä. Se vei pois kuopasta palaneen ja kuoppaisen maan poikki metsäiselle rinteelle ja sitten ruohoiselle ja haapaiselle ylängölle. Muudan haavikko, jossa hän oli levännyt ennen, jatkui länttä kohti eikä jostakin kummallisesta syystä ollut kärsinyt ollenkaan pakkasesta. Kaikki lehdet olivat vielä jäljellä, muutamat olivat säilyttäneet viheriän värinsä, mutta useimmat näyttivät kullankeltaisilta sinistä taivasta vasten. Haavikko oli suuri vähitellen aleneva keltaisen ruohon reunustama saareke, jossa kasvoi niin paljon purppuranvärisiä astereita, ettei Wade ollut nähnyt niitä milloinkaan niin paljon kukkia rakastavan elämänsä aikana. Hän laskeutui satulasta ja istuutui nojautuen muutamaan haapaan. Hevoset eivät säälineet ollenkaan kauniita kukkia, vaan ahmivat niitä suuhunsa.

Luonto oli tuhlannut tässä antimiaan. Haapojen rungot olivat vaalean viheriät ja ylempänä oli tuo lepattava ja värähtelevä keltaisen viheriä vuodekatos ja maassa taasen astereita niin tiheässä kuin taivaalla tähtiä, kukkia, jotta heiluivat, nyökkäsivät ja taipuivat heikossakin syystuulessa muodostaen liljan, lavendelin, violetin ja purppuranvärisiä läikkiä.

Wade viipyi paikoillaan nauttien joka huokosellaan. Tämä oli muudan noista hetkistä, jotka kaunistivat hänen yksinäisiä matkojaan. Paljas katseleminen riitti. Hän olisi mielellään siirtänyt syrjään kaikki itsekkäät ajatukset omasta minästään, muista ja elämästä, jos se vain olisi ollut mahdollista. Mutta täällä tyynnyttyään ensimmäisestä humauksestaan, missä kukkien ja ruohon tuoksu täytti ilman ja missä kullanvärinen katos suojeli purppuraa, hän alkoi ajatella, miten kaunis maailma sentään on, miten luonto säästää harvinaisimmat lahjansa niille, jotka rakastavat sitä enimmän, ja miten yksistään niidenkin vuoksi kannattaa elää. Hänen mietteensä muuttuivat surullisiksi hänen muistaessaan, miten tämä kauneus on lyhytaikaista, miten kaikki kulta häviää pian ja miten asterit, nuo vaaleat, kauniit ja purppuraiset, muuttuvat kohta ihanan unen kaltaisiksi, joka on ollutta ja mennyttä.

Lopuksi seurasi se siunauksellinen ajatus, että pakkasen ja talven on jälleen alistuttava auringolle, ja kevät, kesä ja syksy palaavat kukin kukkineen alituisesti vaihtelevassa järjestyksessä, joka on niin suloinen ja lupaava. Haavan lehdet lepattavat taasen, ruoho huojuu tuulessa ja asterit kukkivat kohottaen tähdenmuotoisia teriöitään taivasta kohti tulevana syksynä ja joka vuosi niin kauan kuin aurinko lämmittää maailmaa.

Vain ihminen jää joskus pois rakastamiltaan metsästysmailta.

XI.

Silloin kun Bent Wade toivoi tilaisuuksia, ne näyttivät tulevan häntä vastaan.

Ratsastaessaan White Slidesin kartanolle hän huomasi Jack Bellloundsin istuvan laiskana ja välinpitämättömänä kuistissa. Jokin hänen masentuneessa ulkomuodossaan säälitti Wadea. Koska ei ketään muuta ollut näkyvissä, metsästäjä käytti tilaisuutta hyväkseen.

"Hei, Belllounds, voitteko auttaa minua tämän lihan kantamisessa?" hän huudahti.

"Varmasti", Jack vastasi nousten heti.

Wade talutti kuormahevosen aitan eteen, joka sijaitsi keittiön takana saman katon alla kuin sekin. Siellä hän Jackin avulla purki kuorman ja ripusti lihat nauloihin. Kun se oli saatu tehdyksi, Wade tarttui veitseensä ruveten viiltelemään lihoja.

"Luulen, että ne näyttävät paremmilta, jos niitä hieman siistitään", hän huomautti.

"Wade, täällä ei ole ollut milloinkaan ketään muuta kuin isä, joka olisi osannut teurastaa hirven tahi antiloopin", Jack sanoi. "Te olette kuitenkin häntäkin etevämpi."

"Niin, olen melko taitava kaikenlaisissa askareissa."

"Taitavako?… Toivoisin voivani tehdä yhdenkään asian niin hyvin. Osaan ratsastaa, mutta siinä onkin sitten kaikki. Kukaan ei ole opettanut minulle milloinkaan mitään."

"Olette vielä nuori, joten teillä on vielä aikaa opetella, jos vain haluatte. Olin vanhempi kuin te opetellessani näitä kaikkia."

Metsästäjän ääni, hänen ulkomuotonsa ja hänen läsnäolonsa aiheuttama kummallinen lumous näyttivät nyt ensimmäisen kerran vetävän nuoren Bellloundsin huomion puoleensa.

"Isä sanoo, ettei minulla ole kestävyyttä, ja kiroilee minulle", Belllounds vastasi. "Mutta voin vaikka vannoa, että oppisin teiltä."

"Varmasti! Miksi ette voi kiintyä mihinkään?"

"En tiedä. Olen ollut yhtä innostunut työhön kuin ratsastamiseenkin. Ratsastaminen on luonnon vaatimaa, mutta ellen onnistu jossakin työssä, rupean vihaamaan sitä."

"Vai niin! Sellainen ei kelpaa. Teidän ei pidä vihata työtä. Kova työ muodostaa juuri ihmisessä sen, josta te pidätte, mutta jota te ette ymmärrä. Ajatellesssani mennyttä elämääni — ja sallikaa minun sanoa, nuorimies, että se on ollut tavallista vaikeampi — muistan siitä parhaiten ja mieluimmin sellaiset kovat työt, joita tehdessäni olen kovasti hikoillut."

Wade lämpeni puhuessaan koettaessaan kylvää hyviä siemeniä Bellloundsin mieleen, mutta huomasikin vaivansa turhiksi. Belllounds ei näyttänyt ollenkaan tarkkaavaiselta. Hänen ajatuksensa harhailivat sinne tänne, ja nyt hän tarkasteli Waden pyssyä.

"Vanha Henry, neljäkymmentäneljä", hän sanoi. "Isällä on myös tällainen vanha neulakivääri. Sanokaa, saanko tulla metsästämään kanssanne?"

"Olen iloinen saadessani teidät toverikseni. Osaatteko käyttää pyssyä?"

"Ammuin melko hyvin ennen menoani Denveriin", hän vastasi. "En ole koettanutkaan nyt tultuani kotiin… Ehkä annatte minun ampua tuohon paaluun." Seisoessaan siinä ovella hän viittasi muutamaan korkeaan aitauksen portilla olevaan kiinnityspaaluun.

Aitauksessa oli hevosia ja sen takana olevalla laitumella karjaa, jotka voivat ehkä joutua vaaraan sellaisesta laukauksesta. Wade huomasi nuorukaisen olevan tosissaan ja näki hänen haluavan täyttää aikeensa. Ehdotus ei näyttänyt herättävän hänessä minkäänlaisia arveluita.

"Ampukaa vain. Tähdätkää alas, hieman alemmas sitä paikkaa, johon tahdotte osua", Wade sanoi.

Belllounds nosti pyssyn poskelleen ja laukaisi. Kumea paukahdus tärisytti koko rakennusta. Paalusta lensi lastuja ja tomua.

"Osuinpa siihen!" hän huudahti ihastuneena. "Olin melkein varma, ettei luoti sattuisi, koska tähtäsin niin alas."

"Niin teitte. Laukaus oli mainio."

Silloin paukahti muudan ovi ja vanha Belllounds näyttäytyi hiukset pystyssä ja muutenkin sen näköisenä kuin hän olisi ollut hirveästi raivoissaan.

"Jack, mitä sinulla nyt on mielessä?" hän karjaisi tullen kynnykselle ja huomaten poikansa käsittelevän pyssyä. "Taivas varjelkoon, etkö sinä milloinkaan voi olla siivolla?"

"Isäntä, älkää nyt olko millännekään", Wade sanoi. "Jos olisin aavistanut, että pyssy paukahtaa noin hirveästi, en olisi sallinut Jackin ampua. Tämä avonainen katos siihen oli syynä. Haluan puhdistaa pyssyn ennenkuin se jäähtyy."

"Vai niin! Pelästyin ensin luullen entisten aikain koittaneen ja intiaanein hyökkäävän, mutta sitten suutuin, koska luulin Jackin olevan jossakin pahanteossa… Saitteko lihaa?"

"Kyllä. Tahdon ottaa itsellenikin palasen", Wade vastasi.

"Olkaa niin hyvä. Voitteko tulla illalliselle luoksemme?"

"Kiitän, isäntä. Tulen varmasti."

Vanhus palasi nyt takaisin rakennukseen.

"Wade, käyttäydyitte kunnon miehen tavalla!" Jack huudahti kiitollisena. "Näitte nyt, miten äkkiä isä voi suuttua minulle. Lyön vaikka vetoa, että hän luuli minun joutuneen riitaan jonkun paimenen kanssa."

"Hän on tullut vanhaksi ja äreäksi", Wade vastasi. "Teidän pitää ilahduttaa häntä, sillä hän ei tule olemaan täällä enää pitkää aikaa."

Belllounds vastasi tähän vihjaukseen synkkenevin katsein näyttäen tietävän sen. Hänen silmissään oli hellä ja katuvainen ilme. Tunteet näyttivät kuohahtavan hänessä helposti, mutta haihtuvan taasen yhtä nopeasti. Wade sai nyt sattumalta tarkastella häntä. Hän punnitsi pojan mielialoja viivytellessään päätöksen tekemistä.

"Jack, onko kukaan kertonut teille, että Wils Moore on pahasti loukkaantunut?" hän kysyi äkkiä.

"Onko hän?" Jack vastasi ja hänen kasvonsa ja äänensä muuttuivat äkkiä. "Kuinka pahasti?"

"Hänestä tulee raajarikko koko loppuiäkseen", Wade vastasi vakavasti lopettaen työnsä katsoakseen Bellloundsiin. Seuraavat hetket muodostuivat kohtalokkaiksi nuorukaiselle.

"Hänestä tulee siis pölkkyjalka!… Nyt hän ei enää voi komennella paimenia eikä ratsastaa tuolla valkoisella mustangilla!" Hänen kasvojensa hellempi ja arempi ilme, joka teki ne melko kauniiksi, muuttui sellaiseksi ilkeydeksi, ettei Wadekaan voinut sitä määritellä, koska se ei ilmaissut ivaa eikä iloa, eikä kilpailijaansa kohdanneen onnettomuuden aiheuttamaa tyytyväisyyttä. Se oli veren syöksymistä poskiin ja silmiin, jonkunlaista polttavaa muutosta, joka jollakin tavoin ilmaisi Wadelle miehen levottoman ja itsekkään luonteen. Oli melkein varmaa, että Belllounds oli syyntakeeton. Nyt oli todistettava vain se, ansaitsiko hän ollenkaan sääliä.

"Belllounds, teitte oikein konnantyön hyökätessänne Mooren kimppuun", Wade sanoi harkitusti.

"Mitä hittoa te nyt sanoittekaan?" Belllounds tiuskaisi vihaisesti punastuvin poskin, ivallisesti ja ollen vähältä raivostua. Hän paukautti pyssynperän kovasti maahan.

"Niin, hittoa juuri", metsästäjä vastasi. "Minua sanotaankin Hell-Bent Wadeksi."

"Oletteko Mooren ystävä?" Belllounds kysyi alkaen vapista.

"Olen kaikkien ystävä. Haluan tulla teidänkin ystäväksenne."

"En välitä. Ilmoitan tässä samalla erään asian: Te ette tule oleskelemaan täällä White Slidesissä pitkää aikaa."

"Ette tekään!"

Belllounds muuttui kalmankalpeaksi, ei nähtävästi raivosta eikä pelosta, vaan säikähdyksestä, joka aiheutui hänen mielensä syvistä, salaperäisistä ja tunneherkistä komeroista. Hän oli äärettömästi huumaantunut, kuin jonkun epämääräisen ja peloittavan tulevaisuuden kuvan edessä. Waden nopeat sanat, jotka olivat kuin tiukujen kilinää, eivät olleet uhkaavat, vaan profeetalliset.

"Nuori mies, teille on puhuttava ja jos teillä on ollenkaan järkeä päässänne, sanani varmaankin tunkeutuvat aivoihinne", Wade jatkoi. "Olen vieras täällä, mutta satun nyt olemaan sellainen mies, joka näen asioiden läpi, ja huomaan, miten isänne kasvattaa teitä väärin. Ette tiedä, kuka olen, ettekä siitä välitäkään, mutta jos haluatte kuunnella, saatte oppia jotakin sellaista, joka voi auttaa teitä… Ei kukaan ihminen voi noudattaa kaikkia hurjia mielitekojaan turmelematta itseään. Sellainen ei ole luonnollista. On olemassa muitakin ihmisiä, joilla on haluja ja toivomuksia kuten teilläkin. Teidän pitää asua muiden ihmisten joukossa. Täällä on isänne, neiti Columbine, paimenet, minä ja kaikki karjanomistajat tästä Kremmliniin ja muissakin paikoissa. Näiden kaikkien ihmisten kanssa teidän on elettävä. Ette voi jatkaa, kuten olette aloittanut, turmelematta itseänne ja tuottamatta onnettomuutta isällenne ja tytölle… Tapojen parantaminen ei milloinkaan ole myöhäistä. Tiedän sen. Mutta joskus on liian myöhäistä suojella toisten onnea. Näen nyt, mihin olette menossa yhtä selvästi kuin jos tulevaisuutenne olisi näytetty minulle kuvissa. Minulla on sellaiset lahjat… Ja, Belllounds, te ette tule olemaan pitkäaikainen. Ellette rupea hillitsemään mieltänne, ellette tukahduta hurjia halujanne ja unhota itseänne, ellette tule hyväksi ja opi kunnioittamaan rakkautta, ette menesty… Se johtuu asioiden luonteesta ja ne seuraavat toisiaan, kuten tappelunne Mooren kanssa, Pronton säikähdyttäminen, juopottelunne Kremmlinissä ja raivonne minua kohtaan — itse jatkuvasta elämästä. Teille käy lopulta huonosti. Teidän pitää muuttua kokonaan, Belllounds. Ei puoleksi, kuten hemmoiteltu poika, vaan kuten teoistaan tietoinen mies… Tarkoitan, että teidän pitää huomata ilkeytenne ja parantaa tapanne. Ihmisten mielessä tapahtuu useinkin sellaisia vallankumouksia. Minäkin olen ollut paha. Tein suurempia konnantöitä kuin te milloinkaan tulette saamaan aikaan, koska ette ole tarpeeksi järkevä ollaksenne todellakin paha, ja kumminkin olen muuttunut saadakseni elää… Kas niin, nyt olen lopettanut ja tarjoudun ystäväksenne auttaakseni teitä."

Belllounds seisoi levitetyin käsivarsin ovella hämmästyneenä ja kalpeana, mutta sitten kuin tämä pitkä nuhdesaarna loppui, hän tiuskaisi vihaisesti: "Kuka helvetissä te olettekaan oikeastaan?… Ellen olisi niin hämmästynyt ja jos olisin voinut saada sanankaan väliin, olisin tukkinut leipälaukkunne. Oletteko saarnaaja, vaikka olette olevinanne metsästäjä? Sallikaa minun sanoa teille muudan asia: en kärsi tuollaisia puheita, en keneltäkään ihmiseltä. Säästäkää neuvonne ja ystävyytenne itsellenne."

"Ette siis välitä minusta?"

"En!" Belllounds tiuskaisi.

"Ette siis ole ollenkaan neuvojen ettekä ystävien tarpeessa?"

"En, te huuhkajasilmäinen pehmytääninen tyhmeliini!" Belllounds huudahti.

Silloin Wade tunsi jotakin omituista ja tuttua, jonkunlaisia kylmiä vihlovia väreitä, ruumiillisia ja sielullisia, joita hän ei ollut kokenut White Slidesiin tulonsa jälkeen.

"Niin otaksuinkin", hän sanoi hiljaa ja synkästi, ja hän tiesi, ellei Belllounds sitä tiennyt, ettei hän tyytynyt toisen sanomiin ilkeihin nimityksiin, vaan ainoastaan totesi jonkun asian selvenemisen itselleen.

Belllounds kohautti leveitä hartioitaan ja maleksi tiehensä.

Wade lopetti lihan paloittelemisen. Sitten hän ratsasti pois viettääkseen tunnin Mooren luona. Palattuaan tupaansa hän vaihtoi metsästäjän vaatetuksensa parhaimpaan pukuunsa. Oli jotain merkillistä siinä, että hän teki sen, ennenkuin hän ryhtyi syöttämään koiria. Vasta auringon laskiessa hän poistui tuvastaan. Montana Jim ja Lem huusivat hänelle hänen mennessään heidän sivuitseen. Wade pysähtyi kuuntelemaan heidän hyvänluontoista jaaritteluaan.

"Kuulkaahan, Bent, nyt ei ole mikään sunnuntai", Lem sanoi.

"Olette pukeutunut oikein hienosti. Miksi?" Montana lisäsi.

"Isäntä pyysi minua illalliselle luokseen."

"Olette todellakin onnellinen. Mutta miksi meitä ei ole käsketty?" Lem vastasi. "Kuulin Möly-Jackin karjuvan teille ratsastaessani aitan ohi tänne. 'Kuka helvetissä te sitten oikeastaan olettekaan?' kiinnitti huomioni, ja minun oli pakko nauraa. Kuuntelin sitten koko hänen puheensa. Vai tarjositte te hänelle ystävyyttänne ja neuvojanne."

"Kyllä."

"Voin vain sanoa, että tuhlasitte aikaanne turhaan. Olette kummallinen mies, Wade."

"Kummallinenko? Ah, Lem, hän ei ole ollenkaan kummallinen", Montana sanoi, "vaan valkoinen. Wade, tunnen samoin kuin tekin ja haluaisin tehdä jotakin turmeltuneen Möly-Jackin hyväksi."

"Montana, sinä tässä turmeltunut olet", Lem vastasi. "Möly-Jack tietää kyllä, mitä hän tekee. Hän osaa pelata pokeria paremmin kuin sinä."

"Ehkä. Wade, pelaatteko te pokeria?"

"Minusta tuntuu vastenmieliseltä ottaa teidän rahojanne", Wade vastasi.

"Teidän ei tarvitse olla niin omantunnontarkka senvuoksi. Tulkaa luoksemme tänään ja ottakaa sitä hieman mukaanne. Möly-Jack tarjoutui itse vieraaksemme. Hänen kätensä oikein syyhyvät, joten me myönnyimme. Bluds tulee myös mukaan. Tulkaa tekin, niin meitä on sitten viisi."

"Sellainen ei varmaankaan miellyttäisi nuorta Bellloundsia."

"Mitä? Luuletteko, ettei Möly-Jack halua pelata kanssanne? Mitä vielä. Hän on syntynyt pelaajaksi. Hän pelaisi vaikka isoäitinsä kanssa ja varastaisi renkaat kuolleen neekerin korvista."

"Ovela korttimies, vai mitä?" Wade kysyi.

"Jack ei ole mikään ovela, vaikka hän koettaa tekeytyä sellaiseksi. Aiomme pestä häntä hieman."

"Eiköhän vanha Bill suuttuisi tästä kortinlyönnistä?"

"Hän vallan kauhistuisi, mutta koira vieköön, me emme ole viekoitelleet Jackia! Emmekä me aio pelatakaan hänen kanssaan, vaan aiomme huviksemme katsella hieman kortteja."

"No minä tulen", Wade vastasi poistuen mietteissään.

Kun hän saapui asuinrakennukseen, Columbine vei hänet sisään. Tyttö oli pukeutunut niin komeasti, ettei Wade ollut nähnytkään häntä ennen milloinkaan sellaisena, ja Waden sydän alkoi sykkiä hieman nopeammassa tahdissa. Tytön nauru ja ääni lisäsivät Columbinen kuvaamatonta suloa, joka näytti johtuvan menneisyydestä. Hänen katseensa oli innokas ja ikävöivä kuin Waden läsnäolo olisi ollut hänelle kuin jokin tervetullut lahja.

Sitten karjanomistaja tuli huoneeseen. "Halloo, Wade, illallinen on melkein valmis! Miksi riitauduitte Jackin kanssa? Hän ei sano tulevansa syömään kanssanne."

"Tarjosin hänelle neuvojani."

"Hm! Hän kertoi minulle teidän saarnanneen hänelle, kunnes kasvonne olivat aivan mustat, ja —"

"Jack on selostanut tilanteen väärin, sillä vain hänen kasvonsa mustuivat", Wade keskeytti.

"Sanoitteko häntä hemmoitelluksi pojaksi ja ilkeäksi ihmiseksi, joka lopulta menee päistikkaa helvettiin?"

"Sanoin paljon muutakin", Wade vastasi ystävällisesti.

"Vai niin! Mutta mistä se johtui?" Belllounds kysyi töykeästi. Hänen kasvonsa jäykistyivät ja synkistyivät hieman.

Wade toisti Jackille tekemänsä huomautukset otaksuen muistaneensa ne aivan tarkasti. Hän oli hyvin utelias näkemään, miten Belllounds suhtaantuisi niihin ja erittäinkin tuohon nuorukaisen ivalliseen vastaukseen hänen vakavasti tarjoamaansa ystävyyteen. Wade tiesi puhuessaan Columbinen koko ajan katselevan häntä ja lopetettuaan hänestä tuntui suloiselta kääntää silmänsä tyttöön.

"Wade, ettekö puhunut paljon itsestännekin?" Belllounds kysyi pettyneenä.

"Kyllä, mutta en ole kiitollisuuden velassa kenellekään. Jos Jack olisi tullut puolimatkassa minua vastaan, se olisi ollut parempi hänelle ja minullekin, koska tulen paremmaksi saadessani auttaa toisia."

Kuultuaan hänen vastauksensa Belllounds vaikeni. Ei mitään puhuttu illalliseen asti ja sittenkin Belllounds oli hyvin vaitelias. Columbine tarjoili ja piti keskustelua vireillä. Wade tunsi olevansa tavattoman tyyni. Joku kummallinen muutos tapahtui paraillaan hänessä muovaillen häntä, mutta se hetki ei ollut vielä koittanut, jolloin hän olisi voinut kysyä itseltään. Hän nautti sanomattomasti ruoasta. Ja silloin kun hän uskalsi katsahtaa Columbineen nähdäkseen hänen voimakkaat ja kauniit kätensä, hänen lämpimät siniset silmänsä, jotka näyttivät iloitsevan hänen läsnäolostaan ja olivat suloisen ilmehikkäät heidän yhteisestä salaisuudestaan ja tumman synkät jostakin uhkaavasta, jota hän ei voinut arvata, hän tunsi mielessään sen totuuden aiheuttamaa jännitystä, tuskaa ja iloa, jota hän ei milloinkaan voinut ilmaista. Sillä hän ei voinut ikinä kertoa salaisuuttaan hänelle ilmaisematta samalla kovuuttaan hänen äitiään kohtaan. Columbine rakasti sitäpaitsi Bellloundsia kuin isäänsä ja sitten kuin nämä nykyiset huolet haihtuisivat, hän kiintyisi yhä lujemmin vanhukseen tämän vanhetessa. Wade mukaantui välttämättömään. Columbine ei saisi tietää sitä milloinkaan. Jos Columbine alkaisi rakastaa häntä, Columbinen pitäisi rakastaa häntä kuin heidän portilleen sattumalta tullutta vierasta. Tunteen pitää kokonaan johtua tuosta heidän välisestään salaperäisestä myötätuntoisuudesta ja palveluksista, joita Wade aikoi tehdä hänelle.

Wade poistui heti illallisen jälkeen huolimatta siitä, että Belllounds muuttui jälleen sydämelliseksi. Oli jo pimeä, kun hän meni pihalle. Columbine seurasi häntä jutellen iloisesti. Kun he olivat päässeet ulos hän tarttui Waden käteen ja kysyi: "Kuinka Wilson voi?"

Metsästäjä nyökäytti päätään vastaukseksi ja pysähtyen portaille hän puristi tytön kättä varmistaakseen sanansa. Hän sai heti palkintonsa. Tyttö seisoi siinä kirkkaassa tähtien valossa kalpeana ja kaunopuheisena katsoa tuijottaen häneen tummin suurin silmin.

Äkkiä hän kuiskasi: "Ah, ystäväni, lokakuun ensimmäiseen ei ole enää kuin kolme päivää!"

"Tyttöseni, vaikka siihen olisi tuhat vuotta, teidän ei tarvitse olla ollenkaan huolissanne", Wade vastasi matalalla täyteläisellä äänellään. Silloin näytti, kun Columbine kohotti käsivartensa, että hän aikoi syleillä Wadea, mutta liike olikin vain vetoomus tähtiin ja taivaaseen jostakin syystä, jota hän ei ilmaissut.

Wade toivotti hänelle hyvää yötä ja poistui.

Paimenet ja Jack olivat juuri aloittamaisillaan pelin pokeria, kun Wade astui hämärästi valaistuun tupakansavua täynnä olevaan huoneeseen. Montana Jim asetteli talikynttilöitä karkeasti kyhätyn pöydän keskelle, Lem penkoi vaatteittensa taskuja hakien nähtävästi rahaa, Bludsoe sekoitteli likaisia kortteja ja Jack Belllounds täytti piippuaan takassa palavan räiskyvän tulen valossa.

"Koira vieköön, minulla piti olla jossakin enemmän rahaa!" Lem valitti. "Jim, kävit Kremmlinissä viimeksi. Otitko silloin rahani?"

"Nyt kun siitä mainitset muistelen ottaneeni", Jim vastasi hämmästyneenä.

"No, missä ne nyt ovat?"

"Toveri, minulla ei ole aavistustakaan. Luultavasti ne ovat vielä Kremmlinissä. Maksan ne sinulle takaisin."

"Tietysti. Mutta aloittakaamme nyt."

"Bent Wade, tulitteko tänne saadaksenne housuillenne?" Bludsoe kysyi.

"Pojat, pelasin pokeria melko hyvin Missourissa silloin kun te olitte vielä sylilapsia", Wade vastasi kylmäverisesti.

"Kuulin hänen olleen todellinen korttihai", Jim sanoi. "Ottakaa nyt jokainen joku tuoli tahi laatikko istuimeksenne ja alkakaamme. Tulkaahan nyt, Jack. Ette näytäkään nyt niin innostuneelta kuin tavallisesti."

"Haluan pelata neljään mieheen", hän sanoi.

Tämä huomautus keskeytti keskustelun hetkiseksi ja lopetti ystävällisyyden. Paimenet katsoivat toisiinsa, ei hämmästyneinä, vaan hieman poissa suunniltaan, kuin he olisivat unhottaneet jotakin, jonka heidän olisi pitänyt muistaa.

"Vastustatte siis minun yhtymistäni peliin?" Wade kysyi tyynesti.

"Kyllä!" Belllounds vastasi.

"Saanko kysyä, miksi?"

"Senvuoksi, mitä Montana teistä äsken sanoi", Belllounds vastasi hävyttömästi.

Tällainen huomautus, kun se sanotaan päin naamaa, katsotaan loukkaukseksi lännessä. Paimenet jäykistyivät äkkiä katsoen Wadeen. Hän ei kumminkaan muuttunut ollenkaan.

"Taidanpa siis todella ollakin koko korttihai", hän sanoi tyynesti. "Pelatkaa te vain minutta. En välitä enää koko pokerista ja senvuoksi mieluummin katselenkin."

Siten hän suoriutui tilanteesta, josta olisi voinut tulla hyvin vaarallinen. Lem katsoa tuijotti häneen, Montana potkaisi muutaman laatikon lähemmäksi mielenosoituksellisesti, Bludsoe heitti kortit pöydälle katsoen halveksivasti Wadeen ja Belllounds veti tuolinsa lähemmäksi pöytää.

"Millaisen rajan määräämme?" Jim kysyi.

"Kaksikymmentä senttiä", Lem vastasi nopeasti.

Silloin alkoi väittely. Belllounds ehdotti dollaria, mutta pojat vastustivat.

"Mutta, Jack, jos isänne saa tietää meidän pelaavan niin suurista panoksista, ajaa hän meidät matkoihimme", Bludsoe vastusti.

Tämä järkevä huomautus ei vaikuttanut ollenkaan vanhuksen poikaan. Hän ei ottanut muistutuksia kuuleviin korviinsakaan, vaan alkoi ivailla paimenten rohkeutta. Hymy häipyi heidän kasvoiltaan ja Lem oikein punastui.

"No, jos aiomme pelata, niin se on aivan eri asia", hän sanoi kylmästi ottaessaan laatikon ja istuutuessaan. "Wade, lainatkaa minulle hieman rahaa."

Wade pisti kätensä taskuunsa ja veti sieltä esille kourallisen kultarahoja ojentaen ne paimenelle. On hyvin luultavaa, että jos tämä suuri summa olisi tullut päivänvaloon aikaisemmin, ennenkuin muutos mielipiteissä oli tapahtunut, Lem olisi hämmästynyt ja pyytänyt armoa. Mutta asian näin ollen hän hyväksyi lainan kuin hän olisi tottunut lainaamaan niin paljon joka päivä. Belllounds oli tehnyt tyhjäksi paimenien tyynen ja ystävällisen lähenemisyrityksen, koska hän ei ollut suostunut pelaamaan pienillä panoksilla leikin vuoksi.

Peli alkoi Waden seisoessa vieressä katsomassa. Pojat eivät aavistaneetkaan, millainen suunnaton pokerin pelaamisen taito piili hänen tyynen katseensa takana. Jo poikasena hän oli oppinut pokerin alkeet sellaisessa seudussa, josta peli on peräisin, ja miehenä hän oli pelannut sitä suurista määristä keltaisia rahoja revolveri vieressään pöydällä. Hänen innostuksensa saada katsella oli mitä poikiin tuli paljasta teeskentelyä, mutta Bellloundsin suhteen se oli perinpohjainen. Saavuttuaan White Slidesiin hän oli silloin tällöin kuullut puhuttavan nuoren Bellloundsin pelihimosta, mutta hänestä se oli tuntunut vain paimenten lavertelulta. Wade tiesi kumminkin, ettei lännessä ole mitään niin hyvin suunniteltua viekoittelemaan ihmisiä ja paljastamaan heidän luonteensa kuin peli pokeria.

Belllounds oli kuumeinen vastaaja, riemuitseva voittaja ja surkuteltava silloin kun hän hävisi. Hänen tietonsa pelistä olivat alkeelliset. Wade alkoi yhä selvemmin käsittää, ettei Jack halunnut laskea leikkiä eikä koetella onneaan vastustajiensa kanssa eikä voittaa rahaa, sillä hänen levottomuutensa kumosi sellaisen otaksuman, vaan hän halusi vain päästää pelihimonsa valloilleen. Wade näki sen melkein heti. Belllounds ei käyttäytynyt missään suhteessa reilusti. Hän oli itsekäs ja piti kiinni pelin kaikista pienimmistäkin määräyksistä vedoten aina omiin oikeuksiinsa, mutta epäillen toisten vaatimuksia. Hänen petoksensa olivat kömpelöitä ja raakoja. Hän piti korttejaan piilossa kädessään ja sekoitti leikin niin, että ässät jäivät alimmaisiksi. Ne hän halusi aina itselleen ja oli niin tyhmä, ettei hän saanut pelitovereitaan kiinni samanlaisista kömpelöistä petoksista. Wade hämmästyi ja tuli pahoilleen. Hänen tuntemansa sääli Bellloundsia kohtaan kohdistui isään, joka luotti poikaansa itsepäisesti ja järkkymättömästi.

"Eikö teillä ole mitään juotavaa?" Jack kysyi tovereiltaan.

"Ei! Mistä me sellaista olisimme saaneet?" Jim vastasi.

Belllounds unhotti sen nähtävästi, koska hän hetkisen kuluttua uudisti kysymyksensä. Paimenet pudistivat päätään. Wade tiesi heidän valehtelevan, sillä heillä oli viinaa takanaan. Silloin juolahti hänen mieleensä tarjoutua hakemaan omasta tuvastaan sellaista vain nähdäkseen, mitä nuori mies sanoisi. Mutta hän hillitsi kumminkin halunsa.

Onni kääntyi Bellloundsille vastaiseksi. Hän ei ollut mikään karitsa susien joukossa, ei millään muotoa, vaikka hänen tappioistaan olisi voitu tullakin sellaiseen luuloon. Waden mielestä hän sai vain ansionsa mukaan. Eivät mitkään paimenet, eivät näinkään hyvänahkaiset ja hienot kuin kysymyksessä olevat, voineet ruveta Bellloundsin tyhmyyksien uhreiksi. He voittivatkin kaikki, mitä hänellä oli.

"Minä lainaan", hän sanoi kuumeisen kärsimättömästi. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, kosteat ja kuumeiset, erittäinkin ajettuneiden kuhmujen ympärillä, ja hänen silmänsä olivat pudota kuopistaan niiden pyöriessä ja leimahdellessa synkästi. Mutta hänen suunsa ilmaisi selvemmin kuin mikään muu heikon ja synnynnäisen pelaajan, itsekkään, hemmoitellun ja kärsimättömän nuorukaisen. Se paljasti hänen ilkeytensä kokonaisuudessaan.

"Minulta ainakaan ei lohkea senttiäkään", Lem vastasi laskien voittojaan. "Wade, tässä on tuo lainaamanne summa. Olen teille hyvin kiitollinen."

"Olen rahaton, enkä siis voi lainata teille mitään", Jim sanoi. Bludsoe oli pitänyt hyvin puolensa tässä nopeassa pelissä, mutta hän ei ollut niinä miehinäkään. Belllounds tuijotti kärsimättömästi heihin.

"Te veitte kaikki rahani. Vaadin hyvitystä!" hän tiuskaisi melkein huutaen.

"Mehän voitimme ne luullakseni", Lem vastasi tyynesti ja kylmästi. "Olemme valmiit antamaan teille millaisen hyvityksen tahansa heti tässä paikassa."

Wade ojensi kourallisen rahaa Bellloundsille. "Kas tässä!" hän sanoi hänen syvällä olevien silmiensä loistaessa hämärässä huoneessa. Wade oli lyönyt vetoa itsensä kanssa, ettei Belllounds epäröisi ollenkaan ottaa häneltä rahaa.

"Tulkaa nyt jälleen, te saidat lehmienpieksäjät!" hän huudahti siepaten rahat Waden kädestä. Hänen kiivas ja nopea liikkeensä ei paljastanut silloin muuta kuin hänen kasvonsa.

Paimenet näyttivät hämmästyneiltä ja joltakin muultakin. He aloittivat pelin heti uudestaan kiihkeämmin ja tulisemmin kuin äsken tämän Bellloundsin pojan leimahtavan luonteen kannustamina. Onni, väärään johtava ja lumoava, suosi Jackia hetkisen muuttaen hänet kokonaan kunnes hän oli iloinen, kerskaileva ja riemuitseva. Sitten onni muuttui ja samoin hänen kasvonsakin. Ne synkkenivät kokonaan.

"Haluan jotakin ryypättävää", hän äkkiä vaati. "Tiedän kirotun hyvin, että teillä on sellaista takananne, sillä tunsin sen hajun tullessani sisään."

"Jack, joimme juuri silloin viime tipan", Jim vastasi, joka näytti hieman suopeammalta kuin hänen toverinsa.

"Minulla on hieman vanhaa rommia", Wade sanoi katsoen Jimiin, mutta tarkoittaen kaikkia. "Hienoa tavaraa, mutta hirveän väkevää ja tulista. Se panee miehen veret varmasti liikkeelle."

"Hakekaa se tänne!" Belllounds sanoi käheästi kuin hänellä olisi ollut jotakin suussaan.

Wade katsoi noihin punastuneihin kasvoihin ja leimuaviin silmiin, ja intohimon, joka särki kaikki sulut tieltään, myrskyjen läpi hän näki nuorukaisen voimakkaan ja alastoman sielun. Wade oli katsellut ennenkin useaan sellaiseen kuiluun.

"Kuulkaahan, Wade", Jim sanoi tyynesti, mutta päättäväisesti, "älkää viitsikö hakea tänne tuota tulista ainetta tänään. Joskus toiste ehkä, kun Jack haluaa enemmän hyvitystä. Muistaakseni on meilläkin vielä pieni tippa jäljellä."

"Hyvä on, pojat", Wade vastasi. "Silloin sanon luullakseni hyvää yötä."

Hän jätti heidät pelaamaan ja poistui pihalle mennäkseen omaan tupaansa. Yö oli tyyni, kylmä, tähtikirkas ja mustavarjoinen. Yksinäisen arosuden haukuntaan vastasi joku valpas koira. Wade pysähtyi portailleen viipyen siinä hetkisen katsoa tuijottaen vanhaan harmaaseen huippuun, paljaaseen ja tähtien ympäröimään.

"Minua säälittää tuo vanhus", hän mumisi, "mutta Jack Bellloundsin lähetän mieluummin helvettiin kuin annan hänen mennä naimisiin Columbinen kanssa."

Lokakuun ensimmäisenä päivänä olivat työt pysähdyksissä White Slidesin kartanossa. Päivä sattui olemaan hyvin kaunis auringon valaessa kultiaan ja meripihkojaan ruohoisille rinteille. Purppuran väriset selänteet siinsivät kaukaa uhkaavasti.

Wade oli poistunut Wilson Mooren majasta ja hänen korvansa olivat soineet raajarikkoisen pojan puheista suuresta vaarasta.

Fox loi isäntäänsä tavattoman viisaan katseen. Tänään ei siis metsästetäkään puumia eikä hirviä. Jotakin oli tulossa. Ja Fox, koska se oli etuoikeuksia nauttiva koira, näytti mielenkiintonsa ja ihmettelynsä.

Ennen puoltapäivää pysähtyivät maatilan kartanolle vaahtoisten hevosten vetämät vaunut. Paitsi ajajaa, oli niissä pari naista, joita Belllounds tervehti sukulaisinaan, ja muudan tuntematon kalpea mies, jonka puvusta voitiin päättää, että hän oli pappi.

"No, hyvät vieraat, tulkaahan nyt toki huoneihin", sanoi Belllounds toivottaen heidät sydämellisesti tervetulleiksi.

Wade näytti ajajalle, mihin hän saa kiinnittää hevosensa. Omituista kyllä ei ainoatakaan paimenta ollut näkyvissä, ja karjanomistaja oli huomannut tämän velvollisuuden laiminlyönnin. Wade olisi voinut ilmoittaa hänelle, missä ne olivat.

Suuren arkihuoneen ovi oli auki ja sieltä kuului puhetta ja naurua. Wade, joka oli palannut paikoilleen kuistin päähän, kuunteli samalla kun hän terävin katsein tarkasteli tuville vievää tietä. Kuinka syvissä ajatuksissa hän lienee ollutkaan, kun hän ei kuullut Columbinen askeleita takaansa.

"Hyvää huomenta, Ben", hän sanoi.

Wade pyörähti niin äkkiä kuin sisäinen kiivaus olisi määrännyt hänen liikkeensä.

"Hyvää huomenta, tyttöseni", hän vastasi. "Olette todellakin yhtä suloinen tänään kuin kukka, jonka mukaan olette saanut nimenne."

"Ystäväni, nythän on lokakuun ensimmäinen, hääpäiväni!" Columbine mumisi.

Wade tunsi hänen jännityksensä ja oli tyytyväinen nähdessään hänen kasvojensa urhoollisen ja suloisen alistuvaisuuden. Hänen toivonsa ja luottamuksensa olivat lannistumattomat, vaikka hän olikin valmistautunut unelmiensa ja rakkautensa murtumiseen.

"Olisin tullut luoksenne jo ennenkin, mutta minun oli vaikea taivuttaa Wilsonia uskomaan, ettei meidän tarvitse onnitella teitä vielä pitkiin aikoihin", Wade vastasi ystävälliseen tapaansa.

"Ah!" Columbine huudahti.

Wade näki hänen täyteläisen rintansa kohoavan ja kalpeiden poskien punastuvan. Hän kumartui Wadeen päin nähdäkseen hänen silmänsä. Ja Wadelle, kun Columbine katsoi häneen jännittynein sydämin ja sieluin kokonaan muuttuneena, tämä hetki oli suloinen ja soi hänelle täydellisen korvauksen vuosikausia kestäneistä tuskista.

"Teette minut hulluksi!" Columbine kuiskasi.

Bellloundsin raskas kävely kaikui kuistissa kuin kohtalon viimeiset jatkuvat askeleet Waden surullisessa odotuksessa.

"Kas, tyttöseni, täällähän sinä oletkin", hän sanoi iloisesti. "Missä poika on?"

"Isä, en ole nähnyt häntä sitten aamiaisen", Columbine vastasi vapisten.

"Kylläpä hänen rakkautensa on laimeaa näin hääpäivänäkin", vanhus vastasi. Hänen ilonsa ja anteeksiantavaisuutensa olivat yhtä suuret kuin hänen sydämensäkin. "Wade, oletteko nähnyt Jackia?"

"En", metsästäjä vastasi hitaasti ja venytellen. "Mutta näen hänet nyt."

Wade viittasi Jack Bellloundsiin, joka lähestyi tuvilta päin. Hän ei kävellyt suorana.

Vanha Belllounds suoristi vanhaa päätään kuin iskevä kotka.

"Mitä helvettiä!" hän mumisi kuin huumautuneena poikansa omituisesta ja horjahtelevasta kulusta. "Wade, mikä Jackia vaivaa?"

Wade ei vastannut. Tällä hetkellä oli surunsa hänelläkin samalla kun hän ymmärsi ihmettelyn, jonka Columbinen pieni ja vapiseva käsi ilmaisi hänelle.

Vanha Belllounds säpsähti äkkiä.

"Auttakoon minua Jumala, hänhän on juovuksissa!" hän huohotti toivottomasti menettäen kaikki voimansa.

Pappi ja kutsutut sukulaiset tulivat nyt myös kuistiin iloisesti puhellen ja nauraen, mutta vaieten äkkiä, kun vanha Belllounds huusi änkyttäen: "Tyttöseni, mene huoneeseesi!"

Mutta Columbine ei liikahtanutkaan ja Wade tunsi hänen vapisevan nojatessaan.

Sulhanen tuli yhä lähemmäksi. Hän oli todellakin juovuksissa, ei hilpeästi kuin sellainen, joka juhlii hyvää onneaan, vaan täydellisesti, surkuteltavasti ja hirveästi.

Vanha Belllounds hyökkäsi häntä vastaan. Hänen harmaa tukkansa liehui tuulessa kuin leijonan harja. Yhdellä hyppäyksellä hän oli horjuvan poikansa luona ja lyödä läimäytti häntä suurella nyrkillään päin punaista tahmeaa naamaa. Jack kaatui hermottomana maahan.

"Makaa siinä, sinä kirottu tuhlaajapoika!" hän karjui näyttäen hirveältä raivossaan. "Häpäiset minut ja tytön, joka on ollut kuin oma tytär minulle!… Jos joskus maailmassa vielä vietät häitä, minä en ainakaan määrää hääpäivääsi!"

XII.

Marraskuu oli jo pitkälle kulunut, ennenkuin nähtiin merkkejä talven lopullisesta tulosta.

Eräänä aamuna Waden ratsastaessa Mooren tuvalle koko maailma näytti peittyneen paksuun harmaaseen sumuun, jonka läpi hän ei voinut nähdä syltää etemmäksi. Myöhemmin hänen poistuessaan sumu oli kohonnut jo vuorten rinteille ja oli lopullisesti haihtumaisillaan päästääkseen sinisen taivaan näkyviin. Toisena aamuna se oli vieläkin pahempaa, paljon paksumpaa ja harmaampaa. Kiivetessään vuoristossa olevaa syvännettä kohti, jossa hän näihin aikoihin enimmäkseen metsästeli, hän toivoi sumun haihtuvan. Mutta hän pettyikin toiveissaan. Hän voi tuskin erottaa hevosten kavioiden alta näkyvää tietä ja oli eksymäisillään paksuun, harmaaseen ja äänettömään pimeyteen.

Äkkiä hän kumminkin pääsi sumusta kirkkaaseen auringonpaisteeseen ja pysähtyi hämmästyneenä, sillä tämä ilmiö oli hänelle aivan tuntematon. Hän oli korkealla vuoren rinteellä, jonka huippu kuvastui jylhästi ja selvästi sinistä taivasta vasten. Alempana olevat seudut olivat uponneet kuin valkoiseen järveen. Äärettömän suuri pilviröykkiö oli täyttänyt laaksot kuin kermanvärisellä vaahdolla tahi lumella, pehmeällä paksulla ja liikkumattomalla, muodostaen selvän vastakohdan ylempää näkyvälle siniselle taivaalle. Old White Slides työnsi harmaan, vaalean ja kimaltelevan huippunsa siitä esille kuin jostakin vyöryvästä villaläjästä. Kaukaa tämän omituisen tasaisen pilvilattian takaa siinsivät vuorten tummat jonot. Wade katseli näytelmää jonkunlaisella riemastuksella. Hän oli aivan yksinään näillä korkeuksilla. Ei ääntäkään kuulunut ja tuulikin oli kokonaan tyyntynyt. Kaikkialla tuntui vallitsevan joku mahtava henki, jonka läheisyydessä Wade tunsi surujensa ja toivojensa mitättömyyden.

Toisena päivänä kiitivät tummanharmaat pilvet taivaalla, tuuli oli puuskaista ja lehdettömät haavat natisivat. Ilma kävi kylmemmäksi ja pimeämmäksi. Sade muuttui rännäksi ja räntä lumeksi. Yöllä tuli talvi.

Seuraavana aamuna Wade sai kahlata Mooren tuvalle parin jalan paksuisten lumikinosten läpi. Kauniisti kimalteleva valkoinen vaippa peitti laaksoja, rinteitä ja vuoria muuttaen koko maailman häikäisevän kirkkaaksi niin kauaksi kuin silmä kantoi.

Kun Wade työnsi tuvan oven auki ja astui tupaan, paimen heräsi.

"Huomenta, Wils", hän sanoi pudistellen lunta vaatteistaan ja saappaistaan. "Kesä on mennyt, talvi on tullut ja kukat nukkuvat haudoissaan. Kuinka voit, poikaseni?"

Moore oli laihtunut ja kalvistunut pitkän sairautensa aikana. Hänen kasvonsa näyttivät väsyneiltä ja silmissä oli tuskallinen ilme. Mutta hänen hymynsä oli yhtä iloinen kuin ennenkin.

"Halloo, Bent, vanha veikko!" hän vastasi. "Mielestäni voin mainiosti. Olin melkein paleltua viime yönä ja nukkumisesta ei tullut juuri mitään."

"Olinkin huolissani senvuoksi", metsästäjä sanoi. "Meidän on selvitettävä tilanne jotenkin."

"Kuuntelin lumimyrskyä. Kuinka hirveästi tuuli ulvoikaan! Lumi on varmaankin tukkinut kaikki tiet?"

"Varmasti. Tasaisilla mailla sitä on jo parin jalan paksuudelta. Olipa onni, että arvasin koota tänne niin paljon polttopuuta. Hakkaan ne nyt haloiksi ja ladon pinoon tuvan seinustalle. Parasta olisi, että muuttaisin asumaan tänne luoksesi, Wils."

"Eiköhän vanha Bill suuttuisi?"

"Antaa hänen vain suuttua. Mutta hänen ei tarvitse tietää siitä mitään. Kylläpä täällä onkin kylmä, mutta pian minä tämän lämmitän. Tässä on muutamia kirjeitä, jotka Lem toi Kremmlinistä toissapäivänä. Lue ne sillä aikaa kuin valmistan sinulle hieman aamiaista."

