Karl Gunnar Vennberg oli ruotsalainen kirjailija ja kriitikko, Erik Lindegrenin tavoin keskeisiä fyrtiotalismin runoilijoita ja teoreetikkoja. Vennberg kuului 1940-luvun analyyttisen suunnan edustajiin. Hän kirjoitti pessimististä lyriikkaa, jossa ovat ääripäinä älyllisyys ja tunne ja jolle ominaisia sävyjä ovat ironia, epätoivoisuus ja rikkinäisyys. Vuonna 1972 Vennberg sai Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon kokoelmastaan Sju ord på tunnelbanan. Hän oli kulttuuritoimittaja muun muassa Aftonbladetissa vuosina 1957–1965.
Kārlis Baumanis oli latvialainen säveltäjä, runoilija, näytelmäkirjailija ja journalisti. Hän teki lähes kolmesataa vokaalimusiikin sävellystä ja sovitusta, joista noin viisikymmentä on kuorolle. Hänen tuotantoonsa kuuluu muun muassa kansallislauluksi otettu Dievs, svētī Latviju!, johon säveltäjä itse teki sanoituksen, kuten moniin muihinkin lauluihinsa. Baumanis edusti Lativan kansallisen heräämisen liikettä.
Karl-Otto Apel oli saksalainen filosofi ja Frankfurtin yliopiston emeritusprofessori. Apel toi työssään yhteen analyyttistä ja mannermaista filosofista perinnettä.
Karolina Karlovna Pavlova, os. Jaenisch, Jänisch ; (10. heinäkuuta 1807 Jaroslavl, Venäjän keisarikunta – 2. joulukuuta oli 1800-luvun tunnetuin venäläinen naiskirjailja. Hän oli huomattava runoilija, kääntäjä ja salonginpitäjä.
Karoline Friederike Louise Maximiliane von Günderrode oli saksalainen romantiikan ajan runoilija. Hän syntyi Karlsruhessa ja teki 26-vuotiaana itsemurhan Winkel am Rheinissä.
Karoline zu Sayn-Wittgenstein oli vanhan puolalaisen aatelissuvun jälkeläinen ja unkarilaisen säveltäjän ja pianovirtuoosin Franz Lisztin pitkäaikainen seuralainen ja tukija. Heidän suhteensa kesti noin 40 vuotta. Suomenkielisissä lähteissä hänestä on käytetty vaihdellen etuniminä Karoline, Carolyne, Caroline, Carolyn ja sukunimen yhteydessä joko zu, von, de tai pelkästään Sayn-Wittgenstein.
Károly Kisfaludy (1788–1830) oli unkarilainen kirjailija. Hän otti upseerina osaa Italian- ja Saksan-sotaretkiin, asui sen jälkeen Wienissä taidemaalarina ja muutti 1817 asumaan Budapestiin, jossa hän aluksi kärsi puutetta. Jo 1809 hän oli kirjoittanut näytelmän A tatárok Magyarországon, joka pääsi kuitenkin vasta 1818 näyttämölle, ensin eräässä maaseutukaupungissa, sen jälkeen heti myös pääkaupungissa. Näytelmällä oli suuri menestys, ja Kisfaludyn tulevaisuus oli turvattu. Hän kirjoitti draamoja ja huvinäytelmiä toisen toisensa perästä ja kohosi parissa vuodessa Unkarin huomatuimmaksi kirjailijaksi.
