Christopher Jacob Boström oli Ruotsin omaperäisimpiä filosofisia ajattelijoita. Hän tuli 1815 Uppsalassa ylioppilaaksi, 1827 käytännöllisen filosofian dosentiksi, oli 1833−1837 kuninkaallisten prinssien opettajana, palasi sen jälkeen yliopistoon filosofian apulaisena, nimitettiin 1842 käytännöllisen filosofian professoriksi, josta virasta erosi 1863. Filosofisia aatteitaan Boström levitti enemmän suullisella opettajatoimellaan kuin teoksillaan. Hän keräsi ympärilleen oppilaita, jotka ylistivät hänen jaloa, mukaansa tempaavaa totuudenpyrkimystään, hänen vakaumuksensa voimaa ja hänen suullisen esityksensä selvyyttä. Hän on julkaissut muun muassa. latinankielisiä väitöskirjoja, Grundlinjer till philosophiska statsläran (1859), C. J. Boström o. hans philosophi, ankaran hyökkäyskirjoituksen Den speculativa philosophen J. J. Borelius i Calmar (1860), Anmärkninger om helvetesläran, våra theologer och prester allvarligen att förehålla (1864). Kootut teokset sisältävät lisäksi muun muassa Boströmin yliopistollisia kuulijoitaan varten kirjoittamia "peruspiirteitä" muutamiin filosofian haaroihin sekä kirjeitä. Boströmin filosofia on jyrkästi idealistinen persoonallisuuden oppi. Tosiolevainen on henkinen; ei ole mitään muuta todellista kuin elävät, itsetajuiset henkilöt. Aineelliset kappaleet ovat olemassa ainoastaan siten, että itsetajuiset henget niitä tajuavat. Ihmishenget taas ovat tosiolemukseltansa ikuisia aatteita eli mielteitä (förnimmelser) Jumalassa: se on niiden syvin, varsinainen oleminen, että Jumala ikuisesti ja puhtaastaan henkisesti niitä ajattelee. Ne ovat kuitenkin itsekin itsetajuisia olentoja ja muodostavat keskenään kokonaisjärjestelmän, jossa kullakin on oma paikkansa. Sen tähden äärellinen henki tajuaa toisia äärellisiä henkiä, Niistä erillisenä se tajuaa niitä puutteellisesti, aistillisesti. Paikallinen ja ajallinen kokemusmaailmamme on vain epätäydellisesti käsitetty jumalallinen aatemaailma.