Moore tarkasteli kuorissa olevia osoitteita ja huokaisi.

"Kotoa! Luulenpa melkein, etten luekaan niitä."

"Mikset?"

"Kirjottaissani heille viimeksi en puhunut mitään tapaturmasta. Olen kuin valehtelija."

"Mutta sehän on yhdentekevää, Wils, koska vannoit pysyväsi täällä."

"Minäkö? Hymyilisin, ellei asia olisi niin… Bent, toivoin Collien vastaavan kirjeeseeni, jonka veit hänelle."

"Ei vielä. Wils, sinun pitää antaa tytölle aikaa."

"Aikaako? Mutta siitähän on jo kolme viikkoa, ellei enemmänkin."

"Lue nyt vain kirjeesi, tahi muuten kumahdutan sinua päähän tällä halolla", Wade sanoi hellästi.

Metsästäjä sai äkkiä huoneen lämpimäksi ja iloiseksi. Höyryävä aamiainen kiehua porisi hehkuvalla hiiloksella. Hetkisen kuluttua, kun hän oli ryhtymäisillään syöttämään Moorea, hän hämmästyi nähdessään pojan itkevän.

"Wils, mikä nyt on hätänä?"

"Ah, ei mikään! Olen vain niin pahoillani, siinä kaikki", Moore vastasi.

"Vai niin. No, sen voi sokeakin huomata. Kerro minulle kaikki."

"Toveri, isä on antanut minulle anteeksi."

"Katsohan sitä vanhaa veitikkaa! Hyvä! Mutta miksi? Et ole milloinkaan kertonut minulle riidastanne."

"Tiedän sen, mutta minun syytäni se melkein oli. Olin kuusitoistavuotias silloin, kun riitauduimme. Lähdin tänne paimeneksi, mutta jonkun ajan kuluttua kirjoitin äidilleni ja sisarelleni. He ovat senjälkeen koettaneet houkutella minua kotiin. Nämä kirjeet ovat isältä. Hän kertoo vanhenevansa ja tahtovansa antaa minulle anteeksi, jos tulen kotiin ja rupean hoitamaan hänen maatilaansa. Eikö se olekin suurenmoista?… En voi vain lähteä, en mitenkään, sillä en milloinkaan saisi enää ratsastaa, jos menisin sinne."

"Kuka sen on sanonut?" Wade kysyi. "En minä ainakaan. Sanoin vain, ettei sinusta enää milloinkaan tule hevosten kesyttäjää. Otaksu nyt, ettei sinusta tulekaan, mutta voit ratsastaa hieman, jos vain voin parantaa jalkasi… Poikaseni, kirjeissäsi on hiton hyviä uutisia. Olen todellakin iloinen. Tämä tekee Collienkin onnelliseksi."

Paimenen ruokahalu oli hieman parempi tänään ja se lievensi vähän Waden huolia. Vaikeuksia oli kyllä muutenkin olemassa ja Wade oli valinnut tämän päivän tehdäkseen tärkeitä päätöksiä Mooren loukkaantuneeseen jalkaan nähden. Hän oli pelännyt purkaa viimeistä käärettä, koska jalka silloin kun se laitettiin ei näyttänyt minkäänlaisia paranemisen merkkejä. Hän oli tehnyt kaiken voitavansa säästääkseen jalan uhkaavilta kylmänvihoilta.

"Wils, aion katsoa jalkaasi ja sanoa sinulle, miten asiat ovat", Wade sanoi voimatta enää siirtää tuonnemmaksi pelättyä hetkeä.

"Ryhtykää vain toimeen… Ja, toveri, jos aiotte sanoa, että jalkani on katkaistava, niin antakaa minulle samalla revolverini."

Paimenen ääni oli iloinen ja hilpeä, mutta hänen silmissään oli sellainen ilme, että se peloitti Wadea.

"Joutavia!… Tiedän kyllä, miltä sinusta tuntuu, mutta, poikaseni, jos Collie Belllounds vain rakastaisi minua, eläisin mieluummin jalkapuolena kuin kymmenjalkaisena jonkun muun tytön vuoksi."

Wilson Moore vaikeroi avuttomuudessaan.

"Vieköön teidät hitto, Bent! Sanotte aina jotakin sellaista, joka tappaa minut!… Tietysti minäkin haluan."

"Ole nyt alallasi, että saan katsella tätä murskautunutta jalkaparkaasi."

Waden kätevät sormet eivät työskennelleetkään nyt niin järjestelmällisesti ja nopeasti kuin tavallisesti. Mutta vihdoin Mooren loukkaantunut jäsen oli paljaana, niin vaalennut ja muodoton kuin se olikin. Ensimmäisen silmäyksen jälkeen metsästäjän liikkeet kiihtyivät hänen ryhtyessään tutkimaan jalkaa tarkemmin. Sitten hän huudahti iloisesti.

"Poikaseni, se on parempi! Siinä ei ole jälkeäkään kylmänvihoista. Jalkasi on pelastettu!"

"Toveri, en ole milloinkaan pelännytkään menettäväni sitä. Olin vain levoton senvuoksi, että minusta tulee pölkkyjalka… Antakaahan minunkin katsoa", paimen vastasi nousten kyynärpäänsä varaan. Wade nosti jalan korkeammalle.

"Hyvä Jumalani, sehän on aivan väärä!" Moore huudahti kiihkeästi. "Wade, se on parantunut. Se jää tuollaiseksi ainaiseksi! En voi liikuttaa sitä!… Ah, miten tuo Möly-Jack turmelikaan minut!"

Metsästäjä painoi hänet takaisin vuoteelle ystävällisesti. "Wils, siinä olisi voinut käydä vielä huonomminkin."

"Mutta en milloinkaan luopunut toivosta", Moore vastasi hyvin surullisesti. "En voinut, mutta nyt!… Kuinka voin katsella tuota — pölkkyjalkaa kiroilematta?"

"No, no, poikaseni, kiroilemisesta ei ole mitään hyötyä. Makaa nyt vain rauhassa ja anna minun työskennellä. Olet saanut paljon hyviä uutisia tänään, joten luullakseni voit kuunnella hieman huonojakin."

"Mitä? Huonojako?" Moore kysyi säpsähtäen.

"Niin, kuuntelehan nyt… Collie on maannut vuoteessa sairaana kolme viikkoa eikä senvuoksi ole voinut vastata kirjeeseesi."

"Ah, ei suinkaan!" paimen huudahti hämmästyneenä ja pahoillaan.

"Niin ja minä olen hänen lääkärinsä", Wade sanoi ylpeänä. "Ensin sinne haettiin rouva Andrews, mutta Collie halusi saada minut luokseen. Hän oli aivan suunniltaan, kuten tiedät. Heti kun hän tuli minun hoitooni, hän alkoi parantua."

"Taivas varjelkoon! Collie on ollut sairaana ettekä ole maininnut siitä minulle sanaakaan!" Moore huudahti. "En voi uskoa sitä, sillä hän on ollut niin terve ja voimakas. Mikä häntä vaivaa?"

"Rouva Andrews sanoi sitä hermojen kiihoittumiseksi, mutta vanha Bill pelkäsi keuhkotautia. Jack Belllounds vannoi, että tyttö vain teeskentelee."

Paimen kirosi hurjasti.

"Ellet lakkaa kiroilemasta ja tempoilemasta noin, en kerro sinulle enää mitään", Wade varoitti.

"No, minä vaikenen", Moore lupasi pyytävästi.

"Tuo paksupäinen Jack on vielä pahempienkin nimien arvoinen kuin mitä annoit hänelle, jos tahdot kuulla mielipiteeni… Nyt, Wils, on asia sellainen, ettei kukaan muu tiedä, mikä Collieta vaivaa, paitsi minä. Hän oli niin äärettömässä jännityksessä lokakuun ensimmäiseen päivään saakka, josta sitten muodostui sellainen hääpäivä, että vanha Bill iski Jackin tainnuksiin, jolloin ei avioliitosta tullut mitään ja hän säikähti melkein kuoliaaksi. Hän näytti sen jälkeen väsyneeltä ja kalpealta eikä ruoka maistunut hänelle ollenkaan. No niin, sitten kuin Möly-Jack tointui tuosta vanhuksen antamasta lyönnistä, hän kävi Collien kimppuun kiivaammin kuin milloinkaan ennen. Collie ei kertonut minulle sitä, mutta minä huomasin sen. Hän ei voinut karttaakaan Jackia muuten kuin pysyttelemällä huoneessaan, jossa hän oleskelikin enimmäkseen. Silloin Jack näytti, että hän voi elää kunnollisestikin, ja hän hämmästytti kaikki, Collienkin. Vanha Billkin ihastui, mutta minun silmiäni hän ei saanut sokaistuksi. Hän oli kuin poikanen, joka haluaa uutta leikkikalua, ja hän hullaantui aivan Collieen. Hän on varmasti rakastunut kovasti tyttöön, ja päiväkausia hän käyttäytyi niin, jotta hänen juopottelunsa unhotettaisiin. Tästä nähdään, että hän voi käyttäytyä hyvinkin, jos hän vain haluaa, tarkoitan, että hän voi kyllä hillitä luonteensa ja mielijohteensa. Kaikissa tapauksissa hän teeskenteli olevansa niin hyvä, että vanha Bill muutti mielensä unhottaen kokonaan sen, mitä hän vannoi tuona päivänä, ja määräsi uuden hääpäivän. Silloin Collie sairastui. He viivyttelivät, ennenkuin he lähettivät sanan minulle. Mutta sitten kuin menin hänen luokseen ja tunsin miten hän tarttui minuun kuin hän olisi ollut hukkumaisillaan, silloin ymmärsin, mikä häntä vaivaa. Hän on rakastunut."

"Rakastunutko?" Moore huudahti huohottaen.

"Niin juuri! Muutamaan kirotun onnelliseen Wils Moore-nimiseen paimeneen… Hänen sydämensä oli särkymäisillään ja hän olisi kuollut minutta. Älä kuvittelekaan, Wils, etteivät ihmiset voi kuolla särkyneestä sydämestäkin. Kyllä ne vain voivat, tiedän sen! Collie ei kaivannutkaan muuta kuin minua ja minä paransinkin hänet nopeasti, sain hänet syömään ja nyt hän vahvistuu päivä päivältä."

"Wade, olen ruvennut luottamaan Jumalaan sen jälkeen kuin tulitte White Slidesiin", Moore sanoi loistavin silmin. "Mutta kertokaa nyt minulle, mitä sanoitte hänelle."

"Vaikuttavin lääkkeeni oli kuiskaukseni hänelle, ettei hänen tarvitse mennä milloinkaan naimisiin Jack Bellloundsin kanssa. Ja sen jälkeen rupesin vähitellen kertomaan sinusta."

"Toveri, rakastaako hän minua vielä?" Moore kuiskasi.

"Wilson, hänen rakkautensa on sellaista, että se muuttuu vain voimakkaammaksi ajan oloon. Tiedän sen."

Moore tuli niin liikutetuksi, että hän puristi kätensä nyrkkiin ja puri hampaansa yhteen.

"Ah, Jumalani, miten kovaa tämä onkaan minulle", hän huudahti. "Olen mies ja rakastan tyttöä enemmän kuin elämääni. Ja tietäessäni hänen kärsivän rakkaudestaan minuun ja pelosta, että hänet pakotetaan tuohon avioliittoon — niin, tietäessäni sen ja maatessani tässä aivan avuttomana olen usein tulemaisillani aivan hulluksi."

"Poikaseni, sinä paranet nyt. Toiveemme ovat mitä parhaimmat sinuun häneen ja kaikkeen muuhunkin nähden."

"Wade, luullakseni rakastan teitäkin", paimen sanoi. "Toimitte niin, etten tule hulluksi. Luotan jostakin syystä teihin ja teen mitä tahdotte. Mutta kuinka voitte sanoa Collielle, ettei hänen tarvitse milloinkaan mennä naimisiin Möly-Jackin kanssa?"

"Koska tiedän sen", Wade vastasi hymyillen.

"Tiedättekö sen?"

"Kyllä!"

"Miten maailmassa voitte estää sen? Belllounds ei luovu milloinkaan tuumastaan naittaa Collie pojalleen. Nuo molemmat yhdessä väsyttävät tytön pian. Ystäväni, kuinka voitte estää sen?"

"Wils, puhuakseni totta, en ole vielä suunnitellut, miten suojelen Collieta. Mutta se ei vaikuta asiaan. Sekin riittää, kun tiedämme päivän. Mutta teen sen, saat luottaa minuun, Wils. Sinun pitää pysyä siinä toivossa ja uskossa parantuaksesi, sillä me emme saa unhottaa, että olet suuremmassa vaarassa kuin Collie."

"Uskallan sen vuoksi vaikka elämäni ja sieluni!" Moore vastasi kiihkeästi. "Taivaan nimessä, minun täytyy jälleen saada entinen miehuuteni takaisin! Koetan unhottaa toivottomuuteni ja senkin, että minusta tulee raajarikko."

"Ja, Wils, etkö tahdo unhottaa vihaasikin?" Wade kysyi hiljaa.

"Vihaaniko? Vihaani ketä vastaan?"

"Jack Bellloundsia."

Paimen tuijotti häneen ja hänen laihat ja kalpeat kasvonsa vetäytyivät kokoon.

"Toveri, ette suinkaan — vaadi minua antamaan anteeksi hänelle?"

"En, en mitenkään, mutta sinun ei tarvitse vihata häntä. En minäkään ole suutuksissani hänelle, vaikka minulla on enemmän syitä siihen kuin ehkä luuletkaan… Wilson, viha myrkyttää veren. Se on vahingollisempaa hänelle, joka sitä tuntee, kuin vihan esineelle. Tiedän sen… Jos voit karkoittaa Jackin mielestäsi ja unhottaa, mitä hän teki sinulle, ja ymmärtää, ettei häntä voida moittia, silloin jaksat voittaa vihasikin. Sillä vanhan Billin poika ansaitsee sääliä. Aivan totta. Hän oli jo mennyttä miestä ennen maailmaantuloaan. Hänen ei olisi pitänyt milloinkaan syntyä. Tahdon, että ymmärtäisit tämän voidaksesi olla vihaamatta häntä. Tahdotko koettaa?"

"Wade, pelkäätte minun tappavan hänet?" Moore kuiskasi.

"Kyllä. Juuri sitä pelkään ja ajattelen samalla, miten hirveätä se olisi Columbinelle. Hän ja Jack ovat kasvaneet yhdessä, melkein kuin sisar ja veli. Sellainen olisi liian kovaa hänelle. Katsohan, Colliella on omituinen ja voimakas velvollisuuden tunne vanhaa Billiä kohtaan. Jos tapat Jackin, tapat samalla vanhuksenkin, eivätkä Collien kärsimykset ikinä lopu. Et voisi saada häntä unhottamaan ja sinähän tahdot tehdä hänet onnelliseksi."

"Niin tahdonkin, Wade, vannon, etten milloinkaan tapa Möly-Jackia. Ja Collien vuoksi koetan olla vihaamattakin häntä."

"No, sehän on mainiota ja olen sanomattoman iloinen kuullessani sinun lupaavan sen. Nyt menen hakkaamaan hieman halkoja. Emme saa antaa tulen sammua enää."

"Toveri, haluan kirjoittaa toisen kirjeen Collielle. Antakaa minulle tuo lehtiö tuolta ja kynä… älkääkä pitäkö kiirettä halkojen hakkuussa."

Wade meni pihalle ottaen kaksiteräisen kirveen ja lapion käteensä. Halkopino oli suuren lumikinoksen peitossa. Hän lapioi suuren alan lumesta puhtaaksi ja aukaisi tien tuvan seinustalle. Lumessa työskenteleminen ei tuntunut Hänestä ollenkaan vastenmieliseltä. Hän piti vasta sataneen lumen tuoreudesta, valkoisuudesta ja ehdottomasta puhtaudesta. Ilma oli raikas ja kylmä, lumi narisi hänen jalkainsa alla eikä hänen piippunsa savu ollut sen paksumpaa kuin hänen huuruksi muuttuva henkensäkään kirveen iskeytyessä kovaan puuhun. Wade heilutteli sitä kuin synnynnäinen kirvesmies ainakin. Lastut lentelivät ja kuivunut puu tuoksui makealta. Hän paloitteli pölkyt kolmen jalan pituisiksi kappaleiksi halkoen ne sitten pienemmiksi. Väsyttyään kirveen heiluttamiseen hän kantoi valmiit halot tuvan seinustalle latoen ne pinoon oven viereen. Silloin tällöin hän pysähtyi hetkiseksi työssään katsoakseen valkoisten rinteiden ja kumpuisten kukkulain yli. Hänen ruumiilliset ja sielulliset voimansa sopivat hyvin yhteen ja hänen sydäntään lämmitti jokin muukin kuin kova työ.

Työskenneltyään pari tuntia ja hakattuaan melkein tuvan korkuisen pinon hän arveli sen riittävän jo siksi päiväksi. Hän meni sisään. Moore kirjoitti niin ahkerasti ja innostuneesti, ettei hän kuullut Waden tuloa. Hänen kasvonsa hehkuivat kaunopuheisesti.

"Kuulehan, Wils, kirjoitatko kirjaa?" Wade kysyi.

"Halloo, kylläpä melkein, mutta nyt alan jo olla lopussa… Ellei Columbine vastaa tähän, niin…"

"Näin sivumennen sanoen, minulla on nyt kaksi kirjettä annettavana hänelle, sillä en ole antanut vielä tuota ensimmäistäkään", Wade keskeytti.

"Te riivattu!"

"Koeta nyt kiiruhtaa, poikaseni, sillä minun pitää jo lähteä. Tässä on sinulle halkoja. Nostan ne tähän läheisyyteesi ja kun tuli alkaa sammua, heitä silloin muutamia pölkkyjä uuniin. Tulen tänne illalla ennen pimeää ja ellen silloin tuo sinulle kirjettä, tapahtuu se vain senvuoksi, etten ole voinut taivuttaa Collieta kirjoittamaan."

"Toveri, jos tuotte minulle kirjeen, tottelen teitä ehdottomasti. Makaan hiljaa, nukun ja teen, mitä vain ikinä haluatte."

"No, siinä tapauksessa pitää minun kai tuoda sinulle sellainen", Wade sanoi ottaessaan pienen kirjeen ja pistäessään sen povitaskuunsa. "Hyvästi nyt ja ajattele lumen mukana tulleita hyviä uutisia."

"Hyvästi, Heaven-Sent Hell-Bent Wade!" Moore huudahti. "Nimissänne ei ole enää mitään joutavaa, sillä jokainen erikoiskohta on tosi."

Wade tallusteli eteenpäin syvässä lumessa astuen vanhoihin jälkiinsä, ja vaivalloisesti kulkiessaan hänen ajatuksensa olivat syvät ja lohduttavat. Hän mietti, että jos hänen pitäisi aloittaa elämänsä uudestaan, hän alkaisi heti hakea onneaan toisten ihmisten onnesta. Tultuaan kotiin hän alkoi luoda tietä auki koiratarhaan. Lumi oli juossut suuriin kinoksiin eikä hänen työnsä ollut mikään helppo. Oli suorastaan onni, että hän oli rakentanut suuren kopin koirille talveksi. Tällainen paksu lumi lopetti metsästyksenkin pitkiksi ajoiksi. Kartanossa oli suuret varastot antiloopin, hirven ja karhun lihaa, joka tänä aamuna oli jäätynyt kivikovaksi ja säilyisi niin muodoin tuoreena käytäntöön asti. Wade mietti, että hänen työnsä kartanossa supistuisivat nyt koirien ruokkimiseen, halkojen hakkaamiseen ja muihin samanlaisiin talvisiin hommiin. Koiralauma, joka oli supistunut jo melko pieneksi, jäisi nyt varmaankin kokonaan hänen hoitoonsa. Columbine oli saanut Kanen ikuiseksi omaisuudekseen ja se elikin nyt asuinrakennuksessa, jossa sillä oli omat tiensä. Se tervehti aina Wadea halveksivin ja epäilevin katsein, voimatta antaa hänelle milloinkaan anteeksi sitä, että hän oli kerran antanut sille selkään. Sampson, Jim ja Fox asuivat tietysti Waden tuvassa ja tervehtivät hänen tuloaan äänekkäästi.

Wade meni varhain iltapäivällä asuinrakennukseen. Lunta ei ollutkaan niin paksulti sinne vievällä tiellä, koska tuuli oli tuiskuttanut sitä syrjään. Joku kuului takovan pajassa, hevoset tömistelivät aitauksissa ja karja ammui heinäsuovien ympärillä tallipihassa.

Metsästäjä koputti Columbinen oveen.

"Tulkaa sisään!" tyttö huusi.

Waden tullessa huoneeseen tyttö oli yksinään. Hän istui vuoteessa pielusten varassa yllään lämmin villainen takki eli aamupuku. Hänen kalpeutensa oli silmiinpistävä ja silmien ympärillä olevat varjot muuttivat ne suuremmiksi ja surullisemmiksi.

"Ben Wade, ette näytä välittävänkään minusta enää", hän huudahti moittivasti.

"Mitä nyt, tyttöseni?"

"Viipyi niin kauan, ennenkuin tulitte", hän vastasi surullisesti. "Luullakseni en tarvitsekaan teitä enää."

"Vai niin! Näinkö palkitsette ihmisiä, jotka huolehtivat ja työskentelevät muiden vuoksi? Siinä tapauksessa poistun enkä annakaan teille aikomaani esinettä."

Hän oli poistuvinaan pistäen kätensä taskuunsa kuin koetellakseen, oliko siellä oleva esine enää tallessakaan. Columbine punastui ojentaen kätensä. Hän katui sanojaan, mutta oli utelias tietämään, mitä Waden puhe merkitsi.

"No mutta, Ben Wade, minähän laskin minuutteja, ennenkuin tulitte", hän sanoi. "Mitä tuotte minulle?"

"Kuka täällä on ollut?" Wade kysyi tullen lähemmäksi. "Tuo valkea ei kelpaa mihinkään. Minun pitää laittaa se kuntoon."

"Rouva Andrews poistui juuri. Hän sanoi keliä niin hyväksi, että hän oli tullut tänne reellä. Ah, Ben, nyt on talvi! Herätessäni oli vuoteellani lunta. Luullakseni olen parempi tänään. Jack ei ole ollut vielä täällä."

Wade naurahti ja Columbinenkin suu vetääntyi hymyyn.

"Niin, olette hieman pahalla tuulella tänään, mikä minusta on oikein hyvä merkki", Wade sanoi. "Minulla on muutamia uutisia, jotka varmasti tekevät teistä melkein terveen."

"Ah, kertokaa ne äkkiä!" Columbine huudahti.

"Wils ei menetäkään jalkaansa, sillä se paranee. Hän sai kirjeen isältään, jossa isä antaa hänelle anteeksi jotakin sellaista, josta hän ei ole kertonut minulle milloinkaan."

"Ah, rukoukseni on kuultu!" Columbine vastasi sulkien silmänsä.

"Hänen isänsä haluaa saada hänet kotiin tilanhoitajaksi", Wade jatkoi.

"Ah!" Columbinen silmät aukenivat äkkinäisestä pelosta. "Mutta hän kai ei voi eikä haluakaan mennä?"

"Ei varmastikaan. Hän ei menisi, vaikka hän voisikin. Mutta jonakin päivänä hän tahtoo ja silloin vie hän teidät mukanaan."

Columbine kätki kasvonsa käsiinsä ja vaikeni hetkiseksi.

"Sellaisia ennustuksia! Ne eivät voi milloinkaan —" Hän ei voinut lopettaa.

"Joutavia, kyllä minä tiedän! Tässä on omituisinta juuri se, että ne toteutuvat. Toivon, että saisin aina kuljettaa iloisia uutisia noiden synkkien ja surullisten asemesta, jotka tulevat kuin korpit… Niin, olette paljon parempi tänään."

"Niin, niin, mutta mitä olette tuonut minulle?"

"Onpa teillä nyt hätä. Haluan puhella kanssanne ja jos näytän teille, mitä minulla on mukanani, keskustelusta ei sitten tulekaan mitään. Sanoitte, ettei Jack ole ollut täällä vielä tänään."

"Ei vielä, Jumalalle kiitos!"

"Kuinka vanha Bill voi?"

"Ben, miksi ette milloinkaan sano häntä isäkseni? Toivon sitä. Sananne muistuttavat minua aina siitä, ettei hän todellisuudessa olekaan isäni."

"No, no, älkäähän nyt!" Wade vastasi pää kumarassa. "Omituista, etten sitä milloinkaan muista. Kuinka hän voi tänään?"

"Ihmeekseni hän ei muistanut surkutella minua lainkaan, vaan puhui yhtämittaa Kremmliniin menostaan. Hän aikoo ottaa Jackin mukaansa. Tiedättekö, Ben, ettei isä voi pettää minua? Hän ei uskalla jättää Jackia tänne kahden minun kanssani. Isä puhui pitkälti, miten hän aikoo myydä karjaa, ostaa elintarpeita, kuinka suuresti hän siellä on Jackin avun tarpeessa ja niin edespäin. Olen hyvin iloinen, että hän aikoo ottaa Jackin mukaansa. Mutta siunatkoon, eiköhän Jack loukkaannu?"

"Kyllä. On jo aikakin."

"Ja nyt, rakas Ben, mitä olette tuonut minulle? Tiedän sen olevan Wilsonilta", hän houkutteli.

"Tyttöseni, mitä antaisitte, jos saisitte pienen kirjeen Wilsonilta?" Wade kysyi kiusoitellen.

"Mitäkö? Viitsittekin kysyä, kun olen juuri toivonut ja rukoillut sellaista."

"Koska lupaatte minulle niin paljon pienestä kirjeestä, kuinka paljon annatte silloin kokonaisesta kirjasesta, jonka kirjoittamiseen Wilsonilta meni pari tuntia?"

"Ben, voi antakaa se minulle!" Columbine huudahti onnellisena. "Lupaan antaa teille suutelon."

"Puhutteko totta?" Wade kysyi heiluttaen kirjettä.

"Tottako? Tulkaa tänne, niin saatte nähdä."

Wade laski leikkiä, mutta oli samalla niin syvästi ja kauniisti liikutettu, että hän vallan vapisi. Kumartuen Columbinen puoleen hän pisti kirjeen tytön käteen. Hän ei nähnyt silloin selvästi, kun Columbine painoi hänen päänsä alemmaksi ja suuteli häntä poskelle hellästi ja suloisen kiitollisesti ja myötätuntoisesti.

Voimakkaita ja kaikkikorvaavia hetkiä ei Wadelta ollut viime aikoina puuttunut, mutta tämä kruunasi kaiken. Kun hän istuutui takaisin tuolille, hänen äänensä vapisi hieman hänen sanoessaan:

"Niin te siis suutelitte rumaa vanhaa Bent Wadea."

"Kyllä ja minä olen halunnut tehdä sen ennenkin", Columbine vastasi. Hänen tummien silmiensä kirkkaus ja kalpeiden poskien puna kaunistivat häntä äärettömästi.

"Tyttöseni, lukekaa nyt kirjeenne ja vastatkaa niihin. Sitten teidän pitää repiä ne. Minä istun tässä ja olen lukevinani ääneen tästä kirjasta, jottei kukaan voisi yllättää meitä."

"Ah, miten te osaatte ajatellakin kaikkea!"

Metsästäjä istuutui hänen viereensä ollen lukevinaan pöydältä ottamaansa kirjaa, mutta katselikin salavihkaa tyttöä. Columbine oli silloin todellakin äärettömän kaunis. Sairaus ja tuskat olivat lisänneet hänen suloaan. Kuta pitemmälle hän pääsi, sitä selvempää oli, että hän oli kokonaan unhottanut metsästäjän läsnäolon. Hänen poskensa tulivat ensin vaaleanpunaisiksi, sitten ruusunvärisiksi ja vihdoin tummanpunaisiksi ja loistaviksi. Ja sama lumous, joka valloitti hänet, valloitti Wadenkin, ja hän rakasti tyttöä sitä enemmän, kuta voimakkaammaksi tämänkin rakkaus näytti muuttuvan. Moore oli varmaankin kirjoittanut aivan lumoavasti. Waden nälkäinen sydän tunsi hieman mustasukkaisuutta, mutta karkoitti tuon tunteen heti. Hän näki tytön tavasta lukea kirjettä enemmän kuin kukaan osasi aavistaakaan, enemmän kuin tyttö itsekään. Hän sai varmuuden siitä, että tytön elämä muuttuisi hyvin surulliseksi ja lyhyeksi, ellei tyttö saisi elää Wilson Mooren hyväksi. Nämä hetket, jolloin hän sai tarkastaa häntä, olivat sanomattoman kalliita Wadelle. Hän näki, miten joku jumalallinen ohjaus oli suunnannut hänen askeleensa tähän taloon. Kuinka monta vuotta häneltä oli mennytkään päästäkseen tänne. Columbine luki lukemasta päästyäänkin kuin tyttö, joka on saanut ensimmäisen rakkauskirjeensä. Ja Wadesta, joka tuntui näkevän ihmisten kaikki tunteet ja sielun, näytti hänen riemunsa joltakin äärettömältä. Nyt, kun Columbine ei osannut olla ollenkaan varuillaan, hän vasta ymmärsi, kuinka viaton tyttö todellisuudessa oli, kuinka ääretön hänen tyttömäinen pelkonsa oli ollut ja kuinka turhaan hän oli koettanut tukahduttaa rakkauttaan. Wade oppi nyt tietämään paljon enemmän kuin ennen naisen sydämen salaperäisyydestä ja tarkoituksista.

XIII.

'Rakas Wilson, lähettämäsi kirjeet salpasivat minulta melkein hengen. Minä en voi enkä tahdokaan kertoa sinulle, millaisia tunteita ne minussa herättivät.

Kertomasi hyvät uutiset täyttävät mieleni ilolla ja kun Ben kertoi minulle, ettet menetäkään jalkaasi, vaan paranet, silmäni täyttyivät kyynelistä ja sydämeni oli tukahduttaa minut ja kiitin Jumalaa, joka on kuullut rukoukseni. Kaikkien sydäntuskien ja pelon jälkeen tuntuu niin ihmeelliseltä, etteivät asiat olekaan niin huonosti kuin olen luullut. Ah, miten kiitollinen olenkaan! Sinun pitää vain hoitaa itsesi hyvin, maata kärsivällisesti ja odottaa ja totella Beniä, niin aika kuluu nopeasti ja sitten olet terve jälleen. Ehkä jalastasi ei sittenkään tule noin muodotonta. Ehkä voit ratsastaakin, ellet juuri niin ihmeellisen sirosti kuin ennen, niin kuitenkin niin hyvin, että voit ratsain tarkastaa isäsi karjaa. Sillä, Wilson rakkaani, sinun pitää matkustaa kotiisi. Se on sinun velvollisuutesi. Isäsi on vannaankin jo hyvin vanha ja kaipaa apuasi. Hän on antanut sinulle anteeksi, sinä paha poika. Sinä olet kai nyt melko onnellinen. Ajatus, että poistut White Slidesistä, tappaa melkein minut. Mutta sehän on vain itsekkäisyyttä, ja minä koetankin oppia Ben Waden kaltaiseksi, sillä hän ei ajattele milloinkaan itseään.

Saat olla aivan varma siitä, etten mene milloinkaan naimisiin Jack Bellloundsin kanssa. Tuosta kauheasta lokakuun ensimmäisestä tuntuu jo kuluneen vuosia. Annoin silloin sanani ja olisin sen pitänytkin, mutta nyt olen muuttunut. Olen jo vanhempi ja näen asiat eri valossa. Rakastan kuitenkin isää yhtä paljon ja säälin Jackia ja toivon voivani auttaa häntä vieläkin. Uskon vieläkin velvollisuuteeni hänen isäänsä kohtaan, mutta en voi mennä naimisiin hänen poikansa kanssa, sillä silloin tekisin suuren synnin, koska minulla ei ole minkäänlaista oikeutta mennä naimisiin sellaisen miehen kanssa, jota en rakasta. Kun ajattelen, että hän mahdollisesti koskisi likaisilla käsillään minuun, vihaan häntä. Velvollisuuteni isää kohtaan on asia, josta en voi luopua, mutta se ei suo naiselle minkäänlaista oikeutta luovuttamaan itseään. Velvollisuuteni itseäni kohtaan voittaa sen. Tämän kertominen sinulle tuntuu niin vaikealta enkä sitä itsekään oikein ymmärrä, mutta rakkauteni sinuun on avannut silmäni. En kuitenkaan ajattele sitä, että se tekee minut itsekkääksi. Olen vain uskollinen jollekin itsessäni, josta en ennen tiennyt mitään. Voisin mennä naimisiin Jackin kanssa, vaikka rakastankin sinua, ja siten uhrautua, jos se olisi oikein. Mutta se olisi väärin, enkä tiennyt sitä, ennenkuin suutelit minua. Sen jälkeen kaikki sellaiset ajatukset, jotka lähestyvät persoonallisia suhteita, ja pieninkin vihjaus läheisestä tuttavuudesta Jackin kanssa, inhoittavat minua.

En siis ole kihloissa Jack Bellloundsin kanssa enkä milloinkaan suostukaan sellaiseen. Täällä tulee ilmestymään vaikeuksia. Tunnen sen ja näen niiden tulevan. Isä ahdistaa minua alituisesti. Hän vanhenee. En luule hänen vielä kuolevan, mutta hän on menettänyt muistinsa melkein kokonaan ja sitten hän on lapsellisen itsepäisesti kiintynyt tähän avioliittoon, jota hän niin kauan on suunnitellut. Hänen rakkautensa Jackiin näyttää vain tulevan yhä suuremmaksi, sitä mukaa kuin hän vähitellen oppii näkemään, ettei Jackiin voida luottaa. Wilson, olen antanut sinulle sanani. Pelkään, että jos isä jolloinkin saa selville yhtä hyvin kuin sinä ja minä, millainen Jack todellisuudessa on, silloin tulee tapahtumaan jotakin hirveätä. Huolimatta kaikesta isä vieläkin luottaa häneen. Sellainen on samalla niin kaunista ja peloittavaa. Siinä on muudan syy, miksi haluan auttaa Jackia, mutta siitä ei nyt tule mitään, sillä joka päivä ja tunti erkanee Jack Belllounds minusta yhä enemmän. Hän ja isä koettavat taivuttaa minua suostumaan tuohon avioliittoon. He pakottavatkin minua ehkä vielä, mutta siinä tapauksessa olen yhtä kova ja kylmä kuin Old White Slides. Ei milloinkaan! Ja voinhan muutenkin täyttää velvollisuuteni isää kohtaan. Jään hänen luokseen. En voi mennä naimisiin kanssasi, vaikka rakastankin sinua niin äärettömästi, enemmän joka minuutin kuluttua… Älä senvuoksi puhu siitä enää, että viet minut kotiisi, äläkä pyydä minua. Armahda minua, Wilson, sillä pyyntösi järkytti minua sydänjuuria myöten. Ah, kuinka suloista olisikaan ruveta vaimoksesi!… Mutta jos isä hylkää minut, niin — En luule hänen sitä kuitenkaan tekevän. Hän on kyllä niin omituinen ja raudanluja, silloin kun Jack on kysymyksessä. Jos hän hylkää minut joskus, ei minulla ole minkäänlaista kotia. Kuten tiedät, olen löytölapsi. Silloin — siiloin, Wilson… On hirveätä joutua tällaiseen tilanteeseen. En tahdo sanoa enempää, sillä ymmärrät kai jo tästäkin, rakkaani?

Rakkautesi herätti minut ja Ben Wade on suojellut minua. Wilson, rakastan häntä melkein kuin isää, mutta omituisemmasti. Uskon, että hän oli jollakin tavoin syyllinen Jackin juopotteluun lokakuun ensimmäisenä päivänä. En tarkoita sitä, että Ben olisi houkutellut hänet juomaan, vaan sitä, että hän viekkaasti hankki Jackille sellaisen tilaisuuden. Juominen on Jackin heikkous ja pelaaminen hänen intohimonsa. Tiedän aineen, jota Ben on antanut paimenillekin, olleen jotakin hienoa vanhaa rommia, ja nyt voi jokainen selvästi huomata, miten Jack karttaa Beniä. Hän oikein vihaa häntä. Hän pelkää häntä ja on mustasukkainen senvuoksi, että Ben on niin paljon kanssani. Olen kuullut Jackin raivoavan siitä isälle. Mutta isä on puolueeton muita kohtaan, mutta ei omaa poikaansa.

Ja sitten haluan sanoa sinulle, että Bent Wade on parantanut minut. Sairastuttuani olen oppinut tuntemaan hänet paremmin. Hän on kuin nainen, hän ymmärtää eikä minun milloinkaan tarvitse kertoa hänelle mitään. Sinä, Wilson, olit joskus tyhmä ja itsepäinen (suo minulle anteeksi) pieniin asioihin nähden, joita tytöt tuntevat, mutta eivät voi selittää, mutta Ben tietää. Kerron tämän sinulle senvuoksi, että ymmärtäisit, miksi ja miten häntä rakastan. Luulen rakastavani häntä enimmän senvuoksi, että hän on ollut niin hyvä sinulle. Rakas poikaseni, ellen olisi rakastanut sinua jo ennen Ben Waden tuloa, olisin rakastunut sinuun sitten kuunnellessani tällaista, minkä vuoksi rupean jälleen puhumaan Benistä. Hän on ystävämme, Wilson, kun ajattelemme tuota hänessä piilevää hellyyttä, suloa ja ystävällisyyttä, hänen sydäntään, joka pakottaa häntä rakastamaan meitä, niin meidän on pakko verrata häntä naiseen. En tiedä ollenkaan, millaiselta äidin myötätunto tuntuu, tiedän vain sen, että olen ollut paljon onnellisempi uskottuani hänelle huoleni. Lem kertoi minulle, että Ben oli tarjonnut Jackillekin ystävyyttään, mutta Jack oli solvannut häntä. Minulla on omituinen tunne siitä, että silloin kun Jack teki sen, hän käänsi selkänsä paremmalle elämälle.

Toistan vieläkin, että Ben Wade on ystävämme ja minulle jotakin enemmän kuin osaan selittääkään. Kuultuasi tämän voit ehkä ajatella enemmän häntä ja totella mieluummin hänen neuvojaan. Toivon ainakin niin. Onko kukaan poika ja tyttö milloinkaan ennen ollut niin ystävän tarpeessa? Kaipaan juuri sitä, jota hän vuodattaa mieleeni. Jos menettäisin sen, olisin surkuteltava. Ja, Wilson, olen sellainen raukka ja niin hirveän heikko. Menetän niin äkkiä rohkeuteni ja voimani häilyessäni monien mahdollisuuksien välillä. Mutta minähän olenkin vain nainen! En kuole kuitenkaan taistelutta. Tätä Ben Wade vuodattaa minuun. Niin kauan kuin on elämää, tämä omituinen pieni mies ei milloinkaan luovu toivosta. Hän herättää minussa sellaisia tunteita, että hän tietää paljon enemmän kuin hän puhuu. Hänen avullaan saan voimia pysyä päätöksessäni olla uskollinen itselleni ja sinulle.

Sinun iäti. Columbine.'

'Joulukuun 3 p.

Rakkahin Columbine!

Viimeinen kirjeesi oli vain pieni lipare, ja minä sanoinkin Wadelle, että jollei hän tuo seuraavalla kerralla enempää, syntyy tässä tuvassa kiukkuinen rähinä, sitten hän toi kun toikin minulle oikean kirjeen.

Tunnen olevani aivan ylitsekuohuva (luullakseni se on oikea sana) tänään. Olen ensimmäisen kerran pystyssä. Collie, minä voin todellakin nousta, eläköön! Kävelen kainalosauvoilla enkä uskalla laskea toista jalkaani maahan: Ei senvuoksi, että siihen koskee, vaan lääkärini oikusta. Olen iloinen, että olet lopettanut ystävämme ylistämisen. Voin vielä tukahduttaa mustasukkaisuuteni ja olla puoleksi tasapuolinen. Hän on valkoisin mies, mitä milloinkaan olen tuntenut.

Kuuntelehan nyt, Collie, viimeisiä suunnitelmiani. Olen alkanut syödä ja vahvistua ja voin mielestäni mainiosti. Tuskat ovat menneet. Ajattelehan nyt, vannoin Wadelle, että annan anteeksi Jack Bellloundsille ja etten milloinkaan vihaa enkä tapa häntä!… Se oli kuin kissan vapauttamista säkistä ja se on tehty nyt. Mutta mitä sen on väliä. Totuus on kuitenkin sellainen, etten milloinkaan voinut lakata vihaamasta Jackia niin kauan kuin tuskat kestivät. Nyt voisin puristaa hänen kättään ja hymyillä hänelle.

Niin, kuten sanoin, minulla on uusia suunnitelmia. Ne ovat vallan suurenmoisia. Tartu satulannuppiin nyt, ettet putoa, sillä aion iskeä! Kun paranen niin paljon, että voin kävellä ja ratsastaa, jonka Wade sanoo tapahtuvan keväällä, pyydän isääni tuleman White Slidesiin. Hän tulee kyllä. Silloin aion kertoa hänelle kaiken, ja ellen Benin kanssa voi saada häntä puolelleni, voit sinä. Isä ei milloinkaan voisi vastustaa sinua. Sitten kuin hän on rakastunut sinuun, johon ei menekään pitkää aikaa, menemme vanhan Bill Bellloundsin luo ja selitämme hänellekin asian. Oletko vielä satulassa, Collie?

Jos olet, tartu lujemmin kiinni, sillä nyt aion laskettaa laukkaa, Ben Wade on hyväksynyt suunnitelmani. Hän sanoo, että Belllounds voidaan kyllä palauttaa järkiinsä. Wade sanoo voivansa näyttää hänelle, miten hän turmelee meidän kaikkien elämän, jos hän pakottaa sinut naimisiin Jackin kanssa. Omituista, Collie, että hän yhdisti itsensäkin tuohon ennustettuun häviöön, joka on kohtaava sinua, minua, vanhusta ja Jackia. Wade on niin syvä kuin joku kanjooni. Joskus kun hän vaipuu ajatuksiinsa, kammoan häntä, ja joskus taasen, kun hän sanoo minulle tyynesti ja vakavasti, että kaikki on hyvin ja että saamme toisemme, joudun jonkinlaiseen julmaan mielentilaan. Luotan häneen ja olen onnellinen, vaikka minusta tuntuukin siltä, ettei ystävämme ole sellainen nyt kuin hän on ollut ennen. Ja se häiritsee ajatuksiani ja jäähdyttää mieleni. En ymmärrä sitä. Ymmärrän kyllä, millaiseksi sinä luulet häntä, mutta en ymmärrä omia tunteitani. Katsohan, olen mies ja olen ollut paimen jo toistakymmentä vuotta. Olen ollut mukana muutamissa ikävissäkin tilanteissa ja olen työskennellyt yhdessä usean raa'an miehen kanssa, paimenien, intiaanien, meksikolaisten, kaivostyömiesten, kullanetsijöiden, karjanomistajien ja metsästäjien, joista muutamat olivat hyvin ilkeitä ihmisiä. Olen senvuoksi oppinut suhtautumaan miehiin eri tavalla kuin sinä. Ja Bent Wade on ollut kaikkea, mitä ihminen ikinä voi olla. Hän on kuin kaikkien miesten ilmenemys yhdessä ainoassa. Ja huolimatta hänen ystävyydestään, hyvyydestään ja toivorikkaudestaan, minulla on kuitenkin sellainen tunne, että hänessä on jotakin kuolettavaa, peloittavaa ja kohtalokasta.

Sydämeni lakkaa melkein sykkimästä tietäessäni hänen olevan puolellani, koska tunnen hänessä olevan niin paljon henkistä ja ruumiillista ihmistä — ah, en osaa sanoa sitä, mutta tarkoitan jotakin suurta, jota ei voida voittaa. Mitä hän sanoo, se toteutuu!… Olen alkanut jo haaveilla ja ajatella sinua vaimonani. Jos joskus tulet — ei, sittenkuin tulet vaimokseni, olen kiitollinen sinusta Bent Wadelle. Onko kukaan ihminen antanut milloinkaan toiselle niin kallista lahjaa? Mutta, Collie, en voi tukahduttaa pientä epämääräistä pelkoa — en osaa sanoa, mitä se on, ellei se ole jonkunlaista aavistusta Hell-Bent Waden mahdollisuuksista… Kultaseni, en tahdo pahoittaa mieltäsi enkä peloittaa sinua, mutta en voi oikein selittää hämäriä mielikuviani. Älä ole milläsikään jaarittelustani. Sinun pitää vain todeta, että Wade on suurin tekijä toivoissamme tulevaisuudestamme! Luottamukseni häneen on niin luja, että se on vallan tyhmää. Rakastan häntä melkein yhtä paljon kuin sinua, vaikkakin eri tavalla. Hän tuntuu minusta rakkaammalta kuin omat vanhempani. Hän on opettanut minut suhtautumaan elämään eri tavalla kuin ennen, ja samoin hän on vaikuttanut sinuunkin. Mutta sinä, Columbine kultaseni, olet vain tuntehikas hento tyttö, hauras ja suloinen kuin columbinet kukkuloilla, ja oman etusi vuoksi et saa ummistaa silmiäsi siltä, mihin Wade kykenee. Jos vain rakastat ja ihailet häntä huomaamatta sitä, joka on tehnyt hänestä suuren, se on, näkemättä hänen traagillista puoltaan, silloin jos hän tekee jotakin kauheata täällä meidän hyväksemme, se järkyttäisi sinua hirveästi. Jumala tietää, etten epäile häntä, mutta olen varma, että hän sinun vuoksesi on valmis kaikkeen. Hän rakastaa sinua yhtä paljon kuin minäkin, mutta eri tavalla. Millainen vaikutusvalta tuollaisella kalpealla suloisella tytöllä onkaan meidän miesten elämään!

Hyvästi nyt taas tällä kertaa!

Uskollinen Wilsonisi.'

'Tammikuun 10 p.

Rakas Wilson!

Jokaisessa kirjeessäni voin kertoa sinulle olevani parempi. Piakkoin ei minulla ole mitään valittamista terveyteni suhteen. Olen ollut pystyssä jo päiväkausia, mutta vasta viime aikoina olen ruvennut voimistumaan. Jackin poistumisen jälkeen olen jo lihonutkin. Syön kovasti ja siinä on muudan syy, luullakseni. Sitten olen liikkeessäkin enemmän.

Pyydät minua kertomaan kaikista töistäni. Hyvä Jumala, en voi enkä tahdokaan. Olet tullut hirmuisen vaativaiseksi sen jälkeen kuin olet ruvennut kompuroimaan sauvoinesi ympäriinsä, kuten sanot. Mutta sinä et voi komennella minua. Olen kaikissa tapauksissa niin kiltti, että kerron sinulle hieman. Ahkeruuttani en voi kehua. Olen auttanut isää kirjanpidossa, jonka Jack on sotkenut niin, ettei siitä tahdo mitenkään saada selvää. Lueskelen paljon ja kirjeesi ovat jo vallan siekaleina. Kun sataa lunta, istun ikkunassani katselemassa sitä. Pidän lumihiutaleiden putoilemisesta, noista villamaisista, valkoisista ja pehmeistä kiteistä, muta en pidä lumisesta maailmasta myrskyn jälkeen. Minua värisyttää ja kiiruhdan takan luo lämmittelemään. Suonissani on varmaankin intiaaniverta. Kun kuutamoöinä katselen Old White Slidesiä, tuota kylmää, jäistä ja mahtavaa vuorta ja valkoisia kukkuloita ja harjanteita, niin vapisen. En tiedä, miksi. Kaikki on niin kaunista, mutta ne muistuttavat minua jollakin tavoin kuolemasta… Istun joutilaanakin päivät pitkät ajatellen sinua ja rakkauttani, miten voimakkaaksi se onkaan kehittynyt ja… Mutta ei puhuta nyt enää tästä.

Kuten tiedät, poistui Jack jo ennen uuttavuotta. Hän sanoi menevänsä Kremmliniin, mutta isä kuulikin hänen matkustaneen Elgeriaan. En ole kertonutkaan sinulle, että isä ja Jack riitaantuivat rahoista. Jack käyttäytyi kuin mies niin kauan, että luulin hänen jo muuttuneen paremmaksi. Hän ahdisti minua, ei niin paljon tuolla avioliitolla, vaan rakkaudellaan. Hän sai minut melkein hulluksi tunnustuksillaan. Vihdoin suutuin ja sanoin hänelle suorat sanat. Ah, onnistuin todistamaan sen hänelle ja silloin hän muuttui entiselleen. Vilahduksessa hän oli entinen Möly-Jack taasen. 'Saat mennä helvettiin!' hän huusi minulle. Ja miten hän sitten katsoikaan minuun!… No niin, hän poistui huoneestani ja silloin hän riitaantui isän kanssa rahasta. En voinut sille mitään, että kuulin osan heidän keskustelustaan. En tiedä, antoiko isä hänelle rahaa, mutta luullakseni hän kieltäytyi. Jack matkusti kaikissa tapauksissa.

Isä oli aivan entisellään muutamia päiviä, niin, hän oli melkein kiltimpi ja ystävällisempi Jackin poistuttua, mutta sitten hän yhtäkkiä tuli hyvin synkäksi. En voinut ilahduttaa häntä mitenkään. Kun Ben Wade tuli illallisen jälkeen luoksemme, isä pani hänet aina kertomaan jonkun noista hirveistä jutuistaan. Sinähän tiedät, millaisia kauheita juttuja Ben osaa. No niin; isä halusi kuulla pahimmat niistä, ja minua, raukkaa, minä en olisi halunnut kuunnella, mutta en voinut vastustaakaan haluani. Ben osaa kertoa. Ja voi, millaisissa kauheuksissa hän on ollutkaan mukana!

Mieleeni juolahti, ettei isä Jackin poissaolon vuoksi istunutkaan takan ääressä tuijottaen tuleen, huokaillen ja näyttäen kokonaan Jumalan hylkäämältä. Minun käy niin säälikseni isää, koska hän vain suree suremasta päästyäänkin. Hän kiivastuu kyllä vielä jonakin päivänä, mutta silloin en halua olla täällä. Meillä ei ole aavistustakaan, milloin Jack tulee kotiin. Hän on voinut poistua ikuisiksi ajoiksikin. Ben sanoo hänen tulevan. Hän luulee Jackin vihaavan työtä, mutta olevan niin huonon pelaajan ja veijarin, ettei hän voi tulla toimeen työttä. Arvaat kai, miten Ben Wade sen sanoi? Sanon sinulle, että hän aloittaa vallan oikein, mutta erehtyykin sitten ennustamaan joistakin onnettomuuksista ja vaikeuksista. Ja toiselta puolen, muistele, miten hänen on tapana sanoa: 'Odottakaa! Älkää hellittäkö! Mikään ei ole niin paha kuin miltä se näyttää. Olkaa uskolliset sille, minkä sydämenne sanoo oikeaksi. Se ei ole milloinkaan myöhäistä. Rakkaus on elämän ainoa hyve. Rakastakaa toisianne, odottakaa ja luottakaa, niin kaikki muuttuu hyväksi jälleen!'… Ja, Wilson, olen valmis tunnustamaan, että hänen aavistuksensa onnettomuuksista ja hänen toivonsa hyvästä näyttävät varmoilta. Ben Wade on yliluonnollinen. Joskus, vain hetkisen, uskallan luottaa hänen sanoihinsa, että unelmamme toteutuu ja saan tulla omaksesi. Silloin, ah, sitä taivaallista iloa ja riemua! Minä… Mutta mitä minä nyt kirjoitankaan? Wilson Moore, tämä riittää vallan mainiosti tällä kertaa. Älä luulekaan, että minä nyt olen niin äärettömästi rakastunut!

Sinun Columbinesi.'

'Helmikuussa —.

Rakkahin Collie!

En tiedä päivämäärää, mutta kevät on tulossa. Tänään potkaisin Bent Wadea kipeällä jalallani. Siihen ei koskenut ollenkaan, mutta Wade tuli pahoilleen. Hän sanoo, ettei minua pidätä piakkoin mikään. Niin minustakin, sillä aion syödä sinut suuhuni. Olen yhtä nälkäinen kuin puuma, joka vaaniskelee tupani nurkissa öisin. Se on varmasti nälkään kuolemaisillaan. Wade seurasi sen jälkiä muutamaan vuoren rinteessä olevaan luolaan.

Collie, voin jo kävellä melko hyvin. En käytä enää kainalosauvaani. Voin sytyttää tulen ja keittää ruokani. Wade ei näytä ajattelevan niin, mutta minä ajattelen. Hän sanoo, että jos haluan säilyttää rakkautesi, minun ei pidä antaa sinulle milloinkaan valmistamaani ruokaa syötäväksi. Uskallan jo lähteä samoilemaankin. En ole ollut kaukana vielä. Karjani on talvehtinut mainiosti, sillä tämä laakso on hyvin suojaisessa paikassa, kuten tiedät. Lumi ei ole tehnyt ollenkaan haittaa. Ostin heiniä Andrewsilta, mutta odotan kevättä nyt, kultaista vanhaa auringonpaistetta, harmaita salviakukkuloita, ja kesää columbineineen. Wade on muuttanut omaan tupaansa nukkumaan. Kaipaan häntä, vaikka olenkin iloinen saadessani viettää yöni yksinäni jälleen. Minun täytyy suunnitella tulevaisuutta! Lue tämä uudestaan, Collie.

Tänään, kun Wade toi kirjeesi, hän kysyi minulta hieman omituisesti: 'Kuulehan, Wils, tiedätkö, montako kirjettä olen tuonut sinulle Collielta?' Vastasin: 'Hyvä Jumala, en, mutta kyllä kai niitä on koko joukko.' Silloin hän sanoi tuoneensa kaikkiaan seitsemänviidettä kirjettä. Seitsemänviidettä! En voinut uskoa häntä ja sanoinkin häntä hulluksi. Minulla ei ole milloinkaan ollut sellaista onnea. No, hän pani minut laskemaan ne, ja eikö hän, koira vieköön, ollutkin oikeassa. Seitsemänviidettä ihmeellistä kirjettä maailman suloisimmalta tytöltä! Mutta ajattelehan, että Wade muisti ne kaikki. Hämmästyin, sillä en voi ymmärtää häntä.

Vai on Jack Belllounds vieläkin poissa White Slidesistä. Collie, olen varmasti pahoillani hänen isänsä vuoksi. Miltähän tuntuisi, jos omistaisin tuollaisen Möly-Jackin laisen pojan? Hyvä Jumala! Mutta sinun vuoksesi vain huudan ja laulan kuin mielenvikainen intiaani. Kevääseen ei ole enää pitkälti. Silloin, sinä kukkuloiden villi kukka, sinä tyttönen suloisine suinesi ja surullisine silminesi, tulen sinua noutamaan. Silloin eivät kenenkään kuninkaan hevoset eivätkä miehet voi milloinkaan ryöstää sinua minulta jälleen!

Uskollinen Wilsonisi.'

'Maaliskuun 19 p.

Rakas Wilson!

Olen lukenut viimeiset kirjeesi senkin seitsemän kertaa. Ne ovat olleet kätkössä pielukseni alla ja ovat olleet sekä apuni että heikkouteni näinä kohtalokkaina päivinä Jackin tulon jälkeen.

Syyksi vaitiolooni en voi sanoa sitäkään, etten olisi uskaltanut kirjoittaa, vaikka taivas sen tietää, että jos tämä kirje sattuisi isän käsiin, joutuisin suuriin vaikeuksiin, ja jos Jack saisi lukea tämän, niin pelkään ajatellakin seurauksia. Minulla vain ei ole ollut sydäntä kirjoittaa sinulle. Tiesin kyllä koko ajan, että minun pitäisi kirjoittaa, mutta en sittenkään tahtonut. Mitä minun on sinulle sanottava, kiusaa minua, mutta olen varma, että uskoutumalla sinulle saan huojennusta. Sen vuoksi olen kertonutkin sinulle niin paljon, vaikka viime aikoina minusta on tuntunutkin vaikeammalta kertoa sinulle kaikkea, mitä tiedän Jack Bellloundsista. Olen omituisessa mielentilassa, Wilson kultaseni. Ja varmaankin ihmettelet ja tulet pahoillesi ilmoituksestani, etten ole nähnyt Beniä juuri ollenkaan viime aikoina, puhumattakaan siitä, että olisin saanut puhutella häntä. Minusta tuntuu, etten voi luottaa hänen uskoonsa minuun, hänen toiveihinsa ja rakkauteensa, koska viimeiset tapahtumat ovat herättäneet minussa kiduttavaa epäluuloa.

Mutta jottet ymmärtäisi minua väärin, aion kertoa sinulle luuloistani ja sinun pitää lukea tämä kirjeeni kohta Benille. Hän on ollut varmaankin pahoillaan omituisesta käytöksestäni häntä kohtaan.

Jack palasi kotiin maaliskuun toista päivää vasten yöllä. Muistat kai tuon synkän, pimeän ja väsyttävän päivän? Satoi lunta, räntää ja vettä. Muistan vieläkin, miten sade rapisi kattoon. Se lorisi niin kovasti, ettemme kuulleet hevosen kavioiden kapsettakaan. Mutta kuulimme raskaita askelia arkihuoneen kuistista ja sitten kovan kolahduksen, kun joku heitti veitsensä lattialle. Huoneessa paloi kirkas tuli. Isä katsahti ylös tullen aivan hurjaksi ilosta. Hän muuttui silmänräpäyksessä. Hän aivan loisti, kun hän tunsi poikansa raskaat askeleet. Ellen ennen milloinkaan olisi rakastanut ja säälinyt häntä, olisin tehnyt sen silloin. Mieleeni juolahti tuhlaajapojan paluu… Oveen koputettiin. Silloin isäkin tointui. Hän työnsi oven selälleen ja kirkas valo sattui Jack Bellloundsiin, mutta aivan erilaiseen kuin ennen. Hän tuli huoneeseen. Silloin näin ensimmäisen kerran, että Jack'kin voi näyttää mieheltä. Hän oli kalpea, laihtunut, paljon vanhempi, synkkä ja ylpeä. Tullessaan hän sanoi: 'Hyvää iltaa!' heitti märän hattunsa lattialle ja meni takan ääreen. Hänen saappaansa olivat aivan märät vedestä ja liasta ja hänen vaatteensa alkoivat höyrytä.

Katsoessani isään hämmästyin. Hän näytti tyyneltä ja vakavalta ja tuntui rohkaisseen mielensä tavalliseen tapaansa odottaessaan jotakin tavatonta.

'Vai niin, vai olet sinä tullut takaisin!' hän sanoi.

'Niin, olen nyt kotona', Jack vastasi.

'Kylläpä se kesti, ennenkuin jouduit.'

'Haluatko, että jään?'

Tämä Jackin kysymys näytti mykistyttävän isän. Hän katsoa tuijotti vain poikaansa. Jack oli tullut niin äkkiä ja hänen käytöksensä ei ollut ollenkaan samanlainen kuin tavallisesti isän seurassa. Hänellä oli jotakin hihassaan, kuten paimenet sanovat. Hän näytti uhmaavalta ja välinpitämättömältä.

'Kyllä', isä vastasi harkitusti. 'Mitä tarkoitat kysyessäsi minulta sitä?'

'Olen ollut täysi-ikäinen, jo pitkät ajat. Et voi pakottaa minua jäämään kotiin, ellen halua.'

'Vai niin. Luulet varmasti voivasi tehdä mitä tahansa, mutta et täällä White Slidesissä. Jos luulet joskus saavasi tämän maatilan haltuusi, pitää sinun tehdä niinkuin minä sanon.'

'Vieköön sen vaikka piru! En välitä tuon vertaa, saanko sen joskus vai en.'

Isä kalpeni kalmankalpeaksi ja näytti olevan tukehtumaisillaan. Hetkisen kuluttua hän käski minun mennä huoneeseeni. Olin jo lähiömäisilläni, kun Jack sanoi: 'Antakaa hänen vain olla täällä. Hänen on paras kuulla hänenkin, mitä minulla on sanottavaa, sillä se koskee häntäkin.'

'Ohoo! Silloin sinulla on varmaankin paljonkin puhuttavaa', isä huudahti omituisesti. 'No niin, sano sanottavasi ensin.'

Jack alkoi silloin puhua tyynesti ja yksitoikkoisella äänellä, niin kokonaan erilaisella kuin tavallisesti, että vallan hämmästyin. Hän kertoi, miten hän syystalvella ennen poistumistaan kotoaan oli ollut rakastunut minuun rehellisesti. Se oli muuttanut hänet, pannut hänet ymmärtämään, ettei hänestä milloinkaan olisi mihinkään, ellei hän parantaisi tapojaan. Hän oli koettanut ja onnistunutkin. Kokonaista kuusi viikkoa hän oli käyttäytynyt niinkuin nuorelta mieheltä voidaan vaatiakin. Minun oli pakko todistaa, että asia olikin niin… No niin, hän jatkoi pakinaansa selittäen meille, että hän oli taistellut itsensä kanssa niin kauan kuin hän varmasti tiesi voivansa hillitä luontonsa. Hänen rakkautensa minuun oli suonut hänelle rohkeutta ja voimaa. Se oli ollutkin ainoa hänen tuntemansa kunnollinen tunne. Hän halusi saada isän ja minut ymmärtämään ehdottomasti, epäilyksen hivenettäkään, että hän oli keksinyt keinon, miten hän voi olla luopumatta noista hyvistä tarkoituksistaan ja tunteistaan. Kaiken tämän hän oli tehnyt minun vuokseni!… Vapisin kuullessani totuuden, sillä tottahan se oli. Hän kertoi sitten pakottaneensa minut päätökseen vihjaisemattakaan minulle näistä hänessä tapahtuneista muutoksista ja mahdollisuuksista. Olin sanonut hänelle, etten voi rakastaa häntä milloinkaan. Silloin hän oli käskenyt minun mennä helvettiin ja luopunut yrityksistään. Koska hän ei ollut saanut rahoja, hän oli varastanut saamatta omantunnontuskia ja tuntematta katumusta. Ensin hän oli mennyt Kremmliniin ja sitten Elgeriaan.

'En välittänyt mistään', hän sanoi häpeämättä, 'vaan join ja pelasin. Juovuksissa ollessani en muistanut Collieta, mutta selvänä ollessani en voinut unhottaa häntä. Hänen muistonsa ahdistivat minua ja elämäni muuttui yhä kurjemmaksi. Join suunnattomasti unhottaakseni hänet. Rahani riittivät paljon pitemmäksi aikaa kuin olin luullutkaan, senvuoksi että voitin aina yhtä paljon kuin menetinkin, kunnes onneni lopulta kääntyi. Sitten lainasin melko suuria summia pelitovereiltani, mutta enimmäkseen karjanomistajilta, jotka tiesivät isäni vastaavan veloistani… Jouduin kaksintaisteluun muutaman Elbert-nimisen miehen kanssa Smithin kapakassa Elgeriassa. Riitauduimme pelissä. Hän teki vääryyttä ja kun sain hänet kiinni, hän ampui minua, mutta ei osunut. Silloin ammuin minäkin… Hän eli vielä kolme päivää ennen kuolemaansa. Se pehmitti minut ja kerran vielä juolahti mieleeni, millainen voisin olla. Palasin Kremmliniin ja koetin tulla jälleen mieheksi. Tein työtä jonkun aikaa Judsonille, jolta olin lainannut suurimmat summat. Iltaisin menin kaupunkiin ja kapakkaan, jossa tapasin pelitoverini. Menin sinne vasiten nähdäkseni juomista ja pelaamista, ja voin pysyä poissa molemmista. En välittänyt niistä kummastakaan. Heti kun olin varma itsestäni, lähdin kotiin ja tässä nyt olen.'

Tämä Jackin pitkä puhe vaikutti järkyttävästi minuun. Tunsin olevani mykistetty ja sairas. Mutta jos se vaikutti niin minuun, niin miten se vaikutti isään? Taivas sen tietää, mutta minä en voi kertoa teille. Hän kallistui ja huokaisi, kuin hän olisi saanut poistetuksi nuoran, joka ei ollut vielä kokonaan kuristanut häntä.

'Niinpä näyt olevan', hän vaikeroi. 'Millainen on nyt tarkoituksesi tultuasi tänne?'

'Tarkoitukseni on, ettei se ole vieläkään liian myöhäistä', Jack vastasi. 'Älkää käsittäkö minua väärin. En kadu pahuuttani, mutta olen pehmennyt. Säikähdin ja näen turmioni selvästi. Rakastan sinua vieläkin, isä, huolimatta julmasta kohtelustasi. Olen poikasi ja haluan sovittaa sinulle kaikki pahat tekoni. Taivas minua auttakoon, voin sen kyllä tehdä, jos vain Collie suostuu menemään naimisiin kanssani! Mutta naimisiinmeno ei ainoastaan riitä, hänen pitää myös rakastaa minua. Olen aivan hullu hänen rakkauteensa. Se on kauheata.'

'Sinä hemmoiteltu raukka!' isä jyrähti. 'Kuinka helvetissä minä voisin uskoa sinuun?'

'Senvuoksi, että tiedän sen', Jack sanoi katsoen isäänsä suoraan silmiin ja väistymättä ollenkaan.

Silloin isä raivostui niin, että jäykkenin pelosta enkä voinut liikahtaakaan. Sydämeni löi nopeasti ja raskaasti. Isä kalpeni, hänen tukkansa nousi pystyyn ja hänen silmänsä pyörivät kuopissaan. Hän solvasi Jackia niin kuin ikinä olen kuullut kenenkään häntä nimittelevän ja vieläkin pahemmin. Sitten hän kirosi hänet enkä ole milloinkaan kuullut mitään hirveämpää. Kuinka kauhealta ja peloittavalta isä näyttikään!

'Olet aivan oikeassa!' Jack huusi katkerasti ja kovasti kaikuvalla äänellä. 'Aivan oikeassa, Jumalan nimessä, mutta voidaanko minua moittia? Olenko minä itse tuonut itseni tähän maailmaan? Minussa on jotakin sellaistakin väärää, joka ei ole kokonaan minun vikaani. Et voi häväistä, peloittaa etkä pieksää minua. Voisin heittää vasten kasvojasi nuo kolme kirottua helvetillistä vuotta, jotka annoit minun kärsiä. Mutta hyödyttävätkö nuo sinun karjumisesi ja minun moitteeni mitään? Olen hukassa, ellet anna minulle Collieta ja pakota häntä rakastamaan minua. Silloin olen pelastettu. Tahdon sitä sinun ja hänen vuokseen, mutta en itseni. Vaikka rakastankin häntä mielettömästi, en halua häntä senvuoksi omakseni. Olen paha enkä ole kelvollinen koskemaankaan häneen… Olen vain tullut sanomaan teille totuuden. Tunnen Collieta kohtaan samaa ja haluan tehdä niin paljon hänen hyväkseen kuin sinäkin teit äitini hyväksi. Etkö voi ymmärtää minua? Olenhan poikasi ja minussa on jotakin sinusta, jonka luulen löytäneenikin. Ettekö te molemmat voi luottaa sanaani?'

Jackissa oli jotakin vakuuttavaa ja vierasta, jota isä ei luullakseni huomannut niin pian kuin minä. Hän ymmärsi kuitenkin vihdoin, että Jack tiesi jostakin jumalallisesta tahi sisäisestä voimasta parantumisensa mahdolliseksi, jos vain rakastaisin häntä. En ole milloinkaan ollut niin toivottomassa ja peloittavassa tilanteessa kuin silloin jolloin se selveni minulle. Tiesin totuuden että voin pelastaa Jack Bellloundsin. Ei kukaan nainen voi erehtyä sellaisessa tärkeässä silmänräpäyksessä. Ben Wadekin sanoi kerran että voisin pelastaa Jackin, jos vain voisin rakastaa häntä. Nyt tuo totuus selveni minulle ja oli vähällä musertaa minut.

Isäkin ymmärsi sen enkä voinut arvata, mitä se merkitsi hänelle. Hän luuli varmaankin kaikkien entisten toiveittensa toteutuneen, ylpeytensä säilyvän, häpeän unhottuvan ja rakkauden tulevan korvatuksi. Hän näki varmaankin tämän kaiken kuin mies, jonka toinen jalka on luisumaisillaan pohjattomaan kuiluun. Hän näytti muuttuneelta, mutta tietoiselta hirmuisesta vaarasta. Hänen suuri sydämensä näytti haluavan mukaantua tähän viimeiseen tilaisuuteen, antaa anteeksi ja olla kiitollinen, mutta se taipui kuitenkin lopullisen ja peruuttamattoman synkän ja vakavan päätöksen edessä.

Hän kohotti suuren nyrkkinsä yhä korkeammalle ja hänen ruumiinsa jännittyi vapisten ja kohoten samalla kun hänen kasvonsa muuttuivat oikeamielisen ja vihaisen Jumalan kasvoiksi.

'Poikani, uskon sanaasi!' hän sanoi niin kovasti, että hänen äänensä kaikui koko talossa. 'Annan sinulle Collien!… Hän tulee kyllä omaksesi!… Mutta sen rakkauden nimessä, jota tunsin äitiäsi kohtaan, jos varastat vielä joskus, tapan sinut!' En voi kirjoittaa enempää —

Columbine.'

XIV.

Kevät tuli varhain sinä vuonna White Slidesin kartanoon. Lumi suli laaksoista ja villit kukat pistivät teränsä esille viheriöitsevästä ruohosta vuorten kukkulain pysyessä vielä valkoisina. Pitkät kiviset rinteet kimaltelivat kosteudesta ja purot olivat reunojaan myöten täynnä vettä, joka virtasi äänekkäästi, vaahdoten ja kohisten.

Vanhat harmaat salviarinteet näyttivät pehmeiltä ja raikkailta päästyään vapaiksi talven kahleista. Haalistuneet ruohontupsut heiluivat tuulessa paljastaen juurilleen ilmestyneet pienet viheriät lehdet. Haavat ja tammet, aitoja ja kallioita pitkin kiemurtelevat viiniköynnökset ja pyöreähköt purojen rantoja reunustavat pajupensaatkin muuttivat värinsä keväiseksi.

Laitumella olevat mustangit ja varsat hirnuivat, laukkasivat, potkivat ja korskahtelivat, vuorten rinteillä kuljeskelevat lehmät alkoivat kiivetä korkeammalle hakeakseen sieltä mehuisempaa ruohoa ja kutsuivat ammuen vastasyntyneitä vasikoitaan. Kotkat kirkuivat lumesta vapautuneilla huipuilla ja hirvet törähdyttivät ilmaan kaikuvia kutsujaan. Metsot levittivät komeasti väritetyn ruskeahkon pyrstönsä keimaillessaan kaakottaville naarailleen, närhit kirkuivat metsissä ja arokanat lentelivät harmailla rinteillä.

Mustat, ruskeat ja harmaat karhut heräsivät talviunestaan jättäen suuria likaisia jälkiä teille, metsäsudet ulvoivat hämärissä nälkäisinä elämälle, lihalle ja häviävälle villeydelle, arosudet haukkuivat iltaisin iloisesti, kovasti ja hävyttömästi.

Talvi väistyi kaikissa tapauksissa hyvin vastahakoisesti vuorilta. Mustat kiitävät pilvet ja räntä-, lumi- ja vesisateet, nuo vaalenevat, sulavat ja häviävät, kylmät kirkkaat yöt paukkuvine pakkasineen, kaikki vain vastustivat lämmittävää aurinkoa. Sellainen päivä koitti kuitenkin vihdoin, jolloin viheriä pysyi viheriänä ja harmaa harmaana, ja sitä voitiin otaksua luonnon antamaksi vakuutukseksi siitä, ettei kevättä seuraavine kesineen enää voitu kieltää.

Bent Wade oli piiloutunut pajukkoon tien viereen muutaman puron rannalle. Viime aikoina hän oli useana aamuna piileskellyt kuin intiaani vakoillen jotakin. Tänään Columbine Bellloundsin tullessa ratsain hän tuli tielle seisahtuen tytön eteen.

"Ah, Ben, miten säikähdinkään!" Columbine huudahti koettaen hillitä pelästynyttä hevostaan.

"Hyvää huomenta, Collie!" Wade sanoi. "Olen pahoillani, että säikähdytin teitä, mutta minun piti välttämättä saada puhutella teitä. Muistaessani, miten kartoitte minua yhteen aikaan, minun oli pakko vakoilla teitä melkein rosvon tapaan."

Wade katsoi tutkivasti häneen. Siitä oli kulunutkin jo melkoisesti aikaa, kun hänellä oli ollut tilaisuus ja huvi katsella häntä niin läheltä. Hän ei kaivannutkaan kuin silmäyksen pelkonsa vahvistamiseksi. Nuo kalpeat, päättäväiset ja suloiset kasvot kertoivat hänelle paljon.

"No nyt kun olette pidättänyt minut, niin mitä tahdotte?" Columbine kysyi harkitusti.

"Aion viedä teidät Wils Mooren luo", Wade vastasi katsoen häneen tutkivasti.

"Ei!" Columbine huudahti punastuen.

"Collie, kuunnelkaahan nyt. Olenko milloinkaan vastustanut toivomuksianne?"

"Ette vielä."

"Luuletko minun nytkään tahtovan sitä tehdä?"

Columbine ei vastannut. Hän katsoi maahan ja kiersi hermostuneesti ohjakset kätensä ympärille.

"Epäilettekö hyviä tarkoituksiani ja rakkauttani teitä kohtaan?" Wade kysyi hiljaa ja käheästi.

"Ah, Ben, en, en mitenkään! Pelkään vain rakkauttanne enkä voi kestää kärsimyksiäni, jos keskustelen kanssanne ja kuuntelen puheitanne."

"Siinä tapauksessa olette heikontunut ettekä ole enää mikään ylpeä, ylevä ja täysiverinen tyttö. Olette ruvennut pelkäämään."

"Ben Wade, kiellän sen", Columbine vastasi kiihkeästi kohottaen päänsä pystyyn. "Mitään heikkoutta se ei ole, vaan päinvastoin voimaa."

"Vai niin! No ymmärrän sen kyllä. Collie, kuunnelkaahan nyt, Wils luki viimeisen kirjeenne minulle."

"Toivoinkin sitä ja muistaakseni pyysinkin sitä häneltä. Halusin, että saisitte tietää, mikä minua vaivaa."

"Tyttöseni, kirje oli hieno ja urhoollinen ja paljasti selvästi kirjoittajansa sielun ja mielen jalouden. Mutta tuskissanne unhotitte, millainen vaikutus sillä mahdollisesti on Wils Mooreen."

"Ben, olen valvonut senvuoksi monta yötä. Tuliko hän pahoilleen?"

"Collie, vannon, että jollette nyt lähde Wilsonin luo, hän tappaa joko itsensä tahi Möly-Jackin!" Wade vastasi vakavasti.

"Kyllä minä tulen", Columbine änkytti. "Mutta, Wade, ette suinkaan tarkoita, että Wils voisi käyttäytyä niin kehnosti ja raukkamaisesti?"

"Collie, olette vielä lapsi ettekä voi käsittää niitä kuiluja, joihin ihminen voi vajota. Wils on kärsinyt kauheasti tämän talven kuluessa. Hoitoni ja kirjeenne ovat pelastaneet hänen elämänsä. Hän on nyt ruumiillisesti terve, mutta tuo pitkäaikainen jännitys jätti kumminkin merkkinsä häneen. Hän on hyvin sairaalloinen."

"Miksi hän tahtoo puhutella minua?" Columbine kysyi vapisten. Hänen silmänsä olivat kosteat kyynelistä. "Sehän vain synnyttää uusia tuskia ja pahentaa asioita."

"En myönnä sitä. Wils toivoo kiihkeästi saavansa puhutella teitä ja hän on teidän lohdutuksenne tarpeessa. Hän ymmärtää kyllä tilanteen ja olen kuullut hänen itkevän kuin nainen sen ja avuttomuutemme vuoksi. Häntä vaivaa vain rakkaudenkaipuu, tuo kauhea tunne, johon mies vaipuu luullessaan menettäneensä morsiamensa rakkauden."

"Poika raukka! Vai kuvittelee hän sellaista, etten rakasta häntä enää. Taivas varjelkoon, kuinka tyhmiä te miehet sentään olette! Tahdon puhutella häntä, Ben. Viekää minut hänen luokseen."

Vastauksen asemesta Wade tarttui hänen hevosensa suitsiin, käänsi ratsun ja lähti taluttamaan sitä muutaman kukkulan yli, joka oli heidän ja kartanon välissä. Polku oli niin kapea ja oksien suojaama, että hänen oli pakko kävellä hevosen edellä. Senvuoksi metsästäjä ei puhunutkaan hänelle eikä katsonutkaan häneen vähään aikaan, vaan tunkeutui eteenpäin katsellen koko ajan maahan. Hänen mieltään ahdisti joku vanha tuttu houkutteleva asia, epämääräinen, salaperäinen ja synkkä aavistus jostakin onnettomuudesta, vaikka se vielä olikin vain jonkunlainen avautuva halkeama hänen mielessään. Hän ei voinut vielä määritellä sitä. Hän tunsi mielensä vakavaksi ja onnettomaksi, mutta hänen aistinsa olivat valppaat. Hän kuuli tulvivan puron hiljaisen kohinan, lentoon lähtevien metsälintujen aiheuttaman jyminän, antilooppien kavioiden kapseen kiviseltä rinteeltä ja kevätlintujen laulun. Hän huomasi myös varjoisissa paikoissa kasvavat pienet villit kukkaset. Hetkisen kuluttua hän talutti hevosen pajukosta aukeamalle ja sitten vähitellen nousevalle, tuoksuvalle, salviaa kasvavalle rinteelle. Hän tuli nyt takaisin Columbinen rinnalle ja laski kätensä hänen satulansa nupille. Hetkisen kuluttua Columbine laski hellästi kätensä hänen kädelleen ja puristi sitä. Lämmin ote hurmasi Waden. Kuinka hyvin hän tunsikaan tytön sydämen! Silloin kun tyttö lakkaa rakastamasta jotakin, jolle hän on lahjoittanut rakkautensa, silloin lakkaa tytön sydänkin sykkimästä.

"Tyttöseni, tämä ei ole ensimmäinen aamu, jolloin olen odottanut teitä", Wade sanoi hetkisen kuluttua. "Ja kun minun oli pakko palata Wilsin luo voimatta tuoda teitä mukanani, tuntui se kovalta."

"Haluaako hän sitten niin kiihkeästi saada minut luokseen?"

"Ette ole luullakseni muistanut meitä ollenkaan viime aikoina", Wade sanoi.

"En, sillä olen koettanut unhottaa teidät. Minulla on ollut niin paljon ajattelemista, että unettomat yötkin ovat tuntuneet lyhyiltä."

"Aiotteko luottaa minuun vieläkin, kuten ennen?"

"Ben, minulla ei ole teille mitään uskottavaa. Olen juuri siinä paikassa, johon lopetin Wilsonille kirjoittaessani. Kuta enemmän sitä ajattelen, sitä sekavammaksi se muuttuu."

Wade vastasi tähän vastaukseen pitkällä vaitiololla. Hänelle riitti, kun hän tunsi Columbinen käden kädellään ja voi nauttia vielä kerran tytön läsnäolon aiheuttamasta iloisesta lohdutuksesta ja sulosta. Wade näytti vanhentuneen viime aikoina. Salviarinteitten tuoksuva hengähdys tuntui hänestä niin kalliilta, että hänen piti rakastaa sitä yhä enemmän. Nuo harmaat pyöreät kukkulat aiheuttivat hänessä haihtuvia ahdistavia tunteita. Old White Slides kohosi harmaana ja tummana sinistä taivasta kohti muistuttaen julmasti ja ankarasti iästä ja kiitävästä ajasta. Waden taivaanrannallekin rupesi kerääntymään pilviä.

"Wils odottaa tuolla", Wade sanoi viitaten muutamaan alempana kasvavaan haavikkoon. "Lehto on kyllä liian lähellä taloa ja tie kulkee sen vieritse, mutta Wils ei voi ratsastaa vielä kauas ja tämä tuntui meistä senvuoksi parhaimmalta paikalta."

"Ben, en välitä siitä ollenkaan, vaikka isä ja Jack saisivat kuullakin minun tavanneen Wilsonin", Columbine sanoi.

"Vai niin! Teidän sijassanne olisin kuitenkin hyvin varovainen", Wade vastasi.

He ratsastivat rinteen juurella olevaan metsikköön. Paikka oli avonainen ja kaunis viheriöine ruohoineen, kukkineen ja vanhoine haalistuneine runkoineen, jotka olivat osaksi suojassa auringonpaisteelta vasta puhjenneiden lepattavien haavan lehtien varjossa. Wade näki Mooren istuvan satulassa ja hänestä tuntui kummalliselta, että paimen oli satulassa, vaikka hän poistuessaan tunti sitten oli nähnyt hänen istuvan tyytymättömänä eräällä kannolla. Moore halusi nähtävästi, että Columbine näkisi hänet ensimmäisen kerran näiden pelkoa ja kauhua sisältäneitten kuukausien jälkeen hevosen selässä. Wade kuuli Columbinen iloisen huudahduksen, mutta ei kääntynyt katsomaan häntä silloin. Mutta kun he saapuivat paikalle, jossa Moore odotti, Wade ei voinut tukahduttaa haluaan saada katsella rakastavaisten ensi kohtausta.

Columbine ollen nainen ja senvuoksi kykenevä piilottamaan mielenliikutuksensa muissa tilaisuuksissa, paitsi suuressa jännityksessä, suhtautui tähän järkyttävään tilanteeseen nähtävästi paljon tyynemmin kuin paimen. Mooren pitkä terävä katse haihdutti kuitenkin ruusut hänen poskiltaan.

"Ah, Wilson, olen niin iloinen nähdessäni sinut hevosesi selässä jälleen!" hän huudahti. "Tämä on liian hauskaa ollakseen totta. Olen rukoillut sitä enemmän kuin mitään muuta. Voitko hypätä satulaan entiseen tapaasi? Kykenetkö ratsastamaan hyvin jälleen?… Näytä minulle jalkaasi."

Moore näytti hänelle paksua jalkaansa. Siihen pistetty kenkä oli viilletty auki.

"En voi vetää siihen saapasta", hän selitti.

"Ah, minä näen!" Columbine huudahti hitaasti iloisen hymyn haihtuessa hänen huuliltaan. "Voitko pistää sen jalustimeen?"

"En."

"Mutta kai se pian paranee niin, että voit vetää siihen saappaan?" Columbine sanoi rukoilevasti.

"Ei milloinkaan enää, Columbine", Wilson vastasi surullisesti.

Silloin Wade huomasi äkkiä Columbinen saavan entisen luontonsa takaisin. Muuta hän ei halunnut nähdäkään.

"Kuulkaahan nyt", hän sanoi, "joukkoa, jossa on kaksi ihmistä, sanotaan pariksi, mutta jos siinä on kolme, he muodostavat sakin. Poistun tuonne jonkun matkan päähän vahtimaan."

"Ben, te pysytte täällä", Columbine sanoi äkkiä.

"No mutta, Collie, pelkäätkö tahi häpeätkö olla minun kanssani kahden?" Moore kysyi katkerasti.

Columbinen silmät välähtivät. Ne menettivät harvoin suloisen tyyneytensä, mutta nyt ne vallan leimusivat.

"En, Wilson. En pelkää enkä häpeä olla kanssasi kahden", hän sanoi, "mutta voin olla yhtä luonnollinen ja oma itseni Benin ollessa täällä kuin muutenkin. Miksi ei hän voisi olla täällä? Jos isä ja Jack saavat kuulla tapaamisestamme, niin seikka, että olemme kohdanneet toisemme Benin nähden, voi vaikuttaa paljonkin asiaan. Ja miksi kokoaisin vaikeuksia hartioilleni?"

"Pyydän anteeksi, Collie", paimen sanoi. "Olen vain ollut niin peloissani."

"Hevoseni on levoton", Columbine vastasi. "Laskeutukaamme maahan puhumaan."

He tekivät niin. Waden sydän lämpeni, kun hän näki Columbinen naisellisen katseen paimenen laskeutuessa satulasta ja kävellessä. Ollakseen raajarikkoinen Moore suoriutui mainiosti, ja tällä hetkellä oli suuri merkitys Wadelle. Nämä onnettomat rakastavaiset, urhoolliset ja hienot kärsimyksissään, eivät huomanneet läheisyyden aiheuttamaa vaaraa. Mutta Wade huomasi sen. Hän sääli heitä, hurmaantui heidän kanssaan ja kärsi heidän mukanaan.

"Kerro minulle nyt kaikki", Columbine sanoi kiihkeästi.

Moore käveli laahustavin askelin muutaman maassa olevan haapapölkyn luo, istuutui kannolle ja nojautui saadakseen tukea. Columbine laski sormikkaansa pölkylle.

"Minulla ei ole mitään sellaista kerrottavaa, jota et jo tietäisi", Moore vastasi. "Olen kirjoittanut sinulle kaikesta, paitsi —" tässä hän taivutti päänsä, "siitä, että viimeiset viikot ovat muodostuneet minulle todelliseksi helvetiksi."

"Eivät ne ole olleet juuri taivaallisia minullekaan", Columbine vastasi naurahtaen niin, että Wade tunsi piston sydämessään.

Sitten alkoivat rakastuneet puhua kevääntulosta, hevosista, karjasta, laitumista ja muista yleisistä maatilanhoitoa koskevista seikoista, jotka eivät kiinnittäneet heidän mieltään ollenkaan, mutta jotka muodostivat keskustelunaiheen ja näyttivät auttavan heitä piilottamaan ajatuksensa. Wade kuunteli ja hänestä tuntui kuin hän olisi voinut lukea heidän sydämensä ajatukset.

"Tyttöseni ja sinä Wils, te tuhlaatte vain aikaa pääsemättä sen pitemmälle", hän sanoi. "Sallikaa minun nyt poistua, että saatte olla kahden."

"Te ette mene minnekään", Moore määräsi.

"Ben, häpeän tunnustaa, että unhotin kokonaan teidän läsnäolonne", Columbine sanoi.

"Siinä tapauksessa muistutan teille jostakin", metsästäjä vastasi. "Kertokaa meille vanhasta Billistä ja Jackista."

"Mitä sitten?"

"Olen nähnyt muutoksia heissä kummassakin. Niin on Wilskin, vaikka hän ei ole nähnytkään niin paljon kun hän on kuullut Lemiltä, Montanalta ja Andrewsin pojilta."

"Ah!" Columbine yskähti huudahtaen ymmärtämyksestä. "Isä on saanut uuden otteen elämästä, luullakseni. Hän on onnellinen kuin poika joskus ja hyvä kuin kulta… Se johtuu kokonaan Jackin muuttumisesta ja on niin merkillistä, etten joskus voi oikein uskoa omia silmiäni. Aina tuosta illasta asti, jolloin Jack palasi kotiin ja selitti kaiken isälle, hän on ollut kuin toinen ihminen. Hän on antanut minun olla rauhassa. Hän kohtelee minua hyvin kunnioittavasti, mutta karttaa kaikkea tuttavallisuutta. Hän on hyvin ystävällinen, kohtelias, mutta ei lainkaan tunkeilevainen. Menneisyydestä ei puhuta milloinkaan sanaakaan. Hän käyttäytyy kuin hän tahtoisi voittaa kunnioitukseni, saada sen tahi ei mitään… Sitten hän työskentelee paljon ahkerammin kuin milloinkaan ennen, joko tarkastellen isän kirjoja tahi työskennellen pajassa tahi laitumilla. Hän näyttää ajattelevan yhä asiaa koko ajan eikä puhu juuri mitään. Kaikki entinen ärtyisyys, itsepäisyys, itsekkäisyys ja erittäinkin nuo hänen äkkinäiset ja omituiset mielijohteensa ja härkäpäinen itsepintaisuutensa ovat ollutta ja mennyttä. Hän on saanut kärsiä ruumiillista väsymystä, koska hän ei ole tottunut kovaan työhön, ja vielä kauheammin hän on kärsinyt viinan puutteesta. Olen kuullut hänen sanovan isälle: 'Tällainen kirottu polttava juomisen himo on hirveä. En tiennytkään joutuneeni niin perin pohjin sen orjaksi, mutta aion kestää sen, vaikka se minut tappaisi… Eiköhän olisi helpompi minulle, jos ottaisin ryypyn silloin tällöin näiden kovien aikojen kuluessa?'… Silloin isä vastasi: 'Ei, poikani, rikot silloin vain lupauksesi. Sellaiset keinot eivät kelpaa silloin kun halutaan lopettaa juominen. Tukahduta himosi ja sitten kuin olet sen voittanut, olet sitä iloisempi ja minäkin sitä ylpeämpi'… En ole unhottanut Jackin kaikkia entisiä vikoja, mutta olen unhottamaisillani ne vähitellen. Isän vuoksi olen äärettömästi iloissani, ja hänen itsensäkin vuoksi. Olen varma nyt, että hän on oppinut läksynsä, kylvänyt villikauransa ja kehittynyt mieheksi."

Moore kuunteli tarkkaavaisesti, ja sitten kuin Columbine lopetti, hän taivutti päänsä miettiväisesti alkaen veistellä pieniä lastuja pölkystä puukollaan.

"Collie, olen kuullut puhuttavan paljonkin tuosta Jackissa tapahtuneessa muutoksesta", hän sanoi vakavasti. "Olen todellakin iloinen hänen isänsä, hänen itsensä ja sinun vuoksesi. Pojat luulevat Jackin menettäneen järkensä, mutta hänen muuttumisensa ei tunnu minusta ollenkaan omituiselta. Jos minäkin olisin paha, aivan samanlainen kuin hän, minäkin voisin muuttua niin suuresti sinun vuoksesi."

Columbine käänsi äkkiä kasvonsa syrjään. Waden terävät silmät, jotka olivat vanhan leveälierisen hatun suojassa, näkivät, miten kosteat hänen silmänsä olivat ja miten hänen huulensa vapisivat.

"Wilson, luulet siis, että Jack voi pysyä horjumatta tällä uudella tiellään?" hän kysyi äkkiä.

"Kyllä", Wilson vastasi nyökäyttäen päätään.

"Kuinka hyvä sinä oletkaan! On niin sinun laistasi olla jalo ja rehellinen, vaikka minusta mikään ei olisi sen luonnollisempaa, kuin että haluaisit epäillä ja ivailla häntä."

"Collie, olen rehellinen siinä suhteessa ja sinunkin pitää nyt olla yhtä rehellinen. Luuletko sinäkin, että Jack voi pitää päätöksensä? Luuletko, ettei hän milloinkaan enää juo, pelaa eikä hyppää pois aisoistaan?"

"Luulen kyllä, jos hän vain — jos hän vain —"

Hän ei voinut sanoa sitä.

Moore kääntyi metsästäjän puoleen.

"Toveri, mitä te ajattelette? Kertokaa se meille. Se auttaisi minua ja Collietakin. Olen kysynyt teiltä ennenkin, mutta ette ole halunnut vastata. Sanokaa meille nyt, luuletteko Möly-Jackin voivan pitää kiinni näistä uusista ihanteistaan?"

Wade oli jo kauan aikaa kieltäytynyt vastaamasta tähän kysymykseen, koska ei aika sen vastaamiseen ollut koittanut ennenkuin nyt.

"En", hän sanoi hiljaa.

Columbine huudahti heikosti.

"Miksette?" Moore kysyi synkistyen.

"Vannon siihen olevan sellaista syitä, joita te nuoret ette tule ajatelleeksikaan ettekä tiedäkään."

"Wade, ei ole ollenkaan tapaistanne joutua toivottomaksi kenenkään ihmisen suhteen", Moore sanoi.

"Sellaista voi kuitenkin sattua joskus", Wade vastasi pudistaen vakavasti päätään. "Ystäväni, yhdyn kaikkeen, mitä olette puhuneet Jackin parantumisesta, paitsi siihen, että se on jatkuvaa. Olen aivan varma siitä, että hän on vakavissaan teeskentelemättä mitään, enkä epäile ollenkaan, että jalo pyrkimys tulla sellaiseksi kuin hänen todellisuudessa pitäisi olla on kahlehtinut hänen hurjat mielitekonsa. Siinä ei ole minkäänlaista petosta, mutta Möly-Jack on sittenkin tehnyt sen mahdottomaksi."

"Miksi nuo hänen vakavat aikomuksensa ovat niin haihtuvia?" Moore kysyi kärsimättömästi huitaisten vihaisesti kädellään.

"Koska hänen muutoksensa ei johdu siveellisestä voimasta, vaan intohimosta."

Paimen kalpeni. Columbine seisoi vaiti katsellen tarkkaavaisesti metsästäjään. Kumpikaan heistä ei näyttänyt ymmärtäneen Wadea tarpeeksi hyvin voidakseen vastata.

"Rakkaus voi saada ihmeitä aikaan jokaisessa ihmisessä", Wade jatkoi, "mutta rakkauskaan ei voi muuttaa ihmisen sydämen aivoituksia, ihminen on syntynyt sellaiseksi ja sellaiseksi. Hän rakastaa, vihaa ja tuntee luonteensa mukaan. Jack Bellloundsin luonteen mukaista olisi siis muuttua perin pohjin, jos hänen rakkautensa Colliehen olisi kestävää. Mutta siinäpä se pykälä juuri onkin. Se ei voi kestää. Ei milloinkaan hänen kaltaisessaan miehessä."

"Miksi ei?" Moore kysyi.

"Koska Jackin rakkauteen ei milloinkaan vastata eikä sitä milloinkaan tyydytetä. Hänen pitäisi olla aivan erilainen, jos hän voisi rakastaa naista, joka ei milloinkaan tule rakastamaan häntä. Jack on intohimonsa vallassa nyt ja voi saada ihmeitä aikaan, mutta sellainen ei ole sittenkään mahdollista. Tässä olisi tarpeen sellainen ihme, että hän muuttaisi kokonaan moraalinen voimansa, verensä ja taipumuksensa, eikä hänellä ole voimia sellaiseen."

Columbine ojensi rukoillen kätensä.

"Ben, voisinhan teeskennellä rakastavani häntä — voisinhan pakottaa itseni siihen, jos hän vain saisi siitä voimaa."

"Tyttöseni, älkää pettäkö nyt itseänne, sillä sellainen on mahdotonta", Wade vastasi.

"Kuinka voitte tietää, mitä voin tehdä?" Columbine kysyi taistellen avuttomuutta vastaan.

"Lapseni, tunnen heidät paremmin kuin te itse."

"Wilson, hän on oikeassa!" Columbine huudahti. "Senvuoksi tämä onkin niin hirveätä minulle nyt. Hän tuntee koko sydämeni ja lukee sieluni salaisuudet. En voi milloinkaan rakastaa Jack Bellloundsia enkä teeskennelläkään rakkautta!"

"Collie, jos Ben tuntee sinut niin hyvin, sinun pitää kuunnella hänen neuvojaan, kuten ennenkin", Moore sanoi koskettaen hänen kättään äärettömän myötämielisesti.

Wade tarkasteli heitä. Hänen säälinsä ja rakkautensa eivät olleet hänen säälimättömästi ilmaistujen mielipiteittensä ja tarkoitustensa suunnan tiellä.

"Kuunnelkaahan nyt, molemmat", hän sanoi niin ystävällisesti kuin suinkin. "Asiat ovat jo tarpeeksi pahasti teidän tarvitsematta niitä enää pahentaa. Älkää pettäkö itseänne. Niin monen ihmisen vaikeudet muodostavat helvetin eikä ole ollenkaan helppoa nähdä selvästi teidän kärsiessä ja taistellessa. Mutta näen kuitenkin… Jos sanoisin vain sanankaan, Jack Bellloundsista tulisi taasen heti entinen Möly-Jack."

"Ah, Ben, ei mitenkään!" Columbine huudahti niin toivottomasti, että siitä voitiin selvästi huomata, miten Waden voima hallitsi häntä.

Mooren kasvot muuttuivat kalmankalpeiksi.

Wade huomasi silloin, että Moorekin tiesi sen saman Jack Bellloundsista kuin hänkin, jolloin hänen rakkauteensa Moorea kohtaan liittyi ääretön kunnioitus.

"En tahdo, ellei Collie pakota minua siihen", hän sanoi tarkoittavasti.

Tämä oli kriitillinen hetki ja äkkiä Wade vastasi siihen epäröimättä. Hän hyökkäsi seisoalleen säikähdyttäen Columbinen.

"Wils, sanot minua toveriksesi, mutta vannon, ettet tunne minua vielä ollenkaan. Peli on pelattu jo melkein loppuun enkä ole näyttänyt sinulle vielä korttejani!… Tahdon nähdä Jack Bellloundsin ennen helvetissä, kuin annan hänen mennä naimisiin Columbinen kanssa. Ja jos Collie toteuttaisi kummallisen ja jalon suunnitelmansa ja menisi naimisiin hänen kanssaan tänä iltana täyttääkseen velvollisuutensa, erottaisin heidät ennen yötä!"

Hän lopetti tämän puheensa sellaisella äänenpainolla, etteivät nuo toiset olleet kuulleet hänen käyttävän sitä ennen milloinkaan. Ja hänen ulkomuotonsa oli varmaankin yhdenmukainen sen kanssa, koska Columbine ei voinut muuta kuin tuijottaa häneen silmät auki ja hirveästi säikähtyneenä. Mooren kalpeat kasvot näyttivät kauhistuneilta ja pelästyneiltä ja samalla iloisiltakin. Wade kääntyi poispäin heistä voidakseen paremmin hillitä valloille päässeet tunteensa. Se ei tahtonut onnistuakaan yhdessä silmänräpäyksessä ja hänen oli pakko kävellä edestakaisin pää kumarassa. Hetkisen kuluttua, kun hän katsoi taakseen, hän näki sen, mitä hän oli odottanutkin näkevänsä.

Columbine lepäsi Mooren sylissä.

"Collie, et suinkaan ole luvannut mennä hänen kanssaan naimisiin?"

"Ah, en, en! Koetin vain taivuttaa luontoani siihen. Wilson, et saa katsoa minuun noin vihaisesti."

"Et siis aio suostua siihen enää etkä määrätä uutta hääpäivää?" Moore kysyi kiihkeästi. Hän veti tytön luokseen niin, että hän voi nähdä tytön kasvot, ja voi niin ollen hallita häntä voimallaan ja tahdollaan. Wilsin ohimosuonet olivat pullistuneet, hänen poskensa olivat aivan tummanpunaiset ja hänen leukansa vapisi. "Lupaathan, ettet milloinkaan mene naimisiin Jack Bellloundsin kanssa? Ethän anna minkään nopean mielijohteen, taivutuksen tahi voiman muuttaa mieltäsi? Lupaa se minulle. Vanno, ettet mene milloinkaan naimisiin hänen kanssaan!"

"Ah, Wilson, lupaan ja vannon sen!" Columbine huudahti. "En milloinkaan, sillä olen sinun ja se olisi suuri synti. Olen vain pettänyt hirveästi itseäni."

"Sinä siis rakastat minua vieläkin?" Wils huusi muuttuen kokonaan.

"Tietysti!"

"Sano se sitten, ettei minun tarvitse enää milloinkaan epäillä eikä kärsiä!"

"Rakastan sinua, Wilson! Rakastan sinua äärettömästi", hän kuiskasi. "Rakastan sinua niin, että sydämeni särkyy. En voi elääkään ilman sinua. Kuolen, ellen saa sinua, sillä lemmin sinua niin suuresti."

"Sinä kukkaseni, sinä enkelini!" Wils kuiskasi takaisin. "Sinä nainen, sinä erinomainen ihminen, olen ollut aivan mieletön, kun en ole saanut puhutella sinua."

Wade poistui kuulomatkan ulkopuolelle ja tällä kertaa hän viipyikin poissa melko kauan. Hän eli toistamiseen hetkiä menneisyydestään, tuosta unhottumattomasta ja surullisesta. Kun hän vihdoin jälleen lähestyi nuorta paria, nämä istuivat erillään toisistaan tyynesti ja keskustelivat vakavasti. Kun hän lähestyi, Columbine nousi tervehtimään häntä ihmettelevin silmin, joiden ilme oli samalla sekä moittiva että hellä.

"Ben katsokaa nyt, mitä olette saanut aikaan!" Hän huudahti.

"Tyttöseni, olen vain mitätön välikappale ja luulen Jumalan ohjaavan minua oikein", metsästäjä vastasi.

"Minusta tuntuu, että rakastan teitä sitä enemmän, kuta kovemmin minua kiusaatte", Columbine sanoi suudellessaan häntä vakavana suloisesti. "Olen kuin lehti myrskyn kynsissä. Mutta nyt saa tulla mitä tahansa… Viekää minut nyt kotiin."

He sanoivat jäähyväiset Wilsonille, joka istui pää käsien varassa. Hänen äänensä vapisi hänen vastatessaan heille. Columbinen noustessa satulaan Wade haki tien. Kun he laskeutuivat hitaasti vähitellen loivenevaa rinnettä kiipeillen lukemattomien tien poikki kaatuneiden runkojen yli, Wade huomasi vilahdukselta muutaman liikkuvan esineen heidän kohdallaan olevan haavikon laidassa. Siellä oli joku puiden takana piileskelevä mies, joka katosi äkkiä. Wade huomautti sivumennen Columbinelle, että hän nyt saa kannustaa poniaan ja kiiruhtaa kotiin, mutta Columbine kieltäytyi. Heidän saavuttuaan etemmäksi pois Mooren näkyvistä ja hieman vasemmalle Wade huomasi miehen jälleen. Miehellä oli pyssy ja Wade säikähti hieman.

"Collie, nyt teidän pitää rientää kotiin", hän sanoi tiukasti.

"Miksi? Olette ollut pahoillanne, kun ette ole saanut puhutella minua ja nyt kun haluan olla kanssanne… Ben, näette jonkun!"

Columbinen terävä huomiokyky käsitti Wadessa tapahtuneen muutoksen ja Waden levoton katse vahvisti hänen epäluulojaan.

"Ah, tuolla on muudan mies!… Ben, siellä ei ole kukaan muu kuin Jack!" hän huudahti kiihkeästi.

"Vannon, että teidän olisi jo parasta sanoa: Möly-Jack", Wade vastasi hymyillen surullisesti.

"Ah!" Columbine kuiskasi katsoen haavikkoon leimuavin silmin.

"Ratsastakaa nyt kotiin, Collie, ja jättäkää hänet minulle", Wade sanoi.

"Ben, tarkoitatteko, että hän näki meidät tuolla haavikossa? Luuletteko hänen nähneen minut Wilsonin sylissä ja että suutelin häntä?"

"Aivan yhtä varmasti kuin olette syntynyt, Collie. Hän vakoili meitä ja näki koko hellän kohtauksen. Näen sen hänen käyttäytymisestään. Siinä on Möly-Jack taasen. Tuota uutta ja jaloa Jackia ei ole enää olemassakaan. Sanoinhan sen teille jo, Collie. Rientäkää nyt kotiin ja jättäkää hänet minulle."

Wade huomasi sanoessaan viimeisiä sanoja Columbinen kääntyvän ja katsovan häneen tarkasti, vaikka Waden katse olikin kiintynyt uhkaavasti esiintyvään Bellloundsiin.

"Teillekö? Miksi, ystäväni?" Columbine kysyi.

"Möly-Jack on raivoissaan. Ettekö voi huomata sitä? Hän aikoo loukata teitä eikä hän —"

"En lähde minnekään", Columbine keskeytti ja pysähdyttäen poninsa hän laskeutui harkitusti satulasta.

Waden huomio kiintyi yhä enemmän nuoreen Bellloundsiin samalla kun hän tuli hyvin surulliseksi aavistustensa toteutumisesta. Kun he pysähtyivät tiellä, Bellloundsin nopea kulku kiihtyi, kunnes hän melkein juoksi. Hän piti pyssyään kädessään hyvin uhkaavasti ja hänen kasvonsa olivat synkät kuin ukkospilvi. Niissä vielä äsken ilmenneet arvokkaisuus, tuska ja päättäväisyys olivat nyt hävinneet olemattomiin.

Belllounds saapui heidän luokseen suu vaahdossa. Hän veti pyssynsä hanan vireisiin ojentaen aseen Wadea kohti, mutta suunnaten sen alas.

"Te viekas käärme! Jos avaatte suunne, ammun teidät!" hän huusi ollen melkein suunniltaan.

Wade tiesi, milloin uhkaava vaara oli suurin. Hän katsoi Bellloundsin leimuaviin silmiin.

"Jack, koska näette, ettei minulla ole pyssyä, olisi se aivan teidän muiden tekojenne kaltaista, jos ampuisitte minut", hän sanoi.

Hänen hiljainen äänensä, tyynet kasvonsa ja ivansa estivät kuin jättiläisen kädet Bellloundsin murhasta. Pyssy nousi pystyyn, hana laskettiin alas ja perä kolahti maahan Bellloundsin yskiessä ja sähistessä koettaessaan puhua.

"Aion olla rehellinen teitä kohtaan", hän sanoi käheästi. "Olen saanut selville vehkeenne nyt. Suoriudun teistä myöhemminkin, mutta jos sekaudutte tähän, teen sen nyt."

Hän kääntyi nyt Columbineen päin, kuin hän vasta olisi oppinut tuntemaan hänet, muutos, joka säälittävästi ja suonenvedontapaisesti esiintyi hänen kasvoissaan. Nojautuen häneen päin hän viittasi vapisevalla ja syyttävällä kädellään.

"Näin sinut tuolla. Vakoilin sinua", hän huohotti.

Columbine katsoi häneen kalpeana sanomatta mitään.

"Sinä kai siellä olit, vai mitä?" Jack huusi.

"Minä tietysti."

Jack horjui kuin lyönnistä.

"Mitä tuo peli tarkoitti? Oliko se kaikki minun varaltani?"

"En ymmärrä sinua", Columbine vastasi.

"Häh, sinä valkonaamainen kissa!… Näin sinut! Näin sinut Mooren sylissä! Näin hänen syleilevän ja suutelevan sinua!… Sitten näin sinunkin kiertävän kätesi hänen kaulaansa ja suutelevan häntä lukemattomia kertoja!… Näin tuon kaiken."

"Näit varmaankin, koska sanot sen", Columbine vastasi tyynesti.

"Mutta sano, teitkö niin?" hän melkein huusi veren syöksyessä hänen kasvoihinsa ja ohimoihinsa niin kovasti, että se oli melkein halkaista suonet.

"Kyllä", Columbine tiuskaisi. Hänessä oli nyt niin paljon alkuperäistä naista ja rohkeutta, ettei kukaan mies olisi uskaltanut loukata häntä.

"Sinä rakastat siis häntä?" Jack kysyi hiljaa epäillen ja melkein mielettömästi innoissaan saada kuulla kieltävän vastauksen.

Silloin Wade näki hänen suurenmoisuutensa — näki hänen äitinsä jälleen kasvojen ylpeässä tulisuudessa, kasvojen, jotka ensin punastuivat ja kalpenivat — näki vihan, intohimojen ja rakkauden kaikessa alastomuudessaan.

"Rakastanko häntä? Rakastanko Wilson Moorea? Kyllä, sinä tyhmeliini! Tietysti rakastan! Voisiko muu olla mahdollistakaan?"

Tuo ääni olisi särkenyt puisen epäjumalankuvankin sydämen. Wade ainakin ajatteli niin hänen jännittyneiden hermojensa vapistessa ja riemuitessa.

Belllounds huudahti heikosti kuullessaan sen ja kaikki hänen vaistomainen tarmonsa näytti olevan luhistumaisillaan. Hän kalpeni, perääntyi ja horjui, ja hänen aistinsa näyttivät hetkiseksi kokonaan lamaantuneen.

Wade ymmärsi surunäytelmän ja ääretön sääli täytti hänen sydämensä. Millainen sitten Jack Bellloundsin luonne lienee ollutkaan, hän oli perinyt isänsä voiman rakastaa ja hän oli inhimillinen. Wade tunsi tuon satutetun sielun tuhon eikä hän tämän jälkeen tuntenut säälin hiventäkään Jack Bellloundsia kohtaan.

"Sinä, sinä —", Belllounds mumisi kohottaen käsivartensa, jolle liike soi nopeutta ja voimaa. Voimakas isku oli sivuuttanut hänet kuin myrskynpuuska lehdettömän puun. Nyt hänen luonteensa tuhannet paholaiset ilmestyivät esille. "Sinä —." Hän ei saanut sanaa suustaan. Hänen tarmonsa muuttui synkäksi ja kauhistuttavaksi. Se oli kuin kova virta, joka aukaisi tiensä harhailevien ajatusten ja toimivien lihasten läpi.

Hän löi Columbinea suulle niin julmasti, että Columbine olisi kaatunut maahan, ellei Wadea olisi ollut, ja sitten hän poistui kumarassa ja vapisten, mutta kuitenkin tulisin ja vaistomaisin liikkein, kuin hänen tuntemansa raivo olisi pakottanut hänet juoksuun.

XV.

Wade huomasi, että Columbine tämän kohtalokkaan tapahtuman jälkeen ratsasteli hyvin harvoin.

Hän onnistui vaihtamaan sanan tahi pari tytön kanssa käydessään asuinrakennuksessa, mutta hänelle riittikin, kun hän vain näki tytön vilahdukselta. Kaikki muu oli hyvin Columbineen nähden, paitsi hänen huulensa. Hänen rohkeutensa ei näyttänyt lannistuvan, vaikka hän näytti miettivän vain jotakin ratkaisematonta pulmaa. Hänhän oli sanonut: "Odottakaamme nyt, mikä tästä seuraa!" ja hän odotti.

Wade metsästeli muutakin kuin puumia ja susia näiden päivien kuluessa. Kuin joku intiaanivakooja, joka aavistaa vaaraa ja kuulee tuntemattomat askeleet polultaan, Wade ratsasteli vuoristossa ja kulutti monta tuntia piileskellessään autioilla rinteillä ja vahtiessaan vakavin, terävin silmin. Ne olivatkin sellaiset silmät, että ne tiesivät aina etsittävänsä. Ne olivat panneet merkille Bill Bellloundsin pojan omituisen käyttäytymisen tuolla tiellä, jolla Moore oli tavannut Columbinen, kun poika oli nuuskinut kävellen kumarassa ja lopulta katsellen peloissaan ympärilleen polvistunut tielle verratakseen siinä olevia hevosen jälkiä hevosenkenkiin, jotka hän otti taskustaan. Jo sekin yksinään teki Bent Waden hyvin valppaaksi. Hän salasi näkemänsä ja työskenteli nopeammin voidakseen paremmin jatkaa omaa erikoista etsimistään. Hän vietti tunnin joka ilta paimenien parissa kuunnellen heidän muistelmiaan päivän tapahtumista ja heidän suorasukaisia ja kummallisia mielipiteitään. Hän kävi usein iltaisin asuinrakennuksessa vahtien ja etsien tilaisuutta, joka voisi johtaa hänet uhkaavan onnettomuuden perille. Usein hän oli aivan vieressä, kun Columbine meni arkihuoneesta omaan kamariinsa. Hän oli kuullut tytön huokaavan ja olisi melkein voinut koskea häneen.

Möly-Jack oli saanut entisen luonteensa takaisin ja päivät olivat hyvin synkkiä Bellloundsin talossa. Vanhuksen otsalla oli synkkiä pilviä.

Kevättarkastus pantiin toimeen toukokuussa. Wadekin oli otettu suopunkimieheksi ja vasikoiden merkitsijäksi Jack Bellloundsin, White Slidesin työnjohtajan, komennuksen alaiseksi. Tarkastuksessa huomattiin karjasta puuttuvan noin sata päätä, joiden joukossa oli muutamia merkittyjä sonneja, hiehoja ja vasikoita sekaisin. Belllounds kuunteli näitä hämmästyttäviä uutisia raivoten. Hän oli kyllä tiennyt valmistuakin siihen. Paimenet ilmoittivat syyksi talven kuluessa tapahtuneet kuolemantapaukset, puumien aiheuttaman häviön ja sen, että muutamia eläimiä oli voitu varastaakin sitten viime tarkastuksen. Wade kielsi tämän kaiken tiukasti. Puumat eivät olleet tappaneet kuin muutamia elukoita eikä ainoatakaan ollut hautautunut kinoksiin eikä paleltunut kuoliaaksi, ei ainakaan siitä päättäen, mitä hän oli saanut selville. Mutta nuori työnjohtaja mykistytti heidät kaikki. "Ryövätty!" hän sanoi synkästi, "Näillä kukkuloilla on liian paljon kulkijoita ja uudisasukkaita." Hän poistui jättäen kuulijansa miettimään asiaa.

Jack Belllounds joi, mutta ei kukaan nähnyt häntä juovuksissa eikä kukaan voinut ilmoittaa, mistä hän hankki viinaa. Hän ratsasti kovasti ja nopeasti lähettäen paimenet toiselle suunnalle ja lähtien itse toiselle; hän oli muuttunut oikulliseksi, viekkaaksi ja paljon kärsimättömämmäksi kuin ennen. Joinakin iltoina hän ratsasti Kremmliniin tahi ainakin sanoi niin, ja seuraavana aamuna paimenet löysivät taasen laitumelta piloille ajetun hevosen. Toisina iltoina hän houkutteli ja usutti heidät pelaamaan pokeria, jolloin he voittivat enemmän hänen rahojaan kuin he halusivat laskea.

Columbine kuiskasi surullisesti Wadelle, ettei Jack kiinnitä häneen enää minkäänlaista huomiota, ja lisäsi, että vanhus pani tämän Jackin kylmenemisen ja perääntymisen hänen välinpitämättömyytensä syyksi koska hän ei ruvennut määräämään hääpäivää, joka kuitenkin on määrättävä. Tähän Wade kuiskasi vastaukseksi: "Älkää milloinkaan unhottako, mitä sanoin Wilsille ja teille tuona päivänä."

Siten Wade rohkaisi Columbinea kaukonäköisellä valtiudellaan ja piti häntä silmällä kaukaa. Hän ei ollut enää tervetullut suureen arkihuoneeseen, sillä Belllounds taipui poikansa vaikutusvallan alaiseksi.

Pari kertaa Wade yllätti Jack Bellloundsin pajasta aikaisin aamulla. Nämä kohtaukset olivat kyllä satunnaisia, mutta Wade muisti kuitenkin aina, miten samanaikaisuus houkutteli häntä sinne ja olosuhteet suurensivat hänen omituisia päätelmiään. Ei ollut olemassa minkäänlaista syytä, miksi Jack ei olisi saanut askarrella pajassa varhain aamuisin, mutta Wade seurasi turmiokasta opasta. Hän oli aivan samanlainen kuin hänen koiransa Fox, ettei milloinkaan poikennut toisille jäljille. Saatuaan sopivan tilaisuuden hän meni pajaan nuuskien sen perin pohjin niin terävin silmin, kuin hänellä olisi ollut koiran vainu. Ja lattian tomussa hän oli nähnyt pieniä ympyröitä, joiden keskellä oli piste ja jotka olivat kaikki samankokoisia. Niiden näkeminen ei järkyttänyt häntä, ennenkuin hän selvästi muisti nähneensä samanlaisia ympyröitä pisteineen Mooren tuvan savilattiassakin, johon Mooren kainalosauva oli kaivanut niitä. Wade irvisti silloin kuin susi, joka näyttää torahampaansa. Eivätkä sudenkaan vaistot olisi voineet voimakkaammin tuntea hävittämishalua.

Tuo Waden taivaanrannalle ilmestynyt pilvi laajeni ja tummeni, muuttui uhkaavan ja myrskyisen näköiseksi ennustaen salamoimista ja sisäistä onnettomuutta. Tämä pilvi oli hänen mielessään, se oli kuin hänen sielunsa vihjaus ja jonkunlainen profeetallinen tunne antaa samalla mitalla. Minne ikinä hän menikään, sinne salama iski!

Merkityksellistä oli, että Belllounds palkkasi uusia miehiä. Bludsoe erosi ja Montana Jim muuttui äreäksi näiden päivien kuluessa ripustaen revolverin vyölleen. Lem Billingskin oli uhannut lähteä. Kun Jack Belllounds sai uusia ja outoja miehiä komennettavakseen, jännitys laukesi hieman ja asiat menivät taasen jonkun aikaa tasaista menoaan.

Joka kerta kuin vanha tilanomistaja näki Waden, hän mulkoili ja pudisti päätään kuin taistellakseen taikauskoa vastaan järkevillä oikeudenmukaisilla ajatuksilla. Wade tiesi, mikä Bellloundsia vaivasi, ja se vahvisti hänen synkkää aavistustaan, joka tuntui juurtuvan yhä lujempaan kuin myrkyllinen jäkälä.

Wade pistäytyi joka päivä ystävänsä Wilson Mooren luona ja heidän keskustelunsa pyöri enimmäkseen tuon asian ympärillä, josta oli kehittynyt heitä molempia hallitseva intohimo. Mutta vihdoin koitti sellainenkin aika, jolloin Wade luopui ystävällisestä puheestaan ja välinpitämättömyydestään.

"Bent, ette ole enää samanlainen kuin ennen", Moore sanoi kerran hämmästyen huomiostaan. "Olette menettämäisillänne toivonne ja luottamuksenne."

"En, vaan minulla on vain jotakin mielessä."

"Mitä sitten?"

"En voi ilmoittaa sitä sinulle vielä."

"Olette saanut helvetin mieleenne!" paimen tiuskaisi julmasti aavistaen jotakin.

Wade ei ollut kuulevinaankaan viittausta, vaan käänsi puheen muihin asioihin.

"Wils, ostelet luullakseni yhä karjaa?"

"Kyllä. Kuten tiedätte, olen säästänyt hieman rahaa ja mitäpä sen kirstun pohjalla pitäminen hyödyttää. Ostan halvalla. Viiden vuoden kuluttua on minulla viisisataa, ehkäpä tuhatkin päätä. Wade, vanha isäni ihastuu nähdessään minun päässeen näin hyvään alkuun."

"Niin, alku on hyvä, sitä ei voida kieltää. Oletko ostanut merkitsemättömiäkin eläimiä?"

"Olen kyllä. Kuulkaahan nyt, toveri, ette suinkaan ole millännekään noista näillä seuduilla tapahtuneista mitättömistä rosvouksista?"

"Wils, ne eivät ole niinkään mitättömiä enää. Ne lisääntyvät päinvastoin huolestuttavasti."

"Olen ollut niin huolellinen, että olen hankkinut kauppakirjat kaikille kaupoilleni", Moore sanoi. "Joudun siten loukkaamaan muutamia myyjiä, jotka eivät osaa kirjoittaa. He eivät ole tottuneet sellaiseen menettelyyn. Aloitan kuitenkin tämän omalla tavallani."

"Oletko myynyt karjaa?"

"En vielä, mutta Andrewsin pojat ajavat juuri parhaillaan Kremmliniin kolmeakymmentä nautaa myydäkseen ne siellä."

"Vai niin! Nyt minun pitää lähteä", Wade vastasi ja oli merkityksellistä hänen ollessaan tällaisessa mielentilassa, että hän poistui nuoren ystävänsä luota ilmaisematta tälle mitään. Hän huomasi kyllä Mooren levottomuuden, mutta tapausten kehitys White Slidesissä oli jo sivuuttanut sen kohdan, jolloin myötätuntoinen ja lisääntyvä toivo olisi edistänyt Waden suunnitelmia. Ja sitäpaitsi, samoin kuin nämäkin tapahtumat, samoin hänenkin mielensä muuttui asteittain kuin verkon silmät, jotka vähitellen liittyivät toisiinsa saavuttaakseen huippukohdan.

Sinä iltana Wade maleksi paimenien ja uusien miesten joukossa pienen varastohuoneen edustalla, jossa Belllounds säilytti elintarpeita kaikille. Hän oli ollut siellä ennenkin toivoen näkevänsä tilanomistajan pojan. Tällä kertaa hänen toivonsa toteutuikin, sillä Jack Belllounds kahnusteli paikalle asuinrakennuksesta. Hän kohtasi nyt kohteliaisuutta ja tottelevaisuutta siellä, missä hänelle ennen oli naurettu ja ynseilty. Niin kauan kuin hän itsekin työskenteli kovasti, paimenet sietivät häntä. Tuo hänessä tapahtunut kummallinen muutos näyttikin olevan vakavampaa laatua. Keskustelu liikkui nytkin tavallisuuden mukaan karjassa paimenien nauraessa ja ilakoidessa. Wade valitsi väliajan, jolloin keskustelu hetkeksi taukosi, ja silmin, jotka leimusivat hänen leveälierisen hattunsa suojassa hän tarkasteli Bellloundsin poikaa.

"Kuulkaahan, pojat, Wils Moore on alkanut myydä karjaa", hän huomautti ylimalkaisesti. "Hän on palkannut Andrewsin pojat apulaisikseen."

"Niin, Wils näyttää todellakin levittävän siipensä tullakseen oikeaksi karjanomistajaksi!" Lem Billings huudahti. "Olen hyvin iloinen kuullessani sen. Hän rikastuu vielä varmasti."

Waden huomautus ei aiheuttanut enää muita mielenkiintoisia huomautuksia, mutta hän halusikin vain tutkia Jack Bellloundsin salaisia ajatuksia. Hän huomasi, etteivät ne ilmaisseet mielenkiintoa, ei välinpitämättömyyttä eikä halveksimista, vaan kohdistuivat johonkin uuteen, joka punasi hänen poskensa hetkiseksi ja vapisutti hänen ruumistaan. Sitten hän taivutti päänsä, maleksi paikalla vielä hetkisen ajatuksissaan ja poistui vähän ajan kuluttua.

Millainen sitten tuo Jack Bellloundsin aivoissa syntynyt ajatus lienee ollutkaan, pani se kuitenkin Waden päättämään jotakin hyvin äkkiä. Hän meni asuinrakennukseen ja koputti arkihuoneen oveen. Huoneessa oli valkea, joka lähetti säteitään ikkunoista hämärään. Columbine aukaisi oven laskien Waden sisään. Kirkas tuli räiskyi takassa. Wade katsahti rauhoittavasti tyttöön.

"Iltaa, neiti Collie. Onko isänne tavattavissa?"

"Ah, tekö sieltä tulettekin, Ben!" Columbine vastasi säpsähtäen. "Kyllä isä on täällä."

Vanhus kohotti katseensa paperista, jota hän parhaillaan luki. "Iltaa, Wade! Mitä voin tehdä puolestanne?"

"Belllounds, olen tappanut puumat ja useimmat muutkin pedot laitumiltanne. Viime aikoina olen saanut tehdä kaikenlaista niin ahkerasti, etten ole joutanut huolehtimaan omista asioistani ollenkaan. Haluan erota."

"Wade, olette varmaankin riitautunut taasen Jackin kanssa?" vanhus huudahti nousten.

"Ei mitään sellaista. En ole vaihtanut sanaakaan Jackin kanssa pitkiin aikoihin, mutta en tahdo kieltää sitäkään, ettemme voisi riitaantua ja luultavasti kävisikin niin piakkoin. Poistumiseni syy ei ole sellainen."

Tämä selitys muutti nähtävästi asian kokonaan. Belllounds näytti äärettömästi huojentuneelta.

"Hyvä on. Maksan teille palkan kuukauden loppuun asti. Siihen ei ole enää pitkää aikaa. Saatte poistua huomenna."

Wade kiitti häntä ja odotti muita huomautuksia. Columbine oli kohdistanut suuret silmänsä kysyvästi Wadeen, jonka oli sitä hyvin vaikea kestää. Hän koetti katsoa jälleen rauhoittavasti tyttöön, mutta Columbinen silmien ihmettelevä ja vakava ilme ei muuttunut.

"Ben, ette suinkaan aio poistua White Slidesistä?" hän kysyi.

"Viivyn luullakseni seudulla vielä jonkun aikaa", Wade vastasi.

Belllounds pudisti päätään pahoittelevasti ja miettiväisestä.

"Muistan nekin ajat, jolloin ei kukaan mies halunnut poistua palveluksestani. Mutta ajat muuttuvat. Olen vanha mies jo ja ehkä olen muuttunut äreäksi. Ja sitten on tässä tuo poikakin."

Kohauttaen leveitä hartioitaan hän näytti karkoittavan nämä pessimistiset ajatukset kauas luotaan.

"Wade, aiotte siis lähteä jälleen vaeltamaan. Olette aina menossa, vai mitä?"

"Ei minulla ole minnekään kiirettä", Wade vastasi.

"Saanko siinä tapauksessa kysyä, miksi poistutte?"

"Kyllä. Aion ruveta kasvattamaan karjaa Mooren kanssa. Hän on tavattoman viisas poika ja hänen isällään on suuria samanlaisia harrastuksia. Olen säästänyt hieman rahaa enkä ole enää mikään tämän kevään poikanen. Wils on alkanut ostaa ja myydä karjaa ja aikomukseni on yhtyä häneen."

"Vai niin!" Belllounds naurahti ymmärrettyään asian. Hän synkkeni ja hänen suuret silmänsä tuijottivat vakavina leimuavaan tuleen. Hän arvasi tämän selityksen alla piilevän jotakin.

"Niin, tämä on vapaa maa", hän sanoi vihdoin, ja ilmeisesti hänen persoonalliset harrastuksensa saivat väistyä hänen oikeudentuntonsa tieltä. "Kun otan huomioon nämä maatilani kummalliset olot, olisin toivonut Mooren ja teidän aloittavan jossakin muualla. Sellainen on luonnollista. Suon kuitenkin onnea yrityksellenne samoin kuin toivon teidänkin suovan minulle."

"Belllounds, kaikki ihmiset toivovat parastanne", Wade vastasi. "Toivon, ettette pahastuisi poistumisestani. Katsokaa, olen Wils Mooren puolella näissä kummallisissa oloissa, kuten suvaitsette niitä nimittää. Hänellä ei ole ketään muuta. Vannon, että muistellessanne entisyyttänne juolahtaa mieleenne, miten olette ruvennut jonkun onnettoman puolelle hylkäämättä häntä sitten. Eikö ole totta?"

"Kyllä, enkä ajattele teistä sen pahempaa, vaikka puhuttekin noin."

"Hyvä on! Nyt koirista. Luovutan lauman teille takaisin nyt hyvässä kunnossa. Haluaisin ostaa Foxin."

"Ette osta mitään! Annan mielelläni teille Foxin lahjaksi."

"Olen hyvin kiitollinen", metsästäjä vastasi kääntyen mennäkseen. "Fox on oleva minulle suureksi avuksi. Belllounds, aion ottaa selvän niistä rosvoista, jotka ryöstävät karjaanne. He alkavat tulla jo liian rohkeiksi."

"Wade, aiotteko tehdä sen omin nokkinenne?" vanhus kysyi hämmästyneenä.

"Kyllä. Pidän ihmismetsästyksestä enemmän kuin mistään muusta ja sitten minulla on siihen henkilökohtaisia syitäkin. Tiedätte, että tuo vihjaus uudisasukkaihin koskee Wilson Mooreakin."

"Joutavia!" vanhus huudahti sydämellisesti. "Luuletteko, että ainoakaan näillä kukkuloilla asuva karjanomistaja luulee Wils Moorea varkaaksi?"

"Sellaista kuiskitaan", Wade vastasi. "Ja muistatte kai kaikkien karjanomistajien myöntävän, että he ovat varastaneet hieman alussa."

"Mitä vielä! Eri asiahan se on! Jokainen uusi karjanomistaja ottaa muutamia merkitsemättömiä vasikoita ja pitää ne. Karjan varastaminen on jotakin muuta. Voisin yhtä hyvin epäillä omaa poikaani rosvoksi, kuin Wils Moorea."

Belllounds puolusti rehellisesti ja lämpimästi nuorukaista, joka kerran oli ollut hänen palveluksessaan ja jonka hän tiesi rehelliseksi, mutta käyttämänsä vertauksen tärkeyteen hän ei kuitenkaan kiinnittänyt sen suurempaa huomiota. Hän oli onnellisen karjanomistajan perikuva, mielipiteissään varmistunut mies, joka voi puhua ylpeästi ja ajattelemattomasi omasta pojastaan ja olla oikeamielinen toistakin kohtaan.

Wade kumarsi poistuen ovelle. "Odotinkin teidän sanovan niin, Belllounds… Tulen luoksenne heti, jos vain löydän jonkunlaisia merkkejä metsistä. Hyvää yötä!"

Columbine meni hänen mukanaan kuistin päähän kuin hänen tapanaan olisi ollut kulkea niiden varjojen edellä, jotka synkistyttivät molempien Bellloundsien elämää.

"Ben, teillä on jotakin mielessä", hän sanoi tarttuen häneen vapisevin käsin.

"Kyllä, mutta älkää olko millännekään", Wade kuiskasi takaisin.

"Kuiskitaanko todellakin sellaista, että Wilson olisi rosvo?" Columbine kysyi kiihkeästi.

"Kyllä joku, Collie."

"Kuinka halpamaista! Mutta kuka?" Columbine kysyi kalveten.

"Hiljaa, tyttöseni! Tehän aivan vapisette", Wade vastasi varovaisesti puristaen hänen kättään.

"Ben, he kiusaavat minua kovasti, että määräisin toisen hääpäivän. Isä on vihainen minulle nyt. Jack on alkanut jälleen vaatia. Pelkään häntä, sillä hän ei kunnioita minua ollenkaan. Hän tapailee minua käsillään, jotka ovat kuin käpälät, ja minun on pakko riistäytyä irti… Ah, Ben, rakas ystäväni, mitä maailmassa minun pitää tehdä?"

"Älkää suostuko. Vastustakaa Jackia. Sanokaa vanhukselle haluavanne ajatusaikaa. Käyttäkää tilaisuutta hyväksenne, kun Jack on poissa ja ratsastakaa Buffalo-laaksoon puhuttelemaan minua."

Waden oli irroitettava kätensä hänen otteestaan ja työnnettävä hänet hellästi takaisin. Kuinka kalpeilta ja surullisilta Columbinen kasvot näyttivätkään!

Wade otti hevosensa, tavaransa ja koiransa Foxin muuttaen asumaan Wilson Mooren luo. Paimen tervehti Waden tuloa iloisesti ja teki hänelle loppumattomia kysymyksiä.

Siitä päivästä alkaen Wade oli White Slidesin takaisilla vuorilla varhain ja myöhään, yksin ajatuksineen ja suunnitelmineen ja tuntien yhä enemmän, että jotakin tulee tapahtumaan. Eräänä kesäkuun päivänä, kun Jack oli ratsastanut Kremmliniin, Wade tapasi Columbinen Buffalo-laaksoon vievällä tiellä. Tytön oli pakko puhutella häntä saadakseen lohdutusta ja voimaa. Wade ylitti suuresti luulonsa rohkaistessaan häntä. Columbine oli omituisessa mielentilassa, ei horjumisesta kahden mahdollisuuden välillä, vaan paikallaan pysymisestä, kuin hänen tahtoansa olisi jarrutettu ja odotettu jotakin voimaa, joka olisi kumonnut esteen. Hän ei kysynyt Wilson Mooren voinnista mitään eikä Wadekaan uskaltanut mainita hänestä sanaakaan, mutta hän koetti taivuttaa metsästäjää tulemaan hänen luokseen joka päivä tahi ei ollenkaan. Wade vastasi hänen pyyntöönsä ja vaatimukseensa lupaamalla hänelle, että hän saapuu hänen luokseen tapahtukoon sitten vaikka mitä. Columbinen piti niin ollen uskaltaa useammin ratsastusretkille.

Toisen viikon kuluessa kesäkuun alusta Wade ratsasti tervehtimään Lewistä, kullankaivajaa, ja sai kuulla häneltä jotakin sellaista, joka vaikeutti rosvojen asiaa. Lewis oli epäillyt ja toiminut omalla tahollaan. Hänen sanojensa ja luulojensa mukaan Gore Peakiin oli viime aikoina tullut joukko raakoja miehiä, jotka olivat etsivinään sieltä kultaa. Lewis ei sanonut tuntevansa ketään niistä. He olivat ratsastaneet hänen majalleen, ostaneet ja lainanneet häneltä ja hänen poissaollessaan varastaneet. Hän otaksui niiden olevan paossa täällä tehtyään jotakin ilkeyttä jossakin toisessa seudussa. He eivät uskaltaneet Kremmlinin eikä Elgerian lähimaillekaan. Ja sitten toisekseen, Smithin miehet Elgeriasta ratsastivat edestakaisin sen ja toisten paikkojen väliä kuin hevosiaan hakevat karjanomistajat. Tuossa joukossa ei ollut kuin kolme miestä, Smith niihin luettuna. Lewis oli nähnyt noiden miesten ajavan merkitsemätöntä karjaa. Lopuksi Lewis sanoi kuin sivumennen, että hän oli nähnyt Jack Bellloundsin ratsastelevan metsissä, mikä ilmoitus kiinnitti suuresti Waden mieltä. Kullanetsijä ei kuitenkaan yhdistänyt laisinkaan Bellloundsin poikaa noihin muihin seikkoihin, jotka olivat niin mielenkiintoisia Wadesta. Paimenet ja metsästäjät käyttivät seuduilla olevia teitä ja vaikka he eivät tehneetkään sitä säännöllisesti, ei siinä ollut mitään tavatonta.

Wade viipyi koko yön Lewisin vieraana ja ratsasti seuraavana aamuna kuusi penikulmaa vedenjakajaa pitkin ja sitten erääseen laaksoon, josta hän vihdoinkin löysi kullankaivajan kuvaileman tuvan. Se oli hyvin piilossa metsän laidassa, jossa lähde pulppusi esiin matalan kallion alta. Wade ei olisi löytänytkään sitä niin helposti, ellei hän olisi huomannut tätä vesipaikkaa ja nähnyt hevosten jälkiä. Siepaten pyssyn käteensä hän kiersi metsään jalkaisin, kuten juomassa olevia antilooppeja vaaniva metsästäjä. Tuvan piipusta ei noussut savua, sieltä ei kuulunut melua eikä sen läheisyydessä näkynyt ainoatakaan hevosta, ja katseltuaan sitä hetkisen Wade meni lähemmäksi tarkastaakseen sen. Tupa oli vanha luhistumaisillaan oleva metsästäjien tahi kullanetsijöiden entinen asunto likaisine lattioineen, hajoamaisillaan olevine uunineen ja piippuineen ja lankuista valmistettuine vuodelavoineen. Ovi mukaan luettuna siinä oli kolme aukkoa, joista pienimmät kaksi, ikkunat, olivat sen näköiset, kuin ne olisi tarkoitettu ampumareijiksikin. Tuvan sisusta oli suuri ja tavattoman valoisa ikkunoista ja hirsien raoista tulvivasta valosta. Wade huomasi muutamassa nurkassa hajallaan olevan ja taivutetun korttileikin kuin joku olisi vihaisesti heittänyt sen seinään. Omituista, että Waden mieleen muistui heti elävästi Jack Belllounds sellaisen vihanpuuskan vallassa. Toinen seikka, johon Wade kiinnitti vielä huomionsa, oli pihalla olevat hevosenkenkien jäljet, joista vasemman etukavion jälki tuntui hänestä tutulta. Hän tarkasti selvimmät merkit hyvin huolellisesti. Elleivät ne olleet Wilson Mooren valkoisen mustangin Spottien jäljet, silloin ne olivat jonkun toisen hevosen, jonka kaviot ja kengät olivat kummallisesti samanlaiset. Spottien vasen etukavio on muodoton jotensakin kolmion näköinen, minkä vuoksi siihen kuuluva kenkä oli taivutettava niin, että ympyrä oli jyrkkä ja päät lähempänä toisiaan kuin muissa kengissä.

Wade ratsasti White Slidesiin sinä päivänä ja illallista syötäessä hän sivumennen kysyi Moorelta, oliko hän ratsastellut Spottielia viime aikoina.

"Tietysti. Millä muulla hevosella minä sitten ratsastaisin? Luuletko minun uskaltavan yrittää jollakin puolivillillä?" Moore kysyi ivallisesti.

"Oletko joskus ollut tuolla Buffalo-laaksossa päin?"

Paimen heitti veitsensä pöydälle. "Kuulkaahan nyt, Wade, oletteko tulemaisillanne hulluksi? Hyvä Jumala, jos olisin ratsastanut niin kauaksi ja jos voisin sen tehdä, ettekö luulisi kuulevanne minun huutavan ilosta?"

"Kyllä, nyt kun ajattelen sitä. Näin vain parin päivän vanhoja jälkiä, jotka olivat kuin Spottien."

"Ne eivät olleet sen, siitä voitte lyödä vetoakin", paimen vastasi.

Wade kulutti neljä päivää piileskellen muutamassa haavikossa korkeimman juurikukkulan huipulla White Slidesin kartanon kohdalla. Siellä hän makaili joutilaana, kuten intiaani, tyynenä ja vakavana tarkastellen alempana olevia teitä ja odottaen sitä, jonka hän tiesi tulevan.

Viidentenä aamuna hän oli vahtipaikallaan jo auringon noustessa. Muutaman uuden paimenen ylimalkainen huomautus oli syynä tähän Waden varhaiseen tiedusteluretkeen. Kaste oli raikasta ja kylmää ja salvian suloinen tuoksu sekaantui ilmaan, närhit kirkuivat närkästyneestä tälle niiden unen varhaiselle häiritsijälle, mustien harjanteiden takaa näkyvä taivaanranta rusotti muuttuen äkkiä kullan väriseksi ja sitten punaiseksi. Aurinko oli noussut. Koko vuoristomaailma tummine harjanteineen, harmaine kukkuloineen, viheriöine laaksoineen ja kimaltelevine jokineen oli muuttunut kuin taikavoimasta. Wade istuutui nojautuen haapaan katselemaan kartanoa ja aitauksia. Sininen savu kiemurteli hitaasti taivaalle haihtuen sinne. Aasit kiljuivat, vasikat ammuivat, varsat hirnuivat ja muudan koira haukkui kovasti ja selvästi.

Näköala oli idyllinen ja kaunis. Wade näki sen selvästi ja täydellisesti. Rauha ja yltäkylläisyys, onnellinen maalaiskoti, auringonnousun aiheuttama ilo ja kesän tulo, työn korvaus — kaikki tuo esiintyi siinä selvästi. Mutta Wade mietti, miten rikas elämästä tuo maisema oli — luonto vaatimattomuudessaan, vapaudessaan ja kätketyssä julmuudessaan ja ihmiset, sokeasti vihaten, rakastaen, uhraten, useimmiten ponnistellen johonkin jaloon päämäärään, mutta käyttäytyen kuitenkin halpamaisesti, valhe sekautuneena totuuteen ja paha hyvään.

Vähitellen ilmestyivät paimenetkin näkyviin ratsastaen vireillä mustangeillaan, ja parittain tahi kolmisin he hävisivät eri suunnille. Mutta ei ainoakaan tullut sille suunnalle, missä Wade odotti. Aurinko kohosi korkeammalle ja ilma alkoi lämmetä. Mehiläiset alkoivat surista Waden ympärillä ja liihoittelevat koiperhoset tekivät epävarmoja hyppyjään hänen ylitseen.

Toisen tunnin lopulla Jack Belllounds tuli rakennuksesta, silmäili ympärilleen ja meni sitten talliin, jossa hän säilytti hevosiaan. Vähään aikaan ei näkynyt mitään, mutta sitten hän tuli jälleen näkyviin valkoisen hevosen selässä ratsastaen laitumelle ja sen poikki heinäkedoille ja lopulta niiden päitse kukkulan rinteelle. Päästyään sinne hän katosi samaan pieneen haavikkoon, joka oli melko lähellä Wilson Mooren tupaa ja muodosti luonnollisen rajan kartanonomistajan maan ja sen alueen välillä, jonka Wilson Moore oli ostanut. Jack katosi näkyvistä siellä, mutta ei ennenkuin Wade oli nähnyt hänen laskeutuvan satulasta.

"Hän pysyttelee tuolla ruohoisella maalla syystä, joka on selvempi minulle kuin mitkään jäljet", Wade sanoi itsekseen jännittäen silmiään. Vihdoin Belllounds ilmestyi jälleen näkyviin haavikosta taluttaen hevosensa sellaiselle paikalle, jossa Wade tiesi Mooren tuvalle vievän tien olevan. Siinä hän nousi satulaan ja ratsasti länteen päin. Vastoin tavallista tapaansa ajaa kovasti ja nopeasti hän hypitteli valkoista hevostaan kuin paimen, joka on menossa tavallisiin töihinsä. Waden oli muutettava asentoaan voidakseen katsella Bellloundsin hommia. Hänen synkkä katseensa seurasi Jackia kukkulan toiselle puolelle rinnettä alas puron rannalle ja sitten leveän laakson toiselle puolelle, josta hän alkoi kiivetä Buffalo-laaksoon päin.

Sitten kuin Belllounds oli hävinnyt näkyvistä ja kun vielä tunti senkin jälkeen oli kulunut Wade meni kukkulan toiselle puolelle, löysi hevosensa muutamasta viidakosta, johon hän oli jättänyt sen, ja nousten satulaan hän ratsasti oikotietä tielle, jota Belllounds oli kulkenut. Tuoreet hevosen jäljet näkyivät selvästi pehmeässä mullassa. Ja vasemman etujalan jälki oli sellaisen kengän muodostama, joka oli kömpelön kolmion muotoinen ja aivan samanlainen kuin Wilson Mooren hevosen kenkä.

"Vai niin!" Wade mumisi nähtyään sen, jota hän oli odottanutkin. "No niin, Möly-Jack, jäljet ovat selvät nyt, kiitos viekkaan sielusi!"

Metsästäjä poikkesi tielle ja seurasi jälkiä metsään. Siellä hän epäröi. Ihmiset, jotka jättävät tuollaisia jälkiä, asettuvat useinkin väijyksiin eikä Jack Belllounds ollut tehnyt mitään jälkiensä peittämiseksi. Hän oli päinvastoin valinnut pehmeän avoimen maan poikettuaan tieltä ruohoisille ja metsäisille pengermille. Täälläkin oli karjaa, mutta ei niin paljon kuin laakson toisella puolen olevissa avonaisemmissa haavikoissa. Mietittyään hetkisen Wade päätti uskaltaa sen, että hänet nähdään seuraavan Bellloundsin jälkiä. Mutta hän alkoi menetellä varovaisesti luottaen silmiinsä ja korviinsa saadakseen selville White Slidesin kartanon työnjohtajan omituisen menettelyn.

Tehdäkseen sen hän laskeutui satulasta ja poikkesi jäljille. Seurattuaan niitä hetkisen hän sai varmuuden siitä, että Belllounds etsi viidakoista karjaa, eikä hän ennättänyt kiivetä vielä toistakaan penikulmaa haavikoissa ja kuusikoissa, ennenkuin hän huomasi, että Belllounds ajoi karjaa edellään. Sen jälkeen hän eteni varovaisemmin. Jollei pitkä ruoho olisi ollut märkää, hänen olisi ollut hyvin vaikea seurata Bellloundsia. Oli selvää nyt, että Jack koetti piilottaa eläinten jäljet ajamalla niitä ruohoisia tasankoja ja rinteitä pitkin, joissa ei näkyisi merkkiäkään auringon kuivattua ne. Oli paikkoja, jossa teräväsilmäisen metsästäjänkin oli pantava kaikki taitonsa liikkeelle voidakseen seurata Bellloundsia. Mutta siellä ja täällä toisissa paikoissa oli hevosen ja karjan jättämiä heikkoja jälkiä.

Aamu kului loppuun Waden hitaasti kiivetessä tumman metsäisen harjanteen laelle. Silloin muutamassa painanteessa, jossa oli loriseva lähde, hän huomasi muutamien nautain jälkiä, jotka olivat pysähtyneet juomaan, ja niiden vieressä sellaisen hevosen jäljet, jonka vasemmassa etujalassa oli käyrä kenkä. Tämän hevosen ratsastaja oli siinä laskeutunut satulasta. Pehmeässä mullassa oli paimenen saappaan jälkiä ja sen vieressä pieniä ympyröitä, joiden keskessä oli piste.

"No, minut saadaan vaikka hirttää!" Wade huudahti. "Kylläpä hän osaa olla viekas. Tässä ovat niin selvät todisteet siitä, että Wils Moore on varastanut vanhan Bellloundsin karjaa, ettei kirjoittamallakaan voida saada sen selvempiä… Möly-Jack, et sinä niin tyhmä olekaan, kuin olen luullut… Hän on valmistanut kepin, jonka pää on aivan Wilsin kainalosauvan pään näköinen. Ja tietäen sen, että Wils käyttää sitä joka kerta laskeutuessaan satulasta, tuo likainen penikka on ottanut välineen mukaansa ja tehnyt nämä jäljet."

Wade poistui nyt tieltä ja taluttaen hevosensa muutamaan tiheään kuusikkoon hän istuutui ajattelemaan ja levähtelemään. Oliko mitään syytä seurata Bellloundsia pitemmälle? Hänestä ei tuntunut ollenkaan tarpeelliselta antautua sellaiseen vaaraan, että hänet huomattaisiin. Korkeammalla oleva metsä oli hyvin harvaa. Epäilemättä Belllounds ajoi karjan jonnekin luovuttaakseen sen kanssarikollisilleen.

"Nyt on Möly-Jack mölynnyt tarpeeksi", Wade puheli itsekseen. "Hän aikoo pettää varastoverinsakin samoin kuin Mooren, sillä hän tulee syyttämään tästä karjanvarkaudesta Wilsonia. Ja voidakseen tehdä sen jättää hän sellaiset jäljet, joita hän tahi kuka hyvänsä taitava opas voi seurata. En välitä enää niin suuresti, ketkä hänen toverinsa tässä likaisessa jutussa ovat, vaikka luulenkin, että Smith miehineen on mukana."

Äkkiä selveni Wadelle, että Jack Belllounds varasti karjaa isältään. "Kas sitä!" hän vihelsi hiljaa. "Kylläpä tämä on kovaa vanhukselle. Kuka kertoo hänelle sitten kuin tämä kaikki selvenee? En tekisi sitä mielelläni enkä tahdokaan. On olemassa muutamia sellaisiakin asioita, joihin en voi suostua."

Tämän seikan omituisuus selveni Wadelle heti ja ahdisti hänen sieluaan. Hän tunsi muuttuvansa sisällisesti, kuin joku harmaa, synkkä ja likainen käsi, niin saavuttamaton kuin painajainen, olisi erottanut hänet ruumiillisesti hänestä itsestään ja johdattaisi häntä nyt synkkään erämaahan, ikävään, yksinäiseen ja pimeään yksinäisyyteen, jossa kaikki oli kylmää ja vaalistunutta, ja sitten eteenpäin paljaiden liuskakivikerrosten yli, jotka rajoittivat traagillisuuden maailmaa. Siellä hänen oli pakko sanoa sanottavansa ja kun hän laahusti eteenpäin hänen armoton johtajansa pakotti hänen sanomaan sanottavansa uudestaan.

Wade totesi sen synkäksi mielekseen. Se oli mielen sairaalloista valtaa. Hän taisteli sitä vastaan niinkuin hän olisi taistellut pirua vastaan ja hän voittikin sen vihdoin. Mutta hänen otsansa oli hikinen ja hänen sydämensä tuntui lyijynraskaalta saatuaan karkoitetuksi synkän ja salaperäisen pakon mielestään.

"Voinhan seurata näitä jälkiä huomennakin nähdäkseni, minne ne vievät", hän sanoi ja kuin synkkien ajatusten vaivaama ihminen hän kääntyi takaisin pitkälle rinteelle, penkereiden poikki ruohoisille kukkuloille ja haavikkoihin ja sitten salviaa kasvaville kummuille.

Hänen saapuessaan tuvalle oli jo hämärä ja Moorella oli illallinen melkein valmis.

"No, vanha veikko, olettepa te väsyneen näköinen", paimen huudahti iloisesti. "Riisukaa kenkänne, peskää kätenne ja tulkaa syömään!"

"Toveri Wils, en ole enää niin ketterä kuin haluaisin. Olin ollut jo hengissä monta vuotta ennen tuloani tänne ja sen jälkeen olen elänyt kokonaisen elämän."

"Wade, olette ollut niin omituisen näköinen viime aikoina", Moore huomautti pudistaen vakavasti päätään. "Olen nähnyt kuolevien ihmisten suun näyttävän juuri samanlaiselta kuin teidänkin nyt, puhumattakaan silmistä."

"Ehkäpä pitkä tieni päättyykin tänne White Slidesin laaksoon", Wade vastasi surullisesti ja haaveillen kuin itsekseen.

"Jos Collie kuulisi teidän puhuvan noin, niin —", Moore huudahti myötätuntoisesti ja levottomana.

"Collie ja sinä kuulette minun sanovan paljon muutakin piakkoin. Mutta kun sen tarkoitus on tehdä sinut onnelliseksi, niin on kaikki hyvin. Olen väsynyt ja nälissäni."

Wade ei halunnut istuskella tulen loimussa sinä iltana, koska hän pelkäsi levottoman ystävänsä kysymyksiä ja omaa tiedonhaluista, sairaalloista minäänsä.

Seuraavana aamuna, vaikka hän tunsikin olevansa levännyt, vaikka taivas olikin sininen ja täynnä villamaisia pilviä ja vaikka lintujen laulu ilahduttikin hänen korviaan ja kesäkuun ilma tuntui olevan täynnä sellaista sykkivää henkeä, jota hän rakasti, hän tunsi tuon painostuksen, tuon kuvaamattoman jonkun, joka ennusti onnettomuutta.

Senvuoksi, kun hän katsoessaan ovelle huomasi Columbinen ratsastavan nopeasti tiellä tukka liehuen tuulessa ja loistaen auringonpaisteessa, hän vain huudahti: "Kas niin!"

"No, mitä nyt?" Moore kysyi käyttäen tilaisuutta hyväkseen saadakseen puhua.

"Katso pihalle", Wade vastasi alkaen täyttää piippuaan.

"Taivas, Colliehan sieltä tulee! Katsokaa hänen ratsastustaan! Ja tänne on vastamäki."

Wade seurasi häntä pihalle. Hetkisen kuluttua Columbine saapuikin jo perille, heitti suitset menemään ja hyppäsi samalla satulasta niin, että jymähti. Sitten hän katsoi häntä silmiin kalpeana, päättäväisenä ja ankarana. Kaikki hänen suloisuutensa oli muuttunut katkeraksi voimaksi, joten heidän edessään nyt oli toinen vieras Columbine.

"En ole nukkunut hetkistäkään!" hän sanoi. "Tulin tänne niin pian kuin vain voin päästä."

Moorella ei ollut mitään sanomista, hän ei edes tervehtinyt. Tytön ulkomuoto oli mykistyttänyt hänet eikä sillä voinut olla muuta kuin yksi tarkoitus.

"Hyvää huomenta, tyttöseni", metsästäjä sanoi tarttuen hänen käteensä. "En voi silti sanoa, että olet unisen näköinen, vaikka sanotkin valvoneesi. Menkäämme tupaan."

Hän talutti Columbinen sisään ja Moore seurasi. Tyttö oli nähtävästi hyvin liikutettu, mutta hän ei vapissut eikä näyttänyt pelästyneeltä eikä surulliselta. Hän näytti voivan hillitäkin mielensä hyvin eikä hänessä näkynyt epäröimisen merkkiäkään. Wade luki totuuden, jota Columbine kuvitteli tuomiokseen, hänen kalpeista kasvoistaan, viime yönä kypsyneistä naisellisuuden piirteistä ja hänen katseensa kiihkeydestä.

"Ben ja Wilson, nyt on leikki kaukana!" hän ilmoitti.

Moore ei voinut sanoa mitään. Wade oli puristanut Columbinen käden omiinsa.

"Leikkikö kaukana? Collie, nuo sanat kuulostavat hirveiltä. Olen kuullut ne usein ja elämässäni on leikki ollut aina kaukana. Eivätkä asiat ole vielä kehittyneet sille asteelle. Olet vain kaksikymmenvuotias ja puhut sellaista. Kerro minulle huolesi nyt, että voin sanoa sinulle, missä olet väärässä."

"Jack on varas — karjanvaras!" Columbine huudahti kovasti ja selvästi.

"Vai niin! No jatkahan", Wade kehoitti.

"Jack on myynyt isältään varastamaansa karjaa rosvoille saaden siitä rahaa."

Wade käsitti hänen vihansa voimatta olla siihen yhtymättä.

"Vannon, etteivät nämä ole mitään uutisia minulle", hän vastasi.

Silloin Columbinea vapisutti tuon asian voimakas ja kiihkeä vapautuminen, joka oli muuttanut hänet.

"Aion mennä naimisiin Jack Bellloundsin kanssa!"

Wilson Moore hyökkäsi häntä kohti huudahtaen, mutta Wade pysähdytti hänet kädellään.

"No, Collie", hän sanoi rauhoittavasti, "kerrohan meille enemmän tästä."

Columbine, jota kiihkeät tunteet vielä kannustivat, kertoi nyt, miten hän oli eilen iltapäivällä ratsastanut tännepäin saadakseen puhutella Wadea. Hän oli suunnannut matkansa salviakukkuloiden yli haapoja kasvavien pengermien vieritse joka paikkaan, jossa hän oli luullut tapaavansa metsästäjän, mutta koska hän ei ollut saanut häntä näkyviinsä ja koska hän välttämättä halusi puhutella häntä, hän oli kääntynyt metsiin seuraten Buffalo-laaksoon vievän tien suuntaa poikkeamatta kuitenkaan sille. Hän oli ratsastanut hyvin hitaasti ja varovaisesti seuraten Waden neuvoja. Siten hän oli sivuuttanut haapapenkereet, kuusien reunustamat harjanteet ja ensimmäisen metsäsarakkeen. Vihdoin hän oli joutunut kauemmaksi kuin milloinkaan ennen ja etäämmälle kuin oli viisastakaan mennä.

Kun hän oli ollut aikeissa palata takaisin, hän oli kuullut kavioiden kapsetta kauempaa edeltään. Pronto oli teroittanut korviaan ja Columbine oli nopeasti katsonut ympärilleen, sillä hän ei ollut halunnut tulla huomatuksi. Sitten hänen mieleensä oli juolahtanut sekin, että lähestyvä ratsastaja voi ehkä ollakin Wade. Oli ollut onni, että hän oli valinnut ratsukseen Pronton, joka voi seisoa hiljaa paikoillaan hirnumatta. Columbine oli ratsastanut muutamaan tiheään kuusikkoon, jonka pitkät vapisevat oksat ulottuivat maahan asti, piiloutuen sinne ja taputellen Prontoa, että se pysyisi liikkumatonna.

Äkkiä oli kavioiden kapse ilmoittanut, että sieltä oli tulossa monta hevosta, jolloin Columbinen levottomuus oli lisääntynyt. Tirkistäen piilostaan hän oli nähnyt tiellä kolme ratsastajaa, niiden joukossa Jack Bellloundsin. Miehet olivat nähtävästi joutuneet kiihkeään väittelyyn heidän käsivarsiensa liikkeistä ja korostavista huomautuksistaan päättäen. Sattumalta he olivat pysäyttäneet hevosensa noin viidenkymmenen metrin päähän Columbinen piilopaikasta. Bellloundsin seurassa olleet miehet olivat olleet hyvin raa'an näköisiä, ja toisella, joka nähtävästi oli johtaja, oli ollut kasvoissaan hirveä rumentava arpi.

He eivät tietystikään olleet puhuneet kovasti, joten Columbinen oli ollut pakko jännittää korviaan kuullakseen jotakin. Mutta silloin tällöin hänen korviinsa kantautunut sana ja miesten liikkeet olivat ilmaisseet hänelle heidän väittelynsä tarkoituksen ja syyn heidän läsnäoloonsa siellä. Suuri mies oli kieltäytynyt ratsastamasta kauemmaksi ja sanonut tulleensa näin etäälle aivan huomaamattaan. Hän oli vaatinut lisää karjaa kieltäytyen ivallisesti uskaltamasta mitään niin mitättömän lauman vuoksi. Hän oli ollut vihoissa Bellloundsille siitä, että tämä oli poikennut tieltä. Bellloundsilla oli ollut vähän sanomista ja senkin hän oli puhunut niin hiljaa, ettei Columbine ollut voinut kuulla hänen sanojaan. Hän oli näyttänyt välinpitämättömältä ja levottomaltakin, mutta oli vaatinut rahaa. Arpiposkisen miehen nimi oli ollut Smith. Sitten Columbine oli saanut selville hänen vihaisista ja kiivaista liikkeistään ja hänen sanoistaan "ei rahaa" ja "suurempi lauma", ettei hän ollut halukas maksamaan suostuttua hintaa, ellei Belllounds toisi hänelle suurempaa laumaa. Silloin oli Belllounds ruvennut raa'asti kiroilemaan rosvoa ja väittänyt sen olevan melkein mahdotonta. Smith oli tehnyt laajan liikkeen kädellään viitaten etelään ja tarkoittaen jotakin kauempana olevaa paikkaa. Columbine oli kuullut hänen usein mainitsevan Gore Peakin nimeä. Smithin toveri, muudan pieni mies, oli yhtynyt väittelyyn, laskeutunut satulasta ja piirrellyt sormellaan jotakin tien pehmeään multaan. Hän oli tehnyt siihen jonkinlaisen karttaluonnoksen, josta oli voitu nähdä suunta ja seudut. Vihdoin kun Belllounds oli nyökäyttänyt päätään suostumuksensa tahi ymmärtämisensä merkiksi, tämä seurueen kolmas henkilö oli jälleen noussut satulaan sanottuaan nähtävästi sanottavansa. Belllounds oli miettinyt asiaa synkän näköisenä. Hän oli taittanut oksan vieressään olevasta puusta ja naputtanut sillä kenkiään ja kannuksiaan niin, että hänen hevosensa oli hermostunut. Smith oli vilkaissut häneen salavihkaa ja puhunut ivallisesti, josta Columbine oli kuullut seuraavat sanat: "Helvettiin kanssa!"; "Mustasukkaisuudesta"; "Ei milloinkaan!"; "Bill Bellloundsin poika" ja "Varastaa karjaa", ja vetänyt samalla taskustaan suuren pukinnahkaisen kukkaron. Joko sitten iva tahi kulta tahi molemmat yhdessä olivat vihdoin voittaneet Jack Bellloundsin heikon ja horjuvan mielen, sillä hän oli kohottanut päätään paljastaen kalpeat ja pahansuovat kasvonsa ja häpeämättä ja tuntematta omantunnontuskia siepannut kukkaron, huudahtaen käheästi: "Hyvä on, te paholaiset!" ja pyöräytettyään valkoisen mustanginsa toiselle suunnalle kannustanut sen menemään ja äkkiä hävinnyt näkyvistä.

Rosvot olivat pidättäneet hevosiaan katsellen tielle. Smith oli pudistanut tummaa päätään epäilevästi ja sanonut lopulta hyvin selvästi: "En voi luottaa tuohon Bellloundsin penikkaan", johon hänen toverinsa oli vastannut: "Isäntä, emmehän me varasta karjaa, niin että mitä hittoa se meihin kuuluu!" Sitten he olivat kääntäneet hevosensa ja ratsastaneet pois näkyvistä kuulomatkan ulkopuolelle häviten lopulta metsäiselle rinteelle.

Columbine oli niin hämmästynyt, pelästynyt ja kauhistunut, että hän oli pysynyt piilopaikassaan vielä kauan aikaa, ennenkuin oli uskaltanut lähteä jatkamaan matkaansa. Sitten hän käännyttyään kotiin päin oli poikennut tieltä pysytellen metsän laidassa ja tehnyt laajan kierroksen kukkuloiden yli saapuen kartanoon vasta auringon laskiessa. Jack ei ollut tullut syömään illallistakaan. Vanhus oli näyttänyt hyvin alakuloiselta eikä nähtävästi ollut huomannutkaan Columbinen poissaoloa. Columbine oli valvonut koko yön ajatellen ja rukoillen.

Hän lopetti kertomuksensa siihen ja huohottaen liikutuksesta ja kiireestä hän katsoi kumartuneeseen Mooreen ja sitten Wadeen.

"Minun oli pakko kertoa teille tämä häpeällinen salaisuus", hän aloitti jälleen. "Ellette auta minua ja ellei jotakin tehdä, on kaiken loppu oleva hirveä!"

"Kyllä me autamme sinua, mutta miten?" Moore kysyi kohottaen kalpeita kasvojaan.

"En tiedä vielä. Tunnen vain, mitä tapahtuu, ellen estä sitä… Wilson, sinun pitää matkustaa kotiisi, ainakin lyhyeksi aikaa."

"Wils menettelisi kokonaan väärin, jos hän poistuisi White Slidesistä nyt", Wade sanoi varmasti.

"Mutta miksi? Minä pelkään, että —"

"Viis siitä nyt, tyttöseni! Syy on pätevä eikä teidän pidä pelätä mitään. Yhdyn tuumaanne, että meidän on estettävä tämä tapahtumaisillaan oleva asia."

"Ah, Ben, rakas ystäväni, meidän täytyy estää se tahi teidän on pakko!"

"Tietysti!… Samaa ajattelinkin!"

"Ben, teidän on mentävä Jackin luo ja sanottava hänelle — säikäytettävä häntä hirveästi — ettei hän jälleen uudistaisi tätä häpeällistä tekoaan."

"Tyttöseni, vannon, että voisin peloittaa Jackin suunniltaan, mutta ketäpä se hyödyttäisi?"

"Se tekisi ainakin lopun tästä mielettömyydestä… Sitten menen naimisiin hänen kanssaan estääkseni häntä toistamasta sitä."

"Collie, luuletteko voivanne estää Möly-Jackia tekemästä tyhmyyksiä menemällä naimisiin hänen kanssaan?"

"Kyllä, tiedän sen. Näin, että hän oli jo voittanut pahuutensa. Tunsin sen. Hän voitti pahan luoteensa rakkaudesta minuun. Sitten kuin hän kuuli omasta suustani, että rakastan Wilsiä, hän lankesi. Hän ei välittänyt enää mistään, hän joi, antoi kaiken mennä menojaan ja vajosi näin syvälle. Nyt hän tahtoo tuhota meidät kaikki. Ah, se näyttää aivan siltä kuin hänellä olisi sellainen mielessä, mutta voin muuttaa hänet menemällä naimisiin hänen kanssaan. Tahdon rakastaa häntä tahi ainakin teeskennellä sellaista. Kyllä minä pian saan hänet sellaiseen luuloon."

Wilson Moore, joka oli muuttunut kalmankalpeaksi, katsoi häneen leimuavin silmin.

"Collie, mitä nyt? Selitä nyt meille, Jumalan nimessä, miksi haluat häpäistä naisellisuutesi ja tuhota minut tuon raukan ja varkaan vuoksi?"

Columbine erosi Wadesta kiiruhtaen Wilsonia kohti kuin syleilläkseen häntä, mutta jokin pysähdytti hänet ja hän seisahtui Wilsonin eteen.

"Senvuoksi, että isä tappaa hänet!" hän huudahti.

"Hyvä Jumala, mitä sinä nyt puhutkaan?" Moore sanoi epäillen. "Vanha Bill varmaankin raivostuisi ja karjuisi, mutta ei koskisikaan poikaansa."

"Wils, vannon Columbinen olevan oikeassa. Et ymmärrä vielä vanhaa Billiä, mutta minä tunnen hänet", Wade sanoi heiluttaen voimakkaasti kättään.

"Wilson, kuuntelehan nyt minua äläkä ole minulle vihainen, sillä minun pitää tehdä tämä", Columbine rukoili. "Kuulin isän vannovan, että hän tappaa Jackin. Ah, en voi milloinkaan unhottaa sitä, sillä hän oli silloin niin hirveä. Hän sanoi, että jos hän joskus saa selville sen, että Jack varastaa häneltä karjaa kuin tavallinen rosvo myydäkseen eläimet kullasta, jotta voisi tyydyttää peli- ja juomahimonsa, hän tappaa hänet!… Tämä on niin totta kuin kohtalo… Ajattele, kuinka hirveätä se olisi minulle senvuoksi, että olen tässä asiassa syyllisin. Rakastuin sinuun, Wilson Moore. Muussa tapauksessa olisin voinut pelastaa Jackin jo.

"En ajattele tässä kuitenkaan itseäni. Isä on rakastanut minua ja ollut minulle kuin oikea isä, vaikka hän ei todellisuudessa olekaan, jonka sinäkin tiedät. Ah, kunpa minulla olisikin oikea isä!… En aio tehdä sitä velvollisuudesta enkä senvuoksi, että rakastan häntä, vaan hänen sielunsa vuoksi. Tämä erinomainen, jalo vanhus, joka on ollut niin hyvä kaikille ja jolla on ollut vain yksi vika, nimittäin tuo hänen rakkautensa poikaansa — pitääkö meidän antaa hänen joutua sokeaan ja hillittömään raivoon senvuoksi, että hänen elämänsä on mennyt hukkaan turmioon joutuneen pojan tähden, ja voimmeko sallia tapahtuvan, että hän tappaa henkilön, joka on hänen omaa lihaansa ja vertansa?… Sellainenhan olisi suora murha, joka tuomitsisi isän sielun iankaikkiseen kadotukseen. Ei, en voi sallia sitä mitenkään!"

"Collie, oletko ajatellut omaa sieluasikin?" Moore kuiskasi suoristautuen kuin tukahduttaakseen värisevän huokauksen.

"Sen ei ole väliä!"

"Collie, Collie!" Moore änkytti voimatta jatkaa.

Silloin Wadesta tuntui, että he molemmat sivuuttivat hänen osansa tähän onnettomuuteen, vaikka he turvautuivatkin häneen, kuten ennenkin, saadakseen voimaa ja ohjausta. Se palautti lämpimän veren takaisin Waden kylmään sydämeen suoden hänelle täydellisen korvauksen. Kuinka kiihkeästi ja leppymättömästi hänen mielensä käsittikään tämän pulman!

"Collie, en jätä teitä milloinkaan pulaan", hän sanoi ystävällisesti täyteläisellä ja syvällä äänellään. "Jos Jackia voidaan peloittaa niin, että hän luopuu tästä hurjasta ratsastuksestaan helvettiä kohti, silloin teen sen, mutta en mene takuuseen hänen puolestaan senkään vertaa. Vannon teille kuitenkin, ettei vanhan Bellloundsin tarvitse milloinkaan tahrata käsiään poikansa verellä!"

"Ah, Ben, Ben!" Columbine huudahti kiihkeästi kiitollisena. "Lupaan rakastaa teitä ja siunata teitä koko ikäni."

"Olkaa nyt vaiti, tyttöseni, sillä en ole ollenkaan siunauksen arvoinen… Ja nyt pitää teidän noudattaa ehdottomasti neuvojani. Menkää kotiin ja luvatkaa mennä naimisiin Jackin kanssa elokuussa. Määrätkää hääpäiväksenne elokuun kolmastoista."

"Mutta siihenhän on vielä niin pitkälti aikaa. Miksi siirtäisimme sen niin kauaksi? Eikö olisi parempi ja turvallisempi, että se päätettäisiin nyt heti ikuisiksi ajoiksi?"

"Sitä ei voida sanoa, mutta mielipiteeni on ainakin sellainen."

"Miksi sitten elokuun kolmastoista?" Columbine kysyi tullen omituisesti uteliaaksi. "Niin onneton päivänmäärä!"

"Se sattui vain juolahtamaan mieleeni", Wade vastasi hiljaa kuin muistellen jotakin. "Menin naimisiin elokuun kolmantenatoista päivänä yksikolmatta vuotta sitten… ja, Collie, vaimoni oli hieman teidän näköisenne. Eikö se tunnukin ihmeelliseltä nyt? Maailma on niin pieni ja hän on ollut kuolleena jo kahdeksantoista vuotta."

"Ben, en ole milloinkaan osannut uneksiakaan, että tekin olette ollut naimisissa", Columbine sanoi hellästi laskien kätensä hänen olkapäilleen. "Teidän pitää kertoa hänestä minulle joskus… Mutta nyt, jos haluatte aikaa ja luulette sen olevan parasta, en mene Jackin kanssa naimisiin ennen elokuun kolmattatoista."

"Sellainen järjestely suo minulle aikaa", Wade vastasi. "Jackin on mielestäni parannettava tapansa, ennenkuin menette vihille. Jos kaikki puheenne ovat tosia, niin miksi emme voisi muuttaa häntä. Lupauksenne vaikuttaa enimmän… Se on siis päätetty?"

"Kyllä, rakkaat ystäväni", tyttö änkytti ääni väristen, ollen melkein vaipumaisillaan kokoon nyt kun tämä koetus oli ohi.

Wilson Moore katsoa tuijotti ovesta kauas harmaille rinteille.

"Tuntuu omituiselta, miten asiat voivat kääntyä", hän sanoi haaveillen. "Elokuun kolmastoista!… Se on melkein niihin aikoihin, jolloin columbinet alkavat kukkia vuorilla ja se aika on aina ollut mielessäni, kun —"

Tässä hän äkkiä keskeytti puheensa ja hänen haaveileva muminansa muuttui kiihkeäksi puheeksi hänen sanoessaan: "Mutta tarkoitan sitä vieläkin! Kuolen, ennenkuin luovun toivostani."

XVI.

Katsellessaan Columbinen ratsastusta rinnettä pitkin kotiin Wade ajatteli niin kiinteästi, ettei hänen useinkaan ennen ollut tarvinnut vaivata aivojaan niin kovasti. Hänestä ei tuntunut ollenkaan tarpeelliselta ilmoittaa Wilsonille kaikkia niitä syvempiä ja erikoisempia vaikutteita, joiden mukaan hän oli alkanut työskennellä. Hän ei tahtonut millään muotoa järkyttää sen enempää paimenta, joka muutenkin oli epäluuloinen. Columbine oli taasen turvassa jonkun aikaa. Wade oli turvannut hänet kohtalokkuutta vastaan eikä Wade kaivannut nyt muuta kuin aikaa. Sellainen mahdollisuus, että Columbine todellakin menisi naimisiin Jack Bellloundsin kanssa, ei juolahtanutkaan hänen mieleensä. Mooreen nähden tuntui tämä nykyinen tilanne kuitenkin hyvin kriitilliseltä. Mitä hän kertoisi hänelle ja mitä jättäisi kertomatta?

"Poikaseni, tulehan tänne", hän huusi paimenelle.

"Toveri, tämä näyttää pahalta", Moore sanoi änkyttäen.

Wade katsoi hänen surullisiin kasvoihinsa ja kirosi partaansa.

"Rohkaise mielesi, sillä asiat eivät ole milloinkaan niin huonosti kuin miltä ne näyttävät. Tiedämme kaikissa tapauksissa nyt, mitä meidän pitää odottaa ja siinä onkin tarpeeksi."

Moore pudisti päätään. "Ettekö voinut huomata, miten teräskova Columbine oli?… Mutta ajattelen kuin tekin, Wade. Otaksuitte saadessanne Collien lykkäämään avioliiton tuonnemmaksi voittavanne aikaa. Pelaatte aikaa vastaan ja vannotte, että Möly-Jack tekee vielä jonkun tyhmyyden, joka tuhoo hänet. Ette aio luopua taistelustanne."

"Möly-Jack on jo kiinnittänyt nuoran oksaan ja on jo pistämäisillään päänsä silmukkaan", Wade vastasi.

"Joutavia!… Teette minut hulluksi", Moore huudahti kiihkeästi. "Kuinka voittekaan? Missä on nyt kaikki tuo rakkautenne, jota näytitte tuntevan minua kohtaan? Hoiditte minua, pelastitte jalkani ja elämäni, mutta nyt puhutte tuosta pölkkypäästä, tuosta vanhuksen hemmoitellusta lemmikistä, tuosta kirotusta roistosta kuin luulisitte hänen tuhoavan itsensä. Sellainen onni ja sellaiset toiveet ovat mahdottomat. Asiat muuttuvat päivä päivältä yhä pahemmiksi, mutta kuta pahemmiksi ne muuttuvat, sitä kummallisemmin käyttäydytte. Siinä ei ole mitään järkeä ja ne ovat paljaita haaveita. Wade, en haluaisi sanoa sitä, mutta minusta tuntuu joskus, kuin ette olisi aivan täysijärkinen."

"Wils, eikö se tunnu sinustakin kummalliselta, että minun on pakko myöntää se", Wade vastasi.

"Häh!" Moorea värisytti kovasti, kun hän laski kätensä hellästi ja anteeksipyytävästi ystävänsä olalle. "Suokaa minulle anteeksi, toveri! — Minähän tässä hullu olen… Mutta sydämeni on särkynyt."

"Sinä vain luulet niin", Wade vastasi urhoollisesti. "Ihmisen sydän ei voi särkyä yhdessä päivässä. Tiedän sen… Eikä missään ole niin paljon perää kuin siinä, että Möly-Jack vielä hirttää itsensä."

Moore kohotti päänsä äkkiä perääntyen kauemmaksi ystävästään kuin oli tarpeen katsoakseen häntä silmiin. Wade tunsi hänen silmiensä pistävän voiman.

"Wade, mitä tarkoitattekaan?"

"Collie kertoi meille muutamia mielenkiintoisia uutisia Jackista. Mutta hän ei tiennyt niin paljon kuin minä. Jack Belllounds on virittänyt viekkaan ja pirullisen ansan voidakseen todistaa sinut syylliseksi isänsä karjan varkauteen."

"Miten mieletöntä!" Moore huudahti kalpein huulin.

"En olisi milloinkaan uskonut hänen päässään olevan niin paljon järkeä, että hän voi tehdä sellaisen suunnitelman", Wade jatkoi. "Kuuntelehan nyt. Muutamia viikkoja sitten Möly-Jack huomautti kaikkien miesten ja isänsä kuullen, että uudisasukkaat varastavat karjaa. Hän huomautti noin vain ylimalkaisesti, kenenkään voimatta aavistaa hänen kirottua viekkauttaan. Erosin samana iltana Bellloundsin työstä voidakseni tehokkaammin vakoilla poikaa. Olen tehnyt sitä useinkin pitkän elämäni kuluessa, mutta en ole milloinkaan yhyttänyt viekkaampaa heittiötä, kuin Möly-Jackin. Kertoakseni lyhyesti, hän hankki itselleen valkoisen mustangin, joka on aivan Spottien näköinen. Hän mittasi hevosesi vasemman etujalan jäljet, tuon vikaantuneen kavion, jonka tiedät, ja takoi sitten samanlaisen kengän kuin Spottiellakin on. Sitten hän on laittanut jonkunlaisen vehkeen, jonka pää muistuttaa suuresti kainalosauvasi päätä. Niitä hän kuljettaa mukanaan. Näin hänen ratsastavan laitumen poikki hävittääkseen jälkensä, kiipeävän salviakukkuloille samasta syystä ja lopuksi piiloutuvan tuohon haavikkoon, joka on käyttämäsi tien vieressä. Siellä, voit lyödä siitä vaikka vetoakin, hän vaihtoi hevosensa vasemman jalan kengän. Sitten hän poikkesi tielle saadakseen jäljet näkymään lyhyellä matkalla, mutta koetti piilottaa ne jälleen päästyään kauemmaksi. Hän varasti isänsä karjaa ja ajoi eläimet noille ruohoisille pengermille, joilta sinä tahi minä emme olisi voineet löytää hänen jälkiänsä vielä seuraavanakaan päivänä. Mutta päästyään huipulle ja huomattuaan sen sopivammaksi hän jätti muutamia jälkiä ja erään lähteen reunalla hän laskeutui satulasta astuen vain toiselle jalalle ja tehden samanlaisia pieniä merkkejä maahan kuin sinäkin kainalosauvallasi. Kauempana metsässä on tupa, jossa hän aina kohtaa toverinsa. Sen edustalle hän muodosti samanlaisia hevosen ja kainalosauvan jälkiä… Yksinkertaista kuin a, b, c, Wils, kun sen vain ymmärrät. Mutta sanon sinulle suoraan, että ellen olisi ruvennut epäilemään Möly-Jackia, tämä hänen kepposensa olisi todistanut sinut rosvoksi."

"Vieköön hänet piru!" paimen sähisi hämmästyen suunnattomasti ja raivostuen.

"Veit sanat suustani."

"Vannoin Collielle, etten milloinkaan tapa häntä."

"Niin teit, poikani, ja sinun on pidettäväkin valasi. Pakotan sinut siihen. Sinä et saa olla luottamatta Collieen etkä luultavasti tahdokaan tahrata käsiäsi Jackin verellä."

"En, en mitenkään!" Moore vastasi kiihkeästi. "Sellainen on tietysti mahdotonta enkä sitäpaitsi tahdokaan. Mutta, hyvä Jumala, miten suloista olisikaan kiskoa valehteleva kieli hänen suustaan ja —"

"Niin olisikin, mutta älkäämme pukuko nyt siitä", Wade keskeytti vakavasti. "Ymmärrät kai nyt, miten hän on hirttämäisillään itsensä?"

"En, toveri. Emme voi kertoa sitä kenellekään sen paremmin kuin Colliekaan omia tietojaan."

"Poikaseni, olet vielä kokematon jouduttuasi tekemisiin ovelien miesten kanssa. Et ymmärrä heidän päävaikutteitaan. Möly-Jack ei ainoastaan varasta isältään ja valmista kirottua ansaa sinulle, vaan hän pettää rosvojakin, joille hän myy karjan. Hän panee heidänkin päänsä vaaraan. Hän on löytävinään jälkesi todistaakseen, että olet ollut tekemisissä heidän kanssaan. Hän ei varmastikaan jätä heitä pois pelistä ja hän suunnittelee, että he voivat paeta poistumalla koko seudulta tahi tappamalla toisensa tahi jotenkin muuten. Jackissa on suurenmoista juuri se, että hän tulee syyttämään sinua varkaudesta ja usuttaa isänsä sinun jäljillesi. No niin, samalla hän panee noiden muidenkin varkaitten hengen vaaraan. Tunnen nimittäin sattumalta tuon arpiposki Smithin. Olemme tavanneet ennenkin toisemme. Nyt ymmärrämme seuraavan helposti Collien kuulemista Smithin sanoista, ettei hän luota Möly-Jackiin. Siis tämän Jack Bellloundsin suunnitelman rinnalla toimii hänelle tuntemattomia voimia, joiden toimintaa hän ei voi seurata ja jotka varmasti tuhoavat hänet vihdoin."

"Ymmärrän sen nyt! Taivas varjelkoon, Wade, muu ei näytä olevan mahdollistakaan!… Mutta jos otaksumme hänen onnistuvan, niin miten silloin? Miten silloin Collien käy?"

"Poikaseni, en ole päässyt vielä niin pitkälle mietelmissäni", Wade vastasi.

"Mutta minun vuokseni — ajatelkaahan nyt. Jos Möly-Jack onnistuu suunnitelmissaan, ellei hän tuhoakaan itseään tyhmyyksissään, vihoissaan tahi juomingeissa, niin miten Collien silloin käy?"

Wade ei voinut vastata hänen luonnolliseen ja välttämättömään kysymykseensä senvuoksi, ettei hän ollut voinut sellaista ajatellakaan.

"Sen aiheuttama paha nähdään sitten kuin sekin päivä koittaa", hän vain sanoi.

"Wade, olette sanonut samaa ennenkin ja silloin se auttoi minua, mutta nyt eivät minulle riitäkään muutamat sanat raamatusta. Luottamukseni horjuu. Minä… Ah, koetin rukoillakin, koska Collie kertoi minulle rukoilleensa, mutta auttavatko rukoukset? Olemme nyt tekemisissä itsepäisen ja rautatahtoisen vanhuksen kanssa, joka ihailee poikaansa, ja mielettömän pojan kanssa, itsekkään, roistomaisen ja pahan, joka ei välitä mistään. Ja lopuksi, olemme joutuneet tekemisiin sellaisen jalon ja suurisieluisen tytön kanssa, joka tahtoo uhrata itsensä ja koko elämänsä maksaakseen velkansa. Jos hän olisi todellakin Bill Bellloundsin tytär, hän ei milloinkaan menisi naimisiin Jack Bellloundsin kanssa, jos tietysti otaksumme, ettei Jack ole Bill Bellloundsin poika… Tiedättekö, että hän kuolee, jos hän menee naimisiin Jackin kanssa?"

"Tiedän", Wade vastasi taivuttaen päänsä kumaraan. Moore vain lisäsi hänen synkkiä aavistuksiaan. Hän ei halunnut näyttää tätä tunnetta eikä paimenen rukoilemisen häneen tekemää vaikutusta.

"Vai myönnätte tekin sen! Sanokaa, miten luulette Collien käyvän?"

"Jos hän menee naimisiin hänen kanssaan, hän kuolee, luullakseni", Wade vastasi.

Silloin Wilson hyökkäsi ystävänsä kimppuun vääntäen hänet vihaisesti suoraksi.

"Piru teidät vieköön, Wade! Ette ole rehellinen minua kohtaan, vaan salaatte minulta jotakin!" hän huudahti käheästi.

"Wils, olet kiihoittunut. Vannon, että olen kertonut sinulle kaikki."

"Mutta ette suinkaan voi kestää sellaista ajatustakaan, että Collie kuolisi tuon roiston vuoksi, ette mitenkään! Ah, tiedän sen! Minäkin tunnen sisimmässäni jotakin, jota on mahdoton kertoa. Senvuoksi te olette joko pyörällä päästänne tahi sitten teillä on jotakin hihassanne. Minun on hyvin vaikeata sanoa, miten liikutatte minua. Toisin ajoin olen valmis kuristamaan teidät kirotun omituisuutenne vuoksi, mitä se sitten lieneekään, mutta toisin ajoin taasen tunnen, että minun pitää luottaa teihin… Wade, ette voi olla aina erehtymätönkään."

"Minäkin olen vain ihminen, Wils, ja ystäväsi. Olen luultavasti mielestäsi omituinen, mutta mitä sen on väliä? Tarkastelkaamme nyt tätä asiaa kumpikin omalta näkökannaltamme ja toimikaamme sitten sen mukaan. Sinä teet, mitä omatuntosi käskee ajatellen aina Collieta etkä itseäsi. Minä lupaan taasen seurata omia suunnitelmiani. Voimmeko tehdä enempää?"

"Emme, Wade, emme todellakaan", Moore vastasi vakavasti.

"No sitten, tässä on käteni. Olen puhunut liikaa aivan varmasti, vaikka ne ajat, jolloin puhuminen olisi auttanut, ovat olleet ja menneet."

Moore tarttui vaitiollen hänelle ojennettuun käteen koettaen lukea Waden ajatuksia ja nähtävästi vielä kerran voimistuen ja tullen rohkeammaksi sen voiman vaikutuksesta, jota hän ei voinut ymmärtää.

Waden seuraavan viikon kuluessa tekemät huomiot osoittivat, ettei Jack Belllounds aikonut antaa ruohon kasvaa jalkojensa alle. Hän koetti täyttää sopimuksensa Smithille ajaen suurta karjalaumaa edellään kuutamossa. Nämä eläimet kuuluivat siihen laumaan, jonka karjanomistaja oli myynyt Kremmlinin kauppiaille saatuaan sen ensin kokoon ja säilytettyään sitä aidatussa haassa Andrewsin laakson viereisessä laaksossa. Vaillinkia ei huomattaisi, ennenkuin karja laskettaisiin Kremmlinissä. Silloin voitaisiin sanoa elukoiden karanneen. Sellainen oli hyvin tavallista silloin kun tuollaista suurta villiä sonnilaumaa oli ajamassa vain muutamia paimenia.

Wadelle oli kuitenkin asia selvillä seuraavana päivänä tämän keskiyön aikaan tapahtuneen varkauden jälkeen. Hänen oli pakko tunnustaa, ettei kukaan olisi voinut luulla mahdolliseksi sitä, että Jack Belllounds kykenee suoriutumaan työstä, joka parhaimmasta paimenestakin olisi tuntunut vaikealta. Mutta Jack teki sen ja palasi takaisin ennen aamun koittoa. Hänen oli pakko myöntää sekin, että nuo näennäiset todistukset Wilson Moorea vastaan, jotka Jack Belllounds tietenkin piakkoin löisi pöytään, olivat tuomitsevat ja kumoamattomat.

Odottaessaan asioiden kehitystä Wade vahti tarkasti kartanoa samalla kun hän piti silmällä etäisiäkin teitä. Hän ei halunnut missään tapauksessa olla poissa paikalta silloin kun Jack Belllounds rupeaa syyttämään Wilson Moorea karjan varkaudesta.

Sattui sitten eräänä sunnuntai-iltapäivänä Waden jutellessa paimenten kanssa, että Jack kolmen vieraan miehen seurassa, kaikki tomuisten ja väsyneiden hevosten selässä, ratsasti portille ja laskeutui satulasta.

Lem Billings näytti tavattoman kiihtyneeltä.

"Tuo mies on varmasti hänen näköisensä… ja hän siellä näkyy olevankin. Mikähän nyt on kysymyksessä?"

Paimenet katsoivat uteliaina toisiinsa kääntyen sitten Waden puoleen.

"Bent, mitä tästä ajattelette?" Lem kysyi viitaten kädellään hevosiin päin. "Möly-Jack ratsastaa tänne sheriffi Burleyn kanssa."

Kartanonomistaja Belllounds, joka sattui olemaan kuistissa, tervehti vieraita, jotka menivät hänen mukanaan huoneeseen.

"Pojat, tätä olen juuri odottanutkin", Wade vastasi.

"Aivan niin, meilläkin on omat mielipiteemme. Ja jos mielipiteeni ovat oikeat, kuulemme piakkoin, koira vieköön kummia", Lem sanoi.

He vaikenivat kaikki hetkiseksi miettien tätä kummallista tapahtumaa ja tarkastellen taloa. Vähän ajan kuluttua vanha Bill Belllounds tuli kuistiin ja kävellen kartanolle hän katseli ympärilleen kuin etsien jotakin. Sitten hän huomasi paimenien pienen joukon.

"Hei siellä!" hän huusi. "Jonkun teistä on ratsastettava hakemaan Wils Moore tänne!"

"Hyvä on isäntä!" Lem huusi vastaukseksi nousten ja vetäisten vyötään.

Belllounds poistui pää painuksissa kuin hän olisi ollut huolissaan jostakin.

"Wade, tahdot varmaankin mennä hakemaan Wilsiä?" Lem kysyi.

"Se on aivan yhdentekevää minulle, mutta mieluummin olisin menemättä", Wade vastasi.

"Hitto vieköön, en moiti sinua ollenkaan. Pojat, nyt on piru irti, sillä Burley haluaa tavata Wilsiä."

"No, vaikka olisikin", Montana sanoi, "voit lyödä vetoakin siitä, ettei Wils pakene. Tahtoisin mielelläni nähdä, miten hän suhtautuu noihin miehiin. Burley on hyvin rehellinen eikä hän ole mikään houkkiokaan."

"No se on niin selvää kuin nenäsikin, Montana, ja se on kieltämättä tarpeeksi suuri", Lem vastasi ja hänen silmänsä leimahtivat tuimasti. "Möly-Jack on mölynnyt tarpeeksi ja hän on sotkenut Wilsinkin johonkin asiaan, johon sheriffinkin on pakko sekaantua. Minä käyn hakemassa Wilsin tänne." Ja mumisten itsekseen paimen meni hakemaan hevostaan.

Wade nousi harkitusti ja miettiväisesti aikoen poistua.

"Kuulkaahan, Bent, ette suinkaan aio poistua näkemättä tätä?" Montana kysyi hämmästyneenä.

"Kyliä minä aion olla läsnä", Wade vastasi kävellen pois saadakseen olla hetkisen yksinään. Hän tahtoi ajatella tätä Jack Bellloundsin hämmästyttävää tekoa. Wade oli aivan ymmällä. Hän oli odottanut, että Jack syyttäisi Moorea ja esittäisi kokoamansa todisteet, mutta hän ei ollut milloinkaan osannut kuvitellakaan, että Jack olisi niin rohkea, että hän veisi asiat näin pitkälle. Sheriffi Burley oli hyvin kokenut mies, terävä, käytännöllinen ja ovela. Hän kuului myös noiden lukemattomien miesten joukkoon, joiden kanssa Wade oli tullut tekemisiin ennen vanhaan. Wade oli luullut Jackin tyytyvän siihen, että hän voi syyttää Moorea isänsä kuullen ja siten piilottaa jälkensä. Mitä vanha Belllounds sitten olisi ajatellutkaan muutamien nautojen menetyksestä, hän ei milloinkaan olisi ahdistanut ja antanut vangita paimenta, joka oli palvellut häntä niin uskollisesti kauan aikaa. Burley sattui kuitenkin olemaan sheriffi, ja vieläpä hyvin omantunnontarkka sellainen. Hän kuului olevan hyvin vihainen erittäinkin rosvoille.

Tämä vaikeutti tilannetta. Mitähän Jack Belllounds vaatisikaan? Kuinka Columbine suhtautuisi tähän salajuoneen Wilson Mooren kunniaa ja vapautta vastaan? Mitähän Moore tekee kuultuaan sen? Wade tunnusti olevansa voimaton ratkaisemaan näitä kysymyksiä, joihin tuntui yhtyvän sekin vaativa ja uhkaava, miten hänen itsensä piti suhtautua tähän. Siihenkään ei voitu vastata, koska muudan tuleva tapaus, jota hän ei voinut valvoa ja joka päättäisi asiat, salasi sen. Wade tuli pahoilleen, mutta hän tunsi vielä vaistomaisesti taistelevansa sisäistä uhkaavaa synkkyyttä vastaan, joka oli hänen varjonsa kaltainen.

Hän odotti tien vieressä saadakseen puhutella Billingsiä ja Moorea heidän tullessaan taloon, ja hänen hämmästyksekseen he ilmestyivätkin näkyviin nopeammin kuin oli syytä odottaa heitä. Wade tuli pajukosta kohottaen kätensä. Hän ei huomannut mitään tavatonta Mooren kasvoissa.

"Wils, menettelemme viisaasti, jos keskustelemme hieman tästä", Wade sanoi.

"Mistä sitten?" paimen kysyi tiukasti.

"Vanhan Billin viestistä ja siitä, että sheriffi Burley on täällä."

"Emme puhu mitään, ennenkuin näemme, mikä heillä on mielessä. Toveri, muistatte kai tuon muutamia päiviä sitten tekemämme välipuheen?"

"Varmasti, mutta olen hieman huolissani ja ehkä —"

"Teidän ei tarvitse olla ollenkaan huolissanne minun vuokseni. Tulkaa vain mukaan", Moore keskeytti. "Haluaisin teidät sinne ja, Lem, tuo sinä pojat mukanasi."

"Kyllä, ja jos olet avun tarpeessa, annamme sitä kernaasti."

Kun he saapuivat pihalle, Lem kääntyi aitauksille päin ja Wade käveli Mooren hevosen vieressä rakennusta kohti.

Belllounds tuli ovelle kuultuaan kavioiden kapseen.

"Halloo, Moore, laskeudu satulasta ja tule huoneeseeni", hän sanoi töykeästi.

"Belllounds, jos se on yhdentekevää teille, kuuntelen mieluummin täällä pihalla, mitä teillä on minulle sanomista", paimen sanoi tyynesti.

Karjanomistaja näytti huolestuneelta. Hän ei ollut niin tyyni ja voimakas kuin ennen tällaisina hetkinä.

"Tulkaa tänne ulos, miehet!" hän huusi ovelta.

Äänet, raskaat askeleet ja kannusten kilinä ilmoitti kolmen vieraan tulon. Jack Belllounds seurasi heitä. Ensimmäinen oli pitkä mustiin pukeutunut mies, vaaleatukkainen ja pisamainen, kirkkaine harmaine silmineen ja riippuvine viiksineen, jotka eivät voineet peittää ankaran näköisiä huulia ja karskia leukaa. Hänellä oli hopeinen tähti liivissään, pistoolin pää pisti esiin rasvaisesta kaukana alhaalla oikealla kupeella riippuvasta kotelosta ja vasemmassa kainalossaan hän kantoi paperikääröä.

Wade katsoi silloin parhaaksi astua askeleen lähemmäksi, ja jos hän oli odottanut sheriffin ankaroiden kasvojen muuttuvan hämmästyneiksi ja iloisiksi, hän ei varmastikaan pettynyt.

"No mitä nyt, hitto soikoon!" Burley huudahti kumartuen äkkiä voidakseen tarkemmin katsella Wadea.

"Päivää, Jim! Mitä kuuluu?" Wade sanoi ojentaen kätensä ja hymy, jota niin harvoin nähtiin, kirkasti hänen surullisia kasvojaan.

"Hell-Bent Wade, niin totta kuin olen syntinen ihminen!" sheriffi huudahti tarttuen Waden ojennettuun käteen ja puristaen sitä kovasti. Hänen kasvonsa värähtelivät. "Hyvä Jumala, miten iloinen olenkaan saadessani puhutella sinua, vanha veikko! Et ole muuttunut ollenkaan!… Kymmenen vuotta! Kuinka nopeasti aika rientääkään! Sinäkö siinä todellakin olet?"

"Sama mies, Jim, ja hirmuisen iloinen sinun tapaamisestasi", Wade vastasi.

"Tervehdi Bridgesiä ja Lindsayta", Burley sanoi tarkoittaen tovereitaan. "Karjanomistajia suuren järven rannoilta… Pojat, olette kuulleet minun puhuvan hänestä. Wade ja minä olimme molemmat tuossa taistelussa ennen muinoin Blairin maatilalla Gunnisonissa. Ja minulla on pätevät syyt olla unhottamatta häntä. Wade, millaisissa asioissa sinä nyt täällä liikut?"

"Tulin tänne viime syksynä, Jim, ja olen sen jälkeen metsästellyt petoja Bellloundsllle. Olen puhdistanut kartanon maat niistä melkein kokonaan. Poistuttuani Bellloundsin palveluksesta olen asunut tämän nuoren ystäväni, Wils Mooren, luona ja pitänyt silmällä laitumilla liikkuvaa karjaa."

Burley oli selin Bellloundsiin ja hänen poikaansa, joten heidän oli mahdoton huomata sitä omituista pientä välähdystä hänen silmissään hänen katsoessaan tiukasti Wadeen ja sitten Mooreen.

"Wils Moore, mitä kuuluu? Muistan teidät, vaikka en ole täällä viime vuosien kuluessa usein käynytkään."

Paimen vastasi tervehdykseen kohteliaasti, mutta lyhyesti.

Belllounds kakisti kurkkuaan tullen lähemmäksi. Hänen käytöksestään voitiin huomata, että hänellä oli ikävä asia toimitettavana.

"Moore, lähetin hakemaan sinua muutaman vakavan asian vuoksi, Olen pahoillani, että minun on pakko sanoa se."

"No, tässä minä nyt olen. Mitä se koskee?" paimen vastasi katsoen vanhusta suoraan silmiin kirkkain pähkinänkarvaisin tulisin silmin.

"Jack on White Slidesin työnjohtaja ja nyt hän syyttää sinua."

"Tulkoon hän esille lausumaan syytöksensä minulle", Moore tiuskaisi.

Jack Belllounds tuli lähemmäksi kädet taskuissa, hillittynä ja hieman huojuen, ja hänen kalpeista kasvoistaan ja röyhkeästä katseestaan voitiin nähdä, miten vakava tilanne oli ja kuinka kokonaan hän luuli olevansa sen herra.

Wade katseli tätä kilpailijoiden ja vihamiesten kohtausta tarkkaavaisuudella, jota voimakkaasti kiihoitti Burleyn heihin kiinnittämä läpitunkeva tarkka tutkimus. Jack viivytteli katsoen tiukasti Mooren jännittyneihin kasvoihin. Wade huomasi Jackin vapisevan ja silmien leimuavan niin, että Jack vain vaivoin voi hillitä riemunsa ja kostonhimonsa. Hän ei näyttänyt olevan vielä laisinkaan peloissaan.

"No, Möly-Jack, millainen on syytöksesi?" Moore kysyi kärsimättömästi.

Tämä vanha nimitys, jonka paimen heitti hänelle vasten naamaa kainostelematta, näytti sattuvan kipeästi ja kannustavan häntä. Mutta hän hillitsi itsensä, samalla kun hän salavihkaa tarkasti, oliko Moorella ase mukanaan. Paimen oli aseeton.

"Syytän sinua isäni karjan varastamisesta", Jack sanoi hiljaa käheästi. Sanottuaan sen hän nieleskeli tyhjää pitkän aikaa.

Moore kalpeni hirveästi. Hänen silmänsä leimahtivat hurjasti äkkiä, mutta tämä ilme katosi niistä hetkisen kuluttua.

Muutamat paikalle tulleet paimenet liikahtelivat hermostuneesti. Lem Billings painoi päänsä kumaraan mumisten itsekseen ja Montana Jim näytti jäätyvän paikoilleen.

Mooren tummat silmät, ivalliset ja läpitunkevat, eivät siirtyneet hetkeksikään Jackin kasvoista. Tuntui siltä kuin ei paimen voisi puhua enää milloinkaan.

"Sinä sanot minua varkaaksi, sinä!" hän huudahti vihdoin.

"Kyllä!" Belllounds vastasi kovasti.

"Syytät siis minua tämän sheriffin ja isäsi kuullen, että olen varastanut karjaa?"

"Niin!"

"Syytät siis minua tämänkin miehen kuullen, joka pelasti henkeni ja joka tuntee minut, tämän Hell-Bent Wadenkin läsnäollessa?" Moore kysyi viitaten metsästäjään.

Waden nimen mainitseminen noin kiihkeällä ja ihmettelevällä äänellä ei ollut vaikuttamatta Jack Bellloundsiin.

"Mitä helvettiä minä tuosta Wadesta välitän?" hän karjaisi entiseen kärsimättömään tapaansa. "Niin, syytän sinua! Olet varas ja rosvo!… Ja mitä tuohon sinun erinomaiseen Hell-Bent Wadeesi tulee, niin —"

Burleyn äkkinäinen ja ratkaiseva väliintulo keskeytti hänet.

"Kuulkaahan, nuorimies, sallin teidän luonnolliset tunteenne", hän sanoi kuivasti, "mutta neuvon teitä hillitsemään kielenne. En tunne herra Moorea tarkemmin, mutta tunnen Waden sitä paremmin. Ymmärrättekö?… Jos teillä siis on sanottavana vielä jotakin muutakin Moorelle, niin tehkää se äkkiä."

"Olen sanonut sanottavani", Belllounds vastasi pahantuulisesti.

"Millaisilla perusteilla syytät minua?" Moore kysyi.

"Seurasin jälkiäsi ja minulla on todisteet hallussani."

Burley meni kuistiin ja laski varovaisesti kainalossaan olevan kääryn lattialle.

"Moore, laskeutukaa satulasta", hän sanoi. Sitten kuin paimen oli tehnyt sen ja nilkuttanut syrjemmäksi, sheriffi jatkoi: "Tälläkö hevosella enimmäkseen ratsastatte?"

"Minulla ei olekaan muuta."

Burley istuutui portaille ja avattuaan huolellisesti käärön hän otti siitä esille muutamia kovia keltaisia multakokkareita. Pienemmissä oleva ympyrä pisteineen näkyi hyvin selvästi. Suuremmissa oli vaillinainen, mutta kuitenkin selvästi huomattava omituisen muotoisen hevosenkengän melkein kolmion muotoinen jälki. Sheriffi laski nämä palaset maahan. Sitten hän otti Mooren kainalosauvan, jota Moore säilytti satulasta riippuvassa tupessa kuin pyssyä, ja vedettyään sen tupesta hän huolellisesti tutki sen pyöreää päätä, koettaen sitä lopulta noihin kuivuneissa multakokkareissa oleviin ympyröihin. Ne sopivat täydellisesti toisiinsa. Paimenet kumartuivat lähemmäksi nähdäkseen tarkemmin ja Billings pudisti päätään. Vanha Bellloundskin seurasi toimitusta tarkkaavaisesti. Tehtyään sen Burley tarttui Mooren hevosen vasempaan etujalkaan nostaen sen kavion näkyviin. Valkoinen mustangi ei nähtävästi pitänyt tästä, mutta mukaantui siihen sittenkin. Kavioon kiinnitetty kenkä oli melkein kolmion muotoinen. Kun Burley sovitti suuremman multakokkareen jalkineen kavioon, täytyi jokaisen empimättä uskoa, että tuo kokkareessa näkyvä jälki oli kolmionmuotoisen teräskengän tekemä.

Burley laski kavion irti heittäen kokkareen kädestään. Toisetkin miehet suoristautuivat hitaasti ja muutamat heistä hengittivät kovasti.

"Moore, luuletteko noita jälkiä omiksenne?" sheriffi kysyi.

"Kyllä ne ovat sen näköisiä", paimen vastasi.

"Ne ovat varmasti teidän!"

"En voi sitä kieltääkään."

"Otin nuo kokkareet Gore Peakin juurella olevan lähteen reunalta. Seurasimme Bellloundsilta varastetun karjan jälkiä harjun yli Elgeriaan vievälle tielle saakka. Bridges ja Lindsay ovat ostelleet karjaa viime aikoina muutamilta oudoilta miehiltä, jotka eivät olleet ilmoittaneet, missä heidän maatilansa sijaitsevat. Miehet olivat vain väittäneet ostavansa ja myyvänsä karjaa. Vannon, että muut Gore Peakillä näkemämme hevosten jäljet ovat niiden miesten hevosten tekemiä, jotka olivat ajaneet Bellloundsin karjan sinne… Onko teillä vielä jotakin muuta sanottavaa?"

"Ei. Ei täällä", Moore vastasi tyynesti.

"Silloin vangitsen teidät viedäkseni teidät Kremmliniin kuulustelua varten."

"Hyvä on. Minä tulen."

Vanha Belllounds näytti olevan hyvin järkytetty. Hänen poskensa olivat punaiset ja hänen silmänsä leimusivat.

"Wils, olet kohdellut minua sikamaisesti!" hän sanoi vihaisesti. "Olen aina luullut sinua rehelliseksi mieheksi… Tunnusta nyt suoraan koko kirottu juttu, jos haluat suopeata kohtelua minulta. Olit varmaankin mieletön tahi juovuksissa silloin kun teit tämän konnantyön. Sano nyt se meille suoraan."

"Minulla ei ole mitään sanottavaa", Moore vastasi.

"Käyttäydyt omituisesti ollaksesi paimen, joka ennen on ollut valmis tappelemaan pienimmästäkin syystä. Tunnusta nyt vain koko asia, niin annan sinulle anteeksi… En ole unhottanut sitä, että sinua on kohdeltu huonosti täällä White Slidesissä. Minäkin olen kerran ollut nuori ja kuumaverinen."

Karjanomistajan vihainen ja liikuttava puhe kiihoitti paimenta ja oli melkein tehdä lopun hänen luonnottomasta ja tavallaan röyhkeästä käytöksestään. Näytti jo melkein siltä, kuin hän ei enää voisi hillitä itseään, ja hänen vapisevat huulensa näyttivät kätkevän taakseen surua, pelkoa ja vihaa. Hänen Bellloundsiin luoma katseensa oli todellakin omituinen ollakseen sellaisen paimenen, jonka luultiin varastaneen entisen isäntänsä karjaa. Mitä hän sitten olisi vastannutkaan, jäi se tekemättä Columbinen ilmestyessä äkkiä paikalle.

"Isä, kuulin sanasi!" hän huudahti tullessaan heidän luokseen peloissaan ja suurin silmin. "Mitä on Wilson Moore tehnyt sellaista, jonka tahdot antaa hänelle anteeksi?"

"Collie, mene takaisin huoneeseesi", Belllounds määräsi.

"En mene, sillä tässä on jotakin nurinkurista", hän sanoi pelästyen yhä enemmän katsoessaan miehestä mieheen. "Ah, sheriffi Burley, oletteko tekin täällä?" hän huohotti.

"Olen, neiti, ja jos nuori Moore on ystävänne, olen pahoillani tulostani", Burley vastasi.

Tytön ilmestyminen paikalle vaikutti Wadeenkin omituisesti ja lumoavasti. Herkkä, teräväpäinen, jännitetty ja kalpeneva tyttö alkoi vähitellen vaistomaisesti käsittää, mistä tässä oli kysymys, jolloin hänen tummenevat silmänsä alkoivat leimuta.

"Ystävänikö? Hän oli vielä enemmänkin muutamia päiviä sitten… Mitä hän on tehnyt? Miksi olette täällä?"

"Neiti, olen tullut vangitsemaan hänet."

"Ah!… Mutta miksi?"

"Koska hän on varastanut isänne karjaa."

Columbine aivan mykistyi hetkiseksi, mutta sitten hän tiukkaisi: "Tässä on varmaankin tapahtunut joku hirmuinen erehdys!"

"Neiti Columbine, toivon sydämestäni samaa", Burley vastasi hyvin hämmästyneenä ja pahoillaan. Kuten useimmat hänen laisensa miehet, ei hänkään voinut olla paha naiselle. "Mutta asia näyttää hyvin tukalalta Moorelle… Katsokaahan näitä hänen hevosensa jälkiä — vasemman etujalan, jonka kenkä on tuollainen kolmion muotoinen. Se on hänen hevosensa ja hän tunnustaa sen. Ja katsokaahan näitäkin pieniä ympyröitä pisteineen… Löysin nämä merkit Gore Peakilta varastetun karjan jälkien joukosta. Muita jälkiä en huomannut, neiti Columbine."

"Kuka vei teidät noille jäljille?" hän kysyi tiukasti.

"Jack. Hän löysi ne ensin ja ratsasti sitten Kremmliniin luokseni tuodakseen minut tänne."

"Jack! Jack Bellloundsko?" Columbine huudahti purskahtaen villiin ja hurjaan nauruun. Kuin naarastiikeri hän hyökkäsi Jackia kohti kuin repiäkseen tämän kappaleiksi. "Sinä siis veit sheriffin noille jäljille! Syytät siis Wilson Moorea isän karjan varkaudesta!"

"Kyllä ja olen sen jo todistanutkin", Jack vastasi käheästi.

"Sinä! Sinä todistit sen! Vai tällainen kostosi olikin!… Mutta sinä olet unhottanut minut kokonaan, Jack Belllounds! Sinä roisto, sinä paholainen, sinä —" Äkkiä hän vetääntyi taaksepäin omituisesti vapisten. Hän huohotti ja hänen kasvonsa muuttuivat kalmankalpeiksi. "Ah, hyvä Jumala!… Miten sanomattoman hirmuista tämä onkaan!"… Hän kätki kasvonsa käsiinsä ja jokainen jänne hänessä näytti vetääntyvän kokoon, kunnes hän oli aivan jäykkä. Sitten hän ojensi kätensä Wilson Moorea kohti.

"Wilson Moore, mitä sinulla on sanomista tälle sheriffille, Jack Bellloundsille ja minulle?"

Moore katsoi häneen niin, että se varmaankin koski kovasti hänen sieluunsa, sillä katse oli niin rakastava, tarkoittava ja kaunopuheinen.

"Collie, heillä on todistukset. Minun on pakko kestää rangaistukseni… Isäsi on hyvä. Hän ei vaadi minulle suurtakaan edesvastuuta."

"Sinä valehtelet", Columbine kuiskasi. "Ja minä sanon heille, miksi sen teet."

Moore ei ollut ollenkaan häpeävän ja rikollisen näköinen, niinkuin olisi ollut luonnollista hänen tunnustukseensa nähden. Mutta hän näytti tuntevan toivottomuuden aiheuttamaa tuskaa. Hänen kätensä tapaili Wadea ja nykäisi häntä.

Tällainen mykkä pyyntö oli aivan tarpeeton, sillä Wade ymmärsi muutenkin, että Columbine seuraavassa silmänräpäyksessä olisi viskannut häpeällisen totuuden päin naamaa Jack Bellloundsille. Tyttö aikoi tehdä sen. Hän oli peloittava ja kaunis innostuksessaan.

"Collie", Wade sanoi sellaisella äänellä, jonka hän tiesi vaikuttavan omituisesti tyttöön, tarttuen samalla hänen ojennettuun käteensä, "ei enempää! Tämä on miesten asia, johon naisten ei sovi sekaantua, ei ainakaan tässä. Tämä on Wilsin ja samalla minunkin asiani. Olen hänen ystävänsä. Olipa hänen huolensa ja rikoksensa millainen tahansa, otan ne hartioilleni. Silloin ne muuttuvat sellaisiksi, kuin ei niitä olisikaan."

Vaikeroiden ja väännellen käsiään Columbine horjui sisällisen taistelun voimasta.

"Olen aivan, aivan hullu tahi sitten näen unta. Ah, Ben!" hän huudahti.

"Koettakaa rohkaista mielenne, Collie. Tämä on kyllä kovaa. Vaikea on uskoa sitä Wilsistä, joka on ollut ystävänne ja leikkitoverinne niin monta vuotta. Kyllä me kaikki ymmärrämme sen, Collie. Menkää nyt huoneeseenne älkääkä kuunnelko ja katselko enää."

Hän talutti tytön kuistiin ja sitten ovelle, jota avatessaan hän kuiskasi: "Pelastan teidät, Wilsin ja tuon vanhuksen, jota sanotte isäksenne."

Sanottuaan sen hän palasi pihalle kokoontuneeseen vaitiolevaan joukkoon.

"Jim, jos sanon vastaavani siitä, että Wils Moore tulee Kremmliniin määrättynä päivänä, annatko hänen silloin jäädä luokseni?"

"Kyllä mielelläni", Burley vastasi sydämellisesti.

"Vastustan sitä", Jack Belllounds huudahti taistelunhaluisesti. "Hän on tunnustanut ja teidän pitää viedä hänet vankilaan."

"Kuulkaahan nyt, kuumaverinen nuorimies, vankilaa ei ole lähempänä kuin Denverissä. Tiedätte kai sen?" Burley vastasi kuivan leikillisesti. "Moore on nyt kotiarestissa. Hän voi olla täällä aivan yhtä hyvin kuin luonani Kremmlinissä, jossa hänen aikansa tulisi paljon pitemmäksi."

Paimen oli noussut satulaan ja Wade käveli hänen rinnallaan heidän lähtiessään kotiin päin. He eivät olleet ennättäneet vielä pitkälle kun Waden terävät korvat erottivat seuraavat sanat: "Kuulkaahan, Belllounds, minusta tuntuu kuin ette poikinenne oikein käsittäisi tätä Wadea."

"Olette oikeassa", vanhus vastasi.

Mutta hänen poikansa purskahti katkeraan, ivalliseen ja tyytymättömään nauruun.

XVII.

Gore Peak oli sen vuorijonon korkein paikka, joka jatkui penikulmittain Buffalo-laaksosta länteen päin. Se oli aivan pyöreä metsäinen kukkula, jota sitä ympäröivässä seudussa asuvat ihmiset käyttivät maamerkkinään. Tämän vuorijonon itäisillä rinteillä kasvava kuusi- ja mäntymetsä oli melkein koskematonta seutuun asti, joka kapeni vähitellen Buffalo-laaksoksi. Seudulla risteili muutamia suuriliikenteisiä teitä, joista eräs seurasi Red Brookia Kremmliniin, muudan vei laaksosta White Slidesiin ja eräs harjanteen yli Elgeriaan. Ainoa tunnettu Gore Peakille vievä tie poikkesi laakson sivuhaaraan kiertäen etelään helpommin noustavalle rinteelle.

Koko tuo ääretön Buffalo-laakson länsipuolella oleva metsäisiä harjanteita, penkereitä, kuiluja ja metsiköitä käsittävä rinne oli hyvin villiä ja luoksepääsemätöntä seutua. Sinne pakenivat puhvelit turvaan metsästäjiltä eivätkä joutuneet vaaraan ennenkuin ne taasen palasivat laaksoon. Hirvet, antiloopit ja karhut elivät siellä kuin kotonaan.

Bent Wade, metsästäen nyt jalompaa riistaa kuin seudun villejä petoja, jätti hevosensa Lewisin tuvalle ja tunkeutui tiheään metsään yksinään kuin antiloopin väijyjä tahi intiaani. Lewis oli toiminut Waden vakoojana ja oli ratsastanut hurjasti Sage-laaksoon tuomaan uutisia rosvoista. Wade oli seurannut häntä Buffalo-laaksoon samana iltana ratsastaen pimeässä. Heillä oli pätevät syyt kiirehtiä. Jack Belllounds oli ratsastanut Kremmliniin, eikä metsästäjä luullut hänen palaavan samaa tietä, jota hän oli käyttänyt mennessään.

Fox, Waden lempikoira, oli suureksi harmikseen saanut jäädä Lewisin luo, Kanen, verikoiran seuratessa Wadea. Kanea oli kohdeltu pahoin ja Jack Belllounds oli lopulta antanut sille selkään, jolloin se oli poistunut White Slidesistä ja muuttanut Mooren luo asumaan. Ja vihdoin se näytti sopineen riitansa metsästäjänkin kanssa ruveten luottamaan häneen, mutta rakkaudetta. Kane ei milloinkaan antanut anteeksi, mutta se tunsi ystävänsä ja herransa. Wadella oli pyssy kädessään ja selässään pukinnahkainen laukku, jossa oli lihaa ja leipää. Hänen vyössään, joka oli täynnä patruunia, oli nyt kaksi revolveria selvästi näkyvissä, toinen niistä oikealla puolella hyvin alhaalla. Waden luonne näytti muuttuneen huomattavasti, vaikka hänen nykyinen hommansa ei ollutkaan mitään uutta hänelle.

Hän suuntasi kulkunsa tämän korkealla sijaitsevan laakson päässä olevaan piilotettuun tupaan Gore Peakin tumman huipun juurella. Oli muutaman heinäkuun päivän aikainen aamu, kesäisen raikas ja puhdas. Linnut ja oravat kisailivat laakson laidoilla. Ruoho oli tuoretta, valkoisen kuuran kimalluttamaa. Valkoisissa aukioissa oli paljon riistan jälkiä ja Wade pysähtyi kuuntelemaan hirven toitotusta. Ah, hänen mielestään metsän soinnuista kaunein kantautui hänen korviinsa. Se kajahti kirkkaasti, kaikuvasti ja läpitunkevasti villine siihen sekaantuvine sävyineen niin, että se lumosi Waden kokonaan. Koirakin kuunteli, mutta näytti välinpitämättömältä. Se pysytteli aivan metsästäjän kintereillä astellen varovaisesti ja katsellen ympärilleen vielä varovaisemmin vainuamatta metsän nelijalkaisia asukkaita. Se odotti, että isäntä veisi sen jonkun ihmisen jäljille.

Matka laaksosta Gore Peakille oli niin lyhyt, että variskin olisi jaksanut sen lentää. Mutta Wade lähestyi sitä hitaasti pysytellen sakeimmassa metsässä ja karttaen aukeamia, kuiluja, kujanteita, korkeita harjanteita ja kallioista maaperää. Kun hän saapui Elgeriaan johtavalle tielle, hän ei tullut ollenkaan tyytymättömäksi nähdessään, että se oli sileä eikä minkään äskeisen kulun tallaama. Puolen penikulman päässä metsän toisella puolella hän kuitenkin huomasi kolmen hevosen eiliset jäljet ja hieman kauempana karjan ja hevosten jälkiä, jotka alkoivat jo olla vanhoja ja huonosti näkyviä. Nämä Elgeriaan johtavat jäljet olivat kuin painettuja sanoja Wadelle.

Noin puolen päivän tienoissa hän kiipesi muutamalle kallioiselle ulkonemalle, joka pisti esille eräästä vähitellen alenevasta rinteestä. Tältä edulliselta paikalta hän tarkasteli vuoren rinteen aaltoilevaa mustaa ja vihriää peitettä. Muudan melkein piilossa oleva kapea laakso kimalteli keltaisena auringonpaisteessa. Laakson päästä nousi ohut savupatsas kiemurrellen ilmaan.

"Kas niin!" metsästäjä mumisi katsoessaan. Koira vikisi ja pisti kylmän kuononsa Waden kouraan.

Wade aloitti jälleen äänettömän ja varovaisen kulkunsa metsän läpi. Hän rupesi laskeutumaan vuorelta suunnaten kulkunsa hieman oikealle paikasta, josta oli noussut savua. Rosvojen läsnäolo tuvassa oli kyllä tärkeä tapahtuma, mutta ei niin tärkeä kuin muudan toinen mahdollisuus. Hän toivoi Jack Bellloundsin olevan niiden joukossa tahi tulevan sinne heitä tapaamaan, ja siitä hän nyt halusi saada varmuuden. Saavuttuaan pieneen laaksoon hän poikkesi vasemmalle mennäkseen tien yli, joka johti sinne päälaaksosta muutamia penikulmia kauempaa. Hän löysi sen eikä ollenkaan hämmästynyt nähdessään mullassa tämän aamullisia hevosen jälkiä. Hän tunsi nuo jäljet. Jack Belllounds oli nähtävästi tullut hakemaan rosvoilta maksua.

Silloin Wadessa tapahtunut muutos ja ihmisten vakoojan omituisuudet tulivat selvemmin näkyviin. Hänen järkensä toiminta ja ruumiinsa liikkeet muuttuivat samanlaisiksi kuin ennenkin, jolloin hän oli ollut sellaisessa toimessa. Hän liikkui hitaasti kuin haamu, oli hiljaa kuin hiiri ja hänen katseensa, joka kierteli edessäpäin ja kaikkialla ympärillä, näki varmaankin jokaisen elävän olennon ja kaikkien lehtien ja sanajalkojen liikkeet. Koira, jonka selkäkarvat olivat nousseet pystyyn, seurasi hänen kintereillään katsellen, kuunnellen ja kulkien yhtä varovaisesti kuin hänkin. Wade luuli varmaankin, että rosvot olivat panneet jonkun joukostaan vahdiksi. Senvuoksi hän pysytteli rinteellä tuvan kohdalla tunkeutuen varovaisesti tiheikön läpi, jossa kasvoi paljon pieniä mäntyjä ja kuusia. Vihdoin hän sai tuvan ja sen takana olevan kapean laakson näkyviinsä. Suureksi huojennuksekseen hän huomasi, ettei laitumella olevia hevosia oltu satuloitu. Ei ainoatakaan ihmistä ollut näkyvissä. Mutta heilläkinhän voi olla koira. Lähestyessään hitaasti metsästäjä oli niin valpas kuin suinkin ja vihdoin hän päätti, että jos rosvoilla olisi ollut koira mukanaan, he olisivat sitoneet sen ulos vahdiksi.

Wade oli nyt saapunut haluamalleen paikalle. Hän oli noin kahdeksankymmenen askeleen päässä tuvasta muutaman avonaisen kujanteen vieressä, josta hän voi katsella oven edustalla olevaa avonaista paikkaa. Hänen vasemmalla puolellaan oli tiheitä pieniä kuusia matalalle haarautuvine oksineen. Niitä kasvoi koko matkan tupaan asti piilottaenkin siitä pari seinää. Wade tiesi hyvin, mitä hänen nyt oli tehtävä, eikä hän epäröinytkään pitkää aikaa. Laskettuaan pyssynsä maahan hän sitoi koiran kiinni pieneen kuuseen taputtaen sitä ja kuiskaten sille, että se seisoisi siinä hiljaa.

Sitten hän tarkasti ammusvyönsä kuin mies, joka haluaa saada ne äkkiä käsiinsä ja jonka mieltä tällainen välttämättömyys ei näyttänyt pahoittavan eikä peloittavan. Kumartuen alemmaksi hän pujahti kuusikkoon. Pehmeä neulasten peittämä maa, jossa ei ollut kuivaa oksaakaan, ei antanut minkäänlaista ääntä eivätkä hänen ruumistaan vastaan painuvat oksatkaan kahisseet. Joskus hänen oli pakko taivuttaa ne syrjään. Siten nopeasti ja hiljaa intiaanin liukuvin askelin hän lähestyi tupaa, kunnes ruskeakuoriset hirret salpasivat häneltä tien pimittäen kirkkaamman valon.

Hän haisti sekä halkojen että tupakan savua, kuuli matalia syviä ääniä, korttien sekoittamista ja lyömistä ja kullan soitannollista kilinää. Leväten polvillaan hetkisen metsästäjä mietti. Kaikki oli aivan niin kuin hän oli odottanutkin. Hänellä oli todellakin ollut onni puolellaan. Noita miehiä ei voitu helposti häiritä heidän pelissään. Tuvan ovi oli juuri nurkan toisella puolella ja hän voi liukua äänettömästi tahi hypätä sille yhdellä loikkauksella. Kumpainenkin tapa voi kelvata. Mutta kumpaan hän turvautuisi johtui kokonaan sisällä olevien miesten ja heidän revolveriensa asemasta.

Nousten äänettömästi Wade hiipi seinän viereen ja kurkisti tupaan muutamasta hirsien välissä olevasta raosta. Auringonvalo virtasi huoneeseen sekä ovista että ikkunoista. Jack Belllounds istui lattialla auringonvalossa nojaten seinään. Hän oli paitahihasillaan. Pelaajan kuume ja häviölle joutuneen kiukku loistivat hänen kalpeista kasvoistaan. Smith istui selin Wadeen Bellloundsia vastapäätä. Toiset miehet täydensivät neliön. Kaikki olivat kumminkin niin lähellä toisiaan, että he helposti voivat ottaa korttinsa ja voittamansa kullan. Wade näki tämän yhdellä silmäyksellä ja sitten hän rupesi tarkastelemaan tilanteen yksityiskohtia. Bellloundsilla ei ollut minkäänlaista asetta. Smithin vyö ja revolveri olivat auringon paisteessa kovalla savilattialla niin kaukana, ettei niitä voitaisi saada käsiin äkkinäisettä ponnistuksetta. Wade tarkasteli perin pohjin Smithin toverien kasvoja tuntien nähtävästi suurta tyytyväisyyttä näkemänsä johdosta.

Hän epäröi hetkisen, mutta kumartui sitten ja siirsi hiljaa syrjään tiellä olevat kuusten oksat ja liukui tiheiköstä aukeamalle ottaen pari äänetöntä hyppyä. Vielä yhden ja hän oli tuvassa.

"Päivää, rosvot! Älkää liikahtako!" hän huudahti.

Hänen ilmestymisensä tahi hänen äänensä tahi molemmat yhteensä mykistyttivät rosvot. Belllounds pudotti korttinsa ja hänen suunsa aukeni samalla kertaa. Nämä olivat ainoat huomattavat liikkeet.

"Olen puheliaalla tuulella, ja kuta kauemmin kuuntelette, sitä kauemmin saatte elää", Wade sanoi. "Mutta älkää liikahtako!"

"Emme me liikahdakaan!" Smith tiuskaisi. "Kuka olette ja mitä tahdotte?"

Oli ilmeistä, ettei rosvopäällikkö ollut nähnytkään Wadea, jonka liikkeet olivat olleet nopeat ja joka nyt seisoi aivan hänen takanaan. Sitäkään ei voida kummastella, että Smith istui paikoillaan melko kankein niskoin ja suorana. Voi olla mahdollista, että hän oli ollut samanlaisessa tilanteessa ennenkin.

"Kuka olette?" hän huudahti käheästi.

"Teidän pitäisi oikeastaan tuntea minut." Ääni oli Waden, hiljainen ja kylmä, mutta syvä ja kaikuva.

"Olen kuullut äänenne jossakin, voin lyödä siitä vaikka vetoakin."

"Kyllä. Teidän pitäisi tuntea se, Cap", Wade vastasi.

Rosvo säpsähti kovasti, mutta rauhoittui heti jälleen.

"Cap! Miksi nimitätte minua niin?"

"Miten sitten? Olemmehan vanhoja ystäviä, Cap Folsom!"

Sanoja seuranneen vaitiolon kestäessä voitiin selvästi erottaa rosvon raskas hengitys; hänen niskansa punastui ja ainoastaan hänen toveriensa silmät liikkuivat. Belllounds alkoi tointua hieman hämmästyksestään. Pelko oli mykistyttänyt hänetkin, ei kuitenkaan minkäänlainen henkilökohtaisen harmin ja vaaran aiheuttama. Hänen järkensä ei käsittänyt vielä sitä.

"Olette saanut minut kiinni! Mutta kuka olettekaan?" Folsom kysyi käheästi.

Wade vaikeni.

"Kuka hiidessä tuo mies on?" rosvo huudahti. Kysymys ei ollut sen enemmän kohdistettu hänen tovereilleen kuin neljälle seinällekään, vaan se oli ahdistavan ja syyttävän mielen raivostunut tiedustelu ja kiihkeä ja pelokas muisteleminen.

"Hänen nimensä on Wade", Belllounds sanoi töykeästi. "Hän on Wils Mooren ystävä ja sama metsästäjä, jonka kerroin teille olleen isäni työssä viime talvena."

"Wadeko? Wade? Et sanonut minulle hänen nimeään. Hän ei suinkaan voi olla —"

"Kyllä, Cap", Wade keskeytti. "Sama vanha veikko, joka turmeli kauniit kasvosi muutamia vuosia sitten."

"Hell-Bent Wade!" Folsom huohotti kauhistuneena. Hänen koko ruumiinsa vapisi ja hänen kasvonsa tulivat harmaiksi kuin tuhka. Hänen oikea kätensä liikahti vaistomaisesti revolveria kohti, mutta pysähtyi alkuunsa, kuten hänen ensimmäinen liikkeensäkin.

"Ole varovainen, Cap", Wade varoitti. "Olisi suuri vahinko, ellen saisi puhua hieman… Käänny tännepäin nyt ja tervehdi vanhaa toveriasi Gunnisonin päiviltä."

Folson kääntyi kuin joku armoton järkkymätön voima olisi vääntänyt hänen päätään.

"Hyvä Jumala, Wade!" hän huudahti. Hänen äänensä ja hänen silmiensä ilme näyttivät toteavan jonkun peloittavan ja kumoamattoman tosiseikan, luultavasti uhkaavan kuoleman. Mutta hän ei ollut mikään raukka. Huolimatta metsästäjästä, joka seisoi hänen takanaan hän kääntyi takaisin ja heitti vihaisesti kortit Bellloundsille päin naamaa. Hän kiroili kauheasti… "Sinä rikkaan karjanomistajan hemmoiteltu penikka. Miksi hiidessä et kertonut minulle, että petojen metsästäjää sanotaan Wadeksi?"

"Kyllä minä sen kerroin sinulle", Belllounds huusi punastunein poskin.

"Valehtelet! Et milloinkaan ole sanonut Wade — W-a-d-e oikein selvästi, niin että olisin kuullut sen. En kuullut sinun mainitsevankaan mitään Hell-Bent Wadestä."

"Väsyin tuohon nimeen suunnattomasti", Belllounds vastasi halveksivasti.

"Ai-jai-jai!" rosvo kähisi. "Vai väsyit sinä siihen! Miten tyhmä sinä oletkaan! Jos tietäisit, kuinka monta miestä tuo nimi on väsyttänyt ja väsyttänytkin iäksi, et luullakseni ajattelisi niin tavattoman tyhmästi."

"Sanokaa nyt, mitä annatte minulle? Sheriffi Burley koetti kertoa isälle ja minulle kaikenlaista roskaa tuosta Wadesta. Hänhän on vain pikkuinen, vääräsäärinen ja suurinenäinen hätikkö — mies, jolla on äänikin kuin naisella — hiiviskelevä kokki, kämppälääkäri ja lypsäjä ja Jumala ainoastaan tietää, mitä vielä."

"Poika, olet oikeassa, sillä Jumala ainoastaan tietää, mitä vielä. Mutta sen tulet nyt näkemään ja voin lyödä vaikka vetoakin, ettet hevillä unhota sitä opetusta… Wade, oletteko vanhentunut tahi muuttunut, kun sallitte tuollaisen penikan jutella tällaisia?"

"Cap, hän on hyvin huvittava juuri nyt ja toivon teidän kaikkien saavan hauskaa hänen kustannuksellaan. Ellette pakota kättäni toimimaan, aion kertoa teille muutamia mielenkiintoisia piirteitä tämän Möly-Jackin elämästä… Tahdotko olla hiljaa ja kuunnella ja uskallatko vastata tovereistasi, Cap?"

"Wade, en vastaa kenestäkään, mutta toverini eivät nähdäkseni aiokaan ruveta elämöimään", Folsom vastasi ivallisesti tarkoittaen tovereitaan.

Toinen punapartainen suuri ja laihakasvoinen mies, roistomaisen ja hurjan näköinen, tiuskaisi nyt: "Kuulehan nyt, Smith, mitä helvettiä tämä tällainen käytöksesi oikeastaan tarkoittaa tällaisessa tilanteessa?"

"Sitä, että jos onnistut kääntämään valtin, olet kirotun onnellinen", Folsom murahti.

Kolmas rosvo ei puhunut sanaakaan. Hän oli pieni mustaihoinen mies oratuomen värisine tummine silmineen ja mustine tukkineen, nähtävästi sellainen valkoinen mies, jolla oli meksikolaista verta suonissaan. Istuessaan siinä liikkumattomana hän näytti tarkkaavaiselta, voimakkaalta ja viekkaalta odottaessaan sopivaa tilaisuutta.

"Möly-Jack, nämä uudet ystäväsi ovat kurjia rosvoja, ja muudan heistä on vielä pahempikin, jonka voin todistaa, mutta sinuun verrattuna he ovat kaikki kunnon miehiä", Wade sanoi.

Belllounds vilkaisi heihin salavihkaa. Hän oli menettämäisillään urhoollisuutensa ja hänen tyhmä järkensäkin alkoi käsittää jotakin.

"Luuletteko minun välittävän lörpöttelystänne?" hän tiuskaisi vihaisesti.

"Kylläpähän välität, kun kerron näille rosvoille, miten olet pettänyt heidät."

Belllounds hyppäsi kuin ansaan joutunut susi, mutta päästyään puoleksi koholle hän tuuskahti jälleen maahan. Hänen oikealla puolellaan oleva rosvo potkaisi häntä niin, että hän lyyhistyi jälleen seinää vasten.

"Möly, katsohan tänne!" Wade huudahti ojentaen revolverin, joka heilui hetkisen kuin kompassin neula ja sylki sitten piipustaan tulta ja savua. Kuula sattui muutamaan hirteen katkaistuaan kumminkin lehden Bellloundsin korvasta, niin että siitä rupesi vuotamaan verta. Hänen kasvonsa muuttuivat kalmankalpeiksi ja sekunnin kuluessa sai pelko hänet niin valtoihinsa, että hän vapisi kuolemankauhusta kuin haavanlehti.

Folsom nauroi ivallisesti ja raa'an iloisesti. "Kuulehan, Möly-Jack, et suinkaan aavistanutkaan, että vanha toverini Wade tähtäsi päähäsi, vai mitä? Et suinkaan!"

Toiset rosvot ymmärsivät silloin paremmin ehkä kuin Belllounds, että tilanne oli nyt hyvin epätavallisen miehen käsissä.

"Cap, tiedätkö, että Möly-Jack on syyttänyt ystävääni Moorea sen karjan varkaudesta, jonka olette myyneet?" Wade kysyi harkitusti.

"Mitä karjaa tarkoitattekaan?" rosvo kysyi kuin hän ei olisi kuullutkaan oikein.

"Sitä, jonka Jack varasti isältään myyden sen teille."

"Näen, ettei Bent Wade ole unhottanut entisiä tapojaan. Minun olisi pitänyt ymmärtää se heti nähdessäni sinut… En ole tiennytkään, että Belllounds on syyttänyt siitä jotakin toista."

"Hän teki sen."

"Vai niin. Kuka tuo Wils Moore onkaan?"

"Hän on paimen ja niin hieno nuorukainen, ettei parempaa ole ikinä ollutkaan hevosen selässä. Möly-Jack vihaa häntä. Hän antoi Jackille selkään pari kertaa ja voitti sen tytön rakkauden, jota Jack haluaa omakseen."

"Miten romanttista!… Kuulehan, Möly-Jack, sinustahan rupeaa kuulumaan oikein kummia."

Belllounds makasi seinää vasten kyyristyneenä huohottaen ja hikoillen. Kasvojen röyhkeä ilme ei muuttunut, koska se oli synnynnäistä, mutta silmien rohkea ilme oli hävinnyt ja hänen suunsa ja leukansa todistivat raukkamaisesta arkuudesta. Hän tuijotti peläten ja epäillen Wadeen.

"Kuunnelkaa nyt liikahtamatta paikoiltanne", Wade jatkoi nopeasti. "Jack varasti karjan isältään. Hän on sydämestään varas, mutta hänellä oli silloin muutakin mielessä. Kulkiessaan koetti hän tahallaan saada jälkensä niin hyvin näkyviin kuin suinkin. Hän valmisti samanlaisen kolmionmuotoisen hevosenkengän kuin Wils Mooren hevosellakin on naulaten sen kiinni hevosensa vasempaan etujalkaan. Samalla laittoi hän toisenkin vehkeen — pienen rautaisen renkaan keskessä olevine nauloineen — ja kulkiessaan jätti hän jälkeensä noita kolmionmuotoisia hevosenkengän jälkiä ja noita pienen ympyrän jälkiä —"

"Nuo kummalliset jäljet olen, koira vieköön, nähnytkin!" Folsom huudahti. "Huomasin ne tuolla lähteen reunalla ja sitten tämän tuvan edustalla. Näin Jackin muodostavan ne jollakin tavoin, mutta en tullut ajatelleeksi asiaa sen enempää. Hänen valkoisella hevosellaan on juuri tuollainen kenkä vasemmassa etujalassaan."

"Niin onkin, kun Jack irroittaa tavallisen kengän ja naulaa sijalle koukistetun… Seurasin noita jälkiä ja ne toivat minut tänne tuvallenne. Bellloundsilla oli niitä tehdessään eräs tarkoitus… Hän meni Kremmliniin sheriffi Burleyn puheille todistaen hänelle, että varastettu karja on kuljetettu Elgeriaan. Tehtyään sen hän toi sheriffin White Slidesiin syyttämään Moorea. Jack seurasi omia jälkiään tänne, näytti Burleylle kolmionmuotoisen kengän ja pienen ympyrän jättämät jäljet vihjaisten viimeksi mainituista, että ne ovat luultavasti Mooren kainalosauvan tekemiä. Hän toi Burleyn suoraan tänne tuvalle ja tielle, jota pitkin olitte ajaneet karjan Kremmliniin vedenjakajan yli… Hän vaati Burleytä ottamaan mukaansa muutamia multakokkareita, joissa nuo jäljet selvimmin näkyvät, White Slidesiin. Möly-Jack syytti siellä Moorea varkaudesta, jolloin Burley vangitsi Mooren. Juttu tulee esille Kremmlinissä tulevalla viikolla."

"Hitto soikoon!" Folsom huudahti ihmetellen. "Ihminen ei ole milloinkaan liian vanha oppiakseen. Tiesin tuon penikan varastavan isältään, mutta luulin häntä synnynnäiseksi rehelliseksi rosvoksi, joka on rahojen tarpeessa pelatakseen ja juodakseen."

"Hän on pettänyt sinut, Cap. Ellen olisi seurannut teitä ja saanut teitä kiinni, riippuisitte piakkoin hirressä."

"Vai niin! Wade, olisin mieluummin mukaantunut sellaiseen mahdollisuuteen, kuin sinun liian ystävälliseen sekaantumiseesi asioihini. Heikkoutesi on sellainen, ettet sinä milloinkaan voi pysyä erilläsi niistä. Mutta annahan minulle revolveri, niin saat nähdä!"

"En, Cap."

"Etkö uskalla?" rosvo karjaisi. "Istun tässä paikoillani ja ammun silmät tuon valehtelevan Bellloundsin penikan päästä!… Wade, pistä käteeni revolveri, jossa on vain pari patruunaa tahi vain yksi. Voit ojentaa oman revolverisi päätäni kohti… Salli nyt, että tapan tuon haisunäädän."

Belllounds huomasi nyt selvästi, ettei kuolema ollut kaukana. Hänen entisestä röyhkeästä ulkomuodostaan ei ollut enää mitään jäljellä, sillä hänen kasvonsa muodostivat hirmuisen näön kaikille, joiden oli pakko katsella näytelmää. Vaahto tippui hänen lerpallaan olevasta alahuulestaan.

"Cap, en voi antaa sinulle revolveria, en ainakaan nyt", Wade sanoi.

Folsom rupesi silloin kiroilemaan ja yllyttämään tovereitaan.

"Tappakaa hänet! Vetäiskää revolverinne ja ampukaa hänen muljottavat silmänsä puhki!… Sanon teille, että meidän on pakko taistella kaikissa tapauksissa. Kuolemme joka sorkka tänne, mutta ampukaa hänet ensin!"

Ei kumpikaan Folsomin tovereista totellut raivostuneen päällikkönsä kehoitusta sen paremmin kuin omaa haluaankaan. He olivat Waden vallassa. Nyt seurasi vaitiolo, joka oli täynnä epäilyä ja jännitystä, joka yhä vain tiukkeni. Tasapaino alkoi horjua.

"Wade, olen ollut peluri koko ikäni, ja melko taitava sellainen, vaikka sen itsekin sanon", rosvojen johtaja sanoi äänellä, jonka sävy ei ollenkaan sopinut hänen sanoihinsa. "Lyön nyt viimeisen vedon."

"Anna vain kuulua, Cap. Mistä aiot lyödä vetoa?" Wade kysyi tyynesti ja hiljaa, mutta erilaisella äänenpainolla.

"Lyön vetoa koko tuosta kultamäärästä, ettei Hell-Bent Wade ammu ketään selkään!"

"Sinä voitit!"

Rosvo nousi hitaasti ja kankeasti seisoalleen. Suoristuttuaan täyteen pituuteensa hän potkaisi tahallaan Bellloundsia naamaan.

"Siitä sait! Minua haluttaisi tehdä tilini selväksi kanssasi, Möly-Jack! En ole määräävä täällä, mutta jokin sanoo minulle kuitenkin, vaikka housuni tutisevatkin, että mieluummin olen omissani kuin sinun."

Sanottuaan sen ja hengähtäen syvään hän kääntyi katsomaan metsästäjää silmiin.

"Wade, en ymmärrä oikein tarkoitustasi, mutta sen toimeenpano on hitaampaa kuin ennen."

"Miten niin, Cap? Olin vain sellaisella puhetuulella", Wade vastasi.

"Joutavia! Sinulla on piru mielessä. Mitä tarkoitit ilmoittaessasi minulle tuon penikan petoksesta, kun et kerran salli minun tappaa häntä?"

"Halusin vain, että hän saisi kuulla, mitä oikeat miehet ajattelevat hänestä."

"Hm! Ja mitä nyt seuraa ilmaistuani sen hänelle?"

"Te lähdette kaikki kanssani Kremmliniin, jossa luovutan teidät sheriffi Burleylle."

Tällainen oli Waden heittämä sormikas. Sitä oli osattu odottaa ja sen hyväksyminen tuntui huojennukselta. Elämän armottomien muutosten toivoton hehku pani Folsomin silmät leimuamaan. Hän voi kyllä olla murhaaja, mutta hän oli urhoollinen ja hän ymmärsi Waden sanojen merkityksen.

"Toverit, tämä on onnenkauppaa!" hän huudahti käheästi kumartuen äkkiä kuin pantteri revolveriaan kohti.

Hetki oli jännittävä ja liiaksi panostettu, kun nuo neljä miestä kuin jonkun sähköisen nopeuden virran vapauttamina rupesivat toimimaan. Revolverit paukkuivat yksiäänisesti. Tulen välähdykset, savupilvet, kaikuvat pamahdukset ja käheät huudot täyttivät majan. Wade oli ampunut hypätessään syrjään. Luodit sattuivat napsahdellen seiniin. Metsästäjä heittäytyi vatsalleen vuoteena toimineen oksista valmistetun ristikon taakse. Se oli tehty paksuista ja kestävistä kuusenhavuista. Hän ei ollut erehtynytkään luulossaan, että se kelpaisi rintavarustukseksi. Vetäen toisen revolverinsa esille hän tirkisti suojastaan.

Savu alkoi kohota kattoon ja haihtui ikkunoista ja ovista. Ilma kirkastui jälleen. Belllounds painautui seinään kiinni kalpeana ja hänen silmänsä olivat pullistumaisillaan pois päästä näytelmän aiheuttamasta pelosta. Mustaihoinen pieni mies makasi lattialla väännellen itseään tuskissaan. Äkkiä koko hänen ruumistaan pudistuttava väristys lopetti hänen potkimisensa. Hänen ruumiinsa oikeni suoraksi, ja kuin taikavoimasta hänen kätensä irtaantui savuavasta revolverista. Folsom oli polvillaan kumarruksissa, ja horjuen heiluttaen revolveriaan kuin juopunut hän haki jotakin esinettä, jolle hän olisi voinut purkaa raivonsa. Hänen toisessa ohimossaan oli hirmuinen reikä — verinen ja hirvittävä näky.

"Toverit, minä osuin häneen!" hän kuiskasi omituisesti ja änkyttäen. "Hän sai kerrankin tarpeekseen — Hell-Bent Wade! Kunnia hänelle. Tapaan hänet siellä!"

Horjuessaan sinne tänne hän äkkiä huomasi Bellloundsin edessään, jolloin hän säpsähti niin kovasti, että veripisarat lentelivät hänen haavoittuneesta ohimostaan.

"Kas vain, kortit näyttävät lopultakin tulevan tännepäin! Belllounds, tässä on valehteleville silmillesi!"

Revolveri heilui, vapisi ja teki ympyröitä hänen tehdessään viimeisen hirmuisen ponnistuksen voidakseen tähdätä suoraan. Hän laukaisi. Luoti vei mennessään tupsun Bellloundsin tukasta, mutta ei osunut. Rosvo tähtäsi toistamiseen ja revolveri heilui ja vapisi, ennenkuin hän painoi liipasinta, Mutta hana napsahtikin vain tyhjään patruunaan. Folsom päästi korahtavan raivostuneen huudahduksen, pudotti revolverin kädestään ja kaatui suulleen ojentautuen hitaasti suoraksi.

Punapartainen rosvo oli paennut kivisen takan taakse, voimatta kuitenkaan tukkeutua sinne kokonaan. Siinä asennossa hänen oli melkein mahdoton ampua, koska hänen oikea kätensä oli nurkan puolella ja hänen oli pakko painautua rakoon tiukasti saadakseen ruumiinsa rosoisten kivien taakse. Wadella oli nyt etu puolellaan. Hän makasi suullaan ja hänen oikea kätensä oli näkyvissä ristikon nurkan takaa. Oksien päät suojelivat hänen päätään hänen tirkistäessään sieltä. Odottaessaan ampumistilaisuutta hän latasi siliä aikaa toisen revolverinsa vasemmalla kädellään. Rosvo ponnisteli, väänsi ruumistaan, taivutti niskaansa ja pistäen äkkiä esille päänsä ja kätensä hän ampui. Hänen luotinsa osui Waden pään yläpuolella oleviin oksiin. Ja Waden sekuntia liian myöhään lähettämä luoti raapaisi kivistä nurkkaa siitä kohti, jossa rosvon pää oli vilahtanut. Luoti kääntyi ja lensi viheltäen ikkunasta ulos. Laukaus oli mainiosti ammuttu. Rosvo päästi sihisevän käheän huudon huomattuaan joutuneensa satimeen. Koettaessaan tukkeutua kauemmaksi hän paljasti vasemman kyynärpäänsä työntäen sen nurkan sivu. Waden nopea laukaus runteli sen.

Siinä ei rukoiltu eikä annettu armoa. Tämä oli todellista lännen taistelua — pahan ja hyvän kamppailua — samassa ankarassa koulussa opittua. Rosvo kiersi ruumiinsa niin, että se kääntyi melkein ympäri, ojentaen oikean kätensä vasemman olkapäänsä yli. Hän tukki revolverinsa suun kahden kiven väliin koettaen vääntää rakoa suuremmaksi. Kuiva savi mureni ja rako laajenikin. Tähdäten piippua pitkin hän suuntasi sen ristikon yläpuolelta hiukan esiin pistävää Waden olkapäätä kohti. Sitten hän ampui ja osui. Wade painautui alemmaksi ja likemmäksi seinää saadakseen paremman tilaisuuden. Rosvo teki suurimman tyhmyytensä nyt, sillä sen sijaan että hän olisi hyökännyt piilostaan ja tappanut vastustajansa, hän ampui jälleen ja sitten vielä kolmannenkin kerran. Hänen revolverinsa suuret luodit repivät ja katkoivat oksia vaarallisen läheltä metsästäjän päätä. Rosvo joutui vihdoin hyvin tukalaan melkeinpä toivottomaan asemaan puolustaessaan itseään ja ladatessaan samalla revolveriaan. Hän teki sen kuitenkin ja hänen huohotuksensa ilmaisi, millaista vaivaa ja tuskia se hänelle aiheutti. Niin paljon kaikissa tapauksissa, että hän pisti polvensa esille. Wade ampui sen mäsäksi. Rosvo lyyhistyi kokoon ja hänen lanteensa näyttäytyi tarjoten mainion maalin armahtamattomalle Wadelle. Tuomittu ei kuitenkaan vieläkään huutanut, vaikka hän ei enää voinutkaan estää ruumistaan joutumasta Waden näkyviin. Silloin toivottoman rohkeasti, joka olisi ollut paremmankin asian arvoinen, ja mielin, joka oli suurenmoinen uhmassaan, rosvo hyökkäsi piilostaan revolveri suunnattuna Wadea kohti. Hänen punainen partansa ja laihat kasvonsa, kalpeat ja surkeat, ja hänen hoiperteleva hyökkäyksensä, joka todellisuudessa olikin kaatumista, muodostivat peloittavan näyn. Hän nousi vielä ja hänen revolverinsa alkoi paukkua, mutta se toisti vain Waden revolverin jymähdykset. Rosvo kaatui päistikkaa ristikolle vyörähtäen raskaasti sen yli seinän puolelle.

Sitten seurasi pitkäaikainen vaitiolo. Wade liikahti kuin katsoakseen ympärilleen. Belllounds liikahti myös ja nieleskeli, kuin vetääkseen henkeään. Nuo kolme ammuttua rosvoa makasivat liikkumattomina omituisen traagillisissa ja kummallisissa asennoissa. Savu alkoi jälleen kohota haihtuakseen ovesta ja ikkunoista. Hetkisen kuluttua ei suuressa huoneessa ollut enää huurua juuri ollenkaan.

Wade nousi ponnistellen voimiaan ja hänellä oli revolveri kummassakin kädessään, jotka olivat aivan veriset. Hänen kasvonsakin olivat veren tahraamat ja hänen vasen olkapäänsä oli punainen. Hän lähestyi Bellloundsia.

Hän oli peloittava silloin hirmuisessa armottomuudessaan, joka ei ollut teeskenneltyä. Bellloundsista hän varmaankin edusti kuolemaa, veristä kuolemaa, johon hän ei ollut valmistautunut.

"Toinnu huumauksestasi, sinä penikkarosvo!" Wade huudahti.

"Jumalan nimessä, älkää tappako minua!" Belllounds rukoili suunniltaan pelosta.

"Miksi en? Katso ympärillesi! Paras työpäiväni, Möly!… Tuo Cap Folsom oli sitä jo odottanutkin kymmenen vuotta… Aion ampua sinua vatsaan ja varokin silloin, ettei se tule kipeäksi!"

Belllounds rukoili kuiskaten henkensä puolesta kasvoin ja käsin kauhun nöyryyttämänä.

"Mitä?" metsästäjä karjaisi. "Etkö tiedä minun tulleen tappamaan sinua?"

"Kyllä, kyllä, olen sen nähnyt. Mikään ei voi olla hirveämpää. En ole milloinkaan tehnyt teille mitään… Älkää tappako minua. Antakaa minun elää, Wade! Vannon Jumalan nimessä, etten tee tätä enää milloinkaan!… Säästäkää isän ja Collien vuoksi henkeni."

"Olen Hell-Bent Wade!… Et halunnut kuunnella heitä, kun he tahtoivat ilmoittaa sinulle, kuka olen."

Waden jokainen sana pani pojan ymmärtämään äkkinäisen kuoleman alkuperäisen merkityksen. Ne herättivät hänessä suunnatonta pelkoa. Hänen otsansa oli aivan märkänä hiestä, hiukset nousivat pystyyn ja hänen silmänsä pyörivät kuopissaan. Hänen terästynyt huomiokykynsä imi vaistomaisesti uutta toivoa Waden ilmeisestä epäröimisestä ja Columbinen nimen mainitsemisesta. Sisäinen ounastus, jonkunlainen kuvaamaton tunne, kehoitti häntä rukoillessaan turvautumaan siihen nimeen.

"Vanno luopuvasi Colliesta?" Wade komensi heiluttaen revolverejaan verisillä käsillään.

"Kyllä, kyllä! Hyvä Jumala, lupaan vaikka mitä!" Belllounds vaikeroi.

"Vanno ilmoittavasi isällesi muuttaneesi mielesi. Sinun on luovuttava Colliesta ja annettava hänet Moorelle!"

"Vannon sen!… Mutta jos kerrotte isälle, että olen varastanut hänen karjaansa, hän tappaa minut."

"Emme rupea kirkumaan siitä. Pelastan sinut, jos vain luovut tytöstä. Koeta nyt kerran vielä, Möly-Jack, parantaa tapasi ja pitää sanasi."

Belllounds oli menettänyt äänensä, mutta hänen mykät ja vapisevat huulensa olivat sen valan eittämättömiä merkkejä, jota hän ei voinut lausua ääneen. Poikamaisuus ja surkastunut moraalinen voima korvasivat silloin hänen miehuutensa. Hän oli vain tekijä toisten elämässä ja raukka, jota isän suuri rakkaus oli suojellut tältäkin kostolta.

"Nouse ja irroita vyöni", Wade sanoi. "Sido sitten nämä luotien ihooni tekemät reiät."

XVIII.

Waden saamat haavat eivät olleet ollenkaan vaaralliset ja Bellloundsin avulla hän pääsikin Lewisin tupaan, jonne hänen oli pakko jäädä senvuoksi, että hän oli menettänyt niin paljon verta. Belllounds meni kotiinsa.

Seuraavana päivänä Wade lähetti Lewisin rosvojen tuvalle kuormahevosineen hautaamaan kuolleet ja ottamaan heidän tavaransa säilyyn. Lewis palasi samana iltana sheriffi Burleyn ja tämän kahden edustajan kanssa, jotka olivat toimineet omin nokkinsa. He olivat seuranneet hevosten jälkiä Gore Peakin juurella olevalta lähteeltä taistelupaikalle ja tavanneet Lewisin siellä. Burley oli ottanut haltuunsa tuon melkoisen määrän kultaa näyttääkseen rahat miehille, jotka olivat ostaneet karjan.

Burley käytti hyväkseen sopivaa tilaisuutta puhutellakseen Wadea toisten ollessa kuulumattomissa.

"Tuolla tuvassa oli vielä neljäskin mies silloin kun taistelu alkoi", hän sanoi. "Hän on seurannut sinua tänne."

"Jim, älä puhu tyhmyyksiä", Wade vastasi.

Sheriffi nauroi ja hänen viekkaissa silmissään oli ystävällinen utelias ilme.

"Saatat minut pian sellaiseen luuloon, että olet kuumeessa ja pyörällä päästäsi."

"Jim, en olekaan niin selväpäinen kuin voisin olla."

"Tee tahtosi, kerro tahi ole kertomatta. Näin hänen jälkensä ja seurasin niitä. Ja, Wade, vanha veikko, huomasin jo aikoja sitten, että tässä piili jotakin."

"Kyllä ja sinä tunnet minut. Olen sinulle hyvin kiitollinen, jos siirrät Mooren jutun hieman tuonnemmaksi, sillä en kykene nyt ratsastamaan Kremmliniin. Ehkä silloin voin kertoa sinulle erään tarinan."

Burley kohotti kätensä ymmärtäen hänet täydellisesti. "Et luullakseni! Et tule kertomaan minulle mitään juttua… Haluan kuitenkin odottaa sinua ja lausun sinut jo ennakolta tervetulleeksi. Olen sinulle suuressa kiitollisuuden velassa näiden rosvojen rankaisemisesta. Wade, taistelu oli varmaankin oikeata miesten ottelua sinunkin näkökannaltasi katsottuna. Poimin lattialta kuusikolmatta tyhjää patruunaa. Eräällä pienellä puoliverisellä oli revolverissään yksi tyhjä patruuna ja kuusi täysinäistä. Teit hänestä lopun varmasti hyvin äkkiä."

"Jim, huomaan, että olet paljon uteliaampi kuin ennen, vaikka et milloinkaan ole ollutkaan arka kyselemään", Wade sanoi. "En muista enää ollenkaan, mitä tapahtui."

"No, no, seuraa vain omia tapojasi", Burley vastasi hyvänluontoisesti. "Aion viipyä täällä tämän yön ja huomenna ratsastan White Slidesin kautta Kremmliniin. Mitä haluat minun sanovan Bellloundsille?"

Metsästäjä mietti hetkisen.

"Kyllä kai sinun on sanottava jotakin… Ilmoita hänelle, että rosvot ovat saaneet palkkansa, ja lisää samalla, että hän tulee saamaan takaisin karjansa. Tekisit minulle hyvän työn, jos sanoisit hänelle, että rosvot olivat paljon syyllisempiä kuin Moore. Mutta muistakin, ettet puhu sen enempää Wilsistä. Älä puhu epäluulostasi mitään, että tuvassa oli vielä neljäskin mies taistelun aikana… Sano pojille, että tulen sinne muutamien päivien kuluttua. Jos satut saamaan sopivan tilaisuuden, niin ilmoita neiti Collielle, etten ole pahasti haavoittunut, ja lisää, että kaikki muuttuu vielä hyväksi."

"Vai niin!" Burley murahti totuttuun tapaansa. Hän ei puhunut enää mitään, vaan katsoi ainoastaan kalpeaan metsästäjään, kuin tämä olisi ollut joku omituinen henkilö, jota tuli suuresti kunnioittaa, mutta jota ei kukaan ymmärtänyt.

Waden haavat paranivat nopeasti, mutta kului kuitenkin muutamia päiviä, ennenkuin hän sai tarpeeksi voimia lähteäkseen matkalle. Hänen oli pakko palata White Slidesiin, mutta hän ei olisi tehnyt sitä mielellään. Jack Bellloundsin muisto veti häntä sinne, ja kun hän kartoitti sen mielestään, se alituisesti palasi. Tämä tunne oli melkein samanlainen kuin hänen synkät aavistuksensakin, jotka aina vaanivat hänen tietoisuutensa rajamailla. Eräänä aamuna varhain hän kuitenkin lähti taipaleelle ja levähdettyään monta kertaa tiellä hän saapui Sage-laaksoon auringon laskiessa. Moore huomasi hänen tulonsa, huusi ilosta ja riemusta, ja melkein nosti hänet hevosen selästä. Wade oli liian väsynyt jaksaakseen puhua, mutta hän salli itseään ruokittavan, kannettavan vuoteeseen ja hoidettavan.

"No, nyt riisutaan saapas toisestakin jalasta, toveri", Moore sanoi iloissaan saadessaan auttaa. "Olette kuulemma ammuttu seulaksi ja saan nyt hoitaa teitä."

"Wils, jään tänne vielä huomiseksi", Wade vastasi. "Oletko kuullut mitään uutisia tuolta alempaa?"

"Kyllä. Olen puhutellut Lemiä joka ilta."

Sitten hän toisti Burleyn kertomuksen Waden taistelusta rosvojen kanssa. Sheriffin kertomana selostus oli ollut suurenmoinen. Vanha Bill Belllounds oli suhtautunut uutisiin omituisesti. Hän ei ollut ylistänyt voittajaa ja vastoin totuttua tapaansa kiittää jokaista työn ja kestävyyden osoitusta hän oli näyttänyt tulevan melkein pahoilleen tappelusta. Jack Belllounds oli palannut Kremmlinistä ja hän oli ollut läsnä Burleyn kertoessa taistelusta. Mitä hän oli ajatellut, ei kukaan paimenista ollut voinut sanoa, mutta hän oli ollut juovuksissa seuraavana päivänä ja menettänyt kahmaloisen kultaa heille. Pojat eivät olleet nähneet Columbinea juuri ollenkaan, mutta sekin vähä oli riittänyt pahoittamaan heidän mielensä.

Wade ei sanonut paljon mitään kuultuaan nämä uutiset. Seuraavana päivänä hän oli pystyssä hoitaen haavojaan samalla kun hän kertoi Moorelle taistelusta ja kuinka hän oli säikähdyttänyt Bellloundsin ja vaatinut häneltä lupaukset.

"Möly-Jack ei pidä milloinkaan noita lupauksiaan tässä Jumalan luomassa maailmassa!" Moore huudahti vakaumuksella, jota ei mikään kyennyt horjuttamaan. "Tunnen hänet, Ben. Hän tarkoitti kyllä sitä antaessaan ne. Hän vannoo sielunsakin kadotukseen, mutta seuraavana päivänä hän on jo unhottanut lupauksensa, valehtelee ja pettää."

"En usko sitä, ennenkuin näen", metsästäjä sanoi synkästi. "Pelkään sitä kuitenkin. Olen nähnyt pahojenkin miesten muuttuvan. Kaikissa ihmisissä on siemen johonkin hyvään, jokin jumalallinen pisara, joka ilmestyy näkyviin silloin tällöin. Ihmiset nousevat omilta kuolemanportailtaan usein korkeammalle tasolle. Tämä Bellloundsille suotu lykkäys näyttää, onko hänessä mitään hyvää. Ellei hänessä sellaista ole, hän tekee, kuten sanoit, mutta jos hänessä on, tuo säikähdys muodostaa käännekohdan hänen elämässään. Toivon, mutta pelkään."

"Ben, odottakaa ja katsokaa", Moore sanoi vakavasti. "Taivas tietää, etten hevillä menetä valoisia toiveitani lähimmäisistäni ja noista korkeimmista asioista, joista olette minulle kertonut, mutta ihmisluonne pysyy nyt ihmisluonteena. Jack ei voi luopua Colliesta sen helpommin kuin minäkään. Sellainen on samalla itsesäilytysvaistoa ja rakkautta."

Sekin päivä vihdoin koitti, jolloin Wade käveli White Slidesiin. Hänen veressään tuntui olevan kuumetta, jonka hän kuvitteli johtuvan haavoista eikä hänen mielentilastaan. Oli aurinkoinen ja kirkas sunnuntai, taivas oli sininen ja korkealle kiisi suuria purppuraisia pilviä. Kukkuloiden salviaruoho kimalteli ja ilma tuoksui suloiselta.

Paimenet tervehtivät Wadea iloisesti, mutta vanha karjanomistaja meni huoneeseen huomattuaan hänet kuistista. Ei kukaan muu kuin Wade nähnyt tätä kohteliaisuuden laiminlyömistä. Columbine ilmestyi näkyviin melkein heti heiluttaen kättään ja juosten tervehtimään häntä.

"Isä huomasi teidät. Hän käski minun tulla pyytämään teiltä anteeksi hänen puolestaan… Ah, Ben, olen niin iloinen saadessani puhutella teitä! Ette näytä ollenkaan sairaalta. Millaisessa taistelussa olittekaan!… Sairastuin melkein, mutta unhottakaamme se… Kuinka voitte ja miten Wils jaksaa?"

Niin hän lörpötteli, kunnes hän aivan hengästyi.

"Collie, enpä tiedä, mitä sanoisinkaan tapaamisestamme", Wade sanoi tuntien tytön läsnäolon entisen lumoavan vaikutuksen. "Olen vähitellen tointumaisillani entiselleni. En ollutkaan pahasti haavoitettu, mutta minusta vuoti paljon verta. Olen vanhempi nyt kuin silloin, jolloin ampumahaavojen paikkaaminen oli vain leikin asia. Jokainen vuosi tuntuu. Muutamat ihmiset tietävät sen vasta jälkeenpäin… Miten itse voit, Collie?"

Tytön siniset silmät tummenivat ja väristys muutti hänen suloisten huuliensa ilmeen.

"Olen hyvin onneton, Ben, mutta voidaanko odottaakaan muuta. Voisihan se olla vieläkin pahempaa. Tekihän esimerkiksi olisitte voinut kuolla. Saan olla paljosta kiitollinen."

"Kyllä, kuten me muutkin. Toin teille uutisia Wilsiltä, mutta en oikeastaan tiedä, kerronko niitä ollenkaan."

"Voi, kertokaa nyt toki!" Collie pyysi houkutellen.

"Wils käski minun sanoa teille, että hän rakastaa teitä yhä kiihkeämmin. Hänen rakkautensa pitää kuulemma yllä hänen rohkeuttaan ja luottamustaan Jumalaan. Jos joskus menette naimisiin Jack Bellloundsin kanssa, saatte mennä katsomaan hänen columbinein sekaan kaivettua hautaansa kukkuloille."

Omituista, miten Wade tunsi saavansa lohtua kiusatessaan tyttöä näin. Columbine punastui hänen puheensa alussa, mutta oli aivan kalpea hänen lopetettuaan. "Ah, tottahan se on!" hän kuiskasi. "Se tappaisi hänet, kuten minutkin."

"Rohkaiskaa mielenne, Columbine", Wade sanoi. "Elokuun kolmanteentoista on vielä pitkälti aikaa… Kertokaa nyt minulle, miksi vanha Bill lähti pakoon nähtyään minut?"

"Ben, epäilen isän luulevan, että aiotte kertoa hänelle jonkun hyvin verisen jutun noista rosvoista."

"Vai niin! No, en vielä… Kuinka Jack Belllounds on käyttäytynyt näiden päivien kuluessa?"

Wade tunsi kysymyksensä tärkeyden, mutta näytti aivan siltä, kuin tytön kasvot olisivat ilmaisseet tarpeeksi kaipaamatta sanojen vahvistusta.

"Ystäväni, kertominen tuntuu minusta jostakin syystä hyvin vastenmieliseltä. Olette aina niin toivorikas ja valmis ajattelemaan hyvää pahan asemesta. Mutta Jack on ollut epäkohtelias minulle, niin, melkeinpä raaka. Hän oli juovuksissa tässä kerran. Joka päivä hän juo, milloin enemmän, milloin vähemmän, jolloin hän muuttuu. Isäkin suree sitä. Hän ei puhu mitään, mutta tunnen, että hän pelkää, mitä seuraavalla kerralla tapahtuu. Jack on kiusannut minua, että menisin naimisiin hänen kanssaan viivyttelemättä. Hän tahtoi sitä heti palattuaan Kremmlinistä. Hän on halukas poistumaan White Slidesistä. Isäkin tietää sen ja on pahoillaan. Mutta tietysti minä kieltäydyin."

Columbinen läsnäolo, niin eloisa, suloinen ja liikuttava, ja kaikki hänen ympärillään, auringonpaiste, salviakukkuloiden kullanvärinen hehku ja Waden sydän, järki ja mieli muuttuivat äkkiä kummallisesti. Tuntui kuin kaikki valon kaunistama olisi äkkiä pimennyt. Sitten Wade kuvitteli olevansa yksinään autiossa huoneessa, joka oli hänen oma sydämensä, ja hän oli kuuntelevinaan sellaisen traagillisen sanantuojan tuloa, jonka askeleet kaikuivat äänekkäästi portailla, jonka käsi tarttui hitaasti lukon kahvaan ja jonka harmaa olento avasi oven ja astui kynnyksen yli.

"Eikö Möly-Jack ole lopettanutkaan välejään kanssanne, Collie?" metsästäjä kysyi.

"Välejäänkö kansani?… Ei totisesti! Miksi teitte sellaisen kysymyksen?"

"Eikö hän ole tarjoutunut luovuttamaan teitä Wils Moorelle?"

"Ben, oletteko tullut hulluksi?"

"Collie, kuunnelkaahan, niin kerron teille." Vanha pakko pani Waden puhumaan. "Möly-Jack oli tuvassa pelaamassa rosvojen kanssa saadessani heidät kiinni. Muistatte kai, että lupasin peloittaa hänet suunniltaan. Käytin tilaisuutta hyväkseni. Ärsytin rosvot aivan raivoon ja sanoin sitten Jackille ilmaisevani hänen salaisuutensa. Hän yritti nousta ja lähteä pakoon, mutta ei uskaltanutkaan. Ammuin palasen hänen korvastaan aloittaakseni leikin. Tehtyäni sen kerroin rosvoille, miten Jack oli pettänyt heidät. Folsom, heidän päällikkönsä, raivosi kuin hullu sonni. Hän olisi mielellään tappanut Jackin ja rukoili minulta revolveria voidakseen ampua Jackin silmät puhki. Toisetkin rosvot olisivat tahtoneet ampua hänet. He olivat pahoja miehiä. Minun on pakko tunnustaa, ettei siellä tapahtunut taistelu ollut lyhyt eikä suloinen. Ammuimme kuin vietävät ja tuollaisessa pienessä huoneessa paukutteleminen nostaa melkein katon pois paikoiltaan. Ennen kuolemaansa Folsom oli polvillaan pahasti haavoittuneena, heilutellen revolveriaan ja kuiskaillen pahansuovalla ilolla ampuneensa minut. Huomattuaan Jackin ja muistaessaan kaiken häntä vapisutti niin kovasti, että hänen haavastaan vuotava veri lensi kaikille suunnille. Hän tähtäsi kauan Jackiin koettaen saada kätensä vakavaksi, mutta hän ei voinut ja ampui sivu, minkä jälkeen hän kaatui kuolleena lattialle pää Jackin jalkoihin. Nyt ei ollut jäljellä muita kuin eräs punapartainen rosvo, joka oli piiloutunut uunin taakse. Jack katseli taistelun loppua, joka olisi koetellut kokeneemmankin hermoja. Murskasin ensin rosvon kyynärpään ja sitten hänen polvensa ja sain ampua häntä vielä kolmasti lanteille, ennenkuin hän horjui piilostaan loppuaan kohti. Hän sai minutkin raivostumaan ja kun kiristin Jackia, olin varmaankin hirveän näköinen. Uskottelin Jackille aikovani tappaa hänet. Hän kerjäsi ja huusi ja alkoi rukoilla henkensä puolesta vedoten teihin. Se oli inhoittavaa, mutta sitä olin toivonutkin. Pakotin hänet silloin vannomaan, että hän luopuu teistä ja antaa teidät Moorelle."

"Ah, Ben, miten hirveää!" Columbine kuiskasi vapisten. "Kuinka voitte kertoa minulle tällaisen kauhean jutun?"

"Halusin vain ilmaista teille, miten Jack tuli tehneeksi lupauksensa, jotka nyt olette kuullut."

"Lupaukset! Luuletteko Jackin välittävän lupauksista ja valoista?" Columbine huudahti kiihkeästi ja halveksivasti. "Tuhlasitte vain aikaanne turhaan, sillä hän on vain raukka ja valehtelija!"

"Hm!" Wade katseli suoraan eteensä kuin hän olisi nähnyt jonkun odotetun ja vastenmielisen esineen jossakin etäisyydessä. Sitten hän vastustamattomin askelin, ei liian nopeasti eikä hitaasti, mutta voimakkaasti käveli kuistiin ja nousi portaille.

"Ben, minne olette menossa?" Columbine huudahti hämmästyneenä seuraten häntä.

Wade ei vastannut, vaan lähestyi yhä lähemmäksi arkihuoneen suljettua ovea.

"Ben!" Columbine huudahti järkytettynä.

Mutta Wadella ei ollut minkäänlaista vastausta eikä ajatustakaan hänen varalleen. Koputtamatta hän aukaisi oven äkkiä voimakkaasti ja mentyään huoneeseen hän sulki sen jälleen.

Bill Belllounds seisoi selin suureen uuniin kädet ristissä rinnoillaan, tylsän ja julman näköisenä nähtävästi rohkaistuaan mielensä odottamansa tunkeilevaisuuden varalta.

"Mitä haluatte?" hän kysyi töykeästi? Nähtyään metsästäjän hän oli heti aavistanut jonkun onnettomuuden olevan tulossa.

"Belllounds, tahdon paljonkin", Wade vastasi. "Voitteko toimia niin, ettei meitä häiritä?"

"Pönkitkää ovi."

Wade pani pönkän paikoilleen ja ottaen sitten hatun päästään hän kuivasi hikisen otsansa.

"Luuletteko näkevänne minussa vihollisen?" hän kysyi uteliaasti Bellloundsiita.

"Puhuakseni suoraan, Wade, en tiedä olevan mitään syytä, miksi olisitte vihamieheni, mutta tunnen jotakin. Se ei johdu siitä, että olen poikani puolella, vaan se on jotakin muuta, voimakkaampaa. Kummallinen tunne, joka on minulle aivan uusi. Tunsin jotakin samanlaista silloin kun kerroitte tuosta Gunnisonin taistelusta."

"Belllounds, emme voi paeta kohtaloamme. Ja se oli päätetty jo aikoja sitten, että minun pitää kertoa teille muudan vieläkin pahempi ja hirmuisempi tarina."

"Ehkä haluan kuunnella ja ehkä en. En lupaa mitään näiden päivien kuluessa."

"Aiotteko pakottaa neiti Collien naimisiin Jackin kanssa?" metsästäjä kysyi tiukasti.

"Tyttö on hyvin myöntyväinen."

"Tiedätte sen olevan valetta. Collie on valmis uhraamaan rakkautensa, kunniansa ja elämänsäkin maksaakseen velkansa teille."

Vanha kartanonomistaja punastui tulipunaiseksi ja hänen silmänsä leimusivat menneiden vuosien tulesta.

"Wade, voitte mennä liian pitkälle", hän varoitti. "Pidän arvossa hyväsydämisyyttänne ja se ikäänkuin vetää minua puoleensa, mutta tämä on minun asiani. Teillä ei ole minkäänlaista oikeutta sekaantua tähän. Olette tehnyt sitä jo liiaksikin. Vannon, että Collie olisi jo naimisissa Jackin kanssa, ellei teitä olisi."

"Aivan niin! Senvuoksi kiitänkin Jumalaa, että satuin tulemaan tänne White Slidesiin. Belllounds, erehdytte suuresti luullessanne, että poikanne on tarpeeksi hyvä tälle tytölle, ja erehdytte minustakin. Olen sekaantunut tähän juttuun ja saatte uskoa sanaani, että minulla on ollut siihen oikeus."

"Omituista puhetta, Wade, mutta suon teille anteeksi."

"Teidän ei tarvitse, sillä seison sanojeni takana. Kysyn teiltä kuitenkin aluksi, vaikka loukkaisinkin siten teitä, miksi ette rakasta hieman Collietakin, vaan ainoastaan roistomaista poikaanne, Möly-Jackia?"

Belllounds puristi suuret kouransa nyrkkiin katsoa tuijottaen Wadeen. Hän alkoi suuttua. Hän näki Wadessa poikaansa kohtaan tuntemansa toivon ja oman itsepäisen kalliin ylpeytensä katkeran vastustajan.

"Taivas varjelkoon! Wade —"

"Belllounds, voin pakottaa teitä nielemään tuollaiset sanat", Wade keskeytti. "Tässä on nyt mies miestä vastaan ja olen teidän veroisenne milloin tahansa. Ymmärrättekö? Luuletteko minua niin sanattoman tyhmäksi, että olisin tullut tänne uhkaamaan teitä tietämättä sitä? Puhukaa minulle, kuin puhuisitte jonkun toisen miehen pojasta."

"Sellainen ei ole mahdollista", vanhus sanoi taistelunhaluisesti.

"Kuunnelkaa sitten minua ensin… Poikanne Jack, sanoakseni totuuden vihdoinkin, tuhoo Collien. Ymmärrättekö sen?"

"Hyvä Jumala, pelkään sitä", Belllounds vaikeroi ollen suurenmoinen nöyryytyksessäänkin. "Mutta se on viimeinen keinoni enkä voi olla käyttämättä sitä."

"Tiedättekö, että jos Jack menee naimisiin Collien kanssa, Collie kuolee?"

"Mitä!… Pelkonne vie teidät harhaan, Wade. Naiset eivät kuole niin helposti."

"Muutamat heistä kuolevat ja Collie kuuluu heihin, jos hän joskus menee naimisiin Jackin kanssa."

"Jos!… Hänen on pakko!"

"Emme pääse yksimielisyyteen", Wade vastasi lyhyesti.

"Oletteko te perheeni päämies?"

"En, mutta tässä on suuremman perheen edut kysymyksessä kuin teidän. Myönnätte sen kyllä heti… Belllounds, teette minut hulluksi! Ette suhtaudu minuun kuin mies mieheen, sillä ette ole enää sama mies kuin ennen. Tässä Coloradon osassa olette kaikkien mielestä ollut aina valkoisista valkoisin ja nimeänne verrataan kaikkeen, mikä on rehellistä, suurta ja jaloa, mutta olette niin sokeasti ihastunut hurjaan poikaanne, että olette aivan eri mies kaikessa, mikä koskee häntä. En halua penkoa hänen roistontöitään, sillä olen tytön puolella. Hän ei rakasta Jackia, sillä sellainen on mahdotonta. Hän tahraa itsensä vain lokaan ja hänen sydämensä särkyy niin, että hän kuolee… Pyydän teitä nyt, ennenkuin se on liian myöhäistä, luopumaan tuosta avioliitosta."

"Wade, olen ampunut miehiä vähemmästäkin kuin tuollaisista puheista", vanhus jyrähti ollen suunniltaan häpeästä ja raivosta.

"Olette luullakseni, mutta ette minun laisiani… Sanon teille suoraan päin naamaa, että olette tekemäisillänne oikean konnantyön, kirotun itsekkään ja likaisen, pakoittaessanne viattoman ja suloisen tytön sellaiseen. Niin varmasti kuin seison tässä, turmelette silloin neljä elämää, jos teette sen!"

"Neljäkö?" Belllounds huudahti, vaikka jokin muukin sana olisi ilmaissut hänen nöyryytyksensä.

"Minun olisi pitänyt sanoa kolme jättämällä Jack pois. Tarkoitan Collien, teidän ja Wils Mooren."

"Aavistan, että Moore onkin jo melkein mennyttä miestä."

"Voitte saada kuulla vielä sellaistakin, josta ette ole ikinä osanneet uneksiakaan, niin vanha kuin olettekin, Belllounds. Kerron teille erään sellaisen jutun piakkoin… Mutta nyt poikkeamme asiasta. Ettekö voi keskustella tyynesti?"

"Tyynestikö, silloin kun puhutte tällaisia helvetillisiä asioita? Voi, voi!… Wade, olette aivan pyörällä päästänne. Olette aina tuntunutkin minusta kummalliselta… Ja jos suotte minulle anteeksi, alan väsyä koko tähän keskusteluun. Olemme niin kaukana toisistamme kuin maapallon navat. Ja voidaksemme uskoa hyvää toisistamme, meidän pitää nyt lopettaa."

"Ette siis rakasta Collieta ollenkaan?" Wade kysyi järkähtämättömästi.

"Kyllä. Miten naurettavia mielipiteitä teillä onkaan. Ne lopettavat kärsivällisyyteni."

"Belllounds, ette ole hänen todellinen isänsä."

Vanhus hätkähti ja hän katsoa tuijotti, kuten hän oli tuijottanut ennenkin, jäykästi ja hämmästyneenä Wadeen.

"En olekaan."

"Jos Collie olisi todellinen tyttärenne, omaa lihaanne ja vertanne, ja Jack Belllounds olisi minun poikani, antaisitteko silloinkin Collien hänelle vaimoksi?"

"En, Wade, en missään tapauksessa."

"Miten siinä tapauksessa voitte luulla minun suostuvan hänen avioliittoonsa poikanne kanssa?"

"Mitä?" Belllounds kumartui Wadeen päin musertavan vapistuksen värisyttäessä häntä.

"Collie on tyttäreni."

Belllounds huokaisi raskaasti ja äänekkäästi. Hän kumartui yhä lähemmäksi katsoen tutkivasti noihin kasvoihin ja silmiin, jotka tällä hetkellä omituisesti muistuttivat Columbinesta.

"Jumala minua auttakoon, sellainenko siis olikin salaisuutenne?… Hell-Bent Wade! Te olette siis seurannut jälkiäni."

Hän horjui suureen tuoliinsa vajoten siihen. Hänen kasvoissaan ei näkynyt epäilyksen jälkeäkään. Tämä paljastus oli tehonnut jo suuruudellaan.

Wade istuutui vastakkaiseen tuoliin. Hänen yhdennäköisyytensä Columbinen kanssa oli haihtunut jo. Se oli ollut rakkautta, henkevyyttä, loistoa ja kunniaa, mutta se oli kadonnut nyt. Nyt muodostivat hänen kasvonsa kuin surun tunnuskuvan.

"Kuunnelkaa nyt, Belllounds, niin kerron teille… Jumalan tiet ovat ihmeelliset. Olen koettanut parikymmentä vuotta sovittaa Collien äidille tekemääni vääryyttä. Olen koettanut ottaa selville toisten huolet ja sälyttänyt ne hartioilleni. Ja jos voin turvata Collien onnen ja sielun, saan varmasti tavata hänen äitinsä toisessa maailmassa. Tunsin Collien heti ensi näkemässä. Hän on aivan äitinsä näköinen, yhtä tunteellinen, tulinen ja ylpeä, ja hänen äänensäkin on kuin äidin. Tuollainen matala ja suloinen aito, kuten sitä nimitetään… Olisin tuntenut Collien omaksi tytökseni, vaikka olisin ollut sokea ja kuurokin… Siitä on kulunut kahdeksantoista vuotta, kun riitauduin hänen äitinsä kanssa. En ollut mikään poika, mutta olin hirmuisesti rakastunut Lucyyn. Ja hän rakasti minuakin niin kiihkeästi, etten saanut tietää sitä, ennenkuin se oli liian myöhäistä. Tulimme tänne länteen Missourista. Hän oli syntynyt Texasissa. Olin hyvin levoton enkä ollut pitkää aikaa samassa työssä. Hain uudistalon paikkaa. Vaimollani oli hieman varoja ja toiveeni olivat valoisat. Vietimme naimisiin mentyämme ensimmäisen vuoden Kansasissa matkustellen sinne tänne. Viivyin Dodgessa jonkun aikaa. Muistatte kai, että se siihen aikaan oli aavikoiden hurjimpia paikkoja. Vaimoni veljellä oli siellä ravintola. Hän oli suuri konna, vaikka vaimoni luulikin häntä rehelliseksi mieheksi. Omituista, miten sukulaiset eivät voi huomata toistensa vikoja. Hänen veljensä, Spencer, ei voinut kuitenkaan käyttää minua mihinkään, koska voin paljastaa hänen ovelat korttitemppunsa ja voittaa hänet hänen omalla alallaan. Spencerillä oli muudan pelitoveri, eräs Texasista sinne eksynyt Cap Fol-niminen paimen. Mutta sivuuttakaamme hänen nimensä. Muutamana yönä he olivat saaneet erään muukalaisen käsiinsä puhdistaakseen tämän, jolloin sekaannuin leikkiin ja voitin kaikki heidän rahansa. Peli loppui veriseen tappeluun, mutta ei kukaan kuollut. Tästä suuttuivat Spencer ja hänen toverinsa Cap minulle. Vieras oli muudan tilanomistaja Louisianasta. Hän oli ollut upseeri kapinallisten joukoissa, oli komea ja solakka etelän mies, joka rakasti viiniä, kortteja ja naisia. Hän rupesi hakkailemaan vaimoani kiinteästi ollessani matkoilla, jotka olivat yhtämittaisia. Vaimoni ei kertonut sitä minulle milloinkaan, sillä olin äärettömästi mustasukkainen siihen aikaan.

"Pieni tyttäreni, jota sanotte Columbineksi, syntyi ollessani pitkällä matkalla. Tultuani kotiin Lucy ja lapsi olivat menneet ja samoin tuo etelän mieskin… Spencer, hänen toverinsa Cap, ja muutamat muut heidän liittolaisensa todistivat minulle, ettei lapsi ollutkaan minun. Silloin lähdin ajamaan vaimoani ja hänen rakastajaansa takaa. Löysin heidät ja ammuin miehen vaimoni silmien edessä. Mutta molemmat olivatkin viattomat, kuten sitten sain selville, vaikkakin liian myöhään. Mies oli todellisuudessa ollutkin hänen ystävänsä. Vaimoni halveksi minua kertoen minulle, että hänen veljensä ja muut olivat syyttäneet minua jostakin häpeällisestä, jolloin vaimoni oli päättänyt erota minusta.

"Palasin Dodgeen saadakseni hieman keskustella noiden miesten kanssa, jotka olivat tuhonneet elämäni. Mutta he olivatkin menneet ja heidän jälkensä johtivat tänne Coloradoon. Melkein vuotta myöhemmin sain heidät kaikki kiinni muutamasta suuresta vaunukaravaanista Denverin pohjoispuolelta. Vaimoni toinen veli ja hänen isänsä olivat myös tulleet länteen ja sattumalta me kaikki kohtasimme toisemme. Riitauduimme. Vaimoni ei halunnut antaa minulle anteeksi, hän ei tahtonut puhuakaan kanssani ja hänen sukulaisensa yllyttivät häntä minua vastaan. Erehdyin silloin suuresti luullessani hänen isästään ja muista veljistään samaa kuin Spenceristä ja tein silloin heille ja vaimolleni suurta vääryyttä.

"Mitä heille tein, Belllounds, on tarina, jota en aio kertoa kenellekään kuolevalle ihmiselle, joka voisi toistaa sen, mutta se teki vaimostani melkein mielipuolen ja minusta Hell-Bent Waden. Hän karkasi luotani ja minä seurasin hänen jälkiään Coloradon ympäri. Hakemiseni päättyi noin sadan penikulman päähän tästä paikasta. Viimeinen merkki oli muudan aavikolla palava siirtolaisvaunu, jonka arapahoet olivat sytyttäneet palatessaan utien luo tekemältään ryöstöretkeltä. Tyttönen oli ehkä kävellä lyllertänyt syrjään tieltä, mutta luullakseni hänen äitinsä tahi joku toinen pakolainen piilotti hänet tahi pudotti hänet tielle. Miehenne löysivät hänet columbinien joukosta."

Belllounds veti syvään henkeään.

"Sellainenkin, mitä ihminen ei osaa odottaakaan, toteutuu vihdoin. Wade, tyttö on teidän. Näen sen katseestanne ja tunnenkin sen… Olen kohdellut häntä kuin omaani toimien parhaan ymmärrykseni mukaan. Olen rakastanut häntä, vaikka ihmiset luulevat, ettei minulla ole silmiä muille kuin Jackille… Aiotteko riistää hänet minulta?"

"En milloinkaan!" Wade vastasi surullisesti.

"Mitä! Miksi ette?"

"Koska hän rakastaa teitä. En voisi ilmaista itseäni milloinkaan hänelle. En halua voittaa hänen rakkauttaan valehtelemalla hänelle, ja minun olisi pakko valehdella ja olla niin petollinen kuin suinkin. Minun olisi pakko kertoa Collielle totuus — hänen äitiään kohtaan tekemäni vääryys ja äidin omaisille valmistamani helvetti… Hän pelkäisi silloin minua."

"Hm!… Ja minä vannon, ettette milloinkaan muutu!" Belllounds huudahti.

"En. Muutuin kerran kahdeksantoistavuotta sitten enkä voi palata enää takaisin. En voi saada enää tehtyä tekemättömäksi, vaikka tahtoisinkin."

"Luulette siis, että Collie rupeisi pelkäämään teitä?"

"Hän ei tulisi rakastamaan minua milloinkaan, kuten hän rakastaa teitä ja minuakin nyt. Se on ainoa turvani."

"Hän vihaisi teitä, Wade."

"Luultavasti, ja senvuoksi hän ei saa milloinkaan tietääkään sitä."

"Elämä on todellinen helvetti muutamille! Wade, jos voisitte elää elämänne uudestaan, tehdä, minkä tiedätte oikeaksi, ja rakastaa ja kärsiä samoin kuin nytkin, suostuisitteko siihen?"

"Kyllä. Rakastan elämää ja sen vaiheita. En tahtoisi nauttia ilosta tuntematta tuskia. Olen kuitenkin varma, että vain meidän ikäisemme miehet suostuisivat sellaiseen."

"Olen samaa mieltä kanssanne, Sadetta ja auringonpaistetta!… Mutta kaikista puheistanne ja turmiollisista ennustuksistanne huolimatta en aio muuttaa suunnitelmaani Jackiin ja Collieen nähden. En hitustakaan!… Jos hän jää kasvattityttärekseni, hänen on pakko mennä naimisiin poikani kanssa… Wade, olen tässä yhtä järkkymätön kuin pohjantähti."

"Belllounds, ettekö haluaisi ajatella sitä vielä päivän?" Wade pyysi.

"Kyllä, mutta mieleni ei silti muutu."

"Eikö sittenkään, vaikka tietäisitte, että tämän avioliiton toimeenpanemisella menetätte kaikki?"

"Kaikkiko? Eikö siinä ole sentään hieman liikaa?"

"Ei. Tarkoitan, että vaikka menettäisitte kaikki, poikanne, kasvattityttärenne, mahdollisuuden, että poikanne parantaa tapansa, ja Collien onnellisuudentoiveet, ettekö sittenkään? Teillä ei kai ole enää muutakaan, jonka vuoksi eläisitte."

"Ei olekaan, mutta en voi ymmärtää syitänne. En käsitä teitä, Wade. Salaatte jotakin, kuten aina noita juttuja kertoessanne."

Vaikeasti kuin koko maailman synnit olisivat olleet hänen hartioillaan metsästäjä nousi katsoen Bellloundsia silmiin.

"Kun minun on pakko, silloin tulen… Mutta, vanhus, sanon teille kerran vielä, olkaa jalo älkääkä itsekäs. Valitkaa verisiteen ja jalon tasapuolisuuden välillä tehdäksenne hyväntyön… Tahdotteko luopua tästä suunnittelemastanne avioliitosta, jotta Collie voisi saada rakastamansa miehen omakseen?"

"Tarkoitatte varmaankin tuota toverianne ja kaksinkertaista rosvoa, Wils Moorea?"

"Juuri häntä! Ystävääni ja miestä, jollainen emme kumpikaan milloinkaan ole ollut."

"Emme todellakaan!" vanhus jyrähdytti punastuen.

Pää kumarassa ja laahustavin askelin Wade poistui huoneesta.

Hitaasti ja vaipuen joskus syviin ajatuksiin metsästäjä palaili Mooren tuvalle. Hänen tullessaan paimen hypähti seisoalleen huudahtaen hämmästyksestä.

"Ah, Wade, onko Collie kuollut?" hän huudahti.

Sellaisen äärettömän onnettomuuden hän luuli lukevansa Waden surullisista kasvoista.

"Ei. Collie voi mainiosti."

"No mutta, ihminen, mitä maailmassa sitten onkaan tapahtunut?"

"Ei mitään vielä, mutta jotakin tapahtuu parhaillaan mielessäni. Moore, olisin sinulle hyvin kiitollinen, jos antaisit minun olla rauhassa."

Auringon laskiessa Wade käveli kukkulalla olevassa haavikossa. Puiden juurilla oli sekä valoa että varjoa, salviarinteet punoittivat kullanvärisinä ja tummien harjanteiden ja laskevan auringon välissä oli kuin purppuran ja violetin värinen verho.

Rupesi hämärtämään. Taivaalle ilmestyi kirkkaita valkoisia tähtiä. Yö muodosti laaksoon synkkiä varjoja ja kukkulat muuttuivat tummemmiksi. Taivaalla oleva sininen verho laajeni ja mustui. Metsästäjä käveli tietään edestakaisin ja tunnit kuluivat hänen mielestään kuin hetket. Hän kuuli hyönteisten hiljaista surinaa, virtaavan veden kohinaa ja tuulen huminaa. Muudan arosusi rikkoi hiljaisuuden haukkuen kovasti ja pysähdellen. Huuhkajat huuhuivat toisilleen inhoittavasti ja kummallisesti. Susikin ulvoi. Mutta nämä äänet todistivat vain tämän hiljaisen yön yksinäisyydestä ja viileydestä.

Wade kuunteli niitä ja hiljaisuuttakin. Hän tunsi paikan viileyden ja autiuden, luonnon hengityksen, kun hän katseli salaperäisen taivaan sametinpehmeää sineä ja tuikkivia tähtiä. Kaikki, mikä oli auttanut häntä kohtalokkaiden päivien kuluessa, näytti nyt hävinneen olemattomiin. Kun hän kohotti katseensa korkeaan tummaan huippuun, joka kuvastui niin jylhänä ja selvästi taivasta vasten, hän ei tehnyt sitä saadakseen uusia voimia. Luonto julmuudessaan pilkkasi häntä. Hänen taistelunsa oli kohdistunut sen täydellisintä edustajaa, ihmistä vastaan.

Hän kamppaili nyt kiihkeästi tuota valloittavaa mieltä vastaan, joka pilkkasi hänen ihanteellisuuttaan. Usein hän oli ennenkin rangaistusaikana omituisen pitkän marttyyriuden aikana ollut tällaisessa pulassa joutuakseen vain tappiolle alkeisvaistojen edessä. Hänen sielunsa oli vaipunut synkkyyteen, mutta hänen järkensä ei ollut vielä joutunut intohimojen orjaksi. Columbinen luonteen kauneus ja Mooren jalous eivät olleet minkäänlaisia harhakuvia Wadelle. Ne olivat aivan todellisia. Nuo molemmat olivat ihmisluonteen hienoimpia säikeitä. He rakastivat ja olivat nuoruuden ja toivon edustajia siinä vuosisatojen virrassa, joka kuljettaa ihmiskuntaa täydellisyyttä kohti. Wade uskoi hyvän olemassaoloon ja ihmiskunnan tulevaisuuteen. Mutta kaikki tuo, mikä Columbinessa ja Mooressa oli suurta ja jaloa, menisi nyt hukkaan aikaansaamatta mitään muutaman vanhuksen itsekkään ylpeyden ja hänen poikansa pahuuden vuoksi. Sellainen ristiriita on niin vanha kuin elämäkin. Mitä hyödyttivätkään nyt Columbinen jalot ajatukset velvollisuudesta, Mooren hieno miehekkäisyys ja nuo monet voitot, jotka he olivat saaneet rakkauden äkillisistä ja vaativista toiveista? Yhtä turhanpäiväisiä olivat Wadenkin jalot tarjoukset, hänen henkevä opetuksensa ja hänen lannistumattomat toiveensa, että olosuhteet muuttavat vielä kaikki hyväksi. Nämä hyveen kauniit luonteenominaisuudet eivät olleet niin voimakkaat kuin vanhan Bellloundsin muuttumaton intohimo ja hänen poikansa roistomainen kehnous. Wade ei voinut kuvitella itselleen sellaista Jumalaa, joka ei rankaisisi syntiä kuolemalla. Hän oli kuitenkin usein elämänsä kuluessa ollut tunteettoman kohtalon käsissä ja saanut kokea sen peloittavia seurauksia. Tähän hän oli sekaantunut tietämättään. Tämä oli nyt vuosia kestäneiden juonien kasattu loppu, joka oli sotkeutunut ja kudottu hänen tuskiensa, muistojensa ja ihanteittensa verkkoon. Mutta toivo oli nyt raukeamaisillaan. Tämä oli hänen kilpaileva toteamisensa hänen mielensä sairaalloista selvänäköisyyttä vastaan. Hän ei voinut auttaa Jack Bellloundsia muuttumaan paremmaksi mieheksi. Hän ei kyennyt vaikuttamaan sitäkään, että vanhus olisi unhottanut itsekkäät ja sokeat tuumansa. Hän ei voinut todistaa Moorelle sen korvauksen totuutta, jonka järkkymätön toivo ja epäämätön hyve ansaitsevat. Hän ei kyennyt pelastamaan Columbinea ihanteillaan.

Yö kului kulumistaan eikä Wade vain lakannut kävelemästä haapain juurella. Hyönteiset lakkasivat surisemasta, huuhkajat huuhuilemasta ja sudet ulvomasta. Pitkien kuusien varjot sulautuivat vähitellen yön pimeyteen. Taivaalla äärettömän korkealla tuikkivat kalpeat tähdet kirkkaasti ja kylmästi, muista erillään ja epäjohdonmukaisesti, muodostaen muiden salaperäisten maailmojen silmiä.

Näiden yötuntien kuluessa jotakin kuoli Wadessa, mutta hänen ihanteellisuutensa, sammumaton ja selittämätön, tuo ihmisen todellinen sielu, tiesi saavansa oikeutta ja tulevansa täydelliseksi kaukaisessa tulevaisuudessa.

Aamuruskon harmaus kuulsi jo itäisen harjanteen takaa ja sen opaalinvärisen hehkun edessä yön pimeys pakeni, kunnes laaksot, rinteet ja metsiköt loistivat spektraalimaisessa valaistuksessa, jossa kaikki näyttää epätodelliselta.

Ja sen mukana Waden mielen synkkä uhkaava jättiläinen, tuo sairaalloinen ja arveluttava lumous, sai lopullisen suuruutensa. Hän oli jälleen löytänyt ihmisen, jolle hänen oli kerrottava tarinansa. Traagillinen ja kumoamaton sääntö. Hänen oma elämänsä pakotti häntä, hänen rikoksensa, hänen muistonsa, hänen tuskansa ja hänen loppumattomat taistelunsa. Kuinka uskolliset hänen askeleensa olivat olleetkaan. Ne olivat vieneet hänet petollisia ja vaikeita teitä pitkin hänen tyttärensä kotiin.

Wade heittäytyi haapojen juurelle kuin tämä taakka olisi ruumiillisestikin painanut hänet maahan äärettömällä painollaan. Hänen hartiansa taipuivat sen alle, hänen rintansa painui sisään ja sitä ahdisti, kaikki hänen lihaksensa olivat uupuneet, hänen verensä virtasi hitaasti ja hänen sydämensä löi harvaan, jyskyttäen kumeasti hänen korvissaan. Veri alkoi kylmetä hänen suonissaan, hänen ytimensä alkoivat jäätyä ja kuolema ahdisti hänen sieluaan. Jättiläinen, joka oli ollut pukeutunut harmaihin, heitti pois viittansa esiintyäkseen verhotta uhkaavasti ja peloittavasti, puhuen Wadelle hirmuisella äänellä, joka oli kuin pauketta. Bent Wade, onnettomuuksien mies, joka ei voinut saada rauhaa missään maailman paikassa, jonka läsnäolo turmeli ihmisten rauhallisen elämän, myrkytti heidän verensä ja merkitsi heidät tuomion varalle. Minne ikinä hän menikään, seuraukset olivat sellaiset. Oli aina ollut niin. Hän oli todellinen onnettomuuksien tuoja. Hän, joka saarnasi viisautta ja luuli kukkia opettajikseen, joka rakasti elämää ja vihasi vääryyttä, joka eli vain vertaistensa joukossa hakien aina vain sellaisia, jotka olivat hänen apunsa tarpeessa, hänestä täytyi tulla niiden kaikkien tuho, perikato ja kirous, joita hän halusi vain suojella. Miten sietämätön ja säälittävä kohtalo. Menneiden aikojen viholliset pilkkasivat häntä kuin hullut aaveet, äänettömät ja hämärät. Kaikkien tappamiensa ihmisten kasvot kerääntyivät hänen ympärilleen hämärässä, nuo kalpeat, leijuvat, vääristyneet naamat, syyttääkseen häntä ja vaatiakseen häneltä korvausta. Kumminkin nämä kasvojen välähdykset olivat hänen muistinsa spektrumeja muodostaen ikuisen, surullisen ja hiljaisen kulkueen, joka jatkoi vain matkaansa alinomaa hänen mielensä komeroissa. Kaikki olivat yhtyneet, kaikki yllyttivät ja pakottivat häntä onnettomuuksien tielle. Ne ennustivat tulevaisuutta ja ilmaisivat tapahtumia ja lumosivat hänet loppumattomilla mielikuvilla. Hän oli joutunut suunnattoman pyörteen keskelle, ei vesi- eikä tuulipyörteen, vaan elämän. Hän oli todellakin näkevinään sen kauhean voiman ja keskuksen, jonka ympärillä paha vaani, kiersi ja taisteli. Wade, joka äänteli pahaenteisesti kuin korppi, Wade, joka suuntasi pakolliset askeleensa helvettiin.

Kesäaamun kirkkaassa valaistuksessa Wade suuntasi väsymättömät askeleensa White Slidesiin. Heiluri heilui ja hetket olivat kalliit. Tapaukset, jotka jo loivat varjonsa hänen tielleen, odottivat häntä. Hän huomasi Jackin lähtevän nopealle ja hurjalle ratsastusretkelleen, jollaisia hän nykyjään teki joka aamu.

Columbine tuli häntä vastaan. Tuskien ja surujen hänen kasvoihinsa muodostamat varjot olivat aivan samanlaiset kuin Wade oli kuvitellutkin yöllisen synkän valvomisensa kestäessä.

"Ystäväni, olin tulossa luoksenne… Ah. En jaksa enempää!"

Hänen hiuksensa olivat hajallaan, hänen pukunsa epäjärjestyksessä ja hänen käsissään, jotka hän rukoillen ojensi Wadelle, oli lyönnin jälkiä. Wade talutti hänet pajukkoon tien viereen.

"Voi, Ben, hän raateli minua kuin peto!" hän huohotti.

"Collie, teidän ei tarvitse kertoa minulle enempää", Wade sanoi hiljaa. "Menkää Wilsin luo ja kertokaa hänelle."

"Mutta minun on pakko, sillä en voi kestää enää… Hän löi minua ja teki minulle pahaa, ja kun isä kuultuaan sen tuli luoksemme, Jack valehteli… Ah, sitä koiraa!… Ben, hänen isänsä uskoi, kun Jack vannoi olevansa vain suunniltaan, koettavansa vain saada minua luopumaan välinpitämättömyydestäni ja ivallisuudetani… Mutta, Hyvä Jumala, Jack yritti —"

"Collie, menkää nyt Wilsin luo", Wade keskeytti.

"Sinne minä toki menenkin. Minä olen hänen apunsa tarpeessa ja minun on pakko. Mutta minä pelkään… Se tulee pahentamaan vain asioita."

"Menkää nyt!"

Columbine kääntyi jonkun voimakkaamman kuin oman tahtonsa pakottamana.

"Collie!" kajahti huuto omituisesti ja kaikuvasti hänen jälkeensä. Hämmästyneenä ja huudon hurjuuden huumaamana Columbine kääntyi, mutta Wade oli jo mennyt. Pajujen kahina ilmaisi, miten nopeasti hän poistui.

Vanha Belllounds painoi leveät hartiansa seinään kuin mies, jonka on pakko ryhtyä viimeiseen vastarintaan.

"Vai niin!" hän huudahti kovasti. "Vai olette te täällä jälleen. Sanokaa nyt sanottavanne, Hell-Bent Wade, ja tehkäämme kerrankin loppu tästä raakkumisestanne."

Belllounds oli rohkaissut mielensä, ei vakaumuksella eikä mielikuvilla, vaan sellaisen miehen viimeisellä toivottomalla urhoollisuudella, joka on uskollinen itselleen.

"Sanon teille, että —"

Vanhus kohotti kätensä raivoisan ivallisesti, mutta kuitenkin säpsähtäen.

"Juuri äsken, kun Möly-Jack kävi Collien kimppuun, hänellä oli piru mielessä!"

"Ah, ei; hän käyttäytyi vain raa'asti koettaessaan taivuttaa häntä. Tyttö onkin kuin villi varsa. Jackin täytyykin kesyttää hänet."

Wade ojensi laihan ja vapisevan kätensä, joka näytti ennustetun ja traagillisen totuuden tunnuskuvalta.

"Kuunnelkaahan nyt, Belllounds, niin kerron teille, sillä mädänneen munan hautomisesta ei ole mitään hyötyä. Pojassanne ei ole mitään hyvää. Hän luuli hyviä tarkoituksiaan hyveiksi uskoen muuttuneensa kokonaan. Mutta tuulenpuuska teki hänestä jälleen entisen Möly-Jackin. Collie tahtoisi uhrata elämänsäkin velvollisuudestaan teitä kohtaan, koska hän rakastaa teitä kuin isäänsä, ja Wils Moore menettäisi mieluummin kunniansa kuin sanoisi teille totuuden, mutta minua sanotaan Hell-Bent Wadeksi enkä minä siekaile."

Belllounds taivutti suuren ruumiinsa matalammaksi, kuin ottaakseen vauhtia hyökkäykseen. Hän oli ojentanut molemmat kätensä eteenpäin, kuin torjuakseen jonkun näkymättömän ja pelätyn vihollisen hyökkäyksen. Suuret silmät pyörivät kuopissaan. Mutta hänen suuren pelkonsa, varmuutensa ja traagillisuutensa alla näytti kuohuvan valloille päästetyn ja peloittavan raivon armottomat ja nousevat laineet.

"Niin, lupasin kertoa teille", armoton ääni jatkoi. "Vahdin teidän Möly-Jackianne. Näin hänen pelaavan ja juovan. Seurasin hänen jälkiään ja löysin ne pienet ympyrät ja kolmion muotoiset hevosenkengän jäljet, joiden tarkoitus oli kääntää epäluulot Wilsoniin… Sellainen kirotun viekas ansa!… Burleykin epäilee tässä piilevän jotakin. Wils Moore tietää totuuden. Hän valehteli vain Collien ja teidän vuoksenne. Hän olisi tyytynyt tuomioonsa ja mennyt vankilaan pelastaakseen Collien, joka pelkäsi jotakin hirmuista tapahtuvan… Belllounds, poikanne oli tuvassa silloin pelaamassa rosvojen kanssa, kun yllätin heidät. Lupasin olla ilmaisematta Jackin salaisuutta, jos hän vain luopuu Colliesta. Hän vannoi sen polvillaan rukoillen hänen nimessään. Nyt hän ahdistaa tyttöä koettaen tehdä hänelle väkivaltaa… Möly-Jack!… Hän on piikki sydämessänne, Belllounds. Hän varasti osan karjastanne eikä kukaan muu!… Lemmikkipoikanne on hiipivä varas!"

XIX.

Jack Belllounds ratsasti laaksoon vievää tietä. Hänen hevosestaan aivan tippui vaahtoa. Hänen pitkissä kannuksissaan oli sekä karvoja että verta, kuten aina ennenkin tämän kuuluisan uranuurtajan pojan ollessa ratsastamassa huvikseen. Hän ei ollut milloinkaan pitänyt hevosista.

Muutamassa paikassa, jossa tie poikkesi aivan puron reunalle, oli tiheitä pajukoita, joiden välissä oli ruohoa kasvavia aukeamia. Kun Belllounds saapui siihen paikkaan, eräs mies tunkeutui pajukosta tarttuen hänen suitsiinsa. Hevonen pelästyi koettaen nousta takajaloilleen, mutta rautainen käsi esti sen.

"Laskeudu satulasta, Möly!" mies määräsi.

Belllounds oli säpsähtänyt yhtä kovasti kuin hevonenkin. Hän oli selvä, vaikka hänen kuumenneet punaiset kasvonsa ilmaisivatkin, että hän hetkinen sitten oli suudellut pulloa. Tuo väri haihtui kuitenkin äkkiä. Viimeisten kuukausien tapahtumat olivat muuttaneet Jack Bellloundsin kovan ja ilkeän luonnon vieläkin ilkeämmäksi.

"Mitä?… Päästäkää suitset heti irti!" hän huudahti.

Wade ei hellittänyt otettaan, vaan katsoi noihin ulkoneviin silmiin, joista loistava pelko taisteli kärsimättömyyden, ylpeyden ja nopeasti kehittyvän epäluulon kanssa.

"Minulla ja sinulla on jotakin puhuttavaa keskenämme", metsästäjä sanoi.

Belllounds hätkähti kuulleessaan tuon hiljaisen, kylmän ja tyynen äänen, joka nähtävästi toi hänen mieleensä viime tapahtumat, joiden kestäessä hän oli kuullut sen.

"Eikä ole", hän sanoi äkkiä. Hänen rohkeutensa näytti kasvavan lausuttujen sanojen johdosta ja tietoinen pelko haihtui. "Wade, käytitte silloin tilaisuutta hyväksenne pakottaessanne minut vannomaan asioita, mutta nyt olen muuttanut mieleni. Ja mitä noihin rosvoihin tulee, minulla on oma selostukseni, joka on aivan niin hyvä kuin teidänkin. Olen odottanut teitä, jotta olisitte voinut kertoa sen isälleni. Mutta teillä kai on ollut joku syy, miksi ette ole tullut. Luulen Collien olevan syynä siihen. Olen voitolla ja olen saanut rohkeuteni takaisin. Voitte lyödä vaikka vetoa siitä, että —"

Hän oli jo kiihoittunut, kun Wade keskeytti hänet:

"Tahdotko laskeutua satulasta?"

"En!" Belllounds vastasi äkäisesti.

Wade nykäisi silloin nopeasti ja voimakkaasti Bellloundsin alas hevosen selästä niin, että Belllounds lensi selälleen ruohikkoon. Vapautunut hevonen säikähti jälleen ja laukkasi tiehensä. Möly-Jack kohosi kyynärpäänsä varaan kalpeana raivosta ja pelosta. Wade potkaisi häntä, vaikkakin hiljaa.

"Nouse!" hän määräsi.

Saatuaan potkun Belllounds ei voinut enää hillitä raivoaan, sillä hän hämmästyi suunniltaan.

"Potkitteko minua?" hän huusi.

"Möly, ojensin sinulle vain kimpun kukkia, muutamia columbineja, joista pidät", Wade vastasi halveksivasti.

"No kyllä minä —" Jack vastasi hurjasti voimatta löytää sanoja. Hänen kätensä tapaili jo revolveria.

"Juuri niin, Möly. Vetäise vain revolverisi esille ampuaksesi minut. Siinä tapauksessa ei minun olisi pakko puhua niin paljon."

Silloin vasta Jack Bellloundsin kasvot muuttuivat kalpeiksi. Hän alkoi ymmärtää.

"Koetatteko viekoitella minua taistelemaan kansanne?" hän kysyi käheästi.

"Varmasti!"

Ei mikään herjaus, loukkaus eikä lyönti olisi vaikuttanut Möly-Jackiin niin kovasti kuin tämä ainoa sana.

"Mutta tehän olette aivan hullu! Rupeaisinko minä taistelemaan sellaisen revolverisankarin kanssa kuin te olette", hän änkytti. "En mitenkään! Sellainen ei olisi rehellistä peliä eikä tasapuolistakaan. Minulla ei olisi minkäänlaisia mahdollisuuksia maailmassa."

"Saat ampua ensin", Wade sanoi omituisella yksitoikkoisella äänellään.

"Valehtelette", Belllounds vastasi koettaen hymähtää. "Haluatte vain, että tarttuisin revolveriini, jolloin ampuisitte minut ja sanoisitte sitten taistelua tasapäiseksi."

"Ei. Tarkoitan mitä sanoin. Näit minun kohtelevan rehellisesti rosvotovereitasikin. Muudan heistä oli elämän pituinen viholliseni ja samanlainen ampuja kuin minäkin. Vetäise revolverisi ja laukaise. Antaudun sen mahdollisuuden varaan."

Möly-Jackin silmät laajenivat. Hän huohotti raskaasti ja vetäisi revolverinsa esille, mutta hänellä ei ollut voimia eikä rohkeutta nostaa sitä. Hänen käsivartensa vapisi niin, että revolveri kolisi vyön solkia vasten.

"Huonotpa sinulla onkin hermot. Eihän sinussa ole miestä nimeksikään. Möly-Jack, miksi et tee loppua minusta? Sovita nyt kaikki pahat tekosi ja koeta lopultakin tulla isäsi arvoiseksi. Hän oli todellinen mies aikoinaan. Suo hänelle se lohdutus, että rohkenit vastustaa Hell-Bent Wadea, ja kuole kuin mies."

"En voi taistella kanssanne!" Belllounds huohotti. "Tiedän sen nyt. Näin teidän ampuvan eikä se olisi rehellistäkään."

"Luuletko, etten saa sinua tappelemaan?" Wade vastasi kylmästi. "Aioin antaa sinulle tilaisuuden näyttää hieman miehuuttasi kehoittamalla sinua tasapäiseen tappeluun kuin mies miestä vastaan. Tarjoan sinulle vielä muutaman edunkin, joka tasoittaa erilaisuutemme. Kysyn sinulta kerran vielä, haluatko taistella?"

"Wade, en aio taistella, vaan poistua", Belllounds vastasi liikahtaen kuin mennäkseen.

"Pysähdy!" Wade hyökkäsi kalpeata Bellloundsia kohti. "Jos lähdet juoksuun, ammun sääresi poikki. Sitten murskaan kurjat aivosi mäsäksi. Eikö sinulla ole lainkaan järkeä? Etkö huomaa, mikä tässä on tulossa?… Aion tappaa sinut, Möly-Jack!"

"Hyvä Jumala!" toinen kuiskasi ymmärtäen vihdoinkin asian täydellisesti.

"Täällä saat nyt maksaa konnantyösi. Sellainen aika koittaa jokaiselle ihmiselle. Saat valita, mutta et elääksesi, sillä et milloinkaan voi paeta Hell-Bent Wadea, vaan kohotaksesi omaa mitätöntä minääsi korkeammalle vihdoinkin."

"Mutta miksi? Miksi haluatte tappaa minut? En ole tehnyt teille milloinkaan minkäänlaista vääryyttä."

"Columbine on tyttäreni", metsästäjä vastasi.

"Ah!" Belllounds huohotti.

"Hän rakastaa Wils Moorea, joka on yhtä valkoinen kuin sinä olet musta."

Bellloundsin kalpeat ja suonenvedontapaisesti nytkähtelevät kasvot punastuivat hieman.

"Ahaa, Möly-Jack, taisinpa osata vihdoinkin oikeaan!" Wade ivaili kovemmalla äänellä. "Silmiesi ilme muuttui niin hiton ilkeäksi. Vihaan noita sinun valehtelevia ja pullistuneita silmiäsi. Ja sitten kuin rupeamme taistelemaan aion ampua ne molemmat puhki."

"Taivaan nimessä, Wade, teidän on todellakin ammuttava minut, jos toivotte pölkkyjalka Mooren joskus saavan Collien omakseen!"

"Kyllä Moore hänet saa", Wade vastasi riemuiten. "Collie on parhaillaan hänen luonaan, sillä lähetin hänet sinne. Kehoitin häntä kertomaan Wilsille, miten olit koettanut pakottaa —"

Bellloundsin koko ruumis alkoi vapista. Mutasukkaisen vihan ja kuolettavan pelon aiheuttamat tuskat värisyttivät häntä.

"Möly, oletko milloinkaan haaveillut hänen suukkosistaan, joita Wils nyt noukkii? Jumalani, millaisia kuvitelmia muutamilla ihmisillä onkaan! Sinä sokean vanhuksen raukkamainen, heikko ja pelkuri lemmikki, sinä itserakas aasi, sinä itsekäs ja hemmoiteltu poikanen, Collie ei ole milloinkaan välittänyt sinusta hitustakaan. Ja nyt hän vihaa sinua."

"Te olette yllyttänyt hänet siihen!" Belllounds huusi vaahdon tippuessa hänen suustaan.

"Varmasti", Wade vastasi harkitusti ja ivallisesti. "Muutamia minuutteja sitten hän sanoi sinua koiraksi… Luullakseni hän tarkoitti aivan toisenlaista koiraa kuin noita kartanossa olevia, sillä jos vertaisimme niitä sinuun, loukkaisimme niitä… Hän vihaa sinua kiihkeästi ja uskallan lyödä vaikka vetoa, että hän nyt on kietonut kätensä Wilsonin kaulaan."

Belllounds kirosi.

"Sinullahan on revolveri kädessäsi", kiusoitteleva ääni jatkoi. "Tee sillä mitä ikinä vain haluat. Lämmitän sinua nyt ja tekisi mieleni kertoa sinulle…"

"Tukkikaa suunne!" toinen huusi raivokkaasti. Hänen verensä alkoi jo lämmitä kuumeiseksi, mutta hän pelkäsi vieläkin. Hän ei voinut kohottaa revolveriaan tuskissaan.

"Isäsi tietää, että olet varas", Wade sanoi harkitusti ja armottomasti. "Kerroin hänelle, miten olen vahtinut sinua, seurannut jälkiäsi ja saanut selville suunnittelemasi juonen Wilsonia vastaan. Möly-Jack teki silloin viimeisen tyhmyytensä, kun hän rupesi varastamaan isänsä karjaa. Olen nähnyt paljonkin raivostuneita miehiä aikoinani, mutta vanha Bill voitti heidät kaikki. Olet pettänyt hänet, katkeroittanut hänen elämänsä ja särkenyt hänen sydämensä. Hänellä on nyt samat tarkoitukset sinuun nähden kuin minullakin."

"Hän ei ikinä tee minulle mitään!" Jack huohotti vapisten.

"Hän tappaa sinut, sinä valkomaksainen penikka!" Wade huudahti peloittavalla voimalla. "Hän tappaa sinut heti estääkseen sinut jatkuvista konnantöistä… Aion toimia niin, ettei hänen ole pakko liata käsiään sinun verelläsi."

"Tapan teidät!" Belllounds tiuskaisi huudahtaen. Mutta tämä ei ollut samaa kiukkua, joka aina ennen oli pannut hänet päättömästi toimimaan, vaan vihaa. Hän ei voinut ojentaa revolveriaan. Hänen ymmärryksensä hallitsi vielä hänen tahtoaan, vaikka raivoa jo oli sekaantunutkin hänen pelkoonsa.

"Teet silloin minulle suuren palveluksen, Möly… Mutta miten hidas oletkaan alkamaan! Minun kai on lyötävä viimeinen valttini pöytään saadakseni sinut tappelemaan. Ah, hyvä Jumala, voin kertoa sinulle!… Belllounds, tuolla kutsuu minua muudan kuollut mies. Älä salli minun tehdä harkittua murhaa. Ammuin kerran erään miehen, joka ei halunnut taistella senvuoksi, että hän oli viaton. Tapoin hänet paljain käsin, ja jos kerron sinulle tarinani ja miten tapoin hänet, niin, niin —. Aion tehdä sinulle samoin. Säästät kai minut siitä, Möly? Ei ainoakaan mies, jolla vain on revolveri kädessään, voi kestää sitä, minkä hän tiesi… Mutta säästä minua, älä käske minua kertomaan!"

"Kyllä, kyllä! En halua kuunnella!"

"Ehkä minun on kuitenkin pakko", Wade vastasi surullisesti. Hän keskeytti hengittäen syvään ja hänen maltillinen tyyneytensä haihtui.

Belllounds laski puoleksi kohotetun revolverinsa vastaten silmänräpäyksessä Waden jännittyneessä olennossa tapahtuneeseen omituiseen muutokseen.

"Älkää kertoko minulle enää mitään. En halua kuunnella enkä taistella! Wade, olette hullu. Päästäkää minut menemään ja minä vannon —"

"Möly, kerron Collielle, että olet ollut kolme vuotta vankilassa!" Wade keskeytti äkkiä.

Jos Jack Belllounds olisi saanut kuolettavan lyönninkin, hän ei olisi niin hämmästynyt eikä tuntenut sellaisia tuskia. Sellainen oli hänen isänsä hänelle määräämän rangaistuksen salaisuus, sellainen oli tuo hirveä asia, joka ei ollut parantanut, vaan pahentanut häntä! Kaikki helvetin liekit kiemurtelivat hänen leimuavissa silmissään.

"Kas niin, tiesinhän sen!" Wade huudahti traagillisesti. "Möly-Jack, sinulle juuri minun pitää kertoakin tarinani… Sanon sinulle…"

Columbine ja Wilson istuivat Sage-laakson vieressä olevassa haavikossa muutamalla kaatuneella puulla. Millainen heidän keskustelunsa sitten lienee ollutkaan, se oli pakottanut Mooren nojaamaan päänsä käsiinsä ja Columbinen katsoa tuijottamaan surullisin silmin jonnekin etäisyyteen näkemättä mitään ja ajattelematta mitään. Äkkiä hän säpsähti.

"Wils!" hän huudahti. "Kuulitko jotakin?"

"En", hän vastasi kohottaen väsyneesti päätään.

"Luulin kuulleeni laukauksen", Columbine sanoi. "Säikähdin, sillä olen luullakseni hyvin hermostunut."

Tuskin hän oli lopettanut puheensa, kun kaksi äänekästä paukausta seurasi nopeasti toisiaan. Ne olivat revolverin laukauksia.

"Nyt taasen!… Ah, Wils, kuulitko nyt?"

"Josko kuulin!" Moore kuiskasi tullen omituisen kalpeaksi. "Kyllä, Collie, ja —"

"Wils", Columbine keskeytti hurjasti, alkaen vapista, "vähän aikaa sitten näin Jackin ratsastavan tuota tietä."

"Collie, nuo kaksi viimeistä laukausta lähtivät Waden revolverista. Tuntisin sen paukahduksen tuhansien joukosta!… Oletko varma, että kuulit laukauksen ennenkin?"

"Ah, jotakin hirmuista on tapahtunut! Kyllä! Aivan varma. Kuulin hieman heikomman paukahduksen."

"Hyvä Jumala!" Moore huudahti tuijottaen hämmästyneenä Columbineen. "Ehkä Wade tarkoittikin juuri tätä. En ymmärtänyt häntä milloinkaan täydellisesti."

"Kerro minulle, sillä en ymmärrä tätä ollenkaan!" Columbine vaikeroi väännellen käsiään.

Moore ei kuitenkaan selittänyt tarkoitustaan. Ollakseen raajarikko hän sai hyvin äkkiä hevosensa satuloiduksi ja itsensä sen selkään.

"Collie, ratsastan sinne, sillä pelkään jotakin tapahtuneen… En milloinkaan ymmärtänyt häntä ja unhotin kokonaan, että hän on Hell-Bent Wade. Jos siellä on tapahtunut taistelu tahi muu riita, ratsastan takaisin ilmoittamaan sinulle."

Sitten hän hävisi tielle.

Columbine oli tullut hevosetta ja hän lähti kotiin jalkaisin, mutta hän voi kävellä vain laahustavin askelin, koska hän tiesi jotakin hirveätä tapahtuneen. Hänen sydämensä löi hitaasti ja tuskallisesti, hänen henkeään ahdisti ja hänen aivoissaan pyöri kaikenlaisia ristiriitaisia ajatuksia. Hän muisti Waden kasvot. Kuinka sokea hän oli ollutkaan! Hän aivan hengästyi kävellessään, vaikka hän kulkikin hitaasti. Hänen mielestään tuntui ilmakin kylmenevän ja pimenevän, tutut rinteet ja metsiköt näyttivät vierailta ja White Slidesin laaksossa oli omituisia varjoja.

Moore ei palannut kohtaamaan häntä. Hänen valkoinen hevosensa söi ruohoa ensimmäisen pajukon kohdalla, jossa Sage-laakso alkoi laajentua suuremmaksi. Sitten hän huomasi muitakin hevosia, muiden mukana Lem Billingsin punaisenruskean mustangin. Columbine horjui eteenpäin ja tunsi äkkiä senkin hevosen, jolla Jack oli ratsastanut, rasittuneen ja vaahdon peittämän, satuloidun ja suitsilla varustetun, mutta miehettömän, jolloin joku hirveä herätti hänessä ääretöntä pelkoa. Miesten käheät äänet kantautuivat hänen jyskyttäviin korviinsa. Joku juoksi. Kuului jalkojen töminää, mutta se lakkasi pian. Sitten hän huomasi Lem Billingsin tulevan pajukosta, katsovan häneen päin ja kiiruhtavan hänen luokseen. Hänen omituinen paimenenkävelynsä tuntui liian hitaalta hänen intoonsa verrattuna. Columbine tunsi hänen tutkivan katseensa silloin kun hänen omansa himmeni.

"Neiti Collie, siellä on ollut hirmuinen taistelu!" hän huohotti.

"Ah, Lem, tiedän! Ben ja Jack varmaankin?" hän huudahti.

"Niin. Arvasitte oikein. Eikä pahempaa olisi voinut ikinä tapahtuakaan."

Columbine koetti katsoa hänen kasvoihinsa nähdäkseen niiden ilmeen, joka oli varmasti samanlainen kuin hänen käheä äänensäkin, mutta hän oli kai tullut sokeaksi.

"En-entä sitten?" hän kuiskasi ojentaen kätensä Lemille.

"Kuulkaahan nyt, neiti Collie", Lem sanoi hellästi tukiessaan häntä, "teidän on paras odottaa. Antakaa minun viedä teidät kotiin."

"Kyllä, mutta kertokaa minulle ensin", Columbine huudahti hurjasti. Hän ei voinut kestää tätä epävarmuutta ja tunsi olevansa pyörtymäisillään.

"Hyvä Jumala, kuka olisi voinut aavistaakaan, että tuollaista hirmuista tulee tapahtumaan täällä White Slidesissä!" Lem huudahti syvästi liikutettuna. "Neiti Collie, olen hirveästi pahoillani teidän vuoksenne. Mutta ehkä onkin parasta näin. He ovat molemmat kuolleet. Wade heitti juuri henkensä pää Wilsonin sylissä, mutta Jack ei ole lainkaan tiennyt, mikä häneen on sattunut. Hän on kuollut silmänräpäyksessä, sillä hänen molemmat silmänsä oli ammuttu puhki. Wade oli saanut luodin vatsaansa. Olin samaa mieltä Montanan kanssa, että Jack oli vetäissyt revolverinsa ensin ja Wade ampui hänet haavoituttuaan kuolettavasti."

Myöhään samana iltana, Columbinen maatessa vuoteellaan raskaat askeleet rikkoivat talon omituisen hiljaisuuden. Ne kuuluivat ensin arkihuoneesta, tulivat sitten kuistiin ja pysähtyivät vihdoin hänen ovensa edustalle. Oveen koputettiin.

"Isä!" Columbine huudahti nousten äkkiä.

Belllounds tuli huoneeseen jättäen oven raolleen. Auringonvalo tulvi sisään.

"No, Collie, näen sinun jo hieman tointuneen", hän sanoi.

"Kyllä, isä, olen jo melkein ennallani", Columbine vastasi koettaen innoissaan lohduttaa häntä.

Vanha karjanomistaja ei näyttänyt olevan enää sama mies kuin viime kuukausien kuluessa. Kovan säikähdyksen aiheuttama kalpeus, jännitetyn intohimon taistelu ja peloittavien tuntien aiheuttama tuska olivat painaneet leimansa hänen kasvoihinsa. Mutta vanha Bill Belllounds oli taasen entisellään, hän oli jälleen tuo sama tyyni ja raudanluja uranuurtaja, joka oli kokenut kaikkea ja jota eivät vuosien myrskyt olleet murtaneet, jonka suuri henki oli suhtautunut tähän viimeiseen äärettömään onnettomuuteen kuin kaikkiin muihinkin ja joka näki nyt oman elämänsä selvästi saatuaan katkerimman opetuksensa.

"Oletko tarpeeksi voimakas kuulemaan toisenkin järkyttävän uutisen tyttöseni, ja suhtautumaan siihen niin, että voimme aloittaa huomenna elämämme uudestaan?" hän kysyi sellaisella äänellä, jota Columbine ei ollut kuullut pitkiin aikoihin. Se ilmaisi kysymyksen tärkeyden hänelle.

"Kyllä, isä", hän vastasi mennen hänen luokseen.

"No, tule sitten kanssani, sillä haluan, että näkisit Waden."

Hän vei tytön kuistiin, sitten arkihuoneeseen ja lopuksi siihen kamariin, jossa nuo molemmat kuolleet lepäsivät, toinen toisella, toinen toisella puolen huonetta. Jäykät ja liikkumattomat ruumiit oli peitetty huopapeitteillä.

Columbine oli aikonutkin pyytää, että hän saisi nähdä Waden, ennenkuin hänet vietäisiin pois ikuisiksi ajoiksi. Hän pelkäsi sitä hetkeä, vaikka hän omituisesti sitä ikävöikin. Ja nyt hän tultuaan tänne voikin hillitä mielensä ja valmistautua kuulemaan jotakin kauhua herättävää ja kohottavaa, jonka hän heti oli tiennyt olevan tulossa huomattuaan Bellloundsissa tapahtuneen muutoksen.

Belllounds veti huopapeitteen syrjään paljastaen Waden kasvot. Columbine tunsi itsensä järkytetyksi sydänjuuriaan myöten. Kuolema oli siinä, kalpea, kylmä ja armoton, mutta silloin kun se oli vapauttanut kärsineen sielun, se oli painanut noihin kuihtuneihin ja laihtuneihin kasvoihin kauniin leiman, joka ei ilmaissut rauhaa, ei iloa eikä surua, vaan toivoa. Hell-Bent Waden viimeinen tunne oli ollut sellainen.

"Collie, kuuntele", vanhus sanoi syvällä ja vapisevalla äänellään. "Kun ihminen kuolee, ymmärrämme heti, millainen hän on ollut eläessään. Niin kunnollista miestä kuin Wade oli, en ole milloinkaan tuntenut. Hänellä oli omituinen luulo, jonkunlainen pakkoajatus, että hänen askeleensa vievät helvettiin. Hän kuvitteli, että minne ikinä hän menikään, sinne hän toi mukanaan helvetin. Mutta hän oli väärässä. Hänen omat huolensa panivat hänet ymmärtämään muiden vaikeuksia. Hän tunsi elämän ja hänen toivonsa hyvästä olivat yhtä suuret kuin hänen suhtautumisensa pahaan. En ole milloinkaan nähnyt hänen vertaistaan… Hän rakasti sinuakin, Collie, enemmän kuin ikinä voit ymmärtääkään, enemmän kuin Jack, Wils ja minä. Tiedät mitä raamattu sanoo sellaisesta, joka uhraa elämänsä muiden hyväksi. Wade oli minun ja Jackinkin ystävä, vaikka emme voineet sitä ymmärtää. Hän oli Wilsinkin ystävä. Sinulle hän mahtoi olla enemmän kitin voimme sanoakaan. Tiedämme kaikki, miten helposti Wade olisi voinut tappaa Jackin joutumatta itse ollenkaan vaaraan. Mutta hän ei tahtonut tehdä sitä, ja niin hän pelasti minut ja Jackin ja itsensäkin. Jollakin kummallisella tavalla hän pakotti Jackin taistelemaan kuin mies. Jumala ainoastaan tietää, miten hän siinä menetteli, mutta se pelasti minut helvetistä ja sinut ja Wilsin onnettomuudesta. Wade olisi voinut ottaa sinut minulta ja Jackilta. Hänen olisi tarvinnut kertoa sinulle vain salaisuutensa, mutta hän ei tahtonut. Hän näki, miten sinä rakastit minua, kuin olisit ollut oma tyttäreni,… mutta, Collie, tyttöseni, hän oli oikea isäsi."

Purskahtaen itkuun Collie polvistui kylmän ruumiin viereen.

Belllounds poistui hiljaa huoneesta sulkien oven.

XX.

Lokakuu oikein tuhlaili värejään sen syksyn kuluessa. Pakkaset tulivat niin myöhään, etteivät lehdet muuttaneetkaan väriään asteittain. Muudanna päivänä oli vehreyden joukossa jo kultaakin ja muudanna taas punaa ja purppuraa. Silloin kukkulain huiput loistivat haavikkokruunuillaan, salviarinteet näyttivät pehmeänharmailta auringonvalossa, kivikoita kiertelevät viiniköynnökset kiemurtelivat pronssin värisinä, kallioiden juurilla olevat sanajalat kuihtuivat äkkiä ja laajat kiviset rinteet ja tummat metsät muuttuivat synkän näköisiksi.

Columbinet kukkivat kaikkialla kuusten välisissä laaksoissa muodostaen kauniita varsia raskaine terineen, jotka ovat suloisimmat ja vaaleimmat kaikista vaaleansinisistä. Liikkumattomina ne kohottivat umpunsa valoa kohti. Haavikoissa, joissa ruoho alkoi jo kellastua, columbinet heiluivat hiljaa tuulessa nyökyttäen ja kumarrellen. Kauneimmat ja hienoimmat piiloutuivat varjoisiin niemekkeihin ollen suloisia kuin tähdet metsän rauhaisassa hämärässä.

Waden viimeiset sanat Moorelle oli tulkittu siten, että hän haluaa saada hautansa columbinien joukossa Sage-laakson vieressä olevassa haavikossa. Sinne hänet sitten peitettiinkin.

Eräänä päivänä Belllounds lähetti Columbinen hakemaan Mooren White Slidesiin. Oli lämmin iltapäivä jälkikesällä ja vanhus istui kuistissa paitahihasillaan. Hänen tukkansa oli aivan harmaa nyt, mutta muuta muutosta ei hänessä voitu huomata. Hän tervehti vilpittömästi paimenta.

"Wils, olisin iloinen, jos rupeaisit jälleen työnjohtajaksi tänne White Slidesiin", hän sanoi.

"Tarkoitatteko totta?"

"Kyllä."

"Minä tulen", paimen vastasi.

"Mitähän isäsi siihen sanoo?"

"En tiedä ja olen senvuoksi hieman huolissani. Hän tulee vierailemaan luokseni. Sain häneltä tietoja aivan äskettäin ja hän aikoo lähteä piakkoin postivaunuissa Kremmliniin."

"Miten hyviä uutisia! Olen iloinen saadessani tutustua häneen. Wils, sinusta tulee rikas karjanomistaja, ennenkuin tiedätkään. Hei, Collie!"

"Kun sinä vain sanot niin, isä, tapahtuu se", Columbine vastasi laskien kätensä isänsä olkapäälle.

"Wils, komentelet täällä White Slidesissä piakkoin miten vain, ellei Collie komentele sinua. Niin, niin!"

Collie ei voinut vastata tähän järkyttävään uutiseen ja Wilson joutui aivan suunniltaan hämmästyksestä.

"Mielestäni teidän nuorten olisi paras ratsastaa Kremmliniin vihille."

Tämä ystävällinen asiallinen huomautus mykistytti paimenen kokonaan eikä Columbinekaan voinut tehdä muuta kuin katsoa isäänsä.

"Toivoakseni en ole erehtynyt toiveissani nuoresta parista, joka on kuolemaisillaan rakkaudesta", Belllounds jatkoi kuivaan tapaansa naurahtaen sydämellisesti.

"Isä!" Columbine huudahti kietoen silloin vasta kätensä hänen kaulaansa ja painaen päänsä hänen olkapäätään vasten.

"No, no, tässä on minulle vastausta tarpeeksi", Belllounds sanoi puristaen hänet rintaansa vasten. "Moore, hän on sinun siunauksineni ja kaikkine omaisuuksineni. Teidän pitää ymmärtää, että olen iloinen, kun asiat ovat lopultakin kääntyneet hyväksenne ja Columbinen onneksi. Elämäni ei ole vielä lopussa, mutta sen myrskyt ovat nyt olleet ja menneet, Jumalalle kiitos. Eläessämme opimme. Minusta on arvotonta, ellei ihminen katso eteensä ja toivo. Kaipaan tyyntä ja rauhallista elämää nyt saadakseni helliä lastenlapsiani vanhoilla päivilläni. Ratsastakaa senvuoksi Kremmliniin ja kiiruhtakaa sitten kotiin."

Saman päivän iltana, jolloin Columbine palasi White Slidesiin Mooren vaimona, hän livahti tiehensä hänen kunniakseen toimeenpannusta vaatimattomasta juhlasta ja kiipesi kukkulalla olevaan haavikkoon kuluttaakseen hetkisen isänsä haudalla.

Laskeneen auringon läntiselle taivaalle jättämä rusotus hehkui kullan ja ruusun värisenä muuttaen metsäisten harjanteitten yllä leijaavan purppuraisen sumun loistavasti. Alemmat laaksot olivat jo kietoutuneet harmaaseen hämärään. Huuhkajat huuhuivat, arosudet haukkuivat ja jostakin kauempaa kuului suden ulvontaa.

Haapojen juurella oli rauhallista, yksinäistä ja surullista. Lehdet lepattivat aiheuttamatta minkäänlaista kahinaa. Columbinen sydän oli täynnä onnea, jonka hän halusi ilmaista jotenkin tämän yksinäisen haudan vieressä. Hän oli velkaa sen tälle omituiselle täällä varjoisassa paikassa lepäävälle miehelle. Murheet odottivat häntä eikä hän milloinkaan voisi vapautuakaan murheestaan eikä pahoittelustaan. Ja kuitenkin hän oli rakastanut Wadea ja ollut hänen omansa aivan tietämättään. Waden elämä oli ollut kauhea ja samalla niin suurenmoinen. Kuta enemmän Columbine oli saanut aikaa ajatella, sitä enemmän hän oli alkanut käsittää Waden tarkoituksia. Hänen tehtävänään oli ollut tuoda valoa pimeyteen ja kohdella ankarasti kaikkea pahaa, jota hän oli koettanut kitkeä pois juurineen.

Hänen isänsä! Kaikissa tapauksissa, miten lujasti hän sentään olikaan kiinnitetty menneisyyteen! Kuinka perinpohjaisesti häntä olikaan suojeltu suurimman toivottomuudenkin kestäessä! Siten Columbine käsitti hänet. Rakkaus on elämän ruokaa ja toivo sen henkevyyttä, ja kauneus on sen palkinto näkevälle silmälle. Wade oli omistanut kaikki nämä suuret hyveet, vaikka hän niiden johdosta oli saanutkin traagillisen nimen.

"Minäkin koetan saavuttaa ne. Minullakin täytyy olla uskoa, toivoa ja rakkautta, sillä olenhan hänen tyttärensä", hän sanoi. Heikko viileä tuuli humisi haavikossa kahisuttaen lehtiä kuiskaavasti, ja hennot columbinet kohottivat suloisia teriään kimallellen vaaleina hämärässä.